Klaanon

Avainsana: Grijboot

  • Kapuralan tarinat

    “Tuletko mukaan?”

    “H-hä?”

    Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.

    Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.

    Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.

    Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”

    Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.

    Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.

    Katua ehti kuolleenakin.

    Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.

    Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.

    ”VALVOJA.”

    ”Valkoinen.”

    ”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”

    ”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”

    ”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”

    ”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”

    ”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”

    ”Minäkään en.”

    Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.

    ”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”

    ”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”

    Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.

    ”Joo.”

    Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.

    Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.

    Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.

    ”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”

    ”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.

    ”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.

    ”Onko nyt parempi mieli?”

    ”EI.”

    ”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”

    ”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”

    Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.

    ”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”

    ”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”

    ”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”

    ”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”

    Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.

    ”Sopii se.”

    Osa 1. Sumuisen sataman sotilas

    Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.

    Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.

    Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
    Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.

    Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.

    Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
    Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.

    Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.

    Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.

    Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?

    Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
    Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.

    Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
    Siis kuvaannollista sellaista.

    Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.

    ”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”

    ”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”

    ”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”

    Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.

    ”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”

    Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.

    Osa 2. T&T?

    ”Hooi! Matoro!”

    Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.

    ”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.

    Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”

    ”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”

    ”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”

    ”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”

    ”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”

    Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.

    ”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”

    ”Niin mistä?”

    Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”

    ”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”

    ”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.

    ”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”

    Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”

    ”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”

    Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.

    ”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.”
    ”Helei…”

    ”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”

    Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”

    Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”

    ”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.

    ”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
    Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.

    ”Käskystä. Takalek kuittaa.”
    Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”

    Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.

    Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.

    Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?

    Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”

    Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.

    Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.

    ”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”

    Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi.
    Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.

    Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.

    Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.

    … muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.

    Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.

    Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!

    Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.

    Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!

    Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…

    Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.

    ”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.

    Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…

    Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.

    Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.

    Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.

    Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.

    Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!

    Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.

    Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.

    Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.

    ”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”

    ”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”

    ”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”

    ”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”

    ”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.

    ”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.

    Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.

    ”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”

    ”Onko sinulla idea, Valkoinen?”

    ”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”

    ”Katson usein, kun hän miettii asioita.”

    Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita

    Lumiukko mietti asioita.

    Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.

    Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.

    Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.

    Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?

    Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.

    Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.

    ”Kylläpä hän miettiikin asioita.”

    ”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”

    ”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”

    ”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”

    Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.

    Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.

    ”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”

    ”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”

    Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja

    Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.

    Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.

    ”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”

    Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.

    ”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.

    ”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”

    ”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”

    ”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”

    ”Mitä tarkoitat?”

    ”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”

    ”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.

    ”Sekoillen”, makusteli Bladis.

    ”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”

    ”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”

    Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.

    ”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”

    ”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”

    ”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”

    ”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”

    ”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.

    ”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”

    ”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”

    ”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”

    ”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.

    ”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.

    ”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”

    ”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”

    Same kohotti kulmiaan kysyvästi.

    ”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”

    Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.

    ”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”

    Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”

    ”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”

    ”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”

    ”Kapteeni Arupak. Hän käänsi nimensä ympäri.”

    ”Just. Arupak. Onkohan kapteenilla kohta perämies Uganat. Eikun mitä, Anugut. Anugat!”

    Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”

    ”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”

    ”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”

    ”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”

    ”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”

    ”Valkoinen.”

    ”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”

    ”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”

    Kosminen hiljaisuus laskeutui kaikkinäkevien ylle.

    ”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”

    ”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”

    ”Annetaan hänelle mahdollisuus.”

    Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction

    Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.

    Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…

    ”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.

    Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.

    ”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”

    Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?

    ”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”

    Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.

    ”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”

    Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
    ”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.

    ”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
    ”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
    ”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
    ”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
    ”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
    ”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
    ”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
    ”Ai sinä luit sen.”
    ”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
    ”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
    ”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
    ”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
    ”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
    ”Kyllä, ja se sattui.”
    ”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
    ”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”

    Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.

    ”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”

    Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..

    ”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”

    ”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”

    ”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”

    ”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”

    ”MMH.”

    Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari

    Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.

    Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.

    Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.

    “Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”

    Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.

    Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.

    Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?

    Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.

    Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.

    “Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.

    Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.

    Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.

    “Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.

    Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.

    ”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.

    ”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”

    ”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”

    ”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”

    ”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”

    Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi

    Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.

    Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.

    “Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.

    “Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.

    “Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.

    “En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”

    “Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.

    “Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”

    Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.

    “Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.

    “Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
    Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”

    Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.

    “Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”

    Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.

    “Mitä Zorak tiesi?”

    “Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.

    “En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.

    ”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.

    “Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.

    ”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.

    “Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.

    Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.

    Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.

    “Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.

    “Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”

    Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.

    “Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.

    “Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.

    “Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”

    ”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.

    “Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.

    “Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.

    “Merirosvoksi? Kapura?”, Domekihmetteli. “Mistä lähtien?”

    “Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”

    Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.

    ”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.

    “Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.

    “Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”

    Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.

    “Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”

    Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.

    “Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.

    “Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”

    Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.

    Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.

    ”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”

    ”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”

    ”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”

    Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.

    ”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”

    Sitten Valvoja oli taas hiljaa.

    ”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.

    ”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”

    ”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”

    ”Voit myös auttaa, jos haluat.”

    Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.

    ”VITT-”

    ”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”

    ”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”

    ”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”

    ”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”

    Osa 9. Tekninen Tauko

    Trooppisehko saari merellä

    Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.

    Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.

    Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.

    ”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”

    ”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”

    Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.

    ”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.

    Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.

    ”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”

    Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.

    ”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”

    Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.

    ”Terävä huomio. Mitä muuta?”

    Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.

    ”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.

    ”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.

    Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.

    ”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”

    Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.

    ”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.

    Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.

    ”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”

    Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.

    Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.

    ”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.

    ”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”

    ”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”

    Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.

    ”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”

    ”No entäs punainen?” Kapura tivasi.

    Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.

    ”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”

    Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.

    ”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.

    Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.

    Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.

    ”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.

    ”Kiva viesti.”

    ”KIITOS KOMMENTISTA.”

    ”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”

    ”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”

    Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.

    Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.

    Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.

    ”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.

    ”Moi.”

    ”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”

    ”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”

    Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.

    ”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”

    ”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”

    He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.

    ”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”

    Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.

    ”SINUN JÄLKEESI.”

    Osa 10. Utopia

    Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.

    Eikä Yksisiipinen enkeli.

    Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.

    He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.

    Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?

    Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.

    Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.

    Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.

    Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.

    Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.

    Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.

    ”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”

    ”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.

    ”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”

    Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.

    ”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.

    ”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.

    ”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”

    ”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”

    ”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”

    ”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
    ”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi.
    Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.

    Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.

    ”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”

    Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.

    ”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”

    Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.

    Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.

    ”HELVETTI.”

    ”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”

    ”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”

    ”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”

    ”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”

    ”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”

    ”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”

    ”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”

    ”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”

    ”Harmi.”

    ”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”

    ”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”

    ”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”

    ”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”

    ”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”

    ”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”

    ”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”

    ”EI HELVETTI.”

    He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.

    ”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”

    ”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”

    ”Valkoinen?”

    ”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.

    Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.

    Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.

    Osa 11. Neljätyisetsivä

    Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.

    ”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”

    ”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.

    ”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.

    ”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”

    Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.

    Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.

    ”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.

    ”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”

    Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.

    ”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.

    ”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”

    Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.

    ”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”

    ”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.

    ”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.

    ”Niin?” Jardirt tivasi.

    ”Se on… se on…”

    ”Antaa tulla.”

    ”Se on!”

    ”NIIN!”

    ”SE ON!”

    Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.

    ”Mitä helvettiä?”

    ”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.

    ”Öh, jaa-a.”

    ”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”

    ”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”

    ”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”

    ”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.

    Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.

    ”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”

    ”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.

    ”VOI EI”, Valkoinen ähkäisi.

    ”Kuunnellaan vain”, Valvoja toppuutteli.

    Ja Yksityisetsivä luki ääneen.

    Jos:
    Arupak | kapurA
    Tarip | piraT
    Ovso Rirem | meriRosvO

    Ja
    Nimda | admiN
    Taguna | A Nugat

    niin mitä kaikkea meiltä on JÄÄNYT HUOMAAMATTA

    Tawa | a Wat
    Visokki | ikkosiv
    Guardian | Nai Draug
    Ämkoo | Ook mä?

    Selecius | suicedes :(
    Atheon | neo hta
    Endon | no d ne
    Loinen | neniol
    Mieli | ileim
    nukk
    sep
    t

    001 | 100
    002 | 200
    Na Zora | Ar-Ozan (Ozin kuningas?)
    Abzumo | Omuzba

    Avde | Ed Va
    ED = työnantaja

    matavitu utivatam
    makuta atukam
    mahiki iki ham
    kissa ass ik
    saksi hw wh iskas
    tronie EINO RT
    kelhe elhek
    klaano onaalk
    bonebondu udnobenob
    rana anar(kisti??)
    jaakaappi ippaakaaj
    temros sormet

    Sormet?

    eikö ole aika kummallista että
    onko meillä sormet?
    tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
    kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
    ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais

    miksi meillä olisi sormet
    kun käsien magneetit on jo aika tarkat
    niin miksi olisi

    onkohan minulla sormet

    miksi se on niin vaikea tietää
    kun voi vain katsoa

    sormet on sitä varten että niillä v

    onko minulla sormet
    miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
    sitä helposti ajattelee että sormilla

    mutta onko se totuus
    jonain päivänä katson

    Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.

    ”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.

    ”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.

    ”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.

    ”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”

    Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.

    ”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”

    ”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.

    ”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”

    Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.

    Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.

    Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.

    Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.

    Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.

    Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.

    ”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.

    ”Tiedä mitä?”

    ”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”

    Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.

    Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.

    Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.

    ”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”

    ”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”

    ”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”

    ”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”

    ”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”

    Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.

    ”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”

    ”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”

    ”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”

    Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer

    Seranin paja, Bio-Klaani

    Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.

    Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.

    Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.

    Paitsi…

    … yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.

    Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.

    ”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.

    ”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.

    ”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”

    ”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.

    ”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”

    Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.

    ”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”

    Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.

    ”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”

    Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…

    Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.

    Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..

    Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.

    ”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.

    Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.

    ”LIIKAA MERIROSVOJA.”

  • Kolmetyisetsivä

    Aamu sarasti jo. Lahdenpoukamaan ankkuroitu laiva oli joko hirvein tai hirvittävin asia, mikä Kristallisaarille oli aikoihin ajelehtinut. Sateenkaaren väreissä leiskuvat purjeet olivat lähellä polttaa silmät päästä jokaiselta, jotka niitä erehtyivät vilkaisemaan. Kaikeksi onneksi paikka, johon laivan kapteeni oli matkantekonsa pysäyttänyt, oli syrjässä kaikesta saarten vähäisestä asutuksesta. Sivullisilta uhreilta säästyttiin toistaiseksi.

    Laivan kannella tähystävä yksisilmäinen jään toa oli sulkenut ainoan ehjän silmänsä ja tiiraili itää kohti kaukoputken läpi pelkällä tyhjällä silmäkuopallaan. Tämä oli seisonut paikallaan jo tunteja koukkukädellään kutisevia reisiään raapien. Hän ei ollut löytänyt vielä mitään. Toa päätteli, että sen täytyi johtua yllättäen laskeutuneesta yöstä. Miltei laivan purjeen väreissä hohtava merirosvouden mahtinaamiota kantava perämies ei ollut tohtinut sanoa toalle mitään, vaan antoi tämän jatkaa silmä suljettuna tuijotusmatsia itse meren kanssa.

    ”Nyt”, se perämies sitten lausui. Laivaa lähestyi idästä viimein jotain. Keltainen, yllättävän suurella vauhdilla etenevä kumivene oli viimein palannut ”salaiselta tehtävältään”. Perämiehen hiljainen huomio oli havahduttanut punakasvoisen kapteeninkin päiväuniltaan. Tämä oli rynnännyt kannelle kuin salaman iskemänä heti vihreäkasvoisen rosvon avattua sanaisen arkkunsa.

    Laivaston muukin miehistö heräsi toimiin kapteenin ärjähdettyä näille käskynsä. Laivan tyyrpuurin puoleinen vinssi laskettiin alas ja siihen uskomattomalla tarkkuudella pysäyttänyt kumiveneessä istuva hahmo jäi odottamaan, kun sekalainen seurakunta toia ja matoraneja nosti tämän airoineen takaisin laivan kannelle. Kuole Yön Tärtä II (timon) hiljattain nimitetty kapteeni katsoi tyytyväisenä, kun trenssihaalarinen hahmo korjasi hattuaan ja asteli tämän rinnalle.

    ”Näytät tyytyväiseltä. Taisi mennä ihan hyvin”, kapteeni Notfun päätteli Yksityisetsivän täysin näkymättömästä ilmeestä. Takin ja hatun alta näkyi perinteiseen tyyliin ainoastaan hahmon kirkkaana loistavat, pyöreät silmät.

    ”Yksityisetsivän päiväkirja”, Yksityisetsivä vastasi. Jardirt vilkaisi hämmentyneenä kapteeniaan, joka vain viittilöi pitämään suunsa kiinni silloin, kun rikosten ratkonnan maestro soi heille sujuvia sanojaan.

    ”Viime iltana Rúciorossa kuoli Tarkastaja. Joku heittiö huusi sen laivasta. Kukaan ei välitä. Ei kukaan, paitsi minä. Olivatko he oikeassa? Onko tämä turhaa?”

    Notfun olisi tahtonut osoittaa etsivälle suruvalittelunsa, mutta noudatti omaa ohjenuoraansa ja pysyi vaiti.

    ”Pian syttyy sota. Miljoonat palavat. Miljoonat kuolevat tauteihin ja kurjuuteen. Miksi yksi kuolema merkitsee mitään niin monen rinnalla?”

    ”Hui saatana”, kaukoputkensa viimein laskenut toa Aerik kommentoi. ”En tykkää sodista.”

    ”Koska on olemassa hyvä ja on olemassa paha, ja pahuutta on rangaistava. Edes tuomiopäivän edessä en hyväksy kompromisseja. Mutta niin monet ansaitsevat rangaistuksen… ja aikaa on niin vähän”, Yksityisetsivä jatkoi välittämättä toan keskeytyksestä. Aerik oli sillä välin epähuomiossa raapinut koukkukädellään puhki ainoan hyvän silmänsä. Hän vaikutti olevan tästä jokseenkin harmissaan.

    Yksityisetsivä taas oli viimein lakannut puhumasta. Tämä tuijotti kohti suuntaa, josta hän oli juuri saapunut. Suuntaa, jossa hän oli epäonnistunut. Tuhoutumaton mies oli jo tuhoutunut. Vaikutti todennäköiseltä, että joku tosiaan oli yrittänyt tappaa tämän.

    Notfun yritti taputtaa ruskeatakkista hujoppia lohduttavasti tämän selkään, mutta osuikin tämän metallisiin, pyöreisiin pakaroihin. Tämän tajuttuaan hän läpsäytti vielä pari kertaa uudestaan ihan vain kaiken varalta.

    ”Noh, näitä sattuu. Tarkoittaako tämä sitä, että voimme lähteä viimein takaisin kohti kotia?”

    Jardirtin katse kääntyi toiveikkaan odottavana kohti etsivää. Aerikin ei, koska hänellä ei ollut enää katsetta.

    ”Epäonnistumiseni ajoi minut häntä koipien välissä takaisin kohti rikosten ja saastan tyyssijaa. Taisteluni tuomionpäivää vastaan jatkuisi sieltä. Kamppailisin yksin, koska muitakaan ei ole. Koska olen yksin. Yksin yksinäisyyden kanssa”, merirosvojoukkion tiiviisti ympäröimä etsivä tuumasi.

    ”Kuulitte, mitä mies sanaili!” Notfun ärjähti niin lujaa, että mastoa vasten lepäilevä Nimetön Arthronia Kantava Matorankin havahtui viimein. ”Kohti rikosten ja saastan tyyssijaa! Kurssi kohti Bio-Klaania! On aika palata kotiin!”

    Kolmetyisetsivä

    Meri, märkää

    Kuole Yön Tärtä II (timon) uljaat, joskin silmiä rääkkäävän räikeät purjeet pullistuivat entisestään tuulenpuuskista sen päivän suurimman puskiessa merirosvojen ja yhden rosvoja kiinni ottavan otuksen purkkia pois koillissakaran vihamielisiltä vesiltä.

    Paluumatka oli toistaiseksi sujunut ilman hirvittävän suuria ongelmia. Notfunin ruorinkäyttötaidot oltiin laitettu kertaalleen koetukselle, kun noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva Kanohi-naamio oli yllättäen pulpahtanut pintaan Kuole Yön Tärtä II (timon) eteen, mutta ilmiömäisillä ja vain vähäsen humalaisilla liikkeillä laivan kapteeni oli onnistunut väistämään yllättävän esteen.

    Yksityisetsivä osasi vasta silloin kiinnittää huomiota savuavaan ja yhä puoliksi liekkien valtaamaan saareen, jonka ohi he olivat juuri purjehtineet. Kolossaalinen humanoidi makasi pää pirstaleina vasten kohtalaisen modernia rakennelmaa. Taistelun, tai kenties jopa sodan, jälkiä oli silmänkantamattomiin. Kristallisaarilla oltiin vuodatettu verta sillä aikaa, kun hän oli ollut kertomassa Tuhoutuneelle Miehelle, että joku oli jossakin vaiheessa tämän elämää yrittänyt tappaa hänet.

    Notfun oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että tuhon ja hävityksen aalto tuskin oli mitään kovinkaan tärkeää. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli jatkanut matkaansa aivan kuin horisontissa hälvenevää sienipilveä ei olisi ollutkaan.

    ”Maata näkyvissä!” Aerik huusi noin tunti sen jälkeen, kun Kuole Yön Tärtä II (timon) oli viimein saanut itsensä irti Kristallisaarten vesistöstä ja saapunut Xian ympärillä vallitsevaan huomattavasti saastaisempaan veteen.

    ”No tietenkin on, ääliö. Olemme purjehtineet saarijonon vierellä koko tämän ajan!” kantta polvillaan kuurava Nimetön Arthronia Kantava Matoran ärjäisi vastaukseksi ja korjasi Arthroninsa asentoa.

    ”Ai niin, sori. Katos, mulla ei oo silmiä”, Aerik huomautti. Notfun seurasi keskustelua tyytyväisenä sivummalta. Hänen huostaansa uskotut yhdyskuntapalvelulaiset muodostivat pätevämmän miehistön, mitä hänellä oli koskaan ollut kunniaa luotsia.

    ”Miehistö on jo toistensa kurkuissa. Vain minun kanttini kestää. Ainoastaan minulla on taito pitää pääni viileänä. Koska jonkun täytyy. Vain viileällä päällä voimme selvitä takaisin. Myrsky nousee jo”, Yksityisetsivä tuijotti huolestuneena kohti taivasta.

    Taivas ei tosiaan olisi voinut olla kirkkaampi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sateesta ollut tietoakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt Notfunia ottamasta asiaa täydellä sen vaatimalla vakavuudella.

    ”Siirretäänpäs pojat samalla kaikki kalja takaisin kannen alle! Myrsky nousee vielä!”

    Tärtäläisten joukosta kuului lähinnä ärsyyntynyttä mutinaa. Erityisesti kaljojen vieressä maleksiva kiven toa vaikutti närkästyneeltä, koska tehtävän suorittaminen olisi putoamassa hänen hartioilleen.

    ”Eihän taivaalla ole edes pilviä! Lakkaa kuuntelemasta sitä kävelevää vaatemallistoa ja ota järki käteen!” Grijboot ärjähti lopulta ääneen. Muut tämän ympärillä puuhastelevat tärtäläiset kääntyivät kaikki katsomaan. He olivat varmasti ajatelleet samaa, mutta Anonymmelin jättämä aukko ryhmän johtajuudessa oli monelta vielä käsittelemättä eikä kenelläkään ollut tähän asti vielä ollut pokkaa kyseenalaistaa Notfunin käskyjä.

    Kapteeni korjasi hattunsa asentoa ja marssi niskuroineen toan luokse kylmän rauhallisesti, vaikka joutuikin katsomaan tätä reilusti yläviistoon. Jardirt tarttui ruoriin välittömästi Notfunin päästettyä siitä irti. Yksityisetsivä seurasi tilannetta täydellisen hiljaa.

    ”Kapteenin auktoriteetti ei riitä. Hän on hyvä mies, mutta miehistö koostuu kaikkein pahimmista. Kaikkein saastaisimmista. Vain minä voisin tuoda kurin tähän syntien likaiseen joukkioon, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen. Päätin vain pysyä hiljaa”, hän lausui kohtalaisen kovaan ääneen.

    Kun jokainen katse Aerikia lukuunottamatta oli lakannut tuijottamasta itsekseen puhuvaa etsivää, jatkoivat Notfun ja Grijboot tuimaa tuijotuskilpailuaan. Kapteenin niskat taittuivat kohti taivasta ja tämä siemaisi taskumatistaan pitkän huikan ennen kuin puhutteli Anonymmelin entistä oikeaa kättä.

    ”Eikö tämä nyt menisi helpommin, jos vain siirtäisit ne oluset nyt? Se olisi hirmu ikävää siinä vaiheessa, kun myrsky koettelee kulkuamme.”

    Grijboot laittoi kätensä puuskaan turhautuneena. Nimetön Arthronia Kantava Matoran oli jähmettynyt pesusieni kädessään tuijottamaan toan uhmakasta esitystä.

    ”Anonymmeli ei olisi ikinä pyytänyt mitään noin typerää”, Grijboot murahti.

    ”Eikä Anonymmelin maksa olisi ikinä pyytänyt sitä määrää raakaa alkoholia, mitä hän kurkustaan alas kiskoi, mutta hei, tässä ollaan”, Notfun muistutti. Kiven toa ei ilmeensä perusteella arvostanut muistutusta siitä, kuinka hänelle rakkaan entisen kapteeninsa poismeno oli tapahtunut.

    Aerik oli tällä välin päättänyt parkkeerata itsensä kaksikon väliin. Kun yksi sivummalla seuranneista matoraneista pyysi tätä siirtymään, muistutti Aerik, että hänellä ei ollut silmiä, joten hän ei voinut mitenkään tietää seisovansa keskustelun tiellä.

    ”Kapu hei”, Jardirt yritti huudella ruorilta, mutta Notfun heitti kätensä pystyyn hiljentääkseen tämän.

    ”Jos sinua ei kiinnosta suojella ensi illan iloliemiämme, niin voin lähettää sinut seuraavalla manaatilla Karzahnille, mutta jos haluat olla hiton viisas ja suorittaa yhteiskuntapalvelusi kunnialla loppuun, niin sinua odottaa Klaanissa sosiaaliturvan ja halpojen vuokrien luvattu maa!”

    Tärtäläisten keskuudesta kuului varovaisesti myöntyilevää mutinaa. Grijbootin ryhti lysähti hieman pahemmin kasaan Notfunin jokaisen sanan myötä. Nyt, kun kansankin tuki alkoi valumaan hänen taustaltaan, jäi jäljelle pelkkää apatiaa. Toa ei ollut vieläkään toipunut hänelle pakotettuun elämänmuutokseen, eikä hän todellakaan hyväksynyt Bio-Klaanin käsittämätöntä päätöstä nimittää Notfun heidän yhteiskuntapalveluvalvojakseen, mutta hän oli toisaalta myös liian väsynyt vääntämään asiasta enempää.

    ”Niin että jos ne kaljat saisi nyt sinne ruumaan, niin voidaan jatkaa elämäämme”, Notfun vielä vetosi. Sanaakaan sanomatta Grijboot viimein hyväksyi tälle annetun tehtävän. Hän nosti molemmat kaljapullot jalkojensa juuresta, kuljetti niitä metrin eteenpäin ruuman portaikolle ja laski ne sisään. Noin neljä sekuntia myöhemmin leveästi hymyilevä Notfun taputti kiven toaa tämän pakaroille kannustavasti.

    ”Ja elämä jatkuu!” Notfun julisti ja Nimetön Arthronia Kantava Matorankin päätti jatkaa kannen kuuraamista. Jardirt yritti taas saada kapteeninsa huomion, mutta Notfun oli liian keskittynyt siirtyessään sivummalle Laagras-nimisen veden toan kanssa.

    ”Hän ei pitänyt siitä, että nimesit laivan tällä tapaa”, kaukaukasvoinen toa selitti Notfunille, mikä Grijbootia vaivasi. ”Die Tärtä oli hänen kotinsa. Hän ei arvostanut sitä, miten käänsit sen ”Dien”.

    Notfun näytti hämmentyneeltä. Hänen mielestään oli ollut täydellistä neroutta yhdistää kahden eri merirosvoryhmän entisten laivojen nimet.

    ”Eikö se muka käännykään xiasta?”

    ”No ei, kun saksasta”, Laagras korjasi. ”Ole kärsivällinen hänen kanssaan. Olen melko varma, että hänellä ja Anonymmelillä oli vähän, noh… ymmärrät varmaan.”

    ”Joo, tottahan toki!” Notfun vakuutteli ilman pienintäkään arvausta siitä, mitä nainen tarkoitti.

    Sivummalla keskustelua tarkkaileva etsivä oli sillä aikaa tarttunut ruoriin, kun jonkinlaisen hepulikohtauksen saanut Jardirt juoksi kapteeninsa perään yhä tämän huomiota kaivaten.

    ”Miehistö hajoaa kappaleiksi sisältä. Ja kappaleet murenevat hiekaksi. Ja hiekka tomuksi. Ja lopulta tomu usvaksi… ja tyhjyydeksi. Kapteeni pyristelee, mutta epäonnistuu. Rommi on mädättänyt hänen aivonsa. Vain minun aivoni eivät ole mädät. Ei alkoholia. Ei edes tuomionpäivän kynnyksellä”, hän murehti ja käänsi laivan vahingossa pois kurssiltaan. Kukaan ei kuitenkaan huomannut. Vinhasti käsiään heilutteleva Jardirt oli kääntänyt koko laivan huomion itseensä.

    ”Kapteeni”, hän aloitti. Laagras käänsi katseensa merirosvon muodon ottaneeseen värioksennukseen. Ilman tätä elettä Notfun ei olisi vieläkään jaksanut reagoida, mutta kun koko laivan katseet olivat Aerikia lukuun ottamatta perämiehessä, oli hänenkin pakko kääntyä Jardirtin puoleen.

    ”Voi nyt matanauta, kun sinulla on tänään hirveästi asiaa”, Notfun tilitti turhautuneena. ”Mikä nyt on? Millä on näin hirveä hätä?”

    ”Aerik!” Jardirt huohotti. ”Aerik näki sen ensin! Merihirviö… massiivinen merihirviö! Se on seurannut meitä Kristallisaarilta asti!”

    ”Mutta eihän Aerik näe mitään…” Notfun yritti ymmärtää.

    ”En niin!” Aerik vahvisti ja kompastui ruumaan vieviin portaisiin ja kieri ne kivuliaasti alas. Hänen raporttinsa oli kuitenkin ollut ilmiselvästi oikeassa. Ennen kuin Notfun ehti kiroilemaan ääneen, kuinka huonoja johtopäätöksiä Jardirt teki, rysähti jokin voimalla laivan perään.

    ”Voi hiivatti!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran kiljaisi, kun rysähdys paiskasi hänet vasten laivan keulaa. Yksityisetsiväkin lensi väkivaltaisen näköisesti turvalleen. Hattu kuitenkin pysyi ilmiömäisesti hänen päässään.

    Notfun oli vetänyt esiin piilukkopistoliinsa ja ryntäsi nyt perämies perässään paatin perälle. Siellä he näkivät sen, mitä Aerik ei ollut nähnyt: Musta, laivan itsensä mittainen ankerias oli sukeltanut heidän alleen ja samalla töytäissyt laivan miltei kumoon.

    ”Alapuolellamme ui huikean kokoinen kala!” Laagras huusi keuhkojensa pohjalta. Sitten tuli toinen tömähdys suoraan heidän altaan. Isku oli niin voimakas, että ruumaan lentänyt Aerik pomppasi takaisin laivan kannelle.

    Laitaan nojaillut Laagras ei ollut niin onnekas. Isku oli lennättänyt veden toan suoraan yli laidan. Grijboot karjaisi kauhuissaan ja juoksi ystävänsä perään, mutta veden toasta ei näkynyt enää jälkeäkään.

    ”Hän hukkuu!” kiven toa parkaisi kaukaukasvoisen ystävänsä karmeasta kohtalosta. Laiva kuitenkin jatkoi eteenpäin vauhdilla, eikä heillä ollut mahdollista pysäyttää. Ei varsinkaan, kun vihamielinen ankerias yritti jälleen kaataa heidät kumoon.

    ”Tuomion kyykäärme haistaa miehistön eripuran. Se nielaisee meidät kylmään kitaansa. Kyy-kitaansa. Kylmään kyy-kitaan. Siellä me sulamme. Paitsi minä. Koska minä olen mies ja pääni pysyy kylmänä. Mies ei sula.”

    ”Matkanjohtaja voisi olla hyvä ja tarttuu takaisin siihen ruoriin!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran huusi yhä naamallaan makaavalle etsivälle. Sitten hän riensi suoraan kohti ruumaa ja löysi onnekseen nopeasti etsimänsä. Hän palasi toinen piilotetuista kaljapulloista kädessään sadatellen ääneen sitä, että ne piti viedä marginaalisesti kauemmaksi kuin missä ne vielä hetki sitten olivat.

    Puristettuaan omasta huivistaan improvisoidun kankaan pullon sisälle Nimetön Arthronia Kantava Matoran tyrkkäsi polttopullon Grijbootin eteen. Kiven toa ei edes epäröinyt, vaan iski rystysensä voimalla yhteen pullon yläpuolella. Toimesta lentäneet kipinät sytyttivät huivin liekkeihin ja tulivana alkoi nopeasti leviämään kohti pullon sisältöä. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ryntäsi laivan reunalle ja pirstoi pullon merestä sikiävän varjon kalloon. Tuli ei kuitenkaan levinnyt. Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin Arthronille levisi epäuskoisuus. Hän oli tehnyt sen Grijbootin kanssa lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Sen olisi pitänyt toimia.

    ”Se on alkoholitonta!” Notfun käkätti laivan reunaan sormillaan kivuliaasti pureutuen. ”Tässä laivassa vain kapteeni on kännissä!”

    Aimo annos vettä tyrskysi Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle, kun tummanpuhuva hyökkääjä karisteli lasinsirpaleet päänsä päältä. Sitten se sukelsi taas. Ja sitten kuului sen ääni. Jokainen tärtäläinen laivan kannella jähmettyi paikalleen. Notfun ja Jardirt vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä, kun ankeriaan ”Voi ei taasss teitä” kaikui heidän ympärillään. Yksityisetsivä ei ollut noudattanut Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin neuvoa ja makasi edelleen kasvot lautoja vasten ruorin vieressä, joten hänen reaktiotaan oli mahdotonta tietää.

    Ankeriaan seuraava hyppy oli korkea. Niin korkea, että laivan miehistö näki sen tekijän viimein kunnolla. Mukaan lukien kapteeni, joka olisi vilkaissut kurpitsarommilla täytetyn taskumattinsa pohjalle ihmeissään, jos se ei olisi hetki sitten lentänyt hänen hyppysistään.

    Laivan mittaisella, yönmustalla ankeriaalla vaikutti olevan kaksi valtavaa kättä, jotka heiluivat vaarallisesti olennon sivuilla tämän hypyn aikana. Tärtäläiset eivät voineet uskoa, että se vaani heitä näinkin kaukana kotoa. Kaikkein epäuskoisin oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisällä kiemurteli yhä jotain näiden edellisen kohtaamisen jäljiltä.

    ”Ssuuhuni kahmaisen, nielen ja ahhmaisen!” se sihahti ja töytäisi venettä jälleen. Notfun oli kuitenkin tällä kertaa valmiudessa. Heti veneen keikahdettua takaisin iskun voimasta, hänen piilukkopistoolinsa laukesi ja osui ankeriasta tämän toiseen olkaniveleen. Vihaisesti sihahtaen kärmes katosi taas hetkeksi veden alle.

    Voitonriemuisesti virnistelevä kapteeni ärjyi mitä kummallisimpia kirosanoja hyökkääjän perään. Kuole Yön Tärtä II (timon) aika ei ollut vielä. Kolmen Visulahteen uponneen laivan raadoista kasattu, silmiä purjeensa väreillä runteleva paatti ei uppoaisi sen ensimmäisellä matkallaan.

    Jardirt kuitenkin tiesi, että yksi pahainen laukaus ei pysäyttäisi mitään niin suurta. Laivaa ei kuitenkaan oltu aseistettu. Bio-Klaanissa oltiin pidetty huolta siitä, että takaisin maailmalle päästetyt rosvot eivät voisi räjäyttää ensimmäistä kalastajakylää, joka näiden tielle osui. Notfunin edelliseltä reissulta takavarikoidut ”kumiankat” olivat aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.

    Aerik asteli Jardirtin ohitse hyväntuulisesti vihellellen. Sokealla toalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista havaintoa siitä, mitä tämän ympärillä tapahtui. Vasta Grijbootin ”Se on Negatronie” -huuto havahdutti silmättömän jään toan siihen, mitä tapahtui.

    Paniikki valtasi jään toan ja tämä horjahti välittömästi vasten laivan reunaa, kun mustan ankeriaan seuraava hyökkäys osui heitä tyyrpuurin puolelle. Notfun ei ehtinyt, eikä yrittänyt, reagoida lainkaan, sillä hän oli viimein löytänyt romminsa, joka oli vierinyt pitkän matkan laivan kantta pitkin. Aerik kaatui yli laidan tömähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä ja jo hetken näytti siltä, että hänen kohtalonsa oli sama, kuin Laagraksen vain hetkeä aiemmin.

    Sitten kauhusta huutava toa ilmestyi taas laivan ylle. Sitten hän katosi taas. Sitten ilmestyi jälleen. Ja ilman oli täyttänyt toan kauhunhuutojen lisäksi Negatronien vauhkoontunut sähinä.

    Aerik oli onnistunut pudotessaan tarttumaan koukkukädellään kiinni ankeriaasta ja sätki nyt sen mukana toistuvasti pinnalle ja takaisin. Negatronien silmästä suihkusi mustaa nestettä laivan kannelle, kun sen kuopasta roikkuva toa yritti samalla räpiköidä itseään irti.

    ”Ottakaasse poiss, ottakaasse poisss!”, Negatronie aneli ja paiskoi itseään toistuvasti laivaa vasten. Heidän vauhtinsa oli hidastunut jo huomattavasti ankeriaan jatkuvista hyökkäyksistä. Lopulta Aerik hapuilunsa keskellä onnistui tarraamaan Yksityisetsivän ojennettuun käteen. Vuoden trenssimalliston kansikuvapoika oli viimein kammennut itsensä pystyyn kannelle räiskyneen meriveden alkaessa kastelemaan hänen hattuaan.

    ”Kyy ei veisi vaikuttavan vision toaa mukanaan. Minun piti toimia nopeasti ja niin teinkin. Rosvo tai ei, meren kylmyys on rangaistukseksi liian julma. Sillä sitä meri on. Kylmää. Ja märkää. Yhdessä kylmä ja märkä kastelevat ja palelluttavat. Molemmat ikäviä. Minä päihitän ikävän, koska miehellä ei ole kylmä.

    Tärtäläiset, näiden uusi kapteeni ja tämän perämies tuijottivat suu auki, kun etsivä yhdellä kädellä veti Aerikin takaisin kyytiin… ja ankeriaan sen mukana. Tonneja painava ruho rysähti poikittain Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle pysäyttäen heidän matkantekonsa kokonaan. Notfun kumosi loputkin rommista kurkustaan alas ja yritti peittää hämmästyneisyyttään. Yksityisetsivän laivaan kiskaisema ankerias sähisi edelleen vihaisesti, mutta rauhoittui hieman, kun Aerik sai viimein koukkukätensä irroitettua sen vuotavasta silmäkuopasta.

    ”Sssattuu, se sssattuu…”

    ”Oi kamalaa. Teinkö minä sen taas? Minä taidan olla vähän kömpelö tänään”, sokea toa harhaili ja yritti valuttaa merivettä ulos haarniskansa raoista. Tärtäläisten edessä kouristeleva Negatronie alkoi sätkimään aivan uudella tavalla. Jokaisen liikahduksen myötä palanen ankeriaasta muuttui mustaksi savuksi. Kiehkurat alkoivat kokoontumaan hitaasti samaan pisteeseen ja pian ankeriasta ei enää ollutkaan. Se oli ottanut aivan uudenlaisen muodon. Sellaisen, joka ei painollaan enää estänyt laivaa liikkumasta.

    Heidän edessään seisoi nyt nainen. Kalpeakasvoinen, mutta ankeriaanmustiin vaatteisiin pukeutunut, kiistattomasti erittäin hyvännäköinen nainen. Mutta tässäkin muodossa Negatronien silmä vuoti mustaa verta. Kivusta irvistelevä nainen peitti silmän kädellään ja irvisti sitten vihaisesti Nimettömälle Arthronia Kantavalle Matoraninille, joka oli astunut lähemmäksi suu ammollaan.

    ”Lakatkaa satuttamasta minua saatanan rosvot”, Negatronie uikutti nyt huomattavasti vähemmän demonisella äänellä. ”Joka kerta sama juttu… Nuolin haavojani viikon edellisen kerran jälkeen. Eikö riittäisi jo?”

    ”Ihan itseäsi saat syyttää, kun tuolla viissiin aloit riehumaan”, Notfun argumentoi ja näytti olevan läsnäolevista ainoa, joka ei ollut lumoutunut siitä, kuinka hyvännäköinen nainen ankeriaasta oli kuoriutunut. Lukuun ottamatta myös Yksityisetsivää, joka mutisi omiaan sivummalla. Ja Aerik, joka ei tietenkään nähnyt mitään… ja Jardirt, joka vielä toipui järkytyksestä… ja Grijboot, joka seisoi Negatronien takana nyrkit pystyssä siltä varalta, että taistelu vielä jatkuisikin.

    Oikeastaan ainoa, joka näytti lumoutuneen olennon ulkonäöstä oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisuksissa kiemurteli aivan konkreettisesti.

    ”Te tapoitte isäni!” Negatronie puolustautui kiivaasti. ”Mitä olisitte itse muka tehneet? Vierailen ehkä kerran vuosisadassa ja nyt te sen menitte tuhoamaan!”

    ”Tuhoutumaton mies oli tuhoutunut jo ennen kuin saavuimme. Tuomion kyy osoittautui yllättävän huonoksi päättelemään tapahtumien järjestystä. Hän olisi huono etsivä. En kuitenkaan tahtonut loukata häntä. En sanonut sitä ääneen”, etsivä sanoi ääneen.

    Negatronie tuijotti Yksityisetsivää epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänet vaivatta merestä kiskonut hattupäinen otus aiheutti hänessä lähinnä kauhua. Hän ei kyseenalaistanut tämän väitettä Tarkastajan kuoleman ajankohdasta. Kenties hän oli sittenkin iskenyt väärän seurueen kimppuun.

    Maansa myynyt nainen säälitti Notfunia niin paljon, että tämä kipitti välittömästi ruumaan etsimään jotain. Vuotavasilmäinen nainen käänsi katseensa kohti itää, jossa Kristallisaaret enää hädin tuskin häämöttivät.

    ”Turha oli tämäkin reissu. Ei isää, ei Positronieta. Mikä mieli tässä edes enää on, kun jotkut sateenkaaripurjeiset merirosvotkin pääsevät niskan päälle?”

    ”Älä dissaa purjetta”, Grijboot murahti. ”Jos olet koskaan ollut sateenkaaren sisällä niin tiedät, että se polttaa sinusta lihat pihalle sekunneissa. Osoita vähän kunnioitusta!”

    Negatronien hartiat lysähähtivät entistä pahemmin. Hän nosti katseensa vasta, kun Notfun palasi ruumasta ja ojensi mustan, tuliterän silmälapun Negatronien kouraan.

    ”Siinä on. En poistu satamasta koskaan ilman muutamaa varalappua. Ikinä ei tiedä, kuka puhkoo vahingossa silmänsä koukkukädellään!”

    ”Höhöhööö”, Aerik naureskeli sivummalla. Tämä oli peittänyt nyt molemmat silmänsä samanlaisilla lapuilla. Notfun oli sujauttanut hänellekin yhden ohikulkiessaan.

    Negatronie asetteli lapun silmänsä päälle ja onnistui näyttämään sen kanssa vielä vähän hotimmalta ainakin Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin mielestä. Jardirt oli sillä aikaa kelannut tapahtumia päässään. Jokin, mitä Negatronie oli maininnut, oli kiinnittänyt hänen mielenkiintonsa.

    ”Et kai sinä sanonut Positronie?” värioksennusmies ihmetteli ääneen. Negatronie nyökkäsi varovaisesti.

    ”Minun kuvottava sisarukseni. En tahdo mitään muuta, kuin käteni sen suomukkaan pikku hirviön ympärille ja puristaa…”

    Notfunilla ei ollut hajuakaan, mistä Jardirt puhui. Häntä eivät olleet palaverit Bio-Klaanin moderaattorien kanssa kiinnostaneet. Ne hommat hän oli jättänyt suosiolla perämiehelleen ja Jardirthan uskollisesti ne myös hoiti. Ja olipa kuunnellutkin tarpeeksi tarkkaan, että tiesi nazorakien vangiksi jääneestä akvaariokalasta.

    ”Hän on aluksella nimeltä Rautasiipi. Nazorakit pitävät häntä vankina siellä, jos häntä ei olla siirretty mihinkään”, Jardirt selitti. Negatronie kuunteli tarkkaan. Ankeriasmuija ei edes kyseenalaistanut sitä, miten satunnainen merirosvo tiesi hänen henkistä kipua aiheuttavan sukulaisen sijainnista.

    ”Minä kuristan Rautasiiven… ja jokaisen ötökän, joka seisoo minun ja tapponi tiellä!”

    ”No se voipi tietenkin olla vähän vaikeaa, kun se on aika iso paatti”, Notfun hoiperteli edestakaisin rommipäissään. ”Ainakin kaksi kertaa isompi kuin tämä tässä. Ainakin.”

    Jardirt ei tohtinut edes kommentoida, kuinka huonosti Notfun ymmärsi laivojen skaalasta. Negatronien päässä taas raksuttivat selvästi tosi hotit rattaat. Eli ne kävivät kuumana, kuten kävi Nimetön Arthronia Kantava Matorankin, joka oli joutunut istumaan alas. Jardirt taas näki loistavan sauman hoitaa pientä rekrytointia.

    ”Ne Bio-Klaanilaiset, minne olemme parhaillaan menossa, eivät myöskään hirveästi tykkää siitä laivasta eivätkä sen omistajista. He varmaan jopa auttaisivat, jos tahtoisit pistää sen päreiksi.”

    Negatronien katse kirkastui hieman. Pieni noro mustaa verta valui tämän silmälapun alta.

    ”Ja ööh, työehtosopimuksessa sanotaan, että jokaisella merirosvolaivalla pitää noudattaa kiintiömääräyksiä ja vähintään joka kuudennen rosvon pitäisi olla naisia… ja se yksi meni hukkumaan tuossa aikaisemmin, jjjotenn…” Jardirt jatkoi ja vilkaisi kohti kapteeniaan suostumuksen saamiseksi. Notfunia ei kuitenkaan enää kiinnostanut. Tämä hihitteli parhaillaan Aerikille, joka oli tarttunut silmäkuopastaan kiinni laivan ruoriin.

    ”Hyvä on”, Negatronie myöntyi. Tämä oli sopiva lohdutuspalkinto ankeriaan kenties koko elämän surkeimman päivän päätteeksi. Ainakin hänellä oli nyt johtolanka Positronien luokse, ja jos se vaati seurakseen kasan merkillisiä merirosvoja ja näiden trenssihaalarisen kyytiläisen niin se oli pieni hinta maksettavaksi.

    Jardirt kohautti olkiaan. Tärtäläiset näyttivät suurin piirtein toipuneen järkytyksestään. Vartin aluksen kuntoa tarkastettuaan Grijboot tuli siihen tulokseen, että Kuole Yön Tärtä II (timon) oli kuin olikin yhä merikelpoinen. Kurssi korjattiin takaisin kohti välisaaria ja matka jatkui. Yksi miehistön jäsen oli mennyt vaihtoon ja laivalla palvelevien ehjien silmien määrä oli pudonnut dramaattisesti, mutta uuden rommipullon avannut Notfun oli varma, että tällaiset vastoinkäymiset vain paransivat yhteishenkeä.

    Laivan kannella menosuuntaan tuijotteleva Yksityisetsivä oli pysynyt paikallaan välikohtauksesta lähtien. Tämän rinnalle astellut tummanpuhuva nainen jäi hetkeksi kuuntelemaan meren pauhaamista, mutta piti koko ajan silmällä vierellään seisovaa hujoppia.

    ”Sinä olet ihan hiton pelottava”, Negatronie kuiskasi niin, että vain etsivä kuuli.

    ”Koska jonkun täytyy”, hän vastasi ja korjasi hattunsa asentoa samalla, kun Xian myrkyttämät vedet tummenivat näkyvästi heidän edessään.

    Oli alkanut sataa.

    Happoa.

    ”Höhö”, Aerik naurahti ja raapi ehjää, kutiaavaa kättään koukullaan…

    … käsi tipahti laivan lattialle. Arthronia Kantava Nimetön Matoran kaivoi pesusienen taas esiin ja alkoi kuuraamaan.

  • Anonymmelin tulikoe

    Die Tärtä

    Angorangerit istuivat neuvottelupöydässä Tärtäläisten johtoa vastapäätä. Pöytä oli kannettu ruumasta kannelle, jossa kylmä tuuli ujelsi. Anonymmeli ei näyttänyt yhtä hermostuneelta kuin Un-Tak, jonka silmissä vilisivät kauhukuvat edellisen perämiehen kohtalosta. Myös Grijboot sekä Laagras olivat vaivautuneet tulemaan esille samaan aikaan.

    Vaatimukset olivat kovat. Tärtäläisten tulisi luovuttaa panttivangit, puolet miehistöstä ja taistella Bio-Klaanin rinnalla tulevissa taisteluissa. Onu-Turaga puri hammasta. Hän ei haluaisi suostua ehtoihin, mutta laiva oli hänelle tärkeämpi kuin miehistö. Hän oli nähnyt Angojen tuhovoiman, hän ei haluaisi uudestaan.

    Pöytää ympäröi sankka joukkio Matoraneja, jotka jännittyneinä odottivat tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Useat olivat ajatelleet vetäistä pistoolin ja ampua jonkun kirjavasta joukosta. He eivät kuitenkaan.

    Lopulta Kapteeni huokaisi syvään. Hän katsoi Angorangereita hetken ja teki hitaan, mutta selvän nyökkäyksen ja hypähti ylös tönäisten tuolinsa kumoon.
    ”Jokainen riviin!” Hän huusi käskevästi ja teki teatraalisen osoituksen miehistöänsä kohti. Anonymmeli katseli, kuinka järkyttyneiltä näyttävät Matoranit asettuivat tasaiseen riviin. Hän mulkaisi kohti Un-Takia, joka tärisi.
    ”Perämies, sinä myös.”
    Le-Matoranin sydän jätti useamman lyönnin välistä. Hän nousi hitaasti tuoliltaan ja haparoi kohti riviä.
    ”Un-Tak, kuinka monta jäsentä osallistui kapinaan?” huudahti Anonymmeli hänelle samalla. Tästä Le-Matoran säikähti niin, että kompastui. Hän kuitenkin nousi nopeasti ylös.
    ”Neljännes miehistöstä, Kapteeni” hän vastasi.
    ”Siispä pyydä joka neljäs astumaan eteen.”
    ”K- käs-kystä…”

    Näin monet toisilleen tutut joutuivat erkanemaan. Auttamaan sodassa kansaa, jota vastaan olivat itsekin taistelleen. Väkeä alettiin sulloa pelastusveneisiin tunteitta. Vaikka monet olisivat muutenkin halunneet erota Tärtäläisistä, eivät he olisi halunneet erota ystävistään.

    Jäljelle jääneet piraatit katselivat autiolta vaikuttava laivaa, missä ennen kuului lasien kilinä ja nauru. Ei enää.

    Vihreä Angorangeri oli viimeisenä Die Tärtällä. Hän tepasteli kohti maßentuneen näköistä Kapteenia, joka keskusteli Grijbootin kanssa. Vihreä yskäisi saadakseen huomiota.
    ”Me haluaisimme myös puolet Toista mukaan.” Hän sanoi.
    Onu-Turaga oli pysyi hetken hiljaa, kunnes sanoi: ”Vankiselleillä pitäisi olla yksi Jään Toa ja…”Anonymmeli otti ohitsensa kirmaavaa kirveen kanssa heiluvasta Kasvillisuuden Matoranista kiinni ja käski: ”Sinä tunnet Aloemin. Jos hän ei avaa ovea, murra se, tai muuten sinä joudut hänen sijastaan varmaan kuolemaan noiden sodassa!”

    Meri

    Pitkä, musta ankeriasmainen Rahi, Negatronie havahtui loiskeeseen pinnalla. Taas veneitä, joiden pahaa aavistamattomat matkustajat voisi hyödyntää energiana. Se alkoi uida nopeasti kohti veneitä.

    [spoiler=Qwertyuiopåasdfghjklöäzxcvbnm]Des Essess, joka on Essessers:eiden käytössä :3

    Brittinimet huomasittekin jo ylempänä käytössä.[/spoiler]

  • Saunaviesti

    warning Sisältövaroitus: Tämä viesti ei edusta Klaanon Oy:n arvoja ja on aikansa (sekä tosi oudon hornyn teinin) tuotos.

    Meri

    Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.

    Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.

    Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht’äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.

    Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan?
    ”Koska Olet, Heh, Matalikossa.” kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa.
    Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla.
    ”Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet.” Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. ”Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!”

    Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä.
    ”Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!” huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan.
    ”Päivää… Olen Aloem.” Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.

    Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.

    Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?

    Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.

    Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: ”Ruu-ti tyn-ny-ri” hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.

    Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.

    Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: ”Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa.” Luki Painovoiman Matoran ääneen: ”Kuuluisiko tuolla ’kaakkois-osassa’ olla viivaa?”

    Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä ”Kuulostaako ’kaakkoisosassa’ sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva.”

    ”Ei yhteen…” Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: ”Se saattaisi olla ’kaakkois osassa’, mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin.”

    Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.

    Uroijegen.

    Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.

    Yht’äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!

    ”Aloem, Auttaisitko Hieman?” Huusi Tiikeli sekavassa tilassaan: ”Joumahin Illallinen Kävi Kimppuuni!”

    ”’Joumahin Illallinen’… Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?” Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!

    Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.

    Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,

    mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.

    ”NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!” Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.

    Meri

    Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.

    Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.

    ”Lioku…” Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.

    Uroijegen

    Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.

    ”Joumah?” Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä – karhu heitteli häntä liiankin usein.

    ”Niin, Kaunis Toa HIK ?” Vastasi Rahi humaltuneena.

    Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. ”Miksi tuon Rahin nimi on ’Joumahin Illallinen’? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?”

    ”Kyselet Paljon.” Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: ”Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei.”

    Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin… Tanssivan?

    Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!

    [spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]

    Uroijegeniläinen Ushma-kylä.

    Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.

    Takaisin rannalle

    ”Jee!” Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia ”Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!”

    ”Mutta Et Syö!” Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.

    Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. ”Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa.” Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.

    Aikainen yö, Uroijegen

    Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.

    Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.

    Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.

    ”Aloem…” Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: ”Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot.”
    Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: ”Voih… Kyllähän minä voisin tulla-”
    ”Hienoa!” Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. ”Joukka?”
    ”Tiikeli?” Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista.
    ”Lisää Tehoa Kiukaaseen!”
    ”Heti Paikalla!” Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.

    Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla ”Olutta Ja Makkaraargh!”

    Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.

    Ranta

    Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.

    Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa…

    Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan”Kii-tos.”

    Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! ”Jippii!” kuului hihkaisu hämärällä rannalla.

    Temppeli

    Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: ”Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos.”

    Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. ”Aloem, Kaikki Kunnossa?”
    ”Kyllä… Kaikki on kunnossa.” Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.

    Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. ”Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!” Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. ”Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme.” Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: ”Vai Tarvitsetko Apua?”
    ”Ehh.. Ehkä en kuitenkaan…” vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä.
    Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.

    Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.

    Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: ”Tiikeli?”
    ”Niin?”
    ”Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?”
    ”En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei.”
    ”Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?”
    ”Kyllä!”
    ”Aloem, Istu Toki Viereemme.”
    ”Istuisinko?” Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem.
    ”Istu vain” Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.

    Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä.
    ”Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?” Selitti Joumah humalapäissään.
    Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle.
    ”Heh.” Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. ”Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat.”
    ”Totta Puhut, Vanha Veikkoseni.” Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan.
    ”Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä.” Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. ”Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa.”
    ”Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On.” Vastasi Joumah töykeästi saapujalle.
    ”Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!”
    ”Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala.” Sanoi Tiikeli: ”Tervetuloa – Tulisit Toki Seuraamme.”

    ”Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem.”
    ”Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani.”
    ”Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita.”
    Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää.
    ”Ja minä olen Lieko.”Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. ”Saisinko?”
    ”Ota Vain.” Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.

    Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla ”Grobit!”

    Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan.
    ”Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi.” Huudahti Joumah yllättäen.
    ”Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?” Huokaisi Toa.
    ”Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa.” Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään.
    Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.

    Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!

    Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: ”Tiedän, että ’Isä 42’, joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni.”
    ”Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan.”
    ”Mikä et ole?”
    ”Epämuodostunut Peukalo.”
    ”Et kai väitä, että minä olisin?”
    ”En? Vai Väitinkö? En Tiedä… Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia.”

    Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.

    Lähistöltä kuului ääniä – kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.

    Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri… Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.

    Temppeli

    Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.

    Yht’äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa.
    ”Mmmitä On Tapahtunut?” Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa.
    Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: ”Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-”
    Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies.” Keskeytti Joumah hädissään.
    ”Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?”
    ”No… Jatkakaamme Sitten.”
    ”Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta.” Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan.
    ”Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?” Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi.
    ”Yksi sillä oli keskellä päätä”
    ”No… Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-” Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla ”JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?”
    Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. ”Eh…” sanoi Joumah peloissaan.
    ”Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja.”

    Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen?
    Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. ”Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota.” Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. ”Kunhan Ensin Pesisit Sen.

    Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.

    Yht’äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.

    Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita.
    ”Tuo tämän kasvin vartta.

    Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi…

    Die Tärtä

    ”Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen.” Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: ”Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin.”
    Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä.”
    ”No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot.” Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan.
    ”Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi.” Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.

    Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: ”Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi.”
    Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?

    ”Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!” Kuului valitus korkealla äänellä.
    ”Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön.” Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: ”Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen.
    ”Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi.”

    Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja.
    ”Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?” Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta.
    ”Voi kyllä!” Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: ”Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?”
    ”En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä.”
    Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan.
    ”Asia lienee sovittu?” Kysäisi Grijboot pää kallellaan.
    ”Voi kyllä!”
    ”No… Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä.”
    ”Tässä.” Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa.
    Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht’äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: ”Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman.”
    Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.

    Grijbootin hytti

    ”Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?” Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta.
    ”Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä.” Vastasi Aloem ja mietti hetken: ”Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin.”
    ”Perin poikkeuksellista…Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-”
    ”Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena.” Keskeytti Aloem: ”Kyllä.”

    Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. ”Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa.
    ”Jopa tuo?” Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua.
    Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. ”Se on… Eh… Erään ihailijani veistämä.” Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna.
    ”Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa.” Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja.
    ”Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek.”
    ”Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?”
    ”Tämä.”
    ”Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä… No, entä Hopeinen väri?”
    Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: ”Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda.”
    ”Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin… Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä… Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset.” Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.

    Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös.
    ”Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman.”
    ”Hienoa.” sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. ”Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin.”
    ”Nähkäämme. Ja kiitos lainasta.”
    ”Eipä mitään.”
    Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä.
    ”Selviytymisiin.” Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.

    Die Tärtä

    Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?

    ”Wirreh!” Kuului hänen takaa korkea huudahdus: ”Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?”
    Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: ”Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?”
    ”Niin… Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi.”
    ”Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut.” sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. ”No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?”
    Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. ”En?”
    Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: ”Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi.”
    ”Voi kiitos.”
    ”Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme.”
    ”Siinä kaikki?”
    ”Siinä kaikki.”

    Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: ”Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa.”
    Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta.
    ”Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa.” Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa.
    Un-Tak hämmästyi kehotusta: ”Todellako?”
    Maan Toa nyökkäsi: ”Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin.”
    Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.

    Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti.
    ”Siskosiskokatso!” Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: ”Veistin melat aivan itse.”
    Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. ”Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?”
    Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: ”Etkö?”
    Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.

    Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.

    Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin.
    ”Aloem, voisitko kaataa tuon puun?” Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä.
    Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.

    Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.

    Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten…
    ”Aloem?”
    Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.

    Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.

    ”Wlirreh!” Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. ”Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!”
    Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.

    Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti … hatusta?

    Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän

    Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta.
    ”Eh… Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?” Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit.
    Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin ”Ei. Sinä pidät sen.”

    Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin.
    ”Aloem?”
    Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena.
    Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen.
    ”Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla.”

    Kasvi jonka Lieko näytti… Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä…
    Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut.
    …veneessä, jolla Aloem oli paennut.

    Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.

    Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.

    Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.

    Uroijegen

    Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.

    Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.

    Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja… ”Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?” Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi – jos Liekoon on uskomista – yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.

    Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.

    Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta… Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.

    Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.

    Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.

    Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä – ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen ”viittansa” oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.

    Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)

    S/S Rautasiipi

    S/S Rautasiipi

    …

    … …

    … … … …

    … … … … … … … Yawn?

    Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N’jaa. Ei sillä niin väliä.

    Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen.
    …
    Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan… Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle…

    Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No… Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.

    Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja.
    ”Sinä!” Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. ”Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa… Häivy! Pilasit yöuneni!”
    Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. …vielä…

    Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää.
    Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario?
    Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.

    Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi ”ah niin valpasta” Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan.
    Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.

    Torakka vetäisi liipaisimesta.

    [spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]

    Uroijegenin ranta

    Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.

    Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään.
    ”…
    Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten.    ”

    Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan… Metallinen kolahdus.

    Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.

    Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.

    [spoiler=Informeizzön…]Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.

    Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.

    Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.

    [spoileri]It’s a spoiler under a spoiler![/spoileri][/spoiler][spoiler=Niin ja Gekko o torni.]Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?[/spoiler]