warning Varoitus! Seuraava teksti käsittelee aiheita, joista lukeminen voi aiheuttaa ahdistusta joillekin lukijoille. Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja (sisältää spoilereita).
Tässä viestissä on kohtauksia, jotka käsittelevät itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Viestin kirjoittajat ovat avoimia kritiikille mitä tulee näiden aiheiden käsittelyyn tässä viestissä.
Kahu-haukka liiteli turkoosin sinen keskellä. Raikas viima ravisutti sen sulkia samalla kun korkeuksissa porottavat kaksoisauringot lämmittivät sen selkää. Se haravoi katseellaan allaan levittäytyviä kvartsinvalkosia vuoria ja niiden rinteitä etsiessään itselleen saalista.
Kahu käänsi aavistuksen päätään havaitessaan eräällä vuoripolulla liikettä. Kaksi telaketjuratsua sekä pari pitkää matoralaista niiden selässä olivat matkalla koilliseen. Lintu käänsi katseensa muualle – se ei ratsastajista välittänyt. Se päästi nokastaan korkean kirkaisun, ja samassa sen valtavat energiasiivet olivat kantaneet sen virstojen päähän.
Nuori selakhi nosti kätensä suojaamaan silmiään auringoilta. Hän seurasi, kuinka kahun tumma siluetti katosi vuoren huipun taakse. Sitten hän laski katseensa ympäröivään maastoon ja huokaisi.
”Onpa päivä kaunis.”
Hailtian vierellä ratsastava kultainen ritari nyökkäsi.
”Todellakin. Ihanaa, että kesä tuli lopulta niin nopeasti pitkän talven jälkeen!” ruhtinaallista violettia viittaa harteillaan kannatteleva toa totesi hymyillen ja silitti ratsunsa päälakea. Ratsu piti tyytyväistä hurinaa.
Heidän ratsastamansa vuoristopolku mutkitteli ylämäkeen vehreän ruohon peittämää rinnettä. Sieltä täältä maasta puski esiin kirkkaanvalkoisia lohkareita sekä kimmeltäviä, kvartsisia kristallirykelmiä. He sattuivat juuri silloin ohittamaan kukkakedon, joka Akuavon ja Avakun paisteessa pääsi hehkumaan kaikissa sateenkaaren väreissä.
”Taras-Sercës ja palatsin rauniot sijaitsevat näiden vuorten pohjoispuolella”, toa sanoi. ”Matkan Valkokvartsivuorilta sinne pitäisi taittua vajaassa päivässä, mutta ehdotan, että leiriydymme tänne vielä täksi yöksi. Teillä on pitkä päivä edessänne huomenna, teidän ylhäi-”
Toa keskeytti selostuksensa käännyttyään katsomaan kohti matkakumppaniaan – tai sitä, missä tämän olisi kuulunut olla: tämä ei nimittäin enää ollutkaan hänen rinnallaan.
”P-prinsessa? Prinsessa!” Toa huusi hieman hätääntyneenä komentaen ratsunsa pysähtymään. Pian hän kuitenkin helpottui äkätessään suojattinsa ratsun kukkakedon vierellä ja tästä ei kovinkaan kaukana prinsessan itsensä. Tämä oli kumartunut kedolle poimimaan kukkia.
Ritari naurahti ja pudisteli päätään. Hän komensi ratsuaan pysymään paikoillaan ja loikkasi itsekin alas ratsailta. Saappaiden korot kopahtivat tien kiviä vasten.
Sillä välin prinsessa otti kultakirjaillun tikarinsa ja katkoi sillä kukkien varret pirteästi hyräillen. Hän laittoi sen takaisin tuppeen vyöltään roikkuvan sotilassapelin viereen. Sitten hän kohensi vähän valkoista viittaa harteillaan, muodosti keräämistään kukista siron kimpun ja nousi seisomaan. Hän katseli kättensä työtä tyytyväisenä. Aurinkoinpaiste leikki hänen naamiollaan, liljanvalkealla ja pastellinoranssilla uniormullaan sekä hänen oikeaa käsivarttaan peittävällä metallihanskalla.
”Kun katkoit kukkiemme jalat, kysyitkö niiltä, sattuiko se?” kuului vieras ääni aivan prinsessan olan takaa. Hän kavahti ja pyörähti ympäri kukkakimppuaan puristaen. Toinen, siniseen viittaan pukeutunut selakhi oli ilmestynyt hänen taakseen. Tämän haarniska ja vaatetus näytti paljon askeettisemmalta matkalaisiin verrattuna, ja tämän naamiolla oli arvioiva, epävakuuttunut ilme.
”Ah! P-pahoittelen, olivatko nämä teidän istuttamianne? En yhtään tiennyt…”
Siniviittainen hailtia tuhahti.
”Eivät tietenkään, älä nyt hölmöjä puhu. Aivan itse ne näille lakeuksille ovat juurtuneet. Kauniita ne minustakin ovat – siispä mikä oikeus sinulla on repiä ne maasta?”
”Näiden vuorten hallitsijan oikeus”, kuului kahden selakhin takaa. Tawa asteli prinsessan ja muukalaisen väliin. Hän silmäili muukalaista päästä varpaisiin pitäen toista kättään näkyvästi miekkansa kahvalla.
”Hallitsijan?” muukalainen sanoi kohottaen kulmaansa. ”Siitä on aikaa, kun näillä mannuin on hallitsijoita meidän väestämme liikkunut… vai oletko sinäkin vain Varjotun vasalli?”
”En!” prinsessa tömäytti painokkaasti. ”Minä en draakkikuningasta kumarra. Olen menossa Taras-Sercësiin häätämään varjot maastamme ja vapauttamaan Selakhian kansan! Olen vannonut siitä valan!”
Muukalainen näytti yllättyvän.
”Mikä on nimesi?”
”Olen prinsessa Khione Freon.”
”Nenya, kiertelevä noita vain”, muukalainen vastasi. ”No, kerro minulle, prinsessa Freon: miten aiot vapauttaa kansasi? Millä sinä vakuutat massat seuraamaan itseäsi? Millä rikot heidän kahleensa ja käännät ikiyön sarastukseksi?”
Khione oli selvästi aikeissa aloittaa palopuheen pitämisen, mutta silloin hän tunsi Tawan tarttuvan häntä kevyesti ranteesta. Tämä pudisteli päätään.
”Ehkei ole viisasta kertoa tuntemattomille aivan kaikkea.”
Prinsessa katsoi ritariaan silmiin ja nyökkäsi lopulta. Nenya tuijotti Tawaa kulmiensa alta.
Khione laski kauniit silmäänsä hetkeksi käsissään olevaan kukkakimppuun hakiessaan sanojaan. Lopulta hän kohtasi Nenyan vaativan katseen ja sanoi: ”Usko pois, minulla on jotain, millä saan kansamme vakuutettua. Ja minä… minä en aio olla kuin kaikki muut hallitsijat ja valtiattaret. Minä aion elää kansamme parissa, kuunnella heidän toiveitaan ja surujaan. Siten saan heidät seuraamaan minua. Voit luottaa sanaani, Nenya. Vielä koittaa uusi aamu Selekhian keisarikunnalle!”
Nenya katsoi matkalaisia hetken, mutta kääntyi lopulta tuhahtaen ja alkoi astella ketoa alarinteeseen.
”Sinä selvästi uskot siihen, mitä olet tekemässä, mutta minä en usko, että päämäärääsi on mahdollista saavuttaa, saati sitä, tuottaisiko se mitään hyvää. Sinä et ole ensimmäinen, joka on tahtonut jälleenrakentaa keisarikunnan. Aina kerran vuosisadassa rojalistit onnistuvat kaivamaan esiin jonkun esittämään Taracánon seuraajaa. Jonkun, joka vannoo olevansa hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija mutta joka aina lopulta juopuu vallasta! Pikku despootteja, keisarin irvikuvia…”
Nenya pysähtyi ja vilkaisi vielä kerran prinsessaa olkansa yli.
”Ei, prinsessa Freon. Monarkkien ja tyrannien aika on ohi. Meidän on jo aika kokeilla jotain uutta.”
Sen sanottuaan noita käänsi heille lopullisesti selkänsä ja loittoni rinnettä alas. Khione oli aikessa huutaa jotain tämän perään, mutta Tawa laski kätensä hänen olalleen.
”Älkää turhaa vaivautuko, ei hän enää teitä kuuntele. Ihmeellinen hyypiö…”
Khione huokaisi syvään. Pian hän otti kuitenkin päättäväisen ilmeen.
”Vielä joskus minä todistan hänet vääräksi…”
Hän katsoi, kuinka punasiipinen perhonen lenteli hänen kukkakimppunsa yllä. Hän hymähti ja ojensi sitten kukat ritarilleen. Tawa laittoi kätensä rinnalleen ja loihti kasvoilleen korostetun häkeltyneen ilmeen. Se sai prinsessan kikattamaan ja väläyttämään leveää hymyään.
Kaksikko palasi rakasetankkiensa luokse. Kiivettyään satulalleen Khione kuuli tutun sihahduksen selkänsä takaa. Sitten hän tunsi, kuinka pitkä, käärmemäinen olento kiipesi hänen selkäänsä pitkin hänen olalleen. Joku muu olisi varmasti kavahtanut kyseisen olennon nähdessään, mutta hän vain hymyili ja rapsutti sitä kaulasta. Se oli ollut hänen uskollinen kumppaninsa jo pitkään.
”Valtiaani. Loukkasiko tuo pahainen noita teitä?” se sihisi tuijottaen suuntaan, johon Nenya oli lähtenyt.
”No… ei hän erityisen kohteliaskaan ollut”, Khione huokaisi. Hän nykäisi ohjaksista, jolloin ratsut lähtivät rullaamaan ylämäkeen.
”Tahdotko, että tapan hänet?”
Prinsessa naurahti heleästi, aivan kuin tämä olisi kertonut vitsin.
”En, en, Tevienextë! Eiköhän minun itsetuntoni sen verran kestä!”
Tawa hymyili prinsessan sanoille. Tevienextë ei sanonut mitään vaan tuijotti värähtämättömillä silmillään alarinteeseen.
Juuri kun matkalaiset olivat uppoutumassa keskusteluun, kajahti ilman halki hätääntynyt huuto:
”Heeeiiii! Auttakaa!”
He hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan sivulleen, jossa alamäkeen juoksi kaksi matoralaista – ko- ja po-matoran. Nämä olivat selvästi haavoittuneita. Khione ja Tawa laskeutuivat välittömästi ratsailta ja juoksivat näitä vastaan.
”Mikä hätänä?” Tawa ehti kysymään ensimmäisenä.
”Ne veivät Firiën!” ko-matoran parahti. Tämän valkoisen hunan ohimolla oli verta vuotava haava.
”Me… me olimme matkalla lounaaseen, ja päätimme oikaista vuoren läpi kulkevien luolien kautta, mutta sitten rahihirviöt hyökkäsivät! Ne onnistuivat saamaan Firiën ja kantamukseksemme!” matatu-kasvoinen po-matoran selitti.
Tawa vilkaisi Khionea. Tämän kasvoille oli noussut keskittynyt, tuima ilme. Lopulta tämä vastasi Tawan katseeseen ja nyökkäsi.
”Älkää pelätkö. Me haemme hänet takaisin!” prinsessa sanoi päättäväisesti. Hän kumartui matoranin vierelle ja napauti vasemman kätensä sormella oikeaa kättään peittävää metallihanskaa. Sen pinta alkoi hohtaa kuulasta, vihreää valoa. Sitten prinsessa pyyhkäisi haarniskoidulla sormellaan hellästi kyyneleet pois matoranin poskelta. Matoran katsoi hölmistyneenä, kuinka kyyneleet alkoivat leijua prinsessan hansikkaan ympärillä. Lopulta ne haihtuivat ilmaan jättäen vain kimaltelevia hiukkasia jälkeensä. Sitten prinsessa vain napautti haavaa tämän ohimolla parantaen sen hetkessä.
Prinsessa väläytti leveää hailtian hymyään.
”Minä lupaan!”
Jätettyään ratsunsa ja kantamuksensa tien reunaan Khione ja Tawa saapuivat sen luolan suulle, mistä matoranit olivat kertoneet, ja astuivat empimättä sisään. Luola aukeni pian pitkäksi tunneliksi, jota valokivet valaisivat. Etummaisena kulkenut Khione joutui siirtämään katosta kasvavia köynnöksiä ja juuria pois tieltään. Tevienextë luikerteli kaksikon perässä.
Pian he näkivät taas päivänvaloa edessään. Tunneli päättyi leveään rotkoon, jonka katto avautui ulkoilmaan. Rotkon reunoilla kasvavat puut ja pensaat maalasivat luolaan tulvivan valon vihreäksi.
Ja edessään he näkivät etsimänsä.
”Mi-minä v-vannon! Nu-nuo kri-kristallit ovat arvokkain omaisuuteni! Te-teidän ei tarvitse v-vahingoittaa minua!”
Rurukasvoinen le-matoran tuijotti vapisten eteensä kumartunutta olentoa. Sen tummanpunainen kuori näytti noen ja tuhkan tahraamalta. Sillä oli neljä rotevaa, koukkukyntistä kouraa, pari herhiläisen siipiä sekä rosoisia piikkejä ympäri kehoa. Silmiä tällä ei ollut, vain epäsymmetrinen rypäs piikkejä.
Olento sihisi pihtileukojensa välistä tyytymättömänä: ”Te julkesitte astua meidän, nazokien, vuorenalaiseen valtakuntaamme. Valtiaamme ei hyväksy pyhien rajojemme loukkaamista ilman seuraamuksia.”
Prinsessa ja ritari seurasivat tilanteen kehittymistä tunnelin suulla. Firië oli nazok-porukan piirittämänä. Tusina, prinsessa laski nopeasti.
Nazok kumartui uhkaavasti matoranin ylle.
”Jollei sinulla ole mitään, millä maksaa röyhkeytesi hinta… me revimme sinut kappaleiksi. Me revimme kudokset irti metallisesta rangastasi ja käytämme ne ravinnoksemme. Me sulatamme luusi ja valamme niistä sotisopamme. Me pirstomme sydämesi ja viemme kasvosi. Sen jälkeen sinusta ei ole jäljellä kuin haihtuva muisto sinua surevien mielissä!”
Matoran kavahti, kun torakka raotti leukojaan ja tämän suusta alkoi tihkua hohtavaa, sulaa metallia. ”Katoa tästä maailmasta.”
Silloin jääpuikko iskeytyi torakan ohimoon, ja tämä karjaisi tuskasta. Muut torakat kavahtivat yllättyneinä. Khione ja Tawa ryntäsivät esiin piilostaan, ja nopealla ranteen heilautuksella Tawa loitsi salaman kahteen etummaiseen torakkaan, jotka lyyhistyivät savuavan käristyneinä maahan. Firië ampaisi juoksuun, onnistui väistämään häntä kohti kurottaneen hyönteiskouran ja kipitti rotkon yli sankareiden luokse. Hän tarrasi tiukasti halaamaan Khionen jalkaa. Khione hymyili tälle rohkaisevasti ja kohotti sitten katseensa torakoihin.
”Kuinka te julkeatte kiusata viattomia matkalaisia! Onko teidän tunneleittenne läpi kulkeminen teille niin iso rikos!?” Khione haastoi.
Torakat sähisivät ja louskuttelivat leukojaan. Niiden johtaja – se, joka oli kovistellut Firiëtä – kohosi täyteen mittaansa ja alkoi astella sankareita kohti. Vasta nyt he huomasivat torakan selästä törröttävän, suuren mustan rattaan.
”Tämä vuori on luojamme ja valtiaamme meille lupaama sekä meidän veljiemme verellä maksettu! Emme ikinä luovu siitä.”
”Roskaa! Te olette vääryydellä ja väkivallalla omineet nämä maat itsellenne! Nämä vuoret kuuluvat Selakhian kansoille!” Khione huusi.
Hailtia tuijotti järkähtämättömästi torakan silmättömiin kasvoihin. Sitten hän kohotti hansikoidun kätensä sydänvalonsa päälle ja julisti:
”Minä olen prinsessa Khione Freon,
Keisari Taracánon perillinen seitsemännessä polvessa
sekä Selakhian keisarikunnan laillinen hallitsija!
Tämän arvon minulle luovutti keisarikunnan kuudes perijä,
Kuningatar Oreithyia,
joka elettyään orjuudessa ei koskaan päässyt lunastamaan valtaistuintaan!
Mutta nyt minä olen palannut perimään valtakuntani,
vapauttamaan kansani ja korjaamaan kaikki vääryydet!
Jollette minua usko, katsokaa tätä!”
Khione kohotti hanskansa kaikkien nähtäville ja irrotti sen kyynärvarressa olleen levyn. Hanskan sisältä tulvi valo, joka valaisi koko rotkon. Torakat naksuttelivat vihaisesti leukojaan, ja heidän johtajansa vaikutti hiljentyneen vaikuttuneena. Tawa laski visiirin suojaamaan silmiään. Firië seurasi näkyä haltioituneena.
Se todellakin oli Suurkivi – Keisari Taracánon legendaarinen elementtikivi sekä koillissakarassa kasvatetuista oiramirileistä mahtavin. Keisarin kaaduttua kaikki olivat luuleet sen kadonneen ikuisesti. Moni sankari ja aarteenetsijä oli sitä janonnut ja tuloksetta etsinyt, mutta siinä se nyt oli – Khione Freonin hansikkaassa.
Nazokien johtaja irvisti. Tämä ojensi kämmenensä, josta alkoi tihkua sulaa metallia. Metalli valui pitkänä norona kohti lattiaa jähmettyen mustaksi, valurautaiseksi keihääksi. Sitten tämä iski sen uhmakkaasti maahan.
”Oiramiril. Tuokaa se minulle.”
Muut torakat tekivät samoin ja loihtivat esiin aseensa. Tawa komensi Firiën menemään turvaan, ja tämä lähti juosten kohti luolan suuta. Khione naksautti panssarilevyn takaisin hanskaansa piilottaen Suurkiven sisäänsä.
”Oletteko valmiita?” Khione kysyi tovereiltaan. Tawa ja loinen nyökkäsivät.
Khione hymähti.
”Vedetään niitä kuonoon”, hän sanoi ja vetäisi esiin miekkansa.
Sitten torakat ryntäsivät heitä kohti. Näiden keihäät kuitenkin kilpistyivät ilmaan, kun Tawa aktivoi Suojelemisen naamionsa. Khione seurasi perästä. Hän kosketti hansikastaan, joka alkoi hohtaa vihreänä. Sitten hän heilautti kätensä eteen, ja samassa myrskynpuuska heitti hyökänneet hyönteiset kumoon.
Khione ryntäsi kohti rotkon vasenta sivua, Tawa taas oikeaa. Tevienextë katosi varjoihinsa. Khione väisti parin torakan iskut pyörähtäen pistojen välistä kuin balettitanssija ja sivaltaen toista takaisin sapelillaan. Hän kosketti jälleen hansikastaan, jonka hohde vaihtui siniseksi. Sitten hän kopautti saappaansa lattiaan, jolloin kiiltävä jääpinta rupesi leviämään hänen jaloistaan. Hän ampaisi luistellen eteenpäin ja kaarsi hämmentyneiden torakoiden ympäri. Hän avasi suunsa ammolleen ja, kuin legondejen lohikäärme, syöksi kidastaan hallaa torakoiden niskaan.
Sillä välin Tawa heilautti moottorisahamiekkaansa halkaisten torakan kahtia. Se lyyhistyi kirkaisten maahan ja murentui hiileksi ja tuhkaksi. Tawa tanssahteli torakkalauman keskellä torjuen keihäiden iskuja vaivattomasti miekallaan ja naamiovoimallaan. Tawa virnisti nenäkkäästi ja heitti näille lentosuukon, joka muuttui ilmassa korventavaksi salamaksi.
Khione näki silmäkulmassaan, kuinka joukko torakoita kaatui Tevienextën käsissä. Tilanne näytti sujuvan heidän kannaltaan hyvin.
Hän havahtui ajatuksistaan, kun välähdys valoa ja kuumuutta lensi hänen päänsä ohi. Khione säikähti ja refleksinomaisesti kasvatti maasta jääseinän suojakseen. Seuraava säde pirstoi jäästä kappaleita. Torakoiden johtaja marssi häntä kohti keihästä käsissään puristaen. Hän oli ojentanut eteensä kolmannen kätensä, jonka kämmenpohja hehkui kuin porottava aurinko.
”Noin suurenmoinen ase noin naiivin prinsessan käsissä. Sen potentiaali menee hukkaan”, torakka murahti tunteettomalla äänellään. Se kohotti hiilihankomaisen aseensa ja löi. Khione kohotti miekkansa suojaamaan. Kun heidän aseensa kohtasivat, hänestä tuntui kuin juna olisi osunut häneen.
Hän kiristeli hampaitaan ja joutui molemmin käsin pitelemään miekastaan. Torakka painoi keihästä koko painollaan ja sihisi prinsessan korvaan: ”Tuo ase on tehty sotaan. Anna se minulle.”
”En ikinä! Suksi helvettiin!”
Nazokien johtaja sähisi. Samassa Khione näki, kuinka sen kolmas kämmen alkoi leiskua. Khione loikkasi välittömästi taaksepäin ja nosti hansikkaansa, josta lennähti ilmaan vesisuihku. Se kohtasi nazokin ampuman säteen ja höyrystyi välittömästi usvaksi.
Mitä torakka ei ollut odottanut, oli se, että usvan keskeltä syöksyi toinen keihäs kohti tämän kurkkua. Tämän onnistui väistää iskun täpärästi, mutta ei ehtinyt pois alta, kun karjuva rahkshi loikkasi tämän kimppuun. Tevienextë puski nazokin armottomasti luolan seinää vasten ja alkoi takoa tätä nyrkeillään.
Khione perääntyi huohottaen Tawan vierelle. He seisoivat selkä selkää vasten pitäen vihulaiset kaukana taioillaan.
”Mistä näitä russakoita sikiää!?” Tawa parahti.
”Lääh… niinpä”, prinsessa vastasi. ”Me-meidän on ehkä peräännyttävä.”
Mutta silloin rotkossa kajahti äänekäs kohahdus – kuin voimakas ilmavirta olisi vyörynyt ulkoa alas luoliin. Rotkoa ympäröivistä puista irtosi satoja lehtiä, jotka nyt varisivat ilman halki rotkoon.
Ja niiden mukana taivaista laskeutui enkeli. Kuoleman enkeli.
Makutan suuret, mustasulkaiset siivet löivät ilmaa raskaasti tämän synkänmustan kaavun langettaessa varjonsa kaikkien heidän ylleen. Julmat silmät Suuren Varjojen Naamion takana tuijottivat prinsessaa syyttävästi.
”Kuulin lasteni avunhuudot, ja kun saavun heitä auttamaan, mitä näenkään?” tämä lausui.
”Makuta!” Tawa huudahti ja suuntasi miekkansa yläilmoihin kohti langennutta.
”Selakhian keisarikunta ei saa koskaan palata”, makuta julisti. ”Pridakin perintö olkoon vaipuva unholaan! Sillä niin minä olen päättänyt – minä, Suuri Makuta, Tuonelan lähettiläs ja kaikkien Nazokien jumala!”
Nazok-torakat hurrasivat yhteen ääneen. Makuta heilautti suurta viikatettaan langettan synkän loitsun, ja sekä prinsessa että tämän uskollinen ritari painuivat maahan näkymättömän voiman alistamana.
”Lapseni kauniit”, makuta lausui nyt kansalleen, ”älkää ikinä, koskaan antako kuolemanpelon kuihduttaa janoanne!”
Khione kihisi purren hammastaan. Hän mulkaisi makutaa kulmiensa alta.
”Senkin saasta! Olisi pitänyt arvata, että makuta on tämänkin takana! Sinä käytät nazokeja omiin synkkiin tarkoitusperiisi! Makuta, minä vannon sinulle… vielä koittaa päivä, jolloin varjojen valtakuntasi sortuu tomuun!”
Makuta nauroi kolkosti.
”Ehkäpä niin. Kohtalo, meidän kaikkien, on ennalta määrätty. Niin kuin Initoi kahlitsee teidät koneeseen, Varjojen Naamio ohjaa minun tekojani!”
Khione kurtisti kulmansa vihaisena.
”Vilkaistaanpa sitten sen naamion taa!”
Siinä samassa hän hyppäsi kohti makutaa ja loihti hanskallaan tuulenpuuskan lennättämään hänet korkeammalle.
”Mitä helvettiä, seis”, makuta älähti, kun selakhi laskeutui yllättäen hänen päälleen. Apinan raivolla prinsessa repi irti makutan kasvot – vain paljastaakseen niiden alta toiset.
”Senkin röyhkeä tyllerö!” makuta kirkui heittäen selakhin takaisin rotkon pohjalle. ”Kukaan ei ole nähnyt todellisia kasvojani sitten aikojen alun!”
Maahan mätkähtänyt Khione tuijotti nyt epäuskoisena sielunvihollisen kirkkaan vaaleanpunaista jaloa Mirua sekä tämän ilmoille lehahtaneita pitkiä samanvärisiä hiuksia.
”Hetkinen, sinähän olet… Marlun?!”
”Nyt minun pitää puhella noin minuutin verran ilman empimistä, hairahtelua tai mikä ikinä se kolmas juttu olikaan”, Marlun sanoi. ”Se on vähän kuin se yksi paneelishow Xian kaapeli-TV:n neloskanavalla, niin kuin Marsalkka 017 juuri äsken huomautti.”
Khione oli hämmentynyt vastustajansa kummallisesta ulostulosta. Ja tämä sen kuin jatkoi.
”Mutta nyt jatkan eteenpäin ja puhun lempibändistäni, joka on Talo-Matorot. En tiedä, muistaako kukaan enää Talo-Matoroita, mutta paras keikka, jolle koskaan menin, oli Skotlannin näyttely- ja konferenssikeskuksessa nimeämispäiväaikoihin, varmaankin joskus ennen sotia, ja Talo-Matorot soitti siellä ja se keikka vain yksinkertaisesti oli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Bändi hajosi hyvin pian keikan jälkeen. En tiedä, mitä se sitten kertoo kyseisestä tapahtumasta.”
Tawa ja Khione katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Mitä helvettiä tapahtui?
”Istuskelen tässä ikään kuin kukistettuna ja lopetan höpisemisen pian”, Marlun sanoi. Hän oli toden totta valahtanut rotkon pohjalle istumaan päälimmäisen naamionsa menetettyään. ”Mutta sitä ennen teen muutaman oudon äänen suullani, jotka kuuluvat kutakuinkin ’pimpeli pompeli, tiluli taluli, jikudiduu jikudidaa, pingpong lippitappi duu daa’.”
273 nousi istumaan makuupussissaan. Hän räpytteli pari kertaa silmiään pöllämystyneenä. Hänen tuijotukseensa vastasi vain teltan seinä. Hän katseli hämillään ympärilleen, jolloin hänen katseensa osui Suurkiven sota -kirjaan, jonka hän oli laskenut vierelleen iltalueskelun jälkeen.
Ai… se oli unta.
Aurinkoinvalo kajasti ruskean telttakankaan läpi, ja teltassa alkoi olla jo kuuma. 273 haukotteli leveästi. Hetken hän vain tuijotti teltan kattoa rähmäisillä silmillään.
Vai että Marlun… mistähän sekin nyt uneeni tuli. Kuinkahan pitkällä aamu jo on? No, sama kai se on jo alkaa aamupuuhiin…
Hän ryömi vaivalloisesti teltan ahtaasta oviaukosta raikkaaseen ulkoilmaan. Ulkona oli kirkasta, ja hän joutui siristelemään silmiään aamuvalossa. Taivas lännessä oli pilvetön, mutta koillisesta oli lähestymässä laajempi pilvirintama, joka värjäytyi pinkiksi sarastuksessa.
Hän henkäisi syvään. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa, joka oli vielä koleaa, mutta lämpiäisi kyllä nopeasti aamun aikana. Hän poimi kivelle laskemansa lämpömittarin, joka ilmoitti lämpötilaksi neljä astetta plussalla. Hän verrytteli ensin, puki ponchon päälleen ja alkoi sitten hommiin.
Odotellessaan veden kiehumista trangiassa 273 pesi hampaansa. Hän oli pystyttänyt telttansa matalan kalliomuodostelman juurelle, suojaan tuulelta sekä pöllyävältä hiekalta. Nyt hän oli kavunnut kyseisen kallion päälle. Hän tiiraili edessään aukeavaa aavikkoa jynssätessään hampaitaan: idässä levittäytyivät Arj-Durunin laajat hiekkatasangot kumpuilevine dyyneineen. Hiekasta pilkisti käkkyräoksaisia pensaita sekä rosoisia kallioita sieltä täältä. Menoino-Wahin lumipeitteiset vuoret kohosivat etelässä rajaten vuorten ja rannikon väliin jäävän alueen niin kutsuttuun ”Vähä-Durunin” aavikkoon. Mitä hän oli alueesta etukäteen lukenut, oli se, että Vähä-Durunin pitäisi olla jokseenkin helppoa aluetta kulkea. Menoino-Wahin vuorijonon jälkeen levittäytyvä ”Suur-Durun” taas olisi yksi helvetti kulkea jalan. Vain hyvin varustautuneet karavaanit sekä motorisoiduilla kulkupeleillä liikkuvat rohkenivat ylittää maailman isoimman erämaan hiekkameret.
273 sylkäisi hammastahnat kallion reunan yli ja purskutteli suunsa leilinsä vedellä. Hän pyyhkäisi leukansa käsivarteensa ja jäi tuijottelemaan etelässä kohoavia vuoria sekä niiden aamuauringoissa säkenöiviä huippuja. Hän päästi pitkän huokauksen. Jylhät näkymät saivat hänet haaveilemaan, millaista olisi kavuta noiden vuorten rinteillä. Millainen niiden kallioperä ja ilmasto olisi? Mitä rahi-lajeja siellä elikä-
273 irvisti. Hän päätti palata takaisin teltalleen.
Juotuaan aamukahvinsa ja nautittuaan aamiaisen (Ruki-Koron muikkusäilykkeitä, korppuja sekä kuivattuja persikoita) hän viimein purki leirinsä. Kirjansa ja kaikki painavat asiat hän sulloi Manun taika-arkun uumeniin. Alinolla-hanskan hän kiinnitti roikkumaan vyöltään lantiolleen. Sitten hän vielä kohensi rinkkansa hihnoja, verrytteli nilkkojaan ja asetti kristallisoittimensa kuulokkeet sarvilleen.
Sitten hän käveli.
Kalliot ja hiekkasärkät matelivat ohitse askel askeleelta. Maisemissa ei ollut paljoa katseltavaa. Välillä 273:n huomion vangitsi se tapa, jolla tuuli kerrytti hienoa hiekkaa pikkuhiljaa kasvaviksi nyppylöiksi. Toisinaan hän oli nähnyt nopean vilahduksen pikkuraheista, jotka olivat kuitenkin saman tien kadonneet kivien varjoihin tai sulautuneet maastoon.
Lämpötila alkoi nousta sitä mukaa, kun auringot kohosivat taivaalla. Tuntien taivallusta jaksottivat reilut huikat vesileilistä, kristallisoittimen kappaleiden vaihtuminen sekä istumistauot milloin kiven, milloin rinkan päällä. Vedestä ei tulisi olemaan hänellä pulaa – hän ja Manu olivat sulloneet äärenlippaan täyteen pullovettä jo ennen lähtöä. 273 oli sentään iloinen siitä, että hänen olisi todennäköisesti mahdotonta kuolla janoon aavikolla. Hän murehti enemmän sitä, kuinka pian hänen musiikkisoittimestaan loppuisivat paristot. Musiikki oli ainoa asia, joka piti häntä järjissään näillä kuolettavan yksitoikkoisilla marsseilla.
273 kapusi huohottaen dyynin huipulle. Sen toiselta sivulta heijastuva valo melkein sokaisi hänet. Hän ärähti ja kiskoi ponchonsa huppua alemmas, minkä jälkeen hän alkoi laskeutua dyyniä alamäkeen.
Toinen asia, mikä piti häntä järjissään, oli se, että Manu ei ollut sillä hetkellä paikalla. Tämä oli jo edellisiltana sanonut lähtevänsä hoitamaan asioita ”Kranalaan”. Se oli sopinut hänelle varsin hyvin. Hän ei juuri nyt voinut sietää makutan telepaattista paasausta päässään.
Ajatus Manusta sai 273:n kiristelemään pihtihampaitaan ja sadattelemaan itsekseen. Hän ei tahtonut ajatella tätä. Hän ei tahtonut ajatella tätä ja kaikkea sitä, mitä tämä oli 273:lle veneessä kertonut. Hänelle olisi ollut niin paljon helpompaa, jos hän olisi osannut sulkea ne ajatukset pois mielestään. Olisivatpa Siniset kädet tulleet vastaan tällä aavikolla ja pyyhkineet hänen muistinsa.
Mutta ajatustensa virtaa 273 ei kyennyt ohjaamaan, eikä hänellä siinä kävellessä muuta ollutkaan kuin aikaa ajatella.
Hän naurahti kuivasti. Vaikka etäisyys Mysterys Nuihin ja Nazorak-Pesään kasvoikin askel askeleelta, tunsi hän silti Pesän painostavan sykkeen kaikkialla ympärillään. Oliko ollut naiivia ajatella, että hän pääsisi sitä pakoon vain lähtemällä saarelta? No, eipä kai: jos hän ei olisi koskaan kuullut totuutta nazorakien alkuperästä, olisi hän ehkä voinut vaeltaa kauas pois Imperiumin vaikutusalueelta, asettua asumaan johonkin Klaanin kaltaiseen kaupunkiin ja unohtaa nazorakit. Mutta nyt, kun hän tiesi totuuden? Ei… varmasti ei.
”Eli… nazorakit on alusta asti suunniteltu armeijan tarpeisiin?” ”Niin, no, tavallaan kyllä. Teistä suunniteltiin käytännöllisiä sotilaita…”
”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa, kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”
Sillä miten hän ikinä voisi paeta jotain, mikä tuli hänen sisältään? Miten hän voisi paeta jotain, mikä oli osa hänen biologista koodiaan – hänen perimäänsä?
Ovatko… nazorakit syntyjään pahoja?
Se oli kysymys, jota 273 oli tietenkin miettinyt aiemminkin. Ennen hän oli kuitenkin pystynyt muistuttamaan itselleen aiheen olevan lopulta vain filosofista sanahelinää, mihin ei ollut löydettävissä objektiivisia vastauksia. Mutta nyt hänellä oli luojiensa sana aiheesta. Makuta Nui ja Abzumo olivat luoneet nazorakit sotaan. Heidät oli kirjaimellisesti suunniteltu tuhoajiksi ja valloittajiksi. Miten… miten sellainen laji ei voinut olla pahuuden ruumiillistuma?
”Mutta emme me rajoittaneet teitä siihen tarkoitukseen, ja katso! Olette kehittäneet omaa taidetta ja omaa tiedettä. Kuulemastani päätellen jopa joitain todella edistyneitä teknologioita, joita matoralainen kansa ei ymmärtäisi. Voin olla ylpeä.”
Mutta miksi sitten nazorakien yhteiskunnasta on tullut sellainen!? 273 tuskaili. Paljonpa taiteesta tai tieteestä on iloa silloin, jos olennon vaistot ohjaavat sitä tappamaan! Jos nazorakit olivat vapaita tekemään mitä vain sen jälkeen, kun makutat luopuivat suunnitelmistaan, miksi lopputuloksena oli maailman kammottavin armeija?
”Abzumo… hän on osa Allianssia. Onko hän salaa ohjaillut nazorakeja varjoista?” ”Sitähän minä en tietäisi.”
Kuvajainen Abzumon kasvoista välähti hänen silmissään. Se sai hänet irvistämään, aivan kuin se olisi tehnyt häneen fyysisesti kipeää.
273:n askeleet hidastuivat hidastumistaan, kunnes hän pysähtyi paikoilleen. Hän tunsi läkähtyvänsä viittansa alla. Huohottaen hän kohotti oikean kätensä kasvojensa eteen. Hän puristi sormensa nyrkkiin ja avasi ne. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kätensä uudella tavalla – aivan kuin hän olisi erottanut molekyylirakenteet kämmenpohjansa pinnasta.
Joko… joko makutojen intentio on luontaisesti muovannut nazorakeista Imperiumin tai sitten Abzumo on ohjannut lajiamme haluamaansa suuntaan… tai voi olla, että 001:llä on ollut jotain tekemistä asian kanssa… tai sitten on jokin neljäs vaihtoehto, jota en vielä tiedä, hän mietti yrittäen epätoivoisesti keksiä muita selittäviä teorioita.
… mutta jos on niin, että nazorakit ovat geneettisesti kykenemättömiä elämään rauhassa muiden lajien kanssa… jos nazorakien luonto ohjaa meitä kohti tyranniaa ja hierarkioita… niin tarkoittaako se, että peli on pelattu? Onko vallankumous mahdoton?
273 kiristeli hampaitaan. Hänen sydänalaansa puristi. Vaikka 001 ja hänen johtoportaansa syrjäytettäisiin, tulisivatko nazorakit vääjäämättä seuraamaan johtajaa, joka vetoaisi heidän verenhimoonsa sekä auktoriteetin kaipuuseensa? Voiko sellaista luontoa miksikään muuttaa? Voiko… voiko konetta murtaa!?
Silloin hänen mieleensä palasi Visokin kanssa käyty keskustelu Kapuran mielen rantahietikoilla. He olivat puhuneet siitä, kuinka kaukana he molemmat olivat lajiensa ideaaleista. Sen verran, mitä 273 oli oppinut tätä tuntemaan, ei Visokki vaikuttanut tuhoon tai alistamiseen taipuvaiselta – ei adminina saatika makutan lapsena. Jos visorak saattoi janota rauhaa, niin miksei myös nazorak?
273:n jalat alkoivat jälleen liikkua eteenpäin. Olenkohan minä liian mustavalkoinen? hän pohti. Sillä olivathan nazorakit kykeneviä hyvään – oli hän itsekin siitä jonkinlainen esimerkki. Hän muisteli niitä pieniä hyvyyden ja lempeyden hetkiä, joita hän oli elämässään kokenut. Sitä kertaa, kun hänen sotilasakatemian opettajansa oli keskeyttänyt hänen ja 219:n välisen käsirysyn ja komentanut tämän matkoihinsa. Sitä ensimmäistä kertaa, kun Juippi oli tarjonnut hänelle juotavaa… ja sitä, kun 007 oli suostunut tapaamaan hänet hänen epäpuhtaudestaan huolimatta. Ja sitä, kun hän oli Klaanin selliosastolla päässyt todistamaan 1034:n ja tämän matoran-tutun sydämellistä sananvaihtoa. Eivätkö ne hetket todistaneet… jotain?
”Mutta entä ne kerrat, kun minua on nimitelty ja kustannuksellani on naurettu? Kun minut on piesty ja tavarani viety!? Ahhaha… kuinka monta kallisarvoista aivosolua minulta tuhoutuikaan siinä tappelussa sen kusipään kanssa. Miten… miten muuten sellaista selittää kuin puhtaalla sadismilla?”
Niin… millä sellaista selittää…
273:n pää painui alas. Hänen selkänsä takana kasvoi kaksi syvää varjoa.
”Eikö… eikö sinua kaduta yhtään!? Eikö Kuningattaren kärsimys… tai nazorakien kärsimys… eikö se tunnu sinulla missään?”
”No, tuota… ei? Kelvin. Jos muurahainen kävelee samalla polulla kanssasi ja tallot sen, tunnetko sen kärsimyksen nahoissasi?”
Niiden sanojen muistelu sai hänet edelleen kiristelemään hampaitaan. Hän oli todella uskonut Manuun. Hän oli jopa puolustanut tätä sekä makutoja ylipäätään Nenyan syytöksiltä, ja vielä senkin jälkeen Manu oli mennyt sanomaan jotain tuollaista!
”Kelvin, ymmärrätkö sinä, mikä tuo on? Pystytkö pitämään itsesi turvassa? En ole varma voinko…”
”… teet vaikeaksi uskoa, että ymmärtäisit, mitä makutat ovat. Makuta auttamassa tuhoamaan hierarkiaa… minulla on ystävä, joka näkisi tässä mitä suurinta huumoria.”
”Makutat ovat he, joiden ensimmäinen teko oli petos. He ovat petos, ja heidän ajatuksensa ikuisesti taittuvat sekä vihaan että ahneuteen kaikkea taivaanalaista kohtaan. Sitä valtaa, joka heille annettiin, he käyttävät kerätäkseen itselleen kaiken, mikä kerättävissä on, ja sen, mitä he eivät voi saada, he syövät, polttavat ja myrkyttävät. Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
”Eli… väität, että kaikki makutat ovat kategorisesti fahoja?”
273:n olkapäät alkoivat hytkyä. Hän ei voinut kuin nauraa katkerasti tilanteensa ironialle.
”Ahhaha haha! Voi Nenya, kuinka oikeassa sinä olitkaan! Minun olisi pitänyt kuunnella sinua…”
Kuinka sinisilmäinen hän olikaan ollut. Hän mietti hailtian kertomaa runoa Valtiattaresta sekä hänen omia yleviä sanojaan Manusta. Vasta nyt hän uskoi kunnolla ymmärtävänsä, miksi tämä oli ollut niin peloissaan makutan tapaamisesta – sekä miksi lukuisat klaanilaiset olivat varautuneita tämän läsnä ollessa. Makutoihin ei voinut luottaa. Kuten Nenya oli sanonut, ei heidän ensimmäinen petoksensa koskaan jäisi viimeiseksi.
”… älä luule, etten uskoisi hänelle olevan valinnanvaraa! On hänen kaltaisiaan, jotka valitsivat toisin. Mutta hän valitsee juopua siitä voimasta, joka hänelle suotiin. Hän valitsee olla yhteydessä siihen saastaiseen likakaivoon, josta maailman pahuus nousee. Ja ne valinnat kertovat meille, mitä hän todella on. Jokaisella makutalla on ollut ikuisuus aikaa muuttua, luopua siitä, mistä he nousevat. Jos niin ei ole tapahtunut, niin ei milloinkaan tule tapahtumaan. Tästä voit olla varma… Kelvin, sinä olet antanut pikkusormesi paholaiselle!”
Paholaiselle…
Se sana kylmäsi hänen selkääpiitään. Hän tunsi, kuinka hyytävä tajuaminen alkoi jäytää hänen ruumistaan samalla, kun hän alkoi hahmottaa, minkälaisiin kosmisiin voimiin hän oli mennyt sekaantumaan tekemällä Manun kanssa sopimuksen. Olivatko matoralaisten legendat oikeasti tosia? Olivatko makutat todella pimeyden ja tuhon olentoja, Mata Nuin langenneita enkeleitä, Maailman vihollisia? Ja hän oli mennyt tekemään sellaisen kanssa sopimuksen ja päästänyt tämän mieleensä sen suurempia kyseenalaistamatta.
”No… se selittäisi miksi nazorakit ovat sellaisia kuin ovat. Paholaiset loivat tuholaislajin. Jos makutat ovat paholaisia, niin silloin me olemme piruja…”
Niin. Niin selittäisi…
Hän havahtui synkistä ajatuksistaan huomatessaan sivusilmällään liikettä. Parinkymmenen metrin päässä maasta kaivautui esiin kookas rahi hiekkaa pöllyttäen. Hän päätti pysähtyä tarkkailemaan sitä ja tajusi pian sen olevan hiekka-tarakava. Tovin se nuuski ilmaa kuonollaan; sitten se lähti rullaamaan telaketjuillaan pohjoisen suuntaan.
273 oli helpottunut siitä, ettei lisko edennyt samaan suuntaan kuin hän. Hän jopa hymähti vähän – biologiset telaketjut omaavat rahit olivat olleet hänestä aina jotenkin huvittavia. Silloin hän huomasi hiekassa lisää liikettä: esiin kaivautui vielä toinen, paljon pienempi tarakava. Tarakavan poikanen kiiruhti emonsa perään, joka oli pysähtynyt odottamaan tätä.
Hän katseli, kuinka emo ja poikanen katosivat dyynien taakse. Hän seisoi siinä tovin näkyä miettien. Hän tunsi syvän tyhjyyden tunteen sisällään.
Kuningatar… Äiti…
… oletko sinäkin yhtä yksinäinen kuin minäkin tällä hetkellä…?
Miten hirvittävä kohtalo… elää sillä tavalla, lastensa vangitsemana, piilotettuna kaikilta…
Hän kiristeli hampaitaan.
… ikuisesti synnyttäen.
Nazorak katsoi jälleen kättään sekä koukkukyntisiä sormiaan.
Myös minäkin olen siitä synnistä syntynyt.
Häntä oksetti.
”Olen palannut”, ilmoitti telepaattinen ääni 273:n pään sisässä. 273 puristi kätensä nyrkkiin, muttei vastannut mitään. Voi, kuinka hän olikaan alkanut vihata tuota ääntä…
”Palasin juuri Kranalasta”, Makuta Nui jatkoi välittämättä keskustelukumppaninsa puhumattomuudesta. ”Viime kerran jälkeen päätin, että sain tarpeekseni siitä kellojen kilkutuksesta, joten aloin miettiä, mitä tekisin asialle.”
273 jatkoi sekä kävelyään että mykkäkouluaan. Hän painoi kristallisoittimestaan pari pykälää lisää volyymiä, mutta se ei juurikaan auttanut hukuttamaan makutan ajatusten välityksellä tapahtuvaa kommunikointia.
”No tiedätkö, mitä päätin tehdä asialle? No minäpä kerron. Minä hautasin viisimiljoonaa boom boxia ympäri Kranalaa kuudentoista ikuisuuden päähän toisistaan ja viritin ne niin, että kukin niistä vuorotellen, satunnaisella ajanhetkellä, rupeaa soittamaan Richard von Astleyn kappaletta Koskaan susta luovu en.”
Vaikka nazorak ei vieläkään reagoinut millään tapaa, selostus jatkui.
”Saatat miettiä, minkä vuoksi tämä on minun mielestäni hauska juttu ja Biancan mielestä ihan helvetin rasittava juttu. Noh, toki biisivalinnasta riippumatta on ärsyttävää yrittää paikantaa viittämiljoonaa äänenlähdettä ja hävittää ne, mutta tällä kappaleella on niin sanottua meemiarvoa.”
273 kaivoi varustevyöltään esiin savukkeet sytytysvälineineen ja pisti tupakoiden.
”Von Astley, miesparka, on yksi Steltin suosituimmista laulajista, mutta maailmalla hänet tunnetaan laajemmin lähinnä tuosta yhdestä kappaleesta. Ja sekin johtuu vain siitä, että –”
”Minua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta”, 273 sanoi tylysti ja vetäisi henkosen. Aurinko porotti aika korkealla, ja lämpötila oli kohonnut jo epämukavaksi. ”Täällä on kuuma, eikä kävely ainakaan auta asiaa.”
”Niin, no, vain jotain reilut parisenkymmentä astetta”, makuta huomautti. ”Kun ei tuule ja aurinko korventaa, saattaa tuntua toki vähän kuumemmalta. Mutta mieti nyt, on loppusyksy. Kylmin aika vuodesta alkaa olla käsillä. Kesän pahimpina kausina keskimääräinen lämpötila on neljänkymmenen asteen paikkeilla! Ja hiekka voi kuumentua jopa kahdeksankymmentäasteiseksi! Että ei tämä vielä paha ole.”
”Joo joo”, 273 huokaisi.
”Ei kuumuus sinua niin paljon aiempina päivinä häirinnyt.”
”Häiritsi, mutta en vain sanonut mitään.”
”Jaa. Ja nyt päätit, että on aika valittaa lämpötilasta?”
273 ei jatkanut keskustelua. Hetken he kulkivat hiljaisuudessa. Maisemat olivat yhä täysin samanlaisia.
”Mitä musiikkia kuuntelet?” kysyi Manu hetken kuluttua.
”Electro-jazzia”, 273 vastasi mutta ei jakanut enempää yksityiskohtia.
”Xialaisten keksintö, epäilemättä.”
273 tuhahti. Manulla tuntui olevan paljon ajatuksia Xian yhteiskunnasta, ja aina välillä hän joutui kuuntelemaan niitä.
Kun musiikkiin liittyvä keskustelunavaus ei näyttänyt tuottavan hedelmää, makuta kokeili toista puheenaihetta.
”No onko se Matorolta lainaamasi kirja osoittautunut kiinnostavaksi?”
273 irvisti muistaessaan unensa ja kuinka räikeässä kontrastissa se oli hänen nykyisen todellisuutensa kanssa.
”Se on ihan kiva.”
”Jos tarvitset mielipiteitä joidenkin historiallisten väitteiden arvioimiseen, niin en minä täysin tietämätön ole Selakhian historiasta. Lähinnä en ole viettänyt siellä kovin paljon aikaa sen jälkeen, kun se räjähti sirpalei-hei, hei, hetkinen! Katsopas tuota!”
273:lta kesti hetki tajuta mitä makuta tarkoitti, ennen kuin hän huomasi erikoisen muodon pilkistävän hiekasta. Se oli vaaleasta hiekkakivestä veistetty rakennelma, ehkäpä torni, jonka tyvi oli ilmeisesti hautautunut hiekan alle.
”Veikkaisin, että jonkin muinaisen rakennuksen jäännökset. Kenties jonkinlaisen temppelin. Sieltä voi löytyä aarteita!”
273 vilkaisi tornin suuntaan apaattisesti.
”… sinä ilmeisesti tahdot mennä tutkimaan sitä?”
”Sinäkö et muka halua? Se voi olla ihan hauskaa! Ja pääsisit hetkeksi varjoon.”
273 huokaisi syvään.
”Olen skeptinen hauskuudesta, mutta hengähdys varjossa kyllä houkuttelisi.”
Hän lampsi tornin juurelle. Maan tasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan minkäänlaista sisäänpääsyä; 273 oli näkevinään vain pari ikkunoiksi tarkoitettua aukkoa tornin huipulla viisi metriä korkeammalla. Kierrettyään tornia hetken hän kuitenkin äkkäsi kapean halkeaman seinän pinnassa. Hän joutui hieman pinnistelemään mahtuakseen siitä läpi.
Hän pudottautui hämärään tilaan, jonka identifioi nopeasti kierreportaikoksi. Tornin huipulta kajasti valoa sisään, mutta se ei kantautunut tornin pohjalle asti. 273:n täytyi myöntää, että sisällä oli mukavan viileää verrattuna tukalantuntuiseen ulkoilmaan. Hän huokaisi helpotuksesta.
”No niin! Side quest alkakoon. Lyhty kouraan ja menoksi!”
273 pyöritteli silmiään mutta teki työtä käskettyä. Hän sytytti valokivilyhdyn ja rupesi laskeutumaan ajan syömiä portaita. Muutama niistä oli ajan saatossa lohjennut ja pudonnut alas. Hän pyyhkäisi kädellään hämähäkin kutoman verkon tieltään.
Tornin pohjalla odotti kaksi holvikaaren muotoista oviaukkoa, toinen portaista katsottuna edessä ja toinen vasemmalla. 273 odotti tumput suorina, kunnes Manu teki päätöksen edetä suoraan. He löysivät seuraavasta käytävästä läjän saviruukkuja, joita he pysähtyivät ihmettelemään. Ne tuoksuivat 273:sta etäisesti viiniltä.
Käytävän päässä oli jälleen oviaukko, joka aukeni suureen kuusikulmiopohjaiseen kammioon. Kattoa kannattelivat kuuden seinän lisäksi kuusi pilaria keskempänä huonetta. Vastapäätä oviaukkoa, josta 273 oli astunut sisään, oli suuri patsas, joka esitti ylvästä hahmoa, joka piteli rintaansa vasten suurta sepän vasaraa. Patsasta vierustavilla kahdella seinällä oli samanlaiset oviaukot kuin mistä he olivat saapuneet, mutta kahta muuta seinää sen sijaan peittivät suuret kiviset laatat, joihin oli kaiverrettu jotain matoralaisilla kuusikulmaisilla kirjainmerkeillä.
273 tutkiskeli hetken seinällä olevaa kirjoitusta, mutta huomasi hämmennyksekseen, ettei saanut kirjaimista mitään selvää. Ehkä ne eivät olleetkaan matoranaakkosia?
”Ovat ne. Ne vain ovat hieman vanhoja.”
”Hieman?”
”Noooh, joitain tuhansia vuosia. Tai ehkä kymmeniä tuhansia. On siitä pikku hetki tainnut kyllä vierähtänyt.”
”Jaa. Mitä siinä lukee?”
”Näyttää jonkinlaiselta runomittaiselta ylistystekstiltä. Aivan kirottua. Kuka tänne olisi rakentanut tällaisen kammion tuolle kusipäälle?”
”Haluatko nyt vain kertoa, mitä siinä sanotaan.”
”Mhhnn, tässä voi mennä hetki. Runouden kääntäminen on ihan oma taiteenlajinsa.”
273 ähkäisi.
”Ei sinun tarvitse kääntää sitä niin, että se käännöskin toimii runona!”
”No hyvä on! Pääasiassa se kertoo tarinan siitä, kuinka ’Kaiken kauniin takoja’ lahjoitti matoranin kansalle keihään. Sen pituinen se.”
”Aika paljon tekstiä tiivistettynä aika lyhyeen lauseeseen”, 273 sanoi epäileväisesti. Nyt Manu huokaisi vuorostaan.
”Kauan sitten, aikana ennen ensimmäistäkään toaa, matoranin kansa eli pelossa. Maailma oli julma ja arvaamaton, ja erämaan rahit vaanivat kylien liepeillä. Sitten joukko matoralaisia matkasi Kaiken kauniin takojan, seppä Artakhan, luokse. He anoivat, että tämä tekisi heille esineen, jolla he voisivat puolustaa itseään ja kotiaan. Seppä Artakha pohti päivän ja alkoi sitten töihin. Kolmannen päivän päätteeksi hän oli luonut Ensimmäisen keihään, jonka hän antoi matoralaisten suojaksi. Sitten matoralaiset ylistivät seppä Artakhaa, koska tämä oli heitä vaaralta varjellut.”
273 kurtisti kulmiaan. ”Seppä Artakha. Mainitsit hänet aikaisemmin. Se, joka liittyi jollain tavalla siihen Ritarikuntaan?”
”Artakha on vanhan maailman muinaisjäänne. Hän ei välitä mistään muusta kuin luomisen tulen varjelemisesta ja kohtalon säilyttämisestä. Hän unohtaa, että kaiken ytimessä on luomisen ja tuhon tasapaino.”
Manun sanat kuulostivat hitusen katkerilta.
”No entäs tuo toinen teksti?” 273 sanoi viitaten sisäänkäynnin toisella puolella sijaitsevaa taulua.
”Siinä kerrotaan… se perinteinen tarina Luomisen naamiosta. Nämäkö eivät ole sinulle tuttuja?”
”Ma tora’lainen mytologia ei ole kovinkaan arvostettu oppiaine Pesässä. Tunnen lähinnä uskontojen ja maailmanhistorian pääpiirteet.”
”No niinpä tietenkin. Noh, tässä sanotaan, että aikojen alussa Artakha ja tämän veli Karzahni kisailivat keskenään, palkintonaan suuri Luomisen naamio. Veljeksistä kolmas ei ollut naamiosta kiinnostunut, sillä hänen tehtäväkseen oli jo annettu Elämän lähteen vartiointi. Onneksi tässä ei puhuta hänestä enempää, sillä apinoihin liittyvistä syistä en mielelläni mene syvemmälle Elämän lähteeseen liittyviin asioihin…”
273 kurtisti kulmiaan epäileväisenä. Miten apinat taaskaan liittyivät mihinkään?
”No, joka tapauksessa, Artakha ja Karzahni taistelivat, ja Artakha voitti. Hän lunasti sillä itselleen keskimmäisen kolmesta legendaarisesta kanohista. Nämä kolme olivat ainoat, jotka eivät olleet kuolevaisten taottavissa; ne olivat ainutlaatuisia. Ja niinpä hän perusti paratiisin, johon olivat tervetulleita vain he, jotka olivat pahuudesta vapaita. Karzahni, tappiostaan lannistunut, määrättiin vartioimaan Manalan portteja, jotta sen demonit eivät koskaan vapautuisi piinaamaan maailmaa (hyvinpä sekin vissiin meni…). Samalla, kun Artakha kutsui luokseen mantereiden lahjakkaimmat rakentajat, Karzahnin tykö lähetettiin pahimmat epäonnistumiset, jotka olivat särkeneet itsensä. Ja koska Karzahni oli itsekin pelkkä epäonnistuminen, eivät hänen korjaamansa kansalaiset koskaan palanneet hänen luotaan ennallaan.”
”Karzahni kuulostaa kyllä vähän uhrilta tässä”, 273 pohti.
”En kiellä, etteikö ekspositioni saattaisi olla omista mielipiteistäni värittynyt. Nämä tekstit ovat aika Artakhaa ylistäviä. Katso nyt tuotakin, miten jylhäksi ne hänet ovat kuvanneet tuossa patsaassa.”
273 katsoi jälleen patsasta. Tämän kasvoilla olevan naamion muodot eivät olleet hänelle lainkaan tuttuja. Vai että legendaariset kanohit?
”Mutta ennen kuin ehdit miettiä muuta, niin vakuutan sinulle, että vaikka se, että Karzahni on perseestä, johtuu enimmäkseen Artakhasta ja tämän muinoin ylimitoitetusta suhtautumisesta siihen, kenen kanssa velipoika päätti viettää aikaansa, Karzahni todella on, hänkin, täysin perseestä.”
”Mitä ne kaksi muuta legendaarista naamiota ovat?”
”Elämän ja ajan naamio. Elämän naamion sanotaan olleen itsensä Suuren Hengen elämän alku, joka lukittiin piiloon kuolevaisten kosketukselta ja jota vartioi muinainen valottu ritari. Se on legendan mukaan antanut elämän kipinän kaikelle elävälle. Ajan naamio taas on väitetysti sidottu aikaan itseensä ja syntyy silloin, kun Suuren Hengen kohtalo on niin tarkoittanut. Sen takoo Suuren Hengen oraakkeli tuomionpäivänä, ja silti se on ollut olemassa aina. Älä kysy minulta, mitä tuo tarkoittaa. Aika on ilmeisesti ihan helvetin sekava juttu.”
273 mietti hetken.
”No ovatko nuo naamiot oikeasti olemassa?”
”No… enemmän tai vähemmän. Luomisen naamio totta tosiaan oli Artakhan kasvoilla viime näkemältä, mutta en ole ihan varma, mitä se oikeastaan tekee. Ajan naamiosta ei ole kenelläkään mitään havaintoa, missä on toki järkeä tuon epämääräisen legendan perusteella. Ehkä sitä ei ole vielä taottu? Mutta ainakin tiedän kokemuksesta, että Elämän naamiota ei kannata räjäyttää kuulaserilla! Ihan vain, jos joskus tulee tilaisuus, niin älä tee sitä.”
273 aikoi jättää viimeisimmän lausunnon omaan arvoonsa.
”Nämä ovat aina vähän näitä. Kun jutut ovat vanhoja kuin taivas, välillä kirjaimellisesti, on joskus haastavaa päästä perille niiden todellisesta luonnosta. Siksipä me tällä retkellä olemmekin: ottamassa selvää Syvän Naurun todellisesta luonnosta.”
273 arpoi hetken, kumpaan uuteen käytävään astua.
”Mielipiteitä suunnasta?” tämä tuhahti.
”Ideaalitilanteessa koluamme molemmat läpi, joten valitse vapaasti.”
273 lähti patsaan vasemmalla puolella aukeavaan käytävään. Jokin Manun sanoissa oli jäänyt kaivelemaan häntä, joten hän kysyi:
”Niin, vielä siitä Karzahnista. Eikö Metru Nuista etelään ole sen niminen saari?”
”On! Olet hyvin perillä maantieteestä. Karzahnin saari on nimetty hallitsijansa mukaan. Metru Nuille pääsee kolmesta eri meriportista, joista yksi sijaitsee itse asiassa Karzahnin saarella. Tai se saari on ikään kuin siinä tukkeena. Jos kaksi muuta porttia suljetaan, kuten on historiassa joitain kertoja tehty, niin Karzahnin kautta kulkemisesta tulee ainoa reitti Metru Nuille. Ja vaarallinen reitti onkin! Kukaan täysjärkinen ei menisi Metru Nuille Karzahnin kautta, jos on mahdollista mennä itäportista tai Meksi-Koron kautta.”
”Joo joo”, 273 murahti. ”Mutta mikä ihmeen Manala? Tuo naamion legenda mainitsi jotain Manalasta. Ja se saureskamusi puhui myös jotain Manalan hirmuhallitsijasta.”
”Toden totta, Karzahnin saari on myös eräänlainen tulppa Manalana tunnetun helvetin sisäänkäynnin päällä. Tosin Manala ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole kuitenkaan tuonpuoleinen, ainakaan tavan kuolevaisille, joten siinä mielessä se on hieman sellainen ’misnomer’.”
”Ja sielläkö asuu demoneja?”
”Joo.”
”Jaha.”
”Karzahnin (henkilö) tärkein tehtävä, de facto, on vahtia, että demonit eivät karkaa manan majoilta yläkupoleihin. Ja sen sijaan, että olisi kiinnostunut tästä pyhästä kutsumuksestaan, hän keskittyy aivan pöyristyttäviin asioihin!! Sitä ei kyllä voi Artakhan kaltoinkohtelemisella perustella!”
”Kuten?”
”Noh… esimerkiksi… tässä taannoin… tai no, minäpä kerron pitkän kaavan kautta…”
Meksi-Koro, ennen sotaa
Kolme mustatakkista hahmoa odotteli Meksi-Koron tukahduttavassa ilmassa porottavien aurinkojen alla. Etelässä näkyi hiekkaa pöllyyttävä ajoneuvo. Kun se tuli tarpeeksi lähelle, kolmikko kykeni havaitsemaan, että se oli kuin olikin se, mitä he olivat odottaneet aavikolla jo tunteja: vastapuolen neuvottelijat. Nämä olivat saapuneet tekemään vaihtokaupan, mutta näiden saama tarjous ei tulisi vastaamaan odotuksia.
Etummaisena kolmikosta seisoi pitkä ja jäntevä vortixx, jonka vihreät silmät kiiluivat hatun leveän lierin alta. Hän katseli jännittyneenä heidän eteensä pysähtyvää ajoneuvoa, joka ei voinut olla kunnostaan pääteltynä peräisin mistään muualta kuin Karzahnilta. Kuten ei sekään, joka ajoneuvosta astui ulos: hahmo oli selvästi toa, mutta monellakin tapaa vääristynyt. Aivan kuin joku olisi purkanut tämän kehon mekaaniset osat yksi kerrallaan ja laittanut ne takaisin paikalleen väärässä järjestyksessä, unohtamatta sitä, että puolet osista oli hukattu ja korvattu huonommin sopivilla.
”Sulta näyttäis puuttuvan kaikki tuhat litraa, Arcuda! Missä meidän mehut on?” riutuneen näköinen toa huikkasi kärttyisästi osoittaen sanansa kolmikosta etummaisena seisovalle vortixxille. Hänen takanaan kaksi muuta samalla tapaa hirviömäisen vääristynyttä toaa nousi ulos ajoneuvosta zamor-aseet kourissaan.
Arcuda aikoi vastata jotain, mutta toinen hänen takanaan seisovista hahmoista ehti ensin.
”Metadermiiniä ei ole tulossa”, hahmo sanoi ja kohensi hattunsa asentoa. Fedoraan, mustiin aurinkolaseihin ja pitkään, mustaan nahkamantteliin pukeutunut olento muistutti olemukseltaan toaa, mutta tästä huokui jotain, mikä sai sekasikiöt kyseenalaistamaan ensivaikutelman.
”No miksei ole? Ja kukas helvetti sä olet?” vastasi äänessä ollut toa.
”Minä olen se, jonka käsiin metadermiini jää.”
Toa tuijotti hämmentyneenä puhujaa ja osoitti sitten tätä sormellaan ja vortixxia sanoillaan: ”Mitäs helvettiä tämä on? Meillähän oli sopimus! Meillä oli diili. Missä tankki on, Arcuda?”
”Arcuda ei tiedä, missä se on”, fedorapää keskeytti. ”Vain minä tiedän. Teette nyt kauppaa minun kanssani, ette hänen.”
”Mikset mee suoraan asiaan. Tai kerropa huviksesi mitä luulet, että nyt tulee tapahtumaan”, toa tuhahti, ”sillä me kyllä saadaan mitä tultiin hakemaan, tavalla tai toisella.”
”Ne tuhat litraa metadermiiniä ovat arvokkaampia minun käsissäni kuin ne voisivat ikinä olla teidän käsissänne, tai kenenkään muun käsissä. Mutta tarvitsen jonkun hoitamaan distribuutiopuolen.”
”Vai ’distribuutiopuolen’”, toa naurahti hömelösti.
”Kyllä vain. Jos heitätte pihalle oman kokkinne ja myytte minun tuotettani omienne sijaan, saatte… sanotaan 35 prosenttia tuotosta.”
”Kolkytviis prossaa? Ootko ihan tosissas? Kolkytviis… hei, Arcuda, kerro, että tää on joku huono vitsi. Tajuutsä miten paljon vaivaa piti nähdä näiden rahojen eteen?” toa räyhäsi. Sitten hän osoitti kohti fedoramiestä ja huudahti: ”Ja miks me haluttais sut? Sä varmaan tajuut, että meillä on ihan omat operaatiot, vai mitä?”
”Tiedän kaiken teidän operaatioistanne”, fedoramies sanoi. Punaiset silmät kiiluivat uhkaavasti jopa peililasien läpi. ”Nämä kumppanini tässä kertoivat, että tuotatte 70-prosenttisen puhdasta metadermistä, jos käy hyvä tuuri. Se, mitä minä tuotan, on 99,1-prosenttista.”
”Mitä sitten?”
”Ai mitä sitten? No tilanne on käytännössä sama kuin Voitto Korporaatio vastaan Musta Käsi. Teidän tuotteenne on jotain haaleaa, halpisbrändin geneeristä suodatinlitkua, kun minä teen klassista Selecius-MOCcaa.”
Toa mietti hetken, vilkaisi tovereitaan, ja totesi sitten: ”No okei, selvä homma. Joten, ööh… jos me vain ammutaan sut siihen, niin ei ole enää MOCcaa saatavilla, vai mitä? Näätkö, miten tää menee? Sitten on vaan me.”
Hienoinen tuulenvire viilensi hitusen porottavien aurinkojen alla aavikolla seisovia miehiä. Fedorapää huokaisi syvään, ennen kuin puhui jälleen.
”Haluatteko todella elää maailmassa, jossa ei ole Seleciuksen MOCcaa?”
Tämä kaivoi takkinsa taskusta pussin ja heitti sen toan jalkojen juureen, pussillisen kiinteää pelkoa.
”Kumppanini tässä kertoivat, että vaihdoitte metadermiiniin erikoistuneeseen kemistiin ihan vain meidän menestyksemme takia. Te värjäätte tuotteenne karmiininpunaiseksi elintarvikeväreillä saadaksenne sen näyttämään minun tuotteeltani. Te matkitte minun tuotettani jo kaikin mahdollisin tavoin. Mutta nyt teillä on mahdollisuus myydä aitoa tavaraa ihan itse.”
”Sun täytyy nyt kuunnella. Mekö muka jätettäis alkuperäinen diili ihan vain, jotta… mitä, nähtäis miten plebet on vielä paremmissa höyryissä?”
”Paremmat höyryt tarkoittavat, että asiakkaat maksavat enemmän. Tiedän, etteivät nämä tuotteet päädy pelkästään kotikäyttöön Karzahnille. Te myytte sitä myös pimeillä markkinoilla. Korkeampi puhtausaste tarkoittaa suurempaa erää. Se on, kuulkaa, 130 miljoonaa mutteria heitetty Odinan suuntaan jonkun matalatasoisen narkkarikemistin takia.”
Toa yritti keskeyttää, mutta ei saanut tilaisuutta, kun fedorapäinen muukalainen kohotti äänenvoimakkuuttaan.
”Nyt sinä kuuntelet minua! Sinulla on tässä koko Xian paras, ei…”
Hän osoitti vieressään seisovaa lyhyenläntää punaista skakdia, joka oli yhtä lailla pukeutunut fedoraan ja nahkamantteliin.
”… vaan kaksi parasta metadermiksen valmistajaa. Ja meidän taidoillamme te tienaatte enemmän siitä 35 prosentista kuin ikinä tienaisitte itseksenne.”
”Joo, niinhän sä väität. Mutta miks me oltais edes niin onnekkaita? Mihin te meitä tarviitte?”
”Tämä Arcuda tässä aikoo eläköityä hommista. Hänellä on vähän huonot välit Varjotun kanssa eikä hän viitsisi pysytellä näin pohjoisessa enää hirveän paljon pidempään. Joten hänen osuutensa tästä kumppanuudesta on nyt kaupan. Siis jos te kykenette hoitamaan hänen osa-alueensa, nimittäin tuotteen jakelun. Ja jos annatte hänelle ne 15 miljoonaa, jotka toitte tänään. Ajatelkaa sitä vaikka löytöpalkkiona, hän löysi meidät teille. Meillä on neljäkymmentä kiloa tuotetta valmiina myytäväksi. Valmiina matkaan.”
Hahmo virnisti mielenvikaisesti ja kohensi jälleen hattuaan.
”Oletteko te valmiita?”
Toa käveleskeli hieman edes ja takaisin, kuin miettien, vaikka tilanne oli selvä. Ajoneuvossa näkyi tummennettujen ikkunalasien takana liikehdintää, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
”Hah”, toa naurahti sitten. ”Kuka helvetti sä ees oot?”
”Tiedät täsmälleen, kuka helvetti minä olen. Te kaikki tiedätte. Sano nimeni ääneen.”
”Mitä? Ei meillä… ei mulla oo mitään hajua, kuka sä oot!” toa ärjäisi tuohtuen.
”Minä olen kaikkien aikojen alkemisti. Minä olen se komea pirulainen, joka tappoi Noitatohtorin.”
Tunnelma oli niin tiivis, ettei kukaan huomannut, kun joku astui ulos karzahnilaisten ajoneuvosta.
”Roskaa. Metsästäjät sai Noitatohtorin!” toa huudahti.
”Oletko varma?”
Toa kohdisti katseensa Arcudaan, joka nyökkäsi pettyneen näköisenä. Kaikki tuijottivat intensiivisesti jompaakumpaa keskustelun osapuolta.
”Juuri niin”, fedoramies sanoi voitonriemuisesti. ”Nyt. Sano nimeni.”
Toa katsoi tätä varovaisen ja ennen kaikkea vaivaantuneen näköisenä.
”Olet… Makuta Nui.”
Fedoramiehen ilme oli ratkiriemukas, ja hän riisui fedoransa ja aurinkolasinsa paljastaen kasvonsa.
”Olet ihan helvetin oik-”
Makutan lauseen keskeytti hänen naamaansa hakeutunut nyrkki, joka lennätti hänet suoraan päin meksikorolaista maaperää. Lasit ja hattu putosivat maahan.
Kun Manu avasi silmänsä, hänen yläpuolellaan hänen naamaansa läähätti…
”Karzahni, vanha kamu”, hän vinkaisi epärealistisen pirteästi. Maanpäällisen helvetin valtiaan neljästä osasta kokoon parsittu vihertävänsininen naama näytti aivan liian murhanhimoiselta hänen makuunsa.
”Sinä saatana!” Karzahni ärähti. ”Sinä olit se kusipää, joka varasti auringot taivaaltani!”
”Mutta sellainen ei olisi lainkaan tapaistani”, Manu sanoi ja nielaisi. ”Eihän? Ja sitä paitsi Saatana on ihan eri tyyppi. Sinulla on väärä mies satimessa!”
”Minä aion repiä sinut kappaleiksi”, sarvipää totesi, ”ja sitten lähetän palaset postissa luoteissakaran velipojalle. Mahtaa riemastua, kun olette kuulemma parhaita kamuja.”
”Kuulostaa epämiellyttävältä matkalta, määränpäästä puhumattakaan”, Manu totesi, mutta Karzahni nosti hänet rinnuksista pystyyn.
”Ehkä keksin jotain vielä epämiellyttävämpää, ennen kuin pääsen oikeasti toteuttamaan uhkaukseni!”
”Moltraz, suunnitelma B”, Manu älähti, jolloin skakdi paljasti takkinsa alta tämän kehoon kiinni teipatun vyyhdin miniatyyrikokoisia xialaisia merimiinoja. Toat, jotka olivat tähdänneet aseensa makutan liikekumppaneihin, jähmettyivät nyt paikoilleen.
”Päästä meidät menemään, Karzahni hyvä, tai me kaikki räjähdämme täältä helvettiin!” Manu köhisi voitonriemuisesti.
”Taisit unohtaa”, diktaattori totesi maireasti, ”että minä asun helvetissä!”
Sillä hetkellä toat aloittivat äkkiarvaamatta ammuskelun. Skakdi hyppäsi sivuun estäen zamorin osumisen räjähteisiin. Manu potkaisi Karzahnia vatsaan ja ampui tätä sitten varjoenergian aallolla aiheuttaen abstraktia elementtilämää, jolloin mielipuoli joutui päästämään irti toisesta mielipuolesta.
”Tappakaa ne kaikki!” Karzahni karjui ja rupesi heiluttelemaan liekehtiviä ketjuja, joita käytti aseinaan. Arcuda oli päätynyt kaksintaisteluun yhden toista kanssa – sen, joka oli hoitanut neuvotteluja. Vastustaja oli jo ampunut koko asevyönsä tyhjäksi zamoreista ja tarttunut sitten epäkäytännöllisen suureen miekkaan, mutta Arcuda itse ei ollut huonompi miekkamies lainkaan ja heilutteli kromideilta riistettyä koristeellista sapeliaan. Muut kaksi toaa olivat pysähtyneet lataamaan aseitaan, ja Manu päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen.
Ja juosta.
Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun Karzahnin polttavat kettingit tarttuivat häntä jalasta kampittaen hänet.
”Et mene minnekään, pelle!” Karzahni ärjyi ja ryhtyi vetelemään Manua luokseen ketjunsa avulla.
”Se on Narri sinulle, pälli!” Manu vastasi yrittäen hidastaa kulkuaan kahmimalla maaperää.
Sillä välin räjähteisiin kiinni vyötettyä skakdia oli osunut jalkaan, kun toat olivat tyhjentäneet toisen asevyöllisen zamoreita. Tämä päätti ryömiä karkuun, vaikka vuotikin hitaasti kuiviin. Kyllähän hänen työnantajansa pelastaisi hänet hoideltuaan viholliset päiviltä?
Toat olivat päätyneet hakemaan ajoneuvostaan järeämpiä aseita. Nyt kumpikin tuliasemiehistä kanniskeli cordak-tykkiä.
”No johan nyt on”, sanoi BFG-varustautumista maasta käsin seuraava Manu, jonka Karzahni oli juuri saanut vedettyä luokseen. ”En minä tätä tapaamista ihan tällaiseksi kuvitellut.”
”Pirut minä mistään metadermiinistä, jos saan sinut hengiltä”, diktaattori murisi ja tarttui Manua kurkusta.
Arcuda viilsi häntä vastaan miekkailevalta toalta kyljen auki ja jätti tämän hiekkaiselle maaperälle vuotamaan kuiviin. Hänen seuraava tekonsa olikin ottaa kehoonsa kaksitoista cordak-ammusta, jotka repivät hänet riekaleiksi. Toakaksikko löi nyrkkinsä yhteen onnistumisen riemusta.
Silloin kuului jokaisen mielestä epämiellyttävää melua pohjoisesta. Melua, jonka seurana näkyi ajoneuvon nostama pölypilvi.
”Sheriffi”, toinen jäljellä olevista toista huusi mestarilleen, jolla oli liian kiire kuristaa Makuta Nuita.
”Meidän täytyy mennä, valtias”, toinen jatkoi. Karzahni käänsi katseensa pölypilveä kohti, jolloin Manu käytti tilaisuuden hyväkseen, kasvatti itselleen siivet ja mursi Karzahnin käden. Karzahni karjaisi epäinhimillisen rääkäisyn ja yritti kouraista toisella kädellään kiinni makutasta, mutta tämä oli siinä lyhyessä hetkessä ehtinyt lentää jo liian korkealle. Manu vilkaisi tilannetta nopeasti: vortixx oli hengetön, skakdi vuotaisi kuiviin ilman apua ja Karzahnin kätyrit olivat liian kiireisiä pinkomaan takaisin autoonsa.
Loistavaa!
Makuta lähetti salakavalan lämpöaallon kohti läheisen dyynin laelle ehtinyttä skakdia, mikä laukaisi miinat.
Ja he kaikki räjähtivät sieltä helvettiin.
Kun Meksi-Koron sheriffi viimein saapui paikalle, hän ei löytänyt mitään muuta kuin ison kraatterin täynnä tuhkaa.
”Astuin jollekin painelevylle”, 273 totesi lakonisesti. Hänen jalkansa painoi vielä laattaa pohjaan siltä varalta, että sen vapauttaminen laukaisisi ansan.
”Mitä helvettiä. Miten sinä siinä onnistuit kesken tarinani?”
”Lakkasin kuuntelemasta puolenvälin jälkeen.”
”Jumalauta. Kiitä onneasi, ettei ansa lauennut jo siitä, että laitoit painosi sen päälle.”
”En tiedä, olisi se voinut olla helpotuskin”, 273 haukotteli. Hän laskeutui toisen polvensa varaan pitäen painelevyn alas painettuna. Hän painoi tuntosarvensa lattiaa vasten yrittäen kuunnella minkäänlaisen mekanismin ääntä.
”Sanoit, että tämä paikka voi olla tuhansia vuosia vanha. Kuinka isolla todennäköisyydellä niin kauan sitten rakennettu ansa olisi yhä toimintakuntoinen?” hän pohti – tilanteen huomioon ottaen liiankin välinpitämättömällä äänensävyllä.
”No… riippuu ansan tyypistä ja sen laatineiden insinöörien taitavuudesta sekä käytössä olevan teknologian säilyvyydestä. Ehkäpä nämä on useimmiten rakennettu satojen eikä tuhansien vuosien aikajänteitä ajatellen. Mutta ei sitä koskaan tiedä! Mitenköhän me nyt purkaisimme tuon, että saisit painosi pois sen päältä? Ehkäpä, jos laitat reppusi sen päälle, se riittäisi pitämään laatan pohjassa? Tai jos etsisimme seinästä merkke-”
273 nosti jalkansa pois painelaatalta ja odotti. Mitään ei tapahtunut.
”Kelvin…”
”273”, nazorak korjasi painokkaasti.
”273. Mitä helvettiä sinä teet?”
”No, kun minä astuin laatalle, en kuullut minkäänlaista ääntä mekanismista. Uskoin, että hypoteettisen ansan laitteisto olisi jo hapertunut vuosien kuluessa. Haha, katso nyt miten rapistunut tämä paikka on!” 273 selitti vähättelevästi levitellen samalla käsiään. ”Sitä paitsi meillä ei ole loputtomasti aikaa maleksia täällä. Minun pitää viedä sinut al-Malij’n heimon –”
”En voi väittää, että olisit sinällään väärässä, mutta tuollainen on tyhmänrohkeaa.”
”Sovitaan vaikka niin”, 273 sanoi kohauttaen olkiaan ja alkoi jälleen kävellä käytävää pitkin. Makuta ei vastannut mutta oli selvästi tyytymätön.
”Ja sitä paitsi…” 273 totesi kylmällä äänellä ”… tuntuisiko se sinusta edes miltään, jos muurahainen kuolisi polullasi?”
Makuta päästi turhautuneen huokaisun. ”Muurahaisuus itsessään ei ole temaattisen muurahaiseni essentiaalinen ominaisuus, vaan kielikuvan tarkoitus on havainnollistaa asioiden mittakaavaa henkilökohtaisessa kosmisessa järjestyksessäni.”
273 jätti epäselvän vastauksen huomiotta ja kääntyi risteävässä käytävässä oikealle. Hän siristeli silmiään yrittäen saada selvää pimeydestä. Hänen valokivilamppunsa valaisi melko huonosti, taikka sitten pimeys temppelissä oli normaalia sakeampaa. Olikohan sellainen mahdollista? Makuta ei vastannut kysymättä jätettyyn kysymykseen.
”No onko?”
”Onko mitä?”
”Onko mahdollista?”
”En tiedä, mistä puhut.”
”No et varmaan.”
Yhtäkkiä jostain takaa kuului jysähdys, kuin jotain olisi räjähtänyt. 273 arvioi etäisyyden olevan kutakuinkin sitä luokkaa, että räjähdyksen lähde olisi voinut olla hänen aiemmin tallomansa painelaatan kohdalla.
”No niin, katso nyt.”
273:n kasvoja rupesi vihertämään.
”Et voi tietää, että se oli minun syytäni…”
”No ei täällä varmaan täysin sattumalta räjähtele juuri silloin, kun me olemme tutkimassa!”
273 kiristeli hampaitaan niin, että narske kävi. Eeei, ei häntä kismittänyt lainkaan – hän ei vain periaatteesta halunnut antaa makutalle oikeassa olemisen iloa! Hän saapui risteyskohtaan käytävässä, joka jatkui ei vain kolmeen eri suuntaan vaakatasossa vaan myös alaspäin: lattiassa oli pyöreä aukko, joka johti pimeyteen.
Hän hieraisi väsyneesti silmiään. Mikä saamarin pointti tällä temppeliretkellä edes oli?! Hän tahtoi jo palata maan pinnalle. Hän vain tahtoi pystyttää telttansa ja käpertyä sinne nukkumaan tai lukemaan kirjojaan.
”En ole varsinaisesti vihainen, mutta kyllähän tuo kuulosti siltä, että helposti olisi henki pois, jos se olisi posahtanut hieman rivakammin. Saisit vähän tarkemmin katsoa, mihin astut ja minne menet.”
273 ohitti jälleen Manun kommentin. Hän kurkisti kuiluun ja yritti nähdä sen pohjan. Lampun valo ylsi juuri ja juuri valaisemaan alla aukeavan lattian niin kirkkaasti, että hän pystyi arvioimaan pudotusta.
”Jos sinä menisit itsesi täällä rikkomaan, niin silloin kyllä saisit ihan omin avuin ryömiä takaisin pinnalle”, Manu tokaisi jo aavistus turhautumista äänessään. ”Eivät minunkaan voimani kaikkia haavoja paranna! Enkä minä sellaisessa tilanteessa välttämättä edes tahtoisi auttaa. On minullakin rajani, minkälaista typeryyttä pojaltani siedän, Kelvin.”
Silloin jokin nazorakin päässä napsahti. Hänen pupillinsa pienenivät, ja seuraavaksi hän tajusi putoavansa läpi kuilun.
273 tunsi sydämensä putoavan. Hänen sykkeensä kiihtyi. Hän tajusi Manun karjaisseen jotain, mutta tämän telepaattinen ääni hautautui kasvavan paniikin alle. Tila liikkui nopeasti hänen ympärillään, ja seuraavaksi hän näkikin jo lattian lähestyvän häntä aivan liian nopeasti.
Kuului poksahdus, kun nazorakin peitinsiivet avautuvat tämän lepattavan viitan alla. Siivet ehtivät hidastaa tämän putoamista vain vähän, ja tämä tömähti kivuliaasti kuilun pohjaa peittävään hiekkakasaan.
273 pärskäisi hiekkaa suustaan ja huohotti. Hän koetti hitaasti nousta käsivarsiensa varaan, mutta hänen kätensä vapisivat liikaa kantaakseen. Hän kohotti katseensa ylös ja yritti etsiä aukkoa katossa.
Hän olikin hypännyt aikamoisen matkan…
Hetkinen. Oliko hän hypännyt?
”… yritätkö todella tappaa itsesi ihan vain uhmataksesi?” Manu sähähti. ”Todella täydellisen vastuutonta toimintaa.”
”Mi-minä e-en…” 273 sanoi ääni väristen. ”… a-anteeksi… teinkö minä tuon?”
”No en minäkään sitä tehnyt, että kukapa muu? Sinun pikku loisesi?”
273 käännähti selälleen ja nousi istumaan. Hänen sydämensä laukkasi edelleen kuin ori. Hän yritti koota ajatuksiaan: mitä hänen päässään oli oikein liikkunut!? Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän muisti purreensa pihtinsä yhteen, ja sitten hänen jalkansa olivat liikkuneet kuin itsestään.
Hän huomasi valokivilyhtynsä lojuvan vääntyneenä parin askeleen päässä. Hän veti sen luokseen. Sitten kammottava ajatus valtasi hänet. Hän tarkisti äkkiä muutkin laitteensa: Alinolla-hanska oli ehjä, samoin kristallisoitin. Hän huokaisi helpotuksesta.
Hän kaivoi tupakan varustevyöltään, sytytti sen ja otti hermosauhut.
”O-olen pahoillani. En ihan tiedä mikä minuun meni”, hän sopersi henkosten välissä.
”Jos olet itsemurhan partaalla, niin eihän tästä tule hevonhelvettiä! Ehkä minun olisi kuitenkin parempi lähettää sinut kotiin juonimaan vallankumoustasi ja jatkaa jonkun muun kanssa.”
”N-no en ole, joten ei tarvitse huolehtia!” 273 kiivastui jälleen. ”Ei sillä, sinua tuskin edes kiinnostaisi mistään muusta syystä kuin että keho, jossa loisit, ei olisi täysin rampa!”
”Ke-… 273, me kävimme tämän keskustelun jo kertaalleen. Enkö silloin kertonut, että olisin voinut valita matkakumppanikseni kenet tahansa mutta päätin siitä huolimatta ottaa mukaani juuri sinut?”
”Mutta MIKSI sinä välität minusta?!” 273 parkaisi. ”Miten sinä voit väittää välittäväsi minusta ja olla silti samaan aikaan täysin välinpitämätön muita nazorakeja kohtaan – sinun muita ’lapsiasi’? Manu, minä en voi ymmärtää, miten sinä voit katkaista nazorakilta kaulan sekuntiakaan ajattelematta ja samalla väittää olevasi huolissasi minusta. Miten voin luottaa siihen, että välittämisesi olisi aitoa? Si-sinä loit meidät! Mikä erottaa minut muista nazorakeista? Miksi sinä välität tämän muurahaisen kärsimyksestä!?”
Makuta oli hetken täysin vaiti. Lyhdynromu välkytti hieman näkyvyyttä kammion tunkkaiseen pimeyteen, mutta huone oli niin iso, että seiniä ei erottanut.
”Olen nyt sinulle täysin rehellinen”, makuta sanoi, yhtäkkiä melankolisesti. ”Minä olen vanhempi kuin pystyt ikinä edes kuvittelemaan. Olen katsellut tätä taivasta ja sen alla kulkevia kansoja historian alkuhämäristä saakka. Koska kosminen kutsumukseni sekä feodaaliset velvollisuuteni jättävät verrattain vähän liikkumavaraa tietyillä moraalisilla akseleilla, olen rajannut välittämiseni hyvin tarkasti. Kaikki maailman asiat on jaettu karkeasti kahteen yksinkertaiseen kategoriaan: niihin asioihin, joilla on väliä, ja niihin, joilla ei ole. Minulle edes nazorakit eivät ole poikkeus – paitsi sinä, 273. Minä olen päättänyt, että sinulla on väliä.”
”Jos kuoleman jumala laskeutuisi Initoilta luoksemme ja kysyisi, mikä on kuolevaisen sielun hinta, vastaukseni olisi kaksijakoinen. Yhtäältä kuolevaisten sieluilla on arvoa pelkkänä valuuttana – tämä on yleinen makutain näkökulma. Toisaalta niillä sieluilla, joilla olen päättänyt olevan minulle väliä, on ääretön arvo, ja niinpä niiden vuoksi on uhrattava lähes mitä tahansa. Minulla ei ole kovin monta todellista ystävää, koska se ei useimmiten ole sen arvoista. Katselen, kuinka vuosituhannet matelevat ja kaikki ympäriltäni kuolevat. Miksi vaivautuisin välittämään? Mutta silloin tällöin joku pistää silmään, herättää kiinnostukseni. Ja jos hän vastaa kiinnostukseeni omallaan, siitä voi syntyä suhde, joka usein mitättömän lyhyestä kestostaan huolimatta voi oikeuttaa itsensä. Sellaisten vuoksi saattaisin hävittää kokonaisen sivilisaation maailmankartalta taikka repiä vaikka tähdet taivaalta.”
273 kuunteli makutan sanoja hiljaa. Sitten hän vain antoi itsensä rojahtaa selälleen. Hiekka narisi hänen takaraivonsa alla. Tupakan viimeiset savukiehkurat katosivat kammion pimeyteen.
”Eipäs mennä asioiden edelle”, Manu tuhahti. ”En sanonut, että repisin tähdet taivaalta sinun sielusi vuoksi. Vaikka olet minulle tärkeä, meidän suhteemme ei ole vielä ihan sillä tasolla, sillä et ole täysin vastannut kiinnostukseeni vielä omallasi. Vaikka kategorioita on karkeasti kaksi, ei niiden välillä ole kuitenkaan täydellistä epäjatkuvuutta.”
Hetken kammiossa vangitsi telepaattinen hiljaisuus.
”Katsotaanpas”, makuta jatkoi maiskutellen. ”Sinun sielusi vuoksi… ehkäpä olisin valmis yhteen kansanmurhaan.”
Tämän kuultuan 273 ei voinut muuta kuin irvistää puistatuksesta. Hänen mieleensä palasi kuva teehetkestä Nenyan huoneessa, sitten klaanilaisten iskuryhmästä Kuningattaren kammiossa. Hän oli jo oppinut, että kun makuta puhui kansanmurhasta, sitä ei kannattanut ottaa vitsailuna.
Hetken oli taas 273:n mielessä yhtä hiljaista kuin pimeässä kammiossa. Hän huomasi takanaan olevan pylvään, nousi ylös ja siirtyi nojaamaan siihen. Hänen jalkojaan kolotti hieman.
”Mutta mitä tulee kysymykseesi… kukaan ei tiedä, kuinka sielu päätyy tyhjän kuoren sisälle”, Manu sanoi viekkaasti. ”Mutta epäilemättä sinulla kuitenkin on sielu. Jos ei olisi, sinulla ei esimerkiksi voisi myöskään olla Avden loista.”
”No… sepäs on lohdullista kuulla”, 273 tuhahti väsyneesti. Hän ajatteli pitkään makutan suuruudenhullua julistusta. Vai oliko se suuruudenhullu laisinkaan? Oliko hän kuitenkaan ymmärtänyt vieläkään, millaisen olennon kanssa oli tekemisissä?
Hän päätti, ettei sillä ollut väliä. Hänen oma moraalinen näkökantansa oli selkeä.
”Mutta kai sinä ymmärrät”, hän sanoi painokkaasti, ”miksi näkökulmasi on minusta väärä? Että niillä asioilla, jotka kuuluvat sinun ei väliä -kategoriaan, on oikeasti väliä? Jos ei sinulle, niin jollekulle muulle. Sinä sanoit sen itsekin: kuolevaisten sieluilla on jokin oletusarvo – jollei muuna kuin valuuttana… eivätkö he ansaitse sinusta jotain arvokkuutta?”
”Niin… heidän sieluillaan on jokin arvo, kyllä. Ja se arvo riippuu aina yksilöstä. Jos heillä ei ole minulle mitään annettavaa, pystytkö sinä tarjoamaan jotain tilalle?”
273 iski nyrkkinsä pylvääseen. Pikkusormi paholaiselle, totta tosiaan! Sopimusta toisen perään! Mutta ehkäpä paholaisen kanssa vain piti pelata tämän omilla säännöillä.
”Jos sinä välität minusta”, 273 sanoi hitaasti, miettien tarkkaan, miten sanansa muotoilisi, ”niin sillä, millä on väliä minulle, pitäisi olla myös välillisesti väliä sinulle, eikö?”
Makuta hymähti. ”Niinpä kai.”
”Eli…” 273 jatkoi, ”jos minä rehellisesti pyydän sinua antamaan arvokkuutta sellaiselle sielulle, jonka arvo on sinulle pieni, eikö sen kuuluisi kasvattaa sen arvoa?”
”Johtopäätöksessäsi on kaiketi järkeä.”
”Joten?”
”Hyvä on. Olen valmis sellaiseen kompromissiin.”
273 tunsi hienoista voitonriemua: vähäinen saavutus mutta saavutus yhtä kaikki.
”Mutta… sinä joudut esittämään vaateesi jokaisesta yksilöstä erikseen. En aio pitää kirjaa siitä, kuka on mielestäsi minkäkin arvoinen.”
”Ehkä se on hyväksyttävää”, 273 sanoi happamasti.
Lopulta hän kohotti hajonnutta lyhtyään tähyillen jotain poistumisreittiä. Kammion seinissä ei vaikuttanut olevan mitään portaita, joilla olisi päässyt takaisin ylempään kerrokseen. Huoneen toisella puolella oli kuitenkin yksi matala oviaukko, jota kohti hän alkoi löntystää.
”Jotenka…?” makuta kysyi toiveikkaasti.
”Mitä?”
”Olemmeko nyt sujut?”
”No emme todellakaan!” 273 kivahti pöyristyneenä. Eikö tämä vieläkään tajunnut? ”Minusta tämän matkan luonne ei ole mitenkään muuttunut: sinä pimitit minulta tietoa, ja – no sanotaan nyt vaikka epärehellisin keinoin – houkuttelit minut tälle matkalle! Miten sinä oikein ajattelit sen tilanteen menevän, kun päätit kertoa minulle?! Että minä olisin äimistynyt luojani tapaamisesta niin, että olisin välittömästi unohtanut kaikki kertomasi hirveydet ja tarinoidesi implikaatiot?!”
”Aivan pöyris-”
”Hiljaa! Ei, sinä tiesit täsmälleen, että silloin minä näkisin huijauksesi läpi! Ja siitä syystä sinä varmaan päätitkin kertoa vasta lähdettyämme Mysterys Nuilta, kun en voinut enää perääntyä, niinhän?”
”Kuudennen kerran, minä en tarvitse sinu-”
”Mistä syystä sitten? Koska minulla on yhden kansanmurhan verran epämääräistä merkitystä sinulle? Koska olen ’kiinnostava’? Koska olet suunnitellut minusta jotain kirottua salaista asetta nazorakeja vastaan, kun se sinun eutanasiasuunnitelmasikin epäonnistui!? Hahah! Vai kenties siksi, että isänäni ja makutana sinulla on patologinen tarve kontrolloida minua? Varmistaa, että teen vain valintoja, jotka miellyttävät visiotasi? Tahdotko sinä tukahduttaa vapauteni!?”
”Tukahduttaa vapautesi?!” makuta ärjäisi. ”Etkö sinä tomppeli ymmärrä, että Imperiumi sinun ja kaikkien kaltaistesi vapautta aktiivisesti riistää? Minä yritän parhaani mukaan antaa sinulle lisää työkaluja sen takaisin ottamiseen.”
”Hah!” 273 naurahti. ”Niinpä tietenkin! Joopa joo… siitä huolimatta, että annoit minulle näennäisen vapauden palata takaisin Klaaniin, käytännössä pakotit minut kuitenkin mukaasi! Käytät hyväksesi sitä, että minulla sentään on jotain moraalista selkärankaa enkä annan viattomien sivullisten joutua seuraaviksi uhreiksesi! Toimintasi ei ole muuta kuin manipulaatiota ja kiristystä!”
”Mitä se sinua liikuttaa, jos minä possessoin jonkun pahaisen kalastajan, jota et ole koskaan tavannut aiemmin etkä tule koskaan enää tapaamaan sen koommin? Ei sinulla ole edes mitään käsitystä oman pikku maailmasi ulkopuolisesta elämästä. Välität itse vain Pesästä ja vallankumoushaaveistasi!”
”Minua liikuttaa, koska pystyn kuvittelemaan, miten helvetin perseestä se on sille kalastajalle. Mitä jos minä olisin hänen housuissaan? No sitä ei tarvitse kuvitella: minähän olen. Mutta siitä huolimatta, että minut on käytännössä kiristetty tähän, valitsin jäädä, ettei joku muu raukka joudu kokemaan samaa, tai pahempaa.”
”Minä EN ole kiristänyt sinua!” makuta melkein huusi. ”Miten se on muka kiristystä, jos päätät ihan itse keksiä itsellesi jotain, minkä avulla uhriutua? Mitkään sivulliset ’uhrit’ eivät ole käyneet edes mielessänikään, eivätkä kyllä sinunkaan, ennen kuin keksit ne omasta päästäsi miettiessäsi jotain Kapuran mielikuvitusystäviä!”
”Jos olisin tiennyt nazorakien alkuperästä, en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle ja sinä tiedät sen!” huusi 273 takaisin. ”Kyllä sinä oikeasti ymmärrät muiden mielenliikkeitä riittävän hyvin, että se oli sinulle alun alkaenkin täysin päivänselvää! Kaikki meistä eivät voi vain päättää, mitkä asiat ovat välittämisen arvoisia! Jotkut kokevat sellaista hauskaa pikku tunnetta kuin empatia. Mutta sinä ilmeisesti et! Päätit tietoisesti valita kertoa minulle kaiken tämän vasta, kun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Empaattinen olento ei tekisi niin. Koska mitä, jos niin tehtäisiin sinulle? Olisiko se kivaa? Mutta en usko, että pystyt ymmärtämään.”
”Jos olisin kertonut sinulle ennen lähtöä, olisit vain jättänyt minut!” makuta ärjäisi.
273 pysähtyi paikoilleen.
”Sanoithan niin itsekin”, makuta jatkoi, vaisuimmin. ”Et olisi lähtenyt matkalle, jos olisit tiennyt.”
Nazorak pysyi vaiti. Hän keskittyi makutan sanoihin, tai ehkä pikemminkin tämän telepaattiseen ääneen ja sen takaa hohkaaviin tunteisiin. Oliko hän todella aistinut… pelkoa?
”Manu”, 273 kuiskasi kuivalla äänellään, ”pelkäätkö sinä, että minä jätän sinut?”
Makuta oli pitkään hiljaa.
”Niin käy lopulta kuitenkin… Etkö soisi minulle hieman aikaasi, ennen kuin on liian myöhäistä?”
Nazorak ei vastannut siihen mitään. Hän ei rehellisesti tiennyt, kuinka suhtautua isänsä pyyntöön.
Osa hänestä tunsi viimein ymmärtävänsä makutaa.
Toinen osa taas kuiski, ettei tämä ansainnut hänen ymmärrystään.
”… etsitään jo se reitti ulos”, 273 lopulta huokaisi ja kääntyi palatakseen kulkemaansa reittiä takaisin.
Ehkäpä hän ei ollut vielä valmis siihen.
”273”, Manu vielä kuiskasi. Nazorak pysähtyi odottamaan, että tämä sanoisi sanottavansa.
”Tuo alas hyppääminen. Älä enää koskaan tee niin.”
273 seisoi hetken paikallaan ennen kuin jatkoi matkaa. Hän ei vastannut siihen mitään.
Pieni nazorak ryömi hiekasta pilkistävän tornin raosta ulkoilmaan. Hän kaatui väsyneenä polvilleen. Maan pinnalla oli painostavan kuuma, vaikka auringot olivatkin pilvessä. Hän huohotti hetken, kunnes lopulta nousi ja lähti jatkamaan matkaansa.
En voi tarjota lohtua
Sillä olen vain ihminen
En voi tarjota lämpöä
Sillä itsekin palelen
Ja maata astelee
Varjo mustuvan taivaan
Yllään yön kylmä laulu
Kun Xen avasi silmänsä, oli yhä pimeää.
Huoneen toiselta puolelta kuuluvasta tuhinasta päätellen Matoro nukkui edelleen. Xen näpäytti ranteessaan olevaa näyttöä ja vilkaisi kelloa. Se lähestyi vasta puoli kuutta. He olivat menneet nukkumaan vasta muutamia tunteja sitten, mutta Xen oli silti hereillä, eikä unesta ollut enää tietoakaan. Hän nousi sohvalle istumaan, hieroi kasvojaan vähän aikaa ja heilautti katseensa sitten Matoron huoneen kattoon ja antoi ajatustensa vaellella hetken. Hänen mielessään velloi kuitenkin sellainen sumu, ettei hän saanut pidettyä niitä yhdessä asiassa kovinkaan pitkään.
Edellisen illan ja yön keskustelut olivat kaikki jotenkin sulautuneet yhteen. Hän oli tavannut niin monta uutta kasvoa, ettei hän tietoisesti muistanut niistä suurinta osaa. Hän oli koko päivän vain selittänyt tapahtuneita asioita kymmenille niitä uteleville. Ja silti hänestä tuntui kuin hän ei olisi saanut sanottua koko sinä aikana mitään sellaista, jolla oli todella merkitystä, tai jossa olisi piillyt edes jokseenkin tyydyttäviä vastauksia. Jossakin hyvin kaukana tajuntansa perukoilla hän oli viimein alkanut ymmärtää, mitä kaikkea oli tapahtunut, mutta hänellä ei silti ollut sanoja ilmaista sitä. Sumu hänen mielessään oli niin sankka, että sen läpi oli turha lähteä tarpomaan.
Kun hän laski katseensa, näki hän lähinnä itsestään peräisin olevan himmeän valon turvin hieman ympärilleen. Kaikista esillä olevista tavaroista hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä Matoron yöpöydälle, jonka päällä komeili se pitkän kantaman radio, jonka hän oli antanut tälle mukaan. He olivat puhuneet sillä tasan kerran. Xen ei toisaalta itsekään ollut aavistanut, että seuraisi toan perässä näin pian. Ja vaikka heidän ensikohtaamisestaan olikin vain kuukausia, tuntui siltä kuin lukemattomia vuosisatoja olisi kulunut niiden aikana.
Turhauduttuaan siitä, etteivät hänen ajatuksensa selkeytyneet, Xen nousi varovaisesti ja asteli niin hiljaa kuin pystyi huoneen ovelle. Hän nappasi huppunsa naulakosta, napitti sen paikalleen ja avasi oven Bio-Klaanin käytäville. Hän sulki oven perässään niin varovaisesti kuin suinkin pystyi. Se, että häneen oli iskenyt kummallinen aamuvirkkuuden hairahdus, ei tarkoittanut, että Matoronkin unien pitäisi kärsiä siitä.
Asuntolan käytävillä vallitsi hiljaisuus. Se tuntui kummalliselta huomioiden, miten valtavasti väkeä hän oli edellisen illan aikana kohdannut. Rauha tuntui kuitenkin olevan täydellinen. Jos hän ei olisi sitä tiennyt, hän ei olisi koskaan arvannut, että saarella sodittiin.
Hän asteli portaat alas melko ripeästi, mutta pysähtyi aina hetkeksi katselemaan ulos porrastasanteiden ikkunoista. Tyytymättömänä niiden tarjoamiin näköaloihin hän kuitenkin asteli lopulta pohjakerrokseen ja marssi eteiskäytävää niin pitkään, kunnes saapui Admin-aukiolle johtavalle ovelle ja astui siitä ulos. Kylmä ilma tervehti häntä välittömästi. Aamuinen lämpötila oli yhä selvästi pakkasen puolella. Pilviä oli jonkin verran, mutta ilma tuntui silti kuivalta.
Xen nuuhki ilmaa hetken, katseli ympärilleen ja totesi itsekseen, että kaupunki tosiaan nukkui vielä. Jostain kauempaa, kenties torin laidalta, kuului etäisiä oven ääniä, mutta sieluakaan aukiolla ei vielä näkynyt. Xen istahti lopulta oven vieressä olevalle penkille. Hän päätti, ettei hän lähtisi vaeltelemaan kauas. Matoro oli luvannut hänelle myöhemmin oikean esittelykierroksen kaupungista, ja suoraan sanottuna ulkona oli niin kylmä, että Xen kaipaisi takkiaan, jos meinaisi viettää siellä pidempään. Sitä varten pitäisi kuitenkin käydä lenkki Nui-Kralhilla, eikä Xen ollut jaksanut enää edes hautajaisten päätteeksi vaeltaa sinne takaisin. Matoron sohva oli tullut hänen pelastuksekseen, ja hän tiesi, että moni muukin miehistön jäsen oli jäänyt linnakkeeseen yöksi.
Raikas ilma tuntui tekevän hänen ajatuksenjuoksulleen kuitenkin hyvää. Tai ainakin hän kykeni nyt pohtimaan asioita ilman sitä sumua, joka tuntui peittävän kaiken alleen. Tuntui hyvältä antaa katseen vaellella kaupungin rakennuksien välillä ja kuvitella, millaista elämää niissä elettiin. Kiviset rakennukset olivat kuin suoraan satukirjoista. Xen oli koko elämänsä lähinnä kuvitellut sellaisia. Erityisesti vankeuden vuosinaan hän lohduttautui ajatuksella, että muualla maailmassa elettiin ilman metallisia seiniä ja valtavia väenpaljouksia. Hän oikeastaan vasta nyt alkoi ymmärtää, että hän todella oli elämänsä ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin Metru Nuilla. Eikä hän istunut minkä tahansa kiviröykkiön aukiolla, vaan juuri sen kiviröykkiön, jonka hänen isänsä oli halunnut pelastaa.
Jääkylmä tuulenpuuska riepotteli hetken aikaa aukiota ja heitti risuja Xenin silmien edestä. Niiden mukana lensi myös irtonainen langanpätkä, joka tarttui Xenin jalkaterään ja pysähtyi. Hän tarttui siihen, nosti sen silmiensä eteen ja katsoi, kuinka seuraava tuulenpuuska irrotti sen hänen otteestaan ja lennätti sen jonnekin näkymättömiin. Ainoa jäljelle jäänyt jälki siitä oli punainen pala nukkaa, joka oli tarttunut hänen sormiinsa.
Kaupungissa loistivat edelleen katuvalot. Niiden sävy oli Metru Nuita lämpimämpi ja keltaisempi. Horisontista parin tunnin päästä nousevista auringoista ei näkynyt vielä säteen sädettä. Ilman taivaankannella loistavaa valoa taivaalla olevaa reikää ei nähnyt. Xen kyllä silti tiesi täsmälleen, missä se oli, ja vaati pitkän hetken, ennen kuin hän sai itsensä lopettamaan sinne päin vilkuilemisen.
Jossakin kohtaa hän taas havahtui. Hän ehti hetken aikaa pohtia, kuinka kauan oli tuijotellut aukion kellotornia, mutta sitten tajusi, kuinka typerä miete se oli. Hän käänsi katseensa sen viisareihin ja huomasi kellon ylittäneen jo kuuden. Se tuntui mahdottomalta. Joko hän oli täysin menettänyt ajantajunsa siinä istuessaan tai oli huomaamattaan torkahtanut hetkeksi. Hän uumoili aamuliikenteen alkavan, joten hän koki parhaakseen palata takaisin sisälle, ennen kuin joutuisi spontaanien kohtaamisten yllättämäksi. Hän tajusi jalkojensa vapisevan noustessaan pystyyn. Kylmä oli purrut nopeasti.
Hän yritti nousta portaat takaisin ylös ripeästi saadakseen hieman lämpöä lihaksiinsa, kun hän törmäsi aamun toiseen virkkuun. Violetilla matoranilla oli päällään sininen haalari ja tämä hääräili harjan kanssa kakkoskerroksen käytäviä lakaisten. Xen nyökkäsi tälle kohteliaasti ja jatkoi kohti seuraavaa portaikkoa, kun hän kuuli huudahduksen takaansa.
”Hei, sinä olet se Xen, etkö olekin?”
Xen pysähtyi, mutta irvisti pettymyksestä, ennen kuin käänsi katseensa taakseen ja pakotti varovaisen hymyn kasvoilleen.
”Olen. Hei vain.”
”Toivoinkin törmääväni sinuun tänään. En vain olettanut, että olisit aamun ensimmäinen törmääminen! Olen Toba ja huollan tätä kiinteistöä aina arkisin. Saisinko… tuota… lainata sinua hetkeksi?”
Vaati Xeniltä tämän kaiken tahdonvoiman olla huokaisematta ääneen. Hän puristi kätensä nyrkkiin pari kertaa ja antoi hartioidensa lysähtää. Sitten hän kääntyi kunnolla ja marssi matoranin luokse.
”Loistavaa!” Toba hihkaisi. ”Tähän suuntaan.”
Toba laski harjan nojaamaan seinää vasten ja lähti johdattamaan Xeniä käytävää pitkin syvemmälle kerrokseen. Kahden käännöksen jälkeen he pysähtyivät yhden asunnoista oven eteen. Xen odotti, että tämä olisi koputtanut siihen ja kutsunut sieltä jonkun, mutta sen sijaan Toba kaivoi avainnipun vyöltään ja alkoi selaamaan.
”Kaks-neljäysi, kaks-neljäysi… ah, siinä!”
Oikea avain löytyi ja Toba avasi oven asuntoon. Xen seisoi sen suulla hieman hölmistyneenä sisään tuijotellen. Pieni asunto oli pimeänä ja kävi nopeasti selväksi, ettei siellä ollut ketään.
”Öh?” Xen ihmetteli.
”Killjoyn huone”, Toba selitti kiskaisten kaiken ilman ulos Xenin keuhkoista. ”Olemme pitäneet sitä tyhjillään, koska sen räjähtäneen mökin jälkeen oletimme, että hän alkaisi käyttämään tätä. Mutta, noh… suruvalitteluni, tosiaan.”
Xen ei saanut jalkojaan liikkumaan astuakseen huoneeseen sisään. Toba tuijotteli tyrmistynyttä vahkia vähän aikaa, kunnes päätti astua sivummalle antaakseen Xenille tilaa.
”Annan sinulle hetken”, Toba sanoi ja kaarsi takaisin porraskäytävää päin, eikä kestänyt kauaa, kun lakaisemisen äänet alkoivat taas kaikua.
Xen napsautti asuntoon valot katkaisimelle kurottelemalla, mutta ei vieläkään astunut sisään. Varjostimeton kattovalo syttyi. Oli välittömästi selvää, ettei Killjoy ollut viettänyt huoneessaan paljoa aikaa. Huonekaluja oli melko vähän. Sänky, työpöytä, jakkara ja yksi pieni kirjahylly. Tasoilla ja hyllyissä ei kuitenkaan ollut esineen esinettä. Näytti siltä, että huonekalutkin olivat vain ne, mitkä olivat alun perinkin tulleet huoneen mukana.
Lattialankku narahti, kun Xen viimein sai otettua askeleen kynnyksen yli. Sänky oli yhä petaamaton ja lakanoiden reunoilla oli ilmiselviä tahroja kuivunutta verta. Ei ollut vaikeaa päätellä, että huonetta oli käytetty lähinnä hätäiseen haavojen paikkaamiseen. Pölykerrokset tasojen päällä vahvistivat ajatuksen siitä, että Killjoy ei ollut käynyt siellä hetkeen.
Näköala ikkunasta ei ollut ihmeellinen. Siitä näki lähinnä palasen linnan sisäpihaa. Xen käänsi sille nopeasti selkänsä ja kiinnitti huomionsa lipaston laatikoihin, jotka hän kiskaisi yksi kerrallaan auki. Ne olivat kaikki tyhjiä, paitsi se aivan viimeinen, jossa ei myöskään ollut sisällä mitään, mutta sen avaaminen oli aiheuttanut kilahduksen. Jotain oli tipahtanut sen liikkeen myötä lipaston hyllyjen alle. Xen kumartui ja kohtasi aamun siihen saakka pahimman vihollisensa – marginaalisen pulmatehtävän, kun hänen piti keksiä, kuinka saisi alimman hyllyn irti rikkomatta mitään. Noin minuutin kestäneen äherryksen jälkeen hän sai sen kuitenkin irti. Sen alta paljastui valtava määrä pölypalleroita, ja niiden keskeltä pieni muovinen esine.
Hän nosti sen silmiensä tasalla ja suoristi selkänsä. Se oli kameran muistikortti. Tarpeeksi ohut, että se oli kai onnistunut luiskahtamaan vähän halvasti rakennetun lipaston hyllyjen pohjassa olevista raoista.
Kortin malli oli vanha, mutta melko perinteinen metrunuilainen. Samaa aikakautta kuin tietokone hänen ranteessaan. Hän napsautti kortin paikoilleen ja selasi hetken aikaa tietokoneensa erilaisia vaihtoehtoja. Oikea formaatti oli lopulta ”Suva Disk”. Resurssienhallinta avasi sen hetkessä ja löysi muutaman kortin käyttämiseen liittyvän oletustiedoston lisäksi vain yhden sinne tallennetun asian. 00023.MAT oli videotiedosto, johon Xen löysi nopeasti oikean koodekin. Se värähti käyntiin ja Xenin sydämet hypähtivät välittömästi, kun hän näki tutun hahmon koputtelemassa kameraa.
”En löytänyt parempaa linssiä tähän hätään, mutta se on nyt käynnissä”, Killjoy tuumasi ja käveli välittömästi kameran taakse näkymättömiin. Xen väänsi äänenvoimakkuutta heti niin kovalle kuin pystyi, sillä käytössä ollut mikrofoni ei selvästi ollut kovin laadukas.
Kuvan huone oli melko pieni ja hämärä. Yksittäisen pöydän ääressä istui tuoliin köytettynä ränsistyneen näköinen schiludomilais-oletettu. Varma hahmon identiteetistä ei oikein voinut olla, sillä tällä oli päässään vähän reunoista repsottava McTohungasin paperipussi.
”Riittävän hyvä”, kuului toinen ääni, Xenille tuntematon.
”Mitä täällä tapahtuu?” sanoi vanki hädissään pussin sisältä.
Kookas hahmo astui nyt ruudulle. Epäkäytännölliset olkapiikit, demoninen haarniskadesign ja synkeän näköinen kanohi – varmaankin makuta. Tämä repi paperipussin vangin päästä, sytytti pöydällä olevan kirkkaan lampun ja suuntasi sen suoraan vangin naamaa. Tuoliin köytetty lepakkoi siristi silmiään irvistäen.
”En ole syyllistynyt mihinkään rikokseen, ainakaan vielä!!” tämä huusi epätoivoa äänessään. Makuta nauroi ilkeästi.
”AirwatcherIlmavahti: Tyhmä metsästäjä. Schiludomilaisia ei yleensä tunneta raa’asta tuhovoimasta, mutta Ilmavahdille on siunattu eittämättä se voima ja typeryys, mikä normaalisti jakautuisi koko lajin kesken. Hän sopii vain äärimmäisen yksinkertaisiin tehtäviin, ja tämän takia hän pääasiassa vartioi Odinan rantoja ja tuhoaa kaiken, mikä lähestyy linnoitustamme ilmoittamatta, tai vaikka ilmoittaisi, tai ei edes lähestyisi linnoitusta. Rautakala teorioi, että Ilmavahdin ilmiömäisen hidas äly johtuu siitä, että tällä olisi itse asiassa äärimmäisen harvinainen schiludomilainen Kanohi Suletu, ajatuksienlukemattomuuden naamio. Ilmavahti on kuitenkin luonteeltaan iloinen, eikä annan elämän lukuisien haasteiden haitata.
Voimat: Ilmavahdilla on rintakehässä laukaisin, jolla voi ampua energiaverkkoja. Hänen sauvansa ampuu voimakkaasti syövyttävää vetykloridihappoa. Hän osaa lentää. , tyhmä metsästäjä!” tämä käkätti. Schiludomilaisen suu vääntyi mutruun.
”Tuo oli ilkeästi sanottu… Varjottukin aina sanoo noin eikä se tunnu yhtään kivalta!”
”Mennäänkö jo asiaan”, Killjoyn ääni sanoi kameran takaa.
”Joo joo”, makuta sanoi ja väänsi vangin kasvot kohtaamaan omansa. ”Sinua syytetään epäilyttävästä toiminnasta Mysterys Nuilla! Se ei ole rikollista, siinä olet oikeassa, mutta minä en tarvitse mitään moisia tekosyitä pidättääkseni ja kuulustellakseni vähän huonoja Pimeyden metsästäjiä!”
”Tämä on varmasti laitonta!” Airwatcher kimitti.
”Mistä moderaattorit eivät tiedä, siitä he eivät tiedä”, makuta sanoi, ”vai miten se sanonta menee.”
”Varjottu julistaa teille vielä sodan!” schilu-metsästäjä jatkoi.
”Oli jo saatana aikakin”, Killjoy tuhisi kameran takana niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli.
”Ei, Jögge, jos Varjottu julistaa sodan, niin Tawa suuttuu meille!” makuta huudahti. ”Julistaa vielä sinolit pannaan.”
Killjoy murahti hieman tyytymättömästi. Schiludomilainen pälyili molempia vangitsijaansa hämmentyneenä. Videota katsova Xen oli vähintään yhtä hämmentynyt.
”No niin”, makuta maiskutteli maireasti. ”Ruvetaanpa sitten kiduttamaan.”
”Ei ei minä kerron kaiken!” Ilmavahti parahti. Makuta venytteli käsivarsiaan kissamaisesti. Xeniä hirvitti katsoa, mitä tulisi tapahtumaan.
Sitten makuta käveli ulos kuvasta, poimi ilmeisesti jotain ja palasi ruudulle. Tällä oli nyt kädessään jonkinlainen valtava säkki.
”No niin, nyt minä syötän sinulle viisi kiloa tuhkanallekarkkeja”, makuta myhäili häijysti. Xen ei ollut uskoa kuulemaansa. Ennen kuin Ilmavahti ehti sanoa mitään, ensimmäinen kourallinen viinikumia tungettiin hänen kurkkuunsa. Hän kakoi hieman ja nielaisi kaiken kerralla.
”Niistä meni päiväys viime viikolla”, kuului Killjoyn ilkikurinen hekottelu.
”Minä varoitan sinua”, makuta käkätti. ”Nämä tarttuvat hampaisiin ja saattavat aiheuttaa hammaskiilteen kulumista. Ja tiedät, millaisia summia Voitto Korporaatio laskuttaa!”
Ilmavahdin kasvoilla oli kauhistunut ilme. Toinen kourallinen sullottiin välittömästi hänen suuhunsa. Hän yritti sulkea niitä ulos, mutta makuta piti hänen sieraimiaan suljettuna ja kättä hänen suullaan, jolloin hänen oli pakko nielaista.
”Muista kuulustella”, Killjoy huomautti.
”Ai niin”, makuta sanoi.
”Mhmhp”, Ilmavahti valitti suu täynnä gelatiinia.
”No niin, tuota. MIKSI TULIT BIO-KLAANIIN? MITÄ TEET TÄÄLLÄ? LÄHETTIKÖ VARJOTTU SINUT KILLJOYN PERÄÄN?” makuta karjui niin kovaan ääneen, että mikrofonin kapasiteetti ylittyi ja ääni särisi vääristyneenä. Xen oli lentää selälleen volyymitason äkkinäisen radikaalin muutoksen aiheuttaman säikähdyksen voimasta.
”Vaiko Guardianin?” Killjoy tivasi. ”Koska jos hänen, niin päästämme sinut kyllä itse asiassa menemään.”
”Tulin vaan lomalle! Niinkuin, ihan vuosilomat, kyllähän niitä kertyy ihan tessin mukaan! Täällä vaan on hyvät baarit! Kessu kertoi!”
Makuta sulloi seuraavan annoksen nallekarkkeja schiludomilaisen naamaan.
”Täytyy kyllä sanoa”, hän tuumasi katsellessaan, kuinka paljon karkkia säkissä oli jäljellä, ”että tämä ei ole ihan kovin hauskaa. Kestää kyllä tosi kauan saada nämä kaikki syötettyä. Olisikohan minulla kämpillä joku laite, millä saisin teleportattua ne suoraan tuon vatsaan?”
”Siis oikeasti! Enhän minä edes tiennyt, että Ilonpilaaja oli täällä! Ettekö muista, kaikki sanoo aina, että olen vähän hidas!”
”Niin kaikki kyllä aina sanoivat”, Killjoy myönsi. ”Mutta puhut paskaa. Eihän siellä mitään vuosilomia jaeltu!”
”Häh! Jengi aina mietti, että mikset käytä niitä lomapäiviäsi, niitä oli varmaan pariksi vuodeksi! Ehkä se olikin Killjoy, joka oli tyhmä metsästäjä…”
”Hei, hei, hei!” makuta raivostui. ”Vain minä saan solvata ystäväni älykkyyttä! Nyt kyllä saat satinkutia.”
”Syötä sille taas kourallinen”, kuului ääni kameran takaa.
Xen katsoi pöyristyneenä, kuinka makuta survoi taas kouransa käytännössä kokonaan metsästäjän kurkusta alas. Nallekarkit lentelivät ympäri huonetta. Kuului tukehtuvaa kurlaamista, kun puolet satsista pursusi ulos vangin suusta. Xenin rintaa oli lähellä pistää, kun hän tajusi olevansa taas tekemisissä yhden makutan tekemän kidutusvideon kanssa. Joskin se, mitä hän nyt todisti, oli niin perusteellisen typerää, että hänen henkensä epäsalpautui hetkessä, kun hänen teki mieli vain nauraa videon absurdiudelle. Oli täysin mahdotonta sanoa, oliko video aidosta tilanteesta vaiko jonkinlainen tarkoituksellinen performanssi.
”Hei, nyt minä keksin!” makuta hihkaisi. ”Mitä, jos tehdään tuosta nallekarkki? Sulatetaan nämä kaikki loput sellaiseksi mössöksi ja sitten voidellaan tuo sillä ja odotetaan, että se jäähtyy!”
”Yläkerrassa on aika iso uuni”, Killjoy myönsi.
”Eihän teillä edes ole tarpeeksi nallekarkkeja!” Ilmavahti protestoi.
”Hmm, totta”, makuta pohti. ”Olet niin läski, että tarvitaan ainakin toiset viisi kiloa. Mutta ei hätää! Tiedän yhden tukkuliikkeen, josta niitä saa tosi nopeasti ja halvalla!”
”Moderaattorit olivat jo tuloillaan, kun kiskoimme tuon tänne”, Killjoy huomautti. ”Että jos nyt Manu työskentelet sillä, mitä meillä täällä on.”
Manu? Xen tunnisti nimen. Mitä isä olikaan hänestä sanonut?
Äkkiä huone täyttyi valosta. Xenin oli pakko siristää silmiään, kun koko kuvaruutu hukkui valkoiseen. Hetken kuului kolinaa ja sitten uusi ääni:
”Tuota, herrat, anteeksi mutta tämä on McTohungas, voisitteko pois-”
”Apua! Minut on kidnap-” Ilmavahti yritti, mutta tämän suu tukittiin ilmeisesti uudella satsilla nallekarkkeja, vaikkakin Xenin oli mahdoton sanoa täysin varmasti, koska videokuvasta ei erottanut enää mitään.
”Painu sinä helvettiin!” makuta ärjäisi. Ovi kolahti nopeasti takaisin kiinni himmentäen valot. Ulkoa kuului jo poliisirapujen sireenien äänet.
”Näyttää siltä, että meillä on vain joitain minuutteja”, makuta pohti. ”Pitäisiköhän meidän siirtyä jonnekin muualle?”
”Olen oikeasti vain lomalla täällä!” Ilmavahti huusi epätoivoisesti.
”Voisin tietenkin lennättää sen Kaya-Wahiin”, Killjoy mutisi. ”Tosin se ei kyllä jäisi keneltäkään huomaamatta. Ihme ja kumma, ettei kukaan tullut ihmettelemään jo silloin, kun ilmatorjuntani ampui ensimmäistä kertaa.”
”Olisikohan minulla jossain Raidia… Tai, no tuota, minähän voisin kyllä vain telepaattisesti repiä tuon aikomukset ulos sen mielestä?” makuta ehdotti.
”… mikset tehnyt niin välittömästi”, Killjoy kyseenalaisti.
”No halusin eroon näistä nallekarkeista.”
”Mitä helvettiä”, Airwatcher sanoi.
”Mitä hän sanoi”, Killjoy huokaisi.
”No kun ne ovat menneet vanhaksi.”
”Ne ovat viinikumia. Eivät ne nyt oikeasti ole menneet miksikään”, Killjoy ähkäisi.
”Ei helvetti”, Xen parahti ääneen. Toban lakaisun äänet lakkasivat hetkeksi, kun Xen räjähti huoneessa yksinään nauruun. Asiaa ei parantanut Airwatcherin perusteellisen kauhistunut ilme, joka jotenkin vain pahensi Xenin naurunremakkaa.
Makuta oli tarttunut teatraalisesti kiinni schiludomilaisen kasvoista. Tämä rimpuili hänen otteessaan, ja sitten tämän silmät kääntyivät nurinpäin.
”Jaa”, Manu sanoi hetken kuluttua. ”Se on oikeasti vain lomalla täällä.”
”Voi paska… olisiko minulla ollut oikeasti niitä pankissa?” Killjoy mietti ääneen.
”Äääh”, Manu parkaisi. ”Tästä videosta tulee nyt vähän laimea. Ei sitä voi Varjotulle lähettää, varsinkaan, kun tässä ei ole kyse mistään kostotoimenpiteistä. Mitä tehdään?”
Airwatcher ei liikkunut, ja tämän pää oli retkahtanut tämän rintaa vasten, kieli ulkona.
”Kuoliko se?” Killjoy kysyi.
”Eeeeei kai.”
”Viedään se yläkertaan ja asetellaan pöytään niin kuin se olisi sammunut sinne”, Killjoy ehdotti.
”Tämä on McTohungas”, Manu huomautti. ”Ei täällä edes tarjoilla alkoholia.”
”No mitä virkaa tällä lafkalla sitten on”, Killjoy ähkäisi ja täräytti kameraa melkoisella voimalla. Xen ehti niukin naukin nähdä, kuinka punaiset kädet kurottelivat kameran eteen ja sitten kuva katkesi. Xen oli jossain kohtaa naurunremakkaansa valahtanut huoneen lattialle vatsaansa pidellen. Hän pyyhkäisi pari kyyneltä silmäkulmastaan vakuutellen itselleen, että ne olivat naurunpuuskan sinne kirvoittamia. Hän kampesi itsensä pystyyn ja käänsi rannettaan. Muistikorttia ei ehkä kannattanut jättää huoneeseen siltä varalta, että se oli todistustaineistoa rikokseen, josta ei ollut jaeltu syytteitä. Xen napsautti sen lopulta irti laitteestaan, mutta sujautti sen kuitenkin rintapanssarinsa suojiin talteen. Jos hän joskus tapaisi Manun, eikä jostain syystä pitäisikään tästä, olisi hyvä omistaa jotain, millä kiristää tätä. Nallekarkkeihin tukehtumisenkin riskillä.
Asunnossa ei muuten ollut paljoa koluttavaa. Lipaston alin hylly loksahti takaisin paikoilleen ja pölyt jäivät taas vangiksi sen taakse. Huoneessa ei näyttänyt olevan muuta Killjoylle kuulunutta tavaraa. Xen oli jo kääntämässä huoneelle selkäänsä, kun hädin tuskin horisontista kurkottelevat aurinkoinvalot paljastivat hänelle vielä jotain.
Ikkunalaudan reunalla, melko lähellä Killjoyn sänkyä, kimalteli jotain. Xen kumartui sen yläpuolelle ja huomasi kultaisen, hyvin ohuen ja hennon rannekorun. Senkin päällä oli pölyä. Hän puhalsi ne pois ja huomasi maidonvalkean helmen, joka korun keskelle oli upotettu. Se ei näyttänyt siltä, että se olisi kuulunut Killjoylle. Joku muu oli varmasti jättänyt sen sinne. Hetken aikaa sitä käsissään käänneltyään Xen sujautti sen samaan lokeroon muistikortinkin kanssa. Hyvällä tuurilla sen omistaja tulisi vielä joskus vastaan.
Toba lähestyi häntä jo käytävällä luuta käsissään. Tämä alkoi välittömästi irrottamaan huoneen avainta ketjusta antaakseen sen Xenille, mutta vahki pysäytti tämän, ennen kuin se ehti irrota.
”Se ei ole tarpeen. Voitte antaa sen sitä enemmän tarvitseville.”
Toba katsoi Xeniä vähän ihmeissään, mutta lopetti, ennen kuin avain oli kokonaan irti tovereistaan.
”Ai. Oletko aivan varma?”
”Olen”, Xen nyökkäsi. ”Minulla on iso huone aluksellamme eikä sieltä kulkeminen nyt ole niin vaivalloista.” Häntä vähän nauratti lausuntonsa huomioiden, ettei hän ollut edellisenäkään yönä jaksanut lähteä enää takaisin, mutta hän vakuutteli itselleen, että se oli poikkeus. Ja olihan hän silti nukkumapaikan löytänyt.
”Noh, se tietenkin passaa. Rumisgoneen meni aika paljon porukkaa, mutta jonossa on kyllä silti väkeä. Tuomme tänne ehkä toisen sängyn niin siihen mahtuu kohtuullisesti kaksikin tuolta isommista paraakeista”, Toba tuumasi.
Xen nyökkäsi tyytyväisesti, mutta jäi katsomaan, kuinka Toba sulki huoneen oven hänen edessään. Se loksahti kiinni kuuluvasti. Xeninkin oli myönnettävä itselleen, että siinä oli aika hyvää symboliikkaa, vaikka oven sulkenut matoran olikin hänelle täysin vieras.
Toban hyräilyn äänet jäivät taakse, kun Xen lähti kiipeämään portaita ylös. Matoron huoneelle oli matkaa vielä useita porrastasanteita. Hän tajusi nousun ottavan lihasten päälle jotenkin aivan uudella ja kummallisella tavalla. Siitä välittämättä hän jatkoi kapuamista, kunnes saapui oikeaan kerrokseen, kääntyi porraskäytävää oikealle ja hidasti tarkoituksella askeleitaan Matoron oven luokse saapuessaan siltä varalta, että toa nukkui edelleen. Tarttuessaan oveen hän kuitenkin säpsähti sen auetessa häntä päin. Se kolahti häntä suoraan kuonoon ja hän pomppasi taaksepäin vähän tarpeettomankin kovaa kiljaisten.
Haavekaupungin aaveet
”Voi ei, ööh, sori… tuota, huomenta?” Matoro tuijotti Xeniä jotenkin osaamatta edes reagoida tilanteeseen.
Xen piteli kuonoaan toisella kädellään heilutellen samalla toista kuin se olisi jotenkin tyynnytellyt. ”Ei se sattunut! Säikähdin vain. Hitto vie.”
”No, okei, hyvä sitten”, Matoro sanoi ja vilkaisi vahkia hieman epäilevästi. ”En odottanut, että olisit jo hereillä.”
”No en minäkään”, Xen myönsi. ”En tiedä, mitä on tapahtunut. Heräsin matkankin aikana aina tosi aikaisin.”
”Maailmankirjat ovat todella sekaisin”, Matoro naurahti kuivasti ja astui itsekin käytävään.
”Niin”, Xen myönsi ja mulkaisi sitten vihaisesti Matoron ovea kuin se olisi syyllistynyt pahemmankin luokan rikokseen. ”Ennen olisin huomannut tuon hyvissä ajoin, mutta ilman Eldaa, äh…”
”No, mitä olet ehtinyt tehdä?” Matoro tiedusteli.
”Kävin haukkaamassa happea. Ja, öh, luovutin isän huoneen spontaanisti. Tämä on ihan kiva paikka, mutta tuntui väärältä pitää se, kun minulla on niin isot tilat Nuikilla.”
Matoro nyökkäsi. ”Toivottavasti et ole eilisen jäljiltä täysin kyllästynyt tapaamaan väkeä. Hoidetaanko ne sovitut tapaamiset tässä aika pian, niin voimme sitten kiertää kaupungilla iltapäivästä?”
”Tawa ei vaikuttanut hirveän aamuvirkulta tyypiltä, mutta olet varmaan oikeassa”, Xen huokaisi. ”En kyllä ole lähdössä mihinkään ilman piristeitä.”
”Joo siis, aivan ensiksi sinun pitää tutustua tärkeimpään bioklaanilaiseen perinteeseen, eli linnan kahvioon!” Matoro sanoi ripauksella dramatiikkaa ja sulki oven. Hän osoitti portaikon suuntaan, mistä Xen oli juuri tullut.
”Tämä linna tarvitsisi hissin”, Xen huokaisi väsyneesti.
”Se on siinä portaikon vasemmalla puolella”, Matoro huomautti.
Xen tuijotti Matoroa kyllästyneen näköisesti, avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta nöyrtyi ja lähti laahustamaan edeltä väitettyä vempelettä kohti. Yllättävää kyllä, hissi toimi. Kerrosnumerot rullasivat väsyneen aamun tahdilla, eivätkä he olleet sen energisempiä. Lopulta hissi sanoi ”pling”, ja avautuvasta ovesta tulvi saman tien etäisen kahvin tuoksu. Kahvion lämmin hälinä kuului kulman takaa. Kyltissä luki Chat-Kahvio.
”Oho. En odottanut, että teilläkin on e-kahviloita”, Xen ihmetteli.
”Mitä kahviloita?” Matoro kysyi heidän kävellessä sisään.
”Täh? No siis… videopelikahvila. Tiedätkö, sellaisia mitä on Ta-Metrussa ainakin viisi rivissä siellä Coliseumin itäpuolella.”
”Ah, sellainen, minusta kaupungissa on yksi sellainen? En ole kyllä käynyt.”
”… ai. Mihin tuo ’chat’ sitten viittaa?”
”Öö, se on vaan aina ollut sen nimi. Ehkä Mokel tietäisi miksi?”
Oli varhainen aamupala-aika ennen pahinta ruuhkaa. Matoro meni ensin ja latoi tarjottimelle aamupalapöydästä puuroa, voileivän ja ison mukin kahvia. Hän vain toivotti Mokelille hyvät huomenet ja jäi linjaston päähän katselemaan vapaita pöytiä.
Xen tuli linjastolla Matoron perässä, silmäili tarjolla olevaa ruokaa, mutta ei lopulta uskaltanut ottaa mitään. Hänen vatsaansa oli kiertänyt jo monta päivää tavalla, jota hän ei osannut selittää. Hän päätyi lopulta kaatamaan itselleen ison kupin kahvia ja astui sitten tiskin eteen, jossa Mokelin katse kirkastui heti hänet nähdessään.
”ELKOM! Ja tervetuloa Chat-Kahvioon! Tunnistan uudet kasvot välittömästi! Maksatko käteisellä vai haluatko nimen listaan?”
”Minä… öh”, Xen pysähtyi miettimään hämmentyneenä. ”En taida olla vielä jäsen.”
”Ei se haittaa!” Mokel julisti kovaan ääneen. ”Jos sinulla on huone täällä, se riittää oikein hyvin.”
”Ah, niin… minä… taisin juuri luopua sellaisesta.”
”Ah, hm. Jaa, no… no jaa. Oletko kuitenkin aikeissa jäädä linnakkeeseen?”
”Se olisi tarkoitus”, Xen myönsi.
”No sitten nimi varmasti riittää”, Mokel hymähti ja vilkaisi istumapaikkaa etsivän Matoron selkää. Oli heti selvää, että tämän seurassa liikkuminen valoi jonkinlaista luottamusta. Ta-matoran oli ottanut kynän käteensä ja taulukoita vilisevän kansion eteensä.
”Xen”, Xen sanoi.
”Silleen, koo-äs vaiko äksällä?” Mokel kysyi.
”Äksällä”, Xen täsmensi ja katsoi, kuinka Mokel kirjoitti vihkoon sanan ”Xxen”.
”Kun sinulla on noin niukat eväät niin tässä kaupanpäälliseksi”, Mokel sitten vielä hymyili ja asetti yhden suklaakonvehdin Xenin tarjottimelle. Xen kiitti, päätti olla korjaamatta nimestään aiheutunutta hämmennystä ja käänsi katseensa Matoroon.
”Tuolla nurkkapöydässä näkyisi olevan Umbra”, Matoro sanoi Xenin suuntaan. ”Mennäänkö sen seuraksi?”
”Henki paratkoon, joku johon ei tarvitse tutustua”, Xen huokaisi myöntävästi.
”Niin”, Matoro virnisti ja suunnisti hänen ja Umbran vakiopöydän sohville. Umbra havahtui ajatuksistaan vasta kun Matoro laski tarjottimensa alas.
“Huomenta teille!” hän sanoi yllättävän pirteästi. ”Nurukan halusi nähdä aamusta, joten minunkin piti nousta näin aikaisin hereille. Hyvä saada jotain arkirytmiä. Ilman modehommia on ollut vähän liian tyhjää arjessa.” Umbra ryysti outoa teetä pillillä. Matoro ei ollut aivan varma, mitä se oli.
Xen lähinnä virnisti vastaukseksi ja istui toia vastapäätä. Kahvi läikkyi hieman hänen laskiessaan tarjottimensa pöydälle.
”Huomenta vaan.”
Istuttuaan alas kahvin ääreen tuntui siltä kuin keho olisi herännyt siihen, miten huonot yöunet heillä oli ollut. Matoro tuijotteli väsyneesti kahviaan sekoittaessaan sitä. Umbrakin näytti keskittyvän hetken lähinnä juomansa ryystämiseen ja kahden muun tarkkailemiseen mietteliäänä. Xen katseli hetken juomaa kuin ihmetellen, miksi oli edes halunnut sitä, ja päätti sitten maistaa sitä varovaisesti. Hän tajusi vasta nyt, että siihen olisi kai voinut laittaa jotain sekaankin, mutta toisaalta kitkerä maku herätteli häntä ihan kelvollisesti.
Hiljaisuus rikkoitui, kun Umbra avasi taas suunsa. “Ei näytä tuo kahvi maistuvan sinulle. Lumiukko toi tätä mata-juomaa Rumisgonesta ja hurahdin siihen aika kovaa. Kofeiinia on tässäkin. Sanovat, että tämä on suosittua jossain Galilla. Ei maistu niin palaneelta kuin tämä Mokelin kahvi joskus.”
”Laita siihen maitoa jos et pidä mausta”, Matoro ehdotti väsyneesti.
”En… ole ihan varma vielä siedänkö laktoosia”, Xen mietti. ”Naho antoi minulle yhden jäätelön päivää ennen lähtöä, mutta toisaalta minulla oli silloin muutenkin aika outo olo.”
“Nykyään ne osaavat tehdä juttuja ilman laktoosia. Larnismaidolla on aika iso kannattajakunta Klaanissa. En vain tiedä miten ne lypsää niitä…” Umbra mietti.
Matoro vilkaisi Umbraa kysyvästi ja keskittyi sitten puuroonsa. Xenin katse sen sijaan vain harhaili. Hän hörppi kyllä kahviaan aina silloin tällöin, mutta edes sen juonnista syntyvä lume-efekti ei vielä häntä paljoa piristänyt. Hän tuijotteli vähän aikaa ulos huuruisesta ikkunasta, kunnes käänsi katseensa Matoron yläpuolella olevaan kolmen taulun riviin. Klaanin adminien muotokuvia oli ilmiselvästi ollut joskus neljä. Viimeisestä taulusta oli kuitenkin jäljellä ainoastaan hieman ympäröivää seinää vaaleampi läntti.
”Tuosta on kadonnut yksi”, Xen murahti.
”Ämkoo”, Matoro vastasi ja lusikoi puuroa.
“Miekkapiru käänsi takkia”, Umbra mutisi. ”Hän myös tappoi klaanilaisia ja on työskennellyt Imperiumille petoksensa jälkeen. Pelottava soturi.” Umbran äänessä oli kunnioitusta, mutta myös inhoa ja pettymystä.
”Miekkapiru”, Xen toisti. Hän pinnisteli muistiaan parhaansa mukaan. Killjoy ei ollut ainakaan koskaan maininnut siitä mitään, mutta hänellä tuntui silti olevan tästä jonkinlainen etäinen muistikuva. Kuin tämän kasvot olisivat joskus olleet osa jotain hyvin elävää unta.
”Vihreä sarvipäinen tyyppi?” Xen arvaili.
Matoro vilkaisi tätä ja kohotti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
“Joo hän. Matoro, olit hänen kanssaan tekemisissä viimeksi jos oikein muistan.”
”Haimme toisen hänen miekoistaan Hautasaarilta.” Matoro nyökkäsi, eikä muistanut, oliko koskaan ehtinyt kertoa tarinaa Umbralle. ”Taistelimme paria epäkuollutta toaa vastaan. Ei mitään kovin ihmeellistä…”
“Jotkin asiat toistuvat”, Umbra mietti. “Olen nyt yrittänyt löytää aikaa Nurukanin kanssa hengailuun, mutta miehellä on aivan liian paljon tekemistä kaiken organisoinnin kanssa ja minulle riitti aikaa vain tähän aamulle. En ole täällä tehnyt juuri muuta viime päivinä kuin odottanut tekemistä.” Voiton tyyppien pidätys oli ollut hauskaa, mutta se asia oli nyt modeilla, eikä Umbralla ollut asiaa kuulusteluihin.
Matoro puolestaan oli hiljaa kiitollinen siitä, että Nurukanilla näytti olevan energiaa hoitaa sellaisiakin asioita, mitkä olisivat varmaan kuuluneet Xenille. Vaikka se sitten tarkoittikin, että Umbra ei päässyt viettämään ystävänsä kanssa yhtä paljon aikaa…
Xen olisi ehdottomasti halunnut sanoa jotain epäkuolleita vastaan taistelemiseen, mutta kun hän oli avaamassa suutaan, laskeutui hänen harteilleen loputtoman painostava uupumus, joka sai hänet lopulta hyväksymään aiheen vaihtumisen.
”Noh, olemme olleet täällä vasta… 18 tuntia”, hän huokaisi kelloa vilkaistuaan. ”Sanoisin, että anna miehen ottaa hitaasti, mutta… tietäen tämän päivän aikataulut, minulla ei ole varaa moralisoida.”
“Metru Nuin jälkeen olin Zorakin vankina kauan… Sitten kun tulin kotiin luulin, että kaikki voi mennä taas entiselleen. Ei. Arvon alennus ja työttömyys. Ehkä pitäisi jutella Radukowille tästä joskus,” Umbra synkkeni taas. Avautuminen oli hieman yllättävä, ja eikä pöytäseura oikein tiennyt, miten reagoida siihen.
”Niin pitäisi”, Matoro tapaili vastausta.”Siitä on kyllä apua. Ja kyllä se ajan kanssa…”
Xenin mieleen tuli Nurukanin raivokas katse ja Nuikilla edelleen piilossa oleva Feterra. Kun hän vertasi mielessään tätä Umbraa siihen iloiseen miekkasankariin, jonka oli tavannut aiemmin, ajatus Killjoyn ja Zorakin yhteistyöstä kalvoi vieläkin enemmän.
“Aloin taas ylijakamaan juttujani, vaikka tässä on paljon hyviä asioita tapahtumassa”, Umbra pahoitteli. ”Mukavaa kun tänne on tullut niin paljon tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Aikoinaan yritin rekrytä Klaaniin porukkaa, koska Klaanin sanoma oli mielestäni tärkeä. Nurukan ja Delevakin ehtivät liittyä Klaaniin ennen kuin lähdimme Metru Nuille.”
Xen murahti ja nyökytteli, mutta ei nostanut katsettaan konvehtinsa paperista, jota oli rypistellyt viimeisen minuutin. Konvehti itse oli tarjottimella edelleen koskemattomana. Kultasinisen paperin pyörittely toi sillä hetkellä enemmän lohtua. Feterra-asian muistaminen ei ainakaan tehnyt Umbran kanssa keskustelemisesta helpompaa.
”Mitä muuten Delevan matkalle kuuluu?” Matoro kysyi Xenin suuntaan. Xen huomasi miettivänsä, oliko Matoro vaihtanut aihetta tarkoituksella. Se oli joka tapauksessa tervetullutta.
”Emme ole kuulleet mitään”, Xen huokaisi. ”Myrsky viimeistään katkoi kaikki yhteydet koillissakaraan. Yritimme tulomatkalla vielä luoda jonkinlaista radioyhteyttä, mutta siinä osassa maailmaa ei taida olla oikeasti yhtään mastoa enää pystyssä.”
Matoro huokaisi. ”Tuntuu, että olemme täällä nyt tavallistakin enemmän eristyksissä…”
Xeniä se ei varsinaisesti huolettanut. Se, mikä häntä vaivasi, oli Tarkastajan ruumis, jonka Kalit olivat kantaneet Kranalaan mukanaan. Oli mahdotonta arvailla, oliko Delevan retkikunta löytänyt tämän ennen vääjäämätöntä. Makutan itsensä tila ei kuitenkaan valanut häneen paljoa toivoa. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa ääneen.
”Toivotaan parasta.”
Äkkiä kahvion yleinen hälinä kohosi niin korkealle, että Xeninkin oli pakko ihmetellä sitä. Väkeä oli kerääntynyt tilan keskellä olevan sohvaryhmän ympärille. Koska suuri osa oli matoraneja, istualtaankin näki, että komea viherkultainen toa oli noussut joukon keskelle ja piteli käsissään jonkinlaista kartonkia. Siinä oli kaiketi jonkinlainen talvikuvaelma, mutta Xen ei siltä etäisyydeltä aivan nähnyt yksityiskohtia.
”Kiitos kiitos, on taas aika aloittaa laskenta kohti vuoden parhaita bileitä, eli Tawastian Nimeämis-Discoa. Ja niin myös sitä Nimeämispäivää!” Toa julisti, ja sai yleisöltään palkkioksi naurunremakan. Umbra kumartui kuiskaamaan Xenille, että kyse oli moderaattori Paacosta.
”Tämän vuoden kalenterin kuvan on piirtänyt ei kukaan muu kuin rakas Tawamme! Kyllä se puulinnake on näyttänyt niin idylliseltä silloin. Katsokaa noita söpöjä porojakin. No, tästä lähtee ykkösluukku…”
Koko yleisö hiljeni ja jännitti muutaman sekunnin. Moderaattori sai lopulta napsautettua luukun auki.
”Haha, katsokaas, sieltä se Lumiukko lähtikin kävelemään. Paljastuukohan joka luukusta joku uusi tyyppi? Saa nähdä! Huomenna katsotaan seuraava.”
Hän sai miedot aplodit. Toa poistui paikalta rinta rottingilla ja muu aamiaisväki jatkoi ruokailua tai tulevan päivän murehtimista.
“Jaa ei apina-aloitusta tällä kertaa?” Umbra mutisi itsekseen.
”Tuo näyttää aika perinteiseltä tällä kertaa”, Matoro kommentoi.
“Se mihin Telakan jengi oli piirtänyt lentohärveleitä oli aika hieno”, Umbra muisteli.
”Muistatko sen Manun tekemän, missä joka luukussa oli jokin täysin uusi eläinlaji? Se on ehkä näiden huippu.”
“Manuli oli niistä paras.”
”Siis se outo kissa?”
“Joo. Ja manaatti on jäänyt kyllä ihan mytologiaan. En tiedä miten Manu onnistui siinä…”
”Kuten sanoin, siitä ei nimeämiskalenteri paljoa parane.”
“Muistatko sen johon teimme Guardianin vihollisia joka luukkuun? Piirsin sinne Raivo-Raimon.”
”Levätköön rauhassa…” Matoro sanoi.
Ilme Xenin kasvoilla oli aidosti järkyttynyt. Hänet oli temmattu keskelle perinnettä, joka ei yhtään sopinut ensinnäkään siihen, miltä hänestä tuntui, mutta myöskään vallitsevaan tilanteeseen. Oliko tämä linnake sodassa lainkaan?
”Äiti antoi minulle nimeämiskalenterin nuorempana”, Xen sanoi imaisten kerralla kaiken ilon pois keskustelusta. ”Säilytin sen. Avasin sen 98 kertaa peräkkäisinä vuosina vankeuteni aikana, kunnes sen luukut haurastuivat irti.”
Toat katsoivat tätä hetken lähinnä epätietoisina, miten siihen kuuluisi edes reagoida.
”No… oliko se edes hyvä kalenteri?” Matoro kysyi.
”Siinä oli 24 eri kuvaa Turaga Dumesta”, Xen vastasi.
“Muistuu se rantakalenteri, jossa oltiin vuosia sitten. Oli niin suosittu, että siitä tuli nimeämispäiväkalenteri myös”, Umbra nauroi.
Matoro huokaisi syvään ja yritti keksiä jotain muuta aihetta. ”Tänään luvattiin kunnon pakkasta. Saattaa jopa tulla l-”
Hänen viimeiset sanansa tukahtuivat, kun Xen työnsi kätensä peittämään tämän suun. Hän nojasi syvässä kumarassa Umbraa kohti ja laski toisen käden tämän olkapäälle.
”Minä. Tarvitsen. Ainakin kymmenen kopiota siitä kalenterista.”
“Minulla ei ole tallessa”, Umbra virnisti. ”Matorolla pitäisi olla, tyyppi ei heitä tuollaista pois. Divareissa nuo ovat todella harvinaisia.”
Xen käänsi leiskuvan katseensa takaisin Matoroon ja laski käden pois tämän suulta sallien tälle mahdollisuuden puhua.
”… ehkä minä voin katsoa onko minulla jäänyt sellainen jonnekin…” Matoro kiemurteli ja kirosi mielessään Kapuraa koko jutusta.
Tyytyväisenä saamaansa vastaukseen Xen risti taas kätensä ja käänsi sitten katseensa takaisin kahvion kalenteria kohti. Kaipa se oli ihan söpö tapa kunnioittaa lähestyviä juhlapyhiä.
“Mietin, että mitkä teidän suunnitelmat on tänään?” Umbra kysyi. ”Itse menen tosiaan kohta Nurukania tapaamaan. Yritämme puhua edes jotain asioita läpi.”
”Toivottavasti teillä on hauskaa”, Matoro sanoi. ”Minä lupasin näyttää tuolle kaupunkia. Mutta eiliseltä jäi pari sovittua tapaamista mitkä pitää hoitaa ensin.”
”Niin, lupasin Tawalle tulla käymään heti aamusta”, Xen myönsi. ”Ja Kepe ja Peelo nykivät minua jo eilen hihasta. Se reikä taivaalla kaipaa… vähän selittelyä.”
“Pitäkää hauskat treffit”, Umbra sanoi ja alkoi nousta. “Minun onkin näemmä kiirehdittävä. Kello on jo noin paljon.”
Hänen poistuttuaan Matoro ja Xen jäivät vielä pöytään. Sana ”treffit” jäi leijumaan ilmaan kuin savu, jonka haju tarttui kaikkeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen Matoro katsoi Xeniä ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta päätyi vain viimeistelemään puurolautasensa. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta, mutta Umbran äkillinen poistuminen oli muuttunut nopeasti odottamattomaksi taakaksi. Nyt hän istui Matoron kanssa pöydässä kahden. Se tarkoitti, että jotain olisi varmaan pitänyt sanoa, mutta jokainen ajatusta muistuttavakin tuntui jäävän puolitiehen. Xen turvautui lopulta kylmäksi päässeeseen kahviin, jonka tuijottelu kupin pohjalla toi ainakin vähän turvaa.
Hän laittoi lusikan takaisin nesteeseen ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Neste pyöri vimmatusti kupin pohjalla ja Xen antoi ajatustensa hetken aikaa levätä sen turvassa. Oli kuin vain sekunteja olisi kulunut siinä, kun kahvinjämät olivatkin muuttuneet teeksi. Aikaa oli kuitenkin todellisuudessa kulunut yli tunti. Kahvion tuoli oli vaihtunut nojatuoliksi Tawan toimistossa ja tunnelmasta oli imeytynyt se vähäinenkin energia, jonka Umbra oli kahviossa vielä keskusteluun mukanaan tuonut.
Se oli ensimmäinen kerta niiden muurien suojassa, kun hän oli kertonut kaiken siitä, mitä marraskuun aikana oli tapahtunut. Matorokin oli saanut siitä vain palasia.
”Siinä se kai pääpiirteittäin oli”, Xen huokaisi muttei nostanut enää katsettaan kupistaan. ”Pari päivää sen jälkeen lähdimme matkaan. Metru Nuin meriportit menivät kiinni perästämme ja… noh, tässä ollaan.”
Siitä syntyi merkitsevän pitkä hiljaisuus, jonka aikana Tawa lähinnä lämmitti käsiään teekupposeen. Xen ei voinut syyttää siitä: tarina oli ollut tiivistettynäkin aika paljon nieltävää. Valkoinen valo ikkunasta maalasi huonetta, jonka siistinä pitäminen siinä työn ja tavaran määrässä olisi varmasti voinut vaatia vaikka kaksikin juuriadminia. Tawan lemmikki, pienin Xenin ikinä näkemä ussal, jahtasi vimmatusti huonetta ympäri pörräävää kesän viimeistä kärpästä.
Tawa olisi voinut kysyä minkä tahansa niistä kymmenistä täysin kohtuullisista kysymyksistä, jonka tarina oli nostattanut, mutta hän aloitti tavallaan suoraviivaisimmalla ja myös yhdellä vaikeimmista:
”Oletko sinä kunnossa?”
Xen nosti katseensa kupistaan hämmentyneenä. Hän tuijotti ensin reippaasti ohi Tawasta suu auki repsottaen. Sitten hän kääntyi adminiin itseensä ja yllättyi hieman lisää siitä, että sen perään ei tullut täsmällisempää jatkokysymystä.
”Öh… en tiedä.”
”En vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitat kun puhut siitä, että Killjoy antoi sinulle… sydämensä. Mutta luuletko että kaipaat lääkinnällistä huomiota?”
”Meillä on koko maailman paras insinööri onneksi mukanamme, joka varjostaisi minua varmaan tälläkin hetkellä, ellei Nurukan olisi erikseen kieltänyt”, Xen vakuutteli. ”Nuparu on sitä mieltä, että olen ihan ok… ainakin toistaiseksi.”
Tawa hymyili pehmeästi. Hymyt olivat olleet tämän keskustelun ja näiden päivien aikana harvassa, mutta Xen piti toan tapaa keskustella silti rohkaisevana. Toisin kuin joku muu joka johtaisi kokonaista kaupunkia, Tawa tuntui aina kuuntelevan. Hän oli tässäkin tilanteessa todella läsnä, vaikka Xen tiesi hyvin, että tämän mielen perukoilla kulki kymmenen muuta asiaa.
”Se on hyvä kuulla”, Tawa sanoi. ”Myönnän, että tämä oli aika paljon kerralla. Olemme sekä isäsi että komentaja Codyn… että tietysti Matoron kautta olleet jokseenkin perillä Mustan Käden viimeaikaisista tapahtumista. Nyt joudun kuitenkin pyytämään anteeksi.”
Xen kohotti kulmaansa hämillään. ”Öh, mistä, neiti… rouva adorium?”
Niin… mikä? Tawa olisi halunnut pysähtyä siihen, mutta päätti siirtää sen kysymyksen joitakin minuutteja myöhemmäksi. Ja tarkentavat keskustelut siviilisäädystään ja sen mahdollisista muutoksista jonnekin kahden tuhannen vuoden päähän.
”Olisimme varmasti voineet tarjota enemmänkin tukea Mustalle Kädelle”, Tawa sanoi nyökäten kunnioittavasti. ”Koen vastuuta siitä, että myös teidät vedettiin mukaan meidän sotaamme. Ja siitä, että emme voineet auttaa teitä pimeimmällä hetkellänne.”
”En… en minä usko, että olisitte voineet tehdä mitään”, Xen sopersi. ”Me olimme siellä, te olitte täällä. Lähetimme jo omanne kerran rikkinäisenä kotiin. Olin varma, että saisimme pidettyä sirun käsissämme ja… noh, pidimmekin.”
Xen kiristeli hampaitaan ja hörppäsi teetä saadakseen itsensä lopettamaan.
”Meillä oli ison maailman turva takanamme. Ei… emme me olisi yhdessäkään olleet valmiita siihen, mitä sitten tapahtui.”
Tawa nyökkäsi syvään. Hänen katseensa hakeutui hyvin, hyvin pieneen marazoniin olohuoneessa. Aina aurinkojen tultua pilvien välistä esiin tuo siru välkäytti sinistä valoaan pöydältä heidän välillään. Tawa katsoi sitä mietteliään hetken, ja sitten taas Xeniä silmiin.
”Ehkä emme. Mutta ymmärrät varmaan, että sotamme alkoi niihin aikoihin, kun otimme Nimdan sirujen kanssa toimimisen vastuullemme… Delta olisi voinut pysyä vielä piilossa vuosia, jolleivät minun klaanilaiseni olisi sitä lähteneet etsimään. Tietysti varoitimme teitä Abzumosta, mutta… mekin taisimme aliarvioida, minkälaiseen vaaraan siru teidät asetti.”
Xenin hengitys salpautui. Kaikki tahdonvoima, mitä hänellä oli, meni siihen, että hän työnsi sen viimeisen Tawan mainitseman nimen syrjään. Hän oli sanonut sen itse kahdesti kertomuksensa aikana, mutta niihin hän oli osannut tietenkin varautua. Tämä oli tullut yllättäen, ja vaati muutaman hikipisaran kirvoittamisen, ennen kuin hän sai tunteen takaisin hallintaansa. Tawan ilmeestä päätellen häneltä ei jäänyt reaktio huomaamatta: aivan pienen hetken admin näytti katuvan suoraa puhettaan.
Xen huomasi myös, että Tawa jätti täysin ottamatta kantaa siihen, että sirun pitäminen oli ollut Xenin oma valinta. Johtaja, joka otti vastuun omista päätöksistään? Jo on aikoja eletty…
”Minä… en usko, että meillä oli tämän suhteen vaihtoehtoja”, Xen ähkäisi. Tawan kulmat kohosivat huomattavasti. Xen yritti parhaansa mukaan etsiä oikeita sanoja selittääkseen, mitä tarkoitti.
”Minä luulen, että näin oli pakko käydä… tai ainakin jotain tällaista. Sitä on… vaikea selittää. Kun siis… se ajan toa, jonka mainitsin. Tai kiven ehkä. Kaikesta, mitä hän sanoi, sai sellaisen kuvan, että se hetki siellä Inivahilla oli tarkoin varjeltu vääjäämättömyys. Ja usko pois, minä olen viimeinen idiootti, joka sellaiseen uskoo, mutta kun huomioi kaiken sen, mitä Äiti teki… ja oli… ja sanoi. Tuntuu siltä, että olimme vain hiekanjyviä tiimalasissa.”
Xen hörähti ääneen omalle metaforalleen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niissä kovin hyvä. Tawan oli vaikea sanoa sille ajatukselle vastaan: horisontin toiselta puolelta ei ollut vieläkään tullut liian selviä uutisia siitä, kuinka paljon maailmasta oli edes jäljellä sen myrskyn jäljiltä. Ja taivaassa oli reikä, joka oli vienyt lukemattomia tähtiä mukanaan.
Aivan kuin turaga Kezen oli juuri sanonut. Juuri äsken, ja samalla tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten.
”Minä olen aivan vasta saanut syitä uskoa, että jumalia on ja he kuuntelevat”, Tawa sanoi varovaisemmin.
Admin vilkaisi sivulle kaapiston suuntaan. Xen katsoi myös. Kirjahyllyllä oli pieni Suuren Hengen kivinen patsas, jonka äärellä oli muutama puoliksi poltettu kynttilä. Xenin yllätti kuitenkin kynttilän vieressä oleva arkinen kivinen tabletti, jolla kolmion sisältä tuijotti kaikkinäkevä silmä. Hyllyssä oli monta pyhää kirjaa monelta eri uskonnolta. Etsikö juuriadmin sitä yhtä oikeaa polkua? Varmasti hänkin joutui vaivaamaan päätään hengellisillä asioilla, vaikka johti näin pientä kaupunkia.
”Tietenkin olen aina siunannut rukoukseni Suurelle Hengelle. Mutta se, mitä kerrot, ja asiat joita olen Nimdaa tutkiessamme kuullut… se saa sen tuntumaan siltä, että kaikki tämä on jokaista meitä suurempaa ja käsittämättömämpää. Eikä sellaisella tasolla, millä mata-antrot rohkaisevat, että Mata Nui tietää ja määrää kaiken. Vaan sellaisella, että oikeasti niitä voimia on lukematon määrä. Ja kaikki niistä eivät ole hyväntahtoisia.”
Xenin oli pakko pysähtyä hetkeksi vain ajattelemaan. Hänen uudet sydämensä eivät näennäisesti olleet muuttaneet hänen mielipidettään siitä, mitä itseään suuremmista voimista piti kuvitella. Kranalassa käyty keskustelu Äidin kanssa kuitenkin ehkä oli. Se, että kaiken piti olla niin julmaa, tuntui kaikesta huolimatta sellaiselta linjanvedolta, minkä kumpi tahansa heistä siinä teetä ryystäessään voisi huonona hetkenä tehdä. Hänet päästi siitä ajatuksesta vapaaksi ainoastaan pieni ussal, joka oli kellahtanut leikkiessään kumoon huoneen nurkassa. Rapu vaati kevyen töytäisyn Tawalta, jotta pinkoilu saattoi jatkua.
”Minä olen aina ollut vähän huono uskomaan sellaisiin asioihin, mitä en silmilläni näe tai kykene koskemaan”, Xen vastasi. ”Yritän vain tehdä rauhaa sen kanssa, että se, mitä tapahtui, tapahtui. Se on tavallaan tosi lohdullista vain ajatella, että en olisi voinut tehdä asialle mitään. Ja… siitäkin huolimatta minä yritin niin helvetin kovaa.”
Xenin kuppia puristava käsi tärisi niin paljon, että hän päätti lopulta vain laskea sen käsistään ja huokaista syvään. Hän sai ensimmäistä kertaa Kranalan jälkeen puristettua itsestään hieman vihaa ulos. Sekin tuntui paremmalta kuin se harmaa sumu, missä hän oli viimeisen miltei viikon elänyt.
”Uskon, että teitte parhaanne siinä tilanteessa, johon teidät asetettiin”, Tawa sanoi.
Tawa asetti toisen kätensä lempeästi Xenin käden päälle. Xen hämmentyi: hän oli kävellyt tähän tilanteeseen Kenraali Xeninä, jossain määrin vielä poliittisen liittolaisuuden solmiminen mielessä. Mutta admin selvästi näki, että se naamio ei pukenut häntä kovin hyvin.
Helvetti, oliko isä ollut aivan oikeassa tästä paikasta? Koti… sekin ajatus tuntui vielä aika etäiseltä. Ne tunteet ristikkäin — viha, suru, pelko, epävarmuus — eivät oikein osanneet olla keskenään hänen päässään, ja ainoa kohtuullinen reaktio oli vain vollottaa viidestä keskenään erilaisesta syystä. Enää hän ei osannut estää sitä.
Tawa huomasi tämän heti ja nappasi hänelle nenäliinan. Admin piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häntä myötätuntoisesti.
”Haluaisin toistamiseen välittää osanottoni”, Tawa sanoi hiljempaa. Virallinen nuotti oli viimeistään nyt poissa. ”En vielä tunne sinua kovin hyvin, enkä myöskään ole kovin pitkään edes tiennyt sinusta. Mutta tässä pyörityksessä ja politiikassa ja sotakokouksien suunnittelussa en halua unohtaa, mitä olette juuri kokeneet.”
Xen pyyhki kasvojaan hetken ojennettuun liinaan ja puri taas hammastaan niin kovaa, että kirskui. Piti päästä asiaan. Oli pakko, jos halusi, että edes häivähdys jonkinlaisesta toimintakyvystä säilyisi. Hän oli jo osannut ennakoida, että olisi varmaan aika huono pysymään tapaamisessa koherenttina. Silti häntä suoraan sanottuna ärsytti, kuinka vaikeaa kyyneleiden valuttamisen lopettaminen oli.
”Kun… lähetimme Matoron kotiin”, Xen sopersi ja käytti lauseensa alun siihen, että yritti saada äänensä pirstaleet takaisin kasaan, ”minä lupasin hänelle, että kun asiat Metru Nuilla olisivat kunnossa, tulisimme auttamaan teitä. Sanoin sen tietämättä sitä, että isä oli luvannut teille apua jo sitä ennen.”
Hän veti syvään henkeä ja suoristi selkäänsä sen verran kuin jaksoi.
”Emme ehkä koskaan saaneet asioita kuntoon omassa päässämme… mutta hei… tässä me nyt ollaan.”
Tawa hyvin muisti Killjoyn lupauksen: jo silloin sodan aamunkoitossa se oli tuntunut etäiseltä, vaaralliselta ja vaikealta täyttää. Nyt, kun Nui-Kralhia pääsi katselemaan muurilta ja muisti, minkälainen hinta siitäkin oli maksettu… tuntui, että sille huhutulle ajan toalle olisi ollut käyttöä. Jos tämäkään osasi kääntää kelloja takaisin.
”Killjoy lupasi meille vahkiarmeijan”, Tawa sanoi hymyillen varovaisesti. ”Oletteko te se?”
”No… meillä on minä… ja Cody… ja… Kanoka Jones. Ja sitten on yksi vastaanottovahki. Että tuota… öh. Jos yksi tosi iso pyssy olisi sopiva lohdutuspalkinto? Ei suoraan sanottuna mitään hajua, mistä isä oli repimässä ’armeijaa’.”
”Olen hyvin kiitollinen kaikesta, mitä teillä on antaa”, Tawa sanoi. ”En pidä sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, että ylipäätään kukaan teistä haluaisi liittyä sotaamme… mitä tämä liittolaisuus sitten tuleekaan tarkoittamaan ja millä ehdoilla sitten haluattekaan sen toteutuvan, Bio-Klaani jää velkaa.”
Xen huokaisi helpotuksesta. Ei siksi, että olisi odottanut vaikeita neuvotteluita, vaan siksi, että hän tiesi jaksavansa sellaisia sillä hetkellä todella huonosti.
”Cody ja Nurukan hoitavat käytännön asioita toistaiseksi. Minua he pyysivät nätisti lähinnä ystävystymään kaikkien kanssa, mikä oli kai heidän tapansa sanoa ’vedä lepiä, kunnes olo paranee’. Jotenkin hassua ajatella, että he ovat olleet täällä ennenkin, vaikka minulla on sellainen olo kuin olisin unissakävellyt täällä koko elämäni”, Xen sanoi ja vilkuili sivusilmällä taas kohti teekuppia, mutta päätti vain antaa sen olla. Niin tehdessään hänen katseensa vaelteli kohti suljettua parvekkeen ovea. Katseen kirkastuminen oli silminnähtävä.
”… saanko?” Xen kysyi Tawalta ja osoitti kohti parveketta.
Tawa nosti kulmaansa, mutta nyökkäsi ja nousi tuoliltaan.
Ovi aukesi kylmän aamuun kymmeniä metrejä kaupungin yläpuolella. Kaupunki oli Metru Nuihin verrattuna pikkuruinen, hädin tuskin yksittäisen metrun satama-aluetta isompi, mutta niihin muutamiin kilometreihin oltiin saatu jotenkin mahtumaan kulttuuria monen sakaran edestä. Xen ei oikein tiennyt, mihin katseensa laskea: kivimuuri ympäröi puistoja, kauppakatuja, kirjavien temppelien rivistöä, toriaukioita ja kaikkea mitä hän ei aivan ensi silmäyksellä edes ymmärtänyt. Ja kun katse vaelsi kaupunginmuurien toiselle puolelle, oli ympäröivä maaseutukin pienten talojen ja kummallisten yksityiskohtien täplittämää.
Se oli samaan aikaan kaupunki, joka tuntui nuorelta ja kasvukipuiselta, mutta silti ikuiselta. Se oli perustajansa ikäinen, ja kasvanut hänen kanssaan. Ei Bio-Klaanista ollut suuressa maailmassa minkäänlaista historiikkia: isossa kuvassa se kuulosti melko vähän mainitsemisen arvoiselta. Mutta kun täällä käveli ja sitä kaikkea sen korkeimmasta tornista katseli, tuntui siltä kuin kaupunki olisi aina ollut täällä. Se, tai ainakin haave jostain sen kaltaisesta.
Tawa nojautui kaidetta vasten viitta tiukasti olkapäiden ympärillä ja siemaisi teekuppostaan.
”Ei hullumpi näkymä, vai mitä?” hän sanoi nöyrän kuuloisena.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näen sen”, Xen kuiskasi. Hänen katseensa valui kaupunkikuvasta nopeasti jalkoihinsa. Tawa kuitenkin ymmärsi välittömästi, ettei se ollut masentunutta Bio-Klaanin välttelemistä. Tytön ilmeestä pystyi päättelemään heti, että tämä oli kiinnostunut parvekkeesta jostain aivan toisesta syystä.
”Hän istui tässä näin”, Xen selitti ja polkaisi lattiaa allaan. ”Oli käytännössä yö. Sinä murjaisit jonkun vitsin viinakaapistasi ja kun Visokki saapui, olit huolissasi siitä, että isä yrittäisi jotain. Sinun piti mennä avaamaan ovi itse, koska joku, jota kutsuit Xelaksi, oli jo lähtenyt kotiin.”
Tawa tuijotti Xeniä silmiin. Tällä kertaa vahki vastasi katseeseen suoraan.
”Sitten minä saavuin. Seisoin siinä, missä sinä olet nyt. Tuolta puuttui pari rakennusta silloin”, Xen huokaisi ja osoitti takaisin kohti kaupunkinäkymää ja antoi itsensä rojahtaa taas kaidetta vasten.
Xen veti hetken henkeä, kääntyi ympäri ja tuijotti taas mietteliäästi.
”Ja tuolla vähän kauempana oli tosi kaunis vanha majakka. Mitähän sillekin on käynyt?”
Tawa tuijotti Xeniä hämmentyneenä, eikä kestänyt kauaa kuvitella Killjoy istumassa juuri siinä kohtaa missä Xen nyt seisoi. Sellaisia iltoja oli vaikea unohtaa. Hidas ymmärrys siitä, että se minkä Tawa oletti olleen vain hänen ja Killjoyn välistä oli ollut myös Xenin kokemus huimasi häntä hieman. Kun hän palasi muistoissaan siihen keskusteluun, oli jotenkin vaikea olla ajattelematta jonkin läsnäoloa.
Tawa muisti uskoneensa todella, että jokin suojelusenkeli oli auttanut Killjoyn siihen. Hetken epävarmuudesta huolimatta oli tuntunut siltä, kuin jokin varjelus, ehkä Suuren Hengen itsensä, olisi pitänyt huolta siitä, että Killjoy vielä oli heidän keskuudessaan. Se käsittämätön tuntemus oli ollut tarpeeksi vahva, että Tawa oli uskaltanut jättää Killjoyn parvekkeelle pieneksi hetkeksi yksin.
Tawa tuijotti Xeniä katse täysin pysähtyneenä.
”En oikein tiedä, mitä sanoa tuohon.”
Xen naurahti ja onnistui pitkästä aikaa virnistämään täysin tahattomasti.
”Ei hätää, en minäkään. Suurin osa siitä tuntuu kuin puoliksi unohdetulta unelta. Mutta muistan jotain. Sinut… Visokin. Jonkun kerran, kun isä ja Suga… joivat kaljaa jostain varastetusta kontista?”
Tawa tuhahti. ”Jos ne päätänän tunarit olisivat edes olleet niin fiksuja, että eivät jää siitä kiinni…”
Xenin vielä itkusta tukkoinen nenä päästi mairean törähdyksen, kun hän nauroi mielikuvalle. Hän antoi päänsä valahtaa käsiensä päälle ja nojasi nyt niin huonoryhtisesti kaiteeseen, että Tawa pelkäsi, että tämä valuisi siitä vielä jotenkin alas. Hän havaitsi nojautuvansa hieman Xeniä kohti valmiina tarttumaan vaikka sitten tämän hupusta kiinni, jos jotain kävisi. Killjoy varmasti katseli tätä kaikkea pilven päältä sama huoli mielessä.
”Tuntuu kohtalon sanelemalta, että olen viimein täällä. Mutta samaan aikaan… olen täällä myös siksi, että se tuntui parhaalta mahdolliselta valinnalta.”
Hän naurahti päänsä sisällä sanavalinnoilleen. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä Matoro ja Visokki parin seinän takana keskustelivat.
Tawa kuulosteli hieman ilmaa ja keräili vielä itseään todella kummallisesta paljastuksesta. Lopulta hän kehtasi yrittää sanallistaa sen, mikä hänen mielensä pohjalla möyri.
”Jos olet nähnyt niin paljon isäsi elämästä kuin sanot, niin toivon että meidän valintamme hänen suhteensa näyttäytyvät… edes ymmärrettäviltä. Arvostan todella paljon sitä muutosta, jonka Killjoy täällä ollessaan koki, ja sitä kaikkea mitä hän meidän hyväksemme teki. Minä… voin ainakin sanoa, että yritin parhaani hänen suhteensa.”
”En usko, että olisin kokenut sitä hänen kanssaan, ellei hän olisi kokenut niitä hetkiä niin arvokkaiksi”, Xen vakuutteli. ”Hän arvosti sinua paljon enemmän kuin hän näytti päälle päin. Visokkia myös. Luotan hänen sanaansa, kun hän viimeisinä sanoinaan halusi minun auttavan pelastamaan kotinsa.”
Tawa hymyili hänelle surumielisesti.
”Olisipa Guardian täällä. Luulen… että hänkin haluaisi sanoa sinulle jotain sellaista, mikä isällesi jäi sanomatta.”
Niissä tilanteissa kuului sanoa perään ”ja varmasti hän kohta palaakin”. Mutta niin paljon kuin Tawa siihen uskoikin sydämensä pohjasta, hän ei voinut ajatella sitä operaatiota liian tarkasti nyt. Se oli parhaissa mahdollisissa käsissä.
”En malta odottaa”, Xen virnisti. Häntä oli suoraan sanottuna vähän harmittanut, kun oli kuullut, ettei Guardianista ollut kuulunut aikoihin mitään. Oli vaikea olla muistelematta niitä muutamaa sataa kertaa, kun oli nähnyt skakdin taklattavan oman toimistonsa ikkunasta alas. Valitettavasti myös hypoteettinen kuva Turaga Guardianista oli ikuisesti piirtynyt hänen mieleensä ja hän olisi mielellään korvannut sen todellisuudella.
Tawa pysähtyi mietteliäänä. Hän katseli kaupungille vältellen sitä rakoa pilvien välistä, joka oli paljastanut jo puolet auringoista. Sitä kolmatta hän ei nyt kaivannut.
”Haluan, että tunnet itsesi tervetulleeksi tänne, Xen.”
”Kiitos…” Xen sanoi. Hän oli huomannut Tawan taivaalla harhailevan katseen, mutta laski omansa kuitenkin myös kolmannen epäpaisteen suunnilta ja tuudittautui turvallisempaan tunteeseen alhaalla olevaa kellotornia katsellen.
”Vaatii varmasti vielä paljon neuvottelua, että saamme Mustan Käden kokoisen asian mahtumaan muuriemme sisälle. Mutta kuten sanoin: koen jonkin verran vastuuta siitä, mitä olette kokeneet. Tietyllä tapaa te olette tämän saman sodan pakolaisia. Ja… sellaistahan varten Bio-Klaani alkujaankin oli.”
”Me mahdumme kyllä hyvin kaikki Nuikkiin, joten konkreettista tilaa emme kaipaa. Suurin osa kyydissämme on valmis tekemään mitä vain, että uusi elämä voisi alkaa. Metru Nui ei kohdellut montaa muutakaan meistä kovin hyvin.”
Tawa pysäytti katseensa kauas muurien taakse. Nui-Kralhin ympärillä kuhisi. Idässä siintävän aluksen ympärillä parveilevan väen näki niinkin kaukaa, vaikka olikin mahdotonta sanoa, ketkä kaikki siellä oikein puuhastelivat. Miehistöä oli toki miltei pari sataa, mutta Xen oli melko varma, että paikalla oli myös jo melkoinen määrä Telakalta tulleita ihmettelijöitä.
Tawa ei ollut valmis sanomaan, mitä hän todella ajatteli Nui-Kralhista. Jälleen hänen käsiinsä oli ojennettu hyvin suurenmoinen ase. Myös nazorakit olivat tienneet jo päiviä siitä, että sellainen oli saapunut saarelle. Jokainen, joka oli lukenut yhdestäkään sodasta ikinä mitään, tiesi että suuren säilän esittely aiheuttaisi vain sen, että jossain ahjossa taottaisiin hetkenä minä hyvänsä vielä isompi.
Kyllä hän oli oikeasti kiitollinen Mustalle Kädelle. Mutta tällaisten avuntarjousten vastaanottaminen avaisi sodalle entistä verisempiä uusia horisontteja, ja hän pelkäsi nähdä mitä niiden takaa kurkistaisi.
”Saamme tämän kyllä toimimaan”, Xen jatkoi. Äänensävystä kuuli, että tämä pyrki vakuuttelemaan lähinnä itsensä.
”Niin saamme”, Tawa sanoi. ”Ja on parempia hetkiä puhua siitä. Ensin sinun lienee parasta levätä.”
”Matoro on luvannut minulle kaupunkikierroksen tänään. Tosin sitä ennen lupasin käydä Kepen ja Peelon kanssa tähtitornissa. Heitä kiinnostaa… noh… tiedät kyllä.”
Xenin ei tarvinnut sanoa sanoja ”musta” tai ”aurinko” ääneen, että Tawa ymmärsi. Xenin ensimmäinen reaktio olisi muutenkin ollut puhua ”reiästä”, mutta se muotoilu oli jo aiheuttanut hautajaisissa pari kiusallista tilannetta.
Hän arvosti kyllä, kuinka kovaa se yksi vihreä toa (ilmeisesti nimeltään Paaco) oli tehnyt töitä ollakseen tarttumatta niin matalalla roikkuvaan hedelmään, vaikka oli selvästi tehnyt mieli. Asiaan toki varmasti vaikutti moderaattorien vähän pelottava johtaja, joka oli näyttänyt siltä, että olisi valmis aikatauluttamaan seuraavat hautajaiset siitä hyvästä.
Tawa käänsi selkänsä hyvin määrätietoisesti kaikille kolmelle auringoista. Pilvipeite suojasi niiden näkemiseltä, mutta ei aina täydellisesti. Hän oli jo päiviä miettinyt, pitäisikö asiasta tehdä jokin lausunto ennen kuin uskonnolliseksi kasvava pelko kaupungilla keksisi sille jonkun muun selityksen… mutta ei hän myöskään tiennyt, mitä muutakaan olisi kansalle antanut. Nämä olivat niitä asioita, joista puhuivat vain papit. Eivätkä edes sellaiset papit, joiden suosikkiaiheita olivat rakkaus ja anteeksianto.
Paljon suositummat papit. Sellaiset, jotka johtivat armeijoja. Kuinka pimeitä ajatuksia muuttunut taivas mahtoikaan suuressa maailmassa levittää?
”Älkää katsoko sitä liian pitkään”, Tawa sanoi. ”Tuollaisten asioiden tuijottelu ei auta toivomaan tulevaisuuteen.”
Tawa ei sanonut ”kokemusta on”, koska ei oikeastaan halunnut käydä sitä keskustelua.
”Katseeni vältteli sitä jo silloin, kun tipuimme sieltä. Muistan sen, vaikka sieluni oli siinä kohtaa jo säpäleinä… tuijotin sitä suoraan hangessa maatessani ja jokainen olemassaoloni säie huusi minulle, ettei niin saisi tehdä.”
Hangessa? Saiko päättymässä oleva syksy Tawan jalat kipristelemään pakkasesta, vai oliko se tapahtunut joskus aiemmin?
Kauan, kauan aiemmin.
”Minä… en tiedä, mikä taivaalla on”, Tawa sanoi hiljaa. ”Mutta se kutsuu samalla tavalla kuin kaikki tyhjyys, jota olen päässyt tuijottamaan. Enkä usko, että sen kutsun takana on yhtään mitään.”
”Isä kuvaili sitä minullekin vain kerran. Hän oli tuijotellut sitä Inivahissa jo vuosia. Hänen kokemuksensa kuulosti… samankaltaiselta.”
Tuuli oli onnistunut kuljettamaan roskan Xenin silmän pinnalle, jonka hän sormellaan ketterästi pyyhkäisi sivuun. Pienen hetken ajan se oli aiheuttanut pienen mustan pisteen hänen näkökenttäänsä. Vaikka se oli ehkä vain kuivunut palanen kauan sitten puusta tipahtanutta lehteä, sivuääni hänen mielensä perukoilla piti sitä jotenkin huvittavana.
”Se tuntuu vähän samalta kuin se enkeli, joka Ko-Metrussa oli. Olen iloinen, että isä käänsi sille selkänsä.”
Jossain muussa tilanteessa Tawa olisi jättänyt sen runollisena huomiona ilmaan leijailemaan. Mutta Xen ei vaikuttanut henkilöltä, joka sanoittaisi asioita vapaaehtoisesti vertauskuvilla.
”Enkeli”, Tawa toisti.
”Enkö… muistanut mainita siitä?” Xen ihmetteli. Tawa pudisteli vain päätään. Se tuntui kummalliselta. Niistä hetkistä, kun hän oli viettänyt ilman sieluaan, hän muisti pelkkiä välähdyksiä, mutta se tunne, jonka se enkeli oli häneen jättänyt, oli yksi voimakkaimmista. Tuntui oudolta, että Xen oli muka unohtanut mainita sen.
”Niin, siellä oli musta enkeli. En saanut sen sanoista selvää, mutta isä jätti sen taakseen. Oloni lämpeni heti, kun se ei ollut enää lähellä.”
”Mistä tiesit että se oli… enkeli?”
”Koska omani kutsui sitä sellaiseksi”, Xen totesi täysin tavanomaisesti.
Harvoin oli kasvavan talven kylmyys niin syvällä Tawan luissa ja ytimissä. Enemmät kysymykset siitä aiheesta olisivat tuntuneet tahdittomilta tai turhilta. Ja ne mustat siivet, jotka Tawa kykeni kuvittelemaan päänsä yläpuolella, olivat syksyn pimetessä muuttuneet koko ajan suuremmiksi. Reikä taivaalla ei puhunut hänelle. Mutta hän uskoi tietävänsä, millä äänellä se tekisi niin, jos hän päättäisi kuunnella.
Nimdan siru kuiski hänelle sisältä. Se pyysi tulemaan takaisin sisälle. Ensimmäinen hyvä idea, jonka se oli hänen päähänsä istuttanut. Tawa alkoi johdattaa askelta takaisin sisälle. Xen kyllä näki, että hänellä oli kylmä: ehkä se riittäisi, eikä tarvinnut kertoa, miksi niin oikeasti oli.
”Tietääkö Matoro vielä… enkelistäsi?” Tawa kysyi.
”No tuota…” Xen ähkäisi vähän vaikeana. Hän oli lopulta se, joka sulki parvekkeen oven heidän perässään.
”Se ei ollut kovin korkealla prioriteeteissa vielä eilen. Olen yrittänyt kerätä rohkeutta puhua siitä, mutta… öh… se on ollut aika vaikeaa.”
”Ymmärrän. Ota oma aikasi. Marraskuu tarjosi paljon uusia ongelmia meille kaikille.”
He pysähtyivät Tawan pöydän äärelle, jossa Nimdan siru Delta hehkui sinisenä. Xenille sen kutsu oli tuttu, Tawalle uusi ja vieras. Mutta ei ehkä aivan niin vieras kuin hän oli antanut tähän asti ymmärtää.
”Meidän ei ole pakko puhua tästä kovin paljoa nyt, mutta haluaisin silti vielä kysyä sinulta näin kahden kesken… miksi lopulta valitsit antaa sen minulle?”
Vastaus tuli Xenille helposti. Vaikka moni hiljattain tapahtunut asia oli vielä käsittelemättä, tästä yhdestä asiasta hän oli ollut varma jo pitkään.
”Matoro puhui tästä paikasta aina pelkkää hyvää. Isä myös. Jopa äiti… tuodessaan tontut porteillenne turvaan. Tiesin, että sillä pystyy tekemään pelkällä uskolla hirveitä asioita ja luulen, että etenkin nyt… omani on huvennut melkoisesti. Vain sellainen, joka on saanut jotain tällaista – Klaanin kaltaista – aikaan voi hyötyä siitä todella. Minusta sinä olet sellainen”, Xen selitti selkä suorana. ”Tiedän, että meidän muurimme eivät olleet tarpeeksi estääkseen sellaista, jolla oli kaksi… mutta ehkä täällä on kollektiivisesti enemmän uskoa kuin meillä oli.”
”Olet käyttänyt tuota sirua”, Tawa sanoi. ”Ja nähnyt sellaisen käytön seuraamukset. Vaatii todella paljon luottoa luopua siitä, ennen kuin olet edes oppinut tuntemaan minut.”
Ja se oli jo toinen kerta Deltan historiassa, kun joku oli tehnyt niin aivan lyhyen ajan sisään, Tawa ajatteli. Se siru kulki kädestä käteen tragediaa kylväen. Se tuntui lähestulkoon esittävän Tawalle haasteen: sorrutko sinäkin Deltaan ja annat sen seuraavalle kovaonniselle?
”Tiedän, etten oikeasti tunne, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin. Tiedän, ettei siinä ole järkeä, mutta… noh… minkäs teet. Ja vaikka en olisi kummitellut täällä koskaan aikaisemmin, luottaisin silti isäni sanaan. Tuon sirun paikka on täällä.”
Tawa pysähtyi aivan pöytänsä viereen ja laski kätensä Deltan ylle. Tuntui siltä, että se hyppäisi hänen kouraansa aivan omin ehdoin, jos hän antaisi sille luvan. Tawa ei vielä kuullut ääntä, jonka se voisi hänelle valita, mutta sillä tuntui olevan paljon sanottavaa. Ja jos oli pakko valita taivaalla ammottavan aukon ja Nimdan sirun välillä, hänestä tuntui, että ainoa vaihtoehto oli valita usko tyhjyyden sijasta kymmenen kertaa kymmenestä.
Se pelotti yhä. Se oli liikaa. Ei se mahtunut hänen olkapäilleen. Klaanikin hädin tuskin mahtui.
Mutta nyt, kun taivas oli auennut sataakseen raatojen kappaleita ja meri raivonnut päiväkausia, oli tyhjyys saanut sanoa hetken sanottavaansa. Joten ehkä kohta oli sen toisen vuoro?
”Mihin tämä siru on sinun mielestäsi tarkoitettu?” Tawa kysyi vetäen kättään siitä kauemmas.
”Pitämään pimeä poissa”, Xen vastasi. Oli vaikeaa olla vilkuilematta taas ulos siihen suuntaan, missä mustuus loisti.
”Paras asia, mitä se koskaan teki, oli se, kun se toi minut ja isän kotiin. Se pystyy ihmeisiin, mutta tekojakin parempi se on antamaan toivoa.”
”Anteeksi, mutta tuo… on optimistinen ajatus joltakulta, jota sirut ovat satuttaneet niin paljon. Jos saan kysyä, miten olet päätynyt tuohon?”
Xen naurahti. Jopa hieman ilkukurisesti. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta se oli reaktio, joka hänen sisuksistaan kaikkein aidoimmillaan kumpusi.
”Sirut eivät satuttaneet minua, Tawa, vaan… se… noh, se…”
Oli pakko pysähtyä. Nimen lausuminen spontaanisti tuntui edelleen mahdottomalta.
”Hän, joka käytti niitä, satutti… Ei tuo ole kuin jatke sille, mitä itse tahtoo. Killjoykin sanoi sen ääneen. Ei hän ollut vihainen Guardianille siitä, mitä hänelle tapahtui, vaan sille tahdolle, joka sen aiheutti. Ja se oli hänen omansa.”
Eikö tahtosi olekin puhdas?
Miksi tahtoisit satuttaa ketään?
Mitä vielä odotat, Tawa?
Ne olivat Tawan omia ajatuksia, mutta siru teki niistä todellisempia. Niinhän sillä oli tapana tehdä. Sen hän oli kuullut jo koskemalla aiempaa.
”Kiitos luottamuksestasi, Xen”, Tawa sanoi hiljaa. ”Yritän olla tässäkin sen arvoinen.”
”Olen pahoillani, että ne, jotka haluavat tuon käsiinsä vääjäämättä seuraavat sitä nyt tänne”, Xen huokaisi. ”Valitettavasti luulen, että joudut käyttämään sitä melko pian. Mutta ehkä sinulla on rohkeus kohdata ne. Olen… öh… lukenut tarpeeksi monta sarjakuvaa kultanaamioisista suojelijoista tietääkseni, että sitä rohkeutta pitäisi riittää.”
Sarjakuvaa, Tawa ajatteli. Minkä taakan hän olikaan ottanut olkapäilleen, kun kehtasi näyttää hyvin kaukaa katsottuna Toa Lhikanilta. Hau oli toisinaan taakka: miten sellaista symbolista arvoa voisi jaksaa pitää yllä? Sääliksi se vain sattui olemaan hänen kasvonsa…
”Onko vinkkejä, mitä tehdä, jos sama makuta tulee hakemaan sitä seuraavaksi täältä?” Tawa kysyi, vaikka kysymys itsessään tuntui virheeltä.
Xen ei ollut yhtään varma, mitä siihen pitäisi vastata. Hän oli valinnut kohdata turmionsa ilman ainuttakaan. Marraskuun jyrättyä hänet oli muuttunut semanttisuudeksi edes spekuloida sitä, olisiko hän pystynyt laittamaan yhdellä sirulla edes hanttiin. Sen miettiminen johdatteli hänet kuitenkin yhden kenties yhtä spekulatiivisen ajatuksen äärelle. Se oli sama sanoa ääneen nyt, kun hävittävää ei ollut.
”Te tiedätte siitä varmaan enemmän kuin me, mutta jos se todella toteuttaa käyttäjänsä toiveita, luulen, että yksin sillä tuskin peitotaan kahta. Mutta en ole varma, tarvitseeko siruja olla useampaa… vai riittääkö, jos toivojia on. Kuten sanoin, paras asia, mitä se koskaan teki, oli, kun tulimme sillä kotiin. Mikään laki maailmassa ei sano, että sitä tarvitsisi käyttää yksin.”
Useampi toivoja, useampi siru… Xen ei voinut ymmärtää, kuinka lähelle maalitaulua oli osunut lähes kahdesti peräkkäin. Tawa jakoi nopean vilkaisun kokovartalopeilin kanssa samalla tapaa kuin hän aina nykyään katsoi peilejä: varmistaakseen että se todella oli vain peili, eikä se toinen.
Se toinen oli nyt kuntoilemassa kellarissa. He olivat nykyään aika hyviä varmistamaan, että heitä ei voisi nähdä samassa paikassa. Tuo oli vain peili. Mutta saman ajatuksen se välitti: siksikö jokin kosminen sattuma oli varmistanut että heitä olisi kaksi?
Kaksi Tawaa, kaksi sirua.
Toinen ajatus oli yhtä hullu. Useampi siru… sen kohdalla Tawa ei vain jaksanut enää edes yrittää esittää. Xen oli jakanut hänelle käsittämättömiä asioita: tämän oli parempi olla valmis pikku shokkiin.
”Minä en tiedä, kuinka voimakkaita yksittäiset sirut ovat”, Tawa sanoi. ”Enkä tässä kohtaa, miten ja mihin niitä edes käyttää. Mutta sirujen määrästä tämä ei ainakaan jää kiinni.”
Ennen kuin Xen ehti reagoida mitenkään, Tawa veti lipaston laatikon auki ja iski Gamman pöydälle Deltan vierelle.
Xen tuijotti näkyä ensin noin viisi sekuntia täysin hiljaa. Hän oli nähnyt siruja Vakaman pöydällä ison määrän kerralla, mutta silloin kaikki niistä olivat muistuttaneet Deltaa. Se ainoa kerta, kun hän oli nähnyt kaksi aitoa samaan aikaan samassa paikassa, olisi riittänyt pelkkänä muistona tymäämään häneltä tajun kankaalle siihen paikkaan. Mutta nyt, kerrankin, se ajatus väistyi vaivattomasti.
Xen purskahti räkäisimpään nauruun, mitä oli eläessään nauranut.
”Saamarin hullut! Ahhahhahahaaaa! Ei helvetti… eiiiiiiiiii helllllsvetti!”
Xen käytännössä pomppi paikoillaan. Hän läimäisi polveaan ainakin kolmesti kuin pahainenkin vanhan ajan sirkustirehtööri. Hän nauroi niin kovaa, että jos Visokki ja Matoro keskustelivat edelleen, hekin varmasti kuulivat sen.
Puuskan laannuttua hän nojasi pöytää vasten ja tuijotti sirujen yhteistä hehkua.
”Helvetti soikoon… tässä on kuin onkin toivoa…”
Sirun antaminen Tawalle oli ollut suurin piirtein ainoa asia, mistä hän oli ollut saapuessaan muurien sisäpuolelle varma. Nyt se tunne vahvistui entisestään. Näin sen pitikin mennä.
Tawa hymyili Xenille selvästi ilahtuneena aidosta riemusta, jonka oli saanut tästä huijattua esiin. Mutta se hymy väistyi nopeasti vakavampien ajatusten alle.
”Siitä, että meillä ylipäätään on siruja, tietävät tällä hetkellä sinä, minä, Visokki, Same, arkistojen Vaehran ja Geevee sekä Peelo. Ja Matoro tietenkin, mutta vain tästä jälkimmäisestä. Päätellen siitä tavasta jolla saimme Gamman, tietäjiin kuuluu myös Allianssiin kuuluva olento nimeltä Avde… joskin on hyviä syitä uskoa, että ei ole hänenkään etujensa mukaista välittää tietoa siitä liittolaisilleen. En ole tyytyväinen siitä, että tämä on salaisuus, mutta emme ole valitettavasti keksineet vielä parempaakaan ratkaisua.”
Tawa vertaili kahta sirua katseellaan. Ne olivat hieman lähempänä toisiaan kuin hän toivoi niiden olevan: näiden kahden välille löytyi selvä leikkauskohta. Vain pieni sysäys, ja ne koskettaisivat toisiaan. Sitä hän ei ollut vielä valmis kokeilemaan.
”Tästä tulee varmasti tätäkin monimutkaisempaa, sillä on paljon henkilöitä, jotka tietävät, että Matoro jätti yhden siruista Metru Nuille, ja sitäkin enemmän henkilöitä jotka tuntevat sinut Mustan Käden kenraaliksi. Eikä ole mukava sanoa tätä, mutta sinun ja Matoron välit ovat varmasti hyvin suuren tarkastelun kohteena myös tämän asian vuoksi.”
Tawa nosti katseensa Xeniin ja näytti pahoittelevalta, että oli siirtynyt tahtomattaan näin lähelle henkilökohtaista asiaa. Xenillä näytti olevan melko monta asiaa nieltävänä samaan aikaan.
Tawa jatkoi:
”Meidän on vääjäämättä pakko keksiä tapa, jolla tästä kommunikoida laajemmin. Athin kirkko, joille sirut ovat pyhäinjäännöksiä, on meille hyvin arvokas liittolainen… emmekä ole kertoneet edes ensimmäisestä sirusta heille. Mutta ennen kuin keksimme, mitä ja keille kerromme… olisin hyvin tyytyväinen, jos Abzumolla ei olisi mitään tapaa kuulla, että meillä on kaksi.”
Xenin selkäpiissä värähti, mutta hän onnistui silti vetämään kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Tawa nyökkäsi eleelle näennäisen tyytyväisenä.
”Ihan pieneksi hetkeksi tuossa… minä unohdin kaiken muun. Kiitos”, Xen hymyili.
”Kiitos itsellesi”, Tawa sanoi. ”Nyt voisin päästää sinut menemään. Sinulla on paljon nähtävää.”
”Kiitos, kun olet pitänyt huolta, että sitä nähtävää edelleen on”, Xen virnisti ja laski kätensä Tawan huoneen oven kahvalle. Hän tajusi vasta hetken päästä, että se mitä hän oli sanonut, oli tulkittavissa monella tavalla. Hänellä oli kuitenkin luottamusta siitä, että Tawa ymmärsi, mitä hän oli sillä tarkoittanut.
Ainoa asia, mitä hän jäi katumaan oli, ettei tarkistanut, oliko toan viinakaappi niin vaikuttava kuin tämä oli Killjoylle väittänyt.
Joskin sille tulisi varmasti vielä mahdollisuus.
Kun Matoro oli jäänyt yksi Admin-siiven aulaan, ensimmäinen tuntemus oli ollut yllättävä helpotus. Hän kyllä tiedosti sen ironian: kaiken sen odottamisen jälkeen hän saattoi viimein viettää aikaa Xenin kanssa, ja nyt kun se oli mahdollista, se tuntui vaikealta. Yksin ollessaan oli kuin taakka valitsemisista ja valitsematta jättämisistä olisi keventynyt hetkeksi… mutta vain lyhyeksi hetkeksi.
Aula oli hiljainen. Xelan pöytä oli tyhjä. Ainoa ääni tuli hieman sivummalta esikunnan huoneesta, missä oli käynnissä rauhallisen kuuloinen keskustelu. Siitä kuuli lähinnä Sugan jykevän äänen. Matoro mietti hetken, menisikö juttelemaan tälle saadakseen mielensä pois muista asioista, mutta toisaalta hänen teki mieli uppoutua omiin ajatuksiinsa hetkeksi, nyt kun Xen ei ollut läsnä. Lisäksi hän oli ainakin aikonut puhua Visokille, mutta kaikeksi onneksi tämä ei ollut vielä paikalla.
Huojennus oli muuttunut pian huoleksi. Miten hän edes auttaisi Xeniä? Tämä teeskenteli, että oli kunnossa, mutta jopa Matorolle oli ilmiselvää, ettei tämä ollut. Eikä se nyt ollut mitenkään yllättävää. Xen oli kertonut illalla paljon sellaisista kokemuksista, joita tuskin ymmärsi. Matoro oli vääjäämättä ajatellut sitä, miten eksynyt oli itse ollut, eikä tahtonut Xenin rypevän samoissa vesissä… mutta mitä hän asialle voisi tehdä?
Tuntui absurdilta – lähes kohtalon pilkalta – että hän oli odottanut jälleennäkemistä niin innolla, ja… se oli mitä oli. Eikä parantanut asiaa, että tilanne oli selvästi molemminpuoleinen. Matoro oli kyllä huomannut jo eilen, miten Xen oli useamman kerran lähes puhunut jostakin… mutta aina sitä löysi jonkin tekosyyn. Hän oli itse tehnyt aivan samoin. Matoro painoi väsyneenä otsansa käsiinsä. Kumpikaan heistä ei ollut varmaankaan saaneet viime yönä unta, vaikka olivatkin esittäneet parhaansa mukaan. Hänen ajatuksensa kiersivät kehää kunnes huomasi, että aikaa oli kulunut jo melkein puoli tuntia. Se keskeytyi, kun hän kuuli päässään tutun äänen.
”Huomenta”, Visokki sanoi. Kaikesta päätellen tämä oli tulossa kahviosta: telekineettisesti kannettu tarjotin leijaili huolettoman oloisesti puoli metriä tämän yläpuolella.
Matoro kohotti katseensa ja piristyi hieman huvittavasta näystä.
”Hei vaan”, hän vastasi.
”Kelpaako kahvi? Menimmekin Tawan kanssa ristiin, niin minulla on ylimääräinen.”
”No, join jo yhden, mutta mikäs siinä…”
Visokki vilkaisi ylös, ja toinen lämpöisenä hohkaavista pahvimukeista leijaili itsekseen suoraan Matoron käteen. Hän nuuhkaisi kahvia, totesi sen liian kuumaksi juoda vielä ja katsoi sitten Visokkia.
”Kiitos. Tuota, onko sinulla hetki?”
”On minulla tunti. Meillä piti olla Rumisgonen voitonjuhlien suunnittelukokous, mutta kukaan ei tunnu olevan siitä juuri nyt kovin innoissaan… ja Mustan Käden saapuminen siirsi sitä vähän prioriteeteissä alaspäin. Mitä sinulla on mielessä?”
Matoro mietti hetken, oliko ollenkaan puhumassa oikealle henkilölle, mutta päätti kuitenkin kokeilla.
”Minä en ole oikein saanut vielä sanallistettua sitä itsellenikään… mutta ehkä yrittäminen auttaisi”, Matoro sanoi. ”Voimmeko mennä puhumaan?”
Visokki nyökkäsi ja johti tietä.
Monta kerrosta ja vielä monta porrasta myöhemmin he olivat Visokin huoneistossa. Matoro odotti hetken lupaa istua ennen kuin Visokki osoitti hänet puolihuolimattomasti kohti nahkasohvaa. Viime kerralla siinä he olivat puhuneet Oraakkelista ja Syvästä Naurusta ja nukeista, mutta ne ongelmat tuntuivat juuri sillä hetkellä Matorosta uskomattoman pieniltä.
Visokki meni ikkunan ääreen vetämään verhot auki, ja kuulaan valkoinen kylmä valo täytti huoneen. Tarjotin laskeutui ilmasta itsekseen lattialle. Sillä oli toinen kuppi kahvia, runsas täytetty eväsleipä ja hyvin pieni kupponen jolla oli… kärpäsiä? Oletettavasti kaavittuna jonkun Kahvion ikkunalaudan välistä. Visokki suuntasi katseensa kupposeen, nosti sen ilmaan ja liikutti sen telekineettisesti yhden katonrajan seiteistä luokse. Hyvin pieni hämähäkki heräsi omalle aamiaiselleen.
”Olisinkin halunnut puhua sinulle siitä, mitä kuulin moderaattoreilta”, Visokki sanoi. ”Ymmärrän, että sinuun kohdistettiin ennen myrskyn silmää hyvin voimakas… psyykkinen hyökkäys, ja syypäätä ei ollut kovin vaikea päätellä. Liittyykö tämä siihen?”
Matoro irvisti. Ehkä Visokin kliinisen neutraali tapa käsitellä asiaa oli hyvä tapa aloittaa.
”Liittyy… tai siis. Ei ole kyllä oikein sanoa, että se oli hyökkäys minua kohtaan, Xenhän siinä… niin. Minusta tuntuu hieman väärältä edes olla huolissani omasta tilastani siihen verrattuna. Abzumo… hän sanoi, että teki sen kostona minulle. Ja onhan siinä jotakin totta… minä sen hiton sirun jätin Metru Nuille, ja siitähän tämä kaikki johtuu.”
Matoro piti lyhyen tauon ja pohti seuraavia sanojaan.
”Minä olin aika varma, ettei Xen olisi halunnut nähdäkään minua sen jälkeen… en syyttäisi… mutta hän nyt kuitenkin on… en tiedä. En edes ymmärrä, miten tätä asiaa voisi käsitellä. Tahtoisin auttaa häntä, mutta en osaa. En edes tiedä, mitä kaikkea muuta hän on kokenut, tai mitä hän tällä hetkellä ajattelee minusta. En tiedä, oliko tässä mitään järkeä…”
Visokin oman pahvimukin kansi irtosi itsekseen ja muki itse kävi lähellä visorakin suuta, mutta neste oli selvästi vielä liian kuumaa.
”Varmasti Xen koki jotain, jota on hyvin vaikea sanallistaa. Mutta ei ole tarpeen väheksyä sitä, mitä sinäkin olet kokenut. Se esine, jonka kautta näit, kuulit ja koit hänen traumansa on impressiedri, makutojen luomus. Veljeskunta käyttää niitä välittääkseen täsmällisiä tunnekokemuksia vasalleilleen. Moni heidän palvelijansa ei edes tiedä palvelevansa heitä. Noudattavat vain ohjeita, jotka puukotetaan suoraan heidän mieliinsä. Lienee selvää, että tässä tapauksessa se toimitettiin sinulle vain kivun aiheuttamiseksi.”
Visokki piti hetken mietintätauon, lipaisi kahvia käsittämättömällä suustaan kurottuvalla ulokkeella ja jatkoi: ”Sen lähettäjä haluaa sinun varmasti ajattelevan, että se kaikki oli sinun syytäsi. Enkä tiedä, onko tästä apua, mutta sanon sen kuitenkin: sinä et voi olla vastuussa kaikesta, mikä maailmassa tapahtuu.”
Visokki selvästi halusi suunnata nuo sanat myös jollekulle muulle: niin paljon huonosti piilotettua turhautumista niissä oli. Matoro kohotti katseensa lattiasta, minne hänen huomionsa oli vajonnut hänen kuunnellessaan Visokin sanoja.
”Niin, no, olihan se tyhmää koskea siihen”, hän yritti sanoa niin kevytmielisesti kuin pystyi, mutta vakavoitui pian. ”Tiedän, ettei minun pitäisi yrittää olla kaikesta vastuussa, mutta tässä tapauksessa en minä koe voivani väistää vastuuta ilman, että kuulen sen suoraan Xeniltä. Mutta enhän minä voi tietenkään edes ottaa asiaa puheeksi. Ei se ole sen arvoista. Ja tuntuu väärältä edes keskittyä johonkin omiin tunnontuskiini kun, noh, hän on niin surkeassa tilassa. En minä nyt ainakaan halua muistuttaa häntä siitä.”
”Ymmärrän kyllä, että hänellä on paljon käsiteltävää. Oletteko vielä puhuneet siitä?”
”Olemme tehneet parhaamme teeskennelläksemme, että tilanne on normaali…” Matoro myönsi. Hän maistoi kahvia lähinnä tehdäkseen jotakin käsillään.
”Aivan. Osaatko sanoa, miten hän on ottanut suruprosessin?”
Visokin kysymys oli asiallinen, mutta admin ei piilottanut käyvänsä itsekin samaista prosessia läpi. Killjoy ja hän olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä.
”Minusta tuntuu, että hän yrittää peittää surun parhaansa mukaan”, Matoro vastasi. ”Eikä oikein tiedä, mitä ajatella siitä…”
Mitäpä kenenkään heistä olisi pitänyt ajatella siitä? Hauta oli vasta suljettu ja seremonia oli ollut kaunis, mutta Visokki ei ollut omassa surutyössään vielä edes alussa. Tietyllä tapaa Killjoy oli elänyt kuoleman rajamailla koko sen aikaa, kun he olivat olleet ystäviä, ja tämän kaltainen uutinen olisi voinut saapua milloin tahansa, myös jo ennen sotaa. Ehkä sitä katkeransuloisempaa oli se, että Killjoy oli kuollut juuri löydettyään jotain, jonka takia alkaa taas elää. Ja täällä hänen tyttärensä nyt oli, eikä Visokilla ollut tähän minkäänlaista suhdetta tai minkäänlaisia ennakko-odotuksia: vain tunne siitä, että kenraali Xenin sydämen paikalla löi jotain tuttua ja silti vierasta.
Ja voi kun se olisi jäänyt vain siihen: mukanaan Xen oli tuonut yhden uuden ongelman, joskin se oli toki samainen, jonka Matoro oli Metru Nuille jättänyt. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Eikä kumpaakaan heistä lohduttanut se, että Delta oli silläkin hetkellä naapurihuoneessa. Sekin tuntui asialta, mistä heidän olisi tullut puhua, mutta ei juuri sillä hetkellä.
”Uskon, että hän kyllä puhuu siitä, kun on vain tarpeeksi hiljaista”, Visokki sanoi. ”Kun on ollut aikaa hengittää, ja jos vain pystyt kuuntelemaan. Hän ei ole isänsä, mutta luulen että heissä on paljon samaa.”
”Toistaiseksi hetket, joina olemme jääneet kahden, ovat tuntuneet lähinnä raskailta. Kai se on siksi, että emme osaa kumpikaan oikea puhua… tästä kaikesta”, Matoro kertoi. ”Näytän hänelle tänään kaupunkia. Ehkä sillä saa ajatukset jonnekin muualle…”
”Kuulostaa hyvältä. Surua ei voi kiirehtiä, pitää muistaa myös elää. Mitä ajattelit näyttää hänelle?”
Matorosta tuntui helpottuneelta, kun Visokki tunsi välittömästi ymmärtävän, mitä hänen ja Xenin välillä yritti olla. Mutta toisaalta, Visokki oli tavannut ilmielävän Xentoron, joten ehkä se ei ollut niin kummallista. Mitäköhän Kapura sanoisi koko tilanteesta? Matoro olisi antanut aika paljon päästäkseen puhumaan tämän kanssa.
”Kai me kierrämme kaupungin, ja menen vähän sen mukaan, mistä hän kiinnostuu. Ainakaan hän ei halua tutustua eilisen jäljiltä kovin moneen uuteen tyyppiin”, Matoro naurahti ankeasti. ”Melkoiset olosuhteet tulla Klaaniin.”
”Noh”, Visokki sanoi siemaisten lisää kahvia. ”En usko, että mikään paikka on parhaimmillaan lihasateen jälkeen.”
”Minä luulen, että ankeakin Bio-Klaani on kuitenkin mukavampi paikka kuin Metru Nui”, Matoro sanoi. Visokki katsoi häntä pari sekuntia hieman tympeällä katseella: toinen heistä ei olisi ollut hyvänäkään aikana tervetullut Metru Nuille.
”Niin, ja aioimme käydä seuraavaksi Kepen ja Peelon puheilla. Xen antoi ymmärtää, että tietäisi sateesta jotain. Ehkä he saavat asian selvitettyä kolmistaan. Oikeastaan aika rauhoittavaa, kun ei kerrankin tiedä itse asiasta yhtään mitään.”
”Suosittelen juuri nyt pitämään asian niin. Tällaiset tapahtumat… ne lietsovat pakokauhua, jos niille antaa yhtään liikaa valtaa.”
Visokki oli kohdannut Kepen kertaalleen toissapäivänä. Sananvaihto isoimmasta aiheesta oli ollut nopea ja kylmäävän toteava: myrskyn jäljiltä aurinkojen vieressä todella oli jotain sellaista, joka ei sinne kuulunut. Ja Kepe ei ollut uskaltanut katsoa siihen suoraan, kun taas Visokki oli jättänyt sanomatta, että hänen nähdäkseen se oli ollut siellä jo jonkin aikaa. Jos oli yhtään liian hiljaista, saattoi kuulla niiden pienten kultanaamioisten pikku askeleet taas, ja niiden ylistykset sille, mikä oli nyt taivaalla kaikkien nähtävillä.
Kuilu alkoi olla sellainen asia, johon voisi horjahtaa milloin tahansa. Sille ei vain pitänyt antaa valtaa. Hänestä oli tullut siinä hieman parempi viime aikoina: mitä vaihtoehtoja edes oli?
”Juuri nyt meidän kaikkien lienee hyvä keskittyä vain niihin asioihin, joita voimme muuttaa. Jos maailma loppui viime viikolla emmekä ole vielä huomanneet sitä, sille emme varmaan voi enää mitään.”
”Niin”, Matoro vastasi. Jos maailma loppui viime viikolla, niin ainakin hän voisi yrittää piristää Xeniä sen vähän, mitä pystyi. Vaikka laiha korvaushan se kaikista hänen aiheuttamista ongelmistaan oli. ”Sitä minä kai toivoin sinulta kuulevani. Että mitä minä pystyisin tekemään tässä tilanteessa…”
Viimeiset tipat kahvia leijailivat telekineettisesti visorakin kitoihin. ”Aion vähän ärsyttävästi vastata kysymyksellä: Matoro, mitä sinä haluat?”
”Anteeksi, en tarkoittanut, että tästä ei olisi ollut apua. Minä luulen, että sain jo… edes vähän selvyyttä tähän.”
”Ei, vaan minä haluan että sanot sen vaikka edes itsellesi. Mitä sinä haluat, että sinun ja Xenin välillä olisi?”
Matoro huokaisi syvään. Nii-in. Asia, jota hän oli ajatellut viimeisen kuukauden aikana luultavasti enemmän kuin mitään muuta.
”Minulla on järkyttävän huono omatunto, ja haluan korvata sen Xenille jotenkin.”
”Varmasti, mutta miksi? Vain siksi koska ajattelet olevasi velkaa, vai jostain muustakin syystä?”
Huoneessa tuntui äkkiä olevan omituisen kuuma. Matoro toivoi, ettei Visokki huomannut, miten hän kiemurteli, mutta tämä kyllä varmaan huomasi. Koko haave tuntui siinä tilanteessa joltakin, mitä hän ei todellakaan ansaitsisi, mutta ei se haavetta saanut unohtumaan…
”… no, kai minä pidän hänestä aika paljon”, Matoro viimein huokaisi.
”Kuinka paljon?”
Matoroa alkoi turhauttaa ja nolostuttaa koko kuulustelu. Ikinä ei kannattaisi mennä puhumaan Visokille…
”Olen ajatellut häntä varmaan jatkuvasti Metru Nuilta palattuani…”
Vähitellen Visokin yleensä tyynestä olemuksesta alkoi pilkistää se, että tämä alkoi toden totta kihistä turhautumisesta. Matoro oli astellut siihen grilliin ihan tarkoituksella ja tietoisesti, ja grillimestari ei ollut todellakaan tyytyväinen siihen mitä oli toistaiseksi saanut irti.
”Ja, jos joskus tulevaisuudessa olisi hyvä hetki ja olisi aikaa myös puhua siitä… mitä sinä haluaisit sanoa hänelle?”
”O-onko tämä nyt aivan varmasti tarpeellista?” Matoro kysyi. Ja hätkähti, kun 160 sivua romanttista fiktiota (pehmeäkantinen) putosi hänen päähänsä. Matoro tuijotti ympäriinsä enemmän pöllämystyneenä kuin juuri mitään muuta, ja löysi katseellaan hyökänneen objektin: oli varmasti täysin sattumaa, että surullisenkuuluisan ja hämmentävän hyvin julkisuudesta poissa pysytelleen kioskikirjailija S.G. Dorfin teos Varkain vuoteeseenKun Tesaro suostuu suvanvahdiksi, hän ei odota joutuvansa Pimeyden Metsästäjien hyökkäyksen kohteeksi tai joutuvansa kuumimman koskaan tapaamansa muukalaisen – Reigerin – syliin. Heidät lukitaan yhteen pieneen huoneeseen, jossa on vielä pienempi sänky ja edessä pitkä, kylmä yö. Pian hän kaipaa miehen lämpöä, kosketusta ja suuta.
Lopulta Mata Nuin ritarikunnan agentti Reiger onnistuu auttamaan Tesaron pakoon, ja he sopivat jättävänsä tapahtumarikkaan yön taakseen. Tesaro tuntee harvoin vetoa miehiin, jotka ovat niin hiljaisia, särmikkäitä ja vaarallisia. Ja Reiger on vakuuttunut siitä, ettei hän voi koskaan olla se mies, jonka Tesaro ansaitsee. Mutta jos se on niin väärin… miksi se tuntuu niin oikealta?
ISBioN: 9789521715457 oli pudonnut Visokin kirjahyllystä suoraan hänen päähänsä. Visokki tuijotti hieman häkeltyneenä lattialla auki olevaa aukeamaa, potkaisi kirjan etujalallaan sohvan alle ja keräsi itsensä.
”Mitä sinä haluat Xeniltä?” Visokki tokaisi. ”Mitä sinä tunnet häntä kohtaan, Matoro?”
Matoron ryhti lysähti ja hän alkoi hyväksyä tappionsa. Hän keräsi hetken voimia myöntää se ääneen.
”Minä haluan hänet”, hän lopulta uskalsi sanoa, ja yllättyi suoruudestaan itsekin. ”Minä… en minä tiedä miksi. En ollut ennen edes ajatellut mitään muuta tulevaisuutta kuin, noh, että olisin soturi. Kunnes Metru Nui tapahtui…” Hän haki varovaisesti sanoja. Hänen kasvonsa paistoivat hailakan sinertävinä. ”Mitä enemmän vietän aikaa Xenin kanssa, sitä enemmän haluaisin, että voisimme olla onnellisia yhdessä…”
Visokki näytti siltä, että joutui fyysisesti estämään itseään tuulettamasta siitä, mitä oli juuri saanut Matoron sanomaan ääneen: vihdoin, vihdoin kunnon kiehuvan kuumaa teetä! Vihdoin joku tässä saamarin linnakkeessa kuunteli häntä näissä asioissa! Visokki joutui tietoisesti puskemaan pois voitonriemun siitä, että oli saanut Matoron nalkkiin itse teossa. Tawan toimistosta saattoi erottaa etäistä naurua.
”Kiitos!” Visokki sanoi topakasti ja löi etujalkojaan niin kovaa maahan, että Herbert oli pudota seitiltään. ”Vihdoin! Tai siis, anteeksi. Milloin aiot sanoa tämän hänelle?”
Sekö ei ole vielä ohi? Eikö tuolle hullulle naiselle riitä mikään, Matoro huomasi miettivänsä, eikä enää oikein hahmottanut, kuinka vakavissaan Visokki edes oli.
”No… sitten kun on parempi tilanne. En minä nyt… kyllähän minä selitin, miten monimutkaista kaikki meidän välillämme on nyt.”
Visokin pihtien välistä pääsi syvä henkäys. ”Milloin ikinä on oikea tilanne? Viime viikolla satoi lihaa ja sitä ennen joku hitsin ’Matoronmetsästäjä’ hyökkäsi tänne ja sitä ennen Manu taisteli apinan kanssa ja taivaassa on reikä ja huomenna KingKongu tulee varmaan takaisin yrittämään kidnapata Tawaa! Me olemme sodassa hirveitä käsittämättömiä voimia vastaan, eikä ikinä voi olla varma että huominen EDES TULEE!”
Matoro ei muistanut koskaan nähneensä Visokkia niin kiihtyneenä. Kyllä tämä taisi olla täysin vakavissaan.
”Ja kun Matoro: KYLLÄ HÄN TIETÄÄ. Naiset aina tietävät! Sinä voit pitää suusi kiinni, mutta ei tarvita telepaattia näkemään, kuinka sinä katsot häntä. En tiedä kuinka hyvänä pidät omaa pokerinaamaasi, mutta minun nähdäkseni sinä heitit koko käden kuvapuoli ylöspäin pöydälle heti, kun kävelit tähän huoneeseen!”
Jälleen kerran Matorosta tuntui kuin hän olisi ehdoin tahdoin kävellyt verenhimoisen visorakin seittiin. Ja tällä hetkellä häntä paketoitiin verkkoon sen lounaaksi.
”Mutta jos minä kerron sen hänelle tässä tilanteessa, se tuntuu… en tiedä, itsekkäältä”, Matoro yritti.
Visokilla oli sellainen ilme, että Matoro oli valmiina seuraavaan sattumalta seinältä päähän putoavaan kioskikirjaan. Sivusilmällä hän huomasi, että niitä oli kokonainen sarja. Oikeassa järjestyksessä vielä: selkämykset muodostivat jonkun salskean xialaisen adoniksen.
”Mitä sitten, jos se on itsekästä? Hän tekee omat valintansa sen perusteella, mitä hän ajattelee. Tämä kuulostaa taas siltä kuin juuri SINUN valintasi taas määräisi hänen elämänsä, hyvässä tai pahassa! Äh, tämä on ihan sama juttu kuin aina Tawan kanssa! Onko tämä joku toa-juttu???”
Matoro oli sanomassa, että se varmaan oli nimenomaan joku toa-juttu, mutta lopulta tajusi, ettei Visokkia oikeastaan varmaan kiinnostanut.
”Ja sitä paitsi”, Visokki jatkoi nimellisesti rauhallisemmin. ”Mikä sinusta mahtaa olla se syy, että hän viettää tänäänkin päivän kanssasi? Mistä ihmeen kumman syystä??”
Matoro alkoi olla täysin lyöty. Mitä siihenkin vastaisi?
”Niin kai sitten”, Matoro huokaisi. Hänen puolikas kahvikuppinsa oli jäähtynyt keskustelun aikana unohdettuna. ”Kyllä minä sitä toivon. Olen ollut vain kuollakseni huolissani hänestä… eikä ole tuntunut oikealta… no, ottaa tätä puheeksi, kun on ollut hautajaiset ja kaikki.”
Matoro jäi miettimään, olisivatko asiat olleet eri tavalla, jos he olisivat oikeasti puhuneet asiasta viimeisenä yönä Metru Nuilla. Mutta kumpikaan heistä ei vielä silloin tiennyt, mitä edes ajatteli.
”Ei sen tarvitse tarkoittaa vielä mitään erilaista, jos ette ole valmiita siihen”, Visokki sanoi. ”Mutta eikö hän ansaitse kuulla sen silti ääneen?”
”Kun muotoilet sen noin…” Matoro nyökkäsi vaisuna.
”Mitä tahansa voi tapahtua, Matoro. Kenelläkään meillä ei ole loputtomasti aikaa.”
Visokki huokaisi ja antoi oman surunsa näkyä.
”Käytä se aika joka teille on annettu. Varsinkin nyt, kun jouduit elämään hetken siinä uskossa, että se olisi jo ohi.”
Matoro vain nyökkäsi hieman rauhoittuneena. Ehkä hänen pitäisi sitten sanoa se. Vaikka parin päivän kuluttua, kun asiat ovat hieman tasaantuneet.
”Kerrot sen hänelle tänään.”
”Kerron kerron”, Matoro myötäili lähinnä antaakseen Visokille sen vastauksen, jonka tämä halusi. Hänet pelasti tilanteesta, kun oven ulkopuolelta alkoi äkkiä kuulua puheääniä. Xen ja Tawa olivat selvästi valmiit. Matoro hörppäsi kahvinsa ja nousi ylös helpottuneena, ja toivoi, ettei hänen kasvoistaan näkisi mitään keskustelun sisällöstä.
”Minun pitää nyt mennä sinne Kepen luokse. Tuota, kiitos… tämä ei ollut ihan sitä mitä odotin… mutta kiitos kuitenkin.”
Visokki saattoi Matoron ovelle, mikä tuntui tässä tilanteessa pikemminkin ehkä jonkinlaiselta takaa-ajolta.
”Tänään! Teet sen tänään!!”
”J-juu juu!”
Matoron liuettua ennätysvauhdilla huoneesta Visokki sulki oven tämän perässä ja leijutti puuttuvan pokkarin takaisin kirjahyllyyn. Ah, romantiikka. Maailman voimista toisiksi suurin heti pragmaattisuuden jälkeen. Niin kaunis asia se oli, että Visokki ei halunnut edes vielä jakaa viimeistä ajatustaan:
”Ja SITTEN kun on hyvä hetki, pistä se kultamussukkasi muuttamaan mielensä sirujen suhteen.”
Aamupalaveri oli tuntunut unelta, jossa Suga oli ollut sivustaseuraaja. Muiden poistuttua Esikunnan neuvotteluhuoneesta oli Suga jäänyt vielä paikoilleen tutkimaan kääröjä, karttoja, tiedusteluraportteja ja muita muistiinpanoja vain huomatakseen puolta tuntia myöhemmin, ettei todellisuudessa ollut sisäistänyt lukemaansa ja näkemäänsä nimeksikään. Suurin järkytys Killjoyn poismenosta oli tietysti ehtinyt laantua hautajaistilaisuuteen mennessä, mutta oikeastaan vasta nyt Sugalle valkeni, miten merkittävä vedenjakaja hautajaiset lopulta oli kahden aikakauden välissä; nyt elettiin aikaa Killjoyn jälkeen. Killjoyta ei enää ole.
Toisinaan tuo ajatus sai muodon päänsisäisenä, ilottomasti ääneen lausuttuna julistuksena, jonka raskaus tuntui vatsanpohjassa asti ja toi odottamattomia harmaan sävyjä Sugan varsin luottavaiseen arvioon Klaanin lopullisesta sotilaallisesta kyvykkyydestä; tuon häilyvän, musertavan tunteen kuitenkin väistyessä Sugan mielessä päällimmäisenä oli useimmiten kiitollisuus yhteisistä kokemuksista ja harras toive siitä, että lopussa Killjoy oli tuntenut rauhaa ja autuutta, jota tämän elämään oli kokonaisuudessaan aivan liian vähän mahtunut
Jäähyväiset eivät olleet Sugalle vieras asia.
Matkan varrella hyvästit oli jätetty useasti. Aseveli, työpari, ystävä… milloin miekaniskun lopullisuuden, milloin teiden erkanemisen ja siteiden katkeamisen vuoksi, oli moni rinnalla samaa polkua kulkenut sielu pudonnut pois Suga elon piiristä. Osan kasvot häilyivät Sugan mielessä enää vain ilmeettöminä naamioina ja haaleina kuvajaisina kuin kauan sitten nähdystä unesta, jota on päivä päivältä vaikeampi muistaa. Toisia Suga taas tunsi kantavansa mukanaan kultaisena varjona ja yhteytenä, jonka kautta he saattoivat ajatuksissaan yhä tavoittaa toisensa. Todellisuudessa Suga ei ollut lainkaan varma, oliko näitä yhteyksiä edes olemassa, vai oliko kaikki vain soturin romantisoitua ajatusta aseveljeydestä ja harhakuvaa siitä, että jopa aivan kaiken romahtaessa olisi tukea, apua ja lohtua vielä tarjolla jossain maailman kolkassa. Kostoa? Kenties sitäkin, mutta sitä Suga ei halunnut ajatella. Ei nyt.
Suga huokaisi syvään, kuin tyynnyttääkseen sisällään vellovaa tunteiden myrskyä, ja istuutui pöydän ääreen. Hän siirteli edessään levittäytyviä paperipinoja ja yritti pitää mielensä perukoille piirtymään alkaneesta tekstin idean kirkkaana, kuin peläten sen karkaavan tiehensä ennen kuin se saavuttaisi muotonsa paperille. Suga naputteli kynällä kevyesti rytmejä pöytää vasten, tapaillen ajatuksissaan kelluvia sanoja. Lopulta Suga levitti papereiden seasta löytämänsä tyhjän käärön eteensä, tarttui kynään ja alkoi raapustaa; tavallisesti niin kovin vankka käsi vapisi hieman, aivan kuin Sugan mielessä vellovat ajatukset ja niiden sanallinen muoto olisivat ujostelleet paperille valumista – kenties peläten paljastumista tai tuntien riittämättömyyttä todellisesta muodostaan käsinkosketeltavaan todellisuuteen tuotuna.
Ja niin muisto ja tunne saisivat muodon paperilla. Muste oli kyyneliä ja kynän liike paperilla kuin sähkötystä, jonka Suga toivoi kantavan sinne jonnekin, viestinä kaikesta siitä, mitä oli jäänyt tässä elämässä sanomatta. Ystävän muistolle.
“Killjoyta muistaen”
”-ja tämä huone on sitten uusi esikunta”, Matoron ääni ja avautuvan oven narahdus keskeytti Sugan puuhat.
Xen kurkkasi ovesta sisään Matoron perässä ja kohtasi siellä heti edelliseltä päivältä tuttujen kasvojen katseen.
”Oho, hei Suga. Ei kai keskeytetty mitään?”
Suga nosti katseensa hätkähtäen ja havahtuen ympäröivään todellisuuteen jostain kaukaa muistojen ja vaikeasti hahmotettavien ajatusten virrasta.
“Oi, huomenta! Ei, ette ainakaan mitään, mitä en voisi jatkaa myöhemmin”, Suga vastasi huojentuneena siitä, että paperi edessään oli vielä käytännössä tyhjä. Suga oli tapansa mukaan pohtinut aloittavansa muistokirjoituksensa Killjoyn sotilaallisten ansioiden, perinnön ja taistelutoveruuden ylistyksellä, mutta kohdatessaan tulijat hän viimein tajusi, ettei se saanut olla ainoa tapa ja näkökulma, josta hän Killjoyn muistaisi. Ei etenkään tämän tyttären edessä.
”Ah”, Xen myhähti tyytyväisesti ja astui viimein kunnolla esiin Matoron takaa. Esikunnassa oli sillä tapaa kotoisa tunnelma, että karttojen ja kommunikaatiovälineiden määrä oli Xenille tuttua jo Metru Nuilta. Se, mikä hänelle ei ollut tuttua, oli katku, joka huoneesta pöllähti. Täynnä oleva tuhkakuppi pöydän reunalla ei kytenyt, joten Suga ei selvästi ollut siihen syyllinen. Vaikka huonetta oli käytetty ilmeisesti vain jonkin aikaa, pöytään tuntui silti pinttyneen jatkuva tupakan haju. Lähinnä koneiden (ja tupakkatuotteiden säännöstelyn) täyttämässä Onu-Metrussa Xen ei ollut eläessään törmännyt sellaiseen.
”Klaanillahan ei ole ennen ollut näin sotilaallista menoa, mutta tämä perustettiin hiljattain, kun sota vähän pakotti”, Matoro kertoi. Hänkään ei ollut ollut siellä kuin pari kertaa aiemmin. Suuressa saaren kartassa keskipöydällä näkyi nuppineulat, joista useampikin tosin merkitsi hänen tekemisiään.
”Mutta Suga on paljon paremmin perillä tästä tasosta kuin minä.”
“Niin, sotilasorganisaationa Klaani on aika nuori. Toki meillä on pitkä ja sanoisinko… värikäs historia erilaisista operaatioista, mutta tällainen…keskusjohtoisempi malli ja koko Klaanin läpileikkaava liikekannallepano on kieltämättä uutta”, Suga totesi raapien hajamielisesti takaraivoaan, ikään kuin hieman kiusaantuen ja peläten vaikuttavansa tahdittoman militantilta näin pian hautajaisten jälkeen. Hän kuitenkin kasasi ryhtinsä ja kohtasi Xenin katseen.
“Pyrimme tietysti tekemään asiat täällä hieman paremmin kuin esimerkiksi Metru Nuilla”, Suga kiirehti lisäämään vakuutteleva sävy äänessään. “Puhuimmekin tästä taannoin isäsi kanssa aika paljon…”
”Ei hätää, tämä ei ole mikään tarkastus”, Xen naurahti. ”Eikä Nurukanilla tai Codyllakaan ole oikeasti näistä asioista naamio hirveän kireällä. Kunhan nyt pärjäätte vaan.”
“Pyritään pärjäämään!” Suga totesi, hymynkareen hiipiessä kasvoilleen. Aamuaurinko paistoi yhtäkkiä kirkkaammin. Xenin rohkaisu oli ollut pieni mutta tärkeä muistutus. toden totta, Killjoyn perintö on vahva ja tuo menetyksen keskelle myös uusia, arvokkaita liittolaisia… uutta toivoa…
“Ja teidän kanssanne pärjäämme varmasti oleellisesti paremmin kuin ilman”, Suga lisäsi nyökytellen. Klaanin sodanjohto ei ollut niin naiivi, että olisi laskenut kaiken vain yhden Killjoy & Musta Käsi -nimisen kortin varaan, mutta Xenin saapuminen oli kieltämättä tuonut helpotusta Klaanin iskukykyyn ja ennen kaikkea puolustusvalmiuteen.
“Ikävöin isääsi ennen kaikkea ystävänä, mutta ei käy kiistäminen, etteikö tätä menetys olisi tuntunut myös täällä Klaanin sodanjohdossa”, Suga julisti tutun varmuuden palatessa pikkuhiljaa ääneensä. Sanat olivat tulleet suusta kuin itsestään ja ääneen lausuttuna ne korostivat Sugalle itselleenkin, mitä Killjoy oli lopulta merkinnyt. Veteraanien vertaistukena ja toverina Klaanissa.
“Ja totta vie, haluamme kunnioittaa hänen muistoaan pitämällä Klaanista – nyt teidätkin mukaan lukien – hyvää huolta. Aika moni meistä on hänelle kuitenkin kiitollisuudenvelassa…” Suga jatkoi toivoen, että suorastaan harjoitellun makuisesta, tyylilleen ominaisesta palopuhehenkisyydestä huolimatta sanoista välittyisi vilpittömyys myös uudelle tuttavuudelle.
Xen mutristi hieman suutaan, mutta nyökkäsi kiitokseksi. Siltä osin hän oli täysin neuvoton. Tuhannesta luetusta sodankäyntiin liittyvästä teoksesta huolimatta hänellä ei ollut idean poikastakaan siitä, miten Bio-Klaanin sodanjohtoa olisi voinut jotenkin auttaa. Heillä oli iso alus jossa oli isoja pyssyjä. Ideaalissa maailmassa se olisi tarkoittanut vihollisien osoittamista niillä ja liipaisimen painamista. Todellisuus sodassa oli kuitenkin sitä, mistä Xenkin oli nähnyt ainoastaan isänsä puuttumisen. Ne loputtomat kokoukset ja tapaamiset, jotka tapahtuivat aina suljettujen ovien takana, jonne Xenillä ei ollut pääsyä.
”Keitä kaikkia täällä pyörii? Ja… jos se ei ole liian tungettelevaa kysyä, mistä sodista? Metru Nuin väkeä on varmaan paljon, mutta en ole ehtinyt tutustumaan vielä kovin moneen”, Xen pohti ääneen.
”No Samen näit eilen, hänen juttu tämä erityisesti on”, Matoro vastasi. ”Hän on Selakhian sisällissodasta.”
”Mistä niistä?” Xen kysyi.
”Tyyliin viimeisimmästä? En ole varma, onko se koskaan tullut puheeksi”, Matoro mietti. ”Sitten tähän kuuluu tietty Tongu. Haita et ole varmaan nähnyt, hän ei puhu paljoa menneisyydestään mutta ilmeisesti tämän kotisaarella oli jokin sota. Haddoxista en tiedä… Niin ja sitten on Toa Iniko. Tämä meidän saaren sota on hänelle ensimmäinen.”
”En ole siis ainoa”, Xen huokaisi helpotuksesta. ”Tai siis… kyllähän minä Metru Nuin koin kankuissani, mutta isä ei koskaan päästänyt minua minnekään, missä oli aktiivisia taisteluita käynnissä. Kävin kyllä luvatta muutamassa…”
Xen ei voinut estää itseään virnistämästä hieman. Yksi erityisen pöyristyttävä tapaus kirposi heti mieleen, mutta hänet liekeistä pelastanut Kuoleman Makuta oli luvannut pitää sen salaisuutena. Jos hän olisi maininnut siitä ääneen, olisi Killjoy alkanut välittömästi pyöriä haudassaan.
Suga hymyili leveästi. “Vastuullista, vastuullista… Mutta milläpä nuorta kapinallista pidättelisi! Hyvä kuitenkin, että selvisit ehjänä takaisin. En usko, että haluat periä isäsi sairaskertomusta…” hän myhäili partaansa hieroen.
”Entäs sinä?” Xen kysyi Sugalta. ”Metru Nui on ilmiselvä, mutta kuulostaa siltä kuin olisit ehtinyt kokemaan jo vaikka mitä.”
“Metru Nuin jälkimainingeissa minulla ei oikeastaan ollut toa-tiimiä johon palata, ja tulevat vuodet kuljettivat minua etelää kohti. Heiluin enimmäkseen ihan vain palkkamiekkana erinäisissä…hmm, raja- tai rahakahakoissa.”
Suga piti tauon ja siristi silmiään, ikään kuin se auttaisi muistamaan paremmin kovin utuiselta tuntuvia vaiheita. Mielessään Suga jakoi henkilöhistoriansa kolmeen uneen – tai kolmeen elämään: Metru Nui, vaellusvuodet ja Klaanivuodet. Vaiheet Metru Nuin ja Klaanin välissä olivat tehneet Sugasta sen soturin, jona hän Klaania edusti: itseohjautuvan, sitkeän ja tarvittaessa myös johtamiskykyisen. Suga oli useimmiten kuitenkin mielissään siitä, että Klaanissa viettämiensä vuosien aikana operaatioiden johtovastuu oli useimmiten ollut muilla – eikä vähiten Killjoylla, jonka määrätietoista ja käytännönläheistä otetta Suga oli alusta asti ihaillut.
Sugaa suretti ja myös puistatti ajatella, miten tuskaisen mankelin läpi Killjoy oli elämänsä aikana vedetty, mutta toivoi elämän Klaanissa tuoneen tälle aitoa rauhaa, lepoa ja lämpöä menneisyyden haamujen rinnalle, jos ei niitä kokonaan karistamaan. Menneisyyden painolasti ei ollut Sugalle läheskään yhtä raskas, mutta sota- ja vaellusvuosiin oli mahtunut myös koettelemuksia, joiden kaikista vaiheista Suga ei ollut erityisen ylpeä. Nuo vuodet pitivät sisällään myös oppitunteja, saavutuksia ja salaisuuksia, joiden arvon hän oli oikeastaan vasta Klaanissa ymmärtänyt. Salaisuuksia, joiden edessä Suga oli samanaikaisesti tuntenut seikkailun ja selvitystyön riemua ja kuitenkin pienuutta ja avuttomuutta sellaisten voimien edessä, joiden laajuus ylitti hänen ymmärryksensä.
Ymmärrys… Oliko Suga koskaan oikeastaan ymmärtänyt Seleciusta? Klaanissa palapelin palat olivat alkaneet löytää yhteistä muotoa, mutta jotain tuntui aina puuttuvan ja Suga tunsi itsensä toisinaan harvinaisen hyödyttömäksi siihen nähden, että oli pitkään taistellut aidon Selecius-soturin rinnalla. Tämän jäähyväiset Suga kuitenkin muisti ja mietti usein, oliko niihin keskusteluihin kätketty jotain, mitä hän ei ollut häpeäkseen tajunnut tai enää muistanut? Ehkä hänelle koittaisi pian mahdollisuus kysyä niistä kasvotusten. Peelo oli ollut lähtökuopissa heidän matkalleen jo niin pitkään, että hänen olisi vääjäämättä alettava pian pakata reppuaan.
“Suga?” Matoro köhäisi ja tökkäsi kevyesti tätä olkapäähän. Suga havahtui, pakotti kuvan kultaisen Haun silmäaukoista loistavasta syvästä, hieman surumielistä katseesta takaisin mielensä perukoille ja jatkoi: “Ah… niin… Vuosia Metru Nuin sodan jälkeen pyrin tosiaan turvaamaan haavoittuvampaan asemaan jääneiden Matoran-yhteisöjen koskemattomuutta ja olemaan yleisenä piikkinä häikälemättömämpien palkkasotureiden ja Metsästäjien lihassa…”
Xen ja Matoro kuuntelivat kiinnostuneina, sillä Sugan ilme oli mietteliäs, kuin hän tavoistaan poiketen varoisi lörpöttelemästä liikoja. Matorokaan ei ollut kuullut kaikkea siitä. Eivät he Klaanissa menneisyyksistään aina kovin yksityiskohtaisesti puhuneet.
“Siinä ohessa tapasin Selecius-säätiön soturin ja keräämämme seurueen kera onnistuimme olemaan ehkä vähän isompikin piikki mainittujen niljakkeiden lihassa! Ilmeisesti herätimme, tai ainakin tämä Selecius-toveri herätti, myös laajempaa mielenkiintoa ja… no, sanotaan näin, että bändin piti sitten hajota!” Suga kertoi, hieman jo ylpeyttä äänessään. ”Ja kaiken sen, mitä noina vuosina opin olen sitten yrittänyt tuoda myös Klaaniin… tai ainakin kaiken sen hyvän!”
Xen tuskin malttoi pysyä hiljaa, kun keskustelu kääntyi omituiselle Selecius-sivupolulle. Hän ei ollut koskaan kuullut, että Selecius-säätiön sotureita olisi toiminut enää niin lähellä nykyhetkeä. Mutta Suga oli jo menossa seuraavaan aiheeseen, eikä Xen osannut tätä keskeyttää.
“Ja juuri tästä puhuin usein isäsi kanssa…” Suga sanoi, nyt hieman murheellisena. ”Mitä tuomme mukanamme menneistä sodista. Ja myös siitä, mikä osa tuosta taakasta kannattaa suosiolla jättää tuomatta näille rannoille… Tai siis kannattaisi, jos sen taakan pudottaminen vain olisikin niin helppoa.”
Sugan ääni alkoi hieman sortua ja hän huomasi silmäkulmaansa hiipivän kosteaa sameutta; kenties hän osaisi viimein sanoittaa sen, mitä Killjoy todellisuudessa oli hänelle merkinnyt?
“Olen usein miettinyt, puhuinko isällesi liikaakin vain… tiedätkö, sotilas sotilaalle. Sotatarinoita, strategiapalavereita ja mielen taistelukenttäteatteria parin kaljan ääressä… Niillä on arvonsa ja ne totta vie yhdistivät meitä! Mutta olen miettinyt…” Suga henkäisi ja nielaisi, partaansa hieman hermostuneesti sormeillen. “Olisi pitänyt kysyä enemmän hänen läheisistään. Kertoa suoremmin se, miten tärkeä ankkuripiste ja esikuva isäsi minulle Klaanissa lopulta oli, vaikka saapuikin vasta minun jälkeeni. Mutta kaiken jälkeen on todettava, että luultavasti sanaton ymmärrys välillämme riitti viestimään nämä asiat. Vaellusvuodet tekivät minusta soturin, mutta isäsi opetti minulle määrätietoisuudesta ja johtamisesta enemmän kuin Lhikan koskaan. Ja olen sanoinkuvaamattoman iloinen, että sinä olet nyt täällä!” Sugan onnistui päättämään vuodatuksensa lopulta lämpimästi hymyillen, alaleuka tosin vielä hieman väpättäen. Hän käänsi katseensa Xenistä Matoroon, yhä hymyillen ja loi sitten vihjailevan katseen pöydälle levitettyyn kääröön, joka ei olisi enää kauaa vailla tekstiä.
Xen toivoi, että olisi säästänyt Tawan tälle lainaamaan nenäliinan.
”Isä puhui sinusta useasti”, hän sai lopulta miljoonat ajatuksensa puettua sanoiksi. ”Minulta on kestänyt hetki ymmärtää, että samalla, kun saan kaikilta täältä suruvalitteluja, se olen oikeasti minä, jonka niitä pitäisi tuoda. Sinäkin tunsit hänet oikeasti pidempään kuin minä.”
“Suru isäsi poismenosta on yhteinen ja kuitenkin jokaiselle omanlainen, vaan ei keskenään eriarvoinen”, sanaili Suga nyt lempeästi. “On julmaa, että yhteinen aikanne ei kestänyt pidempään. Klaani suree isääsi valtavasti, mutta…”
Suga nieleskeli jälleen hieman. Hän ei hyvällä tahdollakaan voinut väittää täysin ymmärtävänsä lapsen ja vanhemman sidettä, sillä sen pyhyys, syvyys ja se suunnaton rakkaus ylitti Sugan kokemushistorian ja käsityskyvyn luomat rajat. Mutta kuitenkin Suga kykeni saamaan pienen otteen, ohikiitävän etiäisen, sen lämmöstä ja ammentamaan ajatuksesta voimaa, vaikkei sen lähdettä kenties koskaan kykenisi täysin käsittämään.
“Olit isällesi tärkein asia tässä maailmassa. En epäile sitä hetkeäkään.” Suga tyytyi sanomaan.
”Kiitos…” Xen lopulta sanoi. Hän painotti sitä niin paljon kuin osasi. Hän oli sanonut sen sanan viimeisinä päivinä niin lukemattomia kertoja, että se oli helppo sanoa vain muodostuneena tapana. Siksi hänestä oli tärkeää, että sen viesti meni varmasti perille. Että hän todella arvosti jokaista rohkaisevaa sanaa, mitkä hänelle lausuttiin. Ja päätellen Sugan rauhallisesta nyökkäyksestä ja varovaisesta hymynkareesta, sen yksinäisenkin kiitoksen merkitys kyllä kävi selväksi.
”Sinulla on kyllä tapana olla yhtä hyvä sanojen kuin miekankin kanssa”, Matoro virnisti Sugan suuntaan ja oli ehkä jopa hieman kateellinen siitä, miten selkeästi tämä oli kyennyt sanoittamaan ajatuksensa Killjoyn ja kaiken muun ympärillä. Matoro itse ei ollut päässyt siinä sotkussa edes kunnolla alkuun kaikelta muulta.
“Onko minun syytä enemmän huolissaan sanailu- vai miekkailutaidoistani?” Suga vastasi näyttävästi kulmiaan kohottaen ja virnisti.
”Puhuminen ei ole aina kovin helppoa… meidän alallamme”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti.
“Totta puhut, totta puhut… Pidetään huoli, että täällä on siihen tulevinakin aikoina mahdollisuus. Jälleen yksi asia, jonka toivottavasti teemme paremmin kuin… no, silloin joskus, jossain toisaalla”, Suga totesi.
”Oho, meidän muuten pitäisi olla jo Kepen luona”, Xen vilkaisi äkkiä Matoroa erehdyttyään katsomaan kelloa.
”Oho, niin”, Matoro vastasi. ”No tuota, Suga, näkyillään!”
“Hauskaa, että pistäydyitte täälläkin!”
Myös Xen heilutti heidän lähtiessään melkein juoksujalkaa.
“Hei Xen!”, kuului vielä Sugan huudahdus pöydän äärestä. Raamikas Toa näytti kynä kädessään pöydän ääreen kumartuneena, silmäkulmaansa pyyhkien, yllättävän hauraalta – jopa vanhalta. Aurinko paistoi lämpimästi Sugan niskaan, luoden turvaa ja uskoa tulevaan, aivan kuin Killjoy läpitunkeva katse silmikon takaa. Kenties varmistuksena siitä, että Killjoy oli nyt Klaanin suojelusenkeli.
“Jos koskaan tarvitset apua, olen aina käytettävissä. Olen sen isällesi ja sinulle velkaa.”
Xen käänsi ovella vielä koko rintamasuuntansa kohti Sugaa. Hänen ensimmäinen reaktionsa olisi ollut tehdä kunniaa, mutta se ei tuntunut enää oikealta. Sen sijaan hän päätyi iskemään rintaansa kahdesti. Vaikkei Xen ollut edellisenä päivänä ehtinyt selittää Killjoyn poismenon yksityiskohdista, oli eleen metafora ilmiselvä. Killjoyn sydän jysähti Xenin iskujen mukana. Eräällä tapaa se oli vielä yksi viimeinen tervehdys vanhalta ystävältä.
”Onko hän aina tuollainen?” Xenin oli lopulta pakko kysyä, kun he olivat jälleen Matoron kanssa hississä. Se ei ollut mitenkään ivallinen kysymys.
”Joo”, Matoro nyökkäsi.
”Ihan kuin jonkun kirjan sivuilta…” Xen virnisti ja mietti, että Suga ja Nurukan varmaan tulisivat hyvin juttuun. ”Niin kuin, tulee mieleen sellainen vanhan maailman toa-sankari.”
”Sellaisia ei ole liian montaa”, Matoro vastasi vaitonaisesti, ja pohti hetken miten Suga toimisi hänen omassa tilanteessaan. Paitsi että Suga ei varmaankaan edes päätyisi sellaiseen liemeen, missä hän oli, koska ajattelisi ennen kuin tekisi vastuuttomia päätöksiä? Neuvoisikohan Suga samoin kuin Visokki? Tosin Suga kyllä olisi ehkä tyyppi joka esittäisi tunteensa balladina ikkunan alla. Xen varmaan nauraisi kippurassa näylle. Mielikuva sai Matoron virnistämään, ja Xen katsoi tätä hieman ihmetellen.
Klaanin linnakkeen tähtitorni oli rakennettu jokseenkin epäkäytännölliseen paikkaan, sillä se oli linnakkeen torneista keskimmäinen, eikä edes niistä korkein. Siksipä taivaan tarkkailu onnistui sieltä parhaiten silloin, kun havainnoidut kohteet olivat keskellä taivaankantta; horisonttia lähemmät tähtikuviot jäivät usein muiden tornien peittoon. Erityisesti eteläisen taivaan kuviot – kuten Nui-Jaga ja Lonkkanivel – olivat alinomaan massiivisen Admintornin varjossa. Muilla torneilla ei myöskään ollut samanlaista kattotasannetta, joten mikään niistä ei ollut astronomisiin tarkoituksiin kovin käytännöllinen.
Toinen havainnointia hankaloittava tekijä oli linnaketta ympäröivä kaupunki, jonka nykyistä kokoa ja öiseen taivaaseen kohdistamaa valomäärää ei osattu linnakkeen rakentamisen aikaan vielä ennakoida – tai ehkä tähtitornin oli alunperin tarkoitus olla lähinnä seremoniallinen, kuten mataistiset tornit usein olivat. Tieteelliseen tutkimukseen soveltuikin siksi paremmin saaren toinen tähtitorni päivämatkan päässä Tempuramäellä Han-Korossa. Siellä oli suurehko kaukoputkikin. Kepe teki sinne silloin tällöin ekskursioita. Viime kerrasta oli jo jonkin verran aikaa.
Tämänaamuista kohdetta tarkkaillakseen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä taajaman ulkopuolelle, eikä edes odottaa pimeän tuloa. Siinä kohdassa taivasta, jossa Hampaiksi kutsutun tähtirykelmän olisi kuulunut olla, olikin ammottava aukko. Sen näkemiseen Kepe ei tarvinnut akakuskooppiaan.
Juuri kun Kepe oli saanut koottua Keltaisen tähden palaset kuvaannollisesti kasaan, oli Killjoy kirjaimellisesti räjäyttänyt sen viimeisetkin rippeet.
Kuin manattuna, tornin huipulle johtava ovi aukesi ja siitä kurkisti sisään loput Killjoyn perinnöstä. Xen virnisti leveästi ja astui sisälle Matoro vanavedessään. Kepen takana laatikon päällä istuskellut Peelo nousi seisomaan saapujat nähdessään. Observatorion katolla oli melko korkeat laidat, jotka antoivat hieman suojaa tuulelta. Suuri akakuskooppi oli tasanteen keskellä, ja sitä saattoi kääntää mihin tahansa suuntaan.
”Anteeksi, kun olen vähän myöhässä. Kaikki tässä linnassa puhuvat niin kauhean paljon!” Xen selitti.
”Eipä mitään, isäsi, öö, perinnön mittailuun saan kyllä käytettyä vaikka miten paljon aikaa”, Kepe vastasi.
”Öö, moi”, Matoro vilkaisi Peelon suuntaan ja sitten Kepeä.
”Hei vain, Mustalumi”, Peelo tervehti ja ojensi kätensä Matoroa kohti. ”Emme ole ennen käyneet pitkää keskustelua.”
Matoro tarttui käteen. ”… niin emme varmaan ole.”
Xen kurotteli halaamaan Peeloa pikaisesti. Hän asteli akakuskooppiin yhä välillä kurkistelevan Kepen rinnalle ja käänsi sitten katseensa taivaalle. Pilvipeite rakoili juuri sen verran, että heidän tutkimuksensa kohteen erotti taas paljaallakin silmällä. Ja jos se ei olisi kylmännyt selkäpiitä tarpeeksi, siellä ylhäällä tuuli tuntui kahta purevammalta.
”En tiedä, olenko se vain minä, mutta sen katsominen on jotenkin… vaikeaa”, Xen sanoi.
”Tuttu tunne”, Kepe vastasi. ”Katse välttelee sitä kuin sitä ei olisi olemassa – mikä tavallaan pitääkin paikkansa, kun siinä kohtaa on ei-mitään. Olen nähnyt samanlaisen aiemminkin, Verstaassani… tai siis ’sinisellä tähdellä’. Tämä ei kuitenkaan ole onneksi yhtä iso ja kaamea…”
…Vielä, Kepe lisäsi huolestuneena mielessään. Verstaan musta aurinko oli äärettömästi voimakkaampi, ja söi jopa värit. Häntä huolestutti enemmän kuin kehtasi sanoa ääneen ajatus siitä, että tästä voisi tulla yhtä hirvittävä. Mitä he silloin tekisivät? Haluan uskoa että tiesit mitä teit, Jögge…
”Peelo mainitsikin siitä eilen jotain”, Xen tuumasi ja vilkaisi androidia kohti. Muutama tuore riisinjyvä tipahti tähtitornin lattialle. Niitä oli tämän jalkojen juurella jo melkoinen määrä.
”Oletko muuten kunnossa?”
”Viimeisin yritykseni yhdistää itseni Kranalaan oli epäonnistunut. Yhteyden sijasta dynamostani alkoi valua vettä. Kepe toimi onneksi nopeasti ja kippasi minut riisipussiin kuivumaan.”
Xen kuunteli selitysta suu raollaan.
”Se… se oli varmaan vedenpaisumuksen aikaan. Äiti toi sinne mukanaan valtavan meren.”
”Se olikin melkoinen tapaus”, Kepe totesi, ja heitti riisipussista muutaman jyvän suuhunsa. ”Sitä lihaa oli muuten aivan uskomaton määrä. Mietin välillä tapahtuneen maailmantaloudellisia vaikutuksia. Se oli kuitenkin ihan syötävää, niin joku syksyllä huonon sadon saanut pikkukylä saattoi pelastua sillä. Ja sitten toisaalla myrsky varmaankin pieksi kaiken infrastruktuurin nurin. Olisivatpa radioyhteydet ulkomaailmaan viimeinkin kunnossa, niin saisi tietää mitä muualla tapahtuu.”
Kommentti syötävyydestä sai Matoron muistelemaan, miltä kellosta valunut vesi oli maistunut. Silloin siitä oli tullut mieleen lähinnä suolavesi, eikä… nestemäiset hermot. Ehkä siitä ei tarvinnut sanoa yhtään mitään.
”Yritimme tulomatkalla saada yhteyksiä muihin isoihin paikkoihin, mutta radiomastot on tosiaan vissiin kaikkialla matalana”, Xen tuumasi. ”Metru Nuilla liha oli saatu jo aurattua siinä kohtaa, kun lähdimme.”
”Ja siis sinäkään et tiedä, mikä hiton juttu se liha oli?” Matoro katsoi Xeniä.
”Öööh, noh… en oikeastaan”, Xen myönsi. ”Tai Äidistä se varmasti oli jotenkin peräisin, kuten kaikki muutkin eri lihat, mihin olemme viime aikoina törmänneet. Mukaan lukien…”
Xen kopautti rintaansa kahdesti.
”Nämä hiton vempeleet.”
Kepe oli vasta vastikään saanut kuulla tohtori Delekin tutkimuksen tuotteista, ja oli jokseenkin pöyristyttävää, että joku jonka sisällä oli sellainen oli juuri pelmahtanut saarelle.
Tai oikeastaan yhä pöyristyttävämpää oli se, että saarella oli ollut sellaisen kantaja kaiken aikaa. Ja myös se outoja puhuva vahkikuula joka oli ottanut Koobeen haltuunsa ansaitsisi myös tässä valossa vähän enemmän huomiota.
Ehkä kuulatutkimus kaikessa tieteellisessä kiinnostavuudessaan olisi kuitenkin pieni harharetki hänen Nimda-tutkimustensa päälinjasta, joiden tavoite oli Zeetan löytäminen. Ja lisäksi pyyntö saada tutkia kuulaa tarkemmin tuntuisi sekä hyvin epäkohteliaalta huomioiden Xenin viimeaikaiset koettelemukset että epäkunnioittavalta Jöggeä kohtaan.
Nuo kuulat kuitenkin liittyivät jotenkin siihen, miten Delek ja Kezen onnistuivat sammuttamaan taivaan tähtiä… ja nyt Jögge oli tehnyt jotain samankaltaista itsekin.
”Tiedättekö, mitä Jögge tarkalleen teki, mikä aiheutti… tuon”, Kepe kysyi ja osoitti varovasti sormella taivaalle.
”Mavrah on yrittänyt kasata jonkinlaista teoriaa, mutta siinä on vielä vähän aukkoja. Oletettavasti Kranala alkoi himmenemään jo silloin, kun Selecius silpoi Äidin ja Delek sulki tämän lihan kuuliin. Sitten Ficus… tai… öh, sinä tunnet hänet varmaan Purifierina”, Xen keskeytti hetkeksi ja vilkaisi kohti Matoroa, ”yritti rikkoa Kranalan taivaan jo kauan sitten siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Taivas oli kuitenkin sen vuoksi jo hauras, joten kun kaikki kaksitoista arkkikranaa oli läsnä samaan aikaan, isä ja Ficus onnistuivat viemään prosessin loppuun. Se oli kai… ainoa tapa, jolla pääsimme kotiin. En ollut näkemässä itse prosessia, mutta luulen, että sillä on jotain tekemistä ajan kanssa. Tai siis, kun Äiti oli aikaa niin hänen lihansa jotenkin salli asioiden nopean ikäännyttämisen. Isä teorisoi sitä jo ennen viimeistä matkaamme, mutta se ajatus jäi jotenkin vähän puolitiehen…”
Taas jokin asia vain on aikaa…, Kepe huomioi.
”Mikäköhän prosessi sitten aiheutti tämän jäljen meidän taivaassamme… Vaikka Verstaan taivas on myös jokseenkin… epäkunnossa, se ei näy samalla tavalla meille…” Kepe mietti ääneen. ”Ja näkyyköhän tämä kaikissa kupoleissa?”
”Kaipa Kranala, tai… miten sinä sitä oikein kutsuit?” Xen käänsi katseensa Peeloon.
”Demiurgi.”
”Niin, Demiurgi”, Xen toisti. ”Kaipa Demiurgi oli jotenkin vain osa taivasta alun perinkin. Tai siis… kun olimme siellä, näin sen taivaalla valtavan viisisakaraisen tähden. Olen… melko varma, että meidän maailmalle oli vastaavasti Kranal- tai siis Demiurgin taivaalla.”
”Ja vastaavasti meillä ei ole viitteitä, että sininen tähti olisi koskaan samalla tavalla paistanut taivaalla”, Peelo selitti. ”Tai ainakaan siitä ei ole jäänyt sellaisia jälkiä, että tähtikartastoihin olisi sellaista tallentunut.”
Ehkä unimaailman tähti paistaa vain unten taivaalla, tai jotain sensuuntaista, kävi Kepen mielessä.
Matoro näytti lähinnä seuranneen keskustelua niin tarkasti kuin kykeni, mutta viimein hänen oli pakko esittää ääneen kysymys, jonka muut tuntuivat lähestulkoon ohittavan.
”Anteeksi mutta… mitä se reikä sitten käytännössä tarkoittaa? Puhdistaja yritti saada aikaan tuomiopäivän niillä kuulilla, minkä nyt oletan olevan vähän sama asia… mutta toistaiseksi se ei ole tuntunut kovin konkreettiselta ongelmalta.”
Kepe tarttui kysymykseen:
”Minua vähän hirvittää lähteä spekuloimaan sitä, mutta minulla on muutama teoria. Emme tiedä varmasti, onko se konkreettisesti reikä taivaankannessa. Jos on, niin mitä reiän toisella puolella on? Mitä on taivaankannen takana? Tuleeko tuo reikä imaisemaan kaiken ilmakehän ilman jonnekin tyhjyyteen? On myös mahdollisuus, että kyseessä on jokin muu fysikaalinen ilmiö, ehkä jonkinlainen aika-avaruuden vääristymä. Sellaista tuskin kukaan osaa selittää. Kolmas mahdollisuus on, että se on kollektiivinen hallusinaatio eikä sitä ole fyysisesti olemassa missään. Meillä on vielä toistaiseksi hyvin vähän tietoa, enkä ole ihan varma, voimmeko tässä vaiheessa tehdä muuta kuin jatkaa sen tarkkailua ja toivoa että se ei esimerkiksi lähde kasvamaan. Saisi minun puolestani mieluummin vaikka kutistua pois.”
Matoro mietti hetken vaikuttaisiko täysin hullulta ennen kuin jatkoi.
”Mutta kai tekin tunnette sen? Ei kai mikään fysikaalinen ilmiö voi… tuntua selkäpiissä.”
”Otan kyllä itsekin mieluiten sen vaihtoehdon, missä se on tuntemus eikä konkreettinen reikä. Silloin minun ei tarvitse miettiä sellaisia asioita kuin ilmakehän tyhjentymisnopeuden laskeminen, vaikkakaan en kyllä varsinaisesti pidä siitäkään ajatuksesta että meillä on (taas) jotain tieteen keinoin selittämätöntä ja väärältä tuntuvaa pysyvästi läsnä.” Kepe vilkaisi taas pikaisesti taivaalle. Hänen näkökulmastaan Matoron kysymys ei tuntunut lainkaan hullulta.
Xen oli viimeiset päivät käyttänyt valtavasti aikaa siihen, että oli yrittänyt terävöittää muistikuviaan tapahtumista. Häntä oli jäänyt kalvamaan, ettei hän ollut kysynyt Ficukselta enempää, kun hänellä oli ollut siihen mahdollisuus. Tämän mieli oli kuitenkin ollut niin säpäleinä, ettei siellä matkustaminen ollut oikein tahtonut onnistua. Ja suoraan kysyminen oli tuntunut siinä kohtaa tarpeettomalta. Xen oli alkanut tekemään alustavasti rauhaa sen kanssa, ettei hän ehkä koskaan ymmärtäisi sitä kaikkea.
”Me kyllä putosimme sieltä”, Xen huokaisi syvään. ”Toki siinä oli osansa Nimdallakin. Toivoimme siltä reittiä kotiin ja saimme sellaisen, mutta olen melko varma, että matkasimme jotenkin tuon tyhjyyden läpi. Sen tavallaan… tunsi selkäpiissä. Se sama olo, mikä tulee tuonne katsoessa oli kaikkialla ympärillämme. Sirun sininen valo oli ainoa asia, mikä piti sen etäällä.”
”Siinä on jotain samankaltaista mieleen vaikuttavaa taikuutta kuin Nimdassakin. Ja on hyvin turhauttavaa, ettei minulla ole sellaisen tutkimiseen mitään kunnollisia instrumentteja”, Kepe sanoi.
”Tämä ei nyt ole kovin tieteellistä”, Matoro sanoi. ”Mutta minä en voi olla ajattelematta Tähdensärkijän ja Viimeisen Valotun legendaa. Hyvä on, se on melko marginaalinen taru, mutta… suurin osa Nimdan siruista on vain ilmestynyt jälleen maailmaan lyhyessä ajassa. Ja nyt koko taivaankansi on muuttunut. Se… se ei tunnu sattumalta.”
”Tuo… on ihan hyvä huomio. En kuitenkaan vielä vetäisi eskatologisia johtopäätöksiä. Olen viime aikoina oppinut, että samoja legendoja on mahdollista tulkita hyvin monella eri tapaa”, Kepe vastasi.
”Bahragit viittasivat Ficukseen usein taivaanpirstojana”, Xen mietti ääneen, ja kun jään toat tuijottivat häntä kysyvästi, hän kiirehti vielä täsmentämään. ”Äidin lapsia. Kranalan edelliset hallitsijat ennen Biancaa.”
Lisää kummastuneita katseita.
”Jonkinlainen Ficuksen peilikuva, joka hallitsi Kranalaa isosta kellosta”, Peelo kiirehti apuun.
Matoro vilkaisi Xeniin. ”Onko Bianca nyt siis se sama mystinen B-kirjain, jonka näytit minulle Metru Nuilla?”
”On. Kaikki vahkit ovat… tai olivat jotenkin oletuksena yhteydessä häneen. Ficus kaiketi suunnitteli sen niin alun perinkin. Keskustelimmekin hänen kanssa pariin otteeseen. Kerran Metru Nuilla ja sitten myöhemmin Nurukanin kanssa Kranalassa itsessään. Tosin silloin hän kyllä… yritti lähinnä syödä meidät.”
Kepe oli nyt kuullut jonkin verran syksyn tapahtumista Metru Nuilla… ja Kranalassa. Tuokin seikkailu nivoutui hyvin läheisesti Nimdaan ja hänen tutkimuksiinsa. Miten oli mahdollista, että kaikki nämä tapahtumat olivat vyöryneet käyntiin näin lyhyessä ajassa, jopa eri puolilla maailmaa, näennäisesti toisistaan riippumattomina? Kesällä oli vielä ollut niin rauhallista. Milloin kaikki muuttui? Ja miksi juuri nyt?
”Minulla on yksi sivupolku, mistä haluaisin kysyä”, Matoro sanoi, empi hetken ja kaivoi sitten esiin kultaisen taskukellon, jonka hän nosti Kepen ja Peelon eteen. ”Tämä on… ’Langenneen Silmä’, Athin kirkon artifakti. Siihen voi piilottaa esineitä. Delta oli ollut siellä vuosikausia ilman, että mikään oli kyennyt löytämään sirua. Ja, tuota… sitä samaa sadevettä tuli ulos myös tästä kellosta. Sen perusteella mitä olen kuullut, kellolla voi olla yhteys tähän ’Kranalaan’.”
”Kuulostaa hyvin kiinnostavalta! Mistä oikein tuollaisen olet saanut käsiisi?” Kepe katsoi esinettä tutkivasti. ”Jos se kuuluu Athin kirkolle, luo se selvän yhteyden myös Nimdan ja Kranalan välille…”, hän pohti ääneen.
”Tuota, siitä ei sitten ehkä kannata puhua. Arvostaisin, jos pitäisitte sitä saman tason salaisena asiana kuin Nimdaa”, Matoro sanoi, ja oli äkkiä huolissaan siitä, olisiko hän edes saanut mainita esineen nimeä. Toki Oraakkeli vannotti hänet olemaan hiljaa vain omasta taustastaan, mutta silti. ”Muistatte varmaan sen kani-välikohtauksen, sen missä Taguna haavoittui? Ainakin se otus on tämän kellon perässä.”
”Se… se kani, oliko se se pinkki?” Kepe ähkäisi.
Matoro katsoi Kepeä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”… missä sinä olet nähnyt sen?”
”Voisin kysyä aivan samaa sinulta… Se on öö, erittäin pitkä juttu.”
”Admin-aukiolla…”, Matoro naurahti. ”Sen perusteella, mitä olen siitä otuksesta kuullut… sekin liittyy joihonkin Athismin kauan sitten haudattuihin asioihin.”
”Minä taas törmäsin siihen Verstaassa… Ne luistimet jäivät mieleen. Mikä ihme sekin oikein on…”
”Voinko tarkastella kelloa?” Peelo kysyi ja ojensi kättään. Matoro ojensi kellon ja tajusi sekunnin murto-osaa myöhemmin tehneensä kammottavan virheen. Peelo käänteli kelloa hetken käsissään, ennen kuin avasi sen. Tämän katse osui tietenkin välittömästi kannen sisäpuolelle kiinnitettyyn kuvaan. Androidi ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kosketti välittömästi kellotaulun viisareita huomattuaan, että kello ei käynyt. Hän pyöräytti viisareita muutamaan otteeseen kellotaulun ympäri ja käänsi sitten katseensa Matoroon.
”Käytetäänkö viisareita sen avaamiseen?”
”Tuota, väännä ne kello kuuteen”, Matoro sanoi ja vilkaisi hermostuneesti Xenin suuntaan. Peelo teki työtä käskettyä. Katse kaasunaamarin sisällä laajeni, kun kellotaulu väreili itsensä tiehensä ja avasi sen tilalle aukon näennäisesti loputtomaan tyhjyyteen. Peelo ja Kepe vaihtoivat kummastuneita katseita. Peelo käänteli kelloa hetken aikaa edessään ja työnsi sen jälkeen sinne rohkeasti sormensa ja veti sen sitten välittömästi takaisin ulos. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Sormi liikkui ja oli täysin kunnossa. Xen päätti lopettaa epäergonomisen kurottelunsa ja käveli lopulta vain Kepen ja Peelon taakse nähdäkseen, mitä tapahtui. Hänelle hämmentävin asia siinä ei kuitenkaan ollut se tyhjyys, jota kaksi enemmän tieteeseen taipuvaista klaanilaista tuijottelivat.
”Matoro…” Xen ähkäisi.
Matoro huokaisi syvään.
”Okei, mutta sinä lähetit sen valokuvan kirjeesi mukana ihan itse”, hän puolustautui.
”Enhän minä edes sanonut vielä mitään!” Xen ihmetteli. Se ei ainakaan saanut Matoron hermostunutta punastumista vähenemään. Peelo oli sillä aikaa ojentanut kellon Kepen käsiin ihmeteltäviksi. He molemmat näyttivät siltä kuin olisivat tarkoituksella olleet siitä vielä vähän kiinnostuneempia kuin todellisuudessa olivatkaan.
”Se… hm…” Xen yritti sanoa jotain. ”Se on… öh… ihan… hm. Olet ihan kivasti osannut sen leikata tuohon tuolla tapaa… pyöreäksi.”
Kepe odotti pienen hetken nähdäkseen, mihin tilanne oli menossa. Kun hiljaisuus syveni ja Matoron kasvot alkoivat muistuttaa tulen toaa, avasi Kepe suunsa. ”Hei minulle tuli sellainen ajatus tästä mystisestä taskukokoisesta portaalista, että siinä on ehkä jotain samaa kuin Verstaani ovessa. Tai siis jos tällä todella on kyky kadottaa esineitä Kranalaan…”
”Ne, tuota, minulla ei ole aavistustakaan minne ne menevät, mutta niitä voi kutsua takaisin jotenkin, öh, ajattelemalla? En ole ehtinyt tehdä sillä vielä testejä…” Matoro kertoi lähinnä yrittääkseen sivuuttaa kiusallisen tilanteen.
Kepe katsoi pahaenteistä aukkoa todellisuudessa, eikä voinut olla varma, oliko siinäkin myös jotain samaa kuin siinä reiässä, joka oli nyt taivaalla. Kepe kääntyi kohti Xeniä. ”Mitä mieltä sinä olet tästä…” – Kepe peitti kuvan peukalollaan – ”… kellosta?”
Xen pyöritteli turhautuneena silmiään. Hän oli nähnyt kellon Matoron käsissä jo pariin otteeseen edellisen illan aikana. Hän ei ollut halunnut sanoa siitä silloin mitään. Nyt hän oli oppinut siitä muutamassa hetkessä niin monta asiaa, ettei ollut enää varma, mitä ajatella.
”Mitäköhän hittoa se äiti oikein sanoi siitä?” Xen kysyi ääneen lähinnä itseltään. Matoro näytti yllättyneeltä mahdollisuudesta, että oikeasti saisi lisää vastauksia.
”Jotenkin se liittyi kaiken loppuun. Että aika ja tyhjyys ovat vääjäämättä saman asian eri puolia. Kaikki aika johtaa lopulta tyhjyyteen, jossa se viimein päättyy. Äiti… siis, se isompi, kutsui sitä ’Endoniksi’. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta… kai se on jollain tapaa intuitiivista? Että aika kuluttaa lopulta kaiken pois ja johtaa…” Xen käänsi katseensa kellossa vellovaan tyhjyyteen. ”Tuohon.”
Matoron mieleen nousi hänen aiemmin sivuuttamansa Oraakkelin varoitukset. Eikö Langennutkin ollut vain tuhoutunut, ja jättänyt jälkeensä vain aaveita. Äkkiä hän empi – kello tuntui ensimmäistä kertaa uhkaavalta, eikä vain työkalulta ja velvollisuudelta. Hän pohti, kuinka paljon Oraakkeli oli tiennyt mutta ei kertonut. Varmasti melko paljon. Eihän hän tietenkään olisi kertonut kaikkia kellon vaarallisia puolia, jos kerran halusi käyttää sitä sirujen säilömiseen.
”Eli… sen tyhjyys säilöö asioita ajalta”, Matoro sanoi hiljaa. ”Siksi-”
… ehkä Nimdasta ei kannattaisi puhua siinä yhteydessä. Se oli vihoviimeinen keskustelu, minkä hän halusi käydä Xenin kanssa.
”Niin, se kai selittäsi sen suolaveden, sitten. Saanko sen takaisin?”
Kepen mielessä oli kuva Nimdan viipaleista lillumassa säilöttynä lasipurkissa, kun hän ojensi kellon takaisin. Matoro sulki sen nopeasti ja toivoi, että kaikki läsnäolijat unohtaisivat kellon (ja valokuvan) olemassaolon.
”Meidän kannattaisi varmaan jatkossakin pitää toisemme kartalla tutkimuksistamme”, Kepe ehdotti. ”Tässä palapelissä on nyt niin monta palaa levällään, että niitä on mahdotonta kenenkään saada yksin kasaan.”
”Olen menossa tapaamaan Geeveetä ja Vaehrania tänään”, Peelo kommentoi. ”Arkistojen kattojen lihan aiheuttama romahdusvaara on viimein ohi. Jaamme muistiinpanoja Delekin teksteistä. Olen lukenut nyt sekä Tähtikartaston että Aivot kannesta kanteen.”
”Teillä on Delekin kirjallisuutta?” Xen ähkäisi saaden ajatuksensa viimein irti Matoron taskuun kadonneesta kellosta.
”Kyllä”, Peelo täsmensi. ”Saimme Tähtikartaston arkistoihin tuodulta datamuistilta, joka oli merkattu ’Demiurgiksi’.”
”… jonka Xen antoi minulle tänne tuotavaksi…” Matoro naurahti.
”M-mit… häh!” Xen parahti. ”Se äidin muistitikku? Te saitte sen auki?”
”Äidin?” Peelo ihmetteli, mutta pysähtyi sitten hetkeksi miettimään. ”Onko tosiaan niin, että ’äiti’ johon olet viitannut silloin, kun et ole puhunut Silvotusta Äidistä, on tohtori Niz?”
”No niin!” Xen riemastui.
”Jahas”, Peelo vastasi kuulostaen jopa hieman pettyneeltä. Tämän ajatusten raksutuksen pystyi käytännössä kuulemaan. Tai sitten se oli vain riisinhyväset rusentumassa tämän aivotoiminnan pauloissa. Peelo huomasi Kepen kulmat koholla tapahtuvan tuijotuksen vierellään.
”En minä ajatellut, että se, että Xenillä on isä, automaattisesti tarkoittaa, että hänellä täytyy olla äiti”, Peelo puolustautui. ”Mutta ymmärrän paremmin sitä, miksi Killjoyn kaikki johtolangat kietoutuivat Selecius-tutkimusten ympärille. Hän ei tainnut nauttia yksityisasioistaan puhumisesta?”
Xen murahti siihen vastaukseksi vain vähän myöntävän hampaiden kirskautuksen.
”Minun pitää ehkä lähettää Mavrah teille sinne kaveriksi. Hänellä on meistä paras kuva tällä hetkellä siitä, mitä Niz oli selvittänyt Seleciuksesta.”
Peelo nyökkäsi.
”Minäkin aion kahlata Delekit ja Kezenit vielä kertaalleen läpi ja keksiä, mitä kummaa he konkreettisesti oikein tekivät”, Kepe sanoi, ”ja viimein ratkaista Zeetan mysteerin. Majakan tapahtumien seurauksena aloin ajatella, että ehkä Verstas kuitenkin oli olemassa, missä tapauksessa minun kannattaa yrittää selvittää, saisiko tien sinne uudestaan jotenkin hallitusti auki. Muistiinpanojen vaihtaminen tämän Mavrahin kanssa olisi myös varmasti hyödyllistä.”
”Ja minä ajattelin pysyä Nimda-mysteeristä niin kaukana kuin mahdollista”, Matoro sanoii, ja pohti välittömästi, milloin Oraakkeli palaisi: hänellä oli tälle monta uutta kysymystä.
”No niin”, Xen huokaisi sekä reaktiona siihen, mitä Matoro oli sanonut, mutta myös vallitsevaan tilanteeseen ylipäätään. ”Olisi ollut kiva saapua tänne ihan helvetisti viisaampana, mutta minä nyt luotan tässä itseäni viisaampien ajatuksiin.”
Hän vilkuili katseellaan erityisesti Kepeä ja Peeloa kohti, jotka olivat kyllä kaikkinensa aika omituisen näköinen parivaljakko. Näistä tuli kieltämättä mieleen Mustan Käden tiedeosaston nörtit.
”Niin ja te olette nyt ne viisaat, ettäs tiedätte”, hän vielä täsmensi.
”Viisauden määritelmä on itse asiassa todella vaikea ja monimutkainen”, Peelo aloitti, mutta keskeytti Kepen vähän kohonneisiin kulmiin. ”Ilo tehdä yhteistyötä!” vastasi Kepe Xenille.
”No niin, jos tämä oli tässä niin loppupäivän kalenteri on avoin. Haluatko nähdä kaupunkia?” Matoro katsoi Xenin suuntaan.
”Vähemmän sosiaalisia tilanteita ja enemmän kivoja rakennuksia. Kuulostaa ihan pirun hyvälle”, Xen huokaisi. ”Ei siis millään pahalla! Teille oli kiva jutella. Vähän sosiaalinen ähky vaan.”
”Onnea matkaan siis”, Kepe toivotti. ”En kyllä usko että tässä kaupungissa saa vältettyä sosiaalisia tilanteita, mutta onneksi täällä on paljon tällaisia torneja, joihin pääsee tarvittaessa pakoon.”
Xen vilkutti vielä heipat torniin jäävälle kaksikolle ja astui käytävälle sulkien oven heti Matoron perästä. Tyhjä porraskäytävä kaikui melko kovaa, joten Xen odotti noin puoliväliin alas laskeutumista, ennen kuin avasi seuraavan kerran suunsa.
”Niin… tuota, halusin vain täsmentää, että en ole siitä kuvasta mitenkään vihainen.”
”En minä sitä”, Matoro vältti Xenin katsetta. ”En vain… noh… ehkä ei ole hyvä hetki… puhua niistä haaveista…”
Xenin pää alkoi välittömästi kehittelemään sanaleikkiä ”haaveista” ja ”aaveista”, mutta ei lopulta tullut niiden suhteen niin tyydyttävään lopputulokseen, että olisi avannut suutaan.
”Se on minusta… ihan söpö paikka sille”, Xen lopulta ähkäisi. ”Tai siis… no joo. Huvittava myös, kun miettii kelloja ja tiedätkö… no siis. Tiedät. Mutta tahdoin vain sanoa sen ääneen. Että… niin… että se nyt on sitten siellä se kuva.”
Matoro olisi voinut tuulettaa välittömästi, kun kuuli Xenin arvostavan kelloon liittyvää symboliikkaa. Hän kuitenkin hillitsi itsensä.
”No… ainakin se pysyy tallessa”, Matoro töksäytti.
”Pyyhi tuo idiootti virne kasvoiltasi ja vie minut sinne saamarin kierrokselle.”
”Et sinäkään kyllä juuri nyt mikään vakavuuden perikuva ole”, Matoro huomautti.
”Hyst. Kaupunkikierros. Pronto.”
”Käskystä, neiti kenraali”, Matoro nauroi ja nosti vielä käden lippaan.
Luku 2. Kaupunki
Rakastamme aivan kuin
Tarinaa olisi vielä jäljellä
Onnellista loppua
Odotamme siellä
Missä Jumala nauraa kirkoille
Papeille, rituaaleille
Kauniille alttaritauluille
Koko maailmalle
Admin-aukion kellotorni tervehti heitä heidän astellessa pirteän kylmään iltapäivään. Pilvet roikkuivat matalalla kaupungin yllä. Auringot olivat jo pitkällä, eivätkä ne tuntuneet juuri lämmittävän. Sadeviemärien pinnat olivat jäässä, ja kuuraa oli kertynyt myös katukivien väleihin. Useammat liikkeet olivat koristelleet julkisivunsa talvikuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Ovien edustoille oli tuotu havuja ja olkia, ja ikkunoita oli koristeltu värikkäillä valokivillä. Koristelut tuntuivat kuitenkin hillitymmiltä kuin yleensä, Matoro mietti. Eipä se olisi tuntunut oikealtakaan olla kovin hilpeissä tunnelmissa hautajaisten jälkeen ja sodan keskellä.
”Ei ehkä paras päivä”, Matoro pahoitteli. ”Mutta kyllä täällä riittää näytettävää näin harmaallakin.”
”Metru Nuikin näyttää parhaalta aina iltaisin!” Xen huomautti. Admin-aukio oli nyt täynnä väkeä, toisin kuin silloin aamulla, kun hän oli istunut sen reunalla hiljaisuutta kuuntelemassa. ”Mistä aloitetaan? Minä en oikeastaan edes tiedä, mitä täällä on, joten en osaa edes toivoa mitään.”
”Ajattelin, että mennään kaupungin ympäri ja poiketaan siellä mikä nyt tuntuu kiinnostavalta. Suoraan sanottuna minäkin löydän täältä uusia juttuja aika usein, ja minä olen kuitenkin asunut täällä pitkään.”
”Ainakin saat näyttää omat illanviettopaikkasi”, Xen naurahti. ”Kai täällä on jotain merirosvoteemaisia paikkoja? Merirosvosuurkeisari Notfunin Merenkävijän koukkukäsikirjassa ei paljon muista Välisaarten paikoista puhutakaan.”
”Joo, ehdottomasti. Kun nyt ollaan tässä niin ehkä mennään ne merirosvot aluksi…”
Hän viittoi oikealle päin ja lähti liikkeelle Xenin seuratessa käsiään innokaasti yhteen hieroen. Matoro mietti hetken miten niin Notfun oli kirjoittanut kirjan ja ennen kaikkea, miksi Xen edes tiesi siitä. Kaupungista kyllä sai ihan kokonaisia merirosvoaiheisia opastettuja kierroksia – se oli osa turistien suosimaan merirosvo-kulttuuriristeilyä, joka oli kulkenut pitkin Välisaaria parempina aikoina.
”Niin ja varoitus etukäteen… tiedän että olet aika sosiaalisesti piipussa, mutta tässä kaupungissa ei oikein voi kulkea ilman että kohdalle osuu aika monta tuttua”, Matoro muisti.
”Enköhän minä selviä”, Xen vastasi, ja toivoi että kylmä päivä olisi pitänyt kadut hiljaisempina.
Kivinen katu oli leveä, ja sen varren talot olivat Klaanin tasolla korkeita. Toisella puolella ne oli rakennettu kiinni Bio-Klaanin linnan muuriin. Korkeudestaan huolimatta linna sai ne näyttämään lähinnä vaatimattomilta.
”Tätä aluetta kutsutaan Vallikaupungiksi. Koska, noh, linnan muuri menee tuossa. Nuo talot ovat suurinpiirtein korkeimpia kaupungissa. Ja Klaanilehden toimitus on tuossa! Kuvittele, että Joy oli siellä pidempään töissä kuin Mustassa Kädessä…”
Xen oli tukehtua Matoron huomioon. Vähän aikaa päässä laskeskeltuaan hän tajusi tämän olevan oikeassa. Killjoy oli ollut Klaanissa pidempään kuin edes Varjotun leivissä.
Päivän lehden etusivu oli toimituksen oven edessä sijaitsevassa kyltissä. He olivat olleet kahviossa niin aikaisin, että lehti ei ollut ehtinyt vielä kiertää ainakaan heidän pöydässään. Etusivun iso kuva oli juuri laskeutuneesta Nui-Kralhista, mutta sivun alareunassa oli myös tutut kypäräpäiset kasvot. ”Apua saapui!” oli sivun isoin otsikko. ”Kenraali Killjoy on kuollut – Mitä nyt?” oli pienempi otsikko sivun alareunassa. Xeniä jopa hieman huvitti, että ”kenraalius” edes mainittiin, mutta ehkä se jotenkin vastasi kansan kaipuuseen siinä tilanteessa.
”Odotan kauhulla sitä, että joku tuolta haluaa minut kouriinsa.”
”No, sinusta on oikeastaan kyselty jo”, Matoron oli pakko myöntää. ”Heikoista yhteyksistä huolimatta täällä on toimittajia, jotka ovat seuranneet Xian juoruja… jotka ovat seuranneet Metru Nuin juoruja…”
Matoron äänensävy tuntui jotenkin pahoittelevalta.
”Voi ei…” Xen huokaisi ymmärtäen heti nyanssit siitä, mitä Matoron esittämä ketju tarkoitti. Hän valitsi olla murehtimatta siitä vielä, mutta hän tiesi, että joutuisi suoristamaan vielä ties minkälaisia mutkia toimittajien logiikassa.
Kulku Huonolle Satamakadulle kävi läpi suuren avonaisen portin. Kontrasti Vallikaupungin hienoihin julkisivuihin tuntui Xenistä lähes koomiselta.
”No niin, nyt ollaan Huonolla Satamakadulla eli siis vaan Huonolla. Se on huonompi kuin tavallinen Satamakatu, kuten nimestä kuuluu”, Matoro kertoi. ”Täällä on lähinnä kaksi asiaa – kaupungin satama ja merirosvokapakoita. Sinulla kävi sillä tavalla poikkeuksellinen tuuri, ettei ensikosketuksesi Klaaniin ole tulla Huonon läpi. Kun minä tulin tänne ensimmäistä kertaa, ensireaktioni oli melko lailla että miten hiton surkea kaupunki. Siis onhan tämä tavallaan ihan sympaattinen, mutta noh…”
”Se on…” Xen haukkoi henkeään, ”… niin kaunis!”
Matoro näytti vähän kummastuneelta, mutta Xenin silmät suorastaan loistivat.
”Siis ihan kuin suoraan jostain merirosvosarjakuvista. Juuri tällaisissa paikoissa merenkävijät selvitteli välejään seikkailujen välissä! Tiilikatotkin on mäsänä just sellaisella tavalla! Minä luulin, että ne piirtäjät vain keksii näitä juttuja, mutta tämähän on ihan aitoa todellisuutta!”
”Öööh, no kiva jos pidät. Tämähän on vain yksi kortteli, näkisit jonkun Rumisheren, se on vaan tätä kilometritolkulla.”
”Mutta ihanaa että teillä on kotona tällainen oma pieni versio!” Xen hihkui. ”Hitto vie. Oli meillä satamakapakoita Le-Metrussakin, mutta nekin oli sellaisia metallilaatikoita. Ja Ga-Metrussa, mutta ne oli metallilaatikoita joissa soi elektronista musiikkia. Tai Ko-Metrussa, mutta… noh, ymmärrät varmaan. Metallilaatikko täynnä nörttejä.”
”Joo siis tuntuuhan tämä sympaattiselta Metru Nuihin verrattuna. Tuo tuossa on muuten Ruskea Makuta, on yleisesti hyväksytty tosiasia että se on huonoin baari mikä kaupungista löytyy. Uskomattoman epätyydyttävä. Sitä kannattaa kokeilla vasta kun on valmiiksi humalassa.”
”Laitan listan ensimmäiseksi”, Xen kuittasi. Ruskean terassilla hoipertelevat kapakan kanta-asiakkaat heiluttelivat ja huutelivat baaria katselevalle kaksikolle. Katukeittiötä pyörittävä tanakka matoran mainosti ”lihasadepataa”. Suurella pannulla tirisi muhennos, missä oli lihaa perunoilla ja neppusilla höystettynä. Mutta siis lähinnä se oli sitä lihaa. Asiakkaita riitti jonoksi asti.
Matoron katse vaelsi ohi kapakan ja katukauppiaide satamalaiturien ja laivojen sokkeloon.
”Tämä on ollut ennen paljon vilkkaampi, kun laivoja tuli ja meni koko ajan. Mutta noh, nyt ne ovat jääneet tänne”, hän kertoi. Aluksiin ilmestyi melkein viikoittain uutta aseistusta. Hildermarinkin kannen cordak-tykki näytti saaneen päivityksen Rumisgonen aseista.
”Järjestämme niille avoimet ulapat taas”, Xen sanoi itsevarmasti. ”Cody haluaa päästä jo painamaan isoa punaista nappia. Nämä alukset seilaavat taas pian.”
Matoro jätti sanomatta, miten paljon se toi hänelle mieleen Killjoyn.
”Niin, katsotaan. Nazorakeilla on silti aika paljon aluksia. Me muuten päädyimme niiden lippulaivalle, Rautasiivelle, Killjoyn ja muiden kanssa, ihan siis vähän aikaa sitten. Tuo tuolla oli aluksemme”, hän osoitti Hildemaria. Höyrylaiva näytti Xenistä antiikkiselta. Killjoyn kuvitteleminen sen kannelle tuntui lähinnä koomiselta.
”Joku mainitsi eilen jostain isosta pyssystä”, Xen mietti viitaten Rautasiipeen. ”Onko se isompi kuin Komeetta?”
”Älä minulta kysy”, Matoro vilkaisi tätä. ”Ja siis… vaikkei olisikaan, niin nazorakeilla on niitä pyssyjä aika paljon. Täältä sinne ei näe, mutta tuolla etelässä oli vielä viime kesänä saari, jonka nazorakien ilmavoimien lippulaiva yksinkertaisesti poltti tuhkaksi. Oranssi kajo paistoi monta yötä.”
Xen nyrpisti nokkaansa ja katsoi Matoron osoittamaan suuntaan merelle.
”Asuiko siellä porukkaa?”
”Ei kovin paljoa. Tietääkseni kaikki saatiin evakuoiduksi. Nykyään siellä on nazorakien tukikohta.”
”Jos se paloi, heitä ei toivottavasti haittaa, jos korvaamme sen isolla reiällä”, Xen uhosi, mutta ei enää kovinkaan itsevarmaan sävyyn.
”Ja jos täältä menee tätä jokea pitkin pohjoiseen, päätyy lopulta Hautajärvelle. Se syntyi Rautasiiven täyslaidallisesta.”
Siihen Xen ei enää vastannut. Hänen katseensa oli yhä merellä. Kaikki Rautasiipeen liittyvä kuulosti hänestä lähinnä haasteelta, mutta se synkkä todellisuus, missä Klaani oli edelliset kuukaudet elänyt, rapsutti kuitenkin terävin kynsin koko ajan hänen alitajunnassaan.
”Anteeksi. Tämän piti olla kevyt kaupunkikierros…” Matoro sanoi. ”No, seuraavaksi olisi jotain pirteämpää.”
Kun Huonolta tuli varsinaiselle Satamadulle, heti vasemmalla avautui pieni Puutarhanpuisto, jonka perällä kohosi rivi kupolimaisia kasvihuoneita. Kesäaikaan puisto loimusi kaikissa väreissä, mutta nyt koivut ja pihlajat nukkuivat sikeää unta. Vain kourallinen hopeakuusia oli edelleen parhaimmillaan. Kasvihuoneet sen sijaan loistivat värejä lasiseinien läpi. Niiden luona oli pieni hirsimökki. Etummaisen kasvihuoneen oven yllä luki ”Kukkapuoti” kaunokirjaimin, ja sen alle oli ripustettu mistelinoksa.
Puodissa ei ollut ketään paikalla, mutta Xen huomasi pian yhden kasvihuoneen päällä liikettä. Hän osoitti sinne, ja Matoro tunnisti sen olevan Gunaxonn, lentämässä terävillä siivillään rakennuksen vierellä pidellen ilmeisesti lasilevyä. Sitten hän äkkäsi myös rakennuksen katolla tasapainoilevat Figan ja Theetan, jotka viittoilivat Gunaxonnia laskemaan lasipaneelit katon reunalle.
”Moikka!” Matoro hihkaisi ja heilautti kättään Figan suuntaan.
”Ah, moi! Odottakaas hetki niin tulen alas!” Figa huusi takaisin. Hän jakoi pari sanaa korjaustöissä auttaville klaanilaisille. Xen seurasi, miten ketterästi puutarhuri laskeutui tikapuita pitkin. Tällä oli päällään kukkakuvioinen essu, minkä taskuissa oli remonttivälineitä. Hän huomasi miettivänsä äkkiä Tarkastajaa – tämän kasvoilla Tryna oli aina näyttänyt kovin vakavalta ja surumieliseltä, mutta tämän matoranin kasvoilla se jopa korosti tämän hurmaava hymyä.
”Xen, Figa”, Matoro esitteli heidät toisilleen ja kertoi vielä omiin puuhiinsa jääneiden klaanilaisten nimet.
”Hei”, Xen moikkasi. ”Ja kiitos eilisen kukkatoimituksesta. Se oli minun tilaukseni, mutta en ehtinyt itse paikalle niitä hakemaan.”
Kesti hetki ennen kuin kuvitteellinen lamppu Figan pään vierellä välähti. ”Aah, sinä siis olet Xen? Se Mustan Käden Xen? Hauska tavata, ja suurkiitos siitä isosta tilauksesta! Kaikki puotini punaiset petuniat menivät, ja suurin osa muistakin hautakukista on loppuunmyyty eilisen jälkeen. A-ai niin! Osanottoni…”
”Kiitos”, Xen sanoi jo ties kuinka monennetta kertaa sille päivälle. Oli kamalaa, kuinka helppoa suruvalitteluihin oli tottua. ”Ne olivat kaikki oikein kauniita. Ja… öh, oikeastaan kaipaisin vielä jotain samansuuntaista. Mutta tällä kertaa jotain sellaista, joka kestäisi yöpakkasia vähän paremmin.”
Figa nyökkäsi, joskin hänen ilmeensä näytti epävarmalta. ”Aivan. Hmm, katson mitä minulta löytyy. Tuota, Matoro, voisitko tulla auttamaan vähän? Voi olla, että tarvitse toa-taikojasi hieman.”
Figa hymyili ja nyökkäsi Xenin suuntaan.
”Pikku hetki!”
Xen jäi katsomaan, kun Matoro katosi Figan vanavedessä. Hänen katseensa harhaili vähän sinne tänne. Kasvihuoneiden yläpuolella pörräävä siivekäs oli jonkinlainen pieni titaani. Tämä sai taas yhden lasipaneelin loksautettua paikoilleen, mutta sen kiinnittämiseen liittyi selvästi myös jonkinlainen tiivisteprosessi, sillä olkapäällään tällä kulki myös jonkinlaista valkeaa nauhaa. Sitä vähän aikaa tuijoteltuaan Xen havahtui kuitenkin hajuun, joka oli kyllä ollut läsnä koko ajan, mutta jonka hän vasta nyt pienen tuulenpuuskan myötä kunnolla paikallisti. Vähän matkan päässä oli avonainen komposti, joka oli ääriään myöten täynnä. Sitä ei tarvinnut katsella kauaa, kunnes hän tajusi, että se oli täynnä lihaa. Sitä oli myös sen juurella. Ja oikeastaan myös pienissä kasoissa sen ympärillä.
Jossakinhan sen piti tietenkin olla, mutta hieman vatsan pohjasta kouraiseva muistutus myrskystä se silti oli.
Samaan aikaan Figa opasti Matoron Kasvihuone 2:een. Ulko-oven jälkeen oli pieni välitila, jossa oli vesihana, kastelukannuja ja lannoitepurkkeja. Perällä oli toinen ovi, joka johti itse kasvihuoneeseen. Sisällä suoranainen seinämä lämpöä ja tuoksuja iski Matoroa päin. Valokivilamppuja roikkui kattorakenteista istutuspenkkien ja siirtolavojen alla. Huoneessa tuoksui tuore multa. Matoron yllätykseksi tilassa oli hyvin vähän kukkia – valtaosan istutuksista hän tunnisti juures- ja yrttikasveiksi.
”Täällä perällä on viimeiset petuniani. Ne ovat oransseja petunioita, mutta sävyltään ne taittavat hyvin punaisiksi”, Figa selitti ja viittoili toaa seuraamaan.
”Aivan. Mihin tarvitse minua?”
”Mietin, että osaisitko tehdä niille jonkin loitsun suojaamaan kylmää vastaan?”
”… en varmaan, sori”, Matoro sanoi ja katsoi kukkia. ”Tai siis, voin tehdä sen siksi aikaa kun olen itse paikalla, mutta minä en osaa niin kehittynyttä kylmänkontrollia, että vaikutus jäisi pitkäaikaiseksi. En ole varma, onko Klaanissa ketään, joka osaisi?”
”Hmm, varmaan ainoa joka osaa on Theeta. Hänellä on kunnon viherpeukalot. Odotas, otan näille ruukun.”
Figa poimi ruukun ja kukkalapion viereiseltä työkalupöydältä ja alkoi siirtämään kukkia pienempään ruukkuun.
”Eli… tuoko on se Xen, josta kaupungissa on juoruiltu pari kuukautta?” Figa aloitti varovaisesti lapioidessaan multaa.
”On”, Matoro huokaisi.
”Mm-hmm”, Figa hymähti kiusoittelevalla äänellä. Hänen kasvoille nousi pieni virne.
”No, onko teillä jokin juttu?”
”Pikemminkin sotku”, Matoro sanoi hiljaa ja vilkaisi ikkunasta Xenin suuntaan kuin varmistuakseen, ettei tämä kuullut mitään. Tämä näytti keskustelevan sen turagan kanssa. ”Äh, viime aikoina on… käynyt kaikkea”, Matoro lopulta kertoi. ”Meille kummallekin. En oikein tiedä, missä olemme tällä hetkellä… enkä osaa ottaa sitä puheeksi. Mutta ei sillä kai ole kiire…”
Figa nyökkäsi ymmärtävästi, joskin hymy katosi hänen huulilta. ”Suosittelen puhumaan noista jutuista avoimesti ja rohkeasti. Enkä myöskään viivyttelisi niiden kanssa liikaa. Tietysti sinun kannattaa antaa hänelle aikaa surra.”
Hän laski puutarhalapion ja siisti multaa pois ruukun reunoilta. Petuniat näyttivät kauniilta. Eihän niillä sodan keskellä paljoa tehnyt, mutta kauneus toi toivoa, ja toivoa ei sopinut aliarvioida edes suurten kenraalien suunnitelmissa.
”Hmm, niin. Kiitos, kai”, Matoro mutisi. ”Ja sori muuten etten ole pistäytynyt hetkeen. Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä…”
”Joo, ei se mitään! Sama täällä. Tämä syksy on pitänyt minut kiireisenä. Se hiton myrsky rikkoi kasvihuoneen”, Figa huokaisi. ”Miten olet voinut ylipäänsä? Sota, se Metru Nuin juttu ja Kapuran lähtö… ne ovat olleet aika rankkoja juttuja joista olen vain kuullut sivukorvalla.”
”Selviän”, Matoro vastasi, vaikka oli aika varma, että Figa tiesi oikein hyvin, kuinka hän vähätteli ongelmiaan. ”Sitä kai tajuaa arvostaa ystäviään vasta kun he ovat poissa”, hän vielä sanoi. Kapuraa hän ajatteli, mutta surkeana hän tajusi, että kaipa se viittasi myös Killjoyhyn.
”Katsotaan joku ilta, niin kerron koko jutun”, Matoro lopulta myöntyi Figan katseeseen.
”Joo, voitaisiin käydä vaikka kahvilla tai saunomassa!” Figa ehdotti hyväntuulisesti ja johdatti Matoron takaisin ulos.
Kaksikko löysi Xenin ja Theetan ulkosalta. Xen oli juuri selittämässä jotakin Grifley-Nuin sähkötulppaaneista, kun huomasi tulijat. Hän vilkaisi Matoroa kuin yrittäen lukea tämän kasvoilta, mikä oli ollut keskustelun aihe. Figa kuitenkin nosti kimpun oransseja petunioita Xenin ja Theetan eteen.
”Xen, käyvätkö nämä? Mietin että osaisitko sinä Theeta suojata nämä petuniat kylmältä?”
”Toki. Käyn sekoittamassa sitä varten yhden suihkeen!” Turaga intoili ja katosi Kasvihuone 1:een. Xen ainoastaan nyökytteli päätään. Hänellä ei todellisuudessa ollut kovin suuria mielipiteitä kukkien tyylistä.
”Kunhan ne vain kestävät vähän niitä eilisiä pidempään. En usko, että ne meinaan loistavat siellä tällä säällä kovin pitkään.”
”Luottaisin turagaamme! No, oletko ehtinyt tutustumaan kaupunkiin? Suosittelen käymään maistamaan Kahvion voileipiä!”
”Käytiin siellä kyllä aamulla, mutta ruokahalussa on ollut vielä vähän puutteita”, Xen myönsi. Hänestä oli kyllä alkanut päivän mittaan tuntua siltä, että syömistä voisi pian jo uskaltaa kokeilla. ”Paikka oli kyllä kiva!”
Figa tyytyi lähinnä nyökkäämään. Sitten jo Theeta vaappuikin kolmikon luokse suihkepulloa kädessään pidellen. Figa kohotti kukkaruukkua tätä kohti. Sitten Theetan naamio alkoi hohtamaan vihreänä ja tämä alkoi lausumaan syvällä kurkkulaulannalla vanhan mataian kielistä loitsua. Xen seurasi näkyä ällistyneenä. Sitten Theeta ruiskautti kukkia pari kertaa sumutepullollaan. Theetan naamio lakkasi hehkumasta, mutta osa hohteesta oli siirtynyt kukkiin.
”Noin. Laitan nämä vielä kääreisiin. Se tekisi kuusi ratasta – Theeta saa kaksi niistä”, Figa totesi. Matoro ojensi tälle rattaat ja Xen otti kukkapaketin käsiinsä.
”Kiitos. Me jatkamme tästä matkaa”, Matoro nyökkäsi.
”Kiitos paljon! Ja jos tulee ikinä vastaan sitä kirjaa niistä tarzahnilaisista karvajulmukeista niin lukisin sen hirveän mielelläni!” Xen huikkasi vielä Theetalle, joka nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
He jatkoivat matkaa Tuonisillalle, koska se oli Ussalinselkää hiljaisempi silta, mutta juuri sinä päivänä sielläkin oli ruuhkaa. Xeniä ja Matoroa vastaan asteli melkoinen porukka, jossa oli heille kummallekin tuttuja naamoja.
”Ja katsokaas oikealle, niin näette tuolla taas sen Rapusaaren, se missä se oli se hyvä sauna ja vasemmalla on tietysti satama-allas, joka… ai hei moi Matoro!”
Opaskierrosta vetävä Snowie keskeytti puheensa huomatessaan kaksikon. Lumiukko pysähtyi ja hänen perässään seisahtuivat myös klaanilaiset ja vahkit. Matoro heilautti kättään lumiukon suuntaan ja vilkaisi sitten tämän sekalaista joukkiota. Osan niistä tyypeistä täytyi olla Mustan Käden väkeä – tai ainakaan hän ei muistanut nähneensä heitä Klaanissa aiemmin.
”Sinullakin kaupunkikierros?”
”Joo”, Snowie vastasi ja kumarsi seurueensa suuntaan. ”Kun meille muutti taas lisää tyyppejä, niin ajattelin että olisi hyvä idea järkätä kierros uusille kaupunkilaisille… ja sitten kutsuin pari klaanilaista mukaan, niin saadaan samalla tutustumiset tulille.”
Kiekonheittimien varassa kävelevä valkoinen vahki nyökkäsi. ”Tämä auttaa hahmottamaan uutta ympäristöä.”
”Siitä on hyötyä sotatilanteen ymmärtämisessä”, valtava, Tuonisillan lähes yksinään täyttävä vahki liittyi. Auringot pilkistivät sen verran pilviverhon takaa, että Bordakhin sauvat kimalsivat.
”Ja frisbee-golf-mahdollisuuksien kartoittamisessa.”
”Moikka!” keltainen schilu vilkutti Xenin ja Matoron suuntaan.
Snowie nyökytteli päätään vakavana. Xen kurkisti Matoron selän takaa vastaantullutta joukkiota, mutta ei ehtinyt mittailemaan sitä kauaa, kun Kanoka Jonesin jalkojen välistä pinkoi innokkaasti läähättävä poliisikoira suoraan Xenin syliin.
”Oi veikö ne sinut lenkille veiiiiikö? Oi että kun kiva nähdä!” Xen leperteli ja kumartui rapsuttamaan innokkaasti tervehtimään tullutta koiraa.
”Teillä on koira?” Matoro ihmetteli ja kumartui itsekin rapsuttamaan otuksen päätä. Se tuntui kummalliselta, kun otus oli niin paljon metallisempi kuin rahit yleensä.
”Nurukanilla oikeastaan, mutta se kyllä nukkuu minun huoneessani. Sen nimi on Spinny”, Xen jatkoi lepertelevällä äänellä. Koira juoksi Xenin ympäri muutaman kerran ja haukahti sitten kohti Snowien joukossa olevaa kentauria. Kun Xen ei reagoinut sen pyyntöön millään tapaa, se lötkähti lopulta Xenin jalkoihin ja antoi tälle viimein mahdollisuuden mittailla joukkiota edessään.
”Hyvä nimi koiralle…” Snowie mumisi.
”Hei vaan”, Xen vilkutti ja nosti samalla kainalossaan olevaa kukkapakettia, ettei Spinny pureskelisi siitä heti pohjaa hajalle.
Snowie astui lähemmäs ja ojensi kätensä Xenille. ”Moi, minä olen Snowman, tai siis Snowie, taikka Lumiukko. Handut tietty jo tunnetkin, mutta tässä on myös Cooltainen ja ”SeekerEtsijä: Quing-Leciussa sijaitsee eräs söpö pienpainotalo, joka myy kansikuvia. Asioin siellä ostaakseni kannet juuri tähän teokseen. Sinä päivänä jäljellä oli vain sellaisia, joissa oli kuvia Keetonguista, mihin en ollut erityisen tyytyväinen. (Kirjoitan näin, koska olisi ollut tyhmää sanoa Keetongun lajin jäsenistä.) Yhtäkkiä huomasin, että paikalla oli myös Bio-Klaanin Toa Tawa! En tiedä, millaista teosta juuriadmin kirjoitti, mutta hän näytti ihan tyytyväiseltä kansivalikoimaan. En ehtinyt miettiä asiaa sen pidemmin, koska hän huomasi henkivartijani Seekerin ja näytti hieman kiusaantuneelta. Ilmeisesti vasta Vartija kertoi hänelle, että Etsijä on ollut kaiken aikaa myös tunnettu Pimeyden metsästäjä. En tiedä, miten he eivät tajunneet sitä aiemmin. Seekerin elämäntehtävä on etsiä Kanohi Avohkii. Bio-Klaanissa on useita potentiaalisia kohteita, kuten Domek, Gekko, Kapteeni Veryamusing ja 14 muuta Avohkiin muodossa olevaa kanohia kantavaa klaanilaista. Myös Rapukan toinen olkapää ja 37 klaanilaisen kädet näyttävät hieman Avohkiilta. Seeker on siis täydellinen agentti Bio-Klaaniin.
Voimat ja välineet: Kylmänviileä kaksoisagentti. Huhujen mukaan hän on kaiken aikaa kuulunut myös Makutain veljeskuntaan, Allianssiin, Mustaan Käteen, Knights of Reneihin ja kokoomusnuoriin. ja Tyzny ja Matoro – joo, sama nimi, mutta tämän erottaa siitä että hän on zyglak – ja Supo 159…”
”Xen. Näinkin sinut eilen hautajaisissa. Kiva nähdä, että en jää porukan ainoaksi, joka saa tutustua kaupunkiin”, Xen vastasi puristukseen ja yllättyi siitä, ettei Snowien käsi ollutkaan kylmä, kuten hän oli odottanut.
Lumiukon ilme vaihtui nopeasti leveästä hymystä oivallukseksi, ja siitä taas surumielisen myötätuntoiseksi. ”Aivan, eli sinä olet… niin tietysti. Syvimmät osanottoni.”
Xen mutristi suutaan ja nyökkäsi. ”Kiitos… tuota… olisi tietenkin ollut kivempi tulla parempien uutisten kanssa, mutta näillä mennään.”
Hän vilkuili sen sanoessaan Nuikin miehistön suuntaan, mutta ei antanut katseensa harhailla kauaa.
Snowie rapsutti takaraivoaan ja madalsi ääntään. ”Jögge oli… tai siis Killjoy oli… hän siis, ööh…” Lumiukko tapaili sanojaan hetken. ”Minä en olisi varmaan hengissä ilman häntä, ja sama koskee montaa muutakin klaanilaista. Viimeksikin kun olimme seikkailemassa, hän ampui sähköllä yhtä mustekalaa, ja…”
Snowie piti pienen tauon. ”Anteeksi, onko tämä ollenkaan sellaista, mitä haluat kuulla? Tai siis, kaikki varmasti kertovat sinulle tarinoita seikkailuista Jöggen kanssa, tai formulan katsomisesta tai jotain, mutta… haluatko sinä kuulla näitä juttuja?”
”Öh, ei se minua haittaa. Jos ilmeeni on järkyttynyt niin se liittyy vain siihen mustekalaan. Vaikea uskoa, että hän on uskaltautunut niin lähelle vettä”, Xen naurahti.
”Niin, kai se tulee saaristoelämän myötä”, Snowie mietiskeli. ”Seikkailut alkavat ja joskus päättyvät erilaisiin kohtaamisiin vesillä. Siellä on sitten jotain merihirviöitä tai laivoja… sekin oli melkoista, kun meitä piirittää sellainen hirmu iso sotalaiva, niin kuulemma kerran Jögge oli sen kannella ja heitti siellä tankin nurin, ja…”
Lumiukko hiljeni taas. Kaupunkikierrosporukka ei kuullut oppaansa, Xenin ja Matoron keskustelua kunnolla, ja ihmetteli mitä tapahtuu. Spesialisti V ja Raideri Joponpoika supattivat keskenään tuttavallisesti.
”Se on siis se sama Rautasiiven juttu”, Matoro selvensi Xenille.
”Sori, joo, minulla on vähän tapana höpöttää ja puhua välillä turhia”, Snowie mutisi. ”Sinulla on muutenkin paljon sulateltavaa. Emmehän me edes olleet Killjoyn kanssa kovin usein samoilla tehtävillä, kun me olemme aika eri voimatason klaanilaisia… tai siis hän oli varmaan top kovimpia sotakoneita, ja minä en. Siis eri tierin hotelliagentteja.”
Supo 159 kohotti kulmiaan.
”Noniin, äh, anteeksi, ehkä minä yritän nyt olla hiljaa…” Snowie jatkoi. ”Miten… miten olet asettautunut?”
Snowie vilkaisi seuruettaan olkansa yli. He eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä: Tyzny selitti jotain juttua Bulevardin terassipaikoista. Kyllähän tässä ehti pienesti tutustua.
”No tuota… huomioiden, että olen ollut täällä”, Xen keskeytti itsensä katsoakseen kelloa. ”Noin tasan vuorokauden niin… paha sanoa? Käytiin katsomassa tuossa jo Huonoa ja sehän oli siis tosi mahtava paikka! Ja kaikki ovat olleet hirveän ystävällisiä, mikä on kivaa vaihtelua Metru Nuihin.”
”Kiva kuulla!” Snowie vastasi. ”Ja, tuota noin…” Hän katseli vuoroin Xeniä ja vuoroin Matoroa, ja selvästi mietti jotain. Matorolla ei mennyt kauaa tajuta mitä katseet yrittivät sanoa ja katui välittömästi keskusteluaan Snowien kanssa tien päällä. Mitä hän olikaan sanonut? Lievästä rakastumisesta ja söpöstä vahkista? Kesti kiusallisen pitkän sekunnin ennen kuin hän tajusi yrittää johdatella keskustelun jonnekin vähemmän monimutkaisille vesille.
”Minä olen lähinnä näyttänyt paikkoja”, Matoro yritti sanoa mahdollisimman keveästi.
”Ookei…” Snowie vastasi hitaasti ja kaikesta päätellen pyrki tahdikkuuteen. ”No, tuota… mitäs ajattelet meidän sodastamme?”
Kysymys oli selvästi suunnattu Xenille. Ennen kuin hän ehti vastata, Snowie kuitenkin jatkoi taas. ”Ei, huono kysymys. Sitä paitsi minun ei kuulemma kannattaisi puhua näistä petturitutkinnan takia ainakaan tuntemattomien kanssa… ööh, siis, eikun, ei mitään?”
”Aaa joo, hei!” Xenin ilme yhtäkkiä kirkastui. ”Sinähän olit siinä listallakin, joka meille lähetettiin! Sinä olitkin hirveän tutun näköinen.”
Hänen aito intonsa pysähtyi kuin seinään hänen tajutessaan, mitä oli sanonut.
”Jjjjaaaa… minun ei olisi varmaan kuulunut sanoa tuosta mitään, mutta hei, kiva kun on vähän edes tuttuja naamoja.”
Matoro vilkaisi ensin Xeniä ja sitten Snowieta, eikä oikein ollut varma, mitä se tarkoitti, eikä ollut ehkä sopivaa kysyä. Myös kaupunkikierrosseurue näytti jokseenkin hämmentyneeltä.
”Höhö!” Snowie vain naurahti. Kaikesta päätellen hänestä oli huojentavaa, ettei hän ollut ainoa, jolla oli tapana puhua itseään solmuun.
”Tuota…” Matoro katsoi hetken Snowieta hieman typeränä. ”Anteeksi jos tämä on huono aihe mutta… missä toinen kätesi on?”
”Ai joo, se irtosi, kun siihen osui nazorak-laser, ja sitten se oli kiinni vähän huonosti ja se putosi… ehkä Verstaaseen…? Mutta kyllähän tämän kanssa pärjäilee. Suosittelisitko harppuunaa?”
”Niin, kyllä siihen tottuu”, Matoro mietti. ”Etkö sinä sitten saa muodostettua siihen uutta kättä?”
”Hmm, niin kai… kuulostaa kyllä aika vaikealta.”
”Hei, minäkin hankin juuri uuden käden”, Xen hihkaisi ja napautti hopeista kämmentään.
”Omissa toiveissani olisi, että vanha tulisi vielä vastaan. Minulle on käynyt aiemminkin niin, kun olen kadottanut osia itsestäni. Jos ei, niin tsekkaan vaihtoehtoja totisemmin.”
”No, toivottavasti Kepe keksii siihen jonkun ratkaisun”, Matoro sanoi pahoittelevasti. ”No miten sinulla on sitten muuten mennyt?”
”Ah, no siis, olen testaillut aika paljon vihanneksia. Kun on pitänyt keksiä uusia reseptejä voileipiin, niin että mitkä yhdistelmät toimivat. Koska siis, minä en ole pystynyt syömään ollenkaan lihaa sen vedenpaisumuksen jälkeen, kun siinä myöhemmin rupesi tulemaan sateen mukana sitä lihalöllöä…”
Xen kuunteli Snowien kertomusta ensin ihan rauhallisesti. Sitten jokin, mitä tämä oli sanonut, jäi vaivaamaan häntä. Hätä ja paniikki nousivat pintaan hetkessä. ”Vihanneksia.” Hän ei voinut estää itseään huutamasta.
”EI HELVETTI MUTTA LARNISHAN ON JOKU IHMEEN VIHANNES! MITEN SITÄ MUKA VOI LYPSÄÄ!?”
Raideri Joponpoika säikähti huudahdusta niin, että meinasi pudota Rapujokeen.
”Oho, jaha, okei”, Snowie hymyili hämmentyneenä.
”Häh?” Matoro kysyi, kun ei millään saanut päähänsä, mistä oli kyse.
”No se, mitä Umbra selitti silloin aamulla!” Xen tilitti tuohtuneena. ”Se jäi vaivaamaan minua, kun eihän siinä ole mitään järkeä jos… tai siis… äh, sori. Tämä ei ole tärkeää. Tai siis, on se ihan helvetin tärkeää, mutta ei liittynyt nyt tähän. Niin… krhm.”
Xen suoristi selkänsä ja käänsi katseensa takaisin Snowieen. ”Olit kertomassa kuulumisiasi.”
”Joo… en minä tiedä oliko minulla muuta, kuin että liha ei oikein mene alas. Siinä mielessä hyvä ajoitus, kun Rumisgonesta saatiin joka tapauksessa mukaan ennen kaikkea kasviskamaa.”
”Anteeksi, mutta onko kierroksen tarkoitus jatkua pian?” Spesialisti V pisti väliin. ”Minulla on kiireinen aikataulu.”
”Hei! Teille kaikille myönnettiin vapaapäivä! Sinulla ei kuulu olla kiire yhtään minnekään”, Xen huudahti joukon takaosassa norkoilevalle toalle.
”Heheh, niin”, Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ehkä olisi toisaalta hyvä idea jatkaa kohta.”
Matoro tunnisti lumiukon ilmeen hyvin. Hän tiesi, että Snowie olisi mielellään puhunut kaikista olosuhteisiin liittyvistä tunteista syvällisemmin ja varmasti tutustunut Xeniinkiin paremmin. Tilanne kuitenkin työnsi heitä toistensa ohi. Ennen kuin Matoro ehti ehdottaa myöhempää tapaamista paremmalla ajalla, Snowien ilme kirkastui.
”Ah, hei!” hän hihkaisi. ”Voisin oikeastaan viedä kierroksen seuraavaksi tuohon kulman taakse Ritareidenkujalle, siinä on yksi juttu mikä voisi kiinnostaa sinuakin, Xen.”
Xen ja Matoro suostuivat lumiukon ehdotukseen ja he, Kanoka-Jones, Krauma, Spesialisti V, Spinahk, Raideri Joponpoika, Matoro the Zyglak, Seeker, Cooltainen, Tyzny ja Supo 159 seurasivat Snowieta sivukujalle, joka jäi vankkojen kivitalojen väliin. Yhden niistä seinässä heitä odotti maalaus.
Toankorkuinen muraali esitti punahaarniskaista soturia, jonka olkapäistä sinkosi ohjuksia ja joka piteli käsissään leimuavaa miekkaa. Kuva ei vastannut tarkasti minkään tietyn haarniskan mallia, mutta Killjoy se oli.
Xen oli silminnähden tyrmistynyt. Päivän aikana oli käynyt hyvin selväksi, että melkein kaikilla oli ollut vähintään joku mielipide Killjoysta. Ja oikeastaan jo edellisenä iltana hän oli saanut yllättyä, kuinka moni oli tullut hautajaisiinkin. Muraali ei silti ollut asia, jota hän oli odottanut. Päätellen sen jo hieman kuluneesta pinnasta ja sateen valuttamista reunoista, se ei ollut tullut siihen hiljattaisena kunnianosoituksena. Se oli ollut siinä jo pidempään.
”Hitto vie”, Xen käytännössä kuiskasi.
”Joo, jep”, Snowie nyökytteli. ”Tässä on tosiaan Esikaupungin taidekillan kuva Jöggestä. Heillä oli sellainen suuret bioklaanilaiset sankarit -tyyppinen taideprojekti taannoin. Näitä on siis muitakin. Tämä Jögge on ollut täällä siitä asti… en muuten tiedä tiesikö Jögge itse tästä, ei varmaan. Hän oli saletisti mökillään julkistuksen aikaan.”
Xen tuijotti maalausta isästään.
”Tämä oli aika suosittu katutaideteos sodan alkuviikkoina”, Snowie jatkoi opastustaan. ”Koska, no, vaikka Jögge on… oli vähän sellainen erakko, niin moni kuitenkin ajatteli, että hänenkaltaisensa ukko pelastaa meidät sodassa. Kun, onhan hänellä sellaiseen aika uskottava ansioluettelo.”
”Niin, Klaanissa ei nyt kuitenkaan ollut liian montaa, jotka olivat olleet… kenraaleita, tai vakavastiotettavia sotilaskomentajia yleensäkään”, Matoro yritti muistaa antaa Xenille kontekstia.
”Eihän se tietenkään, tuota, mennyt ihan niin”, Snowie taas puhui. ”Koska… no kyllähän hän silloin alkuun teki tiedustelulentoja ja oli upottamassa sitä laivaa jossa oli ne Gekon paperit ja sen sellaista, mutta sitten hän lähti pois. Ja toki klaanilaiset ovat aina seikkailemassa ja näin… mutta hän ei palannut.”
Kanoka Jones veti käden lippaan, ja Krauma toisti eleen. Myös muu ryhmä oli hiljentynyt muraalin ympärille kuuntelemaan lumiukon mietteitä.
”Ja… olihan siinä sitten ilmoilla aika paljon pettymystä”, lumiukko puhui yleisölleen, mutta erityisesti Xenille. ”Kun… sotasankari ei saapunutkaan takaisin, niin kuin oli luvannut. Jätti meidät tänne keskenään. Mutta sitten toisaalta… ehkä hän kuitenkin palasi?”
Snowie katseli porukkaa ympärillään. ”Jögge palasi, tuota, ilmalaivamuodossa? Tai siis… te tulitte tänne. Ehkä hän kuitenkin, lopulta, sillä tavalla palasi suojelemaan meitä.”
Hetken verran oli taas hiljaista.
”Mutta siis ööh ei paineita tai mitään”, Snowie vielä lisäsi. Matoron mielessä kävi heidän keskustelunsa satamassa, ja hän toivoi, ettei Xen ottaisi niitä sanoja jälleen yhtenä velvollisuutena. Xen ei kuitenkaan todellisuudessa ollut kuullut ympärillään tapahtuvaa selvitystä enää toviin. Snowien sanat sankarin tapahtumatta jääneestä kotiinpaluusta olivat osuneet ja uponneet kuin se nazorakien laiva, jonka he olivat siivonneet tieltään Klaaniin saapuessaan.
”Hänellä oli liian kiire pelastaa minut”, Xen kuiskasi niin hiljaa, että vain hänen rinnallaan seisovat Snowie ja Matoro kuulivat. Kyllähän hän senkin oli tiennyt. Onu-Metrun tapahtumien jälkeen Killjoy oli tehnyt monta päätöstä, joista hän oli ollut aika vähäsanainen. Päätös jäädä Metru Nuille tai olla osallistumatta Taras-Silin valtaukseen olivat tehneet silminnähden kipeää, mutta hän ei ollut valittanut niistä kertaakaan. Ei ainakaan Xenin kuullen. Ainoa syy, miksi hän oikeasti tiesi, oli, koska Cody oli kertonut niistä hänelle. Ja jokaisen käydyn keskustelun päätteeksi Killjoy oli aina tullut samaan lopputulokseen. Päätös jäädä Metru Nuille oli ollut oikeutettu.
”Idiootti”, Xen sai sitten suunsa taas auki ja tökkäsi muraalia kevyesti sormellaan kypärän kohdalta. ”He olisivat kaivanneet sinua täällä.”
”En usko, että hän olisi osannut valita toisin…” Matoro vastasi hiljaa, ja olisi ehkä laittanut kätensä Xenin hartialle rohkaisuksi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin ja vain jatkoi. ”Tai siis… useimmat meistä lopulta valitsevat jonkun tärkeän pelastamisen velvollisuuden sijaan. Se nyt vain on niin…”
Snowie nojasi kyljellään muraaliseinään. ”Idiootti tai ei…” hän mutisi. ”Jögge teki minkä hän itse koki tärkeimmäksi, uskallan veikata. Näin me täällä Bio-Klaanissa tuppaamme operoida. Ainahan se ei siis johda kovin tehokkaisiin tai ulkoa päin katsottuna järkeviinkään suorituksiin, kun jätit lentävät, lääkärit parkouraavat ja sotilaat seuraavat sydäntään eivätkä käskyjä… mutta näin näillä hommilla on täällä päin tapana mennä. Melkoista kohellusta, mutta lopussa jotain hyvää.”
Lumiukko suoristautui. ”Tawa on iskostanut meihin taipumuksen kylvää hyvää. Teemme yleensä aika hyviä asioita vähän kukin tyylillään, ja siitä seuraa yleensä myöhemmin matkan varrella jotain hyvää takaisin. Itse vinkkaisin, että kannattaa yrittää olla ajattelematta sitä minään vastavuoroisena velvoittavana diilinä… vaan semmoisena ketjuna, jonka jatkoksi voi halutessaan liittyä. Jos Jöggen tekojen seurauksena saamme teistä jeesiä sodassa, niin loistava juttu, mutta jos ei niin sitten ei. Jögge teki… uskoakseni hyvää sillä tavalla, kuin hän sen itse ymmärsi. Ei niin jääräpäisen ukkelin päätä olisi kukaan voinut kuitenkaan kääntää.”
”Olet kyllä ihan hyvä sanojen kanssa huomioiden, miten paljon sinulla on sanottavaa”, Xen naurahti, muttei vielä irrottanut katsettaan muraalista. Snowien huomiot eivät kyllä varsinaisesti keventäneet hänen oloaan, mutta eivät toisaalta huonontaneetkaan. Hän oli jo Tawan kanssa keskustellessaan päättänyt, että hän ei stressaisi siitä, odotettaisiinko häneltä jotenkin lunastusta isänsä lupauksille. Xenin vaakakupissa painoi todellisuudessa vain yksi asia: Se vilpitön pyyntö, jonka Killjoy oli hänelle esittänyt kotinsa pelastamisesta.
”Hahah, ehkä joskus…” Snowie vastasi. ”Välillä kyllä menee aika puihin, kuten esim tässä taannoin yhden munkin kanssa, kun minä ja Kepe sanoimme Zeeronille, että- eikun, emme me nyt ole tästä puhumassa.”
Snowie kohautti olkiaan. ”Ehkä minä haluaisin jättää tästä teidän päihinne sen ajatuksen, että olette tervetulleita. Ja että…”
Hän katsoi muraali-Jöggen tuimaa katsetta.
”…että täällä voi olla jonkinlainen sankari, vaikka olisi aika outo. Ei varmaan ole muita sankareita kuin jonkinlaisia.”
”Hyvin sanottu”, Matoro the Zyglak nyökytteli. ”Ja hieno muraali. Maalarina arvostan tätä. Mutta lupailit meille kierroksen loppuun pullaa. Olisikohan kohta sen aika?”
”Ah, joo, totta! Meidänhän pitää kohta kiirehtiä kohti kahviota! Mitenkäs te kaksi, haluatteko liittyä kööriin, vai..?”
”Meiltä on vielä joen toinen puoli näkemättä”, Matoro sanoi. ”Ja pitää kai poiketa Nuikilla vielä myöhemmin. Että suunta on eri. Jutellaan joku kerta pidemmin.”
Ja luultavasti he kohtaisivat vähemmän väkeä, jos eivät menisi kahvion suuntaan, Matoro mietti. Xen vaikutti joka tilanteessa kovin sosiaaliselta ja mukavalta, mutta siinä oli hitunen tawamaista naamiota, joka peitti sen, että tämän ei tehnyt mieli tavata enää muita. Toisaalta kaksin jäädessään tilanne tuntui eri tavalla stressaavalta. Matoro oli jo aiemmin varovaisesti ehdottanut, että he voisivat myös vain lopettaa kierroksen jos Xen haluaisi olla yksinään loppupäivän, mutta tämä oli ohittanut tarjouksen vitsillä. Joten kaipa sitten oli parempi vain jatkaa samaan tapaan.
”Okei, jes, selvä homma. Näkemisiin siis. Ja oli hauska tutustua, Xen! Toivottavasti tämä ei nyt ollut liikaa!”
Xen napsahti takaisin tilanteeseen kuin pommi olisi herättänyt hänet horroksesta. Hän kumartui vielä rapsuttamaan Spinahkia ja jäi katsomaan, kun tämä harppoi Kanoka Jonesin rinnalle loittonevaan joukkoon.
”Ei se mitään. Ja kiitos, kun näytät meidän tyypeille paikkoja!”
”Tuolla edessäpäin on pääkadut ja paljon kaikkia kauppoja ja baareja, mutta ajattelin, että voisimme mennä hiljaisempaa reittiä”, Matoro selitti heidän kulkiessa joen yli Tuonisillan kohdalta. Xen huomasi, että lähes kaikki vastaantulijat kaupungissa tervehtivät heitä. Milloinkohan niin oli viimeksi käynyt Metru Nuilla? Noin vartin välein vastaan tuli joku Matoron tuttu. Tämä yritti selvästi pitää tapaamiset lyhyinä. Siitä huolimatta niitä riitti, ja Xenistä tuntui kuin lukemattoman uudet naamiot, kuonot, hammasrivit ja muut kasvot puuroutuivat yhdeksi kummalliseksi klaanilaisten massaksi. Ja miksi niiden nimetkin olivat välillä niin outoja? Nocturnrock? Biowarrior? Häntä selvästi vain väsytti. Toisaalta jatkuvat harhautukset veivät ajatukset pois niistä muista asioista.
Jotenkin vasta nyt hän heräsi ajatukseen, että tämä tosiaan oli Matoro, öh, tämän luonnollisessa ympäristössä. Heidän tapaamisensa Metru Nuilla olivat olleet elämää suurempien mysteerien ja virheiden varjostamia, ja olihan se etenkin ensitapaamiseen antanut oman sävynsä. Täällä Matoro lähinnä rupatteli iloisia kaikkien kanssa, ja osa siitä hyvästä tuulesta tarttui kyllä Xeniinkin. Aamun kalenterikeskustelun järjettömät yksityiskohdat olivat ehtineet unohtua, mutta hän kuitenkin muisti, miltä Matoron huoleton nauru oli kuulostanut.
Ja kaupunkia hän jaksoi ihastella. Joen rannan mukaisesti kiemurteleva rantabulevardi tuntui Ga-Metrun hiljaisemmilta alueilta. Talot joen sillä puolella tuntuivat matalemmilta. Klaanissa oli hieman samaa kuin Vanhan Onun maanläheisyydessä, ja se tuntui yllättävän kotoiselta. Matorosta kuuli, miten kiintynyt hän oli kaupunkiin, hän oli siitä lähes ylpeä. Kun sivulauseetkin viittasivat johonkin mukavaan sattumukseen joka sillä ja sillä kujalla sattui, Xen ajatui pakosti miettimään, miten paljon elämää oli hukannut vankeutensa aikana. Miete maistui kateudelta. Asiat eivät enää maistuneet samalta kuin ennen. Hetken hän uskalsi haaveilla, miltä Bio-Klaani ehkä tuntuisi joskus, kun hänkin tuntisi kaikki ja hänellä olisi tarina kerrottavanaan sen jokaista kujasta, mutta ajatus ei tahtonut kulkea pidemmälle.
Xen havahtui ajatuksistaan äkkiä. He katselivat jokea.
”Kun tämä jäätyy kunnolla, meillä on luistelukilpailuja joella”, Matoro kertoi, eikä ollut huomannut tai huomioinut Xenin ajatuksien vaeltamista. Rapujoki virtasi rauhallisena. ”Et vissiin ole koskaan luistellut?”
Xen pudisti päätään. ”En edes ole koskaan ajatellut, että ulkona oleva vesikinhän vaan jäätyy. Ko-Metrussa oli lunta, mutta jos halusi jäille, piti mennä johonkin halliin. Eikä minulla kyllä ollut koskaan luistimiakaan.”
Matoro tuntui jotenkin tyrmistyneeltä.
”Niin siis olethan sinä tietoinen siitä että olen jään toa…”
”Tiedätkö… olen ehkä kerran nähnyt sinut jäädyttämässä jonkun drinkin Mexxille. Silloin kun oli se kostea ilta”, Xen naurahti.
”… kyllähän sinä näit kun murtauduimme siihen pyörävarastoosi samana iltana.”
”Ah…” Xen pysähtyi pohtimaan. ”Puolustuksekseni veressäni oli aika paljon alkoholia silloin.”
”Se oli silti aika kiva ilta”, Matoro töksäytti.
”Niin minustakin”, Xen virnisti, mutta tuijoteltuaan Matoroa silmiin hetken liian pitkään hän käänsi katseensa hieman vaivaantuneena maahan.
”Niin, tuota…” Matoro yritti jatkaa. ”Että sitten kun täällä on kunnon jäät, niin kokeillaan sitä luistelemista. Ja tuo saari tuossa, se on tosiaan Rapusaari, siellä on loistava sauna.”
Matoro mietti hetken ja naurahti.
”Jouduin selittämään Killjoylle saunojen konseptin. Umbra yritti saada sitä mukaan, mutta eipä se voinut mennä lähellekään vettä…”
”Niitä oli tullut Metru Nuillekin vasta hiljattain. Mutta ne on ihan feikkejä. Niissä ei saa heittää edes vettä kiukaalle niin en käynyt edes testaamassa”, Xen murahti. ”Ehkäpä täällä sitten.”
Matoro mietti hetken, miten olisi sopiva kysyä, että mitä joku kokonaan mekaaninen tyyppi saa saunasta, mutta ehkä se selviäisi sitten joskus. Saunaa ajatellessa tuuli tuntui jotenkin tavallistakin kylmemmältä. Joku hyppäsi laiturilta hyiseen jokeen samalla kun tämän saunatoverit nauroivat kuistilla. Matoro heilautti kättään heidän suuntaan.
Joki kutistui Rapusaaren ja länsirannan välissä kapeimmilleen, mutta leveni taas pian nopeasti sukeltaakseen Ussaliselän sillan ali. Matoro ja Xen pysähtyivät hetkeksi katselemaan maisemia, mutta aistivat pian, että pohjoisessa ei kannattanut pitää katsetta liian kauan, tai aisti pilvien takaa sen, mikä horisontin takana vaani.
Bulevardi kääntyi länteen. Pian näkymää hallitsi Suuren Hengen temppeli.
”Meillä on täällä väkeä varmaan maailman joka kolkasta. Niin täällä on sitten myös paikat kaikkien isompien uskontokuntien väelle, ja kaikki on yleensä aika hyvässä yhteisymmärryksessä.”
”Se on niin… sympaattisen pieni”, Xen ihasteli. ”Metru Nuilla kaikki temppelit oli aina kaupunginosien isoimmat pytingit. Minusta se oli aina hupsua. Jos uskoo johonkin kai vaatimatonkin riittää. Tuollainen on minusta ihan sopiva!”
”Ehkä lopulta on parempi, jos kaupunkia ei hallitse vallanhimoinen turaga”, Matoro mietti. ”Klaanin seurakuntaa johtaa Mata-Antro Rusko. Hän on rento tyyppi. Käyn aika usein temppelin puutarhassa rauhoittumassa.”
Ja siellä hän oli myös tavannut Killjoyn viimeksi…
”Mitä muita täällä sitten on?” Xen kysyi.
”Tuo tuolla on Sokean jumalattaren temppeli”, Matoro osoitti. Se ei ollut irrallinen rakennus, vaan osa jonkinlaista temppelikompleksia. ”Ja naapurissa on krickitien kappeli. Toisella puolella on xialainen temppeli.”
”Sokean jumalattaren temppeli”, Xen toisti ja tuijotti pyhättöä päin. ”Pitäisi ehkä käydä… tai sitten ei. En ole varma, olisiko oikein sanoa mitään siitä, mitä tiedän…”
”Sinä vain jätät tuollaisia koukkuja ilmaan, ja oletat etten haluaisi tietää lisää?” Matoro naurahti. ”Äh, en minä tarkoittanut udella”, hän korjasi melkein välittömästi.
”Se on lähinnä aika vaikea selittää”, Xen selitti silminnähden vaivaantuneena. ”Ei mikään salaisuus, mutta… tiedätkö… öh. Isä… lauloi laulun Sokean jumalattaren kanssa vähän ennen kuin… noh… äh.”
”… Killjoy lauloi?”
”Toki?” Xen ihmetteli. ”Mitä? Eikö hän muka kuluttanut täällä koko ajan jotain karaokebaaria… vai eikö teillä ole sellaista?”
”Ah, on toki, mutta siis, hän lauloi karaokea Sokean jumalattaren kanssa?”
”No ei karaokea, hömilys!” Xen parkaisi. ”Tai… no ei hän itse asiassa kyllä sanonut, oliko se karaokea vaiko ei. Ei varmaan? En minä oikeastaan tiedä…”
Xenin katse vaelteli temppelin valkoisissa ulkoseinissä ja kristalli-ikkunoissa. Ne säihkyivät kuin omaa valoaan. Myös sen temppelin edustalla oli siro pieni puutarha, joka kuitenkin koostui lähinnä matalista kuusista ja sammaloituneista kivistä.
Hetken mietittyään Xen päätti, että hänen teki sittenkin mieli käydä katsomassa paikkaa lähempää. He astuivat sorapolkua pitkin sammaleiselle sisäpihalle, ja ehtivät ihailla sen huolella kaiverrettuja kiviaiheita vain hetken. Sitten he kuulivat yllättävän äänen: polkutelan kello kilahti tervehdykseksi, ja paikalle kaarsi vihreätakkinen selakhi telansa selässä.
“Heips! Oletteko tulossa illan seremoniaan? Vähän aikaisessa”, selakhi sanoi hypätessään ketterästi polkutelaltaan.
”Oikeastaan tulimme vain katsomaan temppeliänne”, Matoro sanoi kohteliaasti.
Selakhi poimi telansa etukorista kimpun kukkia, ja katseli paria tarkemmin.
“Matoro ja… se Xen. Kenraali?”
”Hei vaan!” Xen heilutti omasta kukkakimpustaan vapaata kättään. ”Huomaan, että olemme asioineet samassa putiikissa.”
Selakhi vastasi heilauttamalla kimppuaan Xenille.
“Heh, joo. Figa ei ihan heti ollut valmis antamaan tätä mukaan kun kukat oli niin vähissä. Piti vähän maanitella. Mutta siis minun nimeni on Sírendil, ja pidän huolta tästä pienestä temppelistämme. Gwilwilethin mukaan teknisesti ottaen olen lahkomme curuvari, mutta älkää uskoko häntä.”
Sírendil vilkaisi ylös.
“Hän on varmaan vieläkin tuolla putsaamassa kattoja…”
”Kiva tavata! Olen täällä vähän… öh, turistina, mutta seurakuntanne kiinnostaa! Kotona päin ei ollut muuta kuin Suuren Hengen temppeleitä”, Xen selitti, mutta vilkaisi kyllä hetkeksi Sírendilin osoittamaan suuntaan. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla katolta kuuluvan rahinan, kun ikkunoita hinkattuun jonkinlaisella lastalla.
“No, jos katsoo suopeasti niin suurin osa tämänkin kadun temppeleistä on ainakin vähän myös Isolle hengelle. Ehkä athilaisia lukuunottamatta… Vaikea juttu on vain saada tolkkua sen isoista ajatuksista. Siksi me fanitetaankin pyhää Qwyneämme, kun se näki ne jutut niin paljon muit-, tai siis, selkeästi.”
Mielessään Xen ajatteli, että athistienkin luona pitää väistämättä käydä, mutta se ei ollut keskustelu, johon hän oli vielä valmis.
”Pakko myöntää, että kaikki tekstit, joita olen lukenut seurakunnastanne ovat ehkä vähän vanhentuneita. Mitäs… mitäs kaikkea hän sitten käsityksenne mukaan näki?” Xen kysyi varovaisesti ja yritti parhaansa mukaan pitää keskustelun sävyn mahdollisimman kevyenä.
“No, ei mitään, heh. Siksi häntä kutsutaan Sokeimmaksi! Mutta, siis vitsi tässä on se, että kun hän sokeutui, hän alkoi ymmärtää paremmin kaiken mille meidän muiden silmät ovat sokeita. Olentojen ja tapahtumien näkymättömät vuorovaikutussuhteet, kuinka elää hyvää elämää puutteistamme huolimatta. Tiet ja polut, jotka voi nähdä vain ylhäältä katsoen, sanotaan. Käykö järkeen?”
”Se… on ihan selkeä ajatus, juu!” Xen kiirehti vastaamaan huolimatta siitä, että oli aikaisemmin päivällä ajatellut olevansa vain tosi huono uskonnoissa.
Matoro katseli puutarhan kuusia, mistä hänen katseensa ajautui taivaalle. ”Onko teillä ajatuksia myrskystä?”
Sírendil seurasi Matoron katsetta taivaalle. “No. En voi sanoa tietäväni mitään. Jotkut meistä olivat… aika dramaattisia sen suhteen. Mutta maailma ei tainnut loppua vielä. Ja eihän se, uusi juttu, kauhean nätti ole, mutta kaikkeen tottuu. Olen ylpeä Gwilwilethistä että se uskaltaa touhuta tuolla sen alla.”
”Lihaa ikkunoissa?” Matoro kysyi.
“Niin… Meillä on tosiaan pieni tilaisuus illalla, ja se olisi kurja pitää lihataivaan alla. Ja siis, myrskyn takia tämä juttu onkin. Väki on aika hermostunutta, ja osa otti vähän lämää. Koitetaan muistaa hänen rauhansa kaiken keskellä, ja kuunnella mitä tehdä tästä eteenpäin.”
”Sori siitä”, olisi ollut, mitä Xen olisi sanonut, jos olisi ollut halukas avaamaan omia myrskyajatuksiaan yhtään pintaa syvemmältä. Se ajatusketju kuitenkin katkesi nopeasti, kun katolla hääräilevän työn raskaan raatajan mukana olleesta lihasankosta lätkähti maahan kimpale aivan Matoron ja Xenin taakse.
”Täytyykö teidän seurakuntaanne kuulua jotenkin, että niihin saa osallistua”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”En siis ole tänään änkeämässä mukaan, mutta minua kiinnostaisi kyllä joskus tulla kuulolle.”
“No, ei meillä ole kauhean muodollista jäsenyyttä. Voit liittyä postilistalle jos haluat saada meidän lehden. Ilmestyy satunnaisesti. Mutta tervetuloa vaan, meitä on täällä aika sekalainen porukka yleensä.”
Selakhi epäröi hetken ennen kuin jatkoi.
“No, rehellisyyden nimissä meillä on muutamia tyyppejä jotka ei ole ihan samaa mieltä tästä avoimuuden tasosta. Mutta koitan pitää ne kurissa! Meidän pahin fundis on, ööh, no ei ehkä onneksi, mutta kuitenkin tällä hetkellä tajuttomana linnan sairaalassa. Eli rauhallinen ilta tulossa!”
Xen vilkaisi vaistomaisesti ensin Matoroa kohti hieman surumielisesti.
”Ah… toivottavasti hänellä on kuitenkin kaikki hyvin. En missää nimessä halua tunkeilla, jos joku kokee siitä olonsa epämukavaksi. Mutta… tuota, jos vaikka joskus lähitulevaisuudessa törmäämme niin voin varmaan kysellä, jos on tulossa jotain sellaisia tilaisuuksia, jonne sulautuisin joukkoon?”
“Joo… luulen että hän on enemmän shokissa tai jotain. Se lähti keskelle myrskyä julistamaan Atheonin sanaa, mikä oli ehkä huono idea. Mutta tule koska vain! Meillä on täällä tosi hyvä meininki. Moni matorankin käy täällä hakemassa vähän eri näkökulmia kohtalon virrassa navigoimiseen. Sitähän me kaikki täällä tämän taivaan alla yritetään.”
”Kiitän jo nyt vieraanvaraisuudesta”, Xen hymyili ja koukisti kevyesti jalkojaan niiatakseen. Kuului vähän epäilyttävä metallinen kirskahdus. Polvet kaipasivat selvästi edelleen vähän hienosäätöä. Matoro vilkaisi niitä hieman huolestuneena. Korvatut raajat olivat taas yksi muistutus asioista, mitä ei tahtonut ajatella.
Kuului schilusiipien surinaa ja lihan molskahdus, kun Gwilwileth laskeutui ämpärinsä kanssa kolmikon luokse.
“Morjens! Kunnioitettu curuvari, ja…?”
“Hei vain. Alkaako olla valmista? Tässä on Toa Matoro, tiedät varmaan, ja hänen ystävänsä Xen. Se tuli eilen niiden mukana.”
“Moro vaan tosiaan. Tervetuloa meidän Hiljaiseen huoneeseen. Ja joo. Tai käyn ehkä vähän vielä kiillottamassa sitä salin isoa ikkunaa. Mutta enin kudoksesta on rapsuteltu. Tulevatko nämä illalla mukaan?”
“Heh, koitin jo kysyä. Xen kuulosti kyllä ihan kiinnostuneelta, ehkä me nähdään vielä enemmän.”
”Juu, tuota… aikataulu on vielä vähän täynnä. Tai siis, enhän minä oikein tunne paikkojakaan vielä. Tai tässä niihin tutustutaan, mutta… niin. Kiire! Ei silleen tappavan kiire, mutta olisi kiva ottaa asiat rauhassa. Tulen taas kurkkimaan sitten kun tämä tästä vähän rauhoittuu”, Xen sanoi.
“Jeeh. Tässä on tosiaan hyvä Gwilwileth. Hän on yksi aktiivisimpia seurakuntalaisia, ja avustaa minua vähän kaikessa. Auttaa meitä kaikkia pitämään jalat maassa”, sanoi Sírendil kopauttaen schiludomilaisen mirua.
Matoro hymähti. ”Hauska tavata.”
Xen katseli keskustelijoita vähän hämmentyneenä. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko joku sanonut jotain hauskaa, jota hän ei vain ymmärtänyt. Hän kuitenkin heilutteli iloisesti kättään myös Gwilwilethille.
Gwilwileth nyökkäsi Xenille ja Matorolle, ja osoitti sitten sanansa Sírendilille. “Curuvari, sinun pitäisi varmaan olla asettelemassa alttaria järjestykseen. Aurinkomme ovat jo allapäin. Voin laittaa telasi varastoon, ja jatkan sitten vielä vähän katon kanssa.”
Sírendil säpsähti, mutta nyökkäsi. “Taidat olla oikeassa, kiitos. Toivottavasti nähdään Xen! Ja Matoro, sinua näkisi mieluusti muutenkin kuin loredroppeja hakemassa! Tulkaa vaikka yhdessä joku kerta!”
”Toki”, Matoro sanoi kohteliaan neutraalisti ja vältti vilkaisemista Xenin suuntaan. ”Meidänkin pitää varmaan jatkaa ennen kuin tulee pimeä.”
Hai ja koi vilkuttivat heidän peräänsä. Matka jatkui taas pohjoiseen päin. He eivät ehtineet kauas, kun Matoro tarttui siihen kaikkein ilmiselvimpään asiaan.
”Uskotko, että voisit saada noilta jotakin tietoa Biancasta?” Matoro kysyi ja vilkaisi Xeniä hieman kummeksuen. ”En odottanut, että olisit kiinnostunut käymään seurakunnassa…”
”No sitä minä vähän meinasin”, Xen myönsi. ”Tai siis… kyllä minua ihan oikeasti kiinnostaa, millaista heidän tapahtumissaan on, mutta… noh… tuntui siltä, että on pakko päästä ainakin jututtamaan.”
”Onko se tutkimus edennyt yhtään viime aikoina?” Matoro uskaltautui kysymään siitäkin huolimatta, että sillä sivuttiin räjähdysherkkiä aiheita.
”Isällä oli ehkä muutama uusi ajatus, mutta emme koskaan ehtineet puhua niistä”, Xen huokaisi. Kummastakaan heistä ei tuntunut siltä, että oli oikea hetki kaivella sitä aihetta enempää. Heidän molempien onneksi Matoron päähän välkähti ajatus, jota hän oli säästellyt jo hetken, mutta aina unohtanut.
”Niin ja siis, larnismaito tehdään jauhamalla sitä, ei sitä lypsetä”, Matoro huomautti.
”No kyllä minä sen jo älysin!” Xen kivahti, mutta ei aivan tosissaan.
Käännyttyään he kulkivat ohi Athin seurakunnan rakennuksesta. Xenin oli pakko pysähtyä ihmettelemään sitä. Se oli jonkinlainen pyramidi, eikä se näyttänyt miltään, mitä hän oli nähnyt Metru Nuilla.
”Tämä on sitten athistien kappeli. Koko Athin kirkon johto asuu nykyään täällä, sen jälkeen kun… kun…” Matoro hiljeni. Hän tajusi välittömästi virheensä.
Xen kohotti kulmiaan. ”Kun?”
Matoro vilkaisi Xeniä ja sitten mahdollisimman kauas tästä. Kun Abzumo tuhosi heidän temppelinsä ja surmasi heidän seurakuntaansa. Mutta niin hän ei sanonut.
”Se… se liittyy Nimdaan. Ehkä meidän ei pitäisi puhua siitä vielä.”
Xenin kämmentä poltteli siitä kohdasta, missä oli pidellyt Deltaa viimeistä kertaa. Hän ei oikeastaan edes kaivannut sitä, mutta jokin Matoron sanoissa oli herättänyt hänessä epäilyksen. Ei kuitenkaan tuntunut hedelmällisestä tivata enempää.
He tulivat ohi rakennuksen, jota Matoro väitti Klaanin ”poliisiasemaksi”, mutta joka oli niin kaukana Metru Nuin lainvalvonnasta, että Xen oli vakuuttunut sen olevan jonkinlainen vitsi kaupunkilaistytön (ja poliisilajin jäsenen) kustannuksella. He ohittivat myös yhden lukuisista kievareista. Xen ei ollut ihan perillä siitä, miten monta niitä oli, ja miksi yksi niistä oli ”keskiuusi.” Lopulta he tulivat pienelle porttiaukiolle, jonka varrella kasvoi kastanjoita.
”Kysyit niitä hyviä illanviettopaikkoja, tuo tuossa on Kenturio. Ne ovat näköjään avanneet uudestaan sen jälkeen kun sen koko julkisivu räjähti.”
Xen sen sijaan katsoi aivan eri suuntaan: muurin harjalla näkyi valtavan aluksen keula, joka vain nojasi siihen kuin leväten kaupunkia vasten.
”Tuo… tuoko kuuluu sitten vain kalustoon?” Xen osoitti sitä kohti. ”Kai nyt muurin saa aseistettua… pienemmälläkin vaivalla?”
”Ööh, aa tuo. Se on Tahtorak. Se oli kaupungin suurin ilmalaiva… ennen kuin joku saapui paikalle leijumaan omallaan.”
”Näin eilen vain niitä hävittäjiänne, mutta tuo…” Xen maiskutteli. ”Tuossa on tyyliä. Mutta miksi säilytätte sitä tuollaisessa paikassa?”
”No siis se on tuossa vähän… hätälaskeutumisen jäljiltä. Evakuoimme neljäsataa kaupunkilaista Rumisgoneen ja toimme lastin aseita ja ruokaa. Torakat yrittivät pysäyttää meidät, eivät onnistuneet mutta osumaa kyllä tuli. Voimme katsoa sitä lähempää, jos haluat.”
Xenin ei tarvinnut sanoa mitään, sillä kaksi innokasta pomppausta maasta ilmaan kertoi Matorolle kaiken tarvittavan. Hän vain viittoi avonaista porttia kohti, minne Xen lähti niin kovaa, että Matoronkin oli otettava juoksuaskelia.
Kadun pönäkät puut olivat pudottaneet syysmyrskyssä lehtensä ja kastanjansa, joita lojui vielä aukion kivetyksellä irronneiden kattotiilien lomassa. Myös porttiholvia kehystävä viiniköynnös oli ruskea ja lehdetön. Enää vihersi vain holvin päällä oleva Kastanjaportin vaakunan siniselle pohjalle maalattu nimikkopuu. Nyt aukio oli harmaa, mutta Xen kuvitteli sen olevan viihtyisä kesäisin ja syksyisin.
He kulkivat porttiholvin alta ja astuivat sen varjosta muurin ulkopuolelle. Klaanin kaupungin muotorunsauden jälkeen Xen olisi voinut kuvitella Tahtorakin olevan tärkeä ja ikivanha puolustusrakennelma, jolla oli joku täysin perusteltu mutta aika vaikeasti ulkomuodosta pääteltävä käyttötarkoitus. Valtavat kärventyneet aukot ja niistä törröttävät puuparrujen ja vaijerien pätkät ainakin kertoivat, että puolustusta oli kotimatkalla koeteltu. Ihmetellessään kokonaisuutta Xen alkoi kuitenkin hiljalleen hahmottaa, että lentopeli se tosiaan oli: nosto- ja työntöpotkureita hän ei ollut lainkaan erottanut kaupungin puolelta.
Matorokin huomasi, että Tahtorakin takalaskutelineiden alle oli ladottu korkeat kivianturat. Myllätystä maastosta päätellen muuria vasten parkkeerattu alus oli ollut alkujaankin takakenossa, ja rankkasade oli muuttanut maan laskutelineiden alla velliksi. Nyt Tahtorak oli suorassa, mikä varmasti helpotti sen korjaamista. Toa mietti, miten isolla tunkilla ilmalaiva oli saatu anturoiden päälle nostettua.
Aluksella oli myös aika tavalla kuhinaa. Tien reunaan oli pysäköity ajoneuvoja, jotka oli muotoiltu isojen rapujen kaltaisiksi – yhteyttä paikalliseen lippu- ja vaakunaeläimeen ei ollut vaikea vetää. Rapujalkaisia ajoneuvoja Xen oli katsellut Metru Nuilla ikänsä, mutta siellä taskuravun muoto oli mennyt muodista jo vuosikausia sitten. Metrulaiset kiesit eivät myöskään tuprautelleet savua sisuksistaan.
”Täällähän tapahtuu. Onko tämä jotenkin hiljattainen juttu?” Xen hämmästeli. He pysähtyivät tien varteen ihmettelemään näkyä. Tien pinta oli epätasaista hyhmäinen liejua. Sen pinta oli jäätynyt yön aikana ja sitten hajonnut. Mutaan oli sekoittunut lihaa.
”Ne ehtivät takaisin juuri ennen kuin myrsky alkoi kunnolla”, Matoro vastasi. ”Että, öh… hyvin ajoitettu sen myrskyn kanssa…”
Xen päästi yökkäävän äänen vastineeksi myrskyn mainitsemiseen.
”Ja vasta nyt päästiin kunnolla hommiin”, huikkasi ruskeankirjava matoralainen kaksikolle. ”Meinaan siinä myräkässä täällä nikkarointi kävi vaaralliseksi. Nyt ne torakatkin keräilee itseään sen jäljiltä, niin pitää saada rivit suoraksi. Mitäs Mustalumi, onko tämä niitä uusia jäseniä?”
Matoro ei tunnistanut puhujaa, mutta moikkasi tätä. Hän vilkaisi ensin Xeniä hieman epävarmana siitä, oliko tämä esimerkiksi liittynyt Bio-Klaaniin keskustelutaan Tawan kanssa. ”Tämä on Xen”, Matoro kertoi ja mietti, mikä edes olisi järkevin asia, mihin tarttua. ”Ööh, hän tuli tuolla toisella ilmalaivalla…” hän heilautti Nuikin suuntaan, joka möllötti idässä. ”Esittelisin sinut, mutta en kyllä ole varma, olemmeko tavanneet ennen.”
”Moikka Xen”, sanoi po-matoran ja kumarsi hieman. ”Kaikki tuntevat kaverisi, mutta olemme tottuneet siihen, että hänellä on jännittävämpiä asioita mielessään kuin arkipäiväisten mekaanikkojen nimet. Hieno ilmalaiva kyllä. Oletamme, että se osaa ampua vihollisia. Se ei ole meidän vahvin alueemme, kuten saimme huomata. Mutta minun pitää mennä irrottamaan tuota alapotkurin jäännettä. Tongu haluaa varmaan vaihtaa kanssanne sanasen. Voitte kiivetä sisään tai odottaa alhaalla, mikä vaan huvittaa. Harppuuna vaan heilumaan, siinä on useamman tykinkuulan menevä aukko kyljessä.”
”Onko Tongu paikalla?” Matoro kysyi ja mittaili alusta. Kyllä se vain oli vaikuttava siinäkin kunnossa.
”Komentosillan seutuvilla, mutta voidaan huutaa se alas jos tarvis.”
”Haluatko vilkaista sisälle?” Matoro kysyi Xeniltä. Katse, jonka hän sai vastaukseksi, oli jopa vähän pöyristynyt.
”Totta hiivatissa tahdon.”
Matoro viittoi alukseen nojaavien tikapuiden suuntaan. ”Teidän jälkeenne.”
Xen tyrskähti Matoron teitittelylle, jätti kukkapuketin alas ja lähti kiipeämään edeltä. Hän otti ensimmäiset askeleet melko varovaisesti, sillä edellinen kerta, kun hän oli ollut kiipeilemässä, oli matka päättynyt läpi Kebabkuninkaan katosta. Tikkaat kuitenkin kestivät häntä ongelmitta. Epäilemättä ne oli tehty kestämään melko isoja kulkijoita.
Ruuma oli kuin muinaisen jättivalaan vatsa, repaleinen ja epäsiisti – mutta oletettavasti tämä johtui lähinnä sotavahingoista. Katossa roikkuvia vinssijärjestelmän vaijereita nousi ja laski jatkuvasti kannatellen rakennustarvikkeita ja työkaluja ja välillä myös matoralaisia, jotka eivät jaksaneet lyhyillä jaloillaan kiivetä tikkaita. Useimmat tervehtivät Matoroa tuttavallisesti tai vitsikkäästi. Jotkut laulelivat töitä tehdessään.
Matoro johti tietä rautarakenteiseen portaikkoon, joka oli yllättävän hyvässä kunnossa. He ohittivat aluksen etupuolella pitkiä käytäviä, joissa niissäkin päivänvalo pääsi sisään väkivaltaisen näköisten aukkojen kautta. Takaosassa taas oli iso tila täynnä puutöiden parissa hääriviä matoralaisia – ja täälläkin sauna, Xen huomasi.
Puutyötilasta näki porraskuilua pitkin suoraan komentosillalle. Sen pyöreistä ikkunoista aukeni hieno näkymä kaupunkiin ja muureille. Keltainen matto oli kääritty rullalle toiselle seinustalle ja lattia oli auki pitkältä matkalta. Työ oli kuitenkin tehty hallitusti. Ja aukon reunalla makasi mahallaan Xenin jo aiemmin hautajaisissa näkemä keltainen hahmo syventyneenä lattiarakenteen salattuun maailmaan.
”Mitäs tänne?” Matoro korotti hieman ääntään Tongun suuntaan.
”Ah, hyvä”, Tongu sanoi nostamatta katsettaan, sillä hänellä ei ollut päätä mitä kääntää. ”Ojennatko tuon kaapelin pään – se siitä pakin vierestä, just se, kiitos. Sekuntti vaan. Hetki.” Tongu laski silmänsä eteen hitsauslasin, kaksikko näki muutaman sinisen kipinän, ja sitten keltainen jättiläinen punnersi pystyyn pyyhkien hikeä otsaltaan.
”No niin. Sinä olet vissiin Killjoyn tytär? Minä olen Tongu, tai Keetongu virallisesti.”
”Hei vain”, Xen heilutti kättään iloisesti. ”Eilinen oli vähän hektinen niin en ehtinyt tulla tervehtimään.”
”Joo. Osaanotot. Ja hyvää työtä. Isäsi oli kunnon heppuli. En ehtinyt kiittää siitä pohjoisen nazorak-sataman operaatiosta, mutta se antoi meille hengähdystilaa. Ja toitte sota-aluksenkin. Hmmm. Tervetuloa Klaaniin?”
”Kiitos”, Xen naurahti. ”Olemme yrittäneet saada loppuja sen operaation osallistujia kiinni, mutta myrsky on katkonut kaikki yhteydet. Teillä ei vissiin täällä ole sen kummoisemmat yhteydet ulkomaailmaan?”
”Ööh, niin, minä en tiedä siitä kauheasti”, sanoi Tongu. ”Mutta ei, ei oikeastaan. Häiritsevät kaikkea muuta kuin pullopostia. Ai niin, käytöstavat…” Tongu tarjosi kättään.
Xen tarttui käteen ja puristi sitä lujasti. Hänen kätensä hukkui kokonaan keltaisen kouran sisälle.
”Meillä on ehkä mukanamme ratkaisu kommunikaatio-ongelmiin, mutta se vaatii vähän… valmisteluja. Nurukan tulee varmaan puhumaan siitä jossain vaiheessa.”
”Hyvä. Paljon puhuttavaa onkin. Mutta sitä ehtii. Tulkaas katsomaan tänne… Tuossa olisi ruori, mutta peräsin hajosi, olin korjaamassa sitä. Tuon siistin pikku viirun niiden rakettitorakka leikkasi laaserilla, kahden panssarilasin läpi hajottamatta ruutua. Ulostuloaukko on toisella puolella.” He seurasivat jättiä aivan komentosillan keulaan. Kaupunki levisi heidän edessään ja allaan juuri sillä korkeudella, että sen katot muodostivat yhtenäisen, värikkään lattian. Savupiiput tupruttelivat lämpimästi. Auringot olivat laskemassa. Ne värjäsivät horisontin pilviharson punertavaksi. Lukemattomat ikkunat loistivat lämmintä valoa alkutalven hämärässä. Sodasta kuitenkin muistuttivat pitkin muuria sijoitetut ilmatorjunta-asemat, jotka siltä korkeudelta näki erinomaisesti.
”Aika komea näkymä, vai mitä?” Keetongu sanoi.
”Ja aika taitava laskeutuminen”, Matoro huomioi.
”Kiitos. Se oli melkoista ilman ruoria. Onneksi on nämä muurit.” Hän kääntyi Xenin puoleen. ”Mitä pidät kaupungistamme? Vähän eri meininki kuin Metru Nuilla, eikö vain?”
”Oli aika kummallista, kun aamukävelylläni en törmännyt käytännössä keneenkään. Kestää hetki tottua tällaiseen rauhaan. Tosin se on minusta ihan kiva asia”, Xen pohti ääneen.
Tongu kummeksui hetken lausuntoa, kun evakuoinnista huolimatta kaupungissa oli yhä tavallista enemmän väkeä, ja hän itse aamuvirkkuna henkilönä tiesi melko hyvin, kehen kaikkiin aamukävelyllä yleensä törmäsi. Mutta niin, käytännössä ketään. Ei siellä ainakaan joutunut useaan liikenneruuhkaan. Metru Nui oli kuitenkin Metru Nui.
Tongu osoitteli kaupungin koillisosan paikkoja, jotka näyttäytyivät tiili- ja peltikattojen ja kupolien merenä. ”Tuossa on Don Delevan kartano, Suomuvuori on arvokkain asuinalue. Hän on Klaanin sotatoimien vankka rahallinen tukija. Tuo vihreä sisäpiha on kansaopiston rakennuksessa, se ei ole nyt parhaimmillaan, mutta kannattaa käydä keväällä. Tuo iso pyöreä on vanha tanssisali. Ja Yläsatamassa voi aistia vanhan mysterysläisen jokikulttuurin jäänteitä, se on aika erilainen kuin tuo, hmm, kansainvälisen merellinen Huonon puoli. Ja jos kaipaan kaupungin sykettä, niin suosittelen Röltsiä ilta-aikaan. Ei se nyt Metru Nui ole, mutta niin sanottua autenttista meininkiä ei puutu.”
”Ei hätää. Se, että se ei ole kuin Metru Nuilla, on minusta ihan hyvä asia”, Xen naurahti. ”Olen poissa sieltä elämäni ensimmäistä kertaa. On ihan kiva nähdä välillä jotain… noh, kodikkaampaa. Tai siis, mitä se nyt sitten tarkoittakaan.”
”Tuo oli jotenkin uskomattoman haltioissaan Huonosta”, Matoro sanoi. ”Standardit todella eivät ole korkeat.”
”Sitten olet varmasti Välisaarilla kuin kotonasi”, Keetongu hörähti. ”Mutta tosiaan: tämä on Klaani, sen kaupunki ja linnoitus, ja sen takia me täällä sodimme. Ensimmäiset asiat ensimmäisenä. Ja tämä on Tahtorak, ja teemme tässä laskeutumispaikalla pakolliset korjaustyöt, että saamme sen ilmaan ja Telakalle, jossa voimme kutoa ruuman umpeen sisätiloissa. Minä olen suunnitellut tämän ja rakensimme sen Telakalla yhdessä. Millainen teidän laivanne on?”
”Mustan Käden insinöörityötä vuosisadan toiselta puolelta”, Xen selitti. ”Näki aika paljon toimintaa Kohiki-salmella ja periytyi nyt sitten meille. Tai… isälle varmaan oikeaoppisemmin, mutta tässäkös nyt ollaan. Jos haluat teknisiä speksejä niin kannattaa jutella Codylle. Hän taitaa olla nykyisen miehistön ainoita, jotka ovat oikeasti lentäneet sillä aiemmin.”
”Hyvä”, Tongu nauroi. ”Minä tiesin tuon, mutta halusin kuulla, miten sinä koet sen. Katsos… Hetki…” Tongu kääntyi kirjahyllyn puoleen ja nappasi muutaman teoksen ohjauspöydälle. ”Kromakleen Aeronautiikassa kautta aikain on valokuva, mutta Rautalaivastosta nouseva savu peittää sen puoliksi. Metrulaisen ilmailun hakuteoksessa on kaaviokuva, mutta huomaan nyt, että mittasuhteet ovat päin helvettiä. Näitä ei vissiin juuri päästetty ulos sodan jälkeen. Siis ilmalaivoja, ei kirjoittajia. Ai niin, ja vain yksi näistä kirjoista osaa kertoa, että se on Käden tekemä. Kromakles väittää sitä itse asiassa Metsästäjiltä varastetuksi, mutta se ei vaikuttanut oikein uskottavalta, kun hän ei käytä lähdeviitteitäkään. Suurin osa näistä lähinnä tämmöistä kevyttä hömppää, mitä olen kerännyt. Jostain syystä Ga-Metrun historian laitos ei ole keskittynyt ilmailun historiaan, ja homma on jäänyt nojatuolikirjoittajille. Kappas, tuokin valokuva on painettu peilikuvana. Kaikkea sitä oppii.”
Xen nosti kirjan käsiinsä ja pläräili sen läpi haltioituneena. Matorolle oli selvästi hieman kysymysmerkki, miksi Xen suhtautui niin huonosti rakennettuun kokonaisuuteen sellaisella innolla, joten vahki tämän kummastuneen katseen huomattuaan kiirehti selittämään.
”Kaikki lukemani kirjat ovat tosi vanhoja. Huikeaa nähdä sellaisia asioita taltioituna, joita olen ollut itse todistamassa! Vaikkakin… vähän huonosti kieltämättä.”
Muutaman sivun päässä Xcutionista oli maininta myös Kadmiumista, joka oli tuhoutunut Kohiki-salmella. Kirjassa sen mitat olivat kuitenkin humoristisesti liioitellut ja kapteeniksi mainittiin toa, jollaista ei luultavasti koskaan ollutkaan.
”Onko sinulla niitä vanhoja mukana – tai no hitto, teillä on se aluskin, mitäpä sitä kirjoilla… Ota vaan ne lainaan. Tajusin aika varhaisessa vaiheessa, että Spiritus-paristoja on mahdoton saada, joten valitsin höyryvoiman ja ohitin teikäläisten suunnitteluperiaatteet. Mutta onhan niitä hauska katsella. Nui-Kralhi on kyllä parempi nimi. Torakat varmaan ajattelevat, että se on Killjoyn uusin asu. Onko ulkosäilytys teille ok? Telakalle se ei varmaan mahdu, mutta meillä on tietysti kaikenlaista kalustoa lastaamiseen ja huoltoon, ne ovat vapaassa käytössä.” Tongu kaivoi työpöytänsä laatikosta kangaskassin, tyhjensi sen sisällön laatikkoon ja antoi sen Xenille kirjojen kantamista varten. ”Kaikki ovat kiireisiä tämänkin kanssa, ja uudestaan aloitettujen partiolentojen parissa, mutta jos rehellisesti sanon, niin melkein kaikki Telakan jengistä haluavat päästä tutustumaan laivaanne, vaikka saattavatkin kokkapuheissa jupista ettei ilman kunnon rehellistä pärinämoottoria pitkälle pötkitä.”
”Toisin kuin esikuvansa, Nuikki kestää vettä oikein hyvin. Sen voi tarvittaessa laskea veteenkin, joten ulkosäilytys passaa oikein hyvin”, Xen sanoi ja pakkasi kirjat kiitollisena saamaansa kassiin. ”Suurin osa tarvittavasta huoltokalustosta on mukanamme, mutta kaikkihan kuluu ja suurinta osaa ei ole vielä edes testattu, joten tuodaan nekin varmaan Telakalle yleiseen käyttöön. Mitä tulee kiertoajeluihin niin sellaisen kyllä teille lupaan. Teidänkin on hyvä tietää tekniset yksityiskohdat ennen ensimmäisiä harjoituksia.”
”Cody saa viimein unelmiensa yleisön”, Matoro naurahti.
”Joo. Hyvä suunnitelma. Ei kai siinä sitten. Meillä… ei ole ollut kokonaiskuvassa suunnitelmaa, jolla voitamme sodan ja torakat. Tai siitä, että olemme täällä vielä vuoden päästä ja hengissä. Eli pahoittelut siitä, että olette joutuneet tänne… ja kiitos, että tulitte. Se on meille merkityksellistä ja tuo toivoa.” Tongu hymyili haikeasti ja katsoi sitten kaupunkiin päin. He katsoivat yhdessä maisemaa ja sitä hallitsevaa Tawan tornia, kunnes Tongu kääntyi takaisin Matoron ja Xenin puoleen. ”En pidä teitä enempää, kun teillä on varmaan paljon nähtävää ja minä huomaan olevani puheliaalla tuulella. Ehkä Dinemin tärkeä rooli yhteisössä on jotenkin jakautunut niille, jotka jäivät.”
Xen niiasi kiitollisena kaksin käsin kirjakassia edessään roikottaen.
”Kiitos. Eikä ole tarpeen pahoitella. Isä tahtoi meidät auttamaan pelastamaan kotinsa. Se on vähintä, mitä voimme tässä kohtaa tehdä.”
”Emmeköhän näe silloin tällöin”, Matoro nyökkäsi Tongun suuntaan. ”Olemme jo kiertäneet suurimman osan kaupungista, mutta onhan tässä vielä jotain.”
”Kaupungissa riittää kierrettävää vaikka vuosisadaksi, jos keksii omat reittinsä! Mutta nähdään. Same varmaan kuulustelee teitä jossain vaiheessa pitkään ja perusteellisesti ja pistää Inikon laatimaan jonkun kokonaiskatsauksen siitä miten tämä vaikuttaa meidän toimintaamme, ja toisaalta me tulemme sinne ihmettelemään laivaa, tai sitten me vain tavataan sattumalta Keskiuudessa ja päädytään pelaamaan biljardia. Kaikki on mahdollista. Hyvää illanjatkoa siis, ja kertokaa terveisiä Codylle ja muille.”
”Viedään!” Xen lupasi ja heilutti kättään hyvästiksi.
He laskeutuivat takaisin maan kamaralle. Matoro oli napannut kirjakassin kannettavakseen. Xen jäi hetkeksi katselemaan avonaista Kastanjaporttia ja tomeria vartiostolaisia, jotka seisoivat vartiossa. He näyttivät lähinnä pitävän silmällä väkeä. Toinen oli laihan vihreä peikko, toinen räikeän keltainen matoralainen. Heitä yhdisti vain sininen rapu haarniskassa, ja samannäköiset kiekonheittimet. Vartijat olivat kyllä ryhdikkäitä, mutta heiltä tuntui puuttuvan Metru Nuin kaartin turhantärkeys.
”Onko nämä muurit ja portit koskaan joutuneet tositoimiin?” Xen kysyi ja antoi katseensa vaeltaa pitkin kivistä holvikaarta portin yllä. Myös muurilla oli vartija, ja siellä komeili myös uudenkarhea yläviistoon osoittava tykki.
Matoro mietti hetken. ”Aika harvoin, onneksi. Aivan alkuaikoina, silloin kun nämä olivat vielä puiset, niistä oli välillä hyötyä zyglakeiden tai ties minkä loitolla pitämisessä. Onhan sitä joitakin kertoja – jotkut merirosvot ovat koittaneet onneaan kaupunkia vastaan. Maan suunnalta ei kyllä kukaan. Rannalla oli myös miinoja…”
”Muurit olivat puiset?” Xen mietti. Olihan siinä tietysti järkeä.
”Joo. Linnankin paikalla oli aikanaan puulinnake. Siitä on säilytetty vain yksi osa perinnehuoneena. Kivilinnaa alettiin rakentaa pian sen jälkeen kun saavuin tänne.”
Hän innostui siitä kertomaan jotakin varhaisaikojen Klaanin tarinaa. He kävelivät Kastanjaportista takaisin kaupungin puolelle.
”Haluatko käydä syömässä?” Matoro kysyi. Harmanevassa iltapäivässä ravintoloiden lämpimät valot tuntuivat tavallistakin houkuttelevimmilta, mutta Xen pohti kysymystä kuin se olisi ollut vaikea.
”En oikein tiedä onko minulla nälkä”, hän kohautti olkiaan.
”Et ole syönyt tänään juuri mitään”, Matoro huomautti. ”Ota nyt jotain pientä.”
Xen huokaisi ja näytti myöntyvän seuraamaan opastaan sisälle ravintolaan. Sen julkisivun ikkunat olivat upouudet ja ne oli koristeltu liekkikuvioin. Kyltti seinällä kertoi, että ”uudelleenavajaiset” olivat olleet kaksi päivää sitten. Sen ympäri kulki värikkäitä valokiviä. Sisältä baari tuntui Xenista yllättävän tutulta. Siinä oli samaa henkeä kuin Orenin baarissa Vanhassa Onussa: suuren kaupungin henkeä mutta jotenkin kotikutoisessa paketissa. Jopa asiakaskunta toi mieleen Metru Nuin työläiskorttelit – tosin lajien kirjo oli paljon laajempi.
Matoro ja Xen ottivat nurkkapöydän pidemmän väen puolelta ja ottivat paistetut voileivät. Matoro söi hyvällä ruokahalulla, mutta vilkuili aina välillä Xeniä hieman huolestuneena, joka oli uskaltautunut lähinnä maistamaan annosta hieman. Xen varmaankin huomasi hänen huolensa, mutta tämä ei sanonut siitä mitään.
”Aika kiva paikka”, vahki sai lopulta sanotuksi.
”Niin minustakin. Oikeastaan olen tutustunut tähän vasta hiljattain, tämä on parin ystäväni kantapaikka.”
”Olenko tavannut heitä?” Xen kysyi.
”Et varmaankaan. Äksä on oikeastaan… noh, kuulemma kadonnut.”
”Kadonnut?”
”Niin. Umbra kertoi, että Voitto Korporaation kidnappaama…”
Xen mietti hetken. Vastahan hän oli kuullut siitä, miten Voitto Korporaation joukot olivat mitelleet hänen isänsä munakelloa vastaan. Ei kai se nyt samaan asiaan liittyisi?
”Voitto Korporaatio kidnappaa porukkaa?” hän kysyi.
Matoro kohautti olkiaan. ”Kyllä se selviää. Meillä on kaksi niiden tyyppiä vankina, ja kai ihan hyvä johtolanka.”
”No hyvä”, Xen nyökkäsi ja uskaltautui ottamaan taas haarukallisen. Matoro seurasi surkeaa yritystä ruokailla. Hän ei ollut varma, oliko siitä mitään hyötyä edes kysyä. Hän oli pannut merkille myös, ettei Xen ollut harkinnutkaan alkoholia, vaikka tiskin takana oli melkoisen hyvät valikoimat, ja paikka vaikutti olevan tämän mieleen.
”Minne menemme seuraavaksi?” Xen kysyi hetken aikaa leipänsä kanssa painittuaan ja päätettyään jättää siitä puolikkaan syömättä.
”Paljonko sinussa on vielä virtaa?” Matoro kysyi.
Xen mietti hetken ja huokaisi.
”Olen voinut kyllä paremminkin…”
”Olemmehan me tässä jo kiertäneet”, Matoro myönsi. ”Hautausmaa voisi sitten olla viimeinen kohde.”
Xen nyökytteli. Hautajaisten väenpaljous oli yllättänyt hänet täysin. Kaikkien niiden suruvalittelujen vastaanottaminen oli jättänyt hädin tuskin aikaa ajatella. Kumpikin heistä tahtoi käydä haudalla niin, että omat ajatuksensa saattoi kuulla.
”Käydään Nuikin kautta, niin heitän nämä kirjat ja nappaan takin…”
He jatkoivat matkaa melko pian. Punatiilinen ”Zeruelin tehdas” lähinnä huvitti Xeniä, sillä se oli taatusti pienin ”tehtaan” nimellä kutsuttu paikka, jonka hän oli nähnyt. Matoro ei nähnyt tarpeelliseksi mainita mitään Killjoysta. He oikaisivat Kakkostielle. Matoro osoitteli maamerkkejä, mutta sen puolen kaupunkia Xen muisti joten kuten – olihan Nuikki laskeutunut siihen keskelle, Kakkostien varteen vain vähän matkan päähän Telakasta. Tuuli tuntui kahta kylmemmältä muurien ulkopuolella, joten Xen kiristi tahtia.
Oli Matoron vuoro hämmästyä. Alus oli todella valtava. He lähestyivät sitä keulan suunnasta. Nui-Kralhi kohosi pellolta kuin siihen yön aikana pudotettu kerrostalo. Eikä kyse ollut sellaisesta Vallikaupungin somasta kivikerrostalosta, vaan oikeasta xialaisesta tai metrunuilaisesta tornitalosta. Matoron hämmästymistä seurasi outo kalvava tunne, kun hän ymmärsi, miten paljon alus muistutti häntä Metru Nuin sodasta. Se toi mieleen tykkitulen kumun ja niiden loppumattoman rummutuksen autiottaman maan. Ne olivat kylmiä, tuhovoimaisia ajatuksia, jotka oli ollut paljon helpompi liittää Killjoyhyn kuin Xeniin tai edes Nurukaniin, ja nyt ne olivat hänen Bio-Klaanissaan.
Xen vilkaisi toaa jopa hieman voitonriemuisesti.
”Aika kiva vai mitä?” hän kysyi.
”… se on aika iso”, Matoron oli myönnettävä. Pelkästään pohjan tykkitornit toivat mieleen Rautasiiven. Ei toki samassa määrässä, mutta ne olivat samalla tavalla kylmän harmaita ja suunniteltu vain ja ainoastaan tehokkaimpaan mahdolliseen tuhoamiseen. Matoro havahtui vertaavansa Mustan Käden kalustoa nazorakeihin, eikä pitänyt siitä, miten lähelle ne asettuivat.
Alus seisoi jykevien titaanisten rapujalkojen suorassa pitämänä. Ne upposivat syvälle maahan. Nuikilta kulki suuri määrä mutaisia jalanjälkiä kaupunkiin, jotka olivat jäätyneet yön aikana. Muta narisi, kun sillä asteli. Matoro seurasi Xeniä kapeaan portaikkoon, joka oli aluksesta irrallinen ja laitettu paikalleen laskeutumisen jälkeen. Ne johtivat sisälle teräskolossin uumeniin. Se tuntui hengittävän hitaasti tuulessa. Xen itsekin harhautui käännöksestä kertaalleen, mutta löysi sitten oikean hissin.
”Tämän nimi ei tainnut olla alun perin Nui-Kralhi”, Matoro tuumasi ääneen, kun hissi jyrähti liikkeelle.
”Xcutionissa oli vähän ikävät vibat”, Xen myönsi. ”Mietimme alkuun ihan vain Killjoyta mutta se olisi varmaan aiheuttanut vaan lisää hämmennystä. Eikä… sen vibat olleet mainittavasti paremmat.”
Mielleyhtymä oli muutenkin näin paljon miellyttävämpi. Xen muisteli kolkon kypärän sijaan paljon mielummin isänsä hopeista Mirua vuosikymmenien takaa.
Mirua.
”Ei saatana! Jalat maassa!”
”Häh?” Matoro ihmetteli.
”No sillä hiton Kvillivlehtillä! Sillä oli schiludomilainen Miru!”
”Gwilwilethillä”, Matoro korjasi. ”Ja niin oli. Sehän se vitsi oli.”
”No on se nyt perkele”, Xen sadatteli. Sille olisi ollut hauska nauraa oikealla hetkellä. Nyt se lähinnä ärsytti. Matoro sen sijaan näytti melko huvittuneelta Xenin reaktiosta.
Nui-Kralhin hissi oli hitaalla tuulella. Se johtui luultavasti siitä, että telakalla siinä kulki paljon vähemmän virtaa kuin käynnissä ollessaan. Matka tuntui kestävän ikuisuuksia, mutta matkaakin toisaalta oli. He olivat matkalla niin ylös kuin hissillä pääsi.
”Paljonko teitä oikein tuli?” Matoro rikkoi lopulta hiljaisuuden.
”Pari sataa”, Xen vastasi.
”Käänteinen Rumisgone”, Matoro mietti.
Xen vilkaisi tätä kysyvästi.
”Niin, jos toitte Metru Nuilta tyyppejä tänne meidän sotaan”, Matoro yritti selventää.
Vahki huokaisi.
”Monikaan heistä ei pitänyt Metru Nuille jäämistä hyvänä ajatuksena. Asiat ovat menneet huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun lähdit.”
Ajatukset jäivät kummittelemaan heidän ylleen, kun kumpikin ajautui vaeltamaan siitä huonompaa suuntaa. Matoro mietti pienen hetken, olisivatko asiat nyt paremmin, jos hän olisi jäänyt Metru Nuille edes viikoksi tai pariksi. Vai olisiko hän vain kuollut, kun vääjäämätön olisi tapahtunut. Heidän onnekseen hissin koneiston vääjäämätön eteneminen pelasti heidät reflektoimasta asioita syvemmälle.
Päätepysäkki oli Nuikin kanttiini. Se oli askeettinen sotilaskanttiini ja sellaisena vei Matoron mietteissään välittömästi Metru Nuille. Sotilaallisuus kuitenkin loppui yksinkertaiseen kalustukseen, sillä se oli täynnä henkilöitä, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet sotilailta. Useimmat olivat matoraneja, mutta muitakin olentoja oli. Reppuja ja muita tavaroita oli hieman sikin sokin. Pitkään eletyltä paikka ei tuntunut, ei sillä tavalla kuin linnan kahvio. Moni tervehti Xeniä iloisesti, toiset sotilaallisesti, mutta jättivät heidät muuten rauhaan.
”Ajattelin että tuonne kulmaan tulee kunnon baaritiski”, Xen osoitti. ”Ja tuonne saa raivattua pienen tanssilattian.”
”Hyvät ja sotilaalliset prioriteetit”, Matoro virnisti.
”Suu tukkoon, minä sisustan laivani miten haluan”, Xen nauroi ja muisti sitten vaatineensa Matorolta tanssia seuraavalla kerralla kun he näkisivät. Hän nielaisi sen ajatuksen jonnekin ja viittoi suuntaa.
”Asuinhuoneet ovat täällä. Ne olivat alun perin upseereille, mutta laitoimme kaikki jakoon, kun tätä tilaa nyt on”, hän kertoi. He kulkivat piirteetöntä metallikäytävää pitkin ikäänkuin toiseen rakennukseen yläkannella. Ikkunoista avautui näkymä Telakan ja Rantalehdon yli harmaalle merelle. He nousivat vielä yhdet portaat ennen kuin tulivat aluksen selvästi prameimpaan huoneeseen. Matoro ehti katsella kenraalin huonetta vain hetken. Se tuntui heti vähemmän metalliselta ja sotilaalliselta, lähestulkoon tarpeettoman korealta. Puupanelointi ja verhoilu teki paljon. Kalusteetkin olivat enimmäkseen puuta, ja sänky oli paljon suurempi kuin mitä yksi henkilö tarvitsi.
”En tiedä, pitäisikö minun olla katkera siitä, että Mustan Käden kenraalit asuivat näin samalla kun me muut olimme jossain bunkkerissa…” Matoro naurahti ja laski kirjakassin Xenin työpöydän sivulle. Xen puolestaan katseli hetken ympärilleen ja nappasi lattialla olevasta mytystä tummanpunaisen nahkatakin ja kiskoi sitä päälleen. Se oli hänelle hieman liian iso, etenkin hartioista ja pituudeltaan. Huppu siihen oli kuitenkin ehditty parsia. Matoro havahtui siihen, miten moneksi sekunniksi oli jäänyt tuijottamaan ja huomasi miettivänsä, miten hyvältä Xen näytti kaikesta surkeudesta huolimatta. Hänelle tuli siitä välittömästi hieman huono omatunto.
”Herralla oli selvästi liikaa rahaa”, Xen vastasi. ”Mutta en varsinaisesti valita, kun edellinen kotini oli kellari…”
Se kirvoitti Matorosta hymähdyksen.
”Onhan tämä tietysti siihen verrattuna päivitys”, Matoro nyökkäsi. Kumpikaan ei halunnut ajatella, mitä sille kellarille oli tapahtunut, joten Xen oli nopeasti jatkamassa matkaa.
”Näytän sinulle alusta paremmin myöhemmin. Suoraan sanottuna en tunne tätä ihan kauhean tarkasti vielä itsekään”, hän kertoi. ”Mutta Cody tuntee joka sopen. Ja puhuisi varmaan loputtomiin tämän tekniikasta…”
”Ehkä liityn joskus sille hänen kierrokselleen”, Matoro nyökkäsi, vaikka ei suoraan sanottuna ollut erityisen kiinnostunut aluksen tekniikasta. Mutta ehkä hänen pitäisi tottua liikkumaan siellä. He palasivat ulos samaa reittiä paljoa puhumatta ja suuntasivat sitten takaisin kaupunkiin ja hautausmaata kohti.
Hämärän hautausmaan polkuja reunustivat ikuisten lyhtyjen rivit, jotka heittivät ympärilleen pehmeitä valokeiloja. He näkivät hopeisen hahmon seisomassa hautarivien keskellä jo kaukaa. Kummankaan ei tarvinnut arvailla, minkä äärellä tämä seisoi. Tosin ilman Codynkin läsnäoloa Killjoyn haudan olisi erottanut kaukaa. Suurin osa hautausmaan haudoista oli koristeltu korkeintaan kanervoilla talvea varten, mutta Killjoyn hauta leiskui sateenkaaren kaikissa väreissä klaanilaisten sinne tuomista kukista. Eivät ne kovin kauaa kylmää kestäisi, mutta kaunis oli lyhytkin kauneus. Kukkapaljoutta koristelivat sekaan jätetyt kynttilät ja loistekivet, jotka saivat terälehdet leiskumaan vielä, kun auringot olivat laskeneet mailleen. Xen puristi omaa nippuaan tiukasti kylkeään vasten, kun he lähestyivät paikkaa. Cody nosti katseensa kerran nähdäkseen, ketkä häntä lähestyivät, mutta laski sen sitten takaisin hautaan ja jatkoi hiljaisuutta, johon Matoro ja Xen hetken päästä liittyivät.
Hautakiven yläosasta erotti kukkameren vuoksi vain pienen osan. Sen alaosaan kaiverrettua ”Tunteet johtavat” -lainausta ei nähnyt lainkaan. Se paljastuisi sieltä vasta, kun pakkasen hitaasti näivettämät kukat surkastuisivat sen edestä, eikä se olisi silloinkaan pitkään näkyvissä, sillä lumi hautaisi sen alleen.
”Tulin vain tuomaan pomolle kuulumiset”, Cody rikkoi lopulta hiljaisuuden ja suoristi selkänsä. Hän kääntyi saapuneen kaksikon puoleen ja ojensi heti kätensä Matoroa kohti puristaakseen sitä. ”Hyvä nähdä sinutkin noin reippaassa kunnossa. Pahoittelen, etten ehtinyt juttelemaan eilen. Ylilennon järjestelyt veivät aikani.”
”Hyvä nähdä sinut yhtenä palana”, Matoro tarttui käteen jämäkästi. ”Tervetuloa Bio-Klaaniin minunkin puolestani. Ja Tongu lähetti terveisiä.”
”Kiitos. Tosin viimeinen reissunikin tosiaan vähän venähti. En tullut häiritsemään, kun näytit siltä, että kaipaat vähän tilaa. Kuinka olet voinut?”
Matoro mietti pienen hetken ja jäi katsomaan hautakiveä kukkameren keskellä.
”Paremmin…” hän vastasi. ”Olen ollut ihan toiminnassa mukana.”
”Se on hyvä. Tongu antoi minulle jo nopean tilannekuvan sodastanne. Oli ilo nähdä, että linnake seisoi vielä, kun saavuimme”, Cody tuumasi.
Matoro hymähti lähinnä itselleen kuin olisi muistanut jotakin hyvin tärkeää.
”Niin, räjäytin yhden nazorak-tukikohdan. Singolla”, hän alleviivasi Codylle.
Codyn katse tämän ainoassa silmässä kirkastui tavalla, jollaista Xenkään ei ollut aikoihin nähnyt.
”Niin sitä pitää, poika!” Cody juhlisti ja taputti Matoroa olkapäälle. ”On vielä vähän aikaista tehdä lupauksia, mutta ideana olisi toistaa temppusi, mutta isommalla ’singolla’ ja vähän isommalla nazorak-tukikohdalla. Tehdään kenraali Killjoylta ylpeä sillä tähden reunalla, mistä hän meitä seurailee.”
Matoro mietti hetken, mitä Killjoy olisi hänestä ajatellut juuri sillä hetkellä. Vaikeahan ajatusta oli välttää, siinä kenraalin haudalla. Toivottavasti tämä ei ollut täysin pettynyt. Varmaan kyllä oli.
”No… olemme me täällä tähänkin asti selvinneet. Että ei tarvitse mennä riehumaan ennen kuin olette saaneet asiat järjestykseen omasta puolestanne”, Matoro topuutteli.
”Miehistössä on toki vielä vajausta”, Cody myönsi. ”Mutta se tuskin on ongelma pitkään. Pyyntöjä päästä Nuikille satelee jo. Lupasin Nurukanille, että alan organisoimaan asiaa heti, kunhan asetumme vähän paikoilleen hetkeksi.”
Sen jälkeen Cody käänsi merkitsevän katseensa kohti Xeniä. ”Ja asettumisesta puheen ollen, oletan, että olet puhunut Tawan kanssa.”
Xen nyökkäsi.
”Hyvä”, Cody vastasi. ”Voidaan käydä yksityiskohdat läpi myöhemmin. Toistaiseksi on tärkeää, että pääsemme väleihin kaikkiin sodanjohdon kannalta oleellisiin henkilöihin, että saamme Nuikin integroinnin Klaanin puolustuksiin hyvälle alulle.”
Xen nyökkäsi. Eleen varovaisuus ei kuitenkaan jäänyt Codylta huomaamatta, joten hän käänsi nopeasti katseensa takaisin hautaan ja risti kätensä selkänsä taakse.
”Hitto vie, mitkä kengät jätit täytettäväksi”, hän lopulta vielä kuiskasi hautakivelle. Xen kumartui hänen vierelleen ja asetteli vielä heikosti loistavat kukat yksitellen kasan keskelle niin, että niiden punaoranssit terälehdet sekoittuivat sopivasti haudan muihin, pääasiassa sinisiin ja keltaisiin kukkiin. Sinne varta vasten hankitut petuniat olivat jossain pinon pohjimmaisena. Xen oli ehtinyt tilata ne sinne ennen kuin hän oli aivan ymmärtänyt, kuinka moni linnakkeesta hautajaisiin oli osallistumassa. Kukkia oli aseteltu rinkeihin siten, että ne näyttivät kedolta hautakiven ympärillä.
Myös Matoro kyykistyi haudalle. Xen seurasi, miten tämän käsiin ilmestyi puhtaan valkeasta jäästä loihdittu kukka, jonka Matoro laski hautakiven juurelle. Se ainakin kestäisi kylmää. Sillä säällä jääkukka sulaisi pois vasta keväällä.
”Hän teki parhaansa pysyäkseen meistä erossa, ja silti kaikki muistivat häntä…” Matoro
sanoi hiljaa Xenille. ”Kai hän siksi halusi asua siellä korvessa.”
”Ymmärrän tunteen”, Xen käytännössä kuiskasi. ”Elin suurimman osan elämästäni ymmärtämättä että kaipasin häntä. Se iskee aika paljon kovempaa nyt, kun häntä ei enää ole…”
”Olen kuullut monta kunnioittavaa puheenvuoroa viimeisen päivän aikana”, Cody lohdutti. ”Kaikki varmasti tajusivat viimeistään Nuikin siluetin nähdessään, että hän piti sanansa siitä avusta, minkä oli luvannut.”
”Olettaen, että pystymme lunastamaan sen lupauksen”, Xen pakotti itsensä naurahtamaan.
”Kuten sanoin. Isot kengät”, Cody myönsi.
He seisoivat siinä hetken aivan hiljaa. Pakkanen tuntui olevan kiristymään päin. Xen kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen, kun taas Cody kuunteli kaupungissa kajahtelevan kellotornin kajahduksia.
”Jätän teidät”, Cody murahti ja laski viimein kätensä sivuilleen. ”Törmäillään linnakkeessa, Mustalumi.”
”Komentaja”, Matoro vastasi.
Codyn lähdettyä he jäivät taas kaksin. Haudan äärellä hiljaa oleminen ei tuntunut yhtä painostavalta. Matorokin huomasi viimein oman surunsa. Killjoytä oli tuskin ehtinyt surra, kun uutisten myötä oli tullut niin paljon huolta niistä, jotka olivat vielä hengissä. Hän näytti miettivän pitkään ennen kuin vilkaisi taas Xeniin.
”Minä mainitsin silloin, että Killjoy kävi täällä. Pari kuukautta sitten. Luuletko… luuletko, että hän jotenkin aavisti, ettei palaisi enää?”
”En… en oikein tiedä”, Xen myönsi. Hän suoristi selkänsä ja otti askeleen taaksepäin Matoron rinnalle. ”Välillä tuntui, että hän olisi tarttunut mihin tahansa tekosyyhyn päästä eroon itsestään. Mutta… sitten taas. Ehkä hänkään ei odottanut asioiden menevän aivan näin.”
Xen pinnisteli muistiaan parhaansa mukaan. Se harhautti häntä pahimmalta surulta, joten hän rääkkäsi mieltään sen minkä vain pystyi.
”Muistan hänen viimeiset sanansa noin yhtä hyvin kuin kuumeunen, mutta olen melko varma, että jokin osa hänestä oli tulossa vielä takaisin.”
Koveneva tuuli ravisteli kukkia. Punaisia ja sinisiä terälehtiä leijui viimassa. Pieniä paloja väriä pimenevässä illassa.
”Minusta tärkeintä on, että te pääsitte viimein yhteisymmärrykseen. Muistatko, kun yritin sanoa sinulle, että kyllä Joy välittää, ja olit aika epäilevä…”
”En meinannut uskoa senkään jälkeen, kun hän kertoi sen minulle itse”, Xen myönsi. ”Välillä tuntuu siltä, että jos emme olisi viettäneet marraskuuta yhdessä, tämä sattuisi nyt vähemmän…”
”Niin”, Matoro sanoi. ”Sen takia ne opettavat, ettei Toan – tai sotilaiden kai yleensä – tulisi kiintyä kehenkään. Koska se harhauttaa velvollisuudesta ja lopulta sattuu…”
”Kaunis idea sellaisesta kynästä, joka ei ole koskaan joutunut tuntemaan mitään…” Xen huokaisi. Hän oli ensin hieronut rintaansa takin läpi kylmissään, mutta oli jatkanut sitä tunnustellakseen vain kahdessa eri tahdissa sykkivää sykettä.
”Olen yrittänyt kuunnella, olisiko hänestä täällä jotain vielä jäljellä, mutta jokainen ajatus kuuluu aina vain minulle itselleni. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, mutta olisi voinut jättää edes pienen palan viisautta jälkeensä, että ei olisi niin orpo olo.”
Orpo oli ehkä juuri se sana, mitä hän oli etsinyt.
”Minun päässäni on pyörinyt meidän viimeinen keskustelumme”, Matoro sanoi. ”Hän… syytti minua Metru Nuista ja käski laittaa itseni kuntoon. Ja minä olen tehnyt niin. Ja nyt kun hän on poissa, se… se kai tuntuu vielä tärkeämmältä.”
Se oli niin siloteltu versio kuin hän kykeni kertomaan, eikä se oikeasti osunut asian ytimeen. ”Syyllisyys Metru Nuista?” – miten ympäripyöreä sanavalinta! Mutta sen todempaan hän ei pystynyt, tai uskaltanut.
”Syytti sinua?” Xen ähkäisi ensin hieman epäuskoisesti. Sitten vähän aikaa asiaa mietittyään se oikeastaan kuulosti asialta, mistä Killjoy olisi kyllä suuttunut.
”Hän ei edes maininnut, että olitte puhuneet…”
”No, hänellä ei ollut tapana mainita asioista…”
”Niin”, Xen myönsi. ”Ei ainakaan ennen ihan viimeisiä päiviä. Kaipa hänkin jotain aavisteli sitten kuitenkin.”
”Ehkä se oli aavistus siitä mitä sinulle kävisi, eikä hänelle itselleen…” Matoro sanoi varovaisesti.
Xenin tuijotus lipesi viimein haudasta jonnekin korkeammalle. Pilvipeite rakoili vain aavistuksen siellä, missä taivaalla ammottava reikä sijaitsi. Sen mustuuden tunsi selkäpiissä asti, vaikka sitä ei kovin hyvin nähnytkään.
Xen ei teeskennellyt itsekään ymmärtävänsä kaikkea sitä, mitä Killjoy oli viimeisinä aikoinaan ajatellut. Lauluhetkestä sokean jumalattaren kanssa oli helppo vitsailla, mutta silloinkin, kun Killjoy oli siitä hänelle kertonut, oli kaikessa ollut koko ajan katkera vire. Kuin jokainen löytö, jonka he marraskuun aikana olivat tehneet, olisi samalla ollut yksi naula lisää arkkuun. Arkkuun, jonka olisi pitänyt kuulua Xenille.
”En usko, että hän olisi koskaan tehnyt asioita toisin… mutta silti… minä olin jo valmis olemaan itse tuolla kuopassa. En tiedä… se tässä kai tuntuu pahimmalta. Kuin olisin tehnyt sen surutyön täysin turhaan ja nyt joudun kestämään tätä.”
”Oliko se sitten turhaa?” Matoro kysyi ja katsoi Xeniin.
”En minä tiedä”, Xen puri hammastaan ja pakotti itsensä vastaamaan Matoron katseeseen.
”Mikään sen kaiken jälkeen ei ole tuntunut todelliselta. Tämäkin maa jalkojemme alla tuntuu aivan yhtä unelta kuin se sora… tuolla.”
Xen vilkaisi kohti taivasta, mutta ei antanut katseensa viipyillä pimeydessä enää kauempaa.
”Tahtoisin toivoa, että aika näyttää, mutta en ole varma, olenko valmis vielä sellaiseen lohtuun.”
”En tiedä voiko näitä verrata ollenkaan”, Matoro sanoi varovaisesti. ”Mutta minulla oli samansuuntaisia ajatuksia Metru Nuin jälkeen. Lähestulkoon halusin, etteivät asiat parane, koska se tuntui oikeudenmukaiselta rangaistukselta kaikista niistä kuolemista, mistä syytin itseäni. Tutut paikat eivät tuntuneet miltään. Mutta… en minä oikein tiedä mitä kävi. Kai minä vain päätin yrittää tehdä asialle jotain, ja olin tarpeeksi onnekas, että minulla oli ympärilläni ystäviä? Minä… en ole kovin hyvä näissä.”
”Kuulostat ihan häneltä”, Xen tuhahti ja käänsi katseensa hautakiveen olettaen, että se kuuli heitä. Hän oli ehdottomasti tarkoittanut sanansa loukkaukseksi, mutta mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä helpompaa oli kuvitella Killjoy siihen heidän eteensä saarnaamaan heille molemmille niistä samoista asioista.
”Enkä minä luovuttanut ole, jos sitä meinaat”, Xen jatkoi. ”Mutta joku voisi lyödä minua niin kovaa, että alkaisin luulla maailmaa ympärilläni taas aidoksi.”
”En minä sitä tarkoittanut”, Matoro kuulosti pahoittelevalta, eikä osannut jatkaa.
”Hyvä”, Xen totesi ja yritti taas epäonnistuneesti kietoa takkiaan tiukemmin ympärilleen. Heidän hengityksensä höyrysivät. Kumpikaan ei enää sanonut mitään. Xenin olo oli kuin hän olisi hengästynyt, vaikka oli todellisuudessa vain seisonut paikallaan jo melkoisen tovin.
Killjoyta muistaen
Polkua halki elämän laakson
Valaisee liekki ikuinen
Joskus korventaen, riuduttaen
Välillä lämmittäen, syleillen
Ja liian kauan sinulle roihusivat
Kerros kerrokselta polttaen,
liekit mustat ja verenpunaiset
Lopulta kuitenkin talttuen
Sydämesi liekki ei lopulta ollut vihainen
Sen todistaa hän, joka polulla nyt jatkaa
Kotiin löytänyt siemen rakkauden
Kuinka muuten voisimmekaan velkamme maksaa
kuin häntä sinun nimissäsi suojellen
Ja jos joskus katsot Laakson reunalta tänne alas,
Kanssa rakkaiden, jotka aikaa sitten…
Rajan taakse sinua ennen vaelsivat
Toivottavasti voit ylpeydellä kiitoksemme vastaanottaa
Ja rauhassa jatkaa matkaa,
sillä viimein olet kivusta vapaa
Tuskan, tulen ja taistelun läpi
Kulki runneltu sielu, runneltu keho
Liian harva sen hymyn aidoimman näki
Lopussa kiitos, rauha ja ansaittu lepo
Kaivaten ja kiittäen,
Toa Suga
Luku 3. Kellotorni
Kun kelloista on loppumassa aika
on huono hetki tavata
Kellotornin ovi ei ollut lukossa. Xen oli hetken mielijohteesta kysynyt, pääsisikö sitä katsomaan sisäpuolelta. Matoro hyvänä oppaana oli tietysti sanonut, että no ei sinne nyt periaatteessa pitäisi mennä, ja sitten he olivat menneet sinne. He olivat saaneet muutaman oudoksuvan katseen aukion väeltä livahtaessaan sisään. Matoro ei muistanut, oliko koskaan edes ollut siellä – eihän siellä ollut yhtään mitään.
Tornin sisätilat olivat lähinnä pieni varasto, mutta ne tuntuivat yllättävän kodikkailta. Ehkä ahtaus sai sen aikaan. Huoneessa oli portaiden lisäksi kaapillinen työkaluja ja monta säkkiä hiekoitussoraa. Puiset rakenteet muodostivat tornin luurangon, jota pitkin portaat nousivat. Eivät ne kovin korkealle nousseet. Kellohuone oli noin kymmenessä metrissä.
”Tämä ei ehkä ole kauhean kiinnostava paikka”, Matoro pahoitteli. Xen nousi portaita ylös tämän perässä ja katseli ympärilleen. Puinen lattia narahti, kun sille astui. Ilma oli tuoksui puulle ja oli pölyistä. Heidän yläpuolellaan tikitti suuri kellokoneisto, joka lepäsi paksujen puuparrujen päällä. Messinkiset rattaat näki selvästi. Keskellä huonetta kellon punnukset nousivat ylös ja alas heidän päittensä korkeudella. Koneiston akselit johtivat jokaiselle neljälle sivulle, missä ne kiinnittyivät viisareihin, jotka näyttivät kaupungin väelle kuinka pitkällä illassa mentiin. Mitään muuta huoneessa ei sitten ollutkaan. Huoltotöitä vartenhan se tila oli, ei oleskelua.
Xen havahtui ajatukseen, että ei oikeastaan ollut nähnyt oikeaa kellokoneistoa ennen, ei todellisessa maailmassa. Kovasti samaltahan se näytti, paljon pienemmältä vain.
”Minusta tämä on kiehtova paikka”, Xen vastasi ja pälyili koneistoa. Tila oli melko hämärä. Katossa paistoi vanha, hailakka valokivi. Jokaisella huoneen sivulla oli neliskulmainen ikkuna, jotka olisivat kyllä valaiseet koko kellohuoneen, jos ulkona olisi ollut valoisaa. Xen meni itään antavan ikkunan luo ja lähestulkoon painoi kuononsa lasiin. Se höyrystyi hänen hengityksestään. Kaupungin valot näyttivät lämpimiltä. Hetken ihmeteltyään hän työnsi ikkunan auki ja nojasi ikkunalautaan. Raitis ilma tulvi sisään, ja teki hengittämisestä äkkiä paljon helpompaa. Alhaalla aukiolla näkyi hahmoja kuin varjoina.
Hän oli joutunut käymään mielessään melkoisen ajatusten ketjun selvittääkseen, miltä kellokoneiston raksutus hänestä tuntui. Ties kuinka pitkään se oli tarkoittanut joko vihollisen läsnäoloa tai sitä, että joku kuunteli häntä ilman lupaa. Niistä ajatuksista hän oli kuitenkin viimein onnistunut päästämään irti. Nyt hammasrattaiden raksutus tuntui lähinnä surulliselta. Hän kuuli mielessään kukkuvan käen ja pohti, mitä sillekin oli mahtanut tapahtua. Siitäkin huolimatta hän sai hieman lohtua siitä, ettei niin arkinen asia kuin kellon raksutus enää haitannut häntä.
”Kuuletko vielä kellot?” Matoro kysyi ja katseli itsekin, miten kellon punnukset liikkuivat hypnoottisesti ylös ja alas.
”Ne hiljenivät sen jälkeen, kun palasimme kotiin”, Xen vastasi. ”Ensimmäiset päivät ilman niitä olin tulla hulluksi. Oli vaikea tottua siihen, että päässäni oli kerrankin hiljaista.”
Kellokoneiden hiljeneminen ei ollut siihen kyllä ainoa syy. Niiden lisäksi hiljenneet olivat myös kuolleet tontut, Äidin tyttäret sekä… Peelo. Deltan irstaita kommentteja hänellä ei sen sijaan edes oikeastaan ollut ikävä.
”No, miltä hiljaisuus maistuu?” Koska konehuoneessa ei ollut muutakaan tilaa, Matoro istuutui lattialle seinää vasten ja katseli ikkunalautaan nojaavaa Xeniä. Hämärässä he erottivat toistensa silmien ja sydämien loisteen selvästi.
”Oudolta”, Xen myönsi. ”Juttukavereista ei onneksi ole ollut puutetta.”
”Niin. Me kummatkin olemme tehneet parhaamme jutellakseen kaikille muille paitsi toisillemme.”
Matoron ääni ei ollut mitenkään katkera. Pikemminkin hieman säälivä, ja varmaan heitä kumpaakin kohtaan.
Xen ei edes tiennyt, miten vastata siihen. Tottahan se tietenkin oli, ja päivä oli ollut täynnä sopivia harhautuksia. Vastaan oli tullut niin monta tyyppiä, joiden kanssa oli pitänyt pysähtyä juttelemaan, että hän oli aina välillä itsekin unohtanut, että hän aktiivisesti oli yrittänyt vältellä useampaa kuin vain yhtä aihetta.
”No olihan meillä se viimeöinen”, Xen lopulta puolustautui.
Matoro mietti, miten muotoilisi asian. Eilen he olivat toki puhuneet paljon, mutta lähinnä siitä, mitä kaikkea jännittävää oli tapahtunut, miten matka oli mennyt, missä linnassa oli mitäkin, sen sellaista. Eikä mennyt päivä ollut päässyt kovin paljon pidemmälle, vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi ollut, jos he olisivat niihin tarttuneet. Jännitys tuntui kääntävän vatsanpohjaa, kun Matoro yritti pohtia oikeita sanoja. Kuolemanvaarakin olisi tuntunut rennommalta. Kun hiljaisuutta kesti, Xen kääntyi katsomaan tätä kysyvästi.
”Minä olen yrittänyt välttää näitä aiheita koko päivän, mutta minun on pakko kysyä jotakin.”
Hän kuuli Visokin teroittavan, miten huomista ei ehkä edes tule. Parempi siis tänään kuin joskus myöhemmin.
”M-miksi minä edes olen tässä?”
Ennen kuin Xen edes ehti rekistöröidä kysymystä, Matoro alkoi selittämään. ”Siis, olin täysin valmistautunut siihen, ettet olisi halunnut olla minun kanssani missään tekemisissä… sen jälkeen. Se olisi ollut täysin ymmärrettävää. Mutta sitten kun näimme ja juoksit suoraa minua päin ja… no…”
Xen kääntyi kohti Matoroa ja katui sitä välittömästi. Hänen katseensa vaelsi pian lattianrajaa myöten ohi toasta, eikä tohtinut katsoa tätä silmiin.
”En… ymmärrä”, hän sai sanotuksi. Hän tiesi sen olevan vähän valhe. Ne ajatukset, joita hän oli pyöritellyt ensimmäiset päivät Onu-Metrun tapahtumien jälkeen palasivat hänen mieleensä kristallinkirkkaina. Mutta eihän Matorolla toisaalta ollut mitään syytä tietää niistä. Eli siinä mielessä hänen ihmettelynsä oli täysin vilpitöntä.
Matoro tajusi virheensä. Oli täysin mahdollista, että siinä tilassa Xen ei ollut pystynyt havainnoimaan yhtään mitään. Ehkä oli armeliasta, jos tämä oli onnistunut unohtamaan Abzumon sanat… missä tapauksessa Matoro ymmärsi virheensä silti liian myöhään, koska pian ne sanat palaisivat jälleen heidän mieliinsä.
”… Abzumohan sanoi… hän osoitti sen minulle…”, Matoro parahti ennen kuin ehti ajatella.
Xenin kulmat kohosivat. Pienen hetken hän ehti kysymään mielessään oikeita kysymyksiä, kuten ”missä vaiheessa Abzumo oli puhunut Matorolle?” tai ”mistä helvetistä Matoro edes puhui?”. Sitten hänen tajuntansa sai viimein kunnolla kiinni siitä, mitä oli tapahtunut.
Kaikkiin päivän aikaisempiin mainintoihin hän oli osannut valmistautua. Makutan nimi oli lausuttu, kurkkua oli kiristänyt, mutta lopulta hän oli aina onnistunut nielemään siitä nousseen tuntemuksen. Tällä kertaa hänen suojansa olivat kuitenkin täysin alhaalla, ja mikä pahempaa, ne olivat Matoron huulet, jotka Abzumon nimen olivat lausuneet.
Xen kaatui välittömästi taaksepäin ikkunaa päin. Kouristus, joka hänen rintaansa oli iskenyt, tuntui kahdella sydämellä kaksin verroin kauheammalta. Jokainen lihas hänen ruumiissaan halusi vääntyä kasaan. Aiemmin päivällä syöty voileipä oli muuttua vakavaksi virheeksi Xenin vatsan vääntyessä kerälle. Hän ei voinut estää itseään kirkaisemasta ääneen. Hän puristi rintaansa niin kovaa kuin pystyi ja yritti saada tilanteen hallintaan.
Eihän se voinut näin mennä. Kouristukset olivat johtuneet hänen hajoamispisteessä olevasta kuulastaan. Niin hän sen oli itselleen selittänyt. Pienen hetken ajan hän ehti ajattelemaan, oliko hänen perintökuulissaankin jotain vikana. Kouristuksen alleen peittämät järjen rippeet saivat kuitenkin työnnettyä sen ajatuksen syrjään jättäen jäljelle vain yhden, paljon inhottavamman vaihtoehdon.
Hän ravisteli päätään yrittäen päästä eroon sumusta, joka hänen silmiinsä oli noussut. Seuraavan kerran, kun näki jotain edes vilahdukselta, Matoro oli noussut pystyyn ja rynnännyt hänen luokseen. Hän tunsi kosketuksen olkapäällään. Xen veti välittömästi taas keuhkonsa täyteen ja käänsi ripeästi Matorolle selkänsä, jolloin tämän käsi lipesi hartialta. Xen työnsi päänsä ulos ikkunasta ja puristi ikkunalautaa niin lujaa, että puiseen karmiin jäisi jälki. Raskaiden hengenvetojensa lävitse hän onnistui viimein pakottamaan ulos sanoja.
”Olen… olen ihan kunnossa.”
Etkä ole, Matoro ajatteli, ja tunsi itsensä täydeksi typerykseksi, kun oli edes maininnut asiaa. Hän otti askeleen kauemmaksi Xenistä.
”Anteeksi. Meidän ei tarvitse puhua tästä. Se oli huono idea…”
Toan pahoittelut eivät kuitenkaan kouristuksia helpottaneet. Kuristava olo vaan sen kun jatkui. Xen olisi halunnut sanoa jotain vastaukseksi, mutta ei fyysisesti kyennyt siihen. Avuton olo muuttui nopeasti turhautumiseksi. Hänen jalkansa kantoivat jollain ilveellä, joten hän marssi Matoron ohi ja iski vanhan kätensä täysillä huoneen toisen puolen seinään. Rystysiin sattui, joten hän löi uudestaan. Vihlova kipu sormissa oli hyvä harhautus, joten hän löi vielä kolmannen kerran. Lentävistä puunsäpäleistä kuitenkin huomasi, että neljättä se lauta ei enää kestäisi, joten lopulta Xen romahti maahan istumaan siihen paikkaan, missä Matoro oli hetkeä sitten istunut. He olivat nyt vaihtaneet paikkoja. Xen tunsi Matoron katseen, kun hän laski päänsä polviinsa ja puristi kalloaan niin kovaa kuin pystyi.
”Helvetti. Helvetin helvetti”, hän onnistui lopulta karjaisemaan. Hän ei edes tiennyt, mille oli vihainen. Hän vain oli.
”Xen. Hengitä”, Matoro yritti sanoa mahdollisimman rauhallisesti. Hän toivoi, että huudahdus ja lyönnit eivät toisi paikalle jotakuta innokasta auttajaa.
”Hengitä itse!” Xen ärjähti takaisin, mutta itseäänkin turhauttaen kuitenkin noudatti Matoron ohjetta ja keskittyi hetken aikaa vain hengenvetoihin. Viha ja ärtymys sekoitettuna ankaraan keskittymiseen auttoivat kouristuksia viimein laantumaan. Xenin olo ei varsinaisesti parantunut, mutta ainakaan hänen kehonsa ei yrittänyt vääntää itseään enää aktiivisesti hajalle.
Matoro käytännössä valui lattialle istumaan Xeniä vastapäätä.
”Noin on vissiin käynyt ennenkin.”
Xen tuhahti tarkoituksenaan tehdä se myöntävästi, mutta ei ollut hetkeä myöhemmin enää varma, pystyikö sitä siitä päättelemään.
”Ne alkoivat… sen jälkeen.”
”Ovatko ne vaarallisia?” oli ensimmäinen asia, mistä Matoro osasi olla huolissaan.
”Luulin, että ovat, mutta en tiedä enää…”
”Kuka tahansa kärsisi traumaattisista kohtauksista sellaisen jälkeen”, Matoro sanoi, vaikka uskoikin sen olevan laiha lohtu.
Xenin piti antaa ajatustensa velloa hetken siinä, mitä Matoro oli sanonut. Olisi ollut luontevaa, että tämä vain viittasi kaikkeen siihen, minkä läpi Xen oli marraskuun aikana kahlannut. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän tuntui, että Matoro tosiaan vain viittasi siihen, mitä Onu-Metrussa oli tapahtunut. Sitten Xen pinnisteli varovaisesti muistiaan siitä, mitä Matoro oli alun alkaenkin sanonut. Mitä ihmettä Abzumo oli tälle osoittanut?
”Kuka sinulle on kertonut…” Xen kysyi tietäen oikein hyvin vastauksen kysymykseen.
Matoro huokaisi syvään. ”Abzumo lähetti minulle jotakin, mikä… no, se oli kuin videotallenne. Suoraan aivoihin. Olin idiootti, kun menin laukaisemaan sen.”
Uusi vihlaisu. Xen puristi nyrkkinsä rintaansa vasten, mutta onnistui tällä kertaa pitämään parahduksen sisällään. Piti vain puskea maininnasta läpi, hinnalla millä hyvänsä.
”Siitä siinä siis oli kyse”, hän huokaisi. ”Kun mainitsi nimesi…”
”Olen miettinyt, miten satuttaa sinua Arkkienkelin farssin jälkeen”, Matoro tapaili sielunvihollisen sanoja. Miksi muistijälki niistä on niin pirullisen tarkka? ”Niin hän sanoi… ja tiedän, että hänen tarkoituksensa oli satuttaa, mutta minun on silti vaikea ohittaa, että minä sen saamarin sirun sinulle jätin, ja tuohon se johti.” Hän heilautti kädellään Xenin suuntaan.
Xen nieleskeli. Takaisin ylös pyrkinyt lounas oli pidettävä aisoissa. Matoron lainaus kuulosti etäisesti tutulta. Olisi kai pitänyt olla onnellinen siitä, että jokainen yksityiskohta siitä kohtaamisesta ei enää ollut hänen päässään valokuvantarkasti.
”Eikä ollut edes tapaa laittaa hanttiin”, Xen huokaisi.
Matoro katseli Xeniä hetken enemmänkin mietteliäänä. Tämän hopeisena kuultavat raajat olivat räikeä muistutus. Oli hämmästyttävää, miten uhmakkaasti Xen tuntui suhtautuvan koko asiaan. Matoron oli pakko ihailla sitä. Kun Xen näytti olevan aavistuksen enemmän tilanteen tasalla, hänen oli pakko udella. Yksityiskohta oli sellainen, mikä jäisi kummittelemaan ketä tahansa, joka olisi sirujen kanssa tarpeeksi läheisissä tekemisissä.
”Oli kuin sillä olisi ollut kolme sirua… mutta siinä Deltassa oli jotakin väärää, eikö ollutkin?”
Xen naurahti. Häntä huvitti se huomio niin paljon, että se onnistui purskahtamaan ulos kaikkien muiden tunteidenkin lävitse.
”Se on kyllä ihan saamarin tyhmä makuta, jos sinäkin hoksasit sen jostain hiton videosta.”
Se sai Matoronkin virnistämään. ”No, sirut näyttävät, mitä tahdot niistä uskoa. Itsepetos niillä on uskomattoman helppoa. Tai sitten olen siinä vain erityisen hyvä”, Matoro sanoi kuivasti. ”Miten sinä sitten sait huijattua sitä?”
”Cencord”, Xen sanoi. ”Olen pahoillani, etten kysellyt lupaa, mutta leikkasimme sen palasiksi ja Mavrahin ystävä muotoili yhden sen siruista muistuttamaan Deltaa. Oikea siru ei ollut minulla mukana enää kertaakaan sen valmistumisen jälkeen.”
”No hyvä että siitä Itrozin maanvaivasta oli edes jotain hyötyä lopulta”, Matoro sanoi.
”Ah, niin”, Xen hymähti selvästi hieman vaivaantuneena. Hän sai viimein katseensa kiskottua etäisesti Matoron suuntaan. Seinä oli kuitenkin helpompi tuijottelun kohde kuin toa itse. ”Se… ei ollut ainoa asia, mitä teimme niillä siruilla. Mainitsin ehkä eilen, että minulla ei ole enää Eldaa… enkä muista, kerroinko koskaan, että meillä vahkeilla naamiot on veressä eikä… noh, kasvoilla.”
”… sinulla on minun naamioni… veressäsi?”
”Puolustuksekseni olin käytännössä kuollut silloin, kun isä päätti käyttää sitä.”
”Ei, minä vain…” Matoro näytti äkkiä todella huolestuneelta. ”Oletko sinä sitten… kuullut Itrozin? Siinä naamiossa, siinä on jäänne sen luojasta, ja Nimdan läsnäolo teki sen todellisemmaksi, se on- se on todella vaarallinen. Kuuletko sinä sen?”
Xen naurahti uudestaan. Hän ei tarkoittanut sitä ivalliseksi, vaikka se ehkä vähän sellaiselta kuulostikin. Hän olisi voinut vain selittää, mutta se olisi tuntunut jotenkin tehottomalta, kun vaihtoehto oli vain näyttää. Hän kurotteli kohti Matoron mieltä – ensimmäinen kerta, kun hän uskalsi tehdä niin – ja katsomatta yhdenkään suljetun oven taakse jätti vain yhden lyhyen viestin Matoron mielen eteiseen.
”En lopettanut kuulemiseen.”
Matoro säpsähti, mutta hahmotti viestin pian. Siinä oli tuttu sointu, jollakin tavalla jopa tutumpi kuin hänen omassa Itrozissaan. Hetken siinä meni, ennen kuin hän ymmärsi, että kuuli siinä oma ääntään, sellaisena kuin se oli iloisempina tai rohkeampina hetkinä. Silloin hän tajusi, että niin – kyllähän suurnamio olisi hänestäkin vaikutelman ottanut, ja Cencord kenties tavallista naamiota voimakkaammin.
”Minä… minä kuulin tuon äänen jo kerran”, hän äkkiä muisti ja pälyili kattoon. ”Myrskyn aikana. ’Olisitpa sinä täällä’, se sanoi. Minulla ei ollut sille silloin mitään selitystä, mutta nyt…”
”Sinä kuulit sen?” Xen hämmästeli ääneen. ”En… tiennyt, että se toimii niin kauas… Tai siis, toivoin, mutta… en ollut sen käyttämisessä silloin vielä kovin hyvä.”
”Sen käyttäminen on ihan hiton vaikeaa”, Matoro nauroi. ”Ehkä sitä naamiota ei ole suunniteltu meille kuolevaisille.”
”Noh, niin…” Xen tavaili, eikä ollut enää ihan varma, mitä sanoa seuraavaksi. Hän ei edes tiennyt, kauanko se oli Matorolla ollut. Omallakin kohdallaan hänen oli vaikea selittää sitä. Tavallaan se oli ollut hänellä vasta kuukauden. Mutta todellisuudessa…
”Se on oikeastaan… ihan intuitiivista, kun siihen tottuu. Tai ainakin, kun lakkaa ajattelemasta sitä naamiona ja enemmän… tuota… suojelusenkelinä.”
Matoron kysyvä ilme ei ollut muuttunut toviin miksikään, joten Xenin oli pakko etsiä lisää selittäviä sanoja aikaisempien jatkoksi.
”Itroz… hän oli kanssani koko sen matkan tuolla taivaalla. Kun sanoin, että se tuntui vuosisadoilta… se ehkä olikin. Mutta Itroz jotenkin kai suojeli mieltäni, kun se kaikki tuntuu nyt vain unelta.”
”Sinun Itrozisi kuulostaa paljon mukavammalta kuin minun oli”, Matoro sanoi happamasti.
”Minun Itrozini kuulostaa lähinnä sinulta”, Xen päästi ulos, ennen kuin ehti miettiä enempää sanomisiaan. ”Tai… ainakin kuulosti siihen asti, että se alkoi myös kuulostaa minulta.”
”Se… se tekee sitä. Hyvä, jos osaat erottaa itsesi siitä”, Matoro sanoi myötätuntoisesti. ”Enkä minä nyt pistä pahakseni jos pyörin mielessäsi koko ajan, sinäkin olet tehnyt niin jo jonkin aikaa…” Matoro sanoi jonakin, minkä oli tarkoitus olla vitsi, mutta tajusi sitten, että se oli kaikkea muuta.
Xen unohti räpyttää silmiään niin pitkäksi aikaa, että ne tuntuivat kuivuvan hänen päähänsä. Kun hän sai viimein ajatuksensa taas kasaan, hänestä vuorostaan tuntui, että pitäisi sanoa jotain lohduttavaa.
”En olisi täällä ilman sitä. Enkä puhu nyt vain siitä, mitä tuolla taivaalla tapahtui, vaan jo ennen sitä. Olisin varmaan ajanut jotain seinää päin, jos Itroz ei olisi pitänyt jalkaani jarrulla.”
”Ehkä on sitten hyvä, että sinulla on se naamio”, Matoro myönsi varovaisesti. ”Joskus äänille päässä uskoutuminen ei ole huonoin vaihtoehto. Tosin oikeasti olemassa olevat on yleensä silti parempia…”
”Joskus niille oikeille on vaan vaikeampi puhua”, Xen murahti. ”Omalta mieleltään on vaikeampi pitää salaisuuksia.”
Lause oli selvästi tarkoitettu leikkimieliseksi puukoksi heidän molempien haavoihin. Se tuntui silti siihen tilanteeseen ihan sopivalta.
”Mitä sinun suojelusenkelisi sitten tahtoo sinusta?” Matoro kysyi edelleen hieman varautuneena. ”Selvästi ei Nimdaa niin kuin minulla.”
”Tahtoi minusta…” Xen toisti sanat vähän kummissaan. ”Ei kai mitään… Tai ehkä lähinnä estää minua tekemästä jotain todella typerää. Minulta kesti hetki tajuta, että vaikka siinä oli jäljet edellisistä käyttäjistään niin kaikkein eniten siinä oli vain… minua. Itroz… jos sitä nyt voi edes sanoa sellaiseksi, tahtoo vain sitä mitä minäkin. Liekö on siksi ollut niin hiljaa viime päivät.”
Matoro maisteli ajatusta hetken. Se tuntui yllättävän lohduttavalta. Xen sen sijaan joutui miettimään vielä hetken sitä, miten Matoro oli epäillyt naamion mielitekoja.
”Etkös sinäkin silloin halunnut siruja? Kun naamio oli vielä sinulla. Eikö ole ihan mahdollista, että Itroz tahtoi sirut vain koska… sinä tahdoit ne?”
”Niin”, Matoro myönsi. ”Niin se varmaan on. Se naamio… se on kuin Nimda: se ottaa, mitä tahdot, ja antaa sen sinulle, seurauksista välittämättä. Anteeksi, epäilin sinua ehkä hieman turhaa tämän kanssa. Käytithän sinä Deltaakin ilman, että se riistäytyi käsistä. Suoraan sanottuna olen siitä aika vaikuttunut… en siis siksi, että pitäisi sinua huonona Nimdan kanssa, vaan koska en ole oikein uskonut, että kukaan saisi sillä mitään hyvää aikaan. Sen jälkeen kun… noh, kyllä sinä muistat.”
Ja Xen muisti oikein hyvin taivaansinisen haavan halki Matoron kasvojen. Savun katkun ja huudot Ko-Metrussa. Vereen tahriutuneen valkean sirun. Se oli kovin kaukainen hahmo siitä miehestä, joka Xenin edessä istui. Haavasta muistutti vain hädin tuskin havaittava arpi halki Matoron huulien. Xen huomasi ajattelevansa, miten tyytyväinen oli, kun näki Matoron päässeen selvästi takaisin elämän makuun siitä, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Vielä kun hän itse onnistuisi tekemään saman…
”Noh, minulla oli varoittavia esimerkkejä alla”, Xen sanoi. ”Isä käytti sitä myös hetken. Kuvitteli sillä ohjuksia, mitä ei oikeasti ollut olemassa. Uskomatonta kyllä, sekin oli harmittomimmasta päästä, mitä olen nähnyt sitä käytettävän. Ehkä olen vain perinyt häneltä tosi huonon mielikuvituksen.”
”Ei se ole mielikuvituksesta kiinni, vaan siitä kuinka paljon uskoo niihin”, Matoro sanoi. ”Minun on pakko myöntää, että olen huojentunut, kun annoit Deltan pois. Kai minä olen hieman huolissani Tawasta nyt… mutta noh. Jos hän tekee sillä jotakin vastuutonta, ainakaan se ei ole suoraan siksi, että jätin sirun hänelle.”
Hän mietti hetken ennen kuin tajusi virheensä.
”Niin no minä kyllä kaivoin sen sieltä saamarin mielisairaalasta tuodakseni sen Bio-Klaaniin, että helvetti.”
Ja ainoa tapa korjata se virhe oli laittaa Delta takaisin kelloon ja unohtaa sinne, mutta se suunnitelma oli juuri muuttunut monta astetta vaikeammaksi.
”Ehkäpä se kuului tänne alun perinkin”, Xen huokaisi. Tunto oli hiljalleen palannut hänen jalkoihinsa, joten seinää vasten itseään liu’uttaen hän nosti itsensä viimein takaisin seisomaan. Hän tuijotteli hetken aikaa Matoroa. Koko sen Bio-Klaanissa viettämänsä vuorokauden ajan, hänestä oli tuntunut siltä, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain siihen päätökseen liittyen. Hän oli kutsunut Matoron Tawan ja Visokin pakeille pohjustamatta lainkaan, mitä oli aikeissa tehdä. Hän oli vain antanut sirun pois kuin minkä tahansa pohjoisen maailman tuliaisen. Se oli tuntunut helpolta, mutta se, ettei hän ollut uskaltanut kertoa Matorolle siitä etukäteen oli jo kertonut hänelle, että jollakin tapaa hän oli pelännyt tämän reaktiota.
”Oliko se sinusta oikea päätös?” hän sitten viimein kysyi. ”Olisitko tehnyt jotain toisin?”
Varmaankin kaiken, Matoro mietti kuivasti, alkaen siitä hetkestä kun hän, Umbra ja Kapura astuivat Metru Nuin kamaralle. Mutta se ei ollut nyt olennaista.
”Kaipa se oli niin hyvä valinta kuin näissä olosuhteissa saattoi tehdä”, Matoro tapaili vastausta. ”Kyllä minä Tawaan luotan. Mutta Nimdan kanssa… Nimda on uskomattoman vaarallinen. Kyllä sillä voi hyvääkin tehdä, mutta minun on vaikea luottaa siihen. Ainakin nukun paremmin, kun tiedän, että siru ei ole sinun taakkanasi.”
Matoron vastaus oli Xenin mielestä vähän outo. Ei siksi, että tämä oli sirusta niin skeptinen. Siihen pelkoon heillä kaikilla oli hyviä syitä. Mutta Xeniä jäi kaihertamaan se, miten helposti Matoro oli sivuuttanut sirun luovuttamisen Tawalle.
Kuva alkoi selkenemään Xenin päässä. Mitä Matoro oli ennen kouristusta häneltä kysynyt? Oliko hän jotenkin kyseenalaistanut sen, miksi Xen oli juossut ensimmäisenä tekonaan hänen syliinsä linnoitukseen saapuessaan.
”Matoro…” Xen ähkäisi. Helvetti soikoon. Siitähän siinä oli kyse. ”En minä syytä sinua siitä, että jätit sen minulle.”
Heidän katseensa pysähtyivät toisiinsa nyt pidemmäksi aikaa kuin kertaakaan sen keskustelun aikana. Matoron suu loksahti auki.
”Se ei ollut sen päivän paras päätöksesi, vaan ainoa. Ei se, mitä sen jälkeen tapahtunut, johtunut sinusta…”
Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin helpottunut. Kenties silloin, kun oli sirusta luopunutkin? Raastava jännitys, jonka hän oli tuntenut koko päivän, hellitti hieman. Ne sanat tuntuivat kallisarvoisemmalta lahjalta kuin kaikki Nimdan sirut. Hän käänsi äkkiä katseensa Xenistä, kun tajusi, miten pitkään se oli jatkunut.
”Tuota… kiitos. Tuon kuuleminen… en tiedä tiedätkö, miten paljon se merkitsee minulle.”
”Et kai sinä… ole oikeasti ajatellut niin?” Xen kysyi.
”… no…”, Matoro mutisi. ”Kyllä minä tiedän, että se ei ole terveellistä. Kaikki sanovat minulle niin. Mutta kun sinä kasvat siihen, että velvollisuus on hyveistä armottomin, siitä on vaikea oppia pois. Silloin ajattelee, että pitäisi pystyä toimimaan paremmin.”
Hän yritti miettiä, miten asian selittäisi Xenille.
”Kaipa siinä on hieman samaa, miten Killjoy ajatteli asioita.”
Xen vain kuunteli hiljaa yrittäen sisäistää jokaisen Matoron sanoista. Hän antoi hiljaisuuden kestää hetken, ennen kuin avasi oman suunsa.
”Minä olen…” hän aloitti.
”Pahoillasi? Älä missään nimessä ole”, Matoro kiirehti korjaamaan.
”… ympäröinyt itseni idiootteilla”, Xen lopetti lauseensa. Hänen pokkansa ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Sille oli pakko nauraa.
”Noh, pata kattilaa soimaa.”
”Sinä olet ympäröinyt itsesi sotilailla ja jostakin syystä ihailet toia, niin ehkä sinä olet hakeutunut tilanteeseen ihan itse.” Matoro virnisti. ”Killjoy nimitti kerran velvollisuutta sotilaiden ammattitaudiksi…” Sanailu peitti valtavan huojennuksen. Matorokin oli noussut takaisin ylös.
”Jos minusta meinaa tulla liian sotilas, tahdon, että pysäytät minut”, Xen vastasi.
Matoro oli pistämässä jotakin kevyttä takaisin, mutta vakavoitui, kun ajatteli sanoja tarkemmin. Hän kuuli niissä Tawaa, hän kuuli niissä Tongua, hän kuuli niissä Bio-Klaanin joka ei tahtonut antaa sodan määrittää itseään. Ja sitten hän kuuli Xenin, joka uhosi tuholla, mitä saisi laivallaan aikaan.
”Minä lupaan, jos sinä teet samoin minulle”, hän lopulta vastasi.
”Isä kierii kyllä haudassaan”, Xen myönsi. ”Mutta minä lupaan.”
”Dynamo vain kiinni ja linnan sähköverkkoon”, Matoro nauroi. Se, miten keskustelun jännite oli purkautunut, tuntui hyvältä. Lähes rennolta. Heidän katseensa eivät enää vältelleet toisiaan. Kummallisesta paikasta huolimatta se alkoi tuntua jopa hyväntuuliselta jutustelulta.
”Mitä sinä oikein tarkoitit, kun sanoit, että se oli ainoa valintani?” Matoro kysyi.
”Ah”, Xen parahti unohdettuaan itsekin sanoneensa sen ääneen. Hän irrotti viimein selkänsä seinästä ja asteli takaisin ikkunan ääreen Matoron rinnalle, mutta ikkunasta ulos katselemisen sijaan hän käänsikin katseensa kohti katossa raksuttavaa kellokoneistoa.
”Minä en tiedä, uskonko kohtaloon sellaisella tavalla kuin suurin osa tuntuu uskovan, mutta… se ei tunnu olevan ainoa asia, mikä meitä ohjailee. Siellä… taivaalla, oli toa. Tai oli jo oikeastaan Metru Nuilla. Sanoi nimekseen Jotor. Hän oli… öh, ajan toa. Hän mainitsi sinutkin nimeltä.”
Xen piti tauon. Verrattuna sinä päivänä saamaansa kaupunkikierrokseen se, jonka Jotor oli antanut, oli aika kummallinen. Sitä oli muutenkin vaikea muistaa kunnolla huomioiden, millaisessa tilassa hän oli silloin ollut.
”Sanoiko edes mitään hyvää?” Matoro kysyi kuin olisi kysellyt harmittomia juoruja.
”Kritisoi valintaasi tulla Metru Nuille Karzahnin kautta”, Xen tuumi. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta tuntui, että joku on vedellyt naruistamme kaiken tämän aikaa.”
”Hieman kohtuutonta syyttää minua siitä. Umbra joutui siellä liemeen niin tietysti meidän piti mennä auttamaan”, Matoro sanoi jotenkin yllättävän närkästyneenä. ”Mutta siis, yritätkö sanoa, että tämä… ajan toa… on vedellyt naruista? Miten se liittyy siihen, että annoin sinulle sirun? Ja… onhan tämä nyt joku muu Toa Jotor kuin se Elämän Kuninkaan ryhmässä ollut?”
”… elämän kuningas?” Xen ihmetteli ääneen, mutta sivuutti sen lopulta yrittäessään kasata ajatuksiaan. ”En… tai oikeastaan… ei tuntunut siltä, että se tyyppi oli kovin hyvin edes omissa naruissaan kiinni. Mutta en voi lakata ajattelemasta Biancaa. Raksutti siellä kellossa, väitti näkevänsä kaiken ajan, ja sitten hänkin oli lopulta vain hammasrattaiden rauniot siellä Äidin rannalla.” Vaikka Matoro oli kuullut tarinan jo varmaan kaksi kertaa, hän ei siltikään hahmottanut aivan kaikkea.
Kellokoneistojen raksutus tuntui hetken aikaa hieman kovemmalta kuin siihen saakka. Xen oli varma, että se johtui vain siitä, että hän pysähtyi hetkeksi ajattelemaan asiaa.
”Olen ehkä jollain tapaa hyväksynyt sen, että jotkin loputtomasti meitä isommat asiat vain ovat joskus julmia ja haluavat, että pahoja asioita tapahtuu. Me voimme vain räpiköidä siinä parhaamme mukaan. Jos olisit päättänyt viedä sirun mukanasi, luulen, että se olisi jollain täysin typerällä tavalla kuitenkin päätynyt jotenkin takaisin Metru Nuille. Ja tiedän, että se kuulostaa tyhmältä, mutta siltä minusta vaan tuntuu…”
He kuuntelivat hetken kellon raksutusta kunnes Matoro käänsi suuntansa Xeniin. Hän havahtui siihen, miten lähellä he olivat toisiaan, ja miten tarkasti hän erotti jokaisen murheen ja väsymyksen tuoman uurteen Xenin silmien ympärillä. Tämän silmien loistoa ne eivät kuitenkaan olleet himmentäneet.
”Tuota… Xen…” Matoro aloitti. ”Yritätkö sinä nyt sanoa, että se oli kohtalo, jonka takia me tapasimme?” Matoro kysyi äänensävyllä, josta oli mahdoton sanoa, oliko se kiusoitteleva vai jotenkin syvällinen.
”En! Pah, etkö sinä edes kuuntele minua, kun selitin, että –”
Xen käänsi katseensa Matoroon ja keskeytti lauseensa tajutessaan tämän katseesta, että huomio ei ollut täysin vakavahenkinen.
”Idiootteja. Idiootteja kaikki”, Xen jatkoi lauseensa loppuun, mutta virnisti varmuuden vuoksi sen perään.
”Niin, anteeksi, tarkoitin että joku ajan toa järjesti sen niin, että me tapaisimme?” Matoro jatkoi. ”Ihan vain, että voisin antaa sen sirun sinulle?”
Xen kohautti olkiaan. Jotenkin se oli kaikista sen päivän ajatuksista kaikkein vaikein selittää.
”Se tuntuu samaan aikaan oudolta sattumalta ja suurempien voimien tahdolta. En minä oikeastaan tiedä. Se on vain… tunne.”
”Sinä oikeastaan vain kuvailet kohtaloa.”
”Äh, no siltä se varmaan kuulostaa. Mutta… kun kohtalossa on eri… vibat? Kuten sanoin, en usko sellaiseen, mutta se tuntuu luonnolliselta? Tai sellaiselta asialta, joka olisi riippumatta jonkun tahdosta. Tämä taas… tämä koko sotku ajan kanssa tuntuu vain siltä, että joku halusi olla julma täysin typeristä syistä.”
”Ja se puolestaan on Makutoiden tehtävä tässä maailmassa…” Matoro sanoi ankeana. Se sai hänet muistamaan jotakin muuta, mitä Xen oli sanonut. ”Silloin Kepen kanssa sinä sanoit, että näit… meidän tähtemme, sieltä missä olit. Millainen se oli?”
Xen käänsi vaistomaisesti katseensa ikkunasta ulos, mutta pilvet olivat jo niin sankkoja, ettei taivasta oikeastaan enää nähnyt. Xen oli täysin muistikuviensa varasta.
”Iso… viisisakarainen. Kirkkain asia taivaalla. Se ei ollut ainoa laatuaan, mutta se tuntui ainoana niistä tähdistä tutulta. Jopa siitä vinkkelistä.”
Ikkuna ei ollut kovinkaan suuri, ja heidän hartiansa koskettivat, kun Matorokin tuli katselemaan ulos. Oli sääli, ettei taivaalla näkynyt muuta kuin pilviä ja pimeää. Juuri sillä hetkellä Matoro olisi halunnut nähdä oman tähtensä kovin paljon.
”Tuntuu uskomattomalta, että olet kokenut jotain sellaista”, Matoro huokaisi. Xenin oli vaikea arvata, mitä tämän äänessä oli. Ehkä kaipausta siitä, ettei ollut nähnyt sitä? Ja kenties ripaus pelkoa?
”Kaikki siellä oli uskomatonta, mutta… ei kovinkaan hyvällä tavalla. Ei sinne olisi kenenkään järjissään olevan kuulunut päätyä”, Xen huokaisi. ”Jos olisin ehtinyt puhua isän kanssa siitä, hän olisi varmaan saanut sen jotenkin purettua yksinkertaisesti. ’Oltiin avaruudessa, diilaa sen kanssa’ tai jotain muuta vähän hyödytöntä.”
Matoro hymähti. ”Minä olen vain iloinen, että pääsitte sieltä pois. Ehkä se on paras asia, mitä Delta on tehnyt. Sen useimmat muut teot ovat satuttaneet jotakuta.”
”Minä sanoin tänään noin Tawalle. Melkein täsmälleen noilla sanoilla”, Xen naurahti. Tuntui hyvältä olla Matoron kanssa jostain niin samaa mieltä.
”Se kyllä kuulostaa myös tawamaiselta ajatukselta”, Matoro myönsi. ”Oletko kuullut, että Athin kirkossa on niitä, jotka uskovat, että Nimdalla voisi maalata uuden, paremman maailman?”
”Se on kyllä vähän terävä pensseliksi”, Xen tuumasi. Sen ajatuksen vieminen äärimmäisimpään pisteeseen tuntui suorastaan vaaralliselta.
”En ole varma, pelkäänkö ajatusta enemmän kuin pidän sitä kauniina.”
”Luulen, että useimmat joilla siru on päätyisivät ajattelemaan noin”, Matoro mietti. ”Ainakin jos selviävät siitä hengissä ja järjissään. Mutta onhan se kaunis haave.”
”Haave sellaisille, joilla on kykyä unelmoida sellaisesta. Minulle riittää tällä hetkellä kova maa jalkojen alla. Sekään ei ole tuntunut hetkeen itsestäänselvyydeltä.”
Tuntui hyvältä olla siinä kylki kyljessä. Pakkanen oli kiristynyt, ja kaupunki näytti hiljaiselta. Matoro ei ollut varma, oliko Xen hivuttautunut häntä lähemmäksi tarkoituksella. Tämä tuntui lämpimältä. Sellaisena hetkenä vilu tuntui yhdistävän paljon lähemmin kuin lämpö. He antoivat sen hetken vain jatkua. Hiljaisuus ei tuntunut enää painostavalta. Se tuntui jaetulta.
”Miltä sinusta tuntuu nyt?” Matoro kysyi hiljaa.
Xen oli jo seonnut laskuista, kuinka monta kertaa sitä oli kysytty häneltä. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta muurien sisällä, kun sitä kysyi joku, jolla tuntui olevan oikeasti väliä.
”Sumuiselta”, hän vastasi rehellisesti. ”Maisematkin ovat vaihtuneet niin nopeasti, että en ole vieläkään täysin vakuuttunut, että olen oikeasti täällä.”
Hän vilkaisi Matoroa kohti ja nyökkäsi sitten varovaisesti kohti kellokoneistoa.
”Toivoin vähän, että tuo raksutus toisi vähän lohtua, mutta ei se oikeastaan tuo. Se on vaan raksutusta.”
”Kellokoneiston alla on kyllä vähän outo paikka tällaiselle keskustelulle”, Matoro myönsi, huokaisi ja mietti hetken sanojaan.
”Se on varmaan ollut aika ilmiselvää, että olen ollut sinusta huolissani. Enkä vain siksi, että ajattelin olevani jossain määrin vastuussa tapahtuneesta, vaan, noh… minä toivoisin, että voisit hyvin. No, niin hyvin kuin kukaan meistä tässä tilanteessa voi.”
Xen kohotti kulmiaan. Vilkaisi vielä hetken kellokoneistoa. Sitten Matoroa. Sitten taas kellokoneistoa.
”Onhan se kiva, että joku huolehtii”, Xen myönsi.
Matoro empi hetken, mutta kuuli päässään erään hämähäkin äänen, joka olisi äärimmäisen pettynyt, jos hän ei tarttuisi tilaisuuteen. Ja vielä tärkeämmin… oman äänensä. Ei sellaisia asioita kannattanut jättää huomiseen, joka ei välttämättä tulisi.
”Siis… niin… tai siis, kyllähän sinä nyt olet huomannut, se kello ja se mitä puhuimme Metru Nuilla ja ja varmaan tuhat hetkeä tänään…” Matoro yritti saada aikaan koherenttia lausetta. ”Tuota… Xen… o-onko meillä tulevaisuutta?”
Xen vilkaisi kohti Matoroa, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti takaisin kohti kelloa.
”Oletko ihan varma, että tuo on se, mitä haluat sanoa?” Xen kysyi suorastaan kammottavan kevyesti. Matoro palasi mielessään Visokin sohvalle kuin pahimmassakin sotatakaumassa.
”Hyvä on”, Matoro terästi itsensä. ”Minä olen ajatellut sinua jatkuvasti sen jälkeen kun tiemme erosivat. Minulla on melkein ikävä sinua, vaikka sinä olet siinä! En minä osaa selittää sitä, se vain on niin. Ja minä ajattelin, ettei tästä kannattaisi puhua vielä, mutta noh… sinun on kuitenkin hyvä tietää. Olit sitten minusta mitä mieltä tahansa. Äh, miten tämä on niin uskomattoman vaikeaa?”
Matoro hengitti syvään ja piti katseensa Xenin silmien loisteessa. ”Minä olen aika rakastunut sinuun…” hän sai lopulta sanotuksi. ”Ja minun viimeinen kysymykseni on oikeastaan vain, että… noh… onko se molemminpuoleista…”
Xenin hiljaisuus kesti todellisuudessa ehkä vain kolme sekuntia. Tai oikeastaan täsmälleen kolme sekuntia. Kellokoneiston alapuolella kuluneen ajan nimittäin pystyi laskemaan täsmällisesti raksutuksesta. Ne olivat silti Matorolle kolme aivan uskomattoman piinaavaa sekuntia. Niiden päätteeksi Xen purskahti viimein nauruun, joka oli lopulta sitten ehkä vielä hiljaisuuttakin kauheampaa.
Xen vain nauroi. Pureskeli hetken sormiaan ja nauroi sitten lisää. Sitten, kun hän taas katsoi Matoroon, oli pakko tehdä jotain toan kauhistuneelle ilmeelle.
”Matoro”, Xen käkätti edelleen hieman. ”Minulla on ollut tuhat mahdollisuutta vain lukita itseni Nuikille ja olla kohtaamatta ketään. Minä olen sietänyt varmaan kymmenen satunnaista kohtaamista tänään siksi, että sinä halusit näyttää minulle kaupunkia ja minä olen kiltisti tullut perässä ja teeskennellyt, että Kenturiossa oli yhtä siistiä kuin Huonossa olisi ollut. Kai sinä nyt ymmärrät, että minä olen viettänyt sinun seurassasi melkein jokaisen sekunnin siitä lähtien, kun saavuin tänne?”
… niin, olihan siinä järkeä, Matoron oli pakko myöntää itselleen. Mutta vasta Xenin sanomana se tuntui todelta. Sille oli pakko hymyillä niin leveästi, että hänellä oli kasvoillaan varmaan maailman typerin virne. Xen onnistui rauhoittamaan itsensä, vaikka se olikin vaikeaa, koska toan ilme oli kylläkin tosiaan niin typerä, että pokassa riitti pitelemistä.
”Minä olen täällä siksi, että minä haluan olla. Olen sinun seurassasi, koska haluan olla. En minä tiedä mitään mistään tulevaisuudesta. Helvetti, tuo reikä tuolla taivaalla voi hetkenä minä hyvänsä vaan nielaista kaiken ja tehdä tästä kaikesta täysin turhaa”, Xen naurahti. Totta tosiaan naurahti. Kaiken päättymisen konsepti oli hänestä sillä hetkellä lähinnä hauska.
”Mutta huolimatta siitä… niin kyllä. Tunne on molemminpuolinen.”
Matoro vain katsoi Xeniä hetken… ja halasi tätä sitten tiukasti. Jos eilinen halaus oli maistunut lähinnä surulta ja lohdutukselta ja helpotukselta, tämä tuntui paljon lämpimämmältä. Uupuneelta mutta silti lämpimältä. Se tuntui lempeältä turvasatamalta keskellä kylmyyttä, epävarmuutta ja surua.
”Idiootti”, Xen kuiskasi, mutta antautui silti halaukseen ja kietoi kätensä Matoron ympärille. Se oli ensimmäinen hetki taivaalta tipahtamisen jälkeen, kun maa hänen jalkojensa alla tuntui aidolta.
Ja silloin myös taivas heidän yllään muistutti siitä, että siellä oli muutakin kuin kaiken syövä pimeys. Sielläkin oli kauneutta.
Kepe ja Snowie olivat katolla antenneja tarkastamassa, kun lumi tuli. Se alkoi värjätä Klaanilinnaa valkoiseksi. Heidän kotinsa alkoi muistuttaa enenevissä määrin Profeetan valtakuntaa. Kepe ei voinut olla miettimättä, oliko valkeus ja taivaan reikä se tapa, jolla Verstas tuli taas todelliseksi. Olisiko tämä se talvi, jona horisonttikin katoaisi, ja valkoinen pyyhkisi kaiken olemassaolevan?
Snowie katsoi lämpimänä loistavaa kaupunkia heidän allaan. Evakkoja tuli, evakkoja meni. Taas oli ilmalaiva tuonut kaupunkiin uusia asukkaita. Osaa poistuneista he eivät näkisi enää koskaan.
Jotkut asiat sentään pysyivät samoina, hän ajatteli ja havahdutti Kepen ajatuksistaan. Oli aika suunnata sisälle ja Kahvioon.
Ensimmäiset hiutaleet olivat tarttuneet visiirin pintaan ja alkaneet sulaa silmien edessä vesipisaroiksi. Tawa seisoi parvekkeella Nimdan siru kädessään ja toinen siru toisessa. Syksy oli ollut pisin ikimuistiin, mutta hän tunsi, että todellinen kylmä oli vasta saapumassa. Poskia vihlovalle tuulelle hän lausui vain yhden hiljaisen haaveen: Kevät, tulethan joskus.
Visokki oli saapunut admin-aukiolle seuraamaan mukulakiville laskeutuvaa lunta ja sitä ihastelevaa kansaa. Se tuntui kuorella pehmeältä, ei samalla tavalla riipivältä kuin syksyn sateet. Kun ympärillä kansa alkoi alakuloiseen nimeämishymniin, naulitsi visorak katseensa kellotornin viisareihin. Ajatus ajan loppumisesta eksyi täysin arkipäiväiseen mietteesen: se ikkuna ei yleensä ollut auki.
Kakaman viiksien huurre alkoi sulaa pubin lämmössä. Alta paljastui ystävällinen hymy. “Uusille aluille Umbraseni. Olemme nyt suurta perhettä, Bio-Klaani ja Musta Käsi!”
“On ihanaa, että olet täällä vanha ystävä”, Umbra hymyili. ”Toivottavasti tiimimme kolmas jäsen saapuu vielä luoksemme.”
Kaksikko halasi.
He olivat palanneet elokuvista hetki sitten. Ilta oli ollut täydellinen, eikä se ollut vielä ohi. Janife kohotti katseensa läpi kasvihuoneen lasikupolin ja hihkaisi innostuneesti Figalle. Tämä havahtui kukkaloiston keskeltä. Lumi kimalteli kasvihuoneen valoissa ja alkoi hiljalleen kuorruttaa heidän vehreän maailmansa kattoa valkoisella.
Peelo oli tarttunut tomerasti luutaan. Arkistojen oven edustalla oli kivisillä laatoilla äärimmäisen liukasta, joten hän halusi varmistaa, etteivät loput heidän vieraistaan liukastuisi viime hetkellä. Sisällä keitettiin jo kaakaota. Kotoisan tuoksun haistoi pihalle asti.
Sírendil rojahti tuoliinsa epävarmana siitä, oliko hän tehnyt tarpeeksi rohkaistakseen seurakuntaansa. Katsellessaan mustaa taivasta hän päätti aamulla viedä seremonian kukat Nenyalle.
Lumihiutaleet tanssivat kaupungin yläpuolella. Keetongu piti siitä. Nui-Kralhin voima toi toivoa. Lyijynharmaa sota-alus oli alkuun hirvittänyt, mutta ainakin sen kapteenilla oli sydän paikallaan.
Sopiva paikka tauolle oli löytynyt lopulta Nui-Kralhin katolta. Cody istui siellä elektroninen kaukoputki kädessään niin paikallaan, että hitaasti putoava lumi loi hänen päälleen samanlaisen pehmeän kerroksen kuin maastoon hitaasti katoavan ilmalaivakin.
…ja kiittäen, Toa Suga, piirtyivät viimeiset merkit paperille. Toa nousi tuolista hiljaa, suoristeli selkäänsä ja venytteli hieman puutuneita jäseniään hetken. Suga poimi tyhjentyneen olutlasin mukaansa ja poistui viimein huoneesta, paperikäärö kainalossaan.
Käärölle syntynyt värssy oli sekoitus muistojen murtovettä ja hetken laulua.
It’s getting colder Outside, outside, outside Don’t let the cold Anesthetize your fragile heart When your heart stops beating When you stop, stop breathing When your eyes are closed You feel so snow
Ensin se oli paljastunut äänestä, ei näköhavainnosta. Komppanian miehet kailottivat sen nähdessään: osa turhautumisesta, osa riemusta. Guardian laski sadeviittansa huppua tarkastellakseen männynoksille kerääntyvää kimaltelevaa valkoista. Hän pohti, mahtoiko kotonakin sataa lunta.
It’s getting cold And I’m the one to find a way, way out Don’t let the cold Break you down and tear you apart Now your heart stops beating Now you stop, stop breathing Now your arms are cold And your heart feels snow
And I know that you know That your eyes are full of snow And I know that you know The right way to go
And I know that you know That your eyes are full of snow And I know that you know The right way to go
The right way to go
The right…
It’s getting colder In your heart and my heart too I won’t let this cold Blur your eyes and reign over you We may go much slower And we may start, start over You will revive Taking my side
And I know that you know That your eyes are full of snow And I know that you know The right way to go
And I know that you know That your eyes are full of snow And I know that you know The right way to go
The right way to go
The right…
”Ai niin. Isä mainitsi jotain jostain televisiosta…”
”Täytyy olla. Ei äijä viilaisi linssiin tollaisesta jutusta.”
Kahvinkeittimen porina aamuöisessä taukotilassa oli ainoa asia, joka tahditti selakhilaanin ja toan sananvaihtoa. Kummankaan valvominen ei ollut yllätys kenellekään, joka ymmärsi linnakkeen sisäistä dynamiikkaa. Same olisi mielellään siunannut itselleen tavallista pidemmät yöunet Rumisgonen pitkän vuorokauden jälkeen, mutta käänteet eivät ikinä tulleet kohtuulliseen tahtiin. Ja Paaco tiesi kyllä, että tämänkaltainen neuvonanto oli parempi pitää ennemmin kuin myöhemmin. Kaikista hänen esihenkilöistään Same oli riskittömin herättää aamuyön pikkutunteina.
Samekaan ei ehkä ihan kuittaisi sitä sprinklerikikkaa olankohautuksella, mutta hän sentään ymmärsi, että tarkoitus pyhitti joskus keinot.
”Oletan, että olet jo yrittänyt haarukoida signaalin lähdettä.”
”Juuh, ja no, ei ole helppoa. Jos voisin vain kuulostella vihollisen komentopisteet, tämä sota olisi varmaan jo paketissa.”
”Mutta on silti jokin syy, miksi tästä on pakko puhua nyt heti?”
Uusi energiajuomatölkki sihahti auki. Paaco klikkaili aggressiivisesti auki tiedostoja.
”Muistat varmaan meikäläisen hypoteesin Kiro-Wahin nazo-opereissönin suhteen?”
”Muistan, mutta en tiedä, luotanko lähteeseesi.”
”Hei Samemän, tiedän hyvin, mitä mieltä olet Hatidista. Mutta kyllä ne vaan on paras lähde mitä ton rintaman tapahtumille voi edes toivoa. Ja radiosalaus on ainakin täysin onnetonta, eli kaikki niiden inteli on käytännössä meidän.”
”Ja osa siitä koskee Kiro-Wahia?”
”Niin. Siellä se pönöttää. Olen satavarma siitä. Täsmää kans nazojen raksaosaston liikkeisiin Rapulatvaa pitkin.”
”Hyväksyn tämän todennäköiseksi. Onko se jo toiminnassa?”
”Aika paha sanoa, mutta en näe syytä sille, ettei olisi. Nopeastihan tollaisen pykää. Vaivalloisempaa on suojaaminen, majoitteet, huolto, jne.”
Same kaatoi mietteliäästi lisää kahvia kuppiinsa.
”Oletko yrittänyt vielä murtautua heidän lähetyksiinsä?”
”Kaikkeen ei mullakaan ole aika viime päivinä riittänyt. Rajansa se venyvyyden naamiollakin.”
”Ymmärrän täysin. En ehtinyt sanoa, mutta hyvää työtä Rumisgonen kanssa, Paaco.”
”Wow, kiitti äijä. Tarkoittaa paljon. Mutta niin, torakoiden salaukset on myös parantunut ihan sikana syksyn edetessä. Kuten myös niiden tiedustelutieto: joku voisi luulla, että niillä on yksi pari silmiä taivaankannessa.”
”En ole poissulkenut sitäkään. Ajatteletko radiotornin suhteen sitä, mitä luulen?”
Paaco havahtui alkaneensa kuiskata. Todennäköisesti turhaan, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
”No kun. Mitä muuta varten se voi olla? Hatidin signaalien kaappaamiseen? Pliis, se on kuin karkin pöllimistä pikkuavustajalta. Onnistuu keneltä tahansa amatööriltä. Ehei, kyllä tää vähän varasuunnitelmalta vaikuttaisi: eikä ihan ketä tahansa varten.”
Same oli pitkän hetken hiljaa. ”Melkoisia liittolaisia, jos totta.”
”Yllättyneet parijonoon, rofl.”
”Niinpä. Pelkään, että saatat olla oikeassa. Ja toisessa tilanteessa pitäisin sitä kannaltamme melko yhdentekevänä… mutta tässä se saattaa kasvattaa kiirettä. Puhun Tawan kanssa aamulla.”
”Joo, hyvä. Meitsi vois valmistella yhtä juttua. En tiedä, muistatko, mutta meillä on vähän hyödyntämätöntä rautaa rajalla. Jos halutaan tehdä tää siististi… ehkä nyt olisi aika?”
Same pysähtyi vielä ovella selvästi keräämään ajatuksiaan. Hän katsoi kaavakuvia ruuduilla ja ymmärsi Paacon ajatuksen.
”Ehkä se ei ole tässä kohtaa liioittelua. Toivottavasti se on vielä toiminnassa.”
Paaco virnisti leveästi. ”Kohta ainakin on.”
Myrskyn ensimmäinen päivä
Lehuvirta
0746
Tusina sadetakkimyttyjä piti neuvonpitoa oksiston suojassa. Harmaassa aamukajossa puhujan tunnisti lähinnä äänestä. Sateen kohina oli niin kova, että miesten täytyi karjua pelkästään keskustellakseen. Lämmin puuro lohdutti miehiä laihasti syksyn kurjimman yön jälkeen.
”Uaah”, ulvahti Havok. ”Ihan sekopäinen sää.”
”Onhan näitä nähty”, Brangokk murahti hampaitaan kaivellen. ”Kotipuolen kärhämässä etsisitte nivusista hiekkaa. Niin voi sitä ihan sitten omassa päässään hiljaa miettiä, kumpi on mukavampaa, se vai tämä.”
”Puhukaa omasta puolestanne sen kodin suhteen”, Sixten sanoi. ”Aika samanlainen syksy täällä kuin meillä, javisst.”
”Ai mitä, eikö ’navia ole täydellinen paratiisi Vanhaan Maahan verrattuna?” Vazopp ivaili. ”Luulin että mikäseoli ’Perustuslaillinen Monarkia’ maksaa teille kaikille pelkästä lorvimisesta…”
”Ju, kyllä se grundinkomst-kokeilu johonkin etenee. Mutta ei sillä kivempaa säätä osteta.”
”Ai ei vai. Rahalla saa ja rakasetankilla pääsee. Sanopa tuo xialaisten säänhäirintäsatelliiteille tai ihan kelle tahansa rahaa rakastavalle veden toalle. Tai no, ei kai siihen periaatteessa toaa tarvita, vaan kaksi helvetin kovaa työukkoa. Keitäs sinisiä meillä onkaan… mites on, Yagak: saisitko tätä säätä hillittyä, jos lyödään hynttyyt yhteen?”
Muut ukkelit höröttivät sille hiljaa. Vazopp myös, mutta vähän myöhässä. Yagak käveli ulos tilanteesta ennen kuin kukaan ehti miettiä liian pitkään, mikä hänen elementtinsä mahtoi oikeasti olla.
Yagak kaapi lusikkahaarukalla viimeisetkin kaurakokkareista kattilan pohjalta ennen kuin huljautti astiaa juoksevassa vedessä. Kun hän nousi ylös virran varrelta, sadeviitan hupun laskos ryöpsäytti kylmän lirun vettä selkää pitkin. Hän olisi irvistänyt, jollei kaiken peittävä märkyys olisi tässä kohtaa myrskyä ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikea uskoa, että tätä märemmäksi voisi enää edes tulla.
Öinen myräkkä oli tulvinut telttapohjista läpi ja kohmettanut heistä useimmat jääkylmiksi. Telttapaikka ei ollut ollut edes huonoimmasta päästä, mutta siinä ei ollut huomioitu mahdollisuutta vuosikymmenen pahimmalle myrskylle ja tuhoisille tulville metsäkumpareita pitkin. Komppaniasta oli vaikea löytää miestä, joka olisi saanut viime yönä tuntia unta pidempään. Sen näki mäntyjen oksistojen peitossa sadetta piilottelevista skakdeista. Sade ei ollut enää aivan yhtä paha kuin yöllä, mutta läpimärkien telttojen pystyttäminen uudestaan sai odottaa parempaa hetkeä.
Aamiaistunti oli venynyt jo pitkänhuiskeaksi: komppanian johto oli jossain tiedonannossa. Myrskypilvien vaikutus koko Lieggimiesten läntiseen rintamaan oli vähintään lamaannuttava, ja pahimmassa tapauksessa ei auttaisi muuta kuin vetäytyä. Tiedustelun väki juoruili jo, että koko säätila oli eilisen taistelussa legendaksi nousseen ilman toan ansiota.
Tornari tai ei, Yagak ei voinut olla miettimättä, tunsiko hän tämän aiheuttaneen toan henkilökohtaisesti. Oli vaikea sanoa, ansaitsiko toa tästä hyvästä olusen vaiko selkäsaunan. Jos myrsky hidastaisi Allianssin valloitushankkeita edes viikon verran, syksyistä vellimaastoa kelpaisi sietää pieni hetki. Vaikka oli kyllä vaikea poistaa skeptisyyttä siitä, että tällaiseen myräkkään pystyisi kukaan toa yksin.
Keskustelussa ei ollut päästy ihmeisiin, kun Yagak palaili purolta puhtaan kattilan kanssa.
”Niin häh, mitäs tässä odotellaan?” Brungush murjotti ääneen.
”Tehtävänantoa, varmaan”, Rodarr sanoi. ”Tänne tulvien keskelle ei kannata uutta leiriä pystyttää, ja eteneminenkin on varmaan aika tyhmä idea juuri nyt. Ainaskin jollei Yagak kohta suostu kokeilemaan sitä veden emmentaalivoimien hallintaa…”
”Uitan sinut ensimmäisenä, kun saan ne haltuuni”, Yagak huikkasi.
”Aika tyhjä uhkaus tässä säässä”, Rodarr nauroi.
”Varo vaan. Odotan, että olet kuiva ja lämmin ja sitten vasta isken.”
”Niin ja siis elementti”, Zohan pisti väliin.
”Häh?” Rodarr huudahti.
”Elementtivoimien. Äijä sano emmentaali.”
”Voi skarrararr Zohan, se oli se vitsi.”
”Ai jaa. En kyllä ihan osta, että tietäisit noin hienoja sanoja.”
”Niin että meinasitte että peräännytään varmaan taas?” Brungush sanoi ja huokaisi tuskastuneena. ”Jos meikäläiseltä kysytään, niin tämmöisten sietäminen oli ihan vaan odotettavissa sillä tavalla, millä tätä sotaa johdetaan. Pari nopeeta iskua klaanilaisten taktisiin pisteisiin ja oltaisiin jo nautiskelemassa voiton antimista jossain lämpimämmissä maisemissa!”
Yagak hymähti ja istui aseveljien seuraan sateensuojaan katajistoon.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa?”
Useampi jermuista ähkäisi.
”Nyt saa kyllä jo minun mielestäni ihan pikkuisen valittaa”, Zohan sanoi.
”Henkimaailman hommia, tiedustelu puhui jonkun toan tekosista”, Yagak sanoi. ”Eli ei tässä ehkä muuta voi kuin valittaa. Kuuliko joku enemmän siitä myrskyn alkupisteestä?”
Skakdit lähinnä vilkuilivat toisiaan odottaen, että joku puhuisi. Hetken päästä vanha ukko Brangokk yskäisi ja korotti ääntään: ”Jututin tuossa tunteroinen sitten niitä itärintaman sissejä, jotka tulivat saattamaan lutin ja kessut tiedonantoon. Niillä äijillä ei ole kyllä ollut mitään kuria, lörpöttelevät ihan kenelle tahansa… mitä nyt ymmärsin, niin se torakoiden eilinen ilma- ja merivoimien karkelo johtui kai siitä, että Bio-Klaani liikutti jotain isoa kaakon suuntaan ja takaisin. Ilmeisesti aika paljon menetyksiä nazorakien puolelta, Klaanin puolelta ei varmistettuja. Jälleen vaikuttaa siltä, että meikäläiset olisivat voineet ehtiä taisteluun, jos torakat vain viitsisivät pyytää.”
”Pah, ne tahtoo pitää isot taistelut itsellään”, Brungush murahti. ”Laulattavat tykkejä Imperiumin kunnian puolesta ja pitävät meidät täällä hoitamassa ne tylsät jutut. Helppo sitä on sanoa olevansa sotasankari, jos joku muu polkee puolukoita ja käy tylsyttämässä scimmyjäRune scimitar puihin ja alkuasukkaisiin. Tää sota on kyllä yksi vitsi, ei täältä kunniaa käydä hakemassa.”
”Palkka juoksee, ei voi valit-”
”Turpa kiinni nyt jo oikeesti Vazopp. Joku välittää muustakin kuin rahasta. Tuhlaan mun koko nuoruuden tällä saarella tätä menoa.”
”Meni vissiin tunteisiin?”
”Meni.”
”Sori Brungush.”
Brungush mutisi loukkaantuneena ja tepasteli Vazoppin luo vastaanottamaan rivakan halin.
”Voidaan teroittaa sun scimmy myöhemmin yhdessä. Tiedän, että se harmittaa sua.”
”Kyllä minä sen itsekin osaan tehdä. Mutta kiitti Vazopp.”
”Mites muuten Yagak”, Havok kysyi, ”etkö sinä ollut sieltä idän rintamalta alkujaan?”
Yagak oli hetken hiljaa.
”Kyllä. Miten niin?”
”Niillä oli aitiopaikka tuon eilisen seuraamiselle. Varmaan olisi ollut aika eri lopputulos, jos torakat olisivat päästäneet ne puuttumaan siihen show’hun. Majuri Rlorzedtillä on vissiin aika häijyjä äijiä töissä… siitä puhutaan aika outoja juttuja. Kukas se olikaan se teikäläisen komentaja?”
”Suuri ja paha Gurg”, Yagak sanoi tottuneesti.
”Tosi kumma. Et ole ikinä oikein vaikuttanut tyypiltä, joka päätyisi Rlorzedtin alaisuuteen.”
”Miten niin?”
”En tiedä. Niistä puhutaan kaikkea hämärää. Salatieteitä, Gaggun salainen tiedejaosto, elementtivoimia.”
”Sinne ei kyllä pääse ihan kuka tahansa”, Brungush murahti. ”Yritin hakea, mutta Rlorzedt pitää selvästi aika tiukkaa jöötä siellä.”
Brangokk tuhahti. ”Et sinä sinne halua. Sitä paitsi sen Gurgin porukassa on muutenkin aika epäilyttävää sakkia. Mitäs pahaa Yagak on menneisyydessään tehnyt päästäkseen noin rankkaan seuraan?”
Se ei ollut kovin vakava kysymys, mutta Yagak ei halunnut jättää siitä huomattavan pitkää hiljaisuutta leijailemaan ilmaan.
”Olen vain viestimies”, Yagak sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taikajutut ja salaisuudet ovat muutenkin isonatsaisempien hommia.”
”Haha”, Rodarr hörähti. ”Noinhan sinä sanoisit, jos salailisit jotain!”
Yagak ei kääntänyt katsetta Rodarriin.
”No, täällä joka tapauksessa ollaan. Joten en tiedä, mitä Gurgin laivalla puuhataan tällä hetkellä. Varmaan jotain Nimda-juttuja.”
Rodarrin ilme kertoi, että hän ei olisi aivan halunnut päästää tästä irti, mutta hän päätyi läimäisemään Yagakia yläselkään kovaa. Avokämmen lätsähti märästi sadetakkia vasten.
”Eivät ne noin huonolle valehtelijalle kyllä mitään sellaista näyttäisi!”
”Joo, tuo mies kyllä syötäisiin salatiedeosastolla viikossa!” Havok naurahti.
”Älkää härnätkö Yagakia”, Brangokk sanoi. ”Luti siirtää sen takaisin sinne idän rintamalle joku päivä, ja sittenhän teitä kaikkia itkettää.”
Yagak hymyili takaisin vaisusti. Tässä oli nyt tilanteen huomioiden yllättävän hyvä olla. Mutta hänestä tuntui, että viime yönä oli käynnistynyt jonkinlainen ajastin sille, kuinka pitkään hän voisi vielä ylläpitää tätä. Veto kotia kohti oli taas voimistunut, eikä hän voinut vastustaa sitä enää kovin kauaa.
Myrskyn toinen yö
Rantalehto
00:15
Puistojen käyttöaste oli romahtanut hallitsevan säätilan muutosten myötä. Eipä Rantalehdon puistossa poutaisenakaan syysyönä juuri liikuttu.
Vanha munkki oli kuitenkin yhä meditoimassa sienikokoelmansa seurassa. Otlekin mielestä hyypiö ei vaikuttanut tyypiltä, joka raportoisi Klaanin johdolle kulkijoista, mutta oli parempi pistää varman päälle. Tuoksusta päätellen osa munkin sienistä oli harvinaista lajia, jonka kuivatuista hatuista saisi uutettua Enkin himoamaa hermomyrkkyä. Kukaan veljeskuntalaisista ei ollut kuitenkaan uskaltanut neuvotella asiasta, pihistämisestä puhumattakaan. Ties mitä mielikykyjä äijänkäppyrällä oli. Leiter oli kehottanut osoittamaan varovaisuutta ’sen oraakkelin’ väen kanssa. Kyllä hiippailija hiippailijan tunsi, eikä olllut viisasta näyttää korttejaan ilman hyvää syytä.
Otlek sujahti pensaan ali. Hän kulki loikkien violetiksi muuttuneen tammenlehtimaton yli, jottei siihen jäisi jälkiä. Vaikkei sillä ehkä ollut juuri väliä: luissaan Otlek tunsi tuulen olevan yltymään päin. Lehdet eivät jäisi paikalleen mätänemään.
Tammen juurella oli muutamia kiviä jäänteenä vanhasta rantaviivasta. Sade ropisi niistä laakeimpaan eri tavalla. Matoran työnsi sormensa sen kulman alle ja nosti. Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin se olisi vaikuttanut yllättävän keveältä graniitiksi. Kiveä se oli kuitenkin vain ulkonäöltään.
Tunneli putosi ensin pari metriä alaspäin, Otlek pudottautui tottuneesti sen pohjalle. Vettä oli melkein nilkkaan ja sitä tippui katosta ja tihkui seinien mannoksesta. Suuren tammen juuret nielivät ahnaasti, mutta liika oli liikaa. Lähisaarella Veljeskunnalla oli ollut vuosikymmeniä tunneliverkoston hiomiseen suhteellisen mukavaksi ja toimivaksi; viidakon sadekauteen he olivat sopeutuneet poistokanavin ja pumpuin. Tämä tukikohta oli ollut käytössä vain pari kuukautta ja salaus oli tehnyt hienosäädöstä hankalaa.
Otlek astui valokivien himmeään hehkuun. Pääkammioon oli rakennettu eräänlainen puulattia paksuista oksista ja myrskyn ensipäivän katkomista oksista. Kunnon sahatavara olisi toiminut paremmin, mutta lautakasan kuljettaminen puistoon olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää. Kotisaaren poltto, kuolleet toverit ja vihollispuolelle siirtynyt johtaja pistivät märän lattian ja tiputtavan katon kuitenkin jonkinlaiseen mittakaavaan. Sitä paitsi flunssaisimmat pääsivät Telakalle paranemaan.
Suurin osa riippumatoista roikkui täysinä, ja pääkammiossa kaikui tuhina ja kuorsaus. Sisäänkäytävän pielessä valvoi Ibra paljastettu miekka sylissään. Tämä nyökkäsi Otlekille.
”Iltaa, veli. Onko johtaja hereillä? Olisi uutisia linnasta ja rintamalta.”
”Kiireinen yö?”
”Tulin kun pääsin. En voinut noin vain irrottautua. Voin minä odottaakin, jos hän nukkuu.”
Ibra murahti kolkosti. ”Hän on hereillä.”
”Kiitos.” Otlek asteli lattian oksiston yli ja sisään sivukäytävästä, joka oli kaivettu yläviistoon niin, että se oli muuta luolaa kuivempi. Matoran veti varovasti auki kirjaillut verhot ja luikahti sisään.
Leiterin kammio oli koruton ja synkkä. Seinustalla oli kapea vuode. Pöydän virkaa toimitti tyhjä kranaattilaatikko, jolla oli pieni mutta tarkkaan piirretty saaren kartta ja nyrkin sisään mahtuva valokristalli. Johtaja istui ohuella tyynyllä pöytänsä ääressä. Oliko hän ollut täsmälleen samassa asennossa viimeksikin? Jopa Raham ja Ibra kävivät ulkona silloin tällöin, joskus jopa kaupungissa. Mutta Leiter oli nähnyt viimeksi taivaan tullessaan saarelle norsupäästäisen kyydissä. Oman naamionsa läpi hän oli katsonut maailma edellisen kerran kotisaaren vehmaudessa. Miksi vuorokaudenajoilla, tai ajan kulumisella ylipäätänsä, olisi mitään merkitystä johtajalle?
Leiter avasi silmänsä ja käänsi katseensa tulijaan. ”Veli Otlek. Mainitsit uutisia.”
”Johtaja”, Otlek nyökkäsi, tai ehkä se oli pieni kumarrus. ”Vartija on elossa. Hän on soluttautunut skakdipalkkasoturien leiriin Lehu-Korosta pohjoiseen.”
Mirulta ei voinut lukea minkäänlaista reaktiota. ”Ja tietääkö Linnoitus tästä?”
”Kyllä. Hän otti itse yhteyttä ylläpitoon leirin radiolaitteilla viime yönä. He pitävät asian vielä salassa, jottei se vuoda Imperiumille ja paljasta soluttautujaa. Käsittääkseni tieto on vain ylläpidolla, ja Matoro Mustalumella.”
”Ja minulla”, Leiter sanoi hiljaa. ”Ja sinulla.”
”Niin. Ilmoitin myös linnulla veli Enkille. Vartijan hengissäolo muuttaa nähdäkseni asemaamme Klaanissa. Hyvään suuntaan.”
”Jatka.”
”Johtaja?”
”Sinä ja Enki olette sanoneet toistuvasti, että piilottelumme vaarantaa yhteistyön Linnoituksen kanssa. Ja nyt he saavat mehevän salaisuuden rintamalta ja kertovat sen heti Otlekille. Miksi?”
”He uskoivat, että pystyn auttamaan”, sanoi Otlek epävarmana. ”Joten lainasin heille yhden harakoista ja opetin sille tempun, jotta Mustalumen kenttätehtävällä jättämä paketti päätyisi Vartijan käsiin. Olisin kysynyt mielipidettäsi, mutta jouduin toimimaan nopeasti. Vierailu täällä olisi vaikuttanut epäilyttävältä.”
”Saat vielä Tawalta sulan naamioosi”, sanoi Leiter. ”Ja Enkikin on varmasti kiitollinen.”
”Niin”, Otlek tuhahti. Kun Enki pääsisi takaisin julkisuuteen, he kävisivät ostamassa Tednin kanssa johtajalle sellaisen mukin, jossa lukisi Maailman Parhaalle Pomolle. ”Luulen, että he luottivat asian minulle, koska olin juuri auttanut koordinoimaan torjuntahyökkäystä Rumisgonen operaatiossa. He yhyttivät minut aamulla Telakalta. Muista, ettei ylläpito lainkaan tiedä sinusta, ja Enkikin tilanne on heille vielä epäselvä.”
Leiter mietti tätä hetken hiljaa. ”Hm. Vai on Vartija elossa. Se tekee suunnitelman seuraavista askelista epävarmempia.”
Et ole tosissasi, Otlek ei sanonut. Hän oli ollut Guardianin kanssa rintamalla. Hän oli nähnyt Erysin ottavan luodin ja Vartijan kuolevan sen takia sisältäpäin. Hän oli nähnyt Tawan silminnähden onnellisena muutama tunti sitten. ”Se tekee myös toiminnastamme kaupungissa helpompaa, johtaja.”
”Muista paikkasi ja tehtäväsi”, sanoi Leiter. ”Emme tulleet tänne istumaan bingossa ja vetelehtimään majataloissa. Kertoiko hän mitään Ämkoosta?”
”Ei ainakaan mitään, mitä he olisivat välittäneet minulle”, vastasi Otlek.
”Hyvä. Avaa verho.”
Otlek kääntyi ja veti kankaan suppuun. Takana tuijotti tusina silmäpareja. Ibra ja Raham olivat jossain takana ilmeet neutraaleina. Muut näyttivät jokseenkin noloilta.
”No niin, kuulitte uutiset”, Leiter huokaisi. ”En luottaisi ninjaan, jonka alitajunta ei herätä häntä kuiskausten ja juonittelujen ääneen syvimmästäkin unesta. Fortel, jatka seinien tilkitsemisen kanssa, tai joudumme kaikki niiden sairaalasiipeen. Otlek, Fortelin avuksi. Ratka ja Mostle, kerätkää tiimi parakeilta ja lähtekää Lehu-Koron suuntaan. Kun Vartija on vapaalla jalalla, pitää meidän päästä tilanteen tasolle. Toimikaa.”
Otlek kumartui verhon ali ja sulki sen perässään. Kaukaukasvoinen Fortel venytteli jalkojaan ja urahti jotain maanpaossa elämisestä. Hän asteli oksalattiaa pitkin huoneen nurkkaan, jossa oli osittain veden alla oleva harmaa kumpare litisevää savea. Viiksekäs ninja alkoi lapioimaan sitä puuämpäreihin, joista Otlek ryhtyi lätkimään sitä seinälle. Siitä tulisi ihan mukava savipinta kunhan se pääsisi kuivumaan. Otlek ei ollut varma, tapahtuisiko se ennen kuin Leiterin suunnitelma saavuttaisi huippukohtansa ja he pääsisivät piilottelusta.
Suuri Norsupäästäinen käänsi kylkeään syvennyksessä, ulvahti ja jatkoi uniaan.
Myrskyn toinen päivä
Suurkylän komentopiste
17:49
Sade piiskasi entisen Suurkylän kattoja sekä tulvi ahtailla kaduilla. Imperiumin pioneerit oli asetettu pyhälle tehtävälle raivata entisen matoralaisasumukseen syvempiä ja suurempia ojia tulvavesien hallitsemiseksi. Moni nui-korolainen kellari oli kastunut ja tulvinut täyteen viheliäisen raskasta sadevettä. Vaikka Imperiumi ei jättänyt yleensä jälkeensä niinkään valloitettuja kuin ravinteista karuiksi raastettuja maita, oli Nui-Koro ehtinyt syksyn mittaan muodostaa vahvan valloittajamyytin.
Näitä perustuksia olisi suojeltava, sillä ne olivat merkki toivosta mahdottomia voimia vastaan. Suurkylän vanhan nimen zankrzorankielinen versio, Kiurazirla, kaikui yhä useammin pihtihampaiden välissä uuden voiton monumenttina. Nimi ei ollut kelvoton, mutta vasta Imperiumi antaisi sille arvokkuutta.
Eräässä suurkyläläisessä vanhassa kivitalossa paloi valo. Rappiollisena entisaikana se oli ollut asumus, ehkä myös toimisto, eräälle vanhan Suurkylän edesmenneelle johtajahahmolle. Nyt pienellä mökillä oli uusi asukki. Kenttäjohto oli pitänyt runollisena, ehkä huvittavanakin, että asumus annettaisiin väliaikaismajoitteeksi entisen omistajan surmaajalle. Harvoin Imperiumi palkitsi sotilaitaan näin suoraviivaisella tavalla — ei pitänyt luoda vaarallisia ennakkotapauksia ansaintakeinoista — mutta tavanomainen ei ollut sotilaskaan.
Sotilas istui ristiasennossa matoralaiskokoisen tuvan kivilattialla. Sotilaan mekaaninen kaulapanta toimitti kolmea tarkoitusta: ensisijaisesti siihen kiinnitetty mikrofoni välitti jokaisen hiljaisimman huokauksenkin jonnekin pilvien yläpuolelle tiedustelun herkeämättömään tarkkailuun. Toivottavasti nuoremmat tiedustelu-upseerit nauttivat jokaisesta hänen nieleskelynsä ja pureskelunsa äänestä, mietti sotilas, sillä niitä olisi kyllä tarjolla. Toissijaisesti kaulapanta oli nöyryyden ja kunnioituksen symboli: kukapa hän olisi paitsi Imperiumin uskollinen käskyläinen.
Kaulapannan kolmas tarkoitus oli pitää äärimmäisen huomaamatonta mutta sitäkin rasittavampaa sirinää.
Laite oli yllättävän hiljainen, mutta sen keskusyksikkö päästi pientä kirkasta ja epäsäännöllistä ääntä, jos muut äänet sallivat sille laisinkaan kaistaa. Ja etenkin, jos yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä nimenomaan meditoimiseen.
Sateen ropina vasten talon tiilikattoa hiveli sielua verrattuna siiheen sähköiseen siritykseen, joka kaulasta antoi ilmoittaa itsestään. Mutta oli hän epäedullisemmissakin olosuhteissa rauhoittanut sieluaan. Valkoista turagaa ei tunnettu pelkistä taidoistaan.
Ämkoon vasen käsi lepäsi hänen polvellaan. Toisen polven päällä ei näkynyt kättä, ei mustaa eikä punaista. Mutta oliko sillä väliä, jos huoneen ainoa asukki piti silmiään rennosti ummesssa?
Hän keskittyi oikeaan polveensa. Pinnistelystä ei ollut apua. Menetetty varjokäsi ei ollut tavallinen raaja. Se ei ollut käsi, jolla vihreä matoran oli pidellyt kynää ja sivellintä. Se ei ollut käsi, joka oli ansainnut kantaa aseista mahtavinta. Sen ei tarvinnut olla iäksi mennyttä.
Se oli tullut hänen sisältään, eikä sen lähde ollut poissa.
Polvi. Hartia. Ilma. Pieni veto ikkunan yläraosta kulki jatkuvasti tilan halki. Hän tunsi sen. Se kipristeli siinä, missä ulkoinen tarkkailija olisi nähnyt vain ilmaa. Polvi. Hartia. Ilma.
Hän oli valmis. Hän oli.
Ämkoo nosti kätensä hartioidensa tasalle. Hän avasi jalkansa ja painoi päkiänsä kivilaattoja vasten. Toa nousi seisomaan tasapainoiseen haara-asentoon.
Nazorakein harmaanhimmeä upseerimiekka oli kylmän takan reunalla. Sen kahva oli oikealla puolella, terä lepäsi laastipinnalla vasemmalla. Kahva oli kylmä ja kova, mutta miekka oli tehty taidolla. Sen tekijä oli tuntenut tasapainotuksen salat.
Totta kai se oli vain roskaa verrattuna oikeaan miekkaan. Mutta nyt se saisi kelvata.
Terä leikkasi ilmaa ja laskeutui pirun nilkan viereen. Silmänsä kiinni pitävä hahmo laskeutui yhden polven varaan ja vei miekankahvan taakse. Syvä hengitys sisään. Pisto eteen ja ylös.
Ovi paukahti auki, kylmä tuuli puski sisään ja raskaat askeleet vavisuttivat lattiaa. Kenen tahansa meditaatio olisi katkennut sellaiseen meteliin. Ämkoo avasi silmänsä ja upseerimiekka kalahti lattiaa vasten. Metallisen kolossin sateesta märkä haarniska tervehti käsipuolta miekkapirua oviaukosta.
Kyborgi kömpi sisään matoralaiskokoluokan ovesta sekä antoi myrskytuulen läimäistä uksen kiinni takanaan. 437 oli ryvettynyt, mutta ei vain sään takia — nazorakin rintapanssari oli näkyvästi lommoilla ja muutamissa raajoissa ja nivelissä oli vähemmän elegantin näköisiä, selvästi väliaikaisia korjausratkaisuja pitkällisempää huoltoa odotellessa. Konetorakan kaulaservot surahtivat äänekkäästi, kun hän käänsi tuiman katseensa alas lattialta miekkaansa poimivaan Miekkapiruun.
Toissailtana äkilliselle komennukselle lähtiessään 437 oli ollut huomattavasti toimintakykyisemmän näköinen. Hopeisen haarniskan pinnoite oli lommoilla ja everstiltä oli riisuttu joitakin asejärjestelmiä kokonaan, todennäköisesti huoltoa varten.
”No”, Ämkoo sanoi virnuillen. ”Miten meni?”
”Uskon eversti Ämkoon olevan jo tietoinen, että lentue torjuttiin aivan vihollisen porteilla.”
”Olen hyvinkin, mutta se ei kerro paljoa. Mitä sinulle tapahtui?”
”Bio-Klaani oli varautunut vastaanottokomitealla. Olin lähellä surmata heidän ilman toansa kunniakkaassa taistelussa, mutta jouduin tekemään pakkolaskun saatuani osuman polttoainetankkiini… sääliksi kykenin vain seuraamaan sivusta, kuinka moni rohkea sotilas antoi henkensä Imperiumin kunniaksi.”
”Tietenkin, ja kunnia heille uhrauksestaan”, Ämkoo sanoi hipihiljaa. ”Itse et näemmä onnistunut samassa?”
”Kokeilet rajojasi, eversti”, 437 sanoi kylmänviileästi.
”Leikkimielisesti vain, eversti hyvä”, Ämkoo sanoi leveän hammashymyn läpi. ”Pahoitteluni, jos vaikutin epäkunnioittavalta. Mutta olenhan kuitenkin oikeassa, että kuolema Viimeisen Imperiumin eteen olisi paras mahdollinen kohtalo?”
”Onkin, ja jo kerran sen olin valmis tekemään.”
Ämkoon sanat oli tarkoitettu piikittelyksi, mutta 437 seisoi jotenkin normaalia ylpeämmän näköisenä niihin vastattuaan. Harva sentimentaalisuuden ripe pääsi kone-everstin teräskuoren läpi, mutta nyt tämä kuulosti puhuvan suoraan sydämestään. Mikäli sellainen vielä siellä jossain oli.
”Ymmärrät varmasti, että kerran aikoja sitten uhrasin itseni suuremman tarkoituksen edessä. Ja minua palkittiin siitä hyvästä. Sen määräsi hän, joka silloin kulki nimellä Kenraalieversti 003. Nyt hän on poissa, ja hänen ruumiinsa ruokkii Pesän maaperää. Hänen käskynsä antoi minulle uuden mahdollisuuden, ja uuden ja uljaamman kehon. Sain kyvyn nousta uudestaan taisteluun Kotimaan puolesta.”
”Kuin ta-lintu tuhkista.”
Konesilmät tuijottivat vihreähehkuisina Miekkapiruun. Valtavan terästorakan metallinen ranka kyyristyi kyykistynyttä Ämkoota kohti. Se taipui keskivartalosta tavalla, jolla yksikään luonnollinen nazorak ei taatusti taipunut. Ainakaan ilman hirvittävää väkivaltaa. Epäautenttinen hymy arpisilla epäsymmetrisillä kasvoilla tervehti Ämkoota lähempää.
”Voisi sanoa, että annoin saman mahdollisuuden sinulle… siellä entisen kotisaaresi rannoilla. Silloin meidän kunniakkaan taistelumme päätteeksi, kun annoin sinun elää ja valitsit polvistua.”
Miekkapirun ilme värähti hieman. Hän kanavoi sisäistä tyyneyttään ja puski sen takaisin kasvoilleen.
Siitä oli kuukausia, kun Ämkoo ja Eversti 437 olivat kohdanneet Veljeskunnan saarella vihollisina. Mutta Ämkoo kyllä muisti sen kuin eilisen: 437:n pitelemässä hänen omaa miekkaansa hänen sydänvalonsa yläpuolella, uhkaamassa surmata hänet sillä. Hän muisti veren maun suussaan ja 437:n kauhistuneen katseen, kun hän oli valmiina sivaltamaan tämän hengiltä Alku taas käsissään.Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä
Ja nyt hän oli tässä. Ilman oikeaa miekkaa ja miekkakättä. Elämä todella vei yllättäviin paikkoihin.
”Muistan sen jokseenkin eri tavalla”, hän sanoi vaitonaisempana. ”Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat.”
Hymy kaikkosi 437:n suulta kuin pois kytkettynä. Tämä nousi täyteen pituuteensa taas.
”Sitä paitsi vahinko oli hyvin paikallista. Vaadin vain muutamia rutiinikorjauksia, mutta olen valmis kentälle alle viikossa. Samalla koeajan muutamia uusia asejärjestelmiä, jotka tiedekunta on lähettänyt kenttätestaukseen.”
Potra poika, Ämkoo ajatteli. Tulta päin taas uudestaan ja uudestaan. Eräässä toisessa kulttuurissa synnyttyään tämä olisi varmaan jo hypännyt omaan miekkaansa ja lopettanut oman tarunsa siihen.
Huoli kiipi Ämkoon mielen päälle: oliko komentoketjun yläpääty saanut kuulla… siitä, mitä hänelle oli tapahtunut kesken Guardianin jahdin?
Vain yksi verinen yskös mättäälle. Sitä oli näkemässä vain muutama jääkäri, jos hekään. Oli ollut hyvin pimeää. Silti… oli sitä parempi, mitä harvempi tiesi. 437:n ilmeestä oli mahdoton tulkita, mikä tämän todellinen tarkoitusperä oli, mutta Ämkoo ei halunnut antaa hänelle pienintäkään syytä epäilykseen.
”Liikuttavaa, kuinka huolissasi olet. Voin vakuuttaa, että olen aivan yhtä taisteluvalmis kuin aina.”
”Prikaatinkenraali 088 käski sinut terveystarkastukseen”, kyborgi sanoi. ”Eräs Tiedekunnan kirkkaimmista mielistä varmistaa vain, että olet täysin kenttäkuntoinen. Ei ole syytä huoleen.”
Tässä täytyi olla jokin koira haudattuna. Ämkoo piti ilmeensä asiallisena ja vastasi:
”Kaikella kunnioituksella, eversti hyvä… mutta en aio vastaanottaa ainuttakaan mekaanista raajaa jos niin ei erikseen käsketä.”
”Ehkä sinun kannattaisi.”
437 hymähti ja pyöräytti toisen yläkäsistään kokonaan ympäri ranteen kohdalta ja sulki ja avasi rautasormiaan salamannopeasti. Hän tuijotti Ämkoon raajatonta olkapään tynkää.
”Ehkä muutamalla… päivityksellä Viimeinen Vartija ei enää yllättäisi sinua. Tiedustelulla on uusi vainu hänen suunnastaan.”
”Hah”, Ämkoo tuhahti. ”Niin ne sanoivat viime kerrallakin.”
”Osoittakaa kunnioitusta, eversti. Kamera-aineistoa on analysoitu Metastaasilla… ja vaikuttaisi siltä, että admin Guardianiksi epäilty hahmo ylitti Rapujoen uiden ja suuntasi siitä itään. Viimeinen vakavastiotettava havainto hänestä on Aavelehdon rajalla vaeltamassa syvemmälle LehuunMutta mitä tapahtui viimeiselle vartijalle?.”
Ämkoo nyökkäsi hitaasti.
”Mistä voitte olla varmoja, että hän ei ole jo palannut Klaanin hallitsemille alueille?”
”Tiedustelulla on enemmänkin. Kaikki ajan kanssa.”
Eversti 437 kääntyi kankeasti kokonaan ympäri ja asteli taas ovelle.
”Sitä paitsi meteorologian osasto on kehottanut pysymään sisätiloissa. Ennuste on historiallisen huono, emmekä voi jatkaa jahtia ennen kuin sää selkenee. Suuntaamme länteen myrskyn rauettua.”
”Totta kai. Ehkä minulla sitten on hetki aikaa puoskarinne käsittelyyn”, Ämkoo sanoi vaisusti. ”Pitäkää minut kartalla, kun tiedätte enemmän Vartijan liikkeistä.”
437:n pää kääntyi vielä oviaukolla häntä kohti.
”Toivottavasti olet luopunut viimeisestä sentimentaalisuudestasi hänen suhteensa, eversti. Sinäkin kaipaisit kunniasi takaisin.”
Ämkoo hillitsi itsensä lähes täysin. Vain tiedustelupalvelun agentti korkealla pilvissä kuulokkeet päässä sai nauttia sen hiljaisen huokauksen, joka hänestä pääsi.
”Illanjatkoa, eversti”, hän lopulta sanoi.
Myrskyn kolmas yö
Metastaasi
02:05
Toimistotöitä oli montaa sorttia. Tämä ei sopinut niille, joita pelottivat korkeat paikat.
Jos uskalsi katsoa yhdestä yläkerroksen harvalukuisista ikkunoista, oli parempi pitää aurinkosuoja visusti päällä. Joku muu olisi ehkä pitänyt romanttisena ajatuksena sitä, että he olivat ankkuroituneena taivaaseen ja saivat voimansa itse tähdistä. Mikäli oli täällä komennuksella kuukautta pidempään, oli mahdotonta olla hukkaamatta sitä romantiikkaa joko tiedustelutyön puuduttavaan todellisuuteen tai sitten siihen mykistävään ymmärrykseen, kuinka lähellä tähdet olivat. Ja kuinka pieniä ne todella olivatkaan.
Pahemman mökkihöperyyden iskiessä miehistön jäsenet vetivät välillä suojapuvut päälle ja lähtivät ”taivaskävelylle”. Ylin johto ei ollut antanut sille valtuutusta, mutta hulluksi tällä komennuksella tulisi ilman pientä ulkoilua. Juuri nyt avaruussää ei ollut sille kovin suotuisa.
Himmeä vihreä hehku valaisi kalvakan mustavisiirisen nazorakin kasvoja. Nakutus mekaanisesta näppäimistöstä kilpaili prosessorin kurnutuksen kanssa. Kelat pyörivät tasaisesti koneen kyljessä. Aina välillä taustalla kuului se aavemainen huokailu, jota maailma piti näin korkealla. Huipulla tuuli kovaa, jopa täällä koko alla olevaa kupolia riivaavien myrskypilvien yläpuolella.
Näin korkealta kaikki näytti pieneltä… paitsi se määrä informaatiota, joka laitteiden läpi virtasi. Sitä oli hukuttavan paljon. Helpottihan se varsinkin kuvamateriaalin katalogisointia, mutta vei myös hyvin suuren osan aluksen sisätilasta ja poltti akkuja ennennäkemättömällä vauhdilla.
Mustavisiiri piti mietintätauon, katsoi näppäimistöään ja nakutteli menemään.
> haku: rapulatva2 // kk:9-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 20256907 leikettä.
Liian laajaa. Mustavisiiri murahti turhautuneena, tarkisti kansiostaan pari tuoretta printtiä ja jatkoi.
> haku: rapulatva2 // kk:10-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 95490 leikettä.
Yhä kuin neulaa heinäsuovasta. Hänellä ei ollut aikaa kahlata läpi tuollaista määrää aineistoa, eikä niissä kaikissa varmastikaan ollut tunnisteita… nazorak raahasi näppäimistön sivuun, nappasi sisäpuhelimen luurin kouraansa ja pyöritti rullalla lähiesimiehensä numeron.
”Hyvää iltaa, kapteeni”, hän sanoi suuosaan. ”Ei, ei merkittävää edistystä. Melko toivoton homma tässä aikajänteessä. Niin, niin. Ei riitä henkilöstöresurssit. Sitähän minäkin sanon. Ei vaan riitä työaika, minäkin täällä yhdeksättä tuntia. Hirveän hienot masiinat viritelty, mutta kenelläkään mitään visiota, kenen näitä pitäisi ajaa. Kaikella kunnioituksella, toki. Ei tämä kenenkään vika tietysti ole. Ketterää paskiaista siellä Lehussa jahdataan, silmäthän tässä loppuu kesken. Joo, siellä ollaan suut vaahdossa valmiita kiinniottoon… mutta todisteita sijainnista ei oikein vielä ole tarpeeksi. Sitä varten minäkin täällä ylitöissä.”
Mustavisiirin katse harhaili työpisteellä olevissa papereissa. Hän pyöritteli kuulakärkikynää sormiensa välissä ja kuunteli hetken. Kylläpäs kapulla nyt oli asiaa. Näin korkealla hyväkin tiedustelu-upseeri lepsuuntui muodollisessa viestinnässä: näitä piuhoja salakuunnellakseen vihollisen täytyisi olla itse aluksella. Tai kaikkitietävä.
”No tuotahan minäkin viime viikolla mietin, mutta sillä sektorilla on noita punaisia hälytyksiä ollut riittämiin muutenkin. Aika liipaisinherkkiä ne ovat sen suhteen, mikä kaikki menee punaisen piikkiin. Juu, vainoharha valtaa alaa. Siinä asteikossa on kuusi sävyä, voisi vähän käyttää harkintaa, mikä kaikki on maailman tärkeintä. Ai mitä? Joo, olen yrittänyt. 437:n kameramateriaali on aika nopeasti kahlattu. Ei vaan sitten kai ole sellaista muistia, mikä siihen keskusyksikköön mahtuisi kunnolla. Eikä kunnianarvoisa eversti nyt mikään kamerajalusta olekaan. Ai mitä, oikeastiko? Tahtorakia vastaan? Perhana, sen kun olisin ollut näkemässä.”
Toisesta päästä jaettiin pitkiä näkemyksiä tiedustelun hyödyntämisestä ketterässä ja sopeutuvassa taistelustrategiassa. Siinä samassa mustavisiiri painoi luurin olkapäätään vasten ja jatkoi nakuttelua. Entä jos…
> haku: rapulatva1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 341659 leikettä.
Äh. Hän oli unohtanut, kuinka obsessiivisesti pääesikunta halusi nauhoittaa sen toisen everstin joka sutkauksen. Rajansa kaikella, myös varautumisella. Ei ihme että datakeskuksessa oli koko ajan kelat loppu. Ja kaikesta massasta 99% oli aina täyttä roskaa.
Mutta… entäs se uusi keskus? Se oli jopa oikeassa suunnassa…
> haku: kiro1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 631 leikettä.
No nyt. Tähän menisi vain loppuyö, jos hyvä onni oli myötä.
> lataa kaikki
VIRHE 409
Yhteyslinkki kansioon /kiro1/ ei voimassa. Pyydä manuaalista siirtoa.
”Joo, se on just näin. Kuule, minä tässä mietin, että voisiko tuolta Kiron asemalta pyytää pikku tiedonsiirtoa? Niin siis yritin jo. Eivät ole vissiin saaneet vielä metalinkkiä pystyyn. Ei ole tulossa? Täällä näkyy kyllä määrä, 631. Siis täh, ottavat vaan nauhalle mutta eivät palvelimille? Liian kallista? Ei ihme että tiedustelu laahaa. Arkistoida ovat sentään jaksaneet. No mutta minä pistän tilaukseen. Joku maan pinnalla saa kyllä kahlata nuo läpi, aika hankala niitä on tänne postittaa. Varsinkaan tässä myrskyssä. Niin. Ei taida signaalitkaan ihan kulkea. Joo, nehän siellä kerran ehdotti, että joku vetäisi kaapelit kupolin seinää pitkin tänne. Sen kun näkisi, kelaperseet hajotkaa aamuihin. No mutta, minä tästä jatkan. Hyvää yötä. Juu, na zora.”
Myrskyn kolmas päivä
Metsänraja
15:28
Kevyet askeleet kävelivät nopeasti mutta hötkyilemättä sammalmättäiden yli. Vihreä matoran pysähtyi välillä kuulostelemaan syvän sadehuppunsa uumenista. Ei niinkään vihollisten takia – rintama ei ollut juuri edennyt matoralaisen lomautuksen aikana. Nyt piti miettiä myös, millaisen kuvan liittolaisilleen antoi.
Kaksi päivää sitten hän oli seurannut nazorak-leirin elämää hyvästä piilosta puiden lomasta. Partiokäskyt kävivät surkeasta säästä huolimatta, mutta oli ilmeistä, etteivät marsseille komennetut joukot saaneet mitään aikaan. Oleellisempaa oli pitää kiinni hierarkiasta ja ylhäältä päätetyistä toimintamalleista olosuhteista huolimatta. Matoran huokaisi. Sellaista tapahtui myös rintaman eteläpuolella.
Yön pimeydessä matoran oli jättänyt partiotielle joitakin pieniä mutta kivuliaita yllätyksiä. Vihollisen määrälliseen vahvuuteen ne eivät käytännössä vaikuttaneet, vaikka Imperiumi tuskin tuhlasi tehokasta lääkintää rivijoukkoihin. Oli kuitenkin hyvä silloin tällöin muistuttaa hyökkääjää siitä, mihin se oli ryhtynyt. Stressaantunut, pelokas ja henkisesti varpailleen ajettu vihollinen oli mahdollista nujertaa alivoimalla. Ratka ja Mostle saivat jatkaa siitä, mihin hänen partionsa oli päättynyt.
Admin-tornissa hohtava valo näkyi sateen läpi suoraan edessä. Eteläinen Lehu harveni, ja Arkistojen tielle oli enää kivenheiton matka. Tällä säällä tiellä ei olisi matkalaisia, mutta kulkija jäi silti punnitsemaan lähestymistä. Missä meni varovaisuuden ja dramatiikan ero? Mitä johtaja oli käskenyt, mitä hän piti itse parhaana saapumistapana? Otlek oli kertonut ylpeänä päässeensä yllättämään selakhin, mutta kenties nyt maanläheisempi saapuminen sopi paremmin. Niinpä tulija yhytti Arkistojen tien ja ohitti kirjaston väistellen lätäköitä. Ne olivat hioneet komentoketjut uusiksi hänen poissaollessaan, joten hän aikoi ilmoittautua päämajan alatasolle ja katsoa, miten isokenkäiset halusivat hänen liikkeistään udella. Ainakaan nyt häntä ei syytettäisi heidän rakkaan johtajansa salamurhaamisesta. Oli sekin jotain.
16:01
Enkille oli suotu kuppi kaakaota. Vastapuolella istuva selakhi näytti ettei tiennyt, mitä hänen pitäisi vihreän pikkumiehen kanssa tehdä.
”Ehdit näemmä sateensuojaan ennen pahinta myrskyrintamaa”, Same totesi. ”Se on hyvä.”
”Metsä on täynnä sateensuojaa. Ainakin toistaiseksi.”
Enki ei ollut koskaan joutunut keskustelemaan nykyisen päämoderaattorin kanssa. Tässä oli paljon samaa laskelmoivaa älyä kuin hänen omassa johtajassaan. Tavallaan se oli kotoisaakin, tai olisi ollut, jos hän ei olisi joutunut viettämään viime viikkoja Leiterin seurassa piilossa maakuopassa. Veljeskuntalainen ei voinut olla tiedostamatta, kuinka herkeämättä häntä tarkkailtiin nyt.
”Laskujeni mukaan sinua ei ole nähty yli kuukauteen”, Same sanoi papereita siirrellen. ”Ja ne veljeskuntanne jäsenet, joita olen saanut puhutella, ovat olleet melko vähäsanaisia tankkaustornin operaatiosta. Ymmärtääkseni osastonne joutui hajaantumaan tulikosketuksessa Ämkoon ilmestymisen jälkeen, ja sinä olit metsään kadonneiden joukossa. Vahvistatko käsitykseni?”
Enki oli miettinyt tätä aika tavalla. ”Kyllä. Osa meistä palasi suunnitelman mukaisesti tänne hoidettuaan osuutensa, osa taas silloin, kun suunnitelma meni täysin raiteiltaan. Minä pysyin Guardianin rinnalla pisimpään, enkä ihmettele, ettei muilla ollut tapahtumista tietoa.”
Same nyökkäili mietteliäänä. ”Muiden tarinat päättyvät siihen, kun eversti Ämkoo surmaa komisario Harkelin ja Guardian lähtee hänen peräänsä metsään. Tässä kohtaa Keetongun osasto aloitti vetäytymisen. Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Guardian ja Ämkoo ottivat yhteen. Guardian ampui neljästi ohi. Varjokädellään Ämkoo oli päästä niskan päälle, mutta pääsin yllättämään hänet savukiitäjällä, minkä jälkeen Guardian sai ammuttua varjokäden… pois. Se oli ollut hänen suunnitelmansa kaiken aikaa. Yllätettynä admin pääsi niskan päälle, ja sai Ämkoon satimeen, kunnes Mata Nuin ritarikunnan edustajiksi itseään väittävä joukko vei hänet kaukosiirtokiekolla… Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin.”
”Vähemmän uskomattomalta kuin luulisi”, Same sanoi vilkaisten muistiinpanojaan. ”Kaukosiirtokiekolla, niinkö?”
Enki tyytyi vain nyökkäämään.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Näimme vastavälähdyksen syvemmällä Lehussa ja lähdimme adminin kanssa takaa-ajoon. Saavutimme heidät… joskaan emme voineet enää puhua, sillä nazorakeja oli ympärillä joukko-osasto tai enemmänkin. Ritarikuntalaisiksi itseään väittävät syyttivät Ämkoota omiensa surmaamisesta menneisyydessä, mikä voi tietääkseni olla tottakin. Hän koitti panna vastaan, mutta toinen kaukokiekko riisui hänet aseista. Joukkio piti kuitenkin etäisyyttä. Sitten, no, nazorakit huomasivat tämän joukon, ja ampuivat heidät kaikki konetulikeskityksellä, joka vei monta niiden omaakin sotilasta. Ilman täyttyessä luodeista ja verestä hakeuduin suojaan kivenkoloon ja menetin yhteyden Guardianiin. Viimeiseksi näin Ämkoon ja torakoiden kyborgisotilaan nousevan pommikoneeseen ja adminin juoksevan metsään vailla suunnitelmaa.”
Same kirjasi kuulemaansa ylös piinaavan pitkään.
”Näitkö Guardiania enää sen jälkeen?”
”Vain jälkiä. Hän osaa asiansa, ja päättelin, että liian innokkaasti jäljittäessäni vetäisin pahimmassa tapauksessa vihollisen meidän kummankin perään.” Enki näytti mietteliäältä. ”Tuossa vaiheessa metsä kuhisi vihollisia, eläviä ja kuolleita. Olimme sohaisseet niiden pesää, vaikka suurin osa tappioista olikin niiden omaa tekoa.”
”Selvä. Kiitos tiedoistasi, ne täydentävät näkemystäni tuon yön tapahtumista.”
Enki pysyi parhaansa mukaan tyynenä. Päämoderaattori piti jälleen mietintätauon: nyt kalvakan vihreät silmät tutkivat huoneen peräseinällä olevaa suurta saaren karttaa. Enki vilkaisi sinne itsekin: Nuppineulojen ja merkintöjen perusteella Same näytti pitävän mittavia muistiinpanoja rintamatilanteesta ja huomattavista taisteluista. Ja aivan kuten Enki oli odottanutkin, Same tarttui kohta siihen, mistä hän ei itse erityisesti olisi halunnut puhua:
”Mikä vei sinulta kuukauden päivät palata luoksemme? Kuinka kaukaa sinä lopulta jouduit kiertämään?”
Kysymys oli itsessään viaton, mutta se oli matopurkki, jota Enki ei ollut tahtonut avata.
”Tällä saarella on yhä juurakoita ja oksia, joihin piiloutua, ja vihollisia, joita ansoittaa”, vastasi hän kysymyksen vierestä. ”Tein sen, minkä koin tehtävämme kannalta hyödyllisimmäksi.”
”Oletko siis ollut kaiken tämän aikaa maastossa?”
Enki oli melko varma, että tiesi Klaanin linnakkeen ja kaupungin kameralaitteiston sijainnit eikä ollut liikkunut ilman huppua ja valenaamiota paluunsa jälkeen. Silti: moderaattorien valvova silmä oli herkeämätön. Toa Paaco ehkä esitti hyvin narria, mutta oli vaarallisempi kuin päälle päin näyttäisi. Tällä saattoi milloin tahansa olla raskauttavaa aineistoa, jota vastaan väittäminen olisi riski.
Silti hän päätti sanoa:
”Kyllä.”
Same ei ottanut sitä mitenkään erikoisesti vastaan. Uhkapeli oli ehkä kannattanut, mutta siihen ei kannattanut tuudittautua. Päämoderaattori vaikutti lähes Leiterin tasoiselta hiippailijalta – ja kyllä hiippailija hiippailijan tunsi.
”Emme ole hetkeen kuulleet veljeskunnan siirroista. Sanalla sanoen on ollut vaikeaa suhtautua siihen, miten teihin kannattaa olla yhteydessä… jos oikein ymmärrän, johtajanne on ollut kateissa Veljeskunnan saaren miehityksen jälkeen, eikä kukaan ole suoraviivaisesti asettunut hänen asemaansa. Veli Otlek oli tietenkin suureksi avuksi operaatio Rumisgonen loppusuoralla.”
Sanomatta Same jätti, että Otlek oli vasta auttanut administoa myös hienovaraisemmassa palveluksessa. Enki oli saanut tiedon suoraan Otlekilta linnulta, mutta ehkä Klaanin johto ei pitäisi siitä, että veljekunnalla oli oma tiedotuksensa – varsinkin näin salaisessa asiassa.
”Saaremme menetysten jälkeen johdon otin minä, ja Otlek on toiminut komentoketjussa toisena”, nyökkäsi matoran. ”Hän on ollut minuun yhteydessä silloin, kun linjat ovat toimineet. Pahoittelen, ettei hän kertonut tilanteestani aiemmin. Päätimme yhdessä, että sitä parempi, mitä harvempi tietää toimistani rintamalla. En epäile, että tieto vuotaisi täältä… mutta rintamajoukoilla on aina riski joutua vangiksi, ja vihollisen käsittelyssä uskollinenkin pää voi laulaa. Toimintani perustuu piiloutumiseen.”
Niinpä, enemmän kuin yhdellä rintamalla.
”Hyvä saada sinut joka tapauksessa taas vahvuuteen”, Same sanoi.
Eikä jatkanut taas hetkeen. Ehkä hidas mutustelu oli moderaattorin tapa jäsennellä kaikkea kaupungissaan tapahtuvaa, mutta kuulustelultahan se sai tämän tuntumaan. Enki ei voinut olla miettimättä, oliko ollut virhe tulla tämän juttusille näin pian, kun uutinen Guardianista oli saavuttanut komentoketjun pään. Tiesikö Same, että hän tiesi? Vaikuttiko ylikompensaatiolta, että hän oli ilmaantunut kuvioihin näin pian sen jälkeen, kun Otlek oli saanut tietää Guardianin soitosta? Toisaalta olisi voinut vaikuttaa turhan laskelmoivalta odottaa päivä tai pari.
”Poissaolosi aikana olemme perustaneet Bio-Klaanin esikunnan, johon toivomme veljeskunnalta edustusta tai panosta. Läsnäolosi voisi tehdä hyvää sille, miten Veljeskunta näyttäytyy muurien sisällä. En tarkoita tällä pahaa, mutta Ämkoon petoksen jälkeen voisi olla tarpeen, että olette… avoimempia toiminnastanne.”
Enki liikahti tuolillaan, mikä ei jäänyt Samelta huomaamatta.
”Totta kai”, vastasi matoran. ”Me olemme Sinisen Ussalin veljeskunta. Me palvelemme Bio-Klaania. Joukkomme asemoiminen suoraan Guardianin alaisuuteen aiheutti hänen kadotessaan katkoksen, mutta olen valmis toimimaan esikunnassa tai sen alaisuudessa.”
Ehkä tässä olisi moderaattorille tarpeeksi selvä vinkki suunnasta, jota keskustelu oli kiertänyt kuin maahai rengasrikkoista. Same nyökkäsi. ”Totta kai on järkevää, että lepäät ennen kuin saatamme sinut tarkemmin asioiden tasalle. Liian pitkään rintamalla oleminen heikentää suorituskykyä.”
Same nousi koko pituuteensa. Enki otti sen signaalina nousta itsekin tuolilta, ja pyrki olemaan ilmaisematta helpotustaan keskustelun päätöksestä millään tavalla.
”Ennen kuin tiemme erkanevat, voisin pyytää sinua kanssani vielä sairasosastolle”, Same sanoi. ”Haluaisin näyttää sinulle erästä potilasta.”
Enki nyökkäsi ja seurasi eräänlaisen esihenkilön polvitaipeita ulos toimistohuoneesta.
16:34
Vuode oli sairasosaston suurempaa kokoluokkaa. Sade rätisi ikkunaan katonrajassa. Harmaa sadepäivän valo ja muutama kattolamppu valaisivat vain vaivoin vuodetta, jonka vierellä ei ollut kukaan käynyt ainakaan päiväkausiin, jos ylipäätään. Vuodeosaston läpi Samen perässä kulkiessaan Enki oli nähnyt kukkakimppuja, kirjapinoja ja herkkuja täynnä olevia kulhoja sotainvalidien vuoteiden vierellä: tämä ei ollut yksi niistä vuoteista.
Laite sängyn vierellä tarkkaili hahmon pulssia, joka vaikutti vakaalta. Tämä oli tiputuksessa ja nukkui vuoteessaan rauhallista unta. Enki ei ollut eläissään nähnyt yhtä unohdettavan näköistä olentoa: pitkä, hoikka, hailakan vihreä, selkeästi selakhialainen kuten Samekin, mutta tällä ei ollut naamion naamiota harmaiden kasvojen päällä.
”Näyttääkö hän tutulta?”
Enki katsoi hahmoon kummeksuen, sitten taas Sameen ja takaisin hahmoon. ”Ei lainkaan.”
Same kaiveli hieman taskujaan ja nappasi sieltä pienen mustavalkoisen valokuvan. Hän näytti sitä Enkille niin, että asetti kuvan Enkin ja vuoteenoman kasvojen väliin. Kuva oli rankasti valaistu ja toi mieleen rikostutkinnan. Siinä oli palasiksi hajonnut naamio kasattuna jokseenkin ymmärrettävään muotoon: suurisilmäinen, selakhiperintöä, täynnä juovia ja selkeästi voimallinen. Tai ehkä ainakin oli ollut sellainen kokonaisena.
”Entä nyt?” Same kysyi.
”En tunnista naamiota… Mutta pitkän selakhin kasvoilla… Onko tämä se, joka riisui Ämkoon kaukosiirtokiekolla aseista? Ja todennäköisesti veti hänet Guardianin tähtäimestä. Mahdollista se on, vaikka luulin, että he kaikki kuolivat.”
”Kaukosiirtokiekko on hyvä tapa väistää kuolema”, Same sanoi. ”Takavarikoimme kiekot häneltä sen jälkeen, kun hänet otettiin tänne hoitoon viime viikolla. Hän ei ole ollut juurikaan tajuissaan saapumisensa jälkeen. Muuten olisin toki mielelläni kysynyt häneltä itseltään.”
Enki laski katseensa vihreän selakhin ranteeseen, joka pilkotti peiton alta: potilas oli kiinni sängynrungossa pienellä käsiraudalla. Juuri kenen tahansa muun toipilaan kanssa toimenpide olisi tuntunut liioitellulta, mutta jos tämä kerran oli Ritarikunnan agentti…
”Hän on ollut tajuttomana täällä kaiken aikaa?” Enki kysyi, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat omia reittejään. Voimakenttään napattu hahmo oli ollut vakituinen puheenaihe kotikolossakin, ja silminnäkijät olivat tienneet kertoa, että sen mukana Klaani oli saanut tunnistamattoman vangin. Mutta vasta Samen lausuttua nuo sanat osasi matoralainen laskea kanokakiekot yhteen.
”Se, mitä hän ikinä Bio-Klaaniin pakenikaan, olisi varmasti voinut aiheuttaa hänelle paljon pahempaakin. Ja hän tietty putosi melko korkealta. Ei ole mitenkään taattua, että hän vielä ylipäätään herää tästä… mutta tarkkailemme asiaa.”
Enki nyökkäsi. Tämä oli sikäli hyvä käänne, että se sai hänen kertomansa vaikuttamaan paljon vähemmän uskomattomalta, oli sitten oletetusta ritarikuntalaisesta todistajaksi tai ei. Oli myös melkoinen tieto, että hänet, Guardianin ja jopa Ämkoon yllättämään päässyt agentti oli nyt samassa linnoituksessa. Enki tunsi pientä ylpeyttä siitä, että hän tiesi jotain, mistä Leiterillä – todennäköisesti – ei ollut hajuakaan. Vaikka hieman pelkäsikin, mitä Leiter käskisi vangin suhteen tehdä, kun saisi tietää.
”Joka tapauksessa hän saattaa olla korvaamaton tietolähde liittyen sekä Ämkoon tapaukseen että siihen, minkä hän auttoi vangitsemaan katollemme”, Same sanoi. ”Voin ilmoittaa sinulle, jos hänen terveydentilassaan on muutoksia.”
”Kiitos. Löydätte minut Telakalta, kun esikunta seuraavan kerran kokoontuu. Kun olen täällä, voisin tavata vielä veli Tedniä. Tiedätkö, missä hän lepää?”
Same näytti hänelle huoneen, jossa oli useita vuoteita, osa tyhjiä. Kun päämoderaattorin ja veljeskuntalaisen tiet erkanivat oviaukolla, tunsi Enki kuin jotain raskasta olisi laskettu hänen harteiltaan. Se keskustelu olisi voinut mennä huonomminkin… mutta kyllä moderaattori jotain aavisti. No, hänen jalanjälkiensä nuuskiminen ei tainnut olla ylläpidon ensimmäinen prioriteetti. Sitä voisi miettiä myöhemmin.
Enki luuli ensin kauttaaltaan siteisiin käärittyä hahmoa Valkoisen Turagan rusikoimaksi ystäväkseen, mutta se, mitä hahmon naaman muodosta pystyi päättelemään, ei oikein vastannut Tednin Kakamaa tai mitään muutakaan tavallista naamiota. Veljien kertomusten mukaan Tedni oli lisäksi jo paranemaan päin. Enki keräsi tavallisen valppautensa kokoon ja tunnisti turkoosit kädet, joiden pitämä aikakauslehti kätki taaksensa tutut kasvot. Enki hiipi lähemmäksi. Ultiasural Nomui kertoi tässä numerossa lukijalleen Kristallisaarten arvoituksesta, Slizeroidien arvoituksesta ja Valon Vartijoiden arvoituksesta. Vasemmassa alanurkassa Enki näki otsikon ”Mysteerien peltokuviot”, jonka alla oli pienemmällä ”Mittaa elementtisi!”.
Kaikista näistä aiheista Enkikään ei ollut vielä ehtinyt kuulla viisauksia. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa läsnäolostaan, hän kuuli raukean äänen lehden toiselta puolelta.
”Ramaste”, Tedni sanoi ja laski lehden.
Enki ei katsonut veljeään suoraan tämän silmiin, vaan pyöreisiin laseihin, joista sairasosaston valot heijastuivat kullankeltaisina. Turkoosin kakaman päälaella oli violetti myssy, joka näytti joutuneen jonkinlaisen maalionnettomuuden kohteeksi. Vielä pahemmat roiskeet olivat kohdistuneet tämän yllä olevaan vaaleanruskeaan stoolaan, jota Tedni oli käyttänyt suojavaatteena värikylpyterapiassa. Ultiasural Nomui -lehden ja peiton takaa paljastui kiiltelevä Rauhan symboli, jota tämä oli jo hetken kantanut kaulassaan.
”Enki, veli”, tämä sanoi seesteisellä äänellä. ”Aistinkin aurasi ilman väreilyistä. Onpa mukavaa, että liityit seuraani. Istu alas, vedä syvään henkeä. Chillaa, broidi.”
”Veli. Näytät voivan jo… aika hyvin”, Enki sanoi ja istuutui varovaisesti tuolille vuoteen viereen.
”Päivät ovat pitkiä mutta paljon on kelailtavaakin. Ja funtsittavaa! Tänään paneuduin Ultiasural Nomuin viisauksiin. Kuuntelepa tätä: ’Yhteisenä tekijänä alempien ulottuvuuksien kanssa meillä on kuitenkin aika, joten olisi ehkä parempi nimittää omaa maailmaamme neljänneksi ulottuvuudeksi ja nykyistä neljättä ulottuvuutta viidenneksi.’ Resonoi.”
Enki nyökkäsi metsäveljelleen. Kaikki juurakon asukit eivät puhuneet tämän uudesta suunnasta kovin kunnioittavasti. Tednillä oli ollut jo ennen Valkoisen Turagan käsittelyä taipumusta mennä siihen suuntaan mihin leutokin tuuli puhalsi, ja tämä suunta tanssi hienovaraisesti Veljeskunnan opetusten rajalla. Tedni oli ollut jossain määrin tällainen sen jälkeen, kun tähän oli pumpattu kylällinen sairasosaston vahvimpia aineita. Kuka sitten tiesi, mikä valaistuminenMetamorfoosi siitä oli seurannut.
”Toki. Pystytkö kävelemään?”
”Veli, kun teet sovinnon omien jalkojesi kanssa, kun muistat kiittää niitä kaikista askelista, joita ne tarjoavat, niin silloin ne kantaa vaikka maailman ääriin.”
”Eli… hyvä? Osaatko sanoa, milloin pääset osastolta?”
”Omassa tahdissa. Ne ovat vielä kipeät, mutta kyllä ne kantavat. Kävin jo omin jaloin kahvion lehtitelineellä.”
Tedni ei siis ollut vielä hetkeen palaamassa sukkelien ninjaveljeskuntalaisten ykkösketjuun. Olikohan tästä muutenkaan enää sotatehtävälle? Tai lähettämään räjähtäviä lintuja viimeisille lennoilleen?
Leiter ei olisi tästä yhtään iloinen. Se sai Enkin tavallaan ymmärtämään Tedniä vähän enemmän.
”Jos haluat, niin voin hakea sinulle luettavaa näiden isosta arkistosta”, sanoi Enki. ”Liikkumiseni täällä on nyt… vapaampaa.” Enki katsoi ympärilleen. Osaston ainoa toinen asukas oli niin tiukasti käärittynä siteisiin, ettei se varmaankaan kuullut mitään.
”Se vaati kyllä melkoisen vänkäämisen arvaat-varmaan-kenen kanssa.”
Tedni nyökkäsi raukeana. ”Voisit oikeastaan viedä nämä lehdet hänellekin luettavaksi, osaan ne jo ulkoa. Hän voisi saada niistä vähän perspektiiviä. Avarampaa näkökulmaa.”
”Hän ei ole poistunut tiedät-kyllä-mistä yli kuukauteen”, Enki sanoi hiljempaa. ”Tiedät, että kunnioitan veljeämme yli kaiken, mutta sellainen askeettisuus voi tylsentää tappavimmankin terän. Tai tehdä siitä arvaamattomamman.”
Tedni nyökkäili ja hymisi, laski lehden syliinsä ja risti kätensä. ”Veli, me olemme kaikki vankeja kunnes vapaudumme. Johtajan vankila ei ole se luola, johon hän on itsensä sulkenut, vaan jokin vielä syvempi.”
Enki puri hammasta Johtajan maininnan takia, mutta ei puuttunut: tuskinpa huonetoveri oli edes tajuissaan. Ja Tedni kaipasi selvästi vain jonkun, joka kuunteli.
”Mikä niin?” hän kysyi.
Tedni levitti kätensä ja vakavoitui. ”Yhteiskunta. Kierteet. Syklit. Niinkuin väkivallan kierre. Väkivaltaa väkivallan päällä. Rakenteellista, taloudellista. Biobylon. Minäkin olin pitkään sen vanki ja vasta täällä, tähän vuoteeseen kahlittuna, olen ottanut ensiaskeleet vapautuakseni siitä kaikesta.”
”Aivan”, Enki sanoi pyrkien äärimmäiseen kärsivällisyyteen.
”Ei se ole hänen syynsä. Niinkuin ei kenenkään meistä. Ne joita satutetaan tulee satuttamaan. Vain Porsunäästäinen viisaudessaan tietää, mikä on se musta pallo, joka on värjännyt Valkoisen Turagan auran niin tummaksi. Mutta minä? Nyt minä ymmärrän. Olen jo antanut hänelle anteeksi.”
Sano tuo hänen kuullensa ja vietät täällä seuraavat puoli vuotta, mietti Enki, mutta antoi veljensä puhua.
”Koska jos vaan satuttaa kun tulee satutetuksi, niin sitä lopulta satuttaa vaan itseään. Ja Universumia. Koska Universumi on laittanut meidät tänne havainnoimaan itseään. Niin onko edes muuta vaihtoehtoa kuin Rakastaa?”
On, Enki mietti, mutta päätyi vain huokaisemaan sekä omalle että veljensä tilanteelle. ”Luulisin, että olet käyttänyt aikasi mielekkäämmin kuin useimmat meistä muista. Oletko ehtinyt tekemään muutakin kuin ajattelemaan ja lukemaan?”
”No, olen kuunnellut puheohjelmia ja kertonut huonekavereille linnuista ja maailman sydämenlyöntien rauhoittavasta rytmistä”, selitti Tedni. Vuoteenoma matoran mietti hetken. ”Ja, tietty, olen ollut mukana parkour-roolipelissä. Olen saanut kultatähden joka sessiosta. Odotas vaan, kun pääsen näkemään veljiä oikein porukalla: minulla on temppu jos toinenkin opetettavana tovereille”.
”Missä roolipelissä?” kysyi Enki.
”Park-our, meidän puisto xiaksi! Se on kuin urbaania ninjailua, mutta ilman väkivaltaa! Jos meillä ei olisi kaikkia niitä kahlitsevia salaisuuksia, niin voisimme koittaa värvätä tohtori Eregcen veljeksi. Hän tietää mistä tuulee. Jäbät on oikeasti innoissaan niistä sessioista.”
Enki nyökytteli. Hän ei ollut ihan varma, mitä parkour-roolipeli käytännössä tarkoitti, mutta hyvä, jos Tedni oli saanut jotain mielekästä tekemistä osastolla tai jopa sen ulkopuolella.
Enki nosteli jalkojaan. Hän pääsisi viimein käymään Telakalla, jossa suurin osa veljeskunnasta majaili. Siellä oli hänen laboratorionsa… myrkkyjä varten. Hän pääsisi harjoittelemaan tavalla, joka ei ollut mahdollista Juuritukikohdassa tai sateenpieksemässä metsästä. Hän voisi mennä sinne vaikka heti.
Tedni katsoi häntä ja hymyili. Mitä Tednin päässä liikkui? Mitä Tedni ajatteli hänen päässään liikkuvan? Enki ei oikeastaan ollut varma, mitä hänen itsensä päässä tapahtui. Metsässä kaikki oli tuntunut yksinkertaiselta. Samen kanssa keskustelu oli ollut nuoralla tanssimista, mutta ainakin se oli ollut hänen nuoransa. Vai oliko sekin Leiterin nuora? Ja sikäli pohjimmiltaan Ämkoon virittämä?
”Oletko miettinyt kotia?” sanoi Enki asiaa sen kummemmin ajattelematta. Se ei ollut tarkoitettu haasteeksi Tednin liian helpolta kuulostavaa uutta ideologiaa kohtaan, mutta ehkä se vähän kuulosti siltä. ”Johtaja ei puhu siitä”, hän lisäsi hiljempaa, ehkä jotenkin sovittelevasti. Mistä lähtien hän oli puhunut Tednille niin?
Tednin seesteiseen hymyyn laskeutui aimo annos murheellisuutta. ”Kukapa meistä ei olisi, veli hyvä? En osannut arvostaa kotisaarta silloin, kun se vielä oli. Ja nyt sekin on vaan kaunis muisto. Välillä kun istun täällä ja funtsin juttuja, voin palata sinne. Niihin energioihin ja auroihin, jotka siellä virtasi. Se auttaa, vähän.”
”Nazorakit käyttävät sitä lentokenttänään. Sitä mitä siitä on jäljellä”, sanoi Enki synkkänä. ”Ja hän ja Ibra ja Raham ovat, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minusta olisi helpompaa, jos he olisivat edes vihaisia. Tai surullisia. ”
Tedni nyökkäsi syvään. ”Niinhän minä vibailinkin, että voisi käydä. Minä luulin, että himoitsisin samaa kuin veljeni: kostoa. Antaa niille takaisin samalla mitalla. Mutta kun minä täällä makailin ja mietiskelin, niin jotenkin se liekki ei vain antanut yhtään… lämpöä.”
Toissa yönä Enki oli maannut oksanhaarukassa nazorak-leirin valopiirin likellä. Uteliaiden aisteilta suojautuakseen hän oli ottanut mikroskooppisen annoksen metrulaisen ruokoilijasirkan myrkkyä, jolla oli ruuminlämpöä laskeva ja elintoimintoja hidastava vaikutus. Oliko hänen sieluaan silloin lämmittänyt koston liekki? Vai oliko hän ulkoistanut sen mietiskelyn kokonaan. Ja jos oli, niin kenelle? Leiterille vai Tednille?
Tedni katsoi hetken hänen ohitsensa, ja sitten häntä. Raukea hymy oli surumielinen. ”Kun tarpeeksi kauan istuin täällä ja tunnustelin aurani väriä, niin tuota liekkiä oli kaiken aikaa vaikeampi löytää itsestään. Niin minä olen miettinyt, veli, että ehkä Universumi ei ole laittanut minua tänne satuttamaan muita. Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ollut siinä ikinä kovin hyvä. Johtajakin varmasti tiesi sen, ja hän sitten funtsi viisaudessaan, että minun olisi hyvä olla viestinviejä. Kun, kun veli, en minä mikään tappaja ole…”
Enki ei voinut uskoa, minkälainen itsetietoisuus hänen veljensä oli ottanut valtaansa. Pulpahteliko sieltä nyt todellisia viisauksia?
”Mutta kun makaa kuukausikaupalla vuoteenomana, niin jossain vaiheessa miettii, kuinka kummoinen viestinviejä sitä enää on! Niin… ehkä minä sitten ajattelin, että viestien viemisen sijasta minut on laitettu tänne tuomaan niitä. Universumilta.”
”Minun on myönnettävä, että en ollut valmistautunut tähän keskusteluun”, Enki sai sanotuksi. ”Kävelin tänne melkein suoraan Lehusta. Eivätkä sitä ennen pitkät maan alla vietetyt hetket ole olleet parhaita… ’kelailuun’”
Enki naurahti väsyneenä.
”Meno siellä olisi tässä vaiheessa mökkihöperöitynyt, vaikka seura olisi miten letkeää.”
”En tiedä, olisinko minä ikinä päässyt kelailemaan näitä, jollen olisi joutunut pysähtymään”, Tedni sanoi. ”Veli, meillä ei ole ollut aikaa pysähtyä.”
”Ei varsinkaan sinulla”, Enki sanoi hymähtäen.
”Ei tarvii kelailla mitään liian hankalia juttuja, jos ei vaan ikinä pysähdy. Minä olin aika huono ninja, veli, ja pahempaa. Koska en osannut pysähtyä, minä päädyin satuttamaan monia. Olen nyt ymmärtänyt, että yksi jatkamistani sykleistä on toksinen maskuliinisuus.”
Enki näytti aidosti yllättyneeltä. ”Ethän sinä edes käytä myrkkyjä. Ne ovat minun erityisalaani.”
”Ei sellainen myrkky, veli. Vaan sellainen, joka ajaa hakemaan halpaa ja helppoa huomiota naisväeltä. Kun omassa aurassa on myrkkyä, sitä ei näe sen auran sisältä päin. Ajattelin vain itseäni! Enkä sitä, miten olen vain yksi instrumenteista, joilla Universumi näkee ja hahmottaa itseään.”
Enki katsoi veljeään silmiin. Niin, tosiaan. Hän oli ensin ajatellut, että keskustelu oli saattanut jatkua näinkin pitkiin siksi, ettei paikalle nyt ollut sattunut yhtään naissukupuolen edustajaa, mutta ehkä noissa lehdissä tosiaan oli joitain… maallisempiakin ohjenuoria. Suurin osa saaren ninjoista oli suhtautunut Tednin taipumuksiin huvittuneen tottuneesti. Usempien heidän elämäänsä ei ollut mahtunut romantiikkaa, ja tämä koski myös Enkiä. Veljeskunta oli nimenomaisesti veljeskunta, eivätkä sen jäsenet olleet kaipailleet vähemmän miehiseen seuraan. Jostain syystä kaikki sellainen kaipuu oli ahdettu kakamanaamaisen viestinviejän sydämeen. Jos se oli muuttunut, olivat planeetta Tednin mannerlaatat todellisessa murroksessa.
”Kun makaa täällä pitkään ilman kykyä juosta halvan ja helpon nautinnon perässä, sitä ehkä lopulta Ymmärtää. Kaikki tämä on vain energiaa, ja minä olen vain ottanut energiaa Universumilta. Ehkä minun on aika alkaa antamaan sille sitä takaisin!”
”Ymmärrän”, Enki sanoi, ”Miten aiot esittää tämän… Johtajalle?”
Tedni naurahti. ”Niin, ehkä hän potkii minut Veljeskunnasta. Mutta uskon hänenkin hyvin tietävän, että paluuta menneisiin tapoihin ei enää ole. Koti on poissa vain muistojen virrassa, ja mitä sitten sen jälkeen kun se on kostettu?”
”Tuhkasta nousee uudet taimet jo ensi keväänä, jos ne eivät ehdi asvaltoida koko saarta”, Enki sanoi.
”Niin, veli. Mutta kasvaakseen ne taimet kaipaavat Rakkautta. Jos annamme koston liekin niellä meidät, onko meissä enää Rakkautta uuden kodin luomiseen?”
”Se taitaa riippua ennen muuta siitä, toimiiko suunnitelma vai ei”, sanoi Enki.
”Heheh. Suunnitelmia tuntuu olevan aina kaikilla… minä en ole ikinä ihan ymmärtänyt niitä. Ehkä se on vaan tapa, jolla otetaan kontrollia takaisin Biobylonilta.”
Tednin vasen käsi oli hakeutunut sivelemään rauhan symbolilla koristettua medaljonkia hänen kaulassaan. ”Minä… minä en vain ehkä enää ajattele että tämä ratkeaisi kostolla, tai edes hyvillä suunnitelmilla.”
”Millä sitten?” Enki kysyi.
”Sen vain Universumi tietää. Mutta Universumi antaa takaisin sitä, mitä sille antaa. Ja sinä, veliseni, ja Ibra, ja Rahim, ja Otlek, ja Guardian teette varmasti parasta mitä voitte. Mutta minä toivon, että joskus, ainakin vuosien päästä voisitte antaa Universumille jotain hyvin erityistä: anteeksi.”
Enkillä oli niitä puheita kuunnellessa todella vaikea sanoa mitään takaisin. Tedni oli todella parempi hiippailija kuin puhuttiin: näin pahasti Enkiä ei oltu yllätetty vuosiin. Jostain syystä hänestä tuntui jo pikkaisen paremmalta.
”On oikeastaan ihan hyvä viedä nuo lehdet Juuritukikohtaan. Jos johtaja ei tartu niihin, niin ehkä joku muu saa ajateltavaa.”
”Ehkä se olet sinä.” Tedni iski silmää veijarimaisesti.
Enki oli jo matkalla ovesta, kun Tedni vielä huikkasi jotain.
”Johtaja tekee sen, mitä pitää oikeana”, tämä sanoi vuoteeltaan. ”Niin kuin Bakmeikin. Ja minä Legioonan kanssa. Aina vain nuo eivät kohtaa ja sitten nyrkit puhuvat. Mutta paras mitä voi tehdä on olla viemättä sitä pidemmälle, ryhtyä katkeraksi ja hautoa sitä yksikseen. Minulla on ollut tässä aika pyöritellä näitä keloja. Etten ole ensimmäinen jonka Valkoinen Turaga on mukiloinut, enkä taida jäädä viimeiseksi. Mutta yritä sinäkin suhtautua heihin empaattisesti.”
Enki katsoi veljeään. Oliko hän koskaan edes kuullut Tedniltä noin montaa lausetta peräkkäin? Muista aiheista kuin linnuista tai tytöistä? Oppiko tuollaisia juttuja oikeasti noista lehdistä?
Jos oppisi, osaisi Enki sanoa enemmän kuin yhden tyypin, jonka kannattaisi niihin tarttua. Itsensä mukaan lukien. Leiterin härkäpäisyyden anteeksiantaminen oli ehkä mahdollista, mutta entä Imperiumi ja tuhkaksi muuttunut kotisaari? Kuka pystyisi antamaan sellaisen anteeksi?
Ja oliko siellä joku, jolle antaa anteeksi?
”Minä… pidän mielessä”, sanoi Enki lopulta. ”Voimaa, veli.”
”Rauhaa, veli!” vastasi Tedni ja iski silmää. Hän laskeutui vuoteeltaan ja yllättäen seisoi omilla kahdella jalallaan: edes pienen hetken.
”Biobylon kaatuu vielä!Tiribombaclaat!”
Tedni kunnossa, mietti Enki liukuessaan porraskaidetta alas pohjakerrokseen lehdet kainalossaan. Bio-Klaani muonitettu. Sää kauhea. Rintama hiljainen. Puolia ja puolia. Joka tapauksessa oli mukava liikkua julkisella paikalla ilman, että piti koko ajan pälyillä valenaamion silmäaukoista mahdollisia epäilijöitä.
Myrskyn neljäs yö
Lehuvirta
0229
Puhuri yritti parhaansa mukaan sukeltaa sisään teltan suuaukosta. Parin aiemman kerran jälkeen Yagak oli turhautunut ja etsinyt muutaman ison kiven pitämään kankaita paikoillaan.
Kohtalon ivaa oli se, että joutui radiovuoroon kurjimpina tunteina sinä ensimmäisenä yönä koko viikkona, jolloin majoitusteltoille saatiin toimiva paikka. Ja jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, seuraava päivä käytettäisiin pääosin taas leirien siirtämiseen. Yagak pyöritteli tunnuslevyään sormien välissä ja mietti kuumeisena. Jos koko leiri siirtyi kilometrejä pohjoiseen, hän liikkuisi taas kauemmaksi kohteestaan.
Ja jotain hyvin tärkeää oli jäänyt lähelle edellisen leiripaikan kulunvalvontaporttia. Lahon männynrungon sisällä oli muun muassa erittäin kallis keinosilmä ja hyvin erityinen kivääri, joiden hakeminen vaikeutui koko ajan. Leiristä ei noin vain livahdettu hakemaan sellaista yöllä. Ei tällä säällä eikä varsinkaan selkeämmällä. Olisi pakko keksiä toinen tapa.
Mutta runko etääntyi joka siirrolla kauemmaksi, ja jossain vaiheessa se olisi niin kaukana, että hakureissulla voisi olla viisaampaa vain jatkaa etelään katsomatta takaisin. Sixten katkaisi hänen ajatuksensa.
”Mitä sinulla mielen päällä?”
”Anteeksi?”
”Yritin pyytää sinulta kaffekoppea mutta sanoit ’juu’ ja jatkoit vaan tuijottaa. Etkä sinä vaikuta olevan silmä auki nukkuvaa sorttia.”
Yagak naurahti ja alkoi kaataa termoksesta Sixtenille santsia.
”Kunhan mietin lähitulevaa.”
”Kärleksbekymmer?”
”En oikein tunne Karlek-kunkkua.”
Sixten heilautti rannettaan nyrpistäen naamaansa.
”Äsh ei Karlek vaan kärlek. Mikäs se olla. Rakkaus! Ryyppyjä rakkaudessa?”
Yagak toivoi, että olisi osannut vastannut siihen neljää sekuntia nopeammin. Siinä kohtaa jokainen vastaus tuntui kömpelöltä, joten hän päätyi vain murahtamaan.
”Minä arvasin”, Sixten naurahti leveästi virnuillen. ”Kukas on se onnekas neiti? Tai herra? Sinä toljotat monta hetki pitkään horisonttiin sillä tavalla. Kaikki pitää sinusta täällä, mutta sinä haluat ihan hirveästi olla koko ajan jossain muualla.”
”Aika rankkoja sanoja”, Yagak sanoi huokaisten. ”Kaipuuta. Sitä minä ehkä ainakin tunnen. Siinä olet ihan oikeassa.”
Sixtenin virne näytti siltä, että sanaristikot saivat nyt riittää: jotain mehukkaampaa oli tarjolla. No tuotahan sinä piilottelet, Yagak mietti: Sixten oli tosi hyvä esittämään todellista herrasmiestä, mutta ei kukaan erikoistunut radioihin jollei vähän halunnut urkkia muiden elämää.
”Sinä olet Yagak aina vähän näyttänyt siltä, että jos tulee oikea hetki niin sinä lähteä vaan juoksemaan johonkin suuntaan, springa runt och runt. Minä vähän joskus mietin, että onko sellaista paikkaa, jossa et haikaile päästä sitä seuraavaan paikkaan. Tuollaisen skakdin täytyy olla täysi sydänmurskaaja: kuinka moni mahtaa haikailla sinun perään?”
”Täh”, Yagak murahti. ”Sixten, en olisi uskonut, että olet noin skarrarin paha juoruämmä.”
Sixten sulki silmänsä ja hymyili leveän myöntävästi. ”Ikinä ei pidä näyttää koko kättä. Voi jos kuulisit mitä tarinoita täällä kuulee kun olla 5 vuotta på Flammamän… kaiken maailman kvinnojägare tänne pakenee koska sota pelottaa vähemmän kuin flickor. Tai pojkar, mutta yleensä ne pelkää eniten flickor. Enkä minä usko että se johtuu om flickor, vaan niistä pojista jotka on heikkoja sellaisille. Niinkuin Havok, ikinä ole kuullut niin paljon valitusta siitä että on kaunis morsian kotona odottamassa. Harva asia olla niin taipuisa kuin skakdikillen selkäranka. Kumista tehty. Oletko jättänyt jonkun alttarille ruikuttamaan, Yagak?”
Sinisen skakdin huumorintaju keikkui jokseenkin äärirajoilla. Ei tällaista kurmootusta voinut kai sitten muuta kuin kunnioittaa.
”En ole”, hän ärähti.
”Mutta joku on jäänyt ruikuttamaan jonnekin? Koska sinua pelotti tehdä siten miten olisi halunnut?”
”On se vähän monimutkaisempaa. Aina on syy lähteä”, hän sanoi ja jäi kuuntelemaan hetkeksi raskaan sateen painavaa ropinaa teltan kangaskattoa vasten. ”Vaikeampi on keksiä syitä jäädä.”
Sixten nojautui tuolissaan lähemmäs häntä. ”Sinä aikoa lähteä tästäkin leiristä joskus pian?”
”Totta kai. Eikö tämä ole väliaikaista sinullekin?”
”Javisst. Mutta minä kerään eläkekassaa. Mitä kohti sinä matkaat?”
”Ehkä minä vain tykkään siirtyä paikasta toiseen”, Yagak mutisi. ”Eikö se ole sinusta arvokasta elämää?”
”Ju, on se. Mutta oletko sinä onnellinen niin?”
Yagak ei oikein halunnut enää vastata siihen. Tämän valeasun ongelma oli se, että ei sekään ollut valhetta. Ei hän oikein ikinä ollut osannut valehdella. Hän oli aina vain osannut olla useampi eri henkilö.
Ennen kuin hän ehti jatkaa keskustelua tai lopettaa sitä, ajatuksen katkaisi tuulta pitkin kaikuva hirveä ryminä. Ensin hän ajatteli sen olevan ukkonen, mutta siinä oli jotain pielessä.
Se oli liian metallista, liian sortuvaa, liian rakennettua. Ja se ei kaikunut taivaita pitkin, vaan maan tasalta, jostain kilometrien, mäkien ja puustojen takaa.
Myrskyn neljäs päivä
Lehuvirta
0857
Myrsky ei ollut hellittänyt kolmessa päivässä. Päin vastoin: se oli vain pahentunut. Kaikki väliaikaismajoiteratkaisut oli otettu käyttöön peräkärryistä alkaen, ja jopa komppanian johdon etuoikeudeksi siunattu saunatupa oli lopulta annettu sateensuojaksi sitä kipeimmin kaipaaville. Hyinen syysmyrsky oli päästänyt flunssat ja kuumeet valloilleen leireissä.
Alas komentoketjua pitkin oli valunut nöyrä tappiollinen myönnytys: Lieggimiesten rintaman täytyisi perääntyä ainakin toistaiseksi. Näillä leveyksillä ja näissä säätiloissa ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta ylläpitää edes keskinkertaista taisteluvalmiutta tällä määrällä miehiä. Niin pitkään kun myrsky jatkoi yltymistään, oli pakko löytää parempaa suojaa ennen kuin se kävisi kohtalokkaaksi. Pääesikunta piti sadetta nazorak-pesän eteläisimmissä osioissa.
Tiedustelu oli palannut kallioille jossain Lehuvirran yläjuoksulla. Paikallishuhut puhuivat routajaiskautisista luolamuodostelmista. Jossain niistä täytyisi olla tilaa mahduttaa taistelujoukko ja kalusto turvaan. Totta kai pidemmällä perääntymisellä saisi varmempaa sateensuojaa, mutta tämänhetkinenkin perääntymissuunnitelma oli tavallisille Lieggimiehille tarpeeksi nöyryyttävä.
Yhtenä yönä niiden raukkamaisen vetäytymisen päivien jälkeen — viime yönä — valtava jyrähdys jostain vanhan leirin suunnilta oli herättänyt puoli komppaniaa. Ukkonen ei ollut tässä säässä harvinaista herkkua, mutta pahin valuaivokin ymmärsi, että tuo ääni ei ollut ukkosta lähelläkään. Metsän takaa kuuluva rakenteiden sortumisen ja tuhoisan ketjureaktion kaiku oli laittanut puolitoista komppaniaa hälytystilaan. Tuliko sieltä metsäläississiä tai toa-voimia? Oliko myrsky itsessään pyyhkinyt kartalta Lehu-Koron? Ei, tuo oli ollut liian metallista, ja sen oli pakko olla lähempää.
Neljän tunnin hälytystilan ja parin varovaisen tiedustelupiston jälkeen johto oli katsonut epäedulliseksi jatkaa tutkimuksia yöllä.
Ensimmäisessä pilvien läpi puskevassa aamukajossa Yagak oli hädin tuskin saanut aamiaiseksi kelpaavaa puolimärkää kampaviineriä puraistua, kun joukkue kailotettiin tiedonpitoon. Moottoripyöräänsä retorisena siirtona varmaan puoli tuntia paikallaan huudattanut luutnantti kaasutti pois kessun luota, ja Urgok käänsi katseensa osastoonsa. Maasto oli velliä ja puusto ei tarjonnut enää edes keskinkertaista suojaa vaakasuuntaiselta sateelta, joten miehet luottivat, että kersantti Urgokin äänellä huutava sadetakkimytty ei jaksaisi vaatia edes korkeaa polviasentoa.
”Käsky ylhäältä, luti sanoi että tuli ihan Targarrilta asti! Tarvitsen ketterän osaston, 3 miestä. Eilisen ryskeen lähde on jossain Kiron kulmilla, eli luvassa on aamuista kepeää pohjetreeniä ylös rakkakivikkoa. Ja suo-fanit saavat myös nauraa. Tarvitsen yhden radistin operoimaan yhtä noista lyhyen kantaman laitteista. Kevyt varustus, scimmy ja pyssy. Vihollisen kohdatessa irtaannutaan jalan suoraan leiriä kohti. Vääpeli Mardok siunasi 2 cordak-nyrkkiä jos tulee kusiset paikat. Onko vapaaehtoisia?”
Yagakin aistit virittyivät äärimmilleen. Päässä piirtyi kartta: Kiro-Wahin ja nykyisen majoitteen väliin mahtui muun muassa yksi aiemmista leiripaikoista. Nyt tai ei koskaan.
Vain yksi käsi nousi hänen omaansa nopeammin pystyyn, mutta siinä ei ollut mitään yllätystä kenellekään.
”Noni, erinomainen asenne”, Urgok naurahti. ”Yagakille radio selkään, tuossa yksi vara-akku. Brungush haluaa varmaan pidellä näitä mörkylöitä, mutta varaudu pettymykseen. Ammutaan vaan, jos siellä on panssaria vastassa.”
”Totta kai, kessu!” Brungush hihkaisi ja tarttui Urgokin ojentamiin kapistuksiin. Rautaiset hansikkaat kiristyivät remmeillä vihreiden nyrkkien ympärille. Niihin molempiin sidottu kertalaaki-cordak oli armollisesti varmistimen suojaamana. Muiden sadetakkien piiloista katsottiin epäileviä katseita. Harva se päivä joku muistutti siitä, miten moni herrasmiesmäinen nyrkkeilijä oli räjäyttänyt itsensä taivaan tuuliin tuollaisella. Asennetta laitteissa oli, sitä oli vaikea kieltää.
”Vielä yksi kaivataan”, Urgok sanoi pälyillen ympäriinsä. ”No häh. Älkää nyt innosta hihkuko. Ei voi kuule mitään, nakki napsahti: Johaug messiin.”
Honottava ääni vastasi salamannopeasti tummanvihreän sadetakin sisältä:
”Ei onnaa, vemppa määrättiin.”
”Eikun oikeesti!” Johaug intti. ”Flunssa, ja tätä menoa kohta keuhkokuume! Kävin KS:ssä ihan aamusta. Vänrikki Moltraz antoi. Käykää nyt vaikka kysymässä!”
”Uusi kenttälekuri?” Urgok kysyi. ”Kai se on pakko uskoa. Lepsun puoleinen hiihtäjä minusta, mutta kai ne johdossa jotain tietää. Hyvä on, Johaug kipinävuoroon seuraavaksi pariksi tunniksi. Lähteekö Brangokk paikkaamaan?”
”Mielelläni, mutta ehkä näihin sissihommiin olisi hyvä laittaa joku nuorempi ja ketterämpi. Mites Zohan, lähdetkö saksimaan pusikkoa?”
”Ei kai tässä muu auta. Ei kestä kuunnella tuommoista näätäilyä. Ja jonkun pitää tarkistaa, että Brungush ei räjäytä itseään helvettiin noilla hanskoilla.”
”Häh, älä yhtään ala”, Brungush ynähti. ”Minä olen aseiden ammattilainen!”
0940
Yleensä koiranilmalla maastonakit olivat vielä tavallistakin epäsuositumpia. Nyt sade oli saavuttanut sellaisen vaiheen, että metsämaa oli enimmäkseen nestemäistä litisevää mätästä – kuin olisi kävellyt pesusienten päältä. Nelikko kulki kuusenjuurelta toiselle saadakseen edes vähän suojaa. Lehdettömät koivut eivät suojanneet sitäkään vähää, heittelivät vain tuulessa oksia eränkävijöiden silmille. Eläimiä ei juurikaan näkynyt. Harakka tapitti kulkijoita kelon nokasta apaattisena, mutta rupikonnat nauttivat täysin rinnoin metsäojissaan.
”Zohan? Pistä rööki”, sanoi Brungush leväten selkä männynrunkoa vasten erään erityisen raskaan nousun jälkeen. ”Yagakilla ei pala ja kessulta ei kehtaa pummata.”
”Onhan sulla omiakin”, vastasi Zohan.
”Joo mutta ei käsiä”, sanoi Brungush ja heilutteli cordak-nyrkkejä. ”Aina valmiina, jos ne iskevät!”
”Just just. En ottanut mukaan. Ei ne pysy kuivina.”
”Lusmuu. No kaivakaa sitten takataskusta, ne on siinä vyöllä. Pikkukotelo.”
”Erinomainen asenne koittaa ensin, josko irtoaisi pummilla”, sanoi Yagak ja kumartui avaamaan Brungushin varustevyötä. Hän kaivoi ruttuisesta askista tupakin ja asetti sen Brungushin kumihuulten väliin. ”Lykkyä tykö tuon polttamisessa.”
”Tfultha, khiitosh.”
”Pidä ne nyrkit sitten kaukana.”
Yagak otti sytkärin samaisesta taskusta ja sai kolmannella kerralla sätkän palamaan. Sumuisessa päivänvalossa pieni liekki ei ainakaan paljastaisi heitä kenellekään, joka ei olisi kuullut jo aiempaa kiroilun, ähkimisen ja puhkimisen sinfoniaa.
”Khippish.” Yagak siirtyi kauemmas sinisestä savupilvestä.
”Häh, tupakaksi pistivät?” kersantti Urgok huudahti etunenästä. ”Melkoinen hetki käyttää varmaan koko komppanian viimeinen kuiva toppa. Hyvä on, viisi minuuttia ja jatketaan.”
Kersantti tunki käden karttataskuun ja kyykistyi tuijottelemaan muovin sisälle taiteltua maastokarttaa kompassi toisessa kädessä. Yagak käveli häntä lähemmäs ja yritti tihrustaa reittejä kostean muovin ja hädin tuskin auki pysyvän silmäluomen välistä. Takana Brungush köhi yrittäessään polttaa tupakkaa ilman käsiä.
”Paljonko matkaa, kessu?”
”Suoraa reittiä puolitoista kilsaa ja Kiro alkaa, mutta ei tätä velliä kyllä välttämättä ilman pikku kiertotietä jaksa. Ja viime yön myrsky on kaatanut melkoisesti puita.”
Yagak vilkaisi menosuuntaan ja taas karttaan. Ei kovin kauaa vanhalle leiripaikalle. Nyt kun vielä keksisi, miksi.
”Onko veikkauksia, mitä Kiron suunnilla odottaa?”
”Lutilla oli aavistus. Meinaan, torakoilla oli vastikään joku operaatio siellä, josta ne ovat olleet aika hys-hys. Hys-hys meinaa että se on jotain, mihin ei näillä palkkaluokilla kannata hirveästi sotkeentua. Mutta käydään vilkaisemassa.”
”Oliko eilisyön mekkala sitä, että se meni niinkuin piti, vai sitä, että jotain meni mönkään?”
”Hyviä kysymyksiä, viestimies. Ei aavistustakaan, mutta sitähän varten täällä ollaan. Yleensä tuollainen ääni kertoo, että jotain meni niinkuin piti. Ollapa näkemässä se tykinjyske, joka teki Nui-Koron lähelle uuden lätäkön.”
”Sitten me ollaan tuolta Kirostakin puoli päivää myöhässä”, sanoi Brungush, joka oli sylkäissyt tumppinsa puunkoloon. Hän yritti parantaa varustevyönsä asentoa laihoin tuloksin.
Zohan venytteli käsiään. ”Niin. Miks me edes mennään sinne? Aina jos ötököiden hommiin tunkee nokkansa, niin saadaan huudot. Gaggu nyt käy siellä alvariinsa ties millä pullakahveilla, mutta se onkin bisnismies.”
”Ensin äijät valittaa kun ei tehdä mitään, ja nyt sama laulu”, sanoi Urgok. ”Minua ainakin kiinnostaa, mitä siellä on. Jatketaan. Rinne alas, suon laitaa, sitten päästään harjun päällä olevalle polulle. Ja siitä kalliomaasto alkaa. Sieltä voidaan sitten tiirailla ensimmäiset näköhavainnot.”
”Siellä pirunpellossa päästään vielä kaipaamaan tätä velliä”, sanoi Zohan synkkänä. Urgokin vanttera hahmo etummaisena nelikko kipusi ja liukui alas kallioista rinnettä harjat apaattisesti puolelta toiseen heilahdellen. Yagak tajusi, ettei kaikkina saarella viettäminään vuosina ollut koskaan tullut näin tutuksi sen luonnon ja maaston ja ilmojen kanssa. Sen siitä sai kun johti linnaa. Myös rakille annettiin siistejä sisätöitä. Ja kaiken sen ajan, ja ikuisuuden sitä ennen, olivat nämä lohkareet ja jyrkänteet ja litimärät sammalmättäät olleet täällä. Ja nyt niiden hallinnasta taisteltiin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.
”Yhessä niistä lehdistä oli Klaanin respatooan haastis. Nätti flikka”, sanoi Zohan.
”Vihollispuolen propagandaa”, sanoi Brungush.
”Miltä vuodelta se oli?” kysyi Yagak hajamielisesti.
”En tiedä, jotain neljä vuotta sitten. Oliko… no en nyt muista sitä vuosilukua. Ihan sama. Ei ne niin nopeasti vanhene.”
”Lehdet vai?” töksäytti Brungush. ”Har har har.”
”Teillä ei vaan ole silmää semmoisille jutuille. Kauneudelle. Eleganssille. Sitä siinä jotenkin oli.”
”Puhut parturia”, sanoi Yagak keskittyen petollisen liukkaaseen polkuun. Mikä respatoan nimi oli? Jossain hän oli painanut nimen tiukasti muistiinsa, silloinkin oli kai satanut.
”Nyt tarkkana, miehet”, sanoi Urgok. ”Jyrkänne edessä. Yagak ensin, sinulla on varpaankynnet, ja kädet vapaana. Sitten minä ja Zohan jää auttamaan Brungushin kanssa. Olisi noloa katkoa jalka näin strategisessa toiminnassa. Harakatkin nauraisi.”
Laskeutumisesta selviydyttyään nelikko könysi suon laitaa sään pieksemiä pitkospuita pitkin. Kauaa ei kestänyt ennen kuin he ylittivät taas tutun ajoneuvouran, joka viesti siitä, että vanha leiripaikka ei voinut olla enää kovin kaukana. Hyvään perääntymisprotokollaan kuului olla jättämättä näin selkeitä jälkiä kuin uraan oli jätetty, mutta tällä kelillä oli hyvin vaikea estää mudan merkkaamista. Ylityskohdan lähellä oli ajouralle kaatunut muutama terhakka kuusipuu. Myrskyn toimia varmasti sekin, mutta esti ainakin vihollista ottamasta ajouraa omaan käyttöönsä ilman kunnon raivausta.
Vai vihollista, Yagak mietti. Oli helppo eläytyä tähän ajatukseen. Niin helppo, että vihollisen kohtaaminen ei pelottanut enää samoista syistä. Aiempi harakka räkätti lähempää pelkäämättä julmia ja armottomia saalistajia metsässään. Sateenpieksemä yksinäinen punainen silmä kääntyi sitä kohti, ja jokin hiljainen aavistus sai Yagakin pysähtymään joukkion perälle.
Melkoinen sää kierrellä suonlaitaa, Yagak mietti. Eikös sinun pitäisi olla pesässä? Jokainen linnun siivenisku vaati täyttä tappelua metsäilman elementtejä vastaan, ja jokin otuksessa vaikutti muutenkin todella tähän ympäristöön eksyneeltä.
Lintubongari hän ei ollut tässä eikä missään edellisessä elämässä. Mutta tuo väritys ja juuri tuo räkätys palauttivat toisenlaisen hajuiseen metsäilmaan. Yhtä kosteaan kuin tähän, mutta sakeaan, lämpimään ja painostavaan. Lintu toljotti häntä tietäväisesti hädin tuskin rungossa kiinni roikkuvalla katkenneella oksalla ja pyrähti räpiköivään lentoon hänestä poispäin.
Joku, joka Yagak ei aivan myöntänyt olevansa, olisi halunnut kirota ja manata. Ei nyt. Aivan väärä suunta. Hänen etsimänsä ontto puunrunko oli ajouran varrella. Linnun nokka osoitti jonnekin sinne, missä kolmen päivän takaiset majoitteet olivat olleet. Yagak nieli manauksensa ja kääntyi jo hetki sitten ajouran ylittänyttä jonoa kohti huutamaan:
”Ihan pikku hetki! Pitää käydä pusikossa.”
”Mikä homma?” kersantti huusi.
”Käyn heittämässä kitkapinnillisen.”
Se ei ollut kunniallista, mutta sitä pyyntöä yleensä kunnioitettiin. Ja se ostaisi ainakin jonkin aikaa.
Yagak säntäsi uralta ojan kautta pusikkoon. Kynnet ottivat tukea litimärästä kivestä onnettoman sammalikon alla. Sekunneissa hän tajusi, että kahden metrin päästä hän olisi päässyt ylämäkeen polkua pitkin, mutta ei ollut aikaa kyseenalaistaa linnuntien seuraamista. Takana Brungush nauroi jotain neuroottisesta yksityisyydentarpeesta, mutta Yagak jätti letkautuksen omaan arvoonsa.
Harakan kujerrus jatkui puiden väleistä. Tuttuja maastoja ja tuttuja mättäitä tuli vastaan. Halonhakkuun hurmeinen jätepino, hyvin selkeäksi taivallettu ura vartiopisteelle. Muutama metsämaahan survotun telttakepin jälki. Erehtymätön jäänne kiven pinnassa siitä kerrasta, kun kokonainen jauhosäkki oli pudonnut Vazoppin käsistä ja levinnyt ympäriinsä. Äijä ei kyllä ikinä lakkaisi kuulemasta siitä.
Harakka kaarteli ylhäällä kuin kiristäen silmukkaa siihen, mihin se johdatti. Mitä se yritti hänelle kertoa? Räkätys vain kiihtyi, mutta oli mahdoton sanoa, oliko se tyytyväistä vai tyytymätöntä. Halusiko se, että hän jatkoi matkaa? Oliko se täällä lähettämässä viestin? Vai oliko hän vain sekoamassa, ja oletti tuiki tavallisesta harakasta järjettömiä?
Ajatusten pyörre valui viemäristä alas, kun Yagak näki juurakossa onnettomimman kätkön, jonka hän oli hetkeen nähnyt. Oliko joku komppanian miehistä jättänyt vanhalle leiripaikalle miinan? Yhden vain, niin syvälle mutkittelevaan juurakkoon että sinne ei kukaan vahingossakaan astuisi tai ajaisi? Ehkä se huijaisi luonnonvalinnan lailla vihollisen tyhmimmät kaivelemaan muta- ja oksamöntin auki ja räjähtämään ilmaan pelkästä uteliaisuudesta. Kuka tuon oli juurakkoon sitten rakentanutkaan oli selvästi kiinnostuneempi säntäämään seuraavaan paikkaan kuin miettimään, miten sen saisi näyttämään luonnollisesti muodostuneelta. Olikohan tämä ylpeäkin tekeleestään?
Hetkinen. Oliko sen päällä linnunpesä?
Harakka rakutti ylhäältä. Se oli pysähtynyt oksalle, ja uteliaisuus otti vallan Yagakista.
Piru vie. Jos hän lentäisi ilmaan tämän takia, joku tampio saisi viimeiset naurut. Siniset sormet alkoivat siirrellä mutaa sivulle ensin varoen – ja sitten ronskimmin, kun jokin kevyt kankainen alkoi pilkottaa sen alta. Ennen kuin koko paketti paljastui, tarttui hänen käteensä hädin tuskin lukukelpoinen sateen turmelema lappunen.
Ja hän oli melko varma, että siinä luki:
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet. -MM”
Siinä meni hetki, mutta Yagak alkoi nauraa. Hän liittyi harakan räkätykseen. Oli mahdoton sanoa, mikä tunne sitä naurua ajoi, mutta mitään sille ei enää voinut: sen oli pakko tulla ulos.
Hetken hän mietti valintaansa. Hänen oma kätkönsä oli varmasti puoli kilometriä ajouraa toiseen suuntaan. Ja vaikka sadetakki rikkoikin siluettia, sen toisenkin kätkön sisältö ei mahtuisi piiloon uteliailta katseilta varsinkaan, jos hän nappaisi tämänkin paketin kantoon.
Se juna oli mennyt. Sentimentaalisuus sai väistyä uteliaisuuden tieltä. Hän hakisi kiväärinsä myöhemmin: milloin, sitä hän ei tiennyt. Toivottavasti paketti olisi sen uhrauksen arvoinen.
Varustevyön irtoremmiä käyttäen hän sitoi paketin selkänsä ja sadeviitan väliin harjan oikealle puolelle. Kenttäradio nousi taas selkään peittämään epämuodostunutta kyttyrää. Noustessaan seisomaan hän vielä vilkaisi harakkaa, joka käpertyi sivuun siirrettyyn linnunpesään.
”Pyritään välttämään, Mustalumi.”
1032
”Siellähän kesti kauan”, Brungush naurahti. ”Tuliko varren kanssa?”
”Herrasmies ei paljasta”, Yagak mutisi. ”Toivottavasti sinulla ei tule noiden hanskojen kanssa vastaava hätä.”
Brungush röhötti sille syvältä vatsastaan.
Puolen kilometrin pirunpellon taivalluksen myötä he näkisivät öisen metelin lähteet: savuavat metalliset rauniot, joita vaani taivaalta kolme Imperiumin tiedustelupalvelun kopteria. Kauaa he eivät ehtineet niitä vaania ennen kuin jalkaväkiosasto yllätti heidät mäen laella vaatien selitystä.
Kersantti Urgok jaksoi pitää huutokisaa ’puhdistusoperaation’ johtavan nazorakin kanssa toista varttia ennen kuin luovutti.
”Faikkanne”, Brungush matki sössöttäen kiukkuisena, mutta vasta niin kaukana, että nazorakit eivät kuulleet.
”Ei Irnakk mitä tyyppejä”, Zohan sanoi.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa”, aloitti Yagak mutisemaan kunnes näki Brungushin musertuneen ilmeen. Poikarukka olisi todella halunnut päästä käyttämään uusia lelujaan. Jos he olisivat olleet siinä kahdestaan, Yagak olisi ehkä suostutellut tätä hieman tähtäilemään yllä vaanivia nazorak-koptereita nyrkeillään.
Viimeinen asia, joka mäen taakse katosi ennen kuin Yagak jatkoi matkaa muiden perässä, oli pieni osasto nazorakeja kampeamassa kevyen maastoajoneuvon perälavalle jonkinlaista jääkalikkaa. Näin kaukaa näytti siltä kuin kalikalla olisi ollut pienet, vihaiset, huutavat kasvot.
Myrskyn viides yö
Lehuvirta
0120
Kamiina puski hohkaavan lämpönsä kosteaan ilmaan. Tila oli kuin sauna: oli ylipäätään ihme, että jotkut pystyivät nukkumaan. Puolijoukkueteltassa kuorsattiin äänekkäästi, mutta uteliaat korvat kuulostelivat joukkueen sankarien hiljaista tarinointia. Kangaslattialla paloi varjostimen alla himmeä valokivi, jonka keltainen sulautui kamiinan raosta paistavaan oranssiin hehkuun.
”Niin, mitä siihen nyt sanoa”, Zohan sanoi kääntyillen makuupussissaan. ”Aika epäilyttävää touhua, mutta mitä muuta torakoilta voi odottaa. Hätistivät meidät pois ennen kuin ehdittiin katsoa tarkemmin.”
”No hitto!” Rodarrista pääsi. ”Juuri kun oli menossa jännäksi. Brungushkaan ei päässyt tappelemaan?”
”Olin kyllä ihan tosi lähellä että olisin lyönyt sitä saatanan ötökkää turpaan. Siinähän olisi mossahtanut.”
”Sen kun olisi päässyt näkemään”, haaveili Havok.
”Hyvä että et”, sanoi Yagak. ”Se olisi ollut partion loppu. Nazorakit heittävät omiaan vihollisen alle tuosta vaan. Mutta jos me alkaisimme niille ryppyilemään, niin ne kyllä osoittaisivat, kumman kenraalilla on isommat natsat.”
”Niin kuin Rostokkin tapaus”, sanoi Brangokk, joka istui puoliksi makuupussissaan kamiinan vieressä. ”Se oli ihan sodan alussa, kun koko kuvio ei ollut vielä selkiytynyt, klaanilaiset eivät tienneet mitä niillä on vastassa ja rintamasta ei ollut tietoakaan. Suurin osa teistä ei varmaan ollut silloin edes saarella. Tehtäviä tehtiin vielä ihan lähellä Klaania, Ninja-ryhmä haki jotain panttivankeja nazorakeille melkein sieltä kaupungista. Labio oli selittänyt meille, että ne klaanilaiset voivat olla ihan minkä näköisiä vain, kaikki eivät ole matoraneja tai toia. No, Rostokkin joukkue oli jollain tehtävällä etelässä, ja varmaan olivat kuppiakin ottaneet. Ja tulleet vastikään Zakazilta jollain Labion laivalla, eivät olleet nähneet eläessään torakkaa. No sehän kävi heti kimppuun selkäpuolelta, kun muutama nazorak tuli vaihtamaan tiedustelutietoja. Seivästi yhden skimmyllään ja oli hakkaamassa hyvää kyytiä toiselta raajoja irti, kun Pogonn sai sen taltutettua.”
Havok ja Rodarr nauraa röhöttivät. ”Olisi voinut käydä yhdellä tai kahdelle tässäkin teltassa”, virnuili Zohan.
”Niiden sotilaspoliisi tuli seuraavana iltana leiriin ja vei sen raudoissa pois”, jatkoi Brangokk. ”Labio vaan nauroi, että siihen loppui Rostokkin pojan sota. Ei saatu ikinä tietää, mitä sille sitten kävi. Kai se hirtettiin, tai sai nääntyä jossain kolossa näkemättä koskaan aurinkoa. Viesti meni kyllä perille.”
”Niillä on semmoinen areena siellä, kuulemma”, sanoi Rodarr. ”Kansanhuvia Steltin tapaan. Ainoa kulttuuri, mitä torakoilla on. Epäreiluja mutta näyttäviä matseja. Ehkä ne pistivät sille virvelin käteen ja taistelemaan karhuhaita vastaan. On niitä huonompiakin tapoja mennä, että ihan ok.”
”Tuo areena kuulostaa kyllä kaukaa haetulta”, sanoi Zohan skeptisesti.
”Eikun oikeasti. Kuulin, kun Labio puhui siitä lutille. On kuulemma ollut monesti katsomassa niiden esityksiä. Kreisiä menoa.”
”Hetkinen”, sanoi Brungush. ”Tämä selittää, mitä ne teki sille.”
”Hä?” kysyi Rodarr.
”Siis siellä Kiron kraaterilla oli semmoinen heppuli jäässä. Hatidin hulluja. Niitä mäyrän ja matoralaisen välimuotoja. Muistattehan ohjesääntö seitsemäntoista? ’Hatidia ei kannata edes yrittää’. Niillä gobserkuilla ei ole mitään rajoja. Niillä on sierainsäteet ja yliluonnolliset voimat. Mitä mä siitä ymmärsin, niin se oli pistänyt puolet sen aseman miehistöstä matalaksi kynsillään ja sitten räjäyttänyt koko paskan sieraimillaan. Niin varmaan ne haluaa sen sinne areenalle, kun ei semmoista taistelijaa usein nää.”
Joukkio jäi miettimään tätä. ”Kuulostaa ihan kiinnostavalta reissulta, kokonaisuudessaan”, sanoi Johaug kamiinan vieressä.
”Olisi sustakin karissut vempat menemään, jos olisit nähnyt sen silmät”, sanoi Brungush. ”Ihan oikeasti tuntui kivalta, että se oli kalikkana. Semmoiseen voi vissiin tyhjentää lippaan ja se jatkaa vaan.”
”Joku tuossa ei nyt kyllä täsmää”, sanoi Brangokk. ”Jos se oli tuhonnut aseman, niin miten se oli jäässä?”
”Ja siis, miten niin jäässä? Siellähän sataa vettä kuin aisaa”, kysyi Rodarr. ”Väittäisin, että koko gobserkku on sissipartion sopima höpöjuttu, mutta Brungush ei kyllä osaisi esittää kuumottunutta noin aidosti.”
”Ihan oikeasti oli jäässä”, sanoi Zohan. ”Semmoisena suorakaiteen muotoisena, mukavana, vähän sulaneena harkkona. Niin kuin sarjakuvissa.”
”Ja siis meinaan jos se oli jäässä, niin miten se oli tuhonnut sen aseman? Oliko se niin kuin homman hoidettuaan asettunut johonkin horrokseen vai? Tehnyt itselleen jääpesän?”
”Ai kun totta. Hitto en yhtään miettinyt sitä”, sanoi Brungush ja hieroi otsaansa. ”Yagak, sulla leikkaa. Teoriaa?”
”Onko nazorakeilla jotain jäädytyssotilaita? Eihän sitä ikinä tiedä”, totesi Yagak.
”Tämän päivän tornihuhuista tuo on kyllä syvimmältä kaivettu”, piikitti Zohan. ”Klaanilaisia ne oli. Nazorakeilla on miehistöylivoima, klaanilaisilla taikavoimat, meillä järkeä. Ne torakat oli ihan yhtä yllättyneen näköisiä kuin mekin, eivätkä ne olleet ehtineet puuhailla siellä vielä kauaa. Jäävoimaisia nazorakeja? Sehän tästä vielä puuttuisi.”
Brungush käkätti. ”Yagak lähti jotenkin paniikissa etsimään vanhan leirin riukua just ennen kuin päästiin sinnen Kiroon, että en nyt luottaisi sen arviokykyyn just tässä asiassa. Me luultiin, että se oli tullut hulluksi koko äijä, kun hyppi pitkin ahoa kuin humaltunut saukko.”
”No tuonkin olisin halunnut nähdä”, sanoi Rodarr.
”Hiljaisen asialliset sotilaat on just tuollaisia”, sanoi Brangokk. ”Niistä ei tiedä, milloin ne napsahtaa. Mutta hauska nähdä, että Yagak on taas ruodussa. Meillä ei ole ihan liikaa sotilaita, jotka miettii ennen kuin lähtee tappelemaan ensimmäistä klaanilaista vastaan.”
Huomio sai hyväksyviä nyökkäyksiä. Zohan näytti peukaloa. ”Mutta leipomisen kanssa on vielä petrattavaa”, sanoi Havok. ”Äijä kitsastelee sokerin kanssa. Ei me olla enää vanhalla Zakazilla, jossa toppa oli kultakimpaletta arvokkaampi. Kunnon leivonnaisen pääaineet on rasva, sokeri ja kuorrute. Ja näistäkin kuorrute on rasvaa ja sokeria.”
”Kun Yagan ekoja pullanakkeja seurasi, niin sitä olisi voinut luulla, ettei siellä itärintamalla leivota ollenkaan”, Rodarr komppasi. ”Mutta kyllä siellä leivotaan. Ovat kehittäneet juustokakun kuulemma ihan uudelle tasolle.”
Yagak oli avaamassa suutaan, mutta Brangokk ärähti. ”Iisisti nyt. Kyllä te saatana näitte, missä kunnossa viestisissi oli kun pääsi tänne. Yagakin eka kohtaaminen puurokattilan kanssa oli semmoinen, mitä näki silloin tällöin kotipuolen sodassa. Siellä ei nimittäin pullia pyöritelty. Eikä pyörittänyt Yagakaan siinä välissä, kun rämpi toa kannoillaan sieltä Gurgin linjoilta tänne. Jos ihan oikeasti nälkää nähdessään alkaa miettimään jotain torttureseptiä, niin siinä lähtee järki. Se on kovaa peliä.”
Yagak nyökkäsi kiitollisena. ”Niin. Jos sitä nyt jälkikäteen koittaa miettiä, niin siellä paastotessa menettää uskon nopeisiin hiilihydraatteihin aika nopeasti. Sokeri tulee ja menee. Siitä jää päälle, että koittaa pistää muonaan jotain kestävämpää sisään. Semmoista, joka tarttuu kylkiluihin. Rasva on okei. Mutta ytimessä pitää olla muutakin kuin sokeria. Tämän sanominen Labion leirissä saatetaan laskea petturuudeksi, mutta välillä minun tekisi mieli kunnon ruisvoileipää.” Hän nousi istumaan ja veti harjansa ulos makuupussin aukoista.
”Sotilaan puhetta”, sanoi Brangokk ylpeänä. ”Pistäkää pojat muistiin.”
Yagak taputti makoilevaa skakdia olalle. ”Siitä puheenollen. Miksi edes olet täällä? Ei millään pahalla, tietenkään, mutta et vaikuta tyypiltä, jolta olisi jäänyt Zakazin rähinästä hinku palata rintamalle” Tätä hän oli miettinyt jo lukuisina iltoina.
”Ha, niin. Klopit miettii: mitä tuo vanha tekee poikain seikkailutarinassa. Etsin varmaan jotain elämää tai sen kaltaista. Minun ikäiselleni ei ole kotipuolessa muuta roolia kuin istua torpassa keinutuolissa ja odotella, että kuolonpeipot tulevat livertämään ikkunan alle. Tai marinoida itseäni viinassa jossain baarin nurkkapöydässä.” Brangokk koitti löytää asennon, jossa juuret eivät painaisi hänen muutenkin vihoittelevaa kylkeään.
”Elämä on vähän outo tavoite taistelukentällä”, sanoi Havok.
”Tässä sodassa ei ole elämää eikä kuolemaa”, sanoi Brungush.
”Meillä on tässä ihan hyvä olla”, sanoi Brangokk. ”Kunnon kaverit ympärillä. Kotona puolet katsoisi meikäläistä nenänvartta pitkin ja toinen puoli säälien. Täällä toveruus tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on muutakin kuin värvääjien hevonpaskapuhetta. Enkä minä välttämättä puhunut omasta elämästäni. Minulla ei oikein ole mitään erityisiä taitoja, joista olisi siviilissä hyötyä. Mutta täällä, parhaimmillaan, voin ehkä estää jotain nuorempaa ja kokemattomampaa astumasta suoraan vihollisen miinaan tai keskitykseen. Ja jos satun siinä rytäkässä menettämään henkeni, niin ainakin kuolen elävänä. Sillekin on paikkansa.”
”Noilla puheilla sinusta tulee vielä kunnon kypäräpappi”, sanoi Havok. Muut miettivät sanomisia hiljaa.
”Zakaz ei ole kauheasti tuottanut pappismiehiä sodan jälkeen”, sanoi Yagak.
Yrittämättäkin hänelle mieleen tulivat lähinnä Irnakkin piispan tapaiset tyypit. Sitä sekopäätä ei viitsisi mainita: joku vielä paljastaisi olevansa fani.
”Niin, edes Gaggu ei kehtaisi ottaa semmoisia armeijaan”, sanoi Zohan. ”Mutta miten susta tuli sotilas?”
”Tavallisella tavalla. Kaikista tuli. Vanhat muistaa, vaikkei ehkä kannattaisi”, jyrähti Brangokk.
”Kerro joku sotajuttu!” sanoi Rodarr ja nousi kyynärpäidensä varaan.
”En, mutta kerron teille kersantista, joka meillä oli rykmentissä. Hän oli ainakin kaksi kertaa vanhempi kuin kukaan muu sillä lohkolla. Oli sotinut jossain Steltin perimyssodissa silloin kun Zakaz oli vielä vihreä paratiisi, tai niin ainakin väitettin. Hän piti aina skimmynsä terävänä, veteli sen terää pitkin teroituskivellä pitkiä, kauniita vetoja. Sodan loppuaikoina, olisiko ollut peräti viimeinen viikko, hän sanoi minulle jotain, joka jäi kyllä lopullisesti mieleen. Veteli sillä teroituskivellä samalla, katse nuotiossa. Sanoi, että Brangokk, sitten kun tapaat ensimmäisen nuoren maitoviiksen, joka ei tiedä että minkä takia tämä sota alkoi, tai että kenen puolella kukakin soti, kenen puolella sinä ja minä sodittiin, niin silloin haava alkaa mennä umpeen. Vasta silloin se saattaa parantua. Ja silloin – ja hän painotti sitä kalauttamalla minua halolla päähän, tähän näin, lonk – et saa kertoa mitään. Et mitään. Parempi antaa niiden mennä ilman sitä painoa. Kersantti sitten ehti kuolla vielä ennen kuin sota loppui. Otin sen kypärän, koska niin hyviä ei enää siinä vaiheessa tehty. Pesin sen ja paikkasin reiänkin. Sen pituinen se. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Yagak sanoi ja astui öiseen ilmaan.
0148
Satoi lähes vaakasuuntaan. Tuuli ulvoi. Koko taivaanrannan halkaiseva salama poltti silmään hehkuvan jäljen ja kymmenen sekunnin päästä jyrähti kuin koko taivas olisi haljennut kahtia. Myrsky oli pahentunut yö yöltä. Yagak tiesi, että ulkona ei voisi viettää kauaa: nytkään ei tuntunut mahdottomalta, että myrskytuuli voisi viedä hänet mukanaan ja heittää pois kuin roskan.
Mutta siellä oli ainoa paikka, jossa hän voisi olla rauhassa. Syvällä huojuvien kuusten keskellä, kaukana vartiopisteiden valvovista silmistä, hän suojautui sateelta ja leirin näköyhteydeltä oksiston alle ja löysäsi sadeviittansa vyötä sekä tukalasti kiristävää irtoremmiä keskivartalonsa ympärillä. Kankaaseen kääritty paketti putosi märälle mättäälle. Eleganttiin avaamiseen ei ollut aikaa, joten Yagak suolisti pakkauksen hiiliteräsveitsellään.
Pehmusteiden keskeltä nousi esineitä. Köntti kuivalihaa ilmatiiviissä suojassa. Kevyt kattaus zamoreita valmiiksi täytettynä milloin milläkin palavilla aineilla ja hirvittävillä myrkyillä. Hätäsoihtu, savukranaatti. Ja pohjalla jotain tuttua, jota hän ei ollut ajatellut kuukausiin.
Vaatimaton, laatikkomainen puhelin jonka keskusyksikkö, kristallinen läpinäkyvä sirpale, kimalteli punertavana syysyössä. Laite, jonka nähtyään Sixten olisi purkanut sen sekunneissa selvittääkseen, miten se ylipäätään toimi.
Ei jäljitettävissä. Ei salakuunneltavissa. Viimeksi hän oli käyttänyt sitä Ath-Koron operaatiossa, mutta Nimdan siru oli ollut sille myrkkyä. Jos he olivat päättäneet lähettää sen hänelle, jonkun täytyisi kuunnella. Myös tähän aikaan.
Vaikka myrsky oli tarttua häneen ja paiskata vasten puita, Yagak käänsi säätönuppia, käynnisti laitteen ja alkoi huutaa siihen.
”Kuuleeko kukaan?!”
Jonkun täytyisi kuulla: jopa myrskyn läpi.
Ja signaali nousi jonnekin ylös, sekä laskeutui sieltä salamannopeasti alas: kilometrikaupalla etelään keskelle linnaa, jonka tornissa valvottiin yhä myöhäisempään. Hänen tunnetilansa oli sanoinkuvaamaton, kun tuttu ääni vastasi.
”Kuuleeko Vahtikoira?”
”Vahtikoira kuulee. Kuuleeko Källimän?”
”Källimän kuulee. Ja aika moni muukin. Me ollaan täällä vähän odoteltu, löytäisitkö paketin: hyvää työtä.”
”Se ei ollut rehellisesti kovin hyvässä piilossa. Sanokaa Matorolle, että opetan sille jutun tai kaksi sissisodankäynnistä. Miten… tämä linja on taas toiminnassa?”
”Helppoa: me aktivoitiin tässä Visokin kanssa jotain, jonka viritin Killjoylle vuosia sitten. Sanotaanko näin, että todella korkealla Kaya-Wahin yläpuolella on Mustan Käden teknologiaa, jota on pidetty hetken aikaa levossa. Kertaalleen oli vähän huonoja kokemuksia siitä, että pelkkä moottoriurheilun striimaaminen sen läpi lamautti kaikki saaren pitkän matkan yhteydet… mutta nyt on ehkä oikea hetki. Sano hei ’Xenille’: se on kuulemma sen nimi.”
Sininen skakdi ei voinut olla nauramatta ääneen. Mitä kohtalon ironiaa. Kenen teknologia olisi hänen pelastuksensa? Kenen kaikista henkilöistä? Ylhäällä pilvien yläpuolella Mustan Käden vanha satelliitti käytti suunnattomia määriä aurinkoenergiaa välittääkseen viestiä Lehu-metsän ja rapulinnakkeen välillä.
”Aion olettaa, että teillä oli jotain tekemistä myös sen Kiro-Wahin kanssa?”
Puhuja vaihtui taas. Tupakankarhea selakhiääni jatkoi: ”Kyllä. Meillä oli vakavia syitä uskoa, että nazorakit käyttivät radiotornia liittolaistensa salakuunteluun. Rumisgonen yön jälkeen oli selvää, että joku voisi päästä jäljillesi sen avulla. Meidän piti tiedustella se ja pommittaa, mutta… tapansa mukaan Mustalumi toimi ennen kuin ajatteli.”
”Joskus siitä on iloa. Onhan hän jo matkalla kotiin?”
Puhuja vaihtui: nyt naisen ääni. Se, jonka hän halusikin kuulla.
”On, ja saapui. Oletko sinä?”
Yagak veti syvään henkeä.
”Ehkä. Olen harkinnut kyllä parina yönä, että hyödyntäisin myrskyn ja lähtisin juoksemaan.”
”Älä. Se tappaa sinut. Ennusteet… ovat uskomattoman pahoja.”
”Minä tiedän. Komppaniassa on suunniteltu evakuointia luonnonluoliin tulevan päivän aikana. Minun täytyy hyödyntää se.”
Jos Kiro-Wahilta oltiin yritetty salakuunnella skakdien leiriä, heillä saattoi olla suurempi kiire kuin hän aavistikaan. Mutta jos myrsky esti häntä toimimasta, hidastaisi se vielä vainolaisiakin. Edes pienen hetken.
Toalais-säännöstö joka on lewinnyt läpi Sakarain, joka opettaa Ritarille kuinka kulkea Hyweiden Tietä, siten kuin Tikohin Suur-Kirjurit owat sen ylös-kirjoittaneet Mata Nuin Punaiseen Kirjaan
Suojele heikkoja ja hädässäolewaisia
Kunnioita wiisaita ja tovereitasi
Älä surmaa äläkä satuta suotta
Ole tosi sanoissasi ja pidä walasi
Malta kätesi ja hillitse mielitekosi
Äläkä hawittele omaisuutta tahi mainetta
Suuri Lehu
Myrskyn toinen päivä
Auringot olivat vasta nousemassa. Sitä tuskin tiesi ilman kelloa, sillä pilvet olivat raskaat ja myrsky jatkui. Rapujoki tulvi. Tuuli oli jäätävä. Ainoa suoja sitä vastaan oli Suuri Lehu-metsä, joka levittäytyi heistä pohjoiseen ja länteen. Siitä eteen päin ei olisi asiaa heidän vankkuriensa kanssa. Etelän niityillä virtasi iloisia sadepuroja.
Klaanilaiset olivat saapuneet metsän peittämään varusvarastoon, jota kutsuttiin nimellä Kinloka. Sen yksinkertaiset katokset ja teltat olivat kätketty mestarillisesti maaston sekaan. Ketään ei ollut vastassa. Sade oli muuttanut maan liejuksi, johon sekoittui kuolleita lehtiä.
”Voimme jättää kärryt tähän, tavaraa haetaan tästä kun tarvitaan”, Voyager sanoi. Hän loikkasi alas ohjastajan paikalta. Kura roiskui, ja sade ja tuuli kävivät hänen kaapuunsa kiinni.
Muut kaksi eivät oikein vastanneet, nyökkäilivät vain unisesti. He olivat lähteneet Klaanista aamuyöllä – perussääntö näille kuljetuksille, ettei vihollinen saisi tietää mitään – ja itse kukin oli torkkunut jonkun aikaa telttakankaiden, kalatynnyrien ja ammuslaatikoiden päällä. Oikeasti sillä kelillä oli varmaan aivan sama, matkasiko yöllä vai päivällä, mutta rintamalla pyrittiin pitämään rutiinit. Matoro Mustalumi havahtui unesta vasta, kun ussalien tasainen käynti pysähtyi.
Toinen klaanilainen oli vireämpi. Riimuritari Blezer loikkasi alas vankkureista. Hänen raskaat jalkansa upposivat märkään maahan senttejä. Oranssinkultaisella haulla oli tuima ilme, kun hän haravoi katseellaan ympäröiviä hämäriä niittyjä ja pimeää metsän reunaa. Hän piti kättään valmiina vyöllään roikkuvan riimumiekan kahvalla.
”Toa Voyager, millaista seutua tämä osa metsästä on? Liikkuuko täällä isoja rahi-petoja? Muakoja, kuma-nuita… nazorak-nuita?”
Voyager haisteli ilmaa mietteliäänä ennen vastausta. Vesinorot virtasivat hänen harteitaan pitikin. Hän veti viitan tiukemmin ylleen ja nosteli jalkojaan pysyäkseen lämpimänä.
”Tämä alavampi osa metsää on aina ollut kesympää. Muistan vain yhden kuma-nuin, ja se oli murhatapaus, Matoro kai tietää tästä enemmän. Mutta ylemmäksi kulkiessa, tai kohti suota, metsä muuttuu kesyttömämmäksi. Zyglakeita on tullut lähelle ihan viime aikoina. En usko, että teidän suunnassanne on paljoakaan nazorakeja. Skakdeja siellä näkyy usein, mutta nekään eivät uskaltaudu pitkälle metsään.”
”Olette pitäneet ne pirut pelon vallassa”, Blezer sanoi ihaillen. ”Jonakin päivänä nämä niityt tulevat muuttumaan verisiksi sotatantereiksi.”
Ilman toa ei ollut aivan varma miten vastata ilmiselvästi kunnianosoitukseksi tarkoitettuun kommenttiin.
”Irroittakaa ravut ja jatkakaa ratsain”, hän lopulta sanoi ja osoitti. ”Minä talsin tästä Hydrukaan, kunhan saan vaunut piiloon.”
Vaikka he olivat kolmisin, päämajasta ei sopinut puhua sen tarkemmin. Ainoa ylimääräinen silmäpari kuului harakalle, joka oli laiskana tai ovelana otuksena liftannut kyydin vankkurien akselin alta. Nyt se ihmetteli, miksi kyyti oli pysähtynyt.
”Oletko hereillä, Matoro?” Voyager vielä hihkaisi.
Matoro mateli unisena vankkurien perältä. ”Mmmh, joo, olenhan minä”, hän mutisi ja kiskoi ylleen harmaan sadeviitan. Se oli lämmintä villakangasta, mikä oli käsitelty ulkopuolelta vettä pitävällä pinnoitteella. Hän veti hupun päähänsä ja nappasi mukaan nahkaisen repun. Muut tavarat menisivät rapujen selässä. Hän vielä tarkasti miekkansa ja muut varusteensa nopeasti ja sujautti lämpökiven viitan povitaskuun. Kylmän kelin vaatetuksessa oli usein sitä varten omat taskunsa.
Voyager oli täydessä toimessa. Hän laittoi vankkurien renkaat lukkoon ja alkoi asettamaan naamioverkkoa sen päälle. Kaksi muuta klaanilaista irrottivat ussalit längistään ja alkoivat vaihtaa niille valjaita ja satuloita. Matoro ähki ja sadatteli valjasten solmujen kanssa. Hänellä oli huomattavasti enemmän vaikeuksia irrottaa rapuja ohjaksistaan verrattuna Blezeriin, joka oli jo saanut oman ratsunsa irti ja silitti tämän kuorta silmien takaa.
”Toa Matoro, onko tarve avulle?”
”Äh, joo, jos voisit… en ole tottunut rapujen käsittelyyn”, Matoro sanoi. Randa olisi todella pettynyt nähdessään hänet juuri nyt, hän mietti.
Blezer asteli toverinsa luo. Matoro joutui katsomaan titaania aavistuksen yläviistoon, sillä tämä oli häntä ainakin päätä pitempi. Tämä vaikutti rotevalta ja hänellä oli pitkä kaula. Hänen hopeisessa haarniskaan oli kuusikulmaisia etelämanterelaisia riimuja, mutta ne peittyivät paksun viitan alle. Hänen varustevyöltään pilkisti kuulun riimumiekan lisäksi vaaleaan nahkalaukkuun suojaan laitettu grimoiri. Titaani kumartui ravun yli ja aukaisi länkien solmun.
”Tuo kätesi ei varmaan auta solmimisessa. Noin!” Blezer puheli setviessään suitsia. ”Oda tässä on lempeä tyttö. Meille on luvassa mukavan tasaista menoa.”
Ehkä Randan palopuhe ravuista häilyi Matoron mielessä, mutta se sai hänet katsomaan Odaakin hieman tavallista tarkemmin. Tämä oli keski-ikäinen ja rauhallinen rapu, jonka kuori oli samansävyistä siniharmaata kuin mitä myrskyinen taivas oli meren yllä. Kuusi vantteraa jalkaa pureutuivat mutaan, ja pönäkät sakset lepäsivät rennosti suun edessä. Odan keltaiset ja uteliaat silmät olivat lyhyiden tappien päässä. Tämä katsoi hieman alaviistoon, luultavasti pitääkseen sateen poissa silmistään. Ussaleilla oli selvästi erotettava ominaishaju. Se ei ollut mitenkään paha, vaikka monet tottumattomat pitivät sitä epämiellyttävänä. Leveä satula oli kiinnitetty Odan kuoreen, ja siinä oli sekä istumatilaa että useampi satulalaukku.
Toan kokoinen ratsastaja suuren ravun selässä istui leveästi, niin että ratsastajan jalat jäivät ravun silmätappien ja saksien väliin. Nahkaiset ohjakset kiinnitettiin remmeillä ravun saksikäsiin, lähelle sen ”hartioita.” Satula oli pultattu kiinni ravun paksuun kuoreen, johon tehtiin sitä varten pienet rei’ät, kunhan kuori oli niin paksu, ettei se aiheuttanut kipua.
Blezerin rapu, Mökö, oli tummempi kuoreltaan ja vaikutti vanhemmalta. Blezer oli Matoroa painavampi, joten he olivat laittaneet suuremman osan varusteista Odalle. Mökö tuntui tulevan nopeasti toimeen ratsastajansa kanssa, kun taas Matorolla oli hieman haasteita päästä ussalinsa kanssa samalle aallonpituudelle.
Voyager oli saanut sillä välin vankkurit naamioitua muun varusteleirin tavaran sekaan. Ne saisivat olla siinä, kunnes seuraavat sissit matkaisivat Klaanin suuntaan lomalle. Voyager oli viettänyt kokonaisen päivän vapaalla kaupungissa, eikä siitä ollut tullut mitään, ei siinä tilanteessa.
”Metsä on sekä suojanne että se, mistä löydätte vihollista, jos löydätte”, Voyager sanoi.
”… joten mikä tarkalleen on tehtävämme?” Blezer kysyi vaativasti. ”Ette suostuneet kertomaan kovin paljoa aiemmin.”
Voyager ojensi Matorolle pienen laukun, mistä löytyi laminoituja karttoja sekä vihko.
”Eli siis. Tämä on tavanomaista kaukopartiota, ja suoraan sanottuna aiomme perua koko tehtävän tämän myrskyn tähden. Selvittäkää Hatidin ja Lehu-Koron alueen tilanne – meikäläiset, viholliset, kaikki. Ja tietysti kaikki johtolangat Troopperista… Mitä enemmän tiedämme, sitä paremmin osaamme kohdistaa joukkomme. Minä kävin Lehu-Korossa lentäen viime viikolla, ja kylä on hyvin puolustettu. Voitte saada heiltä uusimpia tietoja. Mitä Hatidiin tulee, ilmeisesti heiltä pitäisi ainakin tiedustella, tahtovatko he auttaa meitä sodassa. Ja skakdeja seudulla on erityisen paljon.”
Hän katsoi Matoroa. ”Mutta ilmeisesti teillä on myös jokin erityinen tehtävä suoraan admineilta?”
Matoro nyökkäsi ja taputti toisen puolen satulalaukkua.
”Toimitamme paketin Lehu-Koron seudulle.”
Sekä Voyager että Blezer katsoivat laukkua mietteliäinä.
”Mitä siinä on?” Blezer kysyi. ”Miksi se on ’erityinen tehtävä’?”
”Koska Tawa sanoi, ettei ylimääräisten tarvitse tietää siitä”, Matoro vastasi. ”Anteeksi, älkää huoliko siitä. Se on hyvä asia.”
Voyager nyökkäsi. Hänelle tuli mieleen Troopperin ja Taibun tehtävä Tulikärpäsen tankkausasemaa vastaan, miten senkin tehtävän todellinen luonne oli ollut vain harvojen ja valittujen tiedossa. Hän yritti olla spekuloimatta, mistä oli kyse, vaikka hänellä oli kyllä ihan hyviä arvauksia.
”No, jos se ei olisi tärkeää, olisimme lykänneet koko matkaa”, hän sanoi lopulta.
”Hmm. Hyvä on. Komentoketjua täytyy kunnioittaa”, Blezer mutisi.
Samooja katsoi vielä Matoroa.
”En yritä neuvoa sinua, sinulla on paljon enemmän kokemusta vaarallisista tehtävistä, mutta olen kuitenkin ollut täällä Lehun rintamalla pidempään. Tämä meidän taistelumme vaatii kärsivällisyyttä ja itsekuria. Älä ota turhia riskejä.”
Mahtoiko Troopperi joutua ongelmiin jonkun tyhmän riskin takia? He eivät tietäisi ennen kuin löytäisivät tämän…
”Ymmärrän kyllä”, Matoro nyökkäsi hieman turhautuneena siitä, että häntä piti muistuttaa siitä. ”Onko meillä kuitenkin lupa tarttua tilaisuuteen, jos sellainen osuu kohdalle?”
”No, kunhan vältätte kuolemista. Tai vangiksi jäämistä”, Voyager sanoi synkästi. Kumpikaan ei maininnut Troopperia, mutta ajattelivat kyllä.
”Käskettiin välttää taistelemista skakdien kanssa, jos mahdollista.”
”Siksikö, että niiden ’leipä-operaatiosta’ on meille hyötyä?” Blezer kysyi.
Voyager nyökkäsi. ”Pitäkää kirjaa kaikista vihollishavainnoista. Radiohiljaisuus Hydrukan suuntaan. Klaaniin voi kommunikoida koodikielellä, sinulla on se vihko. Tällä kelillä ei kyllä saa Laivastolta apua. Suunnassanne ei pitäisi olla muita partioita – Taibulla on ryhmä pohjoisessa ja Angorangerit ovat Kiltainmaalla.”
”Suurkylän vapauttamisen aika koittaa vielä”, Voyager vakuutti. ”Mutta tämä on sota jättiläistä vastaan. Tahtorak pitää ensin väsyttää ennen kuin sen voi kaataa.”
”Sinusta on kouliintunut nopeasti… no, sotilas”, Matoro sanoi ehkä jopa ankealla äänensävyllä.
”On pakko”, Voyager vastasi.
”Niinhän se usein on”, Matoro vastasi hieman poissaolevasti. ”Oliko vielä jotakin muuta?”
”Ei. Onnea matkaan ja tervetuloa Bio-Klaanin sisseihin, kumpikin teistä. Melkoisen myräkän saitte ensimmäiselle partiollenne. Älkää vilustuko.” Voyager heitti repun selkäänsä.
Matoro vilkaisi taivaalle ja huokaisi.
”Onhan tämä varmaan syksyn surkein keli. Onko sääennustusta?”
Voyager pyyhkäisi vettä otsaltaan.
”Surkealta näyttää. Meteorologisen osaston väki ei osannut selittää, mistä tämä johtuu. Minä kyllä tunnen kotiseutumme ilman tarpeeksi hyvin, jotta tiedän, että tämä ei ole normaalia. Myrskyrintama on valtava, ja me olemme vasta sen reunalla. Sen silmä on jossain idässä. Ainakin se on työntänyt tänne lämmintä ilmaa Steltinmereltä ja Arj-Durunista.”
Hän madalsi ääntään.
”Minusta tuntuu, että se vain kasvaa. Se tuntuu melkein… vihaisen tahdon aiheuttamalta, eikä tämän maailman myrskyltä.”
Blezer nyökkäsi. ”Niin minäkin uskon.”
Matoro kohautti olkiaan. ”En epäile ilman toan sääennustusta. Eli voimme odottaa sen pahenevan?”
Samooja nyökkäsi.
”Sikäli kun minä tiedän. Ainakin täällä sisämaassa ja metsässä se ei iske niin kovaa päälle. Sanoivat, että Kalmarissa nähtiin nelimetrisiä aaltoja. Toivottavasti torakoiden laivat yllätettiin merelle.”
Matoro vilkaisi jonnekin etelään. Kelvinin olisi pitänyt jo ehtiä turvallisesti maihin…
”No, ehkä me sitten laitamme rapujalkaa toisen eteen”, hän sanoi. ”Meillä menee se kolme-neljä päivää. Yritämme pitää ripeää tahtia.”
Voyager nyökkäsi.
”Se lienee viisasta. Nähdään.”
”Nähdään.”
”Suuren Hengen siunausta teille pääasemassa”, Blezer vastasi.
”Ja meille…” Matoro sanoi. Sade ropisi tasaisesti heidän viittoihinsa. Sen enempää puhumatta sotureiden tiet erkanivat: Voyager lähti jalan pohjoiseen, ja kaksi muuta käänsivät rapunsa kohti länttä.
RAPUJOEN RITARIT
Matkan alkupuoli kulki pitkään metsän reunaa. Heidän vasemmalla puolellaan levisi Ratamolaakso, mikä työnsi pitkän kiilan Lehun sisään. Sumuisen laakson pohjalla virtasi Ratamonoja, mikä yhtyi idässä Rapujokeen. Klaanin seudun vuohipaimenet olivat aikanaan tuoneet sinne mahejaan, mutta nykyään niityillä oli hiljaista. Ratamonojan laakso jatkui kauas länteen, kunnes maasto nousi ja muuttui metsäksi.
Alkumatkan avomaastossa he saattoivat kulkea ussalien nopeinta askellajia, sivuravia. Kun metsä muuttui tiheämmäksi, oli pakko vaihtaa etukäyntiin – vaikka ravut olivat sivuttain nopeita, ne eivät navigoineet esteiden keskellä hyvin sivusuunnassa. Kummatkin silmät tarvittiin polun löytämiseen metsässä. Mutta jopa rapujen käynti oli hieman nopeampaa kuin reipas kaksijalkaisen kävely, ja vielä tärkeämpää – se oli väsymätöntä.
Lopulta lännessä he sukelsivat Lehun synkkään syleilyyn. Niissä osissa metsää oli paljon lehtensä menettäneitä puita – haapoja, tammia ja koivuja. Joissakin oli jäljellä vielä väsyneen ruskeita lehtiä, mutta melkein kaikki oli tallautunut osaksi metsänpohjan elämää. Synkimpiä notkoja asuttivat kuuset. Sienet olivat ainoita elämänmuotoja, jotka näyttivät nauttivan siitä kelistä. Niitä kasvoi suurina nippuina siellä täällä. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä ikivihreämmäksi metsä muuttuisi. Aamuauringot yrittivät paistaa sadepilvien harson väleistä. Metsässä tuuli tuiversi heikommin, mutta jokainen puu pudotteli pisaroita.
”Minä kävin länsiosissa aivan hiljattain”, Matoro avasi keskustelun. Blezer ratsasti etummaisena. ”Haimme lähinnä kalaa etelän kylistä. Totta puhuakseni tämä tehtävä tuntuu mielekkäämmältä.”
”Toa Suga kertoikin siitä, kun ilmoittauduin tehtävälle. Etkö päässyt tositoimiin Kofo-Korossa?”
”Saaren eteläosat ovat vielä rauhallisia”, Matoro huokaisi vaisusti, vaikka olihan se hyvä asia.
Blezer nyökytteli ja hymyili leveästi. ”Ymmärrän! Minä itse janoan päästä taas tositoimiin. Liityin itse Klaaniin yli kuukausi sitten, ja vaikka tarjouduin lähtemään rintamalle auttamaan veljiämme taistelussa hyönteispiruja vastaan, minulle on annettu vain tehtäviä kaupungissa ja lähikylissä. Ymmärrän sen toki. En taida olla ansainnut luottamusta ja aseveljeyttä adminien ja klaanilaisten silmissä. Mutta joka tapauksessa, on ilo matkata itse Välisaarten kuuluisin Matoro Mustalumen kanssa!”
Matoron oli pakko hymähtää sille. Siitä tuli hieman mieleen ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut Sugan kanssa vuosikymmeniä sitten.
”Miten sinä tänne päädyit? Merisaarron läpi? En tainnut koskaan kysyä”, Matoro kysyi. Hän huomasi kuinka Blezer suoristi selkäänsä ja pörhisti rintaansa.
”Mitä, etkö sinä ole vielä kuullut Hopekäden ritarikunnan Mysterys Nuilla suorittamista urotöistä?” titaani kysyi.
”Anteeksi, en tunne etelän ritarikuntia erityisen hyvin, ja olen ollut Klaanistakin paljon matkoilla”, Matoro sanoi.
”Annahan kun kerron. Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt asettaa tätä runomittaan.”
Hän alkoi puhumaan syvällä ja vakaalla äänellä, sillä tavalla juhlallisella miten suuret tarinat aina kerrottiin.
”Kolmisen kuukautta sitten saavuimme toverieni kanssa Mysterys Nuin reheville rannoille. Hopeakäden Suurmestari Tyrosus oli uskonut meille tärkeän tehtävän – jäljittää epäkuolevaisten kaupunki Ruttosiipi Samarxxan, uhkaavasti Klaaninsaarta kohti lipuva necropolis, ja kukistaa sen kirottu käskynhaltija, Tohtori Ocsid! Rantauduimme ja aloitimme matkamme Lehumetsään, mutta Initoi oli suonut seurueellemme verisemmän matkan. Pian kimppuumme hyökkäsi tappajamuaka. Se oli kuin itse Makutan tekemä peto. Muutamalla sivalluksella se onnistui surmaamaan puolet soturi-veljistäni, ja taistelun tiimellyksessä jouduin eroon lopuista. Mutta lopulta onnistuin kaatamaan villipedon ja kostin veljieni kohtalon.”
Blezer piti dramaattisen tauon. Se saattoi olla myös tekninen tauko, sillä Blezer joutui vetämään henkeä.
”Mutta silloin kuulin pienoisen äänen – pensaikosta kömpi esiin pieni muakan pentu. Tajusin että olin juuri vienyt siltä emon. Tunsin että Suuri Henki velvoitti minut ottamaan tuon orpopennun huostaani. Se ei olisi selvinnyt yksin luonnon armoilla. Meidän kohtalomme tulevat ikuisesti olemaan sidottuja toisiimme hänen äitinsä vuotaman veren kautta! Annoin pennulle nimeksi Rijo.”
”Tuota… että lentävä kaupunki Ruttosiipi?” Matoro kysyi kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein.
”- Hetkinen, meidän vuoremme yllä? Eivätkö nazorakit huomanneet sitä? Tai meidän laivastomme?” Matoron oli pakko keskeyttää.
”Maahisruhtinas Ocsid oli langettanut nekropoliksen ylle voimakkaan volitagara-loitsun. Vain tarkkanäköisimmät ja Kohtalon siunaamat kykenivät havaitsemaan sen. Joka tapauksessa siirryin kylmyyden ja kuuran halki Samarxxanin kannelle ja valmistauduin elämäni koitokseen. Taistelin Ocsidin kätyreitä, onuhisia vastaan, mutta Surmaritarien kaartin ruttokenraali Uumes päihitti minut kaksintaistelussa. Riimumiekkani vietiin ja minut heitettiin tyrmään, uhriksi tulevalle pimeydelle.”
Blezer näytti synkältä kertoessaan tappiostaan, mutta sitten hän alkoi hymyillä. ”Mutta sitten ratsujoukot saapuivat! Loput aseveljistäni – Arator, Boros ja Turalyon – lensivät avukseni lohrakin selässä! Yhdessä me löimme ruttoruhtinaan joukot ja onnistuimme sabotoimaan Samarxxanin spitaalimoottoreita. Lentävä linnoitus alkoi syöksymään kohti merta, mutta tiesin etten voisi poistua ilman pyhää miekkaani. Ruttosiiven palavalla kannella kohtasin surmaritari Uumeksen, joka piteli minun miekkaani. Taistelu oli pitkä ja verinen. Me mittelimme väkevin loitsuin ja iskuin. Mutta vihani oli pyhä ja oikeutettu. Se antoi minulla yliluonnolliset voimat, ja lopulta kukistin hänet ja otin omani takaisin. Se oli Mata Nuin tahto.”
Matoro ei ollut aivan varma, miten tarinaan suhtautua. Se oli kuitenkin täydellisen, sataprosenttisen totta: sen hän kyllä kuuli Blezerin äänestä.
”Ruttosiipi siis tuhoutui? Miten jäit Klaaniin, etkä lähtenyt toveriesi mukaan?”
Synkkä tuulahdus kävi Blezerin Haulla. ”Ei, Ruttosiipi ei tuhoutunut – sitä sitovat kiroukset, jotka olivat meidän mahtiamme suuremmat. Ne on langetettu aikana ennen aikaa, Kuninkaista Syvimmän kirotussa laulussa, siinä mistä kaikki paha sikiää. Ontuva Samarxxan suuntasi kurssinsa koilliseen, ja Arator, Boros ja Turalyon lähtivät sen perään. Mutta minulle Arator sanoi: Veli, tähtien mukaan sinun tulee jäädä, sillä Ruttosiiven kosketus on häväissyt tämän saaren, eikä se lähde sieltä, ennen kuin Makutain rutto on hävitetty juuriaan myöten. Minäkin näin, kuinka rutto oli ehtinyt kasvattamaan juurensa tähän maaperään, kuinka se ryömi teitä kohti päivä päivältä lähemmäksi. Siksi jäin puolustamaan tätä saarta.”
”Tarkoitatko nazorakeja?”
Blezer nyökkäsi. ”Nazorakit. Pirakat. Makuta Abzumo ja hänen hirviönsä. He kaikki ovat osa ruttoa joka mädättää tätä maailmaa. Siksi minä liityin Bio-Klaaniin. Tahdon auttaa näitä taistelussa Suuren Hengen vihollisia vastaan. Sillä tämä saari lemuaa sairaudelta: se on kaikkialla ilmassa, vedessä ja maassa. Makutan työn jäljet ovat kaikkialla ympärillämme. Jopa tämä sade maistuu rutolta. Eikä se ole kaikki: minä aistin, että Ruttosiiven lairdi ja nazorakein rutto-imperiumi ovat liitossa; epäpyhässä paktissa Kolmen Hyveen maailmaa vastaan. Sillä paha tahtoo pahan luo, se on sen luonne. Siksi minä koen Velvollisuudekseni auttaa – ja jos Suuri Henki suo, kenties eräs päivä myös muut Hopeakäden Ritarit ratsastavat avuksemme, kun taistelemme aikamme Kohtalosta.”
Palopuhe loppui juhlallisesti kuin rukous. Matoro oli kuunnellut tarinaa tarkkaavaisena ja nyt maisteli sitä. Ruttosiivestä hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Sen sijaan hän kyllä tunsi kardalaisen Mata Nuin uskon pääpiirteet, mutta ei ollut aikoihin puhunut syvemmin perinteisen kardalaisen ritarin kanssa. Blezer vaikutti jäykältä ja viralliselta, mutta Matoron valtasi mielenkiinto kuulla enemmän. Ja eipä heillä ollut muuta tekemistä hetkeen kuin puhua. Ennen tätä tehtävää he olivat hädin tuskin tavanneet.
”Sinä siis päätit jäädä vieraalle seudulle, noin vain? Eikö sinulle jäänyt kotiseudullesi ystäviä?”
”Koin sen velvollisuudekseni. Tietysti… minä tunnen toisinaan koti-ikävää Odo-Onon laakeille maille. Minä en oikein välitä saaristoista – haarniskani ruostuu niin nopeasti tällaisessa meri-ilmastossa. Ja kaipaan minä aseveljiäni ja Suurmestariani, mutta Toan velvollisuus ajaa henkilökohtaisten suhteiden edelle. Se vain on tuska jonka Toa-ritarin on kestettävä.”
”Niin minullekin on opetettu”, Matoro sanoi mietteliäänä. ”Kuulostat varmalta. Etkö ole koskaan epäillyt sitä? Kenenkään takia?”
Matoro katsoi kuinka Blezerin naamiolle kohosi outo ilme. Tämän suupieli nyki. Lopulta Blezer ärähti tuskastuneesti: ”En! En kertaakaan! Jumalattomat viettelijättäret ja Makutain kraatat saattavat koetella hyveitäni mutten ole kertaakaan langennut! Minulla on Velvollisuuteni – se viitoittaa tieni! Löydän Yhtenäisyyteni veljieni kanssa! Olen onnellinen kun saavutan Kohtaloni!”
Matoro tunnisti sen yhdeksi Kolmen Hyveen mantroista, vaikkei sanamuoto ollutkaan täysin tuttu.
”Kohtaatko sinä sitten tehtävissäsi useinkin viettelijättäriä?” Matoro kysyi hieman huvittuneena.
Blezer oli hetken hiljaa kunnes hän naurahti nolostuneesti. ”No, kaipa joudun sen taakan kantamaan kun Mata Nui takoi minut näin komeaksi!”
Hän pyyhkäisi päälaelleen pudonneen lehden pois.
”Tuttu ongelma”, Matoro naurahti. Hänen oli pakko myöntää, että Blezer kyllä oli ihan komean näköinen. Tällä oli sointuvat kasvonpiirteet, terävä leuka sekä vahvojen kulmien alla jaden vihreät silmät. Viitan altakin erotti tämän treenattujen hartioiden siluetin.
”Entä mikä on ollut sinun suurin koettelemuksesi? Olen kuullut että olet tehnyt useita urotöitä!” Blezer kysyi innoissaan.
”Niin, urotöitä kai”, Matoro mietti hetken. ”Lasketaanko se koettelemukseksi, jos siinä epäonnistuu?”
”Hmh, lasketaan toki”, Blezer sanoi mietteliäänä. ”Toat tulevat vääjäämättä kohtaamaan tappioita ja epäonnistumisia. Suurmestarini sanoi että ne ovat arvokkaita opetuksia. Ehkä niistä viisastuneena tulemme voittamaan tulevaisuudessa.”
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi, ja mietti, mitä edes viitsisi kertoa. Metru Nuin tapahtumat kuuluivat niihin, mistä pitäisi joko kertoa koko tarina, tai ei mitään.
”Olen yrittänyt ottaa oppia parhaani mukaan. Haluaisin ajatella, että olen onnistunut, mutta se on varmaankin toiveajattelua. Yritän vain välttää niiden virheiden ajattelua ja keskittyä olennaiseen. Tämä matka on ensimmäinen oikea kenttätehtäväni moneen kuukauteen.”
”Johtuivatko virheesi siitä, että toimit Hyveiden vastaisesti, vai tapahtuivatko ne siitä huolimatta?” Blezer kysyi.
”Sekä että”, Matoro mietti. Yhtenäisyys? Haha, siitä ei edes kannattanut puhua. Velvollisuus? Tietyssä mielessä Nimdan jahtaaminen oli ollut velvollisuus Klaania kohtaan sotaa varten, joten ehkä siitä ei löytynyt moitittavaa. Mutta se Yhtenäisyys ei ollut mennyt ihan putkeen.
”Toisinaan näemme lopputuloksen virheenä, mutta jos teimme kaikki valintamme Hyveiden tiellä, on kyse meitä suuremmasta voimasta. Valintojemme lopputulos ei ole se, mikä Toan määrittää, vaan valinnat itse”, Blezer sanoi tomerasti.
Matoro oli hetken hiljaa ja mietti.
Aft-Amanaa ei kannattanut edes ajatella, mutta noin sanottuna ainakin Angoncen tapahtumat kuulostivat paremmilta. Hän oli yrittänyt estää katastrofin ja pelastaa Deikan ja kaikki muut. Mutta…
”Laiha lohtu silloin, kun lopputulos on katastrofi”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”Kyllä minä olen yrittänyt olla itselleni hieman armollisempi, mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Olisitko voinut tehdä toisin?”
Vaikka Blezer ei vaikuttanut paljoakaan Matoroa vanhemmalta ja kokeneemmalta, hän esitti hyviä kysymyksiä. Ehkä hänen koulutukseensa kuului enemmän toalaista filosofiaa kuin Matoron omaan. Kai niiden piti saada aika kulumaan siellä ritariluostarissa jotenkin.
Toa huokaisi.
”Toki. En vain näe, miten olisin voinut valita niin, ettei lopputulos olisi ollut käytännössä sama.”
Vaikka hän ei olisi satuttanut Kapuraa, Angoncen tapahtumat olisivat silti tapahtuneet. Siksi Kapuran satuttaminen oli se, mikä häntä eniten valvotti, sillä sen valinnan hän oli tehnyt aivan itse.
”Liikkuvia osia oli liikaa.”
”Niin. Kun kohtaamme tapahtumien myrskyn, ainoa ohjenuoramme on toimia oikein, seuraamuksista välittämättä”, Blezer sanoi.
”Seuraamuksista välittämättä?” Matoro kysyi. ”Eikö tuo ole… aika radikaali opetus. Eikö esimerkiksi jonkun hengen pelastaminen oli kuitenkin arvokkaampi kuin aina moraalisesti oikein toimiminen?”
”Se vaatii raudanlujaa tahtoa, mutta lopulta Hyveiden tie johtaa suurempaan hyvään kuin mitä me voimme juuri siinä hetkessä arvioida”, Blezer kertoi.
Matoro kohautti olkiaan.
”Olitko sinä Metru Nuin sodassa?” hän kysyi epäillen.
”Hopeakäden Ritarikunta taisteli Varjotun liittolaisia vastaan etelässä. Näin kyllä sodan.”
”Ja et edes sodassa tehnyt kompromisseja koodisi kanssa?”
”Totta kai minä tein, mutta se johtuu omasta heikkoudestani. Mutta minua vuosisatoja vanhemmat ritarit silti tekevät samoja virheitä. Hyveiden tie on haastava, mutta sen seuraaminen on yhtä kaikki korkein Kohtalomme.”
Matoro jäi miettimään, miten Hyve-teologiaa pitäisi soveltaa sirun jättämiseen Xenille. Kaipa se olisi ollut hänen Velvollisuutensa tuoda siru Bio-Klaaniin, tai tuhota se. Mataismissa ei taida olla teologista konseptia teoille, joiden tekeminen on pakollista addiktiosta irtautumiseksi. Elämän Kuninkaan legendassa Toa-sankarit käyttivät naamioista suurinta, pelastivat maailman, ja jättivät sen jälkeensä, Seitsemänsadan seitsämänkymmenen portaan taakse. Sitten he jatkoivat elämäänsä, ne heistä jotka selvisivät. Matoron oli pakko verrata tarinaa Nimdaan: todennäköisesti Ignika oli vietellyt toia aivan yhtä suuresti. Ehkä taakka oli ollut helpompi kantaa, kun heidän Yhtenäisyytensä oli pysynyt ehjänä.
Lopulta Matoron oli pakko vastata. Hänen äänestään kuuli ärsyyntymisen.
”Puhut, kuin ’Hyveiden tie’, olisi jotenkin selkeä, että valinnat olisivat yksinkertaisia. Anteeksi, mutta minusta tuntuu, että et ole vain tehnyt vielä tarpeeksi virheitä. Jätin uskomattoman vaarallisen esineen jollekulle Metru Nuilla. Onko Velvollisuuteni ensisijaisesti Bio-Klaanille – jonne minun olisi siru pitänyt tuoda? Vai onko se Velvollisuus omalle itselleni, sillä tiesin, että minun oli pakko päästää irti siitä sirusta, saman tien? Vai onko se Velvollisuus niitä kohtaan, jotka saatoin vaaraan valinnallani? Tämä ei ole erityisen yksinkertaista!”
Blezer oli hetken hiljaa.
”Hmm, ymmärrän mitä tarkoitat. Käännyn yleensä Suurmestarini puoleen syvissä kysymyksissä, mutta se ei ole aina mahdollista, kun valinta on tehtävä. Mutta eikö ’Velvollisuuden ongelma’ ole yksi eniten väitellyistä kysymyksistä hyveteologiassa? Kohdistuuko Velvollisuus yhteisöön vai omaantuntoon?”
”Niin.”
”Oletan, että valitsit lopulta velvollisuutesi Bio-Klaanille, kun kerran olet täällä.”
”Niin… mutta ei se mielenrauhaa tuo. Velvollisuus korjata omat virheet tuntuu tärkeämmältä kuin velvollisuus juuri millekään muulle.”
”Alussa on Yhtenäisyys, Matoro Mustalumi. Velvollisuus Yhtenäisyydelle tulee ennen sinun omia murheitasi. Se Toain on opittava. Sen tähden minä omistan koko elämäni ritarikunnalleni. Omat onnistumiseni ja virheeni eivät ole mitään Kohtalon suuren suunnitelman rinnalla. Mitä tapahtuu, sen oli määrä tapahtua tavalla tai toisella. Me emme vain ymmärrä kaikki niitä tapoja, joilla Kohtalo toimii. Mikä näyttää virheeltä meille saattaa kantaa hedelmää vuosisadan kuluttua, ja mikä vaikuttaa tärkeältä juuri nyt ei välttämättä ole minkään arvoinen vuosisadan kuluttua.”
Matoro ei jaksanut väittää vastaan, vaikka ei ollut varsinaisesti vakuuttunut. Hän ei ollut koskaan arvostanut sellaista Toa-dogmaattisuutta, mutta tiesi, ettei siitä kannattaisi sanoa mitään.
Blezer jatkoi puhettaan:
”Minun nähdäkseni Bio-Klaani on yksi monista Kolmen Hyveen ritariklaanien pitkässä traditiossa kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta. Sinun Velvollisuutesi Toa Tawaa kohtaan pitäisikin olla tärkein Velvollisuutesi. Vaikka kutsutte häntä Juuriadminiksi, minun näkökulmastani hän on Bio-Klaanin ritarikunnan Suurmestaritar. Te taistelette yhtä lailla Suuren Hengen luomakuntaa tuhoavaa kaaosta ja ruttoa vastaan. Teet oikein, kun valitset sen taistelun yli henkilökohtaisen taistelusi.”
”Niinpä kai”, Matoro kohautti olkiaan ja kirosi ties miten monetta kertaa typeryyttään. Jos Delta vain olisi nyt kellossa ja täällä, huoli ei piinaisi häntä jatkuvasti. Hän karisti sen ajatuksen jonnekin kauas, ja sen sijaan kävi päässään läpi seuraavien päivien aikataulua. He jatkaisivat länteen niin pitkään kun jaksaisivat, ja pääsisivät Hatidiin pian seuraavana päivänä. Sitten suuntana olisi Lehu-Koro. Oli mahdollista, että he eivät saisi mitään hyödyllistä tietoa, että homma olisi vain vähemmän rento versio Kofo-Koron matkasta, mutta niillä seuduilla Allianssin joukkoihin törmääminen oli täysin mahdollista. Jos Gaggulabion miehet kuljettivat piirakoita Lehun leiristä Kofo-Koroon, niiden piti kulkea Hatidin itäpuolelta. Jossakin siellä olisi heidän ylimääräisen toimituksensa määränpää.
Ussal-kyyti oli tasaista, ja ne olivat hyviä löytämään reittejä. Vain muutaman kerran klaanilaisten piti korjata niiden suuntaa. Heillä oli mukana karttoja, jotka näyttivät helppokulkuisimmat reitit läpi Lehun, ohi sen soiden ja rinteiden. Eteläinen Lehu-Wahi on monelle klaanilaiselle tuttu, ja etenkin seudun oman Toa-kolmikon toimesta hyvin kartoitettu. Rapulatvan ja Kiro-Wahin pohjoispuoliset ikimetsät olivat sen sijaan villejä heillekin.
Matoron oli vaikea tulkita, mitä Blezer mietti, mutta ajatuksissaan he olivat kummatkin. Tasainen sateen ropina oksiin ja viittaan oli Matorosta rauhoittavaa, ja vaikka aina piti pitää mielessä pieni vaaran uhka, tarjosivat Lehu-metsän ikipuut heille näkösuojan. Hän oli halunnut tositoimiin, ja päätyi toistuvasti lähinnä matkustamaan ja ajattelemaan. Toisaalta, sitähän seikkailut yleensä olivat – suurempi osa niistä oli aina kulunut laivalla kuin itse määränpäässä. Äksänkin kanssa hän oli ystävystynyt lähinnä loputtomalla kortinpeluulla ahtaan veneen hytissä.
Rapujalkojen tasainen käynti oli sateen ja tuulen lisäksi ainoa ääni, joka metsässä kuului. Silloin tällöin ne kumisivat kovempaa, kun kitiiniset jalat osuivat kiviin tai kaatuneisiin puihin, jotka ravut ylittivät kuin mitään esteitä ei olisi ollutkaan. Matoro miltei horjahti ravun selästä, kun unohti pitää kiinni Oda-ravun ylittäessä suuren juurakon. Hän sai satulasta viime hetkellä otteen ja vilkaisi toveriinsa toivoen, että tämä ei ollut huomannut mitään.
Ussalit kuulivat sen ensimmäisinä, ja pysähtyivät. Blezer osoitti taivaalle, joka pilkotti suurten tammien lehtien välistä.
”Lentävä kone”, hän sanoi hiljaa.
”Piiloudutaan”, Matoro sanoi ja hyppäsi alas ravun selästä. Hän lähti johdattamaan sitä tiheimpien puiden alle.
”Voin ampua sen alas”, Blezer protestoi, mutta seurasi kuitenkin. He painautuivat puuston joukkoon ja tuijottivat ylös. Lentäviä kohteita oli kaksi. Ne olivat nazorakia pienempiä – oikeastaan ne muistuttivat hieman mekaanisia Nui-Ramoja. ZZZZZZZZZZZZ, niiden roottorit sanoivat, ja niiden kamerat haravoivat metsää. Ne katosivat pian jonnekin länteen.
Kun ääni haipui, klaanilaiset uskaltautuivat viimein puhumaan.
”Kirottuja ötököitä”, Blezer murahti. Matoro kaivoi esiin pienen muistion, ja merkitsi siihen heidän suurinpiirteisen sijaintinsa ja kohtaamisen ajan – sissit rakensivat sellaisesta tiedosta käsitystä nazorakien partioreiteistä. Ajankohdan merkitsemistä varten hänellä oli ihan toimiva taskukello mukana sissien suunnistuspakkauksessa.
”Nuo olivat kauko-ohjattuja tiedustelulennokeita”, Matoro sanoi. ”Sanomme niitä korennoiksi. Niitä on kyllä pudotettu paljon, mutta nyt on parempi, jos emme anna mitään vihjettä läsnäolostamme.”
Kelvin oli kertonut niille myös nimen, joka oli tekninen lyhenne mitä Matoro ei muistanut.
”Minua piinaa taistella kuin rotta”, Blezer mutisi. ”Mutta kyllä minä ymmärrän, miksi.”
He söivät lounaan iltapäivästä erään puron varrella. Siihen kuului ruisleipää, juustoa, kalaa ja omenoita. Termoksessa oli hyvin vahvaa kahvia. Heillä oli mukana myös marssileiväksi tehtyä nuikorolaista evästä, mitä tehtiin nimenomaan sellaisille pitkille matkoille. Nazorakit eivät häirinneet heitä enää sen yhden kerran jälkeen. Yhden verenhimoisen kuma-nuin he kiersivät kaukaa, ja Blezer melkein putosi tuomionkäärmeen pesään toisessa välikohtauksessa.
Aikainen herätys painoi, mutta ravut vain painoivat eteenpäin. Välillä he puhelivat niitä näitä. Matoro kyseli Blezerin kotiseudusta ja ritarikunnasta, ja puolestaan kertoi toverilleen kaikenlaista Klaanista ja omista matkoistaan. Teologiset väittelyt hän kiersi kaukaa. Mutta välillä meni tuntikin ilman, että juuri puhuttiin. Se ei näyttänyt Blezeriä paljoa haittaavan.
Illan pimetessä Matoro viimein sanoi:
”Jossakin näillä main pitäisi olla hyvä pysähdyspaikka”, Matoro mietti ja haravoi metsää silmänsä yökatseella. He kulkivat hieman kuivemman sammaleisen rinteen päällä, jota reunustivat männyt. Oikealla alhaalla rinne laskeutui läpipääsemättömäksi kuusikoksi. Auringot olivat laskeneet jo.
”Pysähdyspaikka?” Blezer kysyi.
”Niin”, Matoro vastasi ja nousi rapunsa selästä. Hän talutti sitä alas mäkeä kuusikkoon. ”Meillä on jokunen mökki täällä metsässä matkantekoon ja huvitteluun, mutta näillä main on jotain parempaa…”
Blezer seurasi kömpelömmin, ja liukastui märällä sammaleella. Hän liukui alas rinnettä melkoisen kolinan kanssa, mutta loukkasi lähinnä ylpeytensä.
”Älä pidä minua jännityksessä”, hän mutisi kangetessaan itseään ylös. Mökö-rapu kipitti pudonneen ratsastajansa viereen ja tökki tätä saksillaan jotenkin huolestuneen oloisena.
Matoro raotti tiheiden kuusien verhoa, kumartui hieman ja sukelsi sisään. Oda-rapu seurasi isäntäänsä uskollisesti. Hetken kuluttua myös Blezer ratsuineen tuli perässä.
Kuusien takaa paljastui sammaleinen aukio. Matoro avasi valokiven rasian, ja lämpimän keltainen valo vapautui tilaan. Puut kaartuvat omituisesti muodostaen lähes kupolimaisen katon aukion ympärille. Niistä putoili pisaroita. Ylhäällä oksat levisivät ja kiertyivät toisiinsa, kuin havut olisivat pitäneet kiinni toinen toistensa käsistä. Käpyjen ryppäät koristivat latvoja, mutta yksikään ei ollut pudonnut kuusiympyrän sisäpuolelle. Aukiolla oli noin metrin levyinen lähde, joka oli täysin kirkas ja sen reunat olivat vaaleaa kiveä. Vihreä katto heijastui sen pinnasta. Tila oli Blezerin mielestä suurempi ja korkeampi kuin miltä kuuset olivat ulkopuolelta näyttäneet.
Mutta se ei ollut kaikki. Lähteen vieressä oli ajan hampaan kaluama kupoli, joka näytti Toa-Suvalta. Vähän matkan päässä oli nuotion jäänteet ja kuusenoksien alle työnnetty puinen laatikko.
Blezer katsoi suvaa hartaan rauhallisesti. Hän kosketti Kolmen Hyveen symbolia haarniskassaan ja mutisi jotakin hiljaa. Matoro katsoi tätä ja oli itsekin hetken hiljaa. Kostean metsän tuoksuun sekoittui voimakas kuusenpihkan haju. Harakka oli ilmestynyt läpi oksien, ja nokki käpyjä muina miehinä.
”Tätä kutsutaan Katveen Kappeliksi”, Matoro kertoi hiljaisella äänellä. ”Vanhalla kielellä Bohinua-Kini.”
”Kätketyn Vehreyden Temppeli”, Blezer mutisi.
”Niin, se on yksi käännös. Suva on kuulunut jollekin toalle, joka suojeli saarta ikuisuuksia sitten. Ja, niin sanotaan, suojelee tätä paikkaa edelleen…”
”Tunnen sen”, Blezer vastasi ja asteli lähemmäksi kulunutta suvaa. Sammalta ei kasvanut sen päällä, mutta vuosisadat ja luonnonvoimat olivat kuluttaneet siitä pois kaikki kaiverrokset, jos siinä sellaisia oli koskaan ollutkaan. Jäljellä oli vain sileä kivi ja tunne varjelevasta läsnäolosta. Jopa puut tuntuivat kumartavan kivelle.
Matoro päästi Odan vapaaksi, joka melkein saman tien käpertyi nukkumaan sivummalle. Toa itse istuutui nuotion rippeiden viereen ja kaivoi rapulaukusta polttopuita. Nopea inventaario paljasti, että myös paikalle jätetyssä laatikossa oli polttopuita – ja muita välttämättömiä tarvikkeita – mutta heidän ei tarvinnut käyttää niitä.
”Troopperi ja Voyager näyttivät tämän paikan minulle kerran”, hän kertoi. ”Ja ajattelivat, että vaikka se onkin pyhä, sen varjeleva henki ei panisi pahakseen, jos käyttäisimme paikkaa omana pienenä turvapaikkanamme. Tätä on käytetty leiripaikkana. Minä en ole kyllä ollut täällä moneen vuoteen.”
Blezer vain nyökkäili ja katseli hitaasti ympärilleen. Lopulta hänkin istuutui nuotionalun toiselle puolelle ja risti jalkansa. He seurasivat pitkään, miten liekit kasvoivat. Hieman kostea puu poksahteli ja rätisi. Kipinät kohosivat kuusien latvoja kohti. Ulkona satoi kovaa, mutta heidän oksakattonsa piti heidät melko kuivina. Ehkä Pyhä Suva vastusti sitä sadetta. He olivat siitä huolimatta kietoutuneet tiukasti sadeviittoihinsa. Laatikosta oli löytynyt kolmijalka ja kuparinen kattila veden keittämistä varten.
”Nämä ovat kauniita maita. Saarenne on oikein miellyttävä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Onko sinun Toa-Suvasi täällä vai kotisaarellasi?”
Matoro hymähti hieman. Vesi ei kiehunut vielä.
”Se on vähän hassu tarina”, hän sanoi lopulta. Ulkona oli jo täysin pimeä: vain nuotio ja heidän omat sydänkivensä loivat mitään valoa tilaan. ”Oletan, että tiedät, miten Suvat toimivat?”
Blezer kohautti olkiaan.
”Tiedän niiden merkityksen, mutta en tiedä, miten jotkut Toat käyttävät niitä naamioiden muuttamiseen.”
”Joo en minäkään”, Matoro sanoi. ”Mutta siis, ne pyhitetään rituaalein tietylle toalle. Siitä tulee jotenkin… voimistava paikka. En tiedä Suvista kovin paljoa. Joka tapauksessa, en oikein koskaan asunut toana tarpeeksi kauaa kotisaarellani, että sinne olisi rakennettu Suva. Mutta kerran kuljin pitkään pitkin Pohjoista, ja päädyin viettämään aika paljon aikaa eräässä kylässä siellä luoteismailla – paikka on nimeltään Kotu-Koro, en usko että olet koskaan kuullutkaan siitä. Lähellä oli aika isoja ongelmia mille piti keksiä ratkaisu.”
Matoro piti hetken tauon ja kaatoi kiehuvaa vettä metalliseen kuppiin. Mukaan hän sekoitti kamomillateetä. Lämmin höyry vasten kasvoja tuntui hyvältä.
”No, kyläläiset olivat loputtoman kiitollisia, mutta heillä ei ollut juuri mitään annettavaa… joten he tekivät minulle Toa-Suvan, jonka turaga oikein siunasi hienoin menoin. Olin vähän että öööh mutta olihan se liikuttava ele heiltä. En tiedä, yrittivätkö he saada minut jäämään. Ehkä. Vietin siellä sitten talven. En ole käynyt sen jälkeen…”
Matoron ääni vajosi. Hän hymähti itselleen.
”Miksiköhän en? Se ei edes ole niin kaukana… Pohjoiselle Mantereellehan pääsee Klaanista muutamassa päivässä. Tai pääsi, silloin joskus. Aina on ollut jotain muuta…”
Myös Blezer otti teetä. Hän katsoi Matoroa.
”Ei millään pahalla, mutta sinä ei ole kovin hyvä kertomaan tarinoita”, hän lopulta sanoi kuolemanvakavasti.
”Heh, joo, tiedän”, toa vastasi. ”En osaa dramatisoida niitä…”
Yllättäen Blezer rykäisi ja madalsi ääntään samalla tavalla kuin kertoessaan omasta taistostaan Ruttosiivellä. Hän alkoi laulamaan selkeästi.
Toalaiset tornin työsti,
Tapulin taivasta tapaavan,
Linnan lumivuoren laelle,
Kuurakalliolle kupolin.
Vannoivat veljeyden valan,
Solmivat sanoista siteen,
Teoilla todeksi teki,
Asetti aseet ainiaaksi.
Nyt uinuvat uljaat urhot,
Tappo-tantereet tyhjinä,
Hamaran henget hukkuneet,
Kalma kävi, marras myi.
Säilänsä on särkyneinä,
Keihäänsä on katkenneina,
Kanohit nuo kappaleina,
Kesti vain hyveistä kolme.
Matoron oli helppo kuvitella koko toa-joukko kiiltävissä haarniskoissa ja kirkkain äänin hymisemässä muinaisia lauluja siihen tapaan. Hän tunsi laulun etäisesti, mutta tarina oli hyvin tuttu: se kertoi Toain Tornista, Haumadusta, minkä esiaikojen toat nostivat peruskalliosta kauas pohjoiseen, Lohredin jäämaahan. Pimeyden voimat olivat tavoitelleet torniin suljettua aarretta iäisyydet, mutta sitä puolustavat toat olivat vannoneet suojelevansa sitä ajan loppuun asti. Ja niin he olivat tehneet, kunnes vain yksi oli ollut jäljellä. Metrulainen tarina väittää sen olleen Toa Lhikan edellisessä elämässään, mutta kardalainen traditio kiistää sen. Arkeologien mukaan Toain Tornin rauniot ovat vanhemmat kuin edes Dumen toa-ajat. Mutta se oli yhdentekevää legendan näkökulmasta: se oli tarina periksiantamattomuudesta, surusta ja vääjäämättömyydestä, ei yksittäisestä sankarista.
”Olen käynyt siellä kerran”, Matoro kertoi. ”Moni pohjoisen toa on vieraillut niillä raunioilla. Se… se on todella jotakin.”
Hän ei käyttänyt sanaa ”pyhiinvaellus”, mutta se se oli ollut: moni toa kulki sellaisiin paikkoihin toivoen löytäen jotakin itsestään.
Mustalumi maistoi teetä. Hän kuvitteli, miten eräänä päivänä Bio-Klaanista kerrottaisiin puoliksi unohtunutta legendaa siitä, miten kultainen Toa-soturi nostatti pelkällä toivolla tornin rajamaiden suojaksi, ja sen sankarit kamppailivat Makutain mahtia vastaan kunnes lopulta kaatuivat. Jokisuistosta voisi edelleen löytää kivimuurin kappaleita, jotka Rapujoen virta ja Visulahden aallot olivat hioneet sileiksi. Niin kauan kuin saarella asuisi matoran-kansaa, he kertoisivat tarinaa Rapulinnasta ja sen sankarillisesta mutta vääjäämättömästä lopusta.
”Miten paljon onkaan Suuren Hengen luomuksia, jotka janoaisin nähdä”, Blezer sanoi hiljaa.
Matoro nyökkäsi ja maistoi teetä.
”Onhan tässä aikaa”, hän lopulta sanoi. ”Sinun pitäisi lähteä oikein maailmanmatkalle kunhan tämä sota on ohi.”
”Hmm”, Blezer mutisi ja katseli liekkejä. ”Minun paikkani on siellä minne Suuri Henki minut asettaa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Voithan sinä yhdistää työn ja huvin.”
”Asenteesi on kevytmielinen Toa-soturiksi.”
”Niinpä kai”, Matoro myönsi ja meni maaten viittaansa kietoutuneena. ”Ehkä maailma tarvitsee hieman lisää kevytmielisyyttä.”
Siitä oli aikaa, kun hänellä oli viimeksi ollut märkä sammal pään alustana. Kuukausi Klaanissa ja oikeassa sängyssä tuntui saman tien. Ehkä hänen olisi pitänyt pakata mukaan riippumatto niin kuin Snowiella. Laivojen riippumatoissa oli aina mukava nukkua. Heillä oli sentään lämpökivet mukanaan, jotka saattoi laittaa kehon viereen yöksi taistelemaan kylmää vastaan.
”Tunnetko legendoja tämän saaren menneisyydestä?” Blezer kysyi.
Matoro mietti hetken. Pieneksi häpeäkseen hänen oli myönnettävä, että tunsi monta muiden maiden tarua paremmin kuin Mysteryksen kaukaiset ajat.
”Hmm”, Matoro maisteli. ”Muistan tarinan siitä, miten metsän alla ollut suuri ortonien kaupunki romahti, ja siitä syntyi Kummitusten tuo. Tiedätkö, kun kaikkien niiden kuolleiden aaveet jäivät vaeltamaan sumuun. Suo muodostui siihen päälle, eikä edes zyglakit pidä siitä seudusta. Tai niin lehulaiset sen kertovat. Tiedä sitten, onko se totta.”
Blezer näytti pohtivan kuulemaansa syvään. Tuli leikki hänen naamiollaan.
”Olen kuullut monia ortonien tragedioita. Kerrotaan, että muinaisina aikoina suuren onnettomuuden edessä he hylkäsivät Suuren Hengen valon ja vaelsivat maailman syviin paikkoihin, joissa voisivat elää ilman Hyveitä.”
”Sama tapahtuma, tuhat tarinaa?” Matoro mietti.
”No, voi tarinanne suon synnystä silti olla totta. Kenties heidän aaveensa elävät siellä, koska kieltäytyvät seuraamasta Punaisen Tähden kutsua.”
”Lohduton ajatus. Mitä aaveet edes tekevät kaikella ajallaan?”
”Kiroavat eläviä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Ruumiistaan erotettu sielu ei voi milloinkaan levätä tällä puolella. He kuuluvat taivaalle, eivät sakaroille.”
”No, emme ole menossa suolle asti”, Matoro sanoi ja veti viitan hupun silmilleen. ”Että älä suotta valmistaudu henkien poismanaamiseen. Öitä.”
Titaani ei vastannut mitään, vain kohensi tulta ja näytti keskittyvän mutisemaan rukousta. Matorokin mietti lyhyen rukouksen päässään, sellaisen mitä toille opetettiin mielen rauhoittamiseksi. Hän kertasi vielä mielessään tehtävän. Otlek oli vakuuttanut, että siinä olisi järkeä. Matorosta tuntui hyvältä, että Tawa oli uskonut hänelle jotakin oikeasti tärkeää. Ei häntä haitannut olla yksi Klaanin sotilas muiden joukossa… mutta luottamus oli silti jotakin, mistä viime aikoina oli ollut kovasti pulaa. Hänen mielensä harhaili kuitenkin pian takaisin Metru Nuille, kuten yleensä. Uni tuli melkein heti niin pitkän päivän jälkeen, havukattoon ropisevasta sateesta ja etäisestä ukkosesta huolimatta.
Joskus yön pikkutunneilla Matoro heräsi, kun salama osui puuhun aivan heidän lähellään. Hän huomasi pitelevänsä kättään miekan kahvalla, mutta tajusi nopeasti, ettei mitään hätää ollut. Oli niin kylmä, että hänen hengityksensä höyrystyi pimeässä. Hän oli ehkä taas nähnyt painajaista Syvästä Naurusta, mutta se ajatus katosi nopeasti valveeseen.
Oli säkkipimeää, ja ainoa valo oli hänen oman sinisen sydämensä syke. Blezer kuorsasi viittaansa kääriytyneenä sammuneen nuotion toisella puolen. Kaksi rapua tuhisi untaan. Sade ropisi puiden latvoihin, ja pisaroita pääsi silloin tällöin läpi ja napsahteli Matoron viittaan. Tuuli ulvoi latvoissa kovaa, mutta metsän temppelissä siltä oli suojassa. Hetken mielijohteesta hän otti esiin kultaisen kellon. Niin läheltä sydänvalo valaisi juuri tarpeeksi heijastuakseen kellon kiiltävästä pinnasta.
Sellaisina hetkinä, kun yö oli mustaakin mustempi, ja valveen ja unen raja häämötti aivan lähistöllä, hän oli varma, että Langenneen Silmä kuiski. Ei samalla tavalla kuin Nimda tai edes loinen, se ei ollut mitään selkeitä ajatuksia. Mutta se oli välähdyksiä ja sirpaleita tuntemuksista, kuiskauksia puhtaasti tunnetilan muodossa.
Hän muisti huomanneensa sen jo silloin Aft-Amanassa, kun hän oli kellon ensi kerran avannut. Etsi minut. Täytä minut. Soita minua.
Matoro ei oikeastaan edes avannut kellon kantta. Mitä väliä sillä oli pimeydessä. Hän pyöritteli sitä käsissään ja… kuulosteli?
Jokin osa hänestä oli lievästi huolissaan. Hänellä oli tarpeeksi paljon kokemusta taikaesineistä, jotka kuiskivat hänen korvaansa… mutta tämä ei tuntunut lainkaan Nimdalta, tai edes tietoisuudelta. Langenneen Silmän tunsi vain, kun kuunteli. Se oli heikko ja surullinen loiste, joka maistui kaipuulle.
Joskus tuntui, kuin Langenneen Silmä olisi surrut. Kaivannut kaikkea, minkä oli menettänyt. Mahdollisuuksia. Rakkaita. Hävitettyjä hetkiä, joita ei voisi enää koskaan saada takaisin. Se oli kuin loputon kaihon meri, mikä avautui tyhjänä ja pimeänä, kun viisareita väänsi.
Kenties se oli terveellisempi tunne kuin Nimdan tai Cencordin esiin loihtimat visiot suuruudesta, vallasta ja voimasta. Ainakin kaipuu oli jotakin, joka ei ajanut satuttamaan muita. Ehkä se oli tunne, jonka kanssa hän osaisi elää.
Hän ei tiennyt, kauanko hän mietti niitä ajatuksia, ja vaipui lopulta takaisin uupuneen matkalaisen uneen.
Myrskyn kolmas päivä
Jälleen he nousivat ennen aurinkoja. Päivät vain lyhenivät mitä lähemmäksi talvea ne hiipivät. Matoro löysi Blezerin meditoimasta aamuhämärässä. Tämä kertoi valmistelevansa päivän riimuja.
Ruoho muodosti roudankukkia. Pieniä pisaroita oli jäätynyt kuusenneulasten päihin. Kun sammaleelle astui, se rusahti hieman. Pienet lätäköt olivat ohuessa jäässä. Sade tuli rakeina, mutta muuttui aamun edetessä taas vedeksi.
He söivät yksinkertaisen aamupalan tulen ääressä. Matoro keitti niin vahvaa kahvia, että sitä ”pitäisi leikata veitsellä.” He täyttivät pullonsa lähteestä ja lähtivät pian liikkeelle. Mänty aivan heidän turvapaikkansa vieressä oli hiiltynyt mustaksi, kun ukkonen oli osunut siihen keskellä yötä. Kaikki oli märkää, vielä märempää kuin eilen. Kappelin luota lähti vanha metsätie, joka oli hädin tuskin muuta kuin kapea puuton ura. Se johti länteen kohti Lehu-Koroa. Sitä tuskin tunnisti tieksi, jos ei sitä tiennyt.
Virstat kuluivat. Lännessä metsä harveni ja taittui luoteeseen, ja antoi periksi laajoille niittymaille, jotka jatkuivat Kofo-Korosta kuusi peninkulmaa pohjoiseen. Kelvin oli kertonut, että oli kohdannut Allianssin tiedustelupartion siellä asti, mutta se olisi ollut ainoa nazorak-havainto niin etelästä. Skakdeja näkyi useammin. Hatidin asukkaat kyllä aiheuttivat toisinaan harmia matkalaisille heidän ”maassaan.”
”Ja nämä ’hatidilaiset’ todella ovat niin vaarallisia kuin sanotaan?” Blezer kysyi.
”Yleensä emme edes neuvottelisi terroristien kanssa”, Matoro sanoi kylmästi. Oli mahdoton tietää, oliko se vitsi.
”Onhan se jalo ajatus Toa Tawalta, pyytää näitä rikollisiakin yhteiseen taisteluun. Tyypillistä häneltä”, Blezer murahti. ”Ehkä he suostuvat auttamaan torakoiden niittämisessä…”
”En olisi liian toiveikas”, Matoro sanoi. ”Mutta sama meidän on siellä käydä, kun täällä olemme.”
Pian he huomasivat edessään rumimman rakennuksen, jonka olivat ikinä nähneet. Hatidin tunnisti jo kaukaa, sillä mikään muu joukko saarella ei kyennyt rakentamaan mitään niin rumaa mutta modernia kuin mitä Hatidin radiotorni oli. Rakennus oli metalliputkista, teräslevyistä ja Karmiini Kane-ra -tölkeistä koottu, teipillä ja köydellä kasassa pysyvä häkkyrä. Oli suoranainen ihme, että se edes pysyi pystyssä siinä tuulessa. Mikäpä pahan tappaisi, Blezer pohti.
Asema oli vastuussa Uroigejein radiolähetyksistä ympäri saarta. Ne saarnasivat tuhoa ja anarkiaa jokaiselle. Sitä kuuntelivat lähinnä teknomusiikin ystävät, mutta Nazorak-Imperiumin puolella sekin riitti syyksi sotaoikeudelle. Jostakin helvetin syystä lähetykset pääsivät joskus läpi jopa nzaorakein radiohäirinnästä. ”Kerhotalon” ja radiotornin takana kasvoi suuri vuatamaka, ja ilmeisesti alamäessä oli suurempikin kylä, jossa asui tonttuja tai mitälie. Blezer näki harakan korkealla ylhäällä, aivan kuin se olisi välttänyt Hatidin lähelle tulemista.
”Täällä ollaan”, Matoro sanoi hiljaa. ”Mennään katsomaan, onko kukaan kotona.”
Hatidin ”muuri” oli hyvin kohtelias ilmaus. Paikan ”puolustukset” oli rakennettu aaltopellistä ja tynnyreistä. Ne oli kasattu mäelle, josta laski polku merenlahden rannassa olevalle saunamökille. Jostakin juuri ja juuri Matoron pään korkuisen muurin takaa kuului sekavaa huutelua ja etäinen teknomusiikin ääni. Klaanilaiset vilkaisivat toisiinsa, ja heistä ensimmäinen päätti lopulta koputtaa muurin kohtaan, jonka päätteli olevan ”portti” siihen johtavien renkaanjälkien takia. Koputus sai koko peltihäkkyrän kumisemaan. Hetken näytti kuin itse radiotornikin olisi huojunut koputuksesta.
Kaksikko odotti kärsivällisesti. Muurin takaa kuului sattumanvaraisia laukauksia, mutta sen perusteella mitä Matoro paikasta tiesi, kyse oli aivan normaalista hatidilaisesta ilmiöstä.
”Pitäisikö koputtaa uudelleen?” Blezer kysyi.
”En usko, että tuo seinä kestää toista koputusta.”
”Totta.”
Hetken odotuksen jälkeen luukku muurissa aukesi. Se oli tismalleen nopeiden aurinkolasien muotoinen, mihin pian ilmestyikin silmäpari.
”Mitä Asiaa?” joku kysyi. ”Parempi Olla Tärkeää Kun Fasistit Tulee Tänne Asti”
”Onko Tiikeli paikalla? Tuota, haluaisimme puhua hänen kanssaan”, Matoro vastasi. Tiikeli oli aina ollut Hatidin väestä se… yhteistyökykyisin.
”Meillä Ei Ole Ketään Paikalla”, tyyppi portin takana sanoi ja sulki luukun.
Klaanilaiset katsoivat ensin luukkua ja sitten toisiaan.
”M-mutta… sinä olet paikalla?” Matoro kysyi.
”Ne ovat imbesillejä. Älä tuhlaa sanojasi”, Blezer murahti.
”Eipä varsinaisesti yllätä”, Matoro vastasi. ”ÄLKÄÄ SITTEN PYYTÄKÖ MEILTÄ APUA, KUN TORAKAT POLTTAVAT TYPERÄN KERHOTALONNE!” hän jatkoi kovaan ääneen portin suuntaan.
”Kuolema On Vapautus!” sama ovivartija huusi portin toiselta puolelta.
”Imbesillejä, kuten sanoin”, Blezer vakuutti.
”Niin. Niin sanoit.”
”Mitä jos vain lähdemme.”
”Joo. Sanotaan Tawalle, että ne eivät halunneet neuvotella.”
”Hetki vain”, Blezer sanoi ja pamautti nyrkkinsä porttiin.
”Imbesillit. Mikäli teillä on mitään tietoa nazorakien liikkeistä, jakakaa se meille. Teillä ei ole mitään syytä salata sitä.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen luukku aukesi taas. Sieltä pisti esiin toiset silmät (tosin niissä oli aivan yhtä hullu pilke.)
”Niin No Kyllä Me Jotain Tiedetään”, se sanoi.
”Amshu Älä Sano Niille Mitään, Ne On Niitä Kansallisbolsevisteja”, toinen ääni portin takana protestoi.
”Älä Huoli, En Sano”, ushma katsoi sivuun ja sitten taas aukosta portissa. ”On Meillä Yksi Syy Salata Näitä. Se On Hauskempaa Näin!”
Tällaiset hetket koettelivat jopa Blezerin koodistoa. Toa ei tapa idiootteja, hän toisteli hiljaa mielessään.
”Te olette kyllä pahempia kuin torakat”, Matoro pyöräytti silmiään. ”Miksi edes tuhlaamme aikaamme.”
”Niin Mä Kysyisin Just Samaa Teiltä.”
Kun klaanilaiset vielä viipyilivät hetken, ilman läpi pamahti laukaus aivan Blezerin jalkojen viereen. Koko radiomasto meinasi kaatua rekyylin voimasta. Mikä ensiksi näytti jonkinlaiselta automatisoidulta massiiviselta tarkkuuskivääriltä tornin huipulla paljastui tarkemmalla katsomisella pieneksi tontuksi, joka asetta operoi.
Klaanilaiset kavahtivat kauemmaksi. Blezerin Kanohi Hau alkoi hohtaa.
”MITÄ KARZAHNIA!?” Blezer karjaisi.
Muurin takaa kuului kikatusta. ”Triggered. Toi On Vaan Joumahin Tapa Sanoo ’Suksikaa Hittoon’.”
”Joo, Moro!” hatidilainen ovivahti huikkasi ennen kuin kolautti kurkistusluukkunsa kiinni.
Klaanilaiset peruuttivat ensin monta kymmentä metriä ennen kuin uskalsivat kääntää selkänsä radiomaston tarkk’ampujalle.
”Kirotut makutan sikiöt joutavatkin kuolla!” Blezer tuhahti ja loikkasi toisen ravun selkään. Ussalkaksikko katseli hermostuneena laukauksen suuntaan. Matoro oli juuri nousemassa omansa selkään kun toinen laukaus kajahti – ja kummankin kauhuksi Odalta puuttui toinen silmä, joka oli räjähtänyt veritahraksi pitkin tämän selkää, satulaa ja takana olevaa koivunrunkoa. Joumah nauroi radiomastossa ilosta kun rapuparka panikoi ja syöksyi pakoon niin kovaa kuin pystyi.
Matoro ei edes keksinyt tarpeeksi voimakasta kirosanaa kuvatakseen tilannetta. Hän katsoi radiomastoa ja sitten ussalin suuntaan, joka yritti löytää mitä tahansa helpotusta vuotavaan haavaansa.
Blezer karautti omalla ravullaan sen perään, ja Matoro loi vielä viimeisen silmäyksen Hatidin psykoottiseen tarkk’ampujaan. Oli parempi laittaa juoksuksi.
Blezer saavutti pian Oda-paran ja hyppäsi oman rapunsa selästä.
”Hei, tyttö! Rauhoitu. E-ei mitään hätää”, Blezer tarttui Odan ohjaksista. Hän laskeutui polvilleen rahin eteen ja yritti hellästi tarttua riuhtovan rahin kasvoista. Ussal vikisi. Sen haava pulppusi verta.
”Ssshh”, titaani rauhoitteli Odaa. Hän avasi vyöllään ollen nahkakotelon ja veti sieltä esiin koristeellisen kirjan. Titaani avasi kirjan kultaisen silkkinauhan kohdalta, jolla tiesi haluamansa loitsun olevan.
”Karda-linjat eivät ole täällä vahvoja, mutta tämän pitäisi onnistua”, Blezer kuiskasi ussalille.
Blezer luki tekstin kirjasta, sitten hän nosti kätensä hitaasti rahin haavan päälle.
Mata Nui Keto Nui!
Dekaya ma-amana!
Mata Nui Avo Nui!
Titaanin sormet alkoivat hohtaa, ja rahin haava umpeutui. Rahin hengitys tasaantui.
Matorolla ei kestänyt kauaa saavuttaa rapupari.
”En voi uskoa, miten pikkumaista tuo oli”, hän parahti vielä Hatidin suuntaan. Hänkin kumartui loukkaantuneen ravun eteen ja taputti tämän kylkeä. Yksisilmäinen ussal oli surkea näky, mutta ainakin sen verenvuoto oli lakannut.
”Sinä olet aika hyvä tässä”, hän vilkaisi ensin haavaa ja sitten haukasvoa.
”Voima tule Suuresta Hengestä, se ei ole omaani”, Blezer vastasi ylpeästi.
”Suuri Henki saisi vaikka polttaa nuo tyypit”, Matoro mutisi. ”Tai vaikka Laivasto…”
”En ole eri mieltä.”
Blezer piti edelleen kättään ussalin kuorella, tämän silmien välissä. Oda näytti rauhoittuvan. Harakka katseli tilannetta turvallisen matkan päästä.
”Kuinka huono tilanne?” Matoro kysyi ja veti kättään pitkin ussalin kuorta. Suuri rapu näytti surkealta mutta edelleen hyvin eläväiseltä.
”Ravut ovat sitkeitä, mutta lienee paras keventää hänen lastiaan. Kuinka kaukana Lehu-Koro on?”
”Neljä tuntia pohjoiseen, sanoisin”, Matoro mietti. ”Jos kaikki menee hyvin.”
”Kuljemme hitaammin, kun emme ole ratsailla”, Blezer huomioi.
”Tässä maastossa emme kyllä kovin paljoa. Älä huoli, pysyn kyllä tahdissa”, Matoro sanoi itsevarmana. ”Tai vaihdetaan vaikka ratsastajaa aina välillä. Voimme pyytää sitten kylässä, josko Oda voi levätä siellä.”
Kaukana takana Hatidin radiomasto ulisi tuulessa. Matoro haaveili siitä, miten myrskytuuli heittäisi koko hirvityksen mereen.
”Mikä on määränpäämme Lehu-Koron jälkeen?” Blezer kysyi ja vilkaisi Odan selässä olevaa salapakkausta.
”Hieman Lehusta pohjoiseen, luulen”, Matoro vastasi. Blezer tyytyi vain hyväksymään sen, eikä kysellyt enempää.
Heidän reittinsä pohjoiseen katkaisi jonkinlainen metsän läpi kulkeva tie. Tai sen kutsuminen ”tieksi” oli harhaanjohtavaa – pikemminkin se oli ajoura, jolta puut ja pusikot oli kaadettu ja siirretty poikittain tien sivuille. Se oli vain muutaman metrin levyinen. Mutainen metsän pohja oli läpeensä myllätty. Blezer kohotti kulmiaan.
”Mikä telaketjupeto jättää tällaisia jälkiä?” hän kysyi.
Ajourat olivat muuttuneet liejuksi sateessa.
”Zakazin prätkät”, Matoro vastasi ja kuulosteli. Hän veikkasi, että Liekkimiehet olivat liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia rahdatakseen tavaraa sillä säällä.
”Leipurikenraalilla vaikuttaa olevan myös hakkuuosasto.”
”Hän on yksi UPM:n osakkaista”, Matoro tuhahti täynnä inhoa. ”Tämä reitti on varmaankin raivattu leivostavaran kuljettamiseen pohjoisen leireistä Kofo-Koroon. Tietysti tämä kelpaa myös armeijan huoltamiseen.”
He ylittivät tien nopeasti ja kulkivat syvemmälle metsään.
”Lehu-Koro on käytännössä vihollisen linjojen takana”, Blezer pohti. ”Heillä täytyy olla voimakkaat puolustukset.”
”No, täällä on hädin tuskin ’linjoja’. Kummallakaan puolella ei ole tarpeeksi väkeä pitämään tällaisia valtavia alueita hallussa. Lehu-Koro on aina ollut jonkinlainen linnoitus keskellä metsää, erillään muista etelän kylistä.”
”Mutta eräänä päivänä palkkasoturit kulkevat tätä tietä etelään. Sitten, kun vihollisen suurin hyökkäys alkaa. Kenties meidän pitäisi miinoittaa se.”
”Meidänkin täytyy toisinaan modernisoitua”, Blezer vastasi loukkaantuneesti.
Toa laittoi skakdi-tien sijainnin tarkkaan ylös, mutta ei kirjoittanut sanaakaan miinoitteista. Olisi sääli, jos eräs erityinen Liekkimies astuisi miinaan. Tämä itse ehkä osaisi arvostaa sen ironiaa, rannan merimiinat huomioon ottaen, mutta silti.
Polku kulki Suolahden petollisen rannikon ja skakdi-tien välistä muutaman kilometrin levyistä metsäkaistaletta. Lehtipuita oli paljon, ja maaperä oli hiekkaisempi. Matoro tarpoi etummaisena ja talutti Odaa. Blezer ratsasti Mököllä. Parin tunnin kuluttua he vaihtoivat päittäin. Tuuli kävi kovaa lahdelta, heidän vasemmalta puoleltaan. Kaikki tavarat olivat märkiä. Yhden kapean merenlahden he ylittivät Matoron tekemällä jääsillalla, mikä leikkasi matkasta yhden tai kaksi virstaa.
Vielä tunnin matkattuaan he kuulivat äänen.
”Pysähtykää!” huusi gorserkkeri heidän takanaan. Klaanilaiset pysähtyivät enimmäkseen hämmennyksestä, ja katsoivat taakseen kädet miekkojensa kahvoilla. Sieltä juoksi yllättävän kovaa tahtia haalean sininen tonttu, rapumaisen matoranin kaltainen, jonka suuret kynnet viistivät löysästi maata. Tontun ääni oli käheä ja vanha. He olivat kuulleet sen aiemmin Hatidissa. Olento haisi kulahtaneelle sokerille.
”Peto, jos tulet lähemmäksi, saat katua!” Blezer komensi.
”Chillatkaa Vähän. Mun Toverit On Idiootteja Kun Ne Missaa Mahdollisuuden Murhata Natsorakkeja”, vanha gorserkkeri sanoi. ”Älkää Ymmärtäkö Väärin, Mä Kyllä Haluan Tappaa Teidät, Mutta Sen Voi Tehdä Myöhemminkin. Mutta Me Tiietään Missä Niitä Natseja On Eikä Sinne Pääse Mopoautolla Niin Ei Olla Menty.”
Blezer katsoi Matoroa hämmentyneenä. Matoro nyökkäsi kuin se olisi ollut maailman normaalein asia.
”Tiedät, missä nazorakeja on lähistöllä?” toa kysyi edelleen varuillaan.
”Joo. Niillä On Uusi Radioasema Pohjoisen Kukkuloilla, DJ Huomasi Niiden Lähetykset Ja Laittoi Niihin Trollausta Päälle. Mutta Ne Häiritsee Meitä Ja Niitä On Lentänyt Kerhotalon Päältäkin Kerran. Mutta Nuoremmat Toverini On Keskittyneet Bilettämiseen Ja Skakdien Kiusaamiseen Kun On Liian Suuri Vaiva Mennä Sinne Natsi Asemalle.”
Ushman puheen seuraaminen tuntui jotenkin oudon kuormittavalta. Oli kuin jokainen sana olisi vaatinut kuulijan täyden huomion.
Blezer katsoi Matoroa.
”Emme voi luottaa häneen”, titaani murahti.
Matoro katsoi ushman suuntaan.
”Tiedätkö, paljonko radioasemalla on nazorakeja?”
Pohjoisen kukkuloiden täytyi viitata Kiro-Wahin vaaroihin. Se ei ollut kovin paljoa Lehu-Korosta koilliseen.
”Ei Voi Olla Montaa. Se On Aika Uusi. Me Voitais Mennä Tappaan Ne Kaikki. Joumah Ei Jaksa Tulla Niin Tarviin Jeesiä.”
”… sinä taistelisit klaanilaisten puolella?” Matoro kysyi ihmeissään.
”No En Ikinä. Mutta Mä Nyt Oon Ehkä Semmoinen Maltillisempi Dotalitaristi, Että Klaanin Fasistit On Pienempi Paha Kuin Natsorakkien Fasistit. Klaani Ei Ole Tullut Meidän Reviirille. Niin Me Voitais Tehdä Yhteis Opsi.”
Klaanilaiset katsoivat vanhaa ushmaa epäillen, mutta lopulta nyökkäsivät toisilleen.
”Tuota… miksi kutsumme sinua?” Matoro kysyi lopulta.
”Oon Amshu, Gorserkkeri.”
Tonttu narskutti teräskynsiään toisiaan vasten. Ehkä se oli jonkinlainen tervehdys.
Toa ja titaani esittäytyivät lyhyesti. He kyselivät gorserkkeriltä lisää tietoja, mutta tämä ei osannut kertoa ”Natsorak Asemasta” paljoakaan, muuta kuin että pystyi johdattamaan joukon sinne. Matkaa olisi puoli päivää pohjoiseen ushman askelia. Suunta oli oikea.
”Nyt kun olet osoittanut kykysi järjelliseen kommunikaatioon”, Blezer mutisi ja vilkaisi tonttua, joka käveli heistä viimeisenä. Tämä irvisti Blezerille.
”Kerro, mitä muuta tiedätte. Ovatko nazorakit hyökänneet teidän kimppuunne? Entä skakdi-palkkasoturit?”
Amshu pyöritteli päätään kuin olisi hetkeksi unohtanut, miten puhuminen toimi. Sitä jatkui monta sekuntia.
”Imbesilli! Puhu minulle”, Blezer murahti.
”Haha Se On Läppä Haha Miten Helposti Sulta Palaa Käämi”, Amshu sanoi. ”Sun Pitäis Ottaa Vähän Peukkuu Tai Vaik Fentaa. Semmonen Lieggimies Kun Harkonn Myy Meille Quazaa, Sairaan Kovaa Kamaa. Suosittelen Kaikille.”
”Olen kuullut nimen”, Matoro havahtui ja huomautti. ”Eli Labio lähinnä myy teille tavaraa?”
”No Siis Sen Tyypit Menee Edes Takas Meidän Kerhon Ohi. Niin Laitettiin Läpällä Miinoite Siihen Ja Siin Kuoli Niistä Pari Niin Ne Ei Oo Sen Jälkeen Olleet Ystävällisiä. Mut Se On Niiden Moka. Mitäs Ajeli Meidän Mailla. Meillä On Oma Miina Tehdas Missä Tehdään Madu Hedelmistä Ja Pahvista Miinoja.”
”Entä nazorakit?” Matoro kysyi.
”No Semmoinen Valkoinen Kävi Täällä Eikä Ees Tapettu Sitä. Onhan Me Jotain Niitä Syöty Kun Ne On Tullut Liian Lähelle. Me Tapetaan Kaikki!”
Kelvin oli ehkä maininnut asiasta. Ihme, että tämä oli selvinnyt Hatidista hengissä pois. Vaikutti siltä, että vaikka urogejegeläisistä ei ollut kuin harmia, ne olivat niin lähellä rintamaa, että olivat käytännössä Klaanin liittolaisia tilanteen pakottamana. Hänestä tuntui hieman ikävältä myöntää, että läpeensä miinoitettu hullujen tappajatonttujen kylä olisi ihan hyödyllinen hidaste Allianssin joukkoja vastaan.
”Minulla on vielä yksi kysymys”, Blezer mutisi ja katsoi Amshua pistävästi. ”Minä luulin ensin, että te olisitte Manalan maahisia, mutta sinulla ei ole heidän auraansa. Mikä peto sinä oikein olet?”
”Woah Sä Oot Kyllä Idiootti. Oon Urogejegenin Ushmien Gorserkkeri. Jos Et Tiiä Niin Ushmat On Puuttuva Linkki Matoralaisen Ja Ravun Välillä.”
Hän napsutteli käsissä olevia ”miekkojaan” aggressiivisesti. Ne olivat ajan ja taisteluiden kuluttamat mutta silti kuolettavan terävät. Klaanilaiset ravut pyörittelivät silmiään jotenkin nolostuneina väitetystä sukulaisuussuhteesta.
Blezer vain pudisti päätään.
”Aurasi on puhdasta kaaosta. Älä petä meitä.”
”Petän Vaan Jos Se On Hyvä Läppä”, Amshu naurahti oudon kurlaavasti.
”Sinä päivänä menetät ruman pääsi”, Blezer manasi ja kääntyi Matoron puoleen. Hän laski ääntään.
”Harkitsetko tätä todella? Hän ei ole millään tavalla luotettava olento.”
Amshu istuutui sammaleelle etäisyyden päähän ja teroitti kynsiään kiveä vasten kuin ketään muuta ei olisi ollut paikalla.
”Me voimme kysyä Lehu-Korosta heidän näkemystään. Jos he varmistavat tuon tontun kertomuksen, minusta meidän pitäisi tehdä sillä jotakin”, Matoro vastasi hiljaa mutta päättäväisesti.
”Entä varsinainen tehtävämme?” Blezer huomautti. ”Se, mikä on niin tärkeä, ettet voi puhua siitä minulle. Matoro, mitä ehdotat on ’sooloilemista.’”
”Voyager sanoi, että meillä on lupa tarttua mahdollisuuksiin, jos niitä ilmenee”, Matoro puolustautui. ”Saamme paketin toimitettua ihan hyvin tämän jälkeen. Käydään tiedustelemassa se Allianssin paikka. Ei siitä tule montaa tuntia lisämatkaa.”
”Minä en pidä tehtävän muuttamisesta kesken kaiken”, Blezer mutisi. ”Mutta näen perustelusi. Hyvä on, Toa Matoro. Mutta emme voi luottaa tonttuun missään.”
”Ei tietenkään”, Matoro vastasi. Hän otti pari askelta Amshun suuntaan ja viittoi tälle.
”Hei, gorserkkeri, tule mukaan. Mennää katsomaan sitä nazorak-tukikohtaa.”
Mikähän edes oli gorserkkeri? Matoro oletti sen olevan jonkinlainen titteli ushma-soturille, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut ihan hirveästi kuunnella tontun ekspositiota gorserkkerien olemuksesta.
”Enemmän Kuin Vaan Katsomaan”, Amshu mutisi, ja lähti jolkottamaan klaanilaisten perään.
Klaanin kaukopartio oli kulkenut Suolahden ja sitten Lehuvirran vartta pohjoiseen jo hyvän tovin. Alajuoksulla joki virtasi leveänä ja vuolaana, ja sateet olivat saaneet sen tulvimaan yli äyräidensä. Kumpikin ranta oli käytännössä suota, ja matkalaiset joutuivat tämän tästä oikaisemaan kauempaa sisämaan puolelta löytääkseen kantavaa maata. Harakeket, tai kansan suussa vesipellavat, koristivat ruokojen kanssa rantoja. Myrskyn kaatama haapa ajelehti virrassa. Puusto oli muuttunut sekametsäksi.
Normaalisti joen sävy oli vihertävä, sillä se virtasi Kummitusten suolta, mutta sade oli hävittänyt sävyn. Hieman edempänä koillisesta tuleva Kirojoki yhtyi Lehuvirtaan ja toi siihen kirkkaampaa ylängön vettä. Jokea etelään seilaamalla pääsi Suolahdelle ja sieltä Ruki-Koroon, Ryytilään ja Ga-Koroon. Normaalisti etelästä kuljettiin Lehu-Koroon veneellä, mutta sillä säällä joelle ei ollut uskaltautunut juuri kukaan. Ja mitä Matoro oli rukikorolaisia tavannut viime kerralla Kofo-Korossa, he olivat sanoneet ettei kovin moni matkalainen enää kulkenut kylien väliä.
”Onko sota vielä tehnyt tuhoa näillä main?” Blezer kysyi.
”Tässä vähän matkan päässä oli Bole-Koro”, Matoro kertoi toverilleen. ”Se oli ihan pieni kylä, pari tusinaa asukasta. En ollut koskaan käynyt siellä. Skakdi Metorakk ja tämän miehet tappoivat melkein kaikki sieltä. Ainoat selviytyjät tulivat myöhemmin Klaaniin.”
”He saavat maksaa rikoksistaan ennen pitkää”, Blezer sanoi hiljaa.
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi hiljaa, vaikka hän ei ollut asian suhteen optimistinen. Kenraali Gaggulabio jos kuka osasi välttää seuraamuksia rikoksistaan.
Alkuillasta he näkivät Lehu-Koron jykevät paaluvarustukset. Kylä sijaitsi vastakkaisella puolella jokea. Siitä suunnasta he erottivat, miten joen törmää oli vahvistettu puurakenteilla, jotka kannattelivat nyt tulvan päällä olevaa kylän reunaa. Pidemmällä vastarannalla paalumuuri oli kuitenkin ankkuroitu tukevasti maahan, ja vielä vahvistettu paksulla maavallilla, joka oli kahden toan korkuinen. Muurien yli ei näkynyt kovin montaa taloa, mutta siinä kohosi neljä tornia. Keskellä kasvoi valtava tammi, suurempi kuin juuri mikään toinen puu.
Heidät huomattiin pian. Matoro erotti muurin harjalla olevia vihreäviittaisia jousimiehiä ja kiekonheittäjiä seuraamassa heidän lähestymistään. Se muistutti sellaisia Pohjoismantereen metsäseutujen kyliä, missä matoranien on organisoitava itse oma puolustuksensa. Kylä oli aina ollut lähellä zyglakien asuinsijoja ja muutenkin villi, eikä Lehu-Koron toa ollut aina paikalla. Kahu-lintu lensi korkealta heidän yltään.
”He vaikuttavat hyvin varautuneilta”, Blezer sanoi.
”Ei Ole Aikaa Jutella Junttien Kanssa. Jatketaan Matkaa!” Amshu puolestaan mutisi.
Kun Matoro oli viimeksi käynyt siellä, hän muisti nähneensä joen ylittävän sillan, mutta nyt sellaista ei ollut. Jokin, mikä oli kenties kerran ollut sillan toinen pää, oli nyt laituri – ja sekin oli tulvan takia veden ympäröimä. Matoro antoi Odan talutusriimun Blezerille ja tuli niin lähelle rantaa kuin pystyi. Maa oli pettävää.
Hän heilutti kättään Lehu-Koron muurin suuntaan ja huusi, että he olivat klaanilaisia. Hänelle heilutettiin pian muurilta takaisin. He seurasivat, miten aivan jokea vasten oleva portti avattiin ja kolmen matoranin soutama vene lipui hämärän joen sille puolelle. Vettä vihmoi hieman kovempaa, kuin myrsky olisi taas voimistunut yötä kohden. Litimärkä harakka värjötteli pajunoksien alla.
Lehulaisilla oli kaikilla paksut viitat. Kaksi näytti le-matoraneilta. Kolmas lieni kiven kansaa. Heidän kaavuissaan oli kuvattuna tammenlehvä ja nuoli. Vanttera ja isoleukainen le-matoran kertoi olevansa vartiopäällikkö Feren ja antoi toveriensa nimiksi Virta ja Kanjo. Klaanilaiset esittäytyivät lyhyesti.
”Tarvitsetteko turvapaikkaa yöltä?” yritti Feren arvata matkalaisten tarkoitusta.
”Kiitos tarjouksesta”, Matoro vastasi.
”Se ei päde ushmaan”, vartiopäällikkö korjasi nopeasti.
Blezer virnisti vahingoniloisesti. Amshu mutisi jotakin ja narskutteli saksiaan.
”En Olisi Edes Halunnut Teidän Kurjaan Kylään. Jos Ei Olisi Niin Märkää Niin Polttaisin Sen.”
Matoro pyöräytti silmiään ja yritti keskittyä asiaan.
”Oikeastaan me olimme matkalla Kiro-Wahiin, ja ajattelimme päästä sinne vielä tänä yönä”, hän kertoi. ”Meidän… ’oppaamme’ kertoo tietävänsä siellä sijaitsevasta nazorak-radioasemasta. Tiedättekö te jotakin siitä?”
Feren vilkaisi toveriaan. Toinen le-matoran, rurukasvoinen nainen joka oli esitelty Virtaksi, puhui.
”Huomasimme sen vasta pari päivää sitten. Emme tavallisesti mene niin pitkälle Kiro-Wahiin – se on hyvin vaikeakulkuista.”
”Lisäksi Turaga Wherdu on kieltänyt vihollisen suoran provosoimisen, mutta pidämme ympäröiviä seutuja silmällä”, huomautti kolmas, po-matoran nimeltä Kanjo. Hän vaikutti varovaisemmmalta kuin toverinsa.
”Haha Me Ollaan Tiedetty Siitä Pidempään, Ootte Aika Surkeita.”
”Amshu ole jo hiljaa”, Matoro sanoi ja katsoi matoraneja pahoittelevasti.
”No, ainakin tarinanne täsmäävät. Kuulimme tältä tontulta suurin piirtein saman, ja hän on johdattamassa meitä sinne.”
Lehun kaartilaiset katselivat ushmaa epäillen. Blezerin pitkä ja ritarillinen siluetti kuitenkin karisti hieman heidän pelkojaan.
”Ja aioitte jatkaa vielä tänään?” Feren kysyi.
”Yritämme osua sinne yön pimeyden turvin. Osaatteko sanoa, mitä siellä meitä odottaa?” Matoro sanoi.
”Pahoittelen, Toa. Emme ole menneet lähelle. Mutta se ei ole suuri asema, korkeintaan pari tusinaa vihollista, linnoittautuneena vaaran laelle. Todellako aiotte iskeä sinne kaksin… tai siis kolmin?”
Matoro nyökkäsi. ”Ainakin katsomme, mitä voimme tehdä. Ja jos niillä ei ole aavistustakaan siitä, että olemme lähettyvillä, meillä on melkoinen yllätyksen etu. Tällä säällä ne eivät taatusti saa vahvistuksia.”
Vartiopäällikkö näytti mietteliäältä. ”Toamme on muualla, mutta olen varma, että kaartista löytyy muutama vapaaehtoinen. Älä huoli, emme hidasta teitä. Tunnemme nämä metsät. Oikeastaan minun on vaadittava, että otatte luotettavan oppaan meiltä. Ushma saattaa… johtaa teidät harhaan.”
Matoro oli jo sanomassa, ettei heidän tarvitse tulla mukaan sellaiseen riskioperaatioon, mutta Blezer nyökkäsi syvään.
”Arvokas ele, arvon vartiopäällikkö. On ilo nähdä pikkuväkeä, jotka eivät ole unohtaneet omaa voimaansa”, ritari julisti. Amshu mökötti.
Virta katsoi vartiopäällikköä. ”Olen vapaaehtoinen. Olen ollut siellä viimeksi”, hän sanoi saman tien.
”Väkesi näyttää hyvin motivoituneelta, vartiopäällikkö”, Matoro hymähti.
Päällikkö Feren katsoi sotilaitaan ja sitten taas klaanilaisia. ”Sanovat sankarit, jotka taivalsivat saaren läpi tällaisessa myräkässä. Onko tämä tosiaan vain tiedusteluretki?”
”Nyt siitä on tullut aggressiivista tiedustelua”, Matoro hymähti.
”Onko totta, että meidän kylämme Voyager on myrskyn takana? Turaga sanoi tunteneensa sen.” Kysyjä oli Virta.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hän veti myrskyn Klaanin ylle ja nazorak-ilmavoimien niskaan, mutta kyllä tämä taitaa olla jopa Toain voimia suurempi.”
”Tämä ei ole maallinen myrsky. Tunnen sen luissani”, Blezer mutisi.
Kukaan ei kysynyt, mitä se implikoi.
”No, lähettäkää joka tapauksessa terveisiä meidän pojillemme sinne”, päällikkö sanoi. ”Ja tuokaa minun soturini ehjinä takaisin, Bio-Klaanin ritarit. Varjelkoot Suuren Lehun henget askeleitanne, ja kätkekööt teidät pahoilta silmiltä.”
”Näemme huomenna”, Matoro vakuutti. Klaanilaiset jäivät odottamaan, kun lehulaiset soutivat takaisin kyläänsä. He istuivat puun alla ja söivät eväitä. Amshu ei halunnut heidän ruokiaan.
Lehulaiset ottivat Odan lepäämään kyläänsä, mutta eivät voineet tarjota lainarapua. Virta haki lisää varusteita, ja hänen mukanaan tuli toinen kaartilainen, joka kertoi nimekseen Kaitu. Hänellä oli vaaleanvihreä Pakari ja rauhallinen katse. Kummallakin oli hailakanvihreät viitat, lyhyet jouset ja miekat. He eivät puhuneet kovin paljoa. Ushma kiiti edellä hieman liian nopeasti ja haisteli oikeaa tietä.
Kiro-Wahi oli metsäinen vedenjakaja- ja ylänköalue, joka erotti soisen läntisen Lehun itäisestä sydän-Lehusta. Se oli rikkonainen, vaarojen täyttämä alue, jonka luolissa asui kuma-nuita. Kulku oli hidasta, kun rikkonaiset kalliot nousivat ja laskivat äkisti. Kirkkaat purot virtasivat kukkuloilta alas. Kirovirta oli vuolas ja voimakas, ja kulki syvällä kalliokurussa. Kerran he ohittivat kivien jonon, mikä näytti muinaislinnan perustuksilta.
Lehulaiset lauloivat matalalla äänellä matkalaulua. Se oli sanoiltaan pirteä, mutta Matoron oli vaikea saada kiinni sen rytmistä. Hän oli kuullut sellaista joskus ennenkin: toisinaan Välisaarten vanhan väen keskuudessa törmäsi sellaiseen hitaasti ja kaarrellen kulkevaan lauluun.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja hei! Mepä mättäit’
tervehdimme ja hei! Mepä varjoja tuon ikilaakson
tervehdimme ja ain’ toivomme se metsäpä että
vastais meille takaisin laulullaan rahiriistan.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja lahjojasi sun
kaipaillaan. Ain’ metsää, mättäit, varjoja iki-
laakson tervehdimme, ja kiitän lahjojasi sun.
Sitä kuunnellessa Kiro-Wahin metsäiset kukkulat ja kivikot tuntuivat äkkiä vähemmän uhkaavilta. Mutta kun ilta pimeni, myös laulu hiljeni lopulta. Sade oli tehnyt kallioista liukkaita ja petollisia. Rapujaloissa kyllä riitti pitoa, mutta Mökö kulki mukana vain kantamassa tavaroita, sillä Odan (ja Matoron) pakkaus oli pitänyt siirtää sille. Amshu oli osoittautunut ussalien veroiseksi kalliokiipijäksi, eikä toallekaan maasto tuottanut niin paljoa haasteita kuin muille.
Yö oli jo aluillaan ja tuuli jälleen yltymässä, kun he löysivät ensimmäiset merkit nazorakeista. He olivat nousseet yhden vaaran rinnettä pitkin, kun huomasivat, että pohjoisessa toisen laella kohosi radiomasto. Matoro ryömi hieman ylemmäksi Virta mukanaan. Hän pyyhkäisi kiikarisilmänsä linssiltä vettä ja tähysti asemaa. Viitat, hämärä ja surkea sää pitivät heidät joka tapauksessa vaikeasti havaittavissa.
Matoron konesilmä vaihtui vihreäksi, kun hän sääti päälle yökiikarin ja pyyhki vettä linssiltä.
”Siellä on masto ja rakennuksia”, hän sanoi. Äänen piti olla kova, että se selvisi siinä tuulessa. ”Niillä on asemat vaaran laella. Näen kaksi tuliasemaa… liikettä ei ole kovin paljoa. Ehkä tusina nazorakia?”
”Ne luottavat siihen, ettei kukaan kulje täällä”, Virta sanoi. ”Olemme antaneet vihollisen toimia melko vapaasti. Meillä ei ole varaa suoriin taisteluihin. Ehkä heistä on tullut ylimielisiä.”
”Nazorakeilla on varaa olla ylimielisiä, eivätkä ne varmaan odota hyökkäystä tässä säässä”, Matoro vastasi ja vain seuraili aseman menoa hetken. Se oli rakennettu yksinkertaisista konteista. Tukikohta oli kuitenkin niin korvessa, ettei sinne voinut olla kovin aktiivista liikennettä Nui-Koron esikunnasta. Vartiointi näytti pahaa-aavistamattomalta: kaksi nazorakia tupakoivat hämärässä siitä huolimatta, että se paljasti sijainnin helposti. Konekivääripesäkkeitä oli kolmeen suuntaan.
”Toa, onko sinulla suunnitelmaa?” le-matoran kysyi.
Matoro katseli asemia mietteliäänä.
”Lähelle pääseminen ei ole ongelma minulta ja Blezeriltä”, hän sanoi. ”Mutta jos siellä on enemmän nazorakeja kuin näemme, siitä voi muodostua ongelma. Vaikuttaa kyllä siltä, että kyse on kevyesti puolustetusta radioasemasta. Mennään alas muiden luo.”
Parikymmentä metriä alarinteeseen näkösuojassa odotti muu osa seurueesta. Blezer ja Kaitu puhuivat hiljaa jostakin, kun Matoro saapui paikalle Virtan kanssa. He kertoivat, mitä olivat nähneet.
”Olen tuhonnut suurempiakin joukkoja vihollisia”, Blezer tokaisi. ”Mutta käskymme olivat vain tiedustella. Voimme raportoida sijainnin Klaaniin, ja ilmavoimat voivat tuhota aseman kun myrsky laantuu.”
Matoro vilkaisi titaania. ”Saimme tosin luvan tarttua tilaisuuteen, jos sellainen tulee. Minusta tämä näyttää hyvältä mahdollisuudelta – ja se on radioasema, joten saatamme saada ehjänä sodan kannalta tärkeää saalista. Eivätkä nazorakit voi lähettää tänne apujoukkoja tässä säässä.”
Lisäksi hänestä tuntui väärältä laittaa jotkut Laivaston matoralaiset vaaraan, kun hän voisi yhtä hyvin hoitaa tehtävän itse.
”No. En ole eri mieltä. Ajattelin vain käskyjämme.”
”Minä ajattelin, että Virta ja Kaitu antavat meille taustatulta täältä, ja me kolme- hetkinen, missä se ushma on?” Matoro kysyi. Tontusta ei näkynyt enää jälkeäkään. Blezer tajusi saman, ja näytti nolostuneelta, kun hänen silmänsä oli pettänyt.
”Luopio on hylännyt meidät, ja mennyt ilmoittamaan meistä viholliselle”, hän sylkäisi.
”Tuskin, ne vihaavat nazorakeja”, Matoro sanoi. ”Minä pelkään, että se lähti edeltä sooloilemaan ja paljastamaan koko homman. Mennään vauhdilla!”
Klaanin soturit laskeutuivat rinteeltä kuusien sekaan, kun taas matoran-samoojat nousivat ylemmäksi. He ottivat jousiensa jänteet taskuistaan sateen suojasta ja virittivät ne paikalleen. Sitten he vain odottivat ja seurasivat, miten ritarit kulkivat alempana.
Vaarojen välinen metsä oli tiheää, nuorta ryteikköä, missä ei juuri nähnyt kättään pidemmälle. Kun kuusien välissä kulki, ne pudottivat kaikki vesipisaransa seikkailijoiden sadeviitoille. Kaikki tuoksui tuoreelle kuuselle.
”Eli sinun voimasi eivät ole elementaalisia vaan… riimuja?” Matoro kysyi.
”Niin. Loitsuja.”
”Mitä niillä voi tehdä?”
”Mitä vain. Etelän riimusepät osaavat mitä mahtavampia taitoja. Minä? Minulla on jään, voiman ja pyhän tulen loitsuja.”
”Hei, minullakin on jään loitsuja.”
”Eikä ole. Toan voima on toisenlaista. Titaani-ritarien loitsut – kuten Esikuningas Caraparin yliluonnolliset voimat – tulevat Karda-linjoista, kun taas teidän lahjanne elävät harmoniassa luonnon elementtien kanssa.”
”Sama se. Kun joudumme taisteluun, yritetään toimia nopeasti ja ilman pysähdyksiä. Ei anneta niille aikaa.”
”Suunnitelma on hyvä. Toivokaamme vain, ettei imbesilli paljasta lähestymistämme.”
Tiheät kuuset muuttuivat äkkiä pienemmiksi, ja maasto nousi jyrkästi kallioiksi. He kiersivät vaaraa itään päästäkseen sen jyrkempiin osiin, joita konekivääriasemat eivät vahtineet yhtä hyvin. Kallio oli niin jyrkkä, että sitä ei pystynyt kiipeämään ilman varusteita. Soturit pysähtyivät hetkeksi sen juurelle. Kra-kraa, sanoi harakka, joka kaarteli tulevan taistelupaikan yllä, kenties odottaen raatoja.
”Odota”, Matoro sanoi ja sulki silmänsä. Suletu hohti heikkoa, kelmeää valoa. Sitä kesti vain hetken.
”Eivät vaikuta huomanneen meitä”, hän kuiskasi. ”Yksi on yläpuolellamme, loput kauempana.”
Hän alkoi muotoilla jäistä lohkaretta kallion juurelle, johon ilmestyi karkeita portaita kuin näkymättömän kaivertamana. He kapusivat niitä pitkin ylös niin hiljaa kuin taisivat. Sateen ropina ja tuulen humina onneksi peitti muut äänet. Blezer jäi hieman taaemmas, kun Matoro ryömi konekivääriasemaan pitkä puukko käsissään – ionimiekan kirkas valo paljastaisi heidät heti. Vartija kuoli heti, kun tämän kurkku viillettiin auki. Vihreä veri sekoittui sadeveteen. Sellainen tappaminen toi Matoron mieleen Ritarikunta-ajat, mutta sen ajatuksen hän työnsi nopeasti pois.
Äkkiä helvetti pääsi irti. Ensin hän luuli tulleensa huomatuksi, kun laukaukset repivät yötä. Pian hän tajusi, että ne tulivat toiselta puolelta asemaa. Konekiväärinsarja ja gorserkkerin sotahuuto olivat kummatkin ääniä, joista sotilaat näkivät painajaisia vuosikymmeniä myöhemmin.
Pimeässä oli mahdoton huomata lehulaisia samoojia toisella vaaralla, mutta sieltä alkoi sataa tarkkaan tähdättyjä nuolia tukikohtaan. Joku nazorak ampui ilmaan valoraketin, mutta se ei juuri auttanut: myrsky oli liian päällä, eikä mikään ajoneuvo pääsisi auttamaan heitä tarpeeksi nopeasti. Myrskytuuli heitti valoammuksen äkkiä kauas.
”Se siitä hiiviskelystä”, Blezer mutisi taaempana, veti miekkansa ja lähti juoksemaan matalana kohti aseman keskiosia. Matorokin otti miekkansa ja seurasi, muttei sytyttänyt vielä terää. Koko tiedusteluasema oli herännyt hälytykseen. Siellä oli taatusti enemmän kuin tusina nazorakia. Komentoja huudettiin. Ushman uhreista kuului sydäntä riipiviä huutoja. Kumpikin klaanilainen oli tyytyväinen siitä, ettei ollut näkemässä.
Suurinpiirtein keskellä leiriä oli nuotiopaikka, joka oli ympäröity konteista tehdyillä rakennuksilla. Kaksi nazorakia olivat barrikadin takana ampumassa ushman oletettuun suuntaan. Ne eivät ehtineet reagoida, kun Blezerin miekan puhdas energia (ja se että se on helvetin iso miekka) lopetti heidän elämänsä lyhyeen. Sivustasta hyökännyt nazorak-kersantti kuoli Matoron miekkaan. Blezer oli ottanut tältä yhden zamorin osuman hartiaansa, mutta panssarin paksuus piti hänet haavoittumattomana.
He kävivät nopeasti vartiopaikan läpi, eivätkä nähneet enempää nazorakeja. Taistelun ääniä kyllä kuului. Matoro pysähtyi suurimman kontin oven eteen, mikä kulki radiotornin alle.
”Aistin sisältä kolme henkilöä. Jos mahdollista, yritetään vangita paikan komentaja tai radisti”, Matoro sanoi. Vesipisarat sihisivät, kun ne osuivat Matoron vaaleanpunaiseen terään.
”Vangita?” Blezer tuhahti ja vilkaisi toaa. ”Ne ovat rutto, joka kuristaa saartanne.”
”Ja heistä voi olla meille enemmän hyötyä hengissä”, Matoro katsoi toveriaan tiukasti.
”Mh. Hyvä on”, Blezer mutisi eikä protestoinut enempää. Hän lausui sanat, ja lähimmän rakennuksen ovi räjähti kappaleiksi, kun titaani osoitti sitä riimumiekallaan. Klaanilaiset syöksyivät sisään. Ensimmäisessä kontissa oli makuupusseja ja enimmäkseen tyhjiä asekaappeja. Seuraava ovi oli paksu, mutta sekään ei pidellyt klaanilaisia. Huone sen takana oli radiokeskus. Konsoleista kulki johtojen sikermä mastoon, joka oli suoraan heidän yläpuolellaan.
Sisältä heitä kohti avattiin saman tien tulitus, mutta edellä tulevan Blezerin Hau suojasi siltä. Ensimmäinen sotilas sai päälleen jäätä. Blezer huusi jotakin ja osoitti riimuterällään kohti kahta kauempana olevaa nazorakia: valkoinen kenttä jäädytti ne paikalleen.
Matoro juoksi suoraan radiolaitteelle. Sen päälle oli kaadettu happoa, ja samoin oli koodikansion. Hän onnistui kiskomaan irti jälkimmäisen puoliskon sivuista, joihin happo ei ollut ehtinyt. Haju kirveli.
”Hemmetti”, hän sanoi. ”Liian hitaita.”
Sitten hän vilkaisi valkeassa hohtavassa kentässä olevaa nazorak-paria.
”Mikä tuo on?”
Blezer paiskasi sivuoven kiinni.
”Se on sukorak-kenttä. Se jähmettää niille sijoilleen.”
Matoro hieroi leukaansa. Hän oli kyllä nähnyt joskus stasiskapseleita, joilla saatettiin jähmettää raheja… tai vankeja. Mutta tällainen sovellutus oli uusi.
”Hyvää työtä”, Matoro sanoi. ”Näetkö, tällä toisella on tumma haarniska. Se tarkoittaa tiedustelupalvelua. Toisen haaarniskassa on viestiosaston symboli. Ne voivat olla arvokkaita vankeja.”
Hän vilkaisi kolmatta, paikalleen jäädytettyä nazorakia. Hänen konepistoolinsa, kätensä ja jalkansa olivat jäätyneet seinään. Nazorak oli kauhuissaan.
”Tuo on vain sotilas. Jätetään hänet tänne.”
”Kuinka tunnet nazorakit näin tarkasti?” Blezer ihmetteli.
”Tiedot tulevat loikkarilta”, Matoro vastasi.
Blezer katseli nazorakeja mietteliäänä: ensin kahta stasiksessa olevaa, ja sitten kiinni seinään jäädytettyä sotamiestä. Muualta kompleksista kuului vielä laukauksia ja huutoja… mutta ei kovin paljoa.
”Jos jätämme yhden henkiin, emmekä ota tätä vangiksi, hän kertoo, mitä täällä tapahtui.”
Matoro katsoi tätä ja huokaisi. Se oli luultavasti totta. Sillä ei ollut välttämättä paljoa merkitystä, tiesivätkö nazorakit täsmälleen, mitä oli tapahtunut… mutta ehkä sillä oli? Hetken hän mietti, miksei ollut vain tappanut sitä kolmatta nazorakia saman tien, taistelutilanteessa. Se olisi ollut moraalisesti yksinkertaisempaa. Sotavangin teloittaminen kahden tämän lajitoverin edessä tuntui vain julmalta.
”Eivätköhän nazorakit osaa päätellä, että kyse oli klaanilaisista”, Matoro vastasi. Ja ehkä on parempi, että he saavat syyn niskoilleen, eikä lehukorolaisten läsnäolo tule ilmi. ”Ja että täältä kadonneet nazorakit ovat jääneet vangeiksi, ja että mitä he tietävät on jo meidän tiedossamme.”
Blezer ei vastannut siihen mitään ja huokaisi vain.
”Meidän pitäisi varmistaa koko asema ennen kuin lähdemme.”
”Tarkoitat kai, räjäyttää koko asema. Onneksi nazorakeilla on aina jossakin räjähteitä”, Matoro virnisti. ”Selvitetään, mitä täällä on. Voitko jättää nuo tuohon?” hän kysyi kahdesta jähmetetystä.
”En voi poistua kovin kauas, tai loitsu raukeaa”, Blezer sanoi.
”Köytä heidät”, Matoro sanoi ja napsautti harppuunansa kuoren auki. Sen sisällä oli rulla ohutta teräskaapelia. Häneltä löytyi toinen vyöltä. Hän heitti ne Blezerille, joka hädin tuskin sai kopin. Jään toa keskittyi koluamaan komentokeskuksen pöytälaatikoita ja laitteistoja. Hän osasi zankzoraa hyvin välttävästi. Sodan alettua siitä oli pidetty kursseja Bio-Klaanin kansanopistossa Manun tekemän oppikirjan perusteella. Se riitti kuitenkin arvioimaan, mikä tuntui tärkeältä ja mikä ei. ”Tärkeät”-kategorian hän latoi pöydälle.
Hänen selkänsä takana Blezer sitoi kaksi nazorakia tiukasti. Sukorak-kenttä katosi pian sen jälkeen, kun nazorakit olivat kiinni. Tummanruskea yritti hyökätä Blezerin kimppuun, mutta ei voinut tehdä mitään. Titaani iski tämän maahan hieman liian rajusti. Toinen, punaruskea nazorak näytti ymmärtävän tilanteen, ja yritti vain olla hiljaa.
Silloin jotakin iskeytyi ovea vasten. Kovaa.
KLANG.
Ikkunaan roiskui vihreää verta. Matoro säpsähti ja kääntyi.
Blezer marssi suoraan oven luo… mutta silloin toinen kumahdus ovea vasten pakotti sen saranoiltaan, ja se kaatui sisään. KLANG. Ritari kaatui sivuun. Gorserkkeri läähätti oviaukossa ja sylkäisi kappaleen kitiinikuorta suustaan.
Amshu oli yltä päältä veressä – mutta se oli vihreää vihollisen verta. Hän lipoi sitä huuliltaan ja kynsistään ja hengitti raskaasti ja rahisevasti. Tonttu oli ottanut useita haavoja, mutta se ei näyttänyt hillitsevän hulluuden kiiltoa sen silmissä. Gorserkkeri vaappui vääjäämättä kohti kahta nazorak-vankia – ja klaanilaisia – ja hymyili suupielet kuolassa.
”Ahahaha, Lisää Saalista…”
Nazorakit katsoivat toisiaan ja sanoivat jotakin. He yrittivät liikkua, mutta köydet tekivät sen mahdottomaksi. Tummakuorinen yritti nousta mutta kaatui. Gorserkkeri hyppäsi puolustuskyvyttömän saaliinsa kimppuun…
… tai yritti, mutta Matoron potku osui raputonttua kylkeen ja kaatoi tämän. Hän oli äkkiä ushman ja nazorakien välissä, miekka kohti tonttua. Tonttua, joka oli juuri lyönyt tiensä sisään ovesta…
”He ovat vankeja”, Matoro sanoi. ”Lopeta.”
Ushma murisi ja kampesi itsensä pystyyn.
”Tiesin Että Olisitte Fasistien Kanssa Liitossa”, Amshu sihisi ja mittaili toaa maaninen hymy kasvoillaan. Blezer oli päässyt ylös ja saanut miekkansa käsiinsä. Hän uhmasi ushmaa sivusta.
”Kuolinpäivä Se Vasta On Elämisen Arvoinen”, gorserkkeri hurrasi ja hyökkäsi käsittämättömän voimakkaalla loikalla Matoroa päin. Niin pieneksi olennoksi tontussa oli valtavasti voimaa. Toa ei voinut väistää; vangit olivat hänen takanaan. Hän ei myöskään halunnut ottaa naamaansa rapuhirvitystä, joka oli juuri repinyt kappaleiksi tusina nazorakia. Jäävalli nousi heidän väliinsä sekunnissa: ushma iskeytyi siihen ja pirstoutui siitä läpi. Sen vauhti hidastui vain hieman. Matoro kaatui, kun tonttu osui hänen rintakehäänsä kuin unihalvausdemoni. Hän sai ravunsaksen iskun poskeensa ja iski ioniterällä tonttua selkään, mutta terä oli liian pitkä ollakseen käytännöllinen sellaisessa painissa. Ushma huusi ja raivosi ja sohi ympäriinsä. Saksista olisi tullut vielä monta osumaa, jos Blezer ei olisi ollut nopea ja napannut ushmaa tiukasti syliinsa. Jopa väkivahvalle titaanille oli vaikeaa pidätellä gorserkkerin mahtia. Ushman veri tuoksui sokeriselle ja hiilihapotetulle. Se yritti kaivautua saksillaan läpi Blezerin käsien. Lopulta Blezerin oli pakko heittää hirvitys kauemmaksi, ja saman tien Matoro syöksi sen päälle niin paljon jäätä kuin vain pystyi.
Ushma katosi metrien kokoisen jäävuoren sisään. Vasta sitten hengästynyt Matoro uskalsi lopettaa ja laskeutui polvilleen loskaan.
”Helvetti mikä tyyppi”, Matoro naurahti kuivasti hengähdyksien välistä.
”Sanoin, ettemme voisi luottaa siihen”, Blezer vastasi.
”No, pääsimme tänne asti sen avulla”, Matoro sanoi. ”Ja kaikki meni ihan hyvin.”
”Jätämmekö sen tuohon?”
”En halua ottaa riskiä, että se pääsee uudelleen vapaaksi.”
”Meidän pitäisi kadottaa se tästä maailmasta. Nämä ’gorserkkerit’ ovat oikeita demoneita.”
Matoro katsoi jään sisään vangittua ushmaa. Vaaran huipulla loppusyksystä se ei sulaisi ennen ensi kevättä. Tosin nazorakit saattaisivat ottaa sen vangiksi. Se tuntui liian karulta kohtalolta… mutta hän ei keksinyt muutakaan. Luultavasti siitä seuraisi lähinnä lisää kuolleita nazorakeja.
”No, siitä ei ole meille harmia hetkeen”, Matoro vastasi. ”Tokihan Klaani olisi voinut hävittää Hatidin huligaanit aikaa sitten… mutta noh. Emme me oikein toimi niin. Vaikka ne ovat vaarallisia ääliöitä, ne ovat saaneet olla rauhassa, kunhan eivät ole tehneet pahaa muille.”
”Mhh. Toa Tawan armeliaisuus voi vielä johtaa suurempaan kärsimykseen”, Blezer mutisi. ”Hyvä on. Mitä teemme vangeillamme?”
Matoro kääntyi katsomaan kahta nazorakia, ruskeaa ja tummanruskeaa. Vaaleampi oli kauhusta jäykkä. Tumma tuijotti toaa katseella, joka yritti tappaa.
Kolmas, tavallinen sotamies, oli edelleen kiinni jäässä.
”Mitkä ovat numeronne?” Matoro kysyi mahdollisimman selkeästi. Hän tunnisti, että ruskealla oli armeijan alikersantin natsat, mutta tiedustelupalvelun sotilasarvoja hän ei tunnistanut.
”Emme fuhu teille”, tummempi sylkäisi. Alikersanttikaan ei vastannut.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hyvä on. Muut saavat kuulustella teitä myöhemmin. Minä nyt vain toivon, että arvostatte sitä, että pelastimme teidät raivohullulta tontulta. Emme me teitä huviksemme halua tappaa.”
Blezer vilkuili nazorakeja ylenkatsovasti mutta selvästi kiinnostuneena. Matoro tajusi sen olevan ensimmäinen kerta, kun ritari näki nazorakin läheltä ilman, että oltiin välittömässä hengenvaarassa.
”Ne näyttävät heikoilta ruipeloilta”, hän mutisi.
”Ei tarvitse olla kovin vahva tehdäkseen paljon pahaa”, Matoro vastasi. ”Älä aliarvioi niitä. Niiden kuljettaminen Klaaniin vaatii meidät kummatkin terävinä. Paremmalla säällä voisimme tilata kuljetuksen Laivastolta, mutta nyt meidän on varmaan pakko mennä hitaan kaavan kautta. Rapulatvaa myötäillen itään, sanoisin.”
”Tai jätämme vangit Lehu-Koroon, kunnes sää selkiää.”
”Sekin on vaihtoehto”, Matoro myönsi. ”Voitko vahtia heitä? Heitä tuo kolmas jonnekin komeroon, emme saa kuljetettua kolmea. Ja nappaa täältä kaikki tärkeä reppuun. Minä käyn alueen nopeasti läpi, ja selvitän mistä löydän tarpeeksi kranaatteja antennin räjäyttämiseen.”
”Hyvä on”, Blezer sanoi ja työnsi miekkansa huotraan.
Matoro ei löytänyt radioasemalta kovin montaa elävää sielua. Länsireuna oli kammottavassa kunnossa: ushma oli raadellut ruumiita. Yhden hän tunnisti upseeriksi. Sade ja veri sekoittuivat hailakan vihreäksi litkuksi. Se virtasi jatkuvana purona alas vaaralta.
Ylempää löytyi kaksi nuolien surmaamaa sotilasta. Hän kävi teltat läpi yksi kerrallaan. Oli todennäköistä, että osa nazorakeista oli paennut. Lopulta hän löysi pienen rakennuksen, mikä palveli raskaan aseistuksen varastona. Toa nappasi sieltä huoletta kaksi salkkua miinoja sekä kertasingon selkäänsä ja suunnisti takaisin kohti keskiosia. Muu tukikohta oli lähinnä kontteja ja telttoja, eikä olisi minkään arvoista tuhota, mutta radiotornin hajottaminen pakottaisi nazorakit ainakin kuljettamaan paikalle uuden tornin osat ja tekniikan. Millähän ne olivat edes kuljettaneet sille kirotulle kukkulalle sellaisia teräspalkkeja? Imperiumilla oli selvästi liikaa resursseja.
Mustalumi viritti miinat ja Blezer siirsi vangit. Kaksi köytettyä nazorakia laitettiin toistaiseksi Mökö-ravun selkään. Blezerillä roikkui mukanaan iso repullinen koodikirjoja ja muita tukikohdan asiakirjoja. Hyvän etäisyyden päästä Matoro otti singon ja lähti tähtäämään korkeasta polviasennosta. Vesipisarat valuivat tähtäinristikkoa ja teleskooppisilmän linssiä pitkin.
Torniin osuminen ei ollut kovin vaikeaa, ja räjähteitä oli kylvetty niin laajasti, että ketjureaktio oli varma. Varmistin pois, vilkaisu takavaara-alueelle, liipasin sisään. Valtava ääni repi yötä. Suuliekki löi, ja takaliekki iski kahta pidemmälle.
Huipulla koko helvetin torni pamahti, ja teräs ulisi kun se kaatui. Arvokas elektroninen laitteisto särkyi kappaleiksi Kiro-Wahin kallioille. Hän tajusi vasta hetken kuluttua, että Amshu oli ehkä kuollut tai vapautunut räjähdyksessä, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut mennä selvittämään, oliko. Ehkä sisätilat olivat ihan kunnossa, lähinnä torni oli kappaleina. Matoro heitti kertasingon kivikkoon.
”Sinä käytät yllättävän sujuvasti melko, krhm, epätyypillisiä toa-työkaluja”, Blezer kommentoi. Oli vaikea sanoa, oliko se moite vai vitsi. Matoro kiilasi heidän pienen retkikuntansa kärkeen. Rapujen selässä istuvat köytetyt nazorakit eivät sanoneet juuri mitään, mutta tarkkailivat klaanilaisia silmä kovana. Blezer oli löytänyt toiselta veitsen ja itsemurhakapselin, jotka oli ottanut pois.
”Toa-koodi ei sano mitään singoista”, Matoro hymähti. Sade piiskasi heitä.
Se sai Blezeriltä virneen. ”Ei niin. Mutta kenties se johtuu siitä, että Toa Jovanin aikaan ei niitä ollut.”
”Melkoinen miekka sinulla”, Matoro sanoi. ”Tuleeko voimasi sen riimuista?”
”Useimmat tulevat. Ne, jotka tuhoavat. Tämä on kulkenut ritarilta ritarille tuhansia vuosia.”
”Ihan siistiä.”
”Omasi vaikutti uudemmalta. Onko se ’laaser-miekka’?”
Matorolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä oli laaser-miekka.
”Se luo terän ionikentän sisään”, Matoro vastasi. ”Kevyt, terävä, ei vie tilaa.”
”Käytännöllistä”, Blezer mutisi vähäpuheisesti, mutta taisi tarkoittaa ”moderneja hullutuksia.”
Pian he löysivät lehukorolaiset samaisesta paikasta, jossa heidän reittinsä oli aiemmin eronnut. He eivät juuri puhuneet. Matkaa takaisin kylään oli vielä useampi tunti, ja he olivat kaikki rättiväsyneitä.
Myrskyn neljäs päivä
Kolmannen matkapäivän taivas oli vieläkin synkempi kuin se oli ollut edellispäivänä. He olivat lähteneet Lehu-Korosta niin varhain, että oli vielä pimeää. Myrsky oli kaatanut paljon metsää yön aikana. Se tuntui vain pahenevan. Nazorak-vangit oli toistaiseksi jätetty kylän kaartin vahdittavaksi, ja loukkaantunut Oda-rapu oli jälleen mukana. Silmästään huolimatta tämä tuntui olevan voimissaan, ja antoi ratsastaa. He kulkivat vain tunnin verran, kunnes tulivat jälleen skakdien käyttämälle metsätielle. Piti hoitaa vielä viimeinen osa tehtävää.
Vaikka sää oli harmaa ja metsä ankea, Matoro koki jotakin vastustamatonta tyytyväisyyttä. Se kaikki oli tuonut hänelle mieleen Pohjois-Mantereen suuret metsät ja loputtomat pikku saaret joita he olivat kolunneet Umbran kanssa. Märän sammaleen ja mätänevien lehtien haju kieli vääjäämättä lähestyvästä talvesta. Hänen oli vaikea uskoa olevansa jälleen siinä, Klaanin ykköslinjassa, tekemässä jotakin ei pelkästään hyödyllistä vaan oikeasti tärkeää.
Blezer katseli tietä pohjoiseen. Näkyvyys oli heikko. Tie oli sumun peitossa. Myrsky oli kaatanut useita puita sen poikki.
”Meillä on aiemmalla ilmatiedustelulla suhteellisen hyvä kuva heidän leiriensä sijainneista”, Matoro sanoi ja kaivoi esiin muovitetun kartan, jota oli täydennetty lehukorolaisten tiedoilla. Hän pohti hetken.
”Paketti pitäisi jättää pohjoisemmaksi”, hän sanoi lopulta ja sukelsi takaisin metsän puolelle Oda kintereillään.
”Jätämmekö palkkasotureille ansan?” Blezer kysyi.
”Ei, tämä on jotakin muuta. Sen pitää olla jotenkin noudettavissa.”
”Skakdien noudettavissa?”
”No, yhden tietyn skakdin”, Matoro virnisti. He jatkoivat pohjoiseen joitakin kilometrejä. Sade yltyi. Ajo-uralla ei kulkenut ketään. Yhdessä kohdassa he tulivat hylätylle leiripaikalle. Nuotion hiilet olivat litimärät. Yhden puun viereen oli jätetty pieni pino klapeja. Tietenkään sotilas ei kanna mitään ylimääräistä. Sivummalla oli tupakantumppeja ja muutama rhotuka-kiväärin hylsy.
Pohjoisesta kuului moottoripyörän ääni. Se ei välttämättä ollut ajamista, vaan ainoastaan moottorin huudattamista. Blezer säpsähti ja vei kätensä miekalleen.
”Sinne on matkaa”, Matoro sanoi. ”Noista peleistä lähtee melkoinen meteli.”
Hän otti pakkauksen Odan selästä kantoon ja asteli syvemmälle metsään skannaten puustoa. Kuuset kohosivat korkeuksiin. Lopulta hän löysi myrskyn kaataman puun, jonka valtava juurakko muodosti suuren seinän. Toa kyykistyi sen alle ja työnsi pakkauksen sinne. Blezer piti kummankin rapuja ja seurasi sivusta Mustalumen työskentelyä.
Hetken mielijohteesta Matoro kirjoitti mukaan lyhyen viestin.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet –MM”
Hän oli aika varma, että Guardian kyllä muistaisi sen sananvaihdon. Hän yleensä muisti sellaiset typerät viisastelut hyvin. Tuntui jotenkin ironian mestarinäytteeltä, että Viimeinen Vartija oli soluttautunut Kenraali Gaggulabion joukkoihin. Guardian oli kyllä mestari sellaisessa.
Sitten hän peitti pakkauksen mahdollisimman hyvin oksilla, lehdillä ja sitten mudalla. Juurakosta sitä ei voinut juuri erottaa, ja se toivottavasti suojaisi piiloa hieman sateeltakin. Toivottavasti sen sisältö auttaisi Vartijaa yksinäisessä tehtävässään. Lopuksi toa vielä asetti kätköön pienen linnunpesän repustaan.
Hetken Matoro kuvitteli, miten Guardian olisi nälvinyt hänelle siitä, miten isku nazorak-asemalle oli jättänyt henkiin sekä todistajan että murhaajatontun. Guardian olisi varmaankin teloittanut ne. Mikä olisi ehkä ollut oikea ratkaisu suuremman sodan kannalta… mutta onneksi oli aina Tawa, joka muistutti toisesta vaihtoehdosta.
Blezer katseli sitä kädet puuskassa.
”Ja miten hän löytää kätkön?”
Matoro pyyhki mutaa käsistä viittaansa ja nousi pystyyn.
”Se onkin vaikeampi osa. Emme voi kommunikoida emmekä tehdä paikasta ilmiselvää. Onneksi meidän liittolaisiimme kuuluu myös muuan veljeskunta, jossa taidetaan lintujen kouluttaminen paremmin kuin missään muualla.”
Hän vihelsi matalalta. Hetkeen mitään ei näkynyt. Niin metsän siimeksessä näkyvyyttä ei ollut kovin paljoa.
Matoro yskäisi ja vihelsi uudelleen. Viimein lintu ilmestyi paikalle. Se oli iloisen näköinen mangroveharakka, joka lehahti juurakon päälle ja käänteli päätään kutsujaa katsoessaan. Blezer muisti nähneensä saman lajin linnun heidän lähistöllään useita kertoja. Se oli tavallisesti lämpimämmän ilmanalan lintu, mutta kyllä niitä pohjoiseenkin eksyi, etenkin poltetulta eteläiseltä naapurisaarelta. Mustavalkoista lintua oli vaikea erottaa tavallisemmasta mata-harakasta, mutta tarkkasilmäinen huomasi tummanvihreät höyhenet pyrstössä. Guardian kyllä huomaisi, ettei kyse ole Mysteryksen tavanomaisesta harakasta, vaan pakolaisesta Veljeskunnan saarelta.
”No niin, tules tänne”, Matoro puhui linnulle ja ojensi kättään. Siinä oli pari siementä vyön taskusta. Harakka katseli häntä ivallisesti.
”Miksi tämä oli niin paljon helpompaa silloin, kun Otlek näytti homman…” toa mutisi ja napsautti sormiaan. ”Voisitko nyt tulla…”
Lopulta harakka uskaltautui Matoron kädelle, ja nokkaisi siemenen.
”Kra-kra-kraa!”
Varislinnun kosketus tuntui jotenkin ällöttävältä. Ei siksi, että se olisi jotenkin poikennut muista linnuista, mutta ihan vain… se oli varislintu. Matoro yritti olla näyttämättä epäröintiä toverilleen ja terästi itsensä. Idiootti, se on vain lintu, et ole enää Aft-Amanassa. Kuka muka voi kehittää fobian johonkin hiton varislintuihin? Haistoivatko tavallisetkin linnut pelon? Toivottavasti eivät…
”Kra-kra-kraa!”
”No niin”, hän laski linnun varovaisesti pesää kohti. ”Tämä on nyt sitten sinun asemapaikkasi. Ja sinun pitäisi johdattaa tänne joku, joka on kouluttajasi tuttu.”
Matoro katsoi lintua, sulki silmänsä ja hänen naamionsa loisti heikosti. Se kesti vain silmänräpäyksen. Lintu näytti hämmentyneeltä, mutta ymmärsi pian. Se… nyökkäsi Matorolle? Häh? Osasivatko Veljeskunnan linnut tehdä noin? Sitten se nappasi toisenkin siemenen, säksätti ”kra-kra-kra!” ja lensi pois.
Matoro kaatoi loput siemenet pesän viereen.
”Toivottavasti se tajusi…” hän mutisi noustessaan kuopasta ylös. Blezer oli katsonut näytelmää naama peruslukemilla.
”Mitä sinä teit sille?” hän kysyi.
”Välitin sille kuvan ja tuntemuksen miehestä, joka sen pitää etsiä.”
”Toimiiko se?”
”Ei aavistustakaan. Yleensä nämä löytävät kouluttajansa, ei jotain muuta henkilöä. Mutta minulle vakuutettiin, että se voi toimia, ja että harakat ovat tarpeeksi älykkäitä tehtävään. Etenkin nämä harakat.”
Blezer kohautti olkiaan.
”Voipi ollakin. Raheilla on viisautta, joka usein uupuu meiltä kaksijalkaisilta.”
”Onhan harakallakin kaksi jalkaa.”
”Saivartelet. Ymmärrät kuitenkin, mitä tarkoitan”, Blezer murahti.
”Ymmärrän, ymmärrän. Minä ja varislinnut, meillä on historiaa…”
Matoro talloi vielä hieman jälkiään, vaikka sade luultavasti kadottaisi ne joka tapauksessa.
”Ei sitten sanaakaan tästä osasta tehtävää”, Matoro katsoi toveriinsa. ”Voitko vannoa sen?”
”Vannon sen Kolmen Hyveen kautta”, Blezer nyökkäsi. ”Toa Tawa voi olla huoletta.”
Hänen katseestaan kuitenkin näki, että Blezer aavisti enemmän kuin sanoi, mutta ymmärsi myös miksi se oli salaisuus.
”Minun täytyy myöntää, kyseenalaistin ensin miksi tehtävälle tulisi joku niinkin uusi klaanilainen kuin sinä olet. Mutta no, aina ei voi saada parhaita miehiä, niin pitää tyytyä tarpeeksi hyviin. Niin kuin meihin kahteen”, Matoro naurahti hieman ja tarttui taas Oda-ravun riimuun. Hän tarkasti kompassinsa ja lähti liikkeelle. Märkä sammal litisi joka askeleella.
Blezer oli ajatuksissaan. Matoro ei häirinnyt tätä. He ottivat suunnan kohti kaakkoa. Suorin reitti ulos Lehusta veisi heidät Ratamonlaakson länsipäähän ennen yötä. Klaanissa he olisivat sitä seuraavana päivänä. Tai sitten joskus aamuyöstä, jos he vain jatkaisivat matkaa… siinä säässä se alkoi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Ehkä he saisivat yösijan jostakin Klaanin lähiseudun maalaistalosta, ja taittaisivat viimeisen matkan huomenaamusta. Ainakin matka laaksoa pitkin kulkisi nopeasti. Matorosta tuntui, kuin hänen jokainen nivelensä ja haarniskan kappale olisi märkä sadeviitasta ja Lehu-Korossa vietetystä kuivasta yöstä huolimatta, eikä sade vain ottanut loppuakseen. Ei, päinvastoin, jossakin lännessä jyrisi ukkonen. Koillistuuli oli vain yltynyt, ja vaikka metsän siimeksessä sitä ei tuntenut kovin vahvasti, puut valittivat ja natisivat juuristaan. Toa kiskoi huppua syvemmin päähänsä ja pisti jalkaa toisen eteen. Matkaa kotiin oli vielä monta kymmentä virstaa, ja myrsky vain paheni.
Kolme päivää sitten
Ritarien takomisen jälkeen
Matoro veti oven kiinni perässään. Tuntui oudolta tulla tapaamaan Tawaa ilman, että Xela tervehti ensin. Tyhjä sihteerin pöytä Admin-siiven aulassa oli kuin monumentti niille, jotka olivat lähteneet.
Juuriadmin näytti vasta päiväunilta heränneeltä mutta silti väsyneeltä. Oli vasta iltapäivä. Sade ropisi kevyesti ikkunaan. Nainen asteli ohi työpöytänsä ja istuutui (tai pikemminkin lysähti) sohvalle.
”Hei. Pahoittelen, että tämä tulee hyvin lyhyellä varoitusajalla”, Tawa sanoi ja nosti katseensa Matoron suuntaan. ”Istu toki.”
”Ei se mitään.”
Matoro istuutui tuolille. Hänellä oli päällään valmiiksi laitettu varustevyö. Mies katsoi adminia kysyvästi. Tawa näytti hakevan sanojaan tavalla, joka ei ollut hänelle aivan tavallista. Tällä oli harteillaan pehmeä tummansininen viitta. Nöpö nukkui pienessä virkatussa korissa lattialla eikä näyttänyt piittaavan Matorosta lainkaan.
”Ensinnäkin, kiitos että lupauduit hoitamaan tämän”, Tawa sanoi. ”Valitettavasti en tahtoisi luottaa tätä aivan kenelle tahansa.”
”No, minun oli joka tapauksessa määrä olla pian vuorossa…” Matoro nyökkäsi, vaikka olikin suunnattoman tyytyväinen siitä, että hän olisi jälleen siellä, minne kuului: luotettuna hoitamassa Bio-Klaanin tärkeimpiä tehtäviä. Kalan hakeminen Kofo-Korosta oli tärkeää, mutta ei hän ajatellut sitä koko sotaa tehdä.
”Niin. Ilmeisesti partiomatka aiottiin perua tämän surkean sään tähden. Melko julmaa lähettää ketään tuonne.”
Syksyn pimeys sai koko hetken tuntumaan illalta, vaikka sinne oli vielä matkaa.
”Mutta?”
Tawa huokaisi ja mietiskeli. Hänen silmiensä vihreä kenties loisti hieman kirkkaammin kuin se oli edellisinä viikkoina loistanut.
”On sitä parempi, mitä harvempi tietää. Gee otti yhteyttä viime yönä.”
Matoron oli pakko hymyillä. Eihän hän koskaan ollut ajatellut, että Guardian olisi kuollut… mutta kyllä se tieto silti piristi. Ensin Umbra, nyt Guardian? Ehkä Kapurakin vain ilmestyisi takaisin ensi kuussa ja koko juttu paljastuisi salaiseksi tehtäväksi.
”Missä hän on?”
”Ilmeisesti hän on soluttautunut Allianssin skakdien joukkoon, mutta siihen tietomme loppuvat. Hän ei voinut puhua kauaa.”
Tawa näytti siltä, että olisi halunnut sanoa ”kyllä”, mutta malttoi itsensä.
”Se olisi liian vaarallista, eikä hän tahtonut sitä. Hän… tietää, mitä tekee.” Toivottavasti.
”Sen sijaan ajattelimme toimittaa hänelle tarvikkeita. Etenkin jotakin, millä pitää yhteyttä meihin.”
”… mutta emme tiedä, missä hän tarkalleen on?”
”Aivan. Meillä on… kokeilemisen arvoinen idea, vähintäänkin. Nappaa Bladis mukaasi asevarastoon, hän ja Otlek voivat kertoa sinulle käytännön suunnitelman. Tahtoisin, että toimittaisit Geelle paketin samalla, kun partioitte Lehussa. Jos se ei koskaan löydä häntä, emme menetä kovinkaan paljoa… mutta jos hän löytää sen, se auttaisi häntä kovasti.” Meitä, Tawa melkein sanoi. Pelkästään mahdollisuus pitää yhteyttä oli riskin arvoinen.
”Toki. Sen ei pitäisi pidentää matkaa juuri lainkaan”, Matoro nyökkäsi, eikä voinut peittää tyytyväistä hymyään. Sekä Geen löytymisestä että siitä, että hän istui juuri siinä juuri sillä hetkellä.
”Tiedän, että yrität näyttää, että olet taas kunnossa”, Tawa sanoi haikeasti. ”Ja olen iloinen kun näen, miten paljon työtä olet tehnyt toipumisen eteen. Mutta toivon, ettet ota sen takia ylimääräisiä riskejä vain todistaaksesi jotakin.”
Matoro katsoi tätä. Hänestä tuntui hieman nololta, että Tawan piti muistuttaa häntä siitä… mutta ehkä se oli aiheellista. Ehkä jonkun olisi pitänyt sanoa se hänelle jo aikaa sitten. Tuskin hän olisi sitä uskonut ennen kuin teki itse kaikki ne virheet, mutta silti. Se toi hänen mieleensä Oraakkelin sanat ja pistävän katseen.
”Käskystä”, Matoro yritti sanoa kevyesti, mutta Tawa näki siitä läpi. ”Olen tainnut tehdä huonoja ja hätäisiä valintoja tarpeeksi yhdeksi elinäksi. Olen yrittänyt oppia niistä… Toimimaan velvollisuuden enkä hetken mielijohteiden varassa.”
”En minä sitä tarkoita”, Tawa sanoi hitaasti ja jokaista sanaa harkiten.
”Matoro, sinun ei pitäisi yrittää olla sotilas. Me kumpikin tiedämme, että olemme sitä enemmän. Sotilas vain satuttaa käskystä. Jos sallit väsyneen runollisuuden, me toat olemme ritareita: jos satutamme, se on omasta valinnastamme ja uskostamme, eikä sokeasta velvollisuudesta. Sinun pitäisi luottaa siihen. Virheistäsi huolimatta voit valita paremmin. En toivoisi sinulta sokeaa uskollisuutta Bio-Klaania tai minua kohtaan.”
Se yllätti Matoron. Hän katsoi Tawan väsyneitä vihreitä silmiä ja sitten lattianrajaa.
”Mistä tämä tulee?” mies kysyi.
”Ehkä minä vain olen itsekin pohtinut näitä asioita viime aikoina. Valintoja, ritareita, toan roolia siinä kaikessa. Se on vaikea polku. En nyt ole mikään esimerkillinen tapaus itsekään.”
”Melko vaatimatonta joltakulta, jota ilman emme olisi tässä linnassa”, Matoro hymähti.
”Niin”, Tawa hymyili varovaisesti. ”Virheistä huolimatta saamme kaikenlaista aikaan.”
Matoro ei oikeastaan tiennyt, millaisista virheistä Tawa puhui. Vain harvat tiesivät Tawan menneisyydestä, ja hänelle tämä oli aina ollut vain ja ainoastaan esikuva. Todellinen henkilö, kyllä, mutta ihailtava kuvajainen siitä, mitä Toa voisi parhaimmillaan olla. Se oli kaiketi, miten jotkut nuoremmat olivat hänestäkin ajatelleet, Matoro mietti. Ehkä hän alkoi vasta nyt erottaa Tawan kultaisen kuoren alta tragedian, josta huolimatta tämä jaksoi aina vain eteenpäin.
”Niinpä kai”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ajattelin, että paras tapa päästä niistä virheistä eteenpäin on keskittyä johonkin hyödylliseen. Että sodassa auttaminen auttaisi omaatuntoani.”
”Se voi pitää paikkansa, en minä sitä kiistä”, Tawa nyökkäsi. ”Minä vain toivon, ettet anna sen muuttaa itseäsi liikaa. Sotilaaksi tai miksikään muuksi. Olen kyllä ylpeä nähdessäni, miten monet klaanilaiset antavat kaikkensa meidän yhteiselle kodillemme… mutta onhan se myös loputtoman surullista. Moni meistä on jo kovettanut itsensä selvitäkseen. Ymmärtäähän sen. Metru Nui teki sen aikanaan monelle, ja pelkään, että vaikka me selviäisimme, meidän sotamme jättää saman jäljen.”
Eikä hän ajatellut vain nuoria toia, jotka laskevat surmaamansa nazorakit tusinoissa ellei sadoissa, vaan kaikkia muitakin. Niitä jotka olivat tulleet sotaa pakoon vain joutuakseen jälleen kaivamaan kiväärin esiin. Niitä jotka uhrasivat luovuutensa ja ahkeruutensa sodan töille. Niitä jotka uhrasivat ideaalinsa ja omantuntonsa Bio-Klaanin puolesta.
Siihen oli vaikea vastata. Matoro ei ollut kuullut Tawaa ennen niin… syvällisenä. Paitsi ehkä kerran Tawastialla aamukolmelta, mutta se oli eri tilanne. Ehkä se henkevyys tuli univelasta.
”Olen huomannut”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Hän muisti Sugan sotastrategiset pohdinnat taistelijan ominaisuuksista ja Äksän nauramassa sille, miten kohta ammuttaisiin torakoita. Eihän se hänelle uutta ollut: toan on täytynyt tottua väkivaltaan. Mutta se tuntui erilaiselta, kun se oli kaikkialla, kun se läpäisi koko yhteisön.
”Luulisi, että sinulla on tarpeeksi murheita huolehtia siitä, miten me selviämme hengissä. Mutta jaksat huolehtia myös… kaikesta tuosta.”
”En voi sille mitään”, Tawa sanoi. ”Kenties on hyvä niin.”
”Minä teen parhaani”, Matoro vakuutti. ”Muistan kyllä Metru Nuin.”
Ei ollut aivan varma, tarkoittiko hän sotaa vai katastrofia. Opetuksia yhtä kaikki: opetuksia siitä, miten tarkoitus pyhittää keinot, ja kaikki voidaan uhrata Lopullisen Voiton alttarilla, kunnes voitto maistuu tuhkalta ja tie sinne on päällystetty ruumiilla ja särjetyillä unelmilla.
”Kyllä sinä pärjäät. Kunhan vain ensi kerralla mietit kahdesti ennen kuin valitset”, Tawa virnisti. Hän vilkaisi kelloa pettyneenä. Se oli vieläkin liian vähän sille, että voisi mennä nukkumaan ja säilyttää edes jonkinlaisen unirytmin. Ehkä parin tunnin kuluttua.
”Heh, yritän”, Matoro hymähti vastaukseksi. Oli vaikea sanoa muuta. Hän ei tiennyt, oliko Tawan luottamus huojentavaa vai lisäsikö se painetta, mutta se tuntui hyvältä. Hän oli kaivannut sitä tunnetta, kenties vielä enemmän kuin jännitystä. Mutta ei hän sitä osannut tai halunnut sanoittaa.
”Tuota… minun pitäisi ehkä sitten mennä sen Bladiksen luokse. Oliko vielä jotakin?”
”Onnea matkaan. Lähdette yötä vasten, ettekö?”
Matoro nyökkäsi.
”Sitten sinun kannattaa ehkä ottaa lyhyet ilta-unet ensin”, Tawa hymyili. ”Onko sinun edelleen vaikea nukkua?”
”Kamomilla auttaa vähän”, Matoro myönsi.
”Siinäs näet. On minunkin neuvoistani joskus hyötyä”, Tawa sanoi heleästi ja haukotteli.
”Niin… no, tuota, kiitos… tästä ja kaikesta”, Matoro sanoi ja lähti. Hän terästi itsensä, yritti keskittyä tehtävään ja suunnisti kohti modesiipeä. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa niin… normaaliksi.
Ovi narahti auki ensimmäistä kertaa viikkoihin. Admin-tornin käytävän valo kavalsi pölyisen tilan, jota ei oltu ehditty siivota montaakaan kertaa koko syksynä. Harvoin huoneen omistaja hyvinäkään aikoina siellä kauaa viihtyi, mutta sota-aikana Tawa ei ollut varma, oliko tämä edes nukkunut huoneistossaan.
Tawa asteli sisään varoen kuin hautaholviin. Pimeään huoneeseen lankesi hieman valoa myrsky-yön läpi ikkunasta, kun Bio-Klaanin linnakkeen muurilla lyhdyt lepattivat sadesumun läpi. Huoneessa oli kylmä. Lämpöpatterit olivat kaikki vielä alkukesä-asetuksissaan. Tawa sulki aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Ei hänen olisi tarvinnut tehdä tätä välittömästi — mutta yritäpä nukkua sen puhelun jälkeen. Vajaan tunnin hän oli ehtinyt kieriskellä sängyssään ukkosen jyrinää kuunnellen ennen kuin hänen oli ollut vain pakko etsiä vara-avain sekä marssia sisään. Tawan katse vaelteli seinälle viritetyissä aseissa, sivupöydällä lojuvissa kiväärinhuoltovälineissä ja petaamattomassa sängyssä… ennen kuin hän otti askeleen Geen työpöytää kohti. Ja yritti ymmärtää sitä käsittämätöntä paperin sekasortoa, joka sillä ja sen takana olevalla seinällä levittäytyi.
Kyllä hän oli kuullut, että Gee oli ottanut henkilökohtaisesti tehtäväkseen selvittää Kapuran pajan loputkin mysteerit. Se tuntui vain sivujuonteelta petturitutkinnassa — ja mahdollisesti järjettömältä harhautukselta. Tawa pläräili papereita läpi, silmäili nähdäkseen mitään kiinnostavaa.
Valaistusnaatti, Komisario Elliptinen, jonkinlaisen noppapelin sääntökirjan melko epävirallisilta näyttäviä valokopioita… olikohan todellakin varma, että tämä ei ollut täysi vesiperä? Mitä hän teki täällä tähän aikaan? Ja oliko hän todella edelleen hieman humalassa? Hänen pitäisi juoda vettä vielä, kun asialle voisi tehdä jotain. Yöpalakin voisi tehdä terää, mikäli joku lähialueen kojuista vielä tarjoili.
Tawa huokaisi laskien roolipelipaperit sivuun. Hänen kätensä hakeutui lipaston vasemman ylälaatikon kahvalle. Miksi Gee ei vain voinut sanoa suoraan, mitä tarkoitti? Olisi täällä itse kaivelemassa omia sotkujaan, tolvana.
Laatikon sisällä odotti siisti nippu kyniä, työkaluja, muistiinpanoja… ja, aivan sen perällä todella, todella vanhan näköinen pergamenttikäärö. Tawa ei ollut täysin varma, selviytyisikö se hänen kosketuksestaan. Hyvin varoen hän nosti kääröä esiin ja rullasi auki sen sisuksia hämärässä tilassa. Huomattavasti uudemman paperin keskellä muinaisjäänne todella vangitsi katseen. Tämän sen täytyi olla.
Käärön sisältä valuva pöly oli ikiaikaista: ja niin olivat sanatkin. Vanhaa mataiaa. Eteläisiä heksagonikirjaimia. Kulunutta mustetta, vaikeasti tulkittavia kirjainmerkkejä ja symboleja…
Ja kuva ritarista säihkyvässä haarniskassa seisomassa miekka ojossa. Takanaan sininen kolmio, joka lupasi tehdä unista totta.
Kepen paja, huomenna
Valkoinen käsi… se lötkötti nesteessä. Kuplat ympäröivät sen läpinäkyvään lieriöönsä, ja Kepe ja Snowie tarkkailivat sitä ulkopuolelta. Tai Kepe tutkaili oikeastaan nestesäiliön alalaidan näytön lukemia, ja lumiukko tuijotti itse purkitettua kättä. Omaa kättään.
”Ööh”, Snowie aloitti. ”Selviääkö mitään?”
Kepe raapi päätään. ”Enpä kyllä tiennyt, että näinkin on mahdollista käydä. Yleensähän ottamasi vahinko katoaa, öö, yleisen olomuotosi vuoksi itsestään melko nopeasti.”
”No niinpä!”
Kepen ehdotuksesta Snowie oli irrottanut Rumisgonen operaation loppusuoralla haavoittuneen kätensä kyynärvarresta alaspäin. Nyt he olivat sulloneet sen testiputkiloon selvityksiä varten. Snowieta väsytti mahdottomasti — Tahtorakin lento oli vetänyt kaikki sille osallistuneet aika loppuun — mutta salaperäisesti toimimasta lakannut käsi vaati tutkimuksia. Oliko tässä käynyt valitettava sattuma osuman suhteen, vai olivatko nazorakit kenties kehitelleet salaista antilumiukkoteknologiaa?
”Näissä mittareissa ei näy mitään kovin ihmeellistä… Tuosta jäljestä pitää ehkä ottaa kudosnäyte, ja katsoa onko tuo palaneen näköinen pinta, öö, omaa materiaasi vai jotain muuta. Joko se on a) sitä mitä oletkaan, ja se voi näköjään hapettua ja palaa karrelle, tai sitten b) …”
Ovelle koputettiin. Parivaljakko hätkähti ja kääntyi pois purkitetun käden ääreltä.
”Sisään vaan, Tawa, ovi on auki”, Kepe lausui.
Pajan uksi narahti auki ja sen takaa paljastui kuin paljastuikin pöllämystyneen näköinen Tawa. Juuriadminilla oli päällään mukavin syksyinen tummansininen villakangasviittansa ja silmien alla tummaa usealta peräkkäiseltä valvotulta yöltä.
”Huomenta!” tiedemies tervehti.
”Joo, moi!” Snowie liittyi, ja yritti vilkuttaa. Ei onnistunut. Tai käsi kyllä sätki purkissa, mutta ei sitä tervehdykseksi tunnistanut.
Tawa seurasi kaksikon touhuamista unisena ja otti varovaisia askelia sisään.
”Huomenta”, Tawa vastasi. ”Jos en keskeytä mitään kiireistä, haluaisin jututtaa Kepeä eräästä…” Admin piti pienen tauon.
”Hetkinen… mitä teillä on siellä purkissa?”
”Se on käteni!” Snowie hihkaisi. ”Siihen osui joku sädehomma kun palattiin kauppareissulta, ja se jostain syystä meni sitten epäkuntoon, eikä ole toiminut sen jälkeen- eikun hei! Äskenhän se hytkyi kun kokeilin vilkuttaa!”
Lumiukko vilkutti oikealla, kehossa kiinni olevalla kädellä purnukkakädelleen. Sitten hän vilkutti purnukkakädellä takaisin. Voitonriemuinen ilme levisi hänen kasvoilleen. ”Hurraa!”
Kepe puolestaan näytti varsin hämmentyneeltä. ”Mutta… Miten? Miten tuo edes toimii?”
”No en minä tiedä, mutta toimii kumminkin! Eiköhän ongita kätönen takaisin tölkistä.”
”Hmm, en tiedä”, Kepe mietiskeli. ”Ottaisin siitä varmuuden varalta vielä pari lukemaa. Alustavat tulokset ovat aika epämääräisiä. Sitä paitsi tuo jälki ei näytä olevan menossa mihinkään. Voisi olla turvallisempaa palata asiaan, hmm, huomenna iltapäivästä?”
”Iltapäivästä? Huomenna? Minun rakas hyvä vasen käteni, aivan yksin, liemessä, huomiseen iltapäivään asti?”
Kepe nyökytteli. ”Niin sen täytyy olla. Tieteen nimissä on oltava täsmällinen.”
”Mutta… mutta…”
”Täsmällinen, Snowie.”
Lumiukko huokaisi. ”Okei, mutta sinä saat voidella leipäni siihen saakka. Siihen en yhdellä kädellä kykene, nimittäin.”
Tawa katsoi Snowien irtokättä hämmentyneenä, mutta empaattisena. Hän ei täysin ymmärtänyt mikä hätä tällä oli, mutta yritti keksiä tapaa ilmaista myötätuntoaan aiheesta.
”Tuota, toivotan pikaisia paranemisia”, hän lopulta sanoi. ”Sopiiko, että vaivaan teitä hetken?”
”Tottahan toki”, Kepe vastasi.
Vasta nyt kaksikko huomasi Tawan kantavan melkoista pinoa tavaraa sylissään. Sekalaisen muotoinen ja kokoinen irtopaperi oli kasattu parhaalla mahdollisella tavalla kansioiden väleihin, mutta tuntui silti siltä, että kaikki olisi voinut pursuta väärästä liikkeestä suoraan Kepen pajan lattialle. Toisessa kädessään Tawa piti höyryävää teekupillista, toisessa petuniakuvioista sateenvarjoa. Hän laski vaivalloisesti objekteja käsistään työtasolle.
”Ilmeni jotain, josta haluaisin kysyä Kepeltä”, hän sanoi ja vilkaisi hieman hajamielisesti lumiukkoa kohti. Ja pysähtyi hetkeksi katsomaan tätä vaikeana. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Ja… toki, uskon että sinäkin tiedät jotain näistä asioista, Snowie.”
Lumiukolta kesti hetki tajuta, mikä teki tilanteesta kiusallisen. Ai niin, petturitutkintajuttuja. Pitäisikö hänen mennä seisomaan huoneen ulkopuolelle? Tai nurkkaan, tai jotain..?
”Tiedän, että teille ei tarvitse erikseen sanoa, että”, Tawa puhui hiljempaa, ”Nimda-asioista ei ole turvallista puhua liian julkisesti. Mutta tässä, mistä kohta puhun, on toinenkin äärimmäisen luottamuksellinen kulma. Tämän salassapito on tärkeää myös… erään henkilön turvallisuuden kannalta.”
”Voit tietysti luottaa meihin”, Kepe vastasi sivuuttaen aiemman kiusallisuuden.
Tawa huokaisi tahtomattaankin liian kovaa ja katsoi kaksikkoa. Oliko tämä varmasti viisasta? Tason 1 sotasalaisuus petturiehdokkaan kuullen? Samen kylmäävä skeptisyys painoi jossain takaraivossa, mutta kyllä hän tiesi, että kaikki henkilöt, joita tämä kosketti luottivat kyllä Snowieen. Etenkin itse asianomainen. Silti… ehkä tämä kannattaisi kertoa ilman liikaa yksityiskohtia.
”Gee on hengissä”, Tawa sanoi lähes kuiskaten. ”Hän soitti yöllä.”
Kepellä ja Snowiella kesti hetki prosessoida.
”Mitä?”
”Puhelimella?”
Jos Tawa olisi ollut vähemmän kärsivällinen ja lempeä henkilö, hän olisi ehkä kysynyt, että millä muulla sitä nyt ylipäätään soitetaan. Banjolla? Mutta hän ymmärsi nämä ensireaktiot — vaikea hänenkään oli vielä uskoa, että yöllinen ei ollut vain unta.
”Hän voi ihan hyvin”, Tawa sanoi rauhallisesti. ”Ja… on turvassa. Vaikka emme tiedä täsmällisesti, missä.”
Tunteet vyöryttivät Snowien tajunnan. He olivat jättäneet Geen metsään, omillaan Ämkoota vastaan, ja paenneet. Niin Gee oli heitä määrännyt, tietenkin, mutta tuo yö oli kummitellut Snowieta viikkokaupalla. Se pimeä aukio, jonne he jättivät skakdiystävänsä väijyi lumiukkoa aina hänen heikkoina hetkinään… mutta nyt Gee olikin elossa? Auringon säteet läpäisivät tiheän kuusikon. Se aukio jäi Harkelin haudaksi, mutta ei Geen. Snowie pakahtui niin, että unohti hetkeksi hengittää. Silmäkulmatkin hänellä kostuivat.
Tawa oli itkenyt tätä läpi hädin tuskin nukutun yön, mutta Snowien katseen nähtyään havahtui taas kyyneliin poskellaan. Hän sipaisi ne pois huolettomasti vasemmalla kädellä.
”Tämähän on mahtava uutinen”, Kepe iloitsi ääneen. ”Tietysti hän on elossa, hänhän on niin neuvokas. Selvisikö, miksi häneltä kesti näin kauan ottaa yhteys?”
”En valitettavasti tiedä kovin paljoa”, Tawa sanoi. Totta kai hän tiesi enemmän, mutta ei se valhekaan ollut. ”Gee on pysynyt poissa vihollisen näpeistä koko tämän ajan, mutta uhka on tuskin ohi vieläkään.”
”Vanha kunnon eversti”, lumiukko naurahti ja pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. ”Sielläkö se on ryöminyt koko tämän ajan? Varsinainen sotasankari… onkohan aikaa mennyt marjastamiseen?”
Tawa katsoi Snowieta ja hymyili. Kai… kai nuo sentään olivat aitoja kyyneliä? Eihän se välttämättä tarkoittanut, että hän ei silti voisi olla petturi, mutta ei Tawa voinut olla sitä mieltä, että tämän kertominen Snowielle olisi ollut väärin. Oikeasti hän olisi halunnut juosta läpi Bio-Klaanin katujen huutaen, että Gee oli elossa. Vaikka se olisi kuinka typerää.
”Olemmeko järjestämässä pelastusoperaatiota, jos hän soittaa meille uudestaan… voisin yrittää suuntia hänen sijaintiaan Klaanin radioantennien avulla?”
”Ovatko ne kengurut lähtövalmiina? Niiden avullahan siellä viimeksikin pompittiin.”
”Hyviä ajatuksia”, Tawa sanoi. Hän tunnisti tuon saman polttavan tarpeen laittaa pelastuspartio kasaan vaikka heti… ja viime yönä oli vaatinut melkoista painia itsensä kanssa olla tekemättä niin sillä sekunnilla.
Ei kirjaimellista painia — eikä kirjaimellisesti itsensä. Peilitär oli kyllä uhannut, ja ollut siinä ihan oikeassa. Tässä tilanteessa oli pakko niellä alkeellisimmat tunteensa.
”Vaikka… en sinänsä tullut puhumaan hänen etsimisestään. Paaco yrittää selvittää, onko mahdollista tehdä mitään tarkempia arvauksia hänen sijainnistaan. Hän voi varmasti kertoa, jos voit auttaa jotenkin, Kepe. Nyt on kuitenkin todella tärkeää, että emme puhu tästä liian kovaan ääneen. Se, että Geestä ei tiedetä laajemmin suojelee hänen sijaintiaan myös Allianssilta.”
Kepe ymmärsi nyt Tawan varovaisuuden. ”Aivan, jos Allianssi saisi kuulla hänestä, se saattaisi olla hänelle vaaraksi, missä hän ikinä piileskeleekään.”
”Yksin, vihollisarmeijan ympäröimänä, erämaan armoilla… hän on Viimeinen Vartija! Ihan kuin niissä huonoissa leffoissa…”
Oliko tuo vitsi, Tawa mietti. Vai uskoiko Snowie siihen vähän myös oikeasti?
Pahempaa… uskoiko Tawa myös? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Tuo, tai epätoivo.
”Mutta, tuota…” Kepe yskäisi. ”Mistä sitten tulit puhumaan?”
Tawa laski katseensa sekavaan kasaan paperia, jonka hän oli levittänyt sivupöydille.
”Gee halusi, että vilkaisen jotain, jota hän oli kaikessa hiljaisuudessa tutkinut. Hän… hän olisi halunnut ymmärtääkseni nostaa asian esille kanssani, mutta sitten tankkausaseman operaatio tapahtui, ja… tämä kaikki on pölyttynyt hänen huoneessaan yli kuukauden. Paperi, tai ainakin osa siitä, on peräisin Kapuran pajalta. Se takavarikoitiin, kun hän joutui tutkinnan kohteeksi Metru Nuilta palattuaan.”
Kepe kurtisti kulmiaan. ”Tutkinut? Gee tutki jotain… Kapuran papereita?”
”Ehkä se liittyi petturitutkimukseen”, Tawa sanoi vaikeasti. ”Metru Nui oli vaikea paikka. Sillä ei ole nyt joka tapauksessa enää väliä, kuten hyvin ehkä tiedätte. En tiedä, kuinka hyvin tunsitte Kapuran, mutta hän oli… syvemmällä Nimdassa kuin juuri kukaan meistä.”
Monet Klaanin mysteereistä tosiaankin kietoutuivat Nimdan ympärille, Kepe mietti. Voi kun he olisivat yhdistäneet tietojaan jo aiemmin. Ennen kuin vasta viimeisenä iltana, jonka Kapura vietti Bio-Klaanissa. Silloin he olivat lähinnä puhuneet erinäisistä valkoisista jauheista, joita Kepe oli saattanut kokeilla tai olla kokeilematta eläviin kohteisiin.
”Voi Kapura…” Snowie sanoi. ”Olit kyllä aina parempi tajuamaan juttuja kuin kertomaan niitä muille…”
Lumiukko muisteli erästä elämänsä omituisimmista öistä, jonka hän oli viettänyt seppä-toan unta ja siellä tapahtuvaa mieliseikkailua valvoen.
”Mutta ainakin hän piti hyviä muistiinpanoja?” hän jatkoi.
”No… mittavia muistiinpanoja ainakin”, Tawa sanoi tyytymättömänä siihen, että se oli kohteliain sanavalinta, jonka hän keksi.
Admin avasi kansion ja Kepe ja Snowie katselivat hämmentyneinä jotain, joka näytti enemmän haaverilta askartelukerhossa kuin koherentilta ajatuksenkululta. Oli ilmiselvää, että tätä kaikkea paperia ei ollut tarkoitettu säilytettäväksi tällä tavalla. Tai säilytettäväksi ylipäänsä: ainoa mikä sai heidät rekisteröimään sen muuna kuin roskana oli se, että Bio-Klaanin ylipäällikkö vaikutti uskovan sen olevan tärkeää. Toisaalta tämä vaikutti todella väsyneeltä, mutta siihen vetoaminen ei ollut reilua tai kohteliasta.
”Kepe hei”, Snowie kommentoi papereita.
”Hm?”
”Sinä aina sanot, että minä en osaa pitää papereitani järjestyksessä.”
”Se pitää paikkansa tästä riippumatta.”
Tawa yritti parhaansa mukaan levittää kansioiden sisältöä luettavampaan muotoon. Kepe ja Snowie miettivät hetken, tarvitsiko tämä apua, mutta näytti siltä, että sotkua olisi helpompi lähinnä pahentaa. Pillimehunsa Snowie sentään otti pois pöydän kulmalta.
”Kapuran kunniaksi on sanottava, että tämä oli kai alkujaan hänen seinällään. Pahoittelut myös siitä, että en usko että tästä edes puolet on… tärkeää, tai ainakaan muille kuin hänelle.”
Tawa havahtui siihen, että Kepe ja Snowie keskittyivät teksteistä siihen, jossa puitiin mahdollisuutta, että Guardianeja saattaisi olla kaksi. Hän ei halunnut myöntää, kuinka pitkään oli yöllä harkinnut sitä, että tämän Gee oli halunnut hänen näkevän.
”Mutta”, Tawa sanoi varmemmin. ”Gee erityisesti uskoi, että Kapuralla oli jonkinlainen vainu siitä, miksi Nimda on hajonnut kuudeksi siruksi.”
Hän kääntyi katsomaan kaksikkoa.
”Minä käsitin Samelta, että te… olette kuulleet yhdessä melko paljon Nimdan ja Athin kirkon historiaa. Mitä te tiedätte ’Ritarista’?”
Kepe muisti elävästi, mitä Zeeron oli mökissään kertonut.
”Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Hän muisti tämän sanatarkasti, koska oli kerrannut sen siisteistä, täsmällisistä muistiinpanoistaan. Ja mitenpä noin vaikuttavia sanoja voisi unohtaa.
”Ritari… halusi Nimdan lopettaakseen taistelut, eikö?” Snowie muisteli kertomusta.
Ja ohimennen sitä, mitä Avde oli hänelle Nimdasta tarjonnut. Mutta siihen ajatukseen ei sopinut nyt juuttua.
”Vai oliko hän niin uskollinen Athin palvelija, että halusi viedä Nimdan kaikkien sitä havitelleiden ulottumattomiin? Mutta miksi hän silloin olisi hajottanut Athin luomuksen?” Kepe puolestaan pohti.
”Ritari on siis… se jonkinlainen athistinen pyhimys, jonka sanotaan sirpaloineen Nimdan”, Tawa sanoi ehkä muistuttaakseen itseään: tai ehkä selittääkseen sitä, mihin hän oli käyttänyt aivan hyvää ja terveellistä nukkuma-aikaa. ”Ja kuten hyvin tiedätte, aivan sodan alussa mekin teimme lupauksen tuhota Nimdan. Se… oli toisen, ehkä yksinkertaisemman ajan lausuntoja. Tilanne on nyt monimutkaisempi, kun Athin kirkko on liittolaisiamme, mutta uskon, että Gee on pitänyt kiinni siitä ajatuksesta. Uskon, että hän on kaiken aikaa yrittänyt selvittää, miten Nimdan voisi tuhota.”
Eikä ole sanonut siitä minulle, Tawa ajatteli. Koska hän tiesi sydämessään, että he eivät välttämättä olleet siitä enää samaa mieltä. Se oli musertava, vaikea ajatus, joka hänen oli pakko pitää sisällään nyt.
”En tiedä, oliko hänellä jo aiemmin syytä kaivella tätä Ritari-myyttiä, vai löysikö hän ensin sen, mitä Kapura oli asiasta kerännyt. Hänellä ei ollut viime yönä tarpeeksi aikaa selittää, mitä hän tarkalleen tiesi, tai edes ymmärsi. Hän… vain ohjeisti minut katsomaan tätä.”
”Joko hän siis haluaa, että jatkamme tutkimusta siitä mihin hän jäi… Tai soitti juuri nyt siksi, että hän on saanut selville jotain olennaista. Joka tapauksessa hän ajattelee meidän saavan Kapuran materiaaleista jotain irti. Mutta mistä niistä? Liittyykö ’kahden Geen teoria’ tähän?”
”Tai ehkä Bio-Klaanin salainen teleportaatiolaitteisto”, Snowie pisti väliin tihrustaessaan Kapuran tekstejä.
Tawa joutui nielemään myös turhautumisen siitä, että kumpikaan noista teorioista ei ollut täysin väärin: lähinnä pääosin. Hän jakoi Kepen kanssa katseen, jonka hän toivoi riittävän siihen, että Kepe ei nostaisi puheeksi sitä, että olivat he sitä teleportaatiolaitteistoa joskus oikeasti yrittäneet.
(Kepeä ei tarvinnut vakuuttaa enempää: se oli ollut aika vastuuton projekti jopa hänen mittarillaan.)
”Olen yrittänyt käydä noita läpi”, Tawa sanoi sivuuttaen valtaosan sakeasta sekoilusta pöydällä. ”Gee ei ole kai uskaltanut heittää mitään pois, koska on mahdoton sanoa, mikä on vitsiä, mikä on fiktiota ja mikä on… ’roolipeliä’? Siksikö niitä kutsutaan?”
”Joo”, Snowie vastasi. ”Se on sitä, kun keksitään joku toinen persoona ja sitten sillä ja kanssapelaajien vastaavilla hahmoilla on kaikenlaisia seikkailuja. Siitä voi syntyä hienoa draamaa, tai sitten se voi olla sarja mättöjä toisensa perään. No, sekin voi olla hauskaa.”
Kepe nyökytteli vieressä.
Snowie jatkoi: ”Ja niitä roolipelejä on tosiaan erilaisia. Perinteisiä, joissa heitetään noppaa, mutta sitten välillä on juttuja tietokoneella… ja kuulemma tuolla meidän keskusteluaukiolla järjestettiin joskus jotain… mikäs se oli, foorumiroolipeli? Minä olisin kyllä muistelevinani, että Kapura oli itse asiassa aloittanut senkin projektin…”
”Kuulostaa hauskalta”, Tawa sanoi. ”Mutta kuten sanoin, on hyvin vaikeaa tietää, mikä kaikki tästä pitäisi ottaa vakavissaan. En usko, että Geekään tiesi täysin, mutta hän antoi kyllä vinkkejä mihin keskittyä. Oletteko te kuulleet jostain, jota kutsutaan… ’ritarintakojaksi’?”
Kepe ja Snowie pudistivat päätään. Tawa nosti pinosta yhden lappusista, ei sen erikoisemman kuin muutkaan.
”Julmat ajat takovat ritareita meistä kaikista”, Tawa luki ääneen. ”Lainaus, kai jostain athistisesta teoksesta. Ja sen alla… hän on näyttänyt pohtivan tätä ’Ritaria’ paljon. Sitä, miten toisissa tarinoissa hän vaikuttaa olevan Nimdan vartija, joka on julistanut suojelevansa sitä ajasta ikuisuuteen, kun taas Zeeronin tarinan mukaan Ritari oli se, joka lopulta päätyi pirstomaan Nimdan. Onko… teillä ajatuksia siitä ristiriidasta?”
”Se tuntuu kieltämättä epäloogiselta”, Kepe vastasi.
”En tiedä…” Snowie maisteli ajatusta. ”Eikö tuo toisaalta ole vähän niinkuin se, miten me Bio-Klaanina olemme kertoneet toimivamme Nimdan suhteen?”
Tawa pysyi vaiti. Tuskin Snowie teki tätä tarkoituksella, ja Tawa tiedosti olevansa nyt todella emotionaalisesti vaikeassa tilassa… mutta kyllä se oli mennyt ihon alle.
”En tiedä, onko ritarin tarina edes niin tärkeä”, hän sanoi topakammin. ”Mutta Geen mielestä se selvästi oli.”
Kepe nyökkäsi, Snowie varovaisemmin. Lumiukko huomasi äskeisen muutoksen Tawan ulosannissa. ”Enkä, tuota, tosiaan tarkoita…”, Snowie puhui ”että minä tietäisin, mitä sillä Nimdalla kannattaa tehdä… Jatketaan ihmettelyä, eikö?”
Tawa nyökkäsi nopeasti ja jatkoi: ”Jos on olemassa jokin tapa tuhota Nimda, meidän täytyy joka tapauksessa vähintään tietää siitä. Hän pyysi minua vielä katsomaan erästä toista asiaa, joka… ei ehkä ollut alkujaan Kapuran pajalta.”
Tawan käsi hakeutui pöydän esineistä vanhinta kohti. Paperin sekasorrossa se oli hautautunut melko huomaamattomaksi, mutta tarkemmalla vilkaisulla pergamenttikäärö näytti suorastaan museoesineeltä muihin verrattuna. Keltainen vanha paperi oli käsintehdyn näköistä, ja vaikutti siltä, että vuodet olivat todella koetelleet sitä. Hyvin varovaisesti Tawa alkoi rullata kääröä auki.
Sen sisältä aukesi kirjainmerkkejä, jotka eivät muodostaneet ymmärrettäviä sanoja. Logogrammeja ikuisuuksien takaa. Siipiä, julmia lintuja, kuvakieleltään syvää etelää ja syvempää historiaa. Miekkoja ja kilpiä ja taisteluja aikain takaa.
Ja kuvia hahmoista. Ensimmäinen niistä oli suuri naamioitu jätti vasara kourassaan, menneiden aikojen kolossi hehkuvan ahjon ääressä. Mutta tämä ei takonut miekkaa tai kilpeä tai haarniskaa… tämä tuntui takovan kokonaista henkilöä.
Snowien ja Kepen katseet jähmettyivät. Oliko se… oliko se todella?
Käärön alapuoli vangitsi heidän katseensa. Tuttu musta haarniska, käsissään valtava musta miekka suojelemassa sinistä kaikkinäkevää silmää sitä kohti hyökyviltä ahnailta käsiltä.
”Hetkonen, mehän tunnemme tämän tyypin.”
”Tai siis emme tunne, mutta…”
Tawa kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Niin, siis…” Snowie yritti. ”Me tapasimme ihan tuon kuvan näköisen hepun Verstaan pohjalla.”
Lumiukon ja Kepen katseet hakeutuivat täysin tyhjään seinään.
”Näyttää kieltämättä samalta”, Kepe vahvisti.
”Ja silloin kun jahtasimme kummituksia, minä ajattelin että hän voisi olla vertauskuvallisesti minä, tilanteessa jossa Kepe on vertauskuvallisesti se Profeetta, kun ne menivät kahdestaan sinne Verstaaseen, ja Profeetta oli fiksumpi ja se toinen kaveri isompi ja tämä ei ehkä ole juuri nyt tärkeä tulokulma…”
Snowie piti pienen tauon. ”Mutta siis… tarinoissahan siitä Profeetan kaverihahmosta puhutaan… Mustana Ritarina.”
”Se tuntuu nyt jokseenkin… Orkahmin partaveitsen mukaiselta.”
Tawa katseli vuorotellen kaksikkoa, jotka tuntuivat loikkivan käsittämättömästä ajatuksesta toiseen hengästyttävää tahtia. Tältä hänestä oli tuntunut tänään aamuviideltä lukea tuntikaupalla Kapuran roolipelisuunnitelmia, ennen kuin hän tajusi sen olleen fiktiota/huumoria/terapiakirjoittamista/kaikkea näistä. Kummitukset, Profeetta, Verstas… hän ymmärsi jokaisen näistä sanoista, mutta ei uskaltanut lähteä arvailemaan, mikä osa näistä hänen pitäisi ymmärtää tässä kontekstissa. Okei, kummitukset — kyllähän linnakkeessa tapahtui outoja asioita… se oli varmaan se, mitä hänen peilikuvansa oli kehottanut Kepeä ja Snowieta selvittämään aiemmin.
Ja Verstas? Valkoisen valtakunnan vastakappale. Samoja asioita, joista Peelo puhui — isojen kosmisten totuuksien hippusia. Oli ehkä pakko aloittaa konkreettisimmasta asiasta.
”Te olette tavanneet hänet?” Tawa varmisti.
Jos nyt tällä Ritarillakin sattui olemaan Bio-Klaanin jäsenyys, hän ei kyllä…
”No siis, silloin kun eksyimme Verstaaseen ja kohtasimme Profeetan siellä, tämä Ritari oli hänen mukanaan. Jonkinlaisena palvelijana ja suojelijana.”
”Ja vaikka Verstasta ei ehkä ollutkaan olemassa”, Snowie täydensi. ”Niin ainakin, ööh, luulimme nähneemme ihan tuon näköisen häiskän. Se muuten tappeli niiden nazorakien Sinisten käsien kanssa.”
”Mutta, niin… keskittyen olennaiseen, olemme tavanneet kuvaa muistuttavan hahmon. Ja sen näköisestä hahmosta puhutaan tarustossa Mustana Ritarina.”
”Tarustossa”, Tawa toisti. ”Onko… sen perusteella mahdollista, että ritarit ovat yksi ja sama?”
”Orkahmin partaveitsi…” Kepe toisti.
Kaikki kolme katsoivat Mustaa Ritaria muistuttavan hahmon kuvaa käärössä. Ja sitä toista, suurempaa hahmoa, joka näytti takovan tätä kasaan. Vasaraa pitelevä, massiivinen olento kantoi kasvoillaan naamiota, joka näytti sulautuneen jonkinlaiseen kruunuun. Jättiläismäisestä – tai näin katsojien oli kuvaa tulkittava, Mustaan Ritariin kun vertasi – varrestaan huolimatta kuvituskuvan hahmo näytti elegantilta, hienostuneelta… herkältä?
”Tulkitsin, että Gee yritti todella ymmärtää ’Ritarintakojaa’”, Tawa sanoi tuijotellen käärön kuvia. ”Ja ymmärrän miksi. Jos haluaa tuhota Nimdan, täytyy palata siihen, minkälainen asia edes pystyisi siihen. Ja ehkä… miten sellaisen voi luoda. Kun te kohtasitte tämän Mustan Ritarin, vaikuttiko hän siltä, että hän olisi voinut tehdä niin?”
”Tuhota Nimdan?” Snowie mietti. Hän katsoi apua hakien Kepeä. ”No oli se ainakin aika iso…”
”Ja tällä oli aika iso miekka…”
”Anteeksi Tawa”, lumiukko jatkoi. ”Kysymys on vaikea. Mutta… oli se Ritari jotenkin elämää suurempi hahmo.”
”Ritarit usein ovat”, Tawa sanoi, ehkä ennen kaikkea itselleen.
Kepe nosti kädet lanteilleen ja tuijotti käärön hahmojen muotoja keskittyneesti. Uusi johtolanka vanhasta mysteeristä oli herättänyt hänen tiedonjanonsa, ja tämän päivän ohjelma sai luvan mennä suorilta uusiksi.
”Pitäisiköhän meidän mennä tässä suoraan lähteelle. Sinne, mihin tietomme Ritarista joka tapauksessa perustuvat… ehdotan, että menemme tapaamaan Zeeronia.”
Aamu kaupungilla oli raukea, uninen, mutta ennen kaikkea sateinen. Öinen myrsky oli hellittänyt ja ukkosen pahin jyrinä oli päättynyt aamukuuden aikoihin, mutta pilvirintama Visulahden yllä näytti päättymättömältä. Säätila oli karkoittanut valtaosan katujen asukkaista sisätiloihin, eikä eilinen sodan pauhu aivan muurien tuntumassa varmasti auttanut. Syksy ei ollut tähän asti ollut märimmästä päästä Välisaarilla, mutta rankkasade ei osoittanut merkkiäkään päättymisestä. Parhaisiin sadetamineisiinsa sonnustautunut kolmikko oli joutunut hyväksymään, että millä tahansa suojalla voisi ostaa lähinnä hetken aikaa ennen täyttä kastumista. Ensimmäinen tuulenpuuska admin-aukiolla oli hajottanut Tawan sateenvarjon. Vain osa Tawan tuomasta paperista oli matkassa, ja sekin pakattuna äärimmäisen vesitiiviisiin kantoastioihin.
Pysähdys athistien temppelillä oli ollut pitkä ja väsyttävä — ainakin siihen asti, kunnes joku meditoivasta seurakunnasta oli havahtunut transsistaan muistanut Zeeronin olevan sateella ulkona meditoimassa. Tawa ei ollut uskaltanut kyseenalaistaa tätä kaikkien kirkonisästä kuulemiensa tarinoiden perusteella. Heidän matkansa oli pian johtanut muureista ulos Rantatietä pitkin Rantalehdon itäiselle puolelle. Ennen metsän siimekseen seuraamista Tawa vilkaisi kohti rantaseudun vanhaa majakkaa. Se kesti, jos mikään muu ikivanha ei. Sää oli viime päivinä ollut hyvin samanlainen kuin silloin, kun hän oli ikuisuus sitten rantautunut tänne sen valossa.
Metsän siimeksessä kesti hetki huhuilua ennen kuin Kepe havahtui mättään takana olevaan piiloon, jonne ei ollut mahdollista marssia kuivin jaloin. Siellä vain vaivoin sateen suojassa istui tumma, kultanaamioinen ukko raukeana ja rauhallisena keskellä sienten merta. Oli vahveroa, rouskua ja tattia. Kätkö oli selvästi niin hyvä, että kaupungin rohkeimmatkaan sienestäjät eivät olleet ehtineet paikalle. Tai uskaltaneet uhmata vanhusta, joka sienten keskellä istui.
”Terveeks, isä Zeeron!” Snowie huudahti Kepen osoitettua hänelle oikean suunnan.
Munkki ei kuitenkaan vastannut, vaan jatkoi istumistaan lähes liikkumattomana. Kepe ja Snowie jakoivat keskenään tietäväisen katseen, nyökkäsivät, ja ottivat mukavan asennon kuusenrunkoon nojaillen. Tawa katseli hämmentyneenä.
”Aivan, tosiaan”, Kepe selitti. ”Meidän täytyy odottaa vuoroamme.”
”Ei sovi etuilla”, Snowie lisäsi. ”Zeeron on tehnyt sen hyvin selväksi.”
Tawa katseli ympärilleen. Ketään muita ei näkynyt. Oliko athisti kenties telepaattisessa yhteydessä johonkuhun?
”Siis vuoroa sieniltä”, Kepe vielä täsmensi, tajuttuaan, ettei hänen edellinen selityksensä tainnut olla mitenkään ilmiselvä, jos ei tuntenut Zeeronia. ”Hän käy tällaisissa paikoissa keskustelemassa niiden kanssa.”
”Aivan”, Tawa sanoi kumartuen viereen. Ja ehkä joku muu olisi pitänyt sitä huvittavana, mutta Tawa? Hän ymmärsi.
Tällä säällä taivas kuiski hänelle — mutta yhtä äänekäs mahtoi olla maaperä, jos oli virittynyt sen taajuudelle. Ehkä sienet olivat heitä kaikkia viisaampia. Mistäpä sen tiesi.
He odottivatkin vuoroaan sieniltä hyvin pitkään. Rumisgonen-seikkailusta vielä toipuva Snowie ehti sekä torkahtaa vasten Kepen olkapäätä että herätä ennen kuin mikään muuttui. Lopulta ei laisinkaan raukeasti ja hiljaisesti vaan suorastaan hätkähtäen aukesivat violetit silmät tuijottamaan heitä tuimasti.
”Hyrrä-heppu. Ja lumipallerokin”, matoralainen lausui äänekkäästi.
”Arvostettu Isä Zeeron”, Kepe aloitti ja kumarsi lyhyesti. ”Tulemme jälleen hakemaan viisauttasi… ja morjenstamaan.”
”Joo, meillä olisi muutama kyssäri”, Snowie liittyi ja teki myös pienen kumarruksen. ”Ja toin sitä pullaa, josta tykkäät.”
Hän kaivoi laukustaan rapisevan paperipussin. Kahviossa oltiin pistetty heti tuulemaan, kun Rumisgonen rahti oli saapunut. Enemmistö ruokalogistiikasta oli vasta aluillaan, mutta ensimmäiset jauhopakkaukset oltiin jo avattu ja jalostettu taikinaksi ja pulliksi. Leipomotuotteet olivat kriittinen osa sodankäyntimoraalin ylläpitoa, eikä tämänaamuisista herkuista edes mennyt voittoa Lieggimiesten tilikirjoihin.
”Ah…” Zeeron lausui. ”Emme yleensä ole samanmieliset kaupungin Mata-Antron kanssa, mutta leivonnaisvinkkaajaana hän on… kelvollinen. Parempikin.”
Isä Zeeronin oli vaikeaa myöntää sitä itselleenkään, mutta elämä kaupungissa oli leiponut askeetikosta hyvän pullan ystävän.
”Leiponut pullan ystävän…” Zeeron sanoi tuhahtaen ja tarttui pullapussiin. ”Luulet varmaan olevasi nokkela!”
Kukaan ei kuitenkaan — tietenkään — vastanut. Kepe, Snowie ja Tawa odottivat. Munkki katseli saapujia, ja sitten maaperää.
”Hetken voin teille antaa. Rihmastot… ne ovat tänään äänekkäitä.”
”Mitä ne sanovat?” Kepe kysyi. Zeeron katsoi tätä silmiin, ja sitten ylös taivasta kohti.
”Ne ovat janoisia, mutta taivas ei ruoki niitä hyvin. Tämä sade on kuolemaksi. Se yltyy vielä tästä, ja muuttuu julmemmaksi.”
Kepe ei ollut varma, mitä Zeeron tarkoitti, mutta hänen sanansa kuulostivat jokseenkin huolestuttavilta. Aiheuttivatko Gaggulabion leipomon päästöt ehkä happosateita? Ehkäpä tästä sadevedestä kannattaisi ottaa myöhemmin mittauksia…
”Minäkin tunnen sen”, Tawa sanoi. ”Vaikkakin… ehkä eri tavalla.”
Adminin ja munkin katseet kohtasivat.
”Admin Tawa”, Zeeron sanoi kunnioittavasti.
”Isä Zeeron”, Tawa vastasi. ”Olen kuullut teistä paljon. Pahoittelut, että minulla ei ole ollut aikaa kohdata tätä ennen.”
”Vaikea keksiä parempaa paikkaa, tai hetkeä”, Zeeron murahti. ”Millä tavalla tunnet sen?”
”Myrsky yltyy”, Tawa sanoi. ”On yltynyt jo hetken. Tuntuu, että olemme nähneet vasta pienen osan sen voimasta.”
”Ette silti taida olla puhumassa minulle myrskystä”, Zeeron naurahti kolkosti. ”Tai ainakin on maailmankirjat sekaisin, jos sähkön toa pyytää minulta apua myrskyn kanssa.”
Kepe ja Tawa vilkaisivat toisiaan. Snowie kävi sen sijaan asiaan: ”Niin, joo, me kysyisimme siitä Ritarista, josta kerroit silloin kämpilläsi. Siitä, joka ehkä rikkoi Nimdan, vaikka oli myös sen vannoutunut suojelija? Ja joka tahtoi välttää sodan. Niin että mikäs tyyppi hän oikeastaan oli, ja takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet? Ja kuulostaako uskottavalta, että minä ja Kepe ehkä törmättiin siihen, siis Ritariin, silloin kun meillä oli se seikkailu, jota ei sitten tainnutkaan tapahtua?”
Oksistoon hajoavien pisaroiden virta valui Zeeronin kurttuisia kulmia pitkin. Tawa oli hieman yllättynyt siitä, kuinka jurmulta tämä paljon puhuttu kirkonisä vaikutti. Kaikkien tarinoiden mukaan tämä oli ensisijaisesti hurmaava ja valtava persoona. Olivatko he löytäneet hänet huonolla hetkellä, vai oliko tässä jotain muuta?
”Takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet…” Zeeron mutisi. ”No, takoiko joku sinut?”
Ja se hiljensikin lumiukon hyväksi toviksi. ”Ööh…”, hän ehti vastata, ennen kuin Kepe puuttui peliin.
”Niin, kerroin sinulle silloin siitä ritarista, joka oli Profeetan mukana Verstaassa. Ja nyt olemme alkaneet epäillä, josko kyseessä olisi sama kaveri, joka aikanaan pilkkoi Nimdan kuudeksi. Luuletko, että tämä voisi olla mahdollista?”
Kepe muisti sillä sekunnilla heidän viime keskustelunsa Profeetasta… ja siitä, että he olivat melko varmasti päätyneet siihen lopputulokseen, että tämä oli yhtä kuin isä Orondes… ja myös Atheon. Kepe toivoi hetken, että olisi esittänyt tämän ajatuksen käärittynä eri nimitykseen kuin ’Profeetta’. Zeeron… ei ollut ottanut sitä kovin hyvin. Kukapa ottaisi vakavan väittämän, että hänen sankarinsa oli joukkomurhaaja.
Silti Zeeron tuntui sivuuttavan sen… ainakin hetkellisesti. Kepe näki kyllä, että munkki valitsi olla sanomatta jotain.
”Mihin toinen kätesi jäi, lumipallo?” tämä yhtäkkiä kysyi.
”Oho, niin, joo”, Snowie hätkähti. ”Ei tosiaan mitään hätää… jätimme sen purkkiin Kepen pajalle, kun siitä piti tehdä vähän testejä.”
Zeeron tuhahti, ehkä hyväksyvästi. ”Ettei ainakaan jäänyt takojasi työpöydälle, vaikka varaosiksi…”
”Onko siinä muuten tunto, siinä kädessä? Ettet ole vahingossa huitonut sillä ja tiputtanut purkkia lattialle?” Kepe varmisti.
”Tämä on tiedätkö Kepe vähän sama kuin silloin, kun osa minusta jäi maakuntamatkallamme metsään ja käveli sitten perässä kotiin… kyllä käsi osaa.” Snowie taputti Kepeä olkapäälle. Lumiukko virnisti, jokseenkin aika hermostuneesti. Hänkin huomasi kyllä kummallisen tunnelman keskustelun yllä.
Viimeistä sanaa hän painotti ilkikurisesti, katse tiukasti Snowiessa. Hän makusteli sitä hiljaa vielä muutamia kertoja.
”Minun vanhat korvani kyllä kuulevat, kun joku yrittää kysyä kysymyksen myöntämättä, mitä jo siitä tietää. Ja silloin en voi olla miettimättä, mikä sellaisen kysymyksen tarkoitusperä oikeasti on!”
Tawa näki Snowien tukalan olon ja päätti puuttua peliin.
”Halusimme tulla kysymään teiltä Ritarista, koska olemme oppineet hänestä monta asiaa, joita emme osaa selittää. Pahoitteluni, jos tämä ei kuulu kirkkonne ulkopuolisille, mutta haluan ymmärtää, kuka hän oli. Suojeliko hän Nimdaa, mutta valitsi kuitenkin sirpaloida sen? Ja… mistä hän päätyi tehtäväänsä? Opin viime yönä, että joku jota kutsutaan ’ritarintakojaksi’ saattoi… joko antaa hänelle voimansa, tai ehkä jopa luoda hänet?”
Tawa laski katseensa märkiin sieniin osoittaakseen nöyryyttä. Oli kuin vahverot olisivat tuijottaneet takaisin.
”Ymmärrän myös, jos nämä ovat vastauksia, joista ette voi noin vain luopua. Toivon voivani osoittaa olevani luottamuksenne arvoinen siinä.”
Zeeron oli hiljaa, ja sitten naurahti vanhan ukon rehevää, mutta kuitenkin jotenkin kolkkoa naurua.
”Ritari yrittämässä ymmärtää toista, niinkö? Kohtalon polulleen asettama, taivaan tähtien aseistama. Mata Nuin uskonsoturi. Rapulinnan suojelija!”
Tawa katsoi taas Zeeronia silmiin. Uurteisten kasvojen keskeltä hohkaava violetti katse haritti, mutta haastoi häntä sellaisella voimalla, jolla harva matoralainen uskalsi. Athistit eivät tosiaan pelänneet toia.
”Mata Nuin, niin”, Tawa sanoi nyökäten. ”Mutta en ole ollut siitä koskaan täysin varma, arvon isä. Hänen nimeensä on tehty paljon hirvittäviä asioita. Ja tehdään edelleen.”
”Jokainen, joka nostaa miekan minkä tahansa jumalan nimeen, vannoo valan tehdä myös hirvittäviä asioita”, Zeeron sanoi vakavasti — mutta ei ehkä kuitenkaan syyllistävästi. ”Se on ritariuden taakka. Vai! Mitä muuta ritarius edustaa sinulle, kuin valmiutta tuhota, pirstoa, tehdä väkivaltaa jonkin vuoksi ja jonkin puolesta?”
Kylmät sadepisarat riipivät Tawan selkänikamia pitkin. Hän hengitti viileää ilmaa miettien niitä sanoja hyvin tarkkaan. Mitä sellaiseen voisi edes vastata paljastamatta sieluaan täysin?
”Eivätkö jotkin asiat ole sellaisia, että niiden puolesta täytyy tehdä väkivaltaa?” hän kysyi varoen.
”Täytyy kuulostaa siltä, että valinta ei ole ikinä ollut sinun! Mikä sinut sille polulle asettaa, ritari? Punatähden pelottava valo?”
”Se on antanut minulle voiman tuhota ja pirstoa, kyllä. Se on antanut minulle voiman langettaa salamoita taivaalta. Uskotteko, että minun kuuluisi vain… kieltäytyä siitä lahjasta?”
”Kertoo paljon, että kutsut sitä lahjaksi”, Zeeron mutusteli. ”Athin silmissä moinen voisi olla kirous.”
”Kirous tai lahja”, Tawa sanoi vaisusti. ”Molemmat vievät vallan päättää, mihin muuhun elämänsä voisi käyttää.”
Zeeron hörähti.
”Ritari, totta kai ajattelisit noin. Koska et voi kuvitella polkua, jolla laskisit aseesi! Sellaista, jolla päättäisit olla langettamatta enää yhtään salamaa. Enkä minä tässä sinua yritä kampittaa! Admin Tawa, minä en sano, etteikö olisi asioita, joiden puolesta saisi, voisi tai kuuluisi taistella. Näillä kummuilla astelee paljon russakka-ritareita, jotka tappavat ja tuhoavat ja tulevat tapetuksi ja tuhoutuvat — ei yhtikäs minkään vuoksi! Siksi minusta on tärkeää mutustella, minkä vuoksi pirstoo. Tai tulee pirstotuksi.”
Rähjäisen ukon tapa puhua oli aseistariisuva, ja siinä oli helppo kuulla viisautta. Ja ehkä jos he olisivat olleetkin kahdestaan, olisi Tawa puhunut tämän kanssa siitä samasta, mistä Zeeronin mestari oli Tawalle puhunut. Siitä, miten suuren voiman kulkeutuessa käsiin ei ollut mahdollista nähdä muuta vaihtoehtoa kuin käyttää sitä hyvään. Olivatkohan athistit siruista samaa mieltä keskenään?
Tawa sanoi: ”En uskonutkaan, että ajattelisit niin. Että taisteleminen olisi väärin. Mutta minäkään en sano, etten voisi kuvitella polkua, jolla laskisin aseeni.”
Zeeron nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuka, tai mikä takoi sinut ritariksi, admin Tawa?”
”En valitettavasti tunne henkilöä, joka toa-kiveni minulle antoi.”
Se ei ollut valetta — mutta se ohitti sen, että ei hän edes muistanut aikaansa matoralaisena. Se ohitti sen, että kaikki hänen muistonsa ennen ensimmäistä talvea olivat uponneet lopullisesti pelon enkelin pohjattomaan kitaan.
”Mutta täytyy olla joku, tai ainakin jokin”, Zeeron sanoi nyökkäillen. ”Henkilö, jonka mukaan itsesi mallinsit. Liekki, joka sytytti ahjosi. Tai muotti, joka sinut muovasi.”
Henkilö, Tawa toisti huulillaan. Oli helppo, oikea ja niin lohduton vastaus, että se voitti aina, jos sille antoi valtaa. Se voitti aina joka tapauksessa. Se voitti lopussa. Ja vaikka kaikki muut vaihtoehdot olisivat valhetta, eivät kaikki totuudet olleet kuitenkaan viisaita tai ansainneet tulla sanotuiksi. Joten hän antoi Zeeronille valheen: ilmiselvän, naiivin — mutta se oli hänen suosikkivalheitansa.
”Tykkään ajatella, että minun… ’takojani’ saattoi olla Toa Leto”, Tawa sanoi. ”Mutta se on toki vain haave.”
Takoja. Ajatuksissaan hän käytti toista sanaa, mutta se tuntui liian alastomalta. Teki liian alastomaksi sen, kuinka paljon hän oli yksinäisinä vuosinaan enkeliään paossa tähän ajatukseen turvautunut. Siihen, että täytyi olla joku muu, jonka perintöä hän jatkoi. Joku, joka olisi hänen Makutaan tuhlaamansa rakkauden arvoinen.
Snowie ja Kepe olivat seuranneet keskustelua herkeämättä — astuneet nöyrästi sivuun siitä hetkeksi.
”Leto?” Kepe kuitenkin kysyi hiljaa. ”Kuulostaapa etäisesti tutulta.”
”Toa-legenda eteläiseltä mantereelta”, Tawa sanoi. ”Veden toa, yksi rakastetuimmista. Pelasti tuhansia janoon kuolevia harhailijoita Arj-Durunin dyyneillä. Siunasi satokausia lempeillä sateilla. Ja sanotaan, että kun hän lopulta laski keihäänsä, hän sai aikaan kymmeniä ja taas kymmeniä uusia toia. Enemmän kuin kukaan on koskaan tähän maailmaan… takonut.”
Se ei ollut kovin uniikki toive tai haave. Oikeastaan se oli niin naiivi, että Tawa mietti sitä yhä harvemmin. Puolet Eteläisestä mantereesta katsoi itsensä tavalla tai toisella Puhtaan Veden Leton lapsiksi. Mutta se oli niin kaunis valhe, että välillä se piilotti taakseen taivaan tyhjimmän enkelin siivet.
Kepe ja Snowie katsoivat häntä myötätuntoisesti, mutta eivät kovin yllättyneinä. Eihän se ollut mitenkään ainutlaatuista, varsinkaan täällä, että ei tiennyt toa-kivensä antajaa. Metru Nuin sota oli jättänyt lukemattomia juurettomia toia.
”Lempeät sateet synnyttivät hehkuvia salamoita”, Zeeron naurahti. ”Ei huono takoja, jonka ahjosta syntyä, admin Tawa.”
”Saaremme kaipaisi tätä lempeämpiä sateita”, Tawa sanoi ja maistoi pisarat huulellaan. Niissä totta tosiaan oli pistävä raudan maku. Tämä sade ei tuntunut tekevän häntä yhtään puhtaammaksi. Se tahri.
”Kirkkomme suhde ritareihin on ristiriitainen”, Zeeron jatkoi. ”Vapauden ja valinnan loputtomassa meressä haarniska yllään ei voi pulikoida — silloinhan uppoaa pohjaan! Mutta aivan kuin munkkina olen valinnut antaa elämäni Athille, voin myös nähdä, miksi joku valitsisi tarttua miekkaan. Taikka pitää kiinni miekasta, jonka joku muu on käteensä törkännyt.”
”Ja te kuitenkin kunnioitatte sitä… Ritaria?” Snowie haparoi tiensä takaisin keskusteluun. ”Vaikka hänkin vaikuttaa ristiriitaiselta henkilöltä. Suojelee, vai tuhoaa? Pirstoo taikka takoo?”
Siinäpä vasta kysymys, Tawa mietti. Jonain päivänä hän pelkäsi joutuvansa kertomaan vastauksen.
Tawa kirosi Geetä siitä, että tämä oli tehnyt kaikesta taas niin monimutkaista vain antamalla kuulla itsestään. Polku eteenpäin oli tuntunut helpommalta ennen tätä. Samoin kuin tämän antama uusi toivo… se ajaisi hänet vielä täysin hulluksi. Taas hän oli seuraamassa järjetöntä johtolankaa ilman kunnon yöunia.
Vain, koska se yksi oli soittanut hänelle kahden minuutin puhelun. Hän todella oli hölmö nuori tyttö yhä.
”Pirstoo taikka takoo”, Zeeron toisti jäyhemmin, ja mulkaisi Kepeä silmät violetteina viiruina.
Snowie ja Tawa katsoivat molemmat Kepeä. Kepe jotenkin häkeltyi siitä täysin, ja yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua:
”Isä Zeeron, kuten olette jo monesti todistaneet… olette Athin kirkon tarinoiden vartija. Te tunnette ne kaikki. Kerroitte Nimdan tarinan meille, kuten myös Punaisen Miehen legendan minulle, Visokille ja Makuta Nuille. Olen ikuisesti kiitollinen avustanne. Voisimmeko vielä toivoa teiltä yhtä tarinaa? Tällä Ritarilla täytyy olla oma tarinansa, ja te varmasti tunnette sen!”
Vain puunrunkoja pitkin valuva ryöpsähdys julman sateen raskaita pisaroita katkaisi siitä toiveesta syntyneen hiljaisuuden. Zeeron tuijotti Kepeen jotenkin niin happamasti, että hän ei voinut olla ajattelematta: oliko jotain pielessä? Oliko jotain todella tärkeää, josta Zeeron ei kertonut?
”Ritarilla on useita tarinoita, ja kuka tietää minkä niistä todella haluaisitte kuulla”, Zeeron sanoi. ”Sade nostaa siitä rihmastosta loputtoman sadon. Ritarin tarinasta voi takoa mitä ikinä itselleen tahtoo. Kilven, miekan tai vaikka kuokan. Voin antaa teille yhden tarinoista: tehkää sillä, mitä ikinä lystäätte.”
Kepe päästi ulos helpottuneen hihkaisun. Oliko hän huolestunut turhaan? Välillä hän mietti, pyysikö hän Zeeronilta kohtuuttomia loputtomassa tiedonjanossaan.
”Iso kiitos! Lupaan, että käytämme totuutta viisaasti ja harkiten-”
”Lupaus huomioitu”, Zeeron kivahti, ja sulki silmänsä kuin upotakseen muistoihinsa. Kepe hiljeni vaisusti odottamaan.
Sade yltyi, mutta Zeeronin sienikeidas suojasi heitä vielä siltä. Tuntui, että pilvet pimensivät valosta valtaosan — tai sitten oli taas vain aika yhdelle niistä tarinoista, joita olisi mahdoton unohtaa.
”Toa Tawa, kiitän rehellisyydestäsi takojasi suhteen. Tarinat ovat harvoin rehellisiä — jokaisella on tarkoitusperä. Joten ehkä tämä ei ole vastaus, vaan pikemminkin kysymys: mihin ritareita kaivataan?”
Zeeron henkäisi syvään, ja kun tämä puhui uudestaan, ääni tuli jostain matalalta: kuin sienet olisivat kurottaneet tälle rihmoillaan voimaa ja valtaa maan povesta.
”Miksi ritari taotaan?” Zeeronin ääni kaikui.
Silmien violetti hehku kutsui heidät uppoamaan niihin ja kuulemaan tarinaa jälleen kerran.
Ensimmäinen veljessarjan
Taivaankannen takojista
Kultakruunu Artakaha
Paratiisin parantaja
Loimussansa lämmitteli
Pätsissänsä ikihohkaa
Taivaankannen tulenpunaa
Voiton tulta ahjossansa
Kuuliaisna tulessansa
Kohtalonsa korkealla
Suurihenki siunaajanaan
Takoi kansaa kunnian
”Kuule, seppä Artakaha,
Totuuksien takoja,
Kuulin taivaan enkeliltä:
olla saa ei vapautta.
Olla saa ei lempeyttä
ei kosketusta, hellyyttä.
Valtaa vain ja vahvuutta,
hierarkiaa kaunista.
Siis auta, seppä Artakaha
auta meitä alistamaan
auta meitä rakentamaan
maailmasta vankila.”
Taistoon astui Artakaha
takoi omat ritarinsa
vahvempina, kauniimpina
sotaan vastaan vapautta.
Sivuun astui Tarazahnai
Liian myöhään totes taiston
Jos ois siihen astunut, niin
Kumman veljen rinnalla?
Ritarit nuo uuden ajan
Surmas’ seppä Enkerradan
Mursi mielen Karazahnain
Siunas’ vallan Artakahan.
***
Yhä jossain kaukomailla
Pyhätössä kätketyssä
Nousee nihti vartioonsa
Varjellakseen vapautta
Taistelija kuuliaisin
Enkerradan esikoinen
Ritariksi rakennettu
Mustamiekka Avgellan
Sade palasi, ja tarina väistyi.
Eikä Kepe tiennyt, mistä olisi aloittanut. Tarina… tuntui puolikkaalta. Se tuntui vasta alkaneelta. Ritarintakoja Enkerrada… Mustamiekka Avgellan… niin monta palapelin palasta… ja tässä mainittiin myös—
”Kuka se oli se Tarazahnai?” Snowie kysyi. ”Joku liaanityyppi?”
”Unohdettu, piilotettu”, Zeeron sanoi. ”Sepistä kolmas. Ehkä jos hän olisi valinnut välittää, tarina olisi voinut päättyä toisin.”
”Historian hämäriin on siis kadonnut näin monta myyttistä takojahahmoa…” Kepe pohti ääneen. Hän muisteli, miten oli aikanaan–
”Apinoiden kuningas…” lumiukko vielä päivitteli. ”Mutta niin, ehkä näiden ritarihommien kannalta Enkerrada ja Avgellan ovat ne keskeisimmät tyypit. Oliko se Profeetan kuoma siis Avgellan?”
”’Mustamiekka’ täsmää kyllä kuvauksena”, Kepe mietti ääneen. ”Mehän olemme koko ajan kutsuneet tätä vain ’mustaksi ritariksi’. Yhteys tuntuisi mahdolliselta. Tuo Enkerradan takoma Avgellan oli siis ’Mielen isän kasvojen suojelija’ – siis Nimdan vartija. Mutta miksi tämä siinä tapauksessa olisi ollut Profeetan luona Verstaassa? Luuliko hänkin, kuten Profeetta, että Zeeta oli siellä?”
Zeeron katsoi Kepeä pohdiskelevasti.
”Profeettanne vaikuttaa siltä, että hän sai monia pauloihinsa. En tiedä, mitä ajatella siitä, jos itse tarujen Avgellankin taipui hänen edessään… vaikka en ole kaikissa mietiskelyissäni päässyt vielä senkään yli, että hän saattaisi olla isä Orondes.”
”Niin, se on nimi, jonka hän antoi Visokille.”
Kepe mietti sitä, miten kummallekin heidän Verstaassa tapaamalleen haamulle oli nyt mahdollisesti nimi. Profeetta ja Musta Ritari. Orondes ja Avgellan. Nimet tekivät näistä todellisemman tuntuisia kuin pelkät tittelit. He eivät olleet enää vain tarinoiden hahmoja, vaan kauan sitten eläneitä henkilöitä, jotka kuiskivat läpi ajan Nimdan kautta.
Tawa oli hetken vain keräillyt sekalaisia tarinan kappaleita päässään sateen ropinaa kuunnellen. Kaikki muu tuntui käsittämättömältä, mutta yhteen osaan tarinaa hän pystyi helposti tarttumaan.
”Tämä Avgellan… oliko hän toa?”
”Ovatko kaikki ritarit toia”, Zeeron kysyi. ”Vai onko mata-usko vain rakastunut yhteen ritarin määritelmän, jota koko maailman täytyy noudattaa? Mielen isän seuraajissa on ollut toia kautta aikain, mutta jokainen heistä valitsi Athin tien vain kapinasta kohtaloaan vastaan. Ei, minä en tiedä, oliko hän toa, toa Tawa. Onko sillä väliä sinulle?”
”Ei kai”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Olen vain miettinyt viimeaikaisesti paljon sitä, mitä toana oleminen — ritarius, sanotaan — tarkoittaa. Ja ehkä minulle on yllättävää, että Athin kirkko ylipäätään tuntee ja arvostaa ritareita.”
”Miksi emme arvostaisi?” Zeeron kysyi. ”Tähtien valon alla jokainen valintamme on merkityksellinen. Vaatii rohkeutta tehdä valintoja nousta suurempia voimia vastaan tai niiden puolesta. Kertokaa te minulle! Miksi ritari taotaan?”
Tawa laski katseensa jalkoihinsa. ”Minä… en aivan tiedä”, hän sanoi rehellisesti.
”Taisteluita varten…?” Snowie kokeili.
”Taistelemaan jonkin puolesta… Tai puolustamaan. Sitähän Toien tehtävänä yleisesti pidetään.” Tässä kohtaa Kepekin muisti olevansa itsekin toa. Ritari – tuo sana tuntui hänelle vieraalta, vaikka olihan hän ollut toa jo vuosikausia. Hän ei kuitenkaan koskaan ajatellut olevansa sellainen.
Kepen mieleen palasi Zeeronin tarina Nimdan sirpomisesta – ja se Tawan keskeinen kysymys, joka oli tuonut heidät Zeeronin luokse.
”Mutta jos Ritari oli Nimdan suojelija… miksi hän olisi hajottanut sen kuudeksi?”
Zeeron jätti kysymyksen leijailemaan hiljaiseksi hetkeksi. Hän katsoi Kepeä silmiin. Ilme oli… jäyhä ja nuiva. Hiljaisuus oli julmempi, kuin mitä yleensä niin suorapuheinen Zeeron antoi jäädä ilmaan. Kepestä alkoi tuntua kuin hän olisi ollut piinapenkissä, ja hänen olisi pitänyt jotenkin vastata omaan kysymykseensä.
”Tuntemattomia ovat ritarien tiet”, Zeeron lopulta sanoi. Eikä enempää.
Kepe oli koko keskustelun ajan ihmetellyt Zeeronin nyreyttä. Oliko se edellinen keskustelu, jossa Visokki ja Manu olivat olleet mukana, ollut liikaa? Orondesin nimen tahriminen? Kyselikö hän sienivanhukselta liikaa kysymyksiä? Mutta vastaukset saattoivat olla niin lähellä…
”Kai meidän täytyy olettaa, että hänellä oli syy uskoa, että se olisi paras tapa suojella Nimdaa. Mutta miten hän olisi edes tehnyt sen? Mikä ase on niin mahtava, että se olisi saanut Nimdan kuuteen osaan–”
Kepen sydän hyppäsi hänen nähdessään Zeeronin ilmeen.
Vanhus oli aiemmin ollut vain nyrpeä… nyt tämä näytti suuttuneen. Järkyttävä ymmärrys laskeutui taivaalta hänen niskaansa.
Ei, se ei ollut se edellinen keskustelu. Vaan heidän ensimmäisensä… oliko hän todella sanonut, että… ja nyt hän oli tullut Zeeronin puheille Bio-Klaanin juuriadminin kanssa, vaikka oli silloin Zeeronin mökissä–
Violetit silmät leiskuivat, ja vanhus pudisti hänelle tuohtuneena päätään.
”Mitä sinä lupasit minulle, hyrrä-heppu?” Zeeron jyrähti. ”Mitä vannoit käsi sydämellä tekeväsi, kun me ensi kertaa kohtasimme Lehu-metsän siimeksessä? Mikä oli ehto sille, että kerron teille Nimdan tarinan?”
Tawa ja Snowie hätkähtivät näkyvästi. Kepe taas näytti siltä, että oli hieman odottanutkin tätä, ja nyt keskittyi vain ottamaan iskut vastaan.
”Ole hyvä ja muistuta minua! Sillä näin vanha ukko ei aina meinaa muistaa ihan joka keskustelua!”
Lumiukko läimäytti käden otsaansa. ”Hetkinen! Kepe, etkö sinä–”
”Et sinä! Hyrrä-heppu kertoo!”
Zeeron heilautti puisen kepakkonsa osoittamaan kohti Kepen suljettua suuta.
”Minä saan yleensä vain kertoa tarinoita! Tällä kertaa olisi kiva kuunnella, mitä hän on selitykseksi keksinyt!”
Kepe oli huomaamattaan puristanut silmänsä kiinni.
”Minä… Minä lupasin antaa Zeetan teille, kun sota on ohi.”
Hän kurkisti varovaisesti Zeeronia, sitten Tawaa. Juuriadmin näytti ymmärtävän jutun juonen sillä hetkellä ja kipuilevan sen parissa, pitäisikö hänen puuttua keskusteluun.
”Ja, öö, olen ihan oikeasti yhä sitä mieltä, että Athin kirkolle se kuuluukin. Tiedän, että näyttää aika pahalta, että olenkin nyt täällä näin Bio-Klaanin edustajana… ja kysyn näistä jutuista. Mutta- mutta jos minä saisin päättää– tai siis, tarkoitan että, ehkä me voimme päästä vielä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, niinhän minä kai silloin taisin tarkoittaa että katsotaan tätä sitten kun sota on ohi, sitten kun kaikki muu on taas selvää, tai siis…”
”Sitten kun sota on ohi?” Zeeron kivahti. ”Mitä aioit Athin kirkolle tarjota — pelkkää tomua, joka oli ennen Nimda?”
Kepen olkapäät lyyhistyivät ja hän painautui alas näyttäen sateen piiskaamalta koiralta. Zeeron oli ottanut esiin sen, mitä hän oli pelännytkin.
”Minä–… Minä en ole ehkä itse henkilökohtaisesti samaa mieltä Bio-Klaanin virallisen kannan kanssa, minusta asiaa pitää vielä miettiä tarkemmin, ei- ei minusta ole millään tavalla hyvä idea tuhota niin tärkeää artefaktia… Mutta tietysti on hyvä selvittää– tai siis eihän sitä koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, niin silloin on hyvä varautua kaikkiin tilanteisiin, ja tehdä suunnitelma kaiken varalle…”
Kepen muistiinpanot eivät olleet — täsmällisyydestään huolimatta — valmistelleet häntä tähän. Ne olivat keskittyneet myytteihin ja tieteeseen. Ja vähemmän hänen henkilökohtaisiin näkemyksiinsä tai Bio-Klaanin politiikkaan. Oli tapahtunut… kohtuullisen kokoinen kömmähdys.
Zeeron tuijotti häntä nykivän kulmansa alta hetken. Kun hän puhui taas, ääni oli rauhallisempi. Se oli melkein pahempaa.
”Sinä siis lupasit noin minulle tietäen, että Klaaninne oli vasta vähän aikaa sitten puhunut julkisesti Nimdan tuhoamisesta.”
Aivan, Kepe ymmärsi. Zeeron… oli siis vasta kuullut siitä. Kepelle tuo tiedotustilaisuus loppukesästä oli jo kauan sitten elettyä elämää. Olihan hän maininnut Zeeronille, että jotkut saattaisivat haluta tuhota Nimdan. Se… oli ollut hyvin epärehellisesti muotoiltu ilmaus. Ja nyt hän oli täällä Bio-Klaanin johtajan kanssa painostamassa Zeeronia puhumaan Ritarista, joka Nimdan pilkkoi…
Dominopalikat olivat lähteneet kaatumaan jo hetki sitten, ja jokainen hänen sanansa tuntui vain pahentavan syntyvää sotkua. Ei hän silti voinut lopettaa puhumista.
”… En jotenkaan koskaan ottanut sitä tosissani, Nimdan tuhoamista. Tai siis tarkoitan, että en ajatellut sen koskaan koskevan minua. Ja kun kerran olin niin syvällä Nimda-tutkimuksissani, ajattelin että minulla olisi jotain sananvaltaa asiaan, ainakin jos olisin löytänyt sirun ja se olisi fyysisesti omassa hallussani… ja jos tosiaan saisin itse päättää, niin tekisin ihan toisin…”
Kepe vilkaisi Tawaa huolissaan – mitä tämä ajatteli siitä, mitä hän juuri purki ääneen? Oliko hän paitsi typeryyksissään pettänyt Zeeronin luottamuksen, nyt vaarantanut myös oman asemansa yhtenä Klaanin luotetuista Nimda-tutkijoista?
”Mutta ei kai sentään…” Snowie pisti varovaisesti väliin. ”Ei kai Kepe mitään pahaa tarkoittanut? Eikö tämä ole vähän tällainen väärinkäsitystyyppinen tilanne…”
”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme!” Zeeron sanoi kärkevästi. ”Löytää ja tuhota! Näin sanottiin kuukausia sitten linnakkeenne mahtavien muurien sisällä. Minä en totta tosiaan tiedä, kummasta olisin pettyneempi: siitä, että olisit tolvana vai siitä, että olisit huijari!”
”Näistä olen kyllä mieluummin tolvana… Olen minä kyllä yksi vatipää…”
Snowie nosti kätensä ilmaan. ”Minäkin äänestän tolvanaa… jos minulta siis kysytään…”
Zeeron napautti ärtyneenä keppinsä maahan ja puuskutti — selvästi itsekin varsin tolaltaan. Sade oli alkanut vuotaa oksiston läpi heidän kaikkien päälle. Se kasteli athismin isän, Bio-Klaanin komentoketjun ykkösen ja kaikki siltä väliltä.
”Onko sillä väliä, jos lopputulos on sama?” Zeeron ärähti. Mutta nyt enemmän murheellisena kuin vihaisena.
Ja Kepestä tuntui todella pahalta katsoa häntä sellaisena. Hän oli taas sanomassa jotain, joka kuulosti järkevältä, mutta pelkkä häpeä otti komennon ja sulki hänen suunsa.
Tawa katsoi Zeeronia, ja sitten Kepeä, ja sitten maahan. Ja jälleen päässään hän kirosi sitä, miten Guardian oli lähtenyt keulimaan sirujen tuhoamisen kanssa, eikä ollut nyt täällä puolustamassa sitä valintaa. Vaikka silti… senkin taakse piiloutuminen oli aivan liian helppoa. Sillä nuo sanat, joita Zeeron oli lainannut, eivät olleet Geen suusta.
”Isä Zeeron”, Tawa korotti ääntään. ”Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi sekä itseni että Kepen puolesta. Athin seurakunta on tärkeä liittolainen meille tässä sodassa, enkä halua, että joudumme konfliktiin tästä asiasta.”
Zeeron katsoi vaisusti taas sieniin. Hän puhui kyllästyneellä sävyllä.
”Puhutte, kuin teillä ei olisi valtaa tähän, toa Tawa. Kuin teille ei olisi siunattu voimaa päättää, minkä puolen tätä sotaa otatte. Ja tulette puheilleni kysyen minua kertomaan Ritarin tarinaa — ja sitä, miksi ja miten Ritari pirstoi Pyhän Nimdan. Minä voin kertoa teille Ritarista ja hänen takojastaan… mutta en tiedä, voinko luottaa saattaa teitä tätä pidemmälle.”
”Tilanne… on monimutkaistunut siitä hetkestä, kun tuon lausunnon teimme”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Ja Kepe on puhunut yksityishenkilönä, ei edustaen Bio-Klaanin virallista kantaa.”
”Mikä se kanta on, ritari?” Zeeron kysyi hiljaa.
Ja Tawa jäätyi paikoilleen.
”Minä… en usko että voimme seistä vielä täysin minkään vaihtoehdon takana. Tärkeää on, että kun valinnan aika tulee, voimme seistä yhteisenä rintamana. Teidän kanssanne.”
Sade alkoi yltyä. Sillä ei ollut enää väliä. He olivat kaikki läpimärkiä.
”Jos et ole nostanut miekkaasi vielä minkään vaihtoehdon puolesta”, Zeeron sanoi hiljaa, ”en voi kertoa sinulle Ritarin tarinaa loppuun. Antaisitko itse voiman pirstoa, tärvellä ja tuhota sellaiselle, joka ei tiedä, mitä sillä tehdä? Sellaiselle, joka on puhunut tuhoamisesta tietämättä, mitä edes tuhoaisi?”
Vesipisarat valuivat Tawan visiiriä pitkin. Ja hän kirosi sitä, että ei todella voinut seistä nyt sanomansa takana.
”Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, hän lopulta sanoi hiljaa.
Zeeron siveli sormellaan kepakkoa täynnä lukemattomia tarinoita ja pyöritteli sitä hajamielisesti käsissään. Kepe ei tohtinut katsoa sitä. Jossain siellä oli Nimdan pirstojan tarina… ja hän tiesi jo nyt, että oli menettänyt siihen oikeuden. Se kivisti ja sattui hänen sydänalaansa, ja sade puski vilun luihin ja ytimiin.
”Ehkä teidän lienee parasta palata linnaanne”, Zeeron sanoi lopulta. ”Sade ei hellitä.”
Tawa nyökkäsi syvään.
”Kiitos ajastanne.”
”Kiitos kaikesta, isä Zeeron. On ollut suuri kunnia kuulla tarinoitanne”, vastasi Kepe hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
”…toivottavasti pulla maistuu”, Snowie lisäsi. Hän yritti hymyillä, mutta sanat valuivat apeina hänen huuliltaan.
Tawa, Snowie ja Kepe lähtivät astelemaan pois sateisesta metsästä jättäen alakuloisen vanhan miehen sientensä seuraan. Kun he pääsivät pois rantalehdon suojasta, sade yltyi vaan. Se alkoi piiskata tosissaan.
Sää kuvasi linnakkeen muureja lähestyvän kolmikon mielialaa. Liiankin hyvin. Tawa olisi halunnut keksiä mitä tahansa sanoja lohduttamaan Kepeä, mutta kaikki tuntui teennäiseltä. Yhtä teennäiseltä olivat tuntuneet ne sanat, joilla hän oli yrittänyt järkeillä valintaa, jota hän oli miettinyt kuukausia. Pirstoa vai takoa. Kuka hän luuli olevansa, että edes voisi tehdä sellaista päätöstä Bio-Klaanin… ja koko Athin seurakunnan puolesta?
Pyhä Äiti oli kannustanut häntä takomista kohti. Jostain kaukaa metsästä Gee painosti pirstomaan. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat käsittämättömän vaarallisilta… eikä tässä voinut asettua keskitielle.
Keskitiellä oli hänen nähdäkseen vain vaihtoehto ”anna Makuta Abzumon tehdä valinta puolestasi”.
Geen kannan hän tiesi… mutta mitähän Visokki ajatteli? Mitä kenenkään pitäisi?
”Miltä teistä tuntuu?” Tawa lopulta kysyi tarpoessaan kuravellisellä Rantatiellä.
”Minusta… Minusta olisi oikein, jos Nimda olisi Athin seurakunnan hallussa.” Kepe vastasi. ”Minusta tuntuu, että vain heillä on oikeanlainen kunnioitus sitä kohtaan. Mutta kuitenkin… olen tietoinen siitä, miten vaarallinen Nimda voi olla. Kykenevätkö he suojelemaan sitä? Hehän pyysivät Klaanilta apua. Entä voimmeko olla varmoja, etteikö joku heistä käyttäisi sitä ennen pitkää väärin? … En voi vastata kumpaankaan näistä myöntävästi.”
Joku heistä kyllä käytti sitä väärin. Kauan, kauan sitten. Sitä Kepe ei tohtinut sanoa. Se tuntui… epäkunnioittavalta Zeeronia kohtaan.
”Ja entä jos me suojelisimme sitä heidän puolestaan? Itseenhän sitä tietysti luottaa aina eniten, mutta miten siinä todellisuudessa kävisi…”
Näin sanoi intuitio, mutta Kepen oma luottamus todellisuuteen itseensä oli ollut koetuksella viime aikoina.
”Voi veljet mitä viipaleita”, Snowie päivitteli. ”Nimda tuntuu tuovan ennen kaikkea harmia. Eripuraa, sotaa, petoksia… kenelle tuollaisen kuuman perunan edes kehtaa käteen lykätä? Kenet olisimme valmiita kiroamaan sillä tavalla? Ja siltikin… tuhota nyt toisen porukan pyhä esine, ei sekään tunnu oikealta. Sekin himmentäisi maailman kirkkautta.”
Tawa kuunteli kaksikon puntarointia kärsivällisenä. Vasta tänään hän oli ymmärtänyt, kuinka syvälle Nimdan mysteereihin kaverukset olivat sukeltaneet.
”En tiennyt, että olit tehnyt tuollaisen lupauksen Zeeronille”, hän sanoi katsoen Kepeä. ”Varmasti siinä tilanteessa asiat olivat eri tavalla.”
Kepen omatunto kolkutti — tällä kertaa siitä, että Tawallekin tämä oli ollut yllätys. Ehkä siitä olisi vain pitänyt puhua aiemmin.
”Kaikki tuntui silloin vielä selvemmältä, ja yksinkertaiselta.”
”Kuten Nimdan tuhoaminenkin”, Tawa sanoi ymmärtäväisenä.
Kepe ei ollut enää yhtään varma, halusiko selvittää tapaa Nimdan tuhoamiseksi tätä pidemmälle. Se tuntui nyt jo lähes petokselta Zeeronia kohtaan. Toisaalta jos he eivät selvittäisi sitä, he pelaisivat vajaalla pakalla kortteja Allianssia vastaan.
”En nauti tämän ehdottamisesta varsinkaan tuon keskustelun jälkeen”, Tawa sanoi. ”Mutta Geelle tämän selvittäminen vaikutti todella tärkeältä. Hän… on ollut tämän perässä niin, niin pitkään. Ja kyllä minä haluaisin kuulla Ritarin tarinan loppuun. Ehkä se auttaisi ymmärtämään, miksi hän valitsi pirstoa Nimdan. Ja oliko se oikein silloinkaan?”
Syy oli kenties vielä tärkeämpi kuin tapa, Kepe totesi mielessään.
”Kävin Arkistolla aiemmin syksyllä”, Snowie aloitti varovaisesti. ”Halusin oppia lisää Nimdasta ja athismista ja Profeetasta ja Mustasta Ritarista… Vanha kamu Vaehran oli paikalla tietenkin, ja meillä oli siinä vähän outo hetki. Jälkikäteen tajusin, että kyse oli siitä, ettei hän ollut ihan varma, saiko minua auttaa tutkimuksissani petturiepäilysten tähden.”
Kepe ja Tawa kuuntelivat. Snowie oli selvästikin vasta tulossa itse asiaan.
”Vaehran päätyi kuitenkin etsimään kirjat minulle”, lumiukko jatkoi. ”Hän ajatteli, että oppi on joka tapauksessa hyväksi. Että ymmärryksen karttuminen on kuitenkin hyvän puolella.”
Kepe mietti ystävänsä sanoja. ”Jos me vielä haluamme yrittää toista lähestymistapaa–” hänn yhtäkkiä henkäisi. ”Meillä on vielä yksi mahdollinen tietolähde Ritarista ja Nimdan pirstomisesta.”
Tawa ja Snowie kääntyivät tieteilijää kohti.
”Kaupungissa asuu vielä eräs, jolla on taatusti tietoa aiheesta”, Kepe selitti. ”Tai… ainakin hänellä saattaa olla maalaus aiheesta?”
”Maalaus?” kysyi Tawa. Oliko hänen kaupungissaan kenties salainen Nimda-taruston taidegalleria? Tässä vaiheessa sekään ei enää yllättäisi.
”Niin, katsokaas…” Kepe vastasi. ”Kun minä ja Visokki yritimme tässä hetki sitten selvittää… tuota, universumin mysteerejä, jälkemme johtivat lopulta eräälle varastorakennukselle. Ja siellä oli eräs muraali.”
Snowielta oli jäänyt tämä mysteeriseikkailu välistä. ”Eräs muraali, joka kertoo Nimdan pirstomisesta?”
”Siitäkin, muiden asioiden muassa”, Kepe nyökkäsi. ”Tein tästä maalauksesta, tai oikeastaan muraalista, kopion, mutta alkuperäinen on yläkaupungilla. Varautukaa… pupuihin.”
Pupuihin, mietti Tawa. Visokki oli ollut aika oudolla päällä sen tapauksen jälkeen. Toivottavasti se ei ollut niiden pupujen takia.
Bio-Klaanin pohjoinen laitakaupunki lainehti sadevedestä. Viemäriverkko ei vetänyt kaikista kohdista toivotulla tavalla, ja tässä vaiheessa lähinnä nimellisiin sadetakkeihin sonnustautunut kolmikko joutui väistelemään valtavia tulvimisesta johtuvia ruuhkia. Sadeviittojen huppujen lomasta kaikkia vastaantulijoita ei ollut helppo tunnistaa, mutta he ohittivat ainakin määrätietoisen näköisen Inikon ja Thetan, joka tuntui haistelevan sadetta. Tyzny oli löytänyt jostain tyylikkään kuosisateenvarjon. Kummaraaja-Kurtz istui portaikolla ja pesi päälakeaan.
Tawa puristi sadeviittaansa tiukemmin. Hän ei ollut valmiina vilustumaan. Ei varsinkaan pupujen takia. Silloin hänen olisi varmaan viimeistään pakko hyväksyä peilikuvansa tuuraajakseen. Aamupäivä oli venähtänyt pitkän puoleiseksi, ja Tawan usko Kepen epämääräiseen johtolankaan heikkeni valitettavaa vauhtia. Mitkään puput eivät olleet niin söpöjä, että niiden takia kannatti uhmata tätä keliä.
Astuttuaan hämärästi valaistuun varastotilaan Tawa oli kompastua 2-10 läheisyydenkipeään pupuun ja muutti mielensä täysin. Voi hitto kuinka pörröisiä ne olivatkaan. Hänen univajeensa, surumielisyytensä ja yleinen väsymyksensä johtivat kaikin puolin epäarvokkaaseen liikuttuneeseen ulvahdukseen. Tawa kumartui lattian heiniin ja painoi kätensä pupujen lämmintä turkkia vasten.
Mintunvihreä, pitkänhuiskea matoralainen räikeässä munkinkaavussa nosti jalkansa pois työpöydältään ja katsoi ilahtuneena oviaukkoa kohti.
”Oho. Lumiukkeli, tsau”, Kondel tervehti.
”Moi!” Snowie vastasi. Hänkin kävi heti polvilleen pupujen pariin ja kävi silittämään.
Lumiukko kääntyi lattiapupujen puolesta ystävänsä suuntaan. Yksi kani oli jo yrittänyt puraista häntä nenästä.
”Joo joo”, Snowie vastasi. ”Tutustuimme Zeeronin kautta, kun olen käynyt siellä pitkin syksyä miettimässä, no, elämää ja sen sellaista.”
Pitkä matoran nyökytteli. ”Pappa Z:n teltalla käy välillä hirvee kuhina, kun kaikki haluu tipan viisautta. Tai sienisoppaa, se parantaa.”
”Höhö, joo, voi siitä keitosta niinkin sanoa,” Snowie naurahti. ”Vaikka sinä et aina olekaan Zeeronin kanssa ihan samaa mieltä, eikö?”
Letkeä matoralaisneito hymyili leveästi.
”Kun rupee olemaan kaikesta huoneessaolijoiden kanssa samaa mieltä, pitää ehkä miettiä kannattaisko vaihtaa huonetta. Et säkään kaikkia ukon juttuja purematta niele.”
”Ja soppaakin harvemmin.”
Tawa olisi voinut vannoa, että kuuli Kepen aivojen raksutuksen. Ehkä se oli vain naurista nakertava pikkupupu. Yksi tomppeleista olennoista yritti pompata hänen syliinsä ja kellahti heti kumoon, ja Tawaa huvitti taas melkein itkeä.
”Eli siis…” Kepe mietti ääneen. ”Sinä olet käynyt täällä jo aiemmin? Olin taas ollut käsivarren — tai ainakin lumiukon mitan päässä vastauksista kaiken aikaa?”
”No, niin”, Snowie totesi ja nousi täyteen pituuteensa. ”Kun on paljon liittolaisia, saa paljon Nimda-pisteitä… tai siis, kyllähän sitä oppii kaikenlaista, kun jutustelee ympäriinsä.”
Kepe pudisti päätään. Niin kai sitten.
”Ja siis…” lumiukko vielä jatkoi. ”Kondel on myös hoitanut Napoa. Missäs sammakkoseni muuten on?”
”Ottaa torkkui tuolla kulmassa. Ei viitti herättää just nyt.”
”Ei viitsi joo. Sielläpä tuo nukkuu, niin soma!”
Sammakko kuorsasi kanilauman keskellä. Se makasi selällään heinillä, ja sätki takajaloillaan kohti taivaita.
Kepe katsoi ilahtuneena lumiukon lemmikkiä, jota ei ollut nähnyt viikkoihin. ”Mitä, etkö sinä lähettänytkään Napoa luontoon? Sinähän sanoit, ettet kehtaa rasittaa rajallisia muonavarastoja?”
Snowien kasvoille levisi syyllinen ilme. ”Niin… se oli ajatukseni, mutta… en minä sitten viitsinytkään. Kun en minä tiedä selviääkö tuo edes luonnon armoilla…”
Lumiukko piti pienen tauon. Napo kuorsata tuhisteli menemään huolta vailla, ja yksi kaneista asettui sen viereen nuuskuttelemaan pikku nenällään.
”Mutta minun ja Kondelin juttu on ollut pikemminkin tällainen lemmikkisäätö ja luova ajatustenvaihto”, Snowie selitti. ”En minä mistään… mysteerejä ratkovasta muraalista tai sellaisesta ole tiennyt. Missä se muuten on?”
Tämän Tawakin halusi tietää. Kondelin ja klaanilaisten sanaillessa hän oli etsinyt katseellaan tätä luvattua muraalia huoneen seiniltä.
”Tervehdys”, Tawa sanoi. ”Sinä olit Kondel?”
”Tsau”, matoralainen sanoi. Tämä katsoi adminia hyvin pitkään. Matoran hymyili hänelle, mutta hyvin varovaisesti. ”Mä tiiän kyllä, kuka sä olet.”
Tawa ei ollut varma, miten se olisi pitänyt ottaa. Munkki vaikutti hyvin epämuodolliselta. Mitä hän oli Visokilta kuullut, heillä oli ollut… erimielisyyksiä.
”Kepe kertoi, että sinulla on jonkinlainen muraali, joka kertoo athistista tarinaa. Uskon, että haluaisimme katsoa sitä.”
”Ahaa, mun galleria jätti tooan mielen janoiseksi… no kukapa mä oisin estämään uutta vilkasua. Tänne päin”, Kondel vastasi ja viittoi Tawan, Kepen ja Snowien oikealle seinustalle. Hän veti kankaan syrjään, ja paljasti muraalin.
Salaperäiset tekstit, värikkäät hahmot, kryptiset symbolit. Ne tervehtivät klaanilaisia, aivan kuten olivat tervehtineet Kepeä ja Visokkia edellisellä kerralla. Avde nukkeineen. Profeetta ja tämän pari. Musta aurinko ja punainen tähti. Snowie ja Tawa juuttuivat siihen kaikkeen ja sen kaoottiseen tarinaan.
Mutta Kepe oli jo kolme askelta edellä. Mysteerin ratkonnan imu sai Kepen hetkeksi unohtamaan harminsa aiemmasta Zeeron-kohtaamisesta. Kaksi muuta totuuden etsijää osanneet edes huomata sitä, mihin Kepen huomio suuntautui tällä kertaa.
Kaksi lintua, miekat nokissaan. Sekä niiden vierellä… toat? Valkoinen ja musta.
Ja jos oikein käytti mielikuvitusta, nuo linnut olivat lentäessään sivaltaneet terillään jotain kuudeksi siniseksi sirpaleeksi. Kepe tunsi kihelmöintiä näpeissään.
Oliko Ritarin tarina kummitellut kaiken aikaa täälläkin?
”Ketkä tai mitkä ovat Bothodos ja Repheccio?” Kepe kysyi ennen kuin Tawa ja Snowie olivat saaneet edes ajatusta kasaan.
”Oho, sähän juoksit sisään vauhdilla. Noi linnut… niiden stoori on ehottomasti enemmän pappa-Z:n hommia kuin meikän. Oletko käynyt jutskaamassa sille?”
Kepe huokaisi ja voihkaisi liian äänekkäästi. Hän olisi halunnut vastata tähän arvokkaammin, mutta kysymys oli riisunut hänet aseista välittömästi.
Kondel risti kätensä ja nosti vasenta kulmaansa.
”Jäbyli”, hän sanoi. ”Minkäslainen homma.”
”Zeeron ei ole nyt vaihtoehto”, Kepe mutisi, ankeammin kuin olisi tahtonut.
Kondel näytti tajuavan ja puri hammasta yhteen.
”Aijaijaijaijai. Z-mies onkin ollut pari päivää jotenkin pahalla päällä… mähän en siis virallisesti tiedä mitään, mutta joku vois luulla, että sille on pari kuukautta sitten luvattu jotain, mitä ei ehkä voida lunastaa.”
Innostuksesta noussut Kepen mielentila putosi taas korkealta. Hän ei olisi halunnut puhua tästä täälläkin vielä.
”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi.
Kondel nojasi huoneen seinään. Asento näytti rennolta, mutta hänen elekielestään oli vaikea sanoa.
”Tää pistää mut vähän hankalaan paikkaan, mutta niin vissiin teidätkin. Pappa Z ei varmaan haluaisi, että lavertelen yhtään mitään. Joskin se toki vaatis että tietäis, mistä laverrella.”
Snowie oli unohtunut tuijottamaan muraalia. Hän oli huomannut Kepen olleen erityisen kiinnostunut kuvan yläosan miekkaa pitelevistä linnuista, ja jäänyt siihen jumiin itsekin. Linnut, miekat, miekkahahmot…
Jokin kello soi lumiukon tajunnan perukoilla, mutta hän ei ollut vielä varma, että mikä. Kun he ratkoivat mysteereitä, Kepe oli yleensä se, joka tajusi jutut ensimmäisenä. Kepen ajattelu oli yleensä selvälinjaisempaa, tarkempaa ja suoraan sanottuna nopeampaa. Lumiukko puhui kyllä vikkelästi, mutta hän oli hieman hitaampi ajattelemaan.
Mutta joku kello soi tajunnan perukoilla. Linnut, miekat, miekkahahmot… Vai oliko se sittenkin jotain, mitä muraalissa luki?
Bothodos ja Repheccio…
Repheccio… lintu…
Oliko kuvassa… eihän nyt sen…
”Onko tuo Mäksän lemmikkimerimetso?” hän kysyi, ei ehkä keneltäkään erityisesti. ”Onko tuo… Repekk?”
Tawa katsoi Snowieta häkeltyneenä. Hän ei ollut aivan varma, mitä ajatusten polkua tässä seurailtiin, mutta… kyllä hän Ämkoon linnun tiesi. Ei kai… ei kai se voisi olla? Ehkä tämä oli vain lumiukon totutun kummallista ajatuksenjuoksua.
”Söpö lempinimi”, Kondel sanoi virnistäen. ”Kuulkaas beibet, lähetäänkö siitä että kerrotte, mitä oikeasti tahdotte tietää. Sit voidaan miettiä, miten paljon kehtaan kuiskia ohi Pappa Z:n korvien.”
”Yritämme selvittää Nimdan pirstaloitumisen tarinaa… ja tietoja Ritarista, joka teki sen”, Kepe vastasi. ”Tahdomme tietää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui ja miksi niin tapahtui. Saatamme joutua samankaltaisen tilanteen eteen, ja olisimme siinä tilanteessa mieluummin tietojen kanssa kuin ilman niitä.”
Hän yritti olla mahdollisimman rehellinen ja selkeä. Zeeronin kanssa oli mennyt miten meni, mutta samaan solmuun ei ollut syytä mennä uudestaan.
”Joo ja sitten minä näin tuossa maalauksessa linnun”, Snowie lisäsi. ”Ja mietin että voi veljet, onko se Ämkoon lintu. Lintu, pelasti minut ja hänet ja tapiirin merestä. Olisihan se outoa nähdä se lintu tuossa. Mutta ei kai jättiläismerimetsoja ole kovin paljoa? Ja sellaisia, joiden nimi on… Rephecc?”
Kondel katsoi Kepeä, ja sitten Snowieta, ja sitten taas Kepeä. Viimeisenä hän katsoi Tawaa, joka ei ollut vielä aivan varma, mikä matoralainen oli… hippejään.
”Sulla on jäbä vähän jännä taipumus raahata tänne näiden tiedonhakureissujen yhteydessä linnakkeen isokenkäisimpiä,” Kondel puhui Kepelle. ”Varoitan, että auktoriteettiin vetoaminen ei oikein toimi muhun. Mutta kiitos rehdistä vastauksesta. Te siis haluutte pistää sirut vielä pienemmäksi hakkelukseksi?”
Hän pysäytti katseensa Tawaan.
”Jätän mun oman mielipiteen tässä täysin sivuun. Mutta eihän toi nyt hirveen hyvältä näyttäis niiden mielestä, jotka aattelee jo valmiiksi että Pyhä Äiti on vässykkä mummeli ja isä Bartax on kova äijä, joka vaan sanoo Bio-Klaanista sen, mitä kukaan muu ei kehtaa.”
(”Kuka on isä Bartax?” Snowie kysyi kuiskaten Kepeltä. Toa kohautti olkiaan.)
”Bio-Klaanin mielipide on vielä ilmassa”, Tawa sanoi. ”Ainakin niin pitkään, kun tutkimme vaihtoehtoja.”
”Bio-Klaani ei tiedä vielä mielipidettään, terveisin rouva Bio-Klaani”, Kondel naljaili.
”Neiti Bio-Klaani”, Tawa sanoi ennen kuin ehti harkita, ”en ole vielä naimisissa.”
Ja halusi ampua itsensä tykillä mereen välittömästi sen jälkeen.
”Sori/onnittelut sulhaselle”, Kondel sanoi ryystäen teetä, jonka oli juuri poiminut työpöydältään. ”Ei sillä, mä kyllä ihan mielelläni pohdin Nimdan pirstomisen problematiikkaa teidän kanssa. Ihan mun suosikkiaiheita.”
”Oho?” Snowie hölmistyi. ”Nimdan rikkominen?”
”No kun tästä on silleen 100000000 vuotta kirkollishistoriaa ja ihan mieletöntä vääntöä”, Kondel sanoi selvästi innostuen. ”Että onko se nyt sitten hyvä homma vai ei, että Ritari pisti Pyhän Nimdan pirstaleiksi? Mä uskon että epämääräisyys tästä on yksi niitä fundamentaalisia hommia, mitkä erottaa meidät, no, vaikka krikcitien kirkosta, tai, hitto atheonisteista. En oo ite ihan 100% atheonisti, flirttailen symboliikalla.”
”Aivan”, Kepe mutisi. ”Mitkä ovat vallitsevat kannat asiasta?”
Kondel kohautti olkapäitään.
”Helsvetin sekavaa. Siis Nimdan kasaaminen on hyvä homma, mutta sitten taas Atheon oli paha tyyppi, kun se yritti sitä? Ja Nimdan silpominen on huono juttu, mutta toisaalta siellä on se koko pointti siitä, että Ritarin piti silpoa se, että kaikki pahat ja ahneet koijarit ei sais sitä käsiinsä.”
Olihan se ristiriitaista, Kepe pohti. Orondes oli athismin kaanonin pahimpia hahmoja yritettyään kasata Nimdan, ja Avgellan oli jonkinlainen sankari… ehkä särjettyään sen? Ja kaikesta tästä huolimatta Profeetta ja Musta Ritari olivat olleet yhdessä Verstaassa. Mikä heitä yhdisti?
”Mitä sinä sitten uskot?” Tawa kysyi.
Kondel nosti yhden sormen pystyyn ja näytti riemastuvan.
”Että moni homma voi olla totta samaan aikaan, ja ei-totta. Niinkun Zeeron sanoo. Ja mulla ei oikein oo kovin kehittynyttä kantaa tähän. Kun toisaalta uskon sellaiseen, että maailma pitää riisua kaikista aseista… niin ehkä se Ritarin näkemys Nimdasta johtaisi sitten parempaan tulevaisuuteen vielä pitemmälle vietynä. Ei mitään suurempia voimia, millä alistaa toisia. Mutta sitten taas on jotenkin hirveän masentava ajatus, että Nimda olis vaan ase. Tyyppi sun KÄSI on ase, jos oikein haluut nähdä sen semmoisena.”
Tawa katsoi omaa kättään. Samaa, joka oli tappanut eilen vähintään nazorak-pilotin.
”Oma käteni jäi linnakkeelle, muuten, ettet ihmettele”, Snowie pisti väliin. ”Ei kuitenkaan mitään hätää. Nämä ovat näitä lumiukkojuttuja.”
Kondel tuntui huomaavan sen jotenkin äärimmäisen myöhässä.
”Kato oho. Sä olitkin ehkä jotenkin normaalia pienempi. Mut aattelin ettei oo kohteliasta kommentoida toisten kehoja.”
Kondelin esittelemät näkökulmat pysäyttivät Tawan. Kyllä, Nimdan tuhoaminen oli uskonnollisen muinaisjäänteen häpäisyä, mutta… ehkä maailma oli parempi, jos keinoja suorittaa uskomatonta väkivaltaa olisi vähemmän. Mutta toisaalta… oliko kukaan edes yrittänyt aikoihin tehdä Nimdalla muuta kuin suurenmoista tuhoa? Kaikki palasi taas siihen kohtalokkaaseen keskusteluun Pyhän Äidin kanssa. Nimdan sirut kauneimpana kukkana, joka lopetti väkivallan.
”Kiitän myös sinua rehellisistä ajatuksistasi Nimdan suhteen”, Kepe sanoi Kondelille. ”On suoraan sanottuna lohdullista kuulla, että vastaus ei ole kirkon jäsenillekään välttämättä ilmeinen.”
”Tässä kohtaa varmaan ihan freesiä paljastaa, että eihän mulla siis ole tästä varsinaista vastausta teille”, Kondel sanoi. ”Niin ehkä sitä voi miettiä lähinnä sen kautta, että onko tollaisten tekojen — pirstomisen ja takomisen — moraalisuus jotenkin vähän kiinni siitä, että mitä varten.”
”Entä olisiko sinulla vastausta siitä, miksi Ämkoon lintu on tuossa kuvassa?” Snowie yritti taas. Muraali hämmensi häntä.
Kondel katsoi lintuja pitkään.
”Ne sanoo — ja moni meistä tykkää uskoa — että noi on enemmän kuin lintuja. Ne on tosi vanhoja, ja nousee taivaalle aina silloin kun äiti Athin meille antama vapaus on uhattuna. Ne valitsee ratsastajansa kerran sadoissa vuosissa.”
”Mikä kunnia… minulle ja tapiirille”, Snowie totesi, ennen kuin tajusi Kondelin ehkä kuitenkin viitanneen Ämkoohon.
”Bothodos ja Repheccio, sanotaan, on Athin enkeleitä. Ne ohjaa syntymää ja kuolemaa, alkua ja loppua. Niiden nousu taivaalle kertoo aikakausien vaihtumisesta. Vois sanoa, että, no. Pirstomisesta ja takomisesta, taas.”
Pistää lentomatkamme vähän eri kehyksiin, Snowie ajatteli. Enkelimerimetsot, alun ja lopun linnut… aika dramaattista!
Hetkinen. Alun ja lopun.
Snowie kääntyi taas muraalin puoleen. Linnuilla oli nokissaan miekat. Alku ja loppu… vaiko…
… Alku ja Ääri?
”Ovatko nuo Ämkoon miekat?”
Tawan katse nauliutui muraaliin, niin myös Kepen.
Pienen hetken kaikki olivat hiljaa. Kanit loikkivat heinällä, Napo kuorsasi nurkassa ja sade rapisi varaston kattoon.
Tawa asteli lähemmäs muraalia ja laski kämmenensä miekkoja vasten. Tässäkö se tosiaan oli? Geen ratkaisu Nimdaan, ja Ath paratkoon, koko sotaan?
Tämä on niin paljon suurempaa kuin minä ja Ämkoo, hän oli sanonut.
Siksi hän jatkoi sitä järjetöntä jahtia Lehu-metsän uumenissa. Siksi hän oli viettänyt viikon päivät turaga Bakmein kovassa kokkikoulussa. Geellä oli kaiken aikaa ollut ratkaisun avain tähtäimessään… ja hän aikoi juosta sitä päin. Oli se kuinka hullua hyvänsä.
Joskus olisi ollut kivaa, että toinen vain puhuisi suoraan, Tawa mietti. Ja kieltäytyi näkemästä ironiaa.
”Mitä me oikeastaan tiedämme… mitä, Ämkoon miekoista?” Kepe kysyi.
”Tuota, jonkun verran”, Snowie vastasi. ”Hän kertoi minulle… no ei nyt tätä, mutta miekoistaan. Ikimiekoista. Ne ovat vanhoja ja teräviä kuin mitkäkin, aika lailla maagiseen asti. Ämkoo sai Äären mestariltaan, mutta menetti sen. Sitten hän kävi hakemassa Äären sisarmiekan, Alun, mestarinsa haudasta… Matoro oli sillä reissulla mukana. Ne miekat merkitsivät Ämkoolle hirmuisen paljon, ja… Voihan pannahinen! Se oli muuten Avden nukke, joka sen Äären vei!”
Tawa pysähtyi aloilleen. Tiesikö Ämkoo totuuden miekoista? Kuinka paljon tämä oli kaiken aikaa tiennyt?
Missä Ämkoo oli ollut ne neljä vuotta ennen paluutaan?
Miksi tämä oli sattunut Ath-Koroon juuri oikealla hetkellä pelastamaan Geen, Snowien ja Kepen?
Miksi tämä ratsasti linnulla, jolla uskottiin olevan Athin siunaus?
Ja… mihin tämä pyrki Allianssin riveissä?
Oliko komisario Harkelin tappaneen hullun toiminnasta edes mitään järkeä etsiä syitä ja seurauksia? Johtiko se vain turhan toivon herättämiseen? Gee… oli tuhlannut niin paljon aikaa järkeillen kaikkea sitä pahuutta Ämkoon sisuksissa piilottelevan makutan tekosiksi. Mutta se oli liian helppo vastaus — eikä selittänyt sitä, miten epäilyttävästi Ämkoo oli käyttäytynyt jo ennen ilmiselvää petturuuttaan.
Tawan ihoa kihelmöi, ja vain osa siitä johtui hyytävässä syyssateessa kastumisesta. Ahnaat silmät olivat tuijotelleet Bio-Klaania kohti jo ennen sodan alkua. Ja koko ajan Bio-Klaanin adminina toimiessaan Ämkoo oli kantanut mukanaan toista miekoista, jotka olivat aloittaneet tämän kaiken.
Tawa tasasi hengitystään. Tässä oli nyt aika paljon parin päivän sisään. Rumisgonen operaatio. Geen yhteydenotto. Yltyvä myrsky. Ritarin salaisuudet.
Alku ja Ääri.
”Entä nuo toat”, Tawa lopulta sanoi. ”Keitä nuo toat ovat? Toat lintujen siipien alla?”
Kondel kohautti olkiaan.
”Tätä mä en kyllä lähde ees veikkaamaan. Jotain ritareita kai.”
Kepen silmät pullistuivat ja hän oli hyperventiloida siinä ja silloin.
”Ritar…. ritarei.. ritareireirei….”
Snowie laski kätensä Kepen olkapäälle. ”Iisisti kuoma, iisisti.”
”Entä”, Kepe haparoi, ”Entä jos…”
Hän säntäsi Tawan ohi muraalille ja osoitti villisti miekkoja, lintuja ja mustaa ja valkoista hahmoa.
”Entä jos niitä on kaksi?????”
”Hmm?”
”Kaksi lintua, kaksi miekkaa, kaksi ritaria. Alku, Ääri. Takominen, pirstominen. Entä jos Musta Ritari ei ikinä rikkonutkaan valaansa? Entä… entä jos yksi ritari suojeli? Ja toinen tuhosi?”
Ritareita, Kepe yritti kasata ajatuksiaan. Ritareita, monikossa. Bothodoksen vierellä oli musta hahmo. Se voisi olla Avgellan. Mutta… mikä oli valkoinen ritarihahmo Repheccion siiven alla?
”Nimdan suojelija, Musta Ritari Avgellan”, Snowie nyökytteli innoissaan. ”Nimdan pirstoja, Valkoinen Ritari…
…
…Nallegva…?”
Ehkä ei kuitenkaan. Kepe pudisti päätään eikä vaikuttanut olevan edes naljailutuulella.
Kondel kääntyi tuijottelemaan klaanilaisten vauhkoontumista ensin huvittuneena, sitten vaikuttuneena.
”No oho. Mutta oishan siinä järkeä. Historia tekee tollaset legendaariset hahmot tosi yksinkertaisiksi”, Kondel sanoi. ”Ei kait siinä enää niin tarvitse katsella, mille kukin valansa vannoi. Lopputuloksen voi kietoa mihin agendaan tahansa.”
Kondel katsoi Tawaa.
”Sun kaltaiset jättää maailmaan isoja jälkiä. Toivottavasti oot jo päättänyt, minkälaisia.”
Tawa ei halunnut sanoa siihen mitään. Hän päätyi vain nyökkäämään.
Kaksi ritaria, Kepe toisti itselleen. Se selittäisi ristiriidan athilaisen ritarimyytin ytimessä. Se selittäisi, miksi Ritari suojelee ja miksi Ritari tuhoaa. Tieteilijä alkoi jo hieman rauhoittua ja palastella ajatuksiaan järjestelmällisemmin. Tämä antaisi hyvän vastauksen. Mutta samalla esittäisi hyvin perustavanlaatuisen kysymyksen.
Kuka oli Valkoinen Ritari?
Uusi vastaus tuntui tuovan mukanaan aina myös uuden kysymyksen. Musta Ritari mahtoi siis olla Avgellan, Enkerradan takoma Nimdan suojelija. Mutta kuka oli Valkoinen Ritari? Lisäksi Kepe huomasi ajattelevansa myös uudenlaista kysymystä: oliko hänellä oikeutta selvittää kaikkia näitä mysteerejä?
Zeeronin syyttävä katse painoi jostain yltyvän myrskyn läpi, ja sydänalassa pistivät rikotun lupauksen sirpaleet. Hänkään ei tiennyt, kumpaa ritaria hänen kuuluisi seurata: mustaa vai valkoista.
Olisipa Enkerrada tässä päivässä kertomassa, miksi oli miekan ritarilleen ojentanut.
Kepe ja Snowie kävelivät kaupungin kadulla kohti linnaketta. Tawa oli lähtenyt kiireisempänä edeltä, kun Snowie oli halunnut jäädä vielä rapsuttelemaan Napoa.
”Hei, Kepe”, lumiukko aloitti. He olivat kulkeneet tähän saakka puhumatta.
”Hm?” toa havahtui.
”Mikä meininki? Katseesi laahaa.”
Kepe kohotti kulmiaan. ”Katseeni laahaa..?”
”Juu, niin…” Snowie vastasi. ”Kun mietit juttuja, menet aika usein pääsi sisään… mutta kun mietit innoissasi, tuijottelet samalla vähän niinkuin kohti taivasta. Mutta nyt katseesi on lasittunut alaviistoon. Se kielii yleensä siitä, että kaikki ei ehkä ole ihan ok.”
Kepe hymyili vaisusti. ”Niin kai… kunhan mietin sitä, mitä Zeeron sanoi.”
”Ritarintakomisjuttuja… vai sitä Nimdan-luovutushommaa?”
”Jälkimmäistä.”
Sade jatkoi tihruttamistaan kaupungin ylle. Tällä hetkellä sitä tuli kylmänä suihkuna.
Snowie puhui taas. ”Sitä olisin veikannutkin. Mitäs?”
”No… olihan se melkoinen rimanalitus. Menin lupailemaan jotain, mitä en voi pitää, ja sitten kehtasin vielä mennä tenttaamaan häneltä lisää vastauksia. Enkä minä edes tajunnut, millaiseen loukkaukseen syyllistyin, ennen kuin se tapahtui. Varsinainen kömmähdys! Zeeron on vain auttanut minua ja näinkö maksan takaisin?”
He pysähtyivät hetkeksi.
”Kepe hei… sinä et ole paha tyyppi. Ehkä tämä ei nyt mennyt ihan kaikilta osin putkeen, mutta koko Nimda-jupakka on aika vaikea paikka. Minun mielestäni tämä oli ehkä ennen kaikkea tällainen… hajamielisyysonnettomuus? Lupailit Zeeronille vähän hupsuja silloin tutkimusretkellämme, mutta et tainnut ajatellut sitä ihan loppuun asti, kun se oli siinä vaiheessa niin teoreettista. Ei se tee sinusta pahaa tyyppiä.”
Kepe huokaisi.
Snowie jatkoi: ”Ymmärrän kyllä, jos tuo selitys ei vakuuta sinua. Hajamielisyysonnettomuus. Mutta mitä jos kokeilisit ajatella asiaa siten, että eihän kovin moni muukaan klaanilainen osaa antaa täysin selkeää ja johdonmukaista vastausta sen suhteen, mitä Nimdan kanssa pitäisi tehdä? Ihan pirun vaikea paikka! Sinä olet hirmu fiksu, mutta kuitenkin vain yksi klaanilainen.”
”Yksi klaanilainen, johon muut ovat luottaneet Nimda-jahdin osalta.”
Lumiukko rapsutti leukaansa. ”Niin… mutta en tiedä oliko koskaan reilua kasata kaikkia niitä paineita sinun niskaasi. Ja siis… eihän Tawakaan ole tämän suhteen mitenkään rautaisen vankkumaton, ja hän on sentään johtajamme.”
”Niin. En kyllä ajattele sen vähentävän omaa vastuutani.”
”No joo. Mutta vaikea sauma joka tapauksessa… sinulle tai Tawalle tai kenelle tahansa.”
Parivaljakko lähti taas liikkeelle. Kadut olivat jo sangen hiljaiset, eivätkä lainehtineet enää samalla tavalla kuin aiemmin päivällä. He olivat jo melkein linnakkeella.
”Ja jos ihan totta puhutaan, minusta tuntuu aika mäntiltä pistää Tawa vielä vaikeampaan paikkaan”, Snowie puhui varovaisesti.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä että… en minäkään ole ihan tyhmä. Vai mitä? Minä kyllä tajuan, että kun olen mukana näissä hommissa, Tawan ja muidenkin on pakko miettiä, mitä kaikkea sopii kertoa. Koska olen sen petturitutkinnan kohteena. Kyllä minä tajuan, että Tawaa kuormitti, kun olin tänään paikalla, ja että tämä kuormittaa sitten Samea…”
Kepe kiristi sadeviittansa hihnoja ja kuunteli.
”Tawa on selvästi tosi vaikeiden valintojen äärellä koko ajan”, lumiukko jatkoi. ”Enkä haluaisi tehdä niistä vielä vaikeampia. Mutta… en minä myöskään halua eristää itseäni muista! Poistua huoneesta, kun Tawa tulee puhumaan tärkeitä, tai jättää seikkailuja kanssasi väliin, tai sellaista… onhan se itsekästä minulta, mutta eristäytyminen pelottaa minua.”
Kaksikon askeleet litisivät lätäkössä.
”Tuohon voisin vastata…” Kepe sanoi hetken mietittyään. ”Että minusta on ihan ymmärrettävää, että haluat olla mukana. Täysi itsesi eristäminen olisi aika paljon vaadittu, vaikka kyse olisikin turvallisuusasioista tai sen kaltaisesta. Että et sinäkään ole paha tyyppi.”
”Hehe”, Snowie hymähti. ”Kiitos.”
”Sovitaanko niin, että jos minä en ole paha tyyppi, vaikka sähläsin lupaukseni Zeeronille, niin sinäkään et ole paha tyyppi, vaikka et eristäkään itseäsi?”
Kepe ei tiennyt, kuinka täysin uskoi sopimusehdotukseensa. Temppu Zeeronille oli ollut halju, eikä Kepe ollut vielä valmis antamaan itselleen anteeksi, ei lähimainkaan. Mutta eteenpäin oli mentävä.
”Kiinni veti”, Snowie vastasi.
Hetken he kävelivät taas hiljaa, tällä kertaa vähän paremmalla tuulella. He olivat jo Admin-aukiolla.
”Ja hei, otetaan Tawa soppariin mukaan”, Snowie lisäsi. ”Hänkään ei ole paha tyyppi, vaikka joutuu sekä miettimään Nimdan kohtaloa että petturijahtia.”
”Joo. Enpä kyllä kadehdi adminin asemaa.”
”No jep.”
”Nyt olen tyytyväinen, että saan sentään keskittyä tutkimuksiini. Tässä on mietittävää”, Kepe sanoi. ”Minä luulen, että voisin mennä vielä pajalle ja tutkailla vähän muistiinpanoja.”
”Eipäs, kun kahvioon!”
”Mene vain, minun ei tee nyt mieli syötävää tai juotavaa.”
”Mutta Kepe… minun tekee mieleni paahtoleipää.”
Hän viittoi ainoalla kädellään kohti kahvion parveketta.
”Ai niin…” Kepe muisti. Sopihan sitä ritarien arvoitusta pohtia käsipuolen kaverin leipiä voidellessakin. Toivottavasti sen käden korjaaminen ei vaatinut jonkinlaista ahjoa — seppänä hän ei ollut kovin kokenut.
Päivän kääntyessä iltaan myös Tawa nousi takaisin torniin, joka toimi hänen kotinaan. Hän laski sadetakkinsa naulakkoon valumaan vettä, kaatoi Nöpön kuppiin hajamielisesti merilevähiutaleita, asteli työpöydälleen ja nappasi käteensä käärön, jonka sisällä hohkasi alkuvoima. Sillä hän voisi takoa yhden ritarin tähän maailmaan lisää.
Vaikka hän ei ollut varma, tarvitsiko maailma lisää ritareita. Asiat tuntuivat tuhoutuvan ilmankin.
Kietoutuessaan peittoonsa ja tuijottaessaan palelevia jalkojaan sängynpäädyssä Tawa valvoi taas ja ei voinut olla vielä miettimättä, mikä todella oli sysännyt heidät tälle polulle.
Miksi tahdot tehdä näin, Gee? Tiedätkö sinä vielä jotain, mitä me emme?
Pakkomielteet tuhosivat suurempiakin henkilöitä. Mutta jonkin täytyi tuhoutua, että tämä sota loppuisi — eikä hän ollut vielä varma, minkä.
Holviston rantasärkät
Puolitoista kuukautta sitten
Auringonlaskuin maalaaman meren ylle nousi tuhansia kiloja savua ja tuhkaa. Pisteestä horisontissa, joka oli ennen hehkunut loputonta ja iätöntä elämää, kurotti kohti taivasta vain julma tummanharmaa pilvi tuhoa ja kuolemaa. Enää ei edes kiikarilla nähnyt pilven läpi niitä, jotka olivat kuolemaa saaren ylle sataneet. Jopa Tulikärpäsen kauhua alleen sylkevät turmion moottorit tuntuivat mitättömän pieniltä verrattuna siihen ainutlaatuisten kasvi- ja eläinlajien joukkotuhon kalmaisaan katkuun, joka vierailisi lähisaarten ilmatilassa viikkokaupalla.
Viimeinen Vartija ja Turaga Bakmei seisoivat karun kivisen saaren rantasärkillä katsellen viidakkosaaren viimeisiä hengenvetoja. Se tuhkainen sinetti heidän keskusteluilleen tuntui Guardianin kitalaessa kitkeränä. Ei hän ollut varsinaisesti Bakmein kanssa toimeen tullut, eikä ollut varma, kokiko niin vanha mies enää mistään sentimentaalisuutta — mutta ties kuinka pitkään oli viidakkosaari Klaanista etelään ollut tällekin koti.
Oikeastaan edes Guardian ei tiennyt, kuka elävä olisi asunut Klaanin lähisaaristossa ikivanhaa turagaa pidempään. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä sellainen menetys tuntui. Varovaisesti hän käänsi katsettaan vasemmalla puolellaan seisovaa vanhusta kohti. Turaga suki vasemmalla kädellään naamionsa leukapartaa ja neulanteräviä viiksiä. Tämän muinainen keltaisena hohkaava katse tuijotti savupilven ytimeen värähtämättä.
Turhia tunteita ei turaga näyttänyt. Guardian ei voinut olla miettimättä, oliko tuokin julman tuhon aalto niin vanhan miehen elämässä vain sivuhuomio. Valkoinen turaga oli nähnyt aikakausien juoksevan, menettänyt varmasti enemmän kuin Guardianilla ikinä oli ollutkaan ja turtunut katselemaan maailmaa vain asiana, jossa mikään ei ollut pysyvää. Tuskin nazorakien vallanhimoinen laajennushanke oli edes syypää suurimmalle menetykselle, jonka hän oli kokenut. Montako oppilasta tämän kovan koulun läpi oli kulkenut? Kuinka moni heistä oli jo poissa?
Mutta… ei kai tällaiseen tuhoon ja kuolemaan ikinä voinut täysin turtua. Ei, jos oli vielä jollain tapaa elossa.
”Syvimmät osanottoni, turaga”, Guardian sanoi kunnioittavaan sävyyn. ”Lupaan koko Klaanin puolesta, että tämä maksetaan takaisin.”
Hän vastaanotti välittömästi veitsenterävän katseen Bakmeilta. Myötätunnon yritys oli ollut selvästi pelkkää myrkkyä tälle — Guardian kirosi typeryyttään.
”Kapinen rakki”, tämä murahti. ”Jos henkikultasi on sinulle kallis, et pilkkaa minua säälillä enää ikinä!”
Guardian pyrki pitämään hengityksensä tasaisena ja katsekontaktin turagassa. Tappouhkaukset eivät olleet Bakmeilta harvinaisia, mutta hän oli kyllä moninkertaisesti näyttänyt olevansa niiden suhteen vakavissaan. Kuka hän lopulta edes oli turagalle — vain säälittävä kulkukoira, joka oli luvannut hoitaa petturiksi kääntyneen oppilaan pois päiväjärjestyksestä. Ainoa syy, miksi turaga ei ollut jo tulistunut hänelle kuolettavalla tavalla oli se, että jossain kaiken sen pohjalla tämän täytyi uskoa johonkin.
Kai jokaisen, joka oli joskus ollut toa, oli pakko uskoa johonkin?
”Pahoittelut epäkunnioittavuudestani”, Gee haparoi sanoissaan. ”En tarkoittanut sitä… säälinä. Uskon vain, että on tapahtunut hirvittävä vääryys, joka täytyy korjata. Nazorakit ovat ottaneet useita röyhkeitä askelia tuhotakseen pyhiä ja muinaisia asioita näillä saarilla, mutta tämä on niistä ehdottomasti pahin. Ainakin tähän asti.”
Bakmei vaikutti rauhoittuvan ja langetti entistä julmemman katseen kohti savupilveä.
”Pah. Vihollinen vaihtaa kasvoja, ottaa uusia muotoja ja takoo entistä pelkurimaisempia aseita. Sen voi vangita, sen voi surmata, mutta yksi asia on aina totta. Kun vuodet vierivät, uusi vihollinen ottaa edellisen paikan.”
Guardian kuunteli turagan sanoja niin kunnioittavasti kuin pystyi. Kun tämä piti mietintätaukoa, hän kysyi varovaisesti:
”Olette varmasti surmanneet lukemattomia vihollisia?”
”Sen lupauksen tein, kun minusta tuli soturi.”
”Entä ystäviä?” Guardian kysyi varoen. Ja toivoi, että turaga ei pitäisi sitä rajojen ylittämisenä.
Tämä oli hetken hiljaa, ja sitten tuhahti raivokkaasti.
”Jos et ole valmis siihen, kun astut Ämkoota vastaan, tulet epäröimään. Ja jos epäröit Miekkapirun terän edessä, olet pelkkä typerä ja kuollut piski.”
Merituuli alkoi hajottaa julmaa savupilveä osiin. Sen yläosasta erkani muutama uusi savuinen patsas: kuin suuret siivet kannattelemaan sitä kaikkea tuhoa ja kuolemaa, joka sieltä oli helvetin liekeillä nostatettu.
”Minä tiedän sen, turaga”, Guardian sanoi nyökäten syvään. ”Ja siksi toivoisin, että voisin ymmärtää paremmin häntä. Sanoitte, että Iki… ei ole pelkkä miekka. Että Ämkoo haluaa miekkansa pelastaakseen sielunsa. Minä ymmärrän kyllä, että ase voi olla enemmän kuin ase.”
Se vapautti Valkeasta Turagasta vain pilkallista naurua — sellaista, josta ilo oli raastettu aikain takana. Ja tämä tuijotti Guardiania kuin olisi pitänyt täysin naurettavana, että tämä kehtasi edes verrata kivääriään ikimiekkoihin.
”Ha! Hänen sielunsa. Järjetön rakki… ehkä, jos hän olisi voittanut taistelun itsestään riivaajaansa vastaan, se olisi jonain päivänä voinut olla hänen. Ämkoo voi vain unelmoida sen tien kulkemisesta. Hän käytti toista miekoista, kyllä, mutta rikkinäinen ei voi korjata rikkinäistä. Jos hän on valinnut tulla Viholliseksi, miekka ei kuunaan taivu täysin hänen tahtoonsa. Tai sen olennon, joka kantaa niistä toista.”
”Kertokaa minulle, turaga”, Guardian sanoi kärsimättömänä. ”Kertokaa minulle, miksi miekat ovat tärkeät. Tiedän, että en ole oppienne arvoinen, mutta tällä hetkellä olen ainoa, joka voi pysäyttää Ämkoon. Ja vihollisen, jonka puolen hän on valinnut.”
Bakmei katsoi Guardiania päästä varpaisiin, ja sitten taas silmiin. Hän tuhahti.
”Et ansaitse kuulla miekoista”, hän sanoi tylysti. ”Mutta ehkä jätät minut rauhaan, jos ymmärrät edes, mikä todella on vihollinen.”
Bakmei alkoi jälleen astella ylärinteeseen kohti Holviston synkkiä portteja. Lintukasvoiset demonit kutsuivat luokseen ikivanhoista seinistä. Guardian ei uskaltanut kyseenalaistaa, vaan säntäsi vielä kerran Valkoisen Turagan perään.
Katakombit olivat nielaista hänet.
Demonit ja ritarit ikiaikaisissa seinäkaiverruksissa laskivat ahnaat katseensa Guardianiin, kun hän seurasi hitaasti pimeyteen valuvaa valoa. Turaga Bakmei asteli kiviholveja itsevarmasti niiden ainoana vartijana. Ainoana, joka tiesi, keitä tänne oli haudattu.
He ohittivat kammioita, joiden merkitys oli havissut historian tuuliin. Pöly, savi ja kalma leijaili ja painautui Guardianin kitalakeen. Bakmein askellus oli määrätietoinen — kuin tämä ei edes olisi enää välittänyt, veisikö pimeys Guardianin mukanaan ja jäisikö hän harhailemaan hautakammioihin ikuisesti.
Jälleen uusi tila. Ikiaikaisen pergamentin haju, pöly joka pöllähti ilmaan jokaisella askeleella. Bakmein sauvan kärki paljasti seiniltä toia haarniskoissa, joiden kaltaisia oli tuskin taottu aikana, jonka kukaan muu muisti. Niiden säälimättömät katseet langettivat tuomionsa tunkeilijoiden niskaan, ja Guardian ei ollut varma, olisiko holvisto surmannut hänet jollain vanhan ajan taikuudella, mikäli Bakmei ei olisi ollut hänen seuranaan. Toat kaiverruksissa näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut jotain alkukantaista: kuin jokainen niistä olisi valinnut yhden eläinkunnan suvun, jonka mukaan niiden haarniska oli taottu. Miekat, kirveet, vasarat ja salkoaseet uhmasivat holviston tunkeilijoita uhkaavista kaiverruksista.
Huoneen perällä Bakmein sauvan valo paljasti kääröjä. Loputtomasti pergamentteja, joita vain muinainen kivi oli suojellut elementeiltä. Osa niistä näytti haurastuneen lukukelvottomaksi. Bakmein valkoinen käsi hapuili juuri oikeaa kääröä kymmenien joukosta. Lopulta hän pysähtyi tarttumaan itsevarmasti yhteen niistä.
”Rakki. Sinun täytyy ymmärtää, että vihollinen on vaaninut tohungain järkeä jo ensimmäisestä auringonnoususta asti. Se näivettää, se hajottaa, se tuhoaa. Ja se saa toiset nostamaan miekkansa puolestaan.”
Bakmei ojensi kääröä häntä kohti. Guardian tarttui siihen hyvin varoen.
”Oletteko tekin taistelleet sitä vastaan?”
”Se tarina ei ole sinun kuultavaksesi”, turaga totesi kylmästi. ”Nyt, mene. Ja palaa vain, jos surmaat Ämkoon… ja ymmärrät, miten takoa taas soturin sielun.”
Guardian nyökkäsi syvään, ja laski katseensa hauraaseen pergamenttiin käsissään.
”Minä lupaan vastustaa vihollista kaikin keinoin, mitä minulla on, Turaga”, hän sanoi ja otti varovaisia askelia poispäin, jälleen Holviston synkille käytäville. Aavemaiset linnut kirkuivat aikain takaa kutsuen luokseen helvettiin, mutta Guardian kaivoi muististaan reitin, joka veisi hänet taas kotiin.
Kun hän siellä avaisi käärön, hän ei ymmärtäisi soturin sielua eikä sitä, miten ritari taottiin. Mutta hän ymmärsi, mikä oli vihollinen — sekä sen, että oli pitkään ymmärtänyt. Sen sininen liekki oli polttanut tiensä hänen elämäänsä ja lupaisi polttaa vielä kaiken… ellei joku sitä pysäyttäisi.
Turaga Bakmei jäi seisomaan pergamenttien ja kaiverrosten keskelle. Hän salli katseensa vaeltaa pitkin menetettyjen ritarien menetettyjä katseita menneisyydestä… ja päästi kuivakan naurun kaikumaan käytävillä.
”Hah, vai että vastustaa vihollista, rakki”, hän tuhahti. ”Sinua paremmat ritarit ovat yrittäneet.”
Turaga puristi sauvaansa tiukasti kuin toivoen sen tilalle jotain terävämpää. Oli vain yksi ase, joka oli ikinä puhunut hänelle, ainoa joka oli kuunnellut. Sen jälkeen kaikki muu tuntui turhalta.
”Vielä rangassani henki pihisee. Vielä minussa väki virtaa. Ja vielä maksan sinulle velkani, Avgellan.”
Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Ääni hautautui sateen rummutukseen, tuulen ulinaan, moottorien jylyyn ja aukiolle kokoontuneen väkijoukon hälyyn. Paikallaolijoiden katseet olivat kuitenkin onnekkaasti jo yläilmoissa, joten kaikki osasivat siirtyä ajoissa pois tieltä, kun kymmenmetrinen puuparru putosi taivaalta ja iskeytyi aukiolle. Kuului valtava rysähdys, ja puusälettä ja mukulakiviä sinkoutui joka suuntaan. Osa silpusta osui torille kokoontuneeseen väkeen, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.
Tahtorakista putosi paljon muutakin Klaanin kaupungin ylle. Osia ja lastia iskeytyi kaduille ja katoille, kun vain niukin naukin kasassa pysyvä jättiläiskone kaarsi kaupungin yllä. Aluksen syövereistä ja katolta vyöryvät vesiputoukset saivat nekin kaaosta aikaiseksi — vastikään alkaneessa myrskyssä kastuminen ei ollut ongelma, mutta äkkinäinen vesimassojen putoaminen kaatoi irtaimistoa ja Rumisgonen-operaation loppunäytöstä seuraamaan kokoontunutta kaupungin väkeä.
Tieto Tahtorakin paluusta oli saanut Bio-Klaanissa aikaiseksi suoranaista riemua, mutta Telakan ylpeyden loppukiri osoittautui hurjaksi seurattavaksi. Ilmataistelua kykeni seuraamaan linnakkeen ikkunoista sekä kaupungin katoilta ja aukioilta, ja nyt Tahtorakin päästyä aivan maalisuoralle huomasivat sivustaseuraajat ryminän satavan omaan niskaansa.
Oliko alus putoamassa? Täytyihän niillä joku suunnitelma olla? Tonnikaupalla lentävää puuta ja metallia oli ohittanut Telakan kaukaa meren puolelta, ja nyt vauhdit olivat liian lujat läntiselle lentokentälle tähtäämiseen. Suunnitelma selvästi eli.
Myrsky jyrähti horisontissa kuurouttavasti ja uusi pakokauhun aalto virtasi torin ylle. Matoralaisten virta nosti käsiään päänsä ylle, painautui vasten torirakennuksien seiniä ja heittäytyi kierien märille kiville ihan vain saadakseen jotain suojaa täydeltä sotatilalta ylhäällä ja ympärillä. Oli mahdotonta erottaa äänimaisemasta enää, mikä iskuista oli kaikkien syysmyrskyjen äidistä, mikä ylitse hyökyvistä ilma-aluksista, mikä aallokossa pauhaavasta rannikkotykistöstä ja mikä toa-soturien ilmoille kutsuma kirous nazorak-imperiumia vastaan.
Sota oli todella täällä, jälleen kerran. Mutta Tahtorak lensi yhä — veden ja tuulen piiskaamana, vihollistulen kärventämänä ja montaa potkurin lapaa kevyempänä. Märkää torikivetystä vasten painautuva le-matoran sulki silmänsä ja risti kätensä rukoukseen suuremmilta voimilta. Kunpa koti kestäisi vielä hetken.
Linnan katto
18:46
Jossain kattotasanteilla Rapulinnan katolla sade ja tuuli piiskasi toaa, jota myrsky ei pelottanut. Toisinaan syysmyrskyissä hän kääriytyi sadeviittaan, mutta nyt hän otti sen vastaan koko kehollaan. Hänen täytyi tuntea jokainen tummien pilvien sähköimpulssi, joka janosi päästä kanavoitavaksi. Vesi valui pitkin hänen kullankeltaista panssariaan, kun hän puristi säkenöivät sormensa keihäänsä ympärille.
Katonharjanteelta häneen tuijotti hehkuvasta kentästä se hirvitys, jonka he olivat sinne vasta vanginneet. Siinäpähän mulkoili. Parempi antaa sille kunnon esitys.
”Se putoaa”, Tawa kuiskasi katse tiukasti Tahtorakissa. ”Toimi silminäni. Putoaako se kaupungin päälle?”
Myrskyn läpi kuului ääni, joka ohitti kaikki sitä kovemmat leikiten. Tawa ei tiennyt, missä puhuja oli — mutta puhuja oli äänellään ja olemuksellaan juuri nyt kaikkialla. Hän tiesi, kuinka paljon voimia tältä vei välittää olemustaan joka puolelle sillä tavalla, mutta tilanne oli kiireinen ja tuhoisa.
”Putoaa, mutta älä huoli siitä”, Visokki sanoi telepaattisesti. ”Et voisi tehdä asialle mitään.”
”Ihan todella lohduttavaa”, Tawa tuhahti ja lähti säntämään katonharjannetta alas.
”Puhuin Tongulle ja hän yrittää parhaansa. Pidetään hänet hengissä. Yksi yrittää läpi.”
”Mistä?”
”Kello kahdessa. Pilotti yrittää suoraa laukausta moottoriin. Näin kun hän haaveili siitä.”
Tawa nosti keihäänsä kohti myrskyävää taivasta kuin suurena ukkosenjohdattimena. Ja voi kuinka ahne taivas olikaan. Raudanmakuinen sade piiskasi hänen kasvojaan ja peitti visiirin pisaroiden virtana, yltyvä pilvirintama pimensi valoa vauhdilla… mutta jokin suuri metallinen todella yritti ahnaasti päästä rannikkomuurin yli.
Toinenkin asia kuiski Tawalle. Se asia kuiski pilvirintaman uumenista. Se oli sähköinen, väkevä ja se janosi päästä koskettamaan korkeinta kohtaa, joka kehtasi uhmata taivaan valtaa. Se halusi elää ja kuolla nopeasti ja julistaa maailmalle olemassaolostaan suurella valolla, lämmöllä ja äänellä.
Mikäpä Tawa olisi ollut sanomaan sille ei, hän mietti ja iski keihäänsä vasten kattopeltiä. Sokaiseva välähdys täytti muurinharjat ja jyrähdys seurasi lähes välittömästi perässä — ja voimakkaasti sähköä johtava metalli upposi ulvoen, romahtaen ja kipinöiden Visulahteen.
Moneskohan surma se oli tässä sodassa? Kuinka monta sen rungon sisällä päätyi nyt vetiseen hautaan? Ei ollut aikaa ajatella — sitä paitsi se salama olisi voinut osua myrskyssä uhkarohkeaan ilma-alukseen muutenkin. Hän vain auttoi sen perille.
Tawa haukkoi henkeään ja yritti nähdä myrskyn, sateen ja kaaoksen läpi. Tahtorakista putosi pikku pala keskelle toria — väki kirkui. Ilma oli täynnä lintuja ja viuhuvia ammuksia ja ukkosta ja pelkoa… ja myös toivoa. Pieni pilkahdus toivoa.
”Hän aikoo yrittää laskeutua muurille. Tästä tulee sotkuista. Tongu pyysi olla hetken mielessään yksin, hänen pitää keskittyä. Vaikutti itsevarmalta.”
”Selvä. Luotetaan siihen. Vielä on uskaliaita yrittäjiä?”
”Toivottavasti säikähtivät rannikkovartioston keskitystä. Varo, ettet saa itse salamasta.”
”Tiedätkö sinä, kuka minä olen?” Tawa naurahti hermostuneesti.
Tawa lähti säntäämään ylös kattoa pitkin. Hän kaipasi korkeammalle paikalle, kohti isompia salamoita. Toivottavasti Tahtorak kestäisi — tai muuri. Tai hänen sydämensä.
Admin-torni
19:03
Aluksien määrässä mitattuna Bio-Klaanin historian suurimman sotilasoperaation hermokeskus oli entinen Admin-siiven Neuvotteluhuone 2. Ovessa luki nykyään ”Esikunta.”
”Vihollisalus vetäytyy kohti etelää. Sen lento on epävakaata. Yritämmekö seurata?”, Toa Hain ääni kuului kaiuttimista.
Same nojasi pöytään mietteliäänä ja nosti pöytämikrofonia. Tuhkakuppi pöydällä oli täynnä.
”Uskotko, että saisitte sen alas?” hän kysyi. ”Vedämme jo Lohrakeita takaisin, heidän mukaansa lento-olosuhteet ovat liian vaaralliset.”
”Se menettää korkeutta, ja myrskyllä on vaikeampi pysyä ilmassa kuin pinnalla, Hai sanoi. ”Mutta en usko, että meidän kannattaa seurata sitä. Tämä myrsky… tässä on jotakin väärää. Jopa Haddox haluaa maihin. Meille osui vuoden suurin rajuilma. Ainoastaan Notfun haluaa jatkaa takaa-ajoa, mutta hän on todella humalassa.”
Radioyhteydessä oli pientä häiriötä, mutta niin lyhyeltä etäisyydeltä linja pysyi suhteellisen vakaana.
”Tahtorak on laskeutunut, ja vihollinen on ajettu pois. Tehtävä on täytetty. Tulkaa takaisin sieltä”, Same sanoi. ”Lähetän jonkun linnuista seuraamaan vihollista niin pitkään kuin mahdollista.”
”Hai kuittaa. Ilmoitan muille.”
Sivupöytä palveli kommunikaatiokeskuksen virkaa: siellä oli useita radioita sekä puhelinyhteydet kaikkiin Klaanin olennaisiin tahoihin. Onu-Matoran Vaderilla oli kuulokkeet päässään. Hän seurasi radioliikennettä kaupungin yllä. Keskimmäisellä pöydällä oli valtava määrä karttoja ja lappuja, jotka kuvasivat sotatilannetta mahdollisimman tarkasti. Esikuntaan oli myös siirretty suuri määrä dokumentteja Samen ja Tawan toimistoista kummankin suureksi helpotukseksi.
”Se meni yllättävän hyvin”, Iniko uskalsi sanoa. Hän istui toisella puolen pöytää moderaattorista. ”Kuinka monella saarella on tehty höyrylaivojen, ninjojen ja merirosvojen yhteisoperaatio?”
”Meidän Meri Uija ansaitsee oman kategorian!”, Vaderi huomautti.
”Ja Meri Uijan”, Iniko myöntyi.
Same nyökkäsi. Hän tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli ajanut sotilasjohdon keskittämistä niin kovaa – ja se oli kantanut tulosta. Ilman tehokasta vastaiskua Klaanin päässä Tahtorakista olisi luultavasti paljon vähemmän jäljellä, eikä ollut yksinkertainen temppu siirtää niin paljoa ilmatorjuntaa muureilta merirosvolaivoihin.
”Ei juhlita vielä”, Same vastasi. ”Emme tiedä, mikä tilanne Tahtorakilla on.”
Kesti monta painostavaa minuuttia. Puheluita lähti palokunnalle ja Vartiostolle. Sairaalasiipeen saapuivat ensimmäiset haavoittuneet nopeimmilla ambulanssiravuilla.
Ulkona raivoavalta sateelta kukaan ei kuullut, miten suuri lintu laskeutui linnan katonharjalle. Ikkunoita ei pitäisi saada auki ulkoa, mutta siitä huolimatta litimärkä Otlek oli ilmestynyt ovensuuhun. Hän kuunteli esikunnan keskustelua hetken aivan hiljaa.
”Seurasimme nazorakien ilmalaivaa ulapalle”, hän sanoi lopulta. Useimmat katseet kääntyivät ninjaan. Kuinka kauan hän oli ollut siinä? Samesta tuntui välittömästi epäonnistumiselta, ettei ollut huomannut tulijaa. Amatöörin virhe: häpeällistä. Univaje toki laski valmiutta tässäkin.
Otlek jatkoi.
”Se yritti takaisin saarellemme, mutta myrsky pudotti sen mereen. Se ei uponnut. Se luultavasti hinataan maihin, elleivät veden henget saa sitä.”
”Hyvää työtä. Onko meillä mitään mahdollisuutta viimeistellä sitä?” Same kysyi.
Iniko hieroi mirunsa leukaa.
”Ilman tätä myrskyä, toki. Mutta lohrakien ei kannata lentää tuossa kelissä, eikä linnuissa ole tarpeeksi tulivoimaa. Se on liian kaukana kaikelle muulle. Paras toivoa, että alus pysyy korjattavana mahdollisimman pitkään.”
Otlek nyökkäsi. ”Täytyy tyytyä siihen voittoon, minkä me saimme.”
19:23
Tongu eteni käytävällä määrätietoisen arvokkaasti ilman liiallista kiirettä. Omasta puolestaan hän oli hoitanut aika tavalla Bio-Klaanin yhteisiä asioita tälle päivälle. Oli tietenkin vaatinut jätiltä irti päästämisen taitoa antaa lääkintäjoukkojen hoitaa aluksen läpikäynti ja haavoittuneiden tarkastaminen – sen verran tuntuvasti Munakennon viimeinen tykistö- ja liekkikeskitys oli Tahtorakia murjonut. Mieluusti kapteeni olisi nähnyt koko miehistönsä (ja Gnatoriuksenkin väen) rivissä ennen suuntaamista mihinkään kokoukseen. Mutta samalla hän oli hyvin väsynyt – adrenaliini oli poistunut kehosta ja viime yön kahden tunnin unet olivat alkaneet painaa.
Bladis rullasi valkoisen titaani Kindakin työntämänä Tongu perässä. Moderaattori vaikutti jokseenkin hermostuneelta, ties mistä syystä. Tongu mietti, milloin Bladis oli edes viimeksi käynyt saaren ulkopuolella. Ei ilmeisesti ihan hetkeen.
He kääntyivät kulmauksesta ja olivat törmätä Daiweniin ja Kengboon. Po-matoralainen oli huomattavan uitetun näkönen ja kietoutunut märkään vihreään pyyhkeeseen, johon oli kirjailtu rommipulloja ja kuolleita hippejä.
”Mistä te siihen tupsahditte?” kysyi Tongu ällistyneenä.
”Merestä”, sanoi Kengbo.
”Satamasta oli lyhyempi matka”, selitti Daiwen. ”Manöveerisi sai Kengbon putoamaan, ja minä hyppäsin perään, kun patterin ammukset olivat muutenkin jo loppu. Yön Tärtän tai mikä se nyt tällä kertaa onkaan perämies hinasi meidät kannelle.”
”Voihan Karzahni”, sanoi Tongu. ”Ööh, olen pahoillani. Putosiko muita…?”
”Ei niin että olisin huomannut”, totesi Daiwen. ”Ihan hyvä sen palon sammutus kuitenkin oli. Että ei sillä.”
”Minä ainakin saan pahanlaisen flunssan”, sanoi Kengbo surkeana, mutta piristyi vähän. ”Silti hei. Rumisgoneen ja takaisin!”
”Jep jep”, sanoi Daiwen, ja taputti ampujapariaan olalle. ”Ottaisit sentään sen pyyhkeen jo pois. Tuon sateen jälkeen se ei kuivaa enää ketään.”
Tahtorak
19:26
Garson kiipesi tikkaita ulos Tahtorakin pohjarakenteiden aukosta. Se oli melkein samalla korkeudella kuin kaupunginmuuri, jota vasten Tahtorak nojasi kuin hengästynyt juoksija uskomattoman suorituksen jälkeen. Kastanjaportti oli aivan aluksen vieressä, ja keula oli melkein Kenturion yläpuolella. Suurin osa ilmalaivan pituudesta oli muurin ulkopuolella. Takaosan laskeutumistelineet olivat uponneet jo metrin mutaiseen maahan.
”Jep, siinä kaikki”, hän nyökkäsi.
Tehmut nyökkäsi helpottuneena. Aluksessa ei ollut enää ketään. ”Hyvä. Seuraavaksi järjestämme turvavyöhykkeen aluksen ympärille — vartiosto voisi auttaa tässä — ja koostamme tiimin tarkastamaan vaaranpaikat. Missä on isoin sortumavaara, onko jossain vaarallinen painetaso, no, tiedätte kyllä. Garson, ota Ankhtor ja Kormakh, te tiedätte parhaiten, keitä tiimiin kannattaa ottaa. Ja menkää aikaisin nukkumaan, kukaan teistä ei toimi tällä hetkellä täysillä tehoilla.”
Garson vastasi myöntävästi, mutta ennen kuin hän ehti käydä toimeen, Tehmut kysyi vielä: ”Luuletko, että Sava irtoaa tänään enää hommiin?”
Ta-matoran pudisti päätään. ”En ole varma. Hän taitaa olla ihan tuossa parin kontin takana Voorsin lääkittävänä.”
Tehmut kiitti tiedosta ja meni katsastamaan tilanteen. Tosiaankin, Voors tarkasti loppurytäkässä loukkaantuneen miehistön tilannetta, ja tunnusteli parhaillaan Savan pääkoppaa. Voors kertoi Savan täräyttäneen päänsä laskeutumisen aikana, mutta tulevan kunnon vuodelevolla kuntoon. Muutenkin lentoturvallisuuden osalta tietäväinen miehistö oli selvinnyt pakkolaskusta melko vähillä vaurioilla. Huonoimmassa kunnossa vaikutti olevan Snowie, jonka vasen käsi roikkui velttona.
”En tiedä mitä teemme tuon sinun vammasi kanssa”, Voors pudisti päätään. ”En valitettavasti osaa korjata lumiukkoja kovin hyvin.”
Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ei se mitään, aika harva osaa… yleensä naarmuni paranevat aika nopeasti.”
Hän vilkaisi kyborgi-nazorakin laserammuksen haavoittamaa kättään. Jokin hyökkäyksessä oli saanut hänen koko kätensä lamautumaan. Niin ei yleensä käynyt. Mutta ehkä Kepe osaisi auttaa? Tai ehkä Kupe – harvassa olivat sellaiset harmit, joita se toa ei osannut hoitaa.
”Linnakkeessa saa tarvittavaa lääkintäapua, kun akuuteimmassa vaarassa olevat on vakautettu”, Voors vakuutteli.
Tehmut nyökkäsi, toivotti haavoittuneille hyvää vointia ja meni selvittämään hätäkorjauksissa tarvittavien materiaalien ja työkalujen kuljetuksia. Paljon oli vielä tehtävää ennen kuin tilanteen saattoi sanoa olevan hallussa, mutta Tehmut tiesi miten toimia. Tahtorakin miehistö oli enemmän kuin kantanut kortensa kekoon operaation aikana. Nyt oli hänen vuoronsa.
Tahtorakin alaosa pitäisi rakentaa uudestaan, mutta sitä ei kannattanut aloittaa ulkona ja sateessa. Myös toinen sivumoottori saisi odottaa, että alus saataisiin Telakalle. Ensin se pitäisi ehostaa lentokuntoon muutaman sadan metrin siirtoa varten. Näin isoa ilmalaivaa ei voinut hinata maata pitkin, eikä sitä muutenkaan saisi Telakan sisään kuin katon kautta. Pitäisi aloittaa potkureista. Alapropelli oli säpäleinä, ja ylemmästäkin puuttui lapoja. Tongu oli maininnut linnoitukseen kiitäessään jotain irronneesta ruorista ja jumittuneesta peräsimestä. Työ ei loppuisi ihan heti, mutta olisipahan jotain vastapainoa ainaiselle sotimiselle.
Admin-siiven taukohuone
19:27
Tongu ja Bladis saatettiin admin-tornin mukavaan sivuhuoneeseen, mitä oli viime aikoina käytetty lähinnä mieliseikkailuihin. Lämmin juoma porisi liedellä toivottaen voipuneet työmiehet tervetulleiksi. Same sulki oven toverien perässä ja taputti kanssamoderaattoriaan napakasti selkään. Sitten hän pysähtyi Tongun edessä ja ojensi tälle kätensä tiukkaan puristukseen.
”Hyvin tehty”, Same sanoi.
Administo oli jo paikalla ja viittoi saapujia istumaan lämpimän kupposen ääreen. Kukaan seurueesta ei vaikuttanut olevan edustavimmillaan: valvottu tai vähintään huonosti nukuttu yö alkoi vajota raskaaksi viitaksi ylle harmaan syyspäivän taittuessa pimeään, myrskyiseen iltaan. Tawan olkapäillä lojui pyyhe sotilaallisen pikasuihkun jäljiltä — tai sitten hän oli saapunut tänne suoraan katolta. Jotenkin tässä univajeisessa tunnelmassa hierarkia ja muodollisuus olivat jääneet kaikilta täysin narikkaan.
Bladis ja Tongu nappasivat kaakaukupilliset, ja hiljaisuuden rikkoi lopulta Visokki: ”Operaatio taisi olla menestys — ainakin pääpiirteiltään.”
”Menetimme Tagmarin, ja Hoto on huonona”, sanoi Tongu vakaasti ryystettyään kupillisen. ”Ja yhden matoranin uusista. Mutta täällä ollaan. Ruokaa, aseita, jopa lisää sotureita. Ja evakoilla meni kaikki hyvin. Ja ennen muuta: nazorakien sotasuunnitelma jauhotettu.”
”On mahdotonta tehdä mitään tällä skaalalla ilman uhreja”, Same sanoi. ”Nazorakien vastaiskun massiivisuuden huomioiden on hämmästyttävää, että määrä pysyi kahdessa.”
Se oli kai Samen yritys lohduttaa. Kylmän matemaattisestihan asia oli näin — mutta kun uhrille annettiin nimi ja kasvot, jotka ainakin osa tunsi, oli sitä vaikea työntää täysin sivuun.
”Tiedän. Se on vähemmän, kuin mitä arvioin etukäteen. Mutta silti, kaksi kokonaista ja loputonta henkilöä.” Tongu kohautti olkiaan. ”Luulen, että vastapuolen tappiot lasketaan vähintään kymmenissä.”
”Useissa kymmenissä”, Bladis kehaisi. ”Pelkästään lentokoneita putosi jotain kuusi, ja jääkäreitä oli monta kymmentä. Puhumattakaan sotalaivasta, jonka donkkasit aiemmin.”
Vaisusti kupillistaan tuijottanut Tawa havahtui. ”En pidä toki siitäkään, että laskisimme tätä vaihtokauppana. Mutta on helpottavaa kuulla, että evakot pääsivät perille ilman ongelmia.”
Visokki katsoi Tawaan niin pitkään, että muutkin tajusivat, että tämä jätti jotain sanomatta. ”Tawa, vaivaako sinua jokin?” hän kysyi.
”Turhat asiat, joita ei voi muuttaa”, Tawa vastasi voipuneena. ”Nimittäin se, etten voi olla miettimättä, olisiko kyytiin mahtunut vielä enemmän niitä, joiden ei kannata jäädä odottamaan talvea. Ja se, että tämä ei varmasti onnistu toista kertaa samalla tavalla.”
”En voi lentää Tahtorakilla ainakaan pariin kuukauteen”, sanoi Tongu. ”Ja niille, jotka jäivät, on nyt paremmat mahdollisuudet. Murhe pois! Tagmarkin olisi voinut pudota tavallisella partiolennolla. Lohrakien osa on vaarallinen. Ja hänen lentäjänsä selvisi.”
”Sitä paitsi ne, jotka jäivät, jäivät vapaaehtoisesti. Tässä ollaan. Tänne olemme valinneet jäädä. Ja valitsemme jatkossakin.”
Lähes koko seurue pysähtyi outoon uuteen lohdullisuuteen, joka Visokin sanoista kaikui. Myös tämän katse oli murheellinen, mutta jotenkin puhdistuneella tavalla. Kenellekään Bio-Klaanin johdossa ei ollut salaisuus, minkälaisen mielentilan kanssa Visokki oli sairaslomalleen lähtenyt. Nyt… tämän äänessä jotain uutta. Ja ehkä tuttua päättäväisyyttä, joka oli ollut hetken piilossa.
”Oliko teillä vielä arviota, kuinka pitkälle tuomanne ruokalasti riittää?”
”Talven yli, jos kiristämme vyötä”, sanoi Tongu yliolkaisesti. ”Mitä pidempään saamme rukilaisilta kalaa, sitä vähemmän pitää kiristää. Saimme hyvää kunnon ruokaa. Ei mitään hätäkorviketta ja säilyketölkkejä. En huolehtisi siitä.”
”Säännöstely lienee silti turvallista. Kaikille tarpeensa mukaan. Tällainen sota hävitään siinä kohtaa, kun nazorakit saavat meidät kärsimään pelkästä odottelusta. En voi alleviivata liikaa, kuinka tärkeää oli, että tämä onnistui.”
Ne sanat saivat heidät muistamaan, että Visokki oli kerran ollut osana samankaltaista valloittaja-armeijaa, jotka tapasivat odottaa, miten vastustaja alkoi syödä omiaan. Same katsoi adminia ja nyökkäsi hiljaa.
”Niin, säännöstely, juu”, pohti Bladis. ”Mutta ehkä sitä onnistumista voisi alleviivata myös muuten. Se sota hävitään myös silloin, kun porukka ei enää jaksa. Nyt kun einestä on, niin miten olisi kunnon juhla-ateria koko porukalle? Meinaan ihan kaikille. Niiden kunniaksi, jotka jäivät tänne kärsimään kylmää ja säännösteltyä talvea. Ehtiihän sitä laskemaan, eikä syöty ruoka mene hukkaan.”
Visokki katsoi Bladista myöntävästi. ”Tarvitsemme voittoja. Ja niistä, jotka onnistumme saamaan, täytyy pitää ääntä.”
”Huono keli uusille rantajuhlille”, Tawa sanoi hymähtäen. ”Ehkäpä linnakkeeseen mahtuu, ja vähintään lähiympäristöön. Voisin pyytää Xelaa varaamaan pari tilaa katutasolta ja…”
Hiljaisuus kesti pari sekuntia liian pitkään. Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
”Voi perkele”, hän kuiskasi.
”Voin ottaa muutamia väliaikaisia hallinnollisia vastuita seuraajaa etsiessä”, Same sanoi rivakasti.
”Sinulla ei ole siihen aikaa”, Bladis sanoi automaattisesti kuppi suun edessä.
”Ei niin,” Same nyökkäsi. ”Ei tarvitse muistuttaa.”
”Minullakaan ei sitten ole. Tämä ei ollut sellainen ehdotus.”
”Enkä sinua ehdottaisi, vaikka olisi.”
Muut miettivät hetken, halusivatko Bladis ja Same jollain henkisellä tasolla vain vääntää tästä, vai saisiko tämän myös keskeyttää. Visokki lopulta päätti tehdä niin.
”Minä pääsin juuri sairaslomalta. Voin ottaa tämän hoidettavakseni.”
”Milloin muka pääsit?” Tawa mutisi.
”Juuri äsken. Päästin itseni.”
Tawa tuijotti parasta ystäväänsä väsyneen kiukkuisesti protesti valmiina huulilla. Se ei muotoutunut sanoiksi: eipä siitä olisi ollut enää hyötyä.
”Onnea ihmeparantumisesta”, sanoi Tongu. ”Merkittävällä strategisella voitolla voi olla yllättäviä vaikutuksia.”
”Ollakseni tosissani minulla alkoi olla vähän tylsää. Ja asioiden saaminen aikaiseksi auttaa eteenpäin.”
”Niin…” Bladis kohautti olkiaan. ”Tai ehkä sinä tarvitset harrastuksen. En ole ihan varma, tehdäänkö visorakeille prätkiä…”
”Minulla on itseasiassa jo jonkin verran kokemusta”, Visokki sanoi. ”En saanut sitä tuotua mukanani Klaaniin, pelkään että se ruostuu jossain päin Eteläistä mannerta.”
”Mutta hei vau”, Bladis sanoi. ”Kunnioitan. Moottoripyörät sopii kaiken muotoisille kehoille, ei ole tekosyitä olla yrittämättä!”
”Tawa taas oli ihan kelvoton kuski. Onneksi siellä ei ollut nopeusrajoituksia.”
”Hei”, Tawa murahti.
”Luulen lentäneeni äsken isoa ilmalaivaa vastuuttomammin kuin kukaan koskaan, että tervetuloa kerhoon vaan”, sanoi Tongu.
Sade piiskasi ikkunaa, kun Bio-Klaanin operatiivinen johto siemaili kuumia kupposiaan. Pöydällä oli enemmän asioita kuin kenelläkään olisi epämääräisesti nukutun yön jäljiltä kapasiteettia käsitellä. Tawa näytti keräilevän itseään ja listaa asioista, jotka sujahtelivat hänen päänsä läpi.
”Miten kauppatoimitus sujui? Pidän ehkä jälkikäteen ihan järkevänä, että minä tai Visokki emme olleet siellä diplomatiasyistä — ihan siltä varalta, että siellä on vielä Ämkoota edeltävän merirosvokuninkaan uskollisia, ja heillä on pitkä muisti…”
Bladis vilkaisi Tonguun. Apua ei herunut siltä suunnalta.
”No siis… Hyvin! Klint oli ihan… ööh… herttainen kaveri. Oikein joviaali. Ei kantanut kaunaa tähän suuntaan, hah hah.”
”Saimme paljon aseita”, Tongu nyökkäsi.
”Se on hyvä. Ja ilmeisesti ilman liiempiä konflikteja Rumisgonen päädyssä?” Visokki kysyi. ”Hyvä jos koko maailma ei vihaa meitä.”
Tawa juuttui tuijottamaan keskustelun ohi Bladikseen, joka hieman kiemurteli pyörätuolissaan.
”Saimme aseita, joo. Manos lähetti meille paljon aseita. Tai siis maksoimme niistä tietenkin naurettavan ylihinnan jos meillä olisi oikeasti ollut mahdollisuus muuttaa ne taulut käteiseksi etukäteen… Mutta ööh kyllä se teki sen niin kuin, ei skalpeeraten vaan enemmän sydämellisesti.”
”Anteeksi, kuka on Manos ja kuka on Klint?” Tawa kysyi.
”Sama kaveri, sama kaveri. Vähän niin kuin… Gee ja Guardian… Tai no oikeastaan Klint ei taida olla lyhennys Manoksesta, tai toisinpäin. Mutta meinaan, ei nimi miestä pahenna, niin miksi kaksi pahentaisi, ha haa.”
”Puhummeko merirosvokuninkaasta?” Same yritti auttaa parhaansa mukaan Bladista pois tästä kuopasta. Joskin kiinnostuneena siitä, miksi hän valitsi vielä maata siellä.
”Joo. Siis eräänlaisesta Rumisgonen Taw- no niin.”
”Ja sehän on… hyvä asia, jos hän ei pidä meitä uhkana vallalleen?” Visokki kysyi tietäen täysin, että tässä oli vielä todella iso mutta.
”Ei, ei, hän ei ole sellainen mies”, Bladis nyökytteli. Ja pudisti päätään.
Tawa tuijotti Bladista syvään.
”Minkälainen mies hän on, Bladis?”
”Hän on… hän on… hän pyysimeitäkysymäänsinultajoskohänhaluaanaimisiin Klintin eli Manoksen kanssa. Ja päästin Gekon menemään! Se oli niin surkeana!”
”… mitä?” sanallisti Visokki koko seurueen tunteet. Samalla sekunnilla Tawa nousi sohvalta, asteli tilan takaseinälle ja avasi sen lokeron, jonka sisältöä Gee nimitti ”tymäkämmän diplomatian lubrikanteiksi”. Tawa istahti alas, kaatoi kaakaoonsa kirkasta nestettä lasipullosta ja ojensi pulloa vierellä istujille. Same kieltäytyi kohteliaasti, Bladis otti hermostuneesti pullon vastaan ja nykäisi yhdet jyrkät sekunneissa alas.
Tawa vetäytyi syvemmälle sohvaan viinakaakaunsa kanssa ja tuijotti tyhjyyteen.
”No ei ihme, kun sitä ei näkynyt paluumatkalla!” huudahti Tongu.
”Gekko… livahti mukaan?” Visokki kysyi.
”Salamatkustaja. Löytyi hiilikasasta menomatkalla”, selitti Tongu.
”Ja valitsitte päästää hänet Rumisgonen kaduille?”, Visokki kysyi tyynesti.
Bladis nielaisi. ”Hän sanoi mieluummin kuolevansa kun palaavansa. Minun piti tehdä valinta, ja lähdön hetki oli lähellä.”
Same tarkkaili Bladista hyvin pitkään, mutta ei lopulta sanonut mitään. Tawa ryysti juomaansa hiljaa mutta kipakasti. Visokki nousi seisomaan ja käveleskeli hetken mietteliäänä.
”Tämä ei sovi siihen, miten olemme petturitutkimuksen ehdot sanelleet. Ensin Kapura, nyt Gekko… vaikka on toki totta, että jos Avde haluaa petturinsa ulos Klaanista, hän ei tarvitse siihen meidän kyytiämme. Enkä minä rehellisesti usko, että se on Gekko – hänen selvityksensä suhteen on tehty jo ylilyöntejä. Mutta en silti tiedä, mitä ajatella tästä.”
Bladis päästi pitkän uloshengityksen. ”Joo, en minäkään uskonut. Seuraava ylilyönti olisi ollut Gekon ampuminen siihen paikkaan. Ei vaikuttanut ’ehtojen’ mukaiselta.”
”Ei niin. Ja uskon, että Avde olisi jollain tapaa voittanut siinä — todistanut meille jotain, jota hän on yrittänyt todistaa kaiken aikaa. En ole vain varma, oliko hänen päästämisensä pakoon hyvä idea.”
Same huokaisi.
”Ei se varmasti ollutkaan. Mutta se on valinta, jonka Bladis teki, ja nyt elämme sen kanssa.”
Tawa nojautui eteenpäin kupillisensa kanssa ja painoi vasemman kätensä sormia ohimolleen.
”Jos teitä ei haittaa palata siihen toiseen asiaan”, Tawa sanoi. ”Niin haluan nyt varmistaa, että olenko univajeessa, vai sanoitko että hän haluaa… naimisiin?”
”Gekko?” Bladis töräytti. ”Ei. Tai en minä tiedä. Toivottavasti se löytää jonkun tomeran tantan joka auttaa sitä kehittämään selkärangan. Klintiä minä. Tai Manosta. En minäkään tiedä kumpi se on. Merirosvokunkku kuitenkin.”
”Selvä”, Tawa sanoi. ”Miksi?”
”Tuo on aika henkilökohtainen kysymys”, sanoi Bladis.
”Välittikö hän mitään viestiä? Kuka hän ajattelee minun olevan?” Tawa sanoi kovaäänisemmin ja ryysti juomaansa.
”Ööh… ’Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista’ sanoi se, tai jotain… ja taisi tavoitella ’Välisaarten valtakuntaa ekaa kertaa yhdistettynä Kalmah-kaanin päivien jälkeen’. Valkoinen kuningatar? Eikun kirkas. Niin ja siis sotaliitto, rakkausliiton ohella. Kuuskyt kaljaa, siis kaljuunaa, merirosvoarmada, sitä rataa.”
”Eli… poliittinen avioliitto?” Visokki yritti auttaa. ”Merirosvokuningas ehdottaa liittoumaa?”
”Nooo… Ei se nyt pelkästään poliittiselta kuulostanut”, virnisti Bladis kaameasti. Tawa tuijotti tätä silmät pyöreinä toivoen jotain enempää. Mitä tahansa.
”Alkaa kuulostaa siltä, että teidän olisi pitänyt pyytää alennusta”, sanoi Tongu.
”Selvä. Seuraava tärkeä kysymys on toki, että…” Visokki hillitsi itseään noin kymmenen sekuntia, ”olihan se edes kuuma?”
Tawa näytti siltä että oli räjähtämässä entistäkin pahemmaksi myrskyksi ns. just nyt.
”Ei se kai minun asiani ole. Adminiasia”, Bladis sanoi mahdollisimman neutraalisti.
Tawa epäonnistui olemaan kihisemättä ääneen, nousi ylös sohvalta, saapasteli viinakaapille ja alkoi kaivaa epätoivoisesti jotain nykyistä vahvempaa.
”Ihan puhtaasti poliittisesti ajatellen… olisiko tämä hyvä idea?” Visokki kysyi.
”EI!” Tawa huusi huoneen toisesta päästä.
Same sen sijaan näytti tekevänsä laskutoimituksia mielessään.
”Puhtaasti sotilaallisesti ajatellen kuudenkymmenen aluksen laivasto – sekä auktoriteetti saada Välisaarten merirosvot tukemaan sotaamme – voisivat riittää jopa merisaarron murtamiseen.”
Selakhi piti pienen tauon.
”Ja mistä sitä tietää… voihan se olla hottiskin.”
”Bladis, kaipaamme detaljeja. Mikä Manos/Klintin laji on? Matoran? Useimmat merirosvokapteenit ovat matoraneja.”
”Se oli niitä etelän titaaneja. Harteikkaat raamit ja aika pistävä katse. Kalliin näköiset jalkapanssarit, mutta vähän epäsiisti parta. Iso pyssy lanteilla. Ihan rouhee kokonaisuus, mutta… sillä oli sen oma logo kirjailtuna hattuun. Puolia ja puolia, sanoisin.”
”Okei, lihasta löytyy, ja egoa… iso pyssy, vahva henkilöbrändi… kuulostaa vähän kornilta ukolta, mutta toisaalta nähdäkseni ihan sinun tyyppiäsi?”
”MINÄ LOPETAN SINUT!”
”Tuntuu siltä, että tässä voisi olla viisasta antaa vähän mietintäaikaa”, Tongu sanoi. ”Avioliitto on iso valinta.”
”On, totta kai”, Same sanoi. ”Ja henkilökohtainen. Vaikkakin strategisesti näen tässä useita etuja.”
”Sitten vaan Rumisgoneen treffeille ja takaisin”, Bladis nauroi jo rennompana.
”Ilmoitan, kun M/S Romantic on lähtövalmiina”, totesi Tongu.
Tawa nojasi viinakaappiin ja päästi epäkoherentteja kiukkuisia ääniä. Visokki katsoi alaisiaan pitkään ja sanoi vain näille: ”Olen valitettavasti sitä mieltä, että tämä on oikeasti hyvä idea. Ei kuulosta kovin älykkäältä tyypiltä… mutta sitäkin vaikutusvaltaisemmalta. Olisikohan tästä oikeaa hyötyä?”
”Minä kuulin luotettavasta lähteestä, että ’hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen’. Voisi olla huonomminkin”, sanoi Tongu.
”Tuota, kyselisin Veryamusingiltä tästä”, Bladis kertoi. ”Hän oli kunnolla perillä kaikesta tästä merirosvopolitiikasta. Veryamusing kuitenkin selitti, että kyllä se Manos on ihan okei pohjalla, mutta varoitti kuitenkin, että meno on myrskyisää. Tai haha, tiedetäänhän me, kun Mäksäkin päätyi kuninkaaksi yhdessä kohtaa. Että se laivasto olisi meillä ainoastaan, jos jäbä pysyy vallassa.”
”Ja pitää aina muistaa, että liittolaisuudet ovat kaksisuuntaisia”, Same mietti. ”Olisi valitettavaa, jos joutuisimme lähettämään vaikka Matoro Mustalumen jollekin merirosvoseikkailulle kesken sodan.”
”Se on nyt toki ihan standardihommia”, Bladis sanoi. Kaikki nyökkäilivät.
”Tiedättekö, minä varoitin Tawaa aikoinaan tästä. Jos perustamme turvapaikkamme Välisaarille, saattaa tulevaisuutemme olla täynnä romminkatkuisia, veijarimaisia merirosvoepisodeja.”
”Miksi rommi on loppu????”
”Ostin sinulle pullon”, huusi Tongu nurkkaan, ”tai oikestaan sain kaupan päälle. Se on kyllä viiniä. Mutta hyvää.”
Ennen kuin Tongu ehti saada viimeistä lausettaan loppuun, Tawa vohki pullon salamannopeasti ja katosi taas jonnekin sohvan taakse.
”Ai niin joo”, Bladis sanoi kuin olisi muistanut jotakin tärkeää. ”Klint kuulemma yritti keittää Äksän rasvakeittimessä. Siinä niiden veijarimaisessa merirosvoepisodissa.”
”Nyt vai?” Tongu kysyi.
”Ymmärrän toki. Iso mies, paljon syötävää.”
”Tarkoitatko, että Äksä on iso mies joten Äksässä on paljon syötävää, vai että Klint on iso mies ja tarvitsee paljon syötävää?” kysyi Same.
”Kyllä”, Visokki sanoi, ja vaikutti ettei aikonut jatkaa.
”Ei nyt, kun sillä jollain reissulla, sillä millä Äksä ja Matoro kohtasi sen. Ei hajuakaan mikä juttu, jotain Nimda-juttuja”, Bladis kertoi.
”Standardihommia taas”, Same nyökytteli tietäväisenä.
”No mutta, laitetaan nämä häät seuraavaan kokoukseen. Joskin olen tosi loukkaantunut, jos en ole morsiusneito.”
”OLET JOS ET OLE KUOLLUT”
”Tämä keskustelu tapahtui nähdäkseni täysin epävirallisissa merkeissä”, Same sanoi, ”joten oikea mielipiteeni tästä saattaa olla kolmas, salainen vaihtoehto.”
”Kuulostaa pahalta. Annetaan sille hetki.”
Yksi toisensa jälkeen kokouksen osalliset jättivät Tawan käsittelemään yllättävää avioliittotarjousta itsekseen. Oli mahdotonta tietää, millä vakavuuden tasolla tilanteen poliittisia kuvioita harkittiin… mutta prosentti ei ainakaan ollut nolla.
Linnan aula
20:47
Sisä-aulassa värjötteli kummallinen seurue: yksi toa ja parikymmentä matorania näyttivät sään ja sodan pieksemiltä ja karskeilta, mutta juuri silloin he lähinnä ihmettelivät aulan suurta kokoa, sen suuria seinävaatteita ja kivimosaiikkeja, ja omituisia kulkijoita, jotka tulivat tervehtimään heitä. Bio-Klaani oli heille aivan uusi maailma. Toa Voyager oli paikalla, ja selitti jotakin tulen toalle. Heille oli tuotu kuumaa juotavaa.
Tawa nyökkäsi ja laskeutui portaita niin nopeasti kuin uskalsi niillä promilleilla. Hän mietti, oliko koskaan toivottanut ketään tervetulleeksi Klaaniin niin surkeassa edustuskunnossa? Eipä sillä, että tulijat olisivat näyttäneet siitä piittaavan. Tulen toan viittakin oli säälittävässä kunnossa, ja tulijat näyttivät kovin varautuneilta. Useimmat matoraneista olivat aseistautuneita.
”Tässä se Tahun kopla on”, Tawan mukana tuleva jättiläinen sanoi ja viittoi näiden suuntaan, vaikkei sitä oikeastaan tarvittu. ”Minä lähden nyt katsomaan, että Telakalla on kaikki kunnossa.”
Väsyneenä ja hieman horjuvana sähkön toa asteli seureen luokse. Ihmettelevien klaanilaisten aura väistyi kuin itsestään. Tawa veti syvään henkeä. Vielä yksi virallinen tapaaminen, hän toisteli itselleen. Jokainen neuroni ja lihas totteli häntä matemaattisella tarkkuudella. Kun tämä olisi ohi, hän pääsisi taas ylös eikä etenkään kertoisi illan törkeimmästä käänteestä peilikuvalleen. Klint/Manos olisi toisen illan ongelmia.
”Tervetuloa Bio-Klaaniin”, Tawa yritti hymyillä. ”Olen Tawa. Taidan olla vastuussa tästä paikasta.” Se ei ollut kovin virallista. Hän ojensi kätensä etummaisena olevan toan suuntaan.
”Olen Tahu, tulen henki”, hän sanoi yllättävän virallisesti. Hänen kädenpuristuksensa oli hyvin jämäkkä. ”Tässä on urhea seurueeni. Olemme tulleet helvetin pitkän matkan löytääksemme saarenne.”
Matoranit esittäytyivät. Tawalla oli hyvä kasvomuisti, mutta siinä tilanteessa oli täysin mahdotonta opetella kaksikymmentä nimeä. Gael, vanha onu-matoran, esittäytyi ensimmäisenä. Ko-matoran Datuelilla oli valtava kivääri.
”Minä vähän jo kerroin heille paikoista, neiti admin”, Voyager sanoi ja nyökkäsi.
”Kiitos, Voyager”, Tawa nyökkäsi ja katsoi taas Tahua. ”Kuulin, että yksi tovereistanne ei ole täällä kanssamme. Syvimmät osanottoni.”
Se meni tosi hyvin, Tawa sanoi. Se meni niin hyvin että hän sai täysin haudattua sen sentimentaalisuuden puuskan, jonka hän toisessa tilanteessa olisi päästänyt täysin valloilleen. Oli sitä diplomatiaa aiemminkin tehty tässä tilassa. Kaikki oli menossa ihan todella hyvin.
Tahu katsoi lattiaan. ”Nuto oli hyvä soturi. Hän on nyt Initoin saleissa.”
”Kuulin, että teitte parhaanne auttaaksenne meitä. Kiitän teitä koko Bio-Klaanin puolesta. Voitte totta kai jäädä tänne, jos niin haluatte. Valitettavasti kaupunkimme ei ole… aivan niin mukava kuin se on joskus ollut.”
Mukavaa oli ollut mm. Bio-Klaani PsyFestillä. Olisipa hän edes kolme prosenttia yhtä pihalla nyt kuin silloin. Se olisi tullut tarpeeseen.
”Me selviämme”, Tahu vastasi ja katsoi epäilevästi korkean salin kattoon kuin epäillen sen sortuvan milloin tahansa. Sitten hän käänsi taas katseensa adminiin.
”Toa Tawa”, Tahu sanoi kummallisen pohtivana. ”Vanha Gnatorius opetti, että nimi kuuluu salamoiden alku-toalle. Tuli taivaasta, se mitä on Tahun ja Lewan välissä.”
Tawa ei oikein ollut varma, miten reagoida siihen. Se tuntui omituisen suurelta kunnialta, eikä hän ollut kuullut ajatusta aiemmin.
Tahun ja Lewan välissä…hetkinen, eihän… eihän tämäkin yrittänyt iskeä häntä?
Voi helvetti.
Tawa veti syvään henkeä ja projisoi jokaisen sisällään kipinöivän helvetin lieskan siihen myräkkään, joka merellä teki tuhojaan. Diplomatia. Diplomatia oli helppoa. Ihan riippumatta siitä miten kovat nousut oli päällä. Ikinä ei ollut syytä tapella humalassa. No välillä oli. Nyt ei ollut. Vielä.
Tämä tyyppi oli sentään kuuma. Ainakin hyvin kirjaimellisella tavalla. Ei. Nyt hei.
”Toa Gnatorius tunsi tarut hyvin”, hän sanoi lopulta. Luoja, hän ei ollut ajatellut Gnatoriusta varmaan vuosikymmeniin. Nyt se tuntui jopa hieman pahalta – ei kadonnutta klaanilaista voinut loputtomiin miettiä, mutta silti. Se sentimentaalisuuden purkaus varmasti näkyi hänen kasvoillaan.
Äkkiä Tahun silmiin syttyi loiste. Hänen äänensä oli jylhä.
”Turaga Gnatorius opetti minulle kaiken, mitä minä olen. Hänen Kohtalonsa oli kaatua, jotta me voisimme selvitä. Hän… hän käski kertoa Toa Tawalle, että suoritti tehtävänsä. Ja helvetisti muuta. Kukaan meistä ei olisi hengissä ilman häntä.”
Se pysäytti Tawan. Muistot palasivat sirpaleina. Ilman toa oli tuntunut vanhalta jo silloin. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä, nauranut viettävänsä eläkepäivänsä Klaanissa. Se oli ollut silloin vain puulinna ja pieni kylä. Toia oli ollut kourallinen, jos sitäkään.
Tämä oli aivan liikaa nyt. Tunnetiloja saisi olla enintään kolme kerrallaan, enempi oli liioittelua. Gnatorius oli ollut… mukava mies. Viisas, rauhallinen. Sellainen, jonka poismeno iski entistä lujempaa, koska oli vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi hänelle mitään pahaa.
”Rauha hänelle”, Tawa sanoi hiljaa ja hikkasi kuuluvasti.
”Me emme oikeastaan tiedä että mikä se helvetin tehtävä oli”, Tahu huomautti.
Tawan oli pakko hymähtää. Muistiko hänkään? Niitä tehtäviä oli aika paljon… ei, kyllä se palasi mieleen.
”Muistelen, että lähetin hänet eräälle saarelle etelässä. He pyysivät meiltä apua. Sellaista oli toki paljon – liian monessa paikassa ei ole auttajia. Mikäli hän onnistui siinä, uskon hänen päätyneen teidän saarellenne vasta paluumatkallaan. Mikä… mikä teitä oikeastaan piinasi siellä?”
”No samat saatanan ötökät kuin täällä”, Tahu mutisi, ja kun hän alkoi puhua, sen voima vain nousi ja nousi. ”Vaikka emme me sitä silloin tienneet, mistä ne tulivat. Mutta nyt tiedämme. Ja minä vannon, en lepää ennen kuin olen polttanut niiden helvetin kuningattaren tuhkaksi. Polttanut jokaisen rippeenkin niistä kirotuista olennoista. Kostanut jokaisen menetetyn toverin tuhatkertaisesti. Minun tuleni korventaa aivan saatanan kaiken.”
Tawa katsoi tätä ilme mahdollisimman peruslukemilla. Jos puhe ei olisi tullut niin uskomattoman sydämestä, siitä olisi tullut mieleen kesäteatteri. Klaaniin kyllä mahtuu kaikenlaisia, hän muistutti itseään ja yritti olla hymyilemättä. Ja epäonnistui.
”Että niin perkele”, Tahu vielä sanoi ikään kuin pisteeksi. Matoranit nyökkäilivät hyväksyvästi. Jokunen nosti nyrkin pystyyn.
Tawa nyökkäsi melko neutraalisti.
”No, sitten taidatte olla täällä enemmän kuin kotonanne”, hän hihkaisi. Äänessä oli surua, toivoa. ”Voyager voi järjestää teidät tositoimiin, jos niin tahdotte. Mutta ensin saatte jostakin iltapalaa ja nukkumapaikan. Suonette anteeksi, minun on mentävä… lepäämään. Keskustellaan pidemmin teistä ja Gnatoriuksesta paremmalla ajalla teekupposen kanssa. Tervetuloa vielä kerran.”
”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, Toa Tawa”, Toa Tahu sanoi vielä. Matoranit nyökkäilivät samaa. Tawa ei ollut aivan varma, oliko hänellä oikeasti kiire jonnekin, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut ajatella enää yhtään mitään. Hän suuntasi jokaisen sankarillisen neuroninsa selviytyäkseen portaat ylös. Ja onnistui kävelemään aivan suoraan.
Tawan poistuttua Karun saaren matkaseurueen johtajat nojautuivat toisiaan kohti varoen.
”Toi muija oli ihan helvetin kännissä”, Tahu sanoi äänessään syvää kunnioitusta.
”Vähemmästäkin”, Datuel sanoi rauhallisesti.
Kastanjaportin edusta
22:46
Tahtorakin improvisoidusta laskeutumispaikasta oli pian muodostunut logistiikan solmukohta. Suuri määrä rapuja ja muita juhtia oli organisoitu kuljettamaan tarvikkeita suojaan ja kuivaan mahdollisimman nopeasti. Mutta olipa paikalle pystytetty oikein grillikin: yksi torin vakiopaikka, Ranuan Knakkimakkara, oli nähnyt mahdollisuutensa ja siirtänyt koko kojun Kenturion kulmalle. Kunnon makkaran tuoksu leijaili sateessa nälkäisten laivastolaisten, rahtarien ja uteliaiden sivustaseuraajien houkuttelemiseksi. Naapurissa Kenturiokin oltiin avattu, vaikka paikka oli vielä remontissa räjähdyksen jäljiltä. Jondaka ja tämän paikalle hälyttämät työntekijät tarjoilivat juomia suoraan keittiöstä improvisoituun katokseen, joka oli tehty lähinnä pressusta. Jotenkin siinä oli samaa improvisaation henkeä kuin lähtövalmisteluissa melkein tasan 24 tuntia sitten.
Paaco oli paikalla sadeviitassa, ja teki parhaansa ohjatakseen liikennettä. Hänen paperinen kaupunkikarttansa oli muuttunut hyödyttömäksi mössöksi jo tunti sitten, mutta eipä sitä lopulta tarvittu. Hän oli ohjannut ruokalasteja satamavarastoihin. Suurin osa niistä oli tyhjiä vallitsevassa kauppatilanteessa. Jotkut kaupungin kauppiaat ja ravintoloitsijat, jotka olivat tehneet ennakkotilauksia, hakivat tavaraa suoraan paikalta. Ilmeisesti Ussalinselän sillalla oli muodostunut uskomaton liikenneruuhka, jota Paaco lähetti konstaapeli Takalekin setvimään.
Ase- ja ammuslaatikoita oli siirretty toistaiseksi aivan vieressä olevaan Zeruelin tehtaaseen. Tyznyn kenkäpuoti täyttyi cordak-laatikoista. Kantamassa oli Kapher ja monta muuta riuskaa, ja Vartiostostakin oli tullut auttavia käsipareja. He olivat myös pystyttäneet köysiaidan Tahtorakin ympärille ja pitivät huolen, ettei kukaan mennyt hortoilemaan sen alle. Se vielä puuttuisi, että joku saisi päähänsä tuulen irti repimän lankunpätkän.
”Yrittäkää olla kolhimatta niitä!” Bloszar yritti pitää tilannetta järjestyksessä, ja hermoili jokaista laatikkoa. Äksä läimäisi häntä hartialle.
”Ota vähän rennommin hei”, hän nauroi. ”Ei ne kolauksesta posahda.”
”Okei, tässä huoneessa on tarpeeksi, viekää seuraavat minun pajan puolelle”, Bloszar jatkoi. ”Ei tarvitse olla kovin hienosti. Viedään ne Linnan asevarastoon huomenna.”
Hänelle tuli hieman huono omatunto siitä, että Tyznyn soma puoti oli nyt täynnä pommilaatikoita ja kuraisia jalanjälkiä, mutta valitettavasti se oli lähimpiä sisätiloja, mitä oli. Hän pahoittelisi sitä schilulle sitten joskus. Vaikka, öh, kahvikupposen ääressä.
Paaco tuli sisään puotiin ja ravisteli vettä viitastaan. Se oli täysin hyödytöntä, sillä se kastuisi taas ulos mentäessä.
”No niin, ruuma alkaa olla aika tyhjänä. Mites pyssyt? Jumaliste näitä on paljon”, hän puheli.
”Vähän vain meni ylitöiksi”, Xxonn naurahti. ”Mites, kelpaisiko työukoille murkina? Sitten kun ne viimeisetkin laatikot on siellä missä pitää…”
”Minulla on vielä saakelisti hommaa linnan puolella”, Paaco sanoi. ”Mutta katsotaan, kyllä me joku ilta löydetään. Meikä lähtee nyt sinne, se on moro.”
”Minä nukun paremmin, kun saan nämä räjähteet ensin järjestykseen”, Bloszar pahoitteli.
Äksä kohautti olkiaan. ”No juu. No onhan tässä menoa. Meikä menee, ainakin Tongu ja Very lupasi olla siellä.”
”Pidä hauskaa”, Bloszar sanoi ja katosi pian jonnekin Seranin pajan takahuoneeseen, joka oli sekin pian täynnä räjähteitä.
Nakkikioski
23:01
Äksä lampsi parin korttelin matkan lippakioskille ja moikkasi Keetongua ja Veryamusingia. Kaksi isoa ja yksi pieni mies mahtuivat vain hädin tuskin muovituoleille lipan alle. Kioskinpitäjä lupasi tarjota heille niin monta makkaraa kuin ehtisi paistaa. Olutkin virtasi firman piikkiin. Tawan meininkiä katseltuaan Tongu päätti tyytyä yhteen tölkkiin. Tai korkeintaan kahteen.
”Tämä se on kuulkaas sitä jotain”, sanoi Äksä. Muut nyökkäsivät.
”Että onhan sitä ulkomailla kiva käydä, mutta ei sitä viittisi jäädä asumaan.”
Tongu haukkasi makkaranpätkää. Se oli sellaista kauheaa tuubitavaraa, joka maistui lähinnä hyvin nälkäisenä yöaikaan. Kuumaa rasvaa oudon suolamassan lomassa. Siinä ei ollut edes rusahtelevia sattumia tai kuoren alla vellovia vihreitä pilkkuja, joiden toivoi olevan yrttejä. Kulinaarisesti aivan eri maailmasta kuin Ratkanovin kanssa aamulla nautittu merellinen brunssi.
Hyvää se kyllä oli.
”Bio-Klaanille”, hän nosti tölkkiään.
”Ja välisaartenväliselle yhteistyölle!” julisti Veryamusing. Hänen uusi apinansa oli välittömästi mielistynyt uuteen seuraan, ja käkätti kioskin tiskin reunalla. Killer-makaki järsi makkaraa ja joi kaljaa onnellisen kädellisen näköisenä.
”Siitä puheen ollen”, Äksä mietti. ”Tongu, mites, olit siellä tornissa, mitäs se Tawa sanoi? Että tuleeko sitä välisaartenvälistä yhteistyötä…”
”Reaktio oli ehdottoman tunteellinen. Juurijohtajamme ei jäänyt kylmäksi. Mutta en kuule vielä temppelin kelloja korvissani”, raportoi jätti runollisesti.
”No just. Ihme juttu sekin. Tuntuu jotenkin että siellä ei olla ihan kärryillä tästä tilanteesta missä ollaan. Että haaveillaan jostain saakelin merirosvoimpeeriumista kun meillä on täällä yhdenkin imperiumin kanssa hommaa ihan tarpeeksi…” Äksä kertoi ja tyhjensi jo toista kaljaansa.
”Merirosvoista imperiumin rakentaminen on kuin imperiumin rakentaminen tuulesta”, Veryamusing sanoi väsyneen kryptisesti.
”Tai tästä mössöstä, minkä ne ovat pistäneet suolen sisään”, sanoi Tongu. ”Ei millään pahalla. Just sopiva eines tähän tilanteeseen.”
”Helvetin hyviä makkaroita”, Äksä mutisi ja söi ahnaasti.
”Lisää sinappia”, sanoi Tongu ja otti tuubin Veryamusingilta.
”Surkea kohtalo, kun Gonessa ei ollut Turkasta”, Äksä voivotteli. ”Kuulitteko, että siihen tulee säännöstely, kun sitä tarvitaan niihin Daggerthokin cocktaileihin?”
”Liian hienoja juomia minun makuuni”, sanoi Tongu.
”Ei kun dägään, se räjähtää”, Äksä sanoi. ”Sinolia ja sinappia, ja syntyy melkoinen pamaus.”
”Ai niin. Se Daggerthok. Käytiin sen kotimuseossa yhdellä reissulla.”
”Minä olen pohtinut merirosvomuseon perustamista kaupunkiin”, Veryamusing mietti. Hänen äänensä sammalsi vain hieman. ”Se tuntuisi sopivalta Bio-Klaanin kulttuurihistorian taltioimiselta. Mikä osa Rumisgonen matka sitä olisikaan!”
”Helvetin hyvä idis”, sanoi Äksä. ”Huono on jo käytännössä merirosvouksen ulkoilmamuseo. Hanki vaikka se palaneen hotellin tontti.”
”Voin lahjoittaa Tahtorakin hajonneen alapotkurin pysyvään näyttelyyn”, sanoi Tongu.
”Tiesin aina, että olet kulttuurin mies, Tongu. Meillä on pitkä jälleenrakentaminen myös kaupunkimme kulttuuriaarteiden kanssa”, kapteeni sanoi melankolisesti.
”Joo, ja meillä on jälleenrakentaminen Tahtorakin kanssa – no, te tiedätte. Te olitte siellä. Me olimme siellä. Hävittiin tai voitettiin, niin sitä ne ei meiltä vie!” Tongu puristi kumpaakin olkapäästä rasvaisilla kourillaan ja hamusi uuden kyrsän.
”Ja kyllä me voitettiin!” Äksä julisti, tyhjensi kaljan ja läimäisi Tongua hartiaan. Veryamusing nosti maljaa.
”Millonkas luulet, että se lentää taas?”, Äksä kysyi. ”Tai siis on lentokunnossa. Onko pahakin?”
”No, se pitää ensin lentää ihan pikku matka, Telakalle sateensuojaan, että pojat voi rakentaa ruuman uudestaan sisätiloissa. Hallituissa olosuhteissa, jos sallitte sanaleikin.”
”Varmaan helpompaa korjata kun ei olla ilmassa, haha”, Äksä nauroi ylpeänä. ”Meikä lentokonemekaanikkona oli kyllä jotain.”
”Siihen esilentoon tarvitaan uudet nostopotkurit. Ja ruori irtosi, tiesittekö? Ihan viime metreillä. Siksi me pyörimme kaupungin yläpuolella. En voinut oikaista kurssia ollenkaan. Alus alkoi hajota käsiin. Ainoat hallittavat suunnat olivat ylös ja alas, ja lähinnä alas. Se tunne kun ruori irtoaa, niin se kyllä vaanii jokaista meri- ja ilmakapteenia pahimmissa painajaisissa. Onneksi se sattui vasta täällä.”
Veryamusing nyökkäili sen näköisenä, että tiesi tismalleen, mistä ilmakapteeni puhui. Se oli synkkä muisto.
”Jaa luulin että se oli joku strateeginen liike”, Äksä mietti. ”Ei ihan hyvinhän tuo laskeutui.”
”Joo siis joku voisi luulla, että muurit korjattiin tuohon korkeuteen tarkoituksella”, Tongu nauroi syvästi. ”Toisella puolella keikkuu Avden nukke ja toisella puolella Tahtorak. Kunnon koristelut. Johan tässä mennään kohti Nimeämispäivää.”
”Ainahan se hemmetin sesonki vaan alkaa aiemmin”, Äksä nauroi. ”No, ainakin päästään tällä ensi Nimeämispäivään asti, ja pidemmälle.”
”Ja aika moni pääsi äkkilähdöllä etelän lämpöön, nauttimaan erilaisesta Nimeämispäivästä. Niille!” jätti otti pitkän kulauksen.
”Niille ja niiden seikkailuille!” Äksä nosti myös maljaa.
”Ja heidän menestyksellisille merirosvon urille”, Veryamusing huomautti.
”Uu uu aa aa”, kapteenin kuolematon apina julisti ja tyhjensi kaljatölkin kitaansa.
”Loistavaa! On se vaan hienoa, että maailmassa on yhä semmoisia paikkoja kuin Rumisgone, eikä vaan sellaisia kuin Xia ja Metru Nui ja ne muut… kalseat paikat. Niin kuin ihan rehellisiä kunnon mestoja.” Tongu järsi kolmatta makkaraa.
”Meillä on laivat puuta ja miehet rautaa”, Äksä julisti. ”Pitäkööt rautapaattinsa!”
”Apaattiset rautapaattiset! Ja mitä näitä nyt on. Yarr!” Tongu katseli taivaalle. Ehkä hän aikoi katsoa Klaanin saaren yllä olevaa toa-tähtien kuviota, mutta eihän siitä tietenkään tällä kelillä mitään nähnyt.
”Aika sopivasti ehdittiin tämän syysmyrskyn edeltä kotiin kastumaan”, hän tyytyi toteamaan.
”Näitkö sinä kun Voyageri manasi sen niiden torakoiden päälle?” Äksä kysyi. ”Tai niin ne sanoivat täällä alhaalla, niin eihän meidän paatilta sitä tietty kauheasti nähnyt… Ajatella, se on aina semmoinen hiljainen ja sitten se kiskoo tämmöisen rajuilman.”
”En nähnyt, mutta tunsin kyllä. Mutta sinähän kastuit jo aiemmin. Miten se edes tapahtui? Minä keskityin silloin ohjaamiseen.”
”Iso reikä ruumassa ja töyssyinen kyyti, ei millään pahalla. Yritettiin siellä pitää lastia kasassa… luulin jo että se oli Äksän loppu. Mutta ei vissiin. Että hyvin te veditte, kiitos siitä! Kuule minun pitäisi varmaan tarjota Raptorin jengille kaljat…”
”Niillekin”, sanoi Tongu, kohotti makkaransa ja haukkasi sitä. ”Hyvä ettei sinulla ollut sitä Daiwenin kirjaa silloin mukana. Onkos se jo Tawalla? Vai ehkä nyt ei ole paras hetki sille, siis Tawan ööö tilanteen kannalta.”
Äksän leuka putosi.
”Ei helkkari”, hän mutisi ja alkoi äkkiä kaivaa varustevyönsä taskuja. ”Piru kun oli niin paljon kaikkea, unohdin ihan.”
Hän kaivoi Tohtori Delekin Aivot laukusta pienten työkalujen joukosta. Kirja oli vieläkin märkä. Hän selasi sitä nopeasti ja kömpelösti, mikä lähinnä sai lisää sivuja rypistymään.
”Okei se on ihan kunnossa”, hän naureskeli. ”Iiihan kunnossa. Mitä luulet, pitäisikö vaan viedä se Tawalle saman tien?”
”Hö. Höhö.” Tongu katsoi kirjaa ja tyhjensi toisen kaljansa kurkkuun. Neljäs makkara tulisi varmasti käänteishuikalla takaisin, joten ei kannattanut edes yrittää. ”Joo. Kuule, kyllä näin kovat työukot on vielä yhden audienssin juuriadmilta ansainneet. Mutta varoitan… Hän on harvinaisen ’hyvissä’. Lisäksi…”
Tongu taputteli panssarinsa taskuja. Hän työnsi kätensä levyjensä väliin ja nosti esiin maitotölkin kokoisen kääreen. Hän puhdisti kätensä ja esineen kioskin käsipyyhepapereilla. Kääreen välistä hohti haaleaa valoa.
”Sain tämmöisen. Oletkos koskaan nähnyt moista?”
Äksä otti kiven vastaan ja avasi kääreen. ”Aika surkea jos se on valokivi. Eikä se ole lämminkään. Ei mutta, siinä on näitä symboleita… se on joku ihme taikakivi, eikö?”
”Suuren hengen symboli, kolme hyvettä”, sanoi Tongu. ”Ja vanhalla aakkostolla kolme kirjainta joihin voit luottaa.”
TOA
Äksä katsoi sitä hetken ja sitten hänellä sytytti. Niin monen oluen jälkeen kuka hyvänsä kävi hitaalla.
”Jaa meinasitkos ryhtyä tooaksi itse?” hän kysyi innostuneena. ”Tekeekö se sinusta kaksi kertaa pidemmän niin kuin matoraneista?”
”Tai lyhyemmän. En aio kokeilla. Paitsi jos se on jostain syystä Tawan tahto. Lets mentiin! Kiitos käristäjälle!”
”Turpa kiinni”, Tawa mökötti työpöytänsä äärestä. ”Pitkä päivä, ja yö, ja edellinen päivä, ja…”
”Tawa… oletko sinä syönyt tänään mitään?”
”En ole ehtinyt”, Tawa sanoi kiukkuisesti.
”Amatöörivirhe. Oikeasti, kullanmuru. Sinä et ole nuori tyttö enää. Totta kai siitä nousee päähän. Ja sitä paitsi mikä tässä nyt mättää? Kaikki meni lopulta hyvin, eikö?”
”Paraskin puhuja, täällä lämpimissä sisätiloissa koko illan…”
Peilitär pyöräytti silmiään.
”Minä olen tarjonnut useita kertoja apuani. Voin kirjoittaa kyllä lisää noita jäsenkirjatekstejä, mutta olisin ehkä paremmin perillä siitäkin, jos oikeasti liikkuisin tämän kaupungin kaduilla.”
”Nyt hei. Et- et kirjoita enää yhtään uutta tekstiä! Mikä se kuva Snowienkin sivulla oli?”
”Se oli söpöin valokuva hänestä, jonka löysin. Hän voisi olla useamminkin sen muotoinen!”
”Kuules, tämä on ihan todella huono hetki ratkoa-”
”Mikä on hyvä, Tawa? Mikä on hyvä hetki myöntää, että tarvitset apua?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sade piiskasi ikkunaa, kun hän yritti miettiä mitä tahansa tekosyytä, jolla lopettaa keskustelu. Ja onnistui lopulta haluamattaan sillä, että joku todella halusi vielä puhua hänelle. Koputus oli varovainen, mutta äänekäs: ikään kuin tosi iso nyrkki yrittäisi hillitä tosi isoa koputusta.
”Ei nyt”, Tawa sanoi ja kiiruhti oviaukolleen. Ja kohtasi siellä pari iloista veikkoa.
”Öö… Helei?” sanoi Tongu. ”Pahoittelen myöhäistä ajankohtaa, mutta uskon, että haluat nähdä tämän.”
”Morjensta! Tai miten sitä sanotaan, yötä kohta?” Äksä nosti kätensä epämääräiseen vilkutukseen.
”Meillä on nimittäin tuliaisia”, sanoi Tongu. ”Henkilökohtaisella toimituksella. Äksä eka.”
Tawa yritti hyvin huolellisesti pitää oviaukkoa juuri sen verran auki, että se ei herättäisi liikaa kysymyksiä, mutta juuri sen verran kiinni että hänen ei tarvitsi selittää Bio-Klaanin salaisuuksista 1. oudointa 2. tyhmintä 3. vaikeiten piilotettavaa kahdelle iloiselle veikolle tähän aikaan. Hän tunsi hirvittävää itsetietoisuutta siitä, kuinka epäluontevalta se näytti.
”Imartelevaa”, Tawa mutisi vaivaantuneena. ”En minä- en minä tosissani ollut niistä pulloista-”
”Juu elikkästen”, Äksä mutisi ja kaivoi esiin melko pienen, harmaakantisen kirjan, joka näytti sekä vanhalta että kovia kokeneelta. ”Että tässä on tämä Tohtori Dalekin Aivot, mikä piti hankkia. Ja et kuule usko, tämä hankittiin semmoiselta kirjarosvolta. No siis se meni tietty uhkapelaamiseksi, mutta onneksi meikä on Välisaarten kovin korttihai. Juu en siis uhkapelannut Klaanin rahoilla, vaan… niin, siis, voitin apinan korttipelissä. Ja muutakin. Että tässä tämä kirja nyt olisi. Niin joo ja putosin mereen sen kanssa että sori jos se on vähän huonossa kunnossa.”
Äksä ojensi kirjan Tawalle kaksin käsin ja näytti suunnattoman ylpeältä itseensä ja varmaan odotti jonkinlaista mitalia. Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät.
Tawa oli sanalla sanoen häkeltynyt, eikä halunnut millään tavalla myöntää, että oli unohtanut tämän prioriteettilistansa pohjalle. Videokatselmuksesta ja turaga Kezenin vieraasta tunnepurkauksesta oli vajaa viikko, eikä hän rehellisesti uskonut, että Rumisgonen operaatio voisi kantaa näin kummallisella tavalla hedelmää.
”Kiitos”, hän sai lopulta ulos. ”Uskomatonta. Vaehran ja Geevee tulevat olemaan hyvin iloisia. Kiitos, Äksä.”
”Öh, juu, eipä mitiä, eipä mitiä”, hän sanoi eikä osannut ottaa kehuja vastaan kovin luontevasti. ”Kyllähän sitä näitä mysteerihommia ollaan ennenkin ratkottu… Nimbaa ja semmoista, tämä vissiin liittyy kanssa siihen, tai jotain…”
”Nimba on itse asiassa eräänlainen soitin”, sanoi Tongu. ”Näillä oli oma legendaarinen seikkailunsa tuon niteen kanssa. Sillä aikaa minä hoidin Garsonin kanssa eväspuolta kuntoon. Ja siitä tarttui mukaan muutakin.”
Tawa pisti kosteat Aivot kyynärpäänsä ja lanteensa väliin ja otti Tongun tarjoaman kiven vastaan kaksin käsin. Hän tunsi jo käärettä avaamatta, mikä voima sen sisällä odotti. Oli odottanut jo vuosikymmeniä.
”Ratkanov. Häneltä se kaikki ruoka on. Kerätty ympäri Välisaaria ja Steltinmerta. En tiedä muistatko häntä, mutta hän halusi palata vielä joskus tänne ja tahtoi jotenkin auttaa meitä kestämään. Tämän hän lähetti sinulle, että siitä olisi apua sodassa.”
”Oliko hänellä tietoa siitä, kenen… siunaama se on?”
”Ei ollut. Hän oli saanut sen välikäsien kautta. Se voi olla vanhakin. Isä Ruskolta olen ymmärtänyt, että kivi kuin kivi, niin sen pitäisi toimia temppelissä.”
Tawa pyöritteli käärettä kädessään. Se kuiski hänelle kutsuvasti — loputon potentiaali tahtoi tulla käytettäväksi kuin matalapaine joka janosi jyrähtää myrskyksi. Se tuntui tutulta, mutta myös vieraalta. Eihän hän muistanut ikinä koskeneensa omaansa.
Voima sytyttää taivaalle yksi tähti lisää. Voima pitää pimeyttä poissa pienen hetken pidempään. Kuka sen edes ansaitsisi?
”Minun pitää miettiä. Kiitos. Tietäähän ystäväsi, minkä kaltaisesta asiasta hän on luopunut?”
Tongu nyökkäsi. ”Ehdottomasti. Hän on terävä kuin mikä.”
”Sitten hän varmaan tietää, että ei saanut meiltä mitään näin arvokasta vastapalkaksi. En edes tiedä, millä tällaista voisi maksaa takaisin.”
Paitsi eräällä hyvin erityisellä sirulla, ehkä. Vai oliko se enemmän kirous kuin siunaus?
”No, sitä ei voi syödä, joten jos sitä ei voi käyttää, niin se on kivi siinä missä muutkin”, sanoi Tongu. ”Me myös maksoimme hänelle kaksisataatuhatta aitoa ratasta. En ole ikinä edes nähnyt enempää rahaa kerralla.”
Ehkä tämä oli tarpeeksi hyvä voitto Bio-Klaanin pankin täydellisestä romuttamisesta, Tawa jätti sanomatta ääneen. Raha, ruoka, aseet, ”Tohtori Dalekin Aivot” ja yksi uusi toa. Potentiaalinen puoliso. Tulevaisuutta sai eteensä lisää tekemällä kalliita ostoksia kalliilla valuutalla.
”Haluan, että jonain päivänä kiitämme häntä niin suuresti kuin pystymme. Kiitos teille, nämä olivat… hyviä uutisia. Pitäkää hyvä ilta.”
Tongu taputti haukottelevaa Äksää olalle. ”Me tehtiin niin jo, luulisin”, hän hymyili raukeasti. ”Kaljaa ja makkaraa. Verykin lähti jo koisimaan. Minä taidan mennä Telakalle ihan oikeaan omaan sänkyyni.”
”Juu tämä äijä nukkuu seuraavaksi vuorokauden putkeen. Että hyvät yöt neiti adminillekin vaan…” Äksä sammalsi hieman.
”Jepsan. Hyvää yötä, jalat kotimaan kamaralla!” Tongu hymyili ja kaksikko poistui öisen linnan käytäville. Ja jättivät Tawan yksin itsensä kanssa: toisessa kädessä kirja täynnä käsittämätöntä tietoa ja toisessa kivi jolla voisi muuttaa jonkun elämän lopullisesti.
Tawa laski Aivot yöpöydälleen ja ojensi toa-kiven Peilittären käteen sekä lyyhistyi sängylleen. Kuvajainen oli hetken hiljaa ja tuijotti esinettä, mutta ei voinut lopulta hillitä itseään.
”Aiotko tehdä tällä vielä yhden Tawan, jonka et anna auttaa sinua missään?”
”Iho umpeen”, Tawa sanoi ja nukahti heti.
Moderaattorisiipi
00:28
Sade piiskasi huoneen ikkunaa. Valvomosta käytävän toiselta puolelta kuului tuolin natinaa ja välillä ryystämistä. Selakhi sulki oven ja käveli ikkunalle. Painostava hiljaisuus laskeutui kahden moderaattorin väliin.
”Bio-Klaanin moderaattori Bladis…” Same sanoi hiljaa. ”Muistan kun kuulin nuo sanat ensimmäisen kerran Tawan suusta.”
Bladis katsoi toveriaan, jonka tuijotti ikkunasta ulos myrskyisälle yötaivaalle. Selakhi seisoi ikkunalla ja Bladis istui pöydän ääressä, edessään puhdistusta odottavat öljyämiskamat. Sekä pyörätuoli että aseet olivat vaatineet melkoista rassausta märän operaation jäljiltä.
”Sekö rämäpää, muistan ajatelleeni”, Same jatkoi.
”Joo, niin”, Bladis nyökytteli. ”Sekö rämäpää liipasinherkkä kloppi, ajattelit, mutta sitten saitkin partneriksesi parhaan moden mannerten välillä. Eikö?”
Same huokaisi. Hän avasi tottunein ottein ikkunan lukon ja raotti lasia aavistuksen verran. Viileä ilma virtasi sisään. Sade ropisi ikkunalautaan.
”Niin…”, Same mutisi. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun puhumme tästä. On oikeastaan aika vaikeaa löytää aihetta, josta emme olisi jo puhuneet. Useaan kertaan.”
”Siinäpä onkin melkoinen työsuhde-etu sinulla, kuulla mietteeni jokaisesta päivänpolttavasta uutisesta ja ikiaikaisesta filosofisesta kysymyksestä”, Bladis heitti ja virnisti varovaisesti. Vitsi ei kuitenkaan tainnut upota. Samesta olikin toisinaan vaikea sanoa.
Same kaivoi askin ja sytkärin rintataskustaan. Savuke syttyi ja löysi nopeasti tiensä selakhin huulille. Hän hengitti savua pari kertaa ennen kuin vastasi. ”Ja nyt se rämäpää päästi tutkinnan kohteen menemään.”
Bladis nielaisi. Tätä hän oli vähän aavistellutkin. ”Niin se päästi”, hän vastasi.
Same keskittyi taas hetken tupakkaansa. ”Ja me olemme puhuneet tästäkin aiemmin. Gekosta… siitä onko hän uskottava petturikandidaatti.”
Se, mitä Gekon suhteen oli tapahtunut Rumisgonessa oli roikkunut koko illan Samen ja Bladiksen yllä. Nyt he olivat kahden, ja tätä akuutimmat asiat oli ratkottu.
Bladis suoristi ryhtiään. ”No… olisiko minun pitänyt ampua se siihen paikkaan? Teloittaa piraattikaupungin takakujalle?”
Same jatkoi tasaisella äänellä Bladiksen kohonneesta äänensävystä huolimatta. ”Meillä oli — on — eri tilannekuva. Pettureista, siitä ketkä ovat uskottavia ehdokkaita, miten asiaa pitäisi hoitaa… mutta olemme puhuneet tästäkin. Useasti.”
Same puhalsi savua pitkään ulos.
”Olemme puhuneet, mutta tilanne otti Rumisgonessa aika yllättävän suunnan”, sanoi Bladis kärsivällisesti.
”Ja minä kunnioitan sinun tilannekuvaasi.” Same kääntyi ikkunalta Bladiksen puoleen. ”Sinä olet paras mode mannerten välillä… tai ainakin luotettavin työparini.”
Ikkunanraosta hiipivä kylmä ilmavirta sai Bladiksen hieromaan käsiään pysyäkseen lämpimänä.
Same jatkoi: ”Meillä on ollut tutkinnan alusta asti erilainen näkemys siitä, miten petturitilannetta pitäisi hoitaa. Kun päämoderaattorin rooli lankesi minulle, olen kuunnellut myös sinun kantaasi. Olen yrittänyt olla jyräämättä sinua isommilla natsoillani. Koska olet luotetuin työparini, ja koska kunnioitan tilannekuvaasi.”
Bladis ei tiennyt miten vastata. ”Voisitko sulkea ikkunan? Minun tulee kylmä.”
Same tumppasi tupakan ja veti ikkunan kiinni. ”Tämä toimii vain, jos sinäkin kunnioitat minun tilannekuvaani.”
”Totta kai… kyllähän minä—”
”Koska minua jauhetaan joka suunnasta, Bladis. Tämä linna on rakennettu ihanteiden varaan, mutta minun työni on vastata sisäisestä turvallisuudesta. Adminit, klaanilaiset, kaupunkilaiset, evakot… kaikilla on oma näkemyksensä siitä, miten sisäiset viholliset pitäisi hoitaa, mutta minä olen se, joka kantaa tästä vastuun.”
”Same…”
”Enkä minä valita tästä kohtalostani. Tässä olen, ja tämä on työni. Pitäkööt minua julmurina, pitäkööt minua typeryksenä. Minä kestän kyllä. Mutta minä tarvitsen työparini. Ja minun työparini on vastavuoroisesti kunnioitettava myös minun tilannekuvaani.”
Bladis rullasi tuolillaan aavistuksen lähemmäksi Samea. ”Hei… en minä halunnut sooloilla. Homma meinasi karata käsistä, enkä minä kyennyt toimimaan siinä tilanteessa millään muullakaan tavalla. Minä olin paikalla… ja siinä tilanteessa vastuun kantaminen oli minun työni. Tein kentällä itsenäisen päätöksen. Mutta en minä halunnut sooloilla.”
”Niin…” Same vastasi. ”Voimme sopia, että kyse oli kenttätilanteesta. Kun päätöksenteon hetki tulee, on pakko tehdä valinta. Ja sinä teit omasi. Voin… kunnioittaa sitä.”
Bladis nyökkäsi. Hän mietti miten vastaisi, mutta siinä meni liian kauan — Same sai korvanappiinsa tiedon jostain selvitystä vaativasta tilanteesta, nyökkäsi Bladikselle ja poistui. Bladis jäi huoneeseen yksin. Hän uskoi kyllä itsensä ja Samen kykyyn selvittää vaikeatkin asiat, mutta jokin siinä, miten Same oli sanonut ”päätöksenteon hetki” kylmäsi hänen selkäpiitään.
Bladis kääntyi kohti ovea ja lähti kohti huonettaan. Likaisten öljyrättien siivoaminen voisi odottaa huomiseen.
Valvomo
03:14
Melkein kaikki nukkuivat, tai ainakin siltä Paacosta tuntui. Koko hemmetin linna oli vain sammunut nukkumaan heti kun se oli ollut mahdollista. Jälleen kerran valvomon yksinäinen valvoja varjeli kaikkien muiden unta. Tai ainakin niin Paaco selitti itselleen nuokkuessaan näyttöjensä ääressä. Pöydällä oli tusina tyhjää bohrok-tölkkiä. Naulakossa litimärkä sadeviitta oli tehnyt lattialle lammikon. Ainakin pieni ulkoilu oli tehnyt terää, Paaco mietti ja naputteli läpi kanavia. Tusina näyttöä raportoivat hänelle ties mitä. Kanavilla oli hiljaista. Kaupungillakin oli vähemmän hälinää. Huonoa Satamakatua katsova kamerakaan ei nähnyt mitään kovin ihmeellistä.
Paaco haukotteli syvään. Kyllä hänellä yötuuraajaa oli, mutta tuntui aina siltä, että jos jotain sattuisi, hänen pitäisi olla hereillä. Etenkin sellaisena päivänä, kun oli taisteltu aivan Visulahden yllä. Ties vaikka nazorakit suunnittelivat vastaiskua.
Tai no kun katsoi ulos niin ei kyllä. Sade oli vain yltynyt, ja siellä jyrähteli aina välillä. Pojat olivat tuoneet Rumisgonesta myrskyn, eikä se ottanut laantuakseen, hän naureskeli itsekseen ja vaihtoi soittolistaa hieman energisempään. DJ Peelolla oli kyllä hyvät soundit. Hän jammaili yön pimeydessä hetken. Parilla kanavalla nazorakit hälisivät jotakin, mutta se oli perusjuttuja. Niitä nauhoitettiin joka tapauksessa, ja Paaco oli oppinut erottamaan milloin oli mitään tärkeää. Eivätkä ne käyttäneet radiota kuin pakollisiin asioihin, kun tiesivät, että hän kuunteli…
Hetkinen. Siellä oli jotakin… ja vielä kanavalla, jolta hän ei odottanut saavansa mitään. Hän vaihtoi taajuuden nopeasti siihen, sulki taustamusiikin ja vain kuunteli.
Sairaan outoa, Paaco mietti. Tuo oli muuten semmoinen taajuus, jolle ei eksytty vahingossa. Tai kai se oli aina teoriassa mahdollista — kyllä jengi sekoili menemään ties millä taajuuksilla ja puhui vaikka mitä poliittisia salaisuuksia tai paljasti kiehuvan kuumaa teetä suhdejuoruista. Mutta tuolle pääseminen vaati jo vähän sisäpiirin tietoa. Ja joku kuitenkin puhui sinne? Melko matala ääni. Toisteli jotain, joka oli suttuista, mutta kuitenkin samoja sanoja uudestaan. Paaco tarttui säätönupista ja yritti saada jotain selvää. Myrsky varmasti vaikutti lähetyksiinkin — mutta joku muuten yritti tosi kovaa.
Hä. Tuota ne nyt eivät ainakaan tienneet. Ja jos tiesivät, niin kyllä hän halusi vähän onnitella Kenraali 001:tä tai Marsalkka 004:ää tai Pylvästi 69:ä, jos joku niistä nyt soitteli vain kertoakseen löytäneensä tämän taajuuden.
”Kotipesä kuulee”, Paaco sanoi varoen.
”Hieno operaatio, kuulemma. Tännehän asti sitä ei näy, mutta liikuttivat aika paljon rautaa. Lopputuloksesta eivät julkisesti kerro.”
”Juu… niin. Ottivat yhteen vihollisen kanssa ihan Visulahden yllä. Hyvä että… sinäkin olet tilanteen tasalla.”
Paacolla ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa hän puhui.
”Meidän kaltaisemme miehet tapaavat pysyä… taistelukentän pulssilla. Tunnetko saman kuin minä?”
”Käänteentekevä päivä sodassa, sanoisin. Pakottaa eteenpäin”, Paaco jatkoi epämääräisillä vastauksilla.
”Sanoisin, että lähestymme ratkaisun hetkiä. Naamiot putoilevat.”
”Niin. Rautaisia ja vahvoja sanoja. Todella rautaisia. Miten oma naamiosi voi?”
Pieni kysymys, jolla ehkä saisi minkä tahansa vihjeen siitä, kenen helvetin kanssa hän keskusteli.
”Se pukee minua hyvin. Toisinaan uskon siihen itsekin.”
Helvetin hyödytön vastaus, Paaco mietti.
”Näytät varmaan aika hyvältä naamiossasi”, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt. Hei, ihan smooth.
”Senhän sinä haluaisit nähdä.”
”No, valitettavasti olemme radioaaltojen varassa, joten sinun pitää vain kuvailla verbaalisesti.”
”Paaco, jos nyt ollaan ihan tosissaan niin tämä on ihan hauskaa, mutta minulla ei olisi todellakaan aikaa tähän. Radioparini saattaa palata milloin tahansa — vilken sekund som helst nu.”
”No olisit valinnut jonkun yön, milloin yhteys ei ole ihan perseestä, niin kuulisi jotain”, Paaco nauroi. ”Ei oikeasti, sinä? Jätkä on elossa? Ja vissiin ihan kunnossakin. Kun heittää tommoista.”
”Tavalla tai toisella. Ehkä vähän lisäaikaa ostaa se, että tuo säähän on ihan sanoinkuvaamattoman helvetin perseestä. Aivan järkyttävää paskaa. Kenen saatanan säkin idea oli pystyttää leiri alarinteeseen? En malta odottaa, että äijät saavat teltat siirrettyä ja pääsen selvittämään, kuinka märkiä mm. makuupussini ja aamupalani ovat.”
”Hetkinen, oletko sinä maalannut itsesi ruskeaksi ja- älä nyt vaan sano että olet sen leipurin säkin leivissä? Pliis sano, ettet ole oikeasti tehnyt Mäksöjä.”
”En tahallani, usko pois. Ja arvostaisin tosi kovaa, jos et kertoisi kovin monelle minkälaisia rikoksia minun on pitänyt tehdä selviytyäkseni. Ja kokea. Puolella näistä ukoista on laktoosin kanssa haasteita, mutta ne eivät taida itse tietää sitä, ainakin leivosten luonteesta päätellen. Skarrararr.”
”Juu, minutkin on kirottu tiedolla Gesfon Kannibaalin leipomotoiminnasta. Ihan jees kamaa kyllä, neljä kautta viisi.”
”Hyvä tietää, että työtämme arvostetaan. Te ette tiedä, mikä määrää vehnää täällä päin rintamaa liikkuu. Joku voisi luulla että se on näiden ykköshomma. Niin se varmaan onkin.”
”Saatettiin just ostaa Gagun nenän edestä kaikki jauhot Rumisgonesta, että sori siitä.”
Toisessa päässä pidäteltiin hyvin huonosti naurua. Sitten tapahtui jotain — toinen ääni kuului etäisesti läpi. Vastapuoli vastasi zakaziksi, ja sitten palasi puhumaan Paacolle.
”Okei, minulla on vielä vajaat 5 minuuttia. Telttakatastrofi on todellinen. Tästä tulee todella kurja yö.”
”Okei, vähemmän yappausta sitten, mikä on suunnitelma? Miten aiot paeta? Mitä tarvitset meiltä?”
”Suunnitelma on vähän vaiheessa, enkä toivo liian rohkeita siirtoja tähän suuntaan. Saattaa olla mahdollista että voin soittaa uudemman kerran — meillä on täällä hyvin vajaa miehitys juuri nyt — mutta siltä varalta että en ehdikään, yritän saada kiireisimmät ulos.”
Hän henkäisi syvään.
”Kuinka nopeasti saat, öh, neidit linjoille?”
Paaco mietti hetken. Hänellä oli siihen kyllä ydinase käytössään.
”Tuota, minuutissa, jos Tawa ei murhaa minua tästä”, hän vastasi.
”Lupaan muistaa sinua hyvällä. Likainen peli auktorisoitu.”
”Oli ilo tuntea sinut”, Paaco sanoi ja veti käden lippaan. Hän vilahti tuolillaan toiseen reunaan huonetta, avasi suuren sähkötaulun ja kävi sitä läpi. Hmm, adminien huoneiden sprinklerit… siellä. Hän kuitenkin yritti ensin soittaa Tawan huoneen puhelimeen ihan vain nähdäkseen, jos tämä sattuisi olemaan hereillä. Sääli, ettei hälytysäänen voimakkuutta saanut säädettyä siitä päästä. Ellei hän herättäisi kaikkia yleisellä hälytyksellä… tämähän oli eräänlainen ”Sininen Hälytys”, hän naureskeli omalle nokkeluudelleen. Koko linnakkeen vihat turhasta hälytyksestä, vai lähinnä Tawan vihat? Uskomattoman vaikea dilemma – mutta sodassa oli laitettava paljon alttiiksi. Syteen tai saveen, hän nyökkäsi ja painoi sprinklerit päälle ja puhelimet uudelleen soimaan.
Todella hankalan päivän ja huonosti nukutun edellisen yön päälle odotti sentään sillä tasolla makoisat unet, että juuriadmin ei ollut vaivautunut sänkyyn edes iltatoimien kautta. Joskus uni otti luokseen antamalla niin perinpohjaisesti selkään, että asennolla tai petivaatteiden tilanteella ei ollut juuri väliä. Sentään joku oli peitellyt hänet ja sujauttanut Nöpön hänen kainaloonsa. Se ei lohduttanut seuraavan kokonaislaatuisen farssin alkaessa.
Puskiko syysmyrsky läpi katosta? Oliko salaman pudottama hävittäjä ampunut viimeisenä tekonaan kostoksi hänen sviittiinsä reiän, jonka läpi julma ja ikuinen marraskuu sukelsi sisään? Oliko hänet jo ryöstetty merirosvolaivaan ja vihitty keskellä hurjaa tsunamia kuten suuren merirosvokuningattaren kuului? Syypää löytyi järjestelmissä, jotka olivat suunniteltu suojelemaan häntä hengiltä palamiselta – laiha lohtu, mutta silti vaihtoehdoista vähiten kamala. Tawa veti aamutakin niskaan, manasi ilmoille erityisen jyrisevät päätänät ja etsi pirinän lähdettä.
Kun Tawa kömpi kohti työpöydällään huutavaa puhelinta, hän kävi jo päässään läpi sitä kirouksien sarjaa, jonka hän manaisi Paacon päälle. Hän nosti luurin, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, hän jäätyi.
”Gee on linjalla”, Paaco sanoi ainoat sanat, joilla hän selvisi jonkinlaiselta Bio-Klaanin työleiriltä Guartsuvuoren jäätiköllä.
”Mitä?”
”Valvomoon. On kiire ja hoppu.”
Hengittäminen unohtui siinä kohtaa. Salaman lailla portaita alas syöksyvä Tawa oli kompastua melkein yhtä märkään ja vähintään yhtä pöyristyneeseen Visokkiin.
Paacon katse anoi armoa, kun admintornin käytävän valokiila osui ovesta suoraan häntä syyttävästi naamaan. Toimistotuolillaan hän rullasi välittömästi sivuun ja ojensi mikrofonin suoraan juuriadminille.
”J-jos tämä on joku källi, en vastaa seurauksista”, Tawa sanoi täysin harkitsemattomasti suoraan mikkiin. Ja jäi vain hengittelemään siihen odottaen vastausta. Visokki lähestyi komentopaneelia varovaisemmin askelin. Hän jakoi Paacon kanssa epäuskoisen katseen. Todellako?
Linjalla oleva henkilö tuntui odottavan todella pitkään. Sitten… ääni, jota he olivat odottaneet jo kuukauden. Mata Nui… kuukauden päivät. Pidempään.
”Vähän sääli tuottaa pettymys”, Gee sanoi. ”Mutta edes Paaco ei keksisi näin hauskaa juttua.”
Se oli liikaa. Helpottunut tunteenpurskahdus pääsi Tawasta ulos, ja ne kaikki raskaiden päivien paineet vain räjähtivät ulos jonain, joka oli puolivälissä naurua ja itkua. Hän jakoi katseen Visokin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen tunteellisia, ja yhtäkkiä oli kuin Guardian ei olisi ikinä lähtenytkään sille kohtalokkaalle tehtävälle, joka oli ajanut heidät tähän vaiheeseen sotaa.
”G-Gee?” Tawa haukkoi henkeään. ”Miten voit? Missä olet? Mistä löydämme sinut?”
”Yksi, ihan paksusti. Ainakin tarpeeksi. Kaksi, skakdien leirissä — mutta en vankina, ei hätää. Kolme, älkää tulko etsimään. Ei, koska se on liian vaarallista, ja koska valeasuni pitää vielä.”
”Skakdien… oletko sinä tosissasi?”
”Joskus täytyy tehdä likaisia asioita selviytyäkseen. En ole joutunut ampumaan vielä omia kohti. Ja olisin ihan roskaa ampujana ilman kiikaria muutenkin, joten ei hätää Troopperin jengille.”
Tawa oli sanomassa Troopperista, mutta… kamalaa kyllä, sekin tuntui sivuasialta. Seuraavaa hän ei voinut estää itseään sanomasta heikolla äänellä:
”Minä luulin, että sinä olet kuollut.”
”Minä luulen, että hetken aikaa taisin luulla minäkin.”
Öinen syysmyrsky piiskasi ulkona molemmilla puolilla puhelua. Sen jyrinä ahmaisi yön alleen.
”Kuulin, että tänään tapahtui jotain Visulahdella. Tiedustelu kertoi suuresta nazorakien lennoston operaatiosta. Ja… minun täytyi saada tietää, seisooko se torni yhä siellä, vai… oliko se kaikki vain typerää unta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.”
”Se on täällä. Se on totta”, Tawa sopersi. ”Tule kotiin.”
Linjalta ei tullut vastausta. Vain hiljainen niiskahdus. Tawa jatkoi:
”Me onnistuimme, Gee. Me pelastimme satoja pois kaupungista Tahtorakilla. Ja saimme tarpeeksi ruokaa selvitäksemme vaikka talven yli. Ja… niin paljon kaikkea muutakin.”
Jälleen kerran kuulosti siltä, että Gee joutui hillitsemään reaktiotaan: riemastunut naurunpurkaus ei päässyt läpi. Oli kuin hän olisi pelännyt kaiken aikaa jonkun kävelevän sisään ja tajuavan, mitä oli meneillään.
”H-helvetti. Onpa ilo olla väärässä välillä.”
”Minulla on ollut ihan järkyttävän pitkä päivä ja tuntuu, että se ei vieläkään lopu”, Tawa sanoi nauravana ja itkuisena. ”Niin moni asia on muuttunut kuukaudessa. Enemmän kuin ehdimme puhua! Päätänä! Helvetti! Merirosvokuningas kosi minua!”
”Sanoitko kyllä?”
”En vielä. En tiedä, miksi edes sanoin tuon sinulle. Anteeksi. Ihan todella tyhmä juttu!”
”Nyt täytyy kyllä sanoa, että jään miettimään tuota. Eli jos tarkoitus on motivoida minut nopeammin kotiin, niin ihan helvetin hyvin tehty.”
Visokki pidätteli vaivoin nauruaan, Tawa itki ja nauroi samaan aikaan. Guardian haki sanojaan hermostuneesti.
”Kuulkaa nyt. Minulla ei ole paljoa aikaa, niin yritän nyt sanoa toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät jutut nopeasti. Kolmanneksi tärkein homma on, että älkää lähtekö etsimään minua. Minulla on ajatus päästä täältä… seuraavaan kohteeseen. En ole varma, joudunko keräämään voimia vielä viikon tai pari, vai onko sellaiseen edes varaa. Mutta en ole tulossa heti kotiin, koska… minun täytyy saada tämä homma päätökseen.”
”Mikä, Gee?” Tawa kivahti. ”Mitä sinä luulet enää edes tekeväsi? Miksi sinä et voi vain sanoa suoraan?”
”Minä aion lopettaa tämän sodan. Tai ainakin sen osan sitä, mihin meillä on valtaa.”
Tawa muuttui kalvakaksi. Tapansa mukaan Gee puhui järjettömän rohkeita ja suuria asioita — jopa tämän pitkän kuukauden jälkeen. Juoksi kohti tulta silloin, kun kaikki haluaisivat, että hän juoksisi vain kotiin. Ja Tawan täytti puhdas kiukku ja ärtymys ja turhautuminen, joka sekoittui helpottuneisuuteen ja liikuttuneisuuteen. Koska mitä muuta hän odotti? Että tämä olisi tullut järkiinsä?
”Miten helvetissä sinä aiot lopettaa tämän sodan?”
”Minä en voi kertoa sitä tässä ajassa, mitä minulla on. Mutta siksi toivonkin… menkää huoneeseeni. Kaivelkaa Kapuran pajalta takavarikoimaani pinoa. Ja tarkistakaa lipaston vasen ylälaatikko. Tawa… usko minua. Minulla on todella hyvä syy jahdata Ämkoota. Eikä se ole vain siksi, koska haluan yhä pelastaa hänet, tai edes kostaa hänelle. Tämä on niin paljon tärkeämpää kuin kumpikaan meistä. Tärkeämpää kuin minäkään edes ymmärrän. Etsikää sieltä jotain, jonka löydätte nimellä ’Ritarintakoja’.”
Tawa vain huokaisi syvään. Jälleen hän ei saanut sitä, mitä halusi. Ja hän todella uskoi Geehen siinä, että tämä uskoi tietävänsä mitä teki… mutta ei, että tämä tulisi selviytymään siitä hengissä. Ja se sattui. Se tuntui siltä, että hän oli vain valtava naiivi idiootti, joka uskoi mahdottomaan, vaikka maailma yritti toistuvasti kertoa hänelle muuta.
”Miten niin toisiksi tärkein asia”, Tawa sanoi kiukkuisena, itkuisena ja pyyhki silmäkulmaansa suurista kyynelpisaroista. ”Mikä on tärkein asia??”
”Sen minä kerron sitten, kun tulen kotiin.”
”Tulethan?”
”Läpi tämän myrskyn.”
Samaisen tuhon ja sateen ja kurimuksen läpi kulkevilla radioaalloilla kuului hetken vain hengitystä ja niiskutusta.
”Jos tulevina viikkoina mahdollisuus, lupaan… lupaan soittaa vielä. Ne luottavat minuun. Mutta Sixten tulee aivan pian takaisin, ja minun täytyy teeskennellä, että tämä on joku ärsyttävä hiillostuspuhelu nazorakeilta.”
Tawa hymyili surumielisesti. ”Niin ärsyttävä, että aloit itkeä puhelimessa?”
Gee oli hetken vain hiljaa.
”Ehkä… ehkä minulla on vain nuha.”
”Niin. Ehkä sinulla vain on. Visokki… lähettää terveisiä. Pysy hengissä.”
”Minä lupaan.”
Luuri kolahti kiinni jättäen heidät vain hiljaa myrsky-yöhön. Tawa laskeutui täysin poissa tolaltaan valvomon lattialle. Ja Visokki kömpi hänen syliinsä vastaanottamaan tiukan halauksen.
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
