Klaanissa kauimpaan asuneet muistavat, että Rapusaaressa on ollut sauna oikeastaan aivan alusta asti. Kenties sen pystyttivät puulinnakkeen rakentajat ensimmäiseksi majapaikaksi. Siihen aikaan Rapujoki oli vuolaampi ja leveämpi, eikä sen rantoja oltu kivetty eikä suuta ruopattu. Suiston suot oli myöhemmin kesytetty monen toan ja lapion voimin, mutta hirsisauna kaupungin keskellä muisti vielä menneet päivät. Kaupungin muut saunat olivat uudempia ja modernimpia, mutta vanha Rapusaari oli aina säilyttänyt asemansa seudun saunojen juuriadminina.
Sauna oli tosiaan vanha hirsirakennus, sellainen mitä saattoi löytää edelleen aivan tavallisena näkynä saaren perinteisemmistä osista. Matoralaiseen tapaan saunan katto muodosti hieman huipulta kupolimaisen harjan. Aivan sen vieressä oli perinteinen kanisterisauna, joka joinakin kesinä työnnettiin jokeen tai Visulahdelle kellumaan seikkailumielisimpien saunojien iloksi. Saunan kioskissa le-matoran myi limonaadia ja olutta saunojille.
Uimareita ei näkynyt kovin montaa, mutta saunalta loisti lämpimät valot. Ripotteli hieman sadetta, ja keli oli ankea ja pilvinen. Oli pimeä, vaikka ei ollut edes kovin myöhä. Umbra ja Matoro ohittivat Rapusaaren parit hienot asuintalot ja suuret tammet ja tulivat saunalle. Se oli täynnä väkeä – ainahan se oli tähän aikaan.
Sauna oli konsepti, jonka Umbra oli oppinut vasta Bio-Klaaniin liittyessään. Metru Nuilla ei ollut saunoja, paitsi ehkä Ta-Metrussa, mutta Umbra ei ollut koskaan vieraillut niissä. Sitä paitsi ne eivät toimineet puulla vaan ties millä lämpökivillä, mikä tekee koko hommaan ihan eri tunnelman. Klaanissakin oli yksi sellainen sauna, LazerFitnessin kuntosalilla, mutta sitä pidettiin vähän erikoisuudentavoitteluna.
Pukuhuoneissa oli lokeroita ja naulakoita tavaroiden säilyttämiselle. Useimmilla ei ollut kovinkaan paljoa tavaraa, mutta etenkin toilla yleensä oli. Tietysti monella toalla oli tapana pitää aseita mukana arjessakin, etenkin nykytilassa, mutta monella oli päällä myös raskaampaa ulkohaarniskaa, joka liimautui kehoon samalla tavalla kuin naamio kasvoihin, ja tarjosi ylimääräisen kerroksen suojaa. Hyllyssä oli oransseja palikanirroittimia niitä varten. Matoro nappasi yhden ja rutiininomaisesti sujautti irroittimen solisluunsa ja rintapanssarin väliin, ja hyvin pienellä vipuliikkeellä naksautti rintalevynsä irti ensin siitä kulmasta ja sitten toisesta. Sitä seurasi selkälevy, olkapanssarit, raajojen suojat ja lisäsilmä.
Biomekaaninen keho kyllä tunsi myös ulkohaarniskan kautta – joskin melko vaimeasti – mutta peseytymisen kannalta ylimääräiset haarniskan palaset olivat lähinnä tiellä. Vaikka Matoron musta haarniska ei ollut kovin painava tai raskas, tuntui silti aina kummallisen kevyeltä ja pehmeältä vailla sitä. Kultakellon jättäminen rintahaarniskan taskuun tuntui jotenkin epämiellyttävän vaaralliselta, ja hetken Matoro pohti siitä kaulaketjun tekemistä, mutta päätti sitten luottaa Rapusaaren suojaan. He olivat kuitenkin kaupungin keskellä. Jos jokin jäniini murtautuisi saunalle, sillä olisi vastassaan monta tusinaa klaanilaista.
Umbran raskaampi panssari oli ilmeisesti taas jumissa, ja Matoron piti auttaa selkälevyn kanssa. Ritarikunnan riimusepät olivat tehneet Valotun prototeräksisen haarniskan, eikä sen reistailevia kiinnityskohtia osannut oikein kukaan korjata kunnolla. Molemminpuolisen ähinän ja puhinan päätteeksi selkälevy vihdoin irtosi ja kaksikko istahti penkille huilaamaan. Ties milloin Umbra oli ollut viimeksi ilman haarniskaa. Pian toat huomasivat ovelta kurkkivan hahmon, jonka yksi silmä tuikki huvittuneena. ”On teillä toilla harrastukset”, nauroi Tongu. ”Älkää ikinä yrittäkö tehdä tuota minulle. Hauska nähdä pitkästä aikaa.”
Jätillä ei ollut tavaroita jätettäväksi pukuhuoneeseen, sillä hän kulki itse asiassa hieman vähemmän alasti kuin yleensä: suurissa jaloissa oli rumat, kumiset jalkineet, jotka suojasivat paljaita jalkapohjia saunan kuumalta lattialta. Kädessä Tongulla oli pilsneri. Sauna näytti tulevan tarpeeseen, sillä keltaiset panssarilevyt olivat sieltä täältä öljyn, noen ja hiilipölyn peitossa.
“Tongu! Milloinkohan nähtiin viimeksi?” Umbra riemuitsi nähdessään keltaisen ystävänsä.
”No siitä on kyllä hetki… Odotas, te lähditte sen yhden ryöstöoperaation jälkeen, siitä on kaksi kuukautta ainakin. Kävit sen Deleva-kaverin kanssa, kun sen kättä piti korjailla. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista ja varmaan teillekin.”
“Joo meille tapahtui Metru Nuilla vaikka mitä. Piti käydä korjaamassa Delevan kättä uudestaan Steltillä, kun Metorakk ja Saraji rikkoivat sen uudestaan siinä rytäkässä. En ole nähnyt tyyppiä pitkään aikaan. Nurukankin jäi Metru Nuille”, Umbra kertoi.
”Sitähän tämä on, korjataan juttuja ja aina ne hajottavat ne uudestaan. Joka kerta.”
Umbra ei viitsinyt kommentoida haarniskaansa, joka oli rikki kaiken aikaa. Tongua ei kannattaisi enää vaivata näin tyhjänpäiväisellä ongelmalla.
Matoro ojensi Umbran suuntaan huurteiseksi jäädytetyn oluen. Hänellä oli samanlainen toisessa kädessä.
”Jäitä?” hän kysyi Tongulta.
”Joo.”
Ei vaatinut jään toalta kuin hipaisun pilsneritölkkiin, kun se jo näytti suoraan kylmästä otetulta.
“Aah. Näitä jäätyyppien baaritemppuja”, Umbra naurahti.
”Onneksi on olemassa jääepeli”, nyökkäsi Tongu.
”Näkisit Umbran diskossa”, Matoro mainitsi ja suunnisti saunan oven suuntaan.
“Zorakilla ei ollut saunaa. On kyllä ollut ikävä löylyn henkeä”, Valottu väläytti.
”Ilman saunaa et saunoo voi”, Bladis mutisi nurkasta kuin siteeraten jotain omaa juttuaan. Hän näytti lähinnä istuskelevan pukuhuoneessa kaljan kanssa.
“Ai hei Bladis! Tauolla vai selvittämässä DNA:n mysteerejä?” Umbra kommentoi entiselle kollegalleen.
”No koskas ne mysteerit loppuisi”, Bladis nauroi ja kohotti juomaansa kuin jonkinlaisena julistuksena, että pitäkää hauskaa. Tarkkasilmäisin huomasi, että se oli alkoholitonta olutta, mikä puolestaan kieli siitä, että hän oli edelleen työtehtävissä.
Tongu ja Umbra joutuivat kumartamaan vähän astuessaan saunaan. Ovi oli Klaanin mittapuulla matala, jottei löyly karkaisi ulos. Löylyhuone oli pitkä ja sen päässä oli leveä puukiuas suuren kivikasan varjossa. Lauteita oli monessa tasossa, ja ylimmät olivat niin leveitä, että niillä mahtui makoilemaan: muuten pidempien klaanilaisten varpaita olisi auttamatta palellut talvikeleillä. Lattia oli kivilaatoista ladottu, mutta muut pinnat olivat vanhaa puuta, johon klaanilaisten takamukset olivat vuosien saatossa kuluttaneet erikokoisia painaumia.
Umbra huomasi lauteilla tuttuja ja vieraampiakin kasvoja ja naamioita. Aikaisemmin päivällä nähdyt Samol ja Thowron heiluttivat lauteilta. Heidän vierellään oli vihreä turaga, jota Umbra ei tunnistanut. Näiden lähellä istui henkilön kokoinen lintu, joka vaikutti siltä että oli vasta liittynyt Klaaniin, sillä joku toinen huomautti tälle kovaäänisesti, että Mindwinder älä noki sitä seinää.
“Hei Samol! Ja Thowron!” Umbra heilutti käden tyngällään, koska pilsneri oli säilyneessä kädessä.
”Moikka!” tervehti Samol iloisesti. ”Umbrakin on palannut vahvuuteen. Hyvä käänne!”
Ylälauteilla makaili akshikromidi, jonka kasvoilla oli seesteinen ilme. Hiki virtasi tämä ryppyisellä iholla. Nocturnrock oli jättänyt olkapäillään riippuvat eläintrofeet pukuhuoneeseen. Saunojana hän oli kokenut lukuisia riistapeijaisia, joista hän usein kertoi tarinoita lauteilla. Yhden kerroksen alempana istui Long Boi, joka kaatoi pitkällä kädellään vettä suoraan kiville. Tämän vieressä istuivat Vaderi ja Vartioston Mahdey ja monta muuta. Kyllä uudet tulijat sinne mahtuivat, kun sopu sijaa antoi.
“Boi! Kun viimeksi nähtiin olit lyhyempi!” Umbra heitti. Long Boi oli kuullut tämän vitsin ties kuinka monta kertaa, mutta näytti silti peukkua ylös. Tyyppi kaatoi taas vettä kiville. Mitään ei mennyt ohi.
”Joo, ja viimeksi kun nähtiin niin olit päämoderaattori”, mutisi pitkä poika.
“Nykyisin silläkin on Hau”, Kranoro huusi lauteilta.
“Ja sätkää kuluu”, puuttui Toa Axel.
Umbra puhui hieman vähemmän äänekkäästi, lähinnä kahdelle muulle siinä vieressä.
“On kyllä harmillista etten ole enää päämode, mutta olin siinä työssä kyllä aika huono. Avra Nui, Metru Nui ja muut seikkailut tulivat Velvollisuuden tielle.”
”Moderaattorin hommakin on nykyään enemmän sotakoordinointia kuin poliisityötä”, myönsi Tongu diplomaattisesti.
”Hankkiikohan ne uusia modeja koskaan”, Matoro mietti. ”Suga olisi aika hyvä.”
”Eipä tarvi tehdä uusia vihreitä kiviä, jos antaa vaan esikuntavaltuudet”, sanoi Vaderi.
”Spämminkin määrä vähentynyt on, sotimiseen keskittyvät useimmat”, julisti Nocturnrock ylälauteelta.
”Onhan noita mielenosoituksiakin”, huomautti Vaderi. ”Kai nekin voi laskea spämmiksi. Tai siis mielipiteenvapaus joo erottaa meidän torakoista ja niin eteenpäin, mutta aika raffeja väitteitä niissä kuulee. Ei ihme että Samenkin hermot on aika kireällä välillä.”
“Gekkokin katos”, Mahdey huuteli lauteilta. “Herätti karzahni vie huutelullaan muutama kuukausi takaperin. Ja minulla oli autokoulun ajokoe!”
”Siihen on koulu?” Matoro kysyi.
”On joo. Tai siis onhan kansanopistolla kirjoituskurssejakin, eikä niissäkään opeteta kirjoittamaan yleensä, vaan kirjoittamaan hyvin”, sanoi Long Boi.
”Eikä se Gekko kovin kaukana ole, olen nähnyt sen muutaman kerran lähimetsässä himmailemassa”, huomautti Tongu.
”Miten sillä menee nykyään, tiedätkö? En ole nähnyt sitä kaupungissa ikuisuuteen”, Matoro kysyi ja hörppäsi juomaansa. Jotenkin näytti siltä, että Matoro höyrysi hieman niin kuumassa.
”Parempaan päin. Ainakaan se ei huuda palasina Klaanin käytävällä joka toinen yö”, sanoi kyklooppi lakonisesti.
”Entä miten se ajokoe meni?” kysyi vielä Matoro.
”No arvaa!”
”Alle penkin meni koe?” kysyi Nocturnrock.
”No niin perkele meni!” kirosi Mahdey ja lähti jäähylle. Lisää löylyä heitettiin.
”Tarvitseeko ilmalaivoihin jonkun kortin?” Matoro kysyi Tongun suuntaan. ”Minulla ei taida olla mitään kortteja ja olen ajanut aika montaa juttua.”
”Ei, mutta pitää osata lentää. Guardiankin ajoi muistaakseni Ilmaraptoria kun palasimme Nynrahilta. Se ei ole niin vaikeaa, kun ei tarvitse laskeutua tai taistella.”
”Hei, olin vähän aikaa ampujana siinä”, Matoro nauroi. ”Se on kyllä aika hieno peli.”
”Se on kyllä yksi Laivaston legendaarisimmista taisteluista, se. Ämtur ei ikinä lakkaa puhumasta siitä”, nyökytteli Tongu.
”No syystäkin”, Matoro myönsi. ”Laivastolle!” hän nosti maljaa improvisoidusti, ja aika moni yhtyi siihen. Hän oli oikeastaan jopa vähän tyytyväinen, että Klaanissa Laivaston rooli sai hommasta ehkä jopa suurimman osan kunniasta. Melko usein Mustalumi kahmi vähän liikaa huomiota. Ei yksityiskohtia siitä, mitä Arkkienkelin sisällä tapahtui, ollut aivan hirveän tarkasti liikkeellä, lähinnä se että Troopperi ampui Abzumoa tulinuolella silmään ja Matoro hoiti loput. Ei kotiväen tarvinnutkaan tietää, miten monimutkaista kaikki oikeasti oli.
Tongu kumarsi teatraalisesti. ”Teemme parhaimpamme paremman Klaanin puolesta.”
Se sai hieman humaltuneita hurraa-huutoja. Joku yritti tavailla Höyrypoikien marssia, mutta se ei ihan lähtenyt.
Umbra nosti pilsneriään, joka oli alkanut sulaa löylyjen lämmössä.
“Metru Nuilla me nähtiin kolari Le-Metrussa”, Umbra muisti.
”No sinä et nähnyt sitä kolaria, jonka minä ajoin siellä”, Matoro sanoi kuivasti.
“Lehdet puhuivat että se oli nykyajan Titanui”, Piikki huusi lauteilta. Tyyppi istui ylimmällä lauteella.
Matoro huokaisi äkkiä aika surkeana ja vilkaisi Umbraa. ”Taidan mennä jäähylle, tuletteko messiin?”
Tongu köpötteli kaksikon perässä. ”Sen perusteella mitä minä kuulin, niin sen Metru Nuin laivan ei olisi ensinkään pitänyt olla ilmassa, kun se oli jotenkin saatu Nimdalla ylös merestä. Kirotun typerä tapaus. Ilmailu ei ole mikään taikasirujen leikkikenttä! Että tuskin se pelkästään sinun vikasi oli, että se tuli sieltä alas.”
”Joo siis kaikki mikä menee ylös tulee kyllä alas meistä riippumatta”, Matoro mutisi. ”Minä en vain onnistunut laskeutumaan sillä… noh, paremmin.”
”Se onkin se vaikein osuus… varsinkin paikassa, joka on asutettu vähän turhan tiiviisti. Jos jotain neuvoa pitäisi antaa, niin olisit vaan pysynyt poissa semmoiselta risteilyltä. Vaikka turhahan sitä on jälkikäteen viisastella.”
”Kuuluisaa keltaisten jättiläisten viisautta”, Matoro hymähti. ”Joo, yritin laskeutua sillä mereen, mutta pieleenhän se meni.”
Ei hän enää itseään koko hommasta syyttänyt – kurssi oli ollut oikea, ja olisi väistänyt tornit – kunnes kupolienväliset ohjukset osuivat heihin… Hän karisti muiston mielestään ja otti pari juoksuaskelta kohti joen rantaa.
Lyhyeltä laiturilta saattoi juosta suoraan jokeen. Sen rannat olivat melko jyrkät, ja vesi oli siltä kohdin syvää. Reittiä pitkin kulki tavallisesti vesiliikennettä Kartanonlahden jokisatamaan kaupungin pohjoisosassa, mutta nyt liikennettä hädin tuskin oli. Joitakin veneitä oli kiinnitetty joen reunoille, mutta muuten Rapujoki oli uimarien hallussa. Matoro syöksyi veteen sulavalla hypyllä. Rannan pitkillä puunrungoista tehdyillä penkeillä istusteli monta jäähdyttelemässä ja seurailemassa, kuinka jotkut rohkeat uhmasivat loppusyksyn Rapujokea.
Ja moottorivenettä, joka meinasi ajaa uimarien päältä.
”Snowie!! Seis!”
”Aaahh!!”
Veneen kyljistä ilmestyi kaksi lyhyttä siiventynkää, joiden alle kiinnitetyt moottorit köhisivät itsensä käyntiin. Paatti kohosi ilmaan muutaman metrin ennen uimarisumaa ja liihotti pöllämystyneiden polskijoiden päiden yli. Kyydistä kuului kahden klaanilaisen kiljuntaa. Toinen moottori poksahti kovaäänisesti, ja vene laskeutui veteen kivenheiton uimareista yläjuoksuun. Liidon jälkeen päättyi myös kiito, ja vene pysähtyi töksähtäen. Kepe ja Snowie meinasivat heilahtaa kyydistä.
Juuri pintaan noussut Matoro katsoi näkyä hämmentyneenä.
”Okei eli vene sinänsä toimii…”, Kepe nyökytteli.
”…vaan ei näemmä pysähdy. Kierrokset eivät laskeneet vaikka mitä tein”, Snowie huohotti. ”Tai siis kyllä se nyt lopetti…”
Veneen perämoottori tuprutti mustaa savua.
”Lento-ominaisuus…” Kepe makusteli, ja mietti mitä kirjoittaa muistiinpanolehtiöönsä. ”…toimii rajatusti?”
”Jos laittaisit sinne että pomppuominaisuus?”
”Aika hyvä. Mikäköhän tätä paattia riivaa, minä ajattelin meidän korjanneen sen ihan hyvään kuntoon viime reissulla?”
Snowie rapsutti leukaansa. ”Jaa-a. Ehkä se otti jotain osumaa silloin, kun se kyborgitorakka hyökkäsi meidän kimppuumme.”
”Hetkinen”, Tongun ääni kumisi joen rannalta. Jätti ei ollut pompannut jokeen jäähdyttelijöiden mukana, mutta laskeutui parhaillaan tikkaita pitkin veteen. ”Mehän olimme lentokoneella liikenteessä, kun se hyökkäsi.”
”Aa hei moi Tongu! Ja muut!” Snowie vilkutti. ”Sori että melkein ajoin teidän päältänne, vene karkasi vähän käsistä… ja siis, eri keikka! Vissiin se sama kyborgitorakka on syöksynyt kahdesti kimppuun kulkupeliin, jossa matkustan. Voisi puolestani lopettaa!”
Tongu nyökytteli samanmielisenä, nyt jo vedessä. Matoro ui vierelle. ”Minäkin olin aika lähellä sillä ekalla kerralla. Vaikka välillä tuntuu, että olisin ollut Kaya-Wahissa saakka…” jään toa puuttui keskusteluun. Muutama muukin klaanilainen ui veneen vierelle, vaikka olikin aika kylmä.
”No nuohan ovat niin vanhoja juttuja, että minäkin olin paikalla”, joessa kelluva Umbra lisäsi.
”Niinpä, niinpä”, Snowie mutisi. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Umbra!”
Kepekin nousi seisomaan moottorin ääreltä ja hypähti veneen laidalle, melkein horjahtaen Rapujokeen. ”Umbra!”
“Kepe! Snowie! Ei olla nähty hetkeen. Vieläkö naamioitumiset onnistuu ja syntyykö mahtinaamioista keksintöjä?”
”Joo!” Kepe tarttui innokkaasti. ”Saimme juuri yhdellä laitteella Avden nuken siepatuksi! Siinä oli mahtinaamioitakin kiinni, ja sitten kaikenlaisia muitakin komponentteja. Eräs parhaista töistäni!”
Snowie näytti peukkua vierellä. ”Jep! Minä tein voileipiä!”
“Minkä niistä nukeista? Sen vaalean miekkajäbän?” Umbra ei tiennyt pitäisikö jo nyt kertoa nukketapauksesta vai säästellä sitä seuraavaan kohtaamiseen Tawan kanssa. Pilsneri alkoi tosin jo vaikuttaa.
Matoroa puistatti, eikä se johtunut Rapujoen kylmästä virrasta.
”Ei ei, tämä oli ihan toinen nukke!” Kepe kertoi. ”Tämä oli- oho, kappas!”
Veneen perämoottori alkoi taas päristä.
”Mitenkäs se nyt noin heräsi eloon?”
Laite otti kierroksia, ja lumiukon vene lähti liikkeelle. Uivat klaanilaiset hajaantuivat ympäriltä. ”Oho, jahas”, Snowie höpötti. ”Meidän matkamme näköjään jatkuu, kun tämä ei nyt oikein tottele…”
Vene liikkui päristen ylävirtaan. ”Jatketaan näistä myöhemmin!” lumiukko huusi uimareille, kun paatti loittoni. Kepe vilkutti vierellä.
”Toivottavasti ne saavat sen pysäytettyä ennen Hautajärveä”, huokaisi Tongu.
“Semmoinen kohtaaminen. Tulee ihan vanhat hyvät ajat mieleen. Muistatteko kun Guartsun koira karkasi?”
Jostain saunan kätköistä syöksyi vaalea koira kuullessaan sanan ”koira”.
“Fabio!” Umbra tervehti suosituinta klaanilaista. Koira haukkui iloisesti ja heilutti häntäänsä. Koira säntäsi veteen iloisesti.
”Ja jahtasi Joyn lintua varmaan Lehuun asti”, Matoro sanoi ja sukelsi pois näkyvistä.
Veden hieman liian kylmäksi todennut Umbra kiipesi pian takaisin laiturille ja kaatoi koiran juomakuppiin kaljapullostaan. Tongu veteli pitkiä rintavetoja isoilla käsivarsillaan ja antoi viileän veden virrata ympärillään. Uimarit palasivat rantaan melko pian, ja kolmikko jäi hetkeksi istumaan riviin terassille. Saunasta kuului iloista keskustelun kakofoniaa. Oikeastaan he olivat lähinnä hiljaa hetken – se oli sellaista tyytyväistä hiljaisuutta, mikä saattoi vallita toistensa hyvin tuntevien välillä, eikä tuntunut siltä, että kenenkään olisi pitänyt sanoa mitään.
Auringot olivat jo laskeneet mailleen, ja Bio-Klaanin linnoituksen suuri torni piirtyi terävänä ja kauniina iltaruskoa vasten. Valitettavasti sen juuressa loisti myös Klaanin uusin vanki kuin jokin xialainen mainostaulu. Joen takana näkyi kivetetty penger, jossa muutamasta ravintolasta tulvi lämmintä valoa; kaupat olivat jo sulkeneet tältä päivältä ja vetäytyneet asumuksiinsa kaksikerroksisten rakennusten yläkertoihin. Toisella puolella joku skakdi heitti tupakantumpin veteen ja asteli katujen varjoon. Pari kewaa nokki ruokakääreitä kivetyksellä.
”Mennäänkö saunaan”, sanoi Umbra.
”Joo.”
”Joo.”
Meno sisällä oli ehkä hieman rauhoittunut, kun illan kävijäpiikissä tulleet alkoivat pikkuhiljaa poistua ja varmaankin valmistautua aikaisin heräämiseen. Tilaa oli tällä kertaa hieman enemmän, ja kolmikko sai kuumemmat paikat kauempana kiukaasta.
“Puhuitte Laivastosta aikaisemmin. Tässä vilvotellessa mietin miten tämä sotatila on vaikuttanut teidän arkeen? Ei varmaan ole enää samanlaisia Turkasen hakureissuja kuin aikaisemmin?” Umbra pohti ja nautti saunan kuumimman paikan lämmöstä.
”No, niin, arki on muuttunut ihan kokonaan, kun ennen lensimme saarelta toiselle ties millä verukkeella, ja nykyään lennämme vain ’tositarkoituksella’ ja yleensä sotaisalla sellaisella. Merisaarron takia saarelta ei ole turvallista poistua, ja valtaosa tehtävistämme on Lohrak-hävittäjäkoneiden käyttöä. Laivaston väestä moni on kuollut, eli leikki on ollut jo pitkään kaukana.” Tongu siemaisi pilsneriään. ”Onneksi osa vapaa-ajasta on entisellään. Juuri muu ei.”
”Ainakaan nazorakeja ei ole näkynyt täällä meidän taivailla sitten sen yhden kerran”, Matoro mietti. ”Nyt kun mietin, niin en kyllä tiedä oikein mitään siitä, millaisia taisteluita te olette käyneet. Kuinka paljon niitä tehtäviä ylipäänsä on?”
”Ei päivittäin, mutta ihan tarpeeksi usein kuitenkin”, vastasi Tongu. ”Tiputamme varusteita Hydrukaan tai suoraan kentälle, annamme tulitukea tarpeen mukaan vahvoihin kohtiin ja hoidamme välillä harhautuksia. Ilmavoimilla voimme pitää vihollisen välillä varpaillaan. Mutta se on tarkkaa työtä. Meillä on enemmän hävittävää kuin niillä. Meille jokainen menetys on tragedia ja oikeasti merkittävä osa vahvuudesta. Eipä sillä, administonkin linja on hyvin varovainen.”
”Nii-in”, Matoro huokaisi. ”Troopperista ei ole kai mitään uutisia?”
”Ei minun korviini, mutta zyglakeista saa harvinaisen vähän tietoa lentämällä muutenkaan – vaikka ne ovatkin niin isoja pirulaisia.”
”No, toivotaan parasta”, Matoro mietti ja pyöritteli juomansa rippeitä. ”Hei Umbra, ei koskaan ehditty puhua siitä, siis miten se Zyxax-juttu meni? Se oli jotenkin hämmentävän tehokasta toimintaa jopa sinulta.”
Umbran muistikuvat Avra Nuista olivat hajanaisia. Hän ei ollut oma itsensä, tosin ei Kraakaan ollut. “No meitä oli siellä lisäkseni viisi toaa. Kraa oli liitossa Zyxaxin kanssa. Menetimme juurakkojen Ornokan siellä, mutta pääsimme Zyxaxista ja tämän joukoista eroon. Nurukanin ja Delevan te molemmat varmaan muistattekin.” Kraa olisi halunnut piirtyä johonkin läheiseen varjoon, mutta malttoi mielensä. Juuriadminin tapaaminen sattui yhä sen itsetuntoon, eikä varjon julkinen esiintyminen olisi ainakaan auttanut Umbraa.
”Perus. Miten sinä siis edes tiesit että Zyxax oli siellä?”
“Kraa lähetti minulle viestin. Halusi tapella. Perus poikain juttuja”, Umbra naurahti. Asian kuittaaminen huumorilla tuntui parhaalta tavalta ohittaa se, miten pahat jäljet tapaus oli häneen jättänyt.
”Okei, no kuka näistä tietää”, Matoro sanoi ja viilensi itseään luomalla jäähilettä suoraan otsalleen.
Tongu pyöritteli silmiään. ”En tajunnut tuosta mitään, mutta sen siitä saa, kun kysyy toalta. Mutta sinähän sieltä ulkopuolelta juuri saavuit: Niin miten pääsitte Domekin kanssa merisaarron läpi, ja yleensäkään Klaaniin? Eihän teillä ollut edes moottoria.”
“Siis Kraa on mielessäni asuva makutan Kraata. Ja siis pääsimme tuosta saarrosta läpi Domekin loihtimalla harhakuvalla. Itse olen vielä ihan lopussa elementtivoimieni suhteen, mutta hän taikoi meidät tänne läpi renkaasta. Domek on taitava purjehtija, kuin kotonaan merillä. Itse olen yleensä matkustanut kanistereilla”, valottu kertoi.
Tongu rapsutti pääkilpeään. ”No, kuulostaa ihan hyvältä minusta, ja voisin vaikka jututtaa vähän Domekia tuosta harhakuvitteluasiasta, jos se vaikka toimisi ilmalaivoihin.”
”Tehän voisitte kokeilla illuusionaamiota? Ja tietty jotakuta joka osaisi käyttää sitä…” Matoro ehdotti.
”Kyllä me sitä teimmekin, muutamia postikuljetuksia Lohrakilla niin, että kyydissä on ollut Isä Rusko Mahikinsa kanssa. Mutta jalolla naamiolla ei voi naamioida sen suurempia aluksia, eivätkä ne tehoa tutkaan. Joten niillä pitää naamioitua joksikin isoksi ja lentäväksi, niin kuin merilinnuksi, ja toivoa, ettei nazorakit ole kuuloetäisyydellä ja epäileväisellä mielellä.”
“Me valotut opimme ensimmäiseksi taittamaan valoa, joten pienen aluksemme naamioiminen ei ollut niin ihmeellinen temppu. Periaatteessa Hunan efekti puiseen paattiin”, Umbra kertoi ja siemaili pilsneriään.
”Ja kyllä siitä pääsee pienellä aluksella ja tuurilla läpi”, Matoro huomautti. ”Ei mitään merisaartoa ole tehty pysäyttämään yksittäisiä veneitä. Tosin viime reissustani on pari kuukautta, että en tiedä, onko siitä tullut vaikeampaa. Tai ehkä Kapura oli vaan tosi hyvä vesillä liikkuja…”
“Vaaditaan ehkä toan tyhmänrohkeutta merisaarrosta läpi menemiseen”, Umbra naurahti.
”Mutta näittekö te niitä ylipäätänsä? Partioivia nazorak-laivoja?” sanoi Tongu yrittäen saada jotain irti aiheesta.
“Näimme yhden nazorak-aluksen siluetin. Domekin kiikarilla erotimme sen jossain kaukana.”
”No niin, missä ilmansuunnassa se oli, ja mitä reittiä yleensäkään tulitte? Hittolainen, minä en edes tiedä, että mistä te lähditte, muuta kuin Metru Nuilta kauemmin aikaa sitten”, Tongu sanoi terävästi.
“Zorakin hovi oli jossain Xian ja koillisen meriportin välillä. Tulimme sieltä suorinta tietä tänne. Emme nähneet frosteluksia, ilmapiraatteja tai lentäviä manaatteja jos sitä mietit. Tulimme suoraan idästä”, sanainen arkku aukeni.
”Voi Zorak, Zorak, Zorak. Niinpä tietenkin. No, et ole ensimmäinen klaanilainen, joka palaa mysteerisesti Zorakin hoivista, joten mikäpä siinä. Näittekö laivan ennen vai jälkeen Päättisiä, ja satuitteko huomaamaan mitään torakkatoimintaa niiden lähellä? Lentävien manaattien syysmuutto on tietenkin tältä vuodelta jo loppunut, niin siinä ei ole mitään ihmeellistä.”
“Ennen Päättistä näkyi laivoja. Ja Päättisillä näkyi valoja, paitsi Pär-Nuilla oli todella pimeää verrattuna tavanomaiseen. Ei yhtään semmoinen reissu kun Sugan kanssa joskus käytiin”, Umbra yritti muistella öistä saapumista kotiin.
”Hyvä, ettette yrittäneet rantautua Pär-Nuille, koska peräännyimme sieltä jo viikkoja sitten”, huomautti Tongu. ”Ja niin meni tämäkin saunailta työasioista puhumiseen. Pistähän Boi vähän löylyä!”
Boi teki työtä käskettyä. Sauna oli jo rauhoittunut melkoisesti.
”Tervetuloa toien hommiin”, Matoro sanoi Tongun suuntaan. ”Työasioita ei oikein voi päästä pakoon…”
“Joillain teistä on työ”, Umbra naurahti. ”Itse en vielä tiedä mitä aion tehdä kun en ole enää mode. Tawa käski minun pitää hetken taukoa. Löytää itseni taas uudelleen. Ehkä pitää harjoitella taas erätaitoja uudelleen.”
”Kai sinulle jotain hommaa muurien korjailusta, majoitusten rakentelusta ja vaikka vartioinnista löytyy”, sanoi Tongu. ”Jos voimat sen sallivat. Eiköhän sauna niitä ainakin palauta.”
”Joku voisi luulla, että päämoderaattorin hommista olisi saanut näihin kokemusta”, Matoro virnuili. ”Mutta suurin osa ajasta taisi mennä seikkailemiseen pitkin Välisaaria…”
”Sinulla vai Umbralla?” hekotti Tongu.
”No olin minäkin osasyyllinen siihen”, Matoro myönsi. ”Se tuntuu aika eri elämältä nyt…”
“Pitäisi ainakin korjauttaa tuo viheliäinen haarniska ensitöikseen. Kapuralle sitä ei voi enää viedä.”
”Tunnetko Bloszarin?” Matoro kysyi. ”Aika uusi tyyppi. Sillä on paja Zeruelin tehtaalla, se on aika hyvä näissä. Viritti tämän käteni.”
“En muista tyyppiä. Laitan muistiin tuon”
”Ihme homma tuo käsijuttu muuten”, sanoi Tongu. ”Jotenkin se yhdistää teitä kahta ja kaikkia merirosvoja… tai siis ei nyt toilla yleensä puutu toinen käsi. Mutta teillä puuttuu. Ja Ämkoolla vissiin. Ja kahdelta sen vei se Avden nukke, eri kaveri kun se joka nukkuu katolla. Milloin sinä Umbra liityit tuohon kerhoon… Jos saan kysyä? Ei kai sekin ollut se nukke?”
“Kraatani vei tuon käteni joskus kesällä. Kasvatti siitä itselleen ruumiin. Perus makutataikaa. Olen pitänyt tykkiä siitä asti, tosin Metru Nuilla kokeilin konekättä. Sekin sitten tuhoutui Tiedon torneilla. Ehkä minun ei kuulu hankkia mitään kättä tähän tilalle. Käytin Nimdan siruakin makutamaisella varjokädellä.”
Tongun mieleen tuli Nui-Koron metsässä aavemaisena loistanut Ämkoon varjokäsi, jonka luonnottoman vahvat sormet puristuivat Harkelin kurkun ympärille. Jätti liikahti levottomasti.
”Aiva, aivan… tosin yhdellä kädellä voi tehdä aika paljon vähemmän juttuja kuin kahdella”, aloitti Tongu pyrkien johonkin vitsikkääseen kulmaan tilanteen keventämiseksi.
”Niin siis hanki nyt hyvä mies parempi käsi jos voit”, Matoro oli samaa mieltä. ”Voidaan selvittää, onko meillä osat tehdä toinen tällainen kuin minulla.”
”Niin kuin kädellä voi ampua tykillä, mutta tykillä ei voi… kätellä… tai siis niin kuin vaikka yksinkertaisen solmun sitominen on lähes mahdotonta yhdellä. Voileivän tekeminen on helkkarin vaikeaa. Ja Domekkikin taisi soutaa suurimman osan tyynistä keleistä?”
“Niin. On tuossa ihan hyviä pointteja. Kyllä minä sain tungettua airon tykkiini. Soudin sillä ihan hyvin. Ehkä minä hankin jostain uuden käden. Nyt en voi edes luoda elementtikämmentä tähän. Mordus käytti Tiedon torneilla lähes kaiken elementtivoimani ja Zorakilla ei ollut luonnonvaloa missä latautua.”
”Eipä ole juuri Välisaarillakaan tähän vuodenaikaan.”
”Valon toat vaan luo kiinteitä juttuja valosta”, Matoro ihmetteli. ”Kyllä te olette aika legendojen tyyppejä. Muut elementit sentään tottelee jotain logiikkaa… paitsi painovoima. Mutta muut.”
“Xialaiset hologrammit on vain meidän taiasta jatkettuja”, Umbra tokaisi.
”Hei Tongu. Minkä elementin valkkaisit, jos sinulla olisi joku niistä?” Matoro kysyi äkkiä.
”Hei, olen miettinyt tätä. Tulella voisi kokeilla höyrykoneita helposti. Ja kasvillisuusvoimilla voisi tehdä niitä puulajeja, mitä tarvitsemme Lohrakien potkureihin. Mutta ehkä tämä on vähän tylsä ajattelutapa? Jos olisin Ajan Jättiläinen, voisimme kääntää aikaa taaksepäin ja kertoa Manulle, ettei sen kannata tehdä nazorakeja vaan vaikka joku kiva… no, ehkä se tekisi mistä tahansa ötökästä saakelin vaarallisen. Voisimme tarjota hänellä jotain logarytmejä ja pitää hänet kiireisenä.”
Matoro nauroi. ”Joo onhan tuo ehkä vähän tylsä tapa ajatella elementtiä. Vaikka eihän meistä kukaan sitä valitse. Oikeasti lähestyisin sitä sen kautta, että mikä tuntuu sinulle jotenkin kotoisalta, ehkä?”
”No, ilma tavallaan. Mutta olen viettänyt eniten aikaa onu-tyyppien kanssa, niin ehkä kuitenkin maa. Ne ovat oikeastaan perheeni. Ja ainakin tavallisilla saarilla onu-matoralaiset viettävät eniten aikaa kiinnostavien mekaanisten järjestelmien kanssa, ehkä sekin kuuluu elementtiin.”
”Niin, onhan se paljon enemmän kuin vain voimia, kun matoraneistakin selvästi huomaa näitä eroja”, Matoro pohti. ”En nyt tiedä että miten paljon ne on jotenkin synnynnäisiä ja miten paljon opittuja, sanoisin kumpaakin, mutta kyllähän maaväki on yleensä aika suoraselkäistä ja, no, semmoista suoraviivaista. Vaikka ainahan on niitä poikkeuksia.”
“Nurukan ainakin vaikutti aika suoraviivaiselta Metru Nuilla. Halusi selvittää oman menneisyytensä ja onnistui siinä.”
”Hyvä kuulla. Vaikutti kunnon kaverilta silloin pajallani”, sanoi Tongu.
“Jotenkin se ja Deleva ehtivät liittyä klaaniinkin tämän syksyn aikana. Eivät varmaan edes ehtineet ottaa omia huoneita. Mustan Käden kenraaleja vain ilmestyy Klaanin jäsenlistalle”, Umbra nauroi.
”Jaa, sekin on semmoinen?” ihmetteli Tongu. ”Eikä kukaan teistä oikein edes tunnistanut sen logoa, kun se löytyi sen Deleva-kaverin kädestä. Keitä muita on? Jögge tietenkin. Nui-Pogoko? Sekin on metrunuilainen.”
”Kuinka moni ehti edes nähdä jonkun Delevan käden silloin?” Matoro kysyi. ”Tai siis minä ainakin jätin sen niille, jotka tiesivät tekniikasta jotain.”
“Deleva paini Geen kanssa. Siinä rytäkässä se käsi meni ensin rikki”, Umbra muisti. “Deleva ja skakdit on aina räjähtävä yhdistelmä.”
”Se oli viattomampaa aikaa”, mielsi Tongu. Long Boi oli lähtenyt pesulle, ja jätti veti kiulun lähemmäksi ja kaatoi vettä kiukaalle.
”Sanopa muuta”, Matoro huokaisi, sulki silmänsä ja nojasi seinään rennosti.
“On kyllä hienoa olla taas kotona, vaikka niin paljon onkin muuttunut”, Umbra nautti löylystä. “Viattomampia aikoja ei oikein voi takaisin saada.”
”No, meillä kaikilla on rankkoja kokemuksia myös niitä viattomia aikoja edeltäviltä ajoilta, joten turha sitä on liikaa romantisoidakaan. Ne tulee ja menee, elämän vuorovedet”, filosofoi Tongu ja kävi pitkäkseen ylälauteille.
”No on”, Matoro jatkoi samansuuntaisella sekoituksella alkoholia, väsymystä ja raukeutta. ”Mutta silloin täällä kotona asiat oli kunnossa ja sitten oli välillä ikäviä hommia. Nykyään se ikävä on perustila ja siellä on seassa välillä hyviä asioita…”
”Kellä oli, kellä ei”, sai Tongu tuijotellen kattoon. ”Meinaan aikoja ennen Klaania. Onko teidän vanhat kotisaarenne vielä tuolla jossain?”
”Ah, niin”, Matoro vastasi ja meinasi sanoa, että kyllähän useimpien kotisaaret on olemassa vaikkei siellä ollutkaan hetkeen. Mutta ehkä Torangan tapauksessa se ei ollut ihan niin.
”Kotisaareni… tai ensimmäinen kotisaareni on tosiaan Kristallisaarilla, semmoinen sateinen ja kolea paikka. Olihan siellä omat haasteensa. Semmoista syrjäseutujen matoran-elämää mitä näkee tosi monissa paikoissa, kun matkustaa.”
”Käytkö siellä koskaan?” kysyi Tongu kiinnostuneena.
”Pari kertaa, jos olen sattunut olemaan sillä suunnalla. Mutta en ole nyt pitkään aikaan. Se seutu on aika kaukana kaikesta…”
Umbra oli miettinyt omaa suhtautumistaan siihen, mikä lopulta oli tämän koti. Kalja oli voidellut hänenkin puhehalujaan. “Valottujen legenda kertoo, että me olemme kotoisin Maailmaa Ruokkivasta Maasta, jostain ytimestä. En itse muista niistä ajoista mitään. Metru Nui oli kotini, mutta toaksi muuttuminen sodan aikana muutti suhtautumistani kaupunkiin. Pelastimme sen Varjotulta, mutta se ei ollut vaelteleville toa-sotureille koti. Kaupunki tuntui todella ahtaalta ja Dume ei pitänyt meistä tyhjäntoimittajista. Klaanissa voi sentään olla ja asua.”
”Niin, ehkä sitä on paha laskea, jos siitä ei muista mitään. Sitä ydintä. Kun matoralaiset muutenkin… tulevat jostain, mutta eivät muista sitä. En ole kyllä koskaan ajatellut, että olisit Metru Nuilta, kun niin moni toa on ollut siellä aikansa, mutta harva on sieltä kotoisin.” Tongu mietti asiaa hetkisen. ”Se olikin sota, joka kiinnosti kaikkia. Meillä on sota, joka ei kiinnosta ketään. Toa-armeijasta olisi apua.”
”Tai edes niistä vahkeista…” Matoro sanoi ja varmaan ajatteli täysin eri asiaa kuin kukaan muu.
”No, ne kyllä kylmäävät selkäpiitäni vähän väärällä tavalla, että mieluummin toia”, sanoi Tongu ja hekotteli itsekseen. ”Vaikka ainakaan vahkeilla ei ole päässään kraa-kraa-kraataa joka vie niiden käden ja on samaan aikaan toisella saarella. Hehehe. Ei millään pahalla. Mustan Käden Cody oli ihan kelpo kaveri kaikin puolin eikä vaikuttanut sen keinotekoisemmalta äijältä kuin kanistereista tulevatkaan, joten mitäpä väliä sillä sitten on. Ei pahalla tuokaan.”
”Nämä vahkit, jotka eivät ole poliiseja, ovat ihan erilaisia kuin ne, jotka antoivat minulle parkkisakkoja Le-Metrussa. Niistä on tehty tarkoituksella kylmiä kellopelipoliiseja. Mustan Käden vahkit taas vaikuttivat ihan oikeilta tyypeiltä. Saraji oli kova tappelemaan ja kauhea tyyppi. Xen oli ihan mukava tuttavuus. Olikohan niitä muita edes?” Umbra pohti.
”Tapasin kanssa Aizenin – se oli vähän niin kuin meidän Body mutta vahkina – mutta hän ei selvinnyt Xialta”, Matoro kertoi. Koko asian miettiminen palautti hänet takaisin Mustan Käden tukikohtaan, ja kaikkiin hyviin muistoihin sieltä. Ehkä niistä sielukuulista ei kannattanut sanoa mitään.
”Todellinen Nimda olivat vahkiystävät, jotka saitte matkan varrella?” kysyi Tongu. ”Paitsi Saraji joka oli paha ja Aizen joka kuoli…”
Matoro jäi miettimään vertauskuvaa aivan liian pitkään. Se tuntui sellaiselta asialta, joka pitäisi selittää todella pitkästi tai ei ollenkaan. Nimdan jättäminen yhdelle niistä vahkeista ei ollut asia, johon hän haluaisi mennä siinä tilanteessa. Hän tyytyi vain naurahtamaan Tongun lohkaisulle.
”Niin, ehkä ne ovat ainoa hyvä asia, mitä meillä jäi sieltä käteen…”
”Ei kannata aliarvioida ystäviä toisilla saarilla, voivat olla vielä hyödyllisiä, eikä meillä ole niitä liikaa”, sanoi Tongu vakavampana.
”Kyllä me puhuimme tästä Klaanin tilanteesta Xenin kanssa”, Matoro kertoi. Oli jotenkin piristävää, että kerrankin joku klaanilainen oli kiinnostunut asiasta lähinnä sotastrategisesta eikä parisuhdejuorullisesta näkökulmasta. ”Niin siis hänkin on kenraali nykyään. Perus Mustan Käden juttuja. Sanoi, että kunhan asiat siellä päässä selkeytyy, niin heiltä kyllä liikenee meille apua. Sitä minä niillä vahkeilla tarkoitin, että se on ihan oikea mahdollisuus. Ja samaa ajatteli Killjoy, mutta ilmeisesti se suunnitelma ei ole mennyt ihan putkeen.”
“Toivottavasti tilanne siellä selkeytyy. Pääsisivät siitä Puhdistajasta joskus. Nurukania olisi kiva nähdä taas.”
Ei varmasti selkeydy, kun siellä on se helvetin sirukin, Matoro mietti ankeana ja kurkotti heittämään löylyä.
”Maailma on niin täynnä kusipäitä heittämättä kapuloita rattaisiin. Ottaisisivat kaikki vaan rauhallisemmin. Sitä minä vain mietin”, huokaisi Tongu.
”Saat miettiä sitä aika pitkään”, Matoro vastasi.
“Niin. Allianssista on jo itsessään kiusaa. Sitten on tämä Puhdistaja joka kiusaa meidän kavereita. Nazorakeja, Gaggulabioita, Abzumoja ja mitä muita tähän maailmaan mahtuukaan? Ja niitä Avde-juttuja myös”, Umbra mietti ääneen.
”Kuumahan tässä alkaa tulla”, Matoro sanoi. ”Mennäänkö vielä veteen?”
Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.
Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.
Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.
Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.
Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.
Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.
Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.
Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.
Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.
Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.
Toinen aika, toinen paikka.
Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.
Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.
Sitä ei tohtinut edes ajatella.
Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.
“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”
“Gamm-Peng-Llang.”
Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.
Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.
“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.
Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.
Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.
Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.
Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.
“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”
Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.
“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.
“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.
“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.
“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”
Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”
Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.
“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”
Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.
Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.
“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”
“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”
“Siltikin tulen jos voin.”
Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.
“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”
“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”
“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”
Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.
“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”
Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.
Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.
Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.
Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.
Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.
Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.
Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.
Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.
Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.
Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.
Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.
Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.
Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.
”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.
”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”
Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.
Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.
Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.
Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.
Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.
Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.
Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.
Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.
Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.
…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.
“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.
“Minä…”
“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”
“Niin…”
“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”
“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”
“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”
Telakka
Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.
Ei tänä aamuna.
Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.
Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.
Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.
Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.
Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.
Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.
Harkel, missä viivyt…
Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.
”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”
Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.
”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”
Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.
Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…
Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.
Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.
Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.
Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.
Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.
“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”
Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.
Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.
Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.
Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.
”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”
“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”
Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.
“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”
Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.
Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.
Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.
Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.
Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.
”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”
”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”
Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”
”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”
Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”
Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”
Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”
Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.
”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”
Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”
Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.
”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”
”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”
Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.
”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”
”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”
Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.
“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”
Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.
“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”
Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”
Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.
”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”
Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.
”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”
Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.
Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.
“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”
”Tuota… en… en ole varma.”
Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.
Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”
“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”
”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.
“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”
”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”
“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”
Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus? ”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”
“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.
“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.
Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.
”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”
Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.
”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”
Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.
“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”
Kaupunki
Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.
”Tawa! Odota!”
Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.
”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”
Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.
He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.
”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.
”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”
Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”
”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken. ”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”
Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.
”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”
Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.
”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”
Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.
”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”
Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.
”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.
”Tawa, puhu minulle.”
Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.
”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”
Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.
”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”
Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.
”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan. ”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”
Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.
”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.
”Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.
”Tawa…”
”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”
Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.
”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”
”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”
”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen. ”Ei, Tawa, emme voi-”
”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!”
Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi. ”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”
”Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”
Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.
”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”
”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”
”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”
”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”
”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.
Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.
Mustaa Hauta kasvoillaan pitävä tulen toa sai hampaansa pestyä ja pysähtyi katsomaan hyllyllä olevaa valokuvaa. Siinä oli kaksi toaa leirinuotiolla jossain päin saarta. Männyn juurella oli nipussa muutama kuollut kanalintu. Vasemmalta tarkkailija tunnisti oman Haunsa, oikealla istui mirukasvoinen nuorempi ilman toa. Tulisankari hymähti muistolle, otti pöydältä täyden vasamaviinen, kiillotetun varsijousen sekä vastarasvatussa huotrassa lepäävän miekan ja astui ulos.
Pitkä äänen toa tarkasti kokovartalopeilistä terävämuotoisen kypäränsä asennon Mirullaan ja jatkoi puuhaansa. Äänirauta napsahti pöydänkulmaan, sankari heristi korviaan ja sääti hieman kitaransa nuppia. Pängg, sanoi vahvistamaton rautalanka. Toa hymyili ja työnsi suosikkiplektransa taskuunsa. Nyt olivat soundit kohdillaan.
Kolea kellari oli suurella innolla sisustettu viihtyisäksi. Mukavat kuvat ja Klaanilehti-leikkeet peittivät betoniseiniä ja piirittivät peiliä, jonka avulla tulen toa kiinnitti olkapanssarinsa hihnaa. Pienen hapuilun jälkeen myös selkäpuolen solki löysi kiinnikkeensä. Hau-kasvoinen sankaritar vilkaisi vielä naulakkoaan, mutta pitäytyi päätöksessään – mikään pörröinen ei lähtisi tälle matkalle. Kaunismuotoinen pitkäjousi sen sijaan näkisi päivänvaloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Telakan autiossa suunnitteluhuoneessa mustaan Miruun sonnustautunut maan toa pyöritteli peistään käsissään ja loi vielä viime vilkauksia sotastrategiakarttaan. Dioraamassa oli monenlaisia nappuloita, sinisiä ja punaisia, isoja ja pieniä. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaan suureen, kolmiosaiseen puikulaan, joka oli asetettu punaisen palikan viereen punahahmoilla täytetyn sinisen kehän läheisyyteen.
Pieni, keltainen kiven toa kiirehti väenpaljouden läpi. Monelta lyhyt sankari jäi huomaamatta, mutta puunaamion takana käytiin tiivistä sanan- tai ajatustenvaihtoa. Kerrankin esi-isien henget olivat samaa mieltä: Nyt tuli pelata eikä pelätä. Pikkumies ehti matkallaan kuitenkin tervehtiä tuttua poromiestä, kääntää pystyyn ruuhkassa kaatuneet mahivankkurit ja hakea huoneeseensa unohtuneen vasaran.
Puolet tyrmän takahuoneesta oli vuorattu isoilla peileillä. Yksi kolmaosa oli palkintohyllyjen peitossa. Joka puolelle kimaltava metalli heijasti vankkarakenteisen metallien toan yhtä kimaltelevaa, lihasten muotoihin hakattua haarniskaa. Jylhä Rhode-kasvo ihaili vielä hetken reisiään ja hauiksiaan, kunnes kaivoi esille silitysraudan ja laudan ja alkoi silittää viittaansa ja kangasnaamiotaan.
Telakka, halli 2
Iltapäivä oli kääntymässä jo alkuillaksi, mutta Telakalla kiire tuntui vain kasvavan. Hydraulisen Vapauden varjossa joukko Laivaston matoraneja öljysi venttiilejä, täytti hiiliastioita ja sytytteli tulipesiä. Paikalla oli myös joukko Bio-Klaanin toia. Tunnelma oli odottavainen.
Metallin toa Santor ja tulen sankari Troopperi istuskelivat Kane-ra -kuljetusalusten ja Lohrak-hävittäjien lomassa samalla, kun Samol ja Iniko auttoivat matoraneja lentopelien lastaamisessa. Hieman syrjemmällä po-musiikkitähti Kyberi näpräili ison mustahopeisen laatikon kimpussa. Santor naksautteli rystysiään ja lampsi ystävänsä luo.
“Vai ihan Barraki? Sinä et kyllä lähde sekundalla menemään. Eikö Fexia Nui Bandikin käyttänyt tuommoisia?”
“Kyllähän sitä nyt laatukamaa pitää käyttää kun kerta löytyy”, Kyberi sanoi ja taputti ison vahvistimen pintaa, “Hyvää pohjoismanterelaista ääniosaamista. Tämäkin palikka on ollut apunani monet kerrat. Ei ehkä dynaamisin mahdollinen koje salatehtävissä, mutta toiminee tällä kertaa mainiosti.”
“OIisipa muillakin elementeillä mahdollisuus vahvistaa voimiaan noin yksinkertaisesti”, Santor tuumi, “Vaikka en minä kyllä semmoista tarvitsisi. Mutta jotkut muut ehkä.”
“Suurin osa de-toista välttelee kovia ääniä yliherkkyyden takia”, Kyberi sanoi ja nosti kitaransa hihnan olkapäälleen, “Mutta minä olen ottanut Po-Musiikin sydämeeni ja ammennan siitä voimaa.”
“Huomattu on”, Troopperi liittyi keskusteluun, “Missä muuten Geetee on? Tyyppiä ei ole näkynyt hetkeen, mutta kai se on nyt tulossa kuten on sovittu?”
“Tulee hän. Sanoi hakevansa jotain kamaa asevarastoilta.”
“Tytto taisi ottaa sen viidakkosaaren jutun aika raskaasti. Ollut jotenkin tavallista syrjäänvetäytyvämpi ja hiljaisempi putkapuolella viime viikkoina,” Santor sanoi harvinaisen vakavana.
“Niin kuin pitääkin. Emme kyllä pelaa enää minkään nippelitekijöiden kanssa. Vaikka varmaan tekin sen huomasitte ilman että siitä tarvitsee muistutella”, Troopperi sanoi. Tulen Toa nitkutti miekkaansa huotrassa. Aina se sieltä sukkelasti liukui, mutta jonkinlainen varmistusmaneeri siitä oli tullut.
Periaatteessa Troopperista oli ihan mukava lähteä kentälle. Taas matka rintamalle taittuisi Kane-ralla, samanlaisella ilma-aluksella, jolla hän oli Hikan kanssa tiedustellut torakoiden liikkeitä sodan alkupäivinä. Sekään ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta Matoron, Umbran ja Kapuran avulla kotiin oli päästy palaamaan. Nyt Umbra oli kuollut, Matoro flegmaattinen ja kovia kokenut ja Kapura vähintäänkin epäilyttävä. Troopperi huokaisi. Olisiko vaikka Santorista tai Geeteestä Klaanin vanhojen ykkössankareitten korvaajiksi? Entä hänestä itsestään?
Moinen filosofiointi sai päätöksensä, kun Geetee saapui paikalle. Tulen toa oli muuttunut viimenäkemästä selvästi. Kirkkaanvaaleanpunaiset panssarit oli korvattu tummemmalla magentalla, ja epäsymmetristä jousiampujan haarniskaa oli muutenkin vahvistettu. Viini toan selässä oli täynnä tappavan teräviä Amorannin nuolia, joiden verenpunaiset sulat enteilivät silmänräpäyksessä etenevää kuolemaa. Kyberi kuitenkin tunnisti Geeteen kasvoilta saman vakavuuden, joka niillä oli levännyt Toan ampuessa sen zyglakin Klaanin muureille. Kokonaisuudessaan vaikutelma oli iskevä, mutta kenellekään ei tullut mieleen sanoa mitään nokkelaa.
Iniko hyppäsi alas Kane-ran ohjaamosta ja varmisti, että kaikki kuulivat. Kyberi istuutui vahvistimensa päälle ja Santor seisoi kädet puuskassa Geeteen ja Troopperin vieressä. Samol istui Kane-ran sivuoviaukossa ja heilutteli lyhyitä jalkojaan.
“No niin. Kuulitte siis Tongun alustuksen eilen, mutta kerrataan vielä perusasiat. Iskujoukkomme nimi on Rytmitykki ja meillä on tässä kolme Kane-raa, Telakan vankkoja kuljetusaluksia. Ensimmäiseen menemme minä ja Samol, ja sitä ohjastaa Kane-ra -mestari Agnes.” Oranssia hauta pitävä maan matoran nyökkäsi. “Koodinimi on Härkä-yksi. Toiseen menevät Troopperi ja Santor-”
“Krhm. SUPER Toa Santor.”
“Matanauta nyt Santor. Sitä ohjastaa Paltak.” Volitakmaanainen ta-matoran kumarsi syvään. “Koodi on Härkä-kaksi. Kolmanteen hyppäävät Kyberi ja Geetee ja ohjaajana toimii Sehalk.” Vihreä matoran vilkutti yhden aluksen ohjaamosta. “Koodinimi on, yllättävää kyllä, Härkä-viisi, jotta salakuunteleva vihollinen luulisi, että meitä on enemmän. Muistakaa: Ei Härkä-kolme, vaan Härkä-viisi. Lisäksi saattamaan lähtee kaksi Lohrak-hävittäjää, puikoissaan Weedol, Morthank, Soak ja Hanbar. He lähtevät ilmaan kolmoshallista. Selvyys?”
“Entä ne henkilökohtaiset koodinimet?” Samol kysyi.
“Aivan. Niillä pussipiruilla oli meillekin koodinimet. Kuten muistatte, minä olin Sininen Python, Samol oli Koli-Pää ja Geetee oli öääh Kermakakku… “
“Taitaa olla paras vaihtaa se viimeinen, nyt niinkuin vallitsevan tilanteen takia”, Kyberi sanoi nopsaan.
“Kannatetaan”, Santor nyökytteli.
“Naali on hyvä,” Geetee sanoi.
“Hmm, teemaan sopiva, naali eli napakettu, lajia tavataan Guartsuvuoren pohjoispuolella. Ilmoitetaan pussipiruille. Entäs te muut?” Iniko katsoi kysyvästi Kyberiä, Santoria ja Troopperia.
“Santor, ainakin Gaggulabion palkkasoturit tietävät, että meillä on Meksi-Koron painijatoa. Osa niistä pääsi pakoon. Yritä nyt niellä se painijakunnia ja keksi oikeasti hyvä nimi”, Kyberi sanoi.
“Miten olisi Sombrero?” Troopperi ehdotti. Miehen meksikorotuntemus ei ollut huippuluokkaa, mutta kyllä hän nyt perusasiat tiesi.
“Menettelee”, Iniko sanoi ja kirjasi sen muistiin. “Entä sinä?”
“No, Matoro sanoo minua Tero-Roopeksi, ehkä se kävisi? Kai se jotain muinaismatorania on, Matomies kun on historiantuntija, vaikken kyllä koskaan selvittänyt mitä se meinaa.”
“Selvä homma, Tero-Roope siis. Entäs Kyberi?”
“Kalfuzz Nuimuff.”
“Oookei. Mitä se muuten tarkoittaa?”
“Voi, vanhaa, oikeaa äänitystekniikkaa, taivaallista saröä vuosisatojen takaa. Olen metsästänyt kyseisiä pedaaleita vuosi, mutta eihän niitä täältä saa…”
“Vai niin. Sitten tehtävän yksityiskohtia. Pohjoisen asesepät antoivat meille vähän erikoisvarusteita. Testasimme näitä Troopperin kanssa jo aikaisemmin, sen sotakokouksen jälkeen. Auttavat harhautuksessa.”
Iniko veti esiin pitkänomaisen kotelon. Sieltä paljastui kolme pitkäpiippuista ja koristeellista kivääriä sekä kolme lyhyttä panosvyötä.
“Nämä ovat ääniaseita. Erikoisluodit pitävät kovaa metakkaa eri tajuuksilla. Käyttävät näitä perinteisesti rahi-petojen karkottamiseen. Joku taajuus toimi Zyglakeihinkin, kunnes ne pirulaiset oppivat peittämään korvansa. Yksi ase per kone.”
“Rytmitykkejä!” Samol huudahti.
“Niitä samaisia.”
Kello löi aamuyön tunteja laivueen kiitäessä Nui-Koron läheisten nummien yllä. Kirkas ja vilpoisa syysyö sai lisävaloa taivaalla mollottavista kuunsirpeistä. Maisema oli harmaja ja iloton. Härkä-Yhden sivuikkunasta maisemaa tiiraileva Iniko oli tunnistavinaan metsän, jossa hän oli Samolin ja Geeteen kanssa aiemmin piileskellyt. Sillä kertaa tiedustelu oli tuottanut tulosta, ja nyt oli sadonkorjuun aika.
“Tankkausasema kello yhdessä!” Kane-raa ohjaava Agnes huudahti. “Mata Nui mikä ilmalaiva!”
Torakoiden huoltoasema tosiaankin tuli esiin nummimaasta törröttävien kallionlohkareiden takaa. Rakennus huoltotorneineen näytti kuitenkin todella pikkuruiselta valtavan ilmalaivan alla. Kolmen hirviömäisen kaasusäiliön varaan rakennettu Tulikärpänen kylpi itsetyytyväisenä sadan valonheittimen keiloissa. Lähes painoton ilmakolossi oli huoltotornissa kiinni vain nokastaan. Kai ne sinne kaasua tai polttoainetta pumppasivat. Klaanilaiset eivät tienneet.
“Tuo titaani siis tuhosi sen viidakkosaaren?” Samol kysyi ja tihrusteli toisesta sivuikkunasta. Heimotoan puukanohin hengillä oli ollut sanansa sanottavana veljeskunnan saaren pommittamisesta. Samol tunsi esi-isien voiman virtaavan suonissaan.
“Kyllä, ja kohta se saa ansionsa mukaan”, Iniko sanoi ja avasi radioyhteyden. “#khhsh Kuuleeko Härkä-kaksi, Härkä-viisi, Rillimuura ja Puskuriliuos? Käännetään 50 astetta pohjoiseen! Rytmitykit valmiuteen!#Kshsh”
Lohrakit (joiden koodinimien keksijä Pussipiru Neljä lymyili Fusa-kengurun pussissa jossain lähimaastossa) tekivät sivuluisut ja nousivat keihäänkantaman yläpuolelle. Kane-rojen ohjaajat yrittivät hekin nostaa korkeutta, mutta hitailla höyrykoneilla ei noin vain harrastettu ilma-akrobatiaa. Jokin tärisytti Härkä-yhden pohjaa.
“Maajoukot yrittävät puhkoa pohjan keihäillä! Maa on täynnä juoksuhautoja!” Iniko huusi. Konetta ohjaava Agnes väänsi ohjaussauvaa naama irvessä ja saikin koneen nostettua. Pari zamor-latinkia mäjähti koneen kylkeen, mutta raskastekoinen alus kesti. Takana muut härät pääsivät pois torakoiden pistinkantamasta.
“#kkshsh-pentele-Noita kaivantoja ei ollut tuolla viime kerralla”, Iniko puhui radioon, “Yritetään kiertää pohjoiseen, okei? Kaikki vielä mukana?”
“#kssh Puskuriliuos kuittaa! Iskemmekö rivistöihin? Vaikuttaa olevan lähinnä jalkaväkeä!”
“Vihollisen pehmentämisestä tuskin on haittaa, mutta yritetään pysyä suunnitelmassa ja vetää niitä pohjoiseen”, Iniko vastasi rauhoittaen tilannetta. Pian takana alkoikin räiskymään Lohrakien kevyiden ja keskiraskaiden cordark-tykkien räjähdyksiä. Nopeat hävittäjät olivat vaikea maali maajoukkojen vähäiselle ampuma-aseistukselle, mutta toisaalta myös niillä maahan ampuminen vaati melkoista syöksähtelyä; olihan eteen ja yläviistoon ampumiseen suunniteltu aseistus parhaiten soveltuva ilmasodankäyntiin.
Lentue kaartoi oikealle kohti pohjoista. Muodostelma piti kuitenkin pintansa, ja klaanilaiset pääsivät juoksuhautojen aseenkantaman ulkopuolelle. Iniko kaivoi äänitussarin laukustaan ja avasi taas radionsa.
“Okei, kaverit, vartiota on vahvistettu, mutta annetaan mennä vaan, ääniaseet valmiiksi ja Ky- Kalmuff Nuifuzz, nyt ei sitten mitään balladeja! Annetaan paukkua kunnolla!”
“Joo, jos ne eivät vaikka sattuneet huomaamaan ylitsensä lentäneitä lentokoneita, ja kas vain, melkoista määrää cordak-räjähdyksiä”, Troopperin sarkastinen ääni sanoi radiosta.
“Voimme pistää ne luulemaan, että meillä on toinen joukko pohjoisessa”, Geetee vastasi toisesta koneesta. “Mitä ammuksia? Näitä on melkoisesti.”
“Hmm, minä lähtisin noin ensin ‘Bio-Klaanin ilma-aluksen moottori’-kudilla; pohjolalaiset tekivät niitä erityisesti tätä tehtävää varten. ‘Kakofonia-sarja’ taitaa olla aika yleispätevä, niitä voi ampua surutta. Antaa mennä!”
Iniko avasi Kane-ran ikkunan kampea veivaamalla ja tähtäsi rytmitykillä satunnaisesti torakkarintamien suuntaan. Melu oli melkoinen ja kuului hyvin selvästi aluksen moottorien yli. Itse asiassa se kuulosti aika lailla Hydraulisen Vapauden nostopotkurien ääneltä.
“Huh huh!” hiiliä lappava Samolkin hihkaisi. “Torakoilla on varmana huulet pyöreinä tuon äänen jälkeen! Jos niillä olisi huulet.”
Iniko ei kuitenkaan ehtinyt vastata alkuasukassankarin kommenttiin, kun kahdesta muustakin sonnista ammuttiin ääniaseilla. Se oli kuitenkin vain alkua. Kyberi ei tosiaan ollut ottanut Barraki-vahvistintaan turhaan mukaan. Se roikkui Kane-ran konttikourassa aluksen alapuolella torakkarintamaa kohti käännettynä. Voimasoinnut hyökyivät yli öisten nummien ja saivat pikkueläimet juoksemaan kauhuissaan karkuun. Toivon mukaan nazorak-valloittajat reagoisivat samalla tavalla.
Iniko, Santor ja Agnes kaivoivat empimättä kuulosuojaimet hansikaslokerosta, sillä melu alkoi tosiaan haitata sankareiden omiakin korvia. Torakoiden tankkausasema alkoi jäädä takavasemmalle. Tulikärpänen mollotti paikallaan sen yläpuolella, ja Iniko katsoi sitä miettien sivupeilistä. Ei kai kyseinen ilmalaiva niin tuhovoimainen ollut, että se voisi iskeä heitä tulimyrskyllä vahingoittamatta omia? Tuskin, mutta jotenkaan moinen helvetinkone ei herättänyt maan toassa ainakaan reipasta seikkailuhenkeä. Onneksi se asia oli korjautumassa pian.
“Käännytään enemmän oikeaan, okei?” hän huusi radioon toivoen, ettei Kyberin po-vyörytys ja rytmitykkien pauke peittäisi sen ääntä alleen, “niin saamme pääjoukon mahdollisimman kauas kohteesta! Puskuriliuos ja Rillimuura, käyttekö tarkistamassa tilanteen takaa? Emme oikein näe peileistä ilman valoa!”
Radioista kuului myöntävä vastaus ja pian iniko havaitsi Lohrakien jäävät jälkeen; hävittäjät yksinkertaisesti laskivat nopeuttaa niin, että raskaammat Kane-rat lensivät niiden ohi. Eleganttien sivuluisujen saattelemina ne kaarsivat taaksepäin.
“Ei paljon liikettä täälläpäin, Sininen Python”, kuului Weedolin ääni Inikon radioon, “Näyttää siltä, että ne eivät tarttuneet vielä syöttiin.”
“Ampukaa pari varoituslaukausta,” Iniko ohjeisti, “Tai siis ampukaa samalla kohti, koska turha tuhlata panoksia ilmaan kun ollaan jo sodassa.”
“Selvä homma, herra Python”, Weedol kuittasi, ja pian kuittausta seurasi cordak-tulituksen rämähdykset – Kaksi, kolme, neljä… Mutta viimeinen ei ollut cordak, eihän? Liian terävä ääni.
“Kaikki hyvin?” Iniko kysyi.
“Kunnossa ollaan, mutta ne ampuvat kohti! Olemme kohta ristitulessa!”
“Nostakaa korkeutta ja yrittäkää tulla tänne!” Iniko huusi, “Vai tulemmeko me sinne!”
“Jos nostamme nyt niin olemme helppo maali, anteeksi vain, mutta me taidamme tietää enemmän lentämisestä! Välillä ei ollut juuri niitä, ja maan rajassa meihin osutaan (Anna palaa, Morthank, vanha kelmi) huonommin! Rillimuura, valmiina, pannan haisemaan!”
“Jessöör, matkalla”, kuului viesti toisesta Lohrakista, ja takanapäin moottorien jyly kiihtyi. Pian hävittäjät olivat taas sonnien kanssa samalla viivalla, turvassa toistaiseksi, joskin vähän reissussa rähjääntyineinä.
“Kiva nähdä teidät kunnossa”, Iniko sanoi, “Ne siis ampuivat? Ei parane mennä sinne. Lähtivätkö perään?”
“Luulisin joo”, Weedolin ääni kuului, “Ne tuskin antavat meidän tehdä pistoiskuja ilmaiseksi. Saimme kuitenkin alas ainakin viisi sotilasta ja pamautettua jonkinlaisen huoltopoteron.”
“Hyviä pelejä nuo Lohrakit”, sanoi Agnes, Härkä-yhden ohjaaja, “mutta vähän liian hurjia minulle. Mitäs sitten?”
“Jatketaan niin kuin tähänkin asti”, Iniko sanoi, mutta hieman epävarmana. Tälläinen kyräily ei kuulunut torakoiden tyyllin. Yleensä ne pirulaiset suosivat vokrigiä liiankin tehokkasti. Salamasotaa.
Salama olisikin voinut iskeä, kun räjähdys halkoi ilmaa – Etupuolelta. Iniko rysähti koelautaa vasten tiiraamaan pikaisesti rahtikoneen etuikkunasta. Santorin ja Troopperin alukseen oli isketty! Sekunneissa radio oli Inikon käsissä.
“Härkä-kaksi! Sa- Sombrero, Tero-Roope, mitä tapahtui!”
“Moottoriin!” Kuului alusta ohjanneen Paltakin karjaisu. “Perkele!”
“Jostain isku! Putoammeko?” Trooperi huusi, samaan aikaan radioon ja ohjaajalleen.
“No joo aaaugh!”
Kane-ra putosi. Ei kamalan kovaa, koska moisella rotiskolla ei kovaa päässytkään, mutta ainakin se eteni pudotessaan niin, että intiimi kohtaaminen maan kanssa Nui-Koron nummien yössä tapahtui tarkkaan ottaen kyntäen. Iniko avasi sivuikkunan nähdäkseen paremmin, ja Agnes kaarsi hylyn ympäri pitääkseen tilanteen jotenkin hallinnassa. Iskun vaikutuksesta ilma täyttyi nopeasti pölystä ja savusta, mutta Iniko näki vielä toistaiseksi, mitä maan pinnalla tapahtui. Maan toa sai huokaista helpotuksesta, kun Kane-ran katto kiertyi säilyketölkinomaisesti auki ja esiin nousi ikiaikojen keisarikuntien titaanien tapaan Santor värikäs ja kimalteva painijaviitta leimuten, Paltak toisessa kainalossa ja varustepaketti toisessa. Hänen perässään esiin kömpi vähemmän juhlavasti Troopperi, joka vilkutti väsyneenä ja heilutti radiovastaanotinta.
“Okei, nostamme teidät ylös tuota pikaa… Onnistuuhan se?” Iniko sanoi radioon ja katsoi kysyvästi Angesta.
“Hullut, menkää nyt äkkiä kauemmaksi! Meidät ammuttiin juuri pentele vieköön alas!” Troopperi karjui kuitenkin radioon musta naama punaisena. Agnes ei kysynyt välissä Inikolta vaan totteli heti järjen ääntä, joka kuului tulinuolimiehen suusta. Härkä-Viisi, Puskuriliuos ja Rillimuura olivatkin tajunneet saman jo helpommin. Nyt ei ollut aikaa partioimiseen.
“Palaamme kyllä, yrittäkää selvitä!” Iniko huusi vielä radioon, kun haaksirikkoinen miehistö ja vihollistantereen keskelle, taakse hämärään.
Maavoimien ylikersantti 3303 naksautti peukalollaan kiväärinsä varmistimen pois ja viittoi ryhmäänsä etenemään. Seitsemän tankkausaseman vartioinnilla velvoitettua nazorakia aloitti varovaisen mutta ripeän etenemisen kohti edessä savuavaa ilma-aluksen raatoa.
Ilma oli täynnä pölyä ja savua, eikä klaanilaisista voinut koskaan tietää… Ylikersantti 3303 oli tyytyväinen, että oli ihan äskettäin saanut ylennyksen – vielä viikko sitten hän olisi itse johtanut ryhmää hylyn tykö. Tiedä mikä kammottava taikahyöky sieltä olisi sinkoutunut häntä vas-
TSÄNG.
Keihäs oli lentänyt siistissä kaaressa pudonneen bio-klaanilaisaluksen suunnasta, mutta iskeytyi hyvät kaksi metriä ylikersantti 3303:sta vasempaan. Ehkä tämän aluksen soturit eivät olleetkaan klaanin parhaimmistoa.
TSONGG.
Toinen keihäs iskeytyi maahan, mutta sekin meni huti. Ennen kuin 3303 ehti varoittaa ryhmäänsä aluksen suunnalta nakeltavista lävistysaseista, keihäät kolme ja neljä saapuivat taivaalta.
TSING.
TSO-JOINGG.
3303 huomasi keihäiden olevan tarkassa neliössä, jonka keskipisteessä hän seisoi. Pian hän ymmärsi syyn projektiilien geometrialle.
Kirkkaan kultaisena hohtavat narut lennähtivät keihäiden varsista ja hakeutuivat muihin keihäisiin. Kumimaiset siimat tanssivat tiensä tolpasta toiseen, ja maavoimien ylikersantti 3303 jäi neliskulmaisen naruareenan keskelle. Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut varautua.
Koska kukapa olisi?
”AYE DIOS MIO!!”
Ylikersantti 3303 katsahti häntä kohti loikkaavaa kauhistusta.
”JA KULTAISESSA NURKASSA TÄNÄÄN!!!”
Värikkääseen kasvonaamioon pukeutunut toa jysähti torakka-aliupseerin eteen. Klaanilaisen vahvat käsivarret tarttuivat Nazorakia olkapäistä, ja toa keinautti itseään sivuun. 3303 menetti tasapainonsa. Ukkosen nopeudella toa tönäisi nazorakia ja juoksi kohti kyhäämänsä areenan narureunoja. Vielä vauhdikkaammin vulgaari painija singahti takaisin, otettuaan kuminaruista lisävauhtia.
Toa ja torakka kohtasivat toisensa jälleen. Klaanilainen nappasi torakasta taas otteen, ja sitten kaikki pyöri. Nazorakia riepoteltiin ja kieputeltiin ympäriinsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi olevansa korkealla ilmassa, vahvan show-toan painijaismaisessa otteessa.
”SUPER TOA SANTOR!!!!!!”
Ylikersantin pää iskeytyi multaiseen maahan meksi-korolaisen loikan päätteeksi.
Ennen kuin pääkopan pimenemistä kokevan ylikersantin ryhmä ehti vastata mölyisään etno-show-iskuun, paljon kuminarukeihäitä tarkemmat projektiilit alkoivat sujahdella halki pölyn ja hiekan. Tulinuolet valaisivat maisemaa kauniisti, mutta pian ne siirtyivät koristamaan torakkaryhmän pääkoppain sisäpuolia. Täysi latinki Troopperia teki elämävahinkoaan imperialistiötököihin.
Santor jatkoi oman kohteensa möyhentämistä. Hän istuutui aliupseerin alaselän päälle ja tarttui kourillaan tätä kasvoista. Hän taivutti torakkaa taaksepäin. Tämä se oli: täydellinen selätys. SUPER Toa Santor kuuli jo mentaalisen tuomarinsa laskevan sekunte-
TSUIH!
Tulinuolesta suoraan silmään saanut ylikersantti 3303 nytkähti ja lysähti painijaisen otteessa.
“Hasta la vista, sombrero”, Troopperi kuiskasi täydellisessä katvepaikassa rämähtänyttä ilma-alusta ohjanneelle Paltakille, joka ei kyennyt piilottamaan hihitystään.
“Pinche estúpido!” Santor huudahti ei varsinaisesti kellekkään ja kaatoi kaksi lähempänä olevaa torakkaa heiluttamalla ylikersanttiparkaa kuin moukaria. Sotilaat eivät uskaltaneet puolustautua, sillä varmuutta esimiehen elinvoimasta ei ollut. Pian vapaiden painisääntöjen mukainen heitto lämäytti hyönteismiehen kolmatta sotilasta päin semmoisella voimalla, että kitiinikuori rutisi. Kuin salama painitoa syöksyi perään kuminauhoja sankarilinkona käyttäen napaten musertavaan syleilyyn ne, jotka vielä tolpillaan seisoivat. Yksi ylös kompuroivista sai vielä tulinuolta päänuppiin, ja osasto alkoi olla paketissa.
Turpasaunaa juoksuhaudan turvasta seurannut kersantti 4201 laskelmoi tilannetta. Ylikersantin menetys oli tietenkin vakava ongelma, mutta nyt osasto tiesi vihollisten sijainnin. Toa kentällä suosi lähitaistelutekniikoita ja yllätystä, toinen kivien takana kuudenkymmenen metrin päässä länsikaakossa ampui tuliammuksia hyvinkin tarkasti. Ensimmäinen kohde saataisiin eliminoitua tehokkaasti pimeän turvista keskityksellä; Osastolla oli jäljellä vielä neljä perusmallin kivääriä, jotka riittäisivät hyvin. Nummien pensaikko antaisi mainion näkösuojan etenemiselle, ja hahmon kiiltävä haarniska hulmuavine viittoineen oli helppo maali hämärässäkin. Ampuja olisi hankalampi, ja uhrauksia olisi luvassa, mutta raaka hyökkäys monesta suunnasta hoitaisi asian.
Vaikka kersantti toki kunnioittikin henkeen ja vereen imperiumin hierarkiaa, oli ylikersantti hänestä jokseenkin turha arvo. Kapteeni antoi käskyn kersantille, joka toteutti sen sotamiehillä; Näin kapteeni jäisi hoitamaan ajattelun turvallisessa paikassa ja hommat hoidettaisiin ripeästi. 3033 ei ollut kestänyt kauaa kentällä. Hänestä olisi tullut hyvä upseeri.
4201:n perässä kivääriosasto lähti ryömimään asemiin. Perässä tulivat pitkin pistinkeihäin varustetut jalkamiehet. Kersantti ei asiaa ajatellut, mutta ryömivälle tarkka-ampujalle lisäkäsistä oli tolkuton hyöty: Kivääriä pystyi pitämään ampumavalmiudessa samalla, kun alakädet ja jalat hoitivat etenemisen. Tekniikka oli opittu Akatemiassa ja se oli torakoille itsestäänselvyys. 4201 ei edes osannut kuvitella, miten neliraajat ryömivät.
Pienellä käden liikkeellä osasto pysähtyi määrättyihin asemiin. Ympäristössä varmistimet naksahtelivat pois. Peruskiväärien suuntaa-antavat jyvätähtäimet etsivät maalin maasta tikkuja keräävästä toasta. Kersantti antoi merkin.
Vihreät kuulat täyttivät ilman.
Tapahtumat alkoivat vyörymään.
Laukaukset osuivat ehkä. Santorin viitta kiepahti tavalla, joka jätti kaiken arvailujen varaan. Sekunnin murto-osassa hopeanhohtoinen kilpi oli SUPER toan kädessä ja torjui loput, mutta iskut saivat painavan sankarin rojahtamaan maahan karjahtaen. Adrenaliiniryöpyn saattelemana 4201 nousi juoksuun kivääri pistimineen tanassa, heti perässään kivääritorakat ja niiden takaa keihäsmiehet. Tulinuolet olivat jo ilmassa, mutta ne eivät saisi alas läheskään tarpeeksi monta; Maassa makaava toa olisi hetkessä pistimien lävistämä. Yksi kiväärimiehistä lankesi hyvin tähdätyn nuolen voimasta, kuten myös yksi keihäsmiehistä, mutta matkaa oli enää 30, 20, 15 metriä… Tämä oli urotekoa! Imperiumin ja puhtauden nimeen! “SAASTAINEN OR—-”
“—–”
“—–!”
“–?”
Tämä oli jotain odottamatonta. Kersantin suu kävi. Hän oli aivan likellä, mutta ääni, mikään, ei kuulunut. Kuuloaisti oli asia, jota ei juuri miettinyt, ennen kuin se hävisi kokonaan. Ja näin oli ilmeisesti käynyt muultakin osastolta, kun kersantti käänsi päätään taakse, jossa ei ollutkaan korpraali 77802 kivääreineen vaan näkökentän täydeltä vasaraa, joka –
– toi mukanaan kuuloaistin, josta ei kuitenkaan ollut pitkän päälle apua, koska 4201-paralta puuttui korvat, kuulohermot, pää ja itse asiassa melkoinen osa ylävartaloa.
Samol päätti swingin tyylikkääseen kierähdykseen, joka käytti voimanaan kahdeksankymmenen paunan painoisen vasaran liikemäärää. Kääpiötoan pyöreä vartalo vei jalat alta kolmelta keihästorakalta, joiden pistimet porautuivat maahan, eivätkä täten tarjonneet suojaa Inikon peitseä vastaan. Samolilla ei ollut juurikaan kokemusta sodasta, mutta hän arveli, että tämä oli ollut taistelujen historian typerimmän näköinen harhautus ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Kolme toaa (Geetee oli juuri upottamassa nuolenpäätä viimeisen kiväärimiehen kurkkuun) oli juossut aseet tanassa torakkaosastoa kohti täysin huomaamattomasti. Toki Kyberin hiljaisuusvoimasta oli ollut hyötyä. Kuten myös pumpulista sankareiden korvissa, sillä suosionsa huipulla olostaan nauttiva Po-musiikkisankari päästi juuri imemäänsä ääntä ulos kirveskitaran ja Barraki-vahvistimen kautta. Samol oli ryhmän vahvimpana kantanut mustan musiikkilaatikon akustisesti strategiselle paikalle, jossa kaksi siirtolohkaretta loivat oivan kaikupohjan.
Toan yllätykseksi puunaamion ikivanhat henget tuntuivat saavan voimasoinnuista vain lisää voimaa. Sukupolvien patoutunut voima virtasi naamarista isoihin, keltaisiin kouriin, ja Samolin nyrkki työntyi suoraan torakan vatsan läpi tuhrien raajan inhottavaan vihreään nesteeseen. “Huma! Asufatanimu! Keshu!” huusi esi-isä Vanha-Atamakki Samolin suun kautta. Mutta oli niistä vanhoista pieruista muutakin hyötyä. Suoraan kääpiötoan hermokeskukseen osoitetut varoitukset saivat hänet kyyristymään juuri, kun yksi hyväonnisimmista osaston hyönteissotureista yritti viiltää häntä säilällään. Lyönti olisi muuten voinut vaikka halkaista pikku voimanpesän pään, mutta nyt se tyytyi ilman molekyyleihin. Nazorak sai nyrkkiä haaroihinsa. Ja siitä ylöspäinkin.
Keskityksen syöksyttyä torakkojen kimppuun oli Troopperi jättänyt suojansa ja juossut Santorin – tai Santorin ruumiin – luokse pieneen notkelmaan. Pikaisesti tulen toa käänsi painisankarin ympäri. “Oletko ehjä?” hän kysyi. Santorin silmät avautuivat ja hän ponnahti istumaan niin, että pamautti Sanokillaan Troopperia kalloon. “SUPERRR TOA!” hän karjahti, hyppäsi pystyyn, teki muutaman erittäin pikaisen poseerauksen, varjonyrkkeili puolitoista sekuntia ja syöksyi taisteluun viitta liehuen.
“Tuo lasketaan varmaan ‘kylläksi’”, Tero-Roope mutisi hieroen otsalohkoaan. No, verta ei näkynyt missään, ja Santor oli kuitenkin metallien toa. Heikäläiset tuppasivat olemaan aika kovia paloja normaaleille zamor-aseille, täysin typerästä ja pohjoisen pellejen kehittelemästä urheiluideologiasta huolimatta. Eikä meksikorolainen showpaini edes ollut urheilua (toisin kuin murtomaahiihto), vaan jonkinlaista isojen miesten teatteria. “Taitaa olla paras mennä perään”, Troo sanoi itselleen, veti mustan miekkansa huotrasta ja rynnisti kohti melskettä.
Geetee veti nuolen torakkaraadon selkäruodosta ja poltti vihreän veren ja kudosnesteen pois pienellä, mutta kuumalla tulenliekillä. Saadessaan Toa-kivensä hän ei ollut ajatellut – saati toivonut – Toa-sankaruuden olevan tällaista. Tämä oli ollut teurastus. Toki vihollisilla oli aseet, ja he olivat täällä tappamassa heitä, mutta koko tilanne oli kovin musertava. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli Veljeskunnan saari, jonka ennen niin vehmas kukoistus savusi horisontissa varmaan vieläkin. Ja jotenkin taustalla alati pauhaava Kyberin vyörytys teki moraalipohdiskeluista tarpeettomia. Tyttötahu työnsi nuolen viineensä. Hän oli saanut kaikki Amorannin ammukset takaisin.
Pian paikalle juoksi hurjasti karjuen Santor, joka kuitenkin latistui huomattuaan, että viholliset olivat jo maassa ja pieninä palasina. Perässä seurasi Troopperi, joka työnsi miekkansa tuppeen. Tulen toa oli tunkenut korviinsa sammalta.
“Hyvä pelastus! Mitä sitten?” Hän kysyi Samolilta ja Inikolta.
“Mitä?” Iniko sanoi.
“NIIN ETTÄ HYVÄ PELASTUS! MITÄ NYT?”
“VÄPELLYS? MITÄ? EI OIKEIN KUULE!”
“MITÄ! NYT!”
“JUOKSUHAUTOJA JA MUITA KAIVANTOJA ON LÄHELLÄ!” Iniko karjui naama punaisena. Kyberi oli horisontissa sen verran kaukana, ettei häntä noin vain saanut hiljennettyä; Musiikkimies oli varmaan melkoisessa ekstaasissa. “ALETAAN VYÖRYTTÄMÄÄN NIITÄ! KATSOTAAN MITÄ LÖYTYY!”
“JOO!” Iniko huusi. “ENTÄ KYBERI?”
“MINÄ MENEN SINNE!” Geetee liittyi jokseenkin keskustelua muistuttavaan sananvaihtoon, “SANTOR, TULE MUKAAN! SAATAMME TARVITA VOIMAASI!”
“SUPERRRR TOA!”
“NO NIIN! ONNEA MATKAAN! ÄLKÄÄ KUOLKO!”
“JOO JOO!”
“JA TÄSSÄ TEILLEKIN PUHELIN!”, Iniko karjui ääni käheänä ja heitti toisen radiopuhelimen Geeteelle, “KÄSKEKÄÄ ROKKIMIESTÄ HILJENTÄMÄÄN KUN SOITATTE, OKEI?”
“NO SEHÄN ON SELVÄ! MENTIIN!”
“HEI HAKEKAA PALTAK TUOLTA KIVEN TAKAA, SE MATORAN!”
“OOKOO! OOKOO!”
Po’n’roll oli takuulla vaikuttanut torakoiden yleiseen taistelukyvykkyyteen, mutta moinen ryminä teki myös strategisoinnista hankalaa. Russakoiden poterot oli silti ratsattava. Iniko ja Samol hiipivät kohti erehdyttävän autiolta vaikuttavaa juoksuhautaa Trooperi jalkajousi latingissa edellään. Päästyään kaivannon reunalle he liukuivat alas mutaista rinnettä kukin tyylillään. Siellä tosiaan oli autiota. Kaivanto oli uusi, sen näki puu- ja teräsrakenteista, jotka sitä tukivat. Vähän väliä seinää valaisivat kelmeät lamput. Hauta haarautui ja uusi juonne kääntyi kohti tankkausasemaa, mutta soturit jatkoivat päälinjaa pitkin. Pian kuitenkin matka tyssäsi, kun edessä oli jonkinlaisen maakorsun turva-ovi.
“Läpi vaan, vai?” Samol kysyi. Äänen piti olla yhä kova, vaikka maaseinät po-musiikkia vaimentivatkin.
“Taitaa olla paras, minä varmistan”, Troopperi sanoi ja tähtäisi ovenrakoon jousellaan. Samol kohotti vasaransa. Iniko laski sormillaan hetken. 1-2-3-PAM! Ovi lennähti taaksepäin, Troo ampui vaistolaukauksen, joka osui torakkaa rintaan. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin zamoreita alkoi viuhua ilmassa. Ei ehkä kaikista taitavin väijytys, Iniko mietti, mutta menettelee… Maavoimat nostivat hetkessä sankareiden ja torakoiden väliin vallin, ja klaanilaiset painuivat suojaan. Troopperi viritti jalkajoustaan uuteen iskuun – tällä kertaa kolmen nuolen yhteislaukauksella – ja muut miettivät, miten tästä jatkaa. Hälytyssireenien äänet sekoittuivat taustalla jauhavaan musiikkiin, joka kertoi, että ainakin Kyberi oli vielä elossa.
“Kahdeksan metrin syvyydessä on pyöreä siirtokivi!” Samol huusi Inikon korvaan, “Voitko auttaa nostamaan sen? Vyöryttämäänhän tässä tultiin!”
Iniko ei kauaa miettinyt sanojen “vierittää” ja “vyöryttää” eroa, sillä alkuasukkaan suunnitelma kuulosti hyvältä (ellei peräti mahtavalta). Maan toa mietti elementtivoimiaan ja iski peitsensä maahan. Vihreä virta hohti sankarin ja maankamaran välillä.
“Tiedän ehkä joitakin, jotka voivat”, hän sanoi virnistäen. Maa alkoi järähdellä ja kupruta, kun pari metriä halkaisijaltaan oleva järkäle nousi pintaan. Troopperi oli näkevinään kiven tyvessä vilahduksen kurttuista harmaata nahkaa ja jotain, joka näytti erehdyttävästi viiksiltä. Tulisankari kavahti. Se oli kuitenkin pian poissa.
“Mikä Mata Nuin nimeen tuo oli?” Hän kysyi Inikolta.
“Onu-Iden-Nui, Suuri Maa-Henki”, Iniko lausui juhlallisesti.
“Eli legendojen maanalainen kamppailumursu”, Samol lisäsi. Iniko pyöräytti silmiään. “Eteenpäin!” Samol jatkoi, ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Alikersantti 7450 ei juurikaan nauttinut tilanteesta, mutta ainakin se oli hänen tilanteensa. Kaikesta päätellen sekä ylikersantti 3303 että kersantti 4201 olivat heittäneet henkensä imperiumin ja puhtauden puolesta taistelukentällä. Ja nyt ne hirvittävät miehet olivat hänen poteronsa ovella, rämäyttäneet oven yhdellä huijauksella sisään ja ampuneet sotamies 50002:n. Taistelumoraalia ei ollenkaan parantanut taustan melu. Toki pesissä oli soitettu marsseja ja muuta pesää ja mieltä ylentävää musiikkia, mutta tämä oli… Eläimellistä. Alikersantti olisi pohtinut antautumista, jos hän olisi tuntenut käsitteen.
Maavallia ei kannattanut ampua. Vihollisen noidilla oli se hallussaan. Alikersantin osasto oli strategisissa sijainneissa kaadettujen pöytien takana ja kuolleissa kulmissa, mutta saapa nähdä oliko siitäkään apua.
Maavalli rämähti alas. “TULTA!” karjahti alikersantti ja alkoi ampumaan aliupseerimallin huonolla zamor-luikullaan. Mutta sieltä tuli vaan kiveä. Yksi iso kivi, tarkkaan ottaen, ja melkoista kyytiä. Osa nazorakeista sai kompuroitua pystyyn, kun pyöreä järkäle vieri pöytien ja barrikadien yli jättäen jälkeensä vain pieniä puunsäleitä ja surullisia lastulevynkappaleita, unohtamatta niitä kitiinikuorisia piruparkoja, jotka eivät väistäneet ajoissa. Zamorit lohkaisivat pikkuisia sirpaleita moreenilohkareen reunoista, mutta esi-isäin voimilla sitä vierittävä Samol ei juuri piitannut. Kivi oli juuri sopiva, ja sankarit pystyivät etenemään sen takana. Kohtaus oli kuin klassisesta seikkailuelokuvasta, mitä nyt moni ei päässyt karkuun tuomionpäivän pallon alta eikä kukaan kantanut kultaista muinaisartefaktia. Alikersantti 7450 panikoi holtittomasti ja teloi itsensä sähkökaappiin. Nipin napin hän sai kuitenkin avattua korsun toisen pään koodioven ja syöksyi syysilmaan, jossa po-musiikki iski alikersanttiparan aivoon kuin nuija. Torakka purskahti itkuun ja vajosi juoksuhaudan seinää vasten, eivätkä Toat edes huomanneet häntä, kun Samolin lohkare tuli toisesta ovesta läpi painaen 7450:n löysän ruhon mutaiseen maahan.
“Se meni aika hyvin”, Iniko sanoi ja kuivasi hikeä otsaltaan. Kivi oli jokseenkin tahmea ja vihertävä. Samol nojasi sitä vasten huohottaen.
“Tarkastetaan mitä tuonne jäi jäljelle. Jos vaikka saisimme jotain selvyyttä tähän tilanteeseen”, Troopperi sanoi. Sisällä korsussa jalkansa pahasti runnonut torakkasotilas sai armokuoleman vasamasta, jota nuolisankari ei edes sytyttänyt. Muuten pesäke oli puhdistettu. Joskaan ei imperiumin puhtausihanteiden mukaisesti. Eipä sieltä paljoa saanut irti. Muutama kaappi, jonkinlainen kenttämuonanvalmistusnurkkaus, joskin menú koostui van tympeästä vihertävästä massasta. Samol tökkäsi elotonta torakanraatoa, joka sätki hermokosketuksesta.
“Täällä on joku kartta. Näyttää aika uudelta”, Iniko sanoi ja painoi seinää vasten laminoidun kartan alueesta. Lyhyellä tutkiskelulla maan sankari paikanti poteron ja juoksuhaudat.
“Olemme tuolla noin. Veikkaisin, että olemme hoidelleet näiden kolmen poteron vartio-osastot. Paikka ei kuhise torakoita, joten joko ne ovat puolustuskannalla tai niillä on muita ongelmia.”
“Tai ne yrittävät yllätysiskua”, Troo huomautti.
“Toki mahdollista.”
“Tai ne ovat törmänneet Santoriin, Kyberiin ja Geeteehen.”
“Voi sentään.”
“Entä tuo? Tuo asema on paljon isompi”, Samol puutti keskusteluun.
“Niinpä niin. Lieneeköhän sinne viisasta hyökätä kolmestaan?”
“Tähän mennessä on mennyt aika lujaa”, Troopperi huomautti.
“Liiankin lujaa?” Samol epäili.
“Paras harhautus ikinä!” Troopperi sanoi pirteänä.
Luutnantti 912:n mieleen muistui, kuinka he Akatemia-aikoinaan olivat kurssilaistensa kanssa nauraneet sotaläheteille. Mokomathan vain juoksentelevat ympäri juoksuhautoja juoruilemassa.
Luutnantti 912 juoksenteli nimittäin juoksuhaudassa, tarkoituksenaan päästä metsän laitaan uutisten kanssa. Klaanilaisten isku oli iskenyt kuin ukkonen, ja he tarvitsivat vahvistuksia.
Sitä paitsi eikö siellä metsässä pitäisi olla odottam-
Torakan ajatus kuitenkin stoppasi tykkänään, kun hän kompastui ja lennähti rähmälleen. Sotilas katsoi taakseen. Mihin kummaan hän muka oli kompastunut? Imperiumihan tunnettiin puhtaudestaan, siis myös yleisen siisteyden saralla.
Luutnantti 912 huomasi jaloissaan yksinäisen Nazorak-kiväärin. Ilmeisesti vartijat olivat hylänneet asemansa ja pinkoneet metsään vailla aseita. Luutnantti kirosi mielessään moista varomattomuutta, ja jatkoi metsään pinkomista. Juoksu sujui kevyesti, kun oma kiväärikään ei painanut: sen hän oli unohtanut komentokorsuun.
Santor, Geetee ja Paltak löysivät Kyberin istumasta vahvistimensa päällä juoden pullosta vettä.
“Jee beibi jee”, tämä totesi iloisena suunnaten sanansa ryhmän tyttötahumaisimmalle jäsenelle.
“Hyvin soitettu, kitarasankari!”, Santorin oli pakko kehaista. “Torakoilla oli polvet vetelinä.”
“Ei teilläkään huonosti mennyt. Katselin täältä tarkkana. Oikea po-muusikko välittää yleisöstään.”
“Teurastus se oli”, Geetee sanoi, eikä erityisen iloisena. “Mutta kaipa sillä jotain saavutettiin.”
“Jos onnistumme, voimme kääntää sodan kulun”, puuttui keskusteluun Laivaston Paltak, josta oli perin mukavaa olla legendojen joukossa.
“Kun onnistumme”, Santor korjasi, “mutta oikea asenne, pikkumies!”
Radiopuhelin piippasi. Geetee veti sen esiin viinensä sivutaskusta.
“Sininen Python ottaa yhteyttä Ker- Naaliin!” Siis Naaliin, ei kenraalin! Oletteko yhtenä kappaleena?”
“Terve! Naali kuulee, löysimme Ky- eikun mikä se koodinimi oli? Kyberi, mikä koodinimesi oli? Ai niin, Kalfuzz Nuimuff! Se kuulostaa vähän pörröiseltä… Joo, elossa ollaan, emme kohdanneet vastarintaa, torakat taitavat olla pikkuisen peloissaan, mikä ei kyllä ole ihme. Entä te?”
“Valloitimme yhden korsun. Löysimme kartan, ja lähistöllä olisi isompi vartioasema, joka kannattaisi ratsasta ennen kuin missio voi jatkua. Se sijaitsee lounaaseen pääkohteestamme, harjanteessa Nui-Koron tien tuntumassa. Hyökätään sinne molemmilta puolilta, uskon, että pärjäämme. Okei? Luulen, että näette sen sieltä. Siinä on pieni linkkitorni ja kamerapylväs.”
“Joo, taidan erottaa sen”, hyvän pimeänäön jousimetsästäjänä kehittänyt Geetee sanoi, “Taidamme vieläpä päästä etenemään aika hyvässä suojassa.”
“Mainiota! Hoidellaan ne ja soitetaan Häriltä kyyti. Siellä nähdään, onnea matkaan!”
“Samat sanat, Sininen Python”, Geetee sanoi ja sulki radiopuhelimen.
“Kuulitte varmaan mitä hän sanoi? Tuonne noin siis.”
Joukkio lähti matkaan kulkien siirtolohkareiden varjossa. Näkösuojaa toivat myös tuoreet, rumat maakasat. Nazorakit olivat muokanneet maata raskaalla kädellä, mutta työ oli vielä kesken. Klaanilaisten ei tarvinnut edes ryömiä suurinta osaa matkasta. Edellä kulki nuoli jänteellä Geetee ja hänen kintereillään Kyberi, jonka kirveskitara oli vieläkin johdolla kiinni vahvistimessa. Mustaa musiikkilaatikkoa kantoi vahvoilla olkapäillään Santor ja Paltak keikkui iloisena sen päällä.
“Se oli muuten hieno torjunta, Santor”, Kyberin oli pakko kehaista, “Mietin jo, että joko ne saivat sinut. Mistä oikein vedit sen kilven?”
“Ei ollut kilpeä!” Santor sanoi nopeasti.
“Siis se, jolla nappasit ne torakkaväijytyksen luodit. Uskomattomat refleksit! Mutta en ole nähnyt sinun ennen käyttäneen sitä.”
“Ei ole mitään kilpeä”, Santor sanoi.
“Näin minä! Pyöräytit sen esiin ja otit sen luotisuihkun vastaan!”
“Lucha Libertas ei salli kilpiä! Oikea luchador ottaa iskut vastaan itse!”
“Joopa joo, mutta oikea luchador ei myöskään ammu vastustajaansa väijytyksestä zamor-kivääreillä. Ei siinä ole mitään hävettävää, hyvä mies!”
“Ei ollut mitään kilpeä.”
“Kyberi, ei ollut kilpeä, okei?” Geetee puuttui miesten sanavaihtoon ja vinkkasi Kyberille. Tulinainen tunsi painijan. Santor oli mainio vanginvartija. Rikolliset eivät saaneet häntä ikinä puhuttua ympäri missään asiassa.
Äänen Toa huokaisi. “Niin, sitähän minä koko ajan sanoin. Hyvä torjunta.”
“Erittäin hyvää työtä!” Geetee lisäsi kannustavasti.
“SUPERRR Toa.”
“Olisit nyt jo hiljaa”, Kyberi sanoi. Geetee tökkäsi häntä olkapäällä kylkeen.
“Auts!”
“Aletaan jo toimeen, eikö vain?” Tyttötahu sanoi nyökäten jo aivan lähellä olevaa vartioasemaa kohti.
Vähänpä he tiesivät.
Metalli hengittää harvoin, mutta tämä kone teki niin. Puoliskot elivät yhdessä: kovempi ja puhdas.
Metsän siimeksessä se odotti.
Suuri kita syvyyksistä, torahammas stalagtiittinen, tuli ja nielaisi aseman viimeisen russakan. Iniko kiitti maahenkiä ja katsoi näkyä edessään.
Torakoiden tankkaustorni tyhjänä vartioistaan, Tulikärpänen sen kärjessä yhä uhkaavana leijuen. Nazorakeja aseineen lojui siellä täällä. Vartijat oli varustettu pistimin sekä kiväärein, ja makasi maassa muutama isompikin tuliluikku. Klaanilaisen oli myönnettävä, että keikka ei ollut sujunut ihan niin hienovaraisesti kuin oli puhuttu, mutta hoitui homma näköjään näinkin.
Troopperi varmisti aluetta edeten oikein taktisen näköisenä ja jousi latingissa entisen puolustuslinjan jäänteillä. Samol ja Santor seisoskelivat ja puuskuttelivat kovan painimisen jäljiltä.
Kyberi kaivoi esiin radiopuhelinta ja otti yhteyttä yhä ilmassa kiitäviin Härkiin.
”Meni melko mylläkäksi, mutta sanokaa Sammutuspeitteelle, että tämä Tulikärpänen on valmis tukahdutettavaksi. Juu-u, Lohrakit vaan suojaamaan oikeaa lastia, vaikkeivat ne tainneet Sammutuspeitettä vielä huomatakaan. Jep, meni harhautus vähän ylilyönniksi…”
”Kyberi, odota.”
Keskeyttäjä oli Geetee. Sankarsakin katseet kääntyivät tulen henkeen. Troopperi näytti valmiilta toimimaan. Lymyilikö jossain vielä torakoita?
”Missä…” Geetee aloitti hiljaa, ja mietti vielä ennen kuin jatkoi. ”Missä niiden ilmatorjunta-aseet ovat?”
Iniko haravoi alueen katseellaan. Kiväärejä, heittoaseita, kevyitä konekiväärejä… Kaikille tämän läjän varusteille pitäisi olla haaste edes osua lentävään Kane-raan, ja aluksen pudottamisen kertalaakista kuuluisi olla mahdottomuus.
Kuvioissa oli jotain pielessä – pahasti pielessä.
”Kuka ampui meidät alas?”
Kas siinä vasta sankareillamme pulma! Kuka heidät ampui alas? Mitä koiruutta torakoilla on meneillään? Mikä ihme on Sammutuspeite? Paina alla olevaa nappia, samaa Klaanon-Nappia, niin saat tietää!
Pimeän turvin. Hämärin siivin.
Jokin liikkui aivan Lehu-metsän latvojen yllä. Ääntä siitä kyllä lähti, mutta oli eri asia, oliko kukaan metsän rahi-petojen lisäksi kuulemassa. Kaukaa pohjoisesta tarkkaileva silmä ei muotoa olisi luultavasti hahmottanut.
Höyryalus oli hyvin litteä. Pyöreät kulmat sulautuivat saumoitta yllättäviin kulmiin ja suoriin pintoihin. Leveiden ja kolmiomaisten siipien alla oli neljä tehokkaasti pyörivää potkuria, kukin pitkän rautasäiliön päässä. Savupiippu oli suunnattu suoraan taakse. Polttotuotos jäikin pian jälkeen.
Aluksessa ei näkynyt lainkaan ikkunoita. Paremmassa valossa olisi kuitenkin voinut huomata sen pohjan olevan osittain läpinäkyvää levyä, ja rungon päällä, muotoihin kauniisti sulautuneena, oli peräkkäin viisi lasikupua. Kaksi ensimmäistä ja jälkimmäistä olivat puolipallon muotoisia ja pienehköjä, siinä puolisen metriä halkaisijaltaan. Keskimmäinen oli kuitenkin laaja ja matala, melkein koneen katon levyinen.
Maasto muuttui hieman, ja havupuustosta aukesi laajempana kuru tai syvänne, jossa Rapujoki virtasi hitaasti kohti etelää ja merta. Tarkalla sivuluisulla ilma-alus lipui joen ylle ja laskeutui sen rantojen harjanteiden männiköiden väliin. Hetken ajan potkurien ilmavirta nosti kuohuvaa vesipatsasta joen pinnasta, mutta pian lentokorkeus vakiintui ja kymi jatkoi rauhallista virtaamistaan yövieraistaan välittämättä.
Aluksen sisällä tunnelma oli taas tiivis ja jännittynyt.
Ensimmäisessä kupolissa pohjoista tiiraili Ontor, Laivaston adjuntatti ja itseoikeutettu seikkailija. Maan matoralaisen terveempi käsi lepäsi kevyen cordak-tykin liipaisimella, toinen oli valmiina säätämään peräsimen laippoja tarvittaessa. Pakarikasvo ei pelännyt. Pääsyyt istuivat – tai makasivat – hänen takanaan. Seuraavasta kupolista kurkki Ternok, jonka kokemukset eivät jääneet ystävänsä varjoon. Onu-matoranin päässä oli violetin Kaukaun lisäksi tehokkaaseen radiovastaanottimeen kiinnitetyt kuulokkeet.
Ternok istui vyötettynä pienellä ajopenkillä, mutta hänen takanaan istuva lentäjä ei mahtunut istumaan ollenkaan. Keltainen jättiläinen oli puolimakaavassa asennossa. Keetongu ei tosiaan ollut kovinkaan taipuisa, mutta pitkällisellä suunnittellulla hän oli saanut rakennettua eräänlaisen divaanin, joka veikin kaksi kolmasosaa aluksen sisätiloista. Jätin jalat lepäsivät matoranien kummallakin puolella ja hänen kätensä olivat aluksen sisälaitojen ohjaussauvoilla, mutta pää – jos suurta lautasmaista otsalevyä ja silmäpurtiloa pystyi pääksi kutsumaan – sai nauttia kotisaarensa yöllisistä maisemista.
Kahden takimmaisen kupolin alla istuivat Nui-Koron Siniviittojen ylikomisario Harkel ja Klaanin oma Snowie. Kummallakin roikkui selässään puolipitkä, sininen viitta. Viiksisinivuokko oli tilanpuutteen vuoksi lumiukon sylissä. Kyseinen syli oli kuitenkin pehmeämpi kuin koneen penkit, joten tinanappi ei nurissut. Kissalan pojan vastuulla oli nyt yleisen lainvalvonnan lisäksi kuivien koivuhalkojen siirtäminen silloin tällöin siipien liitoskohtien syvänteissä rungon molemmilla puolilla sijaitseviin kamiinoihin. Snowie vastasi takakamiinan klapisyötöstä ja tarkkaili venttiilin painetta. Viitassaan ja viiksissään jepari Harkelille meinasi tulla perin kuuma.
“Hei Tongels”, Snowie korotti ääntään katsoen samalla aamuyöllistä maisemaa kuvustaan, “Oletko varma, että pysyt kurssilla näin pimeässä? En tahtoisi epäillä kykyjäsi, mutta näitä puita on aika paljon!”
“Pyydämme matkustajia olemaan huoleti ja pitämään turvavyönsä lukittuina”, kuului jätin matala ääni edestä, “Jokilaakso on minulle tuttu ja kartat ovat tarkkoja. Meidän pitäisi päästä turvallisesti tätä reittiä pitkin melkein Nui-Koron muureille. Elleivät torakat ole sitten istuttaneet uusia puita saarekkeille.”
“Ja jos ovat, niin voin ampua ne ennen kuin törmäämme”, Ontor vitsaili.
“Huomiota ei kannata herättää”, Harkel puuttui peliin, “Mehän sovimme, ettei sitä tykkiä käytetä ennen todellista hätää. Salakähmäisyydestä ei ole paljon apua, jos alamme räjäyttelemään asioita. Ja yksi neuvo minun on sanottava reitistä: paras nousta pois joenuomasta ennen Hautajärven portteja. Sitä valvotaan varmasti, ainakin sen ystäviemme edellisen harhautuksen jälkeen.”
“Neuvosta vaariin, kelpo viiksimies”, Tongu sanoi, “Sinne on kuitenkin vielä monta kilometriä. Uskallan toistaiseksi nostaa vähän nopeutta, mutta meillä menee suunnilleen kaksikymmentä minuuttia tai vähintään vartti.”
“Selvä! Onneksi Troopperi ja muut ovat auttaneet edessäpäin. Eiköhän tästä selvitä ehjin nahoin takaisin kotiin”, Snowie sanoi. Näkyikö kenties idässä jo hieman keltaista, kuin lupauksena aurinkojen noususta?
“Varkain sinne asemalle, niin sanottu lahjapaketti kohteeseen ja tuli persieen alla takaisin!” Ternok kailotti, “Ne eivät siellä Tulikärpäsellään saa koskaan tietää, mikä niihin iski!”
Aluksen alaosassa tosiaan oli kyhmy. Siellä oli luukku pienen rahtitilaan, jonka sisällä oli nelikulmainen puulaatikko, joka oli tarkasti tiivistetty ja teipattu kirkkaanvärisillä turvanauhoilla, jotka kertoivat, ettei sen sisältä löytyvien aineosien välittömässä läheisyydessä kannattanut polttaa edes päreitään. Kaikeksi onneksi tarkkaan rakennettu turvajärjestelmä esti sitä kosahtamasta ennen aikojaan.
Toivon mukaan ne ajat olisivat kuitenkin pian ohitse.
Minuutit kuluivat. Halot iskeytyivät tulipesiin. Hiki virtaili. Potkurien lavat halkoivat syysilmaa. Näin pohjoisessa se oli jo myöhäissyksy. Välillä lentokoneen äänien yli kuului pohjoisesta valtava, metallinen jyly.
Vaihtelua pullansyönnille ja yleisen ilmapiirin ylläpitämiselle, Snowie tuumi toimiaan, ja heitti taas yhden koivunkappaleen koneeseen. Lumimies uskoi vakaasti kriisitilanteen henkisten aspektien keskeisyyteen, ja tiesi kyllä olevansa avuksi kaupungissakin, evakkoja avustaen. Mutta ainakin saan perspektiiviä! Sitä paitsi kultti-, kummitus- tai kuuhommat eivät juuri nyt nappaa… Ehkä Kepe kaipaa etäisyyttä.
Lumiukon aatelmat kuitenkin katkesivat, kun etukupoleista rikottiin hiljaisuus.
“Hautajärven portti näkyy jo”, Ontor sanoi, “Kengurumiehet olivat oikeassa. Pirulaiset ovat pystyttäneet kaksi vartiotornia. Valonheittimet ja kaikki!”
“No, ainakin ne paljastavat heidät ennen kuin meidät”, Tongu totesi, “Hoplaa!”
Alus nousi takaisin jokiuoman päältä havumetsän ylle. Nyt siellä kasvoi pitkälti kuusia, suoria pitkiä runkoja, mustia vihreänsinistä aamuyön itätaivasta vasten. Häivealus kaarsi loivasti kohti luodetta.
“Okei, kierretään kaupunki luoteesta. Saatamme joutua lentämään peräti sen yli, ainakin osittain. Nyt tosiaan toivon, että Rytmitykki sai harhautuksensa toimimaan. Ternok, eikö vieläkään yhteyttä?”
“Pussipirut eivät näytä olevan linjalla”, Ternok sanoi ja yritti vielä kerran väännellä vastaanottimen nuppeja, “Emmekä ole saaneet Inikoon minkäänlaista kontaktia koko homman aikana.”
“No, minusta ainakin kuulosti siltä, että Kyberi on päässyt asemiinsa”, Ontor sanoi, “Ja silloin varmaan muutkin. Ainakin vielä puoli tuntia sitten pussipirut antoivat ymmärtää, että siellä oli täysi rähinä päällä.”
“Parempia vakuuksia tuskin saamme. Toivottavasti he vain muistavat perääntyä ajoissa”, Tongu sanoi täysin tietoisena siitä, että suurille klaanilaisille sankareille tuotti toisinaan vaikeuksia pistää jarruja pohjaan. Metsä jäi taakse. Nummen yllä lentäminen tuntui miltei turvattomalta, mutta toistaiseksi öiseen lentoryhmään ei oltu kiinnitetty huomiota. Pilottijätti uskalsi nostaa vähän korkeutta juuri ennen Suurkylän puumuuria. Tutkille he ainakin olivat näkymättömiä.
Harkel katsoi kuvusta ulos.
Koti… poliisimies huokaisi mielessään.
Aluksen ottaessa korkeutta Suurkylä näytti pienenevän, mutta Harkel erotti kaikki yksityiskohdat. Oman kotinsa, poliisiaseman, suosikkiravintolansa… Hän näki myös paljon sellaista, mitä ei olisi tahtonut. Nazorakien hangaareja, purettuja rakennuksia ja isoja konetuliaseita rakennusten katoille nostettuina. Kaikensyövä violetti sieniviljelmä. Suurin muutos oli kuitenkin valossa: ennen niin lämpimät, öljylamppujen, valokivien ja soihtujen valaisemat kadut olivat muuttuneet kirkaskontrastisten valojen ja varjojen leikkikentäksi. Vihamielisiä valonheittimiä oli syytä varoa muutenkin kuin nostalgiantappajina – ei käynyt laatuun tulla ammutuksi kesken tärkeän operaation.
Snowie huomasi edessään – itse asiassa sylissään – istuvan ylikomisarion alakuloisen katseen.
”Hei, mikä tunnelma?”
Iäkäs viiksimies huokaisi syvään. ”Toivon vain, että voisin tehdä enemmän…”
Lumimieskin katsahti pallomaisesta akkunasta. Nui-Koro oli heidän allaan, pian takanaan. Snowie hymyili muistaessaan, kuinka hän ja Kepe olivat yöpyneet mainoskyltin takana roistoilta piilossa. Vaan eipä näkynyt mainoskylttiä enää, ja Kepekin…
”No hei”, Snowie ohjasi puheensa ja sitä kautta ajatuksensa poliisimiehen murheisiin, ei niinkään omiinsa. ”Sinähän olet Suurkylän sankari ja pelastaja. Ei kai kukaan voi enempää vaatia?”
Harkel kiillotti Hahnah-rapua rinnassaan. ”Vaan vastuu painaa – ei siitä huolimatta, vaan juuri siitä syystä.”
Valkea klaanilainen nojautui eteenpäin ja työnsi hartiaansa kohti Harkelia. Hän osoitti esiin tuomaansa koristetta: sama pronssirapu roikkui hänenkin rinnallaan, sinistä kangasta vasten.
”Tiedän, että on kohtuutonta verrata tilannettamme… tai siis Nui-Koro on sinun kotisi ja kaikkea, mutta minäkin olen kunnia-Siniviitta. Ja se merkitsee yllättävän paljon, minulle siis, varmaan enemmän kuin väki yleisesti luulee? Koska, no, klaanissa olen… en ainakaan sankari? Tai no, kenelle olen, kenelle en. Mutta Nui-Koro kiitti meitä iloisemmin kuin olisin osannut toivoakaan, ja kaikki tuntuivat niin vilpittömän kivoilta asian suhteen.
Eli… ehkä olemme samassa veneessä? Ainakin vähän.”
Harkel hymähti – tai niin Snowie ainakin arveli poliisin tekevän. Niin isojen viiksien takaa ei voinut olla aivan varma.
”Enkä siis tietenkään tahdo olla loukkaava tai mitään sen suhteen, että teillä olisi vähemmän kovaa kilpailua sankaruudesta kuin Klaanissa tai mitään-”
”Snowman”, Harkel keskeytti. ”Kiitos. Luulen ymmärtäneeni.”
”Hehe, eipä mitään!”
Nui-Koro jäi taakse. Vihamielinen tankkausasema odotti edessäpäin.
Harkelin mieleen hiipi toinen murhe.
Hän toivoi, että olisi ottanut kulauksen viskiä ennen tätä hanketta.
Mökäöljyhaikeus unohtui kuitenkin aluksen laskettua nopeasti korkeutta. Tornin nokassa leijui painovoimasta välittämättä kolmen kaasusäiliön muodostama murhakone. Tulikärpänen, taivasten törkein tuhokone ja naapurisaaren raunioittaja. Tongu väisteli valonheittimien keiloja. Kohde läheni, vääjäämätön oli pian täällä.
“Snökke, ylikomisario, onko laukaisuvalmius?” Tongu huikkaisi katsomatta taakseen.
“Jo vain!” lumiukko vastasi. Harkel hänen sylissään puristi vipua, joka avaisi takakontin ja päästäisi erikoislähetyksen viimeiselle matkalleen.
Tuhat metriä.
Yhdeksänsataa.
Kahdeksansataa.
Seitsemänsataa.
Kuus-
Krrrhkkk! Radiopuhelin heräsi eloon.
”-eis! Ssrrrjjjäntykää takaisin, tääl-”
Puhuja kuulosti Troopperilta, mutta yhteys pätki. Sitten puhe vaihtui johonkin muuhun, ja äänen lähdekään ei ollut enää radiopuhelin, vaan kaikki ympärillä.
Repivä ääni halkoi tärykalvoja. Pian koko maailma pyöri ja täyttyi melusta, valosta ja Klaanilaisista.
Hiekkainen pilvi kohosi maasta, savuinen sitä suudelleesta koneesta.
Lasinsiruja oli kaikkialla, kuvut olivat hajonneet. Nummimaahan kieppuva koneraato oli kyntänyt leveän uran. Toista siipeä ei näkynyt missään.
Tongu kiskoi ylös Ternokin ja Ontorin, jotka olivat naarmuilla ja mustelmilla, mutta jotakuinkin kunnossa; turvatyynyt olivat tehneet tehtävänsä. Harkel kaivautui ylös takapenkiltä sukien viiksistään lasinsirpaleita ja hengittäen syvään. Sinisen viitan villakangas oli suojannut nestoria palovammoilta, kun toisen kamiinan luukku oli auennut. Lopulta myös Snowie mönki esiin aluksen jäänteistä. Ainakin kaikki olivat hengissä.
Toisaalta he olivat syvällä vihollisen alueella ja heidän menopelinsä oli säpäleinä.
Toisaalta aluksen takaosassa oleva pommilähetys ei ollut polttanut heitä komeana tulipallona tuhkaksi.
Oli se nyt silti hyvinkin pitkälti perkelöitynyt tilanne. Tongun teki mieli raivota ja itkeä, mutta toisaalta sokki esti.
“Huoh. Huoh. Kaikki yhtenä kappaleena?”
“Ilmeisesti”, Harkel totesi synkkänä.
“Pulassa ollaan”, sanoi Ontor.
Harkel etsi poliisikypäräänsä aluksen romusta. Saattaisi tulla vielä tarpeeseen.
”Joten… mikä on tilanteemme? Mikä meidät ampui alas?” lainvalvoja yritti saada tilanteeseen järkeä.
”Mi-minä luulen, että Troopperi yritti varoittaa meitä”, sai Snowie suustaan. Toinen lentokoneen kanssa putoaminen näin lyhyen ajan sisään ei tehnyt hyvää hänen lievälle lentopelolleen.
Ilma sankareiden yllä repesi, sitten maakin. Tulipallon lyhyt elämänkaari tapahtui niin lähellä klaanilaisia, että kaikki tunsivat sen lämmön, mutta niin kaukana, ettei kukaan heistä haavoittunut. Paineaalto viskasi heidät kuitenkin nurin ja lentopeli otti tulta ainoaan siipeensä.
”Loitommas!” Tongu mylvähti.
”Tykkitulta, pannahinen!” Ternok jatkoi, ja painautui maahan. Hän ja muutkin konttasivat kauemmas aluksesta.
Uusi ammus räjähti hieman lähempänä haaksirikon paikkaa. Tykistön äänet eivät muistuttaneet mitään, mitä Tongu oli aiemmin kuullut.
Mutta jos aluksen tuli leviäisi sen lastiin, tykkituli olisi pienin heidän murheistaan – Sammutuspeite ei tukahduttaisi Tulikärpästä vaan joukon klaanilaisia. Joten pois, pois, kauas aluksesta, niin nopeasti kuin nelinkontin vain pääsi.
Nummimaassa metsän laidalla oli montunpoikanen, jonka Ternok äkkäsi. Se lienisi kyllin loitolla, sikäli kun klaanilaisten Tulikärpäsen varalle kyhäämä pommi sattuisi mosahtamaan. Jengi sukelsi syvennykseen. Sen pohjalla oli kylmä lätäkkö, jossa kasvoi vähän heinää.
Luonnonmuodostuman reunaa vasten nojaava ja hengästynyt Tongu yritti ymmärtää tätä kaaosta. Ilmeisesti he olivat pudonneet Nui-Koron nummille, hieman itse kylästä pohjoiseen. Lännessä maisema jatkui metsäisenä. Tankkaustorni siis…
Keltainen jätti nosti käytännöllisen lättänää päätään kuopasta.
…aivan oikein, torakoiden tankkaustorni sijaitsi pohjoisessa, vain muutaman sadan metrin päässä. Torakoita ei näkynyt missään – Iniko ja muut olivat onnistuneet harhautuksessaan lähes liiankin hyvin. Mutta missä he olivat? Kuka heitä ampui? Ja-
Ison insinöörin ajatukset katkesivat kuin seinään. Tankkaustornin kärjessä tapahtui.
Tulikärpänen irrottautui rakennelmasta ja alkoi kohota ylemmäs. Yhä ylemmäs.
Muutkin kääntyivät katsomaan. Kolmikeskuksinen tuhokone teki lähtöä.
”Se perkele! Pakenee!” kyklooppi parahti.
Tulikärpäsen loittoneminen oli näky, joka mustasi kaikkien mielen.
”Näyttää siltä, että jäimme kiinni”, Harkel mutisi, ja huokaisi syvään. Hän ei ollut päässyt pistämään vastaan torakoille, ei suurkyläläisten tai itsensäkään puolesta.
Ternok tutkaili ympäristöä valppaana. ”Ainakaan mistään ei lähesty russakkaosastoa. Joko ne olettivat räjähdyksen hoitaneen homman, tai sitten niillä on pakka yhtä sekaisin kuin meillä.”
”Veikkaan jälkimmäistä”, Ontor arvaili. ”Torakat harvemmin olettavat, ampuvat vaan lisää. Ja sitä paitsi, ihmekös jos ovat kaaoksen vallassa: Kyberihän piti heille oikein soittotunnin.”
Tongu vilkaisi taas pohjoiseen. Tulikärpänen oli kohonnut jo kauas tankkaustornin yläpuolelle.
”Minun koneeni ammutaan alas, ja tuo vain häipyy…” jätti murisi.
”Teimme parhaamme”, Snowie lausui hiljaa. Hän laski kätensä valtavalle, keltaiselle olkapäälle. ”Joskus… joskus se ei ihan riitä. Usko pois, minä tiedän, miltä tuntuu epäonnistua. Nyt on tärkeintä, että saamme kaikki turva-”
Sitä lausetta lumimies ei kuitenkaan saanut lopetettua. Todellisuus roihahti punaiseksi ja oranssiksi ja polttavan kuumaksi, ja sitten kilokaupalla hiekkaa ja multaa ropisi kuoppaklaanilaisten päälle. Heidän kuljettamansa pommin räjähdys vei kaikilta myös kuulon.
Kolmas tykistökeskitys oli osunut kohteeseensa. Klaanilaisten ikioma “sammutuspeite” oli räjähtänyt vain vähän matkan päässä.
Kaikki oli epäselvää, kaikkialle sattui ja sitä pahuksen hiekkaa oli kaikkialla. Ontor kaivautui esiin ensimmäisenä, tällä kertaa maan moreenista eikä koneen osista.
”Pthyi!”
Seuraavana raikkaaseen ilmaan pääsivät Tongu ja Harkel. Poliisi piti yhä kiinni päähineestään, ja sininen viittakin roikkui hartioilla, joskin pahasti repeytyneenä. Esiinnousija numero neljä, luminen olemukseltaan, ei voinut yhtä hyvin.
”Mmitä tapahthuu…” Snowie horjui tajuntansa rajamailla. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, koska kaikkien kuulo palautui vasta. Maailma oli yhtä tinnitusta.
Ternokia ei sen sijaan näkynyt eikä kuulunut. Ontor kaipasi partneriaan pikaisesti.
”Ternok? Missä olet?”
Tongu havahtui alaisensa hätään, vaikka alkoikin vasta pikku hiljaa saada kuuloaistiaan toimimaan. Mahtavat kourat alkoivat lapioida hiekkaa pienen maansiirtokoneen teholla, mutta käsityöläisen huolellisuudella.
”Ternok?”
Harkel oli juuri liittymässä sisäänromahtaneen montun haravointitalkoisiin, kun hän huomasi Snowien vaativan apua edes istuma-asennossa pysymiseen. Hän kiiruhti klaanilaisystävänsä tueksi.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä kaveri kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
”Näyttää siltä, että kivenlohkare kopsahti Ternokia takaraivoon” Tongu tutkaili. Pieni verinoro valui onu-matoranin niskaa pitkin. ”Minulla on tätä salvaani, mutta tarvitsemme oikeaa lääkintää. Kehoni rasvoilla ei pitkälle pötkitä.”
Snowieta tukeva Harkel puuttui keskusteluun. ”Kaikki varusteemme jäivät alukseen.”
Jätti laski tajuttoman pikku-ukon hiekalle. Ontor kiiruhti ystävänsä ylle, ja katsoi tämän tiedottomia kasvoja.
”Mitä siis voimme tehdä?” adjutantti henkäisi, kun tilanne alkoi sulautua hänen tajuntaansa. He olivat keskellä vihollisaluetta, kaukana huoltoyhteyksistä.
Tulikärpäsestä viis, mutta Ternok…
Silloin tuhkan peittämän taistelukentän laidalta saapui esiin jotain ihmeellistä. Se loikki kohti kuoppaa.
Kaksijalkaiset Mata Nuin ihmeet.
Suuren Hengen pomppivat veijarit.
Pelastus.
Se oli valtava Fusa, suurin kaikista, Klaanin saaren pussieläinsuvun matriarkka. Sen nahka oli keltaisempaa kuin muilla, ja sen pyylevä pussi pömpötti majesteettisena. Kunniakkaasti seisten se tuijotti viisikkoa silmillään, jotka humoristisesti osoittivat eri suuntiin sen pyöreän pään sivuilla.
Ja silloin kenguru puhui. Sen leuat eivät liikkuneet, mutta täytyisi olla aika hölmö väittääkseen, että se ei puhunut.
”Boing boing”, rahi sanoi karhealla, lyijynkatkuisella äänellä. ”Taidatte olla aika liemessä.”
Onpa uljas elukka! Mutta mitä se täällä tekee? Klaanon-Nappi sen kertoo!
Hetken ajan keltanahkainen etutasku vääntelehti ja muljahteli. Ensin putkahti esiin joukko teräviä sinisiä sormia ja sitten… toinen käsi, joka piteli legendaarista sisällissodanaikaista kivääriä. Lopulta kengurun pussista työntyi aamuyön hämärässä valossa sininen harja. Sitä seurasi pari eri parin silmiä ja, kyllä, kunnioitusta herättävä ja maaston väreihin maalattu leuka.
”Huomenta”, sanoi leuka veikeään sävyyn.
“Eversti!” Tongu hämmästeli. ”Gurttu! Ohhoh!”
“Kuulin, että teillä oli vähän ongelmia”, pussista kurkistava maastovärein maalattu skakdinpää sanoi, “ja ajattelin, että pentele, Tongu, nyt on kyllä minun vuoroni pelastaa sinut. Kengurusissejä lainatakseni… aika aloittaa Operaatio Vuhveli.”
Viimeinen Vartija ponnisti valtavan kengurun pussista ulos hampaisiin asti aseistettuna ja laskeutui kynsikkäille koivilleen metsämultaan. Sotilas nousi koko pituuteensa ja heilautti kiväärinsä selkäpuolelleen. Hän vilkaisi valtavaa keltaista pussieläintä ja taputti tätä vatsaan.
”Kyyti oli muuten aika hiostava, mutta sitäkin pehmeämpi. Saanen esitellä uuden ystäväni, Kangoon.”
Suuri kenguru katseli joukkiota isoilla kiiltävillä silmillään. Keltaisen loikkijan hiljaisessa tuijotuksessa oli jotain hassun poissaolevaa ja tosi huonosti yhteen kohteeseen keskittyvää, jonka joku idealistinen rahitutkija aina tulkitsi salatuksi viisaudeksi.
Snowien todellisuus heilui yhä vain. ”Katso kengurun loikkaa …kappas, se synnytti elokuvasankarin.”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhtäkkinen loikkiva pelastus ei tehnyt hyvää lumimiehen todellisuudentajulle. Vaikka pian hän alkoikin tavoittaa tajuntaansa – ja pelko hiipi siihen saman tien.
“No, sinä tuppaat keksimään hyviä suunnitelmia, vanha lurjus”, Tongu vastasi Geelle välittämättä lumiukon höpinästä ja vakavoitui sitten, “mutta tässä on muitakin ongelmia. Ternok pitäisi viedä Kupelle ja sukkelaan. Ja vaikka en ole koskaan nähnyt noin muhkeaa Fusaa, niin emme taida kuitenkaan kaikki mahtua sen pussiin.”
“No, ainakin meillä on nyt Klaanin paras soturi mukanamme!” sanoi Ontor, “Jotkut sanoivat, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta tämä yksi mies vastaa kyllä torakkarykmenttiä!
“Kiitos vain, Ontor hyvä”, Guardian nyökkäsi, “Ja vaikken ole ihan varma tuosta matemaattis-antropologisesta kommentista, niin emme me Kangoon kanssa kahdestaan tulleet…”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhä heihin katsoen Gee vaikeni ja nosti vasemman kätensä ylös nyrkissä hitaasti. Skakdi räväytti yön pimeässä sormensa auki kahdesti, ja joku näki viestin.
Siniset sormet saivat liikettä aikaiseksi. Ympärillä kärähtäneen metsän puusto alkoi kuhista. Oksat heilahtivat ja risahtivat, ja pikku jalat kopsahtivat juuria vasten. Palanut heinä rapisi askelten alla, kun pieniä tummia varjoja lankesi latvoista laskeutuen äänettömästi juurikkoihin, kannoille ja mättäille.
Silloin he näkivät pieniä vihreitä miehiä.
Enkin Akakun tuima keltainen katse kurkisti hiiltyneiksi säleiksi räjähtäneen männynrungon takaa. Otlek kyhjötti oksalla jousipyssy natisten valmiusasennossa. Kymmenkunta le-matoralaisia tuijotti hyytävästi varjoista sanaakaan sanomatta, kun klaanilaisten sekalainen seurue seisoi heidän edessään palaneen metsän tuhkissa.
Katkera jättiläinen. Pelokas lumimies. Haavoittunut pilotti, ja tämän huolestunut partneri. Valpas ylikomisario. Näiden suojaaminen olisi veljeskunnan toimeksianto.
”Veljenpojat”, skakdi kuiskasi, ”valmiina.”
Muuta käskyä metsän pikku soturit eivät tarvinneet. Heinä kuiski, kun he kaikkosivat taas liikkumattomiin ja näkymättömiin.
”Pojat pitävät lähestyviä partioita silmällä”, Guardian marssi lähemmäs lento-onnettomuudesta selvinneitä, ”mutta pari myrkkyveistä ei osta meille montaa lisäminuuttia. Ternok, mikä vointi?”
Matoran ei vastannut.
“Taju on mennyt, mutta hengissä hän on”, Tongu huokaisi. “Taitaa olla paras laittaa hänet tuonne pussiin. Yö on viileä, eikä hypotermia pikkuista ainakaan auta.”
”Kyyti on sitten aika poukkoista ja ilmastointi kehno, mutta iskunvaimentimet ovat mainiot”, Guardian nyökkäsi. ”Ja istuimet pehmeät.”
Kukaan ei kokenut tarpeen korjata Geen näkemystä fusa-anatomiasta. Kangoon jalkojen metallijouset välkkyivät yövalossa.
”Brnn brnnn”, Kangoo kirskui.
Tongu laski hellävaraisesti Ternokin pussiin adminin pitäessä sitä aukinaisena. Kangoo nuuhkaisi matorania ja tuntui hyväksyvän sen poikasekseen; ison sinisen piikikään körilään jälkeen kenguru tuskin oli kovin nirso kyytiläisistään. Joukko vetääntyi metsän suojaan. Paikka oli murheellinen. Siellä täällä pimeydessä hehkui vielä hiiltyneitä rungonkappaleita, eikä mitään vihreää ollut jäänyt jäljelle. Suurien rankojen lomassa ei törröttänyt seikkailijoiden lisäksi korttakaan. He jatkoivat syvemmälle.
“Hylkypaikka kuhisee kohta nazorakeja”, huomautti Harkel, “Toivottavasti ne eivät osaa seurata jälkiämme tässä pimeydessä.”
“Se räjähdys kyllä tuhosi jäljet. Toivottavasti Inikon ja muiden harhautus toimii yhä. Silloin saatamme päästä turvaan”, sanoi Tongu.
“Mutta Tulikärpänen lähti. Ei niitä missään vaiheessa taidettu harhauttaakkaan, vaan meitä”, Harkel huomautti ja huokaisi. “Ja menetimme radiolaitteemme iskussa. Joskohan saamme heihin ollenkaan yhteyttä?”
Guardian ojensi poliisikomisariukselle radiopuhelimensa. “Troon taajuus on jo auki”, hän virnisti, “Olin mieheen yhteydessä tullessani. Putoamisenne ei varsinaisesti jäänyt heiltä väliin, ja sovin jo, että kohtaamme Kar-Vermorin notkelmalla.”
“Toivottavasti heitä ei ammuta alas”, Ontor mietti.
”Niin…” Guardian vastasi. ”Sehän tässä huolettaakin. Saimme nimittäin selville, mikä teidät ampui alas… Troon ja Santorin myös.”
”Ai?” Ontor reagoi. ”Jotain uutta teknologiaa?”
”Tavallaan…” G vastasi. ”Jouduitte Eversti 437:n tähtäimiin.”
Snowie nielaisi.
”Se kyborgitorakka, joka miltei listi Ämkoon?”
”Sama.”
Vihreät keinosilmät haravoivat taivasta. Taivaalla ei näkynyt enää ainuttakaan klaanilaisten alusta, ja viimeisimmän maahansyöksypaikka oli pommitettu.
Eversti 437 oli toimintakykyisempi kuin koskaan ennen. Hänen kyborgikehonsa oli päivitetty, eikä tappio nykyiselle everstille hiertänyt enää mieltä.
Yö läheni loppuaan, mutta huipennus oli vasta edessä.
”Eikä se nyt sinänsä kuumota, että herra eversti on täällä…” Guardian jatkoi. ”Vaan se, että meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä mokoma täällä tekee.”
”Niiden olisi pitänyt jättää sen rikkinäinen raato rannalle”, Enkin ääni kuiskasi yhtäkkiä aivan vierestä ja sai heidät hätkähtämään. ”Siellä se olisi palanut samoissa liekeissä saaremme kanssa.”
”Niinpä niin, Enki”, Gee sanoi myös hieman hämillään. Kun hän kääntyi äänen suuntaan, ei pikkumiehestä vähemmän yllättäen ollut jälkeäkään.
Skakdi haki sanojaan.
”… luulimme kyberperkeleen olevan joko varikolla tai johtamassa jotain ryhmää, mutta emme ole tehneet mitään havaintoja isommasta joukosta. Pelloilla on kohtuullinen määrä sekalaista ötökkää, mutta ei mitään merkittävää osastoa.”
Sotaskakdin sormet puristivat Vartija-kivääriä tiukasti. ”Klassisen epäilyttävä hiljaisuus, siis.”
“Jaa. Ehkä ennen yön loppumista saamme sitten tietää, kumman eversti on kovempi”, Ontor sanoi. Guardian vastasi vain vilauttamalla rohkaisevaa hymyä laivastolaiselle.
“Minä kyllä toivon, että vain pääsisimme pois tästä ankeasta paikasta”, Tongu sanoi miettien, “anteeksi vain, Harkel, mutta kotiseutusi oli mukavampi ennen evakuoitumista, ja nyt näyttää siltä, ettemme voi asialle enää mitään.”
“Turha sitä on pahoitella”, poliisisetä sanoi ja aukaisi yhteyden. “Haloo? Kuuleeko ryhmä Rytmitykki?”
“#Kssh Huhuu? Olette ilmeisesti löytäneet muut?kssh#”, kuului Troopperin särisevä ääni radiovastaanottimesta.
“Tässä Harkel. Guardian joukkoineen löysi meidät. Tehtävä on… epäonnistunut, kuten huomasitte. Ternok loukkaantui aluksen räjähdyksessä. Meidän tulisi vetäytyä.”
“#ks- No, nyt on selvempi? Niin, kyllä, se perkele pakeni. Me nyt olemme jotakuinkin kunnossa ja valmiina lähtöön, mutta emme voineet nousta ilmaan ennen kuin tiesimme, oletteko elossa ja missä. Tuolla ei ole turhan turvallista lentää.”
Lumimies katseli hermostuneena taivasta. Yö oli pimeä ja vähätähtinen. Punaisen tähden turvallinen loiste oli kokonaan näkymättömissä.
“Ei tosiaan! Me olemme nyt metsässä, tai siinä mitä siitä on jäljellä, putoamispaikkamme länsipuolella. Yrittäkää kiertää pohjoiseen tankkausasemasta ja pysykää poissa nummilta. Metsikköjen yllä olette paremmassa turvassa. Sovitte Guardianin kanssa jo tapaamispaikasta, eikö? Hyvä. Te ehditte sinne tietenkin nopeammin kuin me jalan, joten lienee paras, jos odotatte piilossa vielä jonkun aikaa. Pidetään yhteys auki”, Harkel sanoi, ja katsoi kysyvästi joukon muita sankareita. Guardian nyökkäsi ja se riitti; muut eivät kyseenalaistaneet ylikomisarion paikallistuntemusta. Poliisi antoi puhelimen Ontorille, jotta pystyi tarkkailemaan parhaiten aluetta.
Troo kuittasi ja seurue jatkoi marssiaan – tai yhdessä tapauksessa pomppimistaan – pohjoisemmaksi. Veljeskuntalaiset liikkuivat puiden rungoilla ja oksistoissa kuin varjot. Nyt ainakin klaanilaiset pystyivät luottamaan siihen, että mahdollinen vihollinen saisi myrkkyveitsen kurkkuunsa ennen kuin ehtisi ampua laukaustakaan.
”Enki?” Guardian kuiskasi pysähtyen muhkean tammen juurelle.
”Herra Guardian”, kuului aivan eri puolelta puuta kuin skakdi oli uskaltanut arvioidakaan. Gee kääntyi ja löysi le-matoralaisen siluetin tuijotettuaan ensiksi pari kiusallisen pitkää sekuntia suunnilleen matoralaisen kokoista kantoa.
”Lentäminen olisi kivaa, Enki”, skakdi supatti, ”mutta kotkapelastus ei taida olla tilanteessamme kovin kestävä ratkaisu.”
Enki nyökkäsi äänettömästi. ”Liian vaarallista linnuille… torakoilla on tarkkoja silmiä jossain korkealla.”
Skakdi kiristeli hampaitaan. ”Kovin siltä vaikuttaa”, hän mutisi kiikaroiden hetken liikettä oksilla. ”Toivottavasti ei liian tarkkoja. Voisit pysytellä joukkiomme lähellä. Pidän katseestasi ihan tässä maan tasalla. Välitä myös pojille viesti: Otlek vahtiin kaksisataa metriä luoteeseen, kaksoset tuijottamaan etelään ja itään. Saitko?”
Enki nyökkäsi.
”Ja kun tulet takaisin”, skakdi jatkoi, ”pysyttele selustassamme ja valmistaudu heittämään mahdollisimman paljon teräviä juttuja jonkun silmään.”
Matoralainen nyökkäsi toiseen kertaan, otti hieman vauhtia ja juoksi myrskyn kenoon kallistaman kuusen runkoa ylös äänettömin askelin.
”Matka jatkuu”, kuului Vartijan hiljainen käsky, ja joukko jatkoi liikettään.
Tongu puristeli käsiään nyrkkeihin ja vilkuili puiden väleihin hermostuneena.
“Gee, muistuuko mieleen? Nynrah. Me ja Ternok ja Ontor. Paitsi että nyt meillä on makutan sijasta poliisi, ninjoja ja lumimies. Ja tuo kenguru. Aika lailla tasaista.”
“Niin, jos Ternok olisi tajuissaan”, Ontor lisäsi hiljaa.
”Kuka tietää, kuinka hyvin Nynrahilla olisi mennyt jos meillä olisi ollut Kangoo mukana”, skakdi hymähti ja taputti pussieläintä niskaan.
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui. Myös poppoon toisen keltaisen jätin katseessa oli huolta ja kiirettä. Sen täytyisi saada uusi poikasensa turvaan.
“Silloinkin meidät ammuttiin alas, ja jotenkin pääsimme karkuun. Ja kaipa meillä on nyt vastassa vain joitakin torakkojen pataljoonia tai mitä lie rykmenttejä. Ei kai täällä Suurkylän nummilla liiku mitään, mikä olisi verrattavissa Zorakin Feterroihin?” Tongu yritti pitää toivoa yllä.
”Ne nelikätiset rumilukset eivät olleet mitään verrattuna sen ylipitkänimisen persläven egoon”, skakdi hymähti. ”Torakat ovat sentään edes vaatimattomia.”
Vaikka alue oli periaattessa jotenkuten tutunoloista, miehityksen varjo tällä ennen niin mukavalla seudulla tuntui Nynrahia painostavammalta. Tai ehkä aika oli vain kullannut senkin muiston – silloin sentään oltiin päästy yksinä kappaleina kotiin.
“Niin”, Harkel mutisi hiljaa. “Yleensä nämä nummet olivat rauhallisia. Eivät toki aina…” Ylikomisario loi merkittävän katseen Guardianiin.
“Täälläkö te partioitte?” admin ymmärsi kysyä. ”Zyglakien varalta.”
“Harmillisesti pari kilometriä etelään”, poliisimies vastasi alakuloisesti. “En muista näiltä mannuilta ainuttakaan koloa, eikä seurueemme niihin varsinaisesti mahtuisikaan.”
Snowie ymmärsi sanojen viittaavan osin häneen. “He-he, niin…” hänen äänensä haparoi. Lumimies oli vielä osin räjähdyksistä shokissa, mutta kävely yöilmassa selvensi ajatustoimintaa hetki hetkeltä. “Olen oikeastaan miettinyt, että voisin vähentää ruoka-annoksiani, nyt kun väkeä kertyy muurien sisään koko ajan enemmän… Vaikka en minä tiedä, että vähenisikö massani oikeasti, kun siis, tai… Äh, mitä minä höpötän, anteeksi, väärä aika ja väärä paikka.”
Lumiukon hyvin tuntevat Tongu ja Gee tiesivät, ja muutkin arvailivat, että nopea ja hyppelevä puheenparsi oli Snowien tapa käsitellä stressitilaa ja pelkoa. Viimeinen Vartija muisteli kaksikon viimeisintä elokuvailtamaa ja alkoi katua päätöstään päästää lumimies rintamalle. Häivealuksen miehistön olisi pitänyt olla turvassa, mutta sodassa sellaista ei saanut luvata.
“No, tämä on väärä paikka ja aika kelle tahansa olla paikalla! Paitsi ehkä sotilaille, joita meistä on yksi nel- vii- no, ties kuinka monesta. Joten paras kai keskittyä suunnistamaan sinne sopimaanne suojapaikkaan”, Tongu sanoi. Kuivat oksat rutisivat jättiläisen isojen jalkojen alla.
“Toivotaan, että se on yhä suojaisa”, siniviitta lausui. “Uutiset pohjoisesta kertovat, että torakat syöttävät saarta ja sen metsää sienelleen.”
Veljeskuntalaisten läsnäolo muistutti kaikkia siitä, että ympäristön tuho saattoi olla lopullisempikin.
”Jos notkelmaa saarretaan, jompikumpi kaksosista kyllä huomaa ja lähettää viestin meille”, Guardian sanoi ja kääntyi taaksensa. ”Vai mitä, Enki?”
”Kyllä”, ääni vastasi pimeydestä.
”Tiedätkö, ajattelin vain testata huvin vuoksi, oletko siellä”, Guardian hymähti. ”Eli loistavaa työtä.”
Syvä hiljaisuus kehysti metsän varjoja.
”… voisit jatkossakin vastailla ihan vain näyttääksesi, että olet siellä.”
”Enki lähti tarkistamaan kaakon suuntaan”, uusi ääni sanoi aivan toiselta puolelta ja rutkasti ylempää. ”Hän palaa pian.”
”Aha. No, hyvää oma-aloitteisuutta, pojat.”
Ontor ei kiinnittänyt huomiota admininsa ja veljeskuntalaisten sanailuun. Hän oli liian huolissaan Kangoon kyytiläisestä. Vaikka seurue eteni metsän siimeksessä hyvää tahtia, eikä torakoista ollut kuulunut pihaustakaan toviin, oli hänen kanssaseikkailijansa kohtalo yhä vaakalaudalla. Sitä paitsi miten heidät oli nähty, ja mitä se konetorakka teki täällä? Lennokin puikoissa Ontor olisi odottanut kohtaamista kyborgin kanssa lähinnä mielenkiinnolla, seikkailullinen pilke silmäkulmassaan – mutta nyt häntä kieltämättä pelotti. Matoralaisen aivolohkossa jyskytti myös epäjohdonmukainen syyllisyys siitä, että hänen toveriaan oli satuttanut heidän oma pomminsa.
“Mihinköhän… mihinköhän se Tulikärpänen lähti?” Snowie uskaltautui arvuuttelemaan.
“Hmm, mietitäänpäs…” Tongu aprikoi. “Se saapui tankkaukselle ihan meikäläisten anastaman aikataulun mukaan, mutta poistui paikalta hetimmiten, kun jäimme nalkkiin… Tiedä häntä, onko mokomilla toinen bensa-asema lähempänä keskustaan. Luulisin sen joka tapauksessa vaativan lisää löpöä.”
“Eiköhän se ole toiminta-alueemme ulkopuolella joka tapauksessa”, yhtyi Ontorkin lopulta keskusteluun. “Ei varmaan ole mielekästä lähettää ketään perään.”
”Hyvällä lykyllä tempauksemme varmisti, että ne eivät uskalla tankata tulimörköään tuolla hetkeen”, Guardian pohti tiiraillen tankkausaseman arvioituun suuntaan, ”huonolla lykyllä annoimme niille syyn kolminkertaistaa puolustuksen ja tarkkailun. Ja se oli selvästi jo tällä kertaa aika hyvä.”
“Liian hyvä. No, ainakin näytimme, ettemme ole ihan löysiä rukeja tässä sodassa”, Tongu puntaroi, “ja kaipa Troopperin porukka sai jotain aikaan. Kunhan nyt vain pääsisimme pikaisesti takaisin linnakkeelle ja vietyä Ternokin Kupelle… onpa onni, että meillä on hänetkin.”
“Niin”, Snowiekin kuulosti piristyvän, joskin vain piirun verran. “Ykkösjuttu on, että selviämme. Emmehän me ole tässä sodassa, jotta voisimme aiheuttaa pahaa torakoille tai kenellekään… tahdomme vain, että olisimme turvassa ja yhdessä.”
Valkoisen palleron idealismi jäi hetkeksi leijailemaan tummaan metsämaastoon hiljaisten matkalaisten ylle.
“Niin, tuosta…” Harkel pisti väliin. “Ymmärrän, että teidän perspektiivinne on aivan eri, mutta moni on jo menettänyt kaiken. Osa pohjoisen väestä… heidän mökkinsä on poltettu, karja teurastettu ja pahimmassa tapauksessa kaikki ystävätkin ovat menneet. Muurienne sisällä on kostonhimoistakin väkeä.”
Hetken verran oltiin taas vaiti. Guardian avasi suunsa ensimmäisenä. “Entä oma kantasi? Kotiseutusi on pistetty aika rujoon kuosiin, eivätkä kaikki suurkyläläisetkään selvinneet evakoinnista.”
“Minun kantani…” ylikomisario maisteli sanoja kuin hyvää viskiä. “Sen vähän, mitä itsestäni kehtaan puhua, voi tiivistää tehokkaasti. Olen Nui-Koron Siniviitta, nyt Bio-Klaanin alaisuudessa. Yritän olla se valpas suojelija, joka siniviittain valassa lupasin olla.” Suu muhkeiden viiksien alla kääntyi orastavaan virneeseen. “Sitä paitsi olen jo aika vanha! Puhti pihisee vielä, mutta johan minä joudan itseäni nuorempien tieltä kuljeksimasta. Ja parempien.”
Guardian ei pitänyt siitä, kuinka viimeinen lisäys oli selvästi kohdistettu hänelle. Snowie taas hymyili Harkelille. Hän tuli iloiseksi ystävänsä kostonhimottomasta vastauksesta.
”Kuulkaas, kamut”, skakdi lausui yhä hiljempaa, ”hyvä kosto on pikaruokaa. Maistuu herkulliselta sen pienen hetken, mutta ei siitä täyttynyt olo tule. Kärpänen pörisi pois, ei voi mitään. Yrittäkää suhtautua tähän operaatioon ankean matemaattisesti kuin joku pieni, raivostuttava ruumiiton ääni laskisi plussia ja miinuksia yhteen päässänne.”
”Voi pojat”, Tongu mutisi, ”teillä oli varmaan tosi hauskaa kahdestaan Nynrahilla.”
Etunenässä kulkeva skakdi nyökkäsi vauhdikkaasti jättiläiselle ja kääntyi sitten Kangoon pussia kohti.
”Voimme kutsua tätä voitoksi sitten, kun saamme Ternokin turvaan”, skakdi lisäsi katsellen kengurua silmiin.
“Niin. Turvaan. Kuten ystävän kuuluukin”, Ontor ilmoitti.
“Tai reilun pomon”, Tongu lisäsi.
“Tai kivan kaverin!” lumiukko yhtyi.
“Tai ehkäpä valppaan suojelijan”, Harkel päätti päättää litanian ja salli siten Guardianin lopettaa silmiensä pyörittelyn. “Mutta rauhoitutaanpa nyt, ennen kuin herätämme russakoiden huomion.”
Ei heitä nazorak huomannut. Tai edes puolitorakka. Heitä odotti aivan toisenlainen vihollinen.
Seurue pysähtyi.
”Tai hyvän kahviseuran”, virnuilevien hampaiden välistä kaikui.
Edessä hengitti jokin, jota Guardian ei ollut täällä täysin odottanut. Mutta jokin, johon hän oli varautunut. Ja kaikkein pahinta, jokin, jota hän oli toivonut.
Yön kolmas eversti seisoi heidän edessään.
Guardianin sormi puristui kiväärin liipaisimen ympäri, kun metrien päässä heidän edessään heijastui torakkaterästä punaisten silmien hohde.
”Vai että laittoivat sinutkin vihdoin töihin”, skakdi kuiskasi katsekontaktia rikkomatta.
Pienten jalkojen liike hiljeni oksilla. Metsäväki pysähtyi katselemaan samaa kuin muutkin.
Musta nahka lepäsi yössä seisovan sarvipäisen siluetin hartioilla. Tutut tummanvihreät kasvot vääntyivät vieraaseen virnistykseen. Ämkoon tummanpuhuvasta kehosta kurottuva, kelmeän punainen, läpikuultava ja särähtelevä kummituksen koura piteli tiukasti käyrää nazorak-säilää.
Muu saattue perääntyi hitaasti taaksepäin, mutta Guardian pysyi tyynenä paikallaan. Hän tuijotti silmiin sitä, mitä ei vieläkään aivan uskonut. Edessä seisoi pelkkänä tummana varjona sarvipää, joka näytti yhä ystävältä, mutta seisoi ja katsoi häntä kuin torakka saalistaan.
”Hyvää iltaa vain kaikille”, tumma ääni virkkoi pirullisesti.
”Ä-ämkoo…” Snowie kuiskasi. ”Sinä… miksi…”
Miekkapaholainen hymyili. ”Täällähän on sekä vanhoja tovereita että uusia tuttavuuksia. Kovin mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle.”
Komisario Harkel kurtisti kulmiaan ja askelsi uhmakkaasti lähemmäs miekkamiestä. Sinisen skakdin nostaessa vasemman kätensä ylös Harkel kuitenkin pysähtyi ja jäi hieman kauemmas.
”Tunnen sinut vain maineesi perusteella…” Harkel murahti kääntyen miekkapaholaista kohti. ”Ja minä heti en pidä sinusta.”
Ämkoo hymähti hiljaa. Pirun hampaat vilkkuivat syysyössä.
”Harmillista kuulla. Ehkä yritän korjata ensivaikutelman, jos vain sallit.”
Komisarion valppaat silmät laskeutuivat miekkaan, jota aavemainen käsi piteli tiukalla otteella, mutta ei ollenkaan uhaten. Terä osoitti mätästä huolettomasti, pilkkaavasti. Aivan kuin sen kantajalla ei olisi ollut aikomustakaan liikuttaa sitä siitä senttiäkään.
Tongu ei sanonut mitään. Myös jättiläisen yksisilmäinen katse oli nauliintunut Ämkoon upseerimiekkaan, joka näytti etupäässä tappavan terävältä. Vaistonvaraisesti kykloopin käsi siirtyi suojaamaan Tongun perässä kävellyttä Ontoria.
Hetken hiljaisen hengittelyn jälkeen Guardian oli ainoa, joka edes liikkui. Sininen skakdi otti yhden, varman askeleen kohti miekkapaholaista.
Siihen, hieman heistä muista edelle hän vain jäi seisomaan ja tuijottamaan. Pimeässä yössä ei kukaan skakdin takana seisova enää nähnyt tämän kasvoja.
Ontorista tuntui, etteivät hänen matoran-aivonsa olleet vielä oikein sulattaneet silmien tuomaa näkyä. Siinä seisoi ilmielävänä – vaiko kenties epäkuolleena – mies, jonka viesti joitakin kuukausia sitten oli aiheuttanut hämmennystä, surua ja vihaa; viime kuukausien aikana Klaanin kaupungilla ja työpaikoilla oltiin päivitelty takinkääntöä, punnittu kauhuskenaarioita ja spekuloitu entisen adminin juonia; mutta ennen pitkää, kun asia oltiin jotakuinkin hyväksytty, oltiin miekkapirusta myös veistetty vitsiä ja mietitty, miten moisen saisi kompastumaan omaan takkiinsa. Nyt moinen puhe tuntui tappavan typerältä. Ontoria ei naurattanut, eikä hän tuntenut itseään tippaakaan sankarilliseksi. Matoralaisen katse hakeutui tahtomatta Kangoon pussiin, jossa hänen tärkein ystävänsä makasi tajuttomana.
Ämkoon suu avautui hitaasti. Miekkapiru oli sanomassa jotain, mutta tuntui haluavan pitkittää jokaista sekuntia, joka sitä edelsi.
”Kuka on kengurun kyytissä?” piru hymyili.
Niiden sanojen kohdalla Ontor tunsi sydämensä hyppäävän kolme lyöntiä yli. Matoralaisen leuka vapisi hiljaa.
Sarvekas naamio kääntyi Snowieta kohti ja hymyili yllättyneenä, mutta ilahtuneena.
”Muistit sentään tuon ohjeen”, puolimakuta hymähti. ”Suosittelen pitämään siitä kiinni jatkossakin.”
”Muistan paljon muutakin”, valkea klaanilainen vastasi, tuskin kuiskausta kovempaa. ”Muistan kaiken, mitä kerroit silloin sukellusveneessä, viidakkosaarelta lähtiessä… yrititkö pyytää silloin anteeksi, tai siis, ennakoivasti…? Tahdoitko, että ymmärrän?” lumimiehen katse kävi Miekkapirussa, mutta palasi pian maan multaan.
Kaikki muut pysyivät hiljaa. Ämkoo virnuili paholaisen hymyään naulitessaan katseensa tiukemmin lumiukkoon.
”Se oli hieno matka”, miekkapiru sanoi hiljaa. ”Minäkin muistan siitä paljon. Etenkin sen, miten ojensit sirun suoraan Avden nukelle.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään.
Tongu mietti asioita kuumeisesti. Ainakaan miekka ei ollut vielä kenenkään kurkulla… Ja olihan heillä Guardianin Vartija-kiväärin etu puolellaan. Niin kauan kuin puheet Avdeista ja nukeista ja siruista – eli asioista, joista keltainen mies oli kuullut lähinnä huhupuhetta – pitäisivät miekkamiehen kaukana, kukaan ei olisi kuollut; hengenvaarassa he joka tapauksessa olivat, mutta sehän oli sotatehtävällä odotettavaa. Olisiko Ämkoo lähetetty metsään vain tappamaan heidät? Ainakaan vihreänaamainen virnistelijä ei näyttänyt yllättyneen siitä, että tapasi vanhan admin-toverinsa kentällä; olikohan miekkapiru perillä vanhojen matorankavereidensa paikallaolosta? Ja vaikka Tongu oli perillä Ämkoon taistelutekniikoista ja voimista vain hatarasti, hän oli pirun varma siitä, ettei ainakaan mies ollut heitä taivaalta alas ampunut. Joka tapauksessa uusi vihollinen vaikutti epävakaalta ja veretseisauttavan kammottavalta, eikä ainakaan pakoon juokseminen tullut kysymykseen. Olipahan vainolainen kaiken kukkuraksi tien tukkona.
”Jätä heidät pois tästä.”
Guardianin sanat katkaisivat jätin mietteet. Skakdi suuntasi heitä kohti edelleen tiukasti vain takaraivonsa ja piteli Vartija-kivääriä valmiina.
”Se ei kuulunut käskyyn”, miekkapiru myhäili.
”Nyt kuuluu”, Vartija vastasi. ”Minun tietääkseni sinua ei ole koskaan virallisesti erotettu, eikä sinulla ole enää tällaistakaan.”
Guardian vilautti vyöstään punaista admin-kiveä. Nyt muu seurue ei voinut olla kuulematta skakdin äänessä hymyä.
”Joten teknisesti ottaen olet yhä jäsen, ja käskyvaltani alainen.”
”Hauskaa”, piru kuiskasi. Ja vilautti takkinsa kauluksen alle piiloutunutta identtistä admin-kiveä kuin pilkaten sitä, että oli menettänyt oikeuden käyttää helyä jo kuukausia sitten.
”Kaiken lisäksi minäkin olen eversti nykyään.”
”Ai kun kiva”, Gee mutisi. ”Minä nimittäin en.”
Hetken aikaa kaikki alkoi tuntua kuin sairaalta pilalta. Guardian ja Ämkoo tuijottelivat toisiaan hymyssä suin kuin olisivat olleet molemmat vitsissä mukana. Hetken Tongusta tuntui siltä, kuin metsän puut kaatuisivat kohta pahvisina lavasteina alas ja joku pyörittäisi purkitetut naurut heidän typeryydelleen.
Silloin Guardian käänsi päätään heitä kohti ja suuntasi heihin sivusilmällä oudon, rohkaisevan katseen.
”Jatkakaa liikkumista”, hän kuiskasi. ”Veljenpojat suojaavat teitä. Notkelmalla olette turvassa.”
Sen sanottuaan skakdi nyökkäsi, hymyili ja kääntyi taas miekkapaholaisen petollista olemusta kohti.
“Pärjää”, Tongu kuiskasi takaisin, nappasi Ontorin toiseen kouraansa ja paimensi toisella Kangoota etenemään. Harkel seurasi jättiä, mutta Snowie ei vielä liikkunut.
”Mutta…” hän jäi aukomaan suutaan.
”Tule!” Telakan mestari komensi. ”Meistä ei ole täällä iloa.”
He lähtivät kiertämään oikealta, sen Ämkoon käden puolelta, joka ei koostunut varjomateriasta ja pitänyt kiinni pitkänomaisesti esineestä, jota olisi voinut kuvailla lähinnä sanalla “terävä”. Sillä puolella puustoa oli vähän enemmän, ja vähät lehdet ja havutupot tuntuivat tuovan enemmän piilopaikkoja veljeskuntalaisille.
Olivathan metsäläiset varmasti heidän puolellaan, vaikka vihreiden pikkumiesten vanha mestari seisoikin aivan lähituntumassa? Tongulla ei kuitenkaan ollut varaa pelätä myös myrkkytikaria selässä, kun varmempi vihollinen kuumotteli vain muutaman kiven ja rungon takana.
Seurueen viimeisenä kulkeva Snowie kääntyi vielä katsomaan taakseen, kun he olivat jo metsän katveessa. Hänen kaksi ystäväänsä ja johtajaansa seisoivat yhä paikallaan toisiaan mittaillen. Lumimies tunsi itsensä hyödyttömämmäksi kuin aikoihin, ja jatkoi Tongun ja muiden perään.
”Ajattelitko ostaa heille aikaa?” Ämkoo kohotti kulmiaan hymysuin.
”Ei, vaan meille kahdelle”, skakdi irvisti. ”Emme ole rupatelleet sitten viime kahvihetken.”
Miekan terä lepäsi kohti aluskasvillisuutta. Samalla tapaa osoitti viimeisen Vartijan kiväärikin vain kuusenjuurta.
”Totta. Kerrohan, admin Guardian. Oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina?”
Skakdi pudisti päätään. ”Näh. Olen kyllä sisustanut huoneeni Kapuran hourailuilla. Siinä on ollut aika paljon ahmittavaa.”
Siihen lausuntoon piru vain nyökkäsi hyväksyvällä hymyllä. Guardian laski katseensa miekkaan, jota punaisena värisevä ja rätisevä savukäsi piteli. Käyrä nazoralainen upseeriterä lepäsi edelleen vain maata kohti, ja kuunvalossa sen kuparinhohtoisen kahvan kaarevat kirjaimet välkkyivät.
Kuunvalo vilahti kirkkaana metallissa, kun nazorak-terä pyörähti ilmassa Ämkoon vierellä. Piru nosti uuden aseensa silmiensä tasalle, ja jatkoi:
“Tunnet minut. Tämä veitsi on minulle roskaa. Uudet ystäväni… he osaavat monta asiaa, mutta heidän takojansa eivät vastaa vaatimuksiani.”
Ilkkumisestaan huolimatta miekkapiru sai sapelinsa näyttämään kuolettavalta. Mikä tahansa terävä esine näytti siltä Ämkoon käsissä.
”Tuhatvuotiset taikamiekat ovat hemmotelleet sinut”, Gee vastasi äänensävy yhä rauhallisena ja tuttavallisena. ”Ai niin. Bakmeilta muuten terveisiä.”
Ennen kuin Guardian jatkoi, hän vilkaisi, saiko nimen maininta muutosta aikaan vihreissä kasvoissa. Virne säröili vain hieman, mutta näkyvästi.
”Ihan yhtä hurmaava kuin tarinoissasi”, skakdi jatkoi. ”Hyppäsi yhden torakan läpi ja tappoi toisen sen omalla jalalla.”
Ämkoon katse valui hitaasti sinisen adminin kasvoista tämän varpaisiin, ja sitten takaisin. Näytti siltä, kuin miekkamies olisi tarkistanut, oliko tämän entisellä admin-toverilla vielä kaikki raajat tallella.
“Vanhus voi arvatenkin hyvin”, Ämkoo puhui. Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Suu vihreillä kasvoilla aukesi toistamiseen, kun Ämkoo maisteli sanoja.
“On myönnettävä, että en keksi mitä oikein lähdit hakemaan opettajani luota. Ja kuulemani mukaan vanhus lähti mukaasi. Et varmaan halua valaista minua asiasta.”
Gee pudisti maastovärein sotattua päätään ja kohensi kiväärinsä asentoa edessään. Edelleenkään hän ei nostanut sen piippua miekkapaholaista kohti. Kahden everstin välissä oli kahdeksan metrin alue, jolle ei uskaltautunut kärpänenkään.
”Valaisepa itse. Kenen taskuun olet oikeasti sujauttanut itsesi siellä pesissä?”
Guardian piti hetken tauon ja tuhahti.
”Jos vastaat Gaggulabio, olen aika pirun pettynyt periaatteisiisi.”
Guardianin mainitsema nimi sai Ämkoon virneen muuttumaan pieneksi hetkeksi epämääräiseksi irvistykseksi. Sitten kiero hammashymy kuitenkin palasi pirulaisen kasvoille.
“Kauan eläköön tahrattoman perimän imperiumi”, kuuluivat sanat miekkamiehen suusta. Äänensävystä oli mahdotonta löytää vihjeitä siitä, oliko tämä tosissaan vai ei.
Tai olisi ollut, jos ei olisi tuijottanut parasta ystäväänsä silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Ontor oli siirtynyt johtamaan letkaa, ja aamuöisen pimeä metsä vilisi muodottomana sankareiden ympärillä. Kohtaamispaikalle oli enää vähän matkaa, eikä Ämkoo ollut näyttänyt aikeita takaa-ajoon. Matoranista tuntui silti pahalle, hän tahtoi oksentaa. Tai hän tahtoi herätä tästä unesta, jossa oli joutunut jättämään admininsa jälkeen ja Ternok oli tajuttomana. Tai oikeammin hän halusi takaisin Klaaniin, turvaan.
Kangoo loikki aivan seikkailijan kannoilla, Tongu ja Snowie hölkkäsivät vasta vähän jäljessä. Kumpikaan pitkän linjan ja ison koon klaanilaisista ei ollut edustamansa järjestön vikkelimmästä päästä, mutta tahti oli silti ripeä.
Sitä paitsi ajatukset tuntuivat tuona yönä fyysistä muotoa painavammilta.
”Tongu…” lumimies läähätti. ”Olen pahoillani. Siitä, kun pyysin tulla mukaan… En tiennyt mitä tilasin, en minä täällä ole avuksi.”
”En minäkään! Mutta murehditaan tätä toiste, keskitytään nyt kulkemiseen”, jätti vain vastasi. Snowie tiesi Tongun olevan oikeassa.
”Okei, joo…” valkea klaanilainen myöntyi.
Ja sitten tajusi jotain. ”Hetkinen!”
Guardianin takaa puskeva kevyt tuuli hieroi havunneulasia vasten puunrunkoja. Se kulki nurmen yli ja tanssitti katkenneita oksanpalasia, kunnes pyyhälsi yli kahden miehen varjon, jotka tuijottelivat toisiaan keskellä sotatannerta.
”Videoviestisi oli aika hieno. Sinun vai noiden totuustehtaan idea?”
Ämkoon elävän käden sormet käväisivät tämän suun tiellä.
“Mukava kuulla, että pidit siitä. Jännitän aina kameran edessä, tiedäthän. Ja voit olla varma, että idea oli kokonaan minun.”
”Kaikki eivät ihan arvostaneet sitä…”
“Ah. Loputtomalla suosiollani on siis rajansa.”
”Niin kai. Minullakin meni hetki omaksua se pätkä… mutta niinhän ne kai sanovat hyvästä elokuvataiteesta.”
Ämkoo ilmehti ilkikurisesti. Ylimitoitettu nahkatakki lepatti raskaasti, kun hän laski kätensä alas sen suojaan. “Kun nyt kerran otit puheeksi, niin kerro ihmeessä, mitä muuta kotipuoleen kuuluu. Palan halusta tietää.”
”Palatko, oikeasti?” skakdi kysyi hiljaa.
Puna torakkaterää pitelevässä varjoraajassa voimistui. Ilmassa tuoksui savu kun läpikuultava energiakäsi leimahti entistä kirkkaammaksi.
“Ilmiliekeissä”, miekkapiru vastasi.
Gee ei suostunut siunaamaan sanaleikkiä edes hymähdyksellä.
”Tawa nukkuu edelleen liian vähän. Matoro on mennyt rikki. Snowien ja Tongun näitkin. Tagunaa ampui kani. Uusin jäsen on mekkoon tungettu torakka”, Gee luetteli. ”Kysytkö oikeasti, vai pelaatko aikaa?”
Miekkapirun hymyilevä katse lähti harhailemaan kauemmas tämän sinisestä keskustelukumppanista.
“Voisin kysyä teiltä samaa.”
Ämkoon kasvot kääntyivät ylemmäs tummia latvoja kohti, ja tämä korotti ääntään:
“Olet typerys jos kuvittelet, että en huomaa sinua.”
Guardiania lähimmän puun oksiston pimennon valtasi sekunnin murto-osan ajaksi kiusaantunut hiljaisuus. Sitten vihreä varjo valui alas puun tummaa runkoa pitkin, ja Enki kierähti ketterästi sinisen adminin rinnalle. Guardian ja le-matoran jakoivat hiljaisen katseen.
“Sinä et voi pysyä piilossa minulta”, Ämkoo mahtaili. “Minä koulutin teidät. Minä näen teidät.”
Enki ei sanonut sanaakaan. Kädessään le-matoralaisella oli myrkkyveitsi, jonka hän siirsi lannistuneena piiloon selkänsä taakse.
”No”, Guardian kohautti olkapäitään pettyneesti, ”kannatti kokeilla.”
Skakdi naksautti Vartija-kiväärin varmistimen alas ja latasi aseen. Luistin liukui öljyttynä, koneisto kolahti äänekkäästi ja jousi työnsi jotain odottamaan liipaisimen käskyä.
Miekkapirun silmissä oli yllättyneisyyttä. Edelleenkään ei Vartija-kiväärin tähtäys noussut maaston juurista. Sininen etusormi hiveli vain varoen liipaisimen metallia.
”Palatakseni valkoiseen turagaan”, skakdi lausui itsevarmana. Geen liipaisinkäsi kopautti rungosta törröttävää lipasta. ”Heitäpä ihmeessä veikkaus, mitä tämän sisällä on.”
Ämkoon suupielet lipuivat hieman alemmas, ja miekkamiehellä oli hankaluuksia keksiä nasevaa vastausta, tahi vastausta lainkaan.
“Miten tämä liittyy Bakmeihin?”, irtosivat hiljaiset sanat Ämkoon huulilta. Guardian hymyili kylmästi.
”Rämmin läpi kilometrikaupalla viidakkoa vailla unta ja ruokaa löytääkseni turagasi. Jälkeenpäin mietittynä harvinaisen typerä idea, ja en ole aivan varma miksi selviydyin siitä hengissä. Ehkä lopulta siksi, että vanhus oli samaa mieltä kanssani yhdestä asiasta: sinut täytyy pysäyttää. Ja tällä se hoituu.”
Ei vastausta, eikä Ämkoo liikahtanutkaan. Guardianin toinenkin sininen käsi hakeutui aseen tuelle.
”Tämän lippaan sisällä on toa-kivesi sisältö jaettuna kuuteen patruunaan. Mitä luulet, kuinka hyvin ne toimivat makutaasi vastaan?”
Sanat kuivuivat Ämkoon suuhun samalla kun tämän virne muuttui ensin hölmistyneeksi, ja katosi sitten kokonaan tämän kasvoilta.
“Tuo on järjetöntä”, miekkamies ärähti ja puristi tiukemmin sapeliaan. Torakkaterä siirtyi hitaasti everstien väliin.
Enki seurasi tätä kaikkea vakavana, pysyen yhä vaiti. Kolmikyntinen skakdinjalka otti toisen lähestyvän askeleen.
”Kuka tietää”, Guardian lausui hiljaa. ”Ehkä osuma olisi vihdoin tulivuoren paholaisen loppu. Puhunko vielä Yuurein makutalle? Vai onko siellä sisällä vielä edes pieni ripe jotakuta muutakin?”
Punaisena hehkuva silmäpari yritti porata Vartija-kivääriin reikää katseellaan.
“Makuta on kuollut”, Ämkoo ärisi pitäen katseensa Guardianin aseessa.
”Minä haluaisin niin uskoa tuon. Että sinua on vielä siellä jäljellä. Ja sen, että olet kääntynyt vain saadaksesi miekan Avdelta.”
Guardian katsoi entistä aseveljeään silmiin värähtämättä. Etusormi alkoi kiertyä liipaisimen ympärille varmemmin ottein.
”Ämkoo… jos tämä on vitsi, on se menossa jo aika kovaa vauhtia vanhaksi. Auta minua. Minä en… minä en tiedä, mitä tehdä. Näetkö, mitä sait minut myöntämään? Minä en tiedä, mitä tehdä.”
Gee laski leukaansa rintaansa kohti, raotti hampaitaan ja vapautti ilottoman naurahduksen.
”Aika jännää, kuinka jotkut asiat kuulostavat pelottavilta vasta, kun ne sanoo ääneen.”
Ämkoon silmät kapenivat viiruiksi ja ilme tämän vihreillä kasvoilla kiristyi. Miekka leikkasi ilmaa puhujien välissä, kun Ämkoo kohotti terää ylemmäs.
“Epäröintisi koituu vielä kohtaloksesi. Toisin kuin sinä, minä tiedän mitä aion tehdä.”
”Aion olettaa, että tarkoitat sitä, että nostat kätesi ilmaan ja asetut polvillesi”, vakava ääni murahti Ämkoon takaa.
Guardianin silmä pullistui hämmennyksestä, kun hän vilkaisi vierellään seisovaa, lähes yhtä pöllämystyneen näköistä le-matorania. Ääni ei kuulunut Enkille. Puhuja seisoi sammalisen kiven päällä ylväästi Ämkoon takana.
Siniviittainen matoran piti kiekonheitintään tähdättynä mustatakkiseen puolimakutaan.
”Koska nyt jäit kiinni”, ylikomisario Harkel lausui.
”Tongu, missä Harkel on?” Snowie hätääntyi. ”Harkel? Harkel!?”
Kaksi klaanilaista pysähtyivät. Keltaisen jätinkin katse haravoi pimeää metsämaata terävänä. ”Harkel!”
”Jäikö hän jälkeen? Mitä jos hän kompastui? Meidän on autettava kuomaa hädässä!” lumiukko hätääntyi.
Yksissä tuumin keltainen ja valkoinen raskassarjalainen vaihtoivat suuntaansa.
Miekkapaholainen vilkaisi sivusilmällä taakseen, ja kääntyi sitten takaisin Guardiania kohti. Ilmeettömän näköinen petturi tuijotti entistä toveriaan syvälle silmiin. Torakkaterä valui varovaisin liikkein huotraansa, kunnes miekankahvan metalli kilahti siihen. Varjokoura himmeni ja sammui.
Enkin vihreän akakun ilme ei värähtänytkään, kun Ämkoon katse kääntyi tätä kohti. Pieni metsien soturi oli kohottanut myrkkyä valuvan veitsen jo hetki sitten kasvojensa tasalle, ja hetken ajan vihreäkasvoiset ottivat katseillaan toisistaan mittaa. Sitten, lyhyen sekunnin ajaksi Ämkoo sulki silmänsä ja huokaisi.
Tuuli oli lakannut.
Miekkapiru nyökkäsi entisille tovereilleen, ja kääntyi.
Nazorak-manttelin helma kohosi pyörähdyksen voimasta kuin mustiksi siiviksi paholaisen ylle samalla kun varjokoura ilmestyi sihinän saattelemana poliisin kaulalle. Harkelin jalat irtosivat äkisti maasta, kun paholainen riuhtaisi tämän verenpunaisena hehkuvaan otteeseensa. Kiekonheitin putosi poliisin käsistä.
“Minä tiedän mitä aion tehdä”, Ämkoo sanoi toistamiseen, ja virnisti Guardianille.
Viimeinenkin ripe hymyä pirstoutui, kun Guardian avasi suunsa ja pystyi vain huutamaan.
”LOPETA!”
Miekkapaholainen ei värähtänytkään.
Poliisin pienet kädet yrittivät pienen hetken ajan saada otetta paholaisen punaisesta kourasta, mutta turhaan. Hehkuvat aavesormet puristivat tiukasti matoralaisen kaulaa raivokkaasti kunnes tämän jalat vain lakkasivat sätkimästä.
Matoralainen roikkui täysin velttona Ämkoon otteessa. Piru heilautti kättään, ja eloton poliisi lensi kaaressa kohti adminia ja metsän matorania. Veltto keho mätkähti mättään juurelle heidän edessään.
Aukion laidalle ennättäneen ja nyt seisahtuneen Snowien silmät suurenivat. Pehmeiden kasvojen ilme oli järkytys. Sitten epätoivo. Suru.
”Mutta…” valkoinen rauhan lähettiläs aukoi suutaan. Loput sanat kuristuivat kurkkuun. Hän vain tuijotti tapahtunutta.
Enki liikkui ensimmäisenä. Vihreä mies heittäytyi salamana Harkelin vierelle ja vei sitten sormensa tämän kaulalle.
Kaiken tämän aikana Guardian ei ollut ehtinyt liikahtaakaan. Nyt hän laski vain leukaansa aivan hieman alaspäin.
Yössä kuului linssin nakse, kun konesilmän väri vaihtui oranssiksi.
Skakdi katseli hiljaa läpi lämpölinssin, kuinka oranssi, punainen ja keltainen pakenivat poliisin sydänvalosta, ja sininen otti vallan.
Lopulta kaikki sävyjen liike lakkasi.
Tilanteesta loitommalla, aivan metsäaukion laidalla, Snowie tuijotti entistä ystäväänsä, joka oli nyt vain mytty maassa – ja entistä ystäväänsä, joka seisoi liikkumattoman kehon edessä.
Tuuli oli lakannut raapimasta oksia vasten runkoja. Vain skakdin, matoralaisen, miekkapirun ja lumimiehen raskaan hengityksen äänet täyttivät metsäilman.
”Miksi sinä teit noin”, Guardian kysyi täysin vivahteettomalla äänellä.
Ämkoo korjasi palttoonsa asentoa terveellä kädellään katsellen maassa makaavaa kehoa. Käsi laskeutui lepäämään nazorak-miekan kahvalle ja pirun hymyilevät kasvot kohosivat Guardiania kohti. Ämkoon vastaus oli lyhyt.
“Kyllä sinä tiedät.”
Enki nousi hitaasti seisomaan. Vihreän miehen kädet vapisivat, kun tämä nosti epäuskoisen katseensa entistä mestariaan kohti. Metsämatoran ei sanonut sanaakaan. Enkin ei tarvinnut. Kaikki tarpeellinen oli luettavissa matoranin järkyttyneiltä akaku-kasvoilta.
Geen kynsikkäät kourat puristivat Vartija-kivääriä yhä tiukemmin. Aseen piippu kohosi ja laskeutui hänen raskaan hengityksensä tahtiin.
”En”, pusertui ääni hänen hampaidensa välistä. ”Minä en tiedä, miksi helvetissä sinä tekisit noin.”
Varjosormet laskeutuivat paholaisen aseen kahvalle. Kapea terä kirskui lähtiessään hitaasti liikkeelle huotrastaan.
“Miksi noin vakava naama? Kyllähän sodassa väkeä kuolee.”
Guardianin niska suoristui ja kasvot nousivat ylös märälle suomaalle paiskatusta kankeasta kehosta. Keinosilmän lämpölinssi vaihtui naksahtaen taas punaiseksi ristikoksi. Sen kelmeä valo heijastui skakdin höyryävästä hengityksestä.
”Tajuatko sinä edes oikeasti, mitä olet mennyt tekemään”, Gee latoi sanojaan yksi kerrallaan. Torahampaat natisivat toisiaan vasten. ”Mahtuuko siihen paksuun, vihreään, sarvipäiseen kalloosi minkäänlaista syy-seuraussuhdetta?
Miekkapaholainen otti muutaman varovaisen askeleen skakdia kohti.
“Mitä minun pitäisi vastata? Haluatko, että sanon sen ääneen?”
Matka adminin ja entisen adminin välillä lyheni lyhenemistään.
“Kyllä, poliisinne on kuollut.”
Ämkoo pysähtyi vain muutaman metrin päähän Guardianista.
Torakkaterä välähti yössä kun Ämkoo kiskaisi aseen entisen ystävänsä kasvojen tasalle.
“Kyllä, minä tapoin hänet. Muita kysymyksiä?”
Snowie ei tiennyt, oliko kukaan huomannut hänen paluutaan. Hän ei kyennyt kiinnostumaan moisesta, ei nyt, ei sen jälkeen, mitä Ämkoo oli juuri tehnyt.
Ja hetkeen Guardian ei vastannut miekkapirun kysymykseen, vaan tuijotti itseään kohti suunnattua terää. Maassa makaavan matoralaisen sininen, repaleinen viitta kostui, kun upottava suomaasto alkoi hitaasti ottaa liikkumatonta kehoa omakseen.
Lopulta hitaana vastauksena nousi Vartija-kiväärin piippu, ja kohta sen linja osoitti tikkusuoraan kohti miekkapaholaisen leveää hymyä. Ja siihen se jäi kuin jäätyneenä.
”Enki”, Guardian lausui tähtäys värähtämättömänä. ”Jos en osu häneen, sinun on pakko. Jos en osu häneen, sinulla on kolme sekuntia.”
Le-matoran seisoi yhä jähmeänä kaksikon välissä suohon hitaasti vajoavan ruumiin vierellä. Matoranilla kesti vähän liian kauan vastata, ja piru ehti avata suunsa ensin:
“Mieti tarkkaan kenen puolella olet, veli.”
Punaiset viirusilmät tuijottivat pahaenteisesti epäilevän näköistä metsäläistä. Toisessa kädessään yhä myrkkyveistä pitelevä le-matoran vastasi Ämkoon tuijotukseen viemällä vapaan kätensä varovasti varustevyölleen. Matoran kyyristyi hieman, kuin nurkkaan ajettu kissa valmistautuessaan pakoloikkaan.
Ämkoon katse palasi Guardianiin.
“Älä ole huolissasi”, piru alkoi taas puhua. “En aio tappaa sinua. Herra kenraali esitti sittenkin toiveen, että sinulla on vielä pulssi kun raahaan sinut hänen eteensä.”
Alkoi taas tuulla. Noenmusta nahkatakki alkoi lepattaa hiljaa. Ämkoo vilkaisi ohimennen maassa makaavaa kuollutta.
“Poliisillanne ei valitettavasti ollut kenraalille niin väliä”, piru naurahti.
”Eikä sinulla”, Guardian sanoi ja ampui.
Suuliekin karjahdus kaikui kuurouttavasti puiden välissä. Vaaleanvihreä valoviiva viuhui aukion läpi. Kuusenoksa säpälöityi. Musta nahka riekaloitui.
Kauemmas loikannut miekkamies putosi läheiselle mättäälle ja nauroi yllättynyttä naurua.
“Se kävi lähellä!” piru karjahti ja ojensi varjoraajaansa. Paholaisen punahehkuinen käsivarsi särähteli ja savusi tummanpunaista savua kohdasta, jota luoti oli raapaissut. Takin hiha kyti ja nostatti ilmoille palaneen nahan käryn.
“En ole ennen nähnyt sinun ampuvan ohi”, Ämkoo puhui irvistäen. “Etkö uskallakaan surmata ystävääsi?”
Guardian veti liipaisimesta.
Yö kaikui Vartijan kajahduksesta. Toinen vihreähohtoinen viiva sivalsi tiensä yli suon. Miekkapiru ehti syöksyä pakoon ammuksen tieltä hakien suojaa metsän kolkoista puista. Pirun ilkikurinen nauru loittoni nopeasti pimeään metsään. Varjokouran hehku erottui pienen hetken puiden takaa, kunnes se sammui särisevän sihahduksen saattelemana.
”Enki!” Guardian karjui, ja kääntyi kohti hitaasti suohon uppoavaa tummaa myttyä. Mutta vihreä matoralainen oli kadonnut ruumiin viereltä jättäen jälkeensä vain vetiseen maastoon uponneet jalanjäljet.
”ENKI!” Gee karjui kääntyillen ympäriinsä. Hän riuhtaisi kiväärin rinnuksilleen, kirosi ja syöksyi raskain askelin pirun perään puustoon.
Aukion toisella laidalla totaalisen lamaantunut Snowie hävisi myös metsän sekaan, mutta ei omasta tahdostaan. Jätin keltaiset kourat retuuttivat hänet katseilta piiloon.
”Meidän on mentävä, nyt!”
Snowie ei edes vastannut. Hänen itkuisa katseensa kääntyi Keltaiseen jättiin.
”Nyt!” Tongu painotti.
Ontor vapisi.
Matoran ei ollut koskaan hirveästi ajatellut metsiä. Hän oli maan kansaa ja koneiden parissa varttunut, tutustunut taivaisiin Laivaston opissa. Metsiä oli Klaanin saari täynnä. Ja siihen aikaan, kun saarta oli Klaanin saareksi voinut sanoakin, oli mielikuva metsistä ollut mukava, seikkailullinen salo. Mutta nyt näin ei ollut. Pimeys oli raastavaa. Tuuli rahisutti oksistoja. Muotoja liikkui ympärillä, eikä mikään niistä ollut miellyttävä.
Mutta pahin ahdistuksen ja pelon aihio makasi Ontorin ainoan näkyvän matkakumppanin, ison kellertävän kengurun pussissa. Ternok ei ollut esittänyt tajuihin palaamisen merkkejä. Ontor oli katsonut säkkiin tuon tuosta, huhuillut ystäväänsä kavahtaen omaa ääntään, mutta vastausta ei kuulunut.
Tongu ja lumiukko olivat poissa, eikä luotettavaa poliisiakaan ollut kuulunut takaisin.
Veljeskunnan soturit ilmeisesti olivat jossain lähellä, ainakin jos he yhä suorittivat Guardianin käskyä. Jos olivat, niin soturit pysyivät piilossa liiankin hyvin. Alkuun Ontor oli yrittänyt tiirailla niitä, mutta ympäristön liikkeiden tarkkailu oli ollut omiaan vain tekemään paikasta entistä kammottavamman.
Matoralainen muisti miekkapirun pistävän katseen ja johtajansa hädän tämän kaikottua. Mutta niidenkin ajatteleminen oli vain pako siitä tosiasiasta, ettei Ternok ollut täällä hänen kanssaan jakamassa tilannetta. Ternok oli ollut aina silmäkulmassa, joku kikka tai letkautus valmiina. Heppu oli syöksynyt Feterran kimppuun tukipuvussa merimiinan kanssa! Ja nyt räjähdyksen paineaalto oli kellistänyt Ontorin ystävän. Hän tunsi itsensä rammaksi.
Ontor ei pystynyt enää jatkamaan, vaan lysähti kannolle. Kangoo pysähtyi ja kumartui hänen yllensä. Kenguru hieroi pehmeää turpaansa vasten laivastolaisen kasvoja.
“En pysty yksin.”
Lyhyellä eturaajallaan Kangoo avasi pussiaan ja nosti hellästi suullaan Ontorin pussiin tajuttoman ystävän seuraksi.
“Brnn” se kirskui ja lähti pomppimaan eteenpäin synkässä metsässä.
Taistelun äänet olivat hiljenneet, mutta se ei valanut lohtua odottaviin klaanilaisiin.
”Heillä on kestänyt jo liian kauan”, Geetee kuiskasi. Hänen katseensa haravoi hämärää havumetsää.
”Emme voi kuin odottaa…” , hänen vieressään makaava Troopperi mumisi. Kaksikko tarkkaili ympäristöä kuusenoksien alta.
Sankarit olivat vetäytyneet syrjään ja heitelleet kulkuneuvojensa päälle havuja. Ja nyt he odottivat.
”Tämä ei ole sopivaa sankareille!” Santor tuhahti. Hän istui yhden Kane-Ran sisällä. ”Tekee meistä pelkureita.”
Samolin suuri käsi laskeutui painijan olkapäälle. Puunaamioinen kääpiö-toa loi yhden alakuloisen katseen Santoriin. Sanaton ele tehosi, ja Santor huokaisi väsyneenä.
”Ei tämän näin pitänyt mennä.”
Epäonnistuminen leijui ilmassa. Tulikärpänen oli tiessään, ja Tongun tiimi sekä Admin Guardian olivat hengenvaarassa, teillä tietämättömillä. Allianssi oli petkuttanut Klaania oikein kunnolla, eivätkä he edes tienneet miten.
”Ei, ei niin”, läheisen kuusen alaoksien varjossa lymyävä Kyberi kuiskasi. Hänen voimansa alkoivat olla vähissä, joten hän ei aktiivisesti vaimentanut koko seurueen ääniä. ”Mutta Mata Nui auta jos hyväksymme tappiomme. Emme ehkä voi auttaa suoraan, mutta pysytään valmiudessa.”
Iniko katseli tiimiään suuren pensaan juurelta. Matoranit pysyivät kasvustoon kätkettyjen alusten sisällä, mutta heidän täytyi pysyä valppaina. Kai tämä oli vääjäämätöntä, että joskus näinkin päin, hän murehti miettiessään sitä, miten heitä oli huijattu.
Keltainen kyklooppi ja lumiukko rämpivät pikavauhtia läpi synkän salon. Missään ei näkynyt tai kuulunut torakoita, mutta tänä yönä mistään ei voinut olla varma.
Snowien jalat veivät häntä eteenpäin kuin kuumeisessa unessa. Askel, askel, askel, nopeassa tahdissa. Maa jalkojen alla ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Metsämaa ympärillä oli kuin unta sekin. Valtava keltainen selkä lumimiehen edessä oli sekin vain hädin tuskin olemassa, kun Snowien mieli lipui pois, epäuskon valtakunnasta epätoivon maille.
Pienet jalat lakkasivat sätkimästä Ämkoon otteessa. Se kaikki oli niin abstraktia, Ämkoon puolenvaihto, sota. Pienet kädet lakkasivat taistelemasta. Se ei tuntunut todelta lainkaan.
Snowie ei päässyt irti siitä hetkestä, kun hänen poliisiystävänsä oli kuollut. Tällä kertaa lumimies ei kyennyt edes häpeämään hyödyttömyyttään.
Hänen edellään kulkeva klaanilainen oli sentään toimintakykyisempi.
“Ontor! Ontor! Ternok!” huusi kyklooppi. Heidän juoksunsa kuultaisiin kaukaakin, joten salailu ei käynyt edes mielessä. Tongua ajoi eteenpäin kauhu taakse jääneestä tappajasta, joka yhdistyi alati kasvavaan pelkoon siitä, että hän oli jättänyt alaisensa yksin samaan metsään.
Ison siirtolohkareen kohdalla jätti pysähtyi ja Snowie sai hänet kiinni. Kuumeisesti miettien Keetongu kiipesi kivelle, nuuhki ilmaa ja tiiraili menosuuntaan. Hän liukui alas ja tarrasi lumiukkoa olkapäästä.
“No niin, luulin näkeväni Kangoon vähän matkaa edessäpäin! Saamme heidät kiinni… Jatketaan!”
Jätin otteesta hätkähtäneen Snowien katse terästäytyi. ”Niin, aivan, kyllä!”
Kaksikko kiersi kiven ja jatkoi matkaansa pusikossa. Kangoo kuuli heidän lähestyvän ja kääntyi.
“Brnn.”
“Ontor! Ternok! Missä-”
Ontorin kalpea naama kurkisti pussista. Tongu huokaisi helpotuksesta, ja Ontorkin näytti helpottuneen, kun tulijat olivat ystävällisiä. Mutta Harkelia hän ei nähnyt.
“Löysittekö-”
“Ontor, Harkel on poissa”, jätti sanoi ja hänen ryhtinsä lysähti.
“Minne hän-”
Snowien alakuloinen katse kohtasi matoranin. Se kertoi paljon, mutta vasta Tongu puki uutiset sanoiksi. “Ämkoo tappoi. Hänet.”
“Ei! Entäs, eikö-”
“Me emme tiedä miksi! Gee ampui ohi, mutta Harkel kuoli! Ämkoo vain… Meidän pitää mennä. Jatkaa.”
Ontor ei pitänyt lainkaan siitä, miten hänen pomonsa puheenparsi poikkesi tavanomaisesta. Hän oli aina pitänyt keltaisen jätin olemusta järkkymättömänä kuin peruskallio.
“Mutta minä pidin hänestä! Tai siis, ei noin voi mennä kuolemaan…” Matoran nyyhkytti.
“Ontor. Yritetään me päästä eteenpäin, okei? Sinulla on radiopuhelin, koitetaan saada kyyti kotiin…”
“Ai niin, se…”
Matoran antoi puhelimen jätille, joka otti sen ja nosti toisella Ontorin pussista olalleen.
Snowie oli seisonut hiljaisena sananvaihdon ajan.
”Emme me voi tännekään jäädä”, lumimies lopulta lausui, hitaasti ja varovasti. Aivan toisella tavalla kuin yleensä.
Tongu väänti nappia hetkisen ja löysi taajuuden.
“Troopperi, kuuluuko? No niin… Kuule, menetimme Harkelin. Ämkoo tappoi – kyllä, tiedän. En tiedä. Hän ampui mutta ohi. Niin. En usko. Kyllä, minä, pojat ja Snowie. Olemme aika ylhäällä, varmaan aika lähellä rotkoa. Notkoa.”
“Selvä, menemme sinne pikimmiten! Yrittäkää pysyä ilmassa… Nähdään siellä.”
Hän antoi puhelimen Ontorille ja katsoi Snowieta ja sitten Kangoota.
“Paikka, jossa yritämme kyytiin, on luultavasti aika lähellä. Meidän taitaa olla paras ottaa Ternok ulos, sillä, Kangoo ei mahdu ilma-aluksiimme.”
Ontor ja lumiukko nyökkäsivät. Kenguru antoi kaivaa tajuttoman pikkumiehen pussistaan.
Surumielisenä Keetongu katsoi velttoa alaistaan. Ternokin sydänvalo vilkkui tasaisesti, mutta ennen niin kirkkaat vihreät silmät olivat hämäiset ja violetti Kaukau ehkä hitusen normaalia harmaampi.
Telakan herra sulki miespolon suureen kouraansa ja taputti toisella Kangoota.
“Olit hyvä ambulanssi! Mutta jos vielä voit, ole kiltti ja etsi Guardian ja tuo hänet takaisin Klaaniin. Hyvästi!”
Klaanilaiset aloittivat viimeisen nousun notkelman harjanteelle. Kangoo katseli jonkin aikaa heidän loittonevia selkiään, kirskui hetken alakuloisesti ja lähti sitten pomppimaan takaisin päin.
Rakettimoottorit kuljettivat konetorakkaa. Sen raskas kyborgikeho viilsi ilmaa tuulispään tavoin.
Ei kovinkaan kaukana, harjanteen takana, kyräilivät Keetongu, Snowie, Ontor ja Ternok. Notkelman pohjalla oleva pirunpelto ja suuremmat lohkareet antoivat klaanilaisille suojaa, mutta tekivät laskeutumisen mahdottomaksi. Troopperin osasto olisi kuitenkin pian paikalla, ja lymyilijät tekivät parhaansa valmistautuakseen.
Lumiukko kapusi pikaisesti keltaisen jätin selkään, ja elastista olomuotoaan hyödyntäen levittyi leveille hartialevyille kuin voi leivälle. Kaukaa sotimisen herättäneen klaanilaisia katselevan kargus-huuhkajan näkökulmasta näytti siltä, kuin iso kyklooppi olisi vihdoin saanut pään, kun Snowien polla katseli maailmaa jätin olkapäiltä. Tongu nosti Ternokin olkapäälleen pehmeään massaan, ja Ontor piti tästä tiukasti kiinni tarraten vapailla käsillään jätin olkalihaksistosta. Torakat varmaankin arvasivat, ketä siirtolohkareen takana lymyili. Onneksi epätoivoa täynnä olevan yön päättyessä kotoisa propellien pörinä lähestyi: Nyt tai ei enää ikinä.
Yhdeksi mieheksi muuttunut nelikko kurkisti lohkareen sammaleisen kyljen taakse. Vielä ei kuularusku syöksynyt piilopaikkaa kohti. Mutta pohjoisesta lähestyi kuin lähestyikin neljä ilma-alusta. Kaksi vankkaa Kane-raa sivuillaan solakat Lohrakit. Mutta pörinän ohi kuului myös laukauksia. Koilisessa katsavan metsikon lähistöllä liikkui maassa torakkain joukko-osastoja, ja Laivaston alukset joutuivat tekemään väistöliikkeitää pysyäkseen ilmassa. Lohrakit tekivät nopeat sivuluisut ja saivat ohjattua tulta muualle, mutta raskaimmilta rahtikoneilta moiset manööverit eivät luonnistuneet. Vasemmanpuoleinen Kane-ra sai osuman siipeensä, mutta jatkoi lentoaan. Katsettaan tarkentamalla klaanilaiset havaitsivat, että aluksen sisätiloista tuleen vastattiin nuolin ja tulivasamin. Myös oikeanpuoleisen ilma-aluksen katon raskas Cordak-tykki kääntyi ja räsäytti räjähtävän kudin vainolaisrivistöön; osumasta ei tosin saatu varmuutta.
”Nuo eivät kyllä pysty laskeutumaan tänne”, Ontor mutisi, ”ja jalkapelillä ei pitkälle pötkitä.”
”Pakko hypätä”, Tongu sanoi. ”Siipien välistä.”
”Nuo takapotkurit eivät ole kovin kaukana toisistaan”, Snowie tuumi ääni itkuisuudesta tukkoisena, mutta nyt jo tilanteen tasalla. ”Oletko kuitenkaan, niisk, ihan varma?” Omienkaan vinhasti pyöriviin potkurinlapoihin viipaloituminen ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta.
”Kärkien ero minimissään on kolme pilkku kahdeksan metriä”, Ontor sanoi tietävänä, ”Ja matalin lentonopeus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Mutta jos osut takaosaan, se saattaisin onnistua…Tuomme kyllä melkoisesti lisäpainoa.”
”Enpä voi väittää”, Snowien pää nyökytteli ja naurahti alakuloisen pakotetusti. ”Mutta inkiväärioluet voin tarjota, jos tästä selvitään.”
Ontor kaivoi radiopuhelimen esiin ja avasi yhteyden.
”Kuuleeko Troopperi? Olemme tässä lohkareen takana – juurikin vajaan sadan metrin päässä siitä isommasta louhikosta. Tuota, tulimme siihen tulokseen, että Tongu aikoo hypätä. Luuletko, että se onnistuu. Niin, sitä minäkin, mutta leveys kuulemma riittää. Aivan niin! Juurikin, annas lähetin Paltakille, Tongu saa puhua tähän…”
Ontor laski vastaanottimen niin, että Keetongu pystyi puhumaan sillä. Kukaan ei oikein tiennyt, missä jätin korva sijaitsi, mutta keltainen mies tuntui kuulevan.
”No niin. Tästä ei tule helppoa, niinkun ei enää mistään muustakaan, mutta minä suunnittelin tuon kiesin, ja uskon, että tämä on paras mahdollisuus mitä saamme. Ajakaa mahdollisimman hiljaa lohkareen yli kahden ja puolen metrin korkeudella samalla laskeutuen kahdentoista asteen kulmassa. Kiven takana on alarinne, joten tilaa nostolle on. Inikolla on Miru, eikö? Käske häntä kannattelemaan kattoa koko naamion nostovoimalla. Teidän porukkanne on muutenkin kevyempi kuin se toinen. Ai niin, pitäkää takaluukku auki, saatamme joutua kipuamaan sisään pikaisesti. No niin, lykkyä tykö, ja jos selviämme täältä hengissä, niin ylennys on varma! Ärjänteelle!”
Ontor laittoi puhelimen syrjään. Tongu kipusi varpaankynsiään ja suuria käsiään hyödyntäen murikan suojaiselle puolelle. Lohrakit kaartoivat uhkarohkeasti taakse ohjaten vihollistulen pois Kane-roista, joista oikeanpuoleinen hidasti selvästi. Puolitoista minuuttia, Tongu arveli. Yksi minuutti.
”Mata Nui meitä auttakoot”, sanoi Ontor.
”Toivotaan niin”, Tongu sanoi.
Snowie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta potkurien melu peitti sen alleen. Lihaksikkaat jalat suoristuivat. Hetken ajan kaikki oli pysähtynyttä.
…
Keltaiset kourat rämähtivät kiinni takalautaan, ja painovoima palasi takaisin maailmaan. Kaikkeus muljahti takaisin. Tongun varpaat hipoivat heinikkoa, alus notkahti monta metriä alas, mutta maa laskeutui onneksi loivana rinteenä, ja törmäykseltä kamaran kanssa vältyttiin. Samolin keltaruskeat kourat auttoivat matoralaiset pikaisesti sisään, ja Snowie keräsi luunsa ja mönki takaluukusta sisään. Kane-ra sai kuin saikin nostettua suuntansa jokseenkin vaakatasoiseksi, mutta noste riitti enää hädin tuskin. Sisätilaa valaisi Inikon suuri Miru, kun maan sankari yritti nostaa alusta sisäkatosta ylöspäin. Troopperi näytti pikaisesti peukaloa ja keskittyi taas vetämään varsijoustaan. Paltak pysyi tiukasti ohjauspuikoissa; Agnes, toinen laivaston piloteista, keskittyi olemaan yhteydessä muihin aluksiin.
”Lohrakit suojaksi! Takaisin tänne! Saimme heidät!”
Pienempien klaanilaisten astuttua alukseen Samol auttoi Tongun ylös. Kääpiötoan väkivoimista oli todellakin apua, sillä Tongu ei ollut mikään akrobaatti. Alus ei meinannut lähteä nousuun. Inikokin aivan hikoili. Asiaa ei yhtään auttanut se, että klaanilaiset olivat ilma-aluksessa kuin sillit purkissa; Kane-rat, lyhyiden matkojen kuljetusten työhevoset, eivät olleet mitään joukkojenkuljetusaluksia. Sankarit joutuivat ahtautumaan seiniä vasten – tai Inikon tapauksessa kattoa – kun klaanilaisista suurin mönki heidän keskuuteensa.
”Liikaa painoa”, Paltak mutisi ohjauspuikkojen takaa, ”noste ei riitä…”
”Minä voin lentää muualle, mutta siitä on vain haittaa”, Iniko murahti.
”Minä heitän Snowien toiseen alukseen”, Tongu sanoi. Snowielta ei kysytty, mutta hän oli selvästi miehistön toiseksi painavin, eikä hän nyt olisi ainakaan voinut heittää keltaista jättiä ilmasta-ilmaan.
”Okei…”
”Voisitko olla jotenkin aerodynaamisempi, vanha kaveri? Niin kuin lumipallo, jooko?”
Lumimies yritti paakkuuntua, mutta Nui-Koron kaartin siniviitta teki siitä hankalaa; pukine meinasi mennä lumikerrosten väliin. Murheellisena Snowie riisui pukineen. Muisto oli raskas. Nopeasti mutta huolellisesti hän viikkasi sen aluksen nurkkaan, ja pian ahtaassa lastitilassa olikin enemmän tai vähemmän palloa muistuttava möykky, josta pseudoporkkanat ja tutut mutta huolestuneet kasvonpiirteet toljottivat.
Anges papatti radioon ja toinen Kane-ra liiti sivulle. Vihollistulitusta uhmaten Santor avasi toisen sivuoven ja odotti syli leveänä koppia; jalometallien SUPER Toa huusi jotakin, joka jäi moottorien jylyn takia kuulematta. Naapurialuksen takaluukun raosta lensi Geeteen ilmoille syöksemiä Amorannin nuolia. Kyberi syöksi kirveskitarastaan riitasointukimppuja vihollisrivistöihin, ja äänitoan tarkat tabulatuurit varmistivat, ettei niistä ollut haittaa ystäville.
Tongu avasi ajokin sivuoven. Lumiukkopallo lyllersi vierelle, ja vaikka Snowien kasvoilla olikin hermostuneisuutta, kykloopin ote oli vakaa. Keltaiset kourat tarttuivat lumimaiseen massaan ja lyhyen heijauksen jälkeen Bio-Klaanin ei nyt ehkä atleettisin hahmo suoritti parabelirataa noudatellen ilmasta-ilmaan-matkustajanvaihdon aamuyön kirpeässä syysilmassa.
Toisella puolella Santor sai kopin, jota olikin harjoiteltu tuhansissa painimatseissa Klaanin ja Meksi-Koron areenoilla. Lumiukon massa kaatoi metallisankarin aluksen lattialle, mutta vilkkaalla kierähdyksellä Santor pääsi taas jaloilleen. Oudosta kokemuksesta palautuva alkoi keräilemään luitaan ja palautumaan vanhaan olomuotoonsa. Santor veti oven takaisin kiinni.
“Kuuluiko siellä harjoitusohjelmaan sadan kilon lumiukkoprojektiilin torjuminen? Hyvä koppi, muuten, ja tervetuloa alukselle, Snowie…” sanoi Kyberi melko hermostuneena.
“Moi, Snou! Siellä taisi olla aika täyttä? Oletko kuunnossa?” kysyi Geetee, jonka nuolet näyttivät uhkaavasti vähenevän.
“Juu, enköhän… Ehkä ne nyt tasapainottuvat”, mutisi lumimies, jonka jalat osoittivat aivan väärään suuntiin. Alus vavahti, kun vihollisen ammukset vahingoittivat toista siivekettä. Lattialla maallista olomuotoaan ojenteleva Snowie tunsi itsensä hyödyttömäksi, kun Laivaston pilotti ohjasi alusta epätoivoisesti kohti kotilinnakkeen turvaa ja miehistön pitkän matkan sotimiseen kykenevät jäsenet antoivat oman osansa. Toisaalta samalta taisi tuntua Santorista, joka keskittyi huudahtelevaan kannustavia lausahduksia kanssamatkustajilleen – joskin hieman ponnettomammin kuin yleensä.
Lumiukko oli kuitenkin oikeassa. Toinen Kane-ra sai lisää korkeutta, joskin höyryn kuumentaminen vaati Troopperilta tauon ampumisesta. Samol ja Ontor tekivät yhä veltolle Ternokille makuusijan hansikaslokeroon aluksen ensiapupakkauksesta löytyneestä hätäpeitteestä, ja Tongu seurasi huolestuneena Paltakin lentoa. Inikokin lakkasi kannattelemasta alusta levitaationaamionsa avulla, ja tihrusti likaisesta takaikkunasta aamuyöhön.
“Olisi Akaku niin näkisi tehdä jotain”, maan toa mietti, “tai edes Ruru. Emme edes tiedä missä niiden tykistöt ovat. Voisin helpolla maavallilla kaataa niiden tykit, vaan minkäs teet… “
“Torakat eivät siis olletkaan niin eilisen teeren poikia kun aluksi näytti”, Troopperi murahti “ne ovat osanneet sijoittaa ilmatorjuntansa ihailtavasti piiloon. Näyttää siltä, että kenraali olikin oikeassa… joissain jutuissa. Täältä näkee vain yksittäisiä sotilaspartioita. Siitä!”
Ammus vilahti taas ikkunasta. Kaukana taakse jäävä russakkakorpraali otti tulista vasamaa aivolohkoon.
“Voit vähän hämmennellä maankuorta siellä, minne nuoleni lennähtävät, maamies”, Troopperi jatkoi, “siellä nyt on ainakin joitain vihollisia. Minä luulin, että maan toilla on hyvä pimeänäkö.”
“Niinhän ne sanovat. Mutta maan toat eivät myöskään ole tottuneita tihrustamaan pimeään kiitäessään tuhatta ja sataa ilman halki vihollistulen läpi,” kuului Inikon vastaus tämän rullatessa kammella auki turhuista takaikkunaa. Mirunaama tähtäsi peitsellään ikkunasta, ja vihreä suoni elementtienergiaa maadoittui välittömästi.
“Johan helpotti”, Iniko sanoi, “vaikka olen yhä sitä mieltä, että voisin ymmärtää maata paremmin, jos olisin paikallaan ja sen kanssa kosketuksissa. Huppista!”
Hyökyaallon tavoin maavalli nousi pystyy aluksen takana ja otti vastaan ammuksen, joka olisi muuten ollut likellä pudottaa klaanilaisten rautakotkan alas. Kiviset sirpaleet halkesivat vallin rysähtäessä takaisin alas.
“Turha toivo”, Iniko huohotti, “en voi pitää tuollaisia yllä jos kiidämme näin kovaa.”
“Onpa mukava olla tulen toa”, Troopperi sanoi nostamatta katsettaan ampumalinjasta, “Sitä saa ainakin kannettua mukana minne haluaa.”
“Nopeutta ei voi laskea”, sanoi kulkupeliä ohjastava matoran “ehkä tykistöt jää taakse, kun pääsemme kunnolla Lehun yläpuolelle. Nyt tarvitaan vain vauhtia.”
“Jos niiden osumat pysyvät yhtä tarkkoina kuin tuo edellinen, niin tarvitsemme kyllä rutosti tuuria”, Troopperi sanoi.
“Etkö voi ampua panoksia ilmaan? Tulinuolethan räjäyttäisivät ne”, kysyi Iniko.
Troopperi huokaisi. “On eri asia osua liikkuvasta lentokoneesta alla olevaan sotilaaseen kuin kohti syöksyvään tykinpanokseen. Sellaista tapahtuu vain sarjakuvissa. OIen aika tarkka tämän jousivärkin kanssa, vaikka itse sanonkin, mutta sellaiseen en taivu.”
“Vasemmalla näkyy jotain!”, sivuikkunalla nököttävä Samol huudahti, “onko se meidän lennokkeja?”
“Ei, Lohrakien kuuluisi olla sivustoilla, ei jäljessä”, Tongu sanoi ja kumartui aluksen perälle, “millainen se on?”
“Pieni ja kiiltävämpi minusta”, Samol tuumi, “Näetkö nuo pitkät pilvimäiset vanat?”
“Joo. Sitten se ei ole meikäläisiä”, Tongu sanoi, “Voi helvetti. Vihollisen lentokoneet tästä vielä puuttuivat.”
“Onko se semmoinen kolmitasotorakka?” Iniko kysyi.
“Solakampi.”
Suihkumoottorikohteesta irtosi toinen piste; Paljon pienempi ja nopeampi, jota seurasi tulen kiiltävä vana. Ohjus kaarsi suoraan kohti toista Kane-raa.
“Aargh!” Tongu kurahti. Mutta Iniko oli ajan tasalla. Vihreän valon hehkussa maakieleke syöksyi ylös ammuksen reitiltä heittäen kuusia ja saniaispöheikköä ilmaan. Ammus sujahti podsoliin ja sekunnin murto-osaa myöhemmin laukesi.
Suuri hehku valaisi taistelukentän. Mutapaakkuja, kiviä ja käpyjä lensi päin aluksia, mutta se ei klaanilaisia pelottanut. Oranssi tuli välkehti Eversti 437:n kiiltävästä haarniskasta tämän väistäessä aerodynaamisella kaarteella ilman halki syöksyvän havupuun. Rakettihaarniskan avulla etenevä kyborgi sai moisen manöveerin näyttämään helpolta. Servot liikuttivat millintarkasti koneupseerin uuden haarniskan metallisia siivekkeitä, jotka levittyivät aitojen torakkasiipien tavoin.
Iniko rojahti taaksepäin voimankoitoksesta väsähtäneenä. Troopperi latasi ja ampui, mutta tulinuoli kimmahti sivuun 437:n huipputason panssarista.
“Vasamista ei ole apua tuota siipiveikkoa vastaan”, Troopperi sanoi. Tilanne näytti todella pahalta. Eversti otti heitä kiinni, ja taisi olla vain ajan kysymys, milloin perkeleen peltiheikki saisi uuden ohjuksen latinkiin. Ainakaan kyseinen vainolainen ei lähettänyt kuteja samaan tahtiin kuin Klaanin punahaarniskainen vastineensa.
Tongu nappasi lähettimen Agneisilta. “Lohrakit, kohde lentotorakka Härkä-Kahden perässä! Me annamme suojatulta!”
Paltak nakutteli aluksen katolla olevan Cordak-tykin liipaisinta. “Ei auta, pomo. Välitykset on tohjona.”
“Voi sillä silti ampua käsipelillä”, jätti ärähti alaiselleen, “menen ylös.”
“Olet siellä tulilinjalla”, Troopperi varoitti, “ja noin iso mies on helppo maali.”
“Ilmatorjuntakanuunan käyttöön tarvitaan isoa miestä”, kyklooppi murahti ja avasi kattoluukun.
Yö iski päälle. Idässä pilvet olivat jo kultaisia, mutta nummet levittyivät rauhallisina. Yhdellä silmällään Laivaston johtaja erotti alla joitakin nazorakyksiköitä, jotka liikkuivat ajojahdissaan joko jalan tai kipittäväjalkaisilla torakkajeepeillä. Niihin Tongu ei kuitenkaan keskittynyt. Hän punnersi luukusta katolle, jossa raskas cordak-tykki törötti tyhjän panttina. Jätti kyyristyi sen taakse, suuret varpaat pureutuivat kattoon ja isot sormet pyörittelivät tarkasti isot pultit auki. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tongu käytti raskasta tuliluikkua käsipelillä. Edellinen kerta oli huipentunut padon räjäyttämiseen ja Avhrak Feterroja valmistaneen tehtaan tuhoamiseen. Gee oli kommentoinut Tongun valeasua keltaiseksi, ilmatojunta-asetta kantavaksi puuksi. Mitenhän vanhalla Vartijalla meni? Ämkoo oli vain kuristanut Harkelin… Heidän silmiensä edessä… Ja sitten Guardian oli ampunut, ei tarpeeksi tarkasti, ja sitten he olivat poissa. Olisiko skakdi, johon Tongu luotti sydämensä pohjasta voinut pelastaa poliisin ampumalla jahkailematta? Mutta ne olivat liian suuria mietittäväksi, Guardian ja miekkapiru. Tarujen tavaraa. Kyklooppi tunki väkipakolla muiston Harkelista ja Vartijasta pois mielestään ja keskittyi aseeseen; mutta jos Gee oli ampunut ohi, miten hän saisi osuttua mihinkään?
Snowie asetti kätensä Kane-Ran ikkunaa vasten ja katseli allaan kiitävää maisemaa. Aurinko värjäsi jo aavistuksen verran puiden latvoja, ja sen vähän perusteella, mitä lumimies akkunasta erotti, näky oli kaunis. Lehu-metsä levittäytyi heidän allaan. Hän oli aina pitänyt metsää kauniina, ja seikkailujensa jälkeenkin Snowie oli ihmetellyt alueen synkkää mainetta. Nyt häntä kuitenkin melkein oksetti, kun hän ajatteli puiden runkoja, joka suuntiin levittäytyviä oksia ja kosteaa maata. Maan tasalla oli yhä pimeää. Sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla, Snowie muisteli naiiveja sanojaan. Guardian oli järjestänyt hänelle näennäisen turvallisen tehtävän häivealuksen koneenkäyttäjänä.
Guardian, joka oli jäänyt taakse, pimeään metsään.
Guartsu, oliko sinulla suunnitelma… vai jäitkö vain nopeustöyssyksi vihulaisten tielle…
Perspektiiviä lumiukko oli ainakin saanut. Jännitys ja kauhu valuivat pikku hiljaa pois hänen kehostaan, mutta niiden tilalle tuli pelkkää surua. Se valui pois hänen silmistään.
”Hei, bollo blanco…” ääni hänen vierellään lausui. Santor nojautui samaan ikkunaan. ”Tiedän, mitä pelkäät.”
Snowie kääntyi katsomaan raudan toaa ja pyyhkäisi kasvojaan. Painijasankari näytti eksyneeltä ilma-aluksen kyydissä.
”Pelkäät, että maailma ympärilläsi on kova kuin piedra, ja sinä pehmeä. Pelkäät, että kova maailma ei tarvitse pehmeää miestä.”
Santor laski kätensä lumiukon hartialle, ja katsoi vakavailmeisenä horisonttiin.
”Niin, kai sen voi, niisk, noinkin pukea sanoiksi”, Snowie mutisi hyväksyvästi.
Santor käänsi kasvonsa äkkinäisesti kohti lumiukkoa kainalossaan. ”Bollo! Älä pelkää. Joidenkin on oltava kovia, jotta muut saisivat olla pehmeitä.”
Painija piti paussin, ja sulki silmänsä. ”Mutta mitä järkeä on olla kova, jos kukaan ei saa olla pehmeä? Kova väki tarvitsee pehmeää väkeä… koska muuten kaikki on turhaa.”
Lumiukon kasvoille levisi hämmentynyt hymyntapainen. ”Kiitos… mutta mistä tämä tuli näin äkkiseltään?”
Vakava ilme valtasi Santorin kasvot. ”Suuri paini on aina paitsi ruumiin koitos, myös sydämen… kuka ei tunne rakkautta, ei tunne todellista voimaa. ”
Ennen kuin lumiukko ehti kommentoida painijan yllättävää filosofiaa, alus oli keikata ympäri, kun kone-everstin ohjus räjähti sen vieressä. Kyytiläsklaanilaiset kierivät pitkin Kane-Raa, mutta pilotti Sehalk piti kurssin.
Ei meillä paljon Guartsua paremmin mene, jos emme pääse täältä pian pois… lumimies aluksen lattialla ajatteli.
Lohrakit tekivät laajat kaaret ja kiitivät nyt vihollista päin. Tongu sai tykin irti ja tähtäsi sen vartta pitkin vihollisia päin. Toinen lohrak pääsi jo lähelle everstiä ja ampui sarjan etutykeistään, mutta torakka väisti helposti. Tongu oli lähellä saada ammuttua upseeria yllätyksestä, mutta joutui kumartamaan, kun nyppylän takana olleesta torakkapoterosta ammuttiin häntä kohti; pian kuitenkin toisesta Kane-rasta lensi pitkäjousen nuoli ja tulitus lakkasi.
437 näytti joutuneen alakynteen. Kaksi klaanilaista hävittäjää pyörteili upseerin ympärillä, ja vaikkeivat Lohrakit ohjautuneet yhtä hyvin kuin rakettireppuinen konemies, niin kolmesataakuusikymmentä astetta pyörivät tykkipesäkkeet mahdollistivat tulen pitämisen kohteessa jatkuvasti. Tongu tiiraili ampumalinjaa, muttei voinut lasauttaa, jottei vahingoittaisi hävittäjiä. Suora osuma raskaasta cordakista olisi tehnyt niin everstistä kuin Lohrakeistakin selvää.
Tongu ei ollut mikään tappaja. Ainakin hän itse halusi ajatella niin. Totta kai hän oli mättänyt turpaan torakoita, kun niitä oli tunkenut oikealta ja vasemmalta, ja lentotehtävillä joskus ampunut suuntaan tai toiseen, kohtikin. Mutta viimeksi kun hän oli ampunut käsipelillä tällaisella aseella, vastassa oli ollut elottomat rautalaatikot. Ja Zorakin lipevä naama saisi rauhallisenkin miehen painamaan liipaisinta.
Niin kyllä vallitseva aamuyökin, mutta pelastuminen oli etusijalla ja panoksia ei ollut ikinä tarpeeksi.
Alhaalla joukko torakoita nousi esiin poterosta ja alkoi valmistelemaan yksinkertaista tykkiä; sotilaat pystyttivät harjoitelluilla liikkeillä jalustan ja alkoivat kiinnittämään putkea sen päälle tarkoituksenaan ampua klaanilaiset alas. Tongu huomasi tämän silmäkulmassaan ja mietti… tappamalla voitamme sodan. Mutta aseen laukaiseminen, panoksen lähettäminen ja torakoiden kuorten ja elinten rusauttaminen ei tuntunut oikealta… Vaan kaipa ne tekisivät sen meillekin? Siksi ne ovat olemassa. Sotilaina. Lukemattomia syitä ampua. Tho-Koro. Pommitukset. Toranga.
Ternok. Harkel.
Asiaa punnitsematta Tongu painoi liipaisinta, rekyyli iski olkapäähän ja alhaalla pamahti; hän ei nähnyt tarkkaan, mitä alhaalla tapahtui, mutta osaston tilalla oli kraateri. Tongu ampui uudestaan, ja osui torakkajeepin viereen; ajoneuvo lensi kaaressa pensaikkoon. Keltainen jättiläinen etsi uutta kohdetta-
Ilmassa pamahti. Valo-ja tulipallo valaisi ympäristön ja loi teräviä varjoja kaikkalle. Tongu käänsi päänsä. Ilmassa lenti sinne tänne koneosia, hehkuvia palasia, metallilevyjä… joissa näkyi sekunnin murto-osan pala siivekästä ussal-rapua.
“EI!”
Toisella puolella taistelukenttää Eversti 437 vilkaisi pienen pienen hetken Tongua päin. Jätti kuvitteli torakan konenaamalle virnistyksen. Nazorak suuntasi toisen Kane-ran perään…
Tongu ampui, vaan ei osunut. Ampui uudestaan, eversti väisti helposti. Kolmas kuti meni sekin huti.
Soak ja Hanbar, Weedol ja Morthank. Kummat menivät? Kumpikaan Lohrak-pari ei ollut kuulunut Tongun läheisimpiin alaisiin. Laivaston työ oli nykyään niin hetkistä, veikkosia ei ehtinyt jututtamaan, kaikilla oli koko ajan kiire ja hoppu, ja uusia pilotteja ja mekaanikkoja oltiin rekrytoitu kymmenittäin. Ja nyt hän oli käskenyt nuo neljä iskemään tuhovoimaisen taitavan vihollisen kimppuun, eikä toisia hän näkisi enää koskaan… Tongu nosti aseen piipun, otti kyborginazorakin tähtäimeen ja painoi liipaisinta.
Ka-klongg.
Cordak-tykeillä pystyi periaatteessa ampumaan sarjatulta. Räjähtävät panokset olivat kuitenkin niin kookkaita, että niitä mahtui pyöreään lippaaseen vain kuusi kerrallaan. Tongu kirosi puoliääneen ja paukautti aluksen kattoa jalallaan.
“Antakaa panoksia! Toiseen Lohrakiin osui!”
Hetken päästä luukku aukesi ja esiin tuli Samolin puinen pää. Tongu napautti tyhjän lippaan ulos – se katosi jonnekin alapuolelle – ja iski toan ojentaman täyden kappaleen sisään. Jätti tähtäsi taas, osuma pohjaan täräytti alusta, mutta linja piti; mutta rautatorakka oli kuitenkin taas liian ketterä ja väisti panoksen. Jossain takana pamahti. Tongu ei kuitenkaan antanut everstin levähtää vaan ampui uudestaan. Tulos ei ollut edellistä parempi, mutta ainakin toistaiseksi 437 pysyi erossa muista aluksista. Jäljellejäänyt Lohrak yritti pysytellä everstin perässä, mutta hävittäjän ketteryys ei vetänyt vertoja nazorakin eliittihaarniskalle.
“Käske Lohrakin palaamaan täyttä vauhtia Klaaniin!” Tongu huusi moottorien jylyn yli, “Niin ainakin joku selviää täältä hengissä!”
Samol nyökkäsi ja välitti viestin ohjaamoon, ja pian Lohrak ottikin vauhtia, ohitti Kane-rat ja kiisi kohti etelää. Torakoidenkin maajoukkojen asemat alkoivat jäädä taakse; pikainen vilkaisu menosuuntaan paljasti, että metsän synkkä reuna oli jo melko lähellä. Mutta eversti ei hellittänyt. Se ei ollut ajamassa klaanilaisia pois. Se oli täällä tappamassa.
Tongu puri hammasta yhteen ja ampui ohi. 437 oli jo kaukana, kun panos räjähti siirtolohkareen kylkeen. Tykin rekyyli olkapäätä vastaan ei auttanut yhtään; Kansitykkiä ei oltu tarkoitettu käsiaseeksi. Eversti kaarsi läheltä maata ja eteni hurjaa vauhtia lähes maan tasolla kohti Kane-raa, jonka katolla kyklooppi kirosi asettaan. Välimatkan väheneminen ei kuitenkaan tehnyt osumisesta yhtään helpompaa. Torakka liikkui Tongun näkökulmasta paljon nopeammin. Kolme cordak-ammusta rytisi ryteikköihin. Kyklooppi manasi ja sinkautti tyhjän lippaan ulos. Samolilla oli uusi valmiina.
“Yritä tähdätä, et osu summamutikassa”, kivikääpiö sanoi, kun Tongu naksautti uuden lippaan sisään.
“Tiedän tiedän”, jätti murisi, ja yrittikin katsoa pidempään ennen ampumista. Torakka oli todella nopea. Se kiisi suoraan kohti, osui jyvätähtäimeen, Tongu painoi liipaisinta… Ja olisi voinut vannoa, että ammus kiisi tuntosarvien välistä. Mutta silloin everstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat Keetongun nilkkaan.
Jätti horjahti taaksepäin karjahtaen, mutta piti otteensa. Samol ilmestyi hetkessä kattoluukusta ja sitoi Snowien jättämän Nui-Koron siniviitan ampumahaavojen ympärille; punainen veri muutti kankaan mustaksi. Kipu Tongun päässä sumensi ajatukset… Mutta myöskään eversti, joka valmistautui uuteen iskuun, ei odottanut suoraan päin ilmassa kieppuvaa kolmimetristä rautakanuunaa. Jätin heittämä cordak-tykki osui kipinää iskien everstin käteen saaden tämän pudottamaan pistoolinsa. 437 suistui radaltaan, tömähti Lehun ensimmäisiin latvuksiin ja katosi alas.
Tongu ei tätä huomannut. Jätti makasi Kane-ran katolla ja katsoi sumuisella silmällään harsopilviä, jotka kiitivät vastakkaiseen suuntaan yläpuolella… Kipu levisi jalassa peittäen koko mielen, moottorien jyly haipui taustalle. Jossain kaukana idässä aurinko nousi hopeisesta merestä keltaisena tulipallona.
Guardian oli juossut metsään tietäen täysin, että ei välttämättä enää juoksisi sieltä ulos.
Ja jostain runkojen välistä piru nauroi.
Raivo ajoi askelia. Kynsikkäät jalat loikkivat pimeydessä, laskeutuivat kenoon kaatuneiden puunrunkojen päälle ja upposivat vetiseen suohon. Kivääri nousi kiikarisilmän tasolle. Sen piippu liikkui suuntaan ja toiseen skannaten puuston väliä. Hiki ja suon kosteus tiivistyivät helminä liipaisimen metallille ja valuivat aseen runkoa pitkin.
Jokainen oksa näytti viiltävältä miekalta.
Jokainen puu näytti liehuvalta takilta.
Jokainen kivi ja kanto kyyryssä seisovalta paholaiselta.
Raivo painoi kiväärin perää vasten Guardianin olkaa. Hän tunsi, kuinka se oli ottanut ohjat. Kivääristä oli tullut osa häntä. Sekin oli vihainen. Jos hän haluaisi, se huutaisi hänen puolestaan, ja sen sanoilla oli aina vaikutusta.
Oksankarahka narahti Guardianin jalkojen alla, ja hän kääntyi kuuntelemaan. Jokainen tuulenvire oli pirun liikehdintää. Jokainen rapina tämän ivaa ja naurua.
”TULE ESIIN!” skakdi huusi. ”OLEN TÄSSÄ!”
Guardianin yllätykseksi piru teki työtä käskettyä. Kiiltävä sapeli välähti esiin lähimmän puun takaa ja skakdi ehti vain täpärästi sivuun hyökkäyksen tieltä. Vihreänmusta varjo lipui puiden seassa lähes ääneti, ja katosi taas näkyvistä. Nauru raikasi pimeydessä.
Musta oli ottanut vallan joka puolelta. Oikealla liikehti oksia tuulessa. Jotain vilahti ylempänä suomaastoa. Jokainen varjo näytti sarvekkaalta pedolta. Varjojen pirut tanssivat Guardianin silmissä kuiskien petollisia sanoja.
Se oli tuulta. Varjot olivat puista. Piru ei ollut siellä. Piru ei hyökkäisi edestä.
Skakdi kääntyi ympäri, ja metsämaasto muuttui aamuyössä vain mustiksi silueteiksi kaikkialla. Ne sulautuivat yhteen ja hajosivat palasiksi, ja jokainen niistä näytti ensivilkaisulla uudelta sarvipäiseltä hahmolta.
Tähtäin heilui, ja piippu sohi kohti hahmoja, jotka eivät olleet piru. Guardian rauhoitti hengityksensä. Hehkuva raivo oli lakannut ohjaamasta. Se alkoi kaikota suonista, kun tilalle virtasi vain viha. Skakdin kädet täytti kylmyys ja harkinta.
Kun Guardian vaihtoi kiikarisilmänsä linssiä, maailma muuttui mustan ja vihreän sävyiksi. Puunrungot eivät olleet sarvipäisiä, piru oli muualla. Kaikki oli sumeaa sotkua, ja tähtäys muuttui mahdottomaksi.
Hän kääntyi, ja sarvet ja miekka erottuivat yökamerassa kaksi metriä hänestä vasemmalle.
Liipaisin. Suuliekki. Kajahdus.
Laukaus oli liian hätäinen, piru liian nopea. Vihreä viiru viuhui vihreän pirun ohi. Ämkoon sapeli käväisi korkealla ja lähti sitten viheltäen kiitämään Guardiania kohti. Skakdi ei ehtinyt heittäytyä syrjään. Hän riuhtaisi varustevyöltään leveäteräisen veitsen ja otti hyökkäyksen vastaan sen sahalaitaisella hamarapuolella. Metalli kirskui yössä, kun aseet itkivät kipinöitä.
”Katso minua silmiin, karzahnin pelkuri!” Guardian huusi. Terien vihlonta riipi hänen korvakäytäviään. ”KATSO MINUA SILMIIN!”
Ämkoon katse totteli. Sapelin ja veitsen kirskunnan toiselta puolelta tuijottava sarvipäinen vihreä kanohi kääntyi päättäväisesti Guardiania kohti. Punahehkuiset silmät, jotka siitä tuijottivat, olivat tutut. Vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut pakottaa itseään näkemään niissä pilkettä uudesta hulluudesta. Näin läheltä skakdi ei voinut olla ajattelematta, että pirullinen virnekin oli tuttu.
Joskus hän oli oppinut näkemään sen ystävällisenä eleenä. Hän näki vain samat kasvot, jotka olivat tuijotelleet kahvipöydän toiselta puolelta. Tai baaritiskin yli aamuyöstä.
Tämän hymyn hän oli oppinut näkemään ystävällisenä. Tuohon hymyyn hän olisi luottanut. Ja nyt hän painoi vasemman kätensä pitelemän veitsen sahalaitaa kaikin voimin sitä kohti, eikä tiennyt, halusiko viedä sen perille asti.
Kirkkaanpunainen välähdys oli vähällä sokaista Guardianin, kun Ämkoon varjokäsi räjähti esiin. Ilman täytti korvat särkevä pauke ja räiske, kun hehkuvat sormet materialisoituivat pirun upseerimiekan terää vasten. Ämkoo tarttui lujasti miekkansa lappeeseen ja työnsi sitten teränsä väkivalloin kaksin käsin lähemmäs vastustajaansa. Tummanpunainen savu pyörteili taistelijoiden ympärillä.
Väkivahvan varjokäden voima sihisi, rätisi ja humisi aivan Geen kasvojen edessä polttavana pyörteenä. Hän päästi Vartija-kiväärin roikkumaan sivulleen kantohihnasta ja tarttui veitsensä kahvasta molemmin käsin. Märkä ja mutainen metsämaasto alkoi pettää jalkojen alla, kun upseeriterä ja sitä työntävä epätodellinen raaja pakottivat häntä ottamaan perääntyviä askelia.
Kuusen runko tärähti koko hänen selkänsä pituutta vasten. Kädet tärisivät ja valittivat, kun Guardian yritti kaikin voimin pitää torakkaterää poissa kaulaltaan.
Makuta-kouran musta poltto miekan takaa raapi sähköisesti jo hänen kasvojaan.
”Neljä vuotta sitten hyvästelin ystäväni satamassa”, polttivat sanat tiensä Guardianin hampaiden välistä. Ne eivät olleet enää hänen hallinnassaan, kuten ei hänen veitsensäkään. Sen teräs ulvoi kipinöivää vihaa.
”Milloin niiden neljän vuoden aikana sinä tapoit hänet? Milloin otit hänen paikkansa? Oliko sinulle oikeasti hänessä koskaan mitään tapettavaa?
Ämkoo ei sanonut mitään. Miekkapirun hehkuvat silmät tuijottivat kuin ilkkuen Guardiania, ja pirun vihreille kasvoille piirtynyt kiero hammashymy muuttui entistä leveämmäksi. Näytti siltä, että Ämkoo piti Guardiania pilkkanaan. Kuin yksikään skakdin kysymyksistä ei olisi ollut vastaamisen arvoinen.
Varjoraajan punainen hohka heijastui Ämkoon torakkaterän kiiltävästä pinnasta, kun miekka työntyi hitaasti lähemmäs sinistä adminia.
”Sinä vannoit valan siniselle ussalille!” Guardian huusi päin Miekkapirun naamaa. ”Eikö se tarkoita sinulle mitään?”
Hän palasi hetkeen vuosien taa, jolloin sininen koura kätteli vihreää. Ja katsoi, kuinka saman käden paikan oli ottanut vain punaista ja mustaa hehkuva savu.
Puu painoi tuskallisen kovaa skakdin selkää vasten, ja hänen harjapiikkinsä sojottivat hänen takanaan jo vasemmalle ja oikealle. Oksantynkä katkesi hänen painonsa alta. Skakdi ei tiennyt enää, kuinka kauan käsissä riitti voimaa.
Ja se tuttu, ystävällisen veikeä virne tuijotti häntä samalla, kun miekka lähestyi hänen kaulaansa.
”Kuka”, Guardian haukkoi henkeään. ”KUKA HELVETTI SINÄ EDES OLET?”
Liekki Miekkapirun silmissä kirkastui kun tämä vihdoin avasi suunsa. Ämkoo painautui vielä vähän lähemmäs Guardiania, ja puhui hiljaisella, käheällä äänellä:
“Minä…”
Vaan ei puhunutkaan. Kauempaa puiden seasta pienen ohjuksen lailla lentävä kiitäjälintu syöksyi taistelijoiden väliin syösten pyrstöstään kipinöivää sinistä savua. Lintu pörisi rääkäisten kaksikon kasvojen ohitse, nousi muutaman metrin verran taivaita kohti, ja räjähti paksun savupilven saattelemana.
Ämkoo kierähti ensimmäisenä ulos savupatsaan sisältä. Yllätetty miekkamies horjahti yskien kauemmas huitoen tummansinisiä kiehkuroita tieltään, ja käänsi sitten katseensa pimeässä metsikössä seisovaan matoraniin.
“Enki.”
Kiitäjälinnun sokka matoranin kädessä savusi yhä. Enkin keltavihreät silmät tuijottivat vakavina Ämkoota, ja matoranin tyhjä käsi oli hakeutunut tämän varustevyölle. Ämkoo ei yrittänyt peittää hämmennystä kasvoillaan. Pirun katse oli nauliintunut le-matoraniin.
Guardianin käsi lipesi ja hän kuuli suuren veitsensä mätkähtävän käsistään kuusenjuurta vasten. Hän huojui sinisessä savussa hetken hengitystään pidättäen ja haparoi kylkeään vasten roikkuvan kiväärin käsiinsä. Guardian pakotti vapinan käsistään ulos, nykäisi kiväärin ylös ja syöksyi pirun perään ulos savupilvestä. Kiväärin tukki tukeutui hänen olkaansa vasten. Keinosilmä kalibroi tähtäimet uudelleen.
Piru katsoi sekunniksi poispäin. Mies ampui.
Nazorak-miekka heilahti viime hetkellä kantajansa suojaksi. Kuului pirstova ääni, kun vihreähehkuinen luoti vei mennessään palasen teroitetusta teräksestä. Ämkoon katse kävi vuoroin Guardianissa, vuoroin Enkissä, kun hän otti perääntyviä askelia takanaan seisovaa paksua puunrunkoa kohti.
“Enki”, Ämkoo toisti.
Entinen veljeskuntalainen tuijotti yhä Ämkoota. Sitten matoranin katse käväisi lyhyen sekunnin ajan Guardianissa, ja palasi taas Ämkoohon. Ilme miekkapaholaisen vihreillä kasvoilla kiristyi.
Kaksi luotia lippaassa. Kaksi tilaisuutta.
Skakdille aikaa oli vain sekunnin sirpaleita. Edessänsä valinta, jonka ehtisi perustella vasta sen tekemisen jälkeen.
Geen kättä pitkin kulkeva hermosignaali päättyi liipaisimeen. Repivä leimahdus lähetti kuin hidastettuna matkaan teräväkärkisen palasen viiltävän vihreää hehkua.
Kivinen luoti lensi, läpäisi kohteensa ja sirpaloitui kimaltelevaksi smaragdinvihreäksi sateeksi vasten metsämaastoa Ämkoon takana.
Miekkapirun katse oli kuin jäädytetty ajassa.
Aineettoman haamukäden olkavarren läpi oli porautunut savuava reikä, jonka reunat säröilivät ja kipinöivät.
“Sinä…” Ämkoo aloitti.
Pirun sanat keskeytti ääni, joka kuulosti siltä kuin kokonainen lasikaappi olisi särkynyt kappaleiksi. Sitä seurasi humiseva sihinä, kun varjokouran olemus koitti hajotessaan hakea vielä kerran muotoaan. Nazorak-terää otteessaan pidelleet hehkuvat sormet katosivat, ja miekka putosi kalahtaen maahan. Mustanpunaiset energiasirpaleet lähtivät sinkoilemaan villisti ympäriinsä muuttuen lentonsa aikana ensin punertavaksi höyryksi ja kadoten lopulta kokonaan. Humina vaimeni, ja hävisi lopulta yöhön.
Ämkoo kokeili tyhjää olkapäätään terveellä kädellään. Virnistely oli vaihtunut kokonaan kauhunsekaiseen irvistykseen, ja miekkamiehen energiakäden paikalla leijaili enää muutama pieni punainen kipinä.
Guardian ei epäröinyt sekuntiakaan, vaan siirtyi ripeisiin juoksuaskeliin. Tajuttuaan tilanteen Ämkoo syöksyi maahan kyyryyn ja haparoi miekkaansa märästä mullasta ainoalla kädellään. Vain sekunteja ennen kuin pirun tummat sormet kahmaisivat torakkaterän kultaisesta kahvasta, lysähti skakdin valtava jalka sapelin päälle.
Kolmikyntinen jalka painoi voimalla miekan teräpuolta metsämaata vasten, ja kyyryssä yhä sapelistaan pitelevä miekkapaholainen löysi itsensä tuijottamasta Vartija-kiväärin piipun sisään.
Nahkatakin sisään uponnut puolimakuta tuijotti aseeseen hievahtamattakaan. Miehen punaiset viirusilmät laajenivat, ja katsettaan siirtämättä tämä puhui Guardianille.
”Sinä et ampuisi ystävääsi.”
Pieni vihreä varjo oli ilmestynyt hiljaa Guardianin ja Ämkoon rinnalle. Le-matoranin akaku-kasvojen ilmettä oli mahdotonta lukea, kun tämä tuijotti Ämkoon kasvojen tasalle jämähtänyttä kivääriä. Enki piteli nyt pientä heittoveistä kummassakin kädessään.
Ämkoon katse pysyi edelleen piipussa. Nyt piru ei kuitenkaan enää puhunut skakdille, vaan matoranille.
“Enki”, Ämkoo sanoi taas.
Matoran ei tiennyt, mitä vastata. Eikä Guardiankaan, jos hän olisi ollut aikeissa sanoa sanaakaan.
Sininen skakdi seisoi jäisen suorana puolimakutan edessä. Kyyryssä märässä maassa miekastaan kiinni pitelevän vastustajan kasvoista oli vain sormenmitta Vartija-kiväärin yhä tulikuuman piipun kärkeen. Näin läheltä paholainen varmasti näki, miten sininen sormi painautui jo tiukasti liipaisinta vasten. Kumpikin tiesi, mitä tapahtuisi yhdellä sormenliikkeellä.
Geen hengitys oli painokasta, mutta rauhallista. Hän vastasi punaiseen katseeseen piipun toisella puolella. Piinaavan pitkiä sekunteja taistelukumppanit vain katsoivat toisiaan pimeässä metsässä hälvenevän savun keskellä.
Jos joku olisi sanonut jotain, Guardian ei olisi kuullut. Mikä tahansa karjaisu hänen korvanjuurellaan olisi jäänyt toiseksi niille taistelun äänille, jotka roihusivat hänen otsansa takana.
Tuomari seisoi tuomittavansa edessä ilman valamiehistöä. Tuomittava lojui polvillaan hänen armoillaan, ja tämän ase kostui metsämaastossa hänen jalkansa alla. Silti paholaisen aseista voimakkain oli yhä tähdättynä häntä kohti. Nuo kasvot kuuluivat hänen parhaalle ystävälleen, eikä kasvoilla ollut omahyväistä hirviön virnettä, vaan häivähdys tuttua epätoivoa.
Sinä et ampuisi ystävääsi.
Koko Guardianin terävä hammasrivistö näkyi, kun hän avasi suunsa hengittääkseen raskaasti. Oli kuin hän olisi testannut, halusivatko jotkin sanat kiipiä ulos kidasta, jos hän sen avaisi.
Mutta ei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
Enki hengitti tavallisesta poiketen ääneen. Heikko tuskanhiki helmeili matoranin naamion pinnalla kun tämä otti varovaisen askeleen lähemmäs edessään seisovaa patsasmaista kaksikkoa. Ämkoo ei vieläkään kääntänyt katsettaan matorania kohti. Ilme pirun kasvoilla kuitenkin vakavoitui entisestään, ja sitten Ämkoo puhui taas, tyhjällä ja kuivalla äänellä.
“Enki, veli. A-”
Kirkas välähdys.
Sanat keskeytyivät, kun repivä ääni sinkoili kaikuen suon yllä ja puiden välissä.
Guardianin jäätynyt katse nauliutui pisteeseen, jossa Ämkoo oli kyhjöttänyt polvillaan. Sekunnit raahautuivat eteenpäin, kun hän yritti kahmia tajuntaansa ymmärrystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänen aseensa ei ollut lauennut. Nopea tarkistus lukkopesään varmisti, että viimeinen toa-kivestä taottu luoti odotti yhä ampumistaan.
Miekkapirusta ei ollut jäänyt jäljelle mitään. Kun Guardian nosti jalkaansa, hän näki ettei edes tämän upseeriterä ollut jäänyt suohon sokaisevan välähdyksen ja kuurouttavan kajahduksen jälkeen. Ainoina merkkeinä siitä, että Ämkoota oli hänen edessään koskaan ollutkaan, olivat tämän polvien kosteaan metsämaastoon jättämät kuopat ja skakdin jalan alle jumittuneen sapelin painama railo.
”Enki”, Guardian kuiskasi, ”missä hän on?”
Le-matoran seisoi vain hiljaisuudessa tuijotellen pistettä, jossa Ämkoo oli seissyt.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi keksimättä enempää sanottavaa.
”Enki. Missä hän on.”
”Minä-” le-matoran sai ensin vaivalloisesti ulos. ”Minä en tiedä.”
Skakdin tuliset kasvot kääntyivät matorania kohti.
”Sinä tiedät”, Gee hengitti lyijynraskaasti. ”Sinun täytyy tietää. MIHIN HELVETTIIN HÄN MENI, ENKI?”
Enki otti varovaisen askeleen taaksepäin.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi. ”Minä en tiedä. Näin saman minkä tekin. Valonvälähdyksen jälkeen hän oli poissa.”
”Toinen välähdys, Enki”, skakdi pihisi kasvot kiehuen polttavasta vihasta. ”Näitkö toisen välähdyksen? Jossain tuollapäin?”
Gee suuntasi vapaan kätensä osoittamaan pohjoisempaan metsikköön päin, sinne missä puusto alkoi hieman harventua ennen nummia ja taivaalle haaleaa savua puskevaa Tulikärpäsen tankkaustornia. Enki käänsi katseensa varoen ja harkitsi sanojaan piinaavan pitkään.
”Ehkä, admin”, metsäläinen päästi kuulostaen vain lannistuneelta.
”Mikä naamio hänellä on, Enki?” Gee kivahti. ”Pystyykö hän johonkin noin pelkurimaiseen?”
Le-matoralainen näytti tilanteessa täysin voimattomalta.
”Ei omin avuin, admin. Ei enää… En tiedä Ämkoon käyttäneen naamiovoimia sen jälkeen kun hän menetti kanohi-haarniskansa. Vannon sen.”
”Enki”, pääsi sinisen skakdin suusta hyytävään sävyyn. ”Minähän voin olla varma, että et yritä suojella häntä?”
Metsäläisen katse oli ristiriitainen ja pelokas, eikä hetkeen sanaakaan päässyt ulos.
”En”, hän lopulta sanoi. ”En, admin.”
Skakdi käänsi koko rintamasuuntansa kohti pohjoista puustoa. Hän tarkensi kiikarillaan runkoihin ja pujotteli silmillään niiden välistä.
Metsä laajeni aukiomaiseksi ylämäessä. He olivat täydellisessä pisteessä tarkka-ampujalle, joka tietäisi mitä tehdä. Mutta tämä ei ollut tarkka-ampujan tekosia.
”Ämkoo ei siirtynyt”, skakdi kuiskasi puoliääneen, ”vaan siirrettiin.”
Toinen välähdys ei ollut tapahtunut kovinkaan kaukana. Sen jättämä valojälki kummitteli yhä haamukuvana Guardianin oikeassa silmässä.
Skakdi puristi kivääriään niin lujaa, että kipu pisteli sormia, ja säntäsi mäkeen sanaakaan sanomatta.
Enki juoksi hiljaisena adminin perässä. Jos hän ei ollut aivan väärässä, alkoi ylämäestä erottua suttuisia puheääniä.
Vihreän välähdyksen sokaiseva hehku alkoi hiipua pirun punaisista silmistä.
Miekkapiru huomasi olevansa muualla kuin äsken. Metsässä yhä, mutta satoja metrejä ylärinteeseen.
Eikä hän ollut tilannut kyytiä.
Entisen adminin ajatus katkesi lyhyeen, kun hän hyppäsi sivuun. Kanoka-kiekko sujahti hänen ohitseen.
”Tämä päättyy tähän, Ämkoo”, karhea ääni kajahti kiekon tulosuunnasta.
Puhuteltu puolimakuta käänsi rintamasuuntansa ääntä kohti.
”Voit juosta, piiloutua ja vaihtaa viittaasi… mutta me löydämme sinut, ennemmin tai myöhemmin”, puhuja jatkoi.
Ämkoo katseli keltaista komau-kasvoista matoralaista, jonka suusta sanat tulivat. Sillä oli päässään ruskea nahkalakki ja kädessään taskunauris. Pieni keinoaurinko leijui kellon keskipiikin ympärillä.
Matoralainen katsahti taskukelloaan, ja napautti sen kiinni. ”Ja näyttää siltä että ennemmin.”
Puhuja ei ollut yksin. Hänen vieressään seisoi eriskummalliseen levyhaarniskaan pukeutunut selakhi. Sillä oli kädessään heittovalmiudessa kanoka-kiekko.
Yllättävän seurueen kolmas jäsen oli kuin vuori. Sen kasvot peitti kokonaisuudessaan tummanpunainen huppu, jonka silmänrei’istä keltainen katse tuijotti Ämkoota. Neljäs ja viides olivat mittasuhteiltaan kuin suuria toia, mutta niiden piirteettömät haarniskat jättivät kaiken muun arvailun varaan. Kuudes jäsen oli vortixx valtavan tuliaseen kanssa, ja seitsemäs oli kuin unta: häilyvä olento näkökentän rajamailla.
Ämkoo koitti pyyhkiä yllätystä vihreiltä kasvoiltaan mittaillessaan katseellaan edessään seisovaa sekalaista seurakuntaa. Ritarikunta, miekkapiru mietti. Eivät olisi voineet valita huonompaa hetkeä.
“Täytyy myöntää”, miekkapaholainen aloitti varovaisesti ja kiristi otettaan nazorakterän kahvassa, “että kaikista maailman paikoista en odottanut törmääväni teikäläisiin täällä.”
Ämkoo liikkui hitaasti mutta jännittyneesti, kuin osuman saanut petoeläin. Musta nahkamantteli ei riittänyt peittämään soturin jännitystä.
“Jos ette huomanneet, niin minulla oli juuri jotain kesken”, Ämkoo puhui. “Joten jos ette pistä pahaksenne, voisin palata teidän kiihkoilijoiden pariin joskus toiste.”
Ämkoo tiesi ilkkumisensa turhaksi. Mata Nuin ritarit eivät antaisi hänen vain kävellä tiehensä. Tiesihän miekkapiru olevansa näiden listalla.
”Meidän oikeutemme odottaa sinua. Mitä se olikaan, minkä keskeytimme?” keltainen matoran murahti takaisin.
“Tunteikas jälleennäkeminen”, Ämkoo tuhahti. “Jonka ei pitäisi kiinnostaa teitä. Vai mistä lähtien minun ja ystävieni välit ovat olleet suurennuslasinne alla?”
”Sinä olet jatkuvasti suurennuslasimme alla”, vortixx lausui lähes maireasti. ”Muistatko, minkä tähden?”
Valtava huppunaama astui eteenpäin. ”Saaren alistaminen komentoosi”, sen tyhjä ääni kaikui. ”Suuren Hengen pettäminen. Kymmenien matoranien kuolemantuottamus. Lok-Eliin mestarin tappo. Yuurein luonnon tasapainon murentaminen. Lukuisten kuolemantapauksiin johtaneiden myrskyjen nostattaminen…”
Ämkoon liekehtivät silmät kapenivat punaisiksi viiruiksi.
“Jos haette syyllistä tulivuorisaaren tapahtumille, teillä on väärä mies”, miekkapaholainen ärähti ääni vihaa tihkuen. “Yuurein makuta on kuollut. Minä vapautin saaren, en kahlinnut sitä!”
Mustat sormet puristivat tärisevää upseerimiekkaa.
Vuoren kokoinen syyttäjä ei ollut lopettanut. ”Toa-voimien väärinkäyttö. Laittoman järjestön perustaminen. Toisen laittoman järjestön johtaminen. Tunnettujen rikollisten piilottelu. Neljän ritariagentin tappo.”
”Ja tahtoisin vielä lisätä Bio-Klaanin pettämisen…” nahkalakkinen matoralainen sanoi kylmällä äänellä. ”Mutta se on toimivaltamme ulkopuolella.”
”Lisätkääpä siihen saman tien vielä tällä saarella asuvan matoralaisen tappaminen”, Ämkoo hymähti pahantuulisesti. ”Koska se tuskin enää muuttaa tuomiotanne.”
Painostavaa hiljaisuutta ei kuitenkaan ehtinyt kestää kuin muutaman sekunnin, ennen kuin Miekkapiru jatkoi.
”Neljän?” hän kysyi tunteettomalla äänellä.
”Älä esitä tyhmää ja viivytä tätä entisestään”, keltainen matoralainen ärähti ja risti kätensä. ”Syyttäjä?”
”Jemokan titaanikuningaskunta, mestari Utanka”, punahuppuinen kolossi kumisi. ”Kumpae Nui, Sixizen.”
Ämkoo vilkuili sivuilleen. Hänen ainoan kätensä jokainen säie oli jännittynyt.
”Aderidonian suurherttuakunta, kirjuri Sapi”, luettelo jatkui. ”Hautasaari, Toa Atya.”
Ja silloin Miekkapaholaisen maailma pysähtyi. Ämkoo seisoi hievahtamatta paikallaan, kuin patsaaksi jähmettyneenä, ja ritarikuntalaisen äskeiset sanat toistuivat uudestaan ja uudestaan pirun mielessä. Ämkoon katse näytti lähes sammuneen, kunnes se yhtäkkiä terästäytyi, ja Miekkapiru nosti nyrkkinsä ritarikuntalaisia kohti.
“Tämä on naurettavaa! Minä en tiedä mitä te yritätte, mutta tuollainen ei sovi tyyliinne!” Miekkapiru karjaisi. Loukatun miehen silmissä paloi uusi raivo. Tämän oli oltava jokin juoni. Jotain sairasta pilaa.
“Jos te haluatte haastaa minut, minä olen jo tässä! Mutta miksi yritätte tahria opettajani muiston sairailla valheillanne? Jos lausutte Atyan nimen vielä kerrankin, saatte lisätä omat nimenne typerään listaanne.”
Upseerimiekka heilahti kerran uhkaavasti ilmassa. Ämkoo puristi sitä ainoassa kädessään. Osuman saanut aaveraaja koitti syttyä, mutta miehen olkapäästä tuprusi ainoastaan hailakkaa pimeää savua.
Nahkalakkisen matoralaisen kulmat vetäytyivät kurttuun. ”Sinäkö… et tiedä?”
Oksat rasahtelivat Ämkoon jalkojen alla kun piru kohottautui täyteen mittaansa, langettaen varjonsa matoranin yläpuolelle. Miekkamiehen katse porautui syvälle matoranin kanohiin, ja Ämkoon puhe oli hidasta ja raskasta.
“Te valehtelette.”
”Toa Atya palveli riveissämme uskollisesti vuosia ja taas vuosia”, punaisen kolossin hupusta kaikui.
Ämkoon ajatukset eivät tahtoneet pysyä kasassa, ja mies alkoi menettää lopullisesti malttinsa. Ne yrittävät vain hämätä sinua, piru yritti hokea itselleen, mutta turhaan. Mitä jos se olikin totta? Ei, ei se voinut olla. Ämkoo ei suostunut uskomaan. Atya ei olisi salannut sellaista.
Silloin Ämkoon mieleen nousi kaukainen muisto. Muisto, jonka mies oli yrittänyt unohtaa, ja haudannut jonnekin syvälle mielensä sopukoihin.
He antoivat minun valita, veden toa oli sanonut.
Joko tapan sinut
tai kuolen itse.
Ämkoo löi miekallaan raivoissaan ja varoittamatta, ja punahuppuinen jättiläinen ehti vain vaivoin pakoon miekaniskun tieltä. Miekkapiru puri hampaitaan yhteen kihisten raivosta, ja kohotti aseensa päänsä yläpuolelle.
“Minä en tappanut Atyaa”, piru kähisi hiljaa, melkein kuiskaten.
“Te sen teitte!”
Miekkamiehen raivoisa hyökkäysliike pysähtyi, kun Ämkoo huomasi kohti lentävän kanokan. Aivan viime hetkellä ehti piru vetää miekkansa suojaksi.
Tsäpp.
Upseerimiekka mätkähti mättääseen jossain päin Lehu-metsää. Miekkapiru oli aseeton, eivätkä hänen vihollisensa selvästikään pelanneet hänen säännöillään.
Eversti 437:n yö ei ollut sujunut täysin toivotusti.
Rakettireppu ei enää käynnistynyt klaanilaisen yllättävän projektiilin jäljiltä. Mutta sekä torakka että kone Eversti 437:ssä laskivat, että vielä ei kannattanut luovuttaa. Hän oli marssinut suoraan komentamansa osaston luokse. Väijytykseen tarkoitetut iskujoukot odottivat yhä valmiudessa metsän siimeksessä. Pitkin nummimaata eläimen lailla juoksentelevat nazorak-sotilaat olivat hajaannuksen vallassa, mutta tämä osasto oli vielä iskuvalmis.
Eversti 437 katsoi edessään seisovia torakoita. Viisikymmentä pistintaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Ja niiden takana, rintamasuunta etelään, kaksikymmentä konekivääritaisteluparia. Viimeisintä mallia olevat kaksikymmentä kuolemansylkijää kykenivät tarvittaessa repimään rikki arvatenkin kaiken saarelta löytyvän, kaikista suurimpia kiviä ja kovimpia metalliseoksia lukuunottamatta. Niiden solakat kolmoispiiput oli tähdätty siihen suuntaan, josta tihutyö-klaanilaisten olisi kuulunut lähestyä. Konekiväärit olivat ensimmäisinä muodostelmassa tuhovoiman maksimoimiseksi. Loput joukoista odottivat lisäohjeita siistissä muodostelmassa. Jos operaatio olisi sujunut yhtään järjestelmällisemmin, pistin- ja kivääritaistelijat olisivat syöksyneet siivoamaan sen vähän, mitä konekiväärien ensimmäisen tulisarjan jälkeen vihollisista olisi ollut jäljellä. Ilmeisesti bio-klaanilaiset eivät kuitenkaan suostuneet kurinalaiseen sodankäyntiin.
Mutta ennen kuin kone-eversti ehti komentaa joukkojaan liikkeelle, hän joutui valinnan eteen.
Uusi osapuoli oli ilmaantunut osaksi operaatiota. Radiokanava kertoi Everstille, että tuntematon taho oli riisunut aseista ja uhkasi nyt toista everstiä – joka sijaitsi jostain syystä nazorak-iskuryhmästä pohjoiseen. Miekkapiru oli joutunut vaikeuksiin, vieläpä aivan väärässä suunnassa.
Eversti 437 oli kuitenkin tavallista nazorakia nopeampi tekemään valintoja. Hänen osittaiset koneaivonsa laskivat voimasuhteita ja tulikulmia nopeammin ja yksiselitteisemmin. Hänellä oli valintaan oikea vastaus.
”Täyskäännös!” hän komensi radion välityksellä konekivääritaistelijoita. ”Tulisuunta pohjoiseen!”
Hetkeen käskytetyt sotilaat eivät reagoineet – käsky oli outo ja tullut yllättäen. Pian kaikki kaksikymmentä taistelijaparia kuitenkin suorittivat pyörähdyksen. Konekiväärien piiput kääntyivät kohti seitsemääkymmentä muuta iskuryhmän jäsentä.
Vihreät katseet konekiväärien toisella puolella tuijottivat kohti kääntyneiden piippujen suihin, eikä yksikään avannut pihtejään puhuakseen.
Käskyyn ei ollut kuulunut oikeutta pelätä.
Glennhu ei ollut taistelija, mutta hänellä oli enenevissä määrin kokemusta Bio-Klaanin jäsenistä. Siksi hän oli täällä, keskellä Välisaaria, keskellä metsää. Hän ja Cyrenda olivat Metru Nuilla saaneet tietää, että pahamainen Ämkoo oli vaihtanut leiriä – ja oli siksi diplomaattisesti käypää riistaa.
Nyt hänen vaimonsa oli riisunut Ämkoon aseista, ja heidän ryhmänsä tähtäsi vaarallista rikollista lukuisin asein. Puolimakutan punaiset silmät tuijottivat ritarikuntalaisia vain kivenheiton päästä.
Ehkä kaikki se, mikä oli mennyt Metru Nuilla pieleen, oli valmistanut Glennhua ja Cyrendaa kohtaamaan klaanilaisia, entisiäkin.
Mutta se ei ollut valmistanut heitä kohtaamaan Nazorak-imperiumia.
”Odottakaas, mikä tuo ään-” Glennhu ehti aloittaa. Etelästä raikasi hirvittävä kuoleman koneiden laulu, josta ritarikuntalainen ehti kuitenkin kuulla vain ensimmäiset nuotit.
Puut kaatuivat, ja Zamor-myrsky iskeytyi ritarikuntalaisiin Ämkoon edessä. Glennhu uskoi näkevänsä, toivoi näkevänsä, rukoili näkevänsä vierellään tutun vihreän välähdyksen, ennen kuin ammukset raastoivat ja repivät hänen pienen kehonsa kappaleiksi.
Konekiväärien tulitus kaatoi tieltään nazorakit ja puut – Mata Nuin palvelija ei ollut siinä suhteessa kummempi.
Kolmetoista sekuntia tulitusta, ja sitten se taukosi. Eversti 437 laski sen riittävän. Mikään ei jäisi henkiin.
Metsää oli kaatunut konekivääririntamasta kauas pohjoiseen tulitusalueen leveydeltä. Lehu-metsän uutta aukiota kasteli nyt seitsemänkymmenen nazorakin vihreä veri ja ritarikuntalaisten verisateenkaari. Puunkappaleet ja ruumiinkappaleet olivat levinneet ympäriinsä. Jossain rojun joukossa ja ruumiinnesteisiin hautautuneena hehkui vielä aurinkotaskukello pientä, hitaasti kuolevaa hohdettaan.
Kivenheiton päässä kuoleman kentästä Ämkoon kuuloaisti toipui tulituksesta. Hän katseli tuhoa edessään.
Pian Ämkoo havaitsi tulituksen aiheuttajat. Eversti 437 ja kaksikymmentä konekivääritaisteluparia astelivat uuden aukioalueen laitaa pitkin mustatakkista miekkataituria kohti.
Kyborgitorakka ei näyttänyt mitään tunteita kauhistuttavan näyn edessä. Miekkapiru oli pelastettu pulasta. Tappiot olivat viisikymmentä keihästaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Osa aseista ja varusteista oli todennäköisesti uusiokäytettävissä. Vastapuoli eliminoitiin täysin. Eversti 437 suoritti laskemisen – valinta teki itse itsensä.
Servot rautatorakan niskassa surisivat, kun tämä pudisti kankeasti päätään.
”En.”
Miekkapaholainen naurahti viileästi entiselle vastustajalleen ja nykyiselle taistelutoverilleen.
”Myöhässä kuten aina.”
”Tilanteesi huomioiden… onko sinulla valittamista toiminnastani, eversti?”, 437 lausui neutraalin kylmästi.
Ämkoon katse vakavoitui. Hän tuijotti hetken kyborgi-nazorakin repaleisiin kasvoihin, joissa vankat panssarilevyt pusersivat kasaan niitä kohtia, joissa kitiini ja lihas olivat repeytyneet tai palaneet pois. Sitten Ämkoo käänsi koko rintamasuuntansa kohti veriroiskeiden peltoa, joka kiilteli metsämaaston hävityksestä.
Sarvipää lepuutti silmiään pitkän hetken hyytävässä näyssä.
”Vain se, että he eivät kärsineet tarpeeksi.”
Eikä kumpikaan sanonut muuta.
Konetulituksen raivaaman hakkuuaukion rajalla Guardian ei voinut muuta kuin katsoa. Hän näki, kuinka teräksellä korjattu torakka ja Ämkoo tarttuivat köysitikkaisiin, jotka laskeutuivat metsän yllä paikallaan leijuvasta pommikoneesta. Tikkaat nostettiin ylös, tuulessa hulmuava nahkatakki katosi koneen tummanruskeaan runkoon ja panssaroitu sivuluukku kolahti kiinni.
Ennen kuin Guardian ehti harkita liikahdustakaan, raastoivat pommikoneen moottorien lieskat jo aamuyöhön kahta kirkkaan sinistä viivaa. Moottorien mylvintä etääntyi lopulta vain kaukaiseksi hurinaksi pohjoista tankkausasemaa kohti. Aluksia parveili vain pisteenä horisontin yllä erottuvan Tulikärpäsen ympärillä.
Skakdi käänsi hitaasti selkänsä kirkkaanväristen veriroiskeiden ja hienoksi jauhetun hyhmän maalaamalle joutomaalle. Hänen ei tarvinnut katsoa sitä enää. Näky ja jokainen siihen johtanut verinen sekunti oli kaiverrettu syvälle hänen silmäänsä.
Hän oli katsellut jähmettyneenä, miten tuomiota jakanut ritarikuntalaisten rivistö oli hajonnut kappaleiksi Ämkoon edestä. Guardianin oli helppo edelleen nähdä ammusten tulinen rinki riepottelemassa puunsäleitä, metsämaan multaa ja Mata Nuin palvelijoiden haarniskanriekaleita yhtenä hurmeisena myrskynä.
Ja sitä ennen oli ollut hetki, jolloin Gee olisi voinut vetää liipaisimesta.
Guardian käveli rauhallisin askelin syvemmälle metsään, ja kuuli, kuinka nazorak-joukkueenjohtajat jakelivat surisevalla kielellä komentoja syvemmällä aukion takana. Hyönteiset syöksyivät metsään keihäät, pistimet ja kiväärit valmiina katkaisemaan epäonnistuneen operaation arkkitehtien paon.
Pääarkkitehti jäätyi vain sekunneiksi. Pian hän antoi juoksuaskelten viedä. Kivääriään tiukasti puristaen hän tunsi, kuinka hänen harjansa halkoi tuulta, kuinka ohi viuhuvat oksat raapaisivat olkapäitä ja kuinka syke peitti kaiken alleen. Satojen jalkaparien ryminä kaikui metsämaastossa hänen takanaan.
Guardian ei ollut enää tilanteen hallinnassa. Joku muu oli ottanut ohjat. Metsässä juoksi jälleen sama nuorukainen, joka oli pinkonut pakoon vuosia sitten kylmällä aavikolla vasen silmäkuoppa verta valuen.
Nilkka oli lähteä sijoiltaan, kun Guardian kompastui marjapensaan alta ylös puskevaan juureen. Hän ehti olla rinnuksillaan vain sekunteja ennen kuin ponkaisi ylös ja jatkoi juoksemista. Hän juoksi niin kauan, että unohti, kuinka pitkälle oli juossut. Aamuyö alkoi jo kuoriutua pois aamun alta.
Enki oli poissa. Troopperin osasto oli poissa. Tongun osasto oli poissa. Ainoa jatkosuunnitelma oli juosta.
Hyönteismarssin äänet jyräsivät metsää takaa ja ympäriltä. Guardian juoksi kunnes saapui samalle soiselle aukealle, jolle piru oli heidät pysäyttänyt. Samalle, jolla Gee oli nähnyt Miekkapirun ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hengitys vihloen hän mätkähti polvilleen ja otti maan mullan kämmenillään vastaan. Vartija-kivääri putosi hänen olaltaan ja kolahti piippu edellä maahan.
Ja kun skakdi nosti katsettaan, hän näki märässä suomaassa metrien päässä vielä pienen vetisen haudan. Joko se, mikä sinne hitaasti upposi, oli jo syvällä maan mudassa, tai sitten joku oli jo kantanut sen pois.
Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa kuoppaa, jonka suohon hitaasti uponnut ruumis oli jälkeensä jättänyt. Raastavan käheällä äänellä hän alkoi puhua tyhjälle metsälle.
”Roqce”, hän yski. ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Guardian nousi vaivalloisesti seisomaan hengittäen raskaasti.
”Roqce… Zakran… Darkkis…” hän toisti, ja yskäisi vihlovasti, ”… Pordok… Erys.”
Guardian otti huojuvia askelia kohti painaumaa suomaastossa. Hänen kätensä hakeutui ottamaan tukea viereisestä männystä.
”Roqce”, hän pakotti ulos, ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Koko Guardianin paino laskeutui mäntyä vasten. Kun hän yritti rauhoittaa hengityksensä, pyörivät tapahtumat hänen silmiensä edessä toistuvina kaikuina.
Hän näki yhä ilmassa sätkivät pienet jänteikkäät jalat. Epätoivoisesti punaisen aavekouran puristusta vastaan tappelevat kädet. Kohoilevan rintakehän, ja kultaisen Hahnah-ravun muodon kimaltelevan siitä. Henkeään haukkovan Faxonin. Sen silmien eteen keikahtaneen poliisikypärän.
Löysänä matoralaisen kehon takana roikkuvan sinisen viitan, ja yhtä löysiksi valahtavat pikku raajat.
Guardianin sormet puristuivat nyrkkiin männynrunkoa vasten. Ja sitten, kuin ilman hänen erillistä käskyään, alkoi nyrkki takoa kaarnaa.
Nimet rytmittivät lyöntejä.
Männynrungon siluetin pienimmät oksat näyttivät kuin muodostavan sarvipäisen naamion. Saman naamion, jota Guardian oli tähdännyt ikuisuudelta tuntuvan hetken sormi liipaisimella.
”Roqce.”
Lyönti toisensa jälkeen sai kaarnan raapiutumaan irti. Lopulta yhdellä lyönnillä männynrunko alkoi vuotaa verta.
”Zakran.”
Puu vapisi joka iskulla. Guardian tunsi, kuinka hänen kätensä tahti koveni. Sininen iho alkoi kääriytyä rullalle rystysten kohdalta, ja punaoranssi veresliha leimasi osumakohtaa.
”Darkkis.”
Kipu riipi pitkin hänen koko käsivarttaan, mutta hän ei lopettanut.
”PORDOK!”
Latva vapisi. Veripisarat valuivat puunsyitä pitkin.
”ERYS!”
Skakdi karjui villipedon lailla öisessä metsässä. Viimeinen lyönti kulki koko raastavan tuskallisella voimallaan hänen käsivarttaan pitkin rusahtaen aina hänen olkapäähänsä asti.
Guardian huusi raivoisasti ja romahti jälleen polvilleen kosteaan metsämaahan. Kasvot suota vasten hän päästi ulos vielä yhden, pienen ja kuihtuneen sanan:
Aavikolla taivalsi valon soturi vailla määränpäätään.
Ei ollut varjoa tai pahuutta mitä vastaan taistella.
Oli vain valon tuoma tyhjyys.
Erämaata ei erottanut taivaasta, koska taivaalla ei ollut taivaankappaleita.
Kunnes sinne syttyi musta tähti, jota alkoi kiertää musta kappale. Niitä seurasivat punainen tähti ja sininen kappale, joka hajosi kuuteen osaan. Osat alkoivat kiertää toisiaan kuin tanssissa.
Majakka katsahti taivaalle. Mustan auringon ja kuun pimeys laskeutui aavikolle. Kaikkeudessa oli vain sininen kappale, punainen kappale ja valon majakka tuomassa värejään kaiken syövään pimeyteen. Pimeys pyrki dominoimaan ja ajamaan tähdet törmäyskurssille toistensa kanssa. Syntyi violettia valoa, jonka keilaan majakka joutui.
Sininen ja punainen taistelivat hänestä, mutta kumpikaan ei ollut vahvempi toista. Ne toimivat yhdessä hänen tapauksessaan. Syntyi violetti kun kumpikin oli harmoniassa.
“Mitä minun pitää tehdä?” majakka huusi violettiin valoon. Kukaan ei kuitenkaan vastannut hänelle moneen hetkeen. Pimeys ja varjo hiipivät ympäri suola-aavikon kuin saalistajat saaliin perässä. Ne olivat olemassa valon soturia varten. Tämän vastavoima, koska ilman kumpaakaan ei ollut olemassa ei-mitään.
Jostain nousi taivaalle kultainen valo, joka valaisi hetken ajan maailmaa. Se poisti maailman pimeyttä. Toi lämpöä tähän kylmään erämaahan. Karkotti tuntemattoman pelkoa soturin sydämestä.
Kultainen valo ei ehtinyt tehdä paljoakaan kunnes elohopeainen hyökyaalto nousi taivaanrannan yli ja alkoi uhmata jopa taivaanrannan kappaleita, kuuta, aurinkoa ja tämän tähtiä, sinistä ja punaista. Se uhmasi voimia, joita sen ei olisi pitänyt ja peitti alleen kultaisen uuden kappaleen. Myrkyllinen meri vei valon syleilyynsä.
Neste saavutti myös soturin, joka yritti paeta myrkkyä, muttei voinut. Se hukutti hänet alleen, hukutti ja pusersi syleilyynsä. Imi valon ja lämmön. Myrkky vaikutti huumaavasti ja syövyttävästi. Soturi voi pahoin. Koko meri tuntui tiivistyvän sotilaan ympärille kuin eräänlaiseksi silkkikoteloksi, kotelokopaksi.
Majakan valo oli käärittynä silkkikoteloon eikä tämä nähnyt meren poistaneen hiekka-aavikon, jolloin shakkikuviointi paljastui kaiken takaa. Soturilla tosin oli suurempiakin huolia kun toukka alkoi koteloitua ja kotelovaiheessa hän muodostuisi uudestaan.
Toa alkoi sulaa kotelossaan. Hän muuttui tietoiseksi nesteeksi, kuin hengeksi tai aaveeksi. Kotelon ulkopuolella kotelokoppa suojeli uudelleenmuodostuvaa soturia kaikkeudelta. Hänestä kasvaisi jotain suurta, jotain kaunista jos mitään pahaa ei tapahtuisi. Edes elohopea ei voinut vaikuttaa kun se muodosti vain suojaavan kuoren hänelle.
Kotelokopan sisällä kaikki oli hyvin. Soturi uinui syvää untaan ja odotti vapautumistaan, muodonmuutostaan joksikin muuksi. Hän näki unta muista maailmoista, lämmöstä ja valosta. Majakka tunsi myös kasvavansa ja järjestäytyvänsä uudelleen.
Mutta jokin häiritsi hänen untaan, hänen kasvamistaan.
Jokin iso ja myrkyllinen.
Jättiläismäinen pistiäinen oli löytänyt kotelokopan shakkilaudalta. Loispistiäinen oli valkomusta ja sen kuunsirppiä muistuttavat tuntosarvet tunnustelivat hopeista silkkikoteloa. Se oli löytänyt saaliin, johon se munisi munansa. Munintaa varten sillä oli myrkyllinen ja pitkä munanasetin, jolla se poraisi kovankin aineen läpi saadakseen jälkikasvunsa isäntänsä sisään.
Pistiäinen leikkasi leuoillaan ja pistimellään, sekä kynsikkäillä raajoillaan kotelokoppaa. Hopeista silkkiä lensi ympäriinsä ja varisi pitkin shakkilautaa kun loispistiäinen teki työtään. Sen myrkynvihreät siivet kimmelsivät sinisen ja punaisen valossa.
Naaras puri koteloa leuoillaan ja vei hiukan soturia mennessään. Sen jälkeen se iski munan asettimensa koteloon ja pumppasi siihen pienen mustan munasensa. Sen työ olisi tehty ja se antaisi jälkikasvunsa kehittyä uuden isäntänsä sisällä ennen kuin olisi aika kuoriutua.
Jokin oli häirinnyt metamorfoosia. Jotain vierasta oli mennyt soturin sisään ja jotain oli myös poistettu. Unet muuttuivat painajaismaisiksi ja vieraiksi. Varjoa oli pesiytynyt sisälle valoon.
Loinen alkoi jäytää uutta isäntäänsä. Häiritä tämän kehitystä kauniiksi perhoseksi. Se alkoi elää omaa elämäänsä. Imeä hänen elinvoimiaan, mutta piti silti tämän hengissä.
Jonkin ajan kuluttua ja lukuisten painajaisten jälkeen oli soturin aika kuoriutua unestaan. Musta aurinko ja tämän musta kuu paistoivat mustaa valoaan kotelokopan riekaleisiin, joissa tapahtui lopullinen muodonvaihdos. Sininen ja punainen loivat katseensa tähän tapahtumaan, tapahtumaan joka mullistaisi maailman kulkua. Kotelo alkoi hohtaa vihreää, myrkyllistä valoaan kun sen sisältä alkoi työntyä esiin musta yöperhonen, kiitäjä.
Kiitäjä rimpuili itsensä vapaaksi kotelosta. Hän oli kehittynyt valmiiksi, täysikasvuiseksi vaikka jotain vierasta olikin hänen sisällään. Suoristaessaan siipiään pumppaamallaan verellä yöperhosen kellertävät siivet ja vartalo paljastuivat. Majakasta oli tullut pääkallokiitäjä, yöperhonen. Kestäisi vielä hetken ennen kuin hän olisi vapaa lentämään pois tästä paikasta.
Perhosen sydän pumppasi kiivaasti verta tämän siipien suoniin. Siivet suoristuivat ja kovettuivat. Kiitäjä värisytti siipiensä lihaksia voimakkaasti ja suurin nopeuksin. Oli aika lähteä lentoon. Paholaisen shakkilauta jäisi pian hänen taakseen.
Mutta jotain meni vikaan ja perhonen halkesi keskeltä. Jotain hopeista, mekaanista ja väärää syntyi hänen sisällään. Neliraajainen hyönteinen oli päässyt vapaaksi, kasvanut hänen sisällään.
Kehotus: Herää
Umbra avasi silmänsä. Sähkösokki osui hänen hermoonsa. Meni hetki ennen kuin valon toa sai näkökykynsä takaisin ja pääsi takaisin maan pinnalle. Murjottu majakka oli laitettu kiinni metalliketjuilla x-asentoon. Jokaiseen raajaan oli laitettu kiinni yksi ketju, jossa oli asioita, jotka estivät elementaalivoimien käyttöä. Ei sillä, että niiden käyttöä olisi tarvinnut pelätä. Lopen uupunut valottu oli käyttänyt voimansa loppuun Legendojen kaupungissa.
“Muistatko minut, Umbra?” viehkeä ääni sanoi. Ääni oli kahlitulle etäisesti tuttu. Valon toan näkö alkoi palautua ja hän erotti jo naisen ääriviivat. Tummansininen rurumainen naamio kuului sinivalkomustalle naiselle.
“Sheelika?” Umbra viimein sanoi hiljaa. Hän muisti salaman toan kauan sitten käydystä oikeudenkäynnistä Bio-Klaanissa. Nainen oli ollut syytettynä murhista klaanissa ja hänet oltiin karkoitettu järjestöstä ikiajoiksi.
“Muistat nimeni, suuri päämoderaattori”, nainen vastasi pehmeästi. Hänen naamionsa hohti kelmeää valoaan kun tämä puhui. Suostuttelu vaikutti valon toan alitajuntaan tämä huomaamatta.
“Mitä oikein tahdot, petturi?” Umbra tiuskaisi. Hän oli päässyt hetkeksi eroon kredipselleenin vaikutuksesta. Ritarikunnalta opitut mielensuojaukset toimivat aika-ajoin, tosin mielimuurit olivat viime aikoina murtuneet niin monella tapaa, että vain osia niistä oli jäljellä.
Nainen ei vastannut. Hän vain katseli Mestarinsa uutta osaa kokoelmassa. Avrahk Feterrat olivat vihdoin onnistuneet tuomaan Av-Toan Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n luokse. Ja vielä hyvässä paketissa. Operaatio oli ollut menestys, vaikka Metru Nuin kaupunki olikin kärsinyt suunnatonta vahinkoa terrori-iskussa. Ko-Metrun kristallitornit olivat palaneet attentaatissa, jossa oli ollut mukana suuri joukko eri osapuolia. Myös Feterrat.
“Tapoit Darkkiksen!” sammunut majakka sai huudettua. “Tapoit veljeni! Ystäväni!” oli kulunut vuosia siitä kun mustapunainen moderaattori oli kuollut, mutta asiat tulivat Umbran mieleen kohdatessaan tämän julman naisen. Toa oli jo ehtinyt antaa ystävänsä kuoleman olla, mutta ei voinut enää mitään sille kun asiasta muistutti hänen edessään oleva henkilö.
Tunnekuohu ei kuulunut Sheelikan ja Mestarin suunnitelmiin. Piti lisätä lisää kredipselleeniä toan verenkiertoon tai elimistöön. Kunhan se vaikuttaisi ja toa saataisiin tottelevaiseksi, kuin Energiahurtaksi, joka tottelee isäntäänsä.
“Uinu uinu valon lapsi. Näe kauniita unia Universumin sydämestä”, Sheelika sanoi lempeästi ja tuikkasi ruiskun puhdasta kredipselleeniä toan hauiksen verisuoneen. Maailma alkoi pyöriä, väreillä ja sekaantua oudoksi kasaksi värejä. Kaikki muuttui kun unimaailma sekoittui todelliseen maailmaan. Maailmoja ei enää erottanut toisistaan. Ne olivat yhtä.
Codrex. Universumin ydin oli jokaisen valon kansalaisen salattu synnyinmaa. Kyseinen jättiläismäinen metallikupoli levittäytyi valon soturin alapuolella kun tämä katseli sitä stalaktiitin päältä. Hän ei ollut kuitenkaan yksin. Hänen olkapäällään oli musta korppi ja hänen vierellään oli violetti pikkumies.
“Maailman sydämen valo polttaa herkkiä silmiäni”, pikkumies sanoi. Hän piteli kolmisormisella kädellään miekkaansa, mustasta teräksestä tehtyä asetta, joka oli ollut hänen apurinsa jo jonkin aikaa.
Soturi katsahti alas toveriinsa. “Miksi olemme yksi ja sama, sitä en voi käsittää? Sinä olet jalo, puolustat heikkoja etkä petä ystäviäsi. Taistelet zyglakeja ja feterroja vastaan, etkä anna minkään tulla sinun ja ystäviesi välille. Olen täysi vastavoimasi. Olen heikko ja petin ystäväni. Petin Matoron. Petin Guardianin. Petin Manun. Ja Tawan. Kaikki.”
“Kraa”, olkapään korppi sai sanottua. Se hyppeli olkapäällä mielensä mukaan. Korpilla ei ollut vielä sanottavaa asioihin.
“Me olemme jostain syystä sama olemus, mutten tiedä miksi. Miksi me kolme olemme yksi. Jokin palanen tästä nyt puuttuu, siitä olen varma. Älä vaivu epätoivoon, sotilas. Olet kohdannut suuria vihollisia matkasi varrella ja tullut voitokkaana esiin. Kohtasit ilkeän Svarlen, petturimaisen Sarajin sekä väkivaltaisen Metorakkin. Taistelit Feterroja ja Kromideja vastaan lentävässä laivassa sekä kohtasit Hulluuden mielisairaalassa Nukketeatterin ja joukon ammattitappajia. Kovin moni ei olisi selvinnyt näin monesta koitoksesta hengissä, veljeni.”
Sanat rohkaisivat soturia, joka tunsi itsensä epäonnistuneen. Soturi oli antanut varjoilleen vallan ja tästä oli merkkinä hänen olkapäällään hyppivä korppimainen Kraa.
Karda Nui oli heidän kaunis kotinsa. Meripihkaa hohtava maailma oli kultaisen kansan salattu koti ajalta ennen aikaa. Lämpö ja positiivisuus täytti jokaisen kansalaisen sydämet tässä maailman sydämessä, jota johti kaunis ja oikeamielinen Tren Krom, kaikkinäkevä silmä.
“Tämä oli kotimme kauan sitten”, Kraa lopetti hiljaisuuden kolmikon välillä. Muut nyökkäsivät hiljaa linnun sanoille. Musta olento tuntui olevan aivan väärässä paikassa. Ei sydämessä ollut paikkaa synkille ja viheliäisille varjoille. Vai oliko?
“Mistä tiedät?” kultainen soturi kysyi mustalta linnulta. Violetti pikkumies näytti hänkin perin kysyväiseltä.
“Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Me kaikki tiedämme jotain, mitä muut ovat unohtaneet”, Kraa raakkui. Se lenteli kaaressa kaksikon yllä.
Kraan sanat olivat kryptisiä. Mitä lintu oikein tarkoitti?
“Liika tieto lisää tuskaa”, korppi raakkui. Se oli ainoa rahi koko Keskuksessa, vai oliko se edes Rahi? Hordika? Loinen? Varjon olemus? Mikä se oikein oli? Ajatus, joka halusi olla jotain todellista?
“Puhut liian arvoituksin, veli”, toa viimein sanoi. Pikkumies oli taas hiljaa. Tuntui kun hän olisi ollut kolmikosta se ulkopuolisin. Mitä hän oikein edes teki täällä Lämmön ja Valon kodissa?
“Ja hän puhuu meistä vähiten. Hän, joka tietää eniten, mutta on unohtanut. Unohtanut Kohtalonsa!” Kraa huusi ja lehahti pikkumiehen Pakarille. Korppi seisoi mustan naamion ohimolla.
“Pois päältäni, Kraa”, pikkumies sanoi ja hätisteli lintua pois. Lintu hyppäsi pois ylisuuren matoranin tieltä.
“Toinen ulottuvuus! Uskotko itsekään mitä höpötät. Arkkimakuta ja elementtikivet! Älä valehtele. Kukaan ei usko toisiin ulottuvuuksiin. Olet jotain muuta, jotain kieroa. Sinun on pakko kertoa. Pakko muistaa!” Kraa raakkui violetille kääpiölle.
Violetti painovoiman ja valon hallitsija oli hämillään. Oliko koko Flygel-reissu ollut turhaa tai mikä oli sen oudon tykin funktio? Oliko Kraan jutuissa mitään perää vai puhuiko lintu vain palturia. Muunneltua ja kieroa totuuttaan.
“Et ole edes matoran! Hanki oma ruumiisi!” mielikorppi raakkui.
Hän päätti olla vaiti. Hän ei vielä tiennyt menneisyyttään. Ei tiennyt oikeaa menneisyyttään. Jostain sekin pitäisi selvittää.
“Kraa. Herää, kulta”
Uni loppui.
Valon toa oli yhä samassa tilassa naisen kanssa.
“Oliko unesi ikävä? Näitkö universumin ytimen?” nainen kysyi lempeästi. Sheelika tiesi hiukan liikaa Umbran näystä. Se ei vaikuttanut kauhean kivalta. Nainen oli todella epäilyttävä. Miksi klaanin petturi, karkotettu, oli täällä?
“Olit vankimme, mutta pakenit liskojen yössä”, valon toa sanoi hiljaa. Zyglakien epätoivoinen itsemurhayritys oli ollut klaanin moderaattoreille ikävä tapahtuma. Make oli osoittanut urheutensa ja zyglakeista oli mudostunut jotain todella hirvittävää sekä yököttävää.
“Mestarini vapautti minut kun Guechex joukkoineen hyökkäsi linnoitukseenne”, nainen vastasi. Hänen äänensävynsä muuttui hetkessä kylmemmäksi. “Se zyglakin typerys luuli, että auttaisimme häntä voittamaan klaaninne. Lohikäärmepoikanne väliintulo hidasti vain Mestarin suunnitelmaa”, varjoihin pukeutunut nainen sanoi.
“Miksi hyökkäsitte Klaaniin? Oliko se kosto vai mikä?” Umbra tivahti. Toan teki mieli sylkäistä, mutta hän hillitsi itsensä. Nainen ei ansainnut edes sitä. “Olit yksi meistä ja menit pettämään klaanin. Valoit oman kohtalosi”.
“Olet soma kun olet vihainen, moderaattori”, Sheelika ei kiinnittänyt huomiota av-toan sanoihin. “Mestarini tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua!”
Umbra ei viitsinyt vastata. Epäilyttävä nainen ja tämän mystinen Mestari Z.M.A olivat klaanin vihollisia ja heille ei saisi antaa mitään. Tällä hetkellä moderaattorista tuntui, että hän olisi mieluummin Geen möykytettävänä kuin oudon äijän tukikohdassa.
Jopa Kapura olisi mukavampaa seuraa kuin Sheelika. Matoroa moderaattori ei halunnut edes ajatella. Nimda oli todennäköisesti syönyt jään soturin.
Hän ottaisi mieluiten turpaan jopa Samolilta kuin olisi täällä (vaikka Samol olikin kelpo kaveri).
Kredipselleeni alkoi taas vaikuttaa valon toan suonissa. Hänen maailmansa alkoi kieppua ympäri kuin karusellissa. Sheelika alkoi monistua hänen silmissään. “Näe kauniita unia Kohtalon prinssi”, vo-toan ääni kaikui.
“Kraa, kraa kraa”, kaikui kaikkeudessa.
“Petturi, petturi petturi”, kuului joka puolella.
Hän oli Bioklaanissa ystäviensä ympärillä.
Salissa, jossa Sheelika oli tuomittu vuosia sitten karkoitetuksi.
Guardian oli tuomaroimassa oikeudenkäyntiä, koska hän oli toiminut Pimeyden metsästäjissä Tuomarina. Valamiehinä toimivat ainakin Make, Same, Bladis, Suga, Paaco ja Tongu. Oli outoa nähdä niin erikoinen porukka ahdettuna samaan aitioon kun otti huomioon minkälainen kolossi Tongukin oli. Suga oli pukeutunut parhaaseen turkisviittaansa, Samella oli uudenkarhea otsanauha ja Make oli harjannut hampaansa. Paaco näytti siltä kuin olisi laittanut mahikiinsa vauhtiraidan (mutta se oli varmaan vain taidokasta naamion käyttöä). Keetongu taas piteli silmällään suurta monokkelia ja oli jostain syystä kasvattanut hienot viikset.
“Umbra. Olette syyllistyneet Bio-klaanin tietojen kavaltamisesta ja yhden klaanilaisen murhasta. Onko teillä mitään sanottavaa asiaan? Lisäksi teidän on nähty veljeilevän petturiehdokkaidemme kanssa, niiden joiden epäilemme päästäneen Syvän naurun klaaniin”, Tuomari luki oikeutta pitäen samalla katsekontaktin valon toassa, sammuneessa majakassa.
”Kraa, kraa kraa” kuului hänen mielensä sopukoilla. Kraa alkoi herätä.
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut tappanut ketään eikä hänelle oltu kerrottu petturietsinnöistä tuon taivaallista. Avdesta, Yö kauhun tappajakoneista tai Nimdastakaan ei oltu hänelle kerrottu juuri mitään. Miksi kaikki salasivat asioita?
“Kunnianarvoisa tuomariadmin Guardian. Tiedän syyllistyneeni Bio-klaanin tietojen väärinkäyttöön ja luovuttamiseen Mata Nuin ritarikunnalle. Olin järjestön alaisena, mutten jäsenenä ja kerroin tietoja ainakin Visokista, Ämkoosta ja Makuta Nuiksi kutsutusta makutasta”, Umbra sanoi totuudenmukaisesti.
“Syyllinen, syyllinen syyllinen” kaikui kuin korpin suusta ympäri yleisön. He kuulostivat ihan Kraalta, mutta eihän Kraata ollut olemassa? Vai oliko? Ainakin se olisi tosi kliseinen juonenkäänne.
Guardian paukutti vasaralla pöytään muutaman kerran ja hiljaisuus laskeutui saliin.
“Myönnätte siis syyllisyytenne vakoiluun vihollisen laskuun. Mutta mitä sanotte syytöksistä petturiehdokkaiden kanssa veljeilystä ja siitä, että tapoitte klaanin jäsenen. Täysin syyttömän jäsenen!”
“En tiedä mitään pettureista. Tiedän vain, että Saraji petti Bioklaanin ja tappoi Creedyn!” Umbra huusi. “Lähdin hänen peräänsä ja tiemme johtivat Legendojen kaupunkiin, jossa Kapuran ja Matoron kanssa yritimme saada Nimdan sirun Aft-Amanan mielisairaalasta!”
“Ja hävititte kaikki sirut? Kaikki kolme sirua?”
“En minä hävittänyt mitään siruja. Kapura ja Matoro niitä hipelöivät”, soturi vastasi ja jätti mainitsematta hänen taistelunsa Svarlea vastaan Mustan Käden tornissa. Se ei olisi auttanut häntä ollenkaan tässä oikeudenkäynnissä.
“Petturirautia ja rikkinäinen jään toa ovat siis vastuussa kaikesta mitä Metru Nuilla tapahtui?” Guardian kysyi. Umbra kuuli ensimmäistä kertaa Kapuran petturuudesta, tai ainakin hän ei ollut ennen ajatellut sitä.
“Minä olin osallisena myös. Kanohini ylikuumentui ja sekosi siellä”, toa vastasi. Hänen naamiossaan oli palamisen merkkejä. Mordus oli ylikuumentunut ja villiintynyt.”Mutta se ei ollut syytäni. Kraa teki sen!” toa osoitti eteensä ilmestynyttä korppia.
“Olen osa sinua. Me olemme yksi”, musta lintu raakkui.
Tuomari hakkasi vasaraansa. Istuntosalissa oli hälinää.
Klaanilaiset lopettivat puheensorinansa kun Tuomari-setä hakkasi vasaraansa.
“Kraa olet sinä. Olet vastuussa omista teoistasi, toa Umbra”, Guardian murahti ja katsoi syyttävästi punaisilla silmillään suoraan moderaattorin sieluun. Kiikarisilmä loimusi kuin täynnä plasmaa.
Istuntosalissa oli hiljaista. Kaikki haukkoivat henkeään. Ei kukaan ollut ennen aikonut teloituttaa klaanilaista, paitsi Sheelika silloin kerran. Mutta Adminin sana oli laki. Skakdin silmät alkoivat hohtaa sulaa plasmaa kuin Akuavo ja Avaku, auringot.
Plasmasuihku osui moderaattoriin ja tämä alkoi palaa kuin tuleen sytytetty öljylähde. Hänen huutonsa kaikuivat salissa ja hänen lihansa paloi. Liha suli ja paloi. Moderaattori kirkui tuskasta. Tuomari oli puhunut.
Ja moderaattorin valo sammui.
Majakka avasi silmiään. Nainen oli hänen edessään yhä. Kauniina, tappavana ja vaarallisena. Musta ja tummansininen dominoivat hänen muuten valkeaa ulkoasuaan. Viettelevä nainen oli hänen vihollisensa, sen Umbra piti mielessään. Mutta hän oli niin kaunis ja niin mystinen? Sitä hän oli. Ei hän Sheelikasta mitään tiennyt kuin tämän petturuuden ja huhupuheet yhteydestä toa Tawaan, klaanin adminiin.
“Rimpuilusi näytti siltä kuin olisit nähnyt painajaista”, pehmeä naisen ääni kertoi. Äänessä oli jotain todella sensuellia ja ilma tuntui väreilevän naisen puhuessa. Nainen piti toisella kädellä isoa hattuaan. “Katso mitä Mestarini antoi minulle. Mitä pidät, pukeeko se minua?” nainen väänsi kasvoilleen myrkyllisen hymyn, joka kätki alleen kieroja taka-ajatuksia.
Umbra yritti palauttaa itseään maan pinnalle. Huumehöyryt eivät olleet vielä täysin kaikonneet ja ne vääristivät valon toan näkemää maailmaa. Tuntui kuin kaikki olisi vielä utuista valon ja varjon tanssia, jossa ääriviivat leikittelivät toisillaan. Nainen tuntui mielenkiintoiselta, suorastaan vastustamattomalta, mutta se oli ansa. Tietenkin se oli ansa.
“Hattusi on oikein sievä, petturi”, moderaattori sai sanottua. Hän halveksui naista, vaikka hänessä tapahtuikin ristiriitaisia ajatuksia. Jokin veti toaa puoleensa kuin magneetti tässä naisessa. Oliko se hänen violetti silmämeikkinsä tai tummat huulensa? Vai se, että toa oli kietoutunut kiehtoviin varjoihin, varjoihin, jotka olivat Kraan turva, pesä.
“Kiitos kohteliaisuudesta, valon ja varjon herra”, nainen hihitti. Tämän ääni ja olemus oli todella huumaavaa kahlitulle toalle. Toa ei voinut pitää katsettaan poissa vakoojasta, vaikka halusikin. Korppikin oli mykistynyt Sheelikan olemuksesta, vaikka sekin tiesi jossain linnunaivojensa sisällä kaiken olevan virhe. Suuri virhe.
“Mitä haluat minusta?” moderaattori sai vihdoin sanottua. Oli kuin nainen olisi hypnotisoinut hänet ja hän olisi päässyt hetkeksi vapaaksi tämän piikkikoron alta.
“Haluan tutustua sinuun syvemmin, tietää sinusta kaiken, kulta”, Sheelika vastasi ja nuoli huuliaan. Tämän valkoinen, mustalla maalatulla kynnellä koristeltu sormi meni pitkin valon toan vartaloa kuin käärme. Kosketus sai varjon ritarin värähtämään. Niin outo tunne.
Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Umbran mielen. Hänen sydänvalonsa alkoi välkkyä kiihkeämmin. Ehkä se oli kredipselleenin vika? Tai tämän mystisen naisen.
“Tunnut pitävän ajatuksesta, vaikka et halua myöntää sitä”, Sheelika naurahti. Hänen hattunsa oli tämän vaaleilla kutreilla. Vaaleilla kuin luu ja talvi. Kuin mielikuvitusmaailman suola-aavikko, jonka elohopea pyyhki pois.
Toa ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos olisi vapaa. Ottaisiko hän naisen syleilyynsä ja suutelisi tätä kiihkeästi vai sivaltaisiko soturi tätä miekallaan? Hän oli nyt täysin naisen vallassa. Täysin tämän köydessä.
“Mieleni on hajalla, nainen. Olen menettänyt parhaan ystäväni, pettänyt järjestöt joita palvon ja rikkonut periaatteeni, sekä Mata Nuin hyveet. Raastat minut kappaleiksi viehkeydelläsi”, toa sai sanottua. Nurukan, Deleva, Matoro ja Kapura. Hän tuskin näkisi heitä enää koskaan.
“Nyt sinulla on vain minut, valon ja varjon taitaja”, naisen herkulliset huulet kertoivat. Tummanpuhuvat huulet, joita moderaattori halusi koskea, mutta hän oli kahleissa. Vain kahleet erottivat hänet kalleimmastaan.
Tuntui kuin pienet kipinät lentelisivät ilmassa kaksikon välillä. Varjot pyrkivät sulautumaan toisiinsa, sulautumaan yhdeksi. Olemaan luonnonvoima, voima ajalta ennen aikaa. Olemaan yhtä. Aina ja ikuisesti varjot halusivat toistensa luokseen.
“Irrota minut kahleistani niin me voimme olla yhdessä. Unohda Mestarisi”, valon toa sanoi silmät tuikkien. Hänen vatsassaan tuntui lentävän joukko pääkallokiitäjiä. Toa kiemurteli kahleissaan kuin sähkösokkeja saanut käärme, vaikka hän roikkuikin niissä x-asennossa.
“Olet soma kun rimpuilet”, nainen kertoi ja iski pitkäripsistä silmäänsä. Oli kuin pieni salama olisi silloin iskenyt kipinää.
“Olet klaanin vihollisista kyllä parhaimman näköinen”, Umbra sai sanottua, muttei voinut uskoa mitä sanoi. Oli kuin hänen päänsä sanasuodattimet olisivat kadonneet kuin Delevalla.
“Oi. Olet kyllä komeimpia kohteitamme mitä etsimme. Olet lihaksikas ja miehekäs, toisin kuin se hattua ja huivia käyttävä virkaveljesi”, Sheelika naurahti. Pieni hymynkare kävi tämän tummansinisillä kasvoilla.
“Domek?” Umbra sai kysyttyä. Mitä tekemistä Domekilla oli tämän koko jupakan kanssa?
“Ystäväsi on nähty viimeksi Zakazilla, mutta olet meille paljon parempi yksilö kuin hän. Olet parempi minulle”, Sheelika kertoi. Nainen kiusoitteli Umbraa, mutta tuntui puhuvan myös totta.
“En tiedä miten Domek liittyy mihinkään tai mitä te hänelle olette suunnitelleet, mutta en pidä siitä”, Umbra kertoi totuudenmukaisesti. Hänen katseensa oli yhä naulittuna tässä naisessa, joka oli turhan lähellä moderaattorin mukavuusalueen sisäpuolella. Naisen lämpö ja sähkö tuntuivat väreilevän heidän välissään.
“Mestari ei kerro suunnitelmiaan kellekään. Hän on siksi Mestari”, Sheelika nauroi.
“Et vastaa minulle mitään. Kätkeydyt vain houkutteleviin varjoihisi, musta orkkidea”, varjoihin itsekin kätkeytyvä toa kertoi. “Varjoihin, jotka tunnen myös itse kodikseni”.
“Kaunis lempinimi, ´musta orkidea´, yökiitäjä”, Sheelika vastasi ja laittoi sormensa huulilleen. Huulille, joita moderaattori himoitsi, hamusi. Kuin kiitäjä makeaa mettä.
Moderaattori tuntui taas pyörivän kuin toukka, joka pelottaa saalistajiaan pois. Nainen raastoi häntä, leikitteli hänellä. Kuin saaliin ja saalistajan leikki. Nainen oli niin lähellä ja niin kaukana.
“Haluan sinua, Sheelika”, moderaattori vihdoin sanoi. “Haluan sinut syleilyyni ja koskettaa huuliasi. En halua mitään muuta kuin sinua”. Hän meinasi pakahtua tästä sähköisyydestä, tästä alkuvoimaisesta himosta. Hän halusi jonkun lähelleen, jonkun joka ymmärtäisi häntä, pitäisi kädestä ja antaisi palan taivasta tässä varjojen valtakunnassa.
Sheelika meni ihan lähelle moderaattoria. Orkideoilta tuoksuva parfyymi leijui miehen sieraimiin. Naisen hengitys tuntui lämpimänä ja kosteana, sekä kiihtyneenä Umbran rintakehällä. Varjonaisen sydänvalon vilkkuminen alkoi synkronoitua valomiehen sykkeen kanssa.
He olivat lähekkäin.
Mies ja nainen.
Ja nainen kääntyi miehen puoleen suudellakseen tätä.
Pehmeät huulet painautuivat miehen lohkeilleille huulille. Ne maistuivat mustaherukalta ja olivat lämpimät toisin kuin ulkokuoresta olettaisi. Umbra tunsi olevansa tulessa, mutta se tuntui hyvältä. Kuin perhosparvi olisi nostanut hänet ilmaan. Majakka hänen sisällään paloi kuin myrskylyhty.
Kraa ei sanonut mitään. Mielimaailman avaruudessa komeetat räjähtelivät sateenkaarien väreissä.
Suola-aavikon siniset sirut kerääntyivät yhteen ja hajosivat uudestaan punaisen tähden vahtiessa aurinkoa ja kuuta, kaikkeutta.
Suudelma kesti pitkään ja roikkuva mies sekä tässä kiinni oleva nainen tunsivat hetken kestävän ikuisuuden.
Varjot tanssivat kaksikon ympärillä alkukantaisesti.
Ne pyrkivät piilottamaan heidät muulta maailmalta.
Mutta maailmalla oli silmiä ja korvia kaikkialla.
Ja yhdet niistä kuuluivat Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:lle.
Lauma Fusa-kenguruita aterioi yhä tuulisella nummella kauniissa syksyisen aamuhämärän valaistuksessa. Välillä ne hyppelehtivät sinne tänne ajattelematta asiaa sen kummemmin. Asiat eivät olleet lainkaan hullummin; Se kamala melukin oli loppunut aikoja sitten slurp-äänen saattelemana. Ei sillä, kenguruiden pussesista ojennetut kuulokkeet olivat suojanneet pussieläinten korvia po-musiikin rajulta rakkaudelta.
Erään fusan etutaskusta työntyi esiin pieni ja vihreä käsi, joka piteli pussista törröttävää kaukoputkea. Okulaari oli suunnattu pohjoiselle taivaalle. Pian myös pieni lautasantenni työnnettiin ulos.
“#Kssh#Viittätoista marakassia on kappalaisen ravistettava! Miten se kohina katosikaan?#Ksssh#”
“Vasen nappi, tälläkin kertaa. Nui-Kamelin selän katkaisi kahdeksanraajainen syväläisparoni”
“Aa, just. Ken katselee kuilua, on hänen varmistettava, ettei silmälasit tipahda.”
“Mieluummin siika säkissä kuin kymmenen oksalla. Ok?”
“Jes. No niin. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Maja-Pää? Koodinimet Sininen Python, Kermakakku ja Koli-Pää ovat päässeet asemiin. Avaan pian yhteyden. Jäärät 7-9 harhautettu, sirkkarykmentti hajallaan. Lossimies on jo matkalla.”
“…Maja-Pää kuuntelee. Koodinimille Sininen Python, Kermakakku ja Koli-pää lupa edetä annettu. Mites operaatio Vu-”
“Shh! Linja ei ole vieläkään satavarma! Mutta okei: Kauan eläköön Suurkylä!”
Virstan pari pohjoiseen
Puistikossa rapisi. Kiven kova musiikki oli kovin kiva harhautus, mutta kiirettä kolmikolla oli silti pitänyt. Nyt Sininen Python, Kermakakku ja Koli-Pää keräsivät voimiaan pienen pienen metsäpläntin piilossa, Nui-Koron nummimaaston keskellä.
”Okei”, vakava ääni keskeytti lepohetken. ”Raportoidaan… Pussipiruille? Piru kolmoselle? että asemissa ollaan.”
Iniko rapsutti päätään ja lisäsi: ”Oliko se Pussipiru kolmonen?”
Syvempää tietoutta salanimistön hienouksista ei näyttänyt olevan Kermakakulla tahi Koli-Päälläkään, joten Iniko tyytyi Pussipiru kolmoseen.
“#Kssh#Okei… Tässä “Sininen Python”. Kuuleeko Pussipiru, ilmeisesti kolme?#Ksssh#”
“Hei, sinun kuuluu sanoa tunnuslause!”
“#Kssh#Ai niin se… Tuota noin, minulla oli se täällä jossain… ‘En pidä kullanvärisistä Maraka-hamstereista ja olen ylpeä siitä.’ Ok? Ja miten tämä kohina oikein katoaa?#Kssh#”
Kermakakku ja Koli-Pää kuuntelivat lausetta kummissaan. Kermakakku pyöritteli silmiään. Hän toivoi sydämessään, että olisi saanut olla Sininen Python.
“Vasen namiska, ne sanovat. Kolmanne kerran jälkeen paronin pössypulisongit pamahtivat!”
“Joo, oikein meni. No niin. Sininen Python” – äänessä oli huomattavissa ylpeyden viipale – “Koli-Pää ja Kermakakku asemissa. Olemme suojassa katseilta. Mitäs nyt? Kuuleeko Pussipiru kolme”
“Pussipiru neljä eikä kolme!”
“Aivan juuri, Pussipiru neljä.”
Koli-Pää kaivoi repustaan tonkan inkivääriolutta ja otti huikan. Hän tarjosi sitä Kermakakulle, joka pudisti päätään. Kakulla oli oma viini mukana. Ei tosin sellainen juotava.
“Pussipiru neljä kuuntelee. Edetkää pohjoiseen. Näette sen kyllä kun pääsette lähelle. Pussipiru neljä kuittaa.”
Iniko työnsi radiopuhelimen takaisin reppuun. Normaalisti he olisivat tietenkin olleet suoraan yhteydessä Paacoon. Nyt välissä oli kuitenkin russakoiden valloittama Nui-Koro, jonka häirintälaitteet estivät kaukopuheluiden tietoliikenteen. Kengurykmentin toimiminen väliasemana oli todettu parhaaksi ratkaisuksi, sillä pussieläinpartisaanit pystyivät samalla hoitamaan paikallistason vahtitehtäviä. Iniko ei ollut varma, oliko musamoderaattorin vai guerillatoranien radiojuonto kummallisempaa, mutta Sinisellä Pythonilla ei ollut asiaan valittamisen varaa. Olihan se ihan positiivista, että Nui-Koron alue hoidettiin entisten paikallisten voimin.
Kun raportaatiotyö oli pois alta, sai sankartrio salainen keskittyä itse tiedusteluun. Huhu kertoi hirveydestä pohjoisessa, ja jos pikkulintujen liverrysten totuusatribuutti olisi yhdenmukainen heidän havaintojensa kanssa, edessä olisi kultainen mahdollisuus.
(Ei hamsterinkultainen.)
Iniko nappasi peitsensä puuta vasten lepäämästä ja viittoi kahta muuta mukaansa. Esi-isien muinainen nuija nousi Koli-Pään matkaan – Kermakakun pitkäjousi lepäsi turvallisesti omistajansa harteilla. Steltiläisen mytologian Amorannin hengessä punakärkiset nuolet lepäsivät viinessään.
Torakka ja kuolema tekevät söpön parin.
Metsikkö oli sangen piskuinen, ja kolmikko askelsi sen pohjoisrajalle alta aikayksikön. Aamuyön hämärässä kompasteleminen hidasti toimintaa hieman. Sininen Python oli oikeasti musta, joten Iniko uskaltautui lähimmäs metsän laitaa. Hän painautui tummaa maata vasten, kaivoi repustaan kiikarit ja tähyili pellon yli. Seuraavan metsän takana todella erottui jotain rautaista ja valtavaa. Iniko viittoi Samolia luokseen.
Koli-Pää ymmärsi eleen ja ryömi likelle paremman koodinimen saanutta klaanilais-toveriaan. Maan Toa ojensi kiviveljelle kiikarit ja osoitti eteenpäin.
”Tuossa suunnassa, puiden katveessa… näetkö?” Iniko kuiskasi.
Hetken tihrustettuaan Samol löysi kohteen.
”Hurm. Mikä hiivatti on tuo härveli?”
Iniko vilkaisi taakseen: Kermakakku piti suunnitellusti vahtia.
”Näyttää torakoiden tankkauspisteeltä, ilmeisesti lentokoneita varten pykätty.”
”Oih! Lentohuoltsikka?” kuului kiusallisen äänekäs huudahdus takaapäin.
”Shh!” Iniko yritti hillitä Kermakakkua. Sininen Python kutsui kuitenkin kolmikon viimeisen jäsenen puiden rajaan. ”Sellainenpa juuri.”
Metallinen, muutaman kerroksen korkuinen torni oli rakenteiltaan raskas ja väreiltään, sikäli kun aamun vasta valjetessa asiasta mitään selvää sai, tummanharmaa ja ruskea. Siitä törrötti kaikkiin ilmansuuntiin eri kokoisia laskeutumisalustoja ja antenneja. Kokoisekseen väkkyräksi siitä säteili yllättävän vähän valoa – ilmeisesti öttiäiset tahtoivat pitää bensa-asemansa salassa. Lentoliikennettäkään ei vielä näkynyt.
”Taukotupa taitaa olla vielä käyttöönvihkimistä vailla” Samol arvioi.
”Hmmm, parhaita hetkiä pinkoa paikalle ja katsoa mikä meno?” Kermakakku kysyi metsän sissioloihin sopimattoman pirteästi. Verrattuna mustaan Inikoon ja ruskeakeltaiseen Samoliin vaaleanpunainen Kermakakku oli melko silmille loikkaava ilmestys. Kuka Toa edes on vaaleanpunainen?
”Olet oikeassa”, Iniko tuumi. ”Menoksi siis!”
Iniko, Samol ja Geetee Tyttötulenhenki perääntyivät metsän siimekseen, valmiina jatkamaan tehtäväänsä.
Huokaus.
Nazorak-imperiumin Ilmavoimien huoltokeskussolmukohdan taukohuoneesta ei saanut edes torakoiden ruokatahnamunkkeja – ainoastaan sinistä mönjää, joka tuntui jäädyttävän aivot. Korpraali 8043 vietti aikaa yksin ikävystyneisyytensä kanssa ja siemaisi uudelleen juomaansa. Hän oli ollut innoissaan päästessään vahtimaan uutta ja tärkeää rakennusta, mutta näköjään homma oli lähinnä yksiksensä istuskelua.
Mutta ainakin homma oli turvallinen. Parempaa tämä oli kuin metsän itälaidan miehittäminen. Kamalan, kamalan metsän. Onneksi epäpuhtailla käskyläisillä oli yhä rintamavastuu enemmistöstä Lehu-metsää. Korpraali 8043 ei ollut varma alempien rotujen keskinäisestä työnjaosta. Mitä siitäkin muka tulisi, ilman imperiumin hierarkiaa?
Hörpsis. Huokaus. Sininen mömmö pyöri säiliössään.
Tylsää mutta turvallista. Kuka muka pääsisi jokaisen tankkaustasanteen nurkkaan pystytettyjen tykkipesäkkeiden miehityksen valvovain silmäin alta? Ei ainakaan joku C-luokan hoopo klaanilaistiimi räikeissä väreissä.
Sehän olisi absurdia. Mitä ne muka tekisivät?
Hyödyntäisivät sitä, että eräs tiedustelijoista on alati yhdessä maan kanssa? Ja liukuisivat – heinät vain vähän heiluen – tuuma kerrallaan pellon mullan seassa. Täysin liikkumatta, maan henkien (ei niiden Maahenkien) hellästi kannattelemina? Aamuhämärän pimeyteen ja vartijoiden väsymykseen tukien, ja samalla uuteen harhautukseen luot-
Onko tuo pentele metsäpalo?
”Toivottavasti en sytytä nättejä ja taipuisia kettuja tuleen” Geetee aprikoi pyyhkiessään multaa kivan kirkkaasta haarniskastaan. Maan Toan kuljetus oli harmoninen mutta likainen.
”Pelko pois, pysty-Toa” Samol Koli-Pää rohkaisi monotonisesti. ”Luonnon lapset haistavat vaaran.”
”Nämä pirulaiset sen sijaan…” Iniko lausui tarkastellessaan edessään kohoavaa sotatönöä. ”Tämän läävän väki ei osaa aavistaakaan, mitä on tulossa.”
Raskasta rautaseinää koristi raskas rautaovi. Ilmeinen huolto-ovi, huomioon nähden ohi.
Esi-isien sotavasara jysäytti sen saranoiltaan esi-isien hienovaraisuudella.
Siitä huolimatta kukaan ei kuullut klaanilaisten murtautumista. Ilmeisesti vielä käyttöönottamaton tankkaustorni toimi vajaalla miehityksellä. Massiiviset ilmanvaihtoputket halkoivat harmaata tehdashallia ja yhtä seinustoista koristi hillittömän iso imperiumin heptagrammi. Valaistukseltaan vajaassa huoneessa sekin hävisi muun ankeuden joukkoon.
”Onpa kolkkoa” Samol ihmetteli puunaamionsa takaa. ”Missä musiikin soitto, missä kodinhengen toteemipaalut?”
”Henkeä vailla on torakoiden talo”, Iniko hyväksyi.
”Ja värejä!” vahvisti ilmeisesti kettutyttö.
Tyhjä varastohalli ei ollut ainoastaan vailla sielua, vaan myös järkeenkäypiä etenemisreittejä. Ainut toinen ovi oli valtava, ilmeisesti rekkakipittimiä varten suunniteltu rautaportti, eikä sen läpäisemisestä olisi varmasti seurannut mitään muuta kuin poskettomasti vihulaispartioita. Hallin katossa oli kuitenkin avonainen luukku, mitä lie lastaustehtäviä varten.
”Hmm, mitäs nyt?” tulen Toa arvioi. ”Menee hankalaksi.”
”Miten niin?” Iniko ihmetteli, kun hänen jalkansa kohosivat maasta. Sininen Python kohosi kohti katonrajaa. ”Kaikki aina unohtavat tämän.”
Kattoluukun aukosta kohottuaan maan Toa lopetti Kanohi Mirunsa käytön. Ilmeinen lastaustila oli yhtä tyhjä kuin alempi kollegansakin, koristeeton myös. Mittakaava oli kuitenkin vaikuttava. Iniko kaivoi repustaan köyttä ja sitoi sen peitseensä, jonka runnoi lattia/kattoluukun kaiteen lomaan. Köysi putosi, klaanilaiset kipusi.
Ylätasanteen kapeaa siltarakennelmaa reunusti rivi toimisto- ja valvontakoppeja, joista pystyi tiirailemaan alas halliin. Järjestelmällisyys oli nazorak-imperiumin toinen nimi, ja olikin tärkeää, että korkeamman tason väki kontrolloi lastauksia, tankkauksia ja tarkastuksia vihreä silmä kovana. Nyt huoneet olivat kuitenkin pimeitä ja tyhjiä. Klaanilaiset eivät uskoneet, että torakat ripustaisivat sisäänajettujenkaan työhuoneidensa seinille kuvia parhaista ystävistään (Mikä oli Inikon mielestä sääli), suloisista eläimistä (Mitä Geetee ei voinut käsittää) eikä edes vanhoista kotimaisemistaan (Mistä Samol päätteli, etteivät torakat varmastikaan olleet kotoisin kauniilta saarelta). Toimistoissa oli standardimallien kovat penkit, suorakulmaiset rautapöydät ja seinille identtisiin paikkoihin ripustetut heptagrammit. Osa kalusteista oli vielä kuljetuskääreissä. Paikka haisi uudelta ja teolliselta. Edes Nazorakien lemu ei ollut vielä vallannut sitä.
Geetee sytytti pienen liekin ja sankarit hiipivät huoneiden ohitse. Viimeisessä huoneessa oli hieman täytettäkin: Ilmoitustaululla oli taulukoita ja listoja, mutta klaanilaiset eivät saaneet vielä selvää. Toki osa Klaanin nörteistä oli huhkinut torakkakirjoituksen selvittämiseksi, mutta suurimmalla osalla jäsenistä ei ollut ollut aikaa opetella ihmeellisiä koukeroita, jotka näyttivätkin kovin vastenmielisiltä.
Toat astuivat huoneeseen ja alkoivat nuuhkia pioneeritoimistoa. Hyvällä tuurilla jostain olisi voinut löytyä vaikkapa rakennuksen pohjapiirrustus, joka olisi osoittanut ilmastointikanavan latausaseman yllättävän epävakaaseen energia-ytimeen. Moista ei kuitenkaan näkynyt. Iniko ja Geetee olivat jo jatkamassa matkaansa, kun Samol nosti alahyllyltä esiin mapin, jonka selkämyksessä luki vanhoilla kunnon Matoran-kirjaimilla “GAGGULABIO”
“Oho!” Koli-Pää huudahti, “Tätähän voi lukea!”
“Näyttää torakoiden ja skakdien väliseltä kirjeenvaihdolta”, Iniko totesi hieroen leukaansa.
“Onkohan siellä paljastuksia salasuhteista?” Geetee innostui.
“Aika viileältä vaikuttavat nämä suhteet”, Iniko sanoi ja selaii sivuja, “Kenraali Gaggulabio on siirtänyt tukikohtansa pesästä Lehu-metsään. Lounaiselle rintamalle ei kuulemma tarvita ‘ötököitä’. Meidän lienee paras ottaa nämä mukaan.”
“Mikä tämä on? Jonkinlainen työaikalista? Olemmeko kiinnostuneita nazorakien kahvitauoista?” Geetee hihkui. Iniko luki paperin. “Näyttää paremminkin tämän aseman toimilistalta. Gaggulabion kätyreillä ei ole ilmavoimia, joten heidän luotettava torakoiden ilmasotaan. Näyttää siltä, ettei täällä ole huollettu vielä mitään, seuraava vuoro on vasta viikkojen päästä. Joku alus nimeltä… Tulikärpänen?”
”Aikovat ilmeisesti laajentaa kantamaansa etelää-” Geetee oli jatkamassa, mutta tuli keskeytetyksi.
”Tulikärpänen?” Iniko varmisti.
“Mm-hm, jep jep! Heistä olisi varmasti ikävää, jos tälle paikalle tapahtuisi jotakin!”
”Ei ei, me voimme muutakin.”
Samol ymmärsi, mitä Iniko ajoi takaa: “Jos rosvolinnun pesän hävittää, se rakentaa pian uuden.” Koli-Pää ei paljon piitanut lukemisesta. “Parasta olisi odottaa sopivaa tilaisuutta ja pudottaa koko lintu.”
“Viisaita sanoja, kiviveli”, Iniko vastasi, “Mitenköhän on? Voisimme tulla takaisin myöhemmin, ehkä suuremalla joukolla ja Laivaston tukemana, ja lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”
“Emme siis tuikkaakkaan paikkaa tuleen? Kyllä sekin käy!” Geetee kommentoi. Iniko sulloi skakdikansion reppuun. “Jos poistumme hipi hiljaa, ne eivät tiedäkään, että me tiedämme, mitä ne suunnittelevat!”
“Ollaan siis hiljaa”, Iniko vastasi.
“Mutta entä tuo kansio?” Samol kysyi. “He huomaavat, että se on kadonnut.”
“No… Kyllä minäkin olen hävittänyt muutaman tärkeän vankeinhuoltopaperin, mutta en sentään usko, että ne ovat vieraan vallan agenttien viemiä…” GT tuumaili. He valmistautuivat poistumaan.
Vaan eipä sekään tanssin lailla sujunut.
Heti toimistosta ulos astuttuaan Geetee pysäytti klaanilaiset hätäisellä kädenliikkeellä ja suhautti liekkinsä sammuksiin. Partiotorakka käppäili kaksi toimistoa tuonnempana lastaushallissa. Selkä klaaniagentteihin päin, mutta selvästi jotain epäilyttävää havainneena.
”Mitä se…”
Nazorak meni sörkkimään Inikon yhä kaiteessa nököttävää peistä kiväärillään.
”Sitä se.”
Samol puristi sotavasaraansa entistä tiukemmin. Heimomies lähti harppomaan vartijaa kohti, lyömäase kohoten…
…mutta pysähtyi, kun punainen nuoli sujahti hänen ohitseen ja naulasi vartijan pään ilmastointiputkeen. Splöt.
Torakka ei edes kouristellut, pudotti vain pyssynsä ja veltostui uudesta takaraivotapistaan roikkuen. Vihreää litkua valui putkea pitkin lattiaan, jossa se alkoi muodostaa kuvioita betoniin.
”Hii, ötövartija ja tuuletusjärjestelmä on uusi lemppariparini!”
Samol ei tiennyt, aloittaako kysymyksellä ”miksi olet niin häiriintynyt” vai ”miksi listit torakkani”, mutta Geetee vastasi kysymättäkin.
”Nuijasi jäljiltä siivoamiseen olisi mennyt varmaan joku tunti. Tuon raasun voi napata vaivatta matkaan. Tämän piti olla salainen operaatio, muistatteko?”
Ensimmäiseen kysymykseensä esi-isien perillinen ei saanut vastausta.
Samol nykäisi Amoranninnuolen russakan tuntosarvien välistä ja koppasi kitiinikropan syliinsä. Iniko hinkkasi vihreät mönjätahrat makuupussin suojapussillaan. Tiedustelupartio oli nyt siivouspartio.
Ja sitten sähäkköjen lähtöjen partio. Samol ja Geetee liukuivat köyttä pitkin alas, Iniko nappasi kepukkansa ja levitoi perässä.
”Ja sitten hiivattiin” maan Toa julisti vakavalla äänellään.
”Kuin kalliolta pudotettu kivi.”
”Tai kettu!”
”…”
”Painovoimaa nekin tottelevat!”
Kolmikko kirmasi raikkaaseen ulkoilmaan ja heittäytyivät pötkölleen peltomaahan. Tällä kertaa Iniko vajotutti heitä hieman syvemmälle multaan (”Mmmhphh-nghääg!”) ja liukumapako alkoi.
Puolivälissä peltoa Kermakakku muisti jotain.
”Mites se saranoiltaan lyöty metalliovi?”
Näemmä klaanilaisten oli taivuttava vielä remonttireiskapartioksikin.
Myöhemmin
Muuannen torakkainsinööri, numeroltaan 5011, oli komennettu asentamaan lamppuja huoltokeskussolmukohdan takavarastoon. Ruuhkan välttämiseksi hän kiersi rakennuksen vasenta laitaa, sivuovea etsiskellen. Kulman takaa se ilmestyikin, pieni metallinen tekele. 5011 asteli ovelle ja kaivoi vyöltään avainnipun. Hetken räpellettyään hän löysi oikean avaimen, asetti sen lukkoon ja käänsi. Niks.
Nazorakin käsi tarttui ovenkahvaan ja työnsi – uksi kaatui kovaa rämähtäen sisäänpäin.
5011 säpsähti voimakasta ääntä. Kiinnostunut insinööri kumartui ja nosti murtuneen saranan käteensä. Joku oli yrittänyt paikata sitä tarrateipillä ja purkalla.
Joskus insinöörin numero 5011 oli vaikea uskoa Totuusministeriön kuvauksiin imperiumin rakennustyön laadusta.
Snowie uppoutui syvemmälle sohvan pehmeyteen ja hörppäsi uuden siemauksen inkiväärioluestaan. Aivan liian pitkän ja toiminnallisen ja loppua kohden sateisen reissun jälkeen lumiukko otti kahviossa loikoilun avosylin vastaan. Hän oli löytänyt perin mukavan ikkunapaikan ruuhkaisesta illanviettopaikasta. Kahden pienen pöydän ympärillä ei istunut ketään muita. Asiaan tuli kuitenkin välitön muutos, kun Snowie näki tutun hahmon seisomassa eksyneen näköisenä kahvion keskellä.
”Hei! Kapher!” lumiukko huudahti ja viittoi steltinpeikolle, joka nökötti väkijoukon keskellä teekuppi näpeissään.
Kutsuttu erakko huomasi valkean tuttavansa, ja tassutteli tämän luo.
”Mahtuukos tähän istumaankin?” hän tiedusteli.
”Vallan mainiosti”, Snowie ilahtui. ”Hauska nähdä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että viihdyit yksinäisellä saarellasi.”
Peikko laski höyryävän kupposen käsistään toiselle pöydistä ja istahti valtavalle, nuhjuiselle nojatuolille.
”Hmmh”, hän aloitteli. ”Tuumin, että minulla saattaisi olla teikäläisille hyödyllistä tietoa ja purjehdin sitten saarellenne kertomaan sen. Vierailuni kuitenkin venähti ötökkäpiirityksen tähden mahdottoman pitkäksi.” Peikon puhe oli hitaan rauhallista.
Snowie nyökytteli vastaukseksi. Kapher jatkoi: ”Ellet sitten tarkoittanut, että mitä teen täällä kahviossa. Siinä tapauksessa vastaisin, että täältä saa pahuksen hyvää teetä.”
”Heh, en käy kieltämään.”
Valkoiset nautiskelijat jatkoivat kuulumisten vaihtamista ja yleistä turinointia. Snowien monisanaiset puheenvuorot venähtivät keskustelun hallitsevaksi tekijäksi, mutta erakkopeikko ei pahastunut laisinkaan. Jos Kapher olisi ollut luonteeltaan puhelias, hän ei olisi asunut yksin omalla saarellaan.
Bio-Klaani, käytävät
Majoitusjärjestelyt olivat mittava taakka, mutta Sulfrey oli silti saanut illan vapaaksi. Ylikomisario Harkel oli sanonut, että Sulfrey oli tehnyt niin hyvää työtä evakkojen maanalaisen koordinoinnin kanssa, ettei millään viitsinyt vaivata avustajaansa uudella logistiikkakaaoksella. Keltainen matoralainen otti lyhyen lomansa ilolla vastaan – hänellä olisi viimein aikaa tutustua Bio-Klaaniin. Sulfrey ihaili kovasti Klaanin historiaa ja erityisesti Toa Tawaa. Nui-Koron Siniviittojen toimistotyöntekijä oli jo pitkään suunnitellut lomamatkaa Bio-Klaanin kaupunkiin. Ja vaikka olosuhteet olivatkin valitettavat, ei Komau-kasvoinen matoralainen osannut olla innostumatta.
Ah, vihdoin, hän myhäili mielessään löytäessään määränpäänsä. Kuuluisa kahvio.
Matoralainen tallusteli maineikkaan ajanviettopaikan ovelle, ja tyrmistyi hiukan. Hän oli luullut evakkojen täyttämää Nui-Koroa ruuhkaiseksi. Kahvio osoitti hänen olleen väärässä.
”Glupsis”, hän nielaisi. Niin kovin täyttä.
Sulfrey meni sosiaalisissa tilanteissa lukkoon jo kotoisissakin oloissa, rauhallisina aikoina. Kauan odotettu, vieras, ilmapiiriltään monivivahteinen kahvio tulisi olemaan haaste. Matoralainen kuitenkin puri hammastaan. Hän oli odottanut paikallisen pannukahvin maistamista kauan, ja nyt siihen oli mahdollisuus. Haasteita päin!
Keltainentoran pujotteli väkijoukossa kohti tiskiä. Luultavasti. Paikka oli tupaten täynnä, ja useimmat ruuhkalaisista olivat Sulfreyta pidempiä. Päättäväinen ilme Komaullaan hän kulki hulinan läpi. Vaikka näköhavainnot olivat poissa pelistä, kuuloaistimukset auttoivat. Tilausten ääniä seuraten hän sai lopulta suunnistettua puiselle tiskille. Sen takaa häntä tervehti iloinen mutta silminnähtävästi ylityöllistetty Vortixx. Kolme muutakin hahmoa hääri tilausten parissa.
”Mitä saisi olla?” sinisilmäinen Vortixx kysyi kohteliaasti.
”Yksi kupillinen paikallista pannukahvia”, Sulfrey sanoi häpeilemättömän harjoitellusti.
Tiskin takana työskentelevä hujoppi nyökkäsi ja alkoi valmistaa Nui-Korolaiselle tämän tilausta. Sulfrey alko jo metsästää katseellaan istumapaikkaa. Niin kovin täyttä.
Pian hän kuitenkin havaitsi tutut kasvot. Ystävälliset kasvot. Hieman kiusallisen monisanaisen ja vähän höperön henkilön kasvot. Snowie vilkutti vilkkaasti matoralaiselle, Sulfrey heilutti takaisin. Kaksikko ei ollut ehtinyt vaihtaa juurikaan kuulumisia sitten pahan pormestarin pidätyshärdellin.
”Kahvinne, neiti”, kahvion Vortixx puhutteli kohteliaasti ja ojensi kupin matoralaista kohti. Sulfrey otti juoman vastaan, nyökkäsi kiitokseksi ja kaivoi esiin oikean määrän muttereita. Hän laski ne tiskille ja aloitti matkan kohti istumapaikkaa.
Kunhan en vain läikyttäisi kahvPAHUS! hän tuumiSADATTELI väenpaljouden läpi vaeltaessaan.
”Hei”, hän tervehti päästyään ikkunapaikkojen tykö.
”Terve!” Snowie iloitsi. ”Ha! Mahtavaa! Sinä olet leppoisan hiljainen”, lumiukko höpötti ja nyökkäsi Kapherin suuntaan. ”Ja sinäkään et paasaa turhia”, hän viittasi Sulfreyn suuntaan. ”Tulette varmasti mainiosti toimeen keskenänne! Uusia ystäviä!”
Matoralainen ja steltinpeikko katsoivat toisiaan. Kapher nousi pehmeältä tuoliltaan ja eri lajin edustajat kättelivät toisiaan.
”Sulfrey. Hauska tavata.”
”Kapher. Kuin myös.”
Telakka
Tongu seisoi Tehmutin kanssa päätoimiston virkaa toimittavassa sotkuisessa huoneessa, jonka valtava nojatuoli oli työnnetty seinustalle suurikokoisen päämiehen työmatkan ajaksi. Edessään heillä oli lista. Lista heistä, jotka eivät palanneet. Toranga oli uponnut, ja sen kohtalo oli kova isku niin Klaanille kuin Telakallekin, mutta eniten sen menetys painoi Tongua. Suuri ilma-alus oli ollut kykloopille kuin oma lapsi. Sisimmässään jätti kuitenkin tiesi, että lähinpämä omaa lasta hänelle olivat alaisensa Matoranit. Ja heitä oli kadonnut metsikön tai iäisyyden kätköihin aluksen mukana.
Vallalla oli tietämättömyys. Tehmut sanoi olleensa varma, että Torangan kapteenina toiminut Mahba oli menehtynyt taistelussa. Tongu ei kysynyt enempää. Vanha Matoran tunsi kansansa paremmin kuin valtava kyklooppi, vaikka Tongu olikin viettänyt suurimman osan elonsa päivistä pikkuväen keskuudessa. Tehmutin ei tarvinnut sanoa, ettei Mahba toivoisi heidän surevan tai että hänen hartain toiveensa olisi, että taistelua jatkettaisiin. Telakan öljyisissä höyrysyövereissä oli oma henkensä. Lista arkistoitiin. Läheiset selvitettiin. Matoran ja kyklooppi nyökkäsivät toisilleen ja postuivat. Kuolleiden kunniaksi kohotettaisiin malja Klaanin henkisen elämän ehdottomassa keskuksessa.
Kahvion ovi aukesi ja sisään astui kaksi täysin erilaista hahmoa. Heitä kuitenkin yhdisti musta olkanauha, joskin suuremman ukon nauhasta olisi saanut saksilla ja ompelutarvikkeilla tehtyä liivipuvun pienemmälle. He kumarsivat nopeasti kassaneitimatoranille, joka nyökkäsi takaisin. Miellyttävää ja mielenkiintoista seuraa löydettyään he kävivät pöydän ääreen. Kyklooppi ja Matoran istuivat nojatuoliin, isompi laiskanlinnan syvyyksiin ja pienempi isomman polvelle. Tarjoilja toi isolle pienen tynnyrin, johon oli kauniisti askarreltu kahva. Pienempi sai teepumpun ja soman kupposen, jossa oli telmivien muakanpoikasten kuvia. Molemmat hörppäsivät ja kiinnittivät sitten huomiota pöydän ääressä istuviin kuomiin: Keltaiseen matoran-neitoon, isoon valkoiseen leppoisaan peikkoherraan sekä virnistävään lumiukkeliin.
”Hei te! Hauska saada lisäseuraa. Aloin jo pelätä, että olen liikaa äänessä” Snowie höpäji hilpeänä. Sitten hän huomasi Telakan poikien suruasusteet ja hänen leveä hymynsä rauhoittui hieman. ”Otan osaa.”
“Mahban ja Torangan muistoksi”, Tongu sanoi. Kapher, Sulfrey ja Snowie olivat kuulleet, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut. He nostivat kuppinsa kunnioittaen ja hörppäsivät syvään. Tongun kitusiin katosi ainakin kaksi litraa inkivääriolutta. Ryystettyään hän laski tynnyrin pöydälle.
“Minä olen Tongu ja tässä on Tehmut”, hän sanoi kääntyen kahden uuden tuttavuuden puoleen, “Lumiukon ystävät ovat minunkin ystäviäni.”
”Kapher”, sanoi Kapher.
”Sulfrey”, sanoi Sulfrey.
“Just”, Tongu sanoi, “Hip hei vain.” “Mukava tavata”, Tehmut sanoi ja kumarsi hieman Tongun polvelta.
”He ovat oikein mukavia kun heihin tutustuu”, lumiukko puhui hiljaisempien ystäviensä puolesta. ”Ja kun en puhu heidän puolestaan, ehe. Anteeksi.”
”Kunhan et ota tavaksi”, Kapher hymähti ja kulautti teensä loppuun.
“Sinunlaisesi iso ja oikein mukava peikko olisi takuulla hyödyllinen meillä Telakalla”, Keetongu sanoi peikolle, “sillä olisi kätevää, jos meillä olisi lihasmassallisesti muitakin kykeneviä työläisiä kuin minut; ja usko tai älä, mutta minun pitäisi hoitaa myös paperihommia! Nostimme hiljattain rannikkovesistä tonnikaupalla torakoiden romumetallia, ja sen varalle on suunnitelmia.”
”Hmm. En ole kaksinen rakennusmies, mutta kyllä minä saan tavarat kulkemaan paikasta toiseen”, Kapher myönsi. ”Josko tulen paikalle jo huomenissa? Ei täällä rauhassakaan saa olla, niin olenpa edes hyödyksi.”
“Työssä mieli lepää”, kyklooppi sanoi ja hörppäsi oluttaan.
Admin-aukio
Keskusaukiolla oli eläväisempää kuin hetkeen. Syynä tähän oli tietenkin se, että Klaanin kaupungin elävien sielujen määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Torakat olivat pudonneet niskan päälle periferiassa ja Nui-Korossa pohjoisen väki oli valunut viimeiseen turvapaikkaan Bio-Klaanin muurien sisäpuolelle. Nyt kuitenkin muurit meinasivat pullistua. Majoituskuviot olivat akuutein järjestelykysymyksistä, ja huomattava osa niin Telakan kuin muidenkin julkisten laitosten tiloista oli otettu evakkokäyttöön. Torangan menetys oli tuonut paja- ja lentohallikompleksiin lisää tilaa, mutta toisaalta myös uusi suuri rakennusprojekti vei osansa. Kaikki siirtolaiset eivät kuitenkaan viihtyneet sisätiloissa, ja moni olikin pystyttämässä muurien ulkopuolelle poroaitauksia ja mehiläistarhoja. Saaren eteläosien nurmikentät eivät olleet porojen ykkösravintoa, mutta ainakin aidat estivät niitä karkaamasta takaisin pohjoiseen Nazorakien iltapalaksi. Poronlihan puute olisi ollut suuri menetys alati tiukkenevassa ruokatilanteessa.
Matoranmeren yllä liikkui hitaasti edeten neljä pidempää hahmoa. Ma-Wetin kaluamisesta toipuvat klaanin Toat Samol ja Iniko opastivat pohjoisen sankarikarpaaseja Muothkaa ja Korpraunia kohti linnoitusta ja kuuluisaa kahviota. Iniko oli Klaanin Matoran-väelle kaikkiaan hyvin tuttu kasvo, ja useimmat tunnistivat jo Samolin, mutta kaksi muuta herättivät ihmetystä kantaväestön keskuudessa. Harva oli nähnyt aiemmin Korpraunin neljäntuulenhattua, joka kiven Toan selässä pitämien moniviiristen keihäiden kanssa teki hänestä hyvin pitkän näköisen. Maan Toa Muothka ei ollut ihan niin värikäs ilmestys, mutta herätti silti kummastuneita ja ehkä hieman pelokkaitakin tunteita. Toan naamiosta kasvoi pitkät poronsarvet, hänen naamionsa leuasta lähti pitkä parta tai tuskisvaate ja hänen lommoinen kirveensä oli vielä kuivuneen torakkaveren tahrima. Toa oli kuin Matoran-raskasyhtye Lörden äänilevyn kansitaiteesta. Sankarien omien kylien väki kuitenkin tervehti heitä kuin aina ennenkin. Heille huopakoristeet ja poronsarvet olivat merkki siitä, että maanpaosta huolimatta kotiseutua ja kulttuuria ei oltu unohdettu.
Linnoituksen korkeimmassa pinaakkelissa Admin-tornin huipulla liehui Klaanin oma Nöpö-lippu, mutta solidaarisuussyistä vartiotorneissa heilui Nui-Koron Hahnah-rapu ja Pohjolan trikoloriviiri, auringonnousua kuvastavat päällekkäiset sininen, punainen ja keltainen. Kylänvanhimmat ja valtuutetut pitivät neuvonpitoa Adminien tykönä. Neljä Toaa aikoivat kuitenkin vahvistaa kylienvälistä kumppanuutta uusrahvaanomaisemmalla tavalla. Kahvion ovi narahti auki. Paikka olikin taitavasti täytetty. Iniko edellä neljä Toaa luovivat läpi biomekaanisten heppujen tungoksen ja löysivätkin lisää tuttuja naamoja ikkunapöytien luota. Evakoitumisessa auttanut iso keltainen kyklooppi istui isossa laiskanlinnassa ja tervehti tulijoita. Hänen polvellaan istui teetä ryystävä vanha Matoran, joka kantoi kasvoillaan violettia jaloa Hunaa. Toisessa nojatuolissa istui ajatuksissaan valkoinen steltinpeikko, joka oli vain vähän keltaista jättiä pienempi. Seurueessa oli myös iso valkoinen möykky, joka oli ollut mukana Nui-Koron operaatiossa sekä naispuolinen komaukasvoinen Matoran. Toat istuivat alas vapaille tuoleille, lukuun ottamatta Samolia, joka istui matoran-koon jakkaralle, lyhyt kaveri kun oli.
”Tämä on siis paikallinen juottola”, Korpraun sanoi katsellen ympärilleen. Paikassa oli monenlaisia sisustuselementtejä, ja jokainen pystyi löytämään sieltä jotakin omanlaistaan ja saamaan vielä kaupan päälle koko joukon omituisuuksia.
”Näyttää enemmän ravintolalta, ja kyltissä luki kahvio. Minä en kaipaa etelän papujuomia, mutta kylmä kalja kelpaisi”, Muothka murahti. Toan leveät sarvet olivat tökätä Kapheria silmään.
”Me nautimme juuri makoisaa inkivääriolutta, ja se jos jokin pitää kuoman liikkeessä!” Lumiukko totesi iloisesti. Tongun toisessa kädessä oli pientä tynnyriä vastaava kolpakko. Iso kyklooppi imi paljon nestettä, mutta jatkuva kahviossa ravaaminen olisi sillä kulutuksella käynyt pitkän päälle ratasmassin kohtaloksi. Nyt telakan johtomiehellä oli kuitenkin syynsä nostaa malja.
”Inkivääriolut on hyvä”, Korpraun sanoi ja heilautti viirinauhansa olkapäänsä taakse. ”Tulijuuri lämmittää syyskylmällä”. Muothka nyökkäsi hyväksyvänä.
Hunapäinen Matoran nosti katseensa Toiin ja hieroi leukaansa. ”Hei, etkös sinä ole Korpraun? Muistan sinut kun kävin nuorena Askelmalla Kane-rakaravaanin mukana! Olit silloin tosin Matoran, ja taisit urheilla aika tavalla!”
Korpraunin ja Muothkan katseet kääntyivät Tehmutia päin. Korpraun pinnisteli muistiaan. Matoran-vuosina kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja vapaampaa, mutta elementtivoimien ja naamiovoiman käyttökyvyn tuoman huvin takia Toa ei olisi valittanut nykytilanteesta. Mutta hänellä oli tosiaan muistikuva Kane-rakaravaanissa lannanluojana olleesta seikkailevasta Onu-Matoranista.
”Ah… Tehput? Naamiosi oli silloin lyhyempi. Hunassa on kyllä tyyliä!”
”Tehmut, jos saan sanoa! Vai että Toa-sankari! No, ei ole ihme, että Kurmana valitsi sinut turagoituessaan. Se Pohjankisojen seitsemänsadan metrin heitto jäi tosiaan historiaan!”
Korpraun hymähti. Oli hauska kuulla, että joku paikallinen tunsi heidän kylänsä historian. Tämä Matoran oli selvästi vanha, mutta ei samalla tavalla käsittämättömän ikivanha kun legendojen hengenmiehet. Tälläisten tyyppien perinteen ja muistojen säilyttäminen teki saaren Matoran-kulttuurien varjelemisesta tärkeää. Ja jos Toat eivät suojelisi sitä, kuka sen tekisi?
Myös Muothka oli huomannut tutun hahmon. Tämä kuitenkin istui nurkkapöydässä ja poltteli (kassaneidin ärtymykseksi) isoa piippua. Hahmo ei ollut Matoran vaan Toa, tulen Toa, jonka punaista naamiota ei voinut tunnustaa, sillä sen peitti suuri tuhkakarhun nahasta peitetty huppu. Piipun polttaminen ei ollut lainkaan haitaksi Toan terveydelle, sillä kopassa paloi pelkkä tuli. Sen sytyttämiseen ei oltu tarvittu tuluksia. Muothka viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Hieman vastahakoisen näköisesti Toa Ursanga hinasi tuolinsa pöytäseurueen laitamille.
Muothka katsoi Toa-veljeään silmiin. ”Ei meistä kukaan jättänyt maitamme ja wahejamme mielellään. Tämä on ainut tapa säilyttää päämme ja historiamme, ja tiedät sen hyvin.”
”Pakoilemme luolissa kuin Kofo-Jagat! Vaikka kestäisimme näiden muurien alla, luuletko, että vainolainen tylsistyy ja poistuu kotikylistämme? Olemme hyljänneet kotimme ja kotamme. Tiet pohjoiseen on suljettu ja me olemme ulkopuolella. Eikä tämän porukan sotavoima riitä hyökkäykseen vihollisen sydänjuurta vastaan. Olemme loukossa”, Ursaga sanoi ja katsoi kopeana rentoutuvia Klaanilaisia.
”Itse asiassa, teimme iskun pesän sydämeen jokin aikaa sitten”, Tongu huomautti. Se oli ollut hyvin kummallinen tehtävä, eikä kyklooppi olisi osannut kertoa tarinaa tarkasti. Paksu ja tunkkainen luolailma ja Makuta Nuin läsnäolo eivät olleet tehneet hyvää mielenrauhalle.
”Ei tainnut olla täysi onnistuminen, kun kerran ötököiden valta sen kun kasvaa”, Tulen Toa vastasi ja mulkaisi Tongua.
”Ei tainnut”, Tongu vastasi, ”pakko myöntää.”
Tehmutin kanssa jutustellut Korpraun kääntyi myös uuden Toan puoleen. ”Kas tere, Ursanga”, kiven Toa tervehti tuttua naamaa. ”Miten nallet jaksavat?”
”Käskin tuhkakontioiden löytää turvansa erämaasta”, Ursanga kertoi, ”Ne käyvät talviunille ennen pitkää, toivon mukaan vatsat pullollaan kitiiniproteiineja. Mieleni olisi ollut jäädä heidän seuraansa.”
”Ainakaan niillä ei ole pulaa riistasta, jos vain eivät osa liikaa osumia kivääreistä”, Muothka totesi, ”rinteet ja metsät kuhisevat torakoita kuin mitäkin mäntypistiäisiä.”
”Ja väki olisi voinut olla vähän peloissaan jos olisit tuonut karhut kaupunkiin”, Korpraun lisäsi.
”Enemmänkin kontiot olisivat tunteneet olonsa epäluonnollisiksi kaupungissa”, Ursanga vastasi, ”ne ovat oman itsensä herroja, eivät kuten teidän kylienne porot ja mehiläisten yhdyskunnat.”
”Minä ainakin tunnen oloni vähän turvallisemmaksi, jos nallesi ovat vihollisiemme takalinjassa”, Korpraun sanoi vilpittömästi. Toan kurkkua kuivasi kaupungin katupöly ja kahvion sohvatomu. Valkoinen möntti oli kuitenkin sanonut hakevansa Toille inkiväärioluset mieheen, ja Korpraunin tulevaisuudenkuva olikin melko toiveikas.
Juoksupojaksi tarjoutunut lumiukko laski oman kolpakkonsa pöydälle ja nousi sohvalta.
”Vastineeksi saatte kertoa kansanne parhaat tarinat. Nämä nallet kuulostavat eri vinkeiltä,” Snowie hihkui. Hän oli matkannut halki saaren vanhoja tarinoita kuunnellen, mutta intoa jutuille riitti vielä. Varsinkin nyt, kun niitä saattoi kuunnella kotoisan kahvion mukavuudessa.
Voi veikkoset, hän riemuitsi mielensä sisällä. Juuri tätä hän oli kaivannut: leppoisaa oleilua uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mainio ilta.
Oranssinenä pujotteli väkijoukon seassa. Se sinänsä kiusallinen tosiseikka, että puolet Snowien massasta oli jossain päin Lehu-Metsää, oli väenpaljoudessa oikeastaan aika kätevää. Mahaa ei täytynyt vetää niin sisään.
Snowie oli juuri pääsemässä tiskin luo, kun pitkä hahmo tukki hänen tiensä. Same seisoi lumiukon edessä.
”Terveeks! Ehdit sinäkin sitten tänne, luulin että sinul-”
Moderaattori tarttui pulleroa napakasti ranteesta.
”Tule mukaani”, maahai sanoi hiljaa.
”Eäh? Meillä on tuolla ikkunan tykönä hyvä meininki, liity ihmees-”
Selakhilaani vaiensi keskustelukumppaninsa katseellaan. Snowie ei pitänyt tästä lainkaan.
”…mitä tapahtuu?” lumiukko kysyi. Hänen iloinen kahvioiltansa meni tosi ikävään suuntaan.
”Tahdomme puhua sinulle”, Same murahti.
”Tervetuloa juttelemaan! Istumme hyvässä seurassa”, Snowie yritti vielä. Alkoi kuitenkin olla selvää, että rennot illanistujaiset olivat hänen osaltaan ohi.
Same ei vastannut, vaan kääntyi kannoillaan ja alkoi vetää lumiukkoa perässään kohti kahvion ovia. Snowie katsoi haikeasti ikkunapaikkojen tykö. Tongun ja Kapherin suuret hahmot näkyivät tänne asti, ja muidenkin äänet kantoivat metelin yli.
Jää kavereilta juomat saamatta, Snowie huokaisi mielessään.
Rotuaarilla kuhisi. Pitkin miehitetyn kaupungin katua marssi useita rapujalkatankkeja ja Nazorak-komppanioita. Tämän näki kahden peilin kautta viemäristä periskoopilla kurkkiva Ga-matoran Tormalok, Nui-Korolainen rakennusnais, joka oli tosin viime aikoina erikoistunut kodinturva-, vakoilu- ja myyräntyöhön. Koneiden ja hyönteisjalkojen melu rotuaarilla oli melkoinen, joten tarkastuspartio pystyi laskeutumaan takaisin saniteettikäytävän pohjalle ja sen seinään tehdystä aukosta tunneliin, joka vei läheisen tyhjennetyn perunakellarin kautta salaiseen viinakellariin (joskaan siniviitat eivät jaksaneet välittää rikkomuksesta enää tässä vaiheessa) ja siitä erään motellin kellariin rakennettuun ravintolaan, jonka toisesta päästä pääsi taas viemäriin. Sitten piti sukeltaa kanaalin alitse, mikä olikin täysin luonnollista Ga-matoranille. Vielä yksi Maan Toain taikoma tunneli ja Tormalok päätyi Katedraalin katakombeihin, jotka olivat vähintäänkin täynnä.
”Torakoilla on meininki päällä, ne marssittavat parhaillaan kalustoa sisään”, Tormalok kertoi Nui-Koron valtuutetulle, joka istui Klaanilaisten ja heimopäällystön kanssa eräässä kynttilän valaisemassa nurkassa. Katakombi oli hautakammio, mutta haudat olivat rauhallisia eikä muinaishistoria ollut nyt kovinkaan monen ensisijainen kiinnostuksen kohde. Itse asiassa moni varsinkin kaukaa tulleista istuskeli hautapaasien päällä. Kukaan ei keksinyt nipottaa, sillä vaikka tilanne olikin tukala ja monet olivat menettäneet kotinsa, oli kansan keskuudessa orastavaa mielenkiintoa ja jopa seikkailunhalua siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Moni Nui-Korolainen pyykkimuija ja piipunpolttelija ei ollenkaan pannut pahakseen muutosta.
”Siinä tapauksessa on paras lähteä liikkelle. Kerosiinipelle, toimiiko radioyhteys?” valtuutettu lausui topakasti.
”En saa yhteyttä Klaaniin enkä Torangaan. Kivikatto on varmaan liian suuri, mutta myös torakoiden laitteistot voivat häiritä signaalia”, Kepe sanoi yrittäen turhaa väännellä kommunikaattorin namiskoja.
”Ja-a, sitten me voimme vain luottaa poikien ammattitaitoon laivalla. Torakat eivät takulla ole iloisia, kun saavat tietää laivatempustamme”, Keetongu mietti tähän. Hän olisi mieluusti ollut Matoran-alaistensa tukena, jos vain yhteys olisi toiminut.
Laivaston jepet osaavat kyllä hommansa”, Snowie vakuutteli. ”Tai siis, voi veljet mitä tyyppejä! Yksi esitteli minulle puolustussuunnitelmaansa sellaisen vekkulin lehtiökuvan avulla, joka liikkui kun pläräsi sivuja oikein no-”
”Snowie, ehkä Tongu kuitenkin tuntee alaisensa”, Kepe pisti väliin.
Same pyöräytti silmiään. Aikaa oli tuhlattu jo riittävästi. Harhautuksista saataisiin täysi hyöty irti vain, jos toimittaisiin nopeasti. ”Vielä kerran. Kaikki tietävät tehtävänsä?”
”Joo. Mennään maan alle, paetaan etelään, yhdistetään voimamme ja vedämme valloittajia turpiin”, Tahtorakin Askelman perinnehattuinen kiven Toa Korpraun totesi yksioikoisesti.
Ennen kuin Same ehti pyöräyttää silmiään uudelleen, Nui-Koron siniviittojen johtaja ylikomisario Harkel avasi viiksien alla sijaitsevan aukkonsa. ”Älä huoli, maahai. Kaupunginkaartimme on koulutettu joukko, järjestys pysyy kyllä yllä.”
”Ja jos joku menee pieleen ja kohtaamme konnia”, Bladis rullaili mukaan keskusteluun ja latasi merkitsevästi aseensa. Yksinäinen hylsy kilahti osuessaan hautakammion lattiaan.
”Meillä ei oikeastaan ole varaa tuhlata ammuksia…” Kepe mumisi.
Bladis otti hyvän otteen aseen latauskahvasta ja veti uudelleen. Uusi hylsy kilahti lattiaan.
”Musiikkia korvilleni”, Skakdi virnuili.
”Vaikka pääsisimme luolastoon, kannattaa tosiaan pysyä valppaina. Tutkin asiaa, eikä kukaan meikäläisistä ole käyttänyt Ma-Wetin syvempiä osia pitkiin aikoihin. Zyglakit hyökkäsivät sitä kautta, ja vaikka ne tuskin enää uhkaavat meitä sen yön jälkeen, saatamme kohdata muita uhkia. Ortonitkaan eivät välttämättä ole mielissään, jos tuomme tälläisen joukon heidän maailmaansa,” sanoi Iniko, Klaanin maan Toa, joka jakoi arvostamansa Samen kannan asiaan.
”Toimeen siis”, Ko-Hunan kylän koronvanhin Uhrak julisti.
”Ja kun tämä tunnelihomma on takanapäin, mennään kaikki inkiväärioluelle kahvioon!” lumiukko riemuitsi.
”Teillä taitaa olla aika iso kahvio, jos luulette koko pohjoisen saaren ja entisen pääkaupungin väen mahtuvan sinne yhtä aikaa!” Nui-Koron valtuutettu huomio ja katsoi terävästi lumiukkoa.
”Sitten meidän kannattaa pistää töpinäksi. Maaäijät, pistetäänpä kallioperä uusiksi!” Tongu sanoi ja nousi. Iniko ja pohjoisen tuntureilta kotoisin oleva Toa Muohtka liittyivät keltaisen jätin seuraan ja marssivat väistävien evakkojen ohitse katakombien eteläsiipeen, jonka hämyssä seisoi neljä mekaanista taskurapua, jotka eivät tosiaankaan mahtuneet taskuun. Niiden kimpussa hyöri kahdeksan Telakan Matorania, jotka eivät olleet menneet Torangan mukaan. Monet heidän kollegoistaan ja ystävistään olivat kuitenkin valinneet ilmojen tiet möyrinnän sijaan, ja monen mielessä olikin Torangan ja sen pienen miehistön kohtalo.
Lehu-metsä, Toranga
Nazorakilainen lämpöräjähde avasi suuren aukon ilmalaivan hylyn kylkeen kapteeni 123:n seuratessa operaatiota vierestä. Joukko laivavaltauskoulutuksen saaneita nazorakeja odotti ulkopuolella zamor-kiväärien varmistimet pois kytkettyinä vastarinnan varalta. Metsikössä ei oltu havaittu pakenijoita, mutta matkustajia oli oletetusti niin paljon, etteivät ne yrittäisi joukolla piiloutua metsään. Kapteeni 123:n mielestä tämä oli sääli, sillä vanha kunnon metsästys olisi ollut upseerin mieleen.
Joukko ei kuitenkaan kohdannut vastarintaa. Itse asiassa he eivät kohdanneet lastiruumassa yhtään ketään. Ampumakansille nousseet löysivät muutaman ruumiin ja ottivat yhden hikisen Matoranin vangiksi, ja löytyipä komentosillalta ruorin takaa nukkuvan näköinen Onu-Matoranin ruumis, mutta lastiruumissa ei ollut ristin sieluakaan. Mutta tyhjin käsin 123:n johtama joukko ei joutunut lähtemään.
Siitä päivästä lähtien oli varmaa, ettei Nazorak-imperiumilla tulisi vähän aikaan pulaa kuivatuista nauriista.
Nui-Koro
Kun rapurykmentti oli saanut kiristettyä viimeisetkin pultit ja tervattua loputkin jalakset Tongu ja kolme matorania hyppäsivät kävelijöidensä ohjaimiin. Maan Toien avustuksella he alkoivat laajentaa katakombeja kohti suurempaa tunnelikokonaisuutta, Ortonien legendaarista Ma-Wetiä, jonka huhuttiin yhdistävän kokonaisia maailmoja. Iniko ja Muohtka olivat aiemmin meditoineet ja saaneet yhteisvoimin mielensä yhdeksi maaäidin kanssa. Henkinen matka maallisen kuoren syvänteisiin oli piirtänyt näiden sankareiden mieliin kuvan lähistön maaperästä, ja heille oli selvinnyt, että tunneliverkosto kulki kovinkin lähellä.
Nyt kaksikko kanavoi Toa-aseidensa, Inikon kaksiteräisen peitsen ja Muohtkan kirveen, kautta voimiaan työn edistämiseksi, ja Nöpö-kaveliöiden maankaivuuseen päivitetyt sakset siirsivät kivenmurikoita joutuisasti. Pian möyrintään liittyi myös Samol, joka siirsi kiven Toa-voimillaan suurimmat murikat pois tieltä. Fyysisesti vahva ja tanakka kääpiötoa oli kuin luotu luolatyöskentelyyn. Kenties Toa-voimien käytön aistittuaan paikalle tuli myös Tahtorakin askelman nelituulenhattuinen kiven soturi Kopraun, ja neljän Toan ja neljän koneen avulla maa taipui kuin käskettynä. Kukaan ei oikein tiennyt missä meni maan ja kiven Toien voimankäytön ero, mutta yleensä he olivat erityisen hyvää pataa keskenään. Hiki virtasi kun saaren eri alueiden väki yhdisti kykynsä, ja lopulta yksi Toa Kopraunin keihäistä lävisti vallin ja työntyi Ma-Wetin savenhajuiseen ilmaan. Suuri heilautus Samolin lekalla kumosi loputkin muurista, ja jännityksen noustessa sankarit astuivat tunnelverkostoon.
Se oli uskomaton näky. Tunneli oli tältä kohdalta ainakin kaksitoista metriä korkea ja sen seinustoilla meni ylempiä liuskoja, jotka yhdistyivät aika ajoin pääväylään loivilla rampeilla. Toat ja kävelijät olivat puhkaisseet tiensä juuri tälläiselle liuskalle, ja kiittivät Ortonien rakennustaitoa niiden olemassaolosta; muuten he olisivat pudonneet kuusi ja puoli metriä kovalle kivilattialle. Tunnelissa ei näkynyt merkkiäkään maan oudosta maakansasta, vaikka Ortoneille tunnusomaisia valokiviä olikin seinustoilla tasaisin väliajoin ainakin tällä päälinjalla. Kaakossa jonkin matkan päässä, jonne vain maan Toat ja Matoranit näkivät, käytävä haarautui kahdeksi pienemmäksi ja matalemmaksi. Luoteesen se kuitenkin jatkoi suurena, mutta se ei ollut heidän tiensä.
Kopraun lähti kertomaan läpimurrosta valtuutetulle. Pian siniviittojen organisoimat evakkojen jonot puristuivat tunnelin läpi ja ramppia alas pääväylälle, jossa siirtoväen lähtöselvitys alkoi toden teolla. Kolme Klaanin maskottia muistuttavista kone-eläimistä sijoittui kärkeen mahdollisten sortumien takia, ja toimivatpa ne myös rautamuurina, jos kansaa piti suojata. Tongu ohjasi niistä ensimmäistä, ja kiven ja maan Toat kävelivät sen mukana. Rapukojeiden lavoille sijoitettiin rammat, sairaat ja luikurit, jotka huijasivat olevansa liikuntakyvyttömiä. Tähän kastiin ei kuitenkaan suostunut Bladis puisesta pyörätuolista huolimatta.
”Se, että olen rullatuolissa, ei tarkoita, että olisin C-luokkaa”, moderaattori ärähti, ”Ja ainakaan ei tarvitse keskittyä seisomiseen tähdätessä”. Skakdi taputteli pyörätuolissa olevia kiväärikoteloita ja ammuspaketteja. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet ampuma-ase-eksperttejä, mutta Bladiksen hehtaarikanuuna tuntui olevan aivan eri universumista kuin tähtäyksen käsite. Moderaattori jäi pitämään perää siniviittoja komentavan Harkelin kanssa. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet naamakarvaeksperttejä, mutta Harkelin hehtaariviikset tuntuivat olevan aivan eri universumista kuin Skakdi, jonka siisti toimintanimi oli ollut jonkin aikaa sitten Partaterä.
Keskelle letkaa sijoittui yksi kävelijä ja tärkeä henkilöstö eli heimopääliköt, virkamiehet sekä Kerosiinipelle. Tiedemies tiesi liikaa Nimdasta, jotta häntä voisi asettaa vaaraan. Se oli Samen suora käsky. Selakhilaani itse katosi melko nopeasti valokivikeilasta. Pitkä valkoinen moderaattori oli vaikea piilottaa luolastoon, mutta jos mahdolliset viholliset eivät huomaisi häntä tarpeeksi ajoissa, olisi heillä yhä suurempi mahdollisuus päästä mukaan elämänsä huvimatkalle kurkku auki viillettynä.
Letka lähti liikkeelle. Raskas kalusto kärjessä loi lisää valoa tunneleihin rapukäveliöiden varsisilmien valonheittimillä. Sen perässä marssi sekalainen väkijoukko kaupunkilaisia, tyhjäntoimittajia, poromiehiä, mehiläishoitajia, pohjoisen karpaaseja ja kylien Toa-sankareita. Ikivanhojen luolien seinät eivät koskaan olleet nähneet moista kansanvaellusta. Alkuun joukkio taapersi vaiti, sillä moni ihmetteli suuresti luolakokonaisuutta, joka oli ollut niin lähellä heidän vanhaa kotikaupunkiaan kenenkään tietämättä. Välillä tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, välillä ylös ja alas, ja joskus siirtoväki tuli risteykseen, jossa luola aukeni taas suureksi ja haarautui kaikkiin ilmansuuntiin. Kärjessä Iniko ja Muohtka luotasivat maaperää mielellään ja voimillaan, ja saivat pidettyä kurssin oikeana. Radioyhteys ei toiminut ja maan metallit sekoittivat kompassit; siirtoväen piti suunnistaa luolastossa maan Toien asiantuntemuksen ja vanhojen karttojen avulla.
Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin väki alkoi piristyä ja keskustella tulevaisuudesta. Pirteimmät suunnittelivat mitä tekisivät päästyään Klaaniin. Vanhempi väki keskusteli tunneleista ja ne harvat, joilla oli joskus ollut tekemisiä Ortonien kanssa, kertoivat tarinansa monta kertaa (ja epäilimättä keksivät niihin lisää seikkailuja). Yhtään valokiviväkeä ei kuitenkaan tullut tunneleissa vastaan; ne olivat aivan autioita. Jokunen Onu-Matoran, joilla oli muita parempi pimeänäkö ja luonnollinen viihtyvyys maan alla, vannoi toisinaan nähneensä liikkuvan valokiven väkähdyksen sivutunneleissa, mutta mitään varsinaista ei nähty. Siniviitat katsoivat, että kaikki sujui hyvässä järjestyksessä, jäivät tienhaaroihin opastamaan väkeä ja tutkivat haarojen suut mahdollisten uhkien välttämiseksi.
En olekaan ulkoiluttanut Napoa pitkään aikaan, Snowie tuumaili ja puristi otettaan köydestä.
Rauhallinen iltakävely sammakon kanssa oli kuitenkin hieman eri asia kuin sidotun vangin taluttaminen. Lumiukko oli lupautunut pitämään huolta Nui-Koron entisestä pormestarista maanalaisen vaelluksen ajan. Epäluottamus verovilppikriminaalia kohtaan oli suuri. Snowien motivaatio lapsenvahdin rooliin oli kaksijakoinen – toisaalta hän koki Ta-Turagan velvollisuudekseen, toisaalta hän ei tahtonut tuntea itseään täysin hyödyttömäksi.
Taivalluksen ensimmäiset kymmenet minuutit olivat sujuneet vaikeuksitta ja hiljaisuudessa. Lopulta pormestari kuitenkin avasi suunsa.
”Minä yritin murhata sinut. Sinä hankit minut kalterien taakse”, Turaga puhui hitaasti, oranssit silmät jalon Rurun kuopista vartijaansa tuijottaen. ”Emmekä edes tiedä toistemme nimiä.”
Valkea klaanilainen yllättyi keskustelunavauksesta. Pormestari jatkoi.
”Minun nimeni on Turaga Tahae.”
”Sikäli kun oikein muistan, annoimme klaanilaispassimme syynättäväksesi”, Snowie mutisi ja hieroi leukaansa. ”Vai kuvittelenko vain?”
Turaga tuhahti.
”Snowman. Se on valenimi. Kuka tahansa näkee sen läpi. Mikä on nimesi?”
”Valenimi on niin negatiivinen ilmaus. Lempinimessä on enemmän rakkautta.”
”Älä kiertele vaan vastaa.”
”Eikun oikeasti. Miksi kaikkien hassunhauskojen lempinimien takana pitäisi olla joku synkkä tarina ja salattu menneisyys?”
Turaga Tahae ei vastannut, joten Snowie jatkoi.
”Tästä tulee vielä pitkä matka, jos aiot kysellä minulta höpsöjä koko matkan.”
Sielunsa silmin lumiukko näki Kepen tuijottavan häntä epäuskoisesti.
Kuuden tunnin taaperruksen jälkeen väessä näkyi väsymystä ja letka pysyähtyi lepotauolle. Toat ja siniviitat asettuivat lähihaaraumiin vahtiin, ja vähistä muonavaroista jaettiin nälkäisille kuivattuja vihanneksia, poronlihaa ja hunajaa. Suurin osa ruokatarpeista ja muista tarvikkeista oli pistetty Torangan mukaan. Klaani oli kauppasaarrossa, eikä muonaa voinut noin vain jättää torakoille.
”Miten voit, maaveli?” Toa Muohtka kysyi Inikolta, kun nämä seisoskelivat kärjessä vartioimassa, ettei menosuunnasta tulisi mitään epäilyttävää. Iniko nojasi peitseensä mietteissään.
”Suuri voima liikkuu, mutta se ei ole kiinnostunut meistä”, Iniko sanoi hiljaa, ”Maassa möyrii jotain, jota en ole ennen tuntenut sen kuoressa. Aistin vahvan vihan ja taistelutahdon.”
”Nazorakeja? Torakat ovat luonnollisesti pesäkaivajia, mutta olen kuullut, että ne ovat viime aikoina laajentaneet tunneleita”, Muohtka ehdotti.
”Ei, nämä olennot ovat maan povesta, paljon syvempää”, Iniko vastasi, ”Muinaisempia.”
Samol istuskeli Nöpö-kävelijän laidalla ja katsoi maan Toiin.
”Minun heimossani kerrotaan tarinoita harmaista suikuloista otuksista, jotka poraavat maata hampaillaan syvemmällä kuin yksikään Teräkaivaja”, Heimo-Toa aloitti, ”Ne ovat pelättyjä ja kunnioitettuja, mutta jos hautaa säkillisen simpukoita syvälle maahan, saa niiden ystävyyden osakseen, ja on aina turvassa maanalaisilla teillä.”
”Ja oletko sinä tehnyt niin?” Muohtka kysyi.
”Totta kai”, Samol vastasi, ”Vanhoissa tarinoissa on totuuden alku, ja jos niitä ei kunnioita, niin henget antavat päänsärkyä.”
Pian siirtoväki jatkoi taas matkaansa. Muutaman kilometrin päässä tunneli oli osittain romahtanut ja väki sai uuden lepotauon kävelijöiden ja Toa-sankareiden raivatessa tietä. Tongu vispasi Nöpö-kävelijän ohjaussauvoja ja oli perin tyytyväinen insinöörityöhönsä. Saksien suhistessa murikat liikkuivat nopeasti pois tieltä ja aukko laajeni. Pian siirtoväki pääsikin jo etenemään. Tunneli laajeni taas, mutta romahtaneita seiniä näkyi useampiakin suuressa luolassa.
”Nämä ovat tuoreita vaurioita, mikäli minä jotain kivistä tiedän”, Kopraun sanoi ja tutki seinustaa, ”Joku on selvästi tärisyttänyt luolia. En usko, että Ortonit jättäisivät tälläisiä korjaamatta. Ehkä joen tuhonnut pommitus sai maaperän tärisemään?”
”Maankuori kyllä vaimentaa sen näin kaukana”, Iniko vastasi, ”Olen kuunnellut maata ja Suurkylän lähellä se valitti tuskaansa, mutta maanpäälinen ryminä ei ole tätä aiheuttanut. Impulssi on tullut maan alta.”
”Olkaamme siis erityisen varovaisia”, Korpraun sanoi Toien jatkaessa matkaa. Tunneli haarautui ja pieneni taas. Välillä tunnelin pohjaan tuli ura, jossa virtasi pohjavesiin maanalainen puro, ja joukkio täytti leilinsä. Tunneli vietti kaiken aikaa loivasti alaspäin. Osittain se johtui maan luonnollisesta alenemisesta siirryttäessä Guartsuvuorelta kohti etelärannikkoa, mutta maan Toat tunsivat katon yläpuolella paksunevan. Kärki yritti selvittää jäljellä olevaa matkaa Klaaniin karttojen perusteella, mutta lukuisia haarojen jälkeen ei voinut enää olla täysin varma paikasta. Luotto maan Toien suunnistusvaistoihin oli kuitenkin kova. Luotettavuus oli yleensäkin Onu-väkeen yhdistetty piirre, ja täällä syvällä he olivat ylivoimaisia muiden heimojen edustajiin nähden.
Muutaman tunnin rauhallisen taapertamisen jälkeen kärkijoukko kohtasi taas romahtaneen seinämän, joka tukki oikean käytävän. Tällä kertaa tunneli oli romahtanut pidemmältä matkalta, ja maanläheiset Toa-voimat sekä raskas kaivuukalusto tuli tarpeeseen. Kivet kääntyivät, maa väisti, väkijoukko katseli ja odotti. Lopulta yksi Nöpö-kävelijöistä tarttui suureen lohkareeseen ja veti sen raostaan tehden aukon kiveseinämään. Hämmästyneenä sitä ohjaava Bryttä kuitenkin pudotti kiven. Hän huomasi katselevansa suoraan poratankin rapujalkaa rasvaavaa Nazorakien metrojääkäriä silmiin.
Mustakuorinen torakka oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Tämä oli heille aivan normaali kaivuukeikka, ei täällä kuulunut olla vihollisia, ne olivat sotakaluston heiniä. Toki metrjääkärien varustuksiin kuului kevyt ja halpa Zamor-pistooli, ja epäilemättä kaivuuvälineilläkin saisi oikeissa käsissä rumaa jälkeä aikaan, mutta he eivät olleet sotilasluokkaa.
”Torakoita! Mustia!” Brytta kiljaisi kimakammin kuin itse olisi myöntänyt. Rapuajajien, Toien ja evakkoväen katseet kääntyivät heti aukkoon ja moni suurkyläläinen kauhistui ja yritti piiloutua. Toat tarttuivat aseisiinsa ja Samol hyppäsi aukolle heittäen Brytan irrottaman kiven takaisin paikoilleen täyttääksen aukon; mutta heimosankarin henkivoimat olivat liian suuret ja kivi romahdutti koko seinän. Torakka vinkaisi ja hyppäsi taaksepäin kiven kimmotessa tankin kyljestä, ja muut mustat maatorakat huomasivat tunkeutujat. Niitä oli luolassa kymmenkunta työn touhussa. Nopein vetäjä ampui zamor-pistoolillaan Samolia, joka kuitenkin väisti romahtaneista kivistä muodostuneen kasan taakse. Elementtivoimillaan hän vyörytti kivet suoraan ampujan päälle, joka hautautui murskaan. Muut metrjääkärit ajattelivat ennen kuin toimivat, ja yksi niistä syöksyi nurkkaan pystytetylle hallintapaneelille tehden hälytyksen. Torakoiden kaivamissa tunneleissa olevat lukuisat sireenipoijut alkuivat välkkyä ja ulvoa, ja evakkomatkalaiset tajusivat, että ellei jotain pian keksittäisi, luolat kuhisisivat kohta sotilastorakoista.
Looginen suunta oli silti eteenpäin. Tunneli oli poikki evakkojen menosuuntaan, ja luolasta päätellen se oli yhä Ortonien tekoa; Torakat vain olivat valloittaneet niitä ja yhdistelleet muinaisen kulttuurin kotiluolia omien tavoitteidensa mukaan. Mutta menosuunnan tunnelin yli kasattu kivivalli ei näyttänyt kovin vankalta, ja näytti siltä, että siitä pääsisi helposti läpi kunhan torakat olisi voitettu.
Toat Muohtka ja Kopraun syöksyivät esiin, Nöpökävelijät jäivät taakse suojaamaan Matoran- väkeä. Kopraun syöksyi keihäs tanassa päin erästä luolatorakkaa, ja saikin survaistua tämän luolan seinää vasten, mutta musta kitiini kesti ja torakka ei lävistynyt. Kauaa kuitenkaan Kopraunin seivästys ei kestänyt, kun toinen kaivantahommista yllätetty metrojääkäri sovelsi työkoneita taistelutilanteessa ja mätkäisi kiven Toaa porakeihäällä ristiselkään. Kopraun ulvahti kivusta ja irrotti otteensa keihäästään. Satutettunakin Toa oli kuitenkin mainarihyönteistä taitavampi, ja sai tukevan otteen porakeihäästä. Hän tempaisi sitä eteenpäin ja veti pöllämystyneen torakan lähemmäksi, potkaisi tätä polveen ja kumautti vielä luomallaan kivemurikalla kalloon. Torakka sätki ja löi alakäsillään Toaa mahaan, ja ilma pakeni Kopraunin keuhkoista. Toa kellahti selälleen. Juuri kun torakka luuli päässeensä niskan päälle, kaatuminen paljastui harhautukseksi. Maasta käsin Kopraun potkaisi metrojääkäriä haarojen väliin, ja vaikkei nazorakien genitaalibiologia ollutkaan Tahtorakin Askelman suojelustoan erikoisalaa, torakka ei vaikuttanut uhkaavan enää yhtään ketään.
Keihäät olivat Kopraunin erikoisalaan, ja taistelunkin tiimellyksessä häneltä irtosi hetki porakeihään tarkasteluun.
”Kaikkeen ne näitä poria tunkevatkin”, hän sanoi ei oikeastaan kenellekkään, ”mitkäkin porakat”.
Porakeihäs osoittautui kuitenkin tehokkaaksi aseeksi, kun Kopraun yritti uudestaan lävistää porakan, johon ensimmäinen keihäs ei ollut tehonnut. Pora ulvahti pyörimään napin painalluksella, ja keihäisiin tottunut Toa heitti työvälineen taitavasti luolan toiseen päähään, jossa puristusotteesta vapautunut porakka yritti kiivetä Nöpö-kävelijän päälle evakkoja kiusaamaan. Pyörivä terä kuitenkin lävisti sen selkäpanssarin levittäen ällöttävää mönjää pakolaisten päälle. Kaikesta huolimatta nämä (Tahtorakin Askelmasta kotoisin olevat etunenässä) hurrasivat heitolle.
Samol oli kuin kotonaan mitellessään omankokoistensa vihollisten kanssa. Ensi töikseen kääpiötoa heitti vasaransa luolan kattoon romahduttaen siitä muutaman maamöhkäleen erään porakan päälle, ja sitten vetäisi saman nazorak-polon gravitaation takaisin vetämän vasaran alle. Panssarit rusahtelivat. Samol kiitti henkiä, keskittyi ja tähtäsi mojovan kärkipotkun torakan päähän. Lentorata toi mieleen kotisaarella pelatut kookospähkinäpelit. Henget hurrasivat puunaamiossa, kun porakan kirkuva pää osui toista takaraivoon.
Muohtkalla oli kirves täynnä töitä maan Toan hakatessa kahta porakkaa, jotka yrittivät takoa häntä hakuilla. Mustata kuoret olivat tosiaan vahvaa tekoa, eikä pelkällä kirveen heiluttamisella edennyt paljon. Muohtka käännähti Inikoon päin toivoen, että elementtiveli voisi lainata auttavaa peistään, mutta Iniko ei taistellut lainkaan, Mirukasvoinen Toa oli tunkannut peitsensä kattosyvennyksen ja tunnelin pohjan väliin ja vihreät elementaalienergiat kulkivat maankuoren ja Toan käden välillä; Inikon silmät olivat kiinni ja hän mutisi jotain hiljaisesti.
Iniko yhdisti mieltään jälleen maan kanssa. Hänen aiemmin tuntemansa voimakkaan olevaiset olivat saaneet Toan mietteliääksi, ja hän pohti, josko niiden vihalla olisi yhteys torakoiden kaivuuoperaation kanssa. Jälleen maan Toa löysi voiman, Samolin mainitsemat olennot, jotka kaivoivat maata hampaillaan. Mutta hän tunsi myös muuta liikettä tunneleissa. Porakoita oli lähistöllä lisää. Mutta pohjoisessa, vielä usean kilometrin päässä, lähestyi suuri joukko sotilastorakoita aseet ladattuina. Iniko keskittyi; tämä oli ehkä ainut mahdollisuus.
Iniko luotasi maapetojen mieltä, yritti saada yhteyden. Hän pääsi osaksi muinaisia kaivajia, sillä ne olivat maasta tulleet ja osa sitä. Sillä tosiaan Inikon tuntema voima oli Onu-Iden-Nui, suuret maa-henget. Maan luista ne olivat syntyneet, terävät olivat niiden torahampaan ja vanhat niiden suikulanmuotoiset, harmaan ruhot. Tuuheilla viiksillään ne tunsivat mannerlaattojen liikkeen ja ne harvat, jotka koskaan näkivät niiden punaisten silmien hohteen, palasivat vain harvoin. Nyt torakoiden maanmuokkaus oli nostanut niiden vihan ja Inikon elementtivoimat antaneet niille suunnan. Torakkapartion kulku keskeytyi, ja ne, jotka yrittivät hyökätä, kaatuivat torahampaiden alle. Sotilaspartion johtajan oli tehtävä ainoa mahdollinen valinta: mikä ikinä olikaan hyökännyt metrojääkärien kimppuun, he saisivat selvitä yksin. Sotilaspartio perääntyi takaisin tukikohtansa suojiin.
Inikon mieli palasi ruumiiseen ja hän sai todeta, että porakat luolassa oli kukistettu. Hän varoitti muita siitä, että lähellä oli niitä vielä lisää, mutta maapedoista hän ei sanonut sanallakaan, sillä niiden suuri voima oli sekä kauhistuttanut että koskettanut syvästi Toaa. Siniviittojen ketju lähetti viestiä taaksepäin evakkoletkassa. Jos porakat eivät olisi hyökänneet vielä sivutunneleista jälkijoukonkin kimppuun, siellä varmasti ihmeteltäisiin viivästystä. Oli kuitenkin paras jatkaa. Rapukävelijät marssivat aukosta sisään, evakkoja alkoi virrata uuteen luolaan.
Silloin liian vähälle huomiolle jäänyt rapujalkainen poratankki rysähti käyntiin, sen pora alkoi pyöriä ja se rynnisti eteenpäin. Kahden porakan oli onnistunut hiipiä sisään muiden ottaessa vastaan Toien iskut. Poratankki yritti rysäyttää suoraan suojaamattoman matoran-väen päälle, mutta vasemmanpuoleista rapukävelijää ohjaava Ta-Matoran Garson oli nopeampi: Jätti-Nöpön mekaaninen koura nappasi poratankin parhaiten esiin törröttävästä osasta, vinhasti pyörivästä porasta, joka pysähty, ujelsi korviasärkevästi sekunnin murto-osan, ja sitten poratankki alkoi pyöriä vinhasti ympäri rapusaksen ottessaa. Sisällä Nazorakit syöksyivät normaalikiihtyvyyden aiheuttamien lainalaisuuksien vuoksi toinen tankin kattoon, toinen lattiaan, eikä kumpikaan saanut poraa pois päältä. Pyörivästä tankista oli mahdoton erottaa, liikkuivatko sen jalat, joten Garson ei voinut laskea sitä maahankaan, olisihan se voinut syöksyä päistikkaa päälle.
”Pomo, mitä minä teen?”Garson huusi Tongulle. Nöpö-kävelijän lavalla evakot siirtyivät taakse, jottei laite olisi kaatunut ilmaan nostetun poratankin painosta eteen.
”Samol, vasara!” Tongu huusi, avasi oman kävelijänsä ohjaamon kuomun ja hyppäsi ulos. Samol heitti suuren lekansa kykloopille, joka nappasi sen ilmasta, tähtäsi ja heilautti sitä kuin elonkerjuukinkereiden voimamieskoetuksessa. Kipinöitä sinkoili ilmaan, kun vinhasti pyörivän poratankin toisen rapujalat lensivät komeassa kaaressa luolan perälle. Tongu heilautti uudestaan, rauta vääntyi ja toisetkin jalat lensivät yhä sätkien pois. Nyt Garsonin rapukoneen otteessa oli lähinnä suikula, jonka yksityiskohtien erottaminen oli mahdotonta. Tankin sisällä porakat saivat tuntea maailman ensimmäisen torakkasentrifugin käytännön vaikutukset edellisen kenttälounaan geopoliittiseen asemaan ruuansulatuselimistössä.
”Nyt se ei enää karkaa!” Tongu huusi mölyävän porakoneen melun ylitse. ”Saatko heitettyä sen pora tanassa tien tukkivaan kiviseinään?”
Garson astui kävelijällä eteenpäin evakkojen roikkuessa yhä sen lavalla korvat peitettyinä. Rautanöpö siirtyi luolan keskelle ja sen rapujalat alkoivat vipattaa. Kävelijä alkoi pyörimään, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kun Garson käytteli taitavasti ohjaussauvoja. Pyörimisennopeuden ollessa tarpeeksi korkea hän vapautti kourien otteen ja lennätti aika lailla kaikissa suunnissa pyörivän poratankin jalattoman romun luolan vastapäiseen seinään. Osuma oli täydellinen, suikula töksähti pora edellä seinään ja alkoi hetimiten kaivautua sen läpi. Iniko ja Muohtka suurensivat aukkoa vielä Toa-voimillaan ja pian evakkoväki pääsi etenemään. Torakoiden tekemän seinämän läpi tunkeuduttuaan rampa poratankki jäi säälittävästi katolleen seuraavan luolaston lattialle. Sitä ohjanneista porakoista ei ollut enää potentiaaliseksi uhaksi, sillä normaalikiihtyvyys oli tehnyt jo tehtävänsä.
Joukkio lähti purkautumaan aukosta. Siniviittojen sotilaspoliisijoukon organisaatiokyky tuli tositarpeeseen, kun hyökkäyksen kokenut etujoukko lähti taas liikkeelle. Viestejä vaihdettiin. Jälkijoukon pitäisi saada tietää porauhasta mahdollisimman pian, elleivät he olisi oppineet siitä jo kovemman kautta.
Yhä maan alla, mutta syvemmällä ja muissakin suhteissa toisaalla
Maanalaisten Operaatioiden Ylijohtajan ja Metrojääkärten komentajan 004:n työpöydällä oli aivan liikaa tietoa ja päässään aivan liikaa ongelmia. Musta torakkajohtaja yritti rauhoittua katselemalla maisemaa kenttätoimistonsa ikkunasta. Pyöreästä panssarilasiaukosta näkyi juuri ikkunan kokoinen pala maata. Lasin ja maaperän välillä ei ollut mitään, mutta 004 sai ajatuksensa paikoilleen katselemalla graniittimurskeen ja lohkareiden muodostamaa kuviota. Lyhyt kenraaliluutnantti kuului 00-sarjaan. Häntä ei kuitenkaan paljoa näkynyt kenraalikunnan kokouksissa, sillä 004:n työmoraali suosi raskasta paiskimista ja kentällä mukana olemista. Torakat olivat luonnollisia pesänkaivajia, mutta metrojääkärien porat pääsivät vielä syvempiin multiin ja pois maanpäälisten klaanisyöpäläisten naurettavista yrityksistä heittää kapuloita Imperiumin rapujalkoihin.
Paitsi tietenkin nyt. Tieto kulki maan allakin, ja joitakin tunteja sitten kommunikaattori oli kertonut amiraalin pommittaneen valtavalla räjähdelastilla kokonaisen joen, jonka viholliskohteet olivat olleet täyttä huijausta. Virkaveli 002:n kunnia oli selvässä laskussa. Hieman jälkeenpäin uutisoitiin, että ilmavoimien johtaja 003 oli kerännyt potin ja upottanut mukana vielä yhden Klaanin suurimmista ilmalaivoista. Nui-Koron evakkoväen mysteeri oli silti ratkaisematon. 003 yhdistettäisiin nauriisiin vielä pitkään. 004:n ylenemisodotukset nousivat vauhdilla, mutta moinen ei kiinnostanut luolatorakkapomoa. Hän ei ollut pyrkyri, vaan viihtyi nykyisissä töissään. Ja nyt näytti siltä, että loppupeleissä hommat jäisivät hänelle.
004 siirtyi takaisin elektronisen työpöydän ääreen. Hälytyksiä sektorailla 18, 17 ja 22. 19, 20 ja 21, jotka olivat pimeinä, ja porantankkiyksikkö sektorilla 17 pamahti juuri pimeäksi.
”He pelasivat meitä kuin pahuksen nokkahuilua, mutta tästä haudasta ne jyväjemmarit eivät enää nouse,” 004 murisi ja katseli elektronista taistelupöytää. Sotilaspartiokin kääntyi takaisin eikä antanut tulitukea uhatuille sektoreille. Tämä ei kuitenkaan lannistanut 004:jää. Metrojääkäripataljoonakin pääsisi helposti voitolle moisesta evakkoretkueesta. Tunneleissa oli paljon mustia nazorakeja, jotka olivat muokanneet kovaa maaperää jo vuosien ajan. Nyt tunnelitorakoilla oli mahdollisuus näyttää myös 001:lle. Metrojääkärit eivät olleet saaneet arvoisaansa huomiota imperiumin suunnitelmiassa. 004 ei ollut tullut ajattelleeksi, että tämä saattoi johtua siitä, ettei kukaan ollut edustamassa heitä kokouksissa.
Parin kilometrin mittaisen siirtoväkijonon perällä tunnelma tiivistyi. Nazorakit olivat havainneet tulleensa huijatuksi, ja kirivät kulkuetta kovaa kyytiä. Mekaanisten rapujalkojen jyly voimistui voimistumistaan. Poratankit saisivat evakot pian kiinni.
”Valmiina?” Harkel kysyi vieressään tähtäilevältä bio-klaanilaiselta. Vastaukseksi moderaattori latasi hehtaarikanuunansa. Suuren kaliiperin Skakdi oli parkkeerannut pyörätuolinsa keskisuuren kiven kupeeseen. Viiksikyttä haki suojaa seinämän syvennyksestä.
Metrojääkäreiden hyökkäysmuodostelma oli pelottava näky. Kolossaalisella poranterällä varustettuja panssarivaunuja vyöryi nurkan takaa esiin peräti kolme kappaletta, niiden perässä tuntematon määrä jalkaväkeä.
Bladis vapautti tykkinsä tuhovoiman hyökkääjiä kohti. Lyhyt sarja räjähdekapseleita singahti hyökkäysvaunuja kohti. Ammukset törmäsivät panssaroituun poranterään ja mosahtivat. Savun ja äänen määrä ylitti odotukset, vahingon määrä alitti ne pahemman kerran. Tankki jyristeli yhä kaksikkoa kohti, täysissä voimissa.
”Ammu sitä- köh- uudelleen!” Harkel ohjeisti savun keskellä.
Skakdi teki työtä käskettyä ja laulatti mutkaansa toisen säkeistön verran. Jytinä oli edelleen kova, mutta vahinkoa se ei tehnyt. Harkelin sekaan syöksemä Kanoka ei auttanut asiaa pätkän vertaa. Viiksimies latasi uuden kiekon kaksoisheittimensä ylempään pesään.
”Uudelleen!” ylikomisario köhi.
Bladiksen kasvoille levisi hämmentynyt ilme – lähes tuntematon matoralainen antoi hänelle täysin järjenvastaisia käskyjä. Skakdilla oli kaksi vaihtoehtoa: noudattaa poliisisedän outoa ohjeistusta ja tuhlata arvokkaita ammuksia panssarimobiilin kuljettajan itsetunnon pönkittämiseen. Tai olla ampumatta.
Kanuuna kurmotti kasan kapseleita torakkavaunun suuntaan, Harkel ampui kiekkonsa. Tällä kertaa yliviiksikomisarion taistelulautanen kuitenkin osui kohteeseensa – Bladiksen ammukseen. Kapseliprojektiilin koko moninkertaistu, samoin sen sisältämän räjähdeaineen määrä.
Iso paukku pikkusiskoineen mosautti muodostelman ensimmäisen hyökkäysvaunun poran irti. Kulkupelin keula räjähti. Palava tankki ohjautui oikealle ja työnsi viereisen menopelin seinään, johon sen pora alkoi kaivautua. Kolmesta tankista keskimmäinen oli tulessa ja oikeanpuolimmaisen kurssi oli kääntynyt kohti syvempiä multia, mutta viimeinen vaunu jatkoi jyräämistä. Se oli enää kivenheiton päässä kaksikosta. Tai kranaatinheiton.
Bladis nappasi pyörätuolinsa sivutaskusta käsikranaatin ja nykäisi terävillä hampaillaan siitä sokan irti. Sirpaleperuna ei kuitenkaan liihottanut kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa, vaan jäi skakdin kouriin.
”Mitä sinä teet?” Ylikomisario hämmentyi skakdin käytöstä.
Bladis mutisi jotain puoliääneen. Harkel hermostui entisestään ja yritti uudelleen.
”Mitä sinä-”
Juuri silloin skakdinmatikan laskutoimitus tuli päätökseensä.
”Sipsutteleva sotakoneenkuvatus!” kaksipyöräinen moderaattori karjaisi.
Sirpaleperuna liihotti kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa. Tarkkaan ajoitettu käsikranaatti räjähti juuri oikealla hetkellä panssarikoneen vieressä ja romutti sen vasemmat jalat. Poratankki kääntyi väkivaltaisesti vasempaan ja kierähti kyljelleen, katolleen, kyljelleen, pohjalleen, kyljelleen, katolleen, kyljelleen. Hyökkäysvaunu lopetti kierimisensä kymmenen metrin päässä Bladiksesta ja Harkelista. Ylikomisarion viikset väräjivät hyväksyvästi.
Savuava rotisko tukki tunnelin tehokkaasti – perässä rynnivät porakat joutuisivat ahtaaseen pullonkaulaan, kiersivät sen sitten vasemmalta tai oikealta.
”Vasen!” Skakdi ilmoitti puolensa, repäisi pyörätuolin pohjaan teipatun kiväärin otteeseensa ja tähtäsi vaunun vasenta puolta. Harkel varmisti oikean.
Torakat olivat saaneet maanalaisen evakkoletkan kiinni, ja Ma-Wetin lukuisten haarojen vartijat hermostuivat. Koska tahansa mutkat saattaisivat herätä eloon ja syöstä pakolaisten naamioille iskuryhmällisen poratorakkaa. Tunkkainen tunneli-ilma täyttyi jännityksestä.
Kaksi Nui-Koron siniviittaa, joiden vastuulla oli eräs poikkeuksellisen pimeä pätkä tunnelia, havahtuivat ääniin. Tunnelinhaarasta alkoi kuulua porien melua ja zankzorankielisiä taistelukäskyjä.
”Ne tulevat!” toinen heistä kiljaisi. Samalla hetkellä mutkan takaa rynni esiin Nazorak-ryhmä, sotaporat laulaen. Kaupunginkaartilainen kohotti kaksois-Kanokanheittimensä ja laukaisi. Aseen kahdesta kiekosta ylempi singahti pesästään ja viiletti tunkkaisen ilman halki hyökkääjiä kohti. Projektiili osui ryhmän ensimmäiseen torakkaan. Metrojääkäri hämmentyi yllättävästi venähtäneitä raajojaan, löi päänsä Ma-Wetin kattoon ja kompastui. Silmissä suureneva torakka tukki käytävän.
”Ei paha, sisko” Kanokaa käyttäneen poliisin partneri tokaisi ja virnisti. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun jättiötiäinen rupesi nykimään. Torakan monet leuat vääntyivät kamalaan irvistykseen ja se huusi tuskasta muutaman sekunnin, ennen kuin pyörivä poranterä kaivautui ulos sen yläruumiista. Torakka ei ollut kovin materiaali, jonka läpi metrojääkärit osasivat hyökätä.
Vastenmielisen mönjän peittämien poratorakoiden ja kulkuetta suojaavien siniviittojen välillä oli vielä parikymmentä metriä, kun poliisien takaa kuului huutoa.
Värikäs myllerrys loikkasi Suurkylän kaupunginkaartilaisten ylitse kuin tuulispää. Pöllämistyneet siniviitat katsahtivat toisiinsa.
”Onko tuo…”
”On.”
Kaikkien pohjoisen kansallisvärien värisillä nauhoilla koristettu poro kaksi matoralaista selässään hyppi varmoin askelin kohti porakoita. Ennen kuin metrojääkärit ehtivät käsittää merkillisen vastahyökkäyksen strategiaa, sarvihirviön selässä istuvista matoralaisista taaimmainen kohotti jotain ilmaan. Jotain tahmeaa. Jotain surisevaa.
Tuink!
Porakka ei ollut saanut edes entisen ryhmänjohtajansa sisälmyksiä silmistään, kun uusi näköeste lyötiin hänen päähänsä. Maailma täyttyi mehiläisistä.
”Aaaaaach!” maanalaiset soturit rääkyivät. Poro teki tiukan täyskäännöksen ja hyppi takaisin Nui-Korolaisten luo.
”Ottakaa tämä”, mehiläistarhaaja sanoi Siniviitoille ja ojensi heille varovasti tahman peittämän kepin. Tarhuri kaivoi esiin tulitikut ja sytytti mehiläisenkarkottimen.
”Ne eivät pidä hajusta”, hän neuvoi. ”Toivokaa, ettei kepukka ehdi sammua.”
Porakat huusivat tuskasta ja huitoivat ilmaa. Nazorakeihin ilmestyi paiseita kuin sieniä sateella, kun mehiläisparvi pisteli isompia ötököitä.
”Tuo on agressiivisin lajikkeemme.”
Poroa ohjastava matoralainen tökkäsi sarvirahia kylkeen jaloillaan.
”Hiaa, kohti uusia haasteita!”
”Uh-oh, mitäs nyt?” lumiukko ihmetteli tunnelin pohjan täristessä ja kiristi otettaan pormestarin talutushihnasta. Ortonien tunnelien ikiaikaiset seinät murenivat, kun niiden läpi tunkeutui vinhasti pyöriviä poria. Kaksi reikää ilmestyi tunnelin kattoon, yksi seinään ja yksi pohjaan, ja kaikista niistä ryöpsähti ryhmällinen metrojääkäreitä.
Snowie pälyili hermostuneena ympärilleen. Evakkoletkaa turvaavat Siniviitat ja pohjoisempien asutuskeskusten soturit kävivät taistoon koloista tunkeilevia torakoita vastaan. Kanokat laukesivat ja keihäät liisivät, muutama matoralainen kävi lähitaisteluun. Huonoksi onnekseen nämä Nazorakit olivat hyökänneet vankeja kuljettavaan osaan kulkuetta, joten valvojia oli tavallista enemmän. Nui-Koron selleistä löytyi lähinnä korttihuijareita ja taskuvarkaita, joiden päämääränä oli päästä Bio-Klaanin muurien suojaan ihan yhtä lailla kuin kunniallisemmillakin kansalaisilla. Vartijat saattoivat keskittyä vihamielisiin ötökkäsotilaisiin pelkäämättä kriminaalien pakoyrityksiä.
Paitsi ettei näköjään sittenkään.
Ympäröivästä taistelusta häkeltynyt ja mahdollista osallistumistaan puntaroiva lumiukko herpaantui hetkeksi, ja pormestari nykäisi talutusnyöriään voimakkaasti. Snowie menetti otteensa.
Kumarasta ryhdistään huolimatta Turaga Tahae viiletti yllättävän vauhdikkaasti pakosalle. Pulleasta ruumiinrakenteestan huolimatta Snowie loikkasi häkellyttävän nopeasti pormestarin käsiraudoista roikkuvan köyden kimppuun.
”Hup!” lumiukko huudahti tarratessaan talutusnarusta. Pormestarin kipitys jäi lyhyeen ja Turaga kompastui käsirautoihin sidotun köyden ottaessa vastaan. Rikollisen pakomatka ei kuitenkaan päättynyt vaan muutti suuntaa – Tahae putosi yhteen torakoiden saapumiskoloista.
”Aaah!” veronkiertäjä kiljaisi pudotessaan muutaman metrin.
”Iiih!” valkea klaanilainen inahti talutusnarun raahatessa häntäkin kohti onkaloa. Pian vauhti kuitenkin pysätyi: turagan elopaino ei ollut kyllin suuri raahaamaan Snowieta mukanaan monttuun.
”Oletko kunnossa?” lumiukko huusi mahallaan rötköttäen ja talutusnarusta kiinni pitäen. Pormestari oli ehkä paatunut rikollinen, mutta Snowie ei aikonut antaa Turagan satuttaa itseään.
”Roikun käsiraudoista torakoiden hyökkäystunnelissa! Onko se kunnossa?” pormestarin ääni vastasi kolosta.
”Öö, joo!”
”Valtava poranterä miltei kutittelee jalkapohjiani!”
Lumiukko nousi vaivalloisesti polvilleen pitäen köydestä tiukan otteen. Hän alkoi vetää narua ja nostaa Turagaa pois kuopasta.
Operaatio katkesi kuitenkin äkkiseltään, kun eräs kaivuu-nazorak huomasi epämääräisen hankkeen. Se äännähti jotain zankrzoraksi ja loikkasi muutamalla askeleella Snowien kimppuun. Hätääntynyt klaanilainen ehti reagoida ainoastaan nostamalla laukkunsa suojakseen ennen kuin kaatui selälleen kovaa maata vasten. Lumiukon onneksi porakan kunnollinen ase oli jo hukkunut sekamelskassa, ja ainoastaan käsipora uhkasi oranssinenäisiä kasvoja.
Vaaraa ei silti sopinut vähätellä. Musta Nazorak istui lumiukkelin päällä, poraton käsi Snowien suojakseen nostamaa laukkua sivuun repien. Hetkonen, Snowie havainnoi hätäännyksen keskellä. Hänen oikean kätensä ulottuvilla oli nyrkinkokoinen kivi, joka kävisi varmasti torakan taltuttamiseen. Kyseinen raaja oli kuitenkin varattu pormestarin köyden pitelemiseen.
Pora omassa naamassa vaiko Turaga porassa. Valintoja valintoja.
Ei vahvinta aluettani.
Ennen kuin Snowie ehti toimia, keskikokoiset kangaspuut kolahtivat Nazorakin nuppiin. Porakkakroppa valahti täysin lötköksi ja kaatui sivuun Snowien päältä. Käsipora jatkoi pyörimistään harmittomasti Ma-Wetin kivistä pohjaa vasten.
Lumiukon pelastanut matoralainen ei jäänyt ottamaan kiitoksia vastaan, vaan jatkoi nyt jo perääntyvän Nazorak-iskuryhmän hutkimista. Ompelupuikot viilsivät ilmaa.
Snowie vääntäytyi polvilleen ja jatkoi pormestarin nostamista kuopasta. Muutaman vedon jälkeen Turaga nousi näkyviin käsiraudoistaan roikkuen.
”Tuli pieni ongelma”, Snowie höpötti kuin selitelläkseen hitauttaan. ”Vaakakupissa olivat sinun henkesi ja minun kauniit kasvoni.”
”Päädyit pelastamaan henkeni? En kyllä näe naamas-”
”Ehei, tuo sankari tuolla puuttui peliin ja ongelma ratkesi kuin itsestään”, Snowie hymyili ja osoitti porakan kolkannutta ompelijatarta.
Tahae mulkoili Snowmania kulmiensa alta.
”Kaikki valinnat eivät tee itse itseään.”
Kaaos levisi letkassa, kun sana torakoiden hyökkäyksestä tuli matkalaisten tietoon. Evakot olivat hädissään, eikä kellään ollut varmuutta mihin osaan kahden kilometrin mittaista jonoa Nazorakit olivat hyökänneet. Siirtoväkikulkueen keskivaiheilla Kepe yritti rauhoittaa tilannetta.
”Rauhoittukaa”, hän yritti hillitä evakkomassaa. ”Panikoinnista ei ole mit-”
Käsi tukki Kepen suun ja hänet vedettiin maahan, näkösuojaan vankkureiden ja seinän väliin. Hän protestoi mumisemalla, mutta oli täysin voimaton vastustaman. Tiede-Toan naama kolahti maahan. Mitä tapahtuu? Eivätkö korruptoituneet päättäjät, kannibaalit, sinikätiset agentit, poratorakat ja Zeeronin sienisoppa riitä?
Kepe käännettiin ympäri ja häntä tuijottivat takaisin vihreät silmät valkoisen Haun kuopista.
”Hiljaa”, moderaattori murahti.
Valkovihreällä Toalla ei ollut aavistustakaan, mistä Same oli tullut.
”Koko hankkeemme on ollut turha, jos sinulle käy jotain”, selkhilaani supatti. ”Olet ainoa meistä, joka ymmärsi Nimdan legendan.”
Kepe rauhoittui, mutta ei silti ihan hyväksynyt Samen toimintatapaa. Moderaattorin käsi oli yhä hänen suunsa päällä.
”Ymmärrätkö?” Same tiukkasi.
Tiedemies nyökytti päätään. Käsi päästi irti ja Same auttoi Kepen taas pystyyn.
”Nyt, pienempää profiilia”, varjojen soturi kuiskasi.
Kepe hieroi oikeaa poskeaan, joka oli ottanut yhteen maankamaran kanssa. ”Juu juu”, hän vastasi, vaikkakin pelkälle tyhjyydelle, sillä Same oli jo kadonnut.
”Tyhjä!” viiksenkannatin huusi viimeisen Kanokan lentäessä pesästään. Se kolahti luolan kattoon, heikensi sitä, ja kivikuurorintama iski hyönteissotilasrintamaan.
Bladis ei vastannut heti vaan jakoi zamoreita porakoiden suuntaan. Hänellä oli paukkuja pidempäänkin tulitaisteluun, mutta ajan ostaminen ei ollut enää kannattavaa – kaksikko oli pidätellyt vainolais-Nazorakeja jo riittävän kauan. Evakot olivat päässeet jo pitkälle.
”Ja tähän päätämme oppitunnin aiheesta ’miksi terä kepin päässä on skarrarin typerä ase’!” Bladis vastasi, tosin ei ilmeisesti vieläkään Harkelille, ja nakkasi viimeisen käsikranaattinsa torakoiden joukkoon. Toisin kuin edelliset kranaatit, tämä yksilö täytti käytävän paksulla savulla. Ja sirpaleilla.
”Hyppää syliin!” Bladis käski.
Harkel kurtisti kulmiaan (ja vahasi samalla viiksiään).
”Hopi hopi, loksuleuat saavat kohta lämpökamerat päälle tai keksivät tulla savun läpi.”
Ylikomisaario hyppi käytävän poikki ja asettui pyörätuoli-Skakdin polvelle.
”Tässä ei ole mitään kiusallista.”
”Ei.”
Mosausraattori irrotti kaksipyöräisen menopelinsä selkänojasta sen isoimman tuliluikun. Konekivääri kimmelsi valokivien hehkussa. Siinä oli yksityiskohtaisia koristekaiverruksia, tarpeettoman paljon kaliiperia ja tosi tosi pitkä panosvyö.
”Tiedätkö, miten tämä toimii?” Skakdi kysyi sylissään nököttävältä siniviitalta ja taputteli tappoputkea.
Viikset nyökkäsivät, pää heilahti mukana.
”Mahti homma”, Bladis virnisti. ”Syötä panosvyötä pesään, minä ohjaan.”
”Ohjaat?”
Skakdi vastasi toiminnalla ja veti liipasimen pohjaan. Ratatatatatatata. Ase potki kuin riivattu ja pyörätuoli lähti rullaamaan taaksepäin alati kiihtyvällä vauhdilla. Punahehkuinen lyijy sinkosi torakoiden tuntumaan, kaksipyöräinen kaksikko evakoiden perään.
”Olen aina halunnut kokeilla tätäää!” Skakdi iloitsi konekiväärin jyskeen yli nopeuden vain kasvaessa. Ratatatata.
”Viikeni menettävät muotonsaaaa!”
Ratatatatata.
Mekaanisten rapujalkojen kipinä ja matoran-koipien töpinä täyttivät Ma-Wetin kärkijoukon syöksyessä kohti etelää. Joukkojen uudelleenjärjestämisestä ei ollut toivoakaan ahtaassa maasuolessa, ja letkan etupää oli nähnyt parhaaksi vaihtoehdoksi kiiruhtaa äkkiä takaisin kotipesälle ja hankkia mahdollista apua loppujoukon pelastamiseen. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen kärki ei ollut kohdannut muita vainolaisia, meniväthän he koko ajan kauemmaksi Ämk- Guartsuvuoresta ja torakoiden pesän oletetusta sijainnista. Nöpö-kävelijöiden tavaratila ja laidat olivat todella ylikansoittuneita, kun pohjoisen pikkuväki piti niillä suuren luolajuoksun vaihtopenkkiä. Monet alkoivat jo väsyä, mutta nyt ei ollut aikaa lepotauoille. Silmänkantamalla letka oli vielä melko eheä, sillä siniviitat tekivät kaikkensa kansojensa ja naapureidensa suojelemiseksi ja opastamiseksi.
”Iniko!” Tongu huusi rautakävelijöiden melun yli, ”osaatko sanoa kuinka kaukana olemme Klaanista?”
Mustavioletti maan Toa siirtyi tunnelin seinustalle ja iski peitsensä sen seinämään. Vihreä maaenergiapallo säteili Toa-työkalun ja maaperän välillä, kunnes Iniko veti aseensa takaisin ja se sammui.
”Ei pitkästi”, Toa huusi takaisin, ”Tunnen jo etelärannikon mereisen kuoren ja kotimultien läheisyyden. Mutta Klaanin tunnelit tukittiin Zyglakien tapauksen jälkeen, emmekä pääse suoraan linnoituksen kellareihin.”
”Taidamme joutua itse kaivamaan”, Muothka totesi, ”Miten tarkkaan osaat määrittää oikean paikan? Minä en tunne Klaanin aluetta, eikä maa kerro sen saloja minulle.”
”Hmm, minulla on eräs koje auttamaan tähän hätään”, Iniko vastasi ja kaivoa haarniskansa taskusta esille pienen lieriön muotoisen esineen. ”Tämä on sähkökompassi, ja se osaa näyttää jo tällä etäisyydellä huomattavan virtalähteen eli Klaanin generaattorin. Suuntamme on melko hyvä, mutta joudumme kyllä lähtemään kohta oikealle eli länteen päin, mikäli tunneli itsessään ei käänny.”
”Selvä homma”, Tongu vastasi, ”Ja ilmeisesti myös ylöspäin! Mutta nyt ei muuta kuin eteenpäin!”
Klaanin tilukset
Päivä paiston Kerwanille. Satokausi läheni loppuaan, ja torakoiden kauppasaarron takia maata työkseen viljelevän Matoranin sato oli ostettu kokonaisuudessaan etukäteen ja vielä mitä parhaalla hinnalla. Porkkanain naatit, viljojen kullatut tähkät ja muista kasviksista turva-aidoilla eristetyt pahamaineiset räjähtävät Madu-hedelmät odottivat elonkorjuuta siisteissä riveissään. Kerwan pyyhki hikeä naamionsa otsalta ja nojasi talikkoonsa.
Yhtäkkiä yksi porkkanannaateista katosi näkyvistä maan sisään. Sitten pari muuta ja yhtäkkiä koko kasvimaassa oli aukko. Piru, myyriä, Kerwan ajatteli. Laji, jota Metru Nuilla kutsuttiin arkistomyyräksi (ja joita kyllä asui myös Klaanin arkistojen kirjavuorten kätköissä), oli yleinen Klaanin saarella ja aiheutti viljelyksille jatkuvaa tuhoa. Kerwan otti selästään bambukiekkonsa ja valmistautui tähtäämään esiin tulevan jyrsijät päähän, mutta esiin kaivautuikin suuri metallikoura, sitten toinen ja pian kauniille kasvimaalle nousi iso mekaaninen rapu-otus lava täynnä kummaa Matoran-väkeä ja ohjaamossa iso keltainen hahmo, jonka Kerwan tunnisti Klaanin Telakan johtajaksi Keetonguksi.
Kerwan laski kiekkonsa mutta ei leppynyt. Hän marssi Nöpö-kävelijän lyö ja napautti sen tuulilasia.
”Mitä pirua te teette minun pellollani? Onko tämä joku Telakan höyrykoneiden testauspäivä? Lähetän teille laskun menetetystä sadostani! Alkakaa painua nyt!”
”Hip hei ja anteeksi, herra maanviljelijä!” Tongu vastasi ja aukaisi kuomun. ”Mutta meillä oli vähän isomman puoleinen ja kiireellinen operaatio! Sinun taitaa olla paras lähettää laskusi suoraan Klaanin johdolle, sillä heitä me tässä edustamme.”
Rapukävelijän jälkeen tuli toinen, täällä kertaa matoranin ohjaama, ja sitten kolmas. Niitä seurasi muutama Toa, joista yhden Kerwan tunnisti Klaanin Inikoksi. Mutta retkikunta ei loppunut siihenkään. Esiin rautarapujen suurentamasta maakolosta kömpi Matoraneja, osalla kummat hatut päässä ja kaikilla naamalla helpottunut ilme siitä, että porakat olivat vaihtuneet porkkanoiksi. Kerwania harmitti väen aiheuttama kuormitus maapläntilleen.
”Älä turhaan varro, meillä menee tässä jonkun aikaa”, Tongu sanoi ja kaivoi kävelijän ohjaamon hansikaslokerosta muutaman rattaan, ”Käypä kaupungilla, osta itsellesi leivos ja tee ja tuo meille uusin Klaanilehti. Väki on paras laskea täällä ennen kuin kaikki katoavat kaupungin iloihin. Kelpo mies!”
Kerwan ei vastustanut rahojen voimaa vaan jätti peltonsa ja maasta kasvaneet evakot oman onnensa nojaan. Hän mietti toisinaan, millaista olisi elää normaalissa korossa normaalilla saarella.
Syysmyrsky riepotteli vanhaa pääkaupunkia. Liikakansoitetut kadut eivät kuitenkaan tyhjentyneet rankkasateessakaan, vaan paikallinen väestö ja evakot kulkivat kukin asioillaan kehnosta säästä välittämättä. Ylitsevuotavien rännien, mutaisten katujen ja väenpaljouden keskellä tummaan sadeviittaan kietoutunut kulkija saattoi vaeltaa Suurkylän poikki kiinnittämättä kenenkään huomiota.
Melko syrjäisellä kadulla laahustaessaan moinen hahmo pysähtyi ja käänsi katseensa vasemmalle. Kujan päässä oli tori, jonka keskellä sijaitsi puolipallon muotoinen vesiallas. Turistikohde, nähtävyys. Polttohauta.
Sadeviittasankaria puistatti, ja hän jatkoi matkaansa.
Kadun päässä oli hänen määränpäänsä: suurehko majatalo, Hohtava Hoto. Rakennuksen julkisivusta työntyi tuulessa heiluva puinen kyltti, johon maalattu loikkiva tulihyönteinen näytti eksyneeltä kaatosateessa. Majatalo oli ainoa kivinen rakennus kadun varrella, kaikki muut edustivat vähävaraisempaa arkkitehtuuria. Niiden seinät olivat puuta ja katot olkiset.
Majatalon raskaiden pariovien ulkopuolella, sateelta suojassa pienen katoksen alla, seisoi kaksi Nui-Koron siniviittaa. Puolisotilaallisen poliisijoukon matoralaisilla oli yllään tavanomainen varustus: lyhytlippainen, tumma kypärä ja tummansininen yläselkään ulottuva viitta.
Siniviitat laittoivat koristeettomat keihäänsä ristiin oven eteen sadeviittamuukalaisen lähestyessä. Ovien takana käyty neuvonpito oli liian tärkeä häirittäväksi. Oli ollut riittävän vaikeaa tyhjentää rakennus loputtomalta tuntuvasta määrästä evakkoja. Nui-Koron katedraali olisi ollut luonnollisin ja turvallisin paikka näinkin tärkeällä kokoontumiselle, mutta sinne majoittui aivan liikaa väkeä. Jos majatalon rauhoittaminen oli ollut ongelma, olisi katedraalin tyhjentäminen ollut logistinen Karzahni.
Sadeviitan kätköistä nousi esiin kaksi kättä. Poliiseista lyhyempi ja rotevampi heilautti keihäänsä osoittamaan muukalaista rintaan.
”Ei nopeita liikkeitä!” hän kivahti.
Muukalainen veti sadeviitan taakse ja valkoinen Kanohi paljastui.
”Terve”, Kepe hymyili.
Siniviitat laskivat nopeasti aseensa.
”Sinä! Käy ihmeessä peremmälle, olemme pahoillamme.”
Kepe oli tyytyväinen lyhyeen dramaattisuuden hetkeensä. Hänestä ja Snowiesta oli tullut jonkinasteisia julkimoita Nui-Korossa. Kai siitä nyt täytyi vähän nautiskella.
https://www.youtube.com/watch?v=-1BO6Aoct1Y
Ovet avattuaan Kepe kohtasi eriskummallisen näyn. Kirjava ja suurilukuinen joukko oli ahtautunut pitkän pöydän ympärille, suuren uunin tulipesän loisteeseen. Entinen majatalon aula oli sisustettu uudelleen strategiahuoneeksi: turhat pöydät oli kasattu huoneen laidoille, ikkunat oli peitetty ja suuri kartta lepäsi levitettynä pitkällä puupöydälle huoneen keskellä. Täytetty tuhkakarhu oli kuitenkin saanut jäädä paikalleen ja tuijotti elottomin silmin, kuinka klaanin saaren kansat tekivät päätöksiä. Kaikki olivat niin keskittyneitä, etteivät edes huomanneet tiedemiehen saapumista.
Kepen moniviikkoiset matkaseuralaiset olivat ovelta katsoen pöydän vasemmassa päädyssä, selkä Kepeä kohti. Same ja Snowie olivat ahtautuneet Matoran-kokoiselle hirsipenkile ja Bladis istui puisessa pyörätuolissa. Heidän vieressään, pöydän päässä, jökötti Tongu, pienempi pyöreä pöytä tuolinaan. Keltaisen Jätin olkapäillä istui kolme Telakan matoralaista, joista Kepe tunnisti ainoastaan Ta-Matoran Garsonin. Tongun oikealla puolella istui Iniko sekä joku puisella naamiolla varustautunut keltainen tyyppi, jota Kepe ei muistanut kohdanneensa.
Klaanilaisten lisäksi pöydän ääressä oli lukuisia muiden asutuskeskusten silmäätekeviä. Ko-Huna-Koron neuvoston vanhimman, Turaga Uhrakin ja pöydän toisessa päässä istuvan Nui-Koron valtuutetun Kepe tunnisti. Muita tuttuja naamioita olivat ylikomisario Harkel sekä tämän henkilökohtainen avustaja Suflery. Heidän lisäksi pöydän ääressä nökötti monennäköistä Matorania, Toaa, Turagaa ja muutakin. Oli päähinettä ja naamakarvaa, poronsarvea ja korua.
Palaveri oli selvästi jatkunut jo pitkään.
”Anteeksi että kesti”, Kepe puhui etsiessään katseellaan istumapaikkaa täyteenahdetusta aulasta. ”Emme ole saaneet radioyhteyttä Klaaniin viikkoihin, ja minulla oli paljon kerrottavaa.”
Vaikka kaikkea en radioaalloilla voikaan sanoa.
”Lisäksi”, Kepe muisti sanoa. ”Paaco.”
Huoneen klaanilaiset mutisivat hyväksyvästi, ulkopaikkakuntalaiset lähinnä hämmentyivät.
”Hyvää iltaa, Toa-veli”, maan soturi Iniko tervehti tulijaa. Tulevaisuuden kannalta oli hyvä, että joukossa oli muitakin elementaalivoimilla varustettuja, vaikka Iniko tiesi, ettei Kepe paras taistelija ollutkaan. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Tongu kätteli vanhaa tuttuaan isolla kourallaan ja puunaamioinen lyhyenläntä henkilö kumarsi Kerosiinipellelle. Hän esitteli itsensä oudolla korostuksella Toa Samoliksi, pieneltä saarelta kotoisin olevaksi uudeksi Klaanin jäseneksi.
”Esi-isät tervehtivät myös! Heistä sinussa on paljon hyrrää”, Samol sanoi tervehtimisien päälle. Kepellä ei ollut hajuakaan, mitä uusi Toa höpisi. Myös metsän outo sienimunkki oli yhdistänyt hänet hyrriin, mutta sitä tieteellinen Toa oli pitänyt vain Zeeronin omalaatuisuuden sivujuonteena.
”No”, Snowie innostui. ”Mitäs kotiin?”
Kepe otti sadeviitan yltään ja laittoi sen naulakkoon, täytetyn tuhkakarhun viereen.
”Jaa. Paljon on tapahtunut.” Hän kiersi pöytää etsien vapaata istumapaikkaa. ”Ei kuitenkaan mitään niin mullistavaa kuin Ämkoon… tapaus.”
Jo Same ja Bladis olivat tuoneet Kepelle ja Snowielle tiedon Adminin puolenvaihdosta. Erityisesti Snowie oli ottanut uutisen alkuun raskaasti. Pian hänen kantansa oli kuitenkin muuttunut, ja hän kielsi koko takinkäännöksen: lumiukko puhui Ämkoon suunnitelmasta, ikään kuin tämä olisi osa jotain ovelaa juonta. Hän ei kuitenkaan vakuuttanut kanssamatkustajiaan, tuskin itseäänkään.
Edelliset viikot eivät muutenkaan olleet olleet otollisinta mahdollista uutistensulatteluaikaa – Zeeronin luota poistuttuaan neljä klaanilaista olivat vaeltaneet Lehu-Metsän pohjoisosista Nui-Koroon, viimeiset päivät syysmyrskyn riehuessa. Matka ei ollut sujunut vaikeuksitta, sillä vuoren etelärinteiltä aukenevat niityt olivat kuhisseet Nazorak-tiedustelijoita. Lisäksi Bladista oli täytynyt kantaa koko matka.
”Minulla oli heille kuitenkin paljon kerrottavaa”, Kepe selitti ja jatkoi pöydän kiertämistä. Nyt hän oli päässyt Samen kohdalle. Selakhilaani kuitenkin katsoi häneen kuin kertoen ”en ole Suga, älä ahtaudu kanssani samaan tuoliin”, ja tiede-Toa jatkoi penkinmetsästystä.
”Mitä sanottavaa heillä oli torakkahavainnoistanne?” Iniko kysyi ja nojautui eteenpäin.
”Samaa mitä teilläkin. Että kiirehän tässä tulee.”
Kepe luovutti ja jäi nojaamaan puiseen pylvääseen. Ei hän nyt sentään uuninkaan päälle aikonut kavuta istuskelemaan.
Pöydän toisessa päässä viikset kohosivat hieman ylemmäs, kun Harkel kohensi ryhtiään.
”Nyt kun kuulumiset on vaihdettu…”, hän aloitti ja nyökkäsi Kepen suuntaan tervehtien tätä. Kepe vastasi nyökkäykseen. ”…on aika palata asiaan.”
”Väki tuntuu siirtyvän hiljalleen kohti laitureita”, Kepe sanoi, ”Vaikka tälläisen väenpaljouden liikkeitä onkin vaikea arvioida. Kuulopuheiden perusteella laivojen lastaus alkaa kohta.”
”Entä ilmalaiva?” Same kysyi tavanomaisen vakavana Tongulta.
”Pojat paiskivat töitä kaiken aikaa, mutta taisivat saada värvättyä joukon kunnon kansalaisia avuksi”, Po-Matoran Bryttä vastasi keltaisen jätin olkapäältä. Tongu hieroi mietteliäästi leukaansa.
”Minä en pidä tästä. Yhtään. Mutta sepä ei sotatilanteessa ole uutta. Meillä on melkoiset panokset vaakakupeissa ja mahdollisuudet koko bingoon tuntuvat kovin kapeilta. Mutta riskipeliä on pelattava”, kyklooppi totesi tiiraillen kaikkia huoneessa olevia yhdellä silmällään.
”Keltainen vuori ei ole väärässä”, eräs itärannikon kalastajakylien nokkamies julisti. ”Täällä lienemme vain istuva Pokawi, torakoiden hahlon hakiessa jyvää tansseihin.”
”Että mitäettä?” Samol kysyi pää kallellaan, mutta kalastamies pysyi ylpeänä puheenpartensa (ja partansa) takana eikä selitellyt muukalaisille. Nui-Koron valtuutettu nousi seisomaan tuolilleen ja hiljensi muut terävällä katsellaan. Jopa karski maahaisoturi kuunteli tarkkavaisena Suurkylän johtajan puheenvuoroa.
”Tämä on vaikea päätös myös meille, sillä Nui-Koro on seisonut vapaana kaupunkina tällä paikalla pidemmän aikaa kuin kukaan meistä muistaa”, valtuutettu aloitti, ja Kepen ajatukset siirtyivät hetkeksi Profeetasta kertoneeseen kirjaan, ”Ja olemme avulla Mata Nuin muokanneet tästä paikasta kodin ja turvan kokonaiselle kansalle. Mutta jos kansamme aikoo selvitä, en tiedä onko meillä muita vaihtoehtoja. Mutta ehkä yhtenäisyys nostaa meidät Nazorakein imperiumia vastaan, jos vain saamme lippumme ja kansamme yhdistettyä Bio-Klaanin muurien suojissa. Arvon heimopääliköt, klaanilaiset, ystävät, on paras, ettemme enää odota. Siirtykäämme satamaan.”
