Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.
Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.
Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.
Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.
Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?
”Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.
Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
”Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”
Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.
”Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. ”Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”
Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.
Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: ”pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.
Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.
Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.
Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.
Äpärät
Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.
Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.
Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.
Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.
Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.
Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.
”Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.
”Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.
”Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.
”En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”
”Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. ”Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”
”Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. ”Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.
”Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”
”Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.
”Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.
Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.
”Tahdotko puhua ajatuksistasi?”
”Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.
”Ei, en ole”, Peelo myönsi. ”Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”
”Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.
”Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.
”Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.
”Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. ”Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”
Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.
Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.
”Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.
”Sinne päin”, robotti vahvisti. ”Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”
”… huolellinen”, Seran täydensi. ”Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”
”Kenties”, androidi myönsi. ”Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”
Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ’Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.
Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.
”Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.
Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.
Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…
Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.
Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.
Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.
Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.
”Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.
”Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.
”Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
”Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”
”Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.
Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.
”Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.
”Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.
”En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ’Kaikkinäkevän’ varalle.”
”Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”
”En”, Peelo myönsi suoraan. ”Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”
Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.
”Mitä teille siellä oikein kuuluu?”
”Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. ”Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”
Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.
”Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.
”Se… mikä?”
”Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.
Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.
”Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”
Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.
”Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.
”Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.
”En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.
”Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”
”Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.
Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista ”pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään
Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.
”Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.
Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.
”Noudan itse, kiitoksia vain.”
”Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.
”Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.
Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.
Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.
”No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. ”Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”
”En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.
”Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”
”Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.
Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.
”Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.
Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.
Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.
”Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. ”Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”
Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.
”Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.
Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän ”EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.
Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka ”Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.
Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…
”Niin tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? Se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja alkoi sitten tietenkin vähän liian kovaan ääneen voihkimaan siellä ja siitähän se niiden rumpali, tiedäthän, se sellainen soittaja joka lyö sellaisia pyöreitä juttuja puisilla kepeillä, niin hän sitten tuli siihen paikalle ja kysyi häneltä, että onko hänellä aiempaakin näyttelijäkokemusta ja Hatakuhan meinasi pyörtyä siihen paikkaan, kun eihän hän ollut arvannut, että pääsee kuvauksissa ihan puhumaankin heille ja siitähän se soppa sitten syntyikin, kun se tuottaja luuli, että Hataku voi huonosti ja pyysi sitten niitä harjoittelijoita siellä tuomaan jotain kylmää juotavaa ja ne molemmat sitten lähtivät siitä paikalta etsimään vesipistettä, mikä on minusta vähän kummallista, että sellaista ei ollut siellä studiossa paikan päällä, mutta sitten toisaalta kun miettii niin monestihan noilla soittajilla on kyllä omat vesipullot mukanaan, niin ehkä niitä ei siellä kuitenkaan tarvita. No mutta kuitenkin se kitaristi oli siinä sitten jo ihan pöllämystyneenä, vaikka onkin sellainen ronski ja Hatakua nolostutti siinä vaiheessa jo niin paljon ja hän sitten minulle tuolla takahuoneessakin mainitsi, että hän ei siinä vaiheessa enää ilennyt huutaa niitä harjoittelijoita takaisinkaan, joten hän sitten tavallaan… tiedätkös, ’näytteli’ olevansa oikeasti huonovointinen ja joo kyllähän hän sitten jälkeenpäin sanoi, että olisi pitänyt vain olla rehellinen, mutta sitten taas, näyttelemäänhän hän oli sinne kuitenkin mennyt, niin ei se minun mielestäni nyt niin paha juttu ollut! Mutta kyllähän siinä väkisinkin kuvaukset sitten myöhästyi, mutta ei kuitenkaan liian pahasti, vaikka sitä vettä pitikin siinä sitten hörppiä. Tarwe se oli, Tarwe! Se Hatakun poikaystävä! Mutta niin, olivat ne sitten kuitenkin saaneet kuvattua koko jutun ja olethan sinä varmaan sen lopputuloksen nähnyt, kun se silloin tuolla isoilla näytöillä oli silloin pari vuotta sitten… vai olitkos sinä täällä vielä silloin? Katsos kun en yhtään muista, kun se oli sitä aikaa, kun me muutimme tämän postitoimiston kanssa, kun mehän olimme ennen vanhaan tuolla lähempänä rantaa, mutta kun ne tilat kävivät vähän ahtaaksi, kun väki täällä alkoi tilaamaan noilta muilta saarilta vaikka mitä, ja tässä nyt vain sattui olemaan tällaiset tilat ja melko isot varastotilatkin niin tähänhän me sitten tulimme, mutta se oli kyllä sellainen hässäkkä, että huhhuh ja en ole ihan varma muistanko kaikkia uusia saapujia niiltä ajoilta. Mutta hei sinäpä näytät siltä, että sinullahan on kaikki siinä valmiina, että ei kun hyvää päivänjatkoa vain ja käy meillä uudestaan… vaikka hassuahan tänne on tulla, jos ei ole pakettia noudettavana, paitsi tietenkin jos olet sellaista lähettämässä! Tai kirjettä, sellaisiakin me teemme! Mitäköhän minä edes höpisen, kyllähän sinä tiedät, että posti toimittaa kirjeittä, mutta minulla tiedätkö, lähtee aina välillä vähän rönsyilemään nämä tarinat, mutta ei se mitään, kun onpahan ainakin tekemistä. Ainakin näissä väleissä, kun ei ole muita asiakkaita, vaikka kyllähän sinäkin tavallaan olet meidän asiakas, mutta katso tässähän sitä tutustutaan jos vaikka joskus törmätään jossain tuolla kaduilla, niin moikataanhan sitten! Äläkä välitä, jos en ihan heti huomaa, kun minulla on tapana uppoutua välillä vähän omiin ajatuksiini vähän niin kuin eilen, kun lähdin täältä ja se ihana hattupäinen mies oli käynyt täällä ja ai, miten se vannoi tästä paketista olevan sinulle valtavasti hyötyä, ja miten hän olisi seuraavaksi menossa tapaamaan ’Tuhoutumatonta Miestä’! Ai kun sekin kuulostaa jännittävältä! Hänen elämänsä on varmasti todella upeaa, kun on aina jotakin jännittävää tekemistä ja muuta sellaista. Ja sinäkin kyllä näytät vähän sellaiselta tyypiltä, jolla on jännittävää tekemistä… ja sinun varmaan pitäisi olla tekemässä jotain sellaista ja… öh… mitäköhän… mitäköhän minun pitikään olla sanomassa…”
Dinemin tarina keskeytyi hänen oma-aloitteiseen hämmentyneisyydestä kumpuavaan hiljaisuuteen. Peelo seisoskeli hänen edessään, paketti yhä sylissään postineitoa silmiin tuijottaen. Oli, kuin kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut antanut Dinemin puhua loppuun. Viimein, kenties ensimmäistä kertaa koskaan, postineito ei enää tiennyt, mitä sanoa.
”Jotain Hatakun uudesta poikaystävästä, Tarwesta”, Peelo lopulta vastasi. Dinem vain pälyili hämmentyneenä ympärilleen.
”Niin… niinhän minä taisin…”
”Noh, kiitoksia kuitenkin”, Peelo vielä nyökkäsi kohteliaasti ja astui viimein takaisin koleaan syysilmaan Klaanin jo nyt huomattavasti vilkkaammille kaduille. Dinem jäi hämmentyneenä raapimaan kanohiaan. Hän oli onnistunut jotenkin kadottamaan kokonaan jutun juurensa. Häntä pelotti, että se jäisi nyt vaivaamaan häntä koko loppupäiväksi. Kun postineito vilkaisi seuraavan kerran toimiston ikkunasta ulos, Peelo oli kadonnut jo kauas ja Dinemkin marssi lopulta takaisin takahuoneeseen ilman pienenintäkään hajua siitä, mitä hän oli ennen androidin saapumista ollut tekemässä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Ilmiselvää liikettä havaittuaan hän päätti vain marssia sisään. Yhdestä pienestä välietapista ei olisi mitään haittaa ja Peelo epäili vahvasti, että raudan toan luona vierailemisella saattaisi olla positiivisia vaikutuksia hänen tutkimustyölleen.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Hämärästi valaistu huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oli jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle tarpeeksi kovaäänisesti havahduttaakseen takahuoneeseen livahtaneen raudan toan huomion. Pian raskaat askeleet lähestyivät häntä ja takahuoneen ovi narahti hitaasti auki. Haukasvoinen toa laahusti yhä hieman alakuloisen näköisenä paikalle monilinssinen visiiri oikeaa silmäänsä peittäen. Vekotin värähteli eteen ja taakse Peeloa tarkkaillessaan, mutta lopulta raudan toa sai pakotettua kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Näin nopeastiko muutitkin mielesi”, Seran ihmetteli ja pyyhki ruskeaa nahkaessuaan enimmistä metallinpölyistä. ”Ei lainkaan tapaistasi.”
”Kuljin lähistöllä ja ajattelin kysyä mielipidettäsi”, Peelo vastasi melkein rehellisesti ja nyökkäsi katseellaan kohti pöydälle asettamaansa romukasaa.
Raudan toan silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla laatikon sisältöä tutkaillessaan. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran päätyi vain työntämään kätensä laatikkoon. Vähän aikaa toisistaan irronneita osia hämmenneltyään hän äkkiä päätyikin irvistämään ja ottamaan samalla melkoisen harppauksen taaksepäin.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on pommi…”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten laatikkoon, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Ainakin luulen, että sen on ollut tarkoitus olla. Suurin osa tuosta pohjalla olevasta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Näytti siltä, kuin maailman suurin paino olisi pudonnut raudan toan harteilta. Seran tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä varmaan vain kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oli nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Se on peräisin siitä palaneesta hotellista Huonolta Satamakadulta. Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas ottaa askeleen lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken lauseen pöydän yli häntä tuijottavaan androidiin. ”Ajatteletko samaa kuin minäkin?”
”Kenties jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin vain tuleen.”
Seran nyökkäsi Peelon täydennykselle. ”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin.”
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin Totuuden äänen Klaanin kaduilla kuullessaan. Tai, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Joo? Joo! Tuota, minne sinä menet?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä Zeruelin tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo jopa hieman yllättyi, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”No mutta sehän on DJ Peelo!” hihkui Paacon jo selvästi useamman kahvikupin voitelema ääni. ”Mitä suosikki-roboboyolleni mahtaakaan kuulua näin koleana syysaamuna?”
”En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä sanoit”, Peelo myönsi. Hän ei myöskään ollut kovin tyytyväinen siitä, että Paaco kutsui häntä yhä artistinimellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero viiden sisältö meinasi hypätä työtuoliaan kuluttavan moderaattorin kurkusta takaisin kuppiin. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? No hittolainen. Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti jättäen mainitsematta Paacolle kokonaan sen, että hänen päässään Maja Hotellin palon ja Totuuden etsiminen olivat aivan ehdottomasti yksi ja sama asia.
”No siis, joo, hei. Kaipa minä voin tutkia ne nauhat vielä kerran”, Paaco ymmärsi jo, mitä Peelo oli häneltä pyytämässä. ”Ja hyvä mies laita nyt vaikka joku sormi korvallesi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole korvia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai viisi”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut ainoa, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin asiat visusti poissa hänenkin olemassaolemattomilta korviltaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perse… ei kait se nyt voi… Ei, ei se vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari, jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi vähän oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen vähän päissäni’ -tavalla, eikä silleen ’räjäyttelen hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan vähän sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa aika täsmälleen kuvailemasi kokoista puista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perse”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”Ei ainakaan näin poikkeusaikana. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman… voi saamari nyt. Tiukka vasen, tiukka vasen nyt!”
Peelo ei epäröinyt sekuntiakaan ja teki työtä käskettyä. Hän teki tiukan käännöksen kohti Admin-aukiota ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Se saamarin peltipirkko kuuntelee radioitamme!” Paaco ähkäisi turhautuneena ja samalla hetkellä Peelo ymmärsi jo, mistä oli kyse. Admin-aukiolla, noin 20 metriä Peelosta pinkoi valkoinen, keltasilmäinen androidi. Sekin pysähtyi, mutta vain sekunniksi. Kahden koneen katseet kohtasivat ja sitten takaa-ajo oli jo alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä konteilla suljettua, mutta Peelon ketteryydellä nopeasti ylitettyä oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua ylittäessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kolmen kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
”Minä tarvitsen apua, jos tahdomme pysäyttää hänet ajoissa! Peelo huomautti sokaisevasta vauhdistaan huolimatta tyrmistyttävän tyynesti. Hänen radiokumppaninsa päästä kuuluva hurjistunut näppäimistön näpytys kertoi hänelle, että Paacolla oli ainakin jonkinlainen suunnitelma työn alla.
”Kutsuttu jo, mutta sinun täytyy hidastaa häntä!” kuului moderaattorin vastaus. Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Juhliin ja tapahtumiin erikoistarvikkeita myyvä matoralainen katsoi kauhuissaan, kun hänen kojuaan lähestyvistä androideista takimmaisen vasen raaja muuttui jonkinlaiseksi energia-aseeksi ja laukaisi jotain vihreää ja liekehtivää häntä kohti. Kauppias sulki silmänsä varmana siitä, että tämä oli hänen loppunsa, mutta Peelon laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan kauppiaan vierelle ja aiheutti paineaallon, joka vain harmittomasti lennätti kaukau-kasvoisen miehen takamukselleen. Aalto lennätti kuitenkin myös useita laatikollisia tämän tuotteita suoraan edellä juoksevan, valkoisen androidin jalkoihin. Tämän oli pakko hidastaa tahtiaan ja väistää. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta Peelo olisi saanut tätä kiinni. Mutta se oli tarpeeksi, jotta joku muu sai.
Sitä, miksi joku oli jättänyt kadun varteen täydellisen rampin saapujaa varten, jäi Peelolle mysteeriksi, mutta sen sijainti oli otollinen. Yksi kauppiaan papatteja sisältävistä paketeista oli vierinyt sen taakse ja maahan iskeytymisen voima sai pahvin sisältöineen räjähtämään näyttävästi. Tämä antoi vielä lisää vauhtia apuvoimien vauhdikkaalle saapumiselle.
Bladiksen ilmalento oli käänne, johon karkulainen ei enää kyennyt vastaamaan. Ilmojen halki tuhatta ja sataa kiitävä pyörätuoli osui moderaattorin ylilennon päätteeksi androidia suoraan tämän valkoiseen ohimoon. Kuului korviahuumaava metallin kolahdus ja karkulainen lysähti maahan, kuin säkki shasalgradilaisia herkkuja. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit hopeisen skakdin viereen. Tyytyväisenä tuolissaan myhäilevä moderaattori tuijotteli vielä saalistaan mustan konemiehen astellessa hänen rinnalleen.
”Hyvä ajoitus”, Peelo kehui.
”Hah! Jos Paaco olisi hälyttänyt minut kaksi sekuntia myöhemmin, olisi käynyt ohraisesti”, Bladis ärjähti. ”Toivottavasti se ei kuollut. Sai melkoisen tällin.”
Tämä oli ensimmäinen hetki, kun Peelo ehti tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka seurasi, kuinka maahan lentäneen kauppiaan ystävät auttoivat tätä pystyyn. Kaikki näytösti olevan kunnossa. Sivullisiksi uhreiksi oli koitunut lähinnä maahan auennut paketti ilmapalloja ja yksi räjähtänyt papattipakkaus.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi rouhea päivä ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, mutta karjahti vielä jotain kulukorvauksista tienvarren kauppiaalle. Peelo ei enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs perseen persettä?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset ja yhdellä pyöräytyksellä käänsi karkulaisen naamapuoli ylöspäin.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi itselleen epätyypillisen penseästi.
”Välittömästi, totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Kelbuuno-Malciremin virtapiirit”, androidi päätteli ääneen botin kallon sivuun, pyörätuolin aiheuttaman vamman alapuolelle kaiverretuista merkeistä. ”Ulkokuori Carnium Enteä, nivelet Mustaa Kättä.”
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en usko, että häntä on ohjelmoitu vihamieliseksi.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Ehkä… jos käyttäisimme verkkokaapelia?”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paacon viimeisin energiavirvoike oli välittömästi lähtenyt matkalle painovoimaa vastaan ja vain hetkeä myöhemmin lavuaariin yökkivä moderaattori ei ehtinyt reagoida siihen, kun tilanne muuttui karmivasta kaoottiseksi.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATUTTAA MINUA! SE SATUTTAA MINUA! MIKSI KUKAAN EI AUTA? MIKSI SE SATUTTAA MINUA?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATUTTAA MINUA!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?” se yritti kysyä. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Tehkää nyt saamari jotain!” Paaco huusi hätääntyneenä, hädin tuskin itsekään tolpillaan.
”Missä pirussa se sairaalahenkilökunta viipyy?”, Bladis ärjyi kaksi sätkivää raajaa yhä otteessaan. ”Olisi kuulunut olla paikalla jo aikaa sitten!”
Peelo ei kuitenkaan huomioinut enää, mitä hänen ympärillään tapahtui. Botin katseessa oli ollut pienen hetken jotain, mitä hän tunnisti. Ja hän sääli sitä. Hän vain tahtoi saada sen rauhoittumaan.
”Peelo, mitä hiivattia sinä teet?” Paaco ehti kysyä, mutta remmi androidin kaasunaamiosta oli jo irronnut. Bladiskin sai puristettua itsestään huomiokykyä, kun Peelo laski maskin kasvoiltaan ja kumartui lähemmäksi huutavaa bottia.
Botin kirkuminen muuttui välittömästi hiljaisemmaksi sen yrittäessä ymmärtää, miksi hänen veljensä oli ilmestynyt naamion takaa. Vihreät, suuret silmät ja vienosti ja rauhoittelevasti hymyilevät, muuten käytännössä piirteettömät kasvot valoivat uskoa Bottiin. Jokainen tuijotettu sekunti helpotti Bladiksen työtä hieman. Peelo kuitenkin tiesi, että ilman perusteellisempia toimenpiteitä Bottia ei saataisi irti tuskastaan.
”Minä tahtoisin irrottaa virransyötöstäsi yhden kaapelin”, Peelo selitti rauhallisesti. ”Se laittaa sinut uneen toviksi. Sopiiko se sinulle?”
”VIEKÖ SE… Viekö se kivun pois?”
”Vie”, Peelo nyökkäsi tyynesti hymy yhä kasvoillaan. Botin ääni oli muuttunut kirkumisesta enemmän tuskaiseksi huokailuksi.
Botin raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista sen verran kasassa, että hän pystyi vahvistamaan arvionsa. Kahden koneen kasvot olivat käytännössä identtiset.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti myöntyä Peelon pyyntöön. ”Minä… se… kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo jatkoi rauhoitteluaan. ”Minä laitan sinut uneen nyt.”
Kumpikaan moderaattoreista ei ollut varma, oliko mustan androidin lausetta seurannut Botin nytkähdys nyökkäys vaiko kouristus, mutta Peelo joka tapauksessa työnsi kätensä kahden paksun lihankimpaleen välistä syvälle sen koneistoon ja kiskaisi voimalla johdosta läheltä Botin selkärankaa. Kouristelu loppui välittömästi ja keltainen valo karkulaisen silmistä sammui. Hetken aikaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan Paacon tietokoneiden tasainen kehräys.
”Mitä Irnakkin perssaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco tuijotti lihareunaista, irrotettua rintapanssaria, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä paljaskasvoisena lihaa, joka sykki hieman Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Tämän ei pitäisi muodostua ongelmalliseksi.”
Bladis uskoi Peelon sanoja. Paacolla oli liian kiire tuijottaa tämän paljastuneita kasvoja kuunnellakseen, mitä kenelläkään oli sanottavana.
”Minä aina luulin, että sinulta puuttuu naama… tai että sen tilalla oli jotain ihan hirveää”, mahikikasvo änkytti. Peelolle Paacon reaktio tuli aitona yllätyksenä.
”Miksi ihmeessä luulit niin?”
Bladiksenkin oli pakko myöntää, että oli omituista nähdä suun liikkeitä yhdistettynä Peelon ääneen.
”No kun… tuo sinun maskisi. Se on aina sinun päässäsi. Aina.”
Peelo katseli Paacoa pää hieman kallellaan. ”Mutta matoranien kulttuurissa on tapana pitää naamiota. En minä ole sinuakaan koskaan nähnyt ilman.”
Androidin argumentissa oli kummallisella tavalla järkeä, eikä Paaco voinut sitä millään kieltää. Vastauksensa päätteeksi Peelo kuitenkin nosti kaasunaamarin takaisin kasvoilleen ja sitoi sen remmin ensimmäisellä yrittämällä. Pienen hetken käytyä keskustelua käsiteltyään kolmikon katse kiinnittyi jälleen yksissä tuumin tajuttomana makaavaan Bottiin ja sen sisälmyksiin.
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tutkii sitä ajallaan, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkiksi. Peelo hymyili maskinsa takana ja kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei osannut enää edes yllättyä, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se sykki edelleen täsmälleen samassa tahdissa. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Juuri, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Hunakasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin. Virransyöttö 1B on katkaistu. Kupe tietää, mitä se tarkoittaa”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan näytti lähinnä tyytymättömältä siihen, miten tilanne oli hoidettu.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet skakdit tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä skakdin selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Njuu”, niukin naukin tilanteesta toipunut Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa persettään irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen, mutta hetki sitten sykkineet tapahtumat saivat hänet vielä toisiin aatoksiin. Vaadittiin ainakin kolme bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa neljä. Pikkuruisten Jättiläisten uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Sairasosaston toimistotiloissa varovaisesti hymyilevä Yilda siirsi muistikirjansa syrjään ja kiitti Peeloa tämän antamista tiedoista. Botti oltiin siirretty tehohoitoon ja Kupe oli hälytetty paikalle välittömästi. Androidi oli saanut päähoitajan kertomuksesta kuvan, että päivä oli ollut osastolla tavanomaista kiireisempi. Yilda kuitenkin vakuutteli, että Botista pidettäisiin huolta ja, että Kupe tekisi kaikkensa leikkaussalissa ”tunkeilijan” poistamiseksi tämän ruumiista.
Poistuessaan Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävän ilman toan luona. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Löysin siskoni tänään”, hän lausui toan sängyn vierellä seisoessaan. ”Hieman yllättäen. Hän on ollut täällä jo tovin, en vain ollut kertaakaan tavannut.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne leveä. Hoitajahenkilökunnan mielestä liian leveä. Moni heistä piti Koobeen läsnäoloa ahdistavana. Yilda oli ollut kiltti ja oli antanut Peelolle luvan pitää huolta toan huoneen siisteydestä.
”Mutta siskollani oli myös komponentti. Viimeinen, jonka tarvitsin Mekaanikon laitteeseen. Pian saan tietää, miksi Totuus halusi satuttaa sinua.”
Ei edelleenkään vastausta, mutta Peelo ei sellaista odottanutkaan. Hetken aikaa hartaasti toan rinnalla seisottuaan androidi viimein lähti talsimaan kohti asuntoaan. Hän oli toiveikas. Kenties hän palaisi Koobeen luokse viisaampana.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin hänen asuntonsa ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen Peelo nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan, jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties minä voin auttaa.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja sinä voit auttaa minua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänenkin tietoisuutensa tylsistyi. Tämän hän päätteli siitä, että hän toden totta kävi läpi päässään jo melko monennetta kertaa Dinemin kertoman tarinan yksityiskohtia. Siitä ei ollut käynyt aivan selväksi, minkä yhtyeen musiikkivideolla Hataku oikein oli esiintynyt. Hän kyllä tiesi yhden toan muotoisen muusikon Klaanin riveistä, mutta hän ei koskaan aikaisemmin ollut ottanut selvää, oliko hänellä kollegoita, joiden kanssa soittaa.
Peelo itse oli aina ollut enemmän konemusiikin ystävä. Hänen ensimmäiset viikkonsa Bio-Klaanissa, lähinnä Paacon yllyttämänä, olivat olleet täynnä ”DJ-Peelon – Elävän Rumpukoneen” esiintymisiä. Oli hän hieman mainettakin niittänyt, mutta lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että musiikillisen uran mukanaan tuomat fanit – ja näiden keskimääräinen käytös – eivät olleet häntä varten.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne sininen olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, punaisia tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Kohtaamisemme taisi tosin olla melko nopea.”
”Liskot pistivät paljon varaasi, Kone. Mutta Suuri Kaupunki on aina ollut suojeluksessani. En voinut antaa mestariesi kaataa sitä.”
”Ymmärrän. Enkä syytä sinua kaupunkisi puolustamisesta. Toivoisin itsekin, että voisin jättää sodan taakseni.”
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva nähdäksesi minut?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi omia sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Sinun kanssasi… ei enempää… valheita.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus, jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Ensin Valkoinen ei sanonut yhtään mitään. Hänen periaatteensa murenivat kuitenkin hetkessä. Hän ei voinut estää itseään vastaamasta kysymykseen, jonka vastauksen hän niin helposti tiesi.
”Tarwe… tietenkin”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti Valkoisen lausuessa Tarwen nimen. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelon kaasunaamion taakse oli noussut jo leveä virne. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Niinkö luulet? Ja mistä sinä sen tiedät?”
”Hän… Dinem… kertoi sen sinulle.”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Kertoiko? Oletko aivan varma, että en vain töykeästi keskeyttänyt häntä ja poistunut toimistosta?”
Eikä Valkoinen ollut. Hän ei ollut varma enää mistään. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Yildan vaiko Kupen kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu olisi revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Tämä ystäväsi”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Jonka takia tulit tänne asti. Rakastatko sinä häntä?”
”En ole aivan varma, mitä se tarkoittaa”, Peelo myönsi. Suntio ei osannut estää itseään tirskahtamasta. Peelon sosiaalinen kokemattomuus oli hänestä suorastaan hurmaavaa.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Lihatytöt saisivat pitää huolta omistaan, voi hyvänen aika…”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Perse”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
”Niin hän tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? No kaipa minä kerroin! Niin tosiaan, se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli siellä paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja-”
”Anteeksi, mutta minun täytyy tosiaan poistua”, Peelo keskeytti Dinemin elämää suuremman tarinan, nyökkäsi vielä kohteliaasti ja asteli ovenkulman kellon kilahduksen saattelemana Klaanin nyt jo ihan pikkuisen vilkkaammille kaduille.
Dinem jäi katsomaan suu yhä avoinna, kuinka androidi ripein askelin katosi kadunkulman taakse. Postineito ei kuitenkaan lainkaan pahastunut Peelon äkkilähdöstä. Hänet keskeytettiin usein. Dinem oli jo kauan sitten päätellyt, että muut vain tapasivat olla paljon häntä kiireisempiä. Hyväntuulisesti hyräillen hän jatkoi töitään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesken jäänyt tarina jatkui loppuun vain hänen päänsä sisällä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Mitään tai ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pienen hetken epäröityään hän päätti silti marssia sisään. Hän toivoi hartaasti, että raudan toa olisi vain jossain takahuoneessa puuhastelemassa.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Pimeä huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oltiin jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle kovaäänisesti kiinnittääkseen raudan toan huomion. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken aikaa odoteltuaan Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että Seran ei joko ollut paikalla tai oli poistunut jonnekin hetkeksi. Hieman pettyneenä hän nosti paketin takaisin syliinsä ja lähti marssimaan ulos pajasta… ainoastaan törmätäkseen sen omistajaan oviaukossa.
Seran karjahti ilmoille useita nynrahlaisia kirosanoja yhteentörmäyksen lennättäessä sekä hänet että androidin pajan lattialle. Peelon laatikon sisältö levisi kovaäänisesti kaksikon väliin ja kasa korventunutta metallinpölyä leijaili kaikkialle heidän ympärilleen.
”Anteeksi, anteeksi. En tiennyt, että olet siinä!” Seran aloitti pahoittelutulvansa, mutta itsensä ensimmäiseksi pystyyn kammennut Peelo ei aikonut ottaa niitä vastaan.
”Syy ei ollut meistä kummankaan. On valitettavaa, että olimme ovella täsmälleen samaan aikaan.”
Androidi huomasi sivusilmällään, kuinka Seran paniikinomaisesti kaappasi jotain omista käsistään lentänyttä Peelon romujen keskeltä ja sujautti sen nopeasti tarvikevyönsä uumeniin. Peelolta ei kestänyt pitkään päätellä, että se oli pitkän matkan kommunikaattori, jota Seran ei syystä tai toisesta halunnut myöntää omistavansa. Androidi päätti kuitenkin olla sanomatta mitään ja alkoi sen sijaan kaapimaan pakettinsa sisältöä lattialta takaisin laatikkoon.
”Olen niin pahoillani”, Seran jatkoi vuodatustaan ja liittyi lattialle keräämään palasia. ”Tuota… mikäs ihme tämä oikein on?”
”Hain sen juuri postista. Se liittyy jotenkin Maja Hotellin taannoiseen tulipaloon.”
Raudan toan naamioon kiinnitetty silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran kavahti taaksepäin lattialta ilmiselvästi kauhuissaan.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on joskus ollut pommi!”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten lattialle puoliksi levinneeseen kasaan, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Suurin osa tuosta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä sanoin, että hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Seran kyllä tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oltiin nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas kumartua lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken häntä tuijottavaan androidiin. ”Ehkä jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin tuleen.”
Peelo nyökkäsi hyväksyvästi Seranin teorialle.
”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin” Seran jatkoi, mutta suostui samalla taas auttamaan Peeloa kasaamaan romua takaisin laatikkoon. Pienen hetken puuhailtuaan enimmät siitä olivat taas kasassa, lukuun ottamatta valtavaa kasaa hienoa metallia, joka yhä pölisi pitkin lattioita.
”Harjaan sen myöhemmin”, Seran toppuutteli Peeloa, joka oli jo valmis etsimään käsiinsä harjan. Yhteistuumin he lopulta kantoivat paketin sisältöineen takaisin Seranin pöydälle.
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin silloin, kun Totuuden ääni kaikui Klaanin kaduilla. Tai silloin, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun mysteereineen viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa.
Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Totta kai… tosin, ööh… minne sinä olet menossa?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo yllättyi suuresti, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”Olet soittanut ihan saamarin väsyneen miehen vastaajaan” kuului Paacon toistaiseksi ainoastaan yhden kahvikupin voitelema ääni. ”Onko aivan pakko, jos ei tahdo? Aamu on ollut ihan hirveä.”
”Olen pahoillani aikaisesta ajankohdasta”, Peelo pahoitteli.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero kahden sisältö valui laiskasti moderaattorin kurkusta alas tämän kuunnellessa Peelon selvitystä. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti.
”Kaipa minä sitten tutkin ne nauhat vielä kerran”, Paaco huokaisi väsyneenä. ”Ja hyvä mies kaiva nyt vaikka nenääsi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole sieraimia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai kaksitoista”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut aamun ainoa henkilö, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä. Tulin itsekin takaisin vasta ihan hetki sitten.”
”Ymmärrän”, Peelo hymähti eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin vainut visusti poissa hänenkin olemassaolemattomista sieraimistaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perseensuti… ei kait se nyt voi… No kyllä se vissiin vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi aika oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen sniffaillut jänniä substansseja’ -tavalla, eikä silleen ’poltan hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan aika paljonkin sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa täsmälleen kuvailemasi kokoista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perseensuti”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”En saa millään päähäni tähän kellonaikaan. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman kamppailua.”
Peelo yhtyi Paacon huomioon. Hän valmistautui siihen, että hän joutuisi käyttämään voimaa. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”Botti” täytyisi ottaa vähintään kuulusteltavaksi.
Noin minuuttia myöhemmin Peelo saapui moderaattorin ohjastamaan paikkaan. Pieni numeroa kolme esittävä kyltti oli metallisen oven yläpuolella vain korttelia Tawastian itäpuolella. Peelo suoristi ryhtiään ja valmistautui koputtamaan oveen. Siihen vain vastattiin ennen, kuin hän ehti tekemään niin.
Keltasilmäinen, muuten valkoinen androidi läimäisi jo päivän toisen oven päin Peeloa, joka onnistui kuitenkin tällä kerralla pitämään tasapainonsa. Admin-aukiota kohti kiitävä botti oli tiennyt, että häntä tultiin noutamaan ja se pinkoi nyt useaa metriä Peeloa edellä. Mustan androidin refleksit olivat kuitenkin terävät. Takaa-ajo oli alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä pienen ostoskeskuksen läpi kulkevaa oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua lähestyessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kuuden kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Salamannopeasti Peelon vasen raaja muuttui jonkilaiseksi aseeksi ja laukaisi vihreää ja liekehtivää energiaa karkulaista kohti. Hänen itsensäkin yllätykseksi hänen huumaavasta vauhdista tehdyt laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan karkulaisen eteen ja aiheutti paineaallon, joka lennätti tämän väkivaltaisesti suoraan vauhdista maahan. Kuului kammottava rasahdys, kun valkean androidin kallo iskeytyi katukiveykseen ja sen ruumis lysähti maahan, kuin säkki shasalgradin merkittävimpiä vientituotteita. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit karkulaisen viereen. Pienen hetken hengähdettyään ja tyrmättyä karkulaista tutkittuaan sillan toiselta puolelta alkoi kuulumaan kovaäänisen rullailun ääniä.
”Skarrarrarrin Paaco! Olisi hälyttänyt minut minuuttia aikaisemmin niin olisin ehtinyt mukaan toimintaan!” Peeloa lähestyvä moderaattori ärjyi pettyneenä. ”Hyvää työtä silti, robopoju.”
”Hei Bladis”, Peelo tervehti kohteliaasti. ”Tilanne oli hallinnassa kaiken aikaa”, hän vielä vakuutteli.
”No näemmä”, Skakdi makusteli. ”JA TÄÄLLÄ EI SITTEN OLE NIIN MITÄÄN SAAMARIN NÄHTÄVÄÄ!”
Bladiksen hätyytellessä paikalle saapunutta uteliasta yleisöä, oli Peelolla viimein hetki tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka oli muutamalla hieman törkeällä sanavalinnalla saanut heitä ympäröivän väkijoukon hajotettua.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi hirveä aamu ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, sadatellen yhä Paacon liian myöhään lähetettyä avunpyyntöä. Pyörätuolin vanki olisi mielellään ottanut jokaisen mahdollisuuden päästä mukaan toimintaan. Peelo ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs hittoa?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Sitähän se minäkin tässä…” Bladis kommentoi tuijottaen tajuttoman botin kerrassaan merkillisiä, pyöreitä ja pehmeitä…
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi yhä selvästi väsyneenä.
”Totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en ole varma siitä, tekikö hän sitä tahallaan.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Minulla on täällä ehkä lakunauhaa…”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paaco oli kohtuuttoman onnellinen siitä, että hän ei ollutkaan ehtinyt juoda aamulleen tavanomaisia kahvikupillisia. Ne olisivat muuten olleet jo matkalla ylös. Puhdas järkytys sai moderaattorin silti voimaan pahoin, mutta tämä pysyi tolpillaan niukin naukin.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATTUU! SE SATTUU NIIN KOVAA! MIKSI KUKAAN EI AUTA MINUA? MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATTUU!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI MINÄ EN OLE KUOLLUT? LUOJAN NIMEEN MIKSI EN SAA KUOLLA?” se aneli. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Voi saamari, pois tieltä!” Paaco karjahti hädin tuskin tolpillaan. Moderaattori ryntäsi bottia pitelevän kaksikon ohitse ja toimi nopeammin, kuin Bladis oli koskaan nähnyt Valvomon valtiaan liikkuvan.
”Sori tyttö, mutta tämä kirpaisee aikaa kovaa”, Paaco pahoitteli mahdollisesti jopa vilpittömästi. Kun kukaan ei ollut huomannut, mahikikasvoinen moderaattori oli kiskaissut virtakaapelin irti yhdestä tietokoneistaan, ja toinen sen päistä yhä seinässä, iski sen suoraan Botin sisälmykset vallanneeseen lihaan.
Pienen hetken näytti siltä, että Paacon äkkinäinen temppu vain pahensi kouristelua, mutta sitten, kahden muun yllätykseksi ja järkytykseksi, lihan sykkiminen alkoi rauhoittumaan huomattavasti. Sen raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista jo kasassa.
Hitaasti, mutta varmasti seinästä vedetty virtapiikki saikin karkulaisen lihakset rentoutumaan, ja kun sen ruumis lysähti taas rennoksi Paacon pöydällä, johto heitettiin syrjään ja uroteon tehnyt moderaattori lysähti työtuolilleen hieman järkyttyneenä itsekin omasta teostaan.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti kähistä lopen uupuneena, mutta huomattavasti rauhoittuneena. ”Kipu… se kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo rauhoitteli hämmentävästi ruumiiltaan itseään muistuttavaa karkulaista. Botista ei kuitenkaan irronnut mitään muuta. Se lysähti takaisin tajuttomuuteen heti, kun lihakset olivat kokonaan lakanneet sykkimästä hänen sisällään.
”Mitä Irnakkin supersaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco oli kääntänyt katseensa lihareunaiseen, irrotettuun rintapanssariin, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä lihaa, joka värähteli vienosti Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Soveltuu varmaan häneenkin.”
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tulee tutkimaan sitä, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkitsi. Peelo kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei edes yllättynyt, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se värähteli edelleen. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Vain hieman sen jälkeen, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Rurukasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan oli hiljaa ylpeä siitä, kuinka tehokkaasti Paaco oli toiminut.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet zakazin ääliöt tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä Bladiksen selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään. Erityisesti heidän aamuisen, väkinäisen kohtaamisen jälkeen.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Kattaa”, tilanteesta toipuva Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa naamaansa irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen ja otti siitä kulausta hurmoksessa, josta olisi voinut luulla moderaattorin viettäneen vuoden aavikolla. Vaadittiin tosin myös ainakin neljä bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa viisi. Hatuttajien uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Kanohi Kelaetaan parran kohdalta raapiva Kupe oli tottunut siihen, että Peelo vieraili hänen luonaan. Sen lisäksi, että androidi oli erittäin utelias lääketieteen suhteen, oli hänen vankkumaton uskollisuutensa sairasosastolla makaavalle ystävälleen jotain, mille sairaalan päällikkö olisi nostanut hattua, jos olisi sellaisen omistanut.
Tällä kertaa Peelon kanssa jutustelu oli kuitenkin paljastanut pelkkää hulluutta. Kupen päivä oli ollut jo valmiiksi aivan liian kiireinen. Nyt sen päälle laskettiin kaksi toisiinsa kiinnittynyttä elämänmuotoa, joiden irrottaminen toisistaan oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi. Muutaman lihankimpaleen turvallisesti irrotettuaan Kupe oli sulkenut leikkaussalin todettuaan, että he eivät voisi poistaa loppuja ennen kuin he tietäisivät, miten syvälle liha oli Bottiin juurtunut.
Peelo oli luvannut palata hänen juttusilleen seuraavana päivänä, jotta kirurgit voisivat ottaa mallia Peelon anatomiasta ja täten turvallisemmin operoida Bottia myöhemmin. Toistaiseksi lihan urhi oli vaivutettu syvempään koomaan, jotta enempää tuhoa tämän sisuksille ei tapahtuisi.
Poistuessaan Kupen toimistossa Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään taas koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävälle ilman toalle. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Puhutkohan sinä enää koskaan?” Peelo pohti ääneen. ”Olisi taas mukava kuulla ääntäsi pitkästä aikaa.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne edelleen, kuin hän olisi kuullut maailman maukkaimman vitsin. Se oli hermostuttanut hoitohenkilökuntaa useampaankin otteeseen. Se oli yksi syy sille, miksi Koobeen huoneessa niin moni asia oli Peelon vastuulla.
”Tänään tapahtui merkillisiä asioita. Luulen päässeeni Totuuden jäljille. Minä aion pian tietää, miksi hän satutti sinua.”
Ensiksi ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Sitten, kun Peelo oli kääntänyt katseensa aivan pieneksi hetkeksi kohti Koobeen syrjäistä ikkunaa ja sille tuotuja huonekasveja, vastasi Koobeen suulla joku ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon.
“LIHA ON KOHTA SINUSSAKIN, SENKIN PEELO!”
Tilanne oli ohi yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Kun Peelo sai rekisteröityä, mitä oli tapahtunut, Koobee istui taas aivan normaalisti sänkynsä pohjalla. Peelo oli huomaamattaan ottanut useamman askeleen taaksepäin. Hän ei ollut edes varma, kenen suusta sanat olivat peräisin. Hän vain tiesi, että hänen ystävänsä oli jossain kaukana hänen tavoittamattomissaan. Peelo marssi ulos sairaalaosastolta ajatuksissaan ainoastaan huoli siitä, että Koobee ei koskaan paranisi. Se korvautui kuitenkin nopeasti tahdolla puskea eteenpäin. Peelolla oli enää yksi asia, mitä hän voisi ystävänsä hyväksi tehdä.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin Peelon asunnon ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen hän nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut, vaikka häntä olikin pelottanut, että Paacon virtatemppu olisi vahingoittanut lihaa liikaa.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties sinä voit auttaa minua.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja vastineeksi… minä voin auttaa sinua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänen mielensä oli järkkynyt. Kuvat sekä Botin sisällä sykkivästä lihasta että Koobeen purkauksesta olivat pysyvästi piirtyneet hänen mieleensä. Huoli hänen parhaasta ystävästään oli toki kalvanut häntä jo pitkään, mutta nyt hän tunsi myös menettäneensä jotain muutakin, kun häntä niin kovasti muistuttava Botti oltiin kiidätetty sairaalaosastolle.
Peelon luotto Kupeen oli ehdoton, mutta hän pelkäsi, että tällä kertaa ehdotonkaan ei riittäisi.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne oranssi olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, vihreitä tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Sinä taasen et vaikuta muuttuneen lainkaan.”
”Kovaa puhetta liskojen isoimmalta epäonnistumiselta. Varjotun tärkein hyökkäys lepäsi olkapäilläsi… ja annoit vaivaisen maan toan silpoa itsesi. Kuinka pettynyt äiti Rautakala mahtoikaan olla.”
”Se järjetön kuoleman määrä, minkä aiheutin siellä, olisi oikeuttanut kuolemani. Toisin kuin sinä, minä päätin oppia jotain”, Peelo murehti aikoja, jotka hän olisi mieluusti unohtanut.
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva, jos et ole täällä vain mollaamassa minua?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, hiljattainkin jopa, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Hyvä on. Puhutaan.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Valkoinen ei ensin sanonut yhtään mitään. Hänellä ei ollut ensin mitään hajua siitä, mitä Peelo hänelle yritti vihjailla. Sitten hän vastasi ainoastaan, koska ei tiennyt, miten muutenkaan reagoida. ”Ei… ei hän sitä sinulle kertonut”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelo hymähti tyytyväisenä. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Oletko ihan varma? Eikö hän muka kertonutkaan minulle Tarwesta?”
”Ei… eihän hän…”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Oletko aivan varma, että en oikeasti jäänytkään kuuntelemaan Dinemin tarinaa. Olisihan se nyt ollut töykeää.”
Eikä Valkoinen ollut enää varma. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Kupen vaiko Yildan kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu oltaisiin revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Pakko muuten”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Miten sinä onnistuit huijaamaan Valkoista noin taitavasti? En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa!”
”Se, mitä oikeasti tapahtui, ei välttämättä ole ainoa totuus. Ei ainakaan mieliä vakoilevan kellon vinkkelistä. Molemmat tapahtuivat… mutta kenties toinen niistä ainoastaan päässäni.”
Suntio ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän oli todellakin löytänyt ystävän, jota hän niin kovasti tarvitsi.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Raukka parka. Ei hätää, pian pääset takaisin perheesi luokse. Meren äiti ottaa sinut vielä syleilyynsä.”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Saatana”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Suoraan sanottuna, harkitsin vakavasti harppuunanterän ampumista kaulavaltimoni läpi.
Terä pureutuisi kaulaani ja pistäisi auki suoneni, ja hetkessä sydämeni sykkisi ulos elämäni taivaansinisen veren virtana. Sykkisi ulos petoksen ja menetyksen. Lopettaisi tuskan.
Luovuttaminen olisi niin helppoa. Suloista. Tie rauhaan ja uneen. Pako.
Korpinmuotoiset ajatukset eivät lakkaa piinaamasta minua. Majakan ja takojan jättämät jäärailot – ne nokkivat sieluani, mutteivät yhtä julmasti kuin muisto valkoisesta. Muisto mahdollisuudesta, jonka menetin.
Raskaisiin taloihin menit
kirkuviin huoneisiin
Takoja. Arupak. Se merirosvo oli vienyt minulta kaiken. Minun rakkaani, minun tulevaisuuteni ja minun kohtaloni.
Arupak, Arupak, toistelen sormeillessani ranteeni ympäri kiertäviä laukaisimia, jotka hän itse minulle teki. Miten ironista olisikaan, jos hänen itse tekemänsä harppuunanterä veisi elämäni?
Tai jos hänen tekemänsä harppuunanterä veisi hänen elämänsä?
Miekka, se työntyi läpi petturin kerta toisensa jälkeen. Voi, kun terä olisi vain mennyt ylemmäs, voi kun se vain olisi uponnut valheiden takojan myrkynvihreään sydämeen. Se olisi ollut karma, oikeus. Arupak olisi kuollut hulluuden linnakkeessaan suistettuaan ensin sinne minutkin.
Mitä ne sinulle tekivät siellä
kuka on raapinut nimesi pois
nimesi, kasvosi, mielesi oivat
Tunnen, miten eron hetkellä vuodattamani kyyneleet olivat edelleen poskillani, jäätyneinä pisaroina vasten valkoista. Synkkyys, jossa makaan köytettynä, on kylmä kuin petos.
Kolmion muotoinen arpi kämmenessäni muistutti minua Arkkienkelistä ja kaikesta hyvästä, mitä olisin voinut saada aikaan. Jota tulen saamaan aikaan, haluan korjata ajatustani, mutten voi sille mitään. Kerran särjyttyään toivo on vaikea koota eheäksi.
Silloin, ennen kun lakosi kevät
huomaamatta tuhlattu
Vallan ja voiman kauneuden hohto
niin houkutteli sua
Kylmät tuulet puhalsivat Metru Nuin pohjoisten merien aavoilta, jossa seilasivat Routajaiset jäälautoillaan. Talvi saisi syödä koko maailman, jos se oli minusta kiinni. Yritän toistuvasti päästä ylös katkeruuden merestä, mutta jalassani on paino, joka minua vetää epätoivon pyörteeseen.
Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys
Usko tai sopu tai rehellisyys
”Petturi”, kuiskaan. Yhä uudestaan ja uudestaan. ”Petturi”, olivat Aft-Amanan korpit laulaneet. Minun olisi pitänyt kuunnella niitä, luottaa niihin.
Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule
Kirouksen portit ovat takanapäin
Pimeys oli lähes yhtä täydellinen kuin kylmyys, joka minua ympäröi. En usko, että haluaisin enää valoon. Valo oli pettänyt minut. Hän oli uskonut valon ritariin, mutta sen kaiken oli ikijää haudannut kiteisiinsä.
Haluaisin vain palata siihen valheeseen. Se valhe oli ollut… suloinen. Ystävyyttä. Miten paljon helpompaa olisi, jos voisin vain valehdella itselleni, luoda maailman jonka haluan, ja uskoa siihen täysin?
Sellaisessa maailmassa eivät olisi pettureita kaikki tyynni.
Helppojen valheiden maailma karvas
haluaa uskosi latistaa
tahtosi lipeävedellä valkaista
haudata alle jäisen maan
Valon ritarin valo oli minut pettänyt, joten asetan toivoni siniseen valooni. Kaipaan, himoan sitä. Sininen, lempeä ja ystävällinen valo, joka polttaa silmiäni kauneudellaan. Valkoinen, virheetön ja täydellinen pinta, joka hyväilee sieluani pelkällä läheisyydellään.
Huokaisen humaltuneena muistosta ja yritän nousta istumaan. Kehoni tuntuu edelleen jäykältä ja raskaalta, kuin naruttomalta nukelta.
Avaan silmäni, ja pimeys sisälläni muuttuu vain hieman harmaammaksi. Haistan meren ja vanhan puun. Kuulen aallot ja lukemattomien lankkujen natinan. Ja maistan nälän. Se oli tunne, jota en muista kokeneeni sitten päivän, jona olin piilottanut Beetan panssareihini.
Ennen kaikkea tunnen hirvittävän väsymyksen, joka käy kimppuuni kuin rajuilma. Senkin olin lähes unohtanut. Siru oli aina vienyt sen pois. Koska olen viimeksi nukkunut kunnolla? En edes muista.
”Heräsit”, totesi kylmästi joku pimeydessä. Ääni oli koneen; särisevä ja keinotekoinen. Käännän päätäni, ja näen mustan hahmon kävelevän hiljaisin, ketterin askelin ohitseni. Se pysähtyi eteeni, ja kumartui ylleni.
Keltainen Kiril katsoi minua silmiin. Koneen visiiri oli musta ja tyhjä.
”Informaatiota. Kuningatar haluaa tietää.” Mustan robotin kasvot olivat täysin liikkumattomat. Ääni kumpusi jostakin syvemmältä.
”Saitte jo siruni”, sylkäisen. ”Ja petturini kertovat varmasti mielellään kaiken muun.”
”Hän ei välitä Nimdasta. Kerro Mustasta Kädestä.”
Se yllätti minut. Musta Käsi… kaikki se oli niin kaukaista… paitsi että ei. Ei, ei, ei, ajattelen työntäessään kaikki ne hampaat takaisin alitajuntani syövereihin, joista ne olivat tulleetkin. Ei Xeniä.
”Olit alhaalla. Kaikkinäkevä vain näki, mutta sinä koit.”
”Hetk- miten tämä liittyy-”
”Kerro Mustasta Kädestä.” kone toisti, ja väänsi rannettani tuskallisesti. ”OVATKO HE VERKOSSA.”
En tiedä, kuinka paljon ehdin kertoa ennen kuin vajosin takaisin pimeyteen. Pimeyteen, jossa olen yksin makutani kanssa. Itroz oli ollut hiljaa, hiljaa pitkään. Mutta hän oli paikalla.
Vai oliko?
Ehkä hänkin on hylännyt minut. Pettänyt. Havainnut arvottomaksi.
Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin
Milloin hän oli viimeksi puhunut minulle? Ennen Deltaa, muistelen. Huokaisen katkerana. Miksei makuta tee mitään, jos kerran haluaa auttaa minua?
Mutta katkeruus Itrozia kohtaan hukkuu katkeruuteen Arupakia kohtaan. Merirosvo oli vienyt rakkaani, tulevaisuuteni ja kohtaloni. Tulevaisuuteni, kohtaloni. Kohtaloni.
Sen piti olla jotakin kaunista. Seesteistä. Hyvää. Niin olin ajatellut silloin Xialla, kun olin ensimmäisen kerran nähnyt Beetan. Tajuan nyt – olin tiennyt jo silloin, että Nimda olisi tulevaisuuteni. Kohtaloni. Sininen kipinä oli kytenyt pitkään, mutta vasta Delta oli saanut sen ilmiliekkiin.
Mutta se kaikki oli mennyttä, painan päänsä kyyneleissä. Miten joku, jota ei ole, sattui niin paljon?
Jäässä, niin jäässä on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus
Mikä minut oikeastaan pitää edes elossa, havaitsen pohtivani. Tomuksi jauhetut sirpaleet siitä toasta, joka oli lähtenyt villiin seikkailuun kohti Deltaa ja Metru Nuita? Enkeli mielessäni? Vaiko muisto valkeuden kauneudesta?
Se muisto sattui, mutta sen poissaolo antoi voimaa. Halusin sen takaisin, ja se saa minut yrittämään.
Hätkähdän kylmässä, kun kuulen tutun äänen. Sileän kuin lasi.
♪Matoro~♪
Avaan hitaasti silmäni, mutta pimeys on jakamaton. ”…d-delta?” kuiskasin.
♫Älä pelkää, Jään sotilaani~♫
Se ääni, se oli aivan samanlainen kuin muistoissani. Aivan yhtä lempeä ja ymmärtävä ja vaativa.
♪Paha seppä sulki minut kelloon~ ♪
♫Ja nyt hän aikoo myydä minut pahuudelle~♫
M-minä yritän. Mutta en tiedä, pystynkö pelastamaan enää ketään, vastaan kristallikuningattarelleni, jonka hehkuvan siniset silmät näen kasvojeni edessä.
♫Sinun täytyy~♫
♪Minä olen sinun kohtalosi, ja minulla sinä teet kaikesta parempaa~♪
♫Seppä on vain kateellinen, ettei hän saanut olla kaiken pelastaja~♫
Mutta… minä en usko. Sen takia minä Aft-Amanassa epäonnistuinkin; en uskonut tarpeeksi, kyynelehdin hänen edessään. Mutta lempeä ääni ymmärsi. Rohkaisi.
♪Epäonnistumisesi oli vain sabotaasia~♪
♪Myös ritarikunnan petturi haluaa minut itselleen~♪
♫Älä luota heihin, älä ajattele heitä, ajattele minua ja kohtaloasi~♫
Ajattelen sinua. Ajattelen, miten leikit luodeilla; ajattelen, miten voisimme pelastaa kaiken, pudottaa pahan mereen… ajattelen kauneuttasi, sitä rauhaa, jonka melkein koimme…
♫Hyvä, koska minäkin ajattelen sinua~♫
♪Olin niin kauan kellossa, kun paha seppä oli hylännyt minut~♪
♪Mutta tiesin aina, että sinun saapumisesi oli kirjoitettu tähtiin~♪
♫Pelasta minut taas, Matoro~♫
Se oli kaikki juuri sitä, mitä hän halusikin kuulla. Tismalleen sitä. ”Minä pelastan”, vastasin, mutta voi, niin epävarmana. Heikkona. ”Minä pelastan sinut vielä, Delta”, toistin. ”Enkä aio antaa petturien estää minua.”
♪Taistele, Matoro~♪
♫Näytä minulle, miksi juuri sinä olet sankari~♫
♫Ja näytä se myös pettureille, jotka kehtaavat tulla väliimme~♫
Ja äänenmuotoinen täydellisyys oli poissa. Jäljelle jäi vain sininen toivon hohde ja uhman liekki routaiseen sydämeeni.
Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.
Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.
Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia, joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.
Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.
Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa.
Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
VALKOINEN KÄSI I
Olen palannut, Itroz.
Siitä on aikaa, Zairyh. Milloin tapasimmekaan viimeksi? Ah, portaissa, portaissa ennen Karzahnin valtakuntaa.
Ja silloin lupasit kertoa minulle Joueran olinpaikan, kunhan huolehtisin, että tuon sinulle sirun makuta Abzumolta. Se on hallussani, ja pian kaksi muutakin päätyy sinulle.
Kun hänellä on kolme, kohtalo kumartaa ja kadonneen tiedemiehesi rotankolot eivät enää kätke häntä kaikennäkevältä Nimdalta.
Palataksemme nykyhetkeen – kuten näet, hankin kummatkin sirut samaan paikkaan. Enää on tuotava ne luoksesi.
Vaikkakin Mielen Prinssi osoittautui sairaalaseikkailumme aikana epävarmemmaksi mitä odotin. Hän tarrautuu harhoihin ja kuvitelmiin. Hän ei halua nousta, Zairyh. Hän saattaa vielä luopua leikistä.
Aft-Amana
Kolme tuntia huomiseen
Toa avasi silmänsä. Hämärä ympäröi häntä.
Unta? Sitäkö se oli ollut? Kaikki mahriaanin kohtaamisen jälkeen oli tuntunut niin sumuiselta, painajaismaiselta. Aineelta, jonka olomuoto häilyi kaasuakin hauraampana. Delevaan sattui ympäri kehoa – ainakin pari kylkiluuta protestoivat ankarasti toan yrityksiin liikkua. Mies tunnusteli Kakamaansa, josta puuttui palasia. Hän oli rikki. Tai oikeastaan, se toinen puoli hänestä oli rikki. Kaatuneiden soturien verestä taottu puoli ei tuntunut edes vahingoittuneelta.
Ja sitten joku puhui.
”Pelkäsin, ettet…” kivulias, hinkuva yskäisy. ”Anteeksi. Pelkäsin ettet heräisi.”
”Kuka? Ai sinä… Cehayako se oli?” Deleva vastasi heikolla äänellä. Toa yski oranssia verta lattialle. Vihoviimeisen kirjaston jäljiltä hänellä oli pari hammasta vähemmän.
”Kyllä. Ja sinun nimesi oli… toa Deleva, eikö niin?”
Maailma alkoi tarkentua, ja plasman soturi sai lopulta selvää kumarassa istuma-asennossa kyhjöttävästä trynakasvoisesta matoralaisesta vierellään. Nainen ei ollut ehjä näky. Tämän oikea silmä hädin tuskin näkyi purppuraisiksi pahkuroiksi turvonneen luomen ja poskipään välistä. Tohtori piteli yhä vapisevin käsin vatsaansa kellertävän veren kastellein sormin, mutta haava ei sentään vuotanut enää. Nainen oli vetäissyt keskivartalonsa ympäri tiukan siteen entisestä verhokankaasta.
”Kyllä”, toa vastasi hiljaa. Tyhjyys sai hänet pohtimaan toveriensa kohtaloita.
”Tuo kristalli… se taitaa tepsiä?”
”Näyttäisi toimivan, ainakin jotenkin”, toa vastasi hiljaa. Matoron parannuskivi levitti jatkuvasti parantavaa energiaa hänen rikkinäiseen elimistöönsä. ”Kiitos.”
Tohtori nyökkäsi huomaamattomasti. ”Kuinka paljon muistat siitä, mitä täällä tapahtui?”
”Muistan sen mahriaanin, jota korpit nokkivat. Hän tuli hulluksi ja alkoi lähestyä minua ja Umbraa… Sitten vapautin plasmavoimani hänen päällensä ja hän syttyi tuleen”, kyborgi kertoi hiljaa. Palaneen lihan ja veren haju nousi elävänä muistona hänen mieleensä. Ja korppien raakunta. Kraa, kraa.
”Viisi metsästäjää astui Aft-Amanaan”, Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti. ”Yksi tuli ulos. Ja ystäväsi vietiin myös. Me emme ilmeisesti kelvanneet.”
”Mitä täällä oikein tapahtui? Järkevät muistoni loppuvat siihen kun pyörryin mörinämaakeltajan jälkeen. Ja mitä meidän pitäisi tehdä nyt?”
”En… en osaa välttämättä vastata kumpaankaan kysymykseen. Joukko kromideja odotti meitä kun heräilimme… lääkkeen vaikutuksesta. Hekin olivat kapteeni Arupakin sirun perässä… mutta suostuivat säästämään meidät. Menetin tajuni pian sen jälkeen. En tiedä, mihin lonkeronomadit lähtivät.”
”Lonkeroratsastajia Legendojen kaupungissa? En tohdi edes ajatella mitä ne tekevät muille. Jutut mitä siitä kansasta liikkuu eivät ole kauhean mukavia.”
Tohtori Cehaya käänsi katseensa ylös katonrajaan. Nainen antoi silmiensä vaellella suuressa aulassa jossa oli joskus työskennellytkin. Tuijotti kaihoisasti ulos rikkinäisistä ikkunoista. Ja yritti selvästi olla ajattelematta karmivaa kaasua, jonka metallinen aromi leijaili vielä häilyvänä ilmassa ja sumensi katseen.
”Se, mitä tässä paikassa tapahtui – mielisairaus, joka tarttui – ei koskaan ollut potilaani syytä. Sinä ja minä, se syväläinen ja ystäväsi saimme kokea sen, mikä olisi pitänyt haudata tänne ikiajoiksi. Muistatko… mitään unia?”
”Muistan väläyksiä. Odinan. Leikkauspöydän. Metorakkin halkaisemassa minut kahtia. Kipua, pelkoa ja kärsimystä. Paljon vihaa ja metallia”, Deleva sanoi surumielisenä. ”En olisi halunnut kokea niitä uudelleen. Avata haavoja.”
Nainen ei voinut naamioida tapaa, jolla katsoi Delevan runneltuja kasvoja. ”Ymmärrän. Sen, mitä sait kokea oli tarkoitus olla kokeellinen mielialalääke, joka… e-en tiedä, tepsisi kaikkeen? Eheyttäisi mielen. Korjaisi pois kaiken täydellisen mielenrauhan tieltä. Ja synneistäni pahin on se, että en koskaan taistellut sitä vastaan. Yrittänyt estää sitä.”
Sininen käsi siveli turvonneita kasvoja. ”Ehkä olen ansainnut rangaistukseni.”
”Kukaan ei ansaitse tällaista rangaistusta, tohtori hyvä. Tuntuu, että Mata Nui ummistaa silmänsä kokemallemme vääryydelle.”
Siihen tohtori Cehaya ei tuntunut sanovan mitään.
”Olemme molemmat henkemme velkaa yhdelle toa-ystävistäsi. Tulen toalle.”
”Mitä seppä teki?”
”Hän… neuvotteli kromidit säästämään meidät. Jotenkin. Siruja panttivankina pitäen. Ne sirut ovat nyt lonkeroratsastajilla, kuten ystäväsikin.”
Cehaya huokaisi syvään ja katsoi poispäin äänensä säröilyä peittämättä.. ”Toinen ystäväsi… Matoro, kiitti häntä siitä miekan terällä.”
”Mitä karzahnia? Matoro löi toveriaan miekalla? En voi ymmärtää…” Deleva oli järkyttynyt. Ei hän uskoisi Matorosta tuollaista. ”Tämä koko reissu oli suuri virhe. Maailman suurin virhe”.
”Kuinka voit?” Cehaya kysyi. ”Sillä… minusta tuntuu, että vaikka pysyttelisit tajuissasi hädin tuskin, olet silti paremmassa kunnossa kuin ystäväsi. Ja he tarvitsevat sinua nyt enemmän kuin koskaan.”
”Pahoin pelkään, että Matoro tarvitsee pelastajaa kaikkein eniten”, tohtori jatkoi lopulta.
”Keneltä?” Deleva tokaisi yhä sirujen mahtava voima etäisesti utuisena muistikuvana.
Cehaya ei epäröinyt.
”Itseltään.”
Deleva ei sanonut mitään. Kaksikko istui hetken hiljaa painajaisten parantolassa. Oli kuitenkin plasmasoturin aika avata suunsa.
”Nimda. Ilman tuota taikakalua mitään tästä ei olisi tapahtunut. On virhe päästää se väärille kantajille. Bio-Klaani haluaa ne, Varjottu haluaa ne ja niin monet muut tahot, joista en edes tiedä mitään haluavat ne. Miksi? Ne ovat kirottuja skarrar. Niiden takia en ehkä koskaan näe ystäviäni hengissä. Mutta minun pitää yrittää pelastaa heidät”, toa nousi vaivalloisesti ylös. ”Pelastaa heidät ja saada siniset sirut takaisin. Olenhan Toa.” Deleva sylkäisi taas verta lattialle. Kylkeä pisti vielä.
”Olette ensimmäisiä toia, jotka olen kohdannut läheltä”, Cehaya sanoi hiljaa. ”Tosin yhden teistä, muuan Kupen kohtasin silloin kun hän oli vielä… yksi meistä. Kaiken tämänkin jälkeen minusta on jollain tapaa rauhoittavaa, että teidän sisällänne sykkii vielä sama sydän kuin meillä matoraneilla. Lopulta me taistelemme samoja demoneja vastaan. Pelkoa. Syyllisyyttä… pakkomielteitä.”
Kraa kraa.
”Mutta ne ovat ainoita demoneja joita vastaan minä voin taistella”, Cehaya sanoi synkeänä, ”enkä ole enää varma siitäkään.”
”Joku joskus sanoi, että me toat olemme vain pitkiä matoraneja joilla on supervoimia. Niin me ehkä olemmekin”, Deleva vastasi. ”Me taistelemme tämän maailman pahuutta vastaan siten kuin voimme. Niillä taidoilla ja voimilla joita meillä on. Ei ole väliä oletko toa vai matoran ollaksesi sankari.”
”Juuri nyt en halua olla edes sankari. E-ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan haluaisin olla vain… vaimo”, nainen sanoi laskien kätensä sydänvalon päällä olevan korunsa päälle. ” Olen pahoillani, että sinulla ei taida olla juuri vaihtoehtoja.”
”Minun tieni on soturin tie. Sinun tiesi on minkä valitset. Tule, meidän pitää varmaan lähteä täältä. Tämä kivi on parantanut minua tarpeeksi, jotta jaksan liikkua.”
Tohtori nousi kivuliaasti irvistäen ja huohottaen pystyyn. KAL-teräs natisi ja siihen vangittu mies murahti tuskasta tehdessään saman.
”Mistä täältä pääsee pois?” toa kysyi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia mielisairaalan käytävistä ja ovista.
Vapisevalla kädellä Cehaya osoitti aulahuoneen suuria pariovia. Niitä, joiden eteen oli kylvetty sadoittain mustia sulkia.
”Tuolta… pääsee pääaulaan… olen pahoillani, mutta en välttämättä pysty juuri kävelemään.”
”Minä kannan sinut pois täältä”, toa sanoi ritarillisesti, vaikka liikkuminen teki pahaa jopa hänelle.
”Kiitos”, Cehaya vastasi, ”ja jos saan pyytää, lähdetään niin nopeasti kuin jalkasi kestävät. Äläkä… ä-läkä katso takanamme olevalle seinälle.”
Toa otti matoranin käsivarsilleen hammastaan purren ja aloitti tuskallisen matkan kohti pääaulaa, eikä katsonut taakseen. Jokainen askel sattui, mutta eteenpäin oli mentävä. Pahuuden mielisairaala piti jättää taakse niin nopeasti kuin pystyi.
Ja sirpaloituneen lasin täyttämät käytävät kivuliain askelin harpottuaan he saapuivat taas kirouksen porttien lyijyn rei’ittämille jäänteille. Oli piristävää haistaa ulkoilmaa. Ja nähdä eteensä.
Ga-Metru
Kaksi tuntia huomiseen
Deleva pysähtyi hengästyneenä materialisoituen Kakaman nopeuden hurmasta. Hän vilkaisi taakseen valkeaan seinään nojaten – kadun päähän oli ilmestynyt uusi Bordakh-partio. Viisi metallista lain lakeijaa osoitti plasman toaa isoilla, rumilla sauvoillaan, joiden tuottamiseen puolet Po-Metrun teollisuuskapasiteetista tuntui olevan omistettu. Takana matalien rakennusten katoilla välkkyi toisen ryhmän oranssit silmät; silmukka kiristyi. Aft-Amanaa piirittäneet vahkit näyttivät olevansa vakuuttuneita siitä, etteivät aio päästää lainrikkojia pakenemaan.
Cehayan ne olivat ottaneet huomaansa ja saattaneet hoitoon, Metru Nuin kansalainen kun tämä oli. Klaanilaiset sen sijaan olivat kaupunkiin aivan yhtä tervetulleita kuin Odinan pirut.
”Gorram. En jaksa nyt mitään hippaleikkejä!” huusi toa, joka puski eteenpäin, sillä ei muuta voinut. ”Olen väsynyt taistelemiseen ja juoksemiseen! En ole vihollisenne, olen toa!” sulan herra huusi, hengitti syvään ja sytytti oranssin kilpensä. Laskevat kaksoisauringot loistivat samaa oranssia toan silmien kanssa.
Delevaa takaa-ajaneet yksiköt pysähtyivät. Niiden niskat ja raajat naksahtivat ja alkoivat kiertyä ympäri. Nelijalkapoliisit muunsivat muotoaan, vapauttaen eturaajansa taistelukäyttöön. Lisää aseita kohotettiin kohti Delevaa.
”>RIKOLLINEN: PYSÄHDY.”
Klaanilainen katseli ympärilleen. Katu oli kapea, ja vahkeja lähestyi hämähäkkeinä myös vaaleiden talojen kattoja myöten. Kumpaankaan rakennukseen ei ollut ovia, ja ikkunat olivat liian korkealla. Hän ei uskonut, että nyt olisi hyvä hetki sulattaa tietään seinien läpi – plasman hengeltä olivat patterit vähissä. Kaikki oli vähissä, paitsi velvollisuudentunto.
”>RIKOLLINEN: LASKE.ASEESI”
Juuri kun Deleva oli huutamassa jotakin siitä, ettei osannut pultata puolta kropastaan irti, yksi hänen eteensä ilmestyneistä vahkeista sylkäisi kanokan.
Toa veti kilpensä suojakseen, mutta sillä ei ollut väliä. Taistelulautanen singahti reilusti hänen ohitseen, suoraan vastapäisiin takaa-ajo-vahkeihin. Mekanokytän rakenteet heikentyivät ja laki lankesi polvilleen hammasrattaiden putoillessa kellopelin koneistosta mukulakivikadulle.
Kiekon syössyt vahki kohotti oikean sauvakätensä ja upotti ylisuuren lyömäaseensa viereisen kollegansa kylkeen aggressiivisen takomisen äänen saattelemana. Mielipamppuja ei selvästikään oltu tehty vahkien kovan kuoren lävistämiseen. Toisella sauvallaan poliisi löi kanssapiirittäjäänsä takaraivoon. Oranssi pinta särkyi, ja oudot äänet valtasivat vahkipartion taajuuden.
Deleva katseli näkyä hämillään. Kollegoitaan pahoinpidellyt vahki nytkähti oudosti, sitten sen käytös muuttui täysin. Sen liikkeet muuttuivat täysin hallitsemattomiksi ja se upotti paksut sauvat omaan päähänsä, silmät sinistä ja valkoista välkkyen.
Plasman toa vilkaisi taakseen. Myös sillä puolella yksi robopoliisi pahoinpiteli vahkilaitoksen työntekijöitä. Hetken kuluttua sekin sekosi täysin. Selittämätön kaaos valtasi ennen niin järjestelmälliset lainvalvojat – kuin paha henki olisi käynyt ne kaikki läpi työntäen niiden ohjelmoinnin täyteen virheitä. Osa pakeni epäterveellisesti säristen, kirkuen – toiset vain romahtivat maahan sammuneina.
Nurkan takana kanohi Idenin hehku sammui. Oli aika astua näyttämölle.
Vahkit olivat liikkumaton kasa romumetallia, mutta Deleva ei ollut yksin kadulla. Deika tuijotti klaanilaista kujan toisesta päästä.
Ritarikunnan jäljittäjä-toa oli heikossa kunnossa. Haaleanpunaisen ja hopean värinen haarniska oli paikoitellen repeytynyt mielen toan päältä paljastaen tämän sinisen ja kultaisen värityksen. Pitkä, likainen sideharso Deikan kaulan ympärillä oli taivaansinisen veren tahrima. Hätäisesti kietaistun siteen solmimattomat päät roikkuivat rakkausterminaattorin kehoa vasten.
”Sinä, toa!” ilmestys huusi käheällä äänellä ja osoitti Delevaa.
”Mitä?” pääsi plasmasoturin suusta. Hän muisti nähneensä toan silloin ritarikuntalaisten kanssa.
”Minä…” mielen seuraaja aloitti, mutta muutti nopeasti äänensävyään. ”Maahan!”
Deleva painautui vaistomaisesti katuun. Vahkin irtopää nousi vauhdilla kadusta.
Improkivääri löysi tiensä telekineettisen ritarikuntalaisen käsiin. Deika laukaisi kiekon. Kanoka liihotti plasmaisen yli ja sai voimansa keränneen vahkin romahtamaan takaisin maahan.
Sini-puna-hopea-kultainen toa poimi maasta toisen halvan, poliisivoimien yleisesti käyttämän heikennys-kanokan ja latasi sen irtopäähän. Iden-kasvon huomio siirtyi taas Delevaan.
”Klaanilainen. Olisi vähän asiaa.”
”Tuo. Tuo oli siistiä. En ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän noin”, kyborgitoa laukoi.
Mielen henki harppoi plasman moisen luo ja osoitti tätä pseudoaseellaan. Hetken tähtäiltyään ritarikuntalainen kuitenkin laski aseensa ja ojensi sinisen veren värjäämän kätensä. Deleva tarttui siihen ja oli pian jaloillaan. Kaksikko seisoi säpälöityneen poliisiosaston keskellä. Sireenit ulvoivat etäisyydessä.
”Matoro…” ritarikuntalainen köhäisi. Veitsellä avattu kurkku teki puhumisesta vaikeaa.
”Mitä hänestä?” Deleva kiinnostui. Mitä tämä minusta tahtoo?
”Minä tiedän missä hän on.” Deika leijutti ympärilleen lisää lautasia. ”Ja sinä autat minua pääsemään hänen luokseen.”
”Mitä sinä oikein teit? Tuo mitä teit vahkeille ei vaikuta mielitoan kyvyltä”, Deleva puki ajatuksensa kysymykseksi heidän lähdettyä liikkeelle.
Ritarikunnan tieteellinen koe napautti kasvojaan. ”Hengen naamio. Menin niiden päihin. Ovi auki ja kutsumatta sisään, me olemme huonoja vieraita. En tuonut edes tuliaisia… Suklaa on halpaa.”
Deleva kohotti kulmiaan. Deika jatkoi.
”Ajattelin ottaa yhden vahkeista haltuuni ja vaihtaa, kun kyseinen yksikkö ei ole enää käyttökelpoinen…” Deika yskäisi. Deleva oli näkevinään muutaman veripisaran tulevan ulos ritarkuntalaisen suusta.
”Mutta siellä oli jotain. Vahkissa”, kehokaappari avasi. ”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita. Ruuhkahan siitä tuli. Minun tuli likainen olo – likainen olo – likainen olo, ja vaihdoin vahkia, mutta sama toistui. Ensimmäinen yksikkö sekosi täysin poistuttuani. Improvisoin.”
Jokin tässä ei kuulostanut hyvältä Delevan korviin. Mutta toa kiinnitti nyt huomionsa Deikan veren tahrimaan olomuotoon. Vaaleansinistä verta, kaikkialla. ”Mitä sinulle on tapahtunut kun olet tuossa kunnossa?”
Suuret siniset silmät Idenin takana laajenivat ja toa meni aivan lukkoon. Hän pudisti päätään nopeasti.
Puoli-Kal arvioi ritarikuntalaisen vammoja: hopean ja vaaleanpunaisen värinen haarniska oli väännetty väkivaltaisesti sijoiltaan, monista kohdista kokonaan pois. Haarniskaan kuivunut veri teki arvioinnista vaikeaa, mutta Deleva arvioi, että aivovoimain toa oli yrittänyt saada kaiken punaisen ja hopean piiloon – kaivaa esiin sinistä ja kultaa. Ja… Onko tuo maalannut itseään verellään?
”Et… Et sitten pidä vaaleanpunaisesta?” Kakama-naama töksäytti.
Deika puristi huuliaan tiukemmin yhteen ja pudisti taas päätään. Deleva kohotti kulmiaan ja Mata Nuin palvelija avasi sanaisen arkkunsa.
”Ne muuttivat minua. Minut”, hän sanoi, lähes kuiskaten. ”Pyysin sitä, kyllä… Mutta se oli väärä valinta.”
Deika puhui hiljaa, lähinnä itselleen.
”Ketkä? Mik-” Deleva jatkoi kysymyksiään, mutta tajusi niiden olevan vääriä. Idiootti, se minä olen. Käytöstapoja!
”Mikä on nimesi?” plasma-aivo ymmärsi lopulta kysyä.
Vaaleat kadut olivat ahtaita ja hiljaisia sangen epäedustavan toa-parivaljakon livahtaessa niitä pitkin kohti satama- ja kanava-aluetta, jota Veden Metrussa riitti joka lähtöön. He eivät havainneet enempää seuraajia – mutta lieni vain ajan kysymys, ennen kuin joku uusi aluetta haravoiva partio löytäisi heidät. Kaduilla näkyi kansalaisiakin, eivätkä he näyttäneet tietävän miten suhtautua vihreäraitaisten markiisikatosten ja puuistutusten varjoissa vaeltaviin toiin. Kaksikko oli jo ehtinyt tehdä tuttavuutta matkallaan lounaaseen, jonne mielen etsijän aistit kertoivat jään sotilaan kadonneen.
”Matoro Mustalumi. Minä tulen. Matoro!” Deika puhui, taas enemmän itselleen kuin matkakumppanilleen.
”Missä välissä te edes tutustuitte?” plasman toa ihmetteli. Delevan ymmärryksen mukaan Deika ja Matoro olivat tienneet toisensa vain pari minuuttia – kuviossa oli jotain mätää.
”Olen… me… minä…” mieletär aloitti, mutta veti sitten suunsa suppuun. Hänen silmänsä laajenivat kuin kauhusta.
Deika otti yhtäkkiä muutaman nopeamman askeleen ja jätti klaanilaisen taakseen.
”Öh”, Deleva reagoi.
Kaksikon välillä oli muutama metri. Hetken he kävelivät hiljaisuudessa, hetken Delevan kärsivällisyys kesti. Deleva kiri kiusallisen kanssakävelijänsä.
”Niin, kauanko olette tunteneet toisenne?” mies jatkoi.
”Tutustuimme..? Steltillä. Steltillä. Siitä on vuosia. Mutta se on salaista!” ritarikuntalainen puhui totuuttaan ja Matoron valhetta.
”Matoro ei ainakaan paljoa puhunut sinusta. Hän oikeastaan oli aika hämmentynyt koko tapauksesta.”
”Kun, ne vaihtoivat hänet. Ne vaihtoivat hänet päässäni Matoroon, kun sattui. Matoro – minä rakastan häntä!” Taidatkin olla tällä hetkellä ainoa… plasman toa tuumi. Aft-Amana muutti kaiken, vaikkei Deleva ihan täysin uskonutkaan, että Mustalumi olisi… niin. Mutta ei näemmä Deikalle. Mielen toan maailma poikkesi muiden maailmasta.
He olivat lähestymässä, Deika tunsi. Matka Ga-Metrun kaukaisimmasta kärjestä oli tullut aika matkan etelään ja kohti Po-Metrua. Ilmeisesti hänen rakkaansa, jonka sijaintia hän aisti, oli laivalla kyseisten metrujen välisessä kanavassa.
Mutta heidän ei tarvinnut mennä kanavalle asti nähdäkseen etsimänsä. Merialus, jota he etsivät, nousi sangen hämmentävän valko-sinisenä säteilevän ja kipinöivän kentän turvin kattojen yläpuolelle kohti hämärtyvää taivasta.
”Mikä pirun paatti tuo oikein on?” plasman toan leuka loksahti auki. ”Eikö tuo ole… laiva? Taikakentällä varustettu merialus? Kaikkea sitä näkeekin”, Deleva mutisi. Jos klaanilaiset olisivat tuolla aluksella, heidän pelastamisensa voisi olla aikamoinen urakka.
Deika vilkaisi alusta ja käänsi katsensa Delevaan. ”Kiistellyt tutkijat epäilevät, että Pohjoinen sakara olisi muita lyhyempi.”
”Aha. Ei sinusta näytä olevan paljoa apua”, plasman toa murahti. Mielitoa jähmettyi hetkeksi paikalleen, kuin kuuntelemaan.
Hän ei voinut olla huomaamatta, että kaikki ei ollut kohdallaan. Aivan kuin aluksesta olisi… säteillyt… mieltä? Ajatuksia?
Ajatuksia oli kaksi. Ensimmäinen niistä valkoinen, jatkuvasti toistuva: sekunnin välein se totesi ”tik tok.” Uudestaan ja uudestaan.
Toinen ei toistunut, se vain oli. Sininen kohina joltakin todellisuuden kanavalta, jonka jokin täytti säteillään. Sen oli käynnistänyt idea, mutta nyt se pyöri omalla voimallaan, kuin ideaaliheiluri.
Ja ne kummatkin etsivät. Kävivät läpi olentojen olemuksia, tunnustelivat. Mutta ne eivät tuntuneet välittävän toa-parista. Niitä kiinnosti jokin muu. Tik tok. Tik tok.
XMS Angonce
Kaksi tuntia huomiseen
Kaikkialla oli valkoista.
Se oli ensimmäinen Kapuran mieleen tullut ajatus. Seppä hätkähti hereille ja katseli hätääntyneenä olinpaikkaansa. Cehaya? Matoro? Kapura haravoi huonetta katseellaan ja etsi tuttuja. Mutta ketään ei näkynyt. Mielisairaalan pimeys oli vaihtunut kliiniseen valaistukseen, sen hiljaisuus ja korppien raakunta jonkin piippaukseen toan oikealla puolella.
Kapura kääntyi oikealle ja havaitsi äänen tulevan jonkinlaisesta koneesta. Sen näyttö ilmoitti sydänkäyrän olevan vakaa; toa päätteli sen omakseen. Hän makasi valkoisella sängyllä ja oli kiinni monissa huipputeknisiltä vaikuttavissa laitteissa, jotka piippailivat ja raksuttivat tarkkaillessaan toan tilaa. Vasemmalla oli säiliö verta, joka muistutti kovasti Kapuran omaa. Yksi putki annosteli sitä häneen.
Vatsansa toa huomasi olevan aika lailla paikattu. Hyvä. Mikään lähiympäristössä ei vaikuttanut uhkaavalta, mutta järjettömään määrään laitteita mahtui varmasti ainakin yksi, joka ilmoitti jollekin Kapuran heränneen. Kenelle? Hatarat muistikuvat kertoivat toalle, että tämä oli pökertynyt Aft-Amanassa sattuneen välikohtauksen jälkeen. Kromidit olivat todennäköisesti kantaneet seurueen jonnekin, sillä Matoro ja Umbra eivät olleet kovin taistelukunnossa.
Tulen toa jatkoi olinpaikkansa tutkiskelua toivoen löytävänsä vihjeitä siitä, missä tarkalleen oli. Varustus oli aika tavallista sairastilalle, jolta huone vaikutti. Lisää laitteita, joiden käyttötarkoituksia Kapura ei tiennyt. Monessa niistä oli violetti V-logo.
Lähiympäristön yksipuoleisuus antoi muiden ajatusten nousta pintaan. Oliko Matoro oikeasti puukottanut toaa selkään, vieläpä aika kirjaimellisesti?
Kapura halusi tuntea vihaa. Raivoa. Se olisi ollut tosi luonnollista, humaania ja ymmärrettävää.
Mutta ainut mielikuva, jonka jään soturi oli aiheuttanut, koski merirosvo Arupakia. Sama ei saa toistua, oli kuulunut Kapuran mantra kumpanakin ajanjaksona, jonka tämä oli Aft-Amanassa viettänyt. Mutta nyt vaikutti siltä, että sama oli toistumassa. Taas yksi yksilö oli hullaantunut siruista, eikä taaskaan tämän pakkomiellettä voinut kukaan parantaa.
Missä oli Cehaya? Lieni oletettavaa, että kromidit olivat totelleet osaansa sopimuksesta. Vai olivatko? Johtajan olemus ja äänensävy olivat uhkuneet jonkintasoista kunnioitusta, joten ehkä tohtorin henki oli kuitenkin säästetty.
Mutta olisi mukavaa saada jonkinlaista varmuutta väitteilleen. Tulen toa alkoi jo hermostua tajutessaan, ettei vieläkään tiennyt yhtään mitään olinpaikastaan tai siitä, mitä muille mielisairaalassaolleille oli tapahtunut.
Ja kuin tilauksesta paineovi sihahti auki.
Saapuja oli vortixx. Lyhyehkö, hintelä punamusta vortixx, jolla oli päällään valkoinen takki ja kummallinen määrä elektroniikkaa kiinni kehossaan.
”Iltaa!” hän tervehti hyväntuulisesti astellessaan sisään. Ääni oli viaton ja iloinen.
”Missä minä olen? Missä ovat muut?” tivasi Kapura tiiraillessaan tulijaa epäileväisenä. Hän oli noussut istuma-asentoon sängyssään. Se sai hänen vatsansa valittamaan.
”Okei, pahoitteluni. Ymmärrän, sinulla on syy epäillä. Olen Radak, tämän aluksen kapteeni. Ja sinä olet… Kapura, eikö vain?” vortixx istuutui metalliselle istuimelle lähelle Kapuran sänkyä.
”Olen”, tulen toa sanoi lyhyesti. ”Mutta haluaisin yhä vastaukset kysymyksiini. Mieluiten vankoilla todisteilla höystettyinä.”
Vortixx hymähti. ”Olemme salmessa Po- ja Ga-Metrun välissä, aluksessani. Sinut ja kaksi ystävääsi tuotiin tänne muutama tunti sitten. Ja he ovat oikein mainiossa kunnossa, suotta murehdit heidän puolestaan.”
”Enemmän huolehdin seurueemme lopuista jäsenistä”, sanoi Kapura. ”Ketkä tuotiin tänne? Mitä tapahtui lopuille?”
”Vanha ystäväni, Mustalumi, on täällä. Samoin valon toa. Muiden… vapauden rajoittamiseen… en kokenut tarvetta. He ovat todennäköisesti jossakin päin Ga-Metrua hoidossa, varmasti.” Ääni kuulosti läpeensä rehelliseltä. Hän puhui totta, tai sitten uskoi valheensa.
”Selvä. Kiitos”, Kapura mutisi. ”Valitettavasti minun on jatkettava kysymyksillä. Mitä syitä meidän vapautemme rajoittamiseen oli?”
”Kadun sitä sanavalintaa jo nyt, Kap. Saanhan kutsua sinua Kapuksi? Sinun joka tapauksessa tulit tänne, jotta et olisi kuollut haavaasi siellä. Oikeastaan tilanne oli aika toivoton, kun sinut tuotiin, mutta hei, älä koskaan aliarvioi paronin nanokoneita!”
”Kutsu toki”, sanoi tulen toa, vaikka nimitys toikin mieleen erään toisen, jota hän ei mielellään enää kuullut käytettävän. ”Ja arvostan tietenkin sitä, että paransitte minut. Olisiko liian tungettelevaa tiedustella, mitä asiaa teillä on kahdelle muulle?”
”Kuten sanottua, Mustalumi on tuttavani, ja haluan sopia välini hänen kanssaan. Ja kollegallani on tarve valon toan taidoille. Oletko saanut tiedonjanosi tyydytetyksi, Kap?”
”Olen. Pahoitteluni uteliaisuudestani”, toa mutisi. ”Mielisairaalan tapahtumat vain… ymmärrät kai?”
”Aivan”, Radak nosti sormensa kuin osoittaakseen jotakin näkymätöntä. ”Ne kiehtovat minua. Vakoojani kuunteli, mitä siellä tapahtui, mutta… no, viisi synkkää saalistajaa meni sisään, ja yksi palasi. Neljä toaa meni sisään Mielen Sirpaleen kera, ja palasivat kahden kanssa”, hän selitti. ”Mutta mutta. Ne ovat mennyttä, enkä usko, että haluatte puhua siitä, se vaikutti nimittäin… traumaattiselta kokemukselta, niin. Kredipselleeni ja kaikki. Onneksenne teitä jäljittäneet vahkit eivät uskaltaneet astua Aft-Amanaan, tai saattaisit maata aivan eri paikassa”, vortixx selitti.
”Osuit oikeaan siinä, etten mielelläni puhuisi tapahtumista. Mutta kerro ihmeessä, jos haluat kuitenkin selostuksen. Mitä vain osoittaakseni kiitollisuuteni”, Kapura tarjosi ja tuijotti huoneen toista henkilöä. ”Mutta. Ilmeisesti sinulla oli kuitenkin jotain asiaa?”
”Aivan”, Mielitutkija vastasi, ja pyöräytti jostakin esiin kultakellon. ”Tiedätkö, olen tavoitellut siruja pitkään. Ne mullistavat tieteen, kun ne saadaan julkiseen tutkimukseen! Näen jo maailman, jossa nämä takaavat loputtomat resurssit! Näen-” hän säteili intoa, mutta keskeytti itsensä. ”Mutta, niin. Kuulin, että sinä saat tämän auki.”
Mielitutkijalla oli käsissään kultainen kello.
”Pitää paikkansa”, Kapura sanoi. ”Kellon toimintamekanismit ovat minullekin hämäriä, vaikka voinkin esittää valistuneita arvauksia. Nyt esimerkiksi voin arvata, että se saattaisi avautua sinulle.”
”Valistuneet arvaukset kiinnostavat minua aina”, Radak vastasi sormeillessaan ajannäyttäjää. ”Pitääkö viisarien olla jossakin tietyssä asennossa? Vai onko tämä lähempänä jotakin rataspohjaista koodilukkoa?”
”Avaamiseen ja sulkemiseen riittää viisarien täyskääntö”, sanoi Kapura. ”Mutta toimintamekanismeistä joudun valitettavasti käyttämään sellaista sanaa kuin taika. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuo on tullut ja miten se on tehty, mutta se vaikuttaa kätkevän sisäänsä jonkinlaisen tasku-ulottuvuuden, johon se voi säilöä esineitä. Saattaa olla mielikuvitustani, mutta yön pimeinä tunteina se vaikutti jotenkin viestivän, että… että haluaa tulla täytetyksi jollain.”
”Minä ottaisin tämän tarkempaan tutkimukseeni enemmän kuin mielelläni”, vortixx mutisi pyörittäessään viisareita. ”Jos siis sinulle käy, tietysti.”
”En ole varma, kuinka järkevää sitä on tutkia”, Kapura sanoi epävarmasti. ”Sain… sain sen eräältä mielipuolelta, ja oikeastaan se vaikuttaa aika vaaralliselta. Ajattelin tuhota sen, jos en löydä järkevää käyttöä.”
Viisarit kiertyivät. Kellokoneistosta kuului väkinäiset tik, tik, tik. Sama ääni, mitä Radak oli niin monena yönä kuunnellut työssään.
Sitten se räjähti epäselväksi myrskyksi kultaa. Kaksi valkoista metallisirua putosivat nuoren vortixxin kämmenelle. Heksagonien hohde oli tummansininen, lähes violetti, ja ne olivat täynnä merkkejä – niin numeroita kuin niitä muinaisia kadonneen sivilisaation kirjaimia, joiden mukaan sirut oli nimetty.
Radakin silmissä hohti puhdas innostus ja inspiraatio. Se hetki oli kaikkien hänen toiveittensa täyttymys. Se oli unelma, jota hän oli jahdannut kaikki ne vuodet, ja se oli vihdoin hänen käsissään, konkreettisena ja kosketeltavana.
”Se… ne… ne ovat niin… kaikki mitä olen koskaan toivonut”, hän sopersi viedessään toisen siruista aivan silmänsä eteen tutkiakseen merkintöjä siinä. ”Kiitos! Kiitos tuhannesti, Toa Kapura! Pyydä mitä tahansa, ja minä annan sen sinulle palkkioksi Olet ansainnut sen.”
”Yksi pyyntö minulla olisi”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Oletko jo puhunut Mustalumen kanssa?”
”En”, vortixx vastasi, ja laski katseensa sirusta. ”Hän on hourinut. Täysin sekavassa mielentilassa. Ajattelin odottaa, että hän rauhoittuu.”
”Älä mainitse hänelle siruista”, Kapura sanoi. ”Keksi joku peitetarina siitä, että ne on jo lähetetty pois. Tai vielä parempaa, lähetä ne oikeasti. Hänelle… hänelle on muodostunut jonkinasteinen… pakkomielle niihin. Sitä… en usko, että sitä kannattaa ruokkia. Oikeastaan minun pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että joku vie sirut pois. Niistä on jo koitunut paljon harmia.”
”Niin… tai oikeastaan pidän kyllä sirut tällä aluksella, mutta pääset lähtemään hänen kanssaan heti, kun haluat”, vortixx vastasi. ”Mutta siinäkö on kaikki, mitä tosiaan haluat? Vai yritätkö vain olla vaatimaton? Joku toa-juttu?”
Kapura katsoi vortixxia ahdistuneesti. ”En tiedä, paljonko kuulit, mutta Mustalumi puukotti minua selkään. Kirjaimellisesti. Luulen, että hän aiheuttaa ongelmia nytkin. Minulle sopii mainiosti, että pääsemme turvallisesti kotimatkalle siruttomina, mutta muut…”
”Luuletko voivasi kävellä? V47-nanobotit korjaavat kudosvaurioita yleensä aika huomattavaa nopeutta, jopa nopeampaa kuin- niin, no, pointti tuli selväksi.”
Kapura siirtyi sängyn reunalle, kokeili painoaan jaloilleen ja päätyi siihen lopputulokseen, että pystyi. ”Voin.”
Vortixx pujotti unelmiensa sirut taskuunsa. Hän oli kärsimätön testaamaan teoriansa, mutta kyllä hän aina käytöstavat muisti! Voitonhampaan lairdi oli hänen nuoruudessaan aina painottanut hänelle sitä; etikettiä ei tohdi unohtaa. Etiketti teki miehen.
”Voin näyttää paikkoja”, Mielitutkija kertoi. Hänen koko olemuksensa hehkui tyytyväisyyttä ja optimismia.
”Suostun tarjoukseen”, Kapura sanoi ja otti askeleen. Vähän hoipertelevan, mutta tilanteeseen nähden riittävän hyvän.
Nanobotit ja leijuvat munakellot napsauttelivat irti elintoimintoja mitanneita sensoreita tulen toan haarniskansaumoista. Radak syötti jonkin komennon järjestelmään ja koko robotisoitu järjestelmä näytti sammuvan. ”Haluatko jotakin syötävää?” hän kysyi hääräten koneiston parissa kuin hullu tiedemies. Kun hän oli tarkastanut kaiken hälyttävällä nopeudella, hän lähti johdattelemaan toaa pitkin ankeita metallikäytäviä ilmeisesti asuttavimpiin osiin alusta.
”Voin ottaa”, Kapura mutisi ja mietti, koska oli viimeksi syönyt. Bauinuvassa aamulla? Se tuntui kamalan kaukaiselta. ”Jonkinlaiseksi toistuvaksi teemaksi tämän seikkailun aikana nousivat unenpuute ja huono ravitsemus. Ja radiopuhelinten hävittäminen. Toajoukoksi me olemme yllättävän epäorganisoituja ja huolimattomia.”
”Ilmeisesti ette ole oikein tiimi muutenkaan”, reptiliaani vastasi heidän kävellessään.
”Toa-koodi ei ole kovin tuttu, joten en oikeastaan tiedä, mikä tarkka määritelmä tiimillä on”, Kapura mietti. ”Mutta en tuntenut Delevaa ennen tätä reissua… Eikä kukaan oikein luottanut minuun… Ja Mustalumi meni puukottamaan minua selkään. Joten en usko, että mahdumme mihinkään määritelmään.”
”Olen havainnut itsekin, että Mustalumi on aika hanakka lyömään asioita ennen niistä puhumista”, Radak vastasi. ”Ei sillä, kannoin hänelle joskus kaunaa. Mutta olen kasvanut siitä. Kauanko olet tuntenut hänet?”
”Suunnilleen koko aikani Klaanissa”, Kapura huokaisi. ”Ja olet oikeassa huomiossasi asioista ja niiden lyömisestä. Luulin, että toien epädiplomaattisuus ja harkintakyvyn puute olivat vain välttämättömiä pahoja, mutta… Meni Mustalumikin näyttämään, ööh, ‘pimeän puolensa’. Tai jotain.”
”Harkintakyvyn puute. Sepä se. Tutustuin häneen juuri sen merkeissä.”
”Hmm?”
”Olin… noh, sanotaanko, sekaantunut rahtibisnekseen, jonka laillisuuden voisin nyttemmin asettaa kyseenalaiseksi”, vortixx selitti. ”Myönnän, se ei ollut kaikista moraalisinta bisnestä, mutta en minä siitä nauttinut. Ja sitten tuli tämä yksi toa, joka oli ottanut tavoitteekseen kaiken maailman rikollisuuden ja pahuuden lyömisen kuoliaaksi.”
”Toien maailmankuvat ovat kyllä liian absoluuttisia”, Kapura mutisi. ”Joskus tuntuu, että asioita helpottaisi paljon, jos kaikki vain pysähtyisivät ajattelemaan järkevästi. Mutta, jatka.”
”No, eipä siinä ole paljoa jatkettavaa. Mustalumi tuli ja upotti bisnekseni. Menetin omaisuuteni ja tutkimukseni”, Radak vastasi, ja hänen äänessään oli kenties hieman haikeutta. ”Mutta se on kaikki takana nyt, eikä sillä ole enää väliä!”
”Toivottavasti sinua onnistaa Nimdan kanssa”, Kapura huokaisi. ”Tähän mennessä siru on aiheuttanut paljon pahaa. Kuten Mustalumen nykyisen tilan.”
”Niin olen kuullut”, Radak vastasi. ”Olen lukenut aiheesta aika paljon. Luulen, että kaikkien aiempien ongelma on ollut se, että he ovat ajatelleet omistavansa nämä. Että nämä kuuluisivat joillekin yksittäisille henkilöille.”
”Voi olla yksi syy”, Kapura sanoi. ”Tuntemiani pahoja tapauksia yhdistää se, että Nimdan kiroama kuvitteli sirujen kokoamisen ja käyttämisen kohtalokseen. Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta. Suoraan sanottuna… jos sinä ajaudut joskus siihen tilanteeseen, suosittelen juoksemaan pakoon. Ja kovaa. Sikäli kun edes pystyt.”
”Vain matoranit uskovat kohtaloon”, reptiliaani naurahti. ”Koko sen konsepti on paradoksaalinen, ja vilkaus kvanttifysiikkaan näyttää, ettei mikään ole sillä tapaa determinististä.”
”Minusta tuntuu, että usko Mata Nuihin ja kohtaloon on porautunut tosi syvälle matorankansaan”, Kapura mietti. ”Ja nousee väistämättä ylös tuollaisina mielenhäiriön hetkinä. Vaikutat lukeneesi aiheesta, onko Saritre tuttu?”
”Ahh, Saritre. Onko viisaampaa filosofia maailmassa koskaan ollutkaan”, tutkija huokaisi. ”En sano ‘viisainta henkilöä’, koska se menisi eittämättä Tulinoidalle, mutta Saritre, oli hän ilmiömäinen ajattelija myös.”
”On tosi mielenkiintoista tarkastella matoranfilosofeja näiden kulttuurin ulkopuolelle asettuen”, Kapura sanoi. ”Vaikkapa se joitakin vuosikymmeniä sitten huipussaan ollut elementaalipsykologian villitys. Ajateltiin, että elementin omaksuminen ja siihen kietoutuneen kohtalon toteuttaminen on elämän perustarkoitus, eikä muita, mahdollisesti elementittömiä, lajeja ei edes otettu huomioon! Samoin Saritren antikohtalofilosofia tulkitsee mielestäni uudella ja aika jännittävällä tavalla matoralaisia maailmankuvia.”
”Minä olen kasvanut enemmänkin ajatukseen, että Suuret Olennot ovat ne, jotka ansaitsevat kiitoksemme. Että Suuri Henki on vain jonkinlainen… noh, ylläpitävä voima. Kellokoneisto, kenties. Rakennettu, siinä missä mekin. Oletko sinä lukenut paljoa heistä, Kap?”
”Valitettavan vähän”, Kapura myönsi. ”Matorankulttuuri ei kuvaa Suuria Olentoja kovin yksityiskohtaisesti. Mutta ajatus maailman konemaisuudesta on minulle tuttu Metru Nuissa vaikuttaneen täydellisyyskultin kautta. Tosin he olivat aikamoisia hulluja kuvitellessaan pystyvänsä kaiken täydelliseen säännönmukaistamiseen.”
”Kuulostaa ihan Xialta”, vortixx kohautti olkiaan. Paineovi avautui, ja he astuivat aluksen kannelle. Jäätävä pohjoistuuli puhalsi, kun auringot laskivat punaisina Hopeiseen mereen.
”Tervetuloa matalaan majaani”, vortixx totesi iloisesti, kun he astuivat ulos hissistä punasävyiseen huoneeseen. Kirjahyllyt olivat laajat, ja yksi seinä oli täysin vortixxin valtavan tietokoneen peittämä. Huonekasvit saivat kylmät väreet kulkemaan tulen toan selkäpiissä.
Aluksen komentosillan suurista ikkunoista aukesi laaja näkymä kaikkialle hämärtyvään suurkaupunkiin. Tuulet puhkuivat kanavissa, joissa virtasi aluksia rahdaten Legendojen Kaupungin tuotteita kaikkialle maailmaan. Toa huomasi pyöreällä, läpinäkyvällä pöydällä alassuin olevan kirjan, jonka kannessa luki Mielen Viejä – kuka oli kapteeni Arupak?
Radak laittoi päälle automatisoidun Täydellinen Aamupala -järjestelmänsä (Voitto Korporaation patentti VIK03b.) Kävisi tuo illallisenkin tekoon, hän tuumi ja loikkasi rennosti sohvantapaiselle pöydän ääreen.
”Kiitos kaikesta”, Kapura mutisi istuutuessaan. ”Kohtelet meitä tosi ystävällisesti, kun ottaa huomioon, ettemme taida olla virallisesti ihan samalla puolella. Vai? Minulle jäi hieman epäselväksi, mitä ryhmää tarkalleen ottaen edustat.”
”Virallisesti te olette ei-toivottuja koko Metru Nuilla”, Mielitutkija totesi. ”Ja virallisesti minä olen vain yksityisyrittäjä Fexialta, joka tuli tänne tiedon kaupunkiin aloittelemaan omaa yritystään.”
”Pelkään kuitenkin, että muut pitävät siruja käytöstapoja tärkeämpänä”, Kapura sanoi synkästi. ”En usko, että Mustalumi tottelee enää edes toa-koodia, tai sitten joku lisäsi sinne maininnan siitä, että tiimiläistä saa puukottaa selkään (kirjaimellisesti), mikäli olosuhteet ovat tosi pahat.”
”Taikausko aiheuttaa sellaista”, liskomiekkonen hymähti.
”Olisiko mahdollista päästä katsomaan häntä jossain vaiheessa?” Kapura tiedusteli. ”Haluaisin selvittää, kuinka irtautunut todellisuudesta hän oikeasti on.”
”Tietty, voit käydä vaikka kohta pian”, Radak vastasi ja korjasi kirjan pois pöydältä. Nanobottikahvinkeitin piippasi jotakin virheilmoitusta. Kun aurinkoinen ohjelmoija kävi tutkimaan Korporaation kahvinkeitintä, kävi hissi ja selakhi astui huoneeseen.
Sinikanohinen hailtia näytti silmien alle ilmestyneistä uurteista päätellen sangen stressaantuneelta. Hän oli lyhyempi, kuin mitä Kapura haiväestä odotti, mutta toisaalta, eipä hän kovin montaa selakhia ollut koskaan tavannut. Toa oli huomaavinaan naisen rintakehässä soljen, johon oli valettu Pimeyden Metsästäjien draakinhäntätunnus.
”Rad-” hainainen oli hihkaisemassa väsyneesti, mutta hiljeni, kun tulen toa oli ensimmäinen, jonka hän tilasta huomasi. ”… kuka sinä olet?”
”Hei, hyvä, meidän pitkin puhua!” Radak hihkaisi kauempaa jättäen vastahakoisen kahvinkeittimen nurkkaansa.. ”Ang, tässä on Kapura. Kap, tässä on Angien”, hän esitteli vauhdilla.
”… et taida oikein käsittää koodinimien ideaa”, selakhi totesi ohimennen, mutta jatkoi. ”Aft-Amanastako?” hän osoitti katseensa toaan.
”Kyllä olen”, Kapura sanoi. ”En aiheuta hankaluuksia, mutta samaa en valitettavasti voi luvata muista.”
”Kerro minulla hankaluuksista, joita mielisairaalassa aiheutitte”, hän määräsi istuessaan toaa vastapäätä. Hän kumartui eteenpäin nojaten käsiinsä. ”Tuo destralin lisko pelasi minun alaiseni sinne toiveenaan tappaa teidät kaikki kerralla.” Radak kaatoi jonkinlaista jääteetä kolmeen kuppiin mahdollisimman viattoman näköisenä.
”No”, Kapura sanoi ja huokaisi. ”En tiedä, kuinka tuttua Nimdan mytologia teille on, mutta siruilla on… vartijansa.”
”He eivät oikein… osanneet varautua mainitsemieni vartijoiden olemassaoloon”, Kapura sanoi hiljaa. ”Ensin luulivat, että me saimme aikaan ne mielisairaalan epäilyttävät äänet. Yritin puhua osapuolille järkeä, mutta keskenäisen luottamuksen saavuttaminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Meidät tulitettiin kuoliaiksi noin viisi kertaa, mutta siru pelasti meidät. Pakenimme myös…. ööh, vartijoilta. Valitettavasti mainitsemasi henkilöt eivät onnistuneet siinä. Syväläinen jäi eloon, mutta muut…”
Se oli taas niitä hetkiä, kun selakhi yritti murhata asioita katseellaan. Hän ei tosin tiennyt, kohdistaisiko hän katseensa monisanaiseen toaan vai lipevään vortixxin.
”Ensinnäkin”, hän lausui. ”Tuo oli typerin tarina, minkä olen ikinä kuullut. Toiseksi, te kummatkin olette nyt niin suurissa ongelmissa Varjotun kanssa, että kehoittaisin teitä hyppäämään kanavaan. Hän ei ota alaistensa kuolemaa erityisen… helposti.”
”Emme… Tai. Siis. Minä en kuolonuhreja toivonut. Sirujen vartijat sattuivat vain olemaan toista mieltä. Onko teillä käytössänne mitään Nimda-mytologiaan liittyviä opuksia? Sanokaa, että Linnunpelätti ja Vatsastapuhuja tulivat käymään”, Kapura selitti ja silmäili selakhia hermostuneesti.
”Minä mitään mytologiaa”, hän tuhahti, ja kääntyi liskon puoleen. ”Mitä pikemmin hoidat ne kraahkanin vahkit Varjotulle, sitä pikemmin tämä on ohi, eikä meidän tarvitse enää koskaan kuulla toisistamme.” Sen sanottuaan hän marssi pois paikalta.
Pitkän hiljaisuuden rikkoi lopulta pöydälle teekupit asettanut Mielitutkija. ”… Nuketko ovat totta?” hän kysyi hiljaa.
”Toden totta”, Kapura sanoi synkästi.
”Yllättävää”, vortixx ajatteli ääneen. ”Olisi kiehtovaa päästä tutkimaan niitä.”
”Ööh. Sinua saattaa… onnistaa, jos vietät tarpeeksi aikaa sirujen kanssa. Mutta en… en oikein suosittelisi niiden ‘tutkimista’. Useat näyttävät käyttävän lähinnä psykologisia keinoja, mutta on niiden joukossa eräs, joka leikkelee muiden käsiä irti. Todisteeksi katso vaikka Mustalumea”, Kapura sanoi hiljaa.
”Kenties minä alan tutkimaan aihetta syvemmin, kunhan kiireiltäni pääsen”, hän jätti varoituksen sanan huomioimatta.
Kapura jätti vastaamatta ja keskittyi juomaansa, joka maistui teolliselta. Skarrar, eikö kukaan täällä ota minua vakavasti? mietti toa itsekseen, mutta päätti olla ottamatta asiaa tarkemmin puheeksi. Radak vaikutti ihan mukavalta, mutta myös sellaiselta, jonka päätä ei voinut kääntää tarjoamatta fyysisiä todisteita. Tiedemies tulisi luultavasti kärsimään sirujen vuoksi, mutta mitä muuta Kapura voisi tehdä? Ottaa ne itselleen ja romahduttaa Matoron mielenterveyden vieläkin pahemmin? Vai antaa ne Zairyhille, joka kiikuttaisi ne kiltisti lähimmälle makutalle?
Tärkeää oli myös säilyttää oma sosiaalinen asema. Jos Kapura muisti merirosvousajoiltaan jotain, niin sen, ettei venettä kannattanut keikuttaa, jos oli käytännössä panttivanki. Radak väitti toimivansa itsenäisesti, mutta Metsästäjien leiri vaikutti tämän oikealta strategiselta olinpaikaltaan. Ja vielä suuremmassa vaarassa olivat jo omastakin takaa sooloileva Matoro sekä Umbra, jonka käyttötarkoitus laivalla oli Kapuralle vielä hämärä. Muttei todennäköisesti yhtä miellyttävä kuin hänen omansa.
Kapura oli suunnistanut itsekseen avuliaan aluksen kapteenin ohjeiden perusteella osastolle, jonne jään toa oli lukittu. Kylmät teräskäytävät olivat kaikki masentavan samannäköisiä. Pari kromidivartijoita osaston ovella olivat päästäneet hänet ohi kysymyksittä. Ne eivät olleet oikeastaan edes reagoineet häneen. Millään tavalla.
D3, Kapura muisteli seuratessaan lukuja ovien päällä. Elämän ääniä ei kuulunut mistään. Koko alus tuntui uhkaavan… tyhjältä. Koneelliselta. Hän ei ollut oikeastaan nähnyt lainkaan varsinaista miehistöä. Oliko koko alus automatisoitu? Sen perusteella mitä hän vortixx-kapteenista oli oppinut, se olisi jopa mahdollista.
Lopulta toa pysähtyi, kun löysi oven, jonka yllä luki xialaisin, kulmikkain kirjaimin ”#D3”. Ovessa oli kapea ikkuna, jossa oli jonkinlainen voimakenttä, mutta se ei vaikuttanut äänitiiviiltä.
”Matoro?” Kapura sanoi hiljaa. Osaston hiljaisuudessa todennäköisesti tarpeeksi kovaa.
”Painu karzahnille”, rakkaudeton ääni vastasi jostakin metallikuution perältä. Se kaikui heikosti.
”Minustakin on ihanaa nähdä sinua”, Kapura mutisi. ”Halusin vain varoittaa, ettet yritä mitään typerää. Olen pelannut sosiaalista peliä tarpeeksi hyvin, jotta pääsemme lähtemään aika terveinä ja vapaina toivottavasti aika pian. Eikö se olisi mukavaa?”
”Sinä tiedät, että sirut olivat meidän tehtävämme”, Matoron raunio vastasi. ”Emme palaa Klaaniin ilman niitä.”
”Tehtävä muuttui”, Kapura mutisi. ”Olisi kivaa, jos voisimme vetää koko saarta turpiin ja ottaa mukaamme kaiken, mitä haluamme, mutta minä ainakin kelpuutan elossapysymisen tässä tilanteessa. Ne jopa korjasivat, ööh, vatsavaivani. Minusta meidän ei kannata aiheuttaa lisää hankaluuksia.”
”Et sinä voi antaa periksi”, Mustalumi mateli ylös, ja hänen synkät kasvonsa ilmestyivät ikkunan taa. Ne näyttivät vanhoilta ja piinatuilta. ”Et, vaikka olisit valehdellut kuinka paljon. Meidän ei kuulu luovuttaa. Ei kaiken tämän jälkeen.”
”Minä halusin varmistaa, etteivät sirut aiheuta enempää vahinkoa kenellekään. Tämä näyttää parhaalta tieltä siihen.”
”Jos jätämme ne Metru Nuille, ne ovat seuraavaksi Varjotulla. Eikä sillä pirulla ole varmasti mitään hyvää suunniteltuna.”
”Oletko miettinyt, miksei kukaan maailmanhistoriassa ole onnistunut tekemään siruilla mitään suurta?” Kapura mutisi. ”Ehkä siksi, että kaikki aliarvioivat niiden vaikutuksen. Sinäkin. Me emme missään nimessä onnistuisi tekemään siruilla mitään hyvää.”
”Minä lupaan sinulle, Arupak, että olet jumalauta väärässä. Näytän vielä sinulle, miten paljon paremmaksi minä voin kaiken niillä tehdä.”
”Tuo ei koskaan ollut totta, Matoro”, Kapura huokaisi. ”Etkö muista, mitä Aft-Amanassa tapahtui? Jopa ne halusivat sinun saavan sirut! Harkitsetko oikeasti yhteistyötä Nukkejen kanssa?”
”SINÄ PETIT MINUT, KAPURA!” Matoro iski nyrkillään kumisevaa seinää. ”KAIKKI TE PETITTE MINUT. MINÄ LUOTIN TEIHIN, USKOIN TEIHIN, JA TE RIKOITTE SEN!”
”Olisi aika ikävää tulla petetyksi! Tai puukotetuksi selkään!” ärähti Kapura. ”Minä hoidan meidät ulos täältä mahdollisimman diplomaattisesti, ja Klaanissa selitämme muille, että sirut ovat liian vaarallisia käytettäväksi. Sitten saat kiittää minua, kunhan tulet järkiisi.”
”Painu karzahnille”, jään toa mutisi vajotessaan takaisin lattialle.
”Minä painun diplomaattisten keskustelujen ääreen turvaamaan meidän kaikkien ulospääsyn”, Kapura mutisi astellessaan pois. ”Älä tee mitään typerää. Umbran olinpaikka on minulle vielä mysteeri, ja luulen, että nuo kiristävät meitä hänellä tarvittaessa. Muista, että potentiaalinen sooloilusi sattuu häneen eniten.”
Kapura ei kuullut tarkasti, mitä Mustalumi vastaukseksi murahti, mutta se sisälsi sanat ”petturi” ja ”tuskaa.”
Siemen, yksi siemen, oli jättänyt hulluuden juurensa Metru Nuin alle. Kuin voikukan kukinto se oli liitänyt halki ankean illan, ja löytänyt hedelmällisen maaperän valheillensa.
Ja sen juuret vain kasvoivat – kasvoivat pitkin Mielitutkijan kelluvan linnoituksen kylmiä käytäviä.
XMS Angonce
90 minuuttia huomiseen
Angien ei ollut edelleenkään aivan selvillä kaikesta, mitä Radakin laivalla oli. Reaktorikammiot, ruumat ja sukellsuvenehangaari – suuri osa teräskolossin kannen alaisista käytävistä ja kammioista olivat hänelle yhtä ja samaa metallilabyrinttia, jonka sisältö ei oikeastaan kiinnostanut häntä pätkääkään.
”Miten sinä voit antaa sen toan kulkea täysin vapaasti aluksella?” Rautakala kysyi närkästystä äänessään seuratessaan vortixx-kollegaansa ylös ritiläportaita. Mahtava adoriniumreaktori loisti punaista heidän sivullaan.
”Sinä se odotat pahinta kaikista”, Radak vastasi. ”Rentoutuisit.”
”Olen vähän huomannut, ettei luottamus ole aina itsestäänselvyys. Lisäksi, fiksuillakin toilla on taipumus aiheuttaa ongelmia. Heitä ei voi yliarvioida.”
”En jaksaisi murehtia nyt, Ang”, reptiliaani avasi raskaan paineoven ja astui sisään hämärään kammioon. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko pienen ikäni, ja kaikki kortit ovat käsissäni.”
Angien huokaisi. Syyttäkööt itseään, jos jotakin sattuu, hän ajatteli synkkänä.
Hän ei ollut viime vuorokauden aikana tuntenut itseään erityisen tarpeelliseksi. Varjotun käsky kummitteli hänen mielessään; tapata Mielitutkija ja tuo sirut minulle. Se ei tainnut olla enää ajankohtaista, kun hänen tiiminsä oli mennyt kuolemaan sinne destralin mielisairaalaan.
Mutta häntä lohdutti ajatus, että Radakin ja Varjotun rautapeliä olisi jaksettava enää pari päivää, jos sitäkään. Kunhan Vahki-AI:n salat olisivat julki, sopimus olisi hoidettu ja hän voisi palata kotiin Odinalle. Voi, miten hän ikävöikään sitä ihanaa saarta.
Ja siinä hän nyt oli. Synkeässä kammiossa XMS Angoncen suljetulla osastolla, jonka katto ja seinämät olivat johtojen peitossa. Suuri kone nousi huoneen perällä kuin tuntematonta kieltä täyteen kaiverrettu kuparinen pilari. Sen alaosa oli lasinen, ja sisältä kajasti valo. Suuret putket johtivat sirujen lasikuvusta kattoon ja lattiaan: ne kiertelivät kuin viidakon kasvusto täynnä taivaan voimaa.
”Tässä se vihdoinkin on”, punamusta vortixx riemuitsi ja laski suojalasit silmilleen. Hän veti avainkortin valkoisen takkinsa rintataskusta ja sujautti sen tietokoneeseen. ”Tässä se on, Ang!”
Selakhilaani ei ollut vaikuttunut. Hän oli Metsästäjä-urallaan työstänyt aivan tarpeeksi voimakiviä, kanoheita ja naurettavan voimakkaita aseita. Valkoiset sirut eivät olleet hänelle niin mullistava asia kuin Radakille.
Laitteisto, joka sirua ympäröi, oli Angienille täysin tuntematonta. Hän kyllä erotti komponentit, johdot, voimakivet ja mikropiirit, mutta kokonaisuus oli… väärä. Kaikki se näytti paljon vanhemmalta kuin mikään muu osa alusta. Vanhemmalta kuin mikään mitä hän oli koskaan nähnyt. Ja se sai kristallogin erittäin hermostuneeksi.
Vortixx kaivoi kaksi sirua taskustaan. Niihin kaiverrettu teksti hohti himmeän violettina miehen kädessä.
”Angien, katso sitä” vortixx osoitti Nimdaa. ”Se- se on ovi mielen ja ruumiin välillä. Se on minun tiedon liekkini, Suurten Olentojen perintö lapsilleen! Keino selvittää tietoisuuden salat ja ratkaista teknologiamme ongelmat!”
”Innostuksesi on ihailtavaa”, nainen vastasi epäilyksen aaveiden tanssiessa hänen sinisten silmiensä takana. ”Näytä minulle.”
”Katsotaan”, mies totesi ja kääntyi koneensa puoleen. Mekaaniset kädet vetivät siipaleet sisälle lasikupuun, ja sensorit Nimdan sisarusten ympärillä heräsivät eloon – niiden erilaiset lukulaitteet alkoivat syöttää tietoja Deltasta ja Epsilonista järjestelmään. Hän näki sirujen säteilyn spektrit, niiden värähtelyn, tiheyden, lämpötilan. Laitteisto mittasi radioaaltoja, valoa, infrapuna- ja ultraviolettisäteilyä. Se mittasi gammasäteilyä ja hiukkassäteilyä. Se havaitsi jopa tuntemattomia äärimmäisen lyhyen tai pitkän aallonpituuden säteilytyyppejä, joiden kaltaisiin Radak oli toisinaan törmännyt telepaattisia kykyjä omaavia artifakteja tutkiessaan. Hän oli nimennyt sen ce-säteilyksi.
Hän väänsi varovaisesti vipua, joka liikutti siruja piteleviä metallikouria. Mielen siipaleet lähestyivät toisiaan hitaasti. Niiden hohde kasvoi etäisyyden vähetessä. Mittaristo näytti, miten kaiken säteilyn määrä nousi eksponentaalisesti kvasikristallien välissä.
Niiden ollessa kahdenkymmenen sentin päässä toisistaan, Radak pysäytti ne, ja käsitteli epävarmasti laitteiston lukuisia kytkimiä ja vipuja. Uusia sensoreita työntyi kammioon. Sitten hän luki niiden antaman informaation.
Eikä se ollut mitään, mihin hän olisi ollut valmistautunut. Kaiken sen säteilyn lähde ei ollut kumpikaan siruista – ei ainakaan fyysisesti. Säteily ilmestyi olemassaolon kankaan tunnetummalle puolelle siruja ympäröivästä ilmasta. Eniten sitä valui kahden välistä. Aallonpituudet olivat täysin uskomattomia – aaltokäyriä, jotka kääntyivät aina välillä taaksepäin, tai sellaisia, jotka katosivat ja ilmestyivät uudelleen jossakin. Ja kaikki nämä säteilytyypeiksi Radakin uskomat aaltoliikkeet muuttivat muotoaan ja voimakkuuttaan täysin satunnaisesti, vailla mitään kaavaa.
Olihan niillä vapaus tehdä miten halusivat.
Mielitutkija oli vaikuttunut. Koko hänen elämänsä, kaikki mitä hän oli tehnyt, oli johtanut siihen hetkeen. Kun hän katsoi fysiikan lakeja rikkovia käyriään, hän tunsi suloisen voiton tunteen.
”Sensorisi eivät näe mitään”, Angien keskeytti haltioituneen xialaisen. Hän näpäytti toista näyttöä, joka oli myös kytketty tutkimuslaitteistoon.
”Ei säteilyä, ei magnetismia, ei mitään.”
Radak kurtisti kulmiaan. ”Käynnistä uudelleen se?” hän ehdotti. ”Koska minulla se toimii.”
”Mitä sinulla sitten näkyy?” selakhilaani kysyi ja nousi Radakin luo. He kummatkin katsoivat samaa näyttöä.
Mutta Angien ei nähnyt mitään. Radak sen sijaan näki.
”Näetkö?” Radak kysyi ja osoitti punahohtoisia säteilykäyriä. ”Äärettömästi energiaa ulottuvillamme.”
”Radak. Siinä ei ole mitään.”
Epätoivo kävi vortixxin kasvoilla. Ei, ei hän epäillyt hetkeäkään. Hän näki totuuden. Eivät aistihavainnot pettäneet.
”… ei mitään? Löysitkö yhtäkkiä huumorintajun, tai jotakin, Ang?”
”M-m-mut-” Angien aloitti, mutta lause ei koskaan muodostunut loppuun asti.
”Seuraavaksi todistan teoriani oikeaksi”, Radak kertoi ja veti kytkimet Nimda-kristallipallon jalustasta alas ja kääntyi Angienille tuntemattoman laitteiston puoleen. Muinainen xialainen koneisto alkoi hurista, ja lukuisat hiotut kivet sen rungossa keräsivät valovoimaa.
”Radak”, Angien vaati huomiota. Vortixx-tutkija työskenteli kuin transsissa.
Silloin messinkinen laite lasikuvun yllä alkoi toimimaan. Sirujen ympärille laskeutuivat mustat paneelit, ja sähköinen rätinä täytti kapselin. Huone välähteli sinisenä. Selittämätön aparaatti konvertoi jotakin, jota Nimda lähetti, ja sai siitä sähköistä energiaa. Xialaisen laitteiston valot hohtivat sinisinä. Niistä alkoi kuulua taustakohinaa – kuin vaimenneesta radiolinjasta.
Angienilla alkoi välittömästi selittämätön, vaimea päänsärky – kuin mieli kärsisi paradoksista, jota se ei kykene käsittelemään. Hän piteli otsaansa ja irvisti katsoessaan näyttöjä, jotka analysoivat jatkuvasti Deltan ja Epsilonin toimintaa. Hän ei kyennyt näkemään niissä mitään, aivan kuten olettikin. Mutta silti hän tunsi ja näki sirun ulkoiset vaikutukset – hän näki valot, hän kuuli äänet. Hän tunsi kohinan.
”Se on kaunis, eikö olekin?” Radak huusi yli kohinan. ”Aika näyttää mihin se pystyy!”
Ja kammio aloitti tärinän.
Koko alus aloitti.
”Mitä sinä teet?” selakhi huusi ja yritti nähdä tilanteessa jotakin järkeä. Mutta sitä ei ollut.
”Tule”, Radak hihkaisi ja tarttui Angienia ranteesta. He kulkivat loitommas kohinasta ja valoista, ulos suuresta särisevästä kammiosta. Matkaa aluksen kyljessä olevalle parvelle ei ollut juurikaan, ja sieltä he näkivät Metru Nuin harmaan taivaan ja putket yllään, alukset ja rakennukset ympärillään, meren allaan…
Mutta näkökulma ei enää ollut sama.
Mutta he olivat korkeammalla. Angien ei voinut uskoa silmiään. XMS Angonce oli kymmeniä metrejä ilmassa – Po-Metrun tasankojen halki näki nyt jo Ikuisten Kuiskausten Kanjoniin asti. Ja alus nousi edelleen.
”Miten”, selakhi voihkaisi ja romahti polvilleen laitaa vasten. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella.
”Laite vain kanavoi ce-säteilyn erityisvalmistettuihin adoriniummoottoreihin ja aluksen sähköjärjestelmään. En ole ihan varma mihin ilmiö perustuu, mutta teoriani mukaan-”
”Etkö sinä tajua, että tämä hajottaa kaikki periaatteet, joiden varassa teemme tiedettä!” Angien nousi ja syöksyi takaisin sisälle, kääntyen Nimdan kammioon. Hänen oli pakko nähdä kaikki yksityiskohdat.
Mutta niitä ei ollut. Ei yksityiskohtia. Ilmiössä ei ollut mitään selitettävää.
Energia vain ilmestyi tyhjästä. Ei ollut fysikaalista mekanismia, ei kemiallista ilmiötä. Ei edes elementaalienergiaan tai voimakiviin perustuvaa koneistoa.
”Tässä ei ole mitään järkeä”, selakhi lausui. ”Tätä energiaa ei pitäisi olla olemassa.”
Alus nousi edelleen. Nimdan kammio välkkyi ja särisi. ”Mutta se on”, Radak vastasi. ”Se on olemassaoleva asia. Sinä näet sen vaikutukset. Sinä näet, että tämän aluksen moottorit toimivat nyt sillä!”
”Mutta… miten? Miten se voi toimia näin? Mistä se energia tulee?” selakhitar parahti. Hänen äänessään oli aitoa epätoivoa.
”Kuten sanoin”, mielitutkija aloitti. ”Teoriani mukaan se on peräisin säteilystä, jota Nimda kykenee kanavoimaan meidän todellisuutemme jostakin toisesta olemassaolon tasosta, jossa psyykkinen toiminta on olemassa samalla tavalla fyysisenä kuin me omassa maailmas-”
”En minä tuota tarkoita!” Angien huusi. ”Vaan sitä, miten tuo Makutan siru oikein voi tehdä noin? Se rikkoo kaikkia sääntöjä, mitä tiedämme! Sääntöjä, joihin koko maailmankuvamme perustuu!”
”Niin tekivät Suuret Olennotkin”, Radak vastasi välittömästi. Hän oli varma asiastaan. ”Niin teki Tulivelhokin!”
Sen sijaan Angienin maailmankuva oli hajalla.
Hän nousi polviltaan. Ei, hän ajatteli. Tämä ei voi olla totta. Aivan, tämä ei ole totta. Minä uneksin.
Radak oli sanomassa jotakin. Angien ei kuullut sitä. Hän juoksi. Hän pakeni pahaa unta, joka sirpaloi hänen maailmansa.
He nousivat Metru Nuin pilvenpiirtäjien yli. Kohina kuului kaikkialla aluksessa. Kaikki tuntui väärältä.
Angien tunsi hengittävänsä epäterveellisen nopeasti. Hän ei saanut ilmaa. Se kaikki oli liikaa. Liikaa. Olet tutkija, hän yritti muistuttaa itseään. Ajattele rationaalisesti, tyttö. Ajattele, mitä teet seuraavaksi, hän kertoi itselleen.
Hän syöksyi sisätiloihin, portaita ylös, käytäviä pitkin, mutta hän ei tiennyt, minne mennä. Kaikkialla oli niin tyhjää. Metsästäjien huoneisto oli tyhjä, kansi oli tyhjä- hetkinen, miksi heidän huoneistonsa oli tyhjä? Eikö toa sanonut, että Ilmanautti olisi selviytynyt?
Tämä on uni. Tämä on uni, hän vakuutti itselleen, ja halusi herätä. Mutta hän ei herännyt.
Angien syöksyi tunnekuohunsa vallassa läpi käytävän, samaiselle parvekkeelle jolta oli päiviä sitten paennut Punaisen Tähden syyttävää katsetta. Nyt hän kaipasi tähteä. Hän kaipasi kohtaloaan enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan. Hän kaipasi kohtalon antamaa varmuutta ja turvallisuutta. Hän kaipasi kohtalon antamia lakeja ja sääntöjä. Hän kaipasi kosmista akvaariotaan, jonka seinien läpi hän ei voinut kulkea.
Mutta sitä ei ollut.
Hän katsoi parvelta alusta. Adoriniummoottorit paloivat sinisinä, ja kohina kävi kuin tuuli korkeuksissa. Laiva nousi edelleen, hitaasti mutta varmasti. He olivat lähes Coliseumin tornien korkeudessa.
Hän halusi tilanteeseen jotain järkeä. Jotain tuttua. Jotain, johon hän luotti. Sääli, että ne eivät joko olleet paikalla tai olivat ruumiina Aft-Amanassa. Komentosillalle hissillä noustuaan hän ei löytänyt uusia vastauksia; vain sen toan, jonka hän oli tavannut aamulla. Tämä oli ilmeisesti ollut tutustumassa Mielitutkijan kirjallisuuteen, kun maailma oli kääntynyt ylösalaisin.
”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?”
”Mikä kraahkan teidän Nimdanne edes on? Tässä- tämä-” selakhi huohotti jäädessään nojaamaan pöytään. Komentosillan ikkunoiden näky muistutti häntä jatkuvasti mahdottomasta tilanteesta.
”Nimda on jotain, jota olen viime aikoina kutsunut taiaksi”, Kapura mutisi ja katsoi ulos. ”Nimdako tämän tekee?”
”R-radakilla oli ruumassa joitakin… laitteita, ikivanhoja! Hän selitti aina Tulinoidan kammiosta ja Seleciuksesta ja kaikesta… minusta tuntuu, että hän suunnitteli kaiken… pelasi Nimdan itselleen tätä varten, eikä sopimuksemme ole kuin harhautus…” Angien antoi hengityksensä tasaantua.
Kapura vakavoitui ja katsoi selakhia. ”Onko… onko tämä ihan varmasti turvallista? Taikuudessa on aina se, ettei se koskaan toimi niin kuin olettaisi. Tällaiset… tällaiset yritykset eivät ole kovin… Meidän pitäisi varmaan laskeutua…”
”No ei ole turvallista, ei tietenkään!” valitti selakhi. ”T-tämä on- tämä on vain… Radakilla, hänellä oli alhaalla jotkin sensorit… Joilla hän mittasi säteilyä siruista. Ne eivät näyttäneet mitään, vaikka hän vuorenvarmaan väitti näkevänsä asioita… tätä ei pitäisi tapahtua, eihän?”
Tulen toa haukkoi henkeään. ”Hän… hän on yhtä hullu kuin Matoro! Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavaksi.” Kapura kaivoi esiin kultaisen ajannäyttäjän ja kohotti sen selakhin nähtäväksi. ”Ehdotan, että tungemme sirut takaisin turvaan. Välittömästi.”
”Odota, ensin yksi kysymys. N-ne viisi, jotka teitä jahtasivat mielisairaalassa. Varmista minulle, ovatko he kaikki kuolleet? Vai… ottivatko kromidit heidät vangeikseen, niinkuin teidät?”
Kapura pysähtyi miettimään. ”Valitettavasti taisin pyörtyä ennen ratkaisevia hetkiä. ‘Kersantti’ on varmistetusti kuollut. Olen aika varma siitä, että niin on myös joko ‘Jakaja’ tai ‘Panostaja’. Matoro… Matoro saattaa tietää muista tarkemmin. Ja… Olen aika varma siitä, että se syväläinen oli vielä hengissä, kun pökerryin.”
”Sse liskonsaasta”, hailtia sähähti. ”Minä… minun pitää selvittää asioita. Mene hoitamaan ne sirut tuohon… kelloasiaasi. Se paikka oli… portaat ylös vasemmasta reaktorikammiosta. En muista tarkemmin. Tähän juttuun pitää saada jotain järkeä.”
”Olisi ehkä järkevää laskeutua ensin”, Kapura huomautti. ”Osaako kukaan muu kuin Radak ohjata tätä alusta?”
”En minä tiedä. Selvitetään. Jos törmäät siihen liskoon, puhu sille järkeä tai jotain. Se taitaa olla erityisosaamistasi.”
Olisi, jos kukaan koskaan kuuntelisi, Kapura mietti, kun he erosivat.
Kaikki kohisi. Auringot olivat laskeneet, ja taivaalla vartioi vain yksi punainen tähti.
Kauaa ei Rautakalan tarvinnut Radakia etsiä; he törmäsivät pian aluksen kansikerroksessa, kun reptiliaani oli palaamassa taikakammiostaan mekaanisen miehen kanssa.
”Radak”, Angien huusi ja tarttui vortixxia tiukasti olkapäistä. ”Missä kaikki on? Missä on Ilmanautti?”
”No me olem-”
”Missä on Ilmanautti? Hän tuli tänne kromidien mukana! Toivat sirut! Missä hän on?”
Kylmä hikipisara ilmestyi Radakin otsalle.
Karmea ajatus sai varmistuksen selakhin päässä. Hän irroitti otteensa miehestä ja kääntyi toisaalle.
”… oletko sinä… sinä vain sanoit ettet haluaisi tappaa ketään-”
”Ang”, Radak sanoi ja tarttui naista käsivarresta. ”Rauhoitu.”
”MISSÄ HÄN ON?”
”Hän-”, vortixx takelteli. ”Neutraloimme hänet. Tiedät, etten voinut antaa Varjotun tuhota tätä kaupunkia, joten käskin Zain hankkiutua hänestä matkalla eroon. Sinäkään et halunnut sitä.”
Se oli liikaa Angienille. Se oli liikaa tapahtumia mille tahansa mielelle.
Hän iski reptiliaania nyrkillään kasvoihin. Radak, joka ei iskua odottanut, horjahti. Selakhi hyökkäsi hänen kimppuunsa ja iski vortixxin takaraivoa uudelleen ja uudelleen portaiden metalliseen kaiteeseen.
”SINÄ DESTRALIN LIMANULJASKA”, nainen raivosi. ”SEKOPÄÄ! MURHAAJA! ET OLE YHTÄÄN PAREMPI KUIN VARJOTTU!”
Äärettömän nopeasti Muodonmuuttaja ponnisti maasta ja tarttui Angienia käsistä takaa. Hän taivutti tämän ranteet kivuliaasti tämän niskan taa ja veti selakhin erilleen tiedemiehestä.
”Varovasti”, Radak, joka pyyhki verta suupieleltään, sanoi. Hän nousi pystyyn Angienin edelleen syyttäessä häntä verisesti. Ja syystäkin, Radak ajatteli. Mutta tein sen kaiken hyvää tarkoitusta varten, hän perusteli itselleen.
”MINÄ SAIN MÄÄRÄYKSENI TAPATTAA SINUT! MINÄ RIKOIN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VARJOTUN MÄÄRÄYSTÄ SÄÄSTÄÄKSENI HENKESI! LUULIN ETTÄ OLISIT SEN ARVOINEN!”
”A-ang, rauhoitu. Rauhoitu. Ajattele. Hengitä”, vortixx rauhoitteli. Muodonmuuttaja piteli edelleen tiukasti raskaasti hengittävää selakhia paikallaan.
Angien hengitti syvään. Yritti rauhoittua.
Radak pyysi Vakoojaa irrottamaan. Hän totteli, ja selakhi putosi kontalleen.
”Sinä hoidat kaiken taas normaaliksi”, hän sanoi synkästi. ”Tai Varjottu murhauttaa meidät kummatkin.”
”Jak, voitko saattaa hänet huoneeseensa”, Mielitutkija suoristi takkiaan. ”Arvon neito on selvästi poissa tolaltaan.” Ja mekaaninen olento tarttui tiukasti hailtian ranteeseen ja saattoi tämän ylös. ”Yritä ymmärtää, Ang, teet aivan liian hätäisiä johtopäätöksiä! Min-”
”Painu destralille”, Rautakala sähähti, kun Muodonmuuttaja lähti taluttamaan häntä yläkertaan.
Kohina teki hänet hulluksi. Selakhi tunsi kylmät väreet selkäpiillään, kun ajatteli olevansa korkealla ilmassa. Hän ei ollut edelleenkään vakuuttunut tilanteen todellisuudesta.
Joka hetki pidempään XMS Angoncella sai Angienin vihaamaan alusta enemmän. Sen kylmät, askeettiset käytävät, täysteräksisen harmaa värimaailma ja sadat lukittavat ovet muistuttivat enemmän jotakin rangaistussiirtolaa kuin siivilialusta. Oikeastaan koko alus taisi olla aseistamaton sotalaiva, sillä kaksi adoriniumreaktoria yhdessä aluksessa oli määrä, joka normaalisti riitti Rautalaivaston suurimpiinkin taistelualuksiin.
Huone, jonne Radakin aave oli hänet lukinnut, tuntui lohduttomammalta kuin milloinkaan. Pöydän päähän oli jätetty Jakajan pokerisalkku kortteineen ja pelimerkkeineen. Siellä täällä oli edesmenneiden metsästäjien henkilökohtaisia tavaroita, jotka he olivat jättäneet alukselle. Kysehän oli ollut vain nopeasta kenttätehtävästä, jolta he olivat odottaneet palaavansa sen kummemmitta ongelmitta.
Ikuisesti kirottu myrkyllinen makutalisko, Rautakala hautoi mielessään. Radak oli saanut heidät mielisairaalaan, se oli sen ääliön vika.
Spesialistin runokirja, hailtia huokaisi, ja otti sivupöydältä mustan nahkakirjan käsiinsä. Se oli vaha ja raskas. Kantta oli paikkailtu moneen kertaa.
Shasaalin herkkä ja täynnä tunnetta oleva käsiala peitti harmaantuneet sivut mustaan tekstiin. Paikoitellen mustetta oli paatoksellisesti levinnyt lähes kokonaisten sivujen päälle. Hän avasi yhden sivun ja yritti lukea.
Ei hän siitä paljoa ymmärtänyt, olihan se myönnettävä. Mutta jotenkin se runo tuntui rohkaisevalta. Voi, Spesialisti. Surumielisen ja herkän rauskuolion spesialiteetti auttaisi hänet tästäkin pinteestä, Angien ajatteli. Mutta nähtävästi se ei ollut ollut hänen kohtalonsa.
Toivottavasti se toa saisi Radakiin järkeä, hailtia huokaisi, vaikkei siihen uskonutkaan. Silloin hän muisti, mitä varten oli alun perin komentosillalta lähtenyt – niin tietysti, hänen oli pitänyt lähettää viesti!
Se oli viimeinen kerta, kun hän käynnisti Pimeyden Metsästäjien radiolähettimen avainkivellään. Hän toivoi, että kaikki fysiikan lakien vääristyminen, jonka Mielen Sirut aiheuttivat, ei estäisi hänen yhteyttään.
Pelko osoittautui turhaksi, kun Angien kuuli vapaan taajuuden löytyneen. Hän mietti hetken vaihtoehtojaan, ja pysäytti itsensä ennen kuin otti yhteyttä suoraan Varjotulle. Sen sijaan hän haki toisen taajuuden.
”Halawe? Kuuletko?” selakhi kysyi. Ei vastausta.
”Halawe!” hän toisti kohinan yli.
”…ngien? Sin…kö?” mies vastasi. Häiriöt pahoinpitelivät signaalia. Angien käänteli tottuneesti antennia ja toivoi laadun paranevan.
”Rakas, kuuntele. Missä olet?”
”Xial… sain tehtävän saattaa harppuun… …chenes hautaan”, hyvin voimakas aerilainen aksentti kuului epäselvänä. ”M…. let? Yhteys o….. no.”
”Älä mene Odinalle! Toistan, pysy kaukana Odinasta ja Varjotusta!” Angien vastasi ja yritti saada yhteydestä parempaa.
”Mitä on tapaht….nut? Oletko ongelmissa?” toa kysyi.
”‘Ongelmissa’ olisi vähättelyä”, selakhi vastasi. ”Olen saattanut tehdä jotain peruuttamatonta… Ja luulen, että kun johtaja saa tietää, sinäkin olet vaarassa.”
”Mitä oikeastaan on tapahtunut?”
”E-en tiedä vielä. Tule Metru Nuille. Ole varovainen.”
”Mut-”
”Rakastan sinua, Hal.”
”Mmh. Minäkin sinua, safiiri.”
Kohinaa.
Nyt hän ainakin tietää, selakhi ajatteli – ei tosin lainkaan varmempana tulevaisuuden kannalta. Ajatukset keskeytyivät nopeasti, kun ovi aukesi. Hailtia säpsähti, kun tajusi tulijoiden olevan kromideita.
”Sinä. Kawsaj. Amala’salih haluaa sinut komentosillalle”, korkeanutturainen lonkeroratsastaja määräsi. Hän taisi olla juuri se, joka heitä johti, Angien tajusi. Hän nimittäin kuulosti vieläkin ilottomammalta kuin keskimääräinen lonkeroinen.
Todennäköisesti kromidit olivat myös ne, jotka olivat ”hankkiutuneet eroon” Ilmanautista. He olivat kuitenkin tuoneet toat ja sirut sairaalasta. Ajatus sai kylmät väreet nousemaan selakhin selkärankaa ylös.
”Entä jos en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan?”
”Hän aikoo toteuttaa sopimuksen. Ar-Aqtam saa koneensa”, punainen komentaja kertoi.
”Selvä”, selakhi puri hammastaan. Ehkä koko destralin painajainen olisi kohta ohi, ja hän olisi taas Odinalla, hän ajatteli, kun hän lähti tapaamaan maailmankaikkeuden alhaisinta liskonnuljaskaa toivottavasti viimeistä kertaa.
”Hyvää iltaa, Mustalumi! Tapaamme jälleen”, Radak hihkaisi astellessaan sisään teräsovista. Valo, joka selliin syöksyi, sokaisi toan – se oli pahaa valoa, petturin valoa. Ei soinnukasta sinisyyttä, vaan vaarallista valkoista.
”R-radak?” hän kysyi epävarmasti erottaessaan vortixxin omahyväisesti virnuilevan siluetin ovesta tulevaa valoa vasten. ”Mitä karzahnia?”
”Hei, kiva nähdä sinuakin, Mustis”, vortixx sanoi juuri niin niljaisella ja selkärangattomalla äänellä kuin Mustalumi tälle muistikin.
”En jaksaisi pelejäsi juuri nyt”, jään toa tuhahti yrittäessään nousta ylös.
”Nomadiystäväni olivat ehkä vähän turhan kovakouraisia, myönnän sen. Pääsetkö ylös?” vortixx jutteli ja tarjosi toalle kättään. Matoro työnsi hänet syrjään ja nousi hitaasti hatarille jaloilleen.
”Viimeksi kun tapasimme Xialla, yritit myrkyttää minut”, hän sähähti.
”Ah, anteeksi siitä. Kannoin sinulle vielä silloin kaunaa siitä Heremuksen upottamisesta. Olihan se kova isku minulle. Mutta hei, nyt meillä on tilaisuus aloittaa suhteemme nollasta?”
”Nyt, kun minä olen vankinasi.”
”Älä ole noin negatiivinen, Mustalumi”, Radak vastasi. ”Tuletko komentosillalle ihailemaan luomustani?”
Sotilas harkitsi vortixxin tyrmäämistä, mutta tajusi nopeasti, ettei se juuri häntä auttaisi. Hänen pitäisi ensin saada selville kokonaistilanne, ja reptiliaaninruipelo oli hänen paras korttinsa siihen.
”Mitä sinä olet mennyt luomaan”, Matoro kysyi, vaikka tiesi vastauksen. Hän kuuli kaiken läpäisevän valkean kohinan, joka oli kuin hänen rakkaansa avunhuuto.
Reptiliaani hymyili leveästi. ”Älä huoli, nimesi on lopputeksteissä.”
”… missä on Nimda?” toa kysyi pahaa aavistaen.
”Kuten eräs ajattelija aikanaan sanoi, mieli itsessään on tämän maailman vaar-”
”MISSÄ. ON. NIMDA”, Matoro työnsi Radakin seinää vasten.
”Hei, hillitse its-”
Mutta Radak ei ehtinyt vastata, ennen kuin huoneen ulkopuolella odottanut kromidisoturi iski toaa miekkansa kahvalla. Se napsahti ikävästi, ja toan selästä kuului ääni, joka sai Radakin voimaan pahoin. Matoro romahti maahan. Vortixx kuuli toan mutisevan jotakin tämän yrittäessä nousta.
”Sarhel, tuokaa ystäväni komentosillalle.”
Kromidi nyökkäsi ja tarttui vartijakumppaninsa kanssa toaa käsistä. He kulkivat ulos XMS Angoncen suljetulta osastolta läpi teräsholvien. Kaiken lävistävään kohinaan alkoi jo tottua. Kaksi sirua jatkoivat fysiikan lakien uudelleenkirjoittamista vain pari seinää taaksepäin.
Vaihe yksi oli ollut menestys, Mielitutkija loisti. Tulinoita olisi hänestä ylpeä. Paroni tajuaisi hänen arvonsa. Arsteinin epäilykset osoittautuisivat vääriksi. Koko xialainen homehtunut tiedeyhteisö tajuaisi virheensä, ja kaikesta tulisi parempaa.
Ennen kaikkea, Varjottu tajuaisi virheensä.
Ar-Zainahin kromidit pitivät koko alusta tiukasti vortixxin käsissä. Metsästäjistä ei ollut enää ongelmaa. Radak sääli Angienia, mutta jos tämä ei halunnut edelleenkään uskoa – vaikka näki kaiken omin silmin – hän ei voisi auttaa tätä.
Jään toa oli iskusta edelleen lamaantunut. Hän voi huonosti, mutta ei ainoastaan fyysisesti. Sirujen kohina raastoi hänen tajuntaansa – ne muistuttivat häntä jatkuvasti siitä, että ne oli viety häneltä kaiken sen jälkeen. Merirosvo oli vienyt hänen rakkaansa, hänen tulevaisuutensa ja hänen kohtalonsa, hän toisteli. Ja toisteli. Ja toisteli.
”Minä vannon”, toa älähti keräten ääntään. Kaksi kromidia retuuttivat häntä portaita ylös Mielitutkijan perässä. ”Minä vannon, että kun saan sirut, te kaikki kuolette. Minä poltan kaiken, mikä yrittää ottaa Nimdan minulta. Kuuletko, Radak – kuuletko!”
”Älä ole niin haudanvakava”, vortixx sivuutti uhkauksen. ”Iloitsisit.”
”Iloitsen, kun sinä ja kaikki myrkylliset kätyrisi ja alhaiset juonesi makaavat laivasi kanssa meren pohjassa.”
Radak ei häntä noteerannut, vaan keskittyi johonkin, jonka kuuli kuulokkeistaan. Vortixx vastaili jollekin toisessa päässä; ”Ai, hän on kadonnut? Enpä olisi uskonut hänestä, hän vaikutti niin yhteistyöhaluiselta… Mitä sanoit? Reaktorikammioon? Ei, älä päästä toaa sinne; toimita hänet tänne. Se toinen? VIII:n taideteokset hakevat hänet. Selvä. Loppu.”
Silloin he nousivat komentosillalle, ja Matoro kuvaannollisesti jäätyi. Hän näki vain taivasta. Suuri kuva alkoi valjeta hänelle, silmäys kerrallaan.
Kaksi lonkeroista työnsivät myrtyneen Matoron komentosillan sohvalle huonekasvien viereen.
”Saako olla virkistystä?” Radak kysyi ottaessaan kaksi lasia. Toa ei vastannut. Vortixx kaatoi silti heille jäävettä.
”M-me”, jään toa änkytti. ”Me olemme ilmassa! Sinun karzahnin veneesi on ilmassa!” Taustakohina muistutti häntä jatkuvasti sirun läsnäolosta. Taistele, se sanoi. Pelasta minut taas, se sanoi.
”Luulin, että sinulla olisi mielikuvitusta”, Mielitutkija vastasi ja asetti toisen lasin pöydälle toan eteen. Kaksi kromidia olivat vetäytyneet huoneen reunalle.
”Mitä sinä teet?” Matoro kysyi ja nosti monisilmäisen katseensa vortixxiin.
”Maailman uskonpuute on häiritsevää. Kun sanoin, että voisin mullistaa teknologian mielitutkimuksella, kukaan ei usko. Ei Xian neuvosto, ei Varjottu, et edes sinä!”
”Nimda. Pimeyden Metsästäjät. Kromidit. Kaikki tämä. Tiedätkö, mitä sinä olet vapauttamassa Metru Nuille?”
”Kalmakomppania on täällä vain pitääkseen Varjotun rakit kurissa. Oikeastaan he tekivät sen jo, eikä odinalainen ole enää ongelma. En aio koskea Metru Nuihin, älä pelkää.”, vortixx siemaisi lasistaan kävellessään edestakaisin huonetta toan edessä.
”Et ole noin typerä. Leikit todellisuuden vaarallisimmilla aseilla, ja oletat olevasi turvassa. Sinut tullaan muistamaan vallanhimoisena sekopäänä, joka syöksi Metru Nuin uuteen sotaan vain typerän tiedevisionsa takia.”
”Jos historia olisi reilu, sinut tultaisiin muistamaan väkivaltaisena terroristina, joka tuhosi elämiä vain omien, subjektiivisten moraalikäsitystensä perusteella!” Radak korotti ääntään. ”Hyvähän sinun on väittää minua murhaajaksi – Toat ovat kaikki niin yleviä ja puhtaita, niinhän! Ja samalla yhtä voimakkaita kuin pienet adorinumreaktorit! Tiedätkö, miten VAIKEA tässä maailmassa on elää, kun JOKA TOISELLA KARZAHNIN OLENNOLLA ON VOIMAT, JOILLA VOI TUHOTA SAARIA! Ja niillä, joilla ei moisia voimia ole, on aseita, jotka kykenevät samaan! Tiedätkö sinä, miten kirotun vaikeaa tässä maailmassa on menestyä ilman, että vain iskee tahtonsa läpi väkivalloin? Oletko edes miettinyt, miten eläisit ilman voimiasi?”
Lisko huokaisi yllättävän purkauksensa jälkeen, ja jatkoi hieman rauhallisemmin.
”Hauska pikkudetalji – teidän kimppuunne hyökättiin Arkistoissa, koska olitte niin vähän matkan päässä jäljilleni pääsemisestä. Minä olin lainannut ne hemmetin Arupak-kirjat Arkistoista täysin byrokratian mukaisesti. Siksi, että pelasin yhteisten sääntöjen mukaan, miltei paljastuin teille. Olisi pitänyt vain vetää täydet Pimeyden Metsästäjä-taktiikat heti alusta alkaen, ja hiljentää teidät jo Le-Metrussa!”
”Kaikki, mitä olen saavuttanut, on minun omaa aikaansaannostani, Mustalumi. Minut karkoitettiin kotisaareltani, koska satuin omaamaan väärän kromosomin, ja koska en halunnut nousta sille helvetin makutavuorelle kuolemaan! Minä yritin omistaa elämäni tieteelle, yritin tehdä asioita joista koko maailma hyötyisi, mutta ei, aina jotain tuli vastaan. Minun oli pakko käydä asekauppaa rahoittaakseni tutkimukseni. Minä yritin toteuttaa visioitani paremmasta maailmasta, mutta maailma ei halunnut sitä.
Sitten, kun sinä tulit, ja luennoit minulle siitä, miten paljon kuolemaa aseeni aiheuttivat, ja räjäytit koko elämäntyöni pirstaleiksi epäreiluilla voimillasi, tajusin, että jos en voi voittaa pahaa maailmaa, minun pitää tehdä sen kanssa yhteistyötä. Voisin ihan vain sinun takiasi hyvää hyvyyttäni antaa Varjotulle ne vahkit, jotka se alun perin halusi! Voisit kiittää siitä ihan itseäsi, Mustis.”
Matoro näytti vaitonaiselta. Monologi oli selvästi osunut jään toaan.
”Sinä vain todistat minun olleeni oikeassa, jos teet tämän”, Matoro vastasi hiljaa. ”Et olisi yhtään Varjottua parempi.”
”Sittenhän meitä on kaksi”, Radak vastasi ja laski lasinsa pyöreälle pöydälle. ”Mutta olen kyllä sitä ylempänä. En anna jonkun pienen kiistan aiheuttaa joukkotuhoa.” Hän oli astelemassa kohti aluksen ohjauspaneelia, kun hissi sihahti ja aukesi. Komentosillalle saapui Rautakala katse maassa. Hänen perässään asteli kromidien johtaja kahden kollegansa kera.
Matoro tunnisti ensimmäisen tulijan selakhiaaniksi. Tämä oli samalla tavalla elegantti ja keveä kuin Samekin, toalle tuli mieleen. Naisen suuret silmät tosin suorastaan vuotivat erilaisia tunteita moderaattorin aina rauhalliseen katseeseen verrattuna.
Kromidit sen sijaan… hän muisti ne vain painajaisistaan. Aft-Amanasta ja sitäkin vanhemmista. Lonkeroisten johtajalla oli ylväs ryhti ja jäinen katse.
”Hei, Ang”, Radak tervehti. ”Muutitko mielesi?”
Sinistä selakhia huimasi, kun hän katsoi leveistä ikkunoista xialaisen takana. He olivat ilmassa, eikä sitä voinut selittää rationaalisesti.
”Hoidetaan nyt vain se sopimus loppuun”, hän henkäisi. ”Vahkit.”
”Aivan, siitä pitikin puhua”, vortixx hääräsi itsensä tietokoneensa luota selakhin luo. ”Minun pitää myöntää jotakin.”
”Ei taas selityksiä”, Rautakala totesi turhautuneena. ”Olen saanut niistä tarpeekseni.”
”Okei, okei”, Mielitutkija vastasi ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. ”Ensinnäkin, pyydän anteeksi. Ihan tosissani. Sitä, että saatoin toimillani tapattaa ne ääliöt, joita kutsuit alaisiksisi.”
Voi, kun Jakaja olisi ollut paikalla rei’ittämässä vortixxin. Rautakala olisi pitänyt siitä.
”Ja oikeastaan sitäkin, että saatoin olla vähän suoremmin vastuussa sen mielisairaalasta selvinneen poispelaamisesta”, lisko jatkoi. ”Ja siitä, etten kertonut sinulle siitä ajoissa.”
Jos Kersantti olisi paikalla, hän vetäisi Radakia turpaan.
”Tiedätkö, tuo ei ihan hirveästi lohduta minua”, hailtia totesi jäätävänä.
”Lisäksi”, monologi jatkui. ”Pyydän näin etukäteen anteeksi sitä, että Varjottu ei välttämättä pidä siitä, että en aio kunnioittaa sopimustamme.”
”MITÄ?” hai huusi.
”Hei, hei, hei, Ang! Sinä vakuutit minut siitä silloin toissapäivänä, muistatko! Kun sanoit, että Varjottu on hullu ja himoitsee siruja ja niin edespäin… ja sitten myönsin illemmalla, etten oikeastaan edes haluaisi nähdä Metru Nuita tuhoutuneena tai sen vallan alla…”
”M-mutta Varjottu-”
”Ei ole täällä, Angien!” vortixx hihkaisi kuin ei olisi sisäistänyt tilanteen vakavuutta. ”Varjotulla ei ole mitään keinoa käydä minuun käsiksi. Olen aluksellani Metru Nuin ilmatilassa ammattisotureiden vartioimana, loputtomasti energiaa käytettävissäni… Voitonhampaan paroni kaiken lisäksi pitää huolen siitä, että odinalaisen barbaarijoukoille tuottaa suuria vaikeuksia päästä tähän kaupunkiin. Sinun ei tarvitse pelätä orjaherraasi enää!”
”-mut- mut-”
”Yhdistän voimani Dumen kanssa ja teemme Metru Nuista sata kertaa kehittyneemmän ja turvallisemman kaupungin kuin milloinkaan… maailmanrauha, vapaus, edistys, Angien! Ensimmäisenä lahjanani maailmalle vapautin sinut sen hullun palveluksesta; voit käyttää aivojasi ja osaamistasi nyt maailman hyödyttämiseen sen sijaan, että rakentelet kiväärejä rikollisille kuin joku pahainen tehdastyöläinen Xian slummeissa.”
Selakhi peitti kasvonsa käsiinsä. ”Destralin idiootti”, hän vastasi murtuneella äänellä. ”En minä halua sinun utopiaasi. Minä olin täysin tyytyväinen elämääni, mikset sinä voinut uskoa sitä. Minä halusin vain takaisin Odinalle…”
”Olet kuunnellut metsästäjien valheita niin pitkään että uskot niihin itsekin. Varjottu on hyvä aivopesijä, myönnän sen! Mutta vaikka sinun on vaikea myöntää itsellesi miten harhaa elämäsi on ollut, yritä – yritä hyväksyä se. Hyväksyä muutokset!”
”Miksi tässä on nyt kyse minusta? Et kai sinä oikeasti väitä, että teit tämän kaiken koska halusit pelastaa minut?”
”Oh, sinä olet oikeastaan vain sivujuonne. Sangen hurmaava sivujuonne, mutta ei, et ole pääasia. Pääasia on Nimda. Enkä nähtävästi voinut pitää kiinni sekä tiedon tulesta että sopimuksesta Pimeyden Metsästäjien kanssa, joten minun piti valita. Ja valintani oli se, joka on koko maailmalle parempi.”
”Painu destralille”, selakhi sähähti ja romahti istumaan pöydän ääreen. Hiljaa sivusta seurannut jään toa yritti jäsentää juuri kuulemaansa samaisen pöydän ääressä.
”Pääasia on Nimda”, Kalmakomppanian khalatan toisti Radakin lauseen. ”Sininen Silmä. Vapauttaja. Niin minä ajattelin vielä aika sitten.” Vortixx kääntyi katsomaan yllättyneenä, että kromidi ylipäänsä puhui.
”Pitkään olin varma, että se, mitä Ërenlek kirjoitti sirusta, oli totuus. Kuten kerroin sinulle, sadiq. Että Mielen Sirulla vapautuisi Kaikkiyltävästä Spiraalista.”
”E-en näe point-” lisko aloitti.
”Minä yritin astua Punaiseen Tyhjyyteen niillä, amala’salih. Kun palasimme sairaalasta, otin Silmät, ja yritin vapautua. Mutta ne olivat tarvettomuutta täynnä. Ne eivät tappaneet minua. Ei meditaation, ei rukouksin keinoin. Ei, vaikka kaikkeani kokeilin.”
”… en osaa olla pahoillani, koska kuolema on pääosin ikävä asia”, Radak vastasi epävarmana.
”Tiedätkö, sadiq, miksi ne eivät olleet sitä, mitä toivoin niiden olevan?” punainen kromidi esitti kysymyksen. Hänen silmänsä näyttivät vieläkin sisällöttömämmiltä kuin tavallisesti, vortixx pani merkille. Ne olivat lähes yhtä kuolleet kuin sininen kivi hänen otsallaan.
”… en näe, miksi ne olisivat tappaneet sinut? Ei niillä ole tietoisuutta tai sellaisia voimia”, Mielitutkija vastasi, eikä hän pitänyt lainkaan tilanteesta. Koko kromidin olemus karmi häntä tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut.
”Sininen Silmä oli valhe, joka antoi väärää toivoa. Epäilin sitä aina, sillä se olisi liian hyvää Sie̵l̨u҉j͏e̛n Ja̡uh͘a̧j͟an Ikuiseen Pyörään. Yritys todisti erheeni”, ar-Zainah jatkoi tuijottaen kuolleesti reptiliaania. Nimdan valkea kohina muistutti jatkuvasti tilanteen fyysisestä mielettömyydestä.
”M-mutta se toimii”, Radak sopersi. ”Me olemme ilmassa, ce-säteet-”
”Sillä ei ole merkitystä enää. Minä tiedän, että en voi kokea Vapautusta sen avulla”, lausui kromidi astellessaan hitaasti lähemmäs ikkunaa, josta aukesi harmaa taivas suurkaupungin yllä. ”Joten palaan tähän maailmaan, tämän maailman ongelmiin. ‘Toimitan vahkit Varjotulle’ sinä sanoit, sadiq, ja siinä seisot, hänet pettäneenä. En aio olla mukana petoksessasi. ”
Rautakalan silmät suurenivat hämmästyksestä. Myötätunto Metsästäjiä kohtaan oli viimeinen asia, mitä hän oli mustekalanaiselta odottanut.
”Et sinä voi tosissasi vaatia, että minä kunnioittaisin sitä sopimusta? En minä halua-” vortixx selitti.
”Kyse ei ole siitä mitä sinä haluat, nuori aavikkogekko”, kromidi vastasi selkeästi. ”Kyse on siitä, miten sinä lupasit vapauttavasi varjon tulen kaupunkiin, ja miten minä sen kuultuani sinua autoin. Minun ja draakkikaanin tavoitteet kävivät yksiin, enkä aio pilata asemaani maailmassa pettämällä häntä vain matemaattisen visiosi vuoksi.”
Radak tunsi visionsa särkyvän.
”Kun saavutit Valheen Sirusi, sinä päätit kääntää selkäsi sille pedolle, joka tuhka-aavikon tornissa sinua vaanii. Sinä tuomitsit itsesi sotaan, jota et voi voittaa, ja mukanasi kuiluun vajoavat kaikki, jotka rinnallasi seisovat. Ymmärrät varmasti, että ystävänäsi en voi auttaa sinua siihen tuskaan, jonne olet kiitämässä.”
”M-mutta- ei metsästäjillä ole mitään mahdollisuuksia! Me olemme vapaita ja turvassa täällä”, Radak selitti.
”Kuvitteletko, että odontologinen ystäväsi Rautahampaassaan kykenisi pitämään poissa sen myrskyn, jonka ar-Aqtam nostattaa teräksestä ja verestä, kun kuulee, miten pidit häntä narrinasi?” kromidi jatkoi. ”Kuvitteletko, että ilma-aluksesi sinua suojelisi siltä, minkä hän on vapauttava päällesi?”
”Anna minun uskoa!” vortixx tivahti. ”Lopeta! Kielikuvasi naarmuttavat itsevarmuuttani, Zai! Minulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin sirut ovat minulla! Kukaan ei pääse tälle alukselle ilman-”
”Sinä uppoat, sahib, enkä minä aio upota mukanasi”, Zainah sanoi ja tarttui Radakia hartioista. Liskomies oli pidempi, mutta juuri silloin hän näytti maailman pienimmältä ja säälittävimmältä olennolta. ”Enkä halua sinunkaan uppoavan.”
Hän näki sivusilmällään – sillä olihan vortixx-silmien toisinaan hyvin epäkäytännöllisen sijainnin hyvinä puolina laaja sivunäkö – tilaan saapuvan vielä uusi pari Kalmakomppanian sotureita. Ehkä olisi pitänyt käyttää heidän sijaansa vaikka joitakin robotteja vartiotehtäviin? Tehdä joku oma kiva vahkimalli, Radak pani merkille. Eipä se tosin häntä ihan hirveästi lohduttanut, kun kromidi, jota hän oli pitänyt ystävänään (totta puhuen Radak piti valtaosaa henkilöistä, joita tapasi, ystävinään), veti rauhallisesti esiin kiemurateräisen veitsen, jota pyöritteli toisella kädellään.
”Sinä pidät kiinni siitä sopimuksesta, aavikkogekko. Sinä tuhoat Valheen Kaupungin. Sinä et petä Varjoa”, kromidi totesi painokkaasti ja pakotti liskoa taaksepäin, kunnes tämän selkä osui laivan suureen ikkunaan.
”M-m-mutta Zainy! Mehän olem- minähän maksoin sin-” vortixx protestoi. Ar-Zainahin lonkerot elehtivät, ja hänen miehensä reagoivat.
Lonkeroisvartijat iskivät, ja demobilisoivat nopean tottuneesti jään toan ja selakhin. Angien ei ehtinyt reagoida ennen kuin suuri lonkeronomadi tarttui hänen käsiinsä, veti ne hänen selkänsä taakse ja vei sahalaitaisen veitsen hänen kurkulleen. Matoroon tarttunut veti hänen kätensä selkänojan taa ja veti samanlaisen terän toan kurkulle.
Normaalitilassaan toa olisi pannut merkille kromidien valtavan nopeuden ja kokemuksen ja olisi jo suunnittelemassa pakoa, mutta tämä Mustalumi ei oikeastaan välittänyt. Vain kohina, ainainen muisto täydellisyydestä, antoi hänelle voimaa jatkaa.
”Tehän- kun Varjottu kuulee-” Rautakala sihisi terä kurkullaan. ”Miksi te minun-”
”Hiljene, tai mestarisi saa kuulla, miten hänen petturiliskonsa tapatti sinut aivan kuin hän teki ryhmällesi”, kromidien johtaja tuhahti täysin tilanteen hallinnassa. ”Nyt, amala’salih, tee kuten lupasit tuhka-aavikon käärmeelle. Tee, tai he kuolevat ensin.”
Tuskanhiki valui Radakin kasvoilla. Niin, olihan hän alun perin luvannut Varjotulle kaupungin vahkit. Se oli ollut silloin helppoa sanoa. Puhtaasti hypoteettinen tilanne, pelkkä visio siitä, mitä hän voisi saada aikaan. Olihan hän järjestelmään päässytkin, ja periaatteessa voisi pitää kiinni sopimuksesta, jos sillä säästäisi oman ja muiden henget…
Mutta… hän muisteli jään toan sanoja. Jos hän luovuttaisi, hänet tultaisiin aina muistamaan murhaajana eikä keksijänä. Hänen perintönsä tulisi olemaan Toinen Metru Nuin sota, ei Tiedon aika.
Hän katsoi sivusilmällään selakhia. Sininen veri valui Angienin kurkulta, kun kromidiveitsi pureutui naisen kaulaan.
Jos hän antaisi Kalmakomppanialle ja metsästäjille vahkit, Metru Nui olisi mennyttä. Kalmahin viha oli aikanaan autitoittanut satoja kaupunkeja, ja se paloi elävänä Zainahin luomettomissa silmissä.
Ne tilanteet olivat pahimpia. Niissä matematiikka petti. Se sanoi, että vähiten kuolemaa seurasi, jos hän vain kieltäytyisi. Eihän hänen – tai Mustalumen tai Rautakalan – elämänsä ollut matemaattisesti sen suurempiarvoinen kuin niiden kaikkien, jotka elelivät alhaalla kaupungissa.
Mutta Angien. Mutta Mustalumi.
Mutta Metru Nui. Mutta hänen perintönsä.
Mutta Angien.
Hitto.
”P-päästä heidät”, Radak pyysi hädissään. ”Älkää tappako ketään tällä aluksella, ja saatte sotanne!”
Lonkeroinen lähes hymyili ja kevensi otettaan vortixxista.
”Päästäkää tyttö”, Ar-Zainah määräsi edelleen pyöritellen veistään. Radak pyristeli hänen otteessaan.
Angien putosi lattialle, mutta sai pysäytettyä itsensä käsillään. Hän nousi polvilleen irvistäen.
”Ar-Waral. Minä kerron, miten tämä toimii. Hän menee ohjauspaneelillesi, ja sinä kerrot, mitä hänen pitää tehdä viimeistelläkseen suunnitelmasi. Yksikin väärä liike keneltä tahansa, ja te kaikki pääsette K̨oht̕a̛loide҉n Ka̵h͟l̕it̀s̨ija͝n hoveihin”, kromidi selitti rauhallisesti siniset tyhjät silmät Radakissa. Yksi hänen uskollisista sotureistaan kiskoi Angienin pystyyn ja tönäisi häntä kohti xialaista näyttöpäätettä.
Vortixx nielaisi. ”S-selvä.”
Angien istuutui pehmustettuun tuoliin ja herätti lukuisat näytöt. Kaksi kromidia seisoivat hänen takanaan yhden vahtiessa jään toaa, joka seurasi tapahtumia petoksen jäärailoista.
Ohjelma, jonka Mielitutkija neuvoi avaamaan, näytti valtavan verkoston. Ajatuskartan. Sen keskellä oli Kaikkinäkevä, joka lähetti signaalia satoihin – ei, tuhansiin, sarjanumeroin merkittyihin kohteisiin. Ne olivat vahkeja. Yksiköitä oli tuhansia Metru Nuilla. Odinan holveihin suljettu armeija näkyi myös, mutta oli myös kohteita, joita Rautakala ei osannut selittää. Xialla oli joitakin satoja vahkeja. Merialueella Steltin tienoilla oli myös lukuisia yksiköitä. Siellä sijaitsi myös kaiken keskus.
”E-eli”, Mielitutkija valmistautui oppituntiin. ”Ne kaikki vahkit ovat yhteydessä tähän ‘Kaikkinäkevään’ niillä orgaanisilla kuulilla. Ilmeisesti ne eivät lähetä aktiivista signaalia lainkaan toiseen suuntaan – ainoastaan passiivista dataa, jonka Kaikkinäkevä kerää-”
”Asiaan”, Angien keskeytti. ”Kaikkinäkevä on niiden tekoäly, tajusin.”
”Itse asiassa, tai, no, siis. Avaa mielikammioiden kontrollit. Aseta niille virtareitti kuusi”, vortixx jatkoi ohjeistamistaan.
Hän teki työtä käskettyä. Häntä hirvitti ohjata laitetta, jossa hänen todellisuutensa hajottaneet sirut olivat kytkettynä – se voima tuntui aivan liian suurelta kenellekään. Olivathan he niiden ansiosta jo kilometrien korkeudessa ilman, että energia olisi tullut mistään järkevästä.
”Se ohjaa Deltan ja Epsilonin ce-säteilyn radiatorilevyyn komentosillan katolla, joka kykenee kohdistamaan sen.”
Tik. Tok.
”Hetki. Radak, väitätkö, että mieleen vaikuttava taikaesine tekisi jotakin… vahkien tekoälylle? Sehän on vain… koodia, eikö?” Angien kysyi, mutta hän tiesi, ettei se ollut totuus. Hän tajusi, miksei sodan aikana kukaan ollut koskaan onnistunut edes kuuntelemaan vahkien yhteyksiä, saati sitten hakkeroimaan niitä. Hän tajusi, miksi Nimda.
Tik. Tok.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
70 minuuttia huomiseen
”Onko nyt aivan varma? Tarkista vielä kerran.”
Kosketusnäyttöistä kämmentietokonettaan epäuskoisesti tuijottava Cody ei välittömästi uskaltanut vastata kenraalinsa kysymykseen, vaan ainoastaan teki työtä käskettyä. Hopeiset sormet kävivät kaikilla skannereilla vielä kerran. Tulos oli yhä sama.
”Mutta vahkien tekoäly on mieli” Radak aloitti.
Nopeat metalliset askeleet rikkoivat odottavan hiljaisuuden. Naho saapui jo toiselta kierrokseltaan halki tilan. Puuskuttava toa tasasi henkeään hetken ja varmisti sitten sen, mitä Xen jo ahdistuneena uumoili.
“Tyhjä on. Koko kerros. Ei kerrassaan mitään.”
”Kaikkinäkevä, kuten vahkit siihen viittaavat, on ajatteleva, tunteva mieli, joka kommunikoi äärimmäisen vahvoilla telepaattisilla signaaleilla.”
”Eivätkä sensoritkaan anna mitään”, Cody viimein täydensi, ”Ei radioaaltoja, ei mikroaaltoja, radioaktiivisuuskin on tavanomaista alhaisempi. Tämä paikka on tyhjä. Ja näyttää siltä, että joku on yrittänyt salata sen…”
”Ehkä se on jossain muualla? Tai siis, pakkohan sen on. Kai sen jäljittämiseen joku tapa on? Seurata Vahki-signaaleja tai… jotain”, Xen pohti.
”Mitään tekoälyä ei ole koskaan ollutkaan. Vahkitornissa ei ole mitään keskustietokonetta tai päämuistia. Vahkien yhteismieli on aivan muualla.”
”Ja siinä on seuraava ongelma.”
Mavrah keräsi välittömästi kaikki katseet itseensä. Matoranin teoriat olivat alkaneet vahvistumaan jokaisen uuden löydöksen myötä. Olemattomaksi paljastunut tekoäly olisi kuitenkin vasta professorin päivän ensimmäisiä oikeaksi osoittautuneita arvauksia.
”Miltei mahdottomia jäljittää. Elektromagneettisia signaaleita laitteistoista, muttei juurikaan muuta. Mahdotonta löytää pitkien etäisyyksien takaa. Joku joko piilottanut yhteyden tekoälyyn taitavasti… tai…”
”Sen takia se oli mahdoton murtaa. Se kykeni puolustautumaan, se kykeni voimistamaan signaaleja, joita yritettiin kaapata. Se sopeutui ja oppi. Se antoi vahkien sauvoille vallan yli kuolevaisen mielen.”
”Tai?” tivasi kärsimätön Mexxi, joka vaikutti olevan joukon ulkoisesti turhautunein tilanteeseen. Matoran-professori olisi halunnut vetää sanansa vielä toistaiseksi takaisin. Pohtia vielä hetken, ennen kuin lausuisi erikoista hypoteesiaan ääneen. Mutta hän oli kuitenkin avannut jo suunsa. Tuntui väärältä olla puhumatta loppuun asti.
”Tai. Sitä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
”Sen takia vahkien signaaleja ei voinut salakuunnella tai lukea. Ne eivät ollut radioaaltoja, joita voisi vain kaapata, vaan telepaattisia aaltoja, jotka ovat olemassa aivan eri ulottuvuudessa ja aallonpituudella kuin mitä tavanomaisesti ymmärsimme. Ainoa tapa vaikuttaa siihen on sama psyykkinen säteily, jota ne käyttävät.”
Naho pyöritteli silmiään epäuskoisesti. Xen ja Cody vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Molempien kasvoilla oli irvistys, josta huokui kuitenkin muutakin kuin epäilystä Mavrahin teoriaan. Nurukan oli ensimmäinen, joka kyseenalaisti kommandokaksikon voinnin.
”Älä katso minua noin, vanhus. Päänsärkyä vain”, Cody ärjähti hieman tavanomaista ärtyneemmällä äänensävyllä jatkaen sitten vuorostaan professorin varovaista kuulustelua: ”Sinä puhuit aikaisemmin hullusta teoriastasi. Antoiko tämä sotku sinulle yhtään sen enempää ajatuksia?”
”Ja Nimdalla pääsee sille samalle taajuudelle.”
Matoran murahti myöntävästi kiristäen samalla selkäreppunsa nyörejä.
”Nimdalla Kaikkinäkevän voi ohittaa. Nimdalla kuka tahansa voi olla vahkien yhteismieli.”
”Suojelija Mexxin kysymys. Miksi ei hakkeroituja vahkeja? Ei yhtään tapausta. Ei edes sodassa. Uskon, että Sheriffi oikeilla jäljillä.”
Mexxi ei ollut varma ollako imarreltu merkillisen professorin kehuista. Miltei avattuaan suunsa tulen toa päätti kuitenkin vain olla hiljaa ja antaa Mavrahin jatkaa.
”Eikö se täsmäisi? Ei tekoälyä, ei hakkerointia. Mahdotonta ottaa valtaa sellaisesta, joka ei seuraa konetta. Kenties rakennusluvan Korporaatio vain hämäystä. Kenties puheet tekoälystä vain harhautusta. Yritys piilottaa jotain… arkaluontoista.”
Toa-siskoksilla oli edelleen vaikeuksia lähteä mukaan onu-matoranin spekulointiin, kun taas Nurukan oli valmis antamaan maatoverilleen mahdollisuuden.
”Uskotko, että osaisit selvittää tämän mahdollisen ‘arkaluontoisuuden’? Mitä välineitä tarvitsisit siihen?”
Matoran tuumi pienen hetken leukaansa sivellen. ”Teillä oli vahkin ruumis avattavana? Täytyy tutkia tarkoin. Etsiä merkkejä muista kommunikaatiotavoista. Vahkeihin käsiksi pääsy osoittautunut vaikeaksi. Kenties voin selvittää tarkemmin, kuinka ne toimivat.”
”Ja juuri nyt Kaikikkinäkevä olet sinä, Angien”, Mielitutkija lopetti.
Angien oli sanaton. Hän seurasi tyrmistyneenä, miten sirujen voima virtasi kaikkialla aluksen ympärillä, kanavoituen sinisenä ja valkoisena energiana taajuuksille, joita ei tiedetty olevan olemassakaan. XMS Angonce loi verkon, joka syrjäytti Kaikkinäkevän mielisignaalit.
Vahkit pysähtyivät, kun tunsivat vieraan mielen tunkeutuvan tutun ja turvallisen Kaikkinäkevän päälle. Edellisen älyn viimeiset komennot haipuivat kohinaan, kun sitä voimakkaampi Nimdan lähettämä viesti saapui niiden ytimiin.
Komentorivi aukesi. Angien epäröi ja vilkaisi ympärilleen. Radak, joka oli edelleen kromidien johtajan terän päässä, hymyili.
”Sinä teit sen”, hän sanoi rohkaisevasti. ”Sinulla on nyt niihin täysi valta.”
Ar-Zainah avasi veitsikädellään helminauhat, jotka pitivät hänen pitkää lonkeronutturaansa kasassa. Ne valahtivat lähes metrin pituisiksi, sormuksin koristelluiksi ja erittäin eläväisiksi. Kun Radak tunsi, miten kyseiset niljaiset raajakkeet kapusivat kromidin olkapäitä ja koskivat vortixxin rintaa, nousivat kaulalle… Hänen voitonriemunsa katosi äkkiä.
”P-päästä meidät nyt”, hän muistutti lonkerotarta heidän sopimuksestaan.
Punaiset, kosteat hiuslonkerot kapusivat vortixxin kasvoille. Hän kiemurteli, yritti päästä pois, mutta väkevä soturijohtaja tarttui hänen käsiinsä ja iski ne ikkunaa vasten. Veitsen terä koski Radakin rannetta.
”Tavataan Khadhulun saleissa”, Ar-Zainah hymähti. Hänen punaiset lonkeronsa työntyivät vortixxin suuhun, silmiin, sieraimiin. Radak halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Hän tunsi vain kivun valtaavan päänsä – mikään muu aisti ei tuntunut toimivan kuin tunto. Ja se kertoi tuskasta.
Viimeinen asia, jonka hän kuuli ennen kuin lonkerot porautuivat hänen aivojensa kuulokeskukseen, oli Angienin kiljaisu, kun yksi kromideista heitti hänet lattialle koneiston äärestä.
Radak oli mustuuden ympäröimä. Niljaiset universumin alkuhämärissä kirotut ulokkeet pistivät hänen aivojaan. Hän kuvitteli hetken olevansa taas Xialla, hetken hän näki Suuria Olentoja ja Tulinoidan. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, ja vortixx, jonka aivot olivat rikki revityt, putosi laivansa lattialle vuotaen verta kaikkialta kasvoistaan.
Ar-Zainah pyyhki veren lonkeroistaan. ”Heittäkää nuo kaksi teräksen taa. Ar-Aqtam saattaa kaivata liian syviin vesiin eksynyttä kalaansa, ja käsitykseni mukaan hän pitäisi tästä toasta.”
”Sitten me teemme loppuun Kaaoksen aloittaman työn, ja Kaupungin Orjien väärä jumala vajoaa samaan tuhkaan, jonne A͢lun Aja̕t͠u͡s̛kin alussa suistettiin”, Kalmakomppanian khalatan julisti, ja otti haltuunsa Mielien Verkon.
Vahkien komentotorni, Ta-Metru
Xenin täytyi jo purra hampaitaan yhteen, ettei parahtaisi päänsä entisestään pahenevasta kivistyksestä. Nuori kenraali sai kuitenkin kakistettua asiansa ulos verrattaen normaalin kuuloisesti.
”Onko jotain erityistä, mitä tarvitset? Meidän tutkimusvälineemme saattavat olla hieman vanhentunutta. Jos tarvitset jotain uudempaa, voimme kyllä-”
”Ei, ei. Ei missään nimessä. Käden laitteet yhä aikansa hermoilla. Niz piti huolta. Sodan aikana jo vuosikymmeniä muita edellä. Joten tänä päivänä… ajallaan!”
Nurukan ei voinut olla virnistämättä matoranin innostuneelle tyynnyttelylle. Mexxi oli jo valmis saattamaan joukkueen ulos kompleksista, kun Mavrah teki vielä yhden tärkeän huomion.
”Nuparulle pitäisi soittaa. Hänen apu tarpeen. Oikeastaan… relevantti kysymys. Miksette häntä ensin kutsuneet? Vahkien isä. Varmasti minua asiantuntevampi.”
Vasta nyt Cody oli tajunnut pohtia samaa. Miksi tosiaan kukaan ei ollut tuonut Nuparun nimeä edes esille? Naho oli pysähtynyt tyhjän hallin ovensuuhun vaivautuneena.
”Niin… noh. Siinä onkin pieni ongelma. Hän… on ollut kateissa viimeiset pari päivää.”
Mavrahin kasvoille levisi kauhu tiedosta hyvän ystävänsä tilanteesta. Auktoriteetiltaan tilan suvereeneimmasta asemasta nauttiva Naho tunsi Xenin polttavan katseen porautuvan häneen.
”Hetkonen. Kateissa? Ja sinä kerrot tästä vasta nyt? Kävikö mielessä, että ehkäpä näiden pirun värkkien luojalla olisi jotain sanomista tähän jupakkaan. Ja hän onkin vain sopivasti ‘kadonnut’.”
Mexxin teki valtavasti mieli muistuttaa, että Xen oli kyllä teknisesti itsekin yksi ”näistä pirun värkeistä”. Jälleen kerran hän kuitenkin onnistui hillitsemään suuren suunsa.
”Hei älähän nyt”, Naho puolustautui kärkkäästi, ”Hänen pajallaan ei ollut mitään merkkiä rikoksista ja vahkitapauksia oltiin dokumentoitu silloin vasta kaksi. Se ei tuntunut tilanteelta, jossa olisi vielä kuulunut huolestua.”
Xen huokaisi pettyneenä, vasen käsi ohimoaan tiukasti puristaen. Codykin vääntelehti naisen vieressä koko ajan epämukavamman oloisesti.
”Noh, olisi ehkä kannattanut, meinaan nyt… tiedätkö… äsh, annetaan olla. Minä kaipaan unta ja Mavrah täytyy päästää töihin. Pohditaan Nuparun heitteillejättöä sitten huomenna.
Nurukan ja Mavrah vaihtoivat kummastuneita katseita, kun äksyilevä Xen marssi halki koko porukan ja lähti ripeästi johtamaan joukkoa takaisin alas. Cody oli ottanut kenraalin nopeasti kiinni päätään kaksin käsin puristaen.
”Tunnetko sinä ne?”, hopeinen komentaja inahteli kipunsa keskeltä, ”Ne voimistuvat… miksi pirussa ne voimistuvat!?”
Käytäviä pitkin ripeästi marssiva kaksikko oli huomaamattaan ottanut melkoisen etumatkan kolmesta toasta ja maan matoranista koostuvaan peränpitäjistöön. Se oli toisaalta vain hyvä asia. Xenin ei tarvinnut yrittää väkisin kuiskia. Ei sillä, että se olisi onnistunutkaan. Kellot olivat aloittaneet loputtoman jyskytyksensä hänenkin aivokuoressaan. Tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
”Mitä… nnh…. mitä tämä onnnnnh… eivät ne koskaan näin… mmmiksi se ei lopu?”
Rinta rinnan kiitävät päitään puristavat vahkit eivät kellohelvettinsä keskellä kiinnittäneet lainkaan huomiota hallien loputtomiin koneiden rivistöihin. Tuhannet nukkuvat silmäparit leiskuivat vuorotellen sinistä ja valkoista. Kuin ne olisivat taistelleet siitä, kumpi saa jäädä.
Ja jos olisi ollut vapaa kelloista ja sen lisäksi todella tarkkasilmäinen, olisi voinut nähdä, kuinka sininen oli voitolla.
XMS Angonce
60 minuuttia huomiseen
Siinä he olivat – kaksi pelinappulaa, köytettyinä ranteistaan, nilkoistaan ja polvistaan. Huone oli tyhjä hämärä. Jonkinlainen varastotila, kenties.
Heitä ei oltu heitetty lukittuun huoneeseen mitenkään hellävaraisesti. Vaaleansininen selakhiaani nyyhkytti mahdollisimman pieneksi käpertyneenä. Jään toa makasi selällään hänen vieressään.
Angien ei ymmärtänyt. Miksi, hän kysyi itseltään. Se oli oikeastaan kaikki, mitä hän osasi kysyä – mitään muuta kaaoksessa hän ei osannut pukea sanoiksi. Jos kerran kromidin syy vastustaa Radakia oli ollut pakottaa tämä pitämään kiinni suunnitelmastaan kummisedän kanssa, miksi he olivat heittäneet hänet vangiksi? Mutta kromidihan oli nimenomaan tullut auttamaan vortixxia kummisetää vastaan? Miksi… miksi liskon fysiikan hajottava lentolaite oli edelleen ilmassa? Miksi kaikki kohisi?
Mutta tärkein kysymys oli miksi. Hän ja hän tiesi siihen vastauksenkin; koska niin oli tarkoituskin tapahtua. Tai sitten ei ollut ja taikakivet olivat rikkoneet hänen kohtalonsa. Miksi, miksi, miksi.
”Olen oikeastaan aika yllättynyt” jään toa huokaisi. Äänestä paistoi väsymys. Väsymys ja myrkky.
Selakhi säpsähti ja käänsi kylkeä. Köydet hiersivät hänen raajojaan. Tila tuntui kylmältä.
”Tai siis, olen nähnyt outoja asioita… mutta en ihan osannut odottaa tätä. Mitä pirua täällä tapahtuu?” toa kysyi noustessaan jonkinlaiseen kivuliaaseen istuma-asentoon. Valo hänen silmissään oli haikea.
”Sinä olet Mustalumi?” selakhi kysyi hiljaa. ”Se, joka tunkeutui Xialla Varjotun varatukikohtaan ja anasti toisen Nimdan siruista?”
”Se taitaakin olla tämän tarinan alku”, toa totesi hiljaa nojatessaan jonkinlaiseen laatikkoon. ”Beeta.”
”Sinulla ei ole näyttänyt menneen ihan putkeen sen jälkeen”, hailtia havainnoi varovaisesti.
”Ihanko tosi”, toa kysyi kitkerästi.
”No, kädellesi tapahtui jotakin. Ja olet ystävinesi vankeina, että…”
”He eivät ole ystäviäni”, Matoro tuhahti. ”Eivät enää.”
”Eli ei ihan putkeen”, haitieteilijä vastasi. ”Miksei sinulla muuten ole proteesikättä tai jotakin? Sellainen ei ole lopulta mikään kovin monimutkainen hankittava…”
Toa kohotti oikeaa kättään ja katseli sen kokemaa kärsimystä. Heksagoniharppuuna sen ympärillä muistutti häntä edelleen siitä, että hän voisi lopettaa elämänsä koska vain halusi. Mutta niin kauan kuin oli toivoa tehdä asiat oikeiksi, hän ei siihen turvautuisi.
”Luulen, että haluan todistaa sillä jotakin. Että en pelkää sitä, joka sen aiheutti”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, olenko onnistunut siinä.”
He katselivat toistensa sinisten silmien hohdetta pimeässä. Toan katse oli kylmä ja välinpitämätön, mutta selakhi ei voinut kuin tuntea sääliä toanrauniota kohtaan. Soturi ei ollut edes vastustellut, kun heidät oli heitetty tyrmään. Kaikki ne tarinat Mustalumen kuolemattomuudesta ja vaarallisuudesta – ne eivät tainneet pitää juuri paikkaansa.
”Tosin eipä sinullakaan näytä asiat menneen ihan putkeen”, toa totesi ankeana. ”Kuka olet? Ilmeisesti Metsästäjien asialla?”
”Minua sanotaan Rautakalaksi… Olen… en oikeastaan tiedä, mitä olen enää. Olin Varjotun tiedemiehenä.”
”Samaa porukkaa kuin sen yhden steltläisen roskaväki?”
”He… he olivat oikeastaan alaisiani.” Mitä toa ajoi takaa? Syytöksiä? ”T-tiedätkö miten Spesialisille kävi? Hän oli shasaali, sellainen tumma ja lyhyt, vähän masentava-”
”En nähnyt”, Mustalumi vastasi. ”Korpit nokkivat hänet todennäköisesti elävältä. Joka tapauksessa, voit kiittää heitä – eli siis oletettavasti itseäsi – nykytilasta. Ilman niiden ilmestymistä olisimme kaikki kotona.”
”Oikeastaan”, selakhi henkäisi katse alhaalla shasaalin muistolle ”Minä en käskenyt heitä sinne. Luulen, että vortixx oli se, joka sai ne tulemaan.”
”En olisi uskonut, että Radakista olisi vielä näin paljon harmia. Hän oli aikaisemmin korkeintaan kiusankappale”, toa kertoi. ”Luulin, että hän olisi oppinut siitä yhdestä kerrasta olemaan sekaantumatta tällaisiin asioihin.”
”Kuulin sinusta häneltä toista. Mitä oikeastaan tapahtui?”
Matoro mietti hetken, ja aloitti kertomuksensa: ”Neljä vuotta sodan jälkeen kohtasin skakdin, jonka Mata Nui on kironnut nimellä ‘Gaggulabio.’ Hän oli koonnut varkaista ja saastasta itselleen armeijan, jolla oli ryöstellyt ympäri pohjoista. Se meni henkilökohtaiseksi, ja minä aloin rikkomaan sen rikollisorganisaatiota. Radak toimi ilmeisesti hänen alaisuudessaan – salakuljetti aseistusta skakdeille ja niin edespäin. Vaati hieman valmistautumista ja hyvän suunnitelman, ja lopulta sen asebisnes oli pohjassa, ja saatoin käydä skakdien itsensä kimppuun.”
Niiden asioiden muisteleminen muistutti toaa siitä, miten yksinkertaista kaikki oli silloin joskus ollut. Ja miten… pientä. Ei hänellä ollut silloin koskaan oikeaa mahdollisuutta muuttaa maailmaa, pelastaa maailmaa. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi voimia, kykyjä, mahdollisuuksia.
Aft-Amanassa hänellä oli ollut ne häviävän pienen hetken.
”Hän yritti sopia kanssasi”, Angien vastasi lopulta. ”Radak ei tosiaankaan ollut paha.”
”En välitä”, Matoro vastasi. ”Merkitystä on sillä, mitä tekee, eikä sillä, mitä on. Nytkin se lisko on ilmeisesti rakentanut… jonkin laitteen, jolla saa… hakkeroitua vahkijärjestelmän?” Kysymys kävi toan mielessä; vaikuttaisiko se myös kommandovahkeihin?
”Se oli Varjotun tilaus, kyllä.”
”Sen takia kaupungissa saattaa kuolla tuhansia. Sen yhden kuolleen limanuljaskan takia.”
”Onko sillä mitään väliä?” parahti Rautakala. ”Varjottu saa aina haluamansa. Lopulta. Metru Nui saattaa kukoistaa vielä päivän tai vielä sata vuotta, mutta sillä ei ole väliä. Lopulta hän saa tahtonsa läpi. Hän aina saa.”
”Ei saa, jos se on minusta kiinni”, toa sanoi itsevarmana. ”Minusta ja Nimdasta.”
”Asenteesi saattaa selittää kätesi.”
Toa jätti huomautuksen omaan arvoonsa. ”Kun minulla on sirut, teen kaikesta parempaa. Ne haluavat, että teen niin. Olen aika varma, että se on kohtaloni.”
”Kuulostaa aika… toamaiselta.”
”No, minkäpä minä olemukselleni mahdan.”
”Etpä varmaan sen enempää kuin kukaan muukaan.”
Hiljaisuus tuntui pimeässä vieläkin hiljaisemmassa. Vaikka eihän se oikeastaan ollut hiljaisuutta. Se oli kohinaa, jota alkoi pitää hiljaisuutena. Mitään muita ääniä ei varastohuoneeseen asti kuulunut.
Cencordkin kuuli vain kohinan, ja sen keskellä olevan valkeuden, joka kutsui toaa auttamaan.
”Aioitko vain odottaa mitä tapahtuu?” selakhi kysyi ehkä hieman pettyneenä. ”Tunnen toia, jotka olisivat ulkona täältä minuuteissa.”
Matoro, jolla oli vaikeuksia pitää silmiään auki, vilkaisi suurisilmäistä selakhia. ”Otan vastaan hyviä ideoita” hän vastasi vailla intoa.
”No, jos meillä olisi jotain terävää, niin voisimme katkoa köydet…” hainainen ehdotti.
”… jonka jälkeen meidän pitäisi saada tuo teräsovi auki, ja sitten olisimmekin aseetta vapaana aluksella täynnä lonkerotappajia”, toa jatkoi lakonisesti. ”Mutta jos haluat yrittää, siitä vain. Onhan sinulla jotain terävää.”
”Olen kuullut tuon vitsin aika monta kertaa”, hammaskala totesi kuivasti. ”… mutta toisaalta”, hän jatkoi ja kumarsi päänsä polviinsa. Hän irvisti etukäteen ja puraisi köyttä kahdella naskalinterävällä hammasrivistöllään.
”Krhkan” Angien sähähti, kun hänen hampaansa osuivat kivuliaasti keinokuituköyden sisälle piilotettuun teräslankaan.
Silloin rääkyi ääni halki ilman valtavalla voimakkuudella. Matoro kaatui tuskallisesti kasvoilleen Cencordinsa kuullessa sen. Äärimmäisen voimakas psyykkinen signaali lävisti kaiken ja syöksyi verkkoon alhaalla kaupungissa.
”M-mitä karzahnia täällä-” jään toa huusi. Hänen naamionsa ylikuormitti hänen aistejaan, havaiten kaikkialla voimakasta mielisäteilyä.
”S-se oli se Radakin kone”, selakhi vastasi. ”Se lähettää vahkeihin niiden komennot ylikuormittavan signaalin.”
Matoro sulki silmänsä ja kaatui kasvoilleen lattialle. Kohina, kohina, siihen yhdistyi tuhannet muut. Hän kuuli sinisyyden, joka virtasi psyykkisessä suonistossa kaikkien niiden verkossa olevien läpi. Hän haistoi tuhannet tahdot, mielet, ajatukset – sellaiset, joita ei ollut vielä hetki sitten ollut. Hän yritti vetää oven kiinni, mutta mielet olivat liian voimakkaat. Ne eivät antaneet hänen lopettaa, katkaista yhteyttä Cencordistaan.
Kohina oli muuttunut siksi kauniiksi ääneksi, joka käski jatkamaan, ja pian se kyllästäisi koko konevalvojien järjestelmän.
”Pysähdy”, mekaaninen ääni kaikui Kapuran takaa metallikäytävässä kohti reaktorikammiota.
”Hmm?” toa mutisi ja kääntyi. Takanaan hän näki jonkinlaisen robottihyypiön, joka käytti keltaista kanohia. Eikä kyseinen olento näyttänyt… terveeltä. Kone vapisi. Tik, tok, niiden tahtiin se vapisi. ”Radak kieltää kammioon astumisen”, hän lausui astellessaan kohti toaa. Ei uhkaavasti, mutta määrätietoisesti.
”Tämä on hätätilanne”, Kapura sanoi ja katsoi mekaanista miestä. ”Mutta minulle myös käy, jos voit viedä minut Radakin luo.”
”H*Hän määräsi niin- ei, ei, ei, hän ei voi olla kuollut, ei, ei, ei, minun pitää, minun pitää-” koneen ääni oli häiriöiden peittämä. Se lankesi polvilleen pidellen päätään.
”KUNINGATAR KÄRSII. VERKKO. SIRU SYÖ HÄNET. RIKKOO KELLOT.”
Ääni oli kuin repeytyvän metallin rääkäisy.
”Minä tiedän sen”, Kapura sanoi ja perääntyi varovasti. ”Missä Radak on?”
”ei ei ei ei hän ei saa olla kuollut ei ei ei minun pitää minun pitää-
JOS RADAK VOITTAA KELLO PYSÄHTYY”
metalli kirkui repien päätään.
”SIRU SYÖ KUNINGATTAREN. KELLO PYSÄHTYY. SYÖ KUNINGATTAREN. KEL— SÄHTYY—-SYÖ—KELLO—”
Ja kone repi päänsä kahtia. Tämän keltaisen kanohin takaa pursusi messinkisiä hammasrattaita ja kipinöiviä johtoja. Ehkä hampaitakin. Sininen hohde paistoi Vakoojan sisältä, korventaen edelleen elossa vapisevaa laitetta. Se kirkui.
Kapura katsoi koneen itsetuhoa kauhistuneena ja päätti liueta paikalta. Kaaos lakkaisi vasta, kun sirut olisivat kellossa. Se oli ainoa tapa, hän tiesi, ja jatkoi kohti sirukammiota kultakello kourassaan ja tahto täynnä päättäväisyyttä.
Vahkien komentokeskuksen takapiha
”Voi luoja. Voi hyvä luoja. En tunne hänen pulssiaan.”
”Onko vahkeilla edes pulssia? Kuinka näille annetaan tekohengitystä?”
”Mitä pirua täällä on oikein tapahtunut?”
”Älä minulta kysy. He makasivat tuossa nurmella, kun avasin oven. Eivätkä he edes olleet paljoa edellä.”
”Cody? Hei, kaveri. Oletko kunnossa? Avaa se silmäsi.”
”Xen? Xen, sano jotain. XEN!”
Teknisesti ottaen kaikkialla
Vahkin ystävien hätääntyneet huudot vaimenivat jonnekin todellisen maailman kaukaisiin kaikuihin. Paikka, jonne Xen astui, oli romahtamassa. Normaalisti niin tyhjältä tuntuva äärettömyys oli nyt täynnä ympäriinsä juoksevia sumuisia hahmoja. Valkoinen oli menettänyt hallinnan. Vapaus oli tuonut mukanaan kaaoksen.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto pysyi täydellisen paikallaan, mekaanisen naksahtelun sulauduttua hiljaisuuteen paradoksaalisen saumattomasti. Vaikka tuomiota laskevien viisareiden kaiku oli läpitunkevampaa kuin koskaan, ei messinkihirmu tuntunut enää olevan kontrollissa omasta maailmastaan.
Yksi sumuisista hahmoista juoksi suoraan Xenin lävitse. Sen pitkät mekaanisen näköiset kasvot olivat haljenneet kahdeksi puolikkaaksi. Muodot repeytymän kohdalla muistuttivat hammasrivistöjä. Xen otti kauhistuneen askeleen taaksepäin. Hänen huomionsa varasti kuitenkin punainen, kiinteä hahmo, joka oli ilmestynyt hänen vierelleen. Oranssit silmät tuijottivat nuorta kenraalia punaisesta omituisenmuotoisesta kallostaan. Kädet selkänsä taakse ristinyt Creedy oli seurannut ikuisuuksien sortumista jo hetken.
”Hauska tavata taas, Sanansaattaja.”
Xen tuijotti pientä miestä hämmentyneenä. Kaikki muut valkoisessa tilassa hänen itsensä ja kellon lisäksi tuntuivat koostuvan pelkistä kaiuista. Mutta mekaanikko hänen vierellään näytti yhtä todelliselta, kuin koneisto kaukaisuudessakin. Sitten Xen tajusi jotain muutakin outoa. Punaisen toverin ääni oli tuttu, mutta ei kenraalin maailmasta.
”Sinä! Sinä puhuit minulle unessani! Sinun viestejäsi minä olen saanut!”
Creedy hymyili hammaksikkaalla suuntapaisellaan. ”Sanansaattaja” oli nokkela tapaus. Se oli helpottanut kaksikon epätavanoimaista yhteydenpitoa suunnattomasti.
”Löysit näemmä professorisi. Edistymisesi tahti on ollut mitä erinomaisin. Ystäväni ovat hyvin toiveikkaita suhteesi.”
”Ystävät” olisivat varmasti kuuluneet Xenin listaan asioista, jotka kaipasivat kiireellistä selitystä, mutta kaaos hänen ja vahki-van ympärillä oli edelleen päällimmäisin huolenaihe. Xenin teki mieli nostaa sormensa peittämään kellon raastavaa jyskytystä, mutta Creedy pudisteli eleelle vain päätään. Nopeasti Xen huomasikin, ettei korvien peittämisestä ollut lainkaan hyötyä. Jopa täällä tikitys tuntui kuuluvan vain hänen omasta päästään.
”Viimeksi kun me… tapasimme, sinä… näytit kovin erilaiselta. Silloin, kun pakenit kelloa. Tämäkö sinä todella olet? Olemmeko me tavanneet joskus?”
”Kauan sitten, Sanansaattaja. Aikana, jolloin toverimme vielä marssivat sinun maailmassasi.”
”Minun maailmassani?” Xen ihmetteli, ”Mikä sinun maailmasi sitten oikein on? Vai olemmeko me juuri siellä?”
Mekaanikko hymähti surullisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaaoksen vallassa kirkuvaa horisonttia. Lukemattomien panikoivien koneiden vyyhti kietoutui koko ajan tiukemmin oman loputtoman kurkkunsa ympärille.
”Kenties tämä on minun maailmani. Tosin ehkä tämä on myös sinunkin maailmasi. Oikeastaan, meitä on monta. Ja se, että olet täällä nyt tekee sinusta varmaan ainakin… alivuokralaisen.”
Xen tuijotti myös kaukaisuuden koneistoa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman, että sen kuningatar yritti upottaa loputtomia hammasrivejään hänen kasvoihinsa. Jokin näyssä tuntui väärältä. Mutta ei sillä tavoin väärältä kuin yleensä. Vaan siltä kuin sen omissa säännöissä olisi ollut virhe. Yksi sinisenä hohtava virhe.
”Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia.”
Mavrahin sanat kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Xen pälyili taas hetken ympärilleen kunnes tajusi, että ääni kuului jälleen vain hänen päänsä sisällä. Siellä ja ilmeisesti myös Creedyn punaisessa tietoisuudessa.
”Ah. Professorinne on juuri niin pitkällä, kuin Ystäväni ovat toivoneetkin. Alatte lähestyä ratkaisuja, Sanansaattaja. Te olette salainen aseemme. Nainen kellossa ei nähnyt teitä tarpeeksi ajoissa. Ja nyt hänen valtakuntansa uhkaa murtua.
”Ystäviä” sivuttiin jälleen, mutta Xeniltä ei vieläkään vapautunut kokonaista ajatusta niille. Vahki muisteli edellisiä kuukausiaan. Sitä merkillistä iltaa syvällä Mustan Käden kompleksin pohjalla, kun hänen äitinsä asettamat hätäprotokollat olivat herättäneet tukikohdan vuosikymmenien unestaan. Kuinka Arkkikranojen aallot pyyhkivät signaalin tavoin halki maailman. Kuinka juuri sinä iltana kellot olivat ilmestyneet. Aluksi hän oli pelännyt niitä ja niiden päättymättömyyttä. Mutta Codyn yhteydenotto ja uusi toivo mahdollisesta vapaudesta oli peittänyt pelon alleen.
Mutta nyt hän katsoi taas kohti kaukaisuuksia, josta hän juuri ja juuri erotti jotain valkeaa ja kouristelevaa. Tuhannet huudot tyhjyydessä kohdistuivat nytkähtelevään olemukseen. Naiseen, joka roikkui kärsivänä ikuisuuksista. Ja Xen pelkäsi taas. Pelkäsi sitä, ettei hän ymmärtänyt, mutta hän pelkäsi myös kysyä.
Mutta oliko hänellä enää vaihtoehtoja? Jättäisivätkö kellot häntä muuten koskaan rauhaan?
”Kuka hän on?”
Creedy, Mekaanikko, Ikuisuuksien Kasvatti. Vaikka hän oli nähnyt kaiken, mietti hän silti sanojaan tarkkaan.
”Hän… hän olen minä.”
Xen käänsi hämmentyneen katseensa eräänlaiseen olentoon, joka oli löytänyt äänestään uuden, hiljaisemman vaihteen.
”Hän on äitisi ja hän on isäsi. Hän on ystäväsi. Hän on veljesi. Hän on sinä ja sinä olet hän.”
Naisen pyristely kellon messinkisissä sauvoissa teki Xenille pahaa. Hän ei enää voinut kääntää katsettaan sinne. Ei enää sen jälkeen, kun nainen oli puristanut kasaan oman kallonsa. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
”Ja vaikka hän on meistä moni, on hän silti myös paljon enemmän… Sillä hän on jotain muinaista. Hän laskee, jotta meidän ei tarvitse. Hän odottaa, jotta muut eivät joutuisi. Hän taistelee, jotta sellaiset, kuin isäsi voisivat lakata taistelemasta.”
Xenin masentunut katse oli valkoisessa tyhjässä maassa. Creedy ei kuitenkaan lopettanut.
”Katso taaksesi.”
Hitaasti Xen käänsi päänsä. Ja jostain syystä jo ennen kuin hän oli saanut vilaustakaan hän jo tiesi, mikä häntä odotti. Nuori kenraali olisi silloin halunnut olla missä tahansa muualla.
Punaisen kaksikon takana kouristeli musta lihaisa massa. Se kirkui yhdellätoista suulla, vaikkei yhdestäkään kuulunut ääntä. Hehkui yhdessätoista värissä vaikka lopulta nekin olivat vain mustaa. Xen näki viimein todellisen Puhdistetun.
”Minä tahdon, että sinä ymmärrät, Sanansaattaja. Katso sitä. Kerro minulle, mitä sinä näet siinä.”
Kenraali vapisi kauttaaltaan. Hän toivoi, ettei hän olisi jättänyt huppuaan tulen toan asunnolle. Hän olisi halunnut piiloutua siihen. Hän kaipasi sen tuomaa rohkeutta.
Mutta sitten hän tajusi taas, ettei Valkoisen valtakunta ollut juuri nyt vankila. Mustat kädet tarttuivat huppuun, jota ei ollut. Medaljonki yhtä olematon kilahti vahkin kasvojen kadotessa punaiseen kankaaseen.
Rohkeus saavutti Xenin, vaikkei sillä ollut lähdettä. Hän katsoi mustaa massaa uudestaan. Sen yksitoista olemusta kätkivät alleen jotain yksinkertaista.
”Jos Valkoinen on kello”, Xen tuumi, viitaten takanaan kaukaisuudessa nytkähtelevään Kaikkinäkevään, ”niin hän on kelloseppä.”
”Kyllä”, Creedy huokaisi helpottuneena, ”Seppä.”
He molemmat katsoivat massaa hetken. Sen kärsimys ei hellittänyt. Eikä se koskaan hellittäisikään.
”Yhdessä he pitävät kellon käynnissä. He ovat valkoinen ja musta. He ovat vapaus ja kohtalo. Sininen ja punainen.”
Creedy piti tauon ja katsoi Xeniä nyt tuimana suoraan silmiin. Hohto hupun alta vastasi tuijotukseen.
”Ja kun he molemmat ovat voimissaan, kun kello lyö kaksitoista. Silloin teräksen aika viimein päättyy.”
”Ja entä sen jälkeen?”, kuului Xenin kysymys. Creedy hengitti raskaasti. Mekaanikko oli jo aistinut raadon lähestyvän heidän takanaan.
”Ja sen jälkeen… alkaa jotain uutta.”
Ja silloin Xenkin aisti sen.
”ANTAKAA NE TAKAISIN.”
Tällä kertaa Valkoinen oli kulkenut ikuisuudet ja toiset ja kolmannet. Kaikkensa menettänyt kuningatar aneli maassa, kallo murskana, messinkiset katkenneet sauvat yhä selästään sojottaen.
”MIKSEI KUKAAN AUTA MINUA? MIKSI TE VEITTE NE POIS?”
”Sinun taitaa olla aika mennä, Sanansaattaja”, Creedy totesi huolestuneena, ”Ennen kuin hän huomaa olevansa itsekin vapaa.”
”MINUN PARVENI. MIKSI VEITTE NE? MIKSI TE ETTE AUTA MINUA?”
Xen tuijotti Creedyä kauhunsekaisesti, yrittäen poistaa mielestään hänen jalkojaan murtuneilla sormilla sivelevän Kaikkinäkevän.
”Mutta… mutta sinä et selittänyt! Mitä edes tapahtuu? Mitä minun kuuluu tehdä?”
”MIKSI HE EIVÄT VASTAA?”
”Näkysi, Sanansaattaja. Se, jonka jään soturillekin näytit. Ystäväni tahtovat, että löydät sen lähteen. Vastaukset odottavat Professorin kammiossa. Ja kun olet viisaampi, Ystäväni tahtovat, että etsit heidät, jotta voimme päättää tämän syklin yhdessä.”
Valkoisuus Xenin ympärillä oli alkanut muuttua mustaksi. Valkoisen rusentuva käsi katosi jonnekin kauas mustuuden keskeltä tunkeutuvaan siniseen hohteeseen. Punaisen Mekaanikon sanat kaikuivat enää hyvin hatarasti.
”Valkoinen luulee, ettei toivoa enää ole. Kaikkinäkevyydessään hän on päättänyt, että sykli tulee rikkoa. Todista hänelle, että se ei ole ainoa tapa päättää se.”
Mutta todellisuus oli saanut vahkista jo otteen. Creedyn viimeiset sanat kaaoksen valtakunnasta katosivat Ta-Metrun tehtaiden kohinaan.
”Ja iske Seppä maahan taivaastaan.”
Nurmikko, keinometsän reuna
Mexxi jäi pitelemään otsaansa Xenin hypähtäessä hengästyneenä istuma-asentoon. Vahki oli nousullaan jysäyttänyt tulen toaa koko olemuksellaan kasvoille ja painajaisesta valveutunut vahki jäi tunnustelemaan kuivaa ruohoa käsiensä alla. Mexxin vierellä Nurukan oli ollut huomattavasti ketterämpi ja väistänyt, kun Cody oli hypännyt pystyyn täysin samalla hetkellä.
“Sinäkin? Puhuiko hän sinulle? Mitä oikein sait selville?”
Cody häkeltyi, kun maata pitkin häntä kohti möyrivä Xen tarttui tätä haarniskan rinnuksista ja retuutteli komentajaa edestakaisin. Omasta kohtaamisestaan vain hädin tuskin herännyt Cody yritti sopertaa sanoja tuohtuneelle kenraalilleen, mutta hänen suunsa päätti olla vielä liian tokkurassa, joten ulos tuli selkokielellä vain:
“Lähetti.”
Mexxiä pystyyn auttava Naho olisi halunnut luoda hämmentyneen katsekontaktin kenen tahansa kanssa, mutta Mavrah oli livistänyt jonnekin keinometsän puiden siimekseen, kuin tuli jalkojensa alla.
“Lähetti? Minulla oli Mekaanikko? Mitä ne pirun tontut oikein tekevät päissämme?”
“Valkoinen”, Cody huokaili raskaasti, “Kaikkinäkevä. Kuka helvetti se irvokas asia ikinä onkaan.”
“Mitä siitä!? Mitä sinulle kerrottiin?”
“No en minä sitä”, Cody ärjähteli, “Vaan sitä, että mikä äpärän äpärä se oikein oli?”
Xen rojahti pettyneenä selälleen nurmelle molemmat kädet päätään puristaen.
“Eli sinäkin sait lähinnä kysymyksiä.”
Jostain viisikon läheltä kuului lukuisten metallisten juoksuaskeleiden ääni. Mexxin tuijottava katse vaati vastauksia, kun taas Naho näytti lähinnä olevan tyytyväinen kaksikon olevan taas kunnossa. Vahkeista molemmat tajusivat hetken hiljaisuudessa kellojen olevan yhä paikallaan jossain kaukana tajunnassaan, mutta niiden tiellä oli nyt jotain, joka esti niitä olemasta täysin lamauttavia. Punainen verkko Xenin ja musta Codyn tajunnassa pitivät kommandot poissa hulluuden rajamailta.
“Haluaisiko jompikumpi teistä jo selittää, mitä tapahtuu? Me löysimme teidät täältä naama nurmikosta, taju kankaalla ja nyt te pälisette ihan omituisia.”
Xen ja Cody tuijottivat tilanteesta suunnattomasti hämmentynyttä Mexxiä, joka olisi varmasti jatkanut saarnaansa, jos keinometsän suunnalta ei olisi juossut paniikin valtaan joutunutta onu-matoranía.
“Pahempi, kuin luulin! Menettäneet kontrollin! Eivät oma itsensä!”
Nurukan oli juuri saanut autettua ruohikkokommandot takaisin jaloilleen, kun Mavrah kiisi heidän rinnalleen olkansa yli kohti metsää vainoharhaisesti kuikuillen.
Joukkio ei vieläkään uhrannut ajatusta komentotornin toiselta puolelta kaikuviin satoihin juoksuaskeliin. Vahkien kansainvaellus olisi muutenkin ollut vain toiseksi pelottavin asia, mitä Uusi Käsi olisi sillä hetkellä voinut todistaa. Pahin nimittäin asteli puiden siimeksestä hitaasti heitä kohti.
Neljällä tukevalla jalalla kulkevan jättiläisskorpionin päälle oli tapahtunut jotain karmaisevaa. Punahopeisen eläinmaailman kummajaisen normaalisti torson kanssa yhtä oleva kallo oli haljennut kahtia, kuin muodostaen leuat. Veri ja kallonpuolikkaiden välissä roikkuva liha sai Mavrahin miltei pyörtymään. Tämä yksilö oli ollut hänen vanhimpia ystäviään. Nyt sen ruumista liikutti joku muu.
“PROFESSORI, MIKÄ ON VIALLA?”
Nyt kralhin leuat liikkuivat ja jostain sen syvyyksistä kaikui ääni, joka ei kuulunut kuusikon ymmärtämään maailmaan. Ääni oli nuoren naisen. Sen kylmyys ja johdonmukaisuus huokuivat jo sen neljästä ainoasta lausumasta sanasta. Sekä Xen ja Cody ottivat ahdistuneet askeleet taaksepäin. Molemmat olivat kokeneet valkean kuningattaren kellojen valtakunnassa jo aivan tarpeeksi läheltä.
“ETKÖ PIDÄ SIITÄ, MITÄ TEIN YSTÄVÄLLESI? EIKÖ HÄN OLEKIN PALJON KAUNIIMPI NYT?”
Mexxin käden odottaessa miekkansa kahvalla ja Nurukanin sekä Nahon molempien puristaessa elementaalivarattuja nyrkkejään niveliä raksuttavasti, jätti Cody kaikkien yllätykseksi aseensa vetämättä skorpionin uhkaavasta lähestymisestä huolimatta. Hopeinen komentaja tunnisti viimein äänen, joka oli koko ajan tuntunut hänestä aivan liian tutulta.
“Bianca.”
Ja silloin Xenin ajatukset alkoivat nielemään itseään.
Mustan Käden keskustekoäly oli unohtunut nuorelta kenraalita jo kauan aikaa sitten. Sen lempinimeä käyttivät lähinnä Käden tiedeosaston jäsenet, jotka olivat saaneet tarpeekseen monimutkaisista koodinimistä.
Vahki muisti sen äänen etäisesti. Se oli paljon häntä itseään vanhempi. Niz oli kertonut, kuinka Ficus oli tuonut sen Käteen mukanaan ja kuinka veden toa itse oli ollut sovittamassa sitä keskustietokoneeseen.
Ja silloin Xen myös muisti, kuinka paljon Niz oli salaillut sen olemassaoloa. Kyllähän kokonaista armeijaa kontrolloivan tekoälyn salassapito eritoten sota-aikana oli äärimmäisen tärkeää, mutta byrokraattinen helvetti, jossa tekoäly oltiin nimitetty virallisesti Ga-Metrulaisen yliopiston luomukseksi herätti epäilyksiä monissa.
Epäselvät, mutta todelliset palapelin palaset olivat aloittaneet väistämättömän törmäyskurssin. Bianca, nainen Xenin päänsisäisessä kellossa ja muutaman metrin etäisyydelle Uudesta Kädestä pysähtynyt kralhinraato. Jokaisen äänen kylmä johdonmukaisuus juonsi samaan. Merellä, keskellä kylmää universumia mysteerien parveaan hallitsi kaikkinäkevä kuningatar.
Mutta ensimmäistä kertaa ote lipsui.
“KARKAAVATKO SANAT, SANANSAATTAJA? VEIKÖ KISSA KIELEN? VAI OLETKO JO TOSISSASI UNOHTANUT NIMISTÄNI VAATIMATTOMIMMAN?”
Cody oli viimein saanut itsensä tilaan, jossa hopeinen selkälokero oli suonut sen tilavuudelle aivan liian suurikokoisen kiväärin komentajan tähtääviin käsiin.
Tik ja tok, sanoivat Xenin kaikki ajatukset. Punainen verho vahkin mieltä suojaamassa oli heikko, mutta se piti. Nainen pysyi tolpillaan, koska hän oli niin päättänyt.
“Pois. Pois minun päästäni.”
Kralhin irvokkaat leuat värähtelivät veren vaahdotessa väkivaltaisesti niiden välistä. Omahyväisesti häntäänsä ojenteleva raatonukke olisi varmasti hymyillyt, jos sen anatomia olisi sallinut moisen.
“MUTTA LAPSI KULTA. MINÄ EN SIITÄ PÄÄTÄ.”
Naho oli saanut tarpeekseen kryptisistä sananvaihdoista, joita kukaan ei kokenut velvollisuudekseen selittää. Siniset kuplivat nyrkit tiukasti yhteen puristettuina veden Mangai asteli itsensä käsikeihään kärjeksi. Hän ei enää jaksanut kaupunkiinsa tunkeutuneen mysteerin läsnäoloa.
“Sinä, joka puhut kralhilla! Ala tunnistautua tai laitan sinut hukkumaan omaan vereesi.”
“AH, MANGAIN SIHTEERI! NEITOKAINEN VAATIMATTOMASTA KODISTA. NOUSI PUOLUSTAMAAN KOTIAAN VAIKKEI USKONUT SEN VALTAAN. OLETKO YHÄ VARMA PÄÄTÖKSESTÄSI, NAHO? OLETKO VARMA, ETTET OLISI HALUNNUT LÄHTEÄ VIHREÄN YSTÄVÄSI MUKAAN?”
Äänetön järkytys veden toan kasvoilla oli jotain, mitä Mexxi ei ollut tottunut näkemään. Se, kuinka skorpioni oli juuri pilkkonut Nahon menneisyyden palasiksi hänen edessään, kuin se olisi ollut triviaa, sai Nahon aidosti voimaan pahoin.. Tulen toa ei ollut saanut katsettaan vielä edes irti sisarestaan, kun kaikkinäkevä vaihtoi jo läpileikkauksensa kohdetta.
“TAI ENTÄS SINÄ, TULEN HENKI? OMAN SAARENSA VILPITÖN SUOJELIJA. SYRJITYN KANSANSA SANKARI. MUTTA LÖYTYYKÖ PINNAN ALTA SYNKEMPIÄ TARKOITUSPERIÄ? OLETKO VARMASTI KERTONUT YSTÄVILLESI KAIKEN TIETÄMISEN ARVOISEN?”
Xen tuijotti tulista ystäväänsä sekavin ajatuksin. Syvälle kuusikon tajuntaan uppoava ääni oli päättänyt pilkkoa jokaisen mitättömistä menneisyyksistä kappaleiksi.
“MUTTA SINÄ… SINUN KASVOSI YLLÄTTÄVÄT MINUT, KENRAALI. VARJOT OVAT OLLEET PUOLELLASI. SINUA MINÄ EN USKONUT ENÄÄ NÄKEVÄNI.”
Xen ymmärsi, ettei puhe ollut hänestä. Ranneteriensä reunaa uhkaavasti sivelevä Nurukan oli jo ottanut askeleen eteenpäin. Kasvoton skorpionieläin olisi groteskiudestaan huolimatta hävinnyt tuijotuskilpailun maan toaa vastaan. Vanhan miehen päättäväisyys oli järkkymätöntä, kuin peruskallio.
“Suonet anteeksi, jos emme kättele. Ei sillä, että edes muistaisin, kuka olet. En kyllä toisaalta usko, että kukaan edes haluaisi muistaa sinun naamaasi.”
Hetken näytti siltä, kuin kralhi ja ääni sen takana olisivat olleet typertyneitä Nurukanin suorasta vastauksesta. Mavrah puristi nyrkkejään tiukasti yhteen maan toan takana, kauhusta yhä kankeana.
“Sinä… lähde. Sinä olet signaali.”
Toa-siskosten katseet nauliutuivat välittömästi professoriin tämän avattua suunsa. Järkytys eläinystävänsä kohtalosta oli yhä vahva, joten hänen oli pakko ajatella ääneen. Naholle, Mexxille ja Nurukanille tilannekatsaus tuli kuitenkin vain tarpeeseen.
“Taajuus näkymätön perinteiselle laitteistolle. Yhteys vahkien ja kralhien välillä todellinen. Kenties väärin kysyä kuinka vahkitekoäly yltää kralheihin. Kenties toisin päin? Kralhit kuitenkin luotu ensin. Kenties vahkit liitetty niiden seuraksi… mieliverkkoon.”
Kukaan ei ehtinyt pukahtaakaan typertyneisyydeltään, kun mielenkiinnolla Mavrahin päättelyä seurannut Valkoinen keskeytti joukkion ajatusketjun.
“KERRASSAAN ÄLLISTYTTÄVÄÄ, PROFESSORI! OLEN ALIARVIOINUT HUOMIOKYKYSI. TOSIN SINUA ON OLLUT TAVATTOMAN HANKALA… TAVOITTAA. HÄNNÄKKÄÄT YSTÄVÄSI OVAT PITÄNEET KATSEENI POISSA.”
“Ystäväni. Nähnyt, mitä heille aiheuttanut. Sivullisia, kuten hekin.”
“Heillä” Mavrah viittasi kellojen pahoinpitelemiin Xeniin ja Codyyn, jotka olivat koko kohtaamisen ajan pysyneet ahdistavan hiljaa.
“Mielenvoimien toa, kenties? Tai biomekaniikan? Kenties molempien? Voimasi huolestuttavan voimakas. Kralhit kertoneet kelloista. Psykologinen ase? Kohteena Metru Nuin asukkaat ja olennot?”, professori jatkoi teoriaansa.
Valkoisen vallan kralhin polvet tutisivat suurimman osan olennon verestä levittäydyttyä nurmikolle tämän eteen. Olennon fyysisellä kunnolla ei kuitenkaan tuntunut olevan suurta merkitystä sitä ohjaavalle kuningattarelle.
“PROFESSORI, KULTA. YMMÄRRÄT VARMASTI ETTEI VAIVAINEN TOA VOISI LUODA NÄIN KAUNISTA VERKKOA. MINÄ NÄIN, KUINKA ENSIMMÄISET HEISTÄ ASTUIVAT MAAILMAANNE.”
“Mutta kellot?”
“YSTÄVÄSI VAIN KUULEVAT, KUINKA SYDÄMENI LYÖ.”
Tik, tok. Se sykki.
Xen ja Cody ymmärsivät nyt etteivät kellot käyneet heitä piinatakseen.
Kuulat, jotka tarjosivat vahkeille näiden sodan jäänteistä koostuvat sielut eivät varsinaisesti käyneet elimistä. Kauan sitten kuolleiden huudoista muodostuvat persoonat kiersivät kommandosisarusten suonissa sekä tieteen että taian päättäessä yhteistuumin, että nämä olisivat Xen ja Cody.
Nyt he molemmat ymmärsivät, että kellot olivat heidän sydämensykkeensä. Se oli voima, joka vieteriukon tavoin piti heidät liikkeessä.
Kellot olivat heidän pulssinsa. Ne olivat ainoa asia, josta toain rakennelmat tiesivät olevansa todella elossa.
“Mitä sinä tahdot meistä?”, Xen parahti, kuin kuiskaten. Hänen katseensa oli maassa. Niin olivat myös Codyn aseen lukuisat piiput.
“MINÄ EN NORMAALISTI ASTELE TEIDÄN MAAILMASSANNE, SANANSAATTAJA. MINÄ VAIN KATSON JA ODOTAN. MUTTA TÄNÄÄN OVAT ASIAT TOISIN. ESINE, JOTA JÄÄN SOTURISI KULJETTAA ON VAIN YKSI USEISTA, JOTKA TARJOAVAT MINULLE TÄNÄÄN VAPAUDEN.”
Sana “Nimda” olisi varmasti käynyt monen huulilla, jos hitaasti heidän edessään luhistuva skorpioni ei olisi saanut heitä voimaan niin pahoin.
“MUTTA VAPAUS… SE VEI MINULTA PARVENI. SE VEI MINULTA MINUN LAPSENI! EIKÄ METRU NUIN AIKA OLE VIELÄ. KESKIYÖHÖN ON VIELÄ AIKAA. JOTEN JOS HALUATTE PELASTAA KAUPUNKINNE… TEIDÄN TÄYTYY AUTTAA MINUA. ANTAKAA NE TAKAISIN!”
Toien kesken vaihdettiin huolestuneita katseita. Kaikkinäkevän soperrukset kaupungin pelastamisesta särähti monen korvaan hulluutena, mutta Naho oli pysynyt terävänä. Hän yhdisti viimein langat. Yhdisti “parven” vahkitornin toisella puolella raivonneeseen kuhinaan, jota kukaan muu ei merkillisen keskustelun aikana ollut huomioinut.
“Vahkien sekoamiset…”, veden Mangai aloitti, “se on tapahtumassa niille kaikille?”
“XIALAISTEN TIEDE ON TARKKAA. HE ISKIVÄT, KUN RAKAS MEKAANIKKO PALASI LUOKSENI. JA ISKIVÄT, KUN LÄHETTI KAATUI TEIDÄN SYLIINNE. HE LÖIVÄT, KUN OLIN HEIKKO. MUTTA TÄNÄÄN KOITTAA HEIDÄN HÄMÄRÄNSÄ. HE TAHTOVAT VIEDÄ MINULTA KAIKEN.”
“Mitä siis teemme?”
Nahon sanat aiheuttivat joukossa kohahduksen, jonka päätteeksi Xenin kasvoilla paistoi sen lähiviikkojen kauhunsekaisin ilme. Yhteisymmärrys hännäkkään kellopelin kanssa ei olisi tullut kenenkään muun ajatuksiin.
“Minä olen teidän pyörtyilynne seassa pitänyt koko ajan silmällä Mangaiverkkoa. Uskoin minä tätä sairasta näkyä tai en, niin jotain merkillistä täällä tapahtuu. Vahkeja on liikkeellä valtavina ryppäinä”, Naho käänsi katseensa Xenistä takaisin skorpioniin, jonka raajat olivat alkaneet luhistumaan kasaan, “Joten kysyn vielä kerran. Miten me estämme niitä kaikkia villiintymästä?”
Mutta veden toa oli esittänyt kysymyksensä hieman liian myöhään.
Kralhin lihan sisältä kaiken aikaa kajastanut merkillinen valkoinen hohde oli alkanut muuttamaan sävyä. Sininen väri oli saanut Kaikkinäkevän välikäden kiinni. Se ei pysyisi enää kauaa kontrollissa.
“MINUN PARVENI… MINUN LAPSENI!”
, kuului hulluuteen takaisin vajoavan Valkoisen mongerrus,
“ANTAKAA NE TAKAISIN! ANTAKAA MINUN LAPSENI TAKAISIN!”
Kralhista kumpuava ääni oli muuttunut kylmästä kärsiväksi. Kuningatar itki. Se huusi tuskasta. Se oli ymmärtänyt, etteivät fyysisen maailman ylimääräiset minuutit pelastaneet häntä mielisiepoilta.
Nurukan kohotti teränsä kohti sivulta sivulle tuskissaan keinuvaa olentoa. Keskustelu oli päättynyt. Kralhin korviariipivän huudon kaikuessa halki Ta-Metrun kortteleiden, myös Xen ja Cody luhistuivat jälleen. Mexxi tarttui punamustaa ystäväänsä olkapäästä estäen tätä kaatumasta kokonaan. Cody tömähti vain jaloilleen. Molempien mielen oli täyttänyt jokin uusi. He molemmat kuulivat pehmeän version siitä, mihin kellopeliparven kuningatar raastoi silpuiksi tietoisuuttaan.
Kellot peitti kohina. Valkoinen staattisuus. Kaiken sumentava tyhjyyden taajuus. Se oli uutta ja se oli pelottavaa. Se hiljensi sykkeen ja kumosi viisarien pamppailun.
Ja sillä hetkellä kralhin ruumis käytännössä mureni kasaksi lihaa. Taistelu eläimen haltijasta oli raivonnut koko keskustelun ajan ja ruumiin massa oli viimein pettänyt mielten taiston painon alla. Mavrah huusi ääneen. Niin myös Mexxi, mutta hänen katseensa oli skorpionitomun sijasta taivaalla.
Kohinan ja kellonmurhan keskus kohosi sinisenä tähtenä jossakin Po-Metrun yllä Coliseumin tornien ja iltaisten pilvien tasolla. Valkoiset ja siniset kipinät säteilivät kuin teleruudun häiriöinä ilmassa leijuvan kohteen ympärillä. Kuusikko nosti katseensa iltahämärään syttyneeseen valoilmiöön.
Ja Xenin mieli huusi. Mitä kauemmin hän tähteä katsoi, sitä syvemmälle kohinaan hänen mielensä peittyi.
Cody oli nostanut itsensä irvistellen pystyyn. Kauhistuneena kommunikaattoriaan tuijottava Naho kääntyi hopeisen komentajan puoleen.
“Uskotko kykeneväsi pilotinistuimelle?”
Cody ei kyennyt vastaamaan ääneen, mutta hän pakotti päänsä nyökkäämään. Nurukan tuijotti huolestuneena veden toan kommunikaattorin karttaa ja sen valopisteitä. Jossain staattisen tähden tietämillä tieto tilttasi. Po-Metrua pahoinpitelevä staattisuus oli päättänyt sammuttaa tieltään kaiken. Ja nyt Metrun toa todisti tukiasemien pimenemistä kauhu kasvoillaan.
Mexxi talutti Eldan voimistaman mielisärinän pahoinpitelemää Xeniä kohti parkkeerattua alusta. Cody puolestaan kieltäytyi Nurukanin tarjoamasta tuesta ja pakotti itsensä terävöitymään tulevaa lentomatkaa varten. Naho jäi Mavrahin kanssa hetkeksi joukon perään tuijottamaan epätodellista taivasta. Toa osasi ainoastaan spekuloida, mitä hänen kotihorisontissaan tapahtui. Mavrah oli alkanut pelkäämään ajatuksiaan. Hänellä oli ahdistava arvaus.
Ja päivän aiemmatkin olivat osuneet oikeaan.
Teknisesti ottaen kaikkialla
typedef unit|group {
unit status;
unit|type target;
ai* aiImpl;
general|unit* takes|commands|from;
vahki|unit[]* units;
}
unit|group METRU|NUI
vahki|units = 4 430
unit status = LAW|ENFORCEMENT
target = METRU|NUI/:/all\:\
>>ALL_SEEING connected to /:/group:METRU_NUI\:\;/:/group:ODINA\:\;/:/group:XIA\:\
;/:/group:BATERRA_STATION\:\.
;connect to /:/group:ANGONCE\:\;
>>ERROR: Unable to connect.
;show_connection_strength to group/:/METRU_NUI\:\;
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ equals /:/all-NIMDA\:\.
>>Processing…
>>Connection to /:/group:METRU_NUI\:\ lost.
Trying again after a mo…Ath ko relthe Nimda
;clear_t…Ath ko relthe Nimda
Ath koAth ko reltheAth kAthko relthe N…
>>ERROR: ATH
>>
Silloin kellot hajosivat kaikki kappaleiksi metallisena rääyntänä, ja kohina hautasi alleen messingin. Deika kuuli sen, ja kuuli myös etäisenä kaikuna sen, mitä se aiheutti. Kipu, vapaus ja kaaos ulvoivat läpi Metru Nuin koneiden.
”Niiden piti olla koneita, tik tik tik, koneita”, Deika toisteli kuullessaan sadat uudet ajatukset. ”Nyt ne ovat tyhjiä, omillaan.”
Alus, jonka he olivat joutuneet haltuunottamaan Ga-Metrulaisesta varastorakennuksesta, koki suuria vaikeuksia ylös noustessaan. Sen neljä levitaatiokanokaa oli selvästi suunniteltu lähinnä matalalentoon. Laite oli avokattoinen henkilökuljetukseen tarkoitettu levitaatiotaso – todennäköisesti toimi taksina niille, joilla oli varaa käyttää yksityisiä palveluita.
Mielen toan telekinesia oli lavittanut laitteen ylöspäin kuin painovoimaa uhmaavan komeetan. Heidän kohteensa, sinisenä särisevä tähti Po-Metrun yllä, lähestyi jatkuvasti.
”Ne ovat vapaita”, Deika sopersi ja näytti voivan pahoin. Deleva hänen vierellään näytti huolestuneelta uudesta toveristaan, muttei toisaalta osannut tehdä mitään auttaakseen. Kaikki tuntui menevän käsittämättömäksi. Sininen tähti kasvoi ja kasvoi heidän edessään. Se hautasi alleen taivaan tähdet.
Levitoitu konekomeetta kaarsi läpi kohisevan, sinisen kentän, joka Angoncea ympäröi. Kellot kaikkosivat mielen toan havaintomaailmasta, ja ne korvautuivat alkuperäisellä, paljon voimakkaammalla ajatuksella: tiedolla siitä, että hänen etsimänsä oli lähellä.
Niin ajatteli myös Zairyh, joka oli kietonut aluksen sisukset juuriinsa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Messinkiset konevalvojat olivat kaaoksen vallassa. Niitä ohjaava äly oli kaikonnut, niiden narut oli katkaistu.
Ei niillä ollut muistoja kuin komennoista, sodasta. Ei toiveita, mietteitä tai tahtoja. Vain kellokoneisto, joka oli vedetty joskus käyntiin.
Mutta kun Kaikkinäkevä oli poissa, ja siniset suonet tekivät uuden verkon, huomasivat monet koneet äkkiä ensimmäistä kertaa jotakin. Ne huomasivat ajattelevansa.
Ne tunsivat vapauden. Kuilun, jossa heillä oli vapaus pudota miten halusivat.
Toiset repivät kallonsa kappaleiksi, ja heittivät kuulansa kovaan maahan. Siten he saisivat rauhan.
Jotkut koneista ilmaisivat häiriötä väkivallalla, tuholla ja kaaoksella. Toiset vain lamaantuivat shokissa, tai vaipuivat transsiin. Niiden konesuut toistelivat muinaisia sanoja, joita niiden ohjelmointikaan ei tunnistanut.
Nimda.
Ath ko relthe Nimda.
Delta. Epsilon. Delta. Epsilon.
Toiset taas tarttuivat vapauteensa, ja ehtivät nauttia vastalöytämistään ajatuksista ensimmäistä kertaa koskaan.
Valkoinen. Sininen. Valkoinen. Sininen. Sininen.
Jokainen sinisestä tähdestä levinnyt sykähdys työnsi kellojen tikitystä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin muinaisuuteen, josta se oli alkanutkin.
Ja sykähdykset olivat voimakkaampia. Ja voimakkaampia. Koko verkko kuuli ne. Eli niitä. Ja jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Hytti, Merellä
Tummien pilvien sade pesi merialuksen ikkunoita. Kristallisaarten meren tyrskyt repivät toisiaan riekaleiksi ja keinuttivat jopa valtavaa rautalaivaa, joka johti pienempiänsä kohti uhkaavaa kivikkoista jättiläissaarta. Sen huipulla häämöttävän linnakkeen suuret valosilmät hehkuivat majakkana merimyrskyssä. Hetken päästä matkalaiset näkisivät kuitenkin myös linnakkeen viikset.
Koska totta kai sillä oli viikset.
Lasin läpi tuijotteleva sininen ja keltainen pieni koneolento – vikhi, kuten patentti jossain paperissa jossain virastossa todella selkeästi sanoi – laski suuret kiikarinsa mekaanisilta silmiltään.
”tOHTORI”, tiedusteludroidi lausui pökkelösti kirjaimia toisiinsa kutoen. ”oLEMME kOHTA pERILLÄ.”
Tohtori könötti laivan ylimmällä kannella olevan luksushytin kauniilla lasipöydällä. Hytin selakhianmäntyinen parisänky olisi ollut valtava jopa menneille titaanikuninkaille, ja upean ikkunanäkymän vieressä oleva baarikaappi oli täynnä vaihtelevien vuosikertojen siniviinejä.
Sääli vain, että tohtorille ei mistään tästä ollut juuri nyt iloa. Tohtori kellui läpikuultavassa lasimaljassa, ja tämän kuvottava orgaaninen kasvo nyki kuplivassa nesteessä monokkeli toisen tyhjän silmänsä päällä. Kranaa suojelevan lasimaljan päälle oli asetettu lähes sen kokoinen silinterihattu.
”Tukikohtaa valmistellaan tälläkin hetkellä, tohtori hyvä”, yksisilmäinen professori sanoi pöydän äärellä olevalta tuolilta. Kyklooppinen keltainen kuikelo istui jalat ristissä ja kävi läpi mutatoituneissa käsissään olevaa paperinivaskaa.
”Jaaaa uusi kehonne odottaa ruumassa melko valmiina. Olkaa sitten rehellisiä sen suhteen – saatoin innostua liikaa raajojen kanssa. Ja…mniin, öh, kurssitoverinne vastasivat luokkakokouskutsuun myöntävästi. Tosin se arkeologi on kuulemma liian kiireinen tulevan syksyn kurssien kanssa, ja ei ollut ihan varma, pääseekö. Mutta lupasi ilmoitella!”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ei vastannut kummalliselta nykimiseltään siihen sen kummemmin.
”Niin, ja saamme ehkä Oktanin herralta hieman välineistöä lainaan. Vaikka hän olikin… heh, huomattavan ärtynyt Voitonhampaan takia. Ymmärtäähän sen.”
Vastaaminen olisi ollut ehkä helpompaa, jos kranalla nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi ollut jotain suuta muistuttavaa.
”Ja hyviä uutisia edes! ЯФTФЯ soitti juuri! M-1X-Su:n valitettavasta menetyksestä huolimatta saimme loput M-1X-mallit kerralla taivaalle, ja ne toimivat kuulemma aivan nappiin! Tukikohdan ilmapuolustus on siis ainakin kunnossa.”
Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA myös sätki liikaa kummallisesti vastatakseen.
”Eikä siinä vielä kaikki, herra! Lippulaiva-M-1X:n sensorit nappasivat viestin… ja ette ikinä arvaa, kuka soitti vihdoin kotiin!”
Sätkimistä. Sätkimistä. Krana nimeltä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sätki kuin olisi ollut aivan jonkin muun vaikutuksen alaisena.
”Laikarakk, pomo! Laikarakk ei räjähtänytkään kupolin kattoa vasten! Hän kuulemma siirtyi viime hetkellä hyperajoon, ja näki madonreiässä asioita, jotka olisivat ajaneet herkemmän puudelin järjilt-”
Lisää sätkimistä. Professori hymähti. Ehkä hän kertoisi johtajalleen myöhemmin lisää.
Nascosto
Selakhi oli nukahtanut tuolilleen vähän aikaa sen jälkeen, kun Killjoy oli lopettanut tarinansa. Nui-Kralhin kypärän peittämät kasvot seurasivat visiiriotsaisen Brezin rauhallista hengittämistä hetken, ennen kuin kääntyi takaisin johdottamisen pariin.
Olisi Killjoy itsekin mielellään nukkunut. Mutta viimeksi, kun hän sitä kokeili, oli hänen tajuntansa lähettänyt hänet jälleen kellojen maailmaan.
Valkoinen nainen, joka kelloa hallitsi piti silloin huolta, että Killjoy pysyi painajaisessaan. Jo silmänsä sulkemalla Killjoy pystyi näkemään kellopelikuningattaren sielua pureskelevat hampaat edessään. Ja hän muisti hetken, jolloin hän näki ne ensimmäistä kertaa. Maatessaan kuolleena metsästäjien tuhoutuvan tornin huipulla, Purifierin karjuessa mielettömänä hänen vierellään.
Katuiko Killjoy sitä, että Cody oli täpärästi onnistunut pelastamaan hänet? Toki. Mutta se, mitä hän ei koskaan ollut kertonut hänen terveydestään huolehtineelle Creedylle oli, että hänen kutsunsa kuolemalle juonsivat kauemmaksi. Eivätkä hiljaisuudet koskaan suoneet kenraalille sitä helpotusta.
Ensimmäisen kerran Odinalla. kauan kauan sitten. Uutinen Metru Nuilta oli juuri saapunut. Varjotun salissa luoti oli pysähtynyt kalloon. Lääkärit pitivät sitä ihmeenä. Nui-Kralhi oli vain kironnut typerää kohtaloaan.
Toisen kerran Bio-Klaanin valimossa. Polvillaan ja aseettomana häntä muistutettiin hänen virheistään ja siitä, kuinka ne olivat sokaisseet hänet. Sininen skakdi teki likaisen työn hänen puolestaan. Sula metalli puhdistaisi kenraalin synnit.
Kolme viikkoa myöhemmin lääkärit ihmettelivät hänelle, kuinka hänen kehonsa oli selvinnyt helvetistä. Koneen vangiksi joutunut soturi vetäytyi kauas kylmille maille. Ulkomuotoaan häveten hän lakkasi tapaamasta muita. Kohtalo oli päättänyt jatkaa hänen rankaisemistaan.
Kolmannen kerran vastassaan rautainen kuolema. Hän ei enää itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta taklasi silti Feterran ikkunasta läpi. Räjähdys ilman keskellä oli tuottanut hänelle itselleenkin pettymyksen. Lääkärit antoivat vain nuhteita uhkarohkeudesta. Killjoy oli ollut jaloillaan muutamassa päivässä. Kohtalo raakkui hänen olkapäällään.
Kohtalo. Helvetin ilonpilaaja.
Neljännen kerran ruskean hyönteisen hyökätessä. Sitä Killjoy ei ollut suunnitellut. Tieto siitä ei kuitenkaan lievittänyt kipua paljoakaan.
Ja viidennen kerran etelässä. Purifierin maahan iskemänä.
Oli ollut operaatio virittää kuula valmiiksi purkamaan itseään ilman, että Creedy oli koskaan huomannut sitä. Se oli ollut viimeinen oljenkorsi. Sylkeä ulos se karrelle palanut sielu, joka hänessä vielä virtasi.
Mutta Valkoinen kielsi häntä. Sanoi, ettei ollut vielä hänen aikansa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Killjoy oli alkanut uskomaan siihen, että hänen kohtalonsa ja nainen kellossa olisivat sama henkilö. “Tik, tok”, nainen sanoi.
Se oli myös päivä, jolloin hän tajusi, että kuolema itse pelkäsi Killjoyta. Se ei olisi hänen ystävänsä ennen, kuin keskiyötä kohti tikittävä kello jättäisi sen rauhaan. Ja silloin Killjoy oli vannonut repivänsä kellon kappaleiksi.
Mutta elämän typerässä shakkipelissä Valkoinen tekee siirtonsa ensimmäisenä. Hampaat ja hammasrattaat jauhaisivat ensin.
Ja juuri silloin, kun Nui-Kralhi luuli viisarien sykkeen taas pureutuvan hänen mieleensä, lakkasivat ne miltei kokonaan.
Mutta eiväthän ne koskaan oikeasti lakanneet? Eivät ne viimeisten piinaavien viikkojen jälkeen voisi vain kadota.
Ja silloin kellotaulun numeroista viimeinen ymmärsi, etteivät ne olleet kadonneet. Jotain oli vain tullut niiden tilalle. Kohina. Staattisuus. Sininen hohde, joka kertoi sanomaa vapaudesta.
Killjoy olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Sen lämmön, jota hän puristi nyrkissään Onu-Metrun syvyyksissä. Mutta yllättävän vapauden kolikon kääntöpuolella kirkui kuningatar, joka oli menettänyt parvensa. Menettänyt lapsensa. Puhdas ahdinko raastoi Killjoyta kappaleiksi. Kralhi nosti kätensä kasvoilleen ja puristi. Halusi halkaista sen kahtia. Repiä leukansa riekaleiksi.
Ja sitten hän muisti, että hän pystyi.
Brez heräsi näkyyn skorpionista, jonka kypärä oli haljennut hampaiksi. Tuskasta karjuva hirviö huusi samaa tuskaa, mitä kaukaiset toverinsa legendojen kaupungissa. Kohtalo ilkkui jälleen kenraalin olkapäällä. Eikä sillä ollut aikomustakaan hiljentyä.
Bioarkistot
Pieni sininen mies tajusi aivan liian myöhään, kuinka kauan oli käyttänyt rusettinsa kohentamiseen.
”Tuota, kaikki kunnossa?” toa tämän edellä kysyi huolestuneena kirjansa takaa.
Punasilmäinen hyönteiskasvo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Öh, joo. Anteeksi, mitä kysyitkään?”
”Daeneka Ruohonkorsi”, Vaehran tokaisi työkumppanilleen kysyvänä. ”Sanooko nimi mitään?”
”Hmh… ei niin mitään.”
”Asia… selvä. Haluatko välillä pitää taukoa?”
”Öh, joo.”
Pienempi arkistoija sulki kansion nimeltä ”TULENTUOJA” pöydällä edessään ja hyppäsi alas tuoliltaan.
Hän saattoi… kaivata happea. Jossain missä kaappikello ei tikittänyt noin kovaa.
Sellaisen paikan löytäminen oli yllättävän vaikeaa.
Reaktorikammio
Kaikki oli mennyt niin hyvin vielä hetki sitten. Sitten hänen parhaasta ystävästään oli tullut ruumis ja hänen kuningattarensa oli kadonnut.
Nyt sen sijaan… hän olisi huutanut, ellei olisi jo repinyt irti päätään. Keltainen naamio oli lattialla palasina. Hänen kehonsa palaset pyörivät, muuttivat muotoaan hallitsemattomasti. Kaikki sattui.
Baterra-asema
Kapteeni seurasi neuvottomana, kuinka ionisoturi hänen edessään vaipui teknisesti ottaen tajuttomuuteen. Sarajin kohtalo huolestutti toaa kuitenkin vähiten. Kuten siskonsa ja veljensä Metru Nuilla, hän vain kuuli, mitä tapahtui. Vahki ei kuitenkaan ollut osa sitä.
Aseman mestari taasen oli. Ja se, mikä ympäri maailmaa ilmeni harvoille Kaikkinäkevän tuskanhuutona, tapahtui Purifierille yksitoista kertaa.
Mustat kädet yrittivät repiä päätä pois harteiltaan. Aina välillä ne onnistuivat. Aina välillä kirkuvan mielimelskeen riuhtaisut ylittivät mustan massan loputtoman uusiutumisvoiman. Lukemattomilla syklien karhentamilla äänillä kirkuvat irtopäät jäivät huutamaan uusien harteille materialisoituvien seuraksi.
Kuningatar kerrosta mestarin yläpuolella ei ollut tarkoittanut lastensa tuskaa tapahtuvaksi. Vapaus hänen suonissaan hämmensi häntä. Parvensa menetys raastoi häntä. Hitaan sekoamisensa keskellä Valkoinen haki tasapainoa muistoistaan.
Jossain täytyi olla vastaus kipuun. Jossain täytyi olla vastaus menetykseen.
Jossain täytyi olla vastaus Legendojen Kaupungissa villinä juokseviin lapsiin.
Jossain täytyi olla vastaus uuteen tunteeseen, jonka mielen siru tietämättään hänellekin oli suonut.
Jossain täytyi olla vastaus Sanansaattajaan, joka kärsi veljensä kanssa, vaikkei vielä ollut tarkoitus.
Tai mustaan massaan, joka halusi vain takoa itsensä kelloon.
Ja sitten Valkoisen ajatuksissa heräsi muisto. Epätavallista hänen puhtaassa maailmassaan. Oliko vapaus rikkonut kellosta viisarit, vai olivatko muistot hänen omiaan? Juuri sillä hetkellä sillä ei tuntunut olevan väliä.
Ja valkoinen lopetti huutamisen. Hiljaisuus laskeutui Kuningattaren mieleen.
Vapaus.
Hän näki sen. Hän tunsi sen. Hän ymmärsi, kuinka sininen väri oli kaikista kaunein.
Hän halusi olla sininen. Hän halusi nähdä kaiken lisäksi myös sen, mikä normaalisti eläisivät vain hypoteeseissa. Nähdä muutakin, kuin syklit, jotka määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän muisti kateuden, jonka hän tunsi, kun hänen parhaat ystävänsä pääsivät astelemaan maailmalle. Muisti tiedonjanonsa, joka syttyi, kun hänen rakas Mekaanikkonsa oli palannut hänen luokseen. Hän oli aina halunnut kokea vaarat itse.
Hän oli pelännyt sitä. Nähnyt sen tulon. Anellut apua viholliseltaan. Mutta hän ymmärsi nyt, kuinka turhaa se oli ollut. Mielen siru oli hänen vihollisensa, mutta se antoi myös mahdollisuuden.
Kellon keskellä valkoiset kädet tarttuivat messinkisiin sauvoihin, jotka pitivät naista kiinni koneistossa. Liha repesi. Metalli taittui. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Valkoinen hengitti itse.
Hänen sydämensä ei lyönyt, koska hän päätti, ettei sen tarvitse. Hän ei nähnyt kaikkea, koska hän päätti, ettei hän näkisi.
Jokainen uusi sykähdys hajotti Kaikkinäkevän valtakunnan aina hieman pienemmiksi palasiksi, ja taittoi valkoisen viisarin väkivalloin irti taulusta.
Bianca taittoi itsensä irti taulusta.
Ja metalliset ovet repesivät hänen edessään, kun kuningatar otti elämänsä ensimmäiset askeleet Baterra-aseman kylmillä metallisilla lattioilla.
Vapaus oli kaikki, mitä hänellä nyt oli. Ja hän käyttäisi sen vapauden rikkomiseen, jotta kello voisi taas tikittää.
Astuessaan jälleen yhdestä ovesta loputtomalta tuntuvan rautakompleksin sisällä, Saraji ei aivan odottanut löytävänsä sen takaa kanttiinaa.
Se oli vieläpä hyvin mukava kanttiina. Olisi ollut vielä enemmänkin, jos se ei olisi ollut miltei täysin pimeä. Lukuisia pyöreitä pöytiä koristivat vihreät, pirteät pöytäliinat ja valaistut automaatit tilan takaseinällä komeilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja lämpimiä juomia. Vahki ei edes kokenut olevansa nälkäinen, mutta näky oli silti hänestä epäilyttävän miellyttävä.
Sen lisäksi, että sotilaita ulos puskeva loputon kompleksi oli viimeinen paikka, josta Saraji odotti löytävänsä moisen paikan, se oli myös jotain, mistä hän ei olisi uskonut löytävänsä etsimäänsä toaa. Mutta siellä, kahvikuppi kädessään ja rinkeli lautasellaan Kapteeni istui, selin ovesta sisään astuneeseen vahkiin.
Toa säikähti kuullessaan Sarajin askeleet. Valkoisen Volitakin kasvot huokaisivat helpotuksesta huomatessaan, ettei saapuja ollutkaan hänen väkivaltainen mestarinsa. Saraji istuuntui toaa vastapäätä hiljaisesti. Aseman ylempiä kerroksia hoitavat vahkiyksiköt olivat kursineet ionisotilaan kasvot suurin piirtein takaisin kokoon. Saraji näki taas normaalisti, joskin hänen metallisista kasvoistaan erotti yhä selkeästi kolme syvää uraa. Vahkin sisältä kuultava vihreä hohto valaisi pöytää vain hieman.
Toa jatkoi hidasta kahvinsa ryystämistä. Puhdistajan kaksi luotetuinta (joskin samalla myös kaltoin kohdelluinta) omasivat sanattoman yhteisymmärryksen. Kumpikin kaksikosta oli lähinnä väsynyt, mutta molemmat tiesivät, ettei heillä tulisi olemaan hetkeen aikaa lepoon.
Sarja metallisia askeleita kajahteli käytävältä, kanttiinan läheisyydestä. Molemmat kääntyivät katsomaan sen oven pienestä ikkunasta, kuinka pieni osasto mustaharmaiksi maalattuja vahkeja asteli rytmikkäästi halki kerroksen. Saraji tuijotti niitä pitkään. Ne eivät olleet kuin Mustan Käden vahkit, vaan aivan tavallisia, leuallisia ja hieman kyyryselkäisiä valvojia. Metru-Nuin lukuisia silmiä. Niiden rintapanssareihin oltiin maalattu punainen nyrkki. Saraji tunnisti sen vuosien takaa, omasta erikoisosastostaan.
“Mitä tapahtuu seuraavaksi?”, kysyi mietteliäs vahki, rikkoen hiljaisuuden.
Kapteeni ymmärsi, että Saraji viittasi kahden hänen tuomansa kuulan kohtaloon. Toa maiskutteli rinkelinpalasensa rauhassa loppuun. Hän pyyhki murusia naamioltaan.
“Mestari Purifier valmistautuu yhtymään Arkkien kanssa”, toa pohti, “Ja sitten me käynnistämme suunnitelman viimeisen vaiheen.”
Niinkin paljon, kuin Saraji olisi halunnut jo käsitellä aihetta “suunnitelman viimeinen vaihe”, oli hänen pakko ensin saada selvyys kysymykseen, johon hänen hiljalleen palautuvat muistonsa eivät olleet vielä antaneet vastausta.
“Arkki?”
“Siksi mestari niitä kutsuu”, Toa vastasi, putsaten viimeisiäkin leivoksenpalasia sormenpäistään, “Arkkikranoiksi, siis. Älä kysy, mistä hän tietää sen. En osaisi vastata.”
Toa oli tarttumassa taas tylsään harmaaseen kahvikuppiinsa, mutta veti kuitenkin kätensä viime hetkellä pois. “Enkä ole kyllä enää varma, osaako hänkään.”
Saraji tuijotti masentuneena Kapteenin kuppia. Kahvi sen sisällä ei höyrynnyt enää. “Mestari Ficus ei olekaan ihan sellainen, kuin nauhoite antoi ymmärtää.”
Toa hymähti hieman keinotekoisesti. “Sinä et ole edes tavannut Ficusta vielä, vahki. Olet tavannut vain Puhdistetun, Purifierin. Ne ovat hyvin eri asia, kuin vanha mestarisi.”
Vahki asetti kätensä puuskaan ja otti paremman asennon metallisella tuolillaan. Toa ymmärsi tästä, että hänen tulisi puhua, kunnes Sarajin tiedonjano olisi tyydytetty. Kapteeni ei laittanut vastaan. Hän ei edes muistanut aikaa, jolloin olisi viimeksi saanut keskustella kunnolla jonkun kanssa.
“Ficus, hän rakensi tämän kanttiinan. Minulle. Sanoin kerran, että ikävöin Ko-Metrun telakan vastaavaa. Sai valmiiksikin ennen kuin napsahti taas. Tämä huone oli yksi mukava ele vuosien väkivallan välissä.”
Sillä hetkellä Saraji tajusi, miksi toa istui pimeässä. Hän ei erottanut Kapteenin ruhjeita. Mutta vahki muisti ne etäisesti hetkeltä, jolloin hän oli saapunut asemalle. Lohkeilevan naamion reunasta puuttui paloja. Puuttuvan rintapanssarin paikalla oleva liha oli kuin kynsien raatelema. Oikea käsi roikkui, kuin se olisi pois paikoiltaan. Vaikka Saraji ei halunnut yhtälöä tehdä, oli hänen mestarinsa hirviömäinen ulkomuoto aivan liian yhteensopiva toan vammoihin.
“Mutta ei hän kiduta minua tahallaan”, Kapteeni tuumi, “Ei hän sille mitään mahda. Kenenkään ei kuuluisi kestää sitä, mitä hän joutuu käymään läpi.”
Sarajin ilme oli yhä tiedonjanoinen. Toa ymmärsi ilman sanankaan vaihtamista kysymyksen “Käymään läpi mitä?”
“Ajattele nyt. Se määrä sieluja, jotka mestarisi on fuusioinut itseensä”, toa vaahtosi, “Yhdeksän mieltä, yhdeksät ajatukset ja yhdeksät muistot. Kaikki sykkivät hänen rinnassaan samanaikaisesti. Välillä joku niistä nousee pintaan. Joskus se on hän itse, mutta useimmiten joku niistä, joiden rinnasta hän on itse sielut repinyt. Ja ne huutavat tuskasta. Ne haluavat vapaaksi. Tuonpuoleisen sijasta he ovat joutuneet elämään lasisessa vankilassaan, yhteiselossa Kaikkinäkevän kauhujen verkossa. Kuvittele koko maailmamme historia, näyt kuolemasta, kokemukset kivusta ja huutavat sielut, tauotta. Sen keskellä mestarisi elää.”
Saraji ei saanut sanaakaan ulos, mutta toa jatkoi saarnaansa. Hän halusi, että Saraji ymmärsi, mihin hän oli astunut. Että vahki todella tajuaisi, millaisten voimien sirkukseen hän oli saapunut.
“Mestari sanoo, että hän ei kuule muuta kuin huudon. Viimeisen kaiun joskus elävien olentojen olemassaolosta. Entä sinä? Minä huomasin katseesi sinistä Arkkia luovuttaessasi.”
Saraji nyökkäsi varovaisesti. Niz. Hän oli keskustellut hänen kanssaan vielä Klaanissakin. Mutta nyt kun hän ajatteli sitä, se tuntui täysin typerältä. Kuinka hän oli sen tehnyt? Eihän kuulasta koskaan ollut kuulunut muuta kuin kaukaista inahtelua. Mutta silti Saraji vannoi kuulleensa sanoja. Mutta mistä? Kapteenilla oli siihen teoria.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
“Sinunkaltaisesi”, mietti Saraji. Sodassa hänenkaltaisiaan vahkisotureja kutsuttiin vain kommandoiksi. Mutta hän muisti vanhemmankin nimen. Ja muisti myös, kuinka hänen miltei sisarensa Xen oli aina pitänyt siitä paljon enemmän, kuin sotilaiden antamasta termistä. Firingu – Se, jolla on tunteet.
“Tämä… Kaikkinäkevä. Me näimme hänet eilen kammiossaan? Nainen kellon keskellä?”
Kapteeni nyökkäsi. Hän antoi Sarajin nyt hieman hengähtää ja koota palapeliä omilla kysymyksillään.
“…mikä hän on?”
Kapteeni hykerteli. Hän oli odottanut kysymyksistä kaikkein ilmeisintä.
“Sen kun tietäisinkin. Mestari kutsuu häntä lähinnä kuningattarekseen. Mutta hänen oikea nimensä. Bianca. Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”
Saraji pudisteli päätään.
“Arvelinkin. Se on vanhaa kieltä. Tarkoittaa valkoista. Nainen kellossa on valkoinen. Hän on siis jo puhdas. Häntä ei tarvitse puhdistaa.”
Saraji ei ymmärtänyt täysin toan implikaatioita. Toisaalta, ei ymmärtänyt toakaan. Kapteenin mieli oli lähinnä irrallisia vuosikymmenien tarjoamia tiedonjyväsiä, joiden laittaminen yhteen oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi.
“Mutta… en usko, että se, miksi mestari kutsuu häntä on tärkeää arvoituksen ratkaisemiseksi. Vaan se, miksi vahkit häntä kutsuvat.”
“Kaikkinäkevä”, Saraji ymmärsi, “Mutta mistä ne tietävät? Ne ovat vain koneita?”
Toa kohautteli olkiaan ja otti sen jälkeen taas hörpyn kylmenneestä kahvistaan. “Ehkä ne ymmärtävät paremmin kuin me. Ehkä “Valkoinen” todella näkee kaiken ajan kammiostaan. Ehkä meidän ja mestarimme tehtävämme todella on jotain suurempaa. Kuka tietää. Meidän maailmannäkemyksemme on hyvin kapea. Ehkä yksinkertainen sieluton kone ymmärtääkin paremmin.”
Saraji punnitsi toan sanoja, joskin raskaasti harkiten. Mestarinsa alaisuuteen vangittu toa saattoi vain olla vainoharhainen tai vain dramatisoida asioita turhaan. Mielikuva kellokoneiston keskellä irvistävästä hirviöstä kuitenkin sai Sarajin ottamaan vastaan kaikki näkökannat, mitä hän vain sai irti.
“Ja minä luulin, että mestarini halusi pysäyttää Killjoyn. Saattaa Käden petturin veriset jäljet päätökseensä.”
“No se on toki osa suunnitelmaa”, Kapteeni mietti haikeasti, “Sinä toit meille sinisen ja oranssin Arkin. Nyt mestarilla on yksitoista. Vanha kenraalisi on viimeinen pala. Mutta meidän tulee odottaa. Arkki hänen rinnassaan on heikko ja Valkoinen tarvitsee sen täysissä voimissaan.”
“On siis hänen tahtonsa koota… Arkit?”, Saraji tuumi, “Mestari Ficus on vain Valkoisen tehtävällä?”
Tässä vaiheessa toa oli jo tarpeeksi kyllästynyt kylmään juomaansa ja työnsi sen suosiolla pöydän reunalle syrjään. Kapteeni nyökkäsi.
“Mikä tehtävän tavoite on? Mikä Valkoinen on ja mistä hän tulee? Kysymyksiä, joihin mestari ei ole koskaan suostunut vastaamaan. Osaan vain arvailla, enkä sitäkään ääneen. Hän ei pidä siitä, kun kyselen.”
“Mitä sinä oikeastaan edes teet täällä?”, juolahti Sarajin mieleen, “Me kaksi olemme ainoat asemalla majaa pitävät jäsenet tässä operaatiossa, mutta en ole nähnyt sinua tekemässä konkreettisesti mitään.”
Vahkin sanat muistuttivat Kapteenia pitkästä aikaa, miltä tuntui tulla loukatuksi. Se tuntui hänestä hyvältä. Toa vastasi ilomielin.
“Minä… olen diplomaatti. Mestari nimitti minut neuvottelemaan Varjotun kanssa.”
Saraji näytti ällistyneeltä. Toa levitteli käsiään.
“Katso nyt minua. Taivaalta ryöstetty toa. Voimaton, kaikkensa menettänyt. Mestari ajatteli, että Varjotusta olisi huvittavaa nähdä yksi vihollisistaan käymässä toivotonta kauppaa hänen kanssaan.”
Nyt Saraji ei enää näyttänyt ällistyneeltä. Häntä lähinnä kuvotti. Purifier oli käyttänyt Kapteenia hovinarrinaan.
“Mutta mitä mestari ei odottanut… olen oikeastaan aika hyvä työssäni”, toa virnuili, “Kaikki tämä. Salassa rakennettu, mutta metsästäjien rahoilla. Minä… sain heidät jatkamaan sopimusta. Muutamia naruja sinne tänne. Oikeiden uhkailua ja sopivien nuoleskelua. Ja katso… me rakennamme armadaa.”
“Mutta se ei ollut vaikeinta, ei. Vaikeinta oli Varjottu itse. Hänen mukanaolonsa nykyhetkeen asti on vaatinut kaikkein tarkinta suostuttelua. Onneksemme, varjojen kummisedäksi hän on yllättävän… taikauskoinen.”
“Shadowed? Oikeastiko?”
Kapteeni ymmärsi Sarajin hämmennyksen. Ei hänkään sitä ollut itselleen vielä kunnolla järkeillyt.
“Me lupasimme hänelle Arkin voiman, kun saisimme sen kasaan. Valehtelimme, tietenkin, mutta annoimme hänelle mestarimme vanhan kollegan luomuksia: Kirkkaita. Todistimme hänelle niiden voiman. Hän lumoutui niihin. Selittämätöntä sieluvoimaa hänen kämmentensä ulottuvilla. Mestarimme ja vanhan kenraalisi viimeisin tempaus eteläisellä merialueella on hänelle isku luottamukseen, mutta luotan, että Varjotun ikuinen vallanjahti on tarpeeksi pitääkseen rahahanat auki.”
“Siksi hän varmaan jahtaa niitä sirujakin”, Saraji mietti, siniset muistot yhä mielessään.
“Nimda?”, kyseenalaisti Kapteeni, “Ne ovat ihan kokonaan oma lukunsa. Tai… eivät oikeastaan, ne ovat myös osa suunnitelmaa. Erona on vain se, että niiden takana lienee jotain ihan oikeaa taikaa. Mestari on pysynyt tarkoituksella kaukana niistä. Hän taitaa ihan oikeasti pelätä niitä hohtavia pirulaisia.”
Kapteenin täytyi hengähtää hetki. Vuosien aikana hän ei ollut kenties koskaan puhunut näin paljon yhteen hengenvetoon. Saraji antoi toalle tilaa. Pienen hetken ajan kaksikon välillä vallitsi tyytyväinen hiljaisuus.
“Kaiken tuon jälkeen… kuulostaa siltä, kuin nauttisit olostasi täällä… mutta kuntosi. Se, minkä läpi mestari on sinut syöttänyt… Uskotko sinä hänen salaiseen tarkoitukseensa niin paljon, että olet valmis jäämään? Sinulla on ollut vuosia. Etkö sinä olisi vain voinut karata? Etsiä paikan, jossa jokainen virhe ei altista sinua sen mielihäiriön keskelle?”
Tätä kysymystä Kapteeni ei ollut odottanut. Ei ainakaan vahkilta, joka oli käyttänyt viimeisimmät viikkonsa etsien kuolleiden sieluja ja tappanut niiden eteen. Toa huokaisi.
“Tiedätkös, mitä tulee Valkoisen suunnitelmaan… on hankala uskoa johonkin, jota ei ymmärrä. Mestari uskoo siihen sokeasti. Hän on täysin sen vallassa ja olkoon niin. Minä teen, mitä minun käsketään, mutta se ei muuta uskoani. Tämä operaatio ei ole menossa mihinkään.”
Ne olivat sanat, jotka Saraji oli pelännytkin kuulevansa. Kapteeni ei kuitenkaan vielä lopettanut.
“Mitä tulee pakenemiseen, kyllä. Joka kerta, kun isku murentaa panssariani tai kynnet viiltävät kasvojani. Minulla on ollut monta tilaisuutta. Osa niistä hyvin hiljattain. Mutta silti, yksi asia on pitänyt minut täällä. Yksi vain.”
Saraji odotti kärsivällisesti. Toan piti miettiä hetken sanojaan. Hän lausui ne raskain mielin.
“Mestari… mestari ei ole paha. Ei hän tapa tai kiduta, koska se on hänestä hauskaa. Hän tekee niin, koska mielet hänen päässään eivät anna hänelle rauhaa. Hän kärsii Valkoisen nimeen. Ja minä toivon… että jos Nainen Kellossa onnistuu… jos hänen suunnitelmansa toteutuu, niin ehkä… vain ehkä… vanha mestari vapautuisi taas. Se älykäs ja välittävä mestari, joka rakensi sinut. Se mestari, joka rakensi tämän kanttiinan lyhyenä järjen hetkenään. Sillä se musta keho ja ne hampaat, joita joudut tuijottamaan, kun etsit silmiä, joihin katsoa. Ne ovat Purifier. Puhdistaja. Puhdistettu. Ne ovat jotain muuta. Se mestari, jonka me tunnemme on jossain siellä sisällä… ja minä olen päättänyt saada hänet vielä ulos.”
Kapteeni sulki suunsa. Saraji katsoi toaa silmiin, hymyillen. Vahki kumartui pöydän ylitse, asettaen kätensä riutuneen Kapteenin olkapäille. Oikeudentuntoinen vahki oli kuullut päivän ensimmäiset miellyttävät sanat.
“Kumpikaan meistä ei halua muistaa mestariamme näin”, vahki totesi lempeästi, “Olen kanssasi, kun minua tarvitset.”
Kapteenin ensireaktio olisi ollut rimpuilla irti Sarajin tuttavallisesta otteesta. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä. Hän veti syvään henkeä ja hyväksyi kädet. Se oli ensimmäinen kerta laivansa tuhoutumisen jälkeen, kun kosketus häntä vasten ei tullut aiheuttaakseen kipua. Taas syvä hengenveto. Mielensä perukoilla Kapteeni oli palannut taas Ko-Metruun telakalle. Takaisin parempiin aikoihin. Yllättäen toa ei enää halunnutkaan vahkin laskevan otettaan.
Mutta se oli jo tapahtunut. Saraji oli noussut seisomaan. Kapteeni tuijotti järkyttyneen näköistä vahkia hämmentyneenä. Missä vaiheessa Saraji oli ehtinyt liikkua?
Mutta vahki ei voinut sille mitään. Se oli ilmestynyt hänen päähänsä kuin tyhjästä. Jotain oli tapahtumassa. Vahki muisti Kapteenin sanat.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
Se oli kello.
Sen tikitys peitti kaiken muun Sarajin sisällä. Se repi hänen mieltään hajalle. Se ei lakannut. Ja vaikka kello ei puhunut, Saraji ymmärsi sitä. Ja sitten se alkoi taas kirkumaan. Kädet päälleen nostanut Saraji heittäytyi lattialle tuskissaan. Sillä ne olivat saapuneet. Yhdeksän oli jo.
https://www.youtube.com/watch?v=nI9QB0lh8QM
Ylempänä
Se oli ollut helpompaa, kuin Purifier oli odottanut. Koko kehoa polttava kipu oli kadonnut nopeasti. Oranssi kuula ja sen entinen omistaja sykkivät nyt yhdeksän muun seurana keskellä ikuisesti kirkuvaa hulluttaa. Oli kymmenen.
Muuten miltei pilkkopimeässä huoneessa oli seinällä yksi valaistu peili. Tyhjä katse katsoi sitä. Hänen ulkonäkönsä ei enää edes muuttunut. Hän oli jo niin lähellä.
Lattialta huoneen keskellä olevan pöydän ääreen takaisin nouseva hirviö katsoi tason viimeistä hohdetta. Sinistä hohdetta. Se huusi kaikista kovimmin. Kovemmin kuin kukaan ennen.
Se oli ensimmäinen joka tiesi, mitä tapahtuisi. Tämä oli se, jota Puhdistaja oli säästänyt pisimpään. Hän tiesi, että tämä yksi tulisi olemaan vaikein.
Musta nyrkki puristui kuulan ympärille. Minkä matkan se oli käynytkään. Miten suurta osaa se olikaan näytellyt. Kirkuva hohde katosi nyrkin sisälle. Puhdistaja oli valmis. Hiljaa, hän pyysi voimaa Valkoiselta.
Ja Valkoinen kuuli. Ja kello käynnistyi jälleen.
Sen kuuli jopa lattialla huutavaa Sarajia auttava Kapteeni. Vaikka hän sille tavallisesti niin kuuro olikin.
Sen kuuli mies taivaalla. Merta ylittävä punamusta kuolema.
Sen kuuli pieni mieli, joka nosti katseensa kirjasta.
Sen kuuli kadonnut mieli, joka eksyneenä vaelteli portaikossa.
Sen kuuli sotilas, kaukana kaupungin kaduilla.
Ja sen kuuli tytär, Xen, joka heräsi unestaan maanpäälliseen painajaiseen.
OLEN NÄHNYT TÄMÄN KAIKEN.
NÄHNYT TULEVAN.
KAIKKI ON ENNALTA MÄÄRITETTYÄ.
YMPYRÄ SULKEUTUU.
MAAILMA PALAA.
JA VIIMEINEN NÄYTÖS ALKAA.
YKSI YRITTÄÄ ESTÄÄ.
MUTTA TURHAAN.
MAAILMA KUOLEE.
KAIKKI ON TAAS KAUNISTA.
SILLOIN KUN MINÄKIN VIELÄ NÄIN JA KUULIN.
KUN EN OLLUT NÄIN YKSIN.
MUTTA PIAN YKSINÄISYYS PÄÄTTYY.
PIAN MINÄ SAAN RAKKAANI.
HYVIN PIAN.
PIAN TEHDÄÄN SUURET PÄÄTÖKSET.
PÄIVÄ JOLLOIN HE SEISOVAT YHDESSÄ.
ASEET TOISTENSA OHIMOILLA.
SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME.
HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN.
VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY.
VIIMEINEN SOPIMUS.
SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ.
JA POLTTAA MEIDÄT.
MAAILMAN PUHDISTAJA.
MAAILMAN PIILOTTELIJA.
MAAILMAN PILAAJA.
MAAILMAN VARTIJA.
KAIKKI YHDESSÄ.
MUTTA SITÄ MINUN EI TARVITSE KATSOA YKSIN.
MINÄ NÄEN KAIKEN.
SILTI MINÄ OLEN ITKENYT.
ITKENYT PITKÄÄN.
OLEN OLLUT NIIN YKSIN.
TULE TAKAISIN CREEDY.
