Avainsana: pegghu

  • Valottujen paluu

    Joskus tarinat kiinnittävät huomiota myös vähäisempiin pelaajiin, sellaisiin joita ei löydy paholaisen shakkilaudalta. Yksi näistä olennoista oli Bio-Klaanin kunniajäsen, vapaapalokunnan maskotti ja kapakoiden pidetyin asiakas sekä saunamestari, Fabio.

    Kuten tavallista, Fabio heilutti häntäänsä. Hän heilutti valkeaa karvaista häntäänsä jatkuvasti. Kepen molekyylianalyysin mukaan hän oli energiakoira. Manu oli sitä mieltä, että rotu oli karva-analyysin ja fylogeneettisen dna-määritelmän mukaan Labra-Nuilta. Manu mainitsi Kepelle, että Pupujusrax oli siunannut maailman koiraeläimillä toisten luomustensa, jäniseläinten, kauhuksi ja kiusaksi.

    Fabio ei kauheasti välittänyt jäniksistä. Hän oli kohdannut yhden vemmelsäären kerran. Se oli haissut vettyneelle villalle ja hikisille luistimille.
    Energiakoirana Fabio tunsi maailman pääasiassa hajujen perusteella. Kaikilla hänen ystävillään, niin klaanilaisilla kuin kaupungin asukkailla, oli heille ominainen hajunsa. Myös kaupungilla oli oma hajunsa. Satamassa vallitsi merellinen tuoksu, johon yhdistyi urea, alkoholi, savu ja sinappi.

    Lähestyvä talvi oli saanut hänet kasvattamaan paksua valkeaa karvaa. Kevään koittaessa karva taas lähtisi isoina tuppoina. Silloin baarinpitäjät jättivät hänelle juotavaa kuppiin lähinnä terassille. Kun Fabio oli terassilla, tuli aina ylimääräisiä asiakkaita rapsuttamaan koiraa ja kertomaan tälle kuulumisiaan. Koira oli kuin kaupunkilaisten yhteinen terapeutti, jolle sai vuodattaa murheensa. Fabion onneksi ja epäonneksi rau-naamiot olivat niin harvinaisia, ettei suoraa yhteistä kieltä eri tahojen välille ollut.

    Klaanilaiset ottivat koiran toisinaan mukaan tehtäville. Hän oli ollut tehtävillä niin Sugan, Kepen kuin Matoronkin kanssa. Tongun kanssa hän oli usein linnoituksen saunaosastolla. Jokaisella hänen ystävällään oli ominaishajunsa. Suga tuoksui havumetsältä ja savusaunalta, Kepe tuoksui taikinalta, Matoro (Mustalumi) oli lähinnä mentholia ja Keetongu tuoksui jostain syystä juustonaksuilta. Fabiota tutkinut Mysterys Nuin Makuta tuoksui rikiltä ja imelältä hattaralta.

    Energiakoira oli saapunut Bio-Klaaniin vuosia sitten höyrylaivan mukana, joka oli ollut täynnä Turkasta ja lähialueilta pyydettyä turtanaa. Hän oli ollut vasta pieni pentu ja eksynyt laivaan. Pentu oli viety administolle, jonka jälkeen klaanilaiset ja kaupungin asukkaat kasvattivat pentua vuorollaan kelpo koirayksilöksi. Guardian suri tuolloin kadonnutta koiraansa, joten hän ei halunnut ottaa pentua kontolleen, vaikka monen mielestä hän olisi ollut loistava kasvattaja koiralle.

    Fabio piti siitä, että perhettä ja laumaa oli paljon. Hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen rahi. Pullalta tuoksuvan Lumiukon kanssa makaaminen keskikesän nurmikolla oli yksi hänen parhaita muistojaan. Myös Lumiukon sammakko oli ollut hauskaa seuraa, ja tuoksunut aivan sitruunasaippualta. Hän tuli sen kanssa paljon paremmin juttuun kuin sen ahneen ravun, joka asui suuressa raputornissa ja kävi alhaalla vain joskus.

    Iloinen olento heräsi uniltaan Merirosvokapakan kuistilta. Hänelle oli annettu viltti ja pehmoinen alusta nukkumapaikaksi. Jotakin oli saapunut kaupungin rantaan veneellä aamuyön viimeisinä tunteina, vain hetki ennen sarastusta. Hyvän hajuaistinsa avulla labranuilainen tunnisti jo kaukaa saapuneet: he olivat klaanilaisia, ja heidänkin hajunsa olivat tutut… joskin erilaiset. Toisessa hän haistoi peräti jotakin pahaa, sellaista mitä ei Klaanissa usein haistanut.

    VALOTTUJEN PALUU

    Bio-Klaani

    Valottujen vene kolahti viimein satamalaituriin. Umbra havahtui unestaan aluksen pohjalta, kun Domek tönäisi tätä hieman. Mitään ei tarvinnut sanoa: Umbra kyllä tunnisti pelkästä sataman hajusta ja majakan valosta, missä he olivat. Hetken hän pelkäsi sen olevan vain yksi uusi harhainen painajainen… mutta se ei ottanut loppuakseen. Domek hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni puupalkkiin. Umbra hoiperteli unisena ylös, ja melkein astui ohi veneen laidasta. Satama-altaaseen putoaminen olisi ainakin saanut hereille. Oli niin kylmä, että hän hytisi.

    Satama oli hiljainen. Jopa Merirosvokapakka nukkui, eikä se tehnyt sitä kuin muutaman aamun tunnin, kun kaikki vieraat olivat sammuneet. Nousevien aurinkojen kajo näkyi itäisessä horisontissa, mutta vielä oli pimeää. Vain leipurit ja vartijat olivat hereillä.

    Ilmavalvontavalo haravoi taivasta konkreettisena muistutuksena sodasta. Aurinkojen kajo maalasi Admin-tornin huipun punaiseksi.

    Kaksikon saapuessa Admin-aukiolle Domek seurasi, miten joukko Vartioston sotilaita marssi ohi raskain askelin, viisi kertaa enemmän miehiä kuin olisi odottanut. Hän ummisti silmänsä, kun aamuauringot heijastuivat häikäisevästi heidän keihäidensä kärjistä. Osa vartijoista näytti siltä, kuin heidät olisi herätetty aivan hetki sitten uniltaan.

    ”Sota on näemmä tullut kotiin asti”, Umbra huomautti toverilleen haikeana. Oli kuin maailmasta olisi kadonnut viattomuus, hän mietti hiljaa.

    ”Niin se konkretisoituu”, Domek sanoi. Hän oli jo huomannut, miten paljon hiljaisemmat kadut olivat verrattuna muistikuviin. Yleensä näinkin aamusta oli aina ollut paljon väkeä asioillaan. Ne asukkaat, jotka ylipäätään olivat liikkeellä, kävelivät yhtä raskain askelin kuin sotilaat, ja heidän ilmeensä yhtä tiukkoina, ikään kuin kaikki ovat lamaantuneet kauhusta tai jonkun suuremman odottamisesta. Domek mietti, mitä uusia tunnusnumeroita pitäisi väläyttää portinvartijalle päästäkseen kotiin… jos nyt sitä kivikuutiota kodiksi voisi kutsua. Äkkiä hänet valtasi halu vain kääntyä ja paeta takaisin merelle, takaisin omille matkoillensa, mutta jostakin solidaarisuudesta hän kuitenkin kulki eteenpäin Umbran rinnalla.

    Valotut keräsivät paljon katseita ja kuiskutuksiakin. Kauempana kaupungilla oli kuolleen Toa Umbran muistokivi muiden Bio-Klaanin sankarivainajien joukossa, mutta siitä he eivät vielä tienneet. Domekistakin oli puhuttu monenlaista tämän pitkän poissaolon aikana.

    Hiljaisuus taukosi, kun Umbra osoitti linnan korkealle räystäälle. Se, mikä oli kauempaa näyttänyt lampulta linnakkeen räystäällä paljastui nyt jonkinlaiseksi hahmoksi.
    ”Mikähän ihme tuo on?” hän kysyi. Katolla seisova kaapuhemmo oli jonkinlaisen sähköisen kentän sisällä. Oli täysin mahdoton erottaa siitä yksityiskohtia.
    ”Ehkä se on joku uusi klaanilainen”, Domek vilkaisi.
    Umbran selkäpiitä karmi, mutta hän ei aivan ymmärtänyt miksi, joten hän vain veti katseensa takaisin katutasolle. Kyllä siitä voisi kysyä sitten myöhemminkin.

    Klaanin linnan sisäportti oli kiinni. Kumpikaan toista ei muistanut sen olleen käytäntö aiemmin. Vartija portilla – väsynyt akaku-kasvoinen matoran, jonka violettia rintahaarniskaa koristi sininen ussal – tuijotti kaksikkoa kuin olisi nähnyt aaveen. Toisen aaveen sinä yönä.

    ”… Toa Umbra?” tämä kysyi.

    ”Kyllä olen. En kanna enää moderaattorin kiveä mukanani. Toverini on Toa Domek, Valottu”, Umbra kertoi.

    Samqpa katsoi toa-kaksikkoa päästä varpaisiin. ”Sinut haudattiin. Siitä oli Klaanilehdessä. Setä Foope puhui, miten Domek katosi myös. Huonolla sanoivat, että Pegghu lähti Valotun kanssa merille… Tyyppi oli minulle kaljan velkaa”, matoran kertoi.

    ”Pegghu”, Domek sai sanottua. Toinen toa ei sanonut mitään.

    ”Teemme selonteot sitten Samelle ja Guardianille saman tien”, Umbra sanoi matoran-vartijalle. ”Päästätkö meidät sisään?”

    Samqpa empi hetken. Kaiken maailman kummitukset ja Matoron metsästäjät olivat tehneet temppujaan, eikä hän halunnut jäädä vartijaksi, joka päästi semmoisen sisään linnaan. Foopen tarinat päättömistä ratsuttomista ratsumiehistä kummittelivat häntä hiljaisina vartion tunteina. Huhuttiin, että yöllä itse Admin Tawa nähtiin tanssimassa linnoituksen katoilla.

    ”Olkoon menneeksi”, matoran sanoi. Portti avautui tämän käskystä. Linnoituksen tuoksu oli klaanilaisille kovin tuttu, ja Linnan vihreä sisäaula toivotti heidät tervetulleeksi.

    Sodan aikana musta huumori kukki, ja siitä oli hieman jo muodostunut synkkä vitsi, miten Bio-Klaanin linnan vastaanotossa työskenteleminen oli selvästi vaarallisin työ Klaanissa. Äkkiseltään tuntui hieman kummalliselta, että tehtävässä palveli lähinnä toia – mutta Klaanin historiassa oltiin monesti huomattu, että linnan eteisaulan valvojalla kannatti olla kykyä puuttua omituisiin tilanteisiin ja hiippareihin. Yleensä tämä oli lähinnä tarkoittanut häiriökäyttäytyjien tai Hatidin riehujien saattamista ulos parin vartioston tyypin kanssa.

    Yleisesti sangen viehkeänä pidetty veden toa Hime oli ollut tehtävässä pitkään, mutta kuollut Feterrojen hyökkäyksen ensimmäisenä uhrina. Toinen veden toa, Ruki, jatkoi tehtävässä… hyvin vähän aikaa, sillä hän päätyi yllättävien käänteiden jälkeen nazorakien vangiksi. Viimeistään tässä vaiheessa linnassa alettiin kuiskia siitä, miten tehtävä oli varmaan kirottu.

    Aulojahan linnakkeessa tosiaan oli kaksi – toinen oli kaupungin puoleisen pääportin yhteydessä oleva ns. vihreä aula (nimetty lattian kivetyksen perusteella), ja toinen oli ulospäin johtavan portin ja Linnapihan edustalla, mikä oli yleensä se, mistä puhuttiin Respana. Turvatoimia oltiin yleisesti kiristetty melko paljon viime kuukausina, ja toisin kuin ennen, respassa oli pysyvästi kaksi vartiostolaista avustamassa vastaanottotiskin toaa. Vihreää aulaa ns. respa-toana valvoi ilman toa Saiko, joka oli jo hyvin vanha ukko. Pääaulassa Rukin seuraajana oli – jälleen veden toa – Aera. Miksi ne olivat aina veden toia, siihen kukaan ei oikein osannut vastata. Tawahan ne nimitykset päätti. Ehkä sininen toa sopi hyvin yksiin sinisten ussalien ja muiden Klaanin symbolien kanssa? Edustustehtävähän se oli yhtä paljon kuin outojen hiipparien avustamista, ja sodan aikana tehtävään oli sekoittunut myös yleistä sota-ajan henkilöstö-organisointia. Siitä perillä olemista, kuka meni missäkin, ja niin edespäin. Aera oli Rukia kokeneempi soturi, ja olikin otteiltaan aika paljon jämäkämpi kuin edeltäjänsä.

    Umbra ja Domek olivat hädin tuskin päässeet Linnan aulaan, kun Same tuli heitä jo vastaan. Muita moderaattoreita ei näkynyt. Oikeastaan koko saliin lankesi kuolemanhiljaisuus. Toiset vain tuijottivat kirjaimellisesti kuolleista herännyttä entistä päämoderaattoria. Toiset katsoivat jännittyneinä uutta päämoderaattoria ja tämän tuimaa ilmettä.

    Se ei ollut aivan se tunnelma, jonka Umbra oli toivonut kohtaavansa. Domek suuntasi katseensa katonrajaan, aivan kuin ei olisi ollut paikalla.

    ”Näyttää siltä, että ne hautajaiset olivat turhat”, Same sanoi lopulta… jopa hiukkanen iloa äänessään. ”On hyvä nähdä teitä kumpaakin, kotona ja elossa.”

    Hänen äänensä kuitenkin vakavoitui nopeasti.
    ”Varmasti ymmärrätte, että me haluamme saada selvyyden teidän liikeistänne ensi tilassa”, hän sanoi ja huokaisi syvään, ja viittoi kaksikkoa mukaansa. Kaikki ymmärsivät sen olevan käytännössä pidätys, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.

    Toat katsoivat toisiaan.
    ”Tapaamme myöhemmin, Domek”, Umbra sanoi ja kätteli valottu-veljeään jämäkällä otteella.
    ”Kyllä”, Domek sai sanottua ja tarttui käteen.

    Umbra kääntyi moderaattorikollegansa puoleen. Same näytti väsyneeltä. Ei selakhi koskaan ollut pirteyden huippu, mutta Umbra tunsi tämän tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, miten paljon Same oli riutunut ja synkistynyt syksyn aikana. Vähän niin kuin koko Klaani, hän ajatteli murheellisesti.
    ”Mennään sitten. On koko Klaanin oikeus saada tietää retkistämme”, Umbra sanoi. Hän olisi vain halunnut mennä nauttimaan Kahvion antimista, tai tapaamaan kaikkia ystäviään, mutta ymmärsi kyllä, miksi ylläpito halusi kuulla heitä heti. He kuitenkin murehtivat ensisijaisesti Klaanin turvallisuutta. Domek ei näyttänyt yhtä ymmärtäväiseltä, ja yritti jo liueta paikalta. Same katsoi tätä terävästi ja määräsi myös tämän mukaan. Pakoyritys katkesi ennen kuin se oli ehtinyt alkaa.

    Admin-siipi

    Pieni neuvotteluhuone Admin-siivessä oli Umbralle tuttu tila – hän oli aikanaan kokoustanut siellä ylläpidon kanssa milloin mistäkin aiheesta paljon mukavemmissa merkeissä. Sitä hän taas ei tiennyt, että Matoroa oltiin kuulusteltu tismalleen saman pöydän ääressä pari kuukautta sitten.
    Admin Tawalta se surullinen huomio ei karannut. Hän istuutui pöydän toiselle puolelle ja katsoi kotiin palannutta valon toaa.
    ”Hei, Tawa”, Umbra sai sanottua. ”Siitä on hetki kun olemme jutelleet viimeksi.”

    ”Niin, on hyvä nähdä sinut elossa, Umbra. Olisin toivonut jälleennäkemistä iloisemmissa merkeissä”, Tawa huokaisi, muttei saanut itseään hymyilemään. ”Me olemme kuulleet… yhtä ja toista sinun tekemisistäsi. Haluaisin, että alkuun kertoisit omin sanoin… noh, kaiken, minkä koet tärkeäksi kertoa.”
    Pöydällä oleva nauhuri surisi. Se oli Umbralle tuttu – toiseen aikaan se oli ollut hän, joka oli tehnyt kuulusteluja.
    ”Mitäköhän Matoro on teille kertonut Metru Nuin jälkeen?” Valottu mietti ääneen.

    ”Hän ei halunnut enää pitää ainoatakaan salaisuutta”, Tawa sanoi kuin puolustellen. ”Mutta hänellä ei ollut yksityiskohtia sinun vaiheistasi. Toivon saavani ne sinulta.”
    ”Tiedät siis Ritarikunnasta ja minun toimistani heidän suhteen? Miten he kiristivät minulta tietoa Klaanista?” Umbra kysyi ankeana. Paluu kotiin ei ollut osoittautunut aivan niin mukavaksi kuin hän oli odottanut.

    ”Minä ymmärrän, ettet tehnyt sitä täysin omasta valinnastasi”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän turvallisuutemme kannalta on tärkeää, että tiedämme, mitä Mata Nuin Ritarikunta tietää meistä.”
    Viime yönä Matoro oli sanonut lyhyesti, että nyt sairasosastolla makaava selakhi oli ehkä sama ritarikuntalainen, jonka klaanilaiset olivat tavanneet Metru Nuilla. Umbran ei tarvitsisi tietää asiasta vielä, mutta yhteensattuma tuntui Tawasta oudolta. Oliko Ritarikunnan agentti saapunut Klaaniin samana yönä Umbran kanssa… ja tuonut mukanaan Avden nuken?

    ”Heillä oli lista jäsenistämme, joista piti pitää erityistä kirjaa”, Umbra kertoi. ”Visokki, Mysterys Nuin Makuta, Ämkoo, Killjoy ja Zeruel. Ritarikunta otti silloin kerran Visokin kiinni tietojeni pohjalta, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua. Helryx vaati saada tarkkoja tietoja ja tarpeeksi usein. Erosin heistä vasta saavuttuani Avra Nuilta kotiin tänne. Botar jopa vei Manun, kun erosin ritarikunnasta.” Umbra näytti suorastaan helpottuneelta, kun saattoi ensimmäistä kertoa avautua kaikesta siitä.

    ”Se kieltämättä selittää meidän… epäonniset kohtaamisemme Ritarikunnan kanssa. Olimme onnekkaita, ettei mistään näistä tapauksista seurannut mitään lopullista”, Tawa sanoi. Hän muisti Visokin tapauksen liiankin hyvin – Ritarikunta oli suorittanut kokonaisen kidnappauksen. Makuta Nui ja Ämkoo olivat onnistuneet pelastamaan Visokin, mutta hyvin vaarallista se oli silti ollut, ja oli jättänyt pysyvän epäilyn siitä, että Ritarikunta oli Klaanille vihamielinen taho.

    Tawa mittaili miestä hetken. Hänellä ei ollut syytä epäillä Umbran valehtelevan. Sen sijaan tämä vaikutti suorastaan huojentuneelta.
    ”Mistä tämä alkoi?” hän kysyi.

    ”Tämä koko tarinani alkaa Metru Nuin sodan jälkeen”, Umbra mutisi.
    ”Kun jäin makutan asettamaan ansaan. Hän injektoi minuun jotain…”

    Silloin Umbran varjo heräsi henkiin. Se levisi mahtavana korppina seinälle, mustaakin mustempana. Varjon siivet avautuivat pöydän kummallekin puolelle, ja kirkkaat valot yrittivät epätoivoisesti pitää pimeän poissa.

    ”Hei, Tawa”, linnun muotoinen varjo raakkui äänellä, joka muistutti Umbraa, mutta ei kuitenkaan ollut tämän. Se oli syvempi ja voimakkaampi, kuin kaiku joka vastasi syvästä kuilusta.

    Tawa säpsähti vain hieman. Hänen katseensa jäätyi Umbran varjoon, eikä hän voinut olla ajattelematta, millainen tyhjyys varjosta tuijotti takaisin. Valon toan varjossa asui kaiken syövä pimeys, sellainen jolle tässä maailmassa oli vain yksi alkulähde.

    ”… Umbra, mitä tämä on? Tai mikä helvetti tuo on?” hän kysyi lopulta, mutta ei niin päättäväisesti kuin olisi halunnut. Oliko äänessä häivähdys pelkoa? Vai ainoastaan loputonta uupumusta ja pettymystä?

    ”Hän on Kraa. Hän on kraata, joka kasvoi sisälläni vuosia. Kun loispistiäinen muni munansa minuun, kylvin tuhoa ympärilleni. Ritarikunta otti minut vangiksi ja kiristi minua virheilläni”, Umbra kertoi. Hänen äänensä säröili, mutta se ei haitannut. Pimeydestä huolimatta hän tunsi olonsa helpottuneeksi.

    Se ei ollut edes ensimmäinen klaanilaisessa valon toassa asuva ’makuta’, jonka Tawa oli kohdannut, Tawa mietti kuivasti. Toivottavasti Domekilla ei ollut mitään sellaista.
    Admin ei oikein tiennyt, miten edes lähestyä koko aihepiiriä. Matoro oli hädin tuskin maininnut asiaa.
    ”Onko tämä… asia sinulle tai meille vaaraksi?” hän kysyi lopulta.

    ”Kraa on liittolaiseni”, Umbra sanoi puolustelevasti. ”Joku sanoisi, että veljeni. Me molemmat olimme rikki, kun emme olleet enää yhdessä. Siitä pitkin kertoa. Me erosimme toisistamme kesällä.”
    ”Vein koko käden”, Kraa raakkui. ”Siitä tuli pohja olevaisuudelleni.”

    Valottu näytti kättään, jonka paikalla oli epäkuntoinen tykki. Se muistutti exo-toa-robottien vastaavia. ”Piti laittaa tämä tilalle.”

    Tawalle tuli mieleen vanha sanonta, siitä miten makutalle pikkusormen antava menettää koko käden. Hän jos kuka tiesi, mitä se tarkoitti.
    ”Sinä sanot sen olevan makutan kraata”, Tawa edelleen tuijotti varjoa, ohi Umbrasta. ”Miten sinä voit luottaa siihen, että se on liittolaisesi? Eikä ainoastaan… loinen päässäsi, tai jotakin pahempaa.”

    ”En tiedä mitään loisista. Kraata ja minä olemme symbioosissa toistemme kanssa. Rottajahdin jälkeen lähdin Kraan perään, koska hän kertoi kokoavansa armeijaa saaremme zyglakeista ja näiden johtajasta. Väitti olevansa nyt Makuta-arvonimen arvoinen ja halusi leikkiä kanssani”, Valottu kertoi.

    ”Niin, tämä oli tapaus, joka johti Zyxaxin kuolemaan?” Tawa varmisti. Hän kyllä pani merkille, miten nopeasti Umbra oli vaihtanut aihetta pois kraatasta. Se saattoi olla jopa huolestuttavampi kysymys kuin mikään, mitä hän oli odottanut käsittelevänsä. Ämkoo oli lopulta hävinnyt oman taistelunsa omalle makutalleen, eikä Umbran mahdollisuudet vaikuttaneet kovin paljoa paremmilta. Tawan oli vaikea vain sivuuttaa kammottava varjo seinällään, mutta Umbran vähättelevä suhtautuminen siihen tuntui vieläkin vaarallisemmalta.

    ”Kyllä. Ja orton-kansalaisten maan toa Ornoka kuoli myös”, Umbra sanoi surumielisenä.

    ”Tämä sota on vienyt niin monta”, Tawa sanoi hiljaa. Ainakin joskus sodan varjoista palasi joku takaisin, mutta ei koskaan samana jona oli sinne kadonnut.

    ”Olin kutsunut Avra Nuille oman toa-ryhmäni. Viimeiset orton-kansan toat vastasivat kutsuuni: Valottu Aknoka, tuliporain mestari Ruthaka, sekä juurakkojen valtiatar Ornoka. Heidän lisäkseen Mustan käden kenraaliksi paljastunut Nurukan, ja koneistettu Deleva liittyivät mukaan joukkioomme”, Umbra kertoi. Tawa tunsi kaikki nimet, mutta tiesi niistä hädin tuskin muuta. Kaksi viimeisintä olivat peräti liittyneet Klaaniin, ja orton-kansa oli aina asunut klaanilaisten naapureina.
    ”Deleva ja Nurukan tulivat myöhemmin kanssani Bio-Klaaniin ja sitten Metru Nuille”, mies jatkoi. ”En tiedä mitä Delevalle kävi Tiedon tornien jälkeen.”

    ”Matoro kertoi hänen selviytyneen. Hän jäi Metru Nuille”, Tawa selvensi.

    Hyvä uutinen piristi Umbraa. Hymy tosin karisi nopeasti tämän riutuneelta naamiolta.

    ”Ne päihittivät Zyxaxin ja minut”, varjo jatkoi. ”Valottu ja minä palasimme taas yhteen, mutta minä en ollut enää mitään.”

    ”Mikäli tuo olento todella on kraata, pelon enkelin olemuksesta veistetty, se ei todellakaan ole yhtään mitään”, Tawa sihahti yllättävän myrkyllisesti. ”Minä en luota siihen lainkaan, mutta näyttää siltä, että joudumme toistaiseksi sietämään sitä. Toivon todella, että ymmärrät, mitä olet tekemässä, Umbra. Makutojen sirpaleet… ne ovat petollisia. Vaikka ne teeskentelevät muuta, ne ovat tuhon olentoja. Sinun, jos kenen, tulisi ymmärtää se.”

    ”Niin minäkin pitkään luulin”, Umbra sanoi hiljaa. ”Että olin vain saastunut. Että Kraa pitäisi leikata pois. Tämä varjon osa uinui sisälläni pitkään. Mutta Aft-Amanan linnut herättivät hänet unestaan!” Umbra kiihtyi. ”En olisi selviytynyt sieltä mielisairaalasta ilman Kraata. Puhumattakaan ajastani Mestari Z.M.A:n vankina…”

    Aft-Amana, Tawa huokaisi. Oliko mikään muu paikka tehnyt yhtä pahaa jälkeä hänen klaanilaisiinsa?
    ”Niin, minulla on Metru Nuin tapahtumista jonkinlainen käsitys Matorolta, mutta sinun osaltasi se katkeaa Feterroihin, jotka siellä kohtasitte”, Tawa sanoi. ”En odota mitenkään yksityiskohtaista kuvausta ajastasi Arsteinin vankina, mutta meidän olisi tärkeä tietää, miten pääsit pakoon, ja mitä sait tietää Arsteinin suunnitelmista.”
    Tapaus muistutti kummallisesti sitä kertaa, kun Guardian, Keetongu ja Makuta Nui olivat joutuneet Zorakin vangeiksi… ja heidät oli lopulta vain päästetty vapaiksi. Mutta Feterrat olivat aktiivisesti etsineet valon toaa, joten Umbran vapautuminen tuntui vieläkin poikkeuksellisemmalta. Samen ensimmäinen teoria oli ollut, että ZMA oli tarkoituksella lähettänyt jotenkin kontrolloimansa Umbran Klaaniin omaksi sätkynukekseen… ja vaikka Tawaa inhotti myöntää se, teoria selitti paljon. Ei vain ollut montaa tapaa selvittää, pitikö se paikkaansa.

    ”Mestari Arstein piti minua hovissaan vankina”, Umbra aloitti.
    Mestari? Tawa kohotti kulmiaan.
    ”Zorak havittelee itselleen Valottua. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, minkälainen Valottu olin. Makutan pimeys oli mielessäni. He yrittivät poistaa Kraan kirurgisesti, mutta se ei toiminut”, Zorak Van skalpelli kävi Valotun painajaisissa. Korpin varjo kätki päänsä siipiensä suojaan.
    ”Paha ZMA”, varjo puhui. Pelko huokui sen puheesta, ja se lopulta pieneni ja vetäytyi takaisin Umbran todelliseen varjoon.

    ”Me voimme kyllä jatkaa myöhemmin”, Tawa sanoi lopulta. ”On sääli, että tämä on miten toivotamme sinut takaisin kotiin, mutta, no. Ajat ovat mitä ovat.”

    ”Zorak ja Avde pelaavat jotain outoa peliä toisiaan vastaan. Punaisen miehen nukkeja tuli Mestari Zorakin tukikohtaan. Sen takia minut piti lähettää sieltä pois. Sheelika auttoi minut pakoon, ja kuin Initoin johdattamana Domek saapui veneellä samaan aikaan paikalle!” Umbra kertoi lopun suorastaan riemastuneena.

    Jollekin muulle kuin Umbralle koko tapahtumaketju kuulosti uskomattomalta. Tawalle soi välittömästi useampi hälytyskello – oliko Zorak tosiaan tehnyt jotakin, jolla pystyi hyötymään Valotustaan vastaisuudessakin, kuten Same oli arvellut? Vai oliko sen tehnyt Sheelika? Vaiko Avde… Hän varoi näyttämästä epäilyksiään liian suoraan, mutta kaikki niistä tuntui todennäköisemmältä kuin Umbran oma versio tapahtumista.
    ”Miten Domek osasi paikalle?” Tawa kysyi lopulta.

    ”Hän ehkä kertoo sen sinulle itse. Valottu veljeni oli etsimässä johtolankoja Zorakista maailmalta”, Umbra sanoi.

    Tawalle jäi tuntemus, että toa ei kertonut kaikkea. Kuinka paljon siitä johtui makutan äpäräsikiöstä ja kuinka paljon kaikesta siitä, mitä Arstein oli paralle tehnyt? Matoron kuulustelu oli ollut niin paljon yksinkertaisempi – tämä oli käytännössä oma-aloitteisesti vain kertonut kaiken ja enemmän. Umbran vastaukset herättivät vain lisää kysymyksiä.

    ”Ymmärrän sinua täysin. Että luotto minuun on mennyt totaalisesti”, Umbra huokaisi. ”Jätin modekiveni piironginlaatikkooni kun lähdin, koska en tiennyt palaisinko koskaan. Olen tehnyt Bio-Klaanille paljon pahaa, mutta haluan hyvittää tekoni. En koskaan edes ollut erityisen hyvä päämoderaattori. Ritarikunta kiristi minua niin usein erilaisille tehtäville, ettei teille jäänyt tarpeeksi aikaa.”

    ”Niin, sinulle taitaa olla selvää, ettet voi toimia moderaattorina enää”, Tawa myönsi. ”Mutta se taitaa olla murheistasi vähäisimpiä.”
    ”Klaani on kotini, ja haluan luoda luottamuksen takaisin. Antakaa minulle hetki aikaa ladata itseäni ja lähettäkää minut vaikka rintamalle. Jos vain voin tehdä jotain, jotta ansaitsisin luottamuksen takaisin…”

    ”Et ole ensimmäinen Metru Nuilta selvinnyt, joka on sanonut minulle noin”, Tawa huokaisi ja hymyili varovaisesti.

    ”Oli ehkä virhe lähteä Metru Nuille etsimään vastauksia Nurukanille”, Umbra myönsi.

    ”No, kukaan teistä tuskin osasi aavistaa, miten se päättyisi”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä tapahtui, se on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ratkoa miten mennä tästä eteenpäin. Ja… jos olen täysin rehellinen, emme voi juuri luottaa sinuun. Minä uskon siihen, mitä sanot, mutta ymmärrät varmasti, ettemme voi luottaa kraataan, emmekä voi mennä takuuseen siitä kaikesta, mitä Arstein teki sinulle.”
    Umbra nyökkäsi.
    ”Minun pitää pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikilta, joiden tietoja minun oli pakko antaa Helryxille. Anteeksi Tawa siitä, että rikoin luottamuksen, joka oli välillämme. Olen aina arvostanut sinua johtajanani ja tätä järjestöä, joka on kotini. Pitää etsiä myös Visokki ja Manu käsiini ja pyytää heiltä anteeksi myös. Ämkoo, no hän vajosi itse pimeyteen, joten olisiko sillä mitään väliä enää…” Umbra mietti.

    ”Se voisi auttaa”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Omasta puolestani en kanna sinulle kaunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Vain ylläpito tietää, että toimit Ritarikunnan vakoojana. Sinulle itse asiassa pidettiin kauniit hautajaiset suvasi luona, ja useimmat uskovat sinun kuolleen taistelussa Feterroja vastaan.”
    Yksi osa Tawaa käski häntä pitämään kummatkin Valotut saman tien telkien takana, ja moderaattoreista useampi luultavasti kannatti sitä vaihtoehtoa. Mutta häntä huoletti myös, millä tavalla asia otettaisiin linnassa, kun ilo Umbran paluusta muuttuisi hämmennykseksi tämän rikoksista… ja kun hän katsoi riutunutta toaa, hänellä oli aivan liian paljon sydäntä ollakseen tätä kohtaan kovin armoton. Vaikka hänen olisi ehkä pitänyt olla.

    ”Vai hautajaiset. Kaikkea sitä”, Umbra mietti. ”Kaimani tekosia?”

    ”Kaipa se tuntui paremmalta kuin eläminen epätietoisuudessa”, Tawa sanoi. ”Meillä ei ollut juurikaan toivoa.”

    ”Välititte sentään noin paljon, vaikka tiesitte että olen myyrä”, Umbra melkein itki. Oli kuin klaanilaiset olivat jo antaneet sydämissään anteeksi hänelle.

    ”Elämä on sillä tavalla ristiriitaista”, Tawa myönsi ja paini valintansa kanssa. Hän lopulta antoi itselleen aikalisän, ja päätti, että heidän pitäisi puhua asiat läpi ylläpidon kesken ennen päätöstä mahdollisesta tutkintavankeudesta. Kyse ei ollut ainoastaan kahden toan vapaudesta, vaan myös siitä, miten muu Klaani sen ottaisi… eikä heillä ollut varaa nakertaa omaa yhtenäisyyttä yhtään enempää, kuin oli pakko. Hän ei halunnut heittää Umbraa suoraan Zorakin tyrmästä Klaanin tyrmään… mutta ikuinen tyhjyys korpin muodossa seinällä sai hänet lähes toisiin ajatuksiin.

    ”Ehkä tämä on tässä, toistaiseksi”, Tawa lopulta sanoi. ”Ikävä kyllä meidän pitää selvittää tämä kaikki vielä juurta jaksain, mutta ehkä sinä tarvitset sitä ennen lepoa ja, noh, normaalia elämää. Pysy kaupungissa, ja pidä moderaattorit perillä liikkeistäsi – se on kaikki, mitä vaadin nyt.”

    ”Kiitos Toa Tawa. Te varmaan veitte jo kaiken moderaattorimateriaalin hautajaisteni jälkeen?”

    Tawa nyökkäsi. ”Kaimasi on pitänyt asuntoasi järjestyksessä.”
    Admin ei maininnut mitään sieltä löytyneistä Ritarikunnan koodiavaimista ja muista dokumenteista Valotun petoksesta.

    ”Ajattelinkin hänen tehneen niin. On niin monta tahoa jota kiittää täällä ja vielä tänään”, Umbran sydän tuntui keventyneen huomattavasti keskustelun myötä. Tawan sydän sen sijaan oli saanut monta uutta murhetta murehdittavakseen, mitkä peittivät ilon Umbran paluusta.
    ”Voit mennä”, Tawa sanoi vielä. ”Minä todella toivon, ettet anna minulle syytä katua tätä.”

    Umbra lähti. Korpin varjo katosi hänen omaan varjoonsa. Tawa jäi yksin huoneeseen. Hänen ryhtinsä lysähti, kun hän jäi yksin, eikä ollut enää tarvetta pitää yllä naamiota. Ei Hauta, vaan sitä, mikä rakennetaan kätkemään tunteet.


    Samaan aikaan pari huonetta sivummalla Kuulustelutila 1:ssä käytiin toista keskustelua. Domek oli joutunut odottamaan siellä hyvän tovin yksin. Huone oli valaistu vain osittain, ja sen nurkkiin jäi syviä varjoja. Toa naputteli pöytää.

    Lopulta päämoderaattori Same saapui ja sulki oven perässään. Tuoli rääkyi, kun sitä vedettiin lattiaa pitkin hieman taaksepäin, jotta selakhi mahtui istuutumaan. Hän asetti pöydälle nauhurin. Painallus sai punaisen valon palamaan ja kasetin surisemaan.

    Kumpikaan huoneessa olijoista ei olisi kuvaillut heidän suhdettaan erityisen tuttavalliseksi. Same ei kokenut osaavansa juuri lukea valon toan ajatuksia ja tunnetiloja – mutta kukapa osaisi? Oli täysin mahdoton sanoa, oliko Domekin kepeä olemus hermostunutta teeskentelyä vai luonnollista välinpitämättömyyttä. Jälkimmäistä tämä oli ainakin aina osoittanut ylläpidon virallisempia toimia kohtaan.

    Selakhi katsoi toaa pitkään, mittaili tätä katseellaan ja lopulta aloitti.
    ”Viime kerrasta on hetki”, hän totesi.
    ”Muutamia viikkoja, eikö vain?” Domek vastasi.

    ”Domek, sinä lähdit täältä kuukausia sitten”, Same sanoi. Pilailiko Domek koko asialla, vai oliko hän oikeasti noin ulalla?

    ”Enemmän kuin viikkoja sitten”, Domek korjasi.

    ”Ehkä me aloitamme aivan alusta”, Same laski kämmenensä pöydälle eteensä. ”Sinä ilmoitit lähteväsi tärkeälle matkalle pian Feterrojen hyökkäyksen jälkeen, mutta et kertonut enempää. Mistä oli kyse?”

    ”Niin varmaan tein. Mutta se ei ole tärkeää enää, ja nyt olen taas täällä”, Domekin vastasi äänensävyllä, jonka selakhilaanin tunsi hitaasti raastavan hermojaan.

    Same huokaisi ja jatkoi.
    ”Mitä tapahtui Pegghulle?”

    Tawa oli alun perin käskenyt moderaattorit laittamaan jonkun seuraamaan Domekia. Silloin he eivät olleet vielä tienneet petturin mahdollisuudesta. Bladis oli laittanut asialle Vartioston rohkean Pegghun, eikä tästä oltu sen koommin kuultu.

    ”Se partiomies? Ihan kiva. En tiedä mitä hän tekee juuri nyt, mutta varmaan pärjää hyvin siellä.”

    ”Älä esitä typerää. Missä näit Pegghun viimeksi?”

    ”Siellä missä hän oli lähtiessään. Zakazin satamalla, jos muistan oikein.”

    ”Ja miksi hän jäi Zakazille?”

    ”Joskus me olemme arvaamattomia. Ei kannata tuomita muiden päätöksiä.”

    Same näytti siltä, että oli jo valmis luovuttamaan. Tämä olisi niitä kuulusteluja. Hän kaivoi esiin savukkeen ja sytytti sen.

    ”Domek, voisit kerrankin vastata kuten sinua pyydetään”.

    ”Annoin jo syyn. Jos se ei kelpaa, niin en tiedä mitä muuta voi enää asiasta selittää”

    ”Jokaisesta sanastasi on hyötyä sekä meille että sinun luotettavuudellesi”, Same sanoi. ”En minä halua syyttää sinua mistään, mutta jos et edes yritä olla avuksi, jätät meille hyvin vähän vaihtoehtoja.”

    ”Niinpä, tai voitte käyttää kaikkea sanomaani minua vastaan”, Domek lähes hymähti. ”Kyllä minä tiedän mistä on kyse. Ette te toisi meitä näihin kuulusteluihin, ellei teillä ole syytä naulita meidät jostain.”

    ”Ja sinä väität, että Pegghu – luotettu klaanilainen, joka oli nimenomaan pitämässä sinua silmällä – vain jäi Zakazille eikä lähettänyt meille edes viestiä?”

    ”Ehkä viestit eivät kulje parhaiten Zakazilta muualle.”
    Domekin toteamus tuli niin nopeasti ja kevytmielisesti, että Samelta kesti hetken yrittää valita sopivinta ja väkivallattominta tapaa jatkaa kuulusteluaan.

    ”Jättänyt viestiä sinun mukanasi, Domek”, Same huokaisi turhautuneesti ja hengitti sisään savukkeestaan. ”Ja mitä te olitte edes tekemässä Zakazilla?”

    ”Ainakin itse tein tutkimusta Zooracin tapauksen kanssa. Tai ZMA, kuten häntä myös kutsutaan.”

    ”No… mitä sait selville? Voitko olla avuksi edes tässä?”

    Domek näytti todella tuumaavan hetken, mikä tuli lohdun rippeenä moderaattorille.

    Domek puhui melko pitkään. Hän kertoi Zorakin monista ristiriitaisista identiteeteistä ja legendoista. Hän kertoi oppineensa Xialla, miten Zorak oli kaapannut aiempien suurpohattojen omaisuudet ja pyöritti nyt niillä operaatiotaan.

    Yhteen asiaan Domek kiinnitti kummallisen paljon huomiota. Hän kertoi pienestä saaresta, jolla oli aiemmin tulen toan johtama kommuuni.
    ”Aiemmin”, Domek painoitti, sillä jokainen asukas oli kadonnut aikaa sitten. Jokainen savitalo oli ollut vailla sen omistajaa, mutta kaikki tavarat olivat jätetty paikoilleen. Ainoaksi todistajaksi oli jäänyt hullu turaga ja hänen ylistykset ”suurelle pelastajalle”, joka toi heille ”toteemin” ja lupasi takoa näitä lisää. Toteemiakaan ei löytynyt missään, ja tutkimus joutui päättymään vailla ratkaisua. Domekilla oli teoria äärimatanuistisen lahkon aavekaupungista, mutta Same ohjasi kuulustelun pian takaisin oikeille raiteille.
    Oli ollut saavutus saada valon toasta edes näin paljon vastauksia, jotka eivät yrittäneet kierrellä minkään tärkeän sanomista – vaikka ne keskittyivätkin kummallisiin ja näennäisen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Yhdestä asiasta Domek ei ollut kuitenkaan sanonut mitään.

    ”Miten ja mistä löysit Umbran? Missä Zorak piti häntä?” Same kysyi.

    ”Xian läheltä. Sen koillispuolelta, Nynrahille johtavan meriportin läheltä. Se oli hankala löytää. En olisi huomannut koko paikkaa, ellen olisi törmännyt Umbraan siellä.”

    ”Sanot siis, että löysit Umbran sattumalta?”

    ”Joskus maailmakin on arvaamaton.”

    Same huokaisi syvään. Ainakin johtolanka Zorakin tukikohdan sijainnista oli yllättävän arvokas tiedonjyvä, vaikka kaikki muu asiassa haisi mädältä.
    Oli aika ottaa esiin raskaamman kaliiberin kysymykset.

    ”Kun Avde – joka on Zorakin kollega – lähestyi sinua ennen Feterrojen hyökkäystä tänne, mitä hän sinulle sanoi?”
    Samen kylmä katse kohdistui Domekiin, jonka omat silmät vaelsivat pois päin, kohti huoneen nurkkaa. Katseliko pimeys häntä? Oliko siellä liikahtanut jokin? Valon Toa ei reagoinut kysymykseen kovin nopeasti, ja näytti äkkiä silminnähden ahdistuneelta. Hän hengitti nopeammin. Hetken Domek taivutteli sormiaan kuin käsittelisi ilmaa, ja kun hän katsoi käteensä, sormenpäistä syttyi pieni valon lieska kuin paikalleen pysähtynyt kipinä. Se ei riittänyt valaisemaan koko huonetta, mutta leiskusi tarpeeksi voimakkaasti maalatakseen tummimmat varjot harmaiksi. Domekin hengitys tasaantui hitaasti.

    ”Aika paljon tapahtui siinä hyökkäyksessä”, Domek viimein vastasi vastentahtoisesti.

    ”Niin tapahtui. Meillä on syymme epäillä, että joku klaanilainen on sekaantunut asiaan. Domek, mitä Avde sanoi sinulle?” Same korotti ääntään.

    ”Keneltä olette kuulleet asiasta?”, Domek vastasi. ”Jos joku tietää tästä, niin varmaan voitte kysyä lähteeltänne.”

    Pieni särö Domekin ulkokuoressa oli juuri se, mitä moderaattori oli odottanut. Hän ei antaisi mahdollisuuden karata. Hän oli tarkkaillut kuulusteltavan jokaista reaktiota ja pienintä elettä, ja koko aihe sai toan… hermostuneeksi. Pelosta, syyllisyydestä, vai kummastakin?

    ”Valitettavasti Visokki ei tiedä aiheesta sen enempää”, Same murahti. ”Eikä hän toistaiseksi halua nyhtää vastauksia suoraan kallostasi. Joten, Domek – mitä Avde sanoi sinulle?”

    Valon Toa näytti yllättyneeltä kuullessaan Visokin nimen. Häneltä kului hetki ennen kuin hän sanoi mitään, ja sittenkin hän puhui kuin tyhjyyteen tuijottaen.
    ”Se tarjosi asioita. Valtaa ja mainetta. En ottanut vastaan.”

    ”Mitä teit juuri ennen Feterrojen hyökkäystä linnaan?” Same kysyi, tyytymättömänä vastaukseen.

    ”Otin kävelyn.”

    Same huokaisi jälleen.
    ”Domek, mitä helvettiä?” hän lopulta purkautui ja iski nyrkin pöytään. ”Sinä kiertelet ja kaartelet! Hyvä jos olet antanut ainuttakaan suoraa vastausta! Kai sinä ymmärrät, miltä tämä näyttää meidän näkökulmastamme? Minä en sano, että aiheutit ongelmia Pegghulle, mutta se, että kieltäydyt puhumasta asiasta ei varsinaisesti tee sinusta luotettavampaa. Sinä löysit Zorakin tukikohdan muka sattumalta. Sinä olet ollut tekemisissä Avden kanssa. Jos sinä olisit tällä puolella pöytää, miltä tämä tilanne sinusta näyttäisi?”

    Domekin katse vaelteli pitkin huonetta.
    ”En ole koskaan kauheammin ajatellut, miltä tuntuu olla polkemassa muita rautasaappaalla”, hän sanoi. ”Ehkä sinä et halua muistaa minkälaista oli, kun ei tarvinnut jokaisesta asiasta tulla valvotuksi, tai hankkia lupia, jotta voisi istua vain jossain pöydän nurkassa.”

    Valon toa nojasi eteenpäin, katsoi suoraan Sameen ja jatkoi selvästi kiihtyneenä.
    ”Kun liityin Klaaniin, me kaikki teimme lupauksen! Lupauksen, että emme anna sen, mikä jätti meidät ja turmelee muun maailman, olla osana meitä. Olla veljiä, jotka jakavat kaiken – hyvän ja pahan – toistensa kanssa. Nyt meillä on joku hiivatin kivilinnakin, koska vuoren huippu ei näköjään riittänyt.”

    Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Same ymmärsi olla keskeyttämättä kuulusteltavaa, kun tämä kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi – eikä sitäpaitsi uskonut saavansa tuon mielentilan vallassa olevasta Domekista irti yhtään mitään hyödyllistä.

    ”Jos sinusta on kiva olla vahki, ja sinusta se on mitä ’moderaattorin’ kuuluisi nykyään olla, niin en asiaa voi tuomita. Kunhan olisitte edes rehellisiä siitä”, Domek jatkoi, ehkä ärtyneenä reaktioiden puutteesta.
    Hän kaivoi esiin messinkisen passin ja paiskasi sen pöydälle. Yksinkertaisella metallilevyllä oli toan nimi, jäsennumero ja yksinkertainen kasvokuva. Se ei hymyillyt. Klaanin ussal koristi kortin kulmaa.
    ”En minä koskaan tätä mokomaa edes halunnut. ”

    Same oli kahden vaiheilla. Hänen teki mieli selittää, minkä takia Bio-Klaanin kokoisen organisaation pyörittäminen – etenkin sodan keskellä – edellytti sitä, että toisinaan kaikki ei voinut olla kuin tonttukommuunissa. Mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi, että Domek oli ollut tällainen aina – hän oli ollut hankalan, tai ainakin omituisen maineessa jopa Klaanin tasolla. Se ei vain ollut ongelma ennen, ei samalla tavalla kuin nyt. Ei hänen päänsä kääntynyt vastaan sanomisesta, ja jos kääntyi, Samella ei ollut siihen sanoja.

    Moderaattori ei edes katsonut passin suuntaan. Hän vain vilkaisi Domekia vielä kerran.
    ”Minä luulen, että tämä on tässä”, hän murahti ja nousi. ”Älä poistu linnasta, ennen kuin olemme päättäneet, mitä teemme sinun kanssasi. Pidämme sinua silmällä, mutta senhän sinä tiesit jo.”
    Sen sanottuaan hän tumppasi tupakan, otti nauhurin ja poistui. Domek jäi yksin, ja ovi jäi raolleen. Kipinä loisti vieläkin toan kämmenellä, pitäen pimeän poissa.


    Admin-siipeen ei uteliaita päästetty, mutta heti ovilla oli odottamassa monta ihmettelevää klaanilaista. Epämääräinen joukkio tukki koko käytävän, mitä ei ollut tosiaankaan tarkoitettu suuriin kokoontumisiin. Eturiviin oli päässyt pari Klaanilehden toimittajaa, mutta suurin osa väestä oli yksinkertaisesti toiveikkaita Umbran (ja jotkut Domekin) ystäviä, jotka halusivat nähdä, pitivätkö huhut paikkaansa.

    ”No niin, hajaantukaas vähän”, Bladis kailotti yli hälyn ovelta. ”Umbra tosiaan on palannut”, hän varmisti. ”Ja samoin Domek. Mutta emme anna muita kommentteja vielä!”

    Pari huonetta taempana ylläpidolla oli epäkiitollinen tehtävä päättää, laittaisivatko he kotiin palanneet sankarit saman tien telkien taakse. Erimielisyydet olivat niin suuria, ettei päätöstä luultavasti syntyisi tänä aamuna, Bladis veikkasi. Toistaiseksi kumpaakin pidettäisiin erityisesti silmällä, eikä päästettäisi pois kaupungista, mutta sen enemmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen.

    Umbra tosiaankin ilmestyi Bladiksen viereen, ja katsoi joukkoa hieman yllättyneenä.
    ”Hei kaikki”, Umbra sai sanottua. Hänen riutuneet kasvonsa venyivät väkisin hymyy nähdessään niin monia tuttuja. Klaanilehden toimittaja Bio-Nui räpsi kuvia kaksikosta, mutta se ei jostain syystä Umbraa edes häirinnyt. Ainakaan kovin paljoa. Domek pysytteli käytävässä heidän takanaan, hyvän matkan päässä väkijoukosta, kuin etsien mitä tahansa muuta reittiä.

    ”Olen siis palannut kotiin”, Umbra korotti ääntään sen verran, että se kantoi yli hälyn. ”Matka on ollut pitkä ja koukeroinen. Steltiä, Metru Nuita, mitä vielä”, valottu kertoi. Zorakin hovi jäi vielä mainitsematta, vaikka ilmeisesti siitä jotakin varmaan tiedettiinkin – Feterrojen surmaamaksihan hänet oli kai julistettu.

    ”Onko totta, että sinä ja Toa Domek onnistuitte tappamaan pahamaineisen rautaisten kuolemien johtajan?” Bio-Nui sai huudetuksi hälinän keskeltä.

    Umbra nauroi. ”Ei, emme tappaneet Zorakia.”

    ”Huhuttiin, että kyse olisi ollut samanlaisesta sala-operaatiosta kuin teitte päällikkö Zyxaxia vastaan. Näinkö ei ollut?” toimittaja jatkoi.

    ”Ehei. Zyxax ja Zorak ovat niin eri puusta veistettyjä.” Avra Nuin korppi raakkui Umbran mielen perukoilla. ”Zyxax oli vain sivujuoni tässä sotajuonessa. Olisi hauska jutella enemmänkin, mutta minun on nyt haettava Mokelilta vähän aamiaista. Merimatka tuntuu kestäneen vuosia ja nyt on nälkä.”

    ”No niin tehkääs tilaa!” Bladis karjaisi, kun joukko edelleen tukki koko käytävän. ”Saatte kyllä tietää kaikki asiat ajallaan. Päästäkää poloiset syömään!” Vasta se sai väkijoukon hieman avaamaan tietä. Umbra joutui silti kulkemaan olkapää edellä, kun muut klaanilaiset eivät yksinkertaisesti mahtuneet väistämään siinä supussa. Domek ei seurannut häntä, vaan taisi vain odottaa, että Umbra harhauttaisi uteliaat muualle. Toalle esitettiin lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei oikein jaksanut miettiä niitä siinä hälinässä (tai nälässä).

    Samolit ja muut jäivät jälkeen ilman vastauksia kun entinen päämoderaattori talsi tuttuun kahvioon, klaanilaisten yhteiseen olohuoneeseen. Paikka tuntui säilyneen samanlaisena kuin Umbran muistoissa, vaikka sotatila olikin päällä. Ensisilmäykseltä kahvion tuotteetkin tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Höyrynakit, jotka yleensä tuoksuivat kammottavilta, tuntuivat nyt oudon houkuttelevilta. Umbra mietiskeli hetken ja päätti sitten tilata nakin, sinisellä ussal-kuvioinnilla koristellun leivoksen sekä kahvia. Ja Bohrokin. Siitä tuli mieleen moderaattorien taukotilan energiajuoma-automaatti, jossa oli aina riittänyt Bohrokia. Nyt hänen täytyi hankkia kofeiininsa kuin muidenkin klaanilaisten…

    Onneksi ritarikunta oli palkinnut häntä aikoinaan avokätisesti, toa mietti surkeana itsekseen kun lappoi tavaraa tarjottimelle. Raha ei ollut koskaan ollut klaanissa hänelle ongelma, mutta luottamuksen puute oli.

    Umbra kyllä keräsi paljon katseita kahvion aamupalaväeltä, mutta yhdeltä kaikkia muita pidempään. Umbra tunnisti tutun äänen.

    ”U-umbra?” Matoro Mustalumi kysyi ja tuijotti valottua kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen oli ollut pakko nousta pöydästään ja kävellä lähemmäksi katsomaan, oliko se todella totta.

    Umbra hätkähti. Tuttu ääni, vanha ystävä.
    ”Matoro!” Valottu oli läikyttää kahvinsa Bio-Masterin niskaan. Nookki sai melkein nakin puuroonsa.

    Matoro katsoi vanhinta ystäväänsä pitkään kuin täysin jäätyneenä. Sitten hän vain syöksyi halaamaan tätä niin tiukasti, että se kahvikuppi kuitenkin putosi lattialle.
    ”Minä tiesin, ettet sinä ollut kuollut”, Matoro nauroi (ja melkein itki?). Halaus oli lämmin ja voimakas. ”Me näimme sinun toa-tähtesi! Tiesin, ettet ole kuollut!” hän nauroi vasten Umbran olkapäätä.

    ”Zorakin luona tuntui kyllä siltä, että oli jossain tuonelassa…” Umbra sanoi hiljaa ja itsekin kietoi kätensä toverinsa ympäri. ”Se oli ollut niin oma maailmansa. Vieras helvetti. Onneksi olet täällä vanha ystävä! Vieläkin jaksan ihmetellä niitä hautajaisia, jotka järjestitte minulle.”

    ”Niin, ne täytyy kai sitten perua”, Matoro nauroi ja päästi lopulta irti toa-veljestä. ”Ihan hyvä, en koskaan oikein pitänyt hautajaisista. En voi uskoa, että olet siinä. Ja, öh, sori kahvista”, hän sanoi. ”Otan sinulle uuden. Olen meidän vakiopöydässä.”

    Umbra vei tarjottimensa pöytään, jossa kaksikko oli viettänyt monen monituiset kahvihetket. Adminien taulut olivat seinällä tutulla paikallaan, tosin neljäs oli viety pois. Pöydässä oli Matoron puoliksi syöty aamupala ja alassuin oleva romaani. Jään toa tuli pian itse perässä kahvikupin kanssa. Hän istui toiselle puolelle pöytää eikä hetkeen osannut oikein sanoa mitään.

    Umbra katsahti toa-veljensä kirjaan.
    ”Domek suositteli Huudon Vaeltajien lukemista. Oletko lukenut niitä?” Merimatkan arvausleikki oli tuoreessa muistissa.

    ”Luin tyyliin ensimmäisen joskus, mutta se ei ihan iskenyt…” Matoro vastasi ja veti Arkistosta lainatun rakkausromaaninsa penkille, pois näkyviltä. ”Eikä ole kyllä tehnyt mieli lukea jännittävistä seikkailuista hetkeen…”
    ”Niin, meillä on seikkailuja muutaman kirjasarjan verran”, Umbra naurahti. ”Tuntuu niin hyvältä olla taas kotona.”

    ”Toivottavasti adminit eivät kovistelleet sinua liikaa”, Matoro sanoi ja hörppäsi kahviaan. ”Anteeksi, kerroin kaiken mitä Metru Nuilla oli käynyt. Ei jotenkin tuntunut siltä, että olisi voinut salata mitään sen jälkeen…”

    ”En syytä sinua mistään. Omaa hölmöyttäni se oli kertoa tietoja niille. Modearvoni on nyt viety, ehkä se on vain hyvä kaiken tämän vastuunpakoilun jälkeen. Olin todella surkea moderaattori muutenkin. En ollut täällä edes silloin, kun Zorak hyökkäsi…”

    ”Hei, varmaan pari tusinaa klaanilaista on täällä siksi, koska törmäsimme niihin matkoillamme! Ja kyllä aika moni lähisaari muistelee Rapulinnan Valottua lämmöllä… joo, ehkä et ollut kovin hyvä jossain paperihommissa mutta mitä väliä!” Matoro pisti vastaan. Hän oli täysin unohtanut puuronsa syömisen.

    ”Samol oli tuolla väkijoukossa. Olisi halunnut moikata, mutta oli liikaa hälyä.”
    Umbra muisti elävästi paininsa heimosoturin kanssa. Mitähän sekin miekkonen puuhaisi, jos ei olisi törmännyt klaanilaisiin?

    ”Älä huolehdi siitä Ritarikunta-jutusta…” Matoro sanoi lopulta. ”Tai, niin. Saat anteeksi. En minä siitä ole katkera. Se päivä kun paljastit sen oli vain ehkä… noh. Huonoin päivä ikinä, meille kaikille. Minun piti sanoa se sinulle jo siellä Radakin kirotulla laivalla, mutta en ehtinyt. Emmekä edes saaneet estettyä niitä Feterroja…” lause hiljeni haikeaksi. Umbra tunsi sävyn hyvin – Matoro syytti siitä itseään, kuten tavallista.

    ”Raporttien mukaan tarvittiin Klaanin kovimmat tyypit tuhoamaan edes tuo yksi Feterra. En syytä teitä mistään. Ne ovat kovia olentoja. Todella outoja myös”, Umbra rohkaisi ja siemaili kahviaan.

    ”Taidat olla nyt meidän Feterra-eksperttimme”, Matoro naurahti kuivasti. ”Et varmaan erityisesti halua puhua koko Zorak-hommasta nyt, niin en kysele. Kyllä nämä ehtii käymään läpi myöhemminkin…”

    ”Mitä itse olet tehnyt Tiedon tornien jälkeen?” Umbra kysyi.

    Matoro huokaisi. Oli kuin samaan aikaan siitä olisi ollut ikuisuus, ja että se oli tapahtunut viime viikolla.
    ”No… niin. Sinähän et kai edes tiedä, että Makuta Abzumo sai kaksi niistä siruista… ja minä annoin kolmannen pois Mustan Käden suojeltavaksi. Halusin vain päästä siitä eroon, se ei ollut hyväksi minulle. En ole enää ihan varma, oliko se hyvä idea… Deleva muuten jäi sinne, Nurukanin kanssa.”

    ”Abzumo… Zorak mainitsi tämän muutaman kerran. Se puoliskakdi vihaa makutoja yli kaiken. Mitä muuta tiedät Nurukanin ja Delevan kohtaloista?”

    ”No… sain pelastettua edes Delevan sieltä alukselta. Hänestä kyllä parsittiin vielä enemmän kone… Nurukan vaikutti sen sijaan olevan jotenkin kotonaan. Anteeksi, en tiedä kauheasti enempää heistä. Ne pari viimeistä päivää Metru Nuilla menivät… no, ne eivät olleet kovin helppoja.”

    ”Se oli kyllä aika sekavaa. Aft-Amana, kromideja ja mitä muuta siellä olikaan”, Umbra yritti muistella. Kanohi Mordusin räjähtäminen oli hänen päällimmäinen muistonsa siitä, mitä Metru Nuin yllä oli tapahtunut… se ja kuumeiset unet Feterrojen käsissä jo aluksella.

    ”Kapura sen sijaan… noh, hän vain lähti”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Vähän aikaa sitten. Ei siihen oikein liittynyt mitään draamaa. Halusi vain vaihtaa maisemaa lopullisesti, luulen… kyllä minä sen jollain tavalla ymmärrän.”

    ”En oikein koskaan ehtinyt ajatella kunnolla sitä Kapuran merirosvoutta. Domekin kanssa puhuimme siitä merimatkalla, mutta Metru Nuilla ei ollut tuolle oikein aikaa. Palasiko Arupak siis merille vai?”

    ”Seilasi horisonttiin”, Matoro mietti. ”Jätti meidät tänne selvittämään koko sodan ja muun…”

    ”Aika runollista”, Umbra mietti.

    ”Heh, joo.”

    Heidän aamupalansa hupenivat hyvää vauhtia. Umbra olisi hakenut lisää, muttei malttanut, sillä oli niin paljon puhuttavaa.
    ”Sinulla on ollut varmaan paljon seikkailuja Metru Nuin jälkeen täällä. Et voi olla ottamatta osaa kaikkeen mystiseen ja vaaralliseen”, hän kysyi.

    ”Olen hädin tuskin poistunut kaupungista sen jälkeen”, Matoro kertoi, eikä vaivannut toveriaan tiedolla siitä, miten maissa hän oli todellisuudessa ollut. ”Yhden kerran käytiin Kofo-Korossa Snowien kanssa sairaan hitailla vankkureilla… ja toinen oli, öh, seikkailu Kapuran mielessä. Onnistuin silti loukkaamaan itseni siellä…”

    ”Oliko teillä Manu siellä? Oma mieliseikkailuni sairasosastolla ratkesi sen avulla”, Umbra hymähti.

    ”Joo se sai kiven päähänsä ja kuoli”, Matoro sanoi niin arkisesti kuin kykeni.

    ”Aijaa. Tosi antiklimaattista. No toisaalta Manulla on tapana hukata ruumiitaan meidän kuolevaisten joukossa”, Valottu nauroi.

    Matoro vain toivoi, ettei makuta hukkaisi tämänhetkistä ruumistaan jonnekin lihapataan.

    ”Joo ei Manu on ihan kunnossa”, Matoro sanoi. ”Minä olen… noh, en vaivaa sinua sillä enempää. Olen yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Ehkä miettiä juttuja enemmän…”

    ”Ei tuo ole ollenkaan aikaisemman Matoron kaltaista. Ehkä tämä Nimda-jahti on muuttanut sinua. Päätä pahkaa seikkailuun, se tuntui olevan mottosi silloin kun viimeksi nähtiin. Itse sain Zorakin hoveissa vain ajatella ja olla paikallaan. Kahlittuna jos tarkkoja ollaan.”

    ”No… iskikö mikään suuri valaistuminen siellä?”

    ”Pitäisi olla varovaisempi ja miettiä vähän enemmän mitä tekee. Tämä koko Valottujen erikoinen kohtalo valkeni hiukan enemmän hänen luonaan. Meitä ei ole paljoa, vaikka Klaanissa onkin tavanomaista suurempi keskittymä meikäläisiä.”

    ”Miten Domek löysi sinut?” Matoron oli pakko kysyä.

    ”Punatähti on ainoa selitys jonka keksin”, Umbra sanoi hiljaa. Oltiin lähellä uskonasioita, joista hän ei ollut aikaisemmin perustanut. Silti, se tuntui uskottavammalta selitykseltä kuin puhdas sattuma.

    ”Mitä, onko sinusta tullut oikein matanuisti siellä. Ei kuulosta aiemman Umbran sanoilta…”

    ”En tiedä oikein mihin uskoa enää. Nimdoja, nukkeja, tähtiä. Mielessäni on ilmeisesti jokin kraata. Zorak yritti poistattaa sitä.” Makkaran viimeinen pala oli viilentynyt, mutta Umbra söi sen kylmänä.

    ”Kraata?” Matoro madalsi ääntään. ”Muistan, että… sinäkään et ollut itsesi sinä päivänä Metru Nuilla…”

    ”Mielen korppi. Heräsi Aft-Amanassa. Olemme nyt sujut”, kahvion seinälle piirtyi varjoon pieni sulka.

    ”… oletko varma?” Matoro kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys huolta. ”… miten niin kraata?”

    ”Ilmeisesti Zorakin mielestä olin Makutan saastuttama. En siksi kelvannut hänelle.”
    Outo pikseliveitsi tuli Umbran mieleen, jonka täytyi olla totta huumauksesta huolimatta.

    ”… niin, mainitsin joskus siitä naamiossani asuneesta makutasta”, Matorolle tuli mieleen. ”No, olin lähinnä kuvitellut sen, ja siitä oli tullut totta, koska minulla oli ollut Nimda hallussani niin pitkään… että minä olin tyhmä sen jutun kanssa.”

    ”Ai niin tuo naamiosi. Pukee sinua hyvin. Onko sille jokin syy?”

    ”… no tavallaan tuhosin sen edellisen… Tämä on sieltä Mustan Käden asevarastosta, muistatko ne isot hyllyt naamioita? Öh, Xen vähän niin kuin valitsi tämän minulle…”

    ”Siellä oli kyllä vaikka mitä. Ai se likka valitsi? Onko teillä jotain meneillään?”

    ”Noo ehkä vähän”, Matoro sanoi. ”Mutta se on sitten sodan jälkeen… kummallakin on kuitenkin muita velvollisuuksia…”

    ”Jos tämä sota joskus loppuu”, Umbra totesi. Hän harkitsi hetken, sanoisiko jotakin Sheelikasta, mutta päätti olla vaiti. Se ei ainakaan lisäisi hänen luotettavuuttaan klaanilaisten silmissä.

    ”Niin…” Matoro vastasi ankeasti. ”Niin joo, Klaaniin liittyi kanssa yksi nazorak, Kelvin nimeltään… ja hänellä on suunnitelma aiheuttaa vallankumous siellä pesässä. Voitko uskoa?”

    ”Viime kesän jälkeen on tapahtunut niin outoja asioita, että tuo ei tunnu edes oudoimmalta asialta. Kannatan hänen pyrkimyksiään. Toivottavasti joskus tapaan hänet”, valottu virkkoi.

    ”Joo valitettavasti se lähti etsimään Tren Kromia Makuta Nuin kanssa… että toivotaan parasta…”

    ”No me näimme Karzahnin”, Umbra naurahti. Tren Kromista hän oli joskus lukenut kirjan, jonka oli lainannut Geeveeltä.

    ”Minä olen kyllä nähnyt maailmaa vähäksi aikaa”, Matoro nauroi. ”Meillä on kuitenkin sota täälläkin, Lehussa ollaan pidetty nazorakeja jumissa jo aika pitkään.”

    ”Sodan jäljet näkyvät kyllä täällä linnoituksessa ja kaupungissa. Vähän erilainen kuin Metru Nuin sota. Meillä on täällä niin paljon metsää. Siellä se oli kaupunkisotaa”, Valottu muisteli.

    ”Niin… no, älä nyt kiirehdi sinne vielä minään valonsäteenä. Näytät sen verran surkealta, että kannattaisi varmaan pitää pari viikkoa lomaa.” Matorolta ei karannut tilanteen ironia, sillä hän oli ollut se, jolle oli sanottu samat sanat jokin aika sitten.

    ”Joo Tawa kielsi minua lähtemästä kaupungista. Kerään voimia ja yritän palauttaa luottamusta takaisin.”

    ”Tuota… sanoiko Tawa, mitä he tekevät sinun kanssasi? Tai sen koko Ritarikunta-asian…”

    ”Keskustelevat ylläpidon kesken. Itse käyn lähiaikoina pyytämässä Visokilta henkilökohtaisesti anteeksi. Häntä tuo koski. Manulta ja Ämkoolta on turha pyytää anteeksi”, Umbra tokaisi.

    ”Visokki on kai vähän hermolomalla”, Matoro sanoi hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten admin suhtautuisi Umbraan. ”Mutta ehkä hän ilahtuu, tiedä sitten. Positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa viime aikoina.” Oli vaikea sanoa, oliko viime yön voitto ollut positiivinen yllätys mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.

    Kaksikon aamupalat oli syöty jo aikoja sitten, mutta he van jatkoivat. He olisivat voineet jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään. Uusi aalto klaanilaisia tuli kahvioon kun varhainen lounasaika alkoi olla käsillä.

    ”Olen lupautunut auttamaan parissa jutussa tässä kohta”, Matoro muisti lopulta. ”Mutta voisi jatkaa vaikka illemmalla? Ellet halua vaan nukkua, sekin on ehkä ihan terveellistä.”

    ”En ole ollut saunassa kuukausiin. Voitaisiin mennä illalla sinne Rapusaareen”, Umbra sanoi mietittyään vastausta hetken.

    ”Sovittu”, Matoro virnisti. Hän vilkaisi Kahvion kelloa ja totesi olevansa jo aika paljon myöhässä. ”Nähdään silloin!”


    Umbra lähti Kahviosta. Keskustelu Matoron kanssa oli ollut niin riemastuttava, että hänen sydänvalonsa säihkyi toivosta ja onnesta. Tuttujen klaanilaisten virtaa tuli vastaan solkenaan. Monet tervehtivät häntä iloisesti. Samolin kanssa vaihdettiin vihdoin kuulumisia. Monen kanssa lyötiin nyrkkiä yhteen. Turaga Thowron antoi siunauksensa Valotun paluusta. Vaikka kyllä Umbra iloltaan huomasi, että moni tuttu kasvo ei ollut paikalla. Klaanilaisilla oli enemmän velvollisuuksia täytettäväksi kuin ennen, eikä ollut yhtä paljon aikaa vain nauttia elämästä.

    Klaanin kultapoika oli viimein palannut kotiin, eikä juuri kukaan klaanilaisista tiennyt tämän petturuudesta, paitsi harvat ja valitut. Toa näytti hymyilevää naamaansa ystävilleen ja kapusi kierreportaita kohti kotiaan. Osa jäsenhuoneista oli annettu evakkojen käyttöön, joten Umbra hädin tuskin tunsi puoliakaan äänistä, joita huoneista kuului. Jossain neulottiin kilpaa villasukkia ja muita villavaatteita talvea varten. Klaanilaiset olivat kekseliästä porukkaa ja he puhalsivat yhteen hiileen – kuin Mata Nui oli tarkoittanut.

    Linnoitus tuntui nyt jotenkin elävämmältä kuin ennen hänen lähtöään. Oliko se niin oikeasti, vai kiinnittikö hän vain siihen eri tavalla huomiota? Sotatila pakotti klaanilaisia jakamaan omastaan, vaikka se kaikki olikin vapaaehtoista. Myös hänen pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän puolesta jatkossa.

    Toan liike portaissa sujui todella lennokkaasti. Tutut kaiteet, halkeamat muurissa ja säihkyvät valokivet olivat kaikki jotain, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut ikävöivänsä. Toa tosin järkyttyi tullessaan ovelleen. Siihen oli maalattu jalon Rurun kuva peittämään hänen suuren Rurunsa kuvajainen. Huoneen nimilaatta ja jäsennumero olivat pysyneet samana.

    Huoneen vara-avain oli strategisesti piilotettu kivimuurin irrotettavan laastinpalan taakse, kuten hän sen aikaisemmin oli jättänyt. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet, Umbra mietti. Modekivien taialla pääsi useimmista linnoituksen ovista ja salakäytävistä, mutta jäsenhuoneisiin niillä ei päässyt yleisen yksityisyydensuojan vuoksi. Sitä paitsi useimmat niistä lukittiin ihan vain avaimella.

    Umbran oma avain meni sulavasti avaimenreikään ja ovi avautui.

    Entinen päämoderaattori ja Mysterys Nuin Valottu liikuttui nähdessään huoneensa. Tuntui kuin siitä olisi ollut yli vuosikymmen, kun matka Sarajin perään oli alkanut. Delevan käden korjaus, Metru Nuin kalmainen kosketus, salainen kenraali, Aft-Amanan linnut ja ryökäleet sekä Feterrat olivat kaikki ehtineet hänen matkalleen. Huone tuoksui raikkaalle. Tuttu hämähäkin ja linnun tuoksu olivat läsnä, mutta mikään ei ollut pölyistä tai ummehtunutta. Kirjoituspöytä oli paikallaan. Tietokonekompleksin moderaattorit olivat tosin vieneet. Elementaalienergian naamiot olivat tiessään, toivottavasti ne oltiin käytetty johonkin järkevään. Arkistoista lainatut kirjat oli palautettu takaisin ja Ehlek Combi oli puhdistettu perusteellisesti. Ei sillä, että hän ruokaa laittaisi huoneessaan. Sitä varten oli kahvio. Tai modejen taukotila, kuten Umbra murheellisena muisteli.

    Kaima oli pitänyt yllä hyvää järjestystä. Oli kuin hänet olisi korvattu, hän mietti hieman katkerasti, muttei osannut murehtia kovin pitkään. Kaimaakin pitäisi kyllä kiittää, ja ehkä päästä perin juurin selville siitä, mistä tämän kanssa oli edes kyse.

    Fikou Qewa oli nukkumassa verkossaan. Oven avaus herätti hämähäkin, ja tämä hyppäsi alas verkostaan. Kellertävä selkärangaton kipitti kivisen lattian poikki ovesta saapunutta valottua vastaan.

    “Qewa! Pitkästä aikaa!” Umbra nosti lemmikkinsä syleilyynsä. Fikout olivat juuri sopivan suuria sylissä pidettäväksi, jos ei pelännyt araknoideja muuten. Qewan leuat aukeilivat villisti ja tämä teki omituisia eleitä, jotka vaikuttivat olevan vain hämähäkin tapa olla iloinen.

    Valotun lemmikit olivat hyvin itsenäisiä. Qewa metsästi itse ravintonsa. Uljas kahu-lintu ei ollut sekään poikkeus. Se oli jossain matkoillaan, saaren villeissä waheissa. Puolivillit lemmikit taisivat sopiva hänelle, kun hän oli niin usein poissa, Umbra ajatteli.

    Hämähäkki kiipesi takaisin verkkoonsa ja Umbra istui työpöytänsä ääreen. Kaima oli nostanut tuolia melkoisesti, joten nyt toa joutui laskemaan sitä aika paljon. Pöydällä oli pullo orton-kansan kellertävää raparperiviiniä ja mainoslehtinen Bio-Kaaren elokuvanäytöksistä. Jotkin asiat haluttiin pitää samanlaisina sodan aikana.

    Ja hyvä niin.

    Illalla odottaisi saunavuoro Matoron kanssa. Toivottavasti siellä tapaisi muitakin tuttuja.

    Oli hyvä olla taas kotona. Seuraavaksi hänen pitäisi pitää lupauksensa Tawalle, ja olla Klaanille hyödyksi, kunhan sai itsensä ensin kuntoon.

  • Cornetto

    Zakaz, Neewap

    Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:

    ”Hngääh.”

    Tai siis nolla sanaa.

    Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.

    Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.

    Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.

    Ja Warrek ei ollut selvä.

    ”Physy kaukana”, hän murisi.
    Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.

    “Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.

    “Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”

    Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.

    “Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.

    “Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”

    “Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.

    “Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.

    Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
    Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.

    Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
    Saluunan ovet kolahtivat.

    ”Takahuoneessa”, tummanruskea tarjoilijaskakdi kuiskasi ohimennen.


    Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.

    ”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
    ”Hngääh”, Warrek vastasi.
    ”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.

    Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
    Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.

    Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
    Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.

    ”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”

    ”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
    Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
    ”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.

    “Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.

    Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
    ”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”

    “Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…

    ”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.

    Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.

    “No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”

    Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
    ”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”

    Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
    “Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”

    Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
    ”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”

    “Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.

    ”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”

    Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
    ”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”

    “Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
    ”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”

    Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
    ”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.

    ”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”

    Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.”
    Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.

    “Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.

    “Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
    Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
    Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.

    ”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”

    Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.

    ”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”

    “Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
    Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”

    Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
    ”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”

    ”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”

    Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.

    ”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
    ”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
    ”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
    ”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”

    Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.

    ”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”

    ”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”

    ”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
    Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.

    Domek. Jos olet siellä jossain…
    Mitä ikinä siellä jossain teetkään…

    Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.

    Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…

    … ja pahat.












    Aavikko
    Kumia ja bensiiniä

    ”IR-NAKK!”

    Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.

    ”RAU-TAA!”

    Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.

    ”TUL-TA!”

    Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
    Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
















    Aavikko
    Takahuone
    Bassoa ja tanssityttöjä

    Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.

    ”Görann.”

    Va?

    ”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”

    ”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”

    ”Helvetin isoi sellasii.”

    ”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”

    ”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”

    ”Jaahas. Jaahas.”
















    Aavikko
    Rautaa ja kuolemaa

    Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.

    Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.

    Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
    Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
















    Meri
    Valoa ja tuulta

    Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.

    Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.

    Domek.

    Painajaiset olivat taas alkaneet.

    Valon toa.

    Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.

    Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.

    Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.








    Miksi marssit vielä?
    Tyhjyys voittaa lopussa.
    Se on aina voittanut.
    Se on jo voittanut.








  • Valoisa päivä

    Katse avautui tyynelle merellä, se ikuinen tuttavuus. Avoin, rauhoittava, kuten myös säälimätön. Pidempään kuin kukaan elävä, se muistutti asioista – hyvistä sekä huonoistakin.

    ”Kuuletko sinä sen?”

    ”Minkä?”

    ”Se on palannut taas. Se hienovarainen kaiku, kun laine pyörii. En ole kuullut sitä pitkään.”

    Kaksi soturia, takana erämaa ja edessä avara meri. He eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, ei edes ennen kuin toinen heistä oli vaipunut pitkään koomaan. Jopa nytkin kun hän, tuo Toa, oli herännyt, ei Matoralainen tiennyt miten oikein vastata toverinsa puheisiin.

    ”Kaikki nuo sinisen sävyt. Et varmaan ymmärrä kaikkea sitä, tai kykene edes näkemään”. Toa otti syvän hengähdyksen ja antoi maiseman sinisen juureutua mielessään. ”Miksen osannut tajuta tätä ennen?”

    ”No, uni aina palauttaa perspektiiviä asioille”, tulen matoralainen vastasi. Toverillinen iva piileksi hänen puheessaan, jonka Toa onneksi löysi ja myös vastasi täsmällisellä hykerryksellä. Hiljaisuus vallitsi taas, se oli yhtä rauhoittava kuin tukala.

    Toa otti syvän henkäyksen, hän halusi nauttia kaiken hetken minkä hän oli viimein saanut monien taistelujen jälkeen, kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin.

    ”Olen aina rakastanut merta, synnystäni asti olen oppinut sen”, toa sanoi. Matoralainen kuunteli hiljaa. Hänkin ymmärsi jollain tapaa syvimmässään Toan tunteen.

    ”En aina ollut Valon taitaja, tiesitkö? Ennen olin yhtä kuin merta, kun olin vielä Matoralainen. Vesi oli elementini. Mutta sain olla jotain muuta kuin se miksi synnyin, mutta ei kai kaikkia juuria voi tai tarvitse kitkeä. Tämä meri on kyllä ainoa asia josta en luopuisi”.

    Tulen matoralainen vilkaisi hetken valon Toaa, mutta käänsi katseensa takaisin mereen.

    ”Aikamoinen muutos” oli ainoa vastaus minkä Matoralainen keksi, eikä silloinkaan ollut täysin varma, oliko se parasta mitä hän voisi sanoa. Puheensävy oli siis oltava niin epäironinen kuin voisikin.

    Mutta Toa hymyili, joten ei kai yritys liian kamala voinut olla.

    Pian Toan ilme synkkeni, ja hän katsoi merta eri tavalla kuin minuutti sitten.

    ”Juuri täällä se tapahtui, rannalla kuten tämäkin”, Toa sanoi. ”Vuosia sitten hän sanoi minulle: Jos haluaa voittaa Totuuden, täytyy olla ’Ideaali’. Jos haluaa kohdata menneisyyden, täytyy katsoa eteen ja tehdä mitä täytyy.”

    Toa oli kryptinen puheissaan, mutta Matoralainen antoi sen olla, ja Toa jatkoi.

    ”Mutta nyt hän on poissa. Meri oli samanlainen silloin kuin nytkin. Mutta jostain syystä, tunnen rauhaa. En tiedä, kykenenkö olemaan se mitä hän toivoi; olla Ideaali, mutta on tehtävä parhaani”, Toa lopetti.

    ”Minulla oli ystävä”, Matoralainen lisäsi, ”hän sanoi, että yritykset eivät ole koskaan merkki tappiosta”

    Toa nyökkäsi hiljaa ja hymyili.


    Valon Toa työnsi veneen mereen, matoralaisen auttamana.

    ”Jäätkö varmasti tänne?”, toa kysyi tulen matoralaiselta.

    ”Olen kaupunginvartija”, matoralanen vastasi, ”tehtäväni on suojella heikompia. Eivätkä täällä työt koskaan lopu.”

    Toa hymähti ja siinä viimeisellä sai veneen puskettua mereen ja asettui sen päälle pikaisesti. Hän jätti viimeiset jäähyväiset tuolle saarelle ja jatkoi matkaansa etsimään sitä legendaa, jota edes hän ei tuntenut.

    Matoralainen piti kiinni Toan huiviin palasesta, punaisesta kuin hänen oma naamionsa, ja palasi aavikolle.

  • Soturi vailla kahleita

    Plantaasin suuret valkoiset portit aukenivat hitaasti ja äänekkäästi, kun nuori skakditalonpoika irrotti niitä kahlitsevan ketjun ja työnsi portit erilleen. Portin eteen oli pysähtynyt kaksi muakaa. Kookkaat kissaeläimet vaikuttivat väsyneiltä, mutta tarmokkailta. Matka oli ollut pitkä, ja pian ne saisivat vettä.
    Muakain takana seurasi tönkösti, mutta suurin askelin etenevä nelijalkainen kone. Kolminivelisten rautajalkojen öljyämätön nitinä lähestyi porttia. Karusti kasattu pallomainen, hämähäkkimäisesti etenevä robotti muistutti kaikin tavoin sotaherra Nektannin mukaan nimettyjä tiedustelu- ja hyökkäysdroideja. Tämä versio ei kuitenkaan omistanut aseen asetta, ja sen ulkokuori oli nikkaroitu puusta ja raudasta. Robotti kantoi kahta suurta lehmännahkaista laukkua.

    Ratsailta laskeutui kaksi skakdia, mies ja nainen. Mies ravisteli raajojaan saadakseen matkanteossa puutuneisiin niveliinsä vetreyttä. Sitten hän naksautti niskaansa molempiin suuntiin. Nainen laskeutui varoen ratsailta soratielle ja suoristi hamettaan.
    Miehen iho oli sekoitus mantelinruskeaa ja kirkkaankeltaista. Hän oli yrmyn ryhdikäs, mutta sisällissodasta oli ollut kauan ja joku olisi voinut väittää, että vuodet olivat tuoneet mukanaan kilon tai pari. Se ei näyttänyt haittaavan skakdia, joka lähinnä virnuili portin avanneelle talonpojalle leveästi. Pyöreät ja tummat aurinkolasit suojasivat hahmon silmiä, ja päällään sillä oli punaisin ja valkoisin ruutukuvioin kirjailtu poncho, joka ulottui skakdin vyötärölle asti. Vaatteen reunuksesta roikkui punaisia tupsuja, jotka heiluivat tuulessa.

    Nainen oli miestä pitempi ja kantoi yllään palvelustytön persikanpunaista asustetta, joka loppui aavikkotuulessa liehuvaan, muhkeaan röyhelöhameeseen. Erilaisista aseista puretut vanhat metallirattaat, jouset ja pienet koristellut ruuvit sekoittuivat huolellisesti kudottuun kuviopitsiin. Palvelustytön kasvot oli peitetty hunnulla, ja kasvoista näkyivät vain suuret, punaiset silmät. Ruskehtavan oranssi harja oli sidottu siististi naisen taakse, ja siinä törrötti kaksi suurta hiuspinniä, jotka pitivät harjan irtonaiset suortuvat kurissa. Naisen käsiä ei näkynyt sileän valkoisten silkkihansikkaiden alta, ja hänen kaulassaan roikkui koru, joka oli tehty kullatuista patruunoista.

    Mies katseli ja ihaili plantaasialueen keskellä häämöttävää valtaisaa valkoista kartanoa pyöreiden aurinkolasiensa takaa. Hän käveli palvelustytön luokse ja vilautti tälle leveää hammashymyä.
    ”Cazannin kutale”, nimellä Tucokk tunnettu ponchoskakdi sanoi hymähtäen ja suoristi aurinkolasejaan. ”Etelä-Zakazin toisiksi vaatimattomin mies.”
    Palvelustyttö Menteur vastasi vain katsomalla mestariaan silmiin ja nyökkäämällä. Hän ei puhunut ilman lupaa. Aivan kuten sopimus sanoikin.

    ”Ai kato mokomuaa”, portilla päivystävä talonpoika sanoi. ”Terveeks miähhee… ja neidille myäs.”
    Talonpoika kumartui kevyesti ja nosti olkihattuaan. Palvelustyttö niiasi syvään.
    ”Työ lienettöö se etelämmies? Kauppaveikko, sielt’ kaukkaa Sérengist’?” talonpoika sanoi suulla, jossa oli ehkä puolet alkuperäisistä hampaista jäljellä. Tucokk ei voinut olla kiinnittämättä tähän huomiota. Skakdien hampaat kasvoivat lähes poikkeuksetta takaisin ajan kanssa. Joko talonpoika kärsi luunsyöjämadoista tai sitten palkkasoturit olivat vastikään kyllästyneet tämän naamaan.
    Skakdi epäili jälkimmäistä. Hän yritti silti pitää kasvonsa samassa aurinkoisessa virneessä.

    ”Kyllä, hombre!”, Tucokk vastasi vilauttaen kiiltäviä hampaitaan. ”Olen Tucokk ja tämä kaunotar on Menteur Hiekkatulppaani.”

    Skakdi osoitti peukulla muakojen takana kävelevää puista Nektann-konetta. ”Tämä tässä taas on Pikku-Hombre, ja sillä on matkatavaramme. Pidä niistä hyvää huolta, pojuseni.”

    ”Nomutta kaikin mokomin!” talonpoika sanoi ilahtuen. ”Olettekonää niit’ joit’ Cazann-herra o ootellu? Oottekonää se ’iso kauppa’ josta herra o puhunu koko viiko?”

    ”Kyllä, hombre. Juuri se iso kauppa”, Tucokk sanoi nyökäten. ”Niin iso jopa, että meillä ei ole aikaa jauhaa ylimääräistä skarrararria.”

    ”Kyl’mää ymmärrä!” talonpoika sanoi naurahtaen ja lähti juoksemaan harja viilettäen kohti syvemmällä plantaasilla hahmottuvaa kartanoa. ”Mää hae herraisoherra Cazanni tähä! Voi kyl mennä hetki, et ootelkkaa vaa ihha rauhasa!”

    Si. Jos ei ole haitaksi, tutustun peltoihin sillä aikaa.”
    Tucokk naksautti niskojaan ja nosti pyöreitä mustia aurinkolasejaan hieman. Palvelustyttö Menteur ojensi hänelle rahasalkun. Tucokk oli tiukka salkun sisällöstä, eikä ollut hänen tapaistaan jättää sitä vartioimatta kovin pitkäksi aikaa. Salkusta visusti kiinni pitäen ponchoskakdi heilautti kättään palvelustytölle ja asteli ohi peltojen ja kohti valtavaa muuria, jolla palkkasoturit partioivat.

    Menteur jäi seisomaan portille. Hän laski silkkihansikoidut kätensä muakain harjoille ja rapsutti niitä jostain niskan takaa. Zakazilaiset telakissat kehräsivät voimakkaasti.
    Hetken päästä talonpoika palasi, mutta ei yksin. Vanavedessään rähjäisellä maajussilla oli mies, jonka valta-asema näkyi ja kuului kauas. Punanahkainen skakdi tepasteli kuin koko maailman omistaja, ja näiden alueiden asukkaiden näkökulmasta hän käytännössä katsottuna olikin.

    Cazann Kultaruoska ei ollut komea mies, mutta sitä tuskin kukaan hänelle uskalsi kertoa. Punaisten kasvojen valtavat vihertävät silmät arvioivat Menteuria, hunnun taakse piilotettua naista. Plantaasiherran silmänaluset olivat mustat, ja jatkuvaan hammasvirneeseen vääntynyt purukalusto hohti epäluonnollisen valkeana, kuin vastamaalattuna. Skakdin harja oli lyhyt ja ohut, ja se oli kammattu taaksepäin. Hyvin tanakka ja pullea skakdi tallusti eteenpäin valtavin askelin. Niskassaan hänellä oli valtava turkistakki, joka oli kursittu usean hyvin harvinaisen rahin niskavilloista, ja jonka räikeän kullanpunainen väriskaala hehkui kauas ja loi valtavan kontrastin plantaasityöläisten arkisuuteen ja harmauteen. Takin kauluksessa oli karkeasti arvioituna kaikki maailman röyhelöt.
    Skakdiplantaasinomistajan kasvoja pitkin virtaavasta hikinorosta päätellen hänen asukokonaisuuttaan ei oltu kuitenkaan suunniteltu muuhun kuin hyvin ilmastoituihin sisätiloihin. Se oli ainakin kovasti eri mieltä säätilan kanssa.

    Menteur ja lihava plantaasikuningas pysähtyivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan. Sikarinpidikettä toisella kädellään heilutteleva Cazann hymähti.
    ”Ja kuka onkaan tää ihastuttava neito, joka minulle on tuotu?” Cazann hihkui äänellä, joka tihkui karheana kurkunpäästä. Äänihuulten tupakkatuote- ja viskieroosion kuuli.
    Palvelustyttö tarttui persikanpunaisesta hameestaan, nyökkäsi ja niiasi.

    ”Menteur”, naisen ääni sanoi varoen. ”Palveluksessanne, sir.” Palvelustyttö ojensi silkkihansikoitua kättään, ja lihavat punaiset sormet tarttuivat siihen. Cazann suuteli hänen kättään hyvin pitkästi.
    ”Tämäkö on se ihastuttava maksu, jonka ’Tucokk’ lahnoistani tarjoaa?” tulen skakdi hohotti. ”Mutta miksi naamari, likka? Mikä sä luulet olevasi, joku Toan kutale? Näytä ihmeessä, mitä sen takana on…”
    Menteur ei sanonut mitään, mutta hän ei vaikuttanut yhteistyökykyiseltä.

    Señor Cazann?” etelä-zakazilaisen miehen aksentti puhui plantaasinomistajan takaa. Cazann kääntyi ympäri ja näki edessään keltaisen skakdin ponchossa ja mustissa aurinkolaseissa.
    ”En välttämättä katsoisi señoritan naamion taakse”, Tucokk sanoi. ”Hänen edellinen omistajansa… ei ymmärtänyt nättien naamojen päälle, si. Otti humalapäissään pullon kouraan. Pöytää vasten rikkoi. Viilsi tyttöä.”
    ”Ai sillä lailla”, Cazann hymähti ja ojensi kätensä ponchoskakdia kohti. ”Sä lienet asiakas… ei hätää, olemmää ennenkin teitä etelän hiekkahipiöitä palavellut!”
    Cazann hörähti taas nauramaan äänekästä nauruaan. Hänet paikalle saattanut talonpoika nauroi hermostuneesti kuin tottumuksesta. Tucokk hymähti hiljaa.
    Menteur ei äännähtänytkään huntunsa alla.

    Tucokk ojensi kätensä ponchonsa alta. Kaksi kaupantekijää kättelivät. Ta-skakdin kämmen oli rasvainen ja ote puristava.
    ”On kunnia kohdata kaltaisenne kauppamies, señor Cazann. Vaan pahoillani olen, sillä tyttö ei ole myytävänä.”
    ”Ha ha ha, takuulla onkin kunnia. Mitäs minä hempukoilla, niitä on keittiö täynnä. Sanokaas, ’Tucokk’… kävittekös jo tutustumassa peltolahnoihin?”
    Tucokk vilautti nokkelaa hymyä. ”Tarkka silmä, tarkka silmä. Si, si. Kävin ihailemassa veitsipellavaa ja… jakamassa pari sanaa ihastuttavien vartiomiestenne kanssa.”
    ”Niin sitä pentele pitää!” Cazann sanoi. ”Kirjeesi… sanoit, että saattaisit olla kiinnostunut jopa kahdesta ostoksesta? Useimmat miehet haluaa vain yhden tuollaisen kalamörököllin kotikoloonsa…”

    Tucokk piti mietiskelevän hiljaisuuden, mutta ei pudottanut hymyään kasvoiltaan. Pyöreiden mustien aurinkolasien takaisia silmiä oli vaikea arvioida. Menteur leyhytteli kuumaa ilmaa pois kasvoiltaan viuhkalla.
    ”Asia kerrallaan, hombre”, Tucokk kuiski. ”Minä, tyttö ja kissat olemme matkanneet pitkän matkan… ja aavikko, sen minä sinulle kerron, oli armoton kuin aavikko vain voi.”

    ”Aha ha, tieeetty”, Cazann murahti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hikisen kämmenensä hän pyyhki punahehkuisen röyhelötakkinsa hihaan. Hän viittoi talonpojan lähemmäs. ”Danndev, juota kissat. Te kaksi taas… nooooh, huhu käy, että kyökissä olis tänään rottapihviä ja liskonrasvapapuja!”
    Punainen plantaasiherra nuoli valkaistuja hampaitaan lipevän liskomaisella skakdinkielellään.

    ”Kuulostaa herkulta”, Tucokk sanoi neutraalilla äänensävyllä. ”Ei ole parempaa paikkaa kunnon kaupalle kuin tuhti ruokapöytä.”
    ”Sinäpä sen sanot!” Cazann karjaisi ja kiersi kätensä kellertävän skakdin kaulan ympäri. Etelän aurinkolasipäinen skakdikauppias hämääntyi plantaasikuninkaan spontaanista läheisyydentarpeesta. Niin Cazann lähtikin tepastelemaan Tucokk kainalossaan kohti valkoisena auringoissa hohtavaa kartanoa. Menteur asteli vaatimattomasti kaksikon perässä hame heiluen.
    Hiekka narskui kolmen skakdin jalkojen alla, kun nämä lähestyivät Cazannin kartanoa.

    Tämä ostos tulisi olemaan tärkeä. Ehkä yksi tärkeimmistä.


    Pelloilla oli kuuma.
    Katseita ryntäsi kaikkialle, vasempaan ja oikeaan. Jokainen selänkääntö ja nenänkaivuu käytettiin hyväksi. Jokainen askel oli kaavoitettu hänen mielessään ilman erheitä ja hätäisiä muutoksia. Nämä palkkasoturit saattoivat olla vahvoja, mutta yleisissä käytännöissä täysin veteliä, säälittäviä jopa. Matoralaisille työ oli uskonto, työllä palvottiin jumalia, kun taas Skakdit eivät voineet vähempää välittää jumalista, jotka eivät tehneet heille mitään.
    Ei siis ollut vaikeaa Matoralaiselle vartijalle nähdä läpi useita aukkoja turvallisuudessa.

    “Keitä nuo ovat?” Pegghu kysyi.
    “Kaha-uppiaihita etehelälitä.”
    “Ei anneta heidän haittaa. Kalhaak, tiedät mitä tehdä?”

    Vanha syväläinen nyökkäsi ja hänen kitkentänsä jatkui kuin tavallista, katkeran tehokkaasti ja ilman hidasteluja. Mutta samaa ei voinut sanoa muista, nuoremmista syväläisistä metrien päässä hänen ympärillään. Vartijat läimäisivät raipoillaan ahkerasti, mutta eivät saaneet työtä nopeammaksi. Syväläisten työ hidastui ja tehokkuus oli kadonnut. Paljon pieniä erheitä esiintyi heidän rutiineissaan, ja jokainen turhaan kulutettu minuutti jokaisesta pienestä hankalasta pellavanjuuresta ja korien tipahduksesta ansaitsi enemmän ruoskaa, mutta se oli pieni uhraus verrattuna siihen, mitä oli tulossa. Työmoraali ei pudonnut tarpeeksi, että skakdit olisivat ajatelleet mitään ankarampaa, mutta oli tarpeeksi saamaan vanhemman syväläisen näyttämään mallityöntekijältä Skakdien silmissä.

    Auringot kääntyivät länteen päin ja pian oli aika määrätä, kuka orjista saisi nukkua sisällä vartijoiden talossa.
    “Näyttää siltä, että vanha lahna ansaitsee tänään sisätyötä pojat. Ei huolta, hän saa mitä ansaitsee”. Vartijoiden kolkko hymähdys ei edes yrittänyt piilottaa heidän vastenmielisyyttä. Oli syy, miksi orjat eivät nukkuisi sisällä.


    Cazann Kultaruoskan kartano hahmottui kahden matkalaisen silmien edessä. Ja mikä kartano se olikaan.
    Puhtaan valkoinen kivi oli takuulla kallista marmoria, ehkä steltiläistä. Valtavat ikkunalasit ja vähintään toista tai kolmatta kymmentä metriä lähenevä korkeus kertoivat, että talo ei ollut zakazlaiseen tapaan sisällissodan aikaisesta sotilastukikohdasta tai rintamamiestalosta kaunistettu, vaan vasta sodan lopulla rakennettu. Suorastaan steltinpeikon mittakaavassa tehty ovi oli punaista, komeaa ja todennäköisesti hyvin uhanalaista puulajia jostain eteläiseltä mantereelta, ja sitä ympäröivä terassi oli täynnä klassisia steltiläisiä temppelipylväitä. Tie plantaaseilta kartanon ovelle oli päällystetty hienolla hiekkakivellä ja ympäröity rivillä sisällissodan kuuluisimpia taisteluja kuvaavia marmoripatsaita. Zer-Korin kaupungin piiritys, Tendilliun tulimyrsky, Vartijoiden kaatuminen ja Nektannin viimeinen niskalenkki Warrekiin oli kaikki kuvattu marmoriin tapahtumien todellisesta luonteesta välittämättä. Jokainen sotaherra Nektannin kohdannut osasi ainakin sanoa, että skakdin pituutta ja lihaksikkuutta oli arvioitu patsaassa rankan yliampuvasti.
    Tucokk katseli patsaita hymyillen samaa selittämätöntä hymyään, osoitti niistä paria ja sanoi palvelustytölleen jotain etelä-zakazilaisen sulavalla aksentillaan. Cazannilla ei ollut kärsivällisyyttä ottaa selvää, mitä hänen asiakkaansa oli sanonut.

    Kolmen matkalaisen tie kävi sisään valtavista puuovista. Jos vaatimattomuus ei varsinaisesti ollut läsnä kartanon ulkokuoressa, oli se täysin muukalaismainen käsite sisätiloissa. Seinät oli tapetoitu samalla räikeän punaisella, josta Cazannin hulppea takki oli tehty, ja aulassa matkalaisia tervehti suuri marmorinen patsas kartanon omistajasta itsestään. Seinät oli täytetty maalauksilla, joiden aihe oli yhtä yksipuolisen sotaisa kuin patsaidenkin.
    ”Tänne, ystäväiset”, Cazann viittoi virnuillen, ja tie kävi suoraan ruokasaliin. Pitkän ja leveän salin koko komeus oli valaistu pelkästään luonnonvalolla; takaseinän selakhialaista taidelasia olevat ikkunat nousivat katonrajaan asti. Ruokapöytä itsessään oli, kuten teema antoi odottaa, tulenpunainen, mutta sen jalat oli päällystetty kultaisilla kaiverruksilla. Silkkisellä pöytäliinalla odotti koko joukko astioita, joiden uumenista nousi mitä merkillisimpien ruokalajien meheviä aromeja. Aterimet oli jo katettu kymmenelle henkilölle. Vaikka plantaasilla oli töissä kymmenien syväläisorjien lisäksi myös kymmeniä skakdeja, täällä pääsivät aterioimaan vain korkeimmalla hierarkiassa olevat, eli Cazann Kultaruoskan läheisimmät ystävät.

    ”Kaunis talo teillä, hombre”, Tucokk sanoi. ”Ja sitäkin kauniimpi ruokasali.”
    ”Tietenkin”, Cazann hörähti. ”Arkkitehti oli kuuluisa Steltin Tyrsky-yliopiston Gehrakk! Tämän rakensi tosin lahnojeni sijasta joukko …matoraneja.”
    Cazann kääntyi kohti asiakastaan ja tämän palvelustyttöä ja näytti kasvoillaan inhoa. ”Pieni bisnessalaisuus meidän välillämme. Älkää kertoko eteenpäin. Vihaan sitä pikkuväkeä.”
    ”Mmmm-hm”, Tucokk päästi tunnetta vailla. ”Hombre hyvä, pikkuväkeä ei sovi aliarvioida, ei sovi. Suurissa joukoissa ne saavat paljon aikaiseksi!”
    ”Jos minulta kysyttäisiin, nekin poimisivat kaikki täällä veitsipellavaa…” Cazann pihisi virnuillen. ”Ei, mutta käykää istumaan vaan! Ruokaseura on täällä aivan kohta.”

    Tucokk ja Menteur vilkaisivat toisiaan. He ottivat viereiset tuolit aivan pöydän lasi-ikkunoiden puoleisen päädyn, Cazannin hulppean valtaistuimen vierestä.
    Plantaasikuningas ei vaivautunut ottamaan valtavaa takkiaan pois, vaan rojahti ärhäkän pinkille samettityynylle. Tuoli natisi skakdin painon alla.


    “Hei, unohit yhen kohdan lahna-miäääs”. Skakdi-vartija potki Kalhaakin vesiämpärin puulattialle. Lahnan närkästyminen oli vain kirsikka kakun päälle nauravalle Skakdille. Vartijoiden parakki oli yllättävän paljon suurempi paikka sisältä kuin olisi ohuen savi-muurien takaa uskonut, mutta oli silti vain yksi vaatimaton huone. Parakkeja oli noin kolme, jokainen niistä oli laiskasti naulattu yhteen ohuilla lankuilla ja ahdettu täyteen sänkyrivejä ja asehyllyjä. Kevytkin nykäisy olisi voinut repiä puulaatan pois. Ja niin oli käynytkin useammin kuin voitiin laskea.

    Siksipä kuka huomaisi paikallisen siivoojan yhtä pientä lattian lokeroa.

    Kalhaak sylkäisi lattialle kourallisen käpyjen kokoisia säkkejä. Kolme vatsaa ja syväläisten omalaatuinen metabolismi olivat aina olleet Luonnon Hengen lahja meren kansan perinteissä.
    Lankkujen alla piileksi toinen isompi säkki, jonne Kalhaak kaatoi viimeisenkin erän valkoista pölyä.
    Plantaasin orjapiiskurien työpäivä päättyisi pian.

    Muut syväläiset muissa kasarmeissa keräsivät omat säkkinsä yhteen.

    Kohta oli aika liikkua.


    Päivällisseura oli saapunut.

    Tucokk ja Menteur eivät olleet varsinaisesti yllättyneet sen koostumuksesta. Likaisia, arpisia, peseytymättömiä palkkasotilaita, joilla oli osalla vaikeuksia hahmottaa, miten päin ruokailuvälineet kuuluivat käsiin. Osa sotilaista jätti aseensa nojaamaan ruokasalin seinämää vasten, osa ei edes vaivautunut ottamaan niitä pois vyötäröltään tai selästään. Vain Cazannin vieressä, Tucokkia ja Menteuria vastapäätä istuva virkamiesmäisen asiallinen skakdi oli yrittänyt siistiytyä ruokailua varten. Violetin skakdin sliipattu olemus huokui raha-asioita ja asiakirjojen pyörittelyä. Plantaasin herralla ei ollut niihin aikaa taikka kärsivällisyyttä.
    Palvelustyttö Menteurin viereen innokkaasti istahtanut palkkasotilaiden johtaja oli myös kiinnittänyt Tucokkin huomion. Tämä valtaisa valkoinen jään skakdi, syväläisten keskuudessa ’Pomo’ lempinimeltään, käytti pelloilla ruoskaa nopealla kädellä ja ruokasalissa lusikkaansa nopeammalla.
    Menteur yritti olla huomioimatta virneen, jolla palkkasoturijohtaja tiiraili häntä.

    ”No”, Cazann töksäytti. ”Maistuuko?”
    Palvelustyttö nyökkäsi vaitonaisesti, Tucokk näytti peukkua mussuttaen vielä leivänkannikkaa.
    ”Parasta olisikin. Ei ollut nimittäin halpaa, eihän, Scronnor?”
    Rahastonhoitajaskakdi plantaasiporhon vieressä pyyhki suupielensä sivistyneesti ennen kuin puhui. Ääni oli hiirimäinen, ja sen sävy pakotetun asiallinen. ”Herra Cazann haluaa tässä kunnioittavasti sanoa, että… että hän tarjoaa parasta vain noin nimekkäille ja kunniallisile ostajille.”
    Cazann näytti yllättyvän rahastonhoitajansa tulkinnasta, mutta pamautti siinä samassa nyrkin pöytään. ”Tismalleen niin!”
    ”Emme voi kuin kiittää vieraanvaraisuudestanne”, Tucokk sanoi. ”Pidän pellavaoluestanne, senor. Viime maistiaisesta on aivan liian kauan.”

    Menteur yritti pitää rintamasuuntansa Cazannin ja Tucokkin keskustelussa. Hänen vieressään oleva skakdi alkoi olla jo liiankin kiinnostunut hänestä.
    ”Mistäs neiti on kotoisin?” ’Pomo’ töksäytti palvelustytön vieressä kovaäänisesti höhöttäen. Palkkasoturien likaisen valkoinen päämies oli ottanut jo aivan liikaa pellavaolutta. Menteur näytti vaivaantuneelta.
    ”Fepokkin kylästä, herra”, palvelustyttö sanoi varovaisesti huntunsa takaa.
    ”Puhu kovempaa, tirppa!” ’Pomo’ sanoi ja läimäisi palvelustyttöä kädellään selkään.
    Ei, ei selkään. Jonnekin alemmas. Puna nousi Menteurin kasvoille.

    Palkkasoturien joukko räjähti räkäisään, maltaiseen nauruun. Menteur näytti säikähtävän ja jäi istumaan aivan tuolinsa reunalle.
    ”Minä kyllä tiedän sinun kaltaisesi!” Pomo jatkoi humalaisella innolla. ”Voiiii kyllä, minä tiedän, mitä sinun kaltaisesi kaipaavat! Minulla on ollut kymmeniä… sen sen sen mä sanon, että SATOJA naisia, ja kaikki ovat kyllä puhua pukahtaneet minulle syvimmät salaisuutensa! Kyllä minä teitä hienohelmoja käsitellä osaan … vähän rankemminkin!”
    Palkkasoturien räkätys jatkui. Juuri nyt palvelustyttö näytti hauraalta, mutta hänen reaktioitaan oli miltei mahdoton tutkia hunnun takaa. Tucokk oli hieman närkästynyt.

    ”No niin, no niin!” Cazann karjui, ja naurunremakka vaimeni. ”Turvat tukkoon, senkin läskikasat! Täällä yrittää joku tehdä kauppaa. Ja jos se ei kiinnosta, voin pistää teidät aterioimaan lahnojenkin kanssa!”
    Jäätävää hiljaisuutta kesti vain hetken ennen kuin humalainen palkkasoturijoukko jatkoi keskustelujaan, tällä kertaa pienemmin äänin. Katseet ja virneet eivät kuitenkaan koskaan päästäneet irti palvelustytöstä.
    ”Irnakk näiden kanssa joskus”, Cazann tuhahti. ”Yksi ämmä kartanossa ja koko joukko sekoaa!”
    Rahastonhoitaja yritti keräillä jotain pelastettavaa punanahkaisen porhon ristiriitaisesta lausunnosta.

    ”… tuota… arvon neiti, herrani Cazann pahoittelee palkollistensa käytöstä ja vakuuttaa, että tällainen ei enää toistu.”
    Menteur katsoi rahastonhoitajaa silmiin sanomatta sanaakaan. ”Hyvä tietää”, Tucokk sanoi hieman jähmeästi.

    ”Tiedätkö, Tuconn”, Cazann sanoi laskien lusikkansa ja sytyttäen sikarin pidikkeessään.
    ”Tucokk”, pyöreitä lasejaan päässään korjaava kauppamies sanoi.
    ”Niinhän minä sanoin, Tucogg”, Cazann puhisi. ”Olisi ihan kiva jauhaa skarrararria siitä, missä asut ja niin edespäin. Mutta totuus on, että haluan mennä suoraan asiaan.”
    ”Arvostan sitä”, etelän mies sanoi nyökäten.
    ”Sinä et tullut tänne sieltä hiton Turengista-”
    ”Serengistä, senor.”
    ”Niinhän minä sanoin! Marengista asti tänne ostamaan minulta paria limaista lahnaa. Eikö niin?”
    Tucokk hymyili ovelasti. ”Olet siinä oikeassa, señor.”
    Cazann nuoli etelämaalaista kauppiasta ja tämän hunnutettua palvelustyttöä katseellaan. Hän imi sikaristaan syvän henkäyksen ja antoi tumman savun valua verkkaisesti suustaan uloshengityksensä mukana. ”Mitä sinä haluat minulta?”
    Valtavista ikkunoista virtaava auringonvalo vilkahti Tucokkin aurinkolasien peittämissä silmissä, ja keltaruskea skakdi virnisti niin, että hampaat täyttivät puolet tämän kasvoista. ”Señor. Olen kuullut, että teitte juuri valtavan ostoksen. Kielet etelässä puhuvat, että muuan moottoripyöräjengi vangitsi valikoimaanne kaksi täälläpäin hyvin harvinaista yksilöä.”

    ”Skarrararrin Rotakk!” Cazann ärjyi. ”Skarrararrin lörppösuut Irnakkin pirut! Mitä sulle on sanottu?”
    ”Ei erityisempää, hombre. Vain, että myivät sinulle matoranin…”
    Cazannin silmät pullistuivat ja niskaharjakset nousivat sojottamaan.
    ”… ja, pahoittelen, jos uskoin kaikkien huhujen isää, mutta kuultuani en voinut olla kiinnostumatta. Matoranin seuralainen oli kuulemma Toa.”
    Plantaasikuninkaan hampaat narskuivat yhdessä.
    ”Eikä mikä tahansa Toa, hombre. Valon Toa.”

    Tucokkin viimeiset sanat hiljensivät jopa juopuneimmat palkkasoturit pöydän ympäriltä. Aterimien kilke lakkasi, ja hihittelevät väkivallan ihmelapset lakkasivat tuijottamasta nättiä palvelustyttöä. Nyt he tuijottivat ponchoon sonnustautunutta skakdia, joka hymyili aurinkolasiensa takaa.
    ”Etelän mies”, Cazann virnisteli. ”Sulla on parempi olla paljon, paljon valuuttaa salkussasi. Sillä tällaista jättipottia et oo koskaan ees nähny.”


    Vartijat pitivät sisällä äänekästä kuorsausta samalla kun ulkona olevat kirosivat häikäilemättömästi iltavuoroaan.
    Plantaasia vartioi vain pari kourallinen miehiä, joiden työmotivaatio varmisti, että he tarkastivat orjia vain sivusilmällä ja että partiointi olisi niin vaivatonta kuin mahdollista. Eivät pomot välittäisi, vartija tuumi, eivätkä erityisesti lahnat. Sama se missä järjestyksessä hän kävelee, eivät he eroa huomaisi. Eivät he ennenkään.
    Pian vartija huomasi vihreän runnellun käden suunsa päällä. Hän pääsikin nukkumaan tänään ajoissa.


    Kartanon ruokasali oli hiljentynyt illan lähestyessä. Iso liuta palkkasotilaita oli jo aikoja sitten siirtynyt pääaterian parista viineihin, viskeihin, rommeihin ja pohjois-zakazilaisiin laatumaltaisiin. Pöytäseuran olemus oli vaihtunut riehakkaan innokkaasta voipuneen humalaiseen. Pöytäliina oli täynnä leivänmurusia, luita, viinitahroja, särkyneitä lautasia ja kippojen ja kuppien palasia. Kun skakdit kävivät pöytään, oli odotettavissa vähintään kolme tappelua ruokalajia kohden.
    ”Pomona” tunnetun skakdin kiinnostus Menteuriin oli vähentynyt siinä vaiheessa kun keittiön skakdipiiat olivat tulleet siivoamaan pöytää lautasista ja vääntyneistä ruokailuvälineistä. Jään skakdilta lenteli humalaisia rivouksia ja epäsoveliaita läimäyksiä hermostuneesti hymyilevien piikojen reisille. Piiat häipyivät kiusallisin ilmein salista lautaspinoja kantaen.

    ”Kävikö mun ehrot selväksi, etelämmies?” Cazann Kultaruoska naurahti heilauttaen kolpakkoaan ja tuijottaen Tucokkia tämän pyöreiden aurinkolasien yläpuolelta pilkistäviin silmiin. ”Sä et oo ensimmäinen, jota tuo kauppatavara kiinnostaa.”
    Keltainen ponchoskakdi siemaisi viskin kurkustaan alas yhdellä kulauksella värähtämättäkään. Hän nosti sormellaan lasit silmiensä suojaksi. Kaupankäynti oli alkamassa. ”Si, señor. Pakko tosin huomioida, että summa on aika sievoinen…”
    Tulen skakdi naurahti sivellen valtavan turkistakkinsa kiiltäviä kultaisia kauluksia. ”Tietenkin pyydän. Elävä Toa, mitä sä luulet? Se, että joku on saanut sellaisen vangittua elävänä on aika harvinaista. Pitkään ehimme luullakin, että se oli kuollut ku kivi, mutta paikallinen lekuri sai käynnistettyä sen sydämen uudestaan!”

    Tucokkin kulmat nousivat. Hän ja palvelustyttö vilkaisivat toisiaan. ”Sydämen, oikein?”

    ”Niin kai, minä mitään lääketieteestä skarrararr tiedä”, Cazann ärähti. ”Toat ne Irnakk vieköön on sitkeää väkeä. Hirvittää ihan.”
    ”Si. Kuka lienee tämä lääkäri, joka hänet hoiti?” Tucokk kysyi pyöritellen kättään. ”Ja mistä voimme olla varmoja, että Toa ei… voi vapauttaa itseään? Ne pystyvät aika hirvittäviin asioihin, señor.”
    Tätä asiaa Cazann ei valehtelematta ollut ajatellut kovin syvällisesti, ja sen näki hänen aprikoinnistaan. Ei ollut vain tarinaa, että Toat kykenivät vapauttamaan elementtivoimillaan hirvittäviä luonnonvoimia, ja vielä aivan yksin. Ainoastaan kenraalikunnan skakdeille oli sisällissodan aikana kehittynyt kyky käyttää voimiaan itsenäisesti. Ja silti ne voimat eivät olleet mitään verrattuna siihen, mihin Toa kaikessa potentiaalissaan pystyisi.

    ”Ei mitään hätää”, Cazann sanoi harvinaisen epävakuuttavasti. ”Lekuri, siis tää Sahann, varmisti, että Toa olis jatkuvasti niin pössyissä, että ei se mihinkään sieltä pääse.”
    ”Hänet on siis… lääkitty?” Tucokk sanoi kiinnostuneena. ”Mistä on varmaa, että se riittää, hombre?”
    Cazannia alkoi etelän skakdin hombrettelu jo kyllästyttämään. Plantaasiporhon hampaat natisivat toisiaan vasten. Ärtymys muuttui kuitenkin virneeksi. ”Nooo, eiköhän päivittäinen ruoskiminen varmista, että se ei sieltä mihinkään liiku.”

    Tucokk nyökkäsi syvään. ”Tuote on siis vahingoittunut? Si, si… joudun vaatimaan alennusta hinnoissa.”
    ”Suostun kuuteensataan”, Cazann pisti välittömästi väliin kuin ennaltaehkäisevänä iskuna.
    ”Mitä, kuuteensataan rattaaseen?” Tucokk naurahti. ”Kuulin teidän olevan reilu kauppamies, mutta-”
    ”Kuuteensataan TUHANTEEN”, Cazann sanoi nostaen äänenvoimakkuuttaan. ”Se on paras mahollinen hinta elävästä Toasta JA jostain säälittävästä matoranin ruikusta.”
    ”Viisisataakaksikymmentä”, Tucokk sanoi. Se ei saanut Cazannia yhtään iloisemmaksi.
    ”Kuusisataa!”
    ”Cazann, Cazann, hombre…”
    ”En ole hombresi, kamu!” plantaasiporho kirkui. ”Kuusisataa vihaisella virneellä!”
    ”En ole kamunne, señor”, Tucokk naurahti. ”Viisisataaviisikymmentä kauniilla hymyllä.”
    Cazann loikkasi raivoisasti pystyyn. Tuoli kaatui. Kallis selakhianmänty kolhiutui lattiaa vasten.
    ”En ole seniorisi, veli!” Cazann ruoskaisi vihaisella äänellään. ”Viisisataayhdeksänkymmentä ja akkasi keittiööni!”
    Palkkasoturit nauroivat räkäisesti. ”Pomo” hakkasi valtavia kouriaan reisiään vasten. Menteur näytti jälleen punastuvan. Palvelustyttö päätti kuitenkin pysyä paikallaan. Täysin liikkumatta. Niin kuin hienon naisen kuuluikin.
    Tucokk naksautti niskojaan ja nousi hillitysti pystyyn ravistaen ruuanmurut kirjavalta poncholtaan.

    ”En ole veljenne, compadre”, Tucokk sanoi. ”Tyttö ei ole edelleenkään myytävänä, señor Cazann. Viisisataakuusikymmentäviisi ja nätein hymyni.”
    Viimeistään tässä vaiheessa violetilla rahastonhoitajaskakdilla alkoi olla vaikeuksia pysyä mukana. Hän repi jo kolmatta kirjanpitosivua irti vihkosestaan kiroten pieniä hillittyjä skarrararreja.
    ”En ole… kommarisi, äijä!” Cazann pihisi ja kihisi viuhtoen käsillään. ”Viisisataaseitsemänkymmentä ja molemmat mirrisi. Ja nyt tarkoitan Muaka-ratsuja, senkin irstaat paskiaiset!
    Palkkasoturien räkänauru kaikui koko talon halki. Tucokk piilotti hampaansa ja hymyili joukolle pakotetusti. Yhä punaisempana kiehuva Cazann löi nyrkkiään vihaisena pöytään, mikä sai naurunremakan hiljenemään, vaan ei paljoa. Joukkion hiljennyttyä kokonaan Tucokk nosti vauhdikkaasti salkkunsa pöydälle.

    ”En ole äijäsi, hombre”, han sanoi vilauttaen etuhampaitaan. ”Viisisataakuusikymmentäkuusi ja tiukka kädenpuristus.”
    Cazann etsi kauppakumppaninsa kasvoilta reaktiota. Hän ei näyttänyt selvästikään olevan täysin varma, vitsailiko etelän skakdi. Oliko se vain vahvaa aksenttia vai vahvaa piruilua? Aurinkolasein suojatuista silmistä oli melko vaikea sanoa.
    Pirun etelänpellet, Cazann ajatteli. Jokaisesta kaupankäynnist’ täytyy tehrä joku piru’ srekaja-turnaus.
    ”Irnakk!” Cazann karjaisi, ja iski toisenkin nyrkkinsä pöytään. ”Kyllä sä oot hyvä kauppamies, hiekkaniska. Kyllä sä oot. Sovittu!”
    Skakdien kädet kohtasivat pitkässä ja kireässä kädenpuristuksessa. Ulkopuolinen olisi voinut luulla sitä kädenväännöksi. Malja komeaa kuohuviiniä nautittiin kaupan ääressä ja kirjanpitäjäskakdi raapusti asiakirjat hipelöiden Tucokkin nahkaisen salkun hyvin säilynyttä pintaa.

    Päivän kuumuus alkoi vaihtua illan hyytävään sineen. Pöydän ympärillä ruokailleet skakdit nauttivat oluitaan hitaasti ja Cazann hieroi Tucokkin salkkua tyytyväisenä. Viimeisetkin jälkiruokalautaset alkoivat tyhjentyä ja ruokailijat hieroivat vatsojaan. Tucokk kuiski jotain Menteurille. Matkalaiset eivät ilmeisesti aikoneet jäädä kartanoon yöksi. Cazann Kultaruoska hymähti tyytyväisenä. Hän ei ihan täysin luottanut eteläläisiin. Mitä nopeammin he poistuisivat, sen parempi.

    ”Sanopa, Tukoseni… oletko varma, että et halua lisätä ostokseesi paria lahnaa?”
    Tucokk pyöritteli silmiään. Hän oli lakannut yrittämästä nimensä korjailussa.
    ”Señor Cazann, olen erittäin varma. Syväläisenne eivät kiinnosta minua.”
    ”Oletko tosiaan varma?” Cazann kysyi. ”Ne on tosi hyviä työläisiä. ”
    ”Erittäin, erittäin varma, hombre”, Tucokk nyökkäsi.

    ”Et kai sää oo jotain etelän ’orjuuden vastustajia’?” Cazann tokaisi. Kysymys sai palkkasoturien pikaisen huomion. ”Sää kyl tiiät, että pohjoinen voitti sodan.”
    ”Minä en siitä tietäisi, hombre”, Tucokk sanoi pudistaen päätään. ”Se sota ei näytellyt kovin suurta osaa elämässäni. Ymmärräthän varmaan.”
    ”… mutta”, Cazann kysyi epäluuloisena.
    ”Mutta en pidä orjuudesta”, etelän mies myönsi. ”Yksinkertaista, hombre hyvä.”

    Kultaruoska nyökkäsi syvään ja veti henkeä sikarinpidikkeestään. Savu valui skakdin epäluonnollisten valkaistujen hampaiden välistä. Palvelustyttö Menteur yski hiljaa ja leyhytteli kädellään savua pois.
    ”Ihan hölmöä”, Cazann sanoi. ”Eikö järkikin nyt sano, että lahnat… ’syväläiset’ on tarkotettu palvelemaan skakdeja? Näit kyllä pellot. Se on se yks asia missä ne on hyviä. Niin siinä sodas kävi. Etelä hävisi. Mitä lahnoille olis sitten pitäny tehdä, antaa kuihtua aavikolle? Älä ala syöttämään mulle mitään etelävaltioiden soopaa lahnatyön lakkauttamisesta. Pilaat vielä hyvän kauppaillan.”
    Tucokk näytti siltä kuin hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa. Keltainen skakdi katsoi Menteuria silmiin. Palvelustyttö pudisti päätään kuin sanoakseen ”ei”. Tucokk ei vaikuttanut kuuntelevan. Hän oli jo avaamassa suutaan.
    Jos etelän skakdi sanoi jotain, se hukkui tuliaseiden paukkeen alle. Kaikkialta pihapiiristä kartanon ympäriltä alkoi kuulua kiväärien laukauksien repivää kaikua. Palkkasoturit hätkähtivät pöydän ympäriltä pystyyn ja vetivät aseensa välittömästi käsiinsä.

    Pauke ei lakannut. Siihen sekoittui askelten töminää ja vertahyytäviä sotahuutoja.
    ”Mitäköhän helvettiä nyt taas?” Pomona tunnettu jään skakdi karjaisi.


    Vain pari skakdeista onnistui heräämään, kun iso säkillinen valkoista jauhoa viskottiin makuuhuoneen lattialle. Vettä heitettiin jauheen päälle ja ennen kuin he onnistuivat edes tajuamaan mitä tapahtui, nouseva pöly sai heidät yskimään rankasti. Muutkin vartijat heräsivät, mutta kykenivät tuskin avaamaan silmiään, kun valkoinen pöly sai heidät kyyneliin. Hengitys oli hankalaa, eivätkä Skakdit kyenneet näkemään mitään. Nesteseos poltti heidän jalkojaan heidän yrittäessään kurkottaa aseisiin. Kasarmit olivat sekasorrossa.

    Yhtäkkiä syväläiset marssivat sisään ja ottivat vartijoiden kiväärit heidän edestään.

    Kalkkipölyä, sitä se säkissä. Sitä mitä he antoivat joka ilta orjille puhdistamiseksi ja jota nyt käytettiin heitä vastaan. Miten he salakuljettivat sitä näin paljon? Kuinka kauan he suunnittelivat tätä?
    Osa skakdeista yritti kamppailla syväläisiä vastaan, ja saivat huomata ensisijaisesti kuinka pelottavan tehokkaiksi orjat olivat tulleet vastustajien kukistamisessa. Kaupunginvartijan opetukset eivät olleet menneet hukkaan, vaikka tämä opettaja oli vain kolmasosan heidän korkeudestaan.

    Kiväärit ja sotahuudot muistuttivat skakdeja yhdestä asiasta.

    He elivät vuosien ajan kertyneen kärsimyksen ja raivon kanssa.


    Kartanon oli täyttänyt paniikki ja paranoia. Pauke ulkona oli tauonnut väliaikaisesti, mutta nyt väkivallan ja taistelun äänet jatkoivat aggressiivista hyökyään. Pomo oli ryhmittänyt miehensä kartanon tärkeimpien sisäänkäyntien ympärille ja pistänyt nämä pakottamaan keittiön piiat kellaritiloihin. Myös rahastonhoitajaskakdi oli evakuoitunut kellaritiloihin naisten kanssa.

    Viisi minuuttia Pomon miesten ryhmittäytymisen jälkeen Cazann Kultaruoska oli kuitenkin raivoissaan kiljunut Pomoa pitämään leijonanosan miehistä ruokasalissa. Plantaasiporho itse käveleskeli ympäri salia kasvot hiessä. Pullea skakdi heilutteli niskassaan yhä roikkuvaa punaista turkistakkia saadakseen edes vähän viileämpää ilmaa raskaan vaatteen alle.
    Etelän skakdit Tucokk ja Menteur katsoivat toisiaan kummastuneina. Matkalaiset istuivat vielä paikoillaan. He eivät uskaltautuneet liikkumaan.

    ”Mitä skarrararrin Irnakkia?” Cazann räyhäsi viuhtoen käsiään. ”Ovatko ne palkkasotureita? Ovatko ne jotain helvetin Irnakkin Pirujen kavereita? Miten ne pääsivät muurin suojien läpi? Miten helvetissä ne edes pääsivät tänne asti?
    ”Herra Cazann”, Pomo sanoi puristaen suurta kivääriä tiukasti kädessään. ”Teidän… teidän kannattaisi mennä kellar-”
    ”Turpa kiinni!” Cazann keskeytti. ”Mää en lähe mihinkään ennen ku tiedän, mitä helevetin persusta täällä ees tapahtuu! Mää tein sopimuksen Nektannin kanssa! Mää tein sopimuksen! Tällasta ei pitääs ees tapahtua!”
    ”Ehkä ne ovat kapinallissikoja?” Pomo murisi. Valkoiset kynnet upposivat kiväärin puiseen kahvaan.
    ”Mitä helevetin kapinallissikoja?” Cazann ärjäisi ja potkaisi tuolin nurin. Huoneessa olevat palkkasoturit hätkähtivät näkyvästi. ”Se sota loppu helvetin kauan sitten! Täällä mittää kapinallisia enää oo!”

    ”Herra… herra Cazann!” ikkunalla tähystävä palkkasoturi sanoi varoen. ”Tuota… ne taitavat olla lahnoja.”
    Hetkeksi ruokasalin täytti puhdas hiljaisuus.
    ”Mitä helevettiä?” Cazann kiljui paiskaten sikarinpidikkeensä seiniä päin. Kallis kultakoristeinen sikarinpidike sirpaloitui kolmeen osaan. ”Väitätkö sä, että syväläiset kapinoi?”
    Tähystäjänä toiminut skakdi nyökkäsi ja nielaisi syvään. ”S-s-siltä näyttää.”
    ”Senor Cazann”, Tucokk sanoi nousten tuoliltaan. ”Lienee meidänkin aika mennä kellariin suojaan.”
    Etelän skakdi katui nousemistaan sillä hetkellä, kun näki pienen kullatun Zamor-revolverin, jonka Cazann veti hihastaan ja jolla tämä osoitti pöydän yli hänen päätään. Palvelustyttö Menteur nosti silkkihansikoidun käden suunsa eteen ja haukkoi henkeään.
    ”ISTU!” plantaasiporho rääkyi. ”ALAS!”
    ”Selvä, selvä!” Tucokk sanoi nostaen kätensä ylös. ”Hombre…”
    ”ÄLÄ SINÄ HOMBRETTELE MINUA!”
    ”… señor Cazann, älkää tehkö mitään hätäisiä johtopäätöksiä!” Tucokk sanoi laskeutuen takaisin tuolilleen kädet ylhäällä. ”Ymmärrän, että tilanne on mikä on, mutta nyt on aika rauhoit-”
    ”Akkakin kädet ylös!” Pomo karjui ja pönkitti miehisyyttään osoittamalla aseetonta palvelustyttöä tuhdilla kymmenkiloisella plasmakiväärillä. Menteur ei voinut kuin totella.

    Cazannin vihreänä hehkuvat vainoharhaiset silmät tuijottivat Tucokkin aurinkolasien takana oleviin. Asekäsi värisi, kun plantaasiporho laskeutui tuolille aivan matkalaisten kasvojen eteen.
    ”Sinä”, hän pihisi Tucokkille. ”Sinä tämän skarrarrarr teit!”
    ”En… en ymmärrä, mitä tarkoitat…” ponchoon sonnustautunut skakdi yritti.
    ”Hiljaa kun herra puhuu!” Pomo räyhäsi. Siitä hyvästä hän sai vain psykoottisen mulkaisun plantaasin numero ykköseltä.
    ”Vai että et ymmärrä”, Cazann Kultaruoska murisi heilutellen revolveria tavalla, joka sai Tucokkin uskomaan, että orjaruhtinas ei ollut koskaan ampunut sillä. ”Tuut tänne parin päivän varoitusajalla jostain skarrararrin ’Serengistä’ ja kysyt jostai’ valon Toasta, josta oon kertonu vaan ja ainoastaan tutuille ja luotettaville kauppamiehille! Kieltäydyt orjista sen takia, että et pidä orjakaupasta! Tiedätkö sä, että Cazann Kultaruoskan tarjouksista ei kieltäydytä? Ootko sä koskaan ollut täälläpäin, ’amigo’?”
    Tucokk nyökkäsi niin nopeasti, että aurinkolasit valahtivat hieman vinoon. Hän ei kuitenkaan viitsinyt korjata niitä. Käsien laskeminen varmistaisi vain sen, että hän saisi kuulla Cazannin tärisevän käden pitelemästä pistoolista laukauksen. Joka kylläkin todennäköisesti osuisi ohi. Mutta Pomo ei välttämättä osuisi ohi, ei edes siinä tuhdissa humalatilassa, johon hän oli illan aikana päätynyt. Jotkut skakdit jopa ampuivat paremmin humalatilassa. ’Pomo’ vaikutti yhdeltä niistä.

    ”Cazann hyvä”, Tucokk lausui hitaasti. ”Sinä olet kännissä. Rauhoitu.”
    ”En lopettanut!” punainen skakdi rääkäisi ja takoi vasemmalla kädellään pöydän pintaa. ”Mitään tällaista ei olisi tapahtunut, jos sä et olis täällä pimuines! Mä oon satavarma, että jotenkin… jotenkin sä teit tän! Sä oot niitä etelän lahnaintoilijoita! Sä sait tän jotenkin tapahtumaan, etkö niin? Häh? Häh?”
    Cazann Kultaruoska näytti tajuavan sillä sekunnilla jotain. Hänen tärisevä oikea kätensä jatkoi revolverin pitämistä Tucokkin kasvoilla, mutta vasen käsi laskeutui pöydältä lattialle, jossa seisoi ponchoskakdin nahkainen laukku. Hän nosti sen pöydälle eteensä ja avasi sen. Plantaasiporhon vainoharhainen ilme muuttui pöyristyneeksi, kun laukun sisältö paljastui.
    ”Ja tähän päälle sä kehtaat vielä antaa mulle arvotonta, saastaista, vanhentunutta rahaa!” Cazann rääkäisi. Hän löi kädellään salkun pöydältä lattialle. Rattaita putoili ja lähti pyörimään pöydän alle, ja setelit lentelivät ympäriinsä. ”Kenellä edes vielä ON sisällissotaa vanhempia rattaita?”

    Tucokkin kasvoille nousi virne.
    ”Niillä, jotka eivät olleet tyytyväisiä sodan lopputulokseen, amigo.”
    Ponchoskakdin keltaiset kämmenet tarttuivat pyöreisiin aurinkolaseihin. Hän poimi ne päästään niin varoen, että plantaasiporho ja tämän palkkasotilaiden johtaja varmasti näkivät, että hän ei yrittänyt mitään kieroa.
    ”Cazann. Lopetetaan tämä pelleily.”
    ’Tucokkin’ aksentti oli tiessään. Tarkemman kielikorvan omaava olisi takuulla huomannut jo kauan aiemmin, että se oli kaukana oikeasta etelän korostuksesta. Cazannin ja ’Pomon’ silmät pullistuivat. Ei, se oli kyllä eteläinen korostus. Mutta ei syvän etelän.

    ”Sinä et taida olla mikään Tucokk”, Pomo sanoi. Jääpuikkomaiset hampaat natisivat toisiaan vasten. Suuri suoni sykki valkonaamaisen skakdin otsassa, ja tämän sormi puristui tiukasti valtavan kiväärin liipaisimen ympärille kuin kuristusotteeseen.
    ’Tucokk’ pudisti päätään. ”Meillähän on älykkö, skarrararr”, keltaruskea skakdi nauroi. Cazann ei näyttänyt ymmärtävän enää mitään, mitä tapahtui.
    ”Mulle ei valehdella!” plantaasiporho vikisi. ”Kuka… mi-mikä..”
    ”Teloitanko valehtelijat, herra Cazann?” Pomo kysyi hengittäen raskaasti ja silmät tulessa.
    ”Teloita!” Cazann rääkäisi. ”Tai ei! Ammu mies, ota akka ja tee sillä mitä ikinä haluatkin!”
    Pomo tuijotti persikanpunaiseen hameeseen ja puolet kasvoista peittävään huntuun sonnustautunutta palvelustyttöä ahnaasti ja nuoli hampaitaan. ”Ilomielin, herra Cazann.”
    Menteur perääntyi syvemmälle tuoliinsa. ”Mutta… mutta herrat…”

    ”Hyvät herrat”, vale-Tucokk sanoi nostaen sormensa pystyyn. ”Joo, joo, loruni on loppu ja muuta sontaa. Saanko edes viimeistellä juomani? Pentele vieköön, tarjoilitte sentään minulle edes aika mahtavan viimeisen aterian!”
    Ponchoskakdi virnuili. Cazannin katse laskeutui pöydän pinnalle. Pöydällä odotti vielä puolillaan täynnä oleva tuopillinen laadukasta zakazilaista olutta. Olutta, joka oli jopa tehty hänen plantaasinsa veitsipellavasta.

    ”No skarrararr”, Cazann Kultaruoska hörähti ja suki harjaansa vapaalla kädellään. ”Arvostan mä sentään hyvän oluen ystäviä sen verran. Hyvä on.”
    ”Mutta herra-”, Pomo aloitti eikä päässyt juuri sen pidemmälle.
    ”Turpa kiinni, jääpuikko”, Cazann ärjyi alaiselleen. ”Miehellä ei ole aseen asetta! Ikään kuin se vois ees yrittää mitään? Anna sen juoda ees viimeinen oluensa.”
    Pomo joutui tyytymään lopputulokseen. Kaksikko katsoi, kuinka ’Tucokkin’ kädet laskeutuivat. Molempia alkoi kummastuttaa siinä vaiheessa, kun keltaruskea skakdi puristi kaikki paitsi etusormensa nyrkkeihin kuin muodostaakseen kaksi pistoolia käsistään.
    Kaksi pistoolia, jotka osoittivat Cazannia ja Pomoa rintakehään.

    Silloin skakdien mieliin tulvahti ajatus, joka oli tullut sinne aivan liian myöhään.

    Jotkut skakdit olivat saaneet sisällissodan aikaan elementtivoimia. Ja yksi kymmenessätuhannessa oli saanut kenraalikunnan voimat.
    Voimat, joiden käyttämiseen ei tarvittu skakdien yhteistyötä.

    Jos Cazannin ja ’Pomon’ kasvoille oli äsken ollut muodostumassa hymyä, se katosi välittömästi.
    Hymy siirtyi punavalkoista ponchoa kantavalle sähkön skakdille.
    ”Pam!” Warrek huusi naurahtaen.

    http://www.youtube.com/watch?v=hz0ROgxb4Bg

    Silloin jyrähti ukkonen.

    Ukkonen oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että se tapahtui aavikkosaarella kylmänä iltana hyvin ilmastoidun talon sisällä. Ja se lensi sivuttain.

    Cazannin ja Pomon silmät pullistuivat, kun kaksi ponchoa käyttäneen skakdin sormista lennähtänyttä salamaa heitti heidät päin seiniä. Selakhialainen taidelasi sirpaloitui, kun Cazannin paksu kallo kohtasi sen. Kauniiksi hiottu mäntypuinen seinä muuttui säleiksi, kun Pomon valtava valkoinen ruho rojahti sen läpi. Raskas plasmatykki kolahti lattialle.
    Ikkunoita vahtineet palkkasoturit käänsivät katseensa epäuskoisina ruokasalin keskiöön. Siitä he siirsivät katseensa seinää vasten taju kankaalla makaavaan Cazann Kultaruoskaan, jonka kallis punainen turkistakki oli riekaloitunut tiskiräteiksi ja palanut lähes kaikkialta. Siitä he siirsivät katseensa reikään seinässä, jossa makaava ’Pomo’ kirosi ja hieroi kalloansa.
    ”TAPPAKAA NE!” jään skakdi karjui ennen kuin menetti tajuntansa.

    Ponchoon sonnustautunut ’Tucokk’ – jonka palkkasoturit tunnistivat nyt ilman aurinkolaseja pahamaineiseksi kenraali Warrekiksi – puhalsi sähköiskusta savuavat etusormensa kylmiksi ja hekotti.
    ”Ha ha haa, se oli varmasti shokeeraav-”
    ”AMPUKAA!” yksi palkkasotureista kirkui. Warrekin hymy hyytyi.
    Hän olisi saanut luodista tai Zamorista, jollei palvelustyttö Menteur olisi vetänyt häntä harjasta väkivaltaisesti maahan ja potkaissut koko valtavan ruokapöydän kenoon kaksikon suojaksi. Luodit ja zamorit kohtasivat ruokasalin seinän ja paksun ruokapöydän mahonkisen pinnan.
    Tulitus täytti ilman. Warrek ja tämän matkaseurana toiminut palvelustyttö painautuivat suojanaan toimivaa pöytää vasten. Ilman täytti helvetillinen pauke ja ruokasalin arkkitehtuurisesti täydellinen akustiikka muuttui kuuloaistin pahimmaksi viholliseksi.

    ”No se ei mennyt aivan putkeen!” Warrek huusi, vaikka oli aivan ’Menteurin’ vieressä. Palkkasoturit karjuivat taustalla ja antoivat aseiden laulaa. Kaksikon suojana toimiva pöytä muuttui laukaus kerrallaan arvokkaasta perintöhuonekalusta sahajauhoksi.
    Palvelustyttö ei vastannut, vaan nousi hitaasti pystyyn.
    ”Tuota… kulti, mitä sinä… ” Warrek oli aloittamassa, mutta tajusi pian, että punaiseen mekkoon piilotettu skakdinainen ei kuullut sanaakaan. Tämän kädet avasivat hameen selkäpuolella olevia solmuja ja remmejä.

    Palkkasoturit epäröivät hetken ampumisen kanssa, kun persikanpunaiseen mekkoon sonnustautunut palvelustyttö nousi kädet ojossa pöydän takaa.
    He katuivat sekuntien epäröintiään lähes välittömästi. Palvelustyttö heilautti mekkonsa ylöspäin paljastaen ruskeanpunaisen skakdinaisen reidet.
    Reidet, joiden ympärille oli sidottu remmein kaksi suurta sisällissodanaikaista revolveria. Revolveria, jotka olivat yhtäkkiä ’Menteurin’ käsissä.
    Kun palvelustyttö repäisi hunnun peittämästä kasvojaan, pelko täytti palkkasoturien sydämet. He tajusivat, että kun palvelustytön kasvot olivat punertaneet hunnun takana, se ei ollut ollut häpeää taikka punastumista.

    Se oli ollut vihaa.
    ”La-la-laske aseesi, akka!” yksi palkkasotureista karjui. Sen jälkeen hän ulvoi, kun revolverin tulikuuma lyijy läpäisi sen kohdan, jossa hänellä oli ennen ollut kieli. Skakdin takaraivo levisi ikkunaa pitkin ja löysä ruho valahti lattialle silmissään vain lasittunut katse.
    Muut palkkasoturit olivat täysin hiljaa.
    Savuavia aseita kantavan naisen leuassa oli arpi. Teräskallion arpi.
    ”Minä olen luutnantti Zaiggera”, nainen sanoi synkästi. ”Annan teille puoli sekuntia laskea aseenne.


    Lyijysade täytti ruokasalin.
    Palkkasoturit avasivat tulen, mutta Zaiggera oli valmiina. Persikanpunainen asuste valahti lattialle paljastaen haarniskoidun kehon ja kaksi samanlaista revolveria naisen kyljissä samanlaisilla remmeillä. Zaiggera loikkasi metrin sivulle ja palkkasoturien keskitetty tulitus sirpaloi ikkunoita ja tauluja.
    ”Selvä”, skakdinainen vastasi pyörien takaisin pöydän taakse. ”Otan tuon kieltävänä vastauksena.”

    Aseet laukesivat uudelleen. Vihreähipiäinen, tulikomennon antanut palkkasoturi yritti antaa kiväärinsä laulaa, mutta huomasi kivääriään tukeneen käden räjähtävän pilveksi nesteitä ja luunsiruja. Tuskanhuudot peittyivät tulitaistelun äänien alle. Paniikki kasvoi kartanon sisällä.
    ”SE ON AAVIKON KUKKA! SE ON AAVIKON KUKKA!”
    Musta, kahta revolveria käyttävä skakdi laukoi suojatulta ruokasalia kohti jostain eteisen puolelta. Hän oli suojautunut Cazannia esittävän patsaan taakse. Maan skakdi ehti hymyillä oveluuttaan ja ripeää aivotoimintaansa ennen kuin Zaiggeran kourassa lämpiävän revolverin pesä tyhjeni hänen aivoihinsa.
    ”SE ON NAISPIRU! ETELÄN NAISPIRU!” joku kirkui.

    Eteiseen perääntyvät palkkasoturit kaatoivat kaappeja, ovia, pöytiä ja lipastoja suojikseen ja pusersivat kehonsa niitä vasten. Sokaiseva valo täytti sekunneiksi ruokasalin oviaukon, ja viimeisen vielä ruokasalin puolella taistelleen skakdisotilaan ruho lensi oviaukosta ulos eteisen puolelle, kun kaksi yllätyszamoria räjähti tämän rintakehää vasten.
    ’Aavikon kukka’ ei käyttänyt rummuissaan pelkkiä zamoreja tai pelkkiä luoteja. Se oli ehkä vaarallisinta. Ennalta-arvaamattomuus.
    ”Mitä skarrararria täällä tapahtuu?” tilaustyönä tehdyn vaatekaapin takana kyhjöttelevä palkkasoturi kysyi. ”Onko ’Naispiru’ kartanossa?”
    ”Todellakin on!” toinen huusi. ”Ja sen kenraali myös!”
    ”Tiedättekö, mitä tämä tarkoittaa?” kahta aiempaa skakdia lähempänä ruokasalin oviaukkoa kyyristelevä po-skakdi sanoi voitonriemu kasvoillaan. ”Se mies, joka saa napsaistua ammuksen noiden päähän saa isot rahat Nektannilta!”
    Kiven skakdi latasi kivääriinsä uudet patruunat ja nousi raivokkasti karjaisten polvelleen ampuakseen.
    ”Tendenn, mitä sinä-” kiväärimiehen takana oleva skakdi karjaisi, mutta keskeytti puheensa, kun Zaiggeran revolverit laukesivat ja Tendennin asekäden olkapää levisi hänen naamalleen.
    ”AI SKARRARARR!” Tendenn kiljui lojuen maassa. ”SE EI OLE NAINEN! SE ON DEMONI! DEMONI!”
    ”Pirun idiootti!” toinen skakdi huusi maassa kirkuvalle miehelle. ”Pysykää matalana! Se ei pysty vaikuttamaan meihin, jos pysymme-”
    Tämänkin skakdin lause keskeytyi, tosin ei luotiin eikä zamoriin. Luoti oli osunut aivan hänen yllään olevan koristeellisen kattokruunun kullattuun ketjuun. Skakdi ehti kääntää katseensa ylös ainoastaan nähdäkseen vauhdilla alas tulevan kattokruunun.
    Rusentumisen ääni oli kuvottava.

    ”TAPPAKAA NE!”
    Skakdit karjuivat sotahuudot ja lähtivät työntämään huonekaluja oviaukkoa kohti suojinaan kuin hyökkäysvaunuja. ’Aavikon kukka’ ei laukonut turhia ammuksia ja jätti liian paksut suojat omaan arvoonsa, mutta irti repeytynyttä, ohutta ovea suojanaan käyttävä skakdikaksikko sai kumpikin oven läpi räjähtäneestä luodista – toinen sai osuman rintakehään, toinen jonnekin alemmas. Molemmat jäivät uikuttamaan kituen ovensa alle.

    Palkkasoturit jatkoivat laukauksien jakelua edetessään. Zaiggera ja Warrek painoivat selkänsä ruokapöytää vasten hengittäen syvään. He kuulivat palkkasoturien etenemisen äänet ja raivokkaat kirosanat.
    ”Eli”, Warrek sanoi naurahtaen hermostuneesti, ”ei mennyt ihan niin kuin Zer-Korissa.”
    ”Ei mennyt, kenraali”, Zaiggera sanoi avaten revolveriensa rummut. Toinen oli tyhjä, sen hän heitti olkansa yli. Toisessa oli vain yksi ammus jäljellä – Zaiggera nosti revolverin piipun pöydän reunan yli ja ampui senkin tyhjäksi tähtäämättä. Veri roiskahti pöydän pintaa vasten. Joku karjaisi ja lyyhistyi maahan.
    Tyhjä revolveri kalahti metallisesti lattiaan. Zaiggera vetäisi uuden parin käsiinsä kylkivöistään. Iskurit naksahtivat taakse.
    ”Minä olen valmis”, hän sanoi. ”Entä sinä?”
    Warrek oli kurkottanut käsiinsä saman plasmakiväärin, jolla Pomo oli osoittanut Zaiggeraa ennen kuin oli lentänyt seinän läpi. ”Joku Nektannin urpojen plasmatorvi. Me olemme niin, niin kuolleita, muruseni.”
    ”Ase kuin ase”, Zaiggera iski nopeasti.
    ”Niin kai. Luutnantti, muistatko kuinka pakattiin ennen lähtöä Pikku-Hombre iiiiihan täyteen kaikkia kivoja tuliluikkuja? Ihan kaiken varalta?”
    ”Muistan.”
    Warrek säpsähti hieman, kun vihollisluoti nuoli jälleen pöydän reunaa.
    ”Ne olisivat olleet aika skarrararrin hyviä tässä tilanteessa.”
    ”Olisivat.”
    ”Varsinkin se luikku, joka sanoo ’bwudda-bwuddah-bwuh’.”
    ”En kiellä.” Zaiggeran katse keskittyi heitä vastapäätä olevalla seinällä roikkuvaan selakhialaiseen taidelasiin, jota luodit eivät vielä olleet sirpaloineet. Vihollisten lähestyminen alkoi näkyä heijastuksessa yhä paremmin.
    ”Voi pojat, sinä olet tänään kyllä tosi skarrararrin puhelias”, Warrek pihisi katkerana.
    ”Kenraali”, Zaiggera sanoi kummastuneena. ”Ei siis mennyt niin kuin ’Zer-Korissa’. Sinähän kyllä muistat, että me hävisimme Zer-Korin taistelun?”
    ”Joo, mutta en siten kuin siinä etupihan skarrararrin patsaassa!” Warrek murisi. ”Nektann taistelukentällä? Skarrararrin Nektann? Ratsastamassa helvetin Tahtorakilla? Se kääpiö putoaisi Tahtorakin suomujen väliin ja sitä pitäisi skarrararr etsiä koko viik-”
    Warrek kiljaisi epämiehisesti, kun luotien sarja tuli hänen ja Zaiggeran väliin. Suoja alkoi pettää. Ehkä ruokapöytiä ei oltu suunniteltu taistelutilanteisiin. Ei edes Zakazilla.

    Kaksikko vilkaisi toisiaan ja nyökkäsi merkiksi. He nousivat kumaraan tähtäysasentoon pöydän reunan ylle ja antoivat laulaa. Zaiggeran revolverit napsivat skakdi-sotilaita, joiden ruumiinosat pilkistivät suojien takaa, kun taas Warrekin tähtäämän plasmakiväärin piippu antoi laulaa sinfonian punahehkuista tuhoa, joka räjäytti kappaleiksi Cazannin marmorisen patsaan eteisessä. Eikä juurikaan sitten muuta.

    ”Tämän tähtäys on ihan ahterista!” Warrek ärjyi.
    ”Kenraali”, Zaiggera sanoi, ”Ikkuna.”
    Yhdestä ruokasalin ikkunoista oli kömpimässä sisään palkkasoturi. Se oli yrittänyt kiertää sinne etuoven kautta. Warrek heilautti Pomon suuren kanuunan ikkunaa kohti ja antoi laulaa.
    Palkkasoturi kiljaisi ja meni kumaraan. Ja plasman hyöky menikin ohi ainakin kahdella metrillä.
    ”Nektannin roju!” Warrek ärjyi ja heitti kanuunan ikkunasta. Juuri sillä hetkellä säteen väistänyt skakdi nosti päätään.
    Raskas tykki osui palkkasoturiin ja tämän niska rusahti äärimmäisen kuvottavasti. Viimeinen vielä pakenematon tai taistelukykyinen palkkasoturi lyyhistyi pihalle, jossa käytiin aivan toista taistelua. Warrek värähti inhosta taaksepäin.
    ”Toimii se kai noinkin”, Zaiggera sanoi vaitonaisesti.
    ”Minä vihaan tulitaisteluita!” Warrek ärjyi tajuamatta sanoneensa jotain rodulleen todella epätyypillistä.
    Zaiggera oli sanomassa jotain, mutta sana juuttui kurkkuun, kun suuri valkoinen kämmen tarttui häntä takaa. Henki salpaantui. Revolverit kolahtivat lattiaan.
    Warrek kääntyi katsomaan luutnanttiaan. Ennen kuin skakdikenraali ehti nähdä mitään, iso valkoinen nyrkki paiskasi hänet alas. Takaraivo kolahti lattiaan. Kesti joitakin sekunteja saada näkö takaisin.

    Pian Warrek näki Pomon pitelemässä Zaiggeraa kiinni kurkusta. Iso, valkoinen skakdipalkkasoturi oli arpinen ja verta vuotava. Hänessä törrötti vielä seinän jäänteitä, mutta se ei jättiläismäistä sotilasta pysäyttänyt.
    Toisessa kädessään ’Pomolla’ oli suuri viidakkoveitsi, jota hän piti Zaiggeran kurkkua vasten. Skakdinainen yritti rimpuilla mörön otteessa, mutta hänen hengityksensä alkoi selvästi loppua.
    ”Sano hyvästi naisellesi, Warrekin saasta”, valkoinen jään skakdi murisi hampaat yhdessä. ”Sillä hän on löytänyt uuden poikaystävän… ja sen poikaystävän nimi on Nektann!”
    Warrek kakoi voipuneesti ja yritti päästä ylös. Silmissä sumeni. ”Annas kun arvaan… veitsesi on nimetty sen kääpiöpersläven mukaan.”
    ”Oikein arvattu!”, ’Pomo’ nauroi.
    ”Oksennan kohta”, Warrek sanoi kasvavassa vihassa. ”Päästä hänet!
    ”Kyllä!” jään skakdi huusi riemuisasti. ”Nimittäin PÄIVILTÄÄN.”
    Zaiggera ja Warrek jakoivat silmäniskun. Sitten he molemmat sulkivat silmänsä.
    Pomo ehti nähdä vain vihaisen ilmeen Warrekin kasvoilla. Ei, ei vihaisen. Raivokkaan.

    Salamanisku Warrekin kämmenpohjasta iskeytyi valkoisen skakdin silmiin muuttaen tämän maailman keltaiseksi ja polttavaksi sekuntien ajaksi. Pomo huusi raivoissaan ja huomasi, kuinka Zaiggera irtosi tämän otteesta. Saatuaan näkönsä takaisin palkkasoturien johtaja heilautti valtavaa viidakkoveistään naista kohti.
    ”Akat”, Pomo karjui. ”Pelkkää harmia teistäkin! SINUT PITÄISI SYÖTTÄÄ LAHNOILLE.”
    Zaiggera pyörähti sivulle. Hän oli liian kaukana revolvereistaan. Naisen kädet hakeutuivat tämän harjaan, joka oli yhä palvelustyttömäisen siististi sidottuna parin neulan ympärille. Harja levisi valtoimenaan ympäriinsä, kun Zaiggera irrotti neulat suortuvista.
    Heittoliike. Veri purskahti ja Pomo karjui tuskasta, kun neulat upposivat viidakkoveitsikäteen. Veitsi irtosi hänen otteestaan ja upposi terä edellä lattialautoihin.

    ”Vielä minä sinut…” Pomo karjui epäinhimillisellä raivolla. Ennen kuin hän oli ehtinyt huomatakaan, oli Zaiggera napannut revolverin lattialta. Ketterä pyörähdys valtavan skakdin jalkojen välistä. Pomon hymy hyytyi, kun hän kuuli aseen iskurin niksahtavan takanaan.

    ”Muistan sinun sanoneen jotain siitä, kuinka tiedät, mitä minun kaltaiseni tarvitsevat”, Zaiggera sanoi Pomon selkäpuolelta ääni jääkylmänä.
    ”Voi helvetti”, skakdi ehti ärähtää.
    ”Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä minun kaltaiseni ovat.” Zaiggeran sävyssä ei ollut armoa.

    Ase laukesi ja jään skakdi paiskautui tuskasta ulvoen maahan. Räjähdetäytteinen zamor osui äänekkäästi Pomoa alaselkään. Ei, ei selkään. Jonnekin alemmas.
    Palkkasoturien johtaja jäi lattialle ulisemaan sikiöasennossa ja pidellen kiinni vatsastaan, selästään ja… muista alueistaan. Zaiggera pyöräytti revolverin vyötärölleen ja henkäisi syvään.

    ”Painu karzahniin, turvonnut akka!” Pomo vollotti tuskaisana. ”MINÄ VIEN SINUT MUKANANI SINNE!” Uhkaukset tulivat täysin itku kurkussa.
    ”Kamu, kamu, kamu”, Warrek sanoi taputellen skakdia tämän olkapäälle. ”Minä niin osaan samaistua sinuun. Tyttö on välillä vähän hankala. Se ei muuta sitä, että olet kasa sontaa.”
    Warrek potkaisi ’Pomoa’ ripakasti kylkeen. Palkkasoturi parkaisi taas ja nyyhkytti.

    Kaksikko istahti huoneen seinän viereen hengästyneenä ja jäi kuuntelemaan kartanon ulkoa kuuluvaa pauketta ja sotahuutoja. Warrek ja Zaiggera eivät hetkeen sanoneet toisilleen mitään. He olivat väsyneitä ja kaikkialle sattui. Skakdikenraali paukutti ponchonsa alla olevia henkseleitä ja luutnantti täytti ainoaa käsissään vielä olevaa revolveria.
    ”Pitäisikö tuolle saastalle tehdä jotain?” Warrek kysyi osoittaen parkuvaa Pomoa.
    ”Rotat syövät sen”, Zaiggera sanoi hälyttävän tyynesti.
    ”Niin varmaan”, Warrek myönsi kohauttaen olkapäitään. Hän ei uskaltanut väitellä Zaiggeran kanssa. Tämä saattoi olla nimittäin tosissaan. ”Entä ’arvon senor’?”
    Nyt hän osoitti Cazannia, joka heräili myös seinän vieressä hieroen päätään. Ennen ylpeä plantaasiporho katseli ensin riekaleiksi repeytynyttä kallista takkiaan ja sitten komean kartanonsa luodinrei’itettyjä seiniä.
    ”Rotat syövät myös omiaan”, Zaiggera sanoi. Äänensävy oli tundraa. Cazann ulvaisi pelokkaana.
    ”Ä-ä-älkää satuttako! Maksan mitä tahansa!”

    Warrek ja Zaiggera olivat lakanneet välittämästä. Pullea plantaasinomistaja oli alkanut selvästi rukoilemaan jollekulle orjakaupan jumalistaan, mutta puhe oli muuttunut epämääräiseksi sössötykseksi. Kumpikaan ei saanut siitä mitään selvää.
    ”Tiedätkös, luutnantti”, Warrek sanoi väsyneenä. ”Sitä sinänsä haluaisi huuhtoa tämän koko skarrararrin saaren kaikesta tästä saastasta. Kaikista näistä orjakauppiaista ja diilereistä ja maksulla tappavista sekopäistä.”
    ”Mutta?” Zaiggera vastasi kysyvänä.
    ”Mutta onko se sen arvoista?” Warrek kysyi. ”Antaa rottien välillä syödä toisensa. Meillä on tärkeämpää tekemistä.”
    Zaiggera nyökkäsi myöntävästi. Warrek nousi pystyyn ja auttoi luutnanttinsa samalla ylös.
    ”Etsitään kääpiövartija ja retrohattuhippi.”
    ”Pegghu ja Domek.”
    ”Niinhän minä sanoin.”


    http://youtu.be/0o9yLcJqOw8?t=37s

    Auringot eivät loistaneet skakdeille sinä iltana, kun puhdas raivo suomuissa nousi peltojen keskeltä. Se olikin vain ajan kysymys, kunnes Skakdit olivat saaneet jonkinlaisen järjestyksen vastaiskuun, mutta sen epätoivo ja pelko vain ruokki orjien katarsista. Järjestys oli vain yksi iso vitsi ja sitä yrittävät sen suurin iskulause.
    Luoteja lensi, kukaan ei tiennyt enää minne ampua kaaoksen keskellä, vastasivat lyijyllä ja zamorilla jokaiseen laukaukseen, joka kaikui tärykalvoissa.
    Kivääreitä tyhjennettiin kunnes niitä käytetään nuijana. Syntyneet luiden särkymiset toivat vain puhdasta mielihyvää syväläisille, jotka saivat kiväärejä käyttävät orjat melkein kadehtimaan. Punainen ja vihreä maalasi ennen kullankeltaiset pellavat eikä yksikään voinut paeta kun tyhjennetyn aseensa heittäneet syväläiset tarttuivat kiinni ja purivat jokaista osaa mitä hampaisiinsa saivat. Skakdit turhaan yrittivät rimpuilla vastaan. Jokainen nyrkki Skakdilta oli yksi käsi hänellä vähemmän.

    Kahhah astui jalallaan skakdin murskautuneeseen kalloon ja nappasi rimpuilevaan palkkasoturiin, jonka vasen raaja oli katkaistu irti kahden orjan toimesta.
    “Oi su-huuri Elohinen, lehvän tuo-hoja aaltojehen äihiti! Sihi-nullehen hymnejää lauhulan joka ihilta! Sihi-nullehen lupahaan johikaihisen hengen ja suhu-kehe-lluksen! Annoihit mihinulle kostohon, ANNAN SIHI-NULLE KUNNIAA!”

    Kahhah huusi, nylki skakdin nielun hampaillaan ja viskoi hänet maahan kitumaan ja hengettömiin yskimään. Kahhah lauloi jokaisen tuntemansa rukouksen ja mantran. Jokainen niistä ilmaisi halua ulottaa äiti-jumalan ikuiseen syleilyyn.
    Hän rakasti jumalatarta, hän rakasti kansaansa. Hän rakasti jokaista veljeään ja siskoaan jotka kärsivät hänen kanssaan. Hän rakasti heidän rakkautta, sääliä, myötätuntoa ja tuskaa. Ennen kaikkea hän rakasti vihaa. Hän rakasti vihaa, jonka kansansa osoitti skakdeille kun heidän kätensä runneltiin, silmänsä puhkaistiin, kallonsa halkaistiin ja leukansa revittiin.
    Hän rakasti heitä ja rakasti itseään. Hän rakasti skakdien verta.

    Karjunta oli vain toissijainen pelon ja tuskan kiljaisulle, mitä heidän entiset orjapiiskurinsa päästivät, joka huumasi meren kansan suurempaan kiihkoon.
    Skakdit yrittivät paeta, mutta joka puolella joutuivat syväläisten ympäröimäksi. Säälin ja anteeksiannon kerjäämistä pidennettiin, kunnes syväläiset tunsivat tarpeeksi nautintoa iskeä heidät maahan. Kiväärillä he ampuivat ja hakkasivat palkkasoturit kunnes enää jäi vain vastenmielinen rimpuilu, joka päättyi ruumiin nylkemiseen.
    Syväläisten verenpunaiset silmät pilkottivat oranssin veritahrojen alta. Ne Skakdit, jotka eivät vielä joutuneet Syväläisten tappamaksi eivät enää nähneet heissä orjia jota he olivat ruoskineet, niitä lahnoja, jonka rintakehää potkivat ja jonka ruokiin laittoivat naulaan. Ei niitä kalamiehiä, jotka elivät heidän sormiensa alla. Eivät enää syväläisiä.

    He olivat Irnakk, palannut rankaisemaan maata ja niittämään sen kansaa, ja heitä oli useita. Vahvoja, verenhimoisia, pysäyttämättömiä…

    Skakdit, jotka ymmärsivät tämän kertyvät nurkkaan, itkien ja rukoillen ettei pahuus löytäisi heitä.

    Mutta se löysi. Se löysi, rankaisi, ja niitti, kunnes vain jokaiseen kiljaisuun seurasi suurempi hiljaisuus. Pieni osa jätettiin eloon, kahlittuina. Heidän kauhu ja hulluus olisi tarpeeksi suuri palkinto syväläisille.
    Syväläiset karjuivat voitokkaina, ja toivoivat sen kaikuvan koko saaren läpi vainoamaan jokaista skakdia iänikuisesti.


    Muurin harjalla oli palkkasotureita vain noin kourallinen. Suurin osa heistä ei edes yrittänyt tehdä mitään pellon verilöylylle, vaikka omasivat kiväärejä joiden lippaat olivat täynnä. Parempi säästää omalle selviytymiselle kuin muiden hyväksi.
    Ainoastaan yksi, tulenpunainen skakdi katsoi tyynenä muurin juurella olevaa tapahtumaa.
    “Kapteeni Hakann!” Yksi palkkasotureista juoksi skakdin viereen. Hakann vilkaisi häntä hetken. Palkkasoturi oli vielä nuorukainen, ei voinut olla kuin alle puolet omasta iästä. Ei poika olisi voinut odottaa tätä kaaosta. Skakdia melkein säälitti, ellei ajatus säälistä olisi ollut kuvottava.
    “No mitä on poika?”, Hakann kysyi.
    “Kapteeni!”
    “Kutsu vain Hakanniksi.”
    “Löysin turvallisen tien plantaasille!”
    Punainen skakdi kääntyi nuorukaiseen päin. “Löysit… minkä?”
    “Luoteessa on sisäportaat, jotka johtavat tallille! Voisimme vaikka väijyä siellä ja hyökätä salaa tai jotain”, skakdi-nuorukainen heitti ideoita vilpittömästi. Hakann hymyili ja laittoi kätensä isällisesti nuorukaisen olkapäihin. “Poika, olet tehnyt hyvää työtä.”
    “Keräänkö kaikki muut kokoon?” Skakdi-nuorukainen hymyili takaisin innostuneesti.
    “Kyllä poika, mutta ensiksi- IRNAKKIN KULMAKARVAT MIKÄ TUO ON!?”, Hakann osoitti sormella keskelle peltoa.
    Nuorukainen katsoi ja kyseli mitä hänen oli tarkoituksena huomata. Yhtäkkiä hän tunsi kipua ahterissaan ja huomasi pian lähestyvänsä huolestuttavan nopeasti kohti maata.

    Hakann juoksi heti portaita kohti, ja kuten hänelle kerrottiin – ei syväläistä eikä skakdia ollut paikalla heittämässä henkeään. Tallin ovet paiskahtivat auki ja punainen skakdi yritti löytää kipeästi nopeaa eläintä. Ei mitään. Ei muakan pentua, ei edes naudan nautaa tai liskoa. Kaikki oli päästetty irti, tai palkkasoturit olivat karanneet niiden kanssa ennen häntä.

    “Pok.”

    Ääni kuului skakdin takaa. Hakann nielaisi ja toivoi ettei vastassa ollut joku erikoinen lahnamies. Hän kääntyi hitaasti äänen lähdettä kohti, tallin nurkkaan.

    “Pok pok.”

    “Et voi olla tosissasi.”


    Ruumiit koottiin yhteen, osa syötiin koston- ja rituaalinomaisesti, suurin osa poltettiin. Tuli levisi kunnes koko pelto syttyi palamaan. Rovio olisi näkynyt kauas kilometrien päähän.

    “Suo-holahitkaa koko maa ku-hun tuli samuhuu. Mikähään ei saa kasva enähän”, Kahhah karjaisi. Syväläiset pukivat hänet vasta nyljettyjen skakdien nahkaan. Niiden kasvot hänen päähinenään.
    “Orjat otamme mukaan”, syväläisten johtaja komensi. Kukaan skakdeista ei rimpuillut, kun vereltä haiseva sotajoukko vei heidät mukanaan.
    Kahleet kilisivät, kun punainen, pullea ja suuren turkistakin riekaleihin puettu skakdi raahautui aavikon yllä iho hikeä puskien. Joukko syväläisiä kiljui ja ujelsi voitokkaita sotahuutoja ja sotalauluja hänen ympärillään riuhtoen miestä samalla tämän ketjuista. Riistäjä oli peitottu.
    Mies oli menettänyt kaiken. Talonsa, rahansa, palvelijansa. Kaiken, mikä oli tehnyt hänestä Zakazilla henkilön. Skakdin synkeät silmät tuijottivat maahan ja väistelivät katsekontaktia vihaisten syväläisten kanssa.
    Cazann ”Kultaruoska” keskittyi kyselemään hiljaa itseltään kahta kysymystä. Ne olivat ”Miksi?” ja ”Miksi minä?”. Ehkä jonain päivänä skakdi vielä tajuaisi uuden elämäntilanteensa syvän runollisen ironian.

    Kaikessa tässä seremoniassa, sodassa ja kaaoksessa kukaan ei huomannut kun yksi ainoa pieni matoralainen marssi sisään pieneen mökkiin, joka oli täysin vahingoittumaton kaikesta huolimatta. Kuinka sopivaa oli, että huomaamaton matoralainen astui sisään huomaamattomaan majaan.

    Pölyn tultua pyyhittyä työläisen silmistä olivat majan sisustuksen siluetit selkeitä, ja hän näki kahlitun hahmon kaiken keskellä. Raskaat kettingit asennettuina kaksikertaisesti sankari-soturin koko kehoon. Raajat roikkumassa toisen kahden kahleen varassa.

    Tajuton ja vammautunut, mutta Toa oli yhä elossa.


    “Avataan ovi kolmella”
    “KOLME!”

    Puiden kalske ja aseiden viritys kaikui Warrekin korvissa.
    “Skarararar, voisit varoi- Ai.”
    Skakdi-naisen ase kohtasi toisen. Pieni matoralainen oman kiväärinsä kanssa oli liian vaarallinen hänen käsiteltäväksi. Warrek laski riskit päässään, mutta tässä tilassa oli liian vaikea ajatella.
    “Sanon vain kerran”, matoralainen sanoi päättäväisesti, “en halua tappaa teitä, mutta yksikin väärä askel ja armoa en anna. Minä lähden täältä hänen kanssaan, oli miten oli”
    Warrek olisi halunnut huomauttaa matoralaisen tilanteesta. Ehkä heittää pari kääpiövitsiä sekaan. Ei, monta kääpiö-vitsiä. Mutta kohtelu aseen väärästä päästä oli vähemmän kuin houkuttavaa erityisesti viimeisen puolen tunnin jälkeen.
    “Matoralainen”, skakdi sanoi kärsimättömänä.
    “Ei neuvotteluja, joko me tai te.”
    “Pegghu.”
    “MINÄ VAROITA- hetkinen”.
    Zaiggera repi valmiiksi riekaleisen mekon pois ja otti esiin kuin silmänkääntötemppuna aurinkolasinsa päähänsä.
    “Sinä, mutta…”
    “Niin, minä.”

    Molemmat osapuolet laskivat aseensa, hitaasti.
    Kaksi muakaa seisoivat vajan oviaukolla ’Pikku-Hombren’ kanssa. Warrekin katkoessa ketjut suurilla pihdeillä Zaiggera nosti valon Toan runnellun, mutta juuri ja juuri elävän ruumiin toisen kissan päälle.
    ”Hän tarvitsee lääkäriä”, Pegghu sanoi pidellen käsissään Toan kaulahuivia.
    Kaksi skakdia nyökkäsivät ja auttoivat ta-matoranin puisen robotin ratsaille. Oli aika lähteä.


    http://www.youtube.com/watch?v=KX_lnmb1Moo

    “POK POK”

    Zakazin ankarat auringon liekit alkoivat taas syttyä aavikon yllä. Tuossa purppuransinisessä maisemassa, tuossa kohdassa valon täyttämän tasangon päällä juoksi yksi ainoa siluetti.

    “POK POK”

    Hiki valui ratsastajan ja ratsun jäykillä lihaksilla. Päämäärä oli tuntematon mutta kaukana. Heidän ainoana oppaanaan vietti ja määrätietoisuus, tuo sisäinen tarkoitus joka komensi heidän jokaista tekoaan hienovaraisesti ja hiljaisesti.
    Lihasten tekemä voima soi heille kunnia kun jokainen soran kruunaama askel toi heidät senttimetriä kauemmaksi tuota katalaa aloitusta, joka hengitti heidän niskan päällä kuin suuri, tunteeton kallio.

    Kuin yksi mieli, oli uljaan ratsastajan ja ratsun suhde kestävä ja ikuinen, kun he marssivat maan päällä kuin muinaiset suuret henget vanhoissa myyteissä, unohdettu kaikkialla paitsi Turagojen unipuheissa.

    “VAUHTIA!”

    Punainen Skakdi huusi ratsulleen, joka yritti esi-isiensä antamalla voimalla kantaa tuota suurta isäntäänsä. Niin suurta, että verrattuna häneen oli ratsu vain hänen varjossaan.
    Ratsu juoksi.

    “POK POK”

    Ei, ei juossut.

    Mateli.

    “POK POK POOOOK”
    Pokawi-lintu kaatui maahan, ja Hakann tippui noin alle metrin korkealta hiekan päälle jättäen upean tuhka-sumun perä-aallokseen.

    Noin polvenkorkuinen lintu sulki silmänsä ja näki esi-isänsä saattamassa häntä suurempaan matkaan.
    Ratsun uhraus tulisi aina olemaan takaraivoon heitetty muisto, jonka ratsastaja pian unohtaisi kiroilun ja ärtyneisyyden keskellä.
    ”Kapteeni” Hakann potki ja kirosi aavikolla makaavaa biomekaanista dodoa. Hänelle tulisi pitkä kävelymatka.

    Toisaalla auringonlaskussa matkaa teki kaksi muakaa, kaksi skakdia, pieni puinen robotti, pieni ta-matoran ja valon Toa. Juuri ja juuri hengissä oleva valon Toa.

  • Soturi kahleissa

    Zakaz

    Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
    Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.

    Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.

    Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
    Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.

    Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
    ”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”

    Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.

    Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
    Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.

    Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.

    Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
    ”Pää kylmänä ja keskity”.
    Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
    “Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
    “Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
    Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
    “Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
    “Pegghu. Kaupunginvartija.”
    “Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”

    ***

    “Mäski-aika”
    Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”

    ***

    “Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
    “Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”

    Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
    “Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.

    Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
    Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
    Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
    “Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.

    ***

    Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
    Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
    Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.

    Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.

    Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
    Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.

    ***

    Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
    Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
    Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
    Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
    Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.

    “Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”

    Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
    Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
    Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.

    Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
    Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
    “Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
    “Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
    “Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
    Pienen pieni Työläinen…
    Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”

    ***

    “He-herääh, Pegghu”.

    Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.

    “Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
    Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
    “Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
    “Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
    “Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”

    Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
    “Meidän täytyy päästä pois”
    “Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
    “Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”

    “NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”

    Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.

  • Yö kauhu: Vastaus: Avhrak Feterra

    Bio Klaanin Linnake

    Keskiyö.
    Jokainen tähti oli kadonnut taivaalta. Varjot ovat peittäneet ennen loistokkaan kuun. Taivaalta katsottuna saari oli melkein näkymätön tumman meren päällä.
    Loputon pimeys on niellaissut linnakkeen ylle. Loputtomien Matoralaisten huuto kaikui läpi varjon peittämää kaupunkia. Kaikki juoksivat pois taivaalla leijuvaa mekaanista armeijaa. Ne heittivät useita kiiltävän punaisia säteitä pintaa päin, vieden useiden Matoralaisten elämän jättäen jälkeen vain tuskaan jääneen ja lasikatseisen ruumiin.
    Osa mekaanisesta armeijasta laskeutui maahan. Niiden metalliset kehot liikkuivat ikään kuin hyönteiset. Niiden silmät hehkuivat kylmästi ja tarkistivat jokaisen kolkan jättämättä yhtään pimeää nurkkaa. Ne jatkoivat eteenpäin ja tutkivat jokaisen tielleen osuvan rakennuksen ja tuhosivat ne.

    ”Mata Nui, auta. Pyydän.”
    Lattiaan käpertynyt Po-Matoralainen kuiskasi itselleen.
    Joukko Matoralaisia ovat piiloutuneet yksi Linnakkeen ravintolatilaan. Entinen hempeän punaiset seinät olivat nyt ainoa mikä piti heidät ulkopuolisilta murhaajilta. Seiniin oli kiinnitetty useita valonkiviä, jotka valaisivat hyvin heikosti suurta rakennusta. Puiset pöydät olivat kaadettu ja niistä muodostettu pieni valli Matoralaisten eteen. Tuoleja oli kasattu jokaisen oven eteen ja ikkunat olivat kaikki verhottu kiinni.
    Matoralaiset istuivat lattialla tiukasti kiinni toisiaan kohti. Osa Matoralaisista pitivät tiukasti kiinni omista sielunparistaan ja yrittivät rauhoittaa toisiaan niin hyvin kuin pystyi.
    Muutamista huolimatta suurinosa Matoralaisista pysyivät hyvin hiljaa ja toivoivat sydämen pohjaa myöten, etteivät metalliset murhaajat löytäisivät heitä.
    Pöydästä muodostetun muurin takana seisoi kaksi Klaanin Matoralaista vartijaa, yksi Le-Matoran ja yksi Ta-Matoran, jotka pitivät silmällä puisiin tuoliin hautautunutta ovea.
    Ta-Matoralainen vartija: Pegghu ei miettynyt muuta kuin kuinka tulisi suojelemaan kansaansa keinolla millä hyvänsä ja pakenea pois elävänä.

    ”Olen silti oikeassa, tiedäthän?”, sanoi satunnaisesti hänen vieressä oleva Le-Matoralainen vartija: Frottik.
    ”Frottik, onko aivan pakko?”, Pegghu vastasi hänelle kärsimättömästi.
    ”Noh sinähän itse aloitit puhumaan siitä kuinka-”, Pegghu alkoi tuijottamaan vihaisesti Frottikiä päin ennen kuin tämä pysty lopettamaan sanomansa; ”Sori”, Frottik vastasi hiljaisesti.
    Hetken päästä molemmat vartijat päättivät istahtaa viimein ja huokaisivat, joka sai muutaman Matoralaisen hätääntymään hieman jolloin Pegghu joutui rauhoittamaan heitä uudelleen.
    Kumpikaan heistä eivät koskaan odottaneet tavanomaista rutiinista iltavuoroaan muuttuvan minuuteissa sodaksi elämästä ja kuolemasta. Juuri tunteja sitten ainoa asia mitä Pegghu teki oli uuden ”Huudon Vaeltaja”-kirjan lukeminen ja Frottik Kohliin pelaamista muutaman nuoremmat Matoralaisten kanssa, vaikka olikin hieman huono.
    Ulkona kuului toinen räjähdys, mikä vain jännitti enemmän piileskelijöiden hermoja. Vaikka ravintolan seinät peittivät hyvin suurimmanosan ulkopuolisesta kaaoksesta, se ei siltikään helpottanut ketään.
    ”Löysitkö hänet?”, Frottik kysyi Pegghulta hiljaisesti.
    ”Kenet?”, Pegghu vastasi kyseliäästi.
    ”No tiedät kyllä kenet. Se Ga-Matoralainen sieltä kirjastosta”, Frottik vastasi takaisin, mikä sai vain Pegghun hieman ärsyyntyneeksi, ”Onko nyt aivan pakko?”, mutta Frottik jatkoi ”Mutta sinähän itse sanoit, että jos hänet laitettaisiin maatilalle töihin, hänet potkittaisiin heti pois koska tainutti jokaisen Mukau-lehmän raa’alla kauneudellaan ja sanoit ettet lepäisi kunnes tapaisit hänet ja veisit hänet mukavalle illalliselle.”
    ”Niin niin sanoinkin, mutta…”, Pegghu vastasi.
    ”Mutta mitä?”, Frottik kysyi. Pegghu hiljeentyi hetken. ”Ei, en löytänyt häntä”, hän viimein vastasi hieman masentavasti.
    ”Sori”, lausui Frottik hieman syyllisen tuntuisena.
    Molemmat istuivat taas hiljaisesti maassa. Toinen räjähdys kuului ulkopuolelta, tällä kertaa läheltä. Matoralaisten hermot vain kireentyivät entisestään ja oli puhdas ihme, ettei kukaan vielä ole menettänyt järkensä ja alkanut juosta ovea kohti.
    Pegghu päätti viimein keventää ilmapiiriä hieman ja käänsi päänsä Frottikia päin: ”Kuule, mitä jos tämän kaiken jälkeen kävisimme viimein siellä kahviossa josta olet kertonut kokoajan? Siis se jossa jokaisen viikkon erikoisen päälle laitetaan pieni värikäs sateenvarjo?”
    ”Oikeastiko?”, Frottik heti piristyi hieman.
    ”Juu juu, voisin ehkä myös pyytää hänetkin mukaan. Heh, ehkä voimme jopa välttyä juomarahojen antamisesta”, vastasi Pegghu iloisesti.
    ”Hehe, juu”, Frottik huokaisi innokaana.

    ”Joten mitä sanot? Selviydytäänkö tästäkin?”, kysyi Pegghu perään.

    ”Tietysti.”

    ”Klaanin puolesta?”

    ”Kahvion puolesta myös.”
    Matoralaisvartijat paiskoivat kättä.

    Juuri siinä samassa ovi räjähti auki. Entisen tuolin osia lenteli pitkin ravintolan pehmeän punaista lattiaa. Tuhkaan ympäröity oviaukko oli paksun savun peitossa.
    Pegghu ja Frottik kurkistivat hitaasti pöytien takana sitä päin. He alkoivat kuulla matalan huminaa sieltä ja näkivät savun keskeltä sylinderimäisen siluetin.
    Matoralaiset joutuivat kauhun valtaan ja perääntyivät nopeasti taaksepäin, jättäen vain Pegghun ja Frottikin eteen näkemään mekaanisten hirviöiden saapumista.

    Savu hälveni ja olennot voitiin nähdä viimein tarkemmin ravintolan heikkojen valojen alla. Matoralaiset hämmentyivät heti; he eivät ole koskaan nähneet samankaltaisia olentoja elämässään.
    Olennot olivat hyvin korkeita, noin Skakdin kokoisia ja pystyivät helposti peittämään Matoralaisen varjoonsa. Muodoltaan Olennot olivat oikeastaan myös lievästi kartion muotoisia, erityisesti niiden alaruumisosa. Olennoilla ei ollut jalkoja, vaan nillä oli täysin litteät pohjat ja näyttivät leijuvan. Niiden päänsä olivat pienen kupolin muotoisia jossa oli kolme hohtavaa silmää; Yksi pyöreä keskellä ja sivussa kaksi sivuttaista. Niiden metallirungoista ja johdoista koostuneet kaulat olivat pitkiä ja olivat osittain haarniskan suojassa. Olkapäistä erottui kummastakin kaksi pitkää raajaa, joiden päällä hyvin tutun näköinen, kilpimäinen olkapääsuojus. Niiden rintakehää suojasi myös hyvin tutun näköinen rintapanssari, jossa koristi logo joka näytti kirjaimien ”A”, ”Z” ja ”M” yhdistelmältä.
    Matoralaiset huomasivat, että moni näiden olentojen piirteistä muistutti heitä jostain, mutta kukaan ei voinut päättää mikä. Ne jotka näyttivät muistavan alkoivat vain parkuivat kauhusta, eikä heistä saanut revittyä enään mitään irti.
    Olennot liikahtelivat hieman, mutta eivät näyttäneet aikovan tehdä vielä mitään. Sen sijaan ne näyttivät tarkistavan ympäristöään ja Matoralaisia.
    ”Se on nyt tai ei koskaan”, Pegghu ilmoitti. Hän nousi ylös pöytien takaa ystävänsä pyynnöistä huolimatta ja alkoi juosta olentoja kohti. Hän yritti huutaa uhkaavimman sotahuudon minkä pystyi ja alkoi heilauttaa kädessä olevaa asettaan niin kovaa kuin pystyi lähimpää olevaa Olentoa päin.
    Mutta Olento reagoi nopeasti ja nappasi salamannopeasti Pegghun aseseen. Pegghu ei ehtinyt edes luoda sopivaa reaktiota ennen kuin Olento nappasi lopuilla käsillään Matoranin jokaista raajaa ja puristi niitä tiukasti. Pegghu tunsi kuinka kädet olivat murtumaisillaan Olennon voimasta. Tuska oli sietämätön ja se oli nyt ainoa, mikä täytti hänen ajatuksensa.
    Silloin Frottikin nousi ylös pöytien takaa ja lähti heti auttamaan ystäväänsä. Hän astui pöytien päälle ja käytti sitä astumakivenä hyppiessään Pegghua pitäävää Olentoa päin, aseensa kädessä valmiina iskemään Olentoa niin kovaa kuin pystyi. Ennen kuin tämä ehti edes päästä kahta metriä Olenntoa, silmänräpäyksessä hänen eteen ilmestyi toinen Olennoista, joka tarttui kiinni Matoralaisen kasvoon. Olento ei kuluttanut aikaa vaan iski heti Frottikin maahan jättäen siihen painauman. Pegghu alkoi huutaa heitä päin kovaa ja epätoivoisesti, kun tämä Olento repi maassa olevan Frottikin naamion irti ja murskasi sen käsillään ilman minkäänlaista vaivaa.
    Matoralaiset joutuivat kauhunvaltaan; He eivät voineet edes liikkua millimetriäkään ja vain katsoivat peloissa Olentojen kylmää brutaalisuutta.
    Kauhu myös alkoi vallata Pegghua. Hienpisarat alkoivat virrata häntä pitkin samalla kun hän käänsi katseensa raajoistaan pitelevän Olentoa kohti.
    ”Keitä… Mitä… Te… Olette…?”, hän huohotti tuskassa.

    Olento alkoi tuijottamaan häntä. Sen hyytävä katse sai Pegghua tuntemaan olonsa vielä pahemmaksi kuin se oli. Olento näytti ajattelevan miten aikoisi vastata kysymykseen.
    ”Vastaus: Avhrak Feterra”, se vastasi kylmästi ruosteisen metallisella äänellään.

    ”Pyydän, ettekö voi… Ettekö voi… jättää meidät rauhaan. Pyy… dän, älkää tappa… ko …meitä… Mata Nuin tähden… sääli… kää meitä… Emme… emme voi… tais…tella”, Pegghua alkoi pyytämään. Hän ei voinut edes muodostamaan lauseita enään. Hän tunsi kuinka pelko ja tuska raastoi hänen mieltä.

    ”Vastaus: Ei.”

    Domekin asuintila.

    Domekin viininpunainen huone oli täysin pimeä. Ovi oli tiukasti kiinni ja verhot peittivät kaaokseen vallannutta Klaania. Jokainen seinässä oleva maalaus ja erinmuotoiset huonekalut olivat yhä paikoillaan, mutta paikalla ei ollut ketään katselemassa niitä, ei ristin sieluakaan. Oven takaa kuului ryntäilyä ja huutamista. Jotkut ulkona olevista yrittivät avata ovea epätoivosesti, mutta luovuttivat yrityksestä ja joutui sitemmin metallipataljoonan kynsiin.

    Silloin ikkuna räjähti. Punainen valonsäde oli osunut siihen. Tuuli alkoi puhaltaa ikkunan läpi vetäen verhon pois tieltään. Samalla tuuli takersi yhteen huoneen esineeseen ja pudotti sen maahan.

    Se oli hattu.

    Se oli Domekin hattu.