”… Kansalaiset. Kokoontuneet ystävät. Luottakaa minuun. Huomaatte, että pian huolemme ovat pois pyyhittyjä…”
Radion ääni porautui läpi palanneen betonin sekä prototeräksisten sirpaleiden labyrintin, jonka pommitus oli suonut uhreilleen. Radion äänellä käytävä kamppailu kaukaisen konfliktin kanssa oli kuin ideologinen mittelö unen ja todellisuuden välillä, jossa jokainen luodin lento ja ohjuksen jyrinä olivat vastalauseita sekä tahdin määrittäjiä. Mutta radion ääni ei lannistunut, vaan otti tämän haasteena. Silmittömän tuhon keskellä tuo ääni oli muistutus siitä, mikä vielä seisoi ehjänä ja uljaana Suuressa Kaupungissa.
”… Jokainen meistä on pyhyyden siunaama, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Pyydän siksi, että löydätte sisimmästänne sen valon, minkä Hyveemme ovat meille antaneet, ja pysykäämme rohkeampina ja vahvempina kuin eilen…”
Kaupungin asukkaat, hopeapäiset matoralaiset kokoontuivat kuuntelemaan kitisevistä radioistaan puhetta kaupungin pimeimmissä nurkissa, joita käsikranaattien tuhka ei ollut ehtinyt saastuttamaan. He taas, jotka olivat ehtineet pommisuojiin, seurasivat lumimyrskyn täyttämissä videoruuduissa punaista profeettaansa. Profeetta, kaupungin pappismies, oli selkeästi yhtä uupunut kuin kansalaisensakin, mutta ei antanut sen estää puskemasta viestiään läpi. Vaikkei hän ollut yhtä vanha kuin muut matoralaisten sakerdootit, hänen sisunsa oli silti ihailtavaa.
”… Todistakaamme Odinan piruille, että vaikka kuinka suuren pimeyden tuleva toisi, pysymme vakaana uskossamme, sekä itsellemme, toisillemme ja ennen kaikkea Suurelle Hengelle. Kun usko yhtenäisyyteemme on vahva, ja teemme kaikkemme velvollisuutemme vuoksi, läpäisemme pimeyden, ja tulkoon se auringonnousu, jonka kohtalomme on luvannut…”
Tuhkan täyttämässä maailmassaan matoralaiset olisivat ottaneet kiinni mistä tahansa, joka edes hetkeksi sai heidät unohtamaan lyijyn ja palavan lihan leuhkan. Se, että heidän sisäistä tulta lietsoi Pyhän Kaupungin korkein pappi, riittien mestari, oli tismalleen, mitä hopeapäiset asukkaat tarvitsivat. Todellisuuksien kauhut taistelivat tappiollisesti ihanteiden hohtoa vastaan. Punainen pappi oli yhtä suuri sankari Kaupungin asukkaille kuin kuka tahansa verta vuodattava sotilaskin. Se toi lohtua selviytyjille ja rohkaisi heitä marssimaan eteenpäin. Se toi pelastusta runnelluille, jotka näkivät taas syyn elää vielä yhden päivän.
Niin syvään he keskittyivät puhujan jokaiseen sanaan, että heitä olisi voinut luulla unohtaneen tulituksien kaiut ja räikeät värit, jotka piileksivät vieläkin horisontissa.
”Olkoon Suuri Henki kanssamme.”
Lähetys päättyi siunaukseen ja punainen profeetta, kaupungin turaga, astui pois kameran edestä studion toiselle puolelle linnan tapaan muuratun lähetystornin sisällä. Joukko matoralaisia, jotka olivat piileskelleet linssin ja mikrofonin takana, virtasivat huoneen joka kolkkaan omilla sovituilla tarkoituksillaan. Logistiset jälkityöt oli jätetty avustajaryhmälle, joiden taistelu pitää kaupungin infrastruktuuri toiminnassa oli melkein yhtä verinen kuin kadunvarsien kivääripiiritykset.
”Todella mahtavaa. Siis, aivan upea puhe, kuten aina, oi turagamme”, nuori le-matoralainen avustaja, Karana, ilakoi monisivuisen lehtiönsä ja sotkuisten paperimuistioiden kanssa saattaen samalla punaista profeettaa.
”Teen vain, mitä kansa haluaa”, punainen turaga vastasi ilman selkeää tärkeilyä. Hän oli tottunut kaupunkilaisten osoittamaan uskoon.
”Kansa oikein rakastaa puheitasi. Olette yhtä sankari heille kuin Toa Lhikan. Tietenkin, ilman teitä ei olisi Toa Lhikania myöskään…”, avustaja yritti jonglöörata paperiensa ja sanansa asianmukaiseen järjestykseen. Turaga hykersi hiljaisesti itselleen le-matoralaisen yrityksestä.
Karana onnistui lopulta nappaamaan sivujen seasta etsimänsä paperin.
”Ai niin, Komitea lähetti porukkaa. Haluavat puhua kanssasi. He odottavat jo kokoushuoneessa, oi Dume.”
Turagan ilme jäykistyi hieman. Hänen hymynsä alkoi raueta, mutta ei antanut sen näkyä avustajalleen.
”Ymmärrän. Käske vahkien odottaa toisaalla sen aikaa”, turaga vastasi ja vaihtoi koruttoman esittäytymisvaatteensa takaisin purppuroilla kirjailtuun omoforiinsa. ”Saa nähdä kuinka kauan tällä kertaa kestää.”
Ovi avautui kylmän väriseen kokoushuoneeseen. Turaga saapui vastaanottamaan odottavia Pyhän Kaupungin Komitean edustajia.
”Herra Karao, neiti Kunaki, on ilo tavata teitä ehjin nahoin”, turaga toivotti Kaupungin Komitean maistraatteja kolmin siunauksin ja pienellä kumarruksella asemastaan huolimatta.
”Ei tarvitse nöyrällä, turaga Dume. Tarvitsemme vain allekirjoitukset”, onu-matoralainen vastasi kärsimättömästi. ”Varmasti muistat mistä on kyse?”
”Ah, mutta niin tietenkin, Herra Karao”, Dume äännähti hieman liiankin ystävälliseen sävyyn, joka selkeästi ei lievittänyt Karaon tunnetilaa. ”Jos kuitenkin muistuttaisitte, ihan varmuuden vuoksi…”
Ko-Matoralainen huokaisi. Kuten toverinsakin, häntä ei myöskään kiinnostanut pitää päätään kylmänä Turagan edessä.
”Tämä on siitä tukiaisesta Le-Metrun kulkuneuvoteollisuudelle, sekä sokeritehtaille”, Ko-matoralainen tarjosi kansion ja kynän Dumelle. Turaga vastaanotti tiedostot ja ilman viivettä otti kansiossa säilötyt sopimukset ulos kynä valmiina toisessa kädessä.
”Ahaa, niin tietenkin. Tunnetustihan autopohatat ja sokerimagnaatit kärsivät paljonkin sodan aikana”, Turaga puhui sopimusta silmäillessään.
”Onko tuo ivaa, oi Turaga?” Karao vastasi siten, että hienovaraisesti, mutta selkeästi kommunikoisi, kuinka heikkoa jää oli punaisen papin alla.
”Ei tietenkään, hyvä ystäväni. Pidänhän minäkin nopeista autoista… Ihan siis tähän laatikoon myös?” Dume kääntyi Onu-Matoralaiseen hymyllä. Hän vastasi samalla sävyllä, joka ei tuonut Onu-Matoralaiselle mielihyvää. Karao kuitenkin jätti asian sikseen, tietäen hyvin, ettei vanhan ukon kanssa kannattanut aiheuttaa kinaa. Turaga täytti paperit ja laittoi ne turhankin siististi takaisin kansioon, ja tarjosi sen hymyillen takaisin ryppyotsaisten magistraattien käsiin.
”Toivottavasti oli tarpeeksi”, Turaga vastasi, ”näinä aikoina pieninkin apu tuntuu suurelta teolta”.
”Niinpä niin”, Kunaki laittoi kansiot salkkuun. ”Saattaa olla, ettet tarvitse tehdä suurtekojasi enää paljoakaan”
”Miten niin?” Dume kyseli.
”Päätimme turvallisuussyistä lakkauttaa puheiden lähetykset toistaiseksi”, Karao vastasi tunnottomasti.
”Minun lähetykseni? Mutta minulle on luvattu tämä sodan alusta asti. Mitä kansalaisemme sanoisi asiasta?”
”Kansalaiset voivat oppia elämään sen kanssa. Emme voi pyhittää Temppelin hallintoelintä epätärkeille tehtäville”, Ko-matoralaisen sanojen painotukset eivät piilottaneet väheksynnän jälkiä. Dume ei osannut määrittää, oliko se kohdistettu häneen vai Kaupungin asukkaisiin.
”Epätärkeää? En tiedä olisinko täysin samaa mieltä. Minusta puheet ovat olleet oikein arvokkaita.”
”Mielipiteesi eivät ole tärkeitä, Turaga. Nämä asiat eivät ole sinun käsissäsi, eikä kuuluisi olla. Tarvitset vain totella Työliittoja ja Komiteaa”, Karao osoitti etusormella Turagaa päin alleviivaten tämän asemaa Pyhän Kaupungin hallinnon tikapuilla.
”Voit jatkaa rituaalejasi, mutta jätät kaiken muun meille. Ymmärrätkö, oi Turagamme?
Turaga Dume jäykensi sinnikkään hymynsä ja vastasi kaikkein myönnyttävimmällä sävyllä, jonka hän kykeni tavoittamaan: ”Ymmärrän.”
Komitean lähettiläät nyökkäsivät ja aloittivat paluumatkansa lähetystorneista Turagan saattamana.
Sireenit ulvoivat ja niiden seuraajina pommien jyrinä. Ne olivat lähempänä kuin kukaan olisi toivonut. Lähetystornin henkilökunta aloitti kiireisesti, mutta järjestetysti evakuoitumisen. Toimenpide oli harjoiteltu ja toteutettu tarpeeksi usein jo muodostamaan rutiinin.
”Turaga Dume, on aika lähteä!” Karana osoitteli pako-ovien suuntaan maltittomasti.
”Ymmärrän, läh-”
Toinen räjähdys järisytti käytäviä, ennen kuin punainen profeetta sai lauseensa loppuun. Tomu ja valaistuksen antautuminen oli merkiksi pamauksen läheisyydestä. Matoralaiset lähetystornin sisällä yrittivät pitää orastavaa paniikkia parhaansa mukaan hallinnassa.
Vain Dume pysyi yhtä vakaana kuin aiemminkin ja jatkoi marssimista. Ohi kulkiessaan Turaga tähysti panssaroiduista ikkunoista kaduille. Vahki-sotilaat saattoivat kiperästi Komitean lähettejä haarniskoitujen vaunujen suojaan aloittaen ajomatkansa takaisin kohti bunkkeri-tukikohtiaan.
”Karzahnin äpärät”, Dume kuiskasi hampaidensa välistä kenenkään sitä kuulematta.
Vuosia sitten Suuren Kaupungin yöt olisivat olleet yhtä häikäiseviä kuin päiväsaikaan auringonvalojen osuessa kristallitornien ja suur-tehtaiden kiiltävään metallikylkeen. Tekovalojen sateenkaaren värit olivat kuitenkin vaihtuneet betonin ja terästen varjoihin, joiden kolkissa useat kuljetusvaunut liikkuivat korttelista kortteliin tuoden elintärkeitä resursseja taistelujen eturintamille. Yksikin vaunu olisi voinut karata helposti laumastaan ellei liikennettä olisi koordinoitu jokaista yksityiskohtaa myöten. Tämä tarjosi alibin yhdelle tyystin tavanomaiselle vaunulle, joka saapui satunnaisen näköisen varastotilan eteen. Vaunun itsensä oli ehdottomasti tarkoitus olla juuri siellä juuri sillä hetkellä. Sen sisällön, taasen, ehdottomasti ei.
Vaunun ovi avautui ja Turaga Dume astui ulos entisen tehdasvaraston eteen.
Tila oli täysin evakuoitu sodan syttyessä, mikä oli täydellinen mahdollisuus sen uusille omistajille. Sen vähäinen taktinen arvo tarjosi parhaimman turvapaikan arkaluonteisille projekteille, joista vain harvat ja valitut olivat saaneet tietää. Yksi näistä valituista astuikin tallin sisään mustiin siteisiin kieddotujen vahkien saattamana.
Useiden koodilukkojen takana odottava kuormahissi vastaanotti punaisen Turagan.
Hän odotti pitkään, kunnes hissin ovet avautuivat satoja metrejä pitkiin luolakäytäviin, jotka kietoutuivat toisiinsa sokkeloiksi. Kallioseiniä koristi ainoastaan kirjain- ja numeromerkinnät henkilökunnan helpotukseksi. Turagan saattue oli jo kauan sitten kartoittanut luolakäytävät ulkomuistiin. Turaga ei nähnyt kunnioittavansa tukikohdan rakentajia tarpeeksi tehdäkseen samaa.
Monien kaikuvien askelien jälkeen raskas betoniovi ja sitä yhtä raskaasti aseistetut vahkit estivät saattueen. Koodien vaihto robottisotilaiden välillä ja Turagan identiteetin varmistus täytti kaikki turvallisuusmääräykset. Betoniovi liikkui, tai pikemminkin “työnsi” itsensä suurella vaivalla auki Turagalle testaten tämän kärsivällisyyttä.
Oven takana useat fosforivalot häikäisivät tukikohdan varjelluimpia salaisuuksia. Suunnaton kammio avautui Turagan eteen ja hän astui sisään melkein areenan kokoiseen tilaan, joka oli jaettu kolmeen eri kerrokseen: Kolmas kerros, jossa Dume seisoi, oli laituri ja sille johtava jalkakäytävä suojakaiteilla kuin oli itsenäinen taso, selvästi rakennettu siihen muuta hallia myöhemmin.
Kakkoskerros näkyi kammion toisella puolella seinien ikkunoiden takaa, jossa puhtaan valkoista tilaa miehitti puhtaan valkoisiin pukeutuneet tieteilijät. Sitten oli pohjakerros, jota Dume katsoi kaiteiden takaa. Siellä kymmeniä metrejä pitkiä teräspöytiä järjesteltiin seinästä seinään samalla, kun lukuisat matoralaiset tutkijat paperiensa kanssa navigoivat niiden välillä. Jokaisen pöytäsarjan päällä lojui pitkittäin ruosteisia osia, jotka Turagan näköalalta näyttivät teollisuusromuilta. Tai ruumiilta. Dume ei tarvinnut jäädä pohtimaan, vaan hänet opastettiin alas käyttäen toista hissiä laiturin nurkassa.
Vaikkei hissimatka ollut pitkä verrattuna edelliseen, se antoi Dumelle silti tarpeeksi aikaa ajattella, kuinka paljon hän inhosi tavata tukikohdan vastaavia. Lähestyessään lattiatasoa pöytien päällä lojuvat tutkimusaineistot tulivat tunnistettaviksi. Useita, satojen tuhansien vuosien kerryttämän lian ja syövytyksen jättämät punaruskeat kotelot ja panssarit näyttivät yhä miltei koskemattomilta. Ne olivat fossiileja. Ajan jyrsinnästä huolimatta ne olivat kuitenkin vielä tunnistettavasti hyönteismäisiä, tarkalleen ottaen kuoriaisen muotoisia jäänteitä. Fossiileja ajasta, jota useat uskoivat vain myyteiksi, kun taas osa liian suureksi harmaa alueeksi akateemiselle diskurssille.
”Lopun Parvi”, Dume mietti äänettömästi. Matoralaisen myytin pelätty viimeinen vaihe. Muoto, jonka he ottaisivat luomakunnan lopussa. Kaupungin tietäjänä tuomiopäivän ennusteiden todistaminen kalvoi häntä syvästi. Mutta Kaupungin tärkeimpinä, ei, tärkeimpänä poliittisena johtajana, Dume siirsi katseensa fossiileista yhtä ilmeettömästi kuin saapuessaan. Hänen silmänsä kohdentui kammion keskellä seisoviin henkilöihin.
Kolme Toaa. Ei, yksi Toa, kaksi olentoa. Koko “perhe” oli koolla, Dume mietti ja kirosi itselleen.
Toa, sininen ja valkoiseen pukeutunut nainen nimeltä Niz, ei olisi huomannut Dumen läsnäoloa ellei hänen katseensa olisi juuri silloin siirtynyt kumppanistaan. Toa oli kuitenkin odottanut tapaamista ja tervehti Turagaa niin ystävällisesti kuin voi, joka ei myönnettävästi ollut paljon.
“Turaga Dume”, Niz sanoi, “saavuitte aikaisin”.
Ennen kuin Dume ehti vastata, toinen, nuorempi ääni kuului takaa.
“Se sen jätkän nimi oli! En koskaan pysy perässä siitä, ketä kaikkia tällä liikkuu!” Ääni kuului toan kaltaiselta nuoremmalta naiselta. Ei, ei toa. Jotain muuta. Dume yritti parhaansa piilottaa tyytymättömyyttään Nizin “tytärtä” kohtaan.
“Kaiken epäolennaisen muistaminen ei ole tärkeää, Xen”, kolmas jatkoi. “Niz, ehkä on parasta jos jätämme teidät kahden.”
Niz nyökkäsi ja antoi puolisonsa poistua. Turaga otti laihaksi lohduksi, ettei hänen tarvinnut käydä läpi muodollisuuksia Nizin seurueen kanssa. Tieteilijä ja tämän aviomies olivat luonteeltaan kuin yö ja päivä, mutta kumpikaan ei Turagaa miellyttänyt.
Hopeakasvoinen soturi oli toan näköinen, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Siluetistaan huolimatta kralhissa oli monta asiaa hieman… väärin.
Sen liikkeet olivat hieman liian sulavat, liian laskelmoidut. Sen ilmehdinnät vaihtelivat mekaanisen jäykkyyden ja epäorgaanisen kitkattomuuden välillä. Kehon osissa, missä olisi pitänyt olla lihaksia, oli sen sijaan metallijänteitä ja valoa. Silmien sijaan Nui-Kralhilla oli hohtavat, keinotekoiset näkömekanismit. Ellei Turaga olisi tutustunut tämän jokaisen sotapäällikön aineistoihin aiemmin, Miru-kasvoisen soturin olisi voinut uskoa olevan täysin kone, mutta faktat soturin todellisesta, näkymättömästä orgaanisuudesta ei helpottanut Dumen oloa ollenkaan.
Turaga kuitenkin suoristi itseään lähestyvän Nui-Kralhin edessä.
”Kenraalikapteeni”.
”Dume”, Mustan Käden laivaston johtaja vastasi tunteettomasti ja koruttomasti katsomatta punaista profeettaa silmiin. Hän ei olisi tarvinnutkaan tietääkseen, miten Turagan silmäluomi nykäisi kenraalikapteenin tahallisesta asemien väheksynnästä. Yhtä kolkosti Kralhi kääntyi nuoren seuraajansa päin. ”Tule Xen. Äitisi tarvitsee kaiken huomiokykynsä.”
Kralhi ja vahki marssivat ulos kääntymättä kertaakaan Turagaa päin. Punainen profeetta oli tottunut hillitsemään hermojaan kenraalikapteenin edessä, ja taisteli haluaan vastata tuleen tulella.
“Pahoittelut”, Niz aloitti, “en voinut tulla saattamaan teitä itse.”
“Tiedän”, Dume vastasi pitäen katseensa tiukasti kiinni tieteilijässä. “Ei ole aina helppoa tulla todistamaan, että teette oikeasti jotain ansaitakseen elannon.“
Ensimmäinen laukaus. Turagan lausahdus oli laskelmoivan kopea, mutta Niz piti selkänsä suorana. Toan tyyneys piti huolta, ettei Dumen peli kääntyisi helposti tämän puolelle. Sen sijaan, Niz ohjasi Turagan huomion taitavasti tutkimukseen.
“Kuten näette, meillä on enemmän aineistoa kuin aikaisemmin. Osaston laajennus on tullut tarpeeseen, kuten olin arvioinut.”
Tieteilijä ja kaupungintietäjä kävelivät ristikkoon asetettujen fossiilipöytien kyljessä. Joka toinen oli merkitty ja numeroitu, ja jokaisesta niistä Niz olisi voinut kertoa jokaisen huomioitavan yksityiskohdan- Hän olisi varmasti tehnytkin niin, ellei hän olisi tiennyt entuudestaan, miten Dume ja hänen kaltaisensa näkivät tieteenalan pelkkänä kilpailuna. Läpimurtojen tekeminen oli vain yksi monista sodankäynnin muodoista. Niz joutui kuitenkin myös myöntämään itselleen, että hänkin nautti Turagan tylsistyttämisestä ja ajan hukkaamisesta, niinkin lapselliselta kuin se tuntuikin. Tai ehkä Nui-Kralhin ja Xenin kärsimättömyys byrokraatteja kohtaan oli alkanut tarttumaan häneenkin.
Rutiininomaisesti Niz onnistui selittämään jokaisen uuden, pienenkin läpimurron. Turaga ainoastaan nyökytteli vastaukseksi. Niz ei ollut varma, oliko tämä hyvä merkki vai oliko Turaga kiireinen miettimään seuraavaa viiltoa, jonka voisi suullaan esittää.
Viimein, Turaga osoitti Bohrokin jäänteitä pöydällä. ”Tässä ne siis ovat.”
Niz pysähtyi jaloilleen, kun huomasi Turagan pysähtyneen paikallaan.
“Kuntieni pyhimpiä legendoja, salatuimpia oppeja joita vain korkeaoppiset harjoittajat on sallittu lukemaan. Suuret Puhdistajat, ja nyt ne lojuvat romumetallina.”
“Luulin, että Turagaa ei haitannut uskon häväistys”, Niz tuumasi. Kysymys oli täysin retorinen, vaikka Dumen uskonnollinen näkemys oli yllätys toalle, joka ei ole koskaan ajatellut kaupungintietäjää muuna kuin pragmaattisuuden ja nykyhetken realiteettien ahdaskatseisena puolestapuhujana.
“Ei haittakaan, mutta tiedän, että jotkut asiat ovat silti säädyttömiä”, Dume vastasi synkeästi.
“Turaga voisi ajatella asiaa näin. Mitä kauemmin projektimme etenee, sitä enemmän voimme oppia. Ja oppimalla teemme myyteistä arkea. Tämä on täsmälleen sitä, mitä ohjelmallasi tavoitellaan, eikö vain?”, Niz sanoi itsevarmasti. “Ja nyt, kun meillä on tämä osasto, voimme harkita aiemman laitoksen käyttämistä uuden osaston perustamiseksi-”
“Valitettavasti, neiti toa, tämä ei tule tapahtumaan”, Dume katkaisi Nizin puheen kesken. Tämäkö se oli, mitä Turaga oli kaiken aikaa hautonut, Niz mietti. Dume käänsi katseensa avustajaansa päin, jonka Niz tajusi vasta olleen koko ajan katseensa nurkassa.
Avustaja Karana toi pahvikansion Dumen käteen ja tämä antoi sen Nizille luettavaksi.
Tieteilijä käänsi kansion sivuja. Jokainen uusi ilmoitus oli edellistä tyrmistyttävämpi.
“Ei. Tämähän on…”
“Säädytöntä?” Dume kuittasi toan tunteen. Niz ei voinut vastustaa kääntämättä tunnetilaansa ilmi antavaa katsettaan takaisin Turagaan, jonka suupielessä liikkui iljettävä virne.
“Olette saaneet tarpeeksi aikaa ja resursseja tähän projektiin. Kaikki laskelmat ja numerot ovat osoittaneet, että ne eivät ole tasavertaisia tuloksiin. Ehkä neiti tieteilijä ei arvosta taloustutkimusta alana, mutta tekin varmaan ymmärrätte, miten sijoittaminen toimii”, Dumen jatkoi tyyneesti, mutta pienoinen kiihkeys puheen alla oli paljastui Nizin korvissa helposti ivaksi.
“Itäinen rintama kärsii sillä välin, kun te leikitte romumetalleilla. Voit toki kertoa, miten arvokas tämä pelleily on ollut, kunhan lupaat kertoa myös meidän pojillemme rintamalla samaa henkilökohtaisesti.”
Niz veti syvään henkeä hillitäkseen itseään, jotta voisi käyttää tunteitaan myöhemmin hyödyllisellä ajalla. Valitettavasti Turaga oli kanssakäynyt tietelijän kanssa tarpeeksi, että tiesi tämän olevan merkki tulevasta voitostaan.
”Sinä tiedät oikein hyvin, mihin tällä pyrimme. Ja niin tietää etulinjammekin. Vahkit yksinään eivät voita tätä sotaa, mutta jos emme löydää korvaajia entisestään nopeammin kaatuville toille, me emme-”
”Ratkaisu, jota etsit, toa Niz, ei löydy muinaisia reliikkejä kaivelemalla. Sen, minkä Suuri Henki on haudannut, on tarkoitettu unohdettavaksi”, Dume puhkui dokumenttiensa avulla löytynyttä uutta uhmaa.
”Ja jos luulettekin edes hetken, että voitte jatkaa tutkimusta Metru Nuin ulkopuolisella rahoituksella, tiedät hyvin, miten helposti teidät olisi tulkita… turvallisuusriskiksi, tai jopa maapetturiksi.”
Niz kääntyi taas kohtaamaan Dumen katseen.
“Voit, mutta olet ehkä unohtanut, että se valta ei ole turagoiden puolella. Niin kauan, kun Herra siunaa toimintaamme, pelkäänpä, että vaihtoehtosi ovat… rajoittuneet.”
Dume ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti, mutta Niz ei saanut siitä paljoa lohtua.
“Sitten peli jatkuu,” Turaga Dume lopetti ja käänsi selkänsä Toaa kohti kävellen pois fossiilipöydiltä kohti hissiä avustaja tiukasti vanavedessään. Pahvikansio dokumentteineen oli kaapattu töykeästi Nizin käsistä. Veden toan katse jäi pitkäksi aikaa seuraamaan poistuvan Turagan saattuetta. Hapan ilme kasvoillaan hän palasi takaisin työhönsä. Tutkimus jatkui. Ilmapiiri sen ympärillä vain oli muuttunut asteikolla happamaksi.
Hissin ovet avautuivat kaupungin Turagalle ja hänen avustajalleen. Toisin kuin monet ajattelivat, Dumelle tämä oli vain yksi välikohtaus lukemattomista monista. Tällaiset neuvottelut olivat jo niin arkipäivää, että vanhimmat niistä olivat pyyhkiytyneet hänen muististaan. Dumen oli väkisinkin oltava iloinen, ettei hän ollut enää nuori toa. Vaikka turagat olivat luontaisesti taipuvaisia asioiden muistamiseen, ihan jokaista ärsyttävää muistoa ei ollut tarpeen raahata koko elämää mukanaan.
”Karana, olet ollut kanssani jo pitkään. Olet rehellinen ja luotettava nuori mies. Sinun ei kannata tuhlata aikaa minun kaltaisille käppänöille”, Dume kääntyi puhumaan avustajalleen, joka vilpittömästi kuunteli Turagan jokaisen sanan.
”Et ole käppänä, oi Turagamme! Siis olet vielä kovin nuorikin Turagaksi- tai siis”
Dumea laittoi kätensä nuoren matoralaisen olkapäille.
”Kuule, kaltaisesti ahkeruudet pitää palkita. Näin asiat kuuluu olla. Laitan viestiä eteenpäin Komitealle. Tästä päivästä lähtien jatkat heidän sihteerinään.”
Karana tuskin pystyi hillitsemään jännitystään uransa suurimmasta ja täysin yllättävästä läpimurrosta.
”Ihanko totta? Voi Mata Nui, johan tässä- Tarkoitan, kiitoksia oi Turagamme. Ei, siis en tiedä, miten ikinä kiittäisin.”
Dume hykersi hiljaa. ”Ei tarvitse miettiä sitä nyt. Tulet vielä saamaan paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa…”
Onu-Metrussa, syvällä betoniseinien ja tietoterminaalien keskellä Niz huokaisi syvään ja nojautui tuoliinsa. Useat taulukot, yhtälöt ja laskelmat välkähtivät koneiden näytöistä sinisinä valoina mustassa huoneessa. Aina välillä Niz pohti, oliko viisasta hukuttaa päivän stressit työskentelemällä läpi yön. Se oli kuitenkin tuntunut jälleen helpoimmalta tavalta unohtaa poliitikkojen kanssa vääntäminen. Työhuoneessaan hän sai ajatuksensa kohdennettua niin, että kaikki muu unohtui ainakin hetkeksi.
Huoneen vasemmalla laidalla hiljaa kupliva akvaario oli ainoa näyttöpäätteiden lisäksi loistava valo. Sen sisällä kasvavat korallit ja hiljaa uiskentelevat pienet äyriäiset olivat vain näkyvin elementti karussa ympäristössä jollakin ilveellä kukoistavassa lasisessa maailmassa. Todellisuudessa akvaariossa kukoisti kokonainen mikrokokoinen elinympäristö, jota veden toa ylläpiti sekä huolella että taidolla. Sitä oli helppo jäädä tuijottelemaan kaikkein pisimpinä öinä. Sen väreilevää pintaa katsellessa hän jäi aina miettimään, kauanko oli siitä, kun hän oli viimeksi koskettanut merta… tai puhunut niille, ketkä siellä asuivat.
Ajatuksissaan Niz silmäili viereistä paperikasaa, joista päällimmäistä koristi Turaga Dumen allekirjoitus. Karzahnin päällepäsmäri, hän ajatteli. Jos kukaan maailmassa kykenisi kilpailemaan kiittämättömään työhönsä totaalisesta omistautumisesta, se olisi tuo omahyväinen, tekopyhä, lyhytkasvuinen Kaupungin tietäjä. Ehkä juuri tämän takia he eivät koskaan voisi koskaan kohdata silmästä silmään. Niz hihitti itselleen hölmöstä sanaleikistä, mutta pian hänen hymynsä viileni huomatessaan silmännurkastaan yhden monitoreista syttyvän.
>Iltaa.
Vihreä teksti sykki siitä ainoasta näytöstä, joka pysyi muuten aina pimeänä. Niz huokaisi syvään. Linjan toisessa päässä kirjoittava henkilö oli raskas kommunikaatiokumppani aivan muista syistä kuin kaupungin turaga. Tai ehkä raskaan sijasta oikea sana olisi ollut ”painostava”. Ammatilliset intressit saivat hänet kuitenkin toimeen. Hän työnsi tuolinsa monitorin eteen ja naputti vastauksen väleistään aivan tolkuttoman pölyisellä näppäimistöllään.
>Iltaa.
Hän jäi tuijottamaan ruutua vastausta odottaen. Hän joutui kuitenkin vartomaan sitä ainakin kokonaisen minuutin, joka tuntui tolkuttoman pitkältä ajalta vain tuijottaa kahta vähäsanaista tervehdystä. Lopulta näyttöön kuitenkin välähti lisää tekstiä. Niz oli varma, että pieni odotus viestien välissä oli jonkinlainen testi. Hän ymmärsi keskustelukumppaniaan sen verran, että arveli sen olevan jotain, mitä tämä tekisi,
>Oletko yksin? >Olisi sopimatonta tulla häirityksi, eikö vain?
Niz kirjoitti vastauksensa jo valmiiksi, mutta ei lähettänyt sitä, ennen kuin oli tavan mukaisesti vilkuillut hetken ympärilleen. Hän tiesi, että ele oli täysin turha. Se oli hänen työhuoneensa ja siihen oli pääsy hänen lisäkseen vain kahdella muulla. Hänen tyttärensä kuitenkin teeskenteli vakuuttavasti nukkuvansa noin yksitoista kerrosta alempana. Hänen puolisonsa taas oli marssinut oletettavasti pitkään palaveriin Nurukanin ja Nahon kanssa. Le-Metrun ilmateitse kulkevat huoltokuljetukset olivat palatessaan jääneet jumiin yllättävän syvälle rintamalta työntyneen odinalaisen ilmatorjuntapatteriston taakse. Se tarkoitti, että Mustan Käden laivaston palveluksia tarvittiin jälleen. Ja se taas tarkoitti, että Nui-Kralhi tuskin palaisi ennen aamua.
Oli siis sula mahdottomuus, että huoneessa olisi hänen lisäkseen ketään muuta kuin kommunikoinnista viis välittävät merenelävät. Mutta Suuren Hengen luomukset olivat tapojensa orjia. Niz tiesi sen paremmin kuin suurin osa.
>Olen.
Seuraavaa vastausta hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Se ei kuitenkaan tullut enää viestin muodossa, vaan näytölle ilmestyi saapuvan videopuhelun merkki. Yhteys Metru Nuin ulkopuolelle oli sillä hetkellä harvinaista herkkua, eikä se jäänyt Niziltä huomiotta, kun hän painoi näppäimistöstään painiketta avatakseen linjan.
”Hyvää iltaa, tohtori”, hopeisen skakdin virnuilevat kasvot tervehtivät häntä. ”Arstein”, Niz nyökkäsi kunnittavasti. Skakdin kuvan tausta oli jälleen kerran himmennetty niin, ettei siitä saanut juurikaan selvään. Hän näki ainoastaan pimeydessä kiiluvat kasvot ja piirun verran paksun takin peittämiä olkapäitä.
“Kuinka valitettavaa, että emme koskaan löydä aikaa epämuodollisuuksiin, eikö vain?” Skakdi hieroi leukaansa kasvot taittuneena lievään hymyyn. Niz odotti maltillisesti keskustelukumppaninsa seuraavaa vastausta. Tämän vihjailut ja hämäykset eivät olleet uusia eikä mitään, mitä toa ei jo ennaltaan kestänyt.
”Vastaanotin viimeisimmän tutkimusraporttisi eilen, tohtori. Kaikesta päätellen näyttää, että hypoteesini oli paikkansapitävä.”
Niz nyökkäsi ja kurotteli avaamaan pöytälaatikkonsa monitorin alta. Sormenjälkitunnistimella varustettu laatikko loksahti auki ja toa nosti sieltä esiin paperiset versiot skakdin mainitsemista raporteista.
”Meillä ei ole vieläkään kovin pitäviä ideoita siitä, kuinka saamme liuotettua seoksen niin, että metallin rakenne ei haurastu, mutta testit neljä ja viisi tuottivat odotetun tuloksen”, Niz selosti silmät tiukasti naulittuna omasta näppäimistöstään peräisin olevaan tekstiin. ”Kahdeksankymmenen prosentin resilienssi raa’alle elementaalienergialle on tukevasti hakemiemme raja-arvojen yläpuolella.”
”Olemme molemmat perillä tuloksista”, Arstein vastasi. Hänen äänessään ei ollut varsinaista kärsimättömyyttä, mutta Nizistä tuntui silti, että hänen kertaustaan tuomittiin.
”Mutta tahdon tietää, mitä seuraavaksi. Muistiinpanot, jotka olit lisännyt raportin kaksi liitteisiin antavat olettaa, että alkuperäisellä sidosainemenetelmälläsi saattaisikin edelleen olla potentiaalia.”
Niz irvisti. Hän oli arvannut, että hänen kylmäpäinen kollegansa tarttuisi siihen. Hän oli kuitenkin kirjoittanut liitteen sen tietoisen riskin ottaen, että he päätyisivät vielä testaamaan sitä.
”Valitettavasti se olisi kaikkein loogisin ratkaisu haurausongelmaamme. Elementaaliresilienssi ei merkkaa paljoa, jos metallin saa kuitenkin voimalla taipumaan. Jos haluamme prototeräksen tasoista lujuutta, meidän täytyy… kääntyä biologisiin vaihtoehtoihin.”
”Valitettavasti?” Arstein ihmetteli. ”Hyvä tohtori, tieteen edistysaskelien tavoittelemisessa ei ole mitään valitettavaa. On ainoastaan tutkimattomia mahdollisuuksia. Se on taidetta.”
Niz irvisti uudestaan. Arstein oli tietenkin täysin oikeassa. Eikä heidän suunnitelmien irvokkuus häntä varsinaisesti häirinnyt. Hän oli viettänyt puolet yliopistoajoistaankin jonkin tietoisen elemänmuodon aivot kourissaan. Sen sijaan häntä karmi seuraukset. Hän tiesi, että hän ei koskaan saisi Mustan Käden neuvostolta lupaa testien jatkamiselle. Joten jo toista kertaa hyvin lyhyen ajan sisään hänen olisi tehtävä kokeet salassa.
”Olet tietenkin oikeassa”, hän myönsi yrittäen parhaansa mukaan peitellä kasvoiltaan epäilyksen rippeitä.
”Joten”, Arstein tivasi. ”Mitä seuraavaksi?”
”Verenluovutukseen valitut ruumiit ovat yhä meidän hallussamme. Kudosten keräämisen pitäisi olla vaivatonta.”
”Erinomaista”, Arstein virnuili, ”Testaa uutta seosta niin pian kuin mahdollista. Tahdon vertailla tuloksia oman tutkimusryhmäni dataan.”
”Kaikella kunnioituksella, sinun tutkimusryhmäsi arvioi seokseen tarvittavan verimäärän hirvittävällä marginaalilla alakanttiin. En tiedä, ovatko mittauksemme millään tapaa vertailukelpoisia.”
Sydänkivi hypähti toan rinnassa. Sen seurauksena arkkikrana sen takana liikahti myös. Myöhäinen kellonaika varmasti vaikutti siihen, miten paljon hän sai suodatettua omaa puhettaan. Arstein ei kuitenkaan ottanut tohtorin kommenttia vastaan epäkunnioittavana. Niz oli oikeassa ja sataprosenttisen oikeutettu kritiikkiinsä.
”Tohtori hyvä, tiedät varmasti, kuinka vaikeaa on löytää luotettavia biologeja, kun maailman terävimmät mielet ovat jakautuneet jompaan kumpaan sotanne osapuolista”, skakdi huomautti hienovarainen happamuus äänensävyssään.
”Mutta olet valitettavasti oikeassa. Olen jo tehnyt laboratoriohenkilökuntaani sen kauan kaipaamia muutoksia. Sain irroitettua tohtori Radakin hetkeksi rautalaivaston palveluksista. Uskonpa, että hänen metodinsa kohottavat datankeruumme laadun vertailukelpoiselle tasolle.”
Niz ei voinut estää hämmästystä näkymästä kasvoillaan. Pohjoisen maailman biologiset piirit olivat pienet ja Niz oli hyvin perillä siitä, miten merkittävä kiinnitys Radakin kaltainen pioneeri oli. Hän ei osannut edes kuvitella, millaisia temppuja Arsteinin oli täytynyt tehdä – tai millaisia summia rahaa oli täytynyt liikkua – että moinen siirto oli saatu tapahtumaan.
”Hän on… lahjakas”, Niz myönsi. Arstein nyökkäsi siihen hyväksyvästi.
“Hän syntetisoi uuden seoksen täällä heti, kun sinun testituloksesi valmistuvat. Toivon hartaasti, että se on pian, tohtori. Meidän molempien vuoksi, Kal-metallin syntetisointi mahdollisimman nopeasti on ensiarvoisen tärkeää.”
Niz nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän vilkaisi sivusilmällään hopeista viisisakaraista kilpeä, joka lepäsi hänen työhuoneensa perällä metallisen kehikon sisällä. Ficuksen merkillinen sotasaalis oli laukaissut Mustan Käden ja sen harvalukuisten hyväntekijöiden ja kollegojen yhteisen suunnitelman uudelleenluoda sen kummallinen metallinen koostumus. Jarrua oli täytynyt painaa kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun siitä oli viimein onnistuttu saamaan käyttökelpoinen näytepala ja sen ominaisuuksia päästiin tutkimaan tarkemmin.
Kun se oli paljastunut yhtä paljon lihaksi ja vereksi kuin metallien seokseksi, tutkimustyö oli hyllytetty. Kilven proteiinijäljet oli lukuisista mutaatioista huolimatta edelleen mahdollisia jäljittää. Se tieto ei ollut miellyttänyt ketään. Kal-metalli oli muuttunut kahdessa viikossa Metru Nuin pelastavasta haaveesta irvokkaaksi kuriositeetiksi Nizin työhuoneen sisutuksessa.
Kunnes Arstein oli astunut kuvioihin. Siitä lähtien Niz oli puskenut tutkimusta eteenpäin yksin. Olkoonkin, että jopa Mustan Käden avokätisiä budjetteja paremmin rahoitettuna.
”Suurin osa henkilöstöstämme on siirretty kenttälabroille. Uskon saavani tuloksia lähipäivinä.”
“Mietitkö samaa kuin minäkin, tohtori?”
Niz ei vastannut välittömästi. Toalta kului hetki edes tajuta, kuinka skaksi vauhdilla käänsi keskustelun suuntaa. Niz kohotti kulmaansa kysyvästi, joka riitti ruudun toiselle puolelle vastaukseksi.
“Oletko miettinyt, miten loistavaa se on?” Arstein painotti lausahdustaan laittamalla molemmat kätensä ristiin leukansa eteen.
“Loistava?”
“Ehkä ei “loistava”. Ehkä “poeettinen?” “Ironinen?“ Paljon tunteita se herättää, enkä usko ettetkö sinä tuntisi täysin samoin.”
“Mitä minun kuuluisi tuntea?”
Niz näki, miten ruudun toisella puolella hänenkeskustelukumppaninsa käänsi katseensa pois hänestä. Niz ei ollut enää varma, kenelle tämä enää edes puhui.
“Eikö se tuntunut sinustakin uskomattomalta, kun ensimmäistä kertaa sait ne fossiilit käsiisi? Kivenkova todiste, että maailmanloppu on yhtä todellinen ja vääjäämätön kuin aamu ja ilta. Kun otit tehtäväksesi tutkia niitä, ajattelitko, kuinka paljon muita kansasi iltasaduista ja loruista voivat olla todellisia? Mitä, jos Arthakan Sonnit ovatkin olemassa? Jos lentävät Kasvotiikerit ovatkin tuolla jossain? Mitä, jos sängyn alla asuukin Pehkun Mörkö? Tren Krom hiipii ovellesi ja kaappaa mielesi?”
“Mitä ajat takaa?”
Niz tiesi, että ellei hän vastaisi skakdin tuumailuun, tämä ei koskaan lopettaisi.
“Ajattele,” skakdi veti henkeä, “kuinka juuri nyt, kaikesta huolimatta, kuinka niinkin kauhea kuin Lopun Parvi onkaan, me puhumme niistä juuri nyt tällä hetkellä kuin petrimaljassa elävästä viljelmästä. Eikö se tunnu vastenmieliseltä? Eikö se tunnu väärältä? Liuokset, testit, seokset… Varjelkoon, leikimme niillä kuin ne olisivat muovailuvahaa.”
“Tämä on osa tutkimusta.”
“Ja sinä olet aivan oikeassa, arvon tohtori. Banaalia, jokapäiväistä, rutiininomaista tutkimusta. Se tekee tästä kaikesta niin runollista. Meidän käsissämme legendatkin ovat kuin muovailuvahaa. Voimme muokata niistä minkä tahansa näköisiä. Me voimme luoda omat myytimme… oman hirviömme.”
Vasta silloin Niz huomasi, että skakdi oli nojannut intensiivisesti taas ruutuaan päin kohti häntä. Punaisten silmien intensiivinen hehku saattoi syntyä ainoastaan äärimmäisestä itsevarmuudesta. Sellaisesta paikasta maailmankaikkeuden järjestyksestä, mihin Niz ei itse ollut vielä uskaltanut kurkistaa.
“Haluatko tosiaan jättää keskustelun näissä merkeissä, Arstein?”
Skakdi pysähtyi. Hän hymyili ymmärrettyään, kuinka paljon etikettiä hän oli rikkonut., Hän perääntyi hitaasti takaisin tuolinselkäänsä vasten.
”Odotamme jännityksellä tuloksiasi, tohtori.”
Lauseensa lopuksi Arstein kurtisti kulmiaan tavalla, jota Niz ei ollut ennen nähnyt.
”Näyttää siltä, että toisenlaiset velvollisuudet kutsuvat sinua, tohtori. En pidättele sinua tätä pidempään. Näkemiin.”
Puhelu sulki itsensä hämmästyttävän nopeasti jättäen pöllämystyneen Nizin pohtimaan, mikä oli syy Arsteinin nopeaan poistumiseen. Pimentynyttä näyttöä tuijottaessaan hän kuitenkin tajusi, että jotakin tai oikeastaan joku heijastui sen pinnasta. Hän kiljaisi kovaan ääneen säikähdyksestä, mutta sai hengityksensä tasaantumaan nopeasti, kun tutut kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen.
”Minä vain”, Nui-Kralhi hymähti.
”Paratkoon… en kuullut, kun tulit sisään”, Niz parahti, mutta vastasi nopeasti häntä puristaviin käsiin nojaamalla päällään niitä vasten.
”Kuulostitkin keskustelevan aika intensiivisesti. Kuka tuo oli?” Nui-Kralhi kysyi näennäisen viattomasti. Nizin täytyi kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään. Hän ei ollut erityisen huolissaan siitä, että hänen puolisonsa epäilisi hänen tutkimuksiaan, mutta ei silti ollut huono idea vältellä tarpeettomia yksityiskohtia.
”Tuota, vaihdan tutkimustietoa erään kollegani kanssa”, Niz selitti samalla, kun mirukasvoinen kenraalikapteeni kiersi hänen eteensä ja istahti kirjoituspöydän reunalle.
”Vai niin. Mitään mielenkiintoista?”
”Riippuu keneltä kysyy”, Niz virnuili. ”Jos tarkoitat, keskustelimmeko mistään, mikä auttaisi rintamalla, niin en osaisi vielä sanoa.”
Nui-Kralhi kohautti olkiaan. Tämän katse harhaili vaimonsa kasvoista pöydällä olevaan paperipinoon, jonka sisältöä Nizin sininen käsi oli asettunut peittämään. Niz ei kuitenkaan vilkaisua huomannut, sillä tämän omakin katse oli alkanut huomattavasti harhailemaan.
”Mikään ei ole koskaan yksinkertaista kanssasi”, kralhi murahti, mutta onnistui säilyttämään hopeisen naamionsa panssarilevyjen takana hyväksyvän virneen.
”Sinä ymmärtäisit yhtä paljon siitä, mitä teen kuin minä ymmärtäisin niistä loputtomista harakanvarpaista, mitä Nurukanin kanssa piirrätte karttoihinne”, Niz puolustautui. Hänen argumenttinsa oli sinänsä pitävä ja liikutti veden toan helpotukseksi keskustelun Mustan Käden laivaston johtokunnan kokoukseen.
Se oli käyty läpi nopeasti, vaikkakaan ei sen osanottajien omasta tahdosta. Pohjoisrintamalta videoyhteydellä kokoukseen saapunut Nurukan oli joutunut poistumaan odottamattoman tykistökeskityksen iskiessä vain muutaman kilometrin päähän heidän asemistaan. Nui-Kralhi ja tämän vastikään ylennyksen saanut kapteeniluutnantti Cody olivat joutuneet suunnittelemaan loput pelastusoperaatiosta kahdestaan. He mobilisoisivat telakalla olevan Mustan Käden kolmannen laivaston heti aamunkoitteessa, kun lentosää olisi parempi.
”Joten sinä lähdet taas?” Niz huokaisi.
”Niin”, Nui-Kralhi vastasi.
”Ja minä kuulen sinusta taas…”
”Kun palaamme. Niin lähellä rintamaa ei pysty ylläpitämään radioyhteyksiä.”
Niin Niz oli arvellutkin. Edellisestä suurlaivastohyökkäyksestä oli kulunut hädin tuskin viikkoa ja nyt Nui-Kralhi oli taas katoamassa linjojen taakse. Tarinasta oli alkanut tulla hänelle tuttu. Niin tuttu, että se varjosti myös niitä harvoja yhdessäolon hetkiä, mitä heillä vielä oli.
”Sinä huolehdit liikaa”, Nui-Kralhi töksäytti. Tämän ilmeestä pystyi helposti päättelemään, että tämä ei itsekään ollut aivan tyytyväinen siihen, miten oli asian sanonut.
”Ja sinä et huolehdi tarpeeksi”, Niz parahti. Se keskustelu oli kuitenkin käyty jo niin monta kertaa aikaisemmin, ettei kumpikaan kokenut enää tarvetta jatkaa sitä. He molemmat olivat jo hyväksyneet kohtalonsa. Niin kauan kuin sota raivosi, paluuta arkeen ei ollut.
He olivat jo hetken vältelleet suoraa katsekontaktia toistensa välillä, mutta nyt he eivät enää kyenneet jatkamaan sitä. Heidän silmänsä nauliintouivat toisiinsa ja jatkoivat, kunnes ilmaan heidän väliinsä pakkautuva jännite oli pakko jollain keinolla purkaa. Nui-Kralhi oli lopulta se, joka teki aloitteen. Hän kumartui määrätietoisesti lähemmäksi veden toan kasvoja ja raotti huuliaan.
Mitä hän ei odottanut, olivat Nizin kädet, jotka kiskoivat hänet sellaisella voimalla lähemmäksi, ettei Kralhi voinut estää itseään kaatumasta. Kaksikko rymisi lattialle sellaisella vauhdilla, että Nizin alla ollut työtuoli sinkoutui heidän tieltään huoneen sivulle. Toan päällä makaava mies ei saanut kuitenkaan mahdollisuutta nousta. Nizin jalat ja kädet olivat lukinneet tämän taidokkaasti paikalleen ja vetivät tätä lähemmäksi.
Kun he erkanivat suudelmastaan, ei kummallakaan ollut enää aikomusta nousta. Nizin silmät kuitenkin kertoivat tätä vain senttien päästä tuijottavalle aviomiehelleen pysähtyä vielä hetkeksi.
”Tarkistitko Xenin?”
”Ei ollut sängyssään”, Nui-Kralhi vahvisti jokaisen Nizin epäilyistä. Hänellä on suojelusenkeli perässään. Tuskinpa oli muutenkaan karkaamassa Vanhaa Onua kauemmaksi.
Niz virnisti. Hän oli harvoin tyytyväinen kuullessaan tyttärensä yöllisistä retkistä, mutta tällä kertaa tieto huojensi häntä. Hän saattoi olla varma, että viimeinen kulkuluvan omistaja ei kävelisi hänen huoneeseensa varoittamatta.
”Lupa jatkaa”, Niz virnisti. Nui-Kralhin kädet kiskoivat ensin valkoisen takin pois mytystä vaimonsa alta, jonka jälkeen tämän kädet puristivat hellästi, mutta tiukasti Nizin kädet vasten lattiaa, kun tämä kumartui antamaan seuraavan suudelman.
He saisivat olla hetken kahden. Toimistohuoneen hyytävä metallilattia ei ollut kylmä enää kauaa. Yhdessä he tuudittautuivat siihen valheelliseen turvallisuudentunteeseen, mihin sodan harvoina hiljaisina hetkinä heidän oli niin helppoa yhdessä vajua. Jos sitä, mitä tohtorin huoneen lattialla tapahtui, saattoi hiljaiseksi kauaa kutsua.
”… Siis, on siis olemassa sinisiä irtokäsiäkin, ja joku jakelee niitä Metru Nuille asti?” Kepe kummasteli, kertasi ja summasi aiempaa keskustelua. ”… Ja että ne pyyhkivät muistoja. Hmm.”
”Joo’o. Ilmeeni oli lähes sama kun itse kuulin”, Kelvin totesi juottaessaan Alinolla-hanskan uudistettuja virtapiirejä yhteen. Juotoskynä tuprutti pistävän hajuista savua hänen kasvoilleen. Kelvin kuitenkin hymyili, sillä viimein sininen kristalli hohti jälleen hanskan koneistossa.
”Olen kyllä vähän skeptinen tuon muistinpyyhintäjutun kanssa”, Manu totesi väliin. ”Yleensä ’muistinpyyhintä’ tarkoittaa sitä, että pyyhkijä lyö pyyhittävän aivoja tosi kovaa.”
”Etkö sinä vastikään väittänyt fystyväsi samaan?” Kelvin kohotti sarveaan.
”… no siis pystyn, mutta en sanonut, että se ei satu.”
Kelvin pyöräytti silmiään. Hän sammutti kanoka-käyttöisen työkalun ja laski sen Kepen sotkuiselle työpöydälle. Ai että hänestä oli mukavaa päästä näpräämään kunnollisten työvälineiden pariin! Varusteiden kunnostus hänen omassa huoneessaan olisi ollut luultavasti kolminkertaisesti haastavampaa. Lisäksi öljyn tuoksu, sähkön humina sekä pihdit ja ruuvimeisselit loivat kotoisan tunnelman. Kepe oli antanut Kelvinin lainata labratakkiaankin.
Tutkija irrotti laturissa olleet akut ja napsautti ne hanskan kyynärvarressa olevaan koloon. Elementtikiven pitäisi nyt saada virtaa. Kelvin kohotti jännittyneesti hanskan kasvojensa eteen ja väänsi ranteessa olevaa kytkintä. Kämmenpohja alkoi rätistä sinisestä energiasta.
”Jaz!” Nazorak naurahti voitonriemuisasti.
Seinään nojaava Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Haa, toimiiko se?”
”Kyllä. Felkäsin että olin jo unohtanut miten tämä toimii. Öö, onko sinulla vielä faineilmakomfressoria? Täyttäisin fistoolien säiliöt.”
”Joo, odotas…”
Kepe harppoi nurkan hyllykölle potkaisten matkallaan vahingossa pahvilaatikollista kumikanoja. Yksi päästi kuolemaa muistuttavan vinkaisun, jota Kelvin säpsähti.
”Ah, tässä!”
Kepe ojensi nazorakille polkupyörän pumpun. Kelvin tuijotti sitä hetken. Okei, jotkin tieteilijän välineistä olivat selvästi budjettitavaraa.
”Öh, niin”, Kelvin palasi takaisin aiheeseen. ”Matoro vaikutti tietävän enemmänkin siitä käsiin liittyvästä organisaatiosta, mutta hän ei suostunut kertomaan enemfää. Kuulemma aiheesta tietäminen olisi vaarallista. Manu, mihin ‘se kerta kun Manu ja Mäksä olivat felastamassa Visokkia’ viittaa?”
”Jaa! Mäksän kanssa?” makuta pohti. ”Ainoana mieleen tulee yksi pikku operaatio, kun Mata Nuin ritarikunta yritti kidnapata Visu-paran! Tarkoittikohan Matoro sitä? Saatoin joskus kertoa. Siinä olisi ainakin järkeä ja sopii kuvaukseen. Saimme kyllä Mäksän kanssa jälkikäteen kritiikkiä joistain ’murhista’, joihin ’syyllistyimme’ operaation aikana. Ehkä Visu kuitenkin arvosti vaivannäköämme?”
”Okei… mikä on Mata Nuin Ritarikunta?” Kelvin kysyi pumpatessaan käsipelin ilmaa kanisteriin. ”Jokin fundamentalistinen matoran-lahko?”
”Maailmanpoliiseina itseään pitävä kurja kasa Artakhan piskikoiria, joilla on kyllä tosi hot pomo. Eivät halua, että heidän olemassaolostaan tiedetään mitään, ja ovat tappaneet porukkaa vähemmästäkin. Itse asiassa ihan jännä, että Matoro on yhä hengissä!”
”Öö, jos ne ovat Artakhan kätyreitä niin miksi sen poppoon nimi on Mata Nuin ritarikunta”, Kepe kysyi epäileväisesti.
”No siis, eivät ne halua meidän tietävän, että ne ovat Artakhan kätyreitä, mutta jos Arto-setä vähän pyytäisi, niin eiköhän siellä ruvettaisi vaikka kansanmurhaa järjestämään! Mokomat hypokriitit! Muka palvelevat Mata Nuin tahtoa – ja siitä kai nimi – mutta hah hah. Palvoisivat sen sijaan vaikka minua! Minä olen (yleensä) edes aika paljon konkreettisempi entiteetti. Ja olisihan se vastavuoroisempaakin! Minähän melkein palvon Helryx-kultaa. Tosin älkää kertoko Visulle, että sanoin näin… tai vaimolleni.”
”…”
”…”
”…”
Pumpun letku sihahti kun Kelvin irrotti sen säiliön suuttimesta. Hän rojahti takaisin tuolilleen ja veti suojalasit pois silmiltään.
”Eli… onko tämä Ritarikunta siis osa Allianssia tai jotain muuta kautta yhteydessä nazorakeihin?” Kelvin kysyi. ”Sillä… olin käsittänyt, että nazorakien tarinat Kätösistä sinisistä olisivat jo vuosikymmeniä vanhoja.”
”Kyllä, kuule, Ritarikunta on vanhempi juttu kuin teidän koko imperiuminne. Mutta en todellakaan usko, että se olisi Allianssin liittolainen. Kyllä ne ovat sen verran tekopyhää porukkaa, että jättäisivät tukematta nazorakeja ihan vain siksi, että muka vastustavat teidän, öh, ’ajattelutapojanne’, esimerkiksi ’puhtauteen’ liittyviä sellaisia”, Manu sanoi, mietti hetken sanojaan ja jatkoi sitten selittelevään sävyyn: ”Ja mainittakoon, että minä sanoudun myöskin irti kaikista puhtaus- ja likaisuusjutuista, paitsi jos ne tapahtuvat suljettujen ovien takana, tai miksei avoimienkin ovien takana, mutta kunhan kaikki osalliset suostuvat siihen vapaaehtoisesti yhteisymmärryksessä siitä, millaisiin leikkeihin ollaan ryhtymässä ja mikä kunkin, hmm, ’turvasana’ on.”
”Öh, ’turvasana’…?” Kelvin ihmetteli.
”Joo, pitää sopia etukäteen, niin sitten tietää, että jos joku huutaa valitsemaansa sanaa, niin pitää lopettaa ajoissa. Muuten voi jälkikäteen olla, että raastuvassa nähdään. Mutta mistä me puhuimmekaan?”
”Käsistä!” Kelvin tuskastui. Hänen oli pakko yrittää pitää keskustelu kasassa. ”Kefe, sinä näit Kädet viimeksi siellä… Verstaassa?”
Tuo seikkailu palasi taas Kepen mieleen. Tuntui siltä kuin siitä olisi ollut vuosia, vaikkei näin todellisuudessa edes ollut.
”Näin on… Luulen, että se mitä Doxille tapahtui, oli ainakin osittain näiden syytä. Manu, miten paljon olet referoinut Kelvinille siitä mitä sinulle noista tapahtumista kerroin?”
”Kai minä suunnilleen kerroin kaiken, mitä sinä sanoit teidän seikkailullanne tapahtuneen.”
Kelvin raapi tuntosarvensa tyveä. ”Niin, minulla on vähän hankaluuksia hahmottaa sitä kuviota. Te menitte siis Snowien kanssa mielimaailmaan etsimään henkilöä, jolla oli Nimda, mutta Siniset kädet ilmestyivät sinne. Ja sitten mielimaailma romahti…? Ja Avde liittyy aiheeseen, kuten ilmeisesti kaikkeen.”
”Joo, ja sanotaan nyt vielä – ja tämä on muuten uusinta uutta tietoa –, että Verstaan todellinen luonto on uneus. Verstas on uni, jota uneksivat kaikki, joilla on sellainen kirottu Avden loinen päässään.”
Kelvin säpsähti hieman. ”A-ai? Ei kai tämä liity siihen Rakentajan yöhön?”
”Kyllä vain! Visu sai selville jänniä juttuja. Esimerkiksi sen, että loisverkon kautta voi päästä Verstaaseen. Eli Kepe, jos haluat tosi kovaa takaisin, ehkä Snowien aivoista voi kulkea sisään?”
”Öö”, Kepe sanoi.
”Oookei…” Kelvin tokaisi..
Tuo ajatus oli jo toki käynyt Kepen mielessä, olihan hän keskustellut loisverkosta jo Visun kanssa. Hän ei kuitenkaan vielä lainkaan tiennyt, miten sitä hyödyntäisi… tai kannattaisiko sitä hyödyntää.
Kelvin hieraisi silmiään väsyneenä. Hän ei tahtonut ajatella abstrakteja mieliulottuvuuksia – varsinkaan kun oli vasta selvinnyt ensimmäisen sellaisen aiheuttamasta krapulasta. Mutta Manun puheiden mukaan tämä oli tärkeää. Etenkin jos Imperiumillakin on… Kätensä pelissä tässä.
Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut loismysteereistä paasaamista, Manu totesi: ”Minulla on kyllä ollut sen verran kiire viime aikoina, etten ole ehtinyt oikein edes miettiä Syvän Naurun metkuja.”
Hän piti tauon, huokui syvään huokaamisen mielikuvaa ja jatkoi sitten: ”Helvetin apinat… Minä en tarvinnut tätä elämääni. Minut on nyt kirottu aivan pöyristyttävällä informaatiolla eikä se tee minua yhtään onnelliseksi. Eijeijei, en halua ajatella sitä! Kepe! Kepe! Vaihdetaan aihetta! Mitä työstät? Mitä on mielessä? Mitään uutta jännää tietoa??”
Kepellä oli mielessä paljonkin, kenties jopa liikaa. Hänen mielensä perukoilla kaiveli kysymys, jonka hän saattoi esittää ainoastaan saaren Makutalle… Mutta uskalsiko hän?
Ei.
”Minua on eilisestä saakka vaivannut jokin mitä kuulin Kapuralta… Ja se, että hän katosi. Kuulittehan te, toissa iltana? Juuri ennen sitä hän kävi luonani kertomassa, että se taannoin Snowielle saapunut paketti oli kredipselleenilähetys Avdelta.”
”Ai jaa”, Kelvin sanoi rahtusen yllätyneesti. ”Onkohan hän kunnossa?” ”Kredipselleenilähetys Avdelta”, Manu toisti epäuskoisesti sivuuttaen täysin Kapuran katoamista koskevan osan.
”Kapura vain ilmestyi paikalle ja kertoi, että paketissa oli kredipselleeniä. Hän kuulosti siltä, kuin tietäisi asian varmaksi, eikä kertonut, mistä oli tiedon saanut.” ”No aika arveluttavaa! Ehkä hänet pitäisi pyydystää ja laittaa kunnon kuulusteluun! Eiköhän jostain kellarista löydy peukaloruuvit!”
”Manu, ei”, Kelvin voihkaisi.
”Mitäs sinä muuten Manu tiedät kredipselleenistä? Minulla ei ole siitä juuri kokemusta.” ”Mi-miten n-niin? E-en minä mitään tiedä… Kuka sen haluaa tietää? Kenen asialla liikut?”
Kepe oli hieman hämmentynyt saamastaan vastauksesta.
”Minkä maan kytät ovat kannoillani tällä kertaa? Metru Nuiltako ne palkkasivat sinut selvittämään asiaa? Xialta? Älä pidä minua jännityksessä, pitääkö minun kadota?”
”Häh”, Kepe sanoi. ”Minä vain ajattelin, että sinä tiedät aika monesta jutusta aika paljon.” ”Aaaaivan, okei, selvä. Ja ihan varmasti et ole minkään salaisen palvelun asialla?”
”No siis… eeen?” ”Joo, siis… kyllähän minä… sen tiesin. Olen kyllä aikoinani, tuota, höm, ’tutkinut’ sitä ainetta. Kun minulla oli professuuri Oms Eebensin yliopistossa tässä joskus, ööh, ennen Metru Nuin sotaa, niin sain selville, että Aft-Amanan parantolassa oli aika monta tynnyriä varastossa. Joten erinäisten, hmm, sattumusten lopputuloksena minulle päätyi, eh, pieni määrä Credox Seleniumia. Ja tuota, osoittautui, että kredipselleenillä terästetyt psykedeelit ovat ihan tosi hottia, öh, ’päihdemarkkinoilla’, joten keksin hyvän, hmm, bisnesidean. Kun siis se töhnähän on ihan helvetin kallista! Kun sitä ei oikein voi tehdä lisää. Niin minä kokeilin syntetisoida ainetta, jolla olisi kaikkiin, tuota noin, ’asiakkaiden’ tarpeisiin riittävät kredipselleenin ominaisuudet. Sitten sotkin sitä psilosybiiniin ja pam! Hittituote! Varsinkin Meksi-Korossa. Valitettavasti Karzahnilla on kartelli Meksi-Korossa, joten sotahan siitä syttyi, ei toki ihan samassa skaalassa kuin jokunen vuosi myöhemmin Metru Nuilla, mutta ruumiita tuli. Ja paikalliset viranomaiset eivät ihan tykkää minusta, Mexxiltä meni kai lopullisesti hermot minuun. Onneksi sentään sain Noitatohtorin hengiltä, ennen kuin vaihdoin maisemaa.”
”… jaa”, Kepe sanoi. ”Tosin muistan kyllä lukeneeni jostain lehdestä pari vuotta sitten, että Noitatohtori on nähty Japa-Nuilla.”
”Ei helvetti, miten se on vieläkin hengissä? Olin ihan varma, että tapoin sen kurjan!”
”Minä en tiedä mitään mistään kredisiliinistä”, Kelvin ilmoitti.
”Minä, tuota”, Kepe mutisi. ”Minä ehkä… syötin sitä ainetta Doxille, mutta mielestäni tälle ei käynyt kuinkaan. Ja yritin tutkia sen rakennetta, mutta en saanut siitä oikein mitään irti.”
”Jaa, no Dox oli varmaan ihan hyvissä höyryissä hetken aikaa. Mutta ei mikään ihme, jos et löytänyt mitään epäilyttävää, kun se aine on aika hyvä olemaan aika… epämääräistä.”
”Sanoit, ettei sitä oikein voi tehdä lisää. Mitä tarkoitit?”
”No siis varrrrmaan sitä vooooisi jos ymmärtäisi, miten se toimii. Jotain taikajuttuja. Minä katsoin sitä vähän tarkemmin, pienemmässä skaalassa, ja se oli kvanttimekaanisesti jotenkin tosi epävakaata. Yksittäisen molekyylin aaltofunktio oli lomittunut jotenkin ihan oudosti, enkä ole ihan varma, minkä kanssa. Mutta niinhän sitä voisi sanoa, että mikä tahansa riittävän karkea taikuus on mahdotonta erottaa teknologiasta.”
”Hetkinen, mutta viimeksi sanoit, että mikä tahansa riittävän karkea teknologia –”
”Kefe, ei ehkä kannata vaivautua”, Kelvin keskeytti päätään pudistellen.
”Mutta ehkä loppukaneettina, että sitä ei varmaan kannata syöttää Doxille. Ainakaan enempää.”
”Kapura kyllä myös esitti, että närhiepisodi olisi ehkä ollut kredipselleenin aiheuttama kollektiivinen hallusinaatio”, Kepe sanoi yrittäen määrätietoisesti ohjata keskustelua järkevään suuntaan. ”Mikä närhiepisodi?”
”Siis se, kun Snowien loinen, eräänlainen närhi, hyökkäsi fyysiseen maailmaan ja yritti saastuttaa Tawan… tai jotain sen… tapaista?” ”MITÄ HELVETTIÄ?” Manu rääkäisi yllättäen. ”Miksi minulle ei koskaan kerrota tärkeistä jutuista?! Tuo olisi ollut hyvä tietää esimerkiksi Gekon tapausta puidessa. Sairasta touhua! Jos se ei ollut hallusinaatio, niin noinhan voisi tapahtua kenelle vain loisen kantajalle milloin vain! Olisin voinut vahingossa päästää infernaalisen ponin telmimään kaupungin keskustaan! Oi voi voi, pitäisi tietää niin paljon enemmän! Kelvin, meidän pitäisi olla jo tekemässä ihan muita juttuja! Alkaa olla kiire!”
”No mitäs juttuja te olettekaan seuraavaksi tekemässä?” Kepe kysyi, ihan iloisena siitä, että sai vaihdettua aihetta. Oli kiinnostavaa kuulla, mitä muut saivat aikaan sillä välin, kun hän jumitti omassa kuplassaan, ja toisaalta Manun kredipselleenitarinat olivat alkaneet olla jo aika levottomia.
”Olemme lähdössä reissuun.”
”Minne?”
”Kalaan”,
Manu ja Kelvin sanoivat yhteen ääneen.
”Kalaan”,
”… Ookoo.”
”Entäs sinä? Onko luvassa lisää kummitusimurointia, toimiko se?” Kelvin kysyi, enimmäkseen kohteliaisuudesta.
”No… saimme sillä imurillani kiinni lihaa. Eli tavallaan joo, vaikka kummituksilla nyt ei lähtökohtaisesti kai minkäänlaista lihaa olekaan. Tai siis… Ne eivät olleet kummituksia, vaan ne pimeyden metsästäjät, jotka Lohrakit räjäyttivät ilmaan. Ne koostuivat samanlaisesta lihasta, joka Koobee-parkaa riivaa.”
”Ei hätää, olen jo tottunut tuollaisiin reaktioihin.”
”Siis. Kuka on Koobee?”
”… Tiedätkö, Manu, sinun kannattaisi käydä sairasosastolla juttelemassa tälle, minua kiinnostaisi kuulla mitä Totuudella on sinulle sanottavaa.”
”Mikä totuus? Kepe, mistä helvetistä sinä puhut?”
”No siis sen minäkin haluaisin tietää.”
”Siis imuri imi lihaa? Ja joku jäbä on sairasosastolla lihan riivaamana? Ja jotkut Pimeyden metsästäjät ovat lihaa? Miten niin? Millaista lihaa? Sisäfileetä, rintaleikettä, entrecôtea? Miksi täällä tapahtuu kaikkea outoa heti, kun katson muualle?”
”Älkää fuhuko lihasta. Minulle tulee nälkä”, Kelvin voihkaisi.
”Kuulemani mukaan liha voi jollain tavalla, öö, ’yhdistää mielen’ johonkin paikkaan, jota joku ’Valkoinen Kuningatar’ vartioi”, Kepe sanoi.
”… liha yhdistää mielen… Tawan toimistoon?”
”Valitettavasti en osaa avata tätä juttua oikeastaan tämän enempää.”
”Totuus, Valkoinen Kuningatar, lihaa”, Manu kertasi itselleen. ”Kuulostaa… mehevältä. Minun varmaan pitäisi tietää tästä jotain! Mutta nyt ei kyllä soita mitään kelloja? Tätä täytyy miettiä! Minun pitäisi selvästi tietää enemmän lihasta. Sietämätöntä!”
”Ja tuo ei ole edes oudoin juttu mitä olen viime aikoina kuullut… Muuannen athisti kertoi myös tosi hämäriä juttuja, mutta, öö…” Kepe hiljeni. Hän ei ollut vieläkään varma, oliko valmis puhumaan siitä Manun ja Kelvinin kanssa. Varsinkaan Manun, ainakaan vielä…
”Kun sanot ’muuannen athisti’, et siis tarkoittane Pyhää Äitiä, Oraakkelia taikka Zeeronia”, Manu totesi.
”Een… Tämä oli huomattavasti… kerettiläisempi. Mutta öö, minkälaiseen kalaan te olette oikein menossa?”
”Kalmareita”, Manu vastasi. ”Mutta kuulostat siltä, että vaihdat aihetta! Vaivaako sinua jokin? Kai tiedät, että voit kertoa minulle mitä tahansa, Kepe rakas? Olemmehan ystäviä!”
Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi: ”… olemmehan?”
Ja toinen kiusallinen hiljaisuus laskeutui Kepen pajaan.
Kepe ei keksinyt enää tapaa luikerrella ulos siltä uralta, jonka keskustelu oli ottanut. Mutta ehkä parempi niin… Ehkä oli parempi mennä täysillä eteenpäin ja katsoa mitä tapahtui kuin vatvoa. Vain sillä tavoin hän saisi vastauksia.
Ja kyllähän hän Manuun saattoi luottaa, eikö?
Mutta jos Manulla oli vastaus… oliko hän varma, että haluaisi kuulla sen? Entä jos olikin parempi olla tietämättä?
Syteen tai saveen.
”Manu… Se athisti kertoi meille, miten kauan sitten makutat ohjasivat matoranien maailman hyvin eri raiteille kuin miten kaiken olisi kuulunut olla. Ja että nykyinen maailma on siitä syystä… rikki. Se ajatus on valvottanut minua. Ja minua on vähän pelottanut kysyä… Tiedätkö mistä puhun?”
Hetken aikaa oli hiljaista. Keskustelua kuunnellut Kelvin vilkaisi ensin Kepeä, sitten kattoon. Kepe alkoi jo miettiä, mahtaisiko Manu vastata laisinkaan, kun tämä sanoi: ”En tiedä, olenko aivan varma, mihin tarkalleen ottaen viittaat. Mutta sanoin, että voit kertoa minulle mitä tahansa, ja se pitää paikkansa. Jos aiot esittää minulle kysymyksiä maailman luonteesta, voin kyllä yrittää vastata niihin parhaani mukaan. Mutta suosittelen sinua kuitenkin olemaan varovainen. Kun kysyt, mieti ensin, haluatko todella kuulla vastauksen.”
Kepen niskavillat nousivat pystyyn. Niin… juuri kuten hän olikin hetki sitten miettinyt.
Hän oli kuullut jo paljon suuria ja pelottavia asioita tästä maailmasta. Mutta vasta nyt, kun hän oli puhunut aivan muista asioista ystävänsä kanssa, ja nämä kosmiset kysymykset olivat tehneet itsensä kotoisaksi tuossa keskustelussa, eikä niitä voinut paeta. Vasta nyt hän näki edessään eksentrisen ja joskus banaaninhahmoisen ystävänsä sijaan… Suuren Hengen enkelin. Jonkun, joka oli ollut tässä maailmassa paljon kauemmin kuin hän.
Jonkun, joka oikeasti saattoi tietää vastauksen.
Tähän asti hän oli saanut lokeroitua kaiken mielessään omiin karsinoihinsa. Kondelin tarina eli vain muraalin äärellä. Pupuluolan ulkopuolella hän oli saanut palata normaaliin arkeen, ja jättää sen hautumaan jonnekin syvälle.
Mutta mitä pidemmälle hän eteni, sitä enemmän noiden karsinoiden aidanseipäät taipuivat. Pian ne katkeaisivat.
Ja hän ei tiennyt, miten kauan voisi enää vältellä oikeasti isojen kysymysten kysymistä.
Kelvin seurasi sivusilmällä tieteilijätoaa tunnistaen pelokkaan ilmeen tämän kasvoilla. ”Kefe. Jos kysymys valvottaa sinua, niin eikö sinun vain kannata kysyä se? Olen itsekin huomannut, että jokainen saamani vastaus haarautuu aina seitsemäksi uudeksi kysymykseksi. Mutta siitä fäänvaivasta huolimatta jokainen uusi vastaus on silti askel eteenpäin! Ja kysymykset… noh, ovat vain uusia folkuja joita alkaa tutkia.”
Kepe katsoi Kelviniin. Tämä oli aivan oikeassa. Hänellä oli jo monta polkua tutkittavana, mutta hän oli siitä huolimatta, ja ilman että oli sitä itse edes oikeastaan ajatellut, vältellyt ilmiselviä uria edetä. Hän halusi tietää vastaukset, muttei ollut uskaltanut kysyä riittävästi kysymyksiä.
Ehkä Kelvin muistutti hieman häntä itseään ennen tähän kaninkoloon putoamista. Ehkä tämä voisi auttaa häntä kaivamaan tiensä sieltä ylös.
”Kiitos, Kelvin. Tuntuu hyvältä saada rohkaisua toiselta tieteilijältä.”
”Heh, ole hyvä. En oikeastaan ole ajatellut itseäni ‘tieteilijänä’ hetkeen.”
”Tieteilijyys on asenne. Noniin, Manu. Katso saatko kanavoitua sisäistä makutaasi ja kerro, mitä Julma enkeli teki matoralaisille.”
”Tätä nimeä hän käytti, ja se viittaa johonkuhun makutaan tai makutoihin kokonaisuutena, luulen.”
”’Julma’ on sana, jota voi huolettomasti käyttää kuvailemaan hyvin suurta osaa meistä”, Manu sanoi tavalla, joka Kepen mielestä oli omiaan, joko tahattomasti tai täysin tahallisesti, kuulostamaan siltä, ettei tämä aivan vastannut siihen kysymykseen kuin hän tarkoitti. ”Makutoja kalvaa syvä katkeruus, joka kumpuaa siitä, kuinka Suuri henki vie kaiken kunnian täysin hänelle kuulumattomista saavutuksista. Valitettavasti Makutain veljeskunnan aika maailman suojelijana on jo kauan ollut takana. Ei ole ennenkuulumatonta, että moni meistä syyllistyy oman alueensa matoralaisten sortoon.”
”Hänen väitteensä koski jotain suurempaa… Niin suurta, etten koskaan aiemmin ollut edes voinut kuvitella sellaista mahdollisuutta. Että niin laajasti totena pidetyt seikat maailmastamme saattaisivatkin olla valhetta. Hän väitti, että matoran-toa-turaga-kulku on keinotekoinen, että matoranien elämänkierron kuuluisi olla samanlainen kuin raheilla. Ja että makutat olisivat katkeruuttaan kätkeneet tämän.”
Kissa oli ulkona pussista, mitä se tarkoittikaan. Mitä Manu vastaisi?
”Vai sellaista hän väitti.”
Makutan kuvaannollinen äänensävy oli monitulkintainen. ”Niin… eikö olisi kammottavaa, jos koko maailmanjärjestyksemme olisi keinotekoinen? Jos kaiken takana olisikin salaliitto, jonka tarkoitus olisi pimittää totuus todellisuuden luonteesta kaikilta kuolevaisilta?”
Kepe ei sanonut mitään, odotti vain jatkoa.
Kelvin kuunteli tarkkaavaisesti.
”Hyvä on, Kepe. Annas, kun kerron sinulle… hieman toisenlaisen version maailmamme alkuhämärien hetkistä.
Ne tarinat, jotka tähän mennessä olet kuullut, eivät suinkaan ole ainoat kutkuttavat profetiat aiheesta.
Kuule siis legenda…
Maailmain uneksijoista.”
Kuultuaan Manun kertomuksen Kepe tuijotti pitkään tyhjyyteen, kuten niin monta kertaa ennen tätä.
Ehkä… ehkä kysymysten kysyminen kannatti sittenkin.
”Tässä… tässä versiossa matoranien vastavoima oli yksi näistä ’uneksijoista’. Keitä he olivat? Makutat?”
”Kepe”, kuului omahyväinen huikkaus.
”Entä… olivatko tässä maailmassa matoranit aina sellaisia kuin nykyään?”
”Kepe, hei.”
”Hyvänen aika, miten Mata Nui edes istuu tähän?”
”Kepe…”
”Tätä täytyy miettiä ihan tosissaan!”
”Kepe. Minä keksin tuon legendan omasta päästäni viitisen minuuttia sitten.”
”… Ai.”
”… Olisi fitänyt arvata”, Kelvin tuhahti.
”Sinä… siis… vai että…”, Kepe sopersi. ”Mutta se oli niin elävä.”
”Ai vähän kuin se edellinen kuulemasi legenda?” sanoi Manu omahyväisen tietäväisesti.
”No… niin… no”, Kepe meni hämilleen. ”Okei, tuo oli aika ketkumainen temppu, mutta myönnän kyllä unohtaneeni hetkeksi lähdekriitiikin.”
Manu naurahti kolkosti, ennen kuin jatkoi. ”Mitä haluaisit minun vastaavan aiempaan kysymykseesi? Jos kertoisin sinulle, että matoralaisten kuuluisi luonnollisessa maailmassa lisääntyä kuin puput, uskoisitko edes minua? Entä, jos sanoisin, että aiemmin kuulemasi legenda on täyttä puppua? Tahtoisitko, että vahvistaisin vanhaa, horjunutta maailmankuvaasi? Onko millään, mitä sanon, lopulta väliä sen kannalta, mitä päätät uskoa?”
”Mutta… kun siis…”
”Minä en aio kertoa sinulle, miten tai mitä sinun kuuluu ajatella, mutta täytyy sanoa, että olen aina arvostanut sinua tieteilijänä. Ja vaikka viimeaikaiset tapahtumat ovatkin saattaneet sotkea hieman ajatuksiasi paljastuksilla, joihin et ollut ehkä valmis, sellaistahan tiedekin on: periaatteessa mikään ei ole turvassa; kaikki on falsifioitavissa, ja sitten on aloitettava alusta. Mutta yksi asia on varmaa: mitään ei kannata uskoa siksi, että joku – Zeeron, ’muuannen athisti’, tai kuka tahansa muukaan – sanoo niin. Uskomukset on syytä muodostaa havaintojen, näytön, evidenssin perusteella. Ellei sitten jonkinlainen jumalolento ilmesty ja saa sinua täyteen absoluuttista varmuutta jostain korkeammasta totuudesta; siinä vaiheessa sinulla ei liene vaihtoehtoa. Mutta olisipa sellainen kyllä viheliäistä.”
”Jaa.”
Turhauttavaahan se oli, mutta Manun sanat muistuttivat Kepeä siitä, miten hän oli aina pyrkinyt suhtautumaan kaikkeen tieteellisesti. Niin ikävältä kuin se tuntuikin myöntää, hän oli ollut vähällä unohtaa vanhat hyveensä.
Kaikki, mitä hän oli kuullut, oli kyllä ollut erinomaista dataa. Mutta niinpä, se oli vain dataa – ei tietoa. Kondelin muraalin äärellä se kaikki oli toki tuntunut todelta. Mutta kestäisikö se tieteellisen metodin kriittistä katsetta?
Oliko Kondelin tarina totta? Jos se ei ollut, mistä se oli tullut?
Jokin vihje totuudesta siinä oli, vaikkei se suoraan sellainen itse olisikaan.
Olisi pitänyt opiskella enemmän historiaa yliopistossa.
Tai opetella rakentamaan aikakone.
Hän muisteli sitä Profeettaa, jonka oli Verstaan syvyyksissä kohdannut. Se hetki tuntui nyt lähes kaukaiselta unelta. Oliko se todella ollut hän, vai jokin unimaailman heijastama kuvajainen? Olisipa hänellä jo tuolloin ollut päässään kaikki nämä kysymykset…
Entä Layaraga Bonu-onu? Oliko tämä todellinen henkilö vai vain osa legendaa? Kehen tämä perustui?
”… Minusta tuntuu että minulla on taas enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Noh… ainakin sinulla on jotain missä edetä”, Kelvin huokaisi. Hän nosti reppunsa lattialta ja alkoi pakkaamaan tavaroitaan. ”Fahoittelen, meidän fitää jo lähteä. Menemme selvittämään seuraavaa mysteeriä.”
”Okei, minkälaista?” Kepe vastasi ajatukset kuitenkin muualla.
Kelvin kohotti hanskansa kohti kattoa. ”Yritän viimein saada selville miten tämä taikakivi toimii.”
Kepe istahti alas tuoliinsa ja pyörähti sillä ympäri muutaman kerran. Jokin häntä yhä vaivasi. Kelvin oli jo lähes pakannut, kun hän sai tunteen sanallistettua.
”Manu, en ole silti ihan tyytyväinen siihen, että sinä kuitenkin tavallaan kerrot, miten minun pitäisi ajatella, vaikka muuta väität – ja vaikka sanoissasi järkeä onkin.”
”No anteeksi nyt vain, mutta en voi vain katsoa vierestä ja antaa ystäväni uskoa kaiken maailman anarkistihippejä!” kuului makutan vastaus.
”En muistaakseni kuvaillut tätä athistia niin tarkkaan, että olisit voinut päätellä hänen olevan ’anarkistihippi’!”
Kelvin päätti, että oli viisasta pysyä ulkona tästä väittelystä, ja jatkoi pakkaamisen viimeistelyä.
”Kyllä minä arkkityypit tunnen!” Manu vastasi. ”Se athisti oli ihan varmasti sellainen, hmm, suhahtelija, eikö ollutkin? Sellainen, tiedätkö, pakko mennä lujaa -tyyppi?? Nuori ja keskittymisvaikeuksinen??? Tekee yksinkertaisista jutuista monimutkaisia tahallaan???? Xian kielessä on näille joku hyvä sana, mikähän se oli… se alkoi ehkä z:lla…”
”Sitä paitsi! ’Mitään ei kannata uskoa siksi, että joku sanoo niin’, väitit”, Kepe kivahti keskeyttäen Manun uusimman ekskursion aiheen ulkopuolelle. ”Mutta eikö samalla periaatteella minun pitäisi epäillä tätä sinun lausuntoasi? Ja sen vuoksi… öö… ehkä uskoa kritiikittä juttuja, mitä muut sanovat?”
”Ja joutua ristiriitaisiin uskomuksiin vain ylpeistä periaatesyistä? Olisit siinä tapauksessa vaarassa tehdä itsesi naurunalaiseksi.”
”Ei kun se on paradoksi! Jos uskon sinua kritiikittä, minun ei pitäisi uskoa edes sinua kritiikittä, jolloin minun pitäisi uskoa sinua, ja niin edelleen. Ja sitä paitsi: minusta tehdään välillä Kahviossa pilaa jo siksi, että satun pitämään piparitaikinasta, mikä on muuten mielestäni täysin normaalia! Joten en tiedä, onko minulla lopulta paljoa menetettävää.”
Kepen kurkkua kuivasi hieman. Ehkä hän oli sanonut liian äkäisesti. Hän käänsi katseensa pöydälleen, johon oli aiemmin jättänyt puolityhjän juomalasin, arvioi veden siinä olevan vielä riittävän kylmää ja hörppäsi hieman.
”Äh, älä viitsi!” Manu puuskahti. ”Kyllä minäkin pidän enemmän siitä taikinasta kuin niistä poroista, joita tulee ulos uunista jälkeenpäin. Olisi edes oikeaa poronlihaa, mutta ei!”
Jostain syystä se sai Kepen purskauttamaan vedet suustaan naurunhörähdyksen tieltä. Kelvin suojasi hanskallaan kasvojaan päälleen satavilta pisaroilta.
”Kefe, fliis.”
”Sori. Tuo vain… oli jotenkin aika hauska juttu?”
”Eikä edes ollut…” ”Kelvin ei yleensä arvosta huumoriani. Lieneekö kulttuurierojen syytä.”
”No ainakin se kevensi tunnelmaa”, Kepe tuumasi.
Kelvinin oli saanut pakattua loppuun, ja vastausten etsijöiden oli aika hyvästellä toisensa.
”Oli mukava jutella vielä ennen lähtöämme”, Kelvin sanoi. ”Kalareissulle lähtöä, nimittäin”, Manu tarkensi.
”Joo, kiitos käynnistä”, Kepe vastasi. ”Ja ehkäpä tästä infoähkystä vielä toetaan. Hyvää matkaa!”
”Kiitos”, Kelvin sanoi, veti Volitakin takaisin naamalleen ja avasi pajan oven poistuakseen.
Juuri ennen kuin ovi kolahti nazorakin perässä takaisin kiinni, Kepe ymmärsi jotain erittäin tärkeää ja huusi kaksikon perään.
”Hetkinen! Ei kalmari ole kala!”
Kelvin pysähtyi hetkeksi, ja Manusta säteili telepaattinen hymähdys.
”… no ei kyllä olekaan. Mutta jostain syystä niitä voi silti kalastaa.”
Ourgoksen, tai nykymatoranin käsityksen mukaan ”Muovaajan” tarinan tiedetään saaneen alkunsa niin kauan aikaa sitten, ettei sen tarkkaa alkupistettä olla pystytty jäljittämään. Maltillisimmatkin arviot kirjurien ensimmäisille maininnoille ulottuvat niin kauas ajanlaskumme toiselle puolelle, että tarinan sijoittaminen millekään yleisesti tunnetulle aikajanalle ei ole mahdollista. Tiedämme kuitenkin, että Muovaajan legenda on ollut olemassa miltei yhtä kauan kuin sivilisaatioitakin. Edes eteläisen maailman titaanit eivät silloin vielä vaeltaneet. Draakkikuninkaat uinuivat vielä laavapätseissään ja tarinat Sokean Jumalattaren kauneutta kurottelevista kouristakin olivat vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessa.
Ainoa asia, mikä Muovaajan ajoissa oli yhteistä omiemme kanssa, oli tähtitaivas, joka on säilynyt lähes muuttumattomana. Tämän tiedämme, koska Kestekh Nuin aurinkokello sen meille kertoo. Sen sivuille kaiverrettu kartasto muistuttaa niin läheltä omaamme, että sitä ensimmäistä kertaa tutkineet pohjoismanterelaiset oppineet eivät olleet uskoa, kun kiven ikä heille lopulta selvisi.
Kulunut aika on kuitenkin vain yksi syy sille, miksi Muovaajan tarina tunnetaan nykyään niin heikosti Toinen, ja mahdollisesti vielä merkittävämpi, on se, kuinka paljon tarinasta selvinneet sirpaleet ovat ajan kanssa muotoutuneet kertojiensa näköisiksi.
Mantereilla hänet nähtiin jonkinlaisena luojana, kenties Suuren Hengen itsensä oikeana kätenä. Mahdollisesti juuri tästä syystä tarinan Muovaaja sekä ”Rakentaja” risteävät vanhoissa legendoissa niin usein. Yhteneväisyyksiä henkien välillä toki on, mutta kuten on todistettu myös Turaga Manitaloksen teksteissä, ovat tarinan Muovaaja ja lännen suuri ritari selvästi kaksi täysin erillistä toimijaa. On ymmärrettävää, että legendat ovat ajan kanssa sulautuneet, sillä esitohungainen sana ”Ourgos” kääntyy tavallisemmin juuri ”rakentajaksi”.
Tämänkin vuoksi jatkan termin ”Muovaaja” käyttämistä. En ainoastaan näiden kahden entiteetin erottamiseksi, vaan myös siksi, että ”muovaaminen” sopii paljon paremmin siihen, mitä legendoissa kerrotaan muovatuksi tulleen. Sillä vaikka rakentajan alasimella taottiin kaikki maallinen, sanotaan taivaankannen ”muovautuneen” Ourgoksen käsissä.
Mutta kuten aikaisemmin huomioin, Muovaajan legendaa värittää usein se, missä se kerrotaan. Varhaissteltiläiset tarinat jättävät usein pois maininnat Muovaajan taivaallisesta taustasta ja kuvaavat tämän lahjakkaana insinöörinä – kuolevaisena, joka tiedoillaan ja taidoillaan taivutti taivaankannen tahtoonsa. Samaan aikaan koillissakaran uskomukset yleensä keskittyivät Muovaajan seuraajiin – tämän kahteentoista oppilaaseen, joille tämä väitetysti jätti kaiken, minkä kosmoksesta tiesi.
Kaikki näistä ovat kuitenkin voimakkaasti ristiriidassa erityisesti länsisakaraisten näkemysten kanssa, jotka maalaavat Muovaajan Suuren Hengen vastavoimaksi. Ne kertovat Demo-Ourgoksesta, hänestä, joka vangitsi tähtitaivaan Suuren Hengen tahdon vastaisesti ikuisesti paikalleen. Nämä tarinat yhdistyvät usein väitteisiin, joissa Suuri Henki lopulta vangitsi Muovaajan helvettiin. Kiirastuleen, joka kulutti pois metallin ja mädätti pois lihan. Tosin tällaiset tarinat elivät voimakkaana lähinnä Lännen Rakentajalle uskollisissa taruissa, jotka tätä ylistäessään pyrkivät kumoamaan samalla kaikki tätä uhkaavat ”väärät legendat”.
Erot eri sivilisaatioiden tarinoissa ovat luonnollinen seuraus ajan kulusta ja kulttuurillisesta värittymisestä, mutta ne tekevät tutkimuksen haasteelliseksi, jos tavoitteena on todistaa Muovaajan todellinen läsnäolo historiassamme. Ja vaikka nykyaikainen konsensus on, että Muovaaja on vain tulosta luontaisesta luomistarinan kaipuusta, keskittyy Turaga Manitaloksen teksti neljän viimeisen luvun aikana yksioikoisesti todistamaan Muovaajan todelliset juuret.
Hänen mukaansa Muovaajan täytyi olla Suuresta Hengestä. Tämän luotetuin poika. Tämän taivaankannen kirkkain tähti. Ja vaikka Muotoilijan ulkonäöstä selvinneet maininnat ovat harvalukuisia, tukevat ne kuitenkin Manitaloksen pääasiallista teoriaa: Muovaaja oli mitä luultavimmin valottu. Yksi ensimmäisistä.
Jos Muovaajan valollinen olemus olisi todistettavissa – tämän olemassaolon lisäksi, luonnollisesti – tukisi se myös sitä pääasiallista seikkaa, miksi tämän teoksen seuraava luku vaatii näin perusteellista pohjustusta. Sillä tähti, joka paistaa pohjoisella taivaalla koordinaateissa 104;252.6. sitoutuisi tällöin Muovaajan legendaan muutenkin kuin vain etymologiansa osalta. Jos aikaisemmat teoriat tämän luonteesta kyettäisiin vankemmin todistamaan, olisi äärimmäisen loogista päätellä, että koordinaattiemme taivaankappale ei ole ainoastaan pohjoisen taivaan kirkkain tähti, vaan myös Muovaajan toa-tähti.
Mutta vaikka näiden palasten paikalleen loksahteleminen antaakin tyydyttävän illuusion taivaankappaleen 104;252.6. luonteesta, on minun kuitenkin rikottava kuvajainen ilman armoa. Sillä vaikka Muovaajan alkuperä olisi puoliksikin niin taivaallinen kuin löydökset esittävät, ei se silti selitä sitä, miksi tämän tähti käyttäytyy taivaalla täysin eri tavoin kuin muut suojelustähdet. Itse asiassa, kuten määriteltiin jo luvussa seitsemän, on Muovaajan tähden lisäksi taivaalla ainoastaan yksi tähti, jonka radan vakaus ja paisteen kirkkaus ovat verrattavia: Initoi.
Tämä on se kohta, jossa hypoteesini karkaavat lopullisesti valistuneista arvauksista puhtaan spekulatiivisiksi – ja siitäkin syystä ne eivät siis tähän teokseen kuulu. Tulevilta sivuilta löydät laskemat ja kaikkein tuoreimmat ja tarkimmat kartat taivaankappaleen 104;252.6. sijainneista, kirkkaudesta ja gravitaation vaikutuksesta ympäröiviin taivaankappaleisiin. Tahdon kuitenkin jättää kartastoni kiehtovimman lähdemerkinnän sivun 211 loppuun ja ohjata katseita Turaga Manitaloksen muistiinpanoihin. Kenties ajan kuluttua tai optisen teknologian kehityttyä joku seuraajistani, kenties juuri sinä, lukijani, olet se, joka varmuudella vahvistaa linkin Muovaajan ja tämän mukaan nimetyn tähden välille – ja kenties myös selität sen, miksi sen kellertävä paiste niin läpitunkevasti värjää taivaan siellä, missä punaisen loisteen raja jo hälvenee.
Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä…
Syksy oli viimein saapunut siihen pisteeseen, että pimeä laskeutui jo siinä vaiheessa iltaa, kun Bio-Klaanin kaupunkielämä oli yhä verrattaen vilkasta. Toripaikkojen välissä leimuavat lämmittävät tulet ja kujia valaisevat katuvalot pitivät kuitenkin huolta, että valosaaste peitti vielä suurimman osan tähtitaivaasta loimuunsa. Paksuun turkisviittaan kietoutunut Suga tiesi, että muutaman tunnin päästä kaupungin hiljennyttyä taivas kuitenkin paljastaisi kaiken kosmisen loistonsa. Marssiessaan kohti linnakkeen itäistä porttia hän jätti tarkoituksella huomioimatta sen yhden punaisen hehkun, joka selkeällä säällä oli erotettavissa päiväsaikaankin.
Kuivuneet lehdet narskuivat hänen jalkojensa alla, kun toa portit läpäistyään käänsi askeleensa vasemmalle kohti koillista. Loivan alamäen päässä, lyhyen matkan päässä kaupungin muureista, siinsi ainoa todennäköinen määränpää, mihin sitä tietä pitkin yleensä matkustettiin. Tähän kellonaikaan tie oli jo hiljainen. Toisaalta myös muurien läpi kulkemisen yhteyteen pystytetyt turva-asemat vähensivät liikennettä siihen suuntaan verrattuna tavalliseen.
Vaikka Arkistojen vierailijoille tarkoitetut aukioloajat olivat jo ainakin puolella tunnilla takanapäin, paloi kirjaston pääsalissa edelleen valot. Suga koputti jykevään puiseen oveen kohteliaisuudesta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi suoraan sisään. Kuten tapana oli, ovea ei ollut lukittu. Ei siitäkään huolimatta, että Suga oli edellisen käyntinsä aikana sitä hartaasti pyytänyt.
”Morjensta moi!” hän kailotti kuuluvasti. Vastaukseksi hän sai ensiksi yhden hyväksyvän murahduksen jostain aulatiskin takaa ja hetkeä myöhemmin pirteämmän moikkauksen pääovesta vasemmalla seisovien kirjahyllyjen keskeltä. Jälkimmäisen äänen päästänyt sininen tonttu marssi kirjapinon kanssa tervehtimään toaa, joka nosti turkisviittaansa typötyhjään naulakkoon ovenpielessä.
”Kaikki kunnossa täällä päässä?” Suga aloitti varovaisen tiedustelunsa. Työpöytäänsä kohti vaappuva Geevee nyökkäili kulkiessaan.
”Toki. Miksi? Onko jotain tapahtunut?”
”Kaupungilla oli ampumavälikohtaus”, Suga tuumasi yllättäen itsensäkin, kuinka tottuneesti hän suhtautui uutisiin. ”Paikallisten välienselvittelyä tosin tällä kertaa.”
Vaehran murahti ja nousi tiskin takaa pitkä valkoinen jatkojohto käsissään.
”Hiljainen päivä täällä on ollut muutenkin. Ei kyllä toisaalta haittaa yhtään. Tulit varmaan hakemaan seuraavaa satsia?”
Suga vilkaisi Vaehranin edessä pöydällä lepäävää pinoa eri näköisiä ja kokoisia teoksia, jotka ilmiselvästi odottivat siinä noutajaansa. Maakareiden yllätykseksi Suga kuitenkin pudisteli päätään.
”Olen, öh, ulkoistanut näiden läpi kahlaamisen. Peelo tekee saman puolessa ajassa ja tuhat kertaa tarkemmin. Turha laittaa omia väsyneitä silmiäni enää tarkistamaan teidän ihan hyvää pohjatyötä muutenkaan.”
Vaehran oli laskenut kätensä kirjapinon päälle. Lopulta hän kuitenkin kohautti olkiaan, tarttui pinoon ja laski kirjat jonnekin pöydän taakse pois näkyviltä.
”Annan ne sitten hänelle”, Vaehran sanoi.
”Ai sinäkin olet jutellut Peelolle?” Geevee ihmetteli. Kysymyksensä perään hän huudahti kovaan ääneen melkein kompastuessaan johtoon, jonka Vaehran oli hetki sitten pudottanut käsistään. Tulen toa kumartui nostamaan sen pois tieltä heti, kun tonttu oli löytänyt taas tasapainonsa.
”Tawan kanssa itse asiassa”, Suga vastasi silmät kuitenkin edelleen naulittuna Geeveen jalkoihin. ”Hän on valtuuttanut pienen porukan auttamaan Seleciuksen kanssa. Sanoi, että Peelolla voisi olla asiaan uutta perspektiiviä, joten odotan hänen tuomiotaan.”
”Joo hän on ravannut täällä aika tiuhaan viime aikoina. Hän ei kyllä näistä löydä enää satunnaisia mainintoja enempää”, Vaehran mutisi ja kopautti jalallaan puuta siitä vierestä, mihin oli kirjat laskenut.
”Kaikki varteenotettava materiaali on käyty läpi kuukausia sitten ja niin kauan, kun kokoelmistamme puuttuvat teokset eivät taianomaisesti ilmaannu takaisin hyllyihimme, en usko, että kirjojen selaaminen enää saavuttaa paljoa.”
”Melkoista puhetta kirjastonhoitajalta”, Geevee ähkäisi, mutta ymmärsi kyllä ystävänsä turhautuneen äänensävyn syyn.
He olivat käyttäneet lukemattoman määrän tunteja Selecius-jahtiin, mutta kohtalokas yö, jolloin aihetta käsittelevät kirjat olivat heidän hyllyistään kadonneet, oli tehnyt liian peruuttamattoman kolon tutkimuksiin. Ja sen he olivat todenneet jo ennen Mercuraa. Ennen Tulinoidan Mestaria ja sitä ahdistavaa varjoa, joka oli maakarien työn päälle langennut.
Toivo oli ollut Sugan käsissä jo pitkään. Tai oikeastaan Sugan ystävässä, jonka lähettämä kirje oli palannut polttelemaan jään toan taskuun.
”No mitäpä saisi siinä tapauksessa olla?” Vaehran sitten huokaisi. ”Meillä ei valitettavasti taida olla mitään muuta sellaista tekemistä, mikä johtaisi kovin mielekkäisiin seikkailuihin.”
”Itse asiassa kyllä teillä taitaa olla”, Suga virnisti. ”Seikkailukirjallisuutta nyt siis ainakin. Tahtoisin aloittaa klassikoista. Jotain sellaista, mikä kaikkien pitäisi tietää.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan yllättyneinä, mutta tonttu tarttui tarmokkaasti tuumasta toimeen. Hän lähti johdattelemaan Sugaa kirjaston puoliväliin sille hyllyriville, missä toan toiveet toteutuisivat.
”En olisi uskonut sinusta lukutoukaksi”, Geevee huomioi ääneen. ”Kun tutkimusaineistojenkin kanssa kiristelit aina niin hampaitasi.”
”Tahdon kokeilla jotain uutta. Tiedätkös, jotain sellaista kuuluisaa todellisuudesta irrottavaa.”
Sugan hartiat olivat niin leveät, että hän joutui seuraamaan tonttua sivuttain muutaman kapeamman hyllyrivin ajan.
”Toki olen nuoruudessani lukenut Sinne ja Sekaisin, sekä muut sitä seuraavat teokset, mutta olisi kiva avartaa vähän tajuntaa.”
”Juu tottahan toki”, Geevee hymähti. ”Ja sinulla ei ole varmasti mitään muuta syytä sille, että saavuit tänne tällaiseen kellonaikaan hakemaan kevyttä iltalukemista.”
Suga ei lähtenyt mukaan Geeveen leikkiin, joten tonttu joutui jatkamaan pohdintaansa ilman toivottua reaktiota.
”Sillekään ei ole varmaan mitään syytä, että Vaehran on nähnyt sinut norkoilemassa rakennuksemme kulmalla ainakin kolmesti tämän päivän aikana.”
He olivat pysähtyneet. Kirjojen selkämykset hyllyssä heidän edessään olivat huomattavan kirjavia ympäristöönsä verrattuna. Vasemmalla aukeava rikolliskirjallisuuden osasto koostui kauttaaltaan harmaan sävyistä, kun taas oikealla näkyvät tieteiskirjat koostuivat melkein pelkästään mustan ja sinisen sävyisistä selkämyksistä.
”Nautin syyssäällä ulkoilusta”, Suga selitti epätyypillisen kuivaan sävyyn tietäen vallan hyvin, ettei onnistunut huijaamaan sinistä pientä miestä. Eikä hän huijata yrittänytkään. Sugan mielestä oli täysin luonnollista, että joku katsoi rusettikaulaisen tontun perään.
”En tiedä, mitä ne siellä kokouksessa oikein selittivät, mutta minusta on naurettava ajatus, että joku polttaisi kokonaisen hotellin yhden kirjakerhon takia.”
”Tiedät hyvin, ettei kirjakerhon, vaan sinun”, Suga murahti ja käänsi katseensa kirjojen värikkäistä selkämyksistä suoraan Geeveen kirkkaana loistaviin silmiin. Hän imitoi tonttua ja risti odottavasti omatkin kätensä näyttääkseen vakuuttavammalta.
”Ette te tiedä sitä”, Geevee intti.
”Emme”, Suga myönsi, ”mutta onko mitään haittaa siitä, että olemme vähän varovaisempia?”
Geevee huokaisi kyllästyneesti, mutta ei saanut enää suunvuoroa vastalauseelleen. Hänen taakseen ilmestynyt vanhaa tietokoneen näppäimistöä kainalossaan kantava tulen toa piti siitä huolen.
”Me olemme sodassa, Geevee, ja informaatio on voimaa. Ei ole minusta kaukaa haettua, että joku yrittää katkoa yhden suurimmista voimavaroistamme.”
”Se tarkoittaa, että sinä olet ihan samalla tapaa vaarassa”, Geevee yskäisi. Siihen Vaehran vastasi vain sormenpäitään yhteen hieromalla. Geevee tiesi, että ainoa syy, miksi ne eivät iskeneet kipinää, oli se, että Vaehran piti elementit tarkoituksella aina kaukana herkästi syttyvästä elämäntyöstään. Tontulle ei kuitenkaan tarvinnut erikseen selittää, miksi pieni kirjallisuuteen hurahtanut tonttu oli kovemmassa vaarassa kuin lieskoja mielellään komentava supermies.
Huokaistuaan vielä kerran syvään antautumisen merkiksi Geevee nosti katseensa takaisin Sugaan ja yritti parhaansa mukaan jättää huomiotta Vaehranin omahyväisen virnuilun takanaan.
”Seikkailukirjallisuutta, siis?”
”Kyllä kiitos”, Suga hymyili. ”Saa olla pituuttakin. Minulla on aikaa.”
Geevee tuijotti Sugaa. Sitten hyllyä takanaan. Sitten taas Sugaa. Sitten hän kääntyi taas ja tarttui kirjaan, joka keskihyllyn sijainnistaan huolimatta vaati tontulta varpailleen nousemista. Sugan silmät loistivat kirjan nimen nähdessään. Juuri siitä olisi täydellistä aloittaa.
Noin puolitoista tuntia myöhemmin Pimeä Uhka – vaiko mahdollisuus? lepäsi Sugan sylissä avonaisena, mutta ei kovinkaan kulutettuna. Hän oli lukenut siitä ensimmäiset parikymmentä sivua ja niistäkin ainoastaan puolet ajatuksella. Loput hänen huomiostaan oli mennyt Geeveen kanssa jutustelemiseen. Lepotuoliin rojahtanut toa naputti kirjan kantta sylissään samalla, kun Geevee kertoi viimeisimmästä lasinpuhallusprojektistaan. Tonttu oli alkanut pohtimaan ääneen, kuinka hän saisi savua jumiin pienen puhaltamansa lasipallon sisälle, jotta sen saisi muistuttamaan täysikuuta. Suga oli lähtenyt välittömästi pohdintaan mukaan, ja kirja oli jo silloin hylätty tekstipuoli alaspäin hänen syliinsä. Siitä keskustelu oli usean hukkuneen aasin ja rikkoutuneen sillan myötä kiemurrellut Klaanin kaupungin tapahtumiin ja lopulta päivän välikohtaukseen, josta Sugakin tiesi vain rippeitä.
”Hän… muutti itsensä banaaniksi?” Geevee ihmetteli epäuskoisesti. Risti-istuntaan tyynyn päälle asettunut tonttu oli tyhjentänyt jo kaksi kuppia teetä keskustelun aikana ja käytetty teepussi roikkui hänen mukinsa ulkopuolella.
”Silminnäkijät väittivät, että se oli hauskin juttu, minkä he olivat koskaan nähneet. Jaksan kyllä itse epäillä. Olivat varmaan ihan shokissa sen jälkeen, kun se apina…”
”… kun se apina?” Geevee tivasi malttamattomana.
”Öh… kääri sätkän… tuota…” Suga yritti löytää oikeita sanoja.
”Niin?”
”Se… öh, ei ole tärkeää jutun juonelle.”
Geeveen uteliaisuuden töykeä sivuuttaminen ei olisi muuten jäänyt käsittelemättä, mutta mukavasti istuma-asennossa iltaa viettävä kaksikko sävähti katsomaan kohti Vaehranin vastaanottopöytää, kun sen päälle kasatusta metallisesta rakkineesta alkoi kuulua niin julmettua rahinaa, että sitä lähempänä istuva Geevee ei ollut kuulla enää omia ajatuksiaan. Hän ei tohtinut vielä kysyä kollegaltaan, miten tämän rakennusprojekti eteni, vaan nappasi tyynynsä, tyhjän kuppinsa ja pienen vierelleen kasautuneen kirjapinon ja raahasi ne Sugan tuolin toiselle puolelle saadakseen hieman etäisyyttä Vaehranin huutavaan rakkineeseen.
Suga kiinnitti huomiota kirjoihin, joita Geevee siirteli. Nekin olivat kansitaiteeltaan värikkäitä, eivätkä lainkaan sellaisia harmaita tietokirjallisuuden jättiläisiä, mitä arkistomaakarin iltalukemiseksi olisi äkkiseltään uskonut. Geevee huomasi Sugan uteliaan katseen ja nosti pinonsa päällimmäisen kirjan paremmin nähtäville.
”Syvänmeren Saagat. Aitoja ja rehellisiä merenkävijöiden tarinoita vuosituhansien takaa. Huomaan palaavani tähän aika usein. Se tapa, millä Turaga Geran kokoaa tarut tuntumaan kuin yhtenäiseltä kokonaisuudelta on minusta aina ollut vaikuttava. Hän saa kymmenet irtonaiset tarinat yhdeksi tyydyttäväksi teokseksi.”
Suga kuunteli aidosti kirjasta kiinnostuneena. Tosin sitäkin enemmän häntä kiehtoi se, miten kevyt kirjallisuus arkistomaakarin tekstinnälkää lopulta tyydytti.
”Olen yllättynyt, että luet, noh… tuollaista kuolevaisten kirjallisuutta”, Suga myönsi ääneen. Geevee ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin, tontun kasvoilla oli leveä hymy.
”Hei, minä olen vain kirjastonhoitaja. Tuo on se viisi tutkintoa itselleen hankkinut suurprofessori”, tonttu naurahti ja nyökkäili Vaehrania kohti. Tämän edessä kasautuvan rakkineen pitämä meteli korjaantui yhdellä jämerällä läimäyksellä rakkineen kanteen. Kuului ”piip” ja sitten ”krunts”. Laite oli yhä päällä, mutta mekaanisen korinan ääni vaimeni ainakin muutamalla desibelillä.
”En ole muuten koskaan tainnut kysyä”, Suga käytti vähentyneen taustametelin suoman mahdollisuuden jatkaa, ”että olitko sinä kirjastonhoitaja jo ennen Bio-Klaania? Arkistokuvien perusteella olit kuitenkin täällä töissä jo avajaisten aikaan.”
Geevee nyökytteli ja asetteli Syvänmeren Saagat nätisti takaisin kirjapinonsa päälle.
”Pieni yksityiskirjasto Kristallisaarilla. Sitä ennen Metru Nuilla. Tosin, öh… täytyy myöntää, että en muista puitteista paljoa. Niistä tuntuu olevan niin loputtoman paljon aikaa.”
Geeveen normaalisti niin kirkkaat silmät himmenivät huomattavasti tämän pysähtyessä muistelemaan mennyttä työuraansa. Se ei jäänyt Sugaltakaan huomaamatta. Tonttu oli mennyt selvästi hieman vaikeaksi.
”Jos olen ihan rehellinen, niin olen aina ollut parempi muistamaan teoksia kuin väkeä. Tiedätkös, kun tarinoiden kautta asiat kokee paljon aidommin. Tulee sellainen olo, että on elänyt jonkun muun seikkailuja, vaikka ei olisi nostanut ahteriaan tuolista.”
”No tuota kokemusta minäkin tässä kovasti tavoittelen!” Suga hihkaisi ja naputteli taas Pimeää Uhkaa sylissään. Hänen vyönsä alta ei seikkailuja tietenkään puuttunut, mutta se, mitä Geevee kuvaili, kuulosti niin taianomaiselta, että sen tavoitteleminen tuntui tärkeältä. Seikkailuja omalta kotisohvalta.
”Ehkä… öh, keskittymisessäni on vain hieman kehitettävää.”
Geevee huomioi sivumäärän, jonka läpi Suga oli kahlannut ja naurahti ääneen.
”Ehkäpä sinä olet sitä koulukuntaa, jonka olisi parasta lukea hiljaisuudessa omassa kolossaan. Tällainen kahden työmyyrän seura ei ainakaan helpota tuon edistymistä.
Suga arveli Geeveen olevan oikeassa, mutta juuri sillä hetkellä takaisin asunnolle hiippaileminen olisi tyrmännyt sen toisen syyn, miksi Suga Arkistojen pehmeintä tuolia kulutti. Moderaattorien pyyntö oli ollut selkeä: Jonkun tuli pitää Arkistoja silmällä myös aukioloaikojen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Peelon tutkimustyö oli vielä vaiheessa, ei Sugalla ollut kiire yhtään minnekään.
”Se elää!” Vaehran julisti nyrkkiin puristettua kättään ilmassa voitonriemuisesti heiluttaen. Kirjojen keskellä loikoileva kaksikko hätkähti istuimillaan. He käänsivät katseensa tulen toaan, jonka eteen kannettuun näyttöpäätteeseen oli syttynyt valo.
”Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?” Suga havahtui viimein kysymään. Koko sen ajan, kun hän oli istunut siinä, Vaehran oli kaivellut milloin mistäkin arkistojen uumenista erilaisia komponentteja ja johtoja. Nyt niistä suurin osa oli kasattu kellastuneen metallisen laatikon sisään ja niille toveriksi toa oli tuonut ikivanhan kuvaputkinäytön.
”Tämä kaunokainen”, Vaehran esitteli ylpeänä, ”on Carnium Enten 16B-mallin pääte ajalta ennen kuin kukaan meistä oli edes nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa.”
Suga siristeli silmiään. Geevee näki tämän katseesta, että tällä oli vaikeuksia ymmärtää, mitä Vaehran tarkoitti.
”Se on tosi vanha tietokone”, tonttu selitti.
”No niin, kyllä”, Suga nyökytteli. ”Mutta miksi? Teillä on asiakastietokoneinakin tuollaisia, joissa on jo litteä näyttö.”
”Ja meillä on ainakin kolme hologrammilevyäkin”, Geevee täydensi. ”Mutta onhan tuo kieltämättä aika… retro.”
Vaehran ei näyttänyt tyytyväiseltä seuralaistensa reaktioihin. Samaan aikaan kone itse ei tuntunut olevan tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. Kuului ”naks” ja se leikkasi kiinni ja sulkeutui. Viiden sekunnin päästä koneeseen liitetty kuvaputkinäyttö siirtyi automaattiseen virransäästötilaan.
”No voi perseensuti”, Vaehranin suusta luikahti. Sekä Geevee että Suga ajattelivat päässään, että toa kuulosti hetken aikaa omituisen paljon Paacolta.
”Niin ehkä minun kysymykseni sitten oikeasti liittyi siihen, että miksi oikeastaan kasaat tuollaista vekotinta”, Suga kohdensi ajatuksiaan. Samalla, kun Vaehran hiljaa itsekseen kiroillen tarkisti virtalähteeseen kulkevaa johtomerta, Geevee osoitti kirjekuorta pöydällä kaiken ”retron” välineistön seassa.
”Hän aikoo taas yrittää ratkoa Demiurgia.”
Vaehran nosti katseensa Sugaan huomatessaan kummastuneen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. Suga oli noussut seisomaan ja kävellyt pöydän luokse Geevee vanavedessään.
”Ah, niin, sinä et vissiin ole koskaan käynyt digi-illoissani?” Vaehran kysyi.
Suga pudisteli jälleen päätään. Hän oli alkanut ymmärtää, että hän tiesi yllättävän vähän siitä, millaista toimintaa maakarit arkistoissa järjestivät muun työnsä ohella.
Vaehranista taas tuntui siltä, että Suga oli velkaa kunnollisen selityksen, kun oli kerran vaivalla itsensä lukutuolistaankin ylös kammennut. Hän avasi hetkeä aikaisemmin osoittamansa kuoren ja kiskoi sieltä ulos hopeisen datamuistitikun sekä sinisen muistilapun, johon oli raapustettu isoin kirjaimin ”Demiurgi”.
”Matoro lähetti sen meille Metru Nuilta. Kertoi saatekirjeessä sen olevan Mustan Käden peruja ja, että kukaan paikallisista ei ollut päässyt käsiksi sen sisältöön. Hän oli arvellut, että me saattaisimme keksiä tavan, joten lähetti sen meille avattavaksi.”
”Se oli noin kuukausi sitten”, Geevee täydensi ystävänsä kertomusta. ”Voit varmaan arvella siitä, miten hyvin meillä on sen kanssa mennyt.”
Mustan Käden mainitseminen kutitteli Sugan selkäpiissä. Päätellen siitä, että Matoro oli lähettänyt datamuistin suoraan Klaaniin, Killjoyta ei ollut joko saatavilla tai muistia yritettiin pitää salassa häneltä. Kumman vain, Suga olisi ymmärtänyt.
”Olemme pitäneet eräänlaisia talkoita täällä digi-illoissa”, Vaehran jatkoi. ”Kaikki linnakkeen harrastelijat ovat saaneet yrittää vuorollaan, eikä kukaan ole saanut tikusta mitään irti. Oikeastaan, kukaan ei ole saanut sitä edes kytkeytymään oikein.”
”Voisiko se olla rikki?” Suga mietti ääneen. ”Se näyttää meinaan aika vanhalta noin niin kuin kokonsa ja muotonsa puolesta.”
Suga vilkaisi Vaehrania, joka nyökkäsi tälle luvan. Suga nosti datamuistin pöydältä ja siveli sen pintaa sormellaan. Se oli kylmä. Paljon kylmempi kuin sitä ympäröivä arkistojen ilma, eikä Suga uskonut, että Vaehran oli säilyttänyt kirjekuorta ulkonakaan. Reaktiomaisesti Suga sitten kopautti tikkua napakasti rystysellään ja hänen yllätyksekseen iskusta ei kuulunut sellainen ääni kuin metallin ja rystysen kohtaamisesta olisi hänen mielestään kuulunut. Jokin metallin ominaisuuksista vaimensi siihen kohdistuvat iskut vaikuttavalla tavalla.
”Kal-metallia”, Suga tajusi. Nyt hän tiesi, mistä hän muisti materiaalin oudon tuntuman. Se oli sama, mitä Killjoy oli käyttänyt vuosikausia omissa haarniskoissaan. ”Metru Nuin sodassa kehitetty taikametalli”, hän sitten kiirehti selventämään olettaen aivan oikein, että termi ei ollut yleistietoa.
”Olipa mitä oli”, Vaehran tuumasi, ”kuka ikinä onkaan säilönyt tietojaan tuohon, ei halunnut, että kukaan yrittää aukoa sitä väkisin. Muuten olisimme jo kurkanneet sisälle, josko vaikka jokin juotos olisi löystynyt aikojen saatossa.”
”Ja tämä vanha rakkineesi on täällä siksi, että…” Suga yritti palautta keskustelua takaisin raiteilleen.
”Tiedostoformaatit”, Vaehran selitti. ”Yksi syy sille, miksi emme pääse käsiksi edes mihinkään kansiota muistuttavaan voisi johtua siitä, että kaikki laitteemme ovat yksinkertaisesti liian uusia. Jos tämän muistin sisältö on tallennettu tarpeeksi kauan aikaa sitten, sen tiedostoformaatit saattavat olla myös niin antiikkisia, että mikään meidän vekottimistamme ei yksinkertaisesti tunnista niitä dataksi. Joten…”
”Joten tämä upea rotisko ajalta, ennen kuin kukaan meistä oli nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa”, Geevee toisti ystävänsä aikaisemmin lausumat sanat.
”Jos saisin sen vain pysymään päällä”, Vaehran kiristeli hampaitaan. ”Olen varmaan johdottanut jotain väärin. Tai tämä muisti on väärää standardia. Tai… hmm…”
Suga laski datamuistin takaisin pöydälle ja antoi tulen toalle tilaa etsiä rakkineensa toimimattomuuden syitä. Hän kuitenkin kiskaisi lukutuolinsa yhdellä riuskalla kiskaisulla lähemmäksi Vaehranin työpistettä silminnähden kiinnostuneena siitä, saisiko tämä sen toimimaan. Geevee seurasi esimerkkiä ja kantoi istuintyynynsä toien seuraksi. Kirjat hän jätti tällä kertaa kuitenkin jälkeen.
”Se, mitä ystäväni ei sinulle kertonut on, että hän nauttii tuosta aivan valtavasti. Rakentelusta ja sen sellaisesta.”
Vaehran ei ottanut Geeveen virnuilua kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi koneen kanssa ähertämistä.
”En voi syyttää. Kyllä te olette joutuneet kahlaamaan ihan tarpeeksi monen käärön ja teoksen läpi viime aikoina. Hyvä, että pidätte mielenne virkeänä”, Suga hymähti.
Hän oli jopa hieman kateellinen maakareille, jotka molemmat olivat intohimoisesti paljastaneet hänelle vapaa-aikansa sisältöä. Ja koska Sugan viimeiset pari viikkoa eivät olleet erityisen kiireisiä, tuntui hänestä koko ajan siltä, että hänen pitäisi käyttää aikansa tuottavammin kuin vain alituisesti valmiustilassa olemalla.
”Miten tuo sitten liittyy asiaan?” Suga ihmetteli, vaikka osoittikin datamuistin mukana tullutta lappua vain harhauttaakseen itseään omista turhautuneista ajatuksistaan. ”Miksi Demiurgi? Selittikö Matoro sitä lainkaan?”
Geevee ja Vaehran pudistelivat molemmat päätään.
”Se tuntuu jotenkin täysin irralliselta”, Geevee tuumasi. ”Ehkäpä muistin omistaja oli Muovaajan myytin ihannoija. Tai ehkä se on viittaus johonkin muistin sisällössä. Vaikeaa edes arvailla.”
”Ai se viittaa Muovaajaan?” Suga ihmetteli. ”Mietinkin, että nimi kuulosti etäisesti tutulta.”
Hän kurkotteli nostamaan sinisen lapun Vaehranin tietokoneen sisällä työskentelevien käsien välistä. Nimi ”Demiurgi” oli kirjoitettu sille selvästi jonkinlaisella musteella. Teksti oli yllättävän tyylikäs, vaikka näyttikin kuin joku olisi vahvistanut kirjaimia jälkeenpäin maalaamalla ne siihen uudelleen.
”Muovaajan taru on sinulle tuttu?” Geevee ihmetteli ääneen. Suga oli kuitenkin jo senkin illan aikana myöntänyt useaan kertaan, että lukeminen ei ollut hänen juttunsa.
”Selecius kertoi sen pääpiirteittäin, kun matkustimme lännessä. Legenda tuntuu elävän sielläpäin paljon vahvempana. En ole kuullut varmaan koskaan kenenkään edes mainitsevan nimeä mantereilla tai välisaarilla”, Suga selitti.
”Ihan todellisuutta heijasteleva havainto”, Vaehran mutisi ja naksautti viimeisen hetkeä aikaisemmin irrottamansa johdon takaisin paikalleen. ”Itäinen versio tarinasta on värittynyt aika sopivaksi Artakha-positiiviseksi myytiksi. Se esitti Demiurgin lähinnä vääränä profeettana, jonka kohtalo oli tulla ajan hampaiden kuoliaaksi kaluamaksi.”
”Kovin montaa muuta versiota et tarinasta enää kuulekaan”, Geevee täydensi. ”Varsinkaan sen jälkeen, kun Metru Nuilla tutkittiin niitä myyttejä vähän, noh… kriittisemmin.”
Suga kohotti kulmiaan. Molemmat maakarit olivat selvästi lukeneet kaiken Demiurgiin liittyvän aineiston tarkasti.
”Mihin tutkimukseen viittaat?”
”Ko-Metrusta rahoitettiin pari vuosikymmentä sitten retkikunta tutkimaan kaikkia niitä arkeologisia löydöksiä, joihin myytti perustuu”, Vaehran jatkoi selittämistä nyt kädet viimein vapaana päätteen sekamelskasta.
”Suurin osa, mitä Muovaajasta tiedämme, perustui Turaga Manitaloksen teksteihin. Vanhaa tavaraa kaikki. Pohjoismanterelaisia muinaisreliikkejä.”
”Niihin oli dokumentoitu aika tarkkaan ne lähteet, mistä Demiurgin legenda oli peräisin. Vanhoja aurinkokelloja. Kaiverruksia vanhoilta kirjureilta. Suurin osa niistä oli yhä tallessakin ja, noh… melkein kaikki niistä osoittautuivat joko huomattavasti Manitaloksen arvioita tuoreemmiksi tai vain… luovasti tulkituiksi”, Geevee jatkoi.
Suga ymmärsi jo, mihin se oli kaikki johtamassa. Se ei kuitenkaan yllättänyt häntä. Ei hän Selecius-ystävänsä kertomuksistakaan ollut koskaan tulkinnut Muovaajan tarua muuksi kuin tarinaksi.
”Joten… hän ei ole totta? Demiurgia ei koskaan ollut olemassakaan. Onpas omaperäinen twisti”, Suga naurahti niin imelän sarkastisesti, että häntä itseäänkin kuvotti.
”No ei ollut ei, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedekunta ole niin uskonutkaan. Manitaloksen teksteillä on kuitenkin yhä aika paljon seuraajia. Aina parin vuoden välein saa lukea jonkun onnenonkijan fanaattisia ’tutkielmia’, jossa yritetään todistaa Demiurgin olemassaolo. Siitä on tullut joissain piireissä jo vähän vitsi. Muovaajasta on tullut sellainen satoja tuhansia vuosia sitten kuollut kryptidi”, Vaehran tuhahti.
Sen sanottuaan Carnium Ente 16B hänen edessään jyrähti jälleen käyntiin. Valo syttyi näyttöön ja ikivanha kovalevy korisi kopassaan. Geevee pomppi ystävänsä rinnalle jännittämään. Sekunnit tuntuivat matelevan tuskallisen hitaasti. Vaikka näyttö paistoi kirkkautta maakareiden silmille, tuijottivat he edelleen vain eräänlaista valaistua pimeyttä. Kului ainakin kaksikymmentä jännittynyttä ja hiljaista sekuntia lisää, kunnes Carnium Enten rujo pikseleistä koostuva logo rävähti ruudulle ja Vaehran uskalsi tuulettaa uudestaan.
”Hah! Tiesin, että se oli virtalähteen syytä”, hän riemuitsi. ”Täytyy pärjätä ilman levykeasemaa, mutta en usko, että se on ongelma.”
Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Vaehran kiskoi koneen eteen pyörivän toimistotuolinsa, asetteli sormet näppäimistölle ja saattoi muutamalla painalluksella – parin kiusallisen pitkän latausruudun kautta – 16B-mallin antiikkiselle, mutta silti tunnistettavalle työpöydälle.
”No niin”, Vaehran hieroi käsiään yhteen. Hän nosti datamuistin, mallasi sen avonaisen keskusyksikön edessä ammottavaan sopivaan porttiin ja työnsi.
Klops.
”Se on väärin päin”, Geevee huomautti. Vaehran käänsi datamuistia satakahdeksankymmentä astetta ja työnsi uudestaan.
Klops.
”No miten se nyt…”
Vaehran käänsi muistia uudestaan takaisin siihen asentoon, missä se oli, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa saada sitä sisään. Tällä kertaa se sujahti paikalleen täysin vaivatta. Kumpikaan maakareista ei ymmärtänyt, millaista kirottua taikaa datamuistin ympärille oli langetettu. Suga vain tarkkaili kärsivällisesti pöydän toiselta puolelta.
Sitten he odottivat. Keskusyksikkö rahisi. Kuvaputkinäyttö väreili. He odottivat minuutin ja sitten toisenkin. Näin vanhan rakkineen täytyi vain olla todella hidas. Vaehranin teoria datamuistin vanhentuneista tiedostoformaateista oli niin hyvä, ettei se voinut olla pitämättä paikkansa.
Kolmannen minuutin jälkeen he myönsivät tappionsa. Vaehranin hartiat lysähtivät ja naamio kallistui alaspäin. Geeveen toverillinen kosketus laskeutui salamannopeasti hänen olkapäälleen.
”Se oli hyvä teoria. Olen iloinen, että testasit sitä.”
Kaikki positiiviset tunteet Vaehranin kasvoilla kuolivat Geeveen silmien edessä. Toan silmät harhailivat ympäriinsä kuin syyllistä etsien sitä kuitenkaan löytämättä. Tontun ja Sugan kauhuksi Vaehranin seuraava reaktio oli repäistä datamuisti väkivaltaisesti irti tietokoneesta ja paiskata se halki arkistojen tyhjän aulan.
”HELVETTI! HELVETIN HELVETTI!”
Sugan niskateräsvillat nousivat pystyyn ja toa jähmettyi paikalleen tietämättä, kuinka reagoida. Geevee katsoi raivon partaalla kihisevää ystäväänsä kauhuissaan. Tonttu otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta Vaehran oli saanut pahimman vihansa jo purettua. Tämä päätyi lysähtämään takaisin tuolilleen ja romautti päänsä pöydälle käsiensä varaan. Häpeä ja katumus valuivat tulen toan tajuntaan sitä mukaa, kun adrenaliini haihtui hänen verestään.
Geevee ja Suga tuijottivat maansa myynyttä arkistoijaa hetken, kunnes Geevee rohkaistui heistä ensimmäisenä ja hyppäsi pöydälle ystävänsä viereen. Tonttu tarttui Vaehranin ranteeseen kaksin käsin samalla, kun Suga alkoi katselemaan ympärilleen ohi sinkoutunutta datamuistia etsiskellen.
”Olen pahoillani…” Vaehran sopersi. ”En olisi saanut-”
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Geevee yritti lohduttaa, mutta Vaehran vain pudisti päätään.
”Kuukausitolkulla työtä. Kirjeitä ympäri maailmaa, kymmeniä tuhansia sivuja tekstejä ja olemme ihan yhtä tiedottomia kuin silloin, kun aloitimme. Olisikin pelkkä helvetin Selecius, mutta jos emme luoja paratkoon, saa yhtä datamuistia toimimaan… Mitä helvettiä me täällä oikein teemme?”
”Vaehran… päivä on ollut aika pitkä”, Suga yritti puskea väliin, mutta Vaehran jatkoi määrätietoisesti epätoivossaan märehtimistä.
”Joka ikinen päivä on ollut pitkä. Joka helvetin päivä. Eikä meillä ole kadonneita kirjoja, sinun Selecius-ystävääsi eikä Mustan Käden salaisia kansioita. Ei mitään. Ei mitään näyttöä niistä pitkistä päivistä, mitä me olemme täällä viettäneet.”
”Vaehran!” Geevee kivahti nyt jo niin kovaan ääneen, että tulen toa viimein nosti päänsä käsiensä syövereistä, joskin vain nähdäkseen turhautuneen ilmeen ystävänsä kasvoilla.
”Tuo ei pidä paikkansa! Jos satut muistamaan, meillä on Tulinoidan Mestarin vihat niskassamme, yksi varastetuista kirjoista palautettu takaisin paikoilleen ja Suga-ystävällämme on vieläpä melkoisen selkeä kuva seuraavasta siirrosta. Ja… katso nyt tuotakin! Sinä kasasit tuon… kivan retron vekottimen yhdessä illassa. Ja se toimiikin vielä! Mehän saamme aikaan täällä ihan hitosti, kun ottaa huomioon, että olemme kaksi kirjastonhoitajaa keskellä sotilassaartoa!”
Vaehran tuijotti Geeveetä suoraan tämän eriskummallisiin oransseihin silmiin. Hän harvoin pysähtyi miettimään ystävänsä luonnetta, mutta näin läheltä, ja näin epätoivoisen hetken keskellä hänen oli pakko käyttää muutama sekunti taas tontun eriskummallisen ulkonäön huomioimiseen.
”Geevee puhuu asiaa”, Suga murahti luovutettuaan datamuistin etsimisen suhteen. ”Minä olen jo yksinäni teille moninkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Olen varma, että Tawa ja Peelo sanoisivat ihan samaa. Nyt ei ole aika vaipua epätoivoon. Ei varsinkaan, kun suunta on kaikesta huolimatta täysin oikea.”
Geevee nyökkäsi Sugan rohkaiseville sanoille ja käänsi sitten katseensa Vaehraniin odottaen tältä samaa. Nöyränpään kallistuksen saatuaan Geevee kiskoi ystävänsä käsistä niin kauan, että tämä viimein suoristi selkänsä. Suga hymähti tyytyväisenä ja istahti alas, kun taas ystävänsä ryhtiin viimein tyytyväinen Geevee loikkasi alas pöydältä ja riensi Sugan ohi ja kumartui aulan toisella puolella olevan ensimmäisen kirjahyllyn alle. Hetken hapuiltuaan hänen kätensä löysi etsimänsä ja kiskoi datamuistin sen uumenista.
Hän havahtui siihen, kuinka painava se oli kokoisekseen. Oikeastaan, Geevee tajusi, että ei ollut oikeastaan pidellyt datamuistia omissa hyppysissään vielä kertaakaan. Tietotekniset kommervenkit olivat aina olleet luonnostaan Vaehranin tehtäviä, eikä Geevee ollut kokenut sen kummempaa tarvetta ängetä tämän projekteihin mukaan. Mutta nyt, kun se oli hänen käsissään, hänestä tuntui kuin olisi koskettanut sen kaltaista metallia ennenkin. Sen ainutlaatuinen kylmyys tuntui elävän jossain hänen muistojensa syvyyksissä. Se aivan ehdottomasti muistutti häntä jostain.
”Jos se ei ollut ennen tätä rikki, niin nyt se varmaan on”, Vaehran sadatteli. Geevee asteli takaisin istuintyynylleen datamuistia käsissään pyöritellen. Siihen ei ollut ilmestynyt naarmuakaan, vaikka Vaehranin tunteenpurkaus oli singonnut sen melkoisella voimalla.
”Oletko varma, että haluamme sen auki?” Geevee kysyi ääneen, mutta hänen katseensa oli naulittu muistitikkuun eikä ollut täysin selvää, kenelle tonttu sanansa osoitti.
”No sitähän me tässä olemme yrittäneet”, Vaehran ihmetteli.
”Koska minusta tuntuu, että tiedän, kuinka…”
Suga ja Vaehran vilkaisivat toisiaan kummastuneena. Sitten Vaehran nousi seisomaan huomattuaan, kuinka valot Geeveen silmissä värähtelivät.
”Geevee… onko kaikki kunnossa?”
Mutta Geevee ei tiennyt, kuinka vastata kysymykseen. Datamuistin kylmä pinta oli herättänyt hänessä jotain. Tunteen, jonka hän oli luullut unohtaneensa. Ja olikin. Mutta nyt se tanssi hänen silmillään päivänkirkkaana. Miksi ihmeessä hän ei ollut sitä aikaisemmin tajunnut?
Datamuisti ei vaatinut oikeanlaista päätettä tai kykyä lukea vanhoja tiedostoformaatteja. Se vaati ainoastaan sanan. Sanan, jonka Geevee jostain selittämättömästä syystä tiesi. Ja mitä pidempään kylmä metalli poltteli hänen käsissään, sitä selvemmäksi sana muuttui.
Ei Demiurgi, vaan…
”Baterra”, Geevee sanoi.
Sugakin oli noussut seisomaan. Hiljaisuus vallitsi. Kumpikaan toista ei tiennyt, mitä Geevee tarkoitti.
Sitten kuului kilahdus ja lyhyt mekaaninen surahdus. Datamuisti oli haljennut Geeveen käsissä kahdeksi. Sen kansi lensi kaaressa irti ja kilahti omaan kylmään tapaansa arkistojen kiviselle lattialle. Kolmikko tuijotti datamuistia nyt yhtä pöllämystyneenä. Jokainen siristeli silmiään nähdäkseen, mitä salaisuuksia sen sisällä lymyili.
Kuului toinen kilahdus ja toinen mekaaninen surahdus. Sitten pölähti.
Jauhe, joka oli räjähtänyt datamuistin sisältä Geeveen kasvoille sai tontun välittömästi yskimään. Sitä oli pitkin hänen hengitysteitään. Sitä oli hänen silmissään. Hän oli melko varma, että hän ehti jopa nielaisemaan sitä.
Suga toimi ensimmäisenä. Salamannopea potku osui Geeveen ojennettuun käteen ja datamuisti sinkoutui metrien päähän tontusta kolkosti lattialle kilahdellen. Kaksi väkivahvaa kättä tarttui Geeveetä hartioista ja kiskaisi tämän välittömästi jauheen pöllystä pois. Mutta vaikka toa oli toiminut nopeasti, vahinko oli jo tapahtunut.
Geevee tajusi sen kuitenkin vasta silmät taas avattuaan. Kaikki oli pysähtynyt. Sugan Vaehranille käskyjä karjahtelevat kasvot olivat jähmettyneet ja suusta lentävä sylkivana jäätynyt ilmaan. Vaehranin järkyttynyt ilme ei värähtänytkään tämän kavoilla. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ainoa asia, mikä liikkui, oli Geevee itse.
Sitten joku koputti arkistojen oveen. Geeveen katse kääntyi hetkellisesti sitä kohti, kunnes tämä kuuli tömähdyksen taas edestään kiinnittäen hänen huomionsa takaisin.
Sugan irtonainen pää vieri hänen syliinsä. Se oli irronnut toan harteilla ilman merkkiäkään väkivallasta. Kuin toan ruumis olisi vain yhtäkkiä alkanut hylkimään sitä.
”PÄÄ POIKKI!”
”PÄÄ POIKKI!”
”PÄÄ POIKKI!”
Oveen koputettiin jälleen. Samalla hetkellä Vaehran katosi siniseen loimuun, joka paistoi kuin sininen aurinko olisi yhtäkkiä syttynyt arkistojen sisälle. Sininen valo, joka korvensi pois Vaehranin ruumiin. Sugan irtonainen pää oli löytänyt lempeän hymyn kasvoilleen.
”Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.”
Koputus. Se ei loppunut. Koputus ei koskaan loppunut. Geevee tiesi sen. Jokainen uusi koputus lähetti miljoona aaltoa ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin. Kellot raksuttivat. Koputus ei loppunut.
”JA JONAKIN AAMUNA ENNEN SARASTUSTA HUOMAAT…”
Koputus jokaisessa ajassa, mitä oli koskaan ollut.
”… ETTÄ MUSTA AURINKO NOUSEE!”
Sugan ruumis katosi lieskoihin. Naurava pää katosi vain hetkeä perästä. Ja oveen koputettiin vain. Se ei loppuisi ikinä. Se ei loppunut ikinä. Se oli teknisesti ottaen kaikkialla.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Ja kaikki paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Geevee paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Baterra.
Ei Demiurgi, vaan Baterra.
Geevee hengitti syvään. Vesi täytti hänen keuhkonsa. Se ei sattunut, ainoastaan yllätti hänet. Hänen alkaessa yskimään sitä pois, hän tajusi olevansa taas sillä rannalla, jossa kaikki oli miltei mennyt pieleen.
Hän makasi taas vatsallaan vetisissä suolaisissa kivissä. Varma siitä, että hänen matkansa oli päättynyt murheeseen. Hänen veljensä, se paljon häntä itseään suurikokoisempi, makasi hänen vieressään. Valtava lommo hänen kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa, mutta sitten pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Vesikin vasta puoliksi ulos hänen keuhkoistaan. Joten punainen hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Geevee menetti tajuntansa. Haaksirikko oli päättänyt kerätä veronsa.
”Jos minä en olisi kunnossa, niin en todellakaan väittäisi niin! Jos te vaivaatte Kupea tällaisella asialla joku, joka oikeasti tarvitsee apua, ei ehkä saa sitä”, Geevee yritti selittää. Hänen ympärilleen kerääntynyt joukkio vaihteli huolestuneita katseita, vaikka tontun sanat tuntuivatkin täysin vilpittömiltä.
Syvässä lukutuolissa – siinä samassa, missä Suga oli vielä vähän aikaa sitten istunut – nyt istuva Geevee yritti saada anelevaa katsekontaktia kenen tahansa läsnäolijan kanssa. Suga ja Paaco seisoivat tuolin molemmilla puolilla samalla, kun Vaehran pyyhki vesilammikkoa pois tuolin edustalta.
Tulen toan hätäratkaisu oli ollut hänen elementilleen ironinen. Puoli kannullista vettä Geeveen kurkkuun, ja valitettavasti osittain tämän keuhkoihin, oli saanut suuren osan jauheesta pois tämän hengitysteistä. Tukehtumisvaara oli myös saanut tämän välittömästi virkoamaan. Koko tilanne oli kestänyt lopulta vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sugan radiopuhelimeen tehtyyn ilmoitukseenkin oli reagoitu muutamassa minuutissa.
Tunnelma oli jo kohtuullisen rauhallinen siinä vaiheessa, kun Paaco oli rynnännyt sisään. Pyörätuolissa ärisevä skakdi, jota tämä oli työntänyt mukanaan, rullaili takaisin muiden luokse datamuistin puolikas käsissään. Sugan oli pitänyt hieraista silmiään, kun Bladis oli tylysti työntänyt sormensa sen sisälle jumiin jääneeseen jauheen jäänteisiin ja työntänyt sen jälkeen sormen suoraan suuhunsa.
”Kredipselleeniä”, skakdi ähkäisi. ”Ja… hometta”, hän lisäsi.
”Osaat päätellä sen mausta?” Vaehran ihmetteli.
”Meillä oli taannoin… tilanne päällä liittyen tuohon mömmöön”, Paaco selvensi. ”Kaikki moderaattorit opetteli sen jälkeen tunnistamaan sen.”
”Ei kait sitä nyt silti maistamalla…” Vaehran yritti jatkaa, mutta Bladiksen kärsivällisyys epäolennaisuuksiin oli sinä päivänä pyöreässä nollassa.
”Sanoitte, että tämä on istunut täällä kuukauden?”
Geevee nyökytteli päätään yrittäen parhaansa mukaan osoittaa toimintakykyään ystäviensä huolen laskemiseksi.
”Ja se oli peräisin?”
”Mustan Käden tukikohdasta Metru Nuilta”, Geevee sanoi.
Suga ja Bladis vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Skakdia kadutti jälleen, että olivat päästäneet Codyn jo poistumaan. Tosin tällä kertaa muistakin kuin harrastetoimintaan liittyvistä syistä.
”En usko hetkeäkään, että Matoro olisi lähettänyt sitä, jos olisi tiennyt, mitä sen sisällä on”, Suga kiirehti puolustamaan toa-toveriaan. ”Näiltäkin herroilta kesti näin pitkään selvittää, että se ylipäätään edes aukeaa.”
Se fakta kiinnosti erityisesti Paacoa. Jopa Bladis seurasi ihmeissään pojan oma-aloitteista kuulustelua.
”Ja se aukesi miten täsmälleen? Sanoitte, että Geevee oli sanonut jotain outoa ja sitten se oli vain naksahtanut auki?”
”Baterra”, Geevee täsmensi. ”Sanoin Baterra ja sitten alkoikin jo tapahtua.”
”Mitä se edes tarkoittaa? Suga ihmetteli.
”Se on vanhaa selakhiaa”, Bladis tiesi kertoa. ”Tarkoittaa ’hiljaista kuolemaa’ tai jotain sen suuntaista. Ette halua tietää, millaisilla eri tavoilla Same sitä aina välillä käyttää…”
”Minua kiinnostaa huomattavasti enemmän, mistä sinä sen oikein keksit”, Vaehran kivahti Geeveelle jopa hieman syyttävään sävyyn. ”Olen yrittänyt ratkoa tuota viikkotolkulla ja sitten yksi sana vain avaa sen? Miksi juuri Baterra?”
Ympäröivä hiljaisuus antoi olettaa, että muutkin läsnäolijat miettivät aivan samaa. Geeveen ajatukset laukkasivat. Hän tiesi, että oli väärin sanoa, että ’se oli tuntunut oikealta’. Varsinkin, kun hänellä oli sille myös ihan oikea syy. Siitäkin huolimatta, että hän oli tajunnut sen kunnolla vasta jälkeenpäin.
”Demiurgi… se kirjoitus tuossa lapussa. Se ei viittaa Muovaajaan, vaan tähteen, joka hänen mukaansa nimettiin. Tähti, joka väitetysti katosi yötaivaalta kokonaan joskus vähän ennen suuria sotia. Se vain… kuoli. Ennalta-arvaamattomasti, hiljaa, jälkiäkään jättämättä. Xialaiset tähtikartat viittaavat mustaan taivaaseen, joka sen tilalle jäi, Baterrana.”
”En… tiennyt, että olet lukenut tähtitiedettä”, Vaehran kakisti suustaan tietämättä, kuinka muuten vastata.
”Olen lukenut kaikkea, ystävä hyvä. Mutta erityisesti tähtitiedettä… joskin vähän nuorempana.”
Paaco ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Geeveen vastaukseen. Hän oli suurimman osan keskustelun ajasta tuijottanut Bladiksen kämmenellä lepäävää datamuistin puolikasta. Hän ojensi kätensä sitä kohti ja Bladis, vaikkakin hieman vastahakoisesti, antoi toan nostaa sen omiin käsiinsä.
Ensi töikseen Paaco nosti sen lähimmän avonaisen roskatynnyrin yläpuolelle ja varovaisesti pudisteli loput jauhetusta kredipselleenistä sen syövereihin. Sitten hän nosti sen suunsa eteen kuin olisi valmistautunut juontamaan standup-iltaa maailman omituisin mikrofoni kourassaan. Sitten kaikkien tyrmistykseksi hän sanoi vain yhden sanan.
”Baterra.”
Mitään ei tapahtunut. Paaco ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se haittasi. Hän asteli moderaattoritoverinsa luokse varmoin askelin ja työnsi datamuistin tätä kohti kuin olisi haastatellut urheilukisan voittajaa.
”Mitä helvettiä?” Bladis ärjähti.
”Sinun vuoro.”
”Miksi ihmeessä?”
”Anna nyt mennä vaan, yritän todistaa teoriaani.”
Bladis tuijotti Paacoa kummastuneena. Sitten hieman ärtyneenä. Lopulta hän vain pyöräytti silmiä päässään ja taipui.
”Baterra.”
Eikä mitään tapahtunut.
”Baterra”, Suga sanoi, kun Paaco vuorostaan loikki tämän luokse.
”Baterra”, Vaehran sanoi vuorollaan.
Sitten oli Geeveen vuoro. Paaco kuitenkin selvästi varoi työntämästä datamuistia liian lähelle tonttua.
”Baterra”, Geevee sanoi. Ja kaikkien yllätykseksi datamuistin sisälle syttyi sekunnin ajaksi pieni vihreä valo ja hiljainen ”naks” kuului siitä, missä muistin toisen puolikkaan vapauttanut klamppi iski nyt tyhjää.
”Se ei ole ainoastaan salasanasuojattu. Se on salasanasuojattu aukeamaan täsmällisesti silloin, kun sinä sanot sen. Tuo tuossa, tuo hetkellinen vihreä valo, on ääniaktivaattori. Käytän samanlaisia live-esityksissäni. Tiedättekö, kun yleisössä jotain viisi tyyppiä vaatii soittamaan Kova Kivi Karzahnin joka helkutin välissä. Piti ohjelmoida taustavalot syttymään vain, kun minä sanon sen.”
Geeveen silmien valo värähteli tämän yli huokuvasta hämmennyksestä. Suga ja Vaehran vaihtoivat huolestuneita katseita.
”Joten se oli kuin olikin kohdennettu hyökkäys”, Suga huokaisi, joskin epäröiden silti omia sanojaan. ”Mutta… se ei selitä sitä, miksi Matoro…”
”En olisi lopulta siitäkään ihan varma”, Paaco kiirehti keskeyttämään. Bladis kurtisteli näkyvästi kulmiaan. Hän oli Sugan kanssa aivan samaa mieltä. Tilanne täytti juuri sellaisen vaaratilanteen merkit, jollaisesta Peelo oli kokouksessa varoittanut.
Paaco oli työntänyt sillä välin sormensa datamuistin avonaisiin sisuksiin. Ääni, joka kuului seuraavaksi, oli… tahmea. Toa oli tarttunut johonkin sen sisuksissa ja liima, joka sitä piti paikallaan, litisi ja varisi irti siitä mustasta litteästä asiasta, jota toa yritti varovaisesti irrottaa.
Lopulta hän onnistui. Datamuistin tyhjäksi kolutut kuoret kilahtivat lattialle, kun Paaco nosti löytämänsä kaikkien nähtäville.
”Älä viitsi”, Vaehran parahti.
Datamuistin sisällä oli… pienempi datamuisti. Sellainen korttimallinen, joka varmasti sopisi heidän modernimpiinkin näyttöpäätteisiin.
”Näyttää siltä, että mitä peruja tämä lieneekin, sen lähettäjä halusi varmistaa, että vain sinä pääset käsiksi tiedostoihin.”
”Ja kredipselleenihöyryihin”, Bladis muistutti. ”Tätä pitää tutkia hyökkäyksenä, ei käytännön pilana. Kemialliset aseet eivät ole hyväksyttävä tapa verhota informaatiota.”
”No tutkitaan sitten!” Geevee kivahti moderaattorien sananvaihtojen väliin. ”Sitä vartenhan me täällä ollaan, että tutkitaan!”
Paaco kohautti olkapäitään Bladiksen kysyvälle katseelle. Geeveen sanat olivat saaneet tuekseen Vaehranin käden, joka oli laskeutunut tontun olkapäälle. Bladiksen katse kääntyi lopulta hakemaan luottamusta Sugalta, jonka ryhti oli hiljalleen rentoutunut keskustelun aikana.
”Minulla on ollut ihan helvetin kamala päivä”, skakdi sitten aloitti. ”Sen lisäksi, että minua kohti on ammuttu tänään useaan otteeseen, jouduin todistamaan, kun apina repi irti omat perskarvansa, kääri niistä sätkän ja poltti sen silmieni edessä.”
”Hei se olikin tärkeää jutun juonelle!” Geevee ilahtui. Suga ei ollut varma, kuinka puolustautua.
”Minua suoraan sanottuna väsyttää niin infernaalisen paljon, että jos te myyrät tahdotte jatkaa tätä riskit tiedostaen niin antaa mennä. Mutta sillä ehdolla, että Suga on täällä jatkossakin pitämässä teitä silmällä.”
Geevee ja Vaehran olivat molemmat aidosti yllättyneitä, kuinka helposti Bladis lopulta taipui. Suga nyökytteli vakuuttavasti. Paaco ojensi muistikortin Geeveen ojennettuihin käsiin.
”Tuo annos oli pieni ja homeitiöiden määrästä päätellen ihan helvetin vanhaa, mutta jos olossa tulee muutoksia niin-”
”Otamme yhteyttä Kupeen, luonnollisesti”, Geevee vahvisti. Ei hän ollut edes taivuttanut totuutta vakuuttaessaan voivansa hyvin. Noin kymmenen sekuntia kestänyt tajuttomuus oli jättänyt häneen näennäisesti pienemmät jäljet kuin vesi, jonka Vaehran oli kaatanut hänen kurkkuunsa. Fyysisesti hänen olonsa oli aivan normaali. Henkistä tilaa hän ei kokenut edes tarpeelliseksi kommentoida.
”Ja joku teistä tulee huomenna päivällä kertomaan, mitä löysitte”, Bladis vielä toitotti.
Vaehran nyökytteli päätään. Skakdi ei ollut tilanteeseen laisinkaan tyytyväinen, mutta hänen harteillaan painava väsymys oli niin perusteellinen, että hänen oli pakko taipua sen edessä. Hän murahti ja lähti vaivalloisen näköisesti rullaamaan ulos aulasta. Paaco jäi kuitenkin hetkeksi jälkeen. Hän oli kontannut talteen datamuistin tyhjien kuorien molemmat puoliskot ja näytti niitä nyt maakareille.
”Haittaako teitä, jos tutkailen vähän tätä?”
”Antaa mennä vain”, Geevee myönsi. Ainoa asia, mitä hän juuri sillä hetkellä kaipasi, oli puristettuna jo hänen nyrkkinsä sisään.
”Tattista”, Paaco hihkaisi ja ryntäsi moderaattoritoverinsa perään. Tämän askeleita seuraamaan jäänyt kolmikko katseli hymähdellen, kuinka Paaco Bladiksen kiinni saatuaan tarttui tämän pyörätuolin kahvoista ja alkoi työntämään tätä kohti takaisin muureja johtavaan ylämäkeen.
Maakarit olivat paikallaan korkeintaan sekunnin sen jälkeen, kun moderaattorien selät olivat kadonneet näkyvistä. Suga oli varma, että Vaehran juoksi ainakin kahden askeleen verran paikallaan, ennen kuin tämän jalat ottivat kunnolla kontaktia kivilattiasta kiidättäen tätä kohti aulatilan kauimmaista nurkkaa. Geevee oli aivan tämän kintereillä. Muistikortti vaihtoi omistajaa lennosta. Vaehran ei edes harkinnut sen survomista illan retroprojektiinsa, joka oli kaaoksen keskellä hänen tietämättään myös sammuttanut taas itsensä prosessorin ylikuumennettua yli turvallisten rajojen.
Sermillä eristetty asiakastietokone ahmaisi kortin sisäänsä. Maakarit olivat niin tohkeissaan, että kumpikaan heistä ei tohtinut edes istahtaa, vaikka heidän edessään oli kaksi oikein käyttökelpoista toimistotuolia pöydän alle siististi aseteltuna. Siinä vaiheessa, kun Suga oli laahustanut kaksikon taakse, oli tietokone jo tunnistanut kortin ja ruudulle ilmestynyt latausruutu kertoi heille, että kansiota ja sen sisällä olevia tiedostoja ladattiin käyttöä varten.
Odottava hiljaisuus oli niin rikkumaton, että olisi voinut kuvitella, että kukaan tilassa ei edes hengittänyt. Latauspalkki liikkui kohtalaiseen tahtiin, mutta Vaehranin ja Geeveen molempien mielestä hetki oli pisin, mitä he olivat eläessään kokeneet. Kun kansio viimein aukesi, siristeli Sugakin silmiään. Muistikortti oli väärällään täynnä…
”… kirjoja!” Vaehran hihkaisi. ”Satoja ja taas satoja digitoituja kirjoja!”
Oli nyt jo hieman selkeämpää, miksi datamuistin sisältö oli osoitettu juuri Geeveelle. Sugalla oli kuitenkin vaikeuksia saada mielestään kaikkia niitä kummallisia asioita, mitkä tilannetta ympäröivät. Hän kuitenkin päätti antaa kirjastokaksikolle näiden voitonriemuisen hetkensä.
”Edistystä, Vaehran. Sinä kaipasit edistystä!” Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Tulen toan happamuus ja huoli ystävänsä hyvinvoinnista olivat molemmat kaikonneet kuin tuhka tuuleen. Hän tarttui hiireen ja alkoi selailemaan.
”Tunnistan näistä aika paljon. Osa on varmasti jo meillä hyllyssä. Osa taas… näyttää tutkimuspapereilta. Metru Nuin yliopiston leimoilla. Jos pitäisi arvailla, tämä on jonkun sieltä kotoisin olevan digitaalinen kirjakokoelma tai laajempi tutkimusaineisto.
”Onko sinulla mitään tapaa selvittää, kenen?” Geevee kysyi. Vaehran raapi hetken leukaansa, avasi sitten yhden tutkimuspapereista, nimeltään ”Aivokemian edistysaskeleet” ja alkoi selaamaan. Hän löysi etsimänsä nopeasti. Kirjassa oli valtava määrä muistiinpanoja. Vaehran tunnisti välittömästi sovelluksen, jolla ne oli tehty.
”Nämä on merkitty Ga-Metrun käyttämällä virtuaalisella muistiinpanovälineellä. Sellaisella litteällä kynälaitteella, mitä siellä edelleen käytetään. Ja katso, merkitsijästä on jäänyt jälkeen tällainen koodi.”
Geevee työnsi kasvojaan hieman lähemmäksi ruutua. Totta tosiaan, muistiinpanojen alaosassa oli pitkä numerosarja, joka toistui jokaisen kommentin lopussa. Yhteen muistiinpanoon oli merkattu ainoastaan kysymysmerkki. Toiseen oli lisätty itse lähdeviite. Kirjojen alkuperäinen omistaja oli selvästi joko opiskelija tai tutkija.
”Miten se numero auttaa meitä?” Geevee ihmetteli.
”Meillä on kopio Ga-Metrun opiskelijarekisteristä”, Vaehran vastasi.
”… mutta miksi ihmeessä?”
”Minä… öh, teetätin kopion siitä silloin… muistatko kun Tawa lähetti meidät etsimään sitä väitöskirjaa aderidonialaisista viherhuuhkajista?”
Geevee muisti ja nyökkäsi sen merkiksi.
”Minä… käytin tutkimuslupaamme vähän nuuskimiseen ja teetätin nopean kopion sillä niiden kätevällä laserlukijalla.”
”No kun… etsin sieltä Laeraa… jos siinä yhteydessä olisi ollut vaikka… yhteystiedot.”
Geevee läimäisi käden suurikokoiseen otsaansa. Hän ei voinut uskoa, että Vaehran oli tehnyt tason 7 informaatiorikoksen vanhan heilan kaipuun vuoksi.
Suga oli sillä aikaa päättänyt olla hyödyksi ja oli kirjoittanut muistiinpanojen numerosarjan Vaehranin pöydältä löytyneeseen siniseen muistilappuun. Hänen kysyvä katseensa oli kaikki, mitä Vaehran tarvitsi.
Suga virnisti, otti avaimen vastaan ja lampsi Vaehranin osoittamaan suuntaan. Geevee pudisteli edelleen päätään, mutta tiedonjano syrjäytti kaikki muut tunteet nopeasti. Hän tarttui hiireen Vaehranin nostettua kätensä sen päältä ja alkoi hieman kömpelösti selaamaan.
”Näitä on aika paljon. En usko, että meidän on tarkoitus selata niitä kaikkia. Voiko tässä hakea näitä nimeltä?”
”Voi”, Vaehran osoitti ruudun oikeassa yläkulmassa sijaitsevaa hakupalkkia. ”Jos nämä on siis nimetty mitenkään loogisesti, mitä ne kyllä näyttävät olevan. Mitä oikein tahdot hakea?”
”No kyllä sinä tiedät.”
Ja niin tiesikin. Geevee luovutti hiiren Vaehranille ja tämä näpytteli sanat vuorotellen hakuun. Heidän pettymyksekseen ”Demiurgi” ja ”Baterra” eivät kumpikaan tuottaneet ainuttakaan hakutulosta.
”No tuo on vähän masentavaa…” Geevee tuhahti. ”Onko meillä tapaa hakea näiden sisällöstä? Nämähän ovat kaikki ihan digitaalista tekstiä eikä vain kuvia? Eikö meidän silloin pitäisi voida?”
”Se vaatisi, että ajan nämä ensin meidän kirjastomme järjestelmään, mutta jos rehellisiä ollaan, meidän pitää tehdä se joka tapauksessa, jos tahdomme lukea näitä jossain muuallakin kuin tässä asiakaskoneen äärellä”, Vaehran pohdiskeli.
”Kauanko siihen menee?”
”No näitä on aika paljon, että varmaan ainakin tunti.”
Geevee huokaisi. Tunti kuulosti sillä hetkellä sekä yllättävän lyhyeltä ajalta että tuskastuttavan pitkältä ikuisuudelta odottaa lisää vastauksia.
”Tee se. Minä käyn keittämässä meille lisää teetä.”
”Tuota… kahvia myös, kiitos.”
”Kahvia myös”, Geevee virnisti. Vaehran jäi katsomaan, kuinka hänen ystävänsä vaappui ensin lattialle kaatunutta kuppiaan kohti ja sen nostettuaan kohti arkistojen alakerran yhteisiä keittiötiloja. Vaehran avasi sillä aikaa pääkäyttäjän tunnuksillaan arkistointisovelluksen ja aloitti muistikortin sisällön siirtämisen. Nyt, kun hänellä oli viimein hetki rauhoittua, illan tapahtumien kulku alkoi taas kalvamaan häntä.
Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Matoro oli tapahtuneeseen syyllinen. Se, mistä hän oli datamuistin saanut, sen sijaan epäilytti häntä. Siitä, kun Make ja Same olivat palauttaneet Jumalan Nyrkin heidän kokoelmiinsa, oli jo aikaa, mutta Killjoyta ei ollut saatu vieläkään tilivelvolliseksi sen viemisestä saatika sitten myöhästymismaksuista. Nyt paikka, mistä Matoro oli datamuistin saanut, osasi sopivasti kohdentaa lähetyksen paikkaan, jossa Geevee olisi sen vastaanottamassa.
Oli suoranainen ihme, että asia ei ollut paljastunut aikaisemmin. Vaehran huokaisi itsekseen kiitollisena siitä, että Suga oli ollut paikalla ja toiminut nopeasti. Jos Geevee olisi ollut jossain yksin ja koskenut datamuistiin ensimmäistä kertaa…
Hän ei edes halunnut ajatella sitä. Hän tuli myös siihen tulokseen, että hänen ei ehkä pitäisi murehtia niin paljoa. Vielä aikaisemmin päivällä hän oli kihissyt kiukusta siitä, että mikään heidän tutkimuksista ei edennyt. Nyt hän selasi tuhannen tuntemattoman kirjan listaa, jota hänellä ei hetkeä aikaisemmin ollut. Hän yritti olla siitä kiitollinen.
Uusi latauspalkki lähti liikkeelle ja Vaehran jäi tuijottamaan sitä kuin transsissa. Geevee palasi lopulta teen ja kahvin kanssa. Suga ei vastannut heidän huutoihinsa tauon pitämisestä. Maakarit arvelivat, että toa keskittyi niin kovaa, että ei ottanut huuteluja kuuleviin korviinsa.
He olivat oikeassa. Suga ilmestyi paikalle lopulta yli puolta tuntia myöhemmin, kun Geevee ja Vaehran olivat tuhonneet kahteen pekkaan pienen pussillisen Å-kirjaimen muotoisia keksejä, jotka Geevee oli tuonut aamuiselta torivierailultaan. Suga räväytti Vaehranin selvästi käsin kokoon askarteleman rekisterin sivupöydälle ja istahti sitten maakarien viereen itselleen pikkuisen liian pienelle toimistotuolille. Vaehran näki heti, että jokin oli pielessä. Sugalla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Noh?” Geevee ihmetteli.
”Löysin sen…” Suga ilmoitti. Vaehran ja Geevee vaihtoivat ilahtuneita katseita.
”Mutta se on… noh… tuttu nimi.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tällä kertaa yllättyneinä.
”Noh, kerro jo.”
”Muistiinpanot jättänyt koodi kuului…” Suga nielaisi, ”Tohtori Nizille.”
Vaehranin ilme ei muuttunut. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuka ”tohtori Niz” oli. Eikä tiennyt tietoisesti Geeveekään. Siksi tonttu ihmettelikin, miksi hänen sydänkuulansa reagoi tietoon niin oudosti.
”Öh. Tuota. Minä en sitten kertonut tätä teille, koska vähän kuin lupasin viedä sen tiedon hautaani”, Suga aloitti. Vaehran ja Geevee nyökkäilivät tälle kannustavasti.
”Mutta… hän oli… Killjoyn vaimo. Kunnes hänet… surmattiin Metru Nuilla.”
Vaehran oli tiedosta toki yllättynyt, mutta ei ollut aivan varma, muuttiko se mitään. Geevee sen sijaan lakkasi hengittämästä pidemmäksi aikaa kuin oli terveellistä. Hän ei ymmärtänyt sitä. Miksi tohtorin kohtalo, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa eläessään, tuntui hänestä niin pahalta?
”Öh… jos saan kysyä, niin mitä se mielestäsi tarkoittaa?” Vaehran kysyi.
Suga joutui miettimään hetken. Nizin nimeen törmääminen oli yllättänyt hänet niin perusteellisesti, ettei hän ollut oikeastaan pysähtynyt vielä miettimään, mitä se tarkoitti.
”No siis… pieni piiri pyörii. Killjoy vei täältä Selecius-tutkimuksiin tärkeän kirjan ja nyt hänen edesmennyt vaimonsa lähettelee teille kirjoja haudan takaa. Kai tämä on teistäkin outoa?”
”On toki”, Geevee nielaisi kuuluvasti. ”Mutta myös mahdollisesti sattumaa. Tiedämmekö me, mitä tiedekuntaa hän oikein edusti?”
”Neurotieteitä”, Vaehran vastasi, ennen kuin Suga ehti edes kaivella sitä faktaa muistinsa perukoilta. ”Löysin hänen gradunsa. Muita julkaisuja hänellä ei näemmä edes ole. Sota varmaan sotki lupaavan akateemikon uran.”
Geevee ja Suga tuijottivat kirjaa, jonka Vaehran oli Nizin nimellä hakemistosta löytänyt. Se ei päällepäin näyttänyt hirveän merkittävältä, vaan juuri sellaiselta pääosin viimeisenä yönä ennen palautusta valmiiksi saatetulta analyysiltä kuin nuorelta yliopisto-opiskelijalta saattoi odottaa.
Samalla hetkellä Vaehranin näytön vasempaan alakulmaan siirtämä latauspalkki katosi merkiksi siitä, että siirto oli valmis. Se tarkoitti sitä, että heidän ei tarvinnut enää ainoastaan arvailla. Modernin tiedonhakujärjestelmän voima oli nyt heidän käsissään valmiina avaamaan digitaalisen kirjaston salat.
Vaehran oli erotellut kirjat omaksi kategoriakseen, johon ainoastaan hänen tunnuksillaan pääsi käsiksi. Hän nimesi sen nopeasti nimellä ”niz” ja avasi sitten arkistojen oman hakutoiminnon. Sanan ”Baterra” hän näpytteli sinne ensiksi. Kaikkien kolmen pettymykseksi se sana ei sisältynyt ainoaankaan muistissa olevaan teokseen. Vaehran ei kuitenkaan jäänyt märehtimään, vaan hänen sormensa näppäilivät nopeasti sen toisen sanan. Sen, joka oli muistilapun pintaan käsin kirjoitettuna tuijottanut häntä jo kuukauden.
”Demiurgi” – Yksi täsmäävä hakutulos.
Kaikki kolme hengittivät syvään. Vaehran klikkasi löytyneen ilmoituksen pois näytöltä ja avasi hakutuloksen osoittaman kirjan sen kummempia miettimättä.
He tuijottivat sen mustavalkoisena skannattua kantta pitkään. Suga oli ollut oikeassa. ”Pieni piiri pyörii”.
Tri Delekin Tähtikartasto ei ollut kirja, jonka olemassaolosta kumpikaan arkistomaakareista oli edes tiennyt, mutta siinä se nyt oli. Kaikki 733 sivua kuvineen teksteineen päivineen. Suga ei tiennyt, mitä sanoa. Geevee tiesi, mutta ei saanut suutaan muodostamaan sanoja. Vaehranin käsi taas oli alkanut vapisemaan. Hänen oli pakko nostaa kätensä hetkeksi hiireltä.
”Mitä… mitä se meidän kokoamamme teoslista oikein sanoikaan Delekistä?” Geevee sai lopulta kysyttyä.
”Lähinnä aatteellisia ja filosofisia tekstejä ja se yksi, joka on kadonnut täältä meidän hyllystämme”, Vaehran nielaisi.
”Ja muistutatko vielä, mikä sen nimi oli?”
”Aivot.”
”Ja tohtori Niz oli?”
”Neurotieteilijä.”
”Tiedättekö pojat, kun asioissa on samaan aikaan hiton paljon järkeä ja ei lainkaan järkeä samaan aikaan?” Suga huokaisi syvään.
Hän oli ollut paikalla silloin, kun arkistokaksikko oli edellisen kerran kaivellut tri Delekiä kokoelmistaan. Tässäkin tapauksessa aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin hajanaisia viittauksia Seleciuksessa palvelleen tohtorin ajatuksiin ja aatteisiin. Jollakin ilveellä he tiesivät hänestä vielä vähemmän kuin Kezenistä, eikä sekään ollut arkku, joka oli yllättänyt ketään aarteillaan.
Ja nyt heillä oli edessään yksi hänen kirjoistaan. Ja vieläpä sellainen, mitä ei teoslistan mukaan edes pitänyt olla olemassa. Vaehran alkoi selaamaan. Sivu sivulta pohjustavaa tekstiä ja uskomattoman tarkkoja tähtikarttoja aukesi heidän eteensä.
”Tämän… tämän on täytynyt olla aikansa kattavin kartasto”, Geevee haukkoi henkeään. ”Katsokaa noita päivämääriä. Ja tuota koillissakaran kärjen kaarteesta kuvattua Initoin liikerataa. Ei tällaisia karttoja pitänyt olla kuin vasta toissa vuosituhannen taitteessa! Eihän tuonne ollut kukaan edes matkustanut, ennen kuin Ikiaikaisen suursaarto-”
”Geevee, hengitä”, Vaehran keskeytti. Se ei kuitenkaan ollut naljailua, vaan aitoa huolenpitoa, sillä väri Geeveen silmissä oli jo hieman himmennyt hapenpuutteen vuoksi. Tonttu teki työtä käskettyä ja sillä aikaa Suga sai mahdollisuuden esittää pyyntönsä, jota hän oli jo hetken pitänyt sisällään.
”Demiurgi. Missä se oikein mainitaan?”
Sivu, jota he etsivät, oli 207. Niin arkistojärjestelmä heille kertoi. Vaehran ei jännityksessään edes tajunnut käyttää hakutoimintoa suoraan oikealle sivulle hypätäkseen, vaan selasi sinne manuaalisesti käsi edelleen täristen.
Sivulta alkava johdanto oli pitkä. Ensimmäisen sivun puoliväliin päästyään Vaehran päätti vielä palata takaisin ja lukea sen ääneen, jotta hänen olkansa ylitse kurkisteleva Suga saisi palata hieman ergonomisempaan asentoon kuuntelemaan.
”Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä Demiurgi”, Vaehran lopetti urakkansa henkeään haukkoen.
Hän oli lukenut sivut malttamattoman nopeasti, mutta maltamattomana kuunnelleet Geevee ja Suga olivat pysyneet mukana vaivatta.
Heidän oli pakko sulatella hetki kuulemaansa. Samalla, kun he tekivät niin, Vaehran selasi sivuja eteenpäin. Ne olivat Demiurgin liikeradat jokaisen eri kupolin taivaalla mitattuna häkellyttävällä tarkkuudella. Sivujen alalaidoissa kulki valtava määrä huomioita, joista suurin osa keskittyi vertaamaan kirkkaan keltaiseksi kuvaillun tähden suhdetta Initoihin.
”Joten edes Delek ei ollut varma, onko Muovaajan legendalla todellisuuspohjaa, vaikka sitä kyllä tuntui kovasti toivovan”, Geevee rikkoi lopulta hiljaisuuden. ”Ja näistä teksteistä on kuitenkin ihan älyttömästi aikaa.”
”Sen perusteella, mitä hänestä tiesimme, en olisi myöskään uskonut tähtitieteilijäksi”, Suga tuumasi. ”Vaikka tähtitiede ja filosofia kulkevatkin kyllä usein aika käsi kädessä.”
”Minä… minä en ole varma auttaako tämä meitä lainkaan”, Vaehran lopetti viimein selaamisen ja nosti kätensä hiireltä laittaakseen ne puuskaan. ”Niz oli selvästi kiinnostunut Demiurgista, mutta en ole yhtään varma, että miksi. Olisin kuvitellut sen liittyvän jotenkin Muovaajan legendaan, mutta tämä tarkkailee tätä kyllä pääasiassa vain tähtitieteellisestä näkökulmasta.”
”Tässä on yksi tosi mielenkiintoinen seikka”, Geevee riensi puolustelemaan löytöä. Hän tarttui hiireen, selasi yhden Demiurgia esittävän kartan alareunaan ja osoitti sinne merkittyjä lukuja.
”Katsokaa sen magnitudia.”
”Magnitudia?” Suga kysyi.
”Sillä merkataan tähden kirkkautta. Miten kovaa se paistaa. ”Nuo luvut ovat aivan pöyristyttävän suuria. Tämän mukaan Demiurgi on ollut yötaivaan selkeästi kirkkain tähti heti Initoin jälkeen. Sen radasta tiedetään myös, että se ei ollut toa-tähti, vaan ihan ehta aito taivaankappale. Nuo luvut ovat kuitenkin paljon, paljon suurempia kuin ne, mitä olen Demiurgista itse lukenut. Paljon, paljon, paljon suurempia.”
”Onko sillä merkitystä? Kai tähtien magnitudi voi vaihdella?” Vaehran ihmetteli.
”Säästä ja tarkkailtavasta kupolista tai kulmasta riippuen, kyllä. Mutta eivät tuollaisessa mittakaavassa. Demiurgille on tapahtunut jotain aikojen saatossa. Jo siis ennen muutostaan Baterraksi.”
”Emmekä me ole ihan varmoja vielä Seleciuksen käyttämästä ajanlaskustakaan”, Suga muistutti. ”Se voi tarkoittaa, että aikana ennen Delekiä tähti olisi ollut vieläkin kirkkaampi.”
Geevee nyökytteli päätään. Vaehran ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että löydöllä oli heille suurta merkitystä. Hän pysyi kuitenkin vielä toiveikkaana. Heillä oli yhä satoja kirjoja läpi kahlattavana. Tiedä vaikka Delekin Tähtikartastostakin löytyisi vielä jotain konkreettisempaa.
”Näyttäisitkö sen?” Suga sitten pyysi osoittaen sanat selkeästi Geeveelle.
”Kaipaisin raikasta ilmaa ja mielelläni samalla näkisin tämän… Baterran.”
Geeveetä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä viittoili toat välittömästi seuraamaan itseään ulos. Vaehran oli aluksi vastahakoinen, mutta tuli siihen tulokseen, että hänkin todellisuudessa hyötyisi pienestä happihyppelystä. Suga nappasi turkiksensa mukaan naulakosta. Ei siksi, että hän olisi sitä lämpönsä puolesta oikeasti tarvinnut, vaan siksi, että hän kovasti piti siitä vaatekappaleesta.
Kuin kohtalon sanelemana ilma oli selkeytynyt sinä aikana, kun kolmikko oli viettänyt neljän seinän sisällä. Vaehran venytteli makeasti syysilman tervehtiessä häntä. Suga taas seurasi tarkasti Geeveetä, joka pyöri ympyrää arkistojen pihalla oikeaa suuntaa etsien.
”Okei, eli me katsomme suurin piirtein kohti etelää, joten meidän pitää kääntyä suuntaan yksi nolla neljä, eli melkein luotisuoraan pohjoiseen. Sitten kaksi viisi kaksi, joka on siitä hieman luoteeseen ja sitten kappale kuusi, jota… ei tietenkään ole, mutta siinä se on!”
Suga ja Vaehran seurasivat suuntaa, johon Geevee osoitti. Heiltä molemmilta kesti tovi tajuta, että heillä ei tietenkään ollut oikeasti mitään hajua, mihin kohtaan taivasta Geevee täsmälleen osoitti.
”Siellä se on. Iso kasa ei niin yhtään hiivatin mitään!”
”Sinä sanoit aiemmin, että xialaiset todistivat Demiurgin kuolemaa?” Suga kysyi.
”Niin tekivät. Siksi Delekin havainnot tähden magnitudista ovat minusta niin kiehtovia. Tähti, jonka katoamista vortixxit todistivat, oli mitätön. Se oli jo kuollessaankin himmeä, hädin tuskin näkyvä värähdys muiden paljon voimakkaampien tähtien seassa. Tähti, jonka Delek kuvailee, on ihan eri maata. Demiurgilla oli joskus aivan huikea valta, mitä tulee yötaivaan loisteeseen.”
Ajatuksen karmivuus alkoi viimein laskeutua myös toa-sotureiden harteille. Kumpikin heistä oli jo katseellaan löytäneet omat toa-tähtensä. Kirkkaan kelmeä Sugan tähti pohjoisessa ja Vaehranin oranssin leiskuva miltei suoraan heidän yläpuolellaan. Kumpikin heistä tiesi, että koittaisi päivä, jolloin niiden tulisi aika sammua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä kuuli toisenlaisten tähtien kuolemasta. Ken tiesi, Demiurgi oli hyvin saattanut olla kokonainen maailma, hieman kuin heidän omansakin. Ja nyt, siellä jossain, Geeveen edelleen kohotetun sormen kohdalla, se oli vain kadonnut.
”Tämä ei kyllä silti auta minua ymmärtämään, miksi Niz oli kiinnostunut Demiurgista. Tai miksi hän välitti nämä sinulle näin epäkäytännöllisellä tavalla muutenkaan. Ja miksi… miksi kredipselleeni?”
Vaehranin ääneen ajattelu ei selventänyt kolmikosta kenenkään ajatuksia. He seisoivat syysilmassa vielä muutaman minuutin tähtitaivasta tuijottaen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että he pyytäisivät Kepeä mukaansa tähtitorniin ja tarkastelisivat objektia 104;252.6. myöhemmin asiaankuuluvalla laitteistolla.
Vaehranin sormet syyhysivät palata Tohtori Nizin kirjakokoelman pariin, joten kolmikko astui lopulta takaisin sisälle. Vain puoli tuntia myöhemmin Suga kuorsasi jo lukutuolinsa perukoilla ja jopa Geeveen oli aika myöntää tappionsa. Hän löysensi kaulassaan olevaa rusettia, kantoi kolmikon astiat tiskialtaaseen ja valmistautui lopettamaan sen illan osalta.
”Aiotko istua siinä koko illan?” hän kysyi Vaehranilta, jonka asento muuttui hetki hetkeltä kumarammaksi tämän työntyessä lähemmäs ja lähemmäs tietokoneen näyttöä.
”En saa unta, ennen kuin olen nähnyt jokaisen teoksen nimen vähintään kerran”, toa selitti. Geevee ymmärsi hyvin paloa, joka toan silmissä loisti. Kaikesta huolimatta datamuistin sisältö oli askel eteenpäin. Ja juuri sitähän Vaehran oli toivonut.
”Minussa ei oikein ole enää puhtia. Käykö sinulle, jos lähden jo kotiin?”
Vaehran luki sillä hetkellä ruudullaan olevan listan loppuun ja rekisteröi vasta sitten, mitä Geevee oli hänelle sanonut. Hän kääntyi tuolissaan ystäväänsä kohti ja huomasi, kuinka lopen uupuneelta tonttu tosiaan jo näytti.
”Totta kai, totta kai. Tuota… oletko varmasti kunnossa? Tiedän, että se laaki ei ollut mitenkään valtava, mutta-”
”Olen kunnossa, Vaehran”, Geevee vakuutteli. ”Mutta tässä päivässä on tosiaan ollut jo pikkuisen liikaa jännitystä makuuni.”
Vaehran nyökkäsi. Hän oli tuntenut Geeveen pitkään. Vaehranin saapuessa ensimmäistä kertaa Bio-Klaanin silloin alkeelliseen linnakkeeseen, oli Geevee jo silloin ollut Tawan toimiston pienen arkistohuoneen päällikkö. Kirjastorakennus oli ollut silloin haave vain. He olivat tutustuneet kuuman kupillisen ääressä linnakkeen keskustan ainoassa sellaisia tarjoavassa rakennuksessa. Jo silloin Geevee oli juonut itselleen tyypillistä vihreää teetä ja jo silloin Vaehran oli kaivannut elimistöönsä talon kitkerintä mustaa kahvia.
He olivat tunteneet niin pitkään, että ei ollut ihme, että Geeveellä oli välillä vaikeuksia muistaa menneisyyttään. Vaehran oli lakannut kyselemästä niiden muistojen perään jo varhain. Bio-Klaanin linnakkeessa oli myös turha lähteä kyseenalaistamaan sitä, mikä joku oli. Kummallista väkeä oli maailman joka kolkasta ja jos jokaisen tallustajan lajia olisi lähtenyt kyselemään, olisi jäänyt ikuisesti jumiin epäolennaisuuksiin.
Vaehran tiesi silti tuntevansa ystävänsä paremmin kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta, että ei oikeastaan tiennyt, mistä tai mikä Geevee oikeastaan oli. Niin hyvin Vaehran hänet tunsi, että hän tiesi pelkästään katsomalla, että juuri sillä hetkellä jokin oli hirvittävän pahasti pielessä.
Ja silti hän päästi Geeveen menemään. He heiluttivat vielä käsiä toisilleen, sanoivat näkemiin ja tonttu astui sen jälkeen kylmään syysilmaan ja kohti linnaketta. Vaehran jäi katsomaan ystävänsä loittonevaa selkää ja heti sen kadottua samaan mäkeen, mihin moderaattoritkin aikaisemmin illasta, hän ravisteli nukahtaneen Sugan hereille.
”Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen?”
Geevee oli istunut sänkynsä reunalla jo ainakin tunnin. Hänen silmänsä eivät olleet jättäneet pöydällään lepäävää pienoismallilaivaa rauhaan hetkeksikään sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin. Hän ihmetteli, miksi hän oli ostanut sen. Hän vihasi merenkäyntiä. Hän vihasi laivoja ja veneitä. Mikä kumma häntä oli viirannut, kun hän oli tyrkännyt kolikot kirpputorin pyörittäjän kouriin ja kantanut pienoismallin kotiin?
Oli, kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän vihasi vettä. Vihasi merta ja siellä matkustamista.
Ei… ei vihannut. Pelkäsi.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja sammutti viimein valot. Ei ollut vielä edes oikeasti yö, mutta hän oli jo lopen uupunut omien ajatustensa kanssa kamppailuun. Hän ei saanut tohtori Nizin nimeä millään mielestään. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että se nimi tuntui hänelle niin tutulta. Ja siitä huolimatta se oli Suga, joka osasi hänestä kertoa, eikä hän itse.
Hän rojahti pitkälleen sänkyyn ja sulki silmänsä. Hän luotti siihen, että muutamakin tunti unta selvittäisi hänen päänsä. Tunteilla oli paha tapa nousta pintaan aina pikkutunneilla. Herättyään hän osaisi käsitellä asioita loogisemmin.
Mutta uni ei tullut. Geevee nousi vähän ajan päästä raottamaan puutarhaansa johtavaa ovea päästääkseen sisään hieman viileää ilmaa. Hän kohotti tyynynsä sängyn päätyä vasten ja kohotti itsensä parempaan asentoon sulkien taas silmänsä. Eikä hän silti nukkunut.
Jokainen vietetty hetki omissa ajatuksissaan tuntui vain vievän hänet kauemmaksi todellisuudesta. Hän alkoi harkitsemaan, oliko kredipselleeniannos sittenkin vaikuttanut häneen jotenkin. Vaikka Bladiskin oli myöntänyt, että annos oli pieni ja mahdollisesti jopa vanhentunut.
Joten miksi, joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki taas aallot? Ja kivikon. Puunsäpäleet. Tunsi kivun ja hädän.
Miksi hän muisti punaiset huolestuneet kasvot, jotka hänet olivat sieltä löytäneet?
Joka kerta, kun hän yritti tietoisesti siirtää ajatuksensa jonnekin muualle, se muisto palasi hänen mieleensä selkeämpänä ja selkeämpänä. Hän erotti siitä jo meriveden suolaisen maun. Maistoi märän, leväisen kiven. Veren, joka valui hänen suuhunsa.
Hän yritti kamppailla sitä vastaan. Hän ei tahtonut sitä muistoa. Hän oli ollut onnellinen, kun se oli viety häneltä.
… viety.
”Hetkinen”, Geevee ajatteli mielessään.
Miten niin viety?
Hän ei halunnut antautua muistolle. Se tuntui väärältä. Hänen olemassaolonsa jokainen palanen tahtoi vältellä sitä. Tai kaikki paitsi yksi. Se loputon uteliaisuus, joka oli tehnyt hänestä kirjastonhoitajan alun pitäenkin, janosi ainoastaan tietää lisää.
Kun hän lopulta antautui ja nukahti, oli hänen leponsa levotonta. Hän pyöri. Hän haukkoi henkeään. Ulkopuolinen katsoja ei olisi uskonut tontun olevan unten mailla sen perusteella, kuinka paljon hän sängyssään liikkui.
Eikä hän kauaa nukkunutkaan. Tunnin. Ehkä puolitoista. Geevee ei tiennyt. Hän ei ollut katsonut kelloa ennen nukkumaan menoa. Jostakin syystä se sama viha, mitä hän koki pienoismallivenettään kohtaan koski myös kelloja.
Hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Geevee tiesi, että hänen sydämensä ei ollut aivan samanlainen kuin muilla, mutta hän tiesi, että siihen ei kuulunut koskea niin kovaa.
Kun hänelle valkeni, miksi, hän säntäsi ulos asunnostaan sellaisella vauhdilla, että pidempijalkainen olisi jäänyt helposti jälkeen. Rintaansa puristava pieni mies säntäsi Bio-Klaanin hiljeneville kaduille herättäen kulman takana turkisviittaan kietoutuneen hiljaisen tarkkailijan ajatuksistaan. Vaehran oli ollut oikeassa.
Vaehran oli jo lukitsemassa arkiston ovia, kun Suga marssi niistä vielä sisään. Asiakastietokoneessa paloi yhä valot, mutta Vaehran ei ollut ymmärtänyt lukemaansa enää pitkään aikaan. Hänkin olisi mielellään lähtenyt yöpuulle, mutta huolestuneella ilmeellä varustettu jään toa pisti stopin niille haaveille.
He käytännössä katsoen juoksivat linnakkeeseen. Suga kuitenkin johdatteli heidät reilusti ohi Geeveen asunnosta ja suoraan adminaukiolle. Vaehranille selvisi nopeasti, että he marssivat määrätietoisesti kohti admintornia.
”Päätellen siitä, että hän ei tullut välittömästi ulos, se, ketä hän tuli tänne tapaamaan, otti hänet vastaan”, Suga selvitti. ”Ja… olen melko varma, että hän itki koko matkan tänne.”
Vaehranin sydänkivi jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut nähnyt Geeveen itkevän kertaakaan. Ei koskaan. Sympaattisesta ja hellästä ulosannistaan huolimatta Geevee ei ollut koskaan ollut hänestä erityisen herkkä. Tontun jalat olivat aina niin tukevasti maassa, että surulle ei jäänyt paikkaa. Mutta ei hän Sugan sanoja myöskään epäillyt. Hän tiesi, että jokin oli pielessä. Oli nähnyt sen ystävänsä kasvoilta… eikä hän ollut sanonut mitään.
”Hitto soikoon…”
Suga kuuli huolen Vaehranin äänestä, mutta keskittyi saattamaan toan oikeaan osoitteeseen. Hän toivoi hartaasti, että Geevee oli yhä sisällä. Ketä ikinä hän olikaan mennyt torniin tapaamaan, varmasti päästäisi heidät sisään…
… tai olisi heitä alhaalla jo vastassa.
”Olette myöhässä. Hän lähti aivan muutama hetki sitten”, Xela huusi adminaukion halki harppovalle kaksikolle jo hyvän matkan päästä. Tawan sihteeri oli kietonut itsensä useampaan paksuun kaulahuiviin ja nojaili kädet ristittynä admintornin sisäänkäynnin viereiseen seinustaan. Hän korjasi valuvia silmälasejaan ja odotti kärsivällisesti, että toat saapuisivat puhe-etäisyydelle, ennen kuin jatkoi.
”Hän saapui tapaamaan Tawaa, mutta keskustelu jäi aika lyhyeksi. Pinkoi tovi sitten jo pihalle.”
”Tawaa?” Vaehran ihmetteli. ”Millä asialla?”
”Vaikka tietäisinkin, minulla ei ole tapana paljastaa muille adminin ja klaanilaisten kahdenkeskisiä keskusteluja, vaikka… olisinkin sattunut ne kuulemaan”, Xela selitti hieman vaivaantuneena.
”Ehkä voisitte kysyä Geeveeltä itseltään.”
”Tiedätkö, minne hän meni?” Vaehran kysyi toiveikkaana. Ja toiveeseen vastattiin. Xela nyökytteli päätään tietäväisesti.
”Veikkaisin hautuumaata. Seurasin häntä kaksi korttelia, kunnes en enää tohtinut jatkaa.”
Vaehran ja Suga vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei äkkiseltään keksinyt, miksi Geevee sinne oli rynnännyt.
”Kiitos, Xela”, Suga kumarsi. Toa-kaksikko oli jo ryntäämässä Geeveen kintereille, mutta Xela huikkasi kovaan ääneen pitääkseen heidän huomionsa vielä hetken.
”Itse asiassa, Tawa tahtoisi puhua tänään vielä sinun kanssasi.”
Tämän sanat oli ilmiselvästi tarkoitettu Sugalle, joka pysähtyi paikalleen hämmentyneenä.
”Tänään? Onko jotain tapahtunut?”
”Mm-h. Peelo on tullut takaisin”, Xela selitti.
”Takaisin?” Suga ähkäisi. ”En… tiennyt että hän oli koskaan poistunut.”
”Hän saa selittää itse. He keskustelevat Tawan huoneessa parhaillaan.”
Suga ja Vaehran tuijottivat toisiaan hetken, mutta tulen toa taipui nopeasti ja nyökkäsi Sugalle myöntymisen merkiksi.
”Etsi ystäväsi”, Suga pyysi.
”Etsin. Kiitos.”
Vaehran puristi vielä tiukasti Sugan olkapäätä kiitoksensa vahvistamiseksi ja lähti sitten juoksuun kohti Xelan osoittamaa suuntaa. Perään jäänyt kaksikko seurasi hetken tämän menoa, mutta kääntyivät sitten pikaisesti tornin sisäänkäynnille ja Xelan johdattelemana he lähtivät kiipeämään pitkää portaikkoa ylöspäin. Reipasta kävelyä illan harjoittanut Suga pohti jälleen kerran ääneen sitä, miksi admintorniin ei ollut asennettu hissiä. Xela naurahti ääneen toan kommentille ja päätti olla kertomatta tälle tavarahissistä, jolla hän itse yleensä tornissa liikkui.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
Oli kulunut neljä päivää siitä, kun he olivat hyvästelleet Lähetin Xialla. Matka oli siitä jatkunut pitkin saarijonojen ja pohjoisen mantereen rannikkoja kohti etelää. Tarkastajalta saadussa veneessä ei ollut paljoa tilaa, mutta nyt, kun heitä oli enää kaksi, se riitti vallan mainiosti. Omaan päätyynsä käpertynyt Arkistoija ei ollut sanonut muutamaan tuntiin sanaakaan, vaikka häntä vastapäätä istuva Etsivä oli kovasti yrittänyt pitää tunnelmaa yllä kertomalla tarinoita, joita tämä oli Kristallisaarillaan aikaa viettäessään lukenut.
Arkistoijan hiljaisuudelle oli kuitenkin hyvä syy, eikä se ollut minkäänlainen kaunan kanto suurikokoista ystäväänsä kohtaan. Arkistoija sattui vain olemaan pahasti merisairas. Fakta, jota hän ei aikaisemmin tiennyt, sillä Mustan Käden palveluksessa hänet oli aina kuskattu uusiin paikkoihin lentäen.
Tunti tunnilta paheneva aallokko ja horisontissa näkyvät sysimustat pilvet eivät varsinaisesti helpottaneet hänen oloaan. Tarkastajan taialla liikkuva vene pysyi paremmin reitillä kuin se olisi kummankaan heistä ohjaamana pysynyt, mutta sekin siunaus alkoi löytää rajansa. Mitä pidemmälle pohjoisen mantereen rantaviivaa he etenivät, sitä korkeammiksi aallot muuttuivat. Eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka muuttaa kurssia. Tapaa rantautua ei yksinkertaisesti ollut.
Kun myrsky lopulta iski, vene pysyi reitillään vain muutaman minuutin. Se yritti epätoivoisesti korjata kurssiaan, mutta aaltoja vastaan kamppaileminen oli täysin turhaa.
Oli kohtalon ivaa, että he kääntyivät ympäri sen rantatörmän läheisyydessä. Puhdasta sattumaa, että meren ikuisen syleilyn sijasta he iskeytyivätkin märälle, mutta silti kiinteälle maalle.
He olivat vain tehneet sen aivan liian lujaa.
Kun hän avasi silmänsä, näki hän ensimmäisenä veljensä. Valtava lommo Etsivän kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Arkistoija yritti kutsua tätä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen pinnistellessään hän tajusi, kuinka paljon vettä hän oli niellyt. Ja silloin kaikki pimeni.
Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka kauan he olivat siinä maanneet. Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Mutta niin vain kävi, että pieni Arkistoija avasi vielä silmänsä. Aurinko paistoi. Valo hänen veljensä silmissä paistoi, mutta kumpikaan heistä ei ollut liikkunut senttiäkään. He makasivat yhä siinä keskellä kivikkoa, veneen puisten säpäleiden muodostamassa pedissä.
Sitten hän ymmärsi, mihin hän oli havahtunut. Hän oli kuullut huutoa. Sitten askeleita. Lopulta pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Arkistoija oli varma, että hänen keuhkoissaan oli yhä desitolkulla merivettä.
Hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Arkistoija menetti tajuntansa, mutta tällä kertaa hymy kasvoillaan.
Hän oli saanut viltin harteilleen. Useamman valveilla vietetyn harhaisen hetken jälkeen hän oli viimein tullut pysyvästi tajuihinsa. Siinä vaiheessa he olivat kuitenkin jo päässeet perille. Laiva, joka heidät oli mukaansa noukkinut, oli seilannut heidät päämääräänsä.
Puinen alkeellinen linnake ei ollut sitä, mitä Arkistoija oli odottanut. Siellä vaelteleva kirjava väki eleli pääosin teltoissa, jotka avattiin päiväsaikaan torinkaltaiseksi pieneksi kokoontumispaikaksi. Muutamaa varsinaista rakennusta asuttivat pääasiassa linnakkeen asioista päättävät olennot. Niihin kuului ainakin punainen hämähäkki, jonka Arkistoija oli nähnyt pariin otteeseen vaeltamassa pitkin pientä kylää. Niihin kuului myös toa Tawa, joka oli ottanut hänet vastaan avosylin.
Etsivä oli viety jonnekin pois. Arkistoija ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen paljoa, mutta ei kuulemma ollut varmaa, selviäisikö tämä päähän kohdistuneesta vammastaan. Tawa oli lohduttanut häntä. Se oli ollut mukava ele. Keltainen toa oli kuitenkin niin kiireisen oloinen, että Mekaanikko oli nopeasti ottanut tehtäväkseen pysyä Arkistoijan rinnalla tämän toipuessa kivikkoisesta matkastaan.
Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Niin paljon, mitä heidän tulisi kertoa toisilleen. He eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Sen jälkeen, kun Musta Käsi oli luhistunut oman painonsa alla.
Kumpikaan ei vain löytänyt oikeita sanoja. Sen sijaan Mekaanikon punainen käsi oli puristunut Arkistoijan sinisen käden ympärille, eikä päästänyt enää irti. Arkistoija ei valittanut. Hänen rakkaan veljensä läsnäolo oli ainoa asia, joka häntä lohdutti.
Tawa löysi kaksikon linnakkeen rannasta pelastusta seuraavan aamun jo vaihtuessa päiväksi. Hän pyysi Mekaanikkoa näyttämään Arkistoijalle paikkoja. Olihan tämä viettänyt jo useamman kuukauden linnakkeessa veljiään odottaen. Hän kuitenkin ilmoitti myös, että heitä odottaisi linnakkeessa vieras, joka tapaisi heidät ihan muutaman hetken päästä.
Mekaanikko virnuili. Arkistoija päätteli siitä, että tämä tiesi jo, kuka vieras oli. Arkistoija ei kuitenkaan kysellyt sen enempää. Hän tiesi, että se selviäisi hänelle pian.
He olivat kiertäneet toripisteet jo kahdesti läpi, kun keltainen toa viittoili heitä astumaan takaisin rantaa päin. Siellä Arkistoija näki hänet. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli varma, että haaksirikko oli varmasti koitunut hänen kohtalokseen ja nyt hän oli tuonpuoleisessa näkemässä harhoja.
Mutta totta se oli. Vesirajassa seisoi toinen toa. Veden toa. Hymy jalon Rurun peittämillä kasvoillaan.
”Tiesimme etsiä teitä, kun venettänne ei alkanut kuulumaan. Ja sitten se kauhea myrsky iski. Onneksi löysimme teidät niin pian sen jälkeen”, Tawa selitti taluttaessaan kaksikkoa lähemmäksi heitä odottavaa naista.
”Siinä ajassa… hän kuitenkin ehti lähtemään Metru Nuilta. Oli teistä niin huolissaan. Halusi varmistaa, että pääsette perille.”
Arkistoija ei ollut nähnyt Niziä monestikaan ilman tavaramerkikseen muodostunutta valkoista takkiaan. Ilman sitä toa näytti jotenkin yllättävän arkiselta. Tai olisi näyttänyt, jos toan olemusta ei olisi hallinnut se loputon uupumus ja suru, jonka läpi hän oli tiensä Klaanin saarelle raivannut. Tämä kuitenkin otti tätä kohti juoksevan Arkistoijan välittömästi syleilyynsä. Toa ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt pienten perään. Eivätkä Arkistoija ja Mekaanikko sitä silloin tienneet, mutta se tapaaminen totta kai oli heidän viimeisensä.
”Kiitos”, Niz lausui halauksensa ylitse Tawalle, joka seisoi sivummalla Mekaanikon kanssa seuraamassa onnellista jälleennäkemistä.
”Olen vain onnellinen, että kaikki ovat hengissä”, Tawa naurahti. Arkistoija irtosi silloin Nizin otteesta ja käänsi katseensa toiveikkaana keltaisen toan hymyileviin kasvoihin.
”Etsivä siis…”
”Elää”, Tawa vahvisti. ”Hän ei… ehkä ole aivan oma itsensä, mutta uskomme, että saamme hänet tuosta vielä pystyyn.”
Mekaanikko hyppi paikallaan innoissaan. Niz nousi pystyyn polviltaan, jonne oli laskeutunut Arkistoijan tavatakseen. Tawa ja veden toa tuijottivat toisiaan hetken merkitsevästi.
”Saisinko vielä hetken heidän kanssaan”, Niz pyysi. Tawa nyökkäsi, mutta kääntyi vielä kertaalleen veden toan puoleen, vaikka tiesikin jo, mikä tämän vastaus oli.
”Tiedätkö, täällä olisi paikka myös sinulle.”
Niz vastasi pyörittelemällä päätään, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä toan ehdotukselle.
”Ei vielä, toa Tawa. Ei vielä… mutta kiitos tarjouksesta.”
Tawa nyökkäsi hiljaa, pakotti kasvoilleen vielä yhden lempeän virnistyksen ja lähti kävelemään kohti telttakylää jättäen Mekaanikon ja Arkistoijan Nizin hoiviin.
”Tule tänne”, toa viittaili Mekaanikolle, joka loikki alamäkeä rantaviivaan Arkistoijan rinnalle. Niz laski kätensä näiden olkapäille – vasemman Mekaanikon ja oikean Arkistoijan. Oli kivuliaan selvää, että toa pidätteli itkua. Eikä kumpikaan pienistä miehistä oikein ymmärtänyt, miksi.
He keskustelivat siinä vielä pitkään, mutta Geevee ei muistanut siitä sanaakaan. Ei, vaikka kaikki muu siitä päivästä oli palannut niin elävänä hänen muistoihinsa.
Hän kuitenkin muisti yhden asian. Yhden yksityiskohdan, jota hän ei ollut silloin ajatellut tarpeeksi.
Hetkeä ennen kuin meri oli nielaissut toa Nizin heidän silmiensä edessä, oli hän vuorotellen laskenut kätensä sekä Arkistoijan että Mekaanikon päiden päälle.
Se oli tuntunut vain ystävälliseltä puristukselta. Äidilliseltä rakkaudelta.
Mutta vasta nyt Geevee tajusi, että siinä hetkessä, toa Nizin oikea käsi oli hohtanut eri sinisenä kuin se normaalisti teki.
Vaehran löysi ystävänsä polviltaan kivisen pienen hautakiven edestä. Toa ei ajatellut, vaan ainoastaan juoksi. Juoksi, kunnes saavutti ystävänsä ja tarttui tätä niin tiukasti kuin suinkin pystyi.
Kyyneleet olivat muodostaneet pienen lammikon multaan Geeveen eteen. Hysteerisesti hengittävä arkistoija tarttui ystävänsä puristettuihin käsiin kuin ne olisivat olleet viimeinen meressä kelluva parru, joka piti häntä pinnalla.
”Vaehran…”
”Minun ei olisi pitänyt päästää sinua menemään. Olen pahoillani. Olisi pitänyt sanoa jotain… Minä…”
”Vaehran, minulla oli veli.”
Itkunparahdusten seasta ilmoille puristetut sanat saivat Vaehranin viimein nostamaan katseensa hautakiveen, jonka eteen Geevee oli lysähtänyt.
Creedy.
”Vaehran, minulla oli veli ja… ja…”
Vaehran puristi ystäväänsä yhä lujempaa. Hän toivoi, että se jotenkin siirtäisi Geeveelle sen verran rohkeutta, että tämä saisi sanansa sanotuksi.
”Minä… minä en muistanut häntä, Vaehran. Minä unohdin oman veljeni…”
”Geevee.”
”Me ohitimme toisemme melkein joka päivä. Tervehdimme. Jatkoimme matkaa. Ihan kuin kenet tahansa. Mutta Vaehran… hän oli minun veljeni…”
”Geevee…”
”Tiesin, että hänet oli haudattu, mutta… Vaehran minä unohdin… minä en tiennyt… miten minä en tiennyt?”
Geeveen ääni rikkoutui taas ja hänen sanansa hajosivat kyyneltensekaiseksi sotkuksi. Vaehran puristi nyt niin lujaa kuin vain uskalsi. Hän ei voinut estää palaa nousemasta omaan kurkkuunsa. Joten hän puristi yhä vain polvet hiljalleen upoten hautausmaan multaan.
”Kuinka minä saatoin unohtaa… ja miksi minä nyt muistan?” Geevee tukahdutti sanansa ystävänsä käsivarsiin.
Tuoreet kanervat Mekaanikon haudalla värähtelivät kevyessä syystuulessa. Hautakivi, joka tämän viimeiselle leposijalle oli tilattu, ei sisältänyt muuta kuin nimen. Kuten Arkistoijakin, Mekaanikkokin oli saanut itselleen Bio-Klaanissa nimen.
Arkistoija ja Mekaanikko. Geevee ja Creedy. Veljekset. Rakkaat veljekset, jotka olivat vain unohtaneet.
Taivaalla. Siinä, missä kappale 104;252.6. oli joskus loistanut, oli nyt pelkkää pimeyttä.
Sen saman taivaan alla Delek oli joskus istunut karttojaan piirrellen. Nyt sen saman taivaan alla pieni arkistoija kaipasi veljeään.
Sen arkistoijan ja tämän toa-ystävän taivas oli pimeämpi kuin se, mikä Delekin. Heidän taivaassaan siinä, missä ennen paistoi Muovaajan legendan mukaan nimetty tähti, oli nyt pelkkää tyhjää.
Mutta kun Geeveen viimeisetkin voimat kaikkosivat ja tämä lysähti pelkästään rakkaan ystävänsä kannateltavaksi, ei kumpikaan heistä suonut ajatustakaan sille, mikä loisti tai oli loistamatta heidän yläpuolellaan.
Sillä mitä väliä oli, jos tähdet kuolivat? Olivat ne sitten loppuvia maailmoja tai oman painonsa alle luhistuvia kaasupalloja.
Väliä oli vain yhdellä asialla.
Geeveellä oli veli. Ja hän rakasti sitä veljeä enemmän kuin ketään maailmassa.
Syvällä viemäreissä Bio-Klaanin kaupungin alla sijaitsi hautausmaa. Tai ehkäpä sitä olisi pikemminkin pitänyt kuvailla sotatantereeksi – tai tarkemmin ajateltuna joukkomurhan rikospaikaksi, sillä niin epätasaväkinen oli sota ollut. Lukemattomien kinloka-rottien runnellut raadot päällystivät lattioita kapeissa tunneleissa, ja veri oli värjännyt tunnelin pohjalla virtaavan jäteveden useiden minuuttien ajaksi.
Limaisen ja nyt myös hurmeisen tunnelin päässä voitokkaana seisova hahmo oli varsin tyytyväinen lopputulokseen. Hedelmä seisoi omilla kinlokien sekä muutaman ghekula-sammakon raadoista, kuin myös romumetallista, valmistetuilla kyberneettisillä jaloilla. Samoista ainesosista valmistetuilla käsillä banaani oli repinyt tiensä läpi armottomaan hyökkäykseen käyneistä jyrsijöistä.
”Testi numero kolme on varsin onnistunut, vai mitä, Kalmo?” banaani totesi vieressään lattialla pönöttävälle ghekulan irtopäälle. Kuolleen eläimen silmiin syttyi vihertävä loiste ja tämä vastasi: ”Testi numero kolme on varsin onnistunut. Jee.”
”Okei, toistit vain, mitä sanoin ja lisäsit ’jee’. Ei kovin omaperäistä.” ”Olen kuolleen sammakon pää, johon asensit kyberneettisiä osia. Mitä luulit.”
”Ja nyt se irvailee minulle. Just.”
Banaani poimi pään mukaansa ja alkoi astella takaisin toiseen päähän tunnelia, murskaten matkallaan vielä elämän laidasta epätoivoisesti kiinni roikkuvien, tuskissaan kituvien rottien kallot kokoonsa nähden vahvojen jalkojensa alle. Hetken käveltyään ja raadot taakseen jätettyään hän saapui risteykseen, kääntyi vasemmalle ja – hieman pidemmälle jatkettuaan – saapui kulkua estävän ritilän luokse. Ritilikköön tosin oli asennettu sopivasti banaanin mentävä ovi, jota koristi häkellyttävän monimutkainen digitaalinen lukko.
Banaani näpytteli lukon käyttöliittymään nopeaan tahtiin kolmekymmenmerkkisen salasanan, jolloin se piippasi tyydyttävästi, ja ovi avautui. Hänen astuttuaan sisään ovi naksahti jälleen kiinni ja lukko piippasi uudestaan lukkiutuessaan. Lyhyen kävelyn jälkeen tunnelin päässä näkyi valoa. Hän saapui avoimeen tilaan, jota olisi voinut kutsua hedelmän kokoluokkaan suunnitelluksi tiedelaboratorioksi. Huonetta sisustivat useat kliinisen näköiset pöydät, joilla makasi kaikenlaista tavaraa kirurgeille tarkoitetuista välineistä mekaanikon työkaluihin, lasipurkeissa lilluvista kudosnäytteistä mekaanisiin mäntiin ja moottoreihin. Huoneen keskellä katosta roikkui kirkkaasti valaiseva lamppu, ja seinät oli päällystetty valkeilla laatoilla, jotka eivät todellakaan kuuluneet viemäriympäristöön. Jäteveden kulku oli ohitettu kiertämään huone käyttämällä uutuuttaan uhkuvaa putkijärjestelmää.
Banaani nakkasi puolihuolimattomasti sammakonpään yhdelle huoneen seinustoilla makaavista pöydistä (”Au!”) ja asteli huoneen keskimmäiselle, aivan lampun alla möllöttävälle, pöydälle, jonka päällä makasi vastikään työstetty tuliase.
”Tiedätkö, Kalmo”, banaani virkkoi, ”energianuuttokivääri on ollut to do-listallani aika pitkään. Mutta vasta Rasva-Apina ja haasteelliset olosuhteet saivat minut todella ryhtymään toimeen.” ”Tiedän.”
”Tiedät mitä?” ”Kysyit, tiedänkö. Tiedän.”
”Okei. Se oli kyllä aika retorinen kysymys.” ”Et ohjelmoinut minua tunnistamaan retorisia kysymyksiä.”
”Ookoo, ookoo, oma mokani.”
Hetken näpräiltyään ruuvimeisselin kanssa banaani tuli siihen tulokseen, että liitokset olivat tukevia, missä oli tietenkin kovasti järkeä, olihan hän viimeistellyt aseen todellisuudessa jo edellisenä iltana. Oli aika testata asetta ennen sen lopullista käyttöönottoa.
”Paljonko kello?” banaani kysyi. ”Aamu sarastaa jo”, vastasi Kalmo.
”Apina ei ole onnistunut paikallistamaan minua tähän mennessä, mutta jokainen minuuttikin on riskinottoa. Viemäri oli loistava veto, vaikka itse sanonkin, sillä banaaninmetsästäjä suunnistaa enimmäkseen ylivertaisen hajuaistinsa avulla silloin, kun kohde ei ole näkyvissä.” ”Tarpeetonta ekspositiota.”
”Ole sinä teuvo hiljaa, kun sinulta ei kysytä.”
Banaani nosti kiväärinsä pöydältä ja tarkasteli sitä koko sen pituudelta. Siinä oli iso kaareva perä ja jykevä piippu, tyylikäs design.
”Sori, en pysty kantamaan sinua, kun tämä vie molemmat kädet”, hän lausui vielä. ”Petyttävä juonenkäänne.”
”Ei voi mitään. Olit ihan kivaa seuraa tähän asti, mutta en toivottavasti tarvitse sinua enää.” ”Haista sinä kuule –”
”Ei. Tuhma Kalmo.”
Kuulematta kuolleen sammakon irtonaisen pään viimeisiä sanoja banaani talsi ulos laboratoriostaan, avasi lukon kivääriä olkapäätään vasten tukien ja marssi viemäreiden syvyyksiin. Oli aika haastaa kloaakin pomo.
Matka testivihollisen kotikonnuille oli verrattain pitkä. Banaani ei tiennyt, kuinka korkealle auringot olivat ehtineet jo nousta. Kun hän lopulta saapui isolle aukealle risteyskohdalle, oli hän jo hieman kyllästynyt viemärieloon.
”Hoidetaan tämä nopeasti pois alta”, hän huusi pimeään. Hetken kuluttua jokin liikehti varjoissa.
Sitten se syöksähti nopeasti häntä kohti. Hän väisti ripeällä ponnahduksella, joka sinkosi hänet toiselle puolelle kammiota. Valtava käärme sähisi hänelle sieltä, missä hän oli hetki sitten seisonut. Banaani virnisti.
”Välibossin aika”, hän tokaisi ja ampui aseellaan kohti käärmettä. Kiväärin piipusta ampaisi kellertävä säde, joka lävisti käärmeen pään ja jätti jälkeensä mustuneen aukon.
”Oho, one-shottasin sen vahingossa”, hän naurahti hämillään. ”Tulikohan tähän vähän liikaa ytyä.”
Hetken mietittyään ja Rasva-Apinaa pohdittuaan hän tuli lopputulokseen, että ei todellakaan tullut. Apinan haastaminen olisi hänen banaaninuransa vaikein koettelemus.
Banaani alkoi astella kohti lähintä ulos johtavaa aukkoa, kun hän kuuli kyseisen aukon suunnalta hirvittävimmän siinä tilanteessa kuviteltavissa olevan äänen.
”U-a-a-a?”
Oli aika juosta vastakkaiseen suuntaan ja kovaa. Takana kolahti. Ei helvetti.
Makuta Nui juoksi, minkä pienistä kintuistaan pääsi. Hänen suuntansa oli nyt kohti seuraavaksi lähintä viemäriaukkoa, ja aika alkoi olla lopussa. Viimeinen yhteenotto oli lähellä, hän tunsi sen.
Ja niin tunsi myös banaanin jäljille jälleen päässyt pieni brakas.
Banaani-Manu
Adminkadulla oli keskimääräistä hieman vilkkaampi aamu. Torilla tuotteitaan kauppaavat katukauppiaat saivat näinä niukkuuden aikoina aina suhteellisen hyvät tuotot, ja varsinkin varakkaampi osa väestä palkitsi itseään hyvinkin mieluusti satunnaisilla herkuilla, jos siihen tarjoutui tekosyy. Mikään ei osoittanut siihen, että kohta rauha rikkoontuisi ja kaunis aamupäivä saisi traagisen käänteen.
Kunnes Wanhan Kievarin katolta sinkoutui jotain pientä ja keltaista Adminkadun yli. Vastapäisen rakennuksen katolle päätynyt olento jäi katselemaan ruskeaa vastustajaansa, joka sekunnin murto-osia myöhemmin oli syöksynyt siihen, missä hän oli aiemmin seissyt.
Pienen hattupäisen brakas-apinan tuijotus oli intensiivinen. Pieninkään yksityiskohta vihollisen olemuksessa ei jäänyt huomaamatta. Parempiakin päiviä nähnyt sieltä täältä hieman mustunut banaani tuijotti takaisin hehkuvilla silmillä, joiden yllä hyökkäysasentoon asetetut kulmat synkistivät kasvojen yleisilmettä niin vihamieliseksi kuin oli banaanin kasvoilla mahdollista. Banaani seisoi rakennuksen katolla biomekaanisilla jaloilla, ja samaan tyyliin koostetut kädet pitelivät humanoidibanaanin kokoluokkaa ajatellen suunniteltua energia-asetta.
Tarzahnilaisen sotahuudon kaiku kimpoili rakennusten välissä, kun banaanille vastapäisellä katolla rintaansa takova apina valmistautui rankaisemaan otteestaan jo useiden päivien ajaksi livennyttä elintarviketta. Muaka ja kinloka -leikki alkoi jo kyllästyttää – oli toiminnan aika. Muinaista mahtia kajahtelevan karjahduksen voimaannuttaman Diddyn esiin vetämä zakazlaista perua oleva karvainen rynnäkkökivääri haki linjaa kohti keltaista kohdettaan. Pyhän hedelmän muodon ottanut jumal-teeskentelijä ansaitsi ainoastaan tuomioista ankarimman. Makutan sisällään pitämä C-vitamiini virtaisi pian Tarzahnin luotetun soturin suonissa.
Apinan takana leimahti selittämätön räjähdys. Alempana kauhuissaan huutavat kaupungin asukkaat pakenivat suojaan, kun seuraava ryöppy lyijyä purkautui apinan aseesta kohti vastakkaista kattoa. Tulitaistelu oli jo vaatinut uhrikseen kaksi torille jätettyä telttaa, jotka eivät enää koskaan suojaisi sateelta. Koska apina oli pyhittänyt vasemman kätensä sormimerkin näyttämiselle ja operoi asettaan yhdellä kädellä, oli osumatarkkuudessa parannettavaa. Ilmeisesti tämä ymmärsi sen ja tarttui kivääristä kaksin käsin.
Keltaisen kuunsirpin muodon omaksunut Rappion enkeli hyppäsi ketterästi ilmaan ja laskeutui tuplavoltin kautta alemmalle kattotasanteelle, josta tämä sitten avasi vastatulen. Banaaninkeltainen lasersäde ampaisi tämän aseen piipusta ja leikkasi irti apinan jalansijan alta melkoisen siivun räystästä. Häntänsä ansiosta Diddy ei pudonnut mutta horjahti sen verran, että luotisateen loput lensivätkin vain harmittomasti kohti taivasta. Apinan vaisto olisi määrännyt tätä näyttämään kaksin käsin keskisormea tätä uhmaavalle banaanille, mutta tälle aivan liian suuri kivääri säilytti karvaisten kourien prioriteetin ykkössijan.
Ruskeat jalat ponnistivat tasapainon löydettyään hurjaan loikkaan. Banaanin katse pystyi hädin tuskin seuraamaan, kuinka Diddy loikkasi tämän ja samalla koko rakennuksen ylitse. Hypyn lakipisteessä karvaisen kiväärin perä melkein iskeytyi banaania tämän kuoressa toljottaviin kasvoihin, mutta osui ohi täpärästi. Banaanin takana seisovan kivitalon seinään roikkumaan jäänyt apina tähtäsi jälleen kaksin käsin kohti hedelmää. Häntänsä varassa jonkun poloisen ikkunalaudasta roikkuva Diddy kirkui ilmoille pahimmat voimasanansa, jotka olisivat saaneet kenet tahansa niitä ymmärtävän pökertymään kauhusta.
”Helvetti!” Manu murahti, vaihteeksi ääneen, kun nyt siihen taas pystyi, ja latasi aseensa, mitä se sitten ikinä laseraseella tarkoittikaan. ”Tuo apina on ihan hiton vaarallinen! Parempi etsiä suojaa.”
Seuraavan sarjan luoteja osuessa seinään juuri siinä kohtaa, missä hän oli hetki sitten vielä seisonut, lensi banaani jälleen voimakkaiden kyborgijalkojensa sinkoamana kohti seuraavan rakennuksen kattoa. Raivokas karvapallero syöksyi jälleen saaliinsa perään. Sivullisen näkökulmasta kaksikko liikkui yliluonnollisen nopeasti.
Siinä se, sivulliset! Banaani virnisti häijysti. Oli aika testata apinan moraali.
Juostessaan pitkin kattoa hän pysähtyi äkkiarvaamatta ja vaihtoi suuntaa. Hän kierähti pallomaisesti kohti Diddyä ja onnistui pujahtamaan tämän jalkovälistä väistäen vaivoin tämän aggressiivisesti polkaisevan jalan. Kirkuva apina näki, kuinka banaani pakeni kadulla tilannetta pällistelevän matoralaisen taakse – ja avasi tulen matorania kohti. Sivustakatsojat kirkuivat, kun luodit lävistivät Manun kilpenään käyttämän kaupunkilaisen, ja ryntäsivät eri suuntiin paniikissa.
”Okei”, Manu totesi harmistuneena kierähtäessään kadulle jääneen puulaatikon taakse. ”Se ei välitä sivullisista uhreista?”
Banaani hyppäsi laatikon takaa juuri ajoissa, kun sen puurakenteet pettivät luotien alla ja päästivät ammukset läpi. Hän suuntasi kiireesti energia-aseensa jälleen kohti terroristiapinaa ja laukaisi, mutta säde meni muutamalla millimetrillä ohi nopeasta apinasta. Kenties se ehti kärventää pari karvaa.
Manu pyrähti pikajuoksuun ja loikkasi jälleen, yhden torin kojupöydistä päältä ja sen jälkeen katoksen kautta, rakennuksen katolle. Raivoisan apinan hidastamiseksi hän ampui lasersäteellä takaan seisovan rakennuksen savupiipun irti pudottaen sen tätä päin. Kaaoksessa hän hyppäsi katolta seuraavan kadun rivitalon ikkunan läpi.
”Kyösti, älä viitsi.”
”En ole koskaan ennenkään tarvinnut ’apua’ arjen askareissa!”
Vanhan Turaga Niddin avuksi lähetetty sairasosaston aputyttö pudisti päätään turhautuneena. Vanhus heristi tälle nyrkkiään keinutuolistaan.
”Kerran Galifaatin terroristit hyökkäsivät kimppuuni… Laukaisin Super Soaker CPS 2000 -aseeni, joka oli täynnä Turkanen-sinappia… seitsemän tuubin edestä. He sulivat elottomaksi mönjäksi, kuin vamppyyrit Juhannusyössä!”
Tämän lausunnon oli ilmeisesti ollut tarkoitus osoittaa, että kyllä hän pärjäisi. Ga-matoran huokaisi ja totesi:
”Hyvä on sitten. Mutta jos tulee hätä, niin soita sillä puhelimella. Tai jos tarvitset jotain vaikka kaupasta.”
”Pah. Ei meidän aikana tarvittu mitään erillisiä puhe-elimiä puhumiseen. Kyllä silloin puhuttiin vain, jos oli asiaa.”
”Selvä.”
Ovi kävi, ja Kyösti oli jälleen yksin. Omassa rauhassa. Hän huokaisi ja katsoi kelloa. Puoli seitsemän. Se oli puoli seitsemän liikaa.
Hän ei olisi koskaan halunnut lähteä mökistään. Eikä olisi lähtenytkään, jos ei olisi pakotettu. Perkuleen nazorakit. Tai eipä kai niin saanut enää edes sanoa? Kaikki oli nykyään kielletty. Jotain alt-rightorakeja varmaan sitten. Mutta kaikki imperiumit olivat samanlaisia! Aina oli pakko viedä toisten maat! Missä oli oikeus?
Ei ainakaan Bio-Klaanissa, kun hänet oli laitettu tähän läävään. Pah. Keskustayksiö, ne sanoivat. Vaikea saada näinä aikoina, ne sanoivat. Väittivät arvokkaaksi, olevan aitiopaikalla. Vuosien jonot päästä vuokralle, eikä hänen tarvitsisi edes maksaa vuokraa. Ja vain väliaikaisesti, niin ne väittivät. Mutta hän oli ollut täällä jo ainakin kolme kuukautta… vai vuotta? Aika kului niin nopeasti. Paljon nopeammin kuin hänen nuoruudessaan. Se oli melko varmasti aikamatkustajien syytä.
Ähkäisten hän nousi kiikkustuolistaan ja köpötteli asuntonsa ainoan huoneen keittiöosaan avaamaan jääkaapin. Jääkaappi oli tyhjä – ei ainuttakaan putelia Turkasta jäljellä. Perhanan perhana. Kaikki hyvä oli elämästä viety. Oli viety mökki, oli viety kunnia ja kunnioituskin – ja pahinta kaikista, oli viety Turkanen. Tai teknisesti ottaen ei vain ollut tuotu lisää Turkasta; ainahan Turkanen loppui.
No jaa… kaupungissa sentään pystyi käymään kievarissa poikien kanssa. Ehkei kaikki ollut niin huonosti. Ja sai sieltä ruokaakin, niin ei tarvinnut pyydellä miltään hoitsuilta kauppa-apua!
Silti, ankeat harmaat betoniseinät kyllä ärsyttivät Kyöstiä. Hänen oman mökkinsä hirsiseinät olivat niin kodikkaat ja miellyttävän väriset. Hänen mökkinsä ikkunat olivat suuret ja päästivät paljon valoa sisään, kun taas täällä hän ei ilman kelloa olisi tiennyt edes, oliko päivä vai yö – niin vähän päästivät kapeat ikkunat kapealta kadulta kapeaa päivänvaloa läpi, ja kun talvikin oli tulossa, ei sitä valoa enää paljon edes riittänyt iltaisin. Mitä kellokin oli? Tasan puoli seitsemän. Yllättävää siihen nähden, että aika kului nopeasti. Vastahan se oli ollut puoli seitsemän. Ei kai aika nyt niin nopeasti kulkenut, että se oli jo puoli seitsemän illalla?
Kyösti köpötteli takaisin ”olohuoneeseensa” ja otti kellon seinältä. Jaha. Pysähtynythän se oli. Mitähän kello oikeasti oli? Ja mistähän hän olisi sen saanut selville? Matkalla jääkaapilta kellolle hän oli ollut vähällä kompastua mattoon, joka oli uutuudestaan vielä vähän kierteellä. Ei ollut hyvä matto se. Tuollainen väritön ja hajuton ja varmaan mautonkin, jos sitä maistaisi. Joku pöljä kuvio. Kyllä kunnon matto oli virkattu ja siinä oli hapsut ja monta väriä. Sellainen kuin hänellä takan edessä.
Eipä kyllä ollut takkaakaan tässä ”kämpässä”. Hyvä, jos oli suihku. Sitäkin oli pitänyt erikseen pyytää. Ei varmaan oikeasti ollut laillista edes myydä asuntoa ilman suihkua, mutta mitäpä täällä välisaarilla välitettiin siitä, mikä on laillista. Kukapa sitä valvoi? Kaupunginvaltuusto? Hah! Selkärangattomia pyrkyreitä! Adminit? Hah! Guartsu nyt oli ihan hyvä tyyppi, mutta kuulemma eksynyt metsään. Ennen vanhaan sitä ei eksytty metsään. Silloin suunnistettiin. Aurinkoja käyttämällä, tai tähtiä, jos oli yö. Eikä saari nyt niin iso ollut, etteikö rantaan olisi päässyt vain kävelemällä tarpeeksi kauan yhteen suuntaan.
Kylläpä ankea asunto sai hänen mielensä mustaksi, se toi hänestä esiin pahimmat puolet. Solttupoikien kanssa kievarissa oli ollut niin mukavaa! Ehkä hänen pitäisi hieman piristää oloaan jollain kehittävällä tekemisellä. Hän poimi pöydältä sen puhe-elimen, jonka neiti, jonka apua hän ehdottomasti ei tarvinnut, oli hänelle hänen tänne muuttaessaan jättänyt. Niitä oli kuulemma kaupungissa tosi vähän, jotain ”Tumman Kämmenen” (vai mikä olikaan) tuontituotteita kuulemma. Sen verran hän oli sallinut opastusta, että oli antanut asentaa siihen sen yhden ”äpin”, jota hän oli nyt opetellut käyttämään, koska kuulemma sitä käyttivät kaikki tärkeät heput kuten se yksi Vikean omistaja. Välillä hän kirjoitteli sinne tuntojaan kaikenlaisista asioista, ja jotkut tuntuivat tykkäävänkin hänen kirjoituksistaan joka kerta, kun hän jotain ”postasi”.
Kirjaudun taas sisään ja katson mitä nämä pellet pikku-tohungat ovat täällä keksineet..hymähtelen gultivoituneesti,ja jauhan lisää Meripihkahuonetta cacao:ni päälle.
… hän kirjoitti, yhden kirjaimen hitaasti kerrallaan sormellaan näppäillen, ja painoi sitten lähetysnappulaa. Kuului hassu ääni, ja viesti lähti eetteriin, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Teknisesti ottaen hänen kannanottonsa ei ollut ollut täysin totuudenmukainen, sillä hänen ruokakomerostaan puuttuivat mainitut elintarvikkeet, mutta se olisi ollut täysin totuudenmukainen, jos hän olisi ollut mökissään, missä kyseiset elintarvikkeet tietysti olisivat olleet kaapissa valmiina. Hän nimittäin tilasi aina kuuden vuoden sapuskat kerralla, niin eivät heti päässeet loppumaan. Hänen mökilleen toimitti hyvä kuljetuspalvelu. Kuulemma kaupungissakin olisi ollut joku ”voltti” tai miksi ne sitä kutsuivat, joka toimitti ruokaa, mutta sitä varten olisi pitänyt opetella taas uusi ”äppi”. Hirveä vaiva. Ehkä pitäisi lähteä taas pubikierrokselle alokkaiden kanssa, varmaan tarjoaisivat illallisen? Ei sillä, etteikö hänellä olisi ollut varaa maksaa itsekin, mutta se vara oli tallennettu johonkin ”luottokorttiin”, johon hän ei juuri luottanut.
Hän laittoi laitteensa takaisin pöydälle – autuaan tietämättömänä siitä, että näytön ylälaidassa näkyvät numerot esittivät kellonaikaa – ja istahti takaisin kiikkustuoliinsa. Kai se oli ollut paras tuoli, joka niillä oli ollut hänelle antaa: vähän huonoa puuta, ja aivan liian uusi. Pettäisi hänen altaan varmaan ennen pitkää, ehkäpä jopa ennen lyhyttä. Ikkunatkin olisi voinut kyllä joku käydä pesemässä. Mutta sitäkään hän ei kyllä pyytäisi.
Sitten mainitun ikkunan läpi lensi projektiili kammottavan lasin pirstoutumisen äänen säestämänä. Kyösti loikkasi alas tuolistaan uskomattomalla ketteryydellä ja säntäsi ikkunaan.
”HEMMETIN KAKARAT!” hän karjui ulos ikkunassa olevasta reiästä nyrkkiään raivoisasti heristäen. ”TÄLLÄ KERTAA ETTE PÄÄSE KUIN ENERGIAKOIRA VERÄJÄSTÄ! MINUN UUDET JA PUHTAAT IKKUNAT, PENTELE!”
Kadulla ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi hänet kuullut tai olisi voinut olla ikkunan rikkomisen takana. Mitähän himskuttia? Oliko niistä tullut niin nopeita, ettei hän enää ennättänyt edes näkemään niiden juoksevan pakoon tihutyön jälkeen? Itse asiassa katu oikein ammotti tyhjyyttään, mikä oli varsin epätavallista näin vilkkaalla paikalla. Olikohan jokin hullusti?
Hän kääntyi kohti nurkkaa, jonne ikkunan pirstonut esine oli laskeutunut. Hänen muutenkin apea ilmeensä vain synkkeni, kun hän näki, mikä häntä tuijotti.
”Moi, Kyösti”, Manu sanoi, raapi kylkeään, josta irtosi keltaisia säikeitä, ja irvisti.
”Mitä turkasta”, Kyösti vastasi.
”Sori, en tiennyt, että asut täällä. Ja hei, katso! Muutin itseni banaaniksi! BANAANI-MANU!”
”Sinä”, Kyösti ärisi. ”Just sinä siinä. Just tuollaisena kuin olet, olet tehnyt minun elämästäni helvetin.”
”Hä”, Manu protestoi ja irrotteli itsestään muutaman lasinsirun, jotka olivat jämähtäneet hänen kuoreensa. ”Mikä nyt taas on hätänä.”
”No varmaan olet myös vastuussa tästäkin!”
”Mitä sinä horiset, äijä? Mistä tästä?”
”No tämä asunto on ihan perseestä! Pakottivat tänne asumaan. Ja ruokaakaan eivät ole tuoneet sitten toissa päivän. Turkanen loppui jo eilen.”
”No miksi se on minun ongelmani? Minulla on vähän parempaakin tekemistä kuin miettiä kaiken maailman eläkeläisten asuinjärjestelyjä. Sitä varten on kaupunkibyrokratia. Sitä paitsi minä näin sinut eilen Kievarissa, kun juoksin apinaa pakoon, eikä sinulla tuntunut olevan silloin mitään valittamista elämästä! Oikein rattoisaa oli meno!”
”Enkä ole antanut vielä anteeksi sitä Shasalgradin juttua!”
”Nyt hei”, Manu puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan ja vilkuili huonetta nähdäkseen, minne hänen aseensa oli pudonnut ikkunan läpi tunkeutumisen jälkeen. ”Kyösti, me olemme puhuneet tästä. Ei ole mitään järke- hetkinen seis!”
Kyösti oli yllättäen ja hätkähdyttävän nopeasti saanut jostain kouriinsa haulikon, joka nyt osoitti suoraan kohti hänen päätään, tai siis sitä osaa banaanista, jossa hänen kasvonsa olivat. Tai ei se ehkä kovin selvää ollut, koska hän oli aika pieni kohde ja haulikon osumatarkkuus myöskin aika mitätön.
”Kyösti, laita haulikko alas.”
”Me kuule puhutaan tämä juttu läpi”, Kyösti tuumasi. ”Ja sitten päätän, ammunko sinut seulaksi.”
”Mikä juttu? Minulla ei ollut mitään tekemistä Shasalgradin kanssa!”
”No olipa!”
”Selitä sitten! Mitä ihmettä!”
”Karya-Koro!”
”Niin?”
”Kun Mantax miehitti sen! Ja sitten KKL hävitettiin! Niin kuka sen hävitti??”
”No… Makutain veljeskunta?”
”Ja sen jälkeen… Karya-Koron miehitystä ei purettu! Se on yhä Shasalgradin alue!”
”SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT KKL:N AIKANA!”
”MITÄ TURKASEN VÄLIÄ SILLÄ ON?”
”MIKÄ HENKILÖKOHTAINEN PANOS SINULLA ON TÄHÄN JUTTUUN?”
Kyösti latasi aseensa. Manu nielaisi.
”Sinä nyt vääristelet asiayhteyttä!” Kyösti ärähti.
”Miten niin!?”
”Nykyaikana… useampi henkilö on kiinnostunut sukupuoliyhteydestä, kuin asiayhteydestä… ja sen huomaa!”
”Mitä helvettiä tuo edes –”
Sitten räjähti.
Betoni pirstoutui vitamiinivajeisen kädellisen tieltä ja tämän notkeat jalat löysivät lopulta sijansa Kyöstin keittiönpöydän päältä. Rynnäkkökiväärin lisäksi tällä oli nyt kourassaan myös pyöreä esine, jonka molemmat asunnossa jo läsnä olleet tunnistivat välittömästi käsikranaatiksi. Diddyn ruskea nyrkki nosti sen pystyyn ja hirvittävä, sotaisa kirkaisu täytti ilman. Keltaisen kulkijan haju oli hivellyt apinan haisteluelimiä paksujen seinienkin lävitse. Nyt tämän takana ammottavasta aukosta lankesi näkymä kadulle. Pöly laskeutui yhä hitaasti karvaista päätä suojaavan lippalakin päälle, kun apinan voitonriemuinen ilme katosi tämän kasvoilta. Hän ei ollut odottanut toista tuliaseella varustettua vihollista. Eikä Kyöstin katse varsinaisesti uhkunut vieraanvaraisuutta.
”Jahas”, Kyösti totesi varsin arkisesti kääntyen täysin apinaa kohti. ”Näemmä vanha sanontani pitää paikkansa: ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut, vaan kuinka paljon kalusteita siinä hajoaa.”
”Ookoo”, Manu totesi ja ampaisi Kyöstin ainoaan kirjahyllyyn. Diddy avasi jälleen tulen.
Kirjahylly pirstoutui pieneksi silpuksi, kun rynnäkkökivääri tulitti sitä sarjatulella hallitsemattomasti. Samalla myös Kyösti laukaisi.
”ANTAA PALAA, VEERAKK!” hän karjui mutta pettymyksekseen näki apinan väistävän ketterästi hänen laukauksensa hyppäämällä voltin takaperin alas pöydältä.
Jos tätä seuraava ohikiitävä hetki olisi ollut elokuva, olisi sitä hidastettu niin paljon, että jokainen lentävä puunsäle ja hauli olisi erottunut selkeästi kaikessa kuolettavassa kauneudessaan. Banaani kimpoili huonekalusta ja esineestä toiseen samalla, kun Veerakk ja Karvainen Kivääri omistajineen jauhoivat tomuksi Kyöstin ankean yksiön irtaimistoa.
Ketterästi loikkiva apina väisti turagan sylkemät haulit vaivattomasti, mutta niin tehdessään hänen oma osumatarkkuutensa putosi niin paljon, että täysin paikallaan seisovalla Kyöstillä ei näyttänyt olevan pienintäkään riskiä joutua luotien eteen. Vallitseva kaaos loi ainoastaan hirvittävän esteradan hedelmälle, joka poukkoili ympäri huonetta sen tuhoutuessa hänen ympäriltään. Lipas lippaalta ja patruuna patruunalta Kyöstin koti muistutti entistä vähemmän asuntoa ja entistä enemmän reikäjuustoa. Turagan karjahdukset, Karvaisen Kuninkaan kauas kulkeutuneen oppipojan kirkaisut ja terveellisen sekä maukkaan elintarvikkeen ähkäisyt loivat kakofonian, joka raateli jokaisen sitä kuulevan korvia.
Ja kaikki kuulivat. Kaikki.
Keskustan evakuointi oli jo käynnissä.
Manu otti vauhtia vielä Diddyn senhetkisen lippaan viimeisestä luodista ja ponkaisi sen päältä kohti kattoa, jossa hän sai kiinni ankeasta varjostimettomasta lampusta, joka valaisi keittiönurkkausta vähän huonosti. Apinan vaihtaessa lipasta hän tarkasteli kiireesti hyvin nopealla tahdilla tärveltynyttä huonetta, ja sitten hän näki sen: aseensa, jonka oli kadottanut iskeydyttyään ikkunan läpi. Se makasi keittiön pöydän alla juuri sellaisessa kulmassa, että se oli jäänyt pöydänjalan taakse hänen sitä viimeksi etsiskellessään.
Alhaalta kuului jälleen rynnäkkökiväärin lataamisen ääni, joten lampun johdosta kiinni pidellen Manu ponkaisi itsensä ylösalaisin ja asetti jalkansa kattoa vasten. Sitten hän työnsi jaloillaan ja repäisi kaikin voimin saaden kattolampun irtoamaan. Valaisin putosi, ja sen särkyessä pirstaleiksi banaani oli jo sinkoutunut pöydän alle poimimaan pyssynsä. Nopeaa tähtäystä ja liipasimenvetoa myöhemmin laser leikkasi huoneiston tukevimman seinän säpäleiksi. Sekä Diddy että Kyösti, edellinen apinan raivolla ja jälkimmäinen ikäisekseen ällistyttävän akrobaattisesti, olivat hypänneet pöydälle hänen ylleen, kun seinä otti osumaa, ja huoneen alkaessa romahtaa pääsi kumpikin kierähtämään ulos ulkoseinässä ammottavan kranaatin tekemän reiän kautta. Kyöstin haulikonperästä viime hetkellä kiinni siepannut banaani selvisi myös verrattain vammoitta rivitaloyksiön tuhosta.
Katutasoon kaikkein ketterimmin päätyneen apinan kärsivällisyys oli lopussa. Se ei ollut tottunut siihen, että sen välipalat pistivät tällaisella tavalla hanttiin. Nyt se oli alkanut muuttaa mieltään. Banaani saisi ravita sitä vaikka sitten grillattuna.
Pudotuksesta hädin tuskin toipunut turaga-pappa ja hieman sivummalla pällistelevä banaani – joka oli jälleen hukannut asunnon romahtaessa pyssynsä – katsoivat kauhuissaan, kuinka Diddy kiskaisi sokan irti kranaatista, joka oli taas ilmestynyt jostain tämän karvaiseen käteen. Sitten he saivat seurata, kuinka apina täysin surutta heitti kranaatin suuhunsa ja nielaisi sen.
Kului tasan yksi sekunti, jolloin ei kuulunut mitään. Tyhjäksi sivullisista evakuoidun kadunpätkän kaikki kamppailuun osallistuvat seisoivat hetken täysin paikallaan. Sitten apinan sisällä räjähti. Lieskat purkautuivat tämän suusta kohti banaania ja haulikkoaan yhä puristavaa Kyöstiä.
Oli kuin helvetti olisi löytänyt sijan tosimaailmasta, kun katu täyttyi liekeistä. Diddyn ulos röyhtäisemä räjähde oli kaikesta päätellen sisältänyt myös napalmia, sillä tämän suusta ulos lentävät sattumat alkoivat välittömästi syövyttää reikiä asfalttiin. Tultasyöksevä karvainen kammotus antoi kaikkien maistaa tulta ja tappuraa. Eikä liekeille tuntunut näkyvän loppua.
Tilanteeseen alkoi tulla tolkkua vasta, kun liekkien keskeltä pilkahti kimmellys metallia. Banaanin piti suojata silmänsä loimujen lisäksi paikalle rullanneen metallin sankarilliselta loisteelta. Järkyttävällä nopeudella tulen halki saapunut pyörätuoli tärähti päin apinaa ja jysäytti tämän asfalttiin niin suurella voimalla, että sen kidasta valunut napalmi viimein lakkasi pursuamasta. Tuolissa istuva skakdi onnistui jarruttamaan viime hetkellä ja esti itseään onnistuneen osuman jälkeen ajautumasta päin rakennuksen seinää.
”Onnnsenytpenttele!” Bladis ärjäisi raivon vallassa ja rullaili tarkastelemaan, oliko hänen kiihdytyksensä ollut tappava. Maassa uliseva apina kiemurteli kuitenkin edelleen siihen malliin, että työ ei selvästi ollut vielä tehty. Moderaattori hapuili pyörätuolinsa vasenta sivua, ja hänen käteensä osui nopeasti keskeltä katkaistu haulikko, joka pintansa kuluman perusteella varmasti edelsi sitä sisällisotaa, jossa se oli parhaat päivänsä nähnyt. Haulikon piippu laskeutui kohti maassa kiemurtelevaa karvakasaa armottomasti.
”Alkakaas pojat etsimään loukkaantuneita”, Bladiksen käsky kajahti, jolloin sivukujalta paikalle pomppi muutama kaartilaismatoran, jotka harppoivat hävityksen keskellä seisovan rakennuksen raunioihin. Rullaavan istuimen valtias oletti tilanteen rauhoittuneen tarpeeksi. Virhe, jota hän ei hetkeen myöntäisi.
Apinan silmissä paloivat lieskat, kirjaimellisesti. Karvan keskellä ilmiliekkeihin syttyneet silmämunat tuijottivat Bladista pitkin tämän pitelemää piippua. Skakdi hätkähti, mutta ei epäröinyt hetkeäkään.
Järkyttyneenä moderaattori tuijotti, kuinka apina kirjaimellisesti nielaisi tätä kohti syljetyt haulit. Liekit tämän silmissä paloivat entistä kirkkaampana reaktiona Bladiksen herkkään liipaisinsormeen. Skakdi ei olisi järkytykseltään ehtinyt reagoida apinan seuraavaan hurjistuneeseen loikkaan, ellei sivummalla itseään kasannut banaani olisi puuttunut tilanteeseen.
Ureansävyinen teknisesti ottaen kai marja poimi maasta irtonaisen, hieman ruosteisen vesiputkenpalan, syöksyi sitten kohti Bladista hälyttävän nopeasti lähestyvää kädellistä ja veti tätä juuri mainitulla metalliputkella turpaan. Apinan suusta lensi muutama hammas samalla, kun tämän naama lävähti vasten kadun toisella puolella vielä paikoitellen ehjää talonseinää.
”Tämä ei ole mitään leikkiä, Bladis”, Manu sanoi huohottaen. ”Tuo apina on niin vaarallinen, että jo pelkästään se on varmaan laitonta.”
”… ja kukas hitto se sinä olet?” Bladis kysyi tuijottaen banaania hieman hämillään.
”… no mutta”, Manu sanoi voitonriemuisesti. ”Olen –”
”Seis!” Kyösti huudahti. ”Älä anna sille syytä sanoa sitä TAAS!”
”– BANAANI-MANU!”
”Argh!”
”… niin joo”, Bladis sanoi. Hän oli jo autuaan unohtanut. ”Tawa taisikin mainita… No, voitko seuraavaksi kertoa, että mitä hel-”
Hän ei ehtinyt lauseensa loppuun, ennen kuin tällistä toennut tarzahnilainen syöksyi jälleen häntä kohti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin valmis. Haulikon piippu työntyi vauhdissa apinan kurkusta alas, kun karvapallo syöksyi murhanhimoissaan häntä päin. Hän kohotti puoliväliin apinaa työntyneen haulikkonsa kohti taivasta ja veti liipaisimesta.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi pyörinyt haudassaan, jos olisi sellaisessa sillä hetkellä levännyt, kun apinasta ja ylöspäin suuntautuvasta työntövoimasta rakennettu avaruusohjelma keräsi ihmetteleviä katseita useamman korttelin päästä. Taivasta kohti kiitävä kasa karvaa kiihdytti niin suuriin nopeuksiin, että liekehtivät silmät apinan kallossa sammuivat viimein ilmavirran johdosta. Tämä pieneni niin pieneksi pisteeksi, että Bladiksella oli vaikeuksia enää erottaa sitä kirkasta taivasta vasten. Tilanne kuitenkin korjaantui nopeasti, kun painovoiman lakeja tahtomattaan noudattava Diddy aloitti matkansa takaisin kohti asfalttia.
Karvan ja kadun yhteentörmäyksestä syntyvä paineaalto lennätti vihasta karjuvan skakdin tuoleineen kumoon. Kyösti kiristeli hampaitaan turhautuneena, kun syntyneestä kraaterista alkoi kuulua lisää ulinaa. Apinassa pihisi edelleen henki ja maassa makaavan moderaattorin mitta oli täynnä.
”On se nyt niin skarrarrarin kumma, että tuo saamarin apina ei kuole”, skakdi vaahtosi avuksi juosseiden kaartilaisten auttaessa häntä takaisin pyörätuoliinsa. ”Selitä nyt, Makuta Nui, että mitä helvettiä. Jonkinlaisena henkiolentona varmaan tiedät näistä toteemieläimistä jotain?”
”No siis joo”, Manu vastasi. ”Tuo on niin kutsuttu brakas, elikkäs eräänlainen apina.”
”No sepäs yllättävää”, Kyösti kommentoi käveleskellen aiempaa huomattavasti raihnaisemmin yksiönsä raunioissa selkäänsä hieroen ja puhelintaan etsiskellen.
”Kyösti, hiljaa nyt”, Bladis sanoi ja nyökkäsi Manulle. ”Jatka.”
”Ja siis, minä olen BANAANI, jos et huomannut.”
”Niin?”
”Apinat syövät banaaneja.”
”Niin?”
”Minä olen banaani.”
”Mitä vihjaat?”
”Apina haluaa syödä minut.”
”No se nyt oli ilmiselvää!” Kyösti ähkäisi ja potkaisi kivimurskaa.
”Kyösti, anna miehen puhua”, Bladis sanoi. ”Tai banaanin. Mikä ikinä.”
”No siis kun olen banaani”, Manu jatkoi, ”niin apinat ovat ihan hiton vaarallisia sekä minulle että ympäristölleni. En ehkä ajatellut asiaa ihan loppuun asti, mutta toisaalta en myöskään tiennyt, että jäsenistöömme kuuluu apinoita.”
”… onko tuo apina siis Bio-Klaanin jäsen?” Bladis hölmistyi. Kyösti tuhahti, kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Totta kai se on! Onhan sillä jäsenkorttikin. Voi nyt saatana, Bladis, sinäkin, täysi säkki. En sano tätä kevyesti enkä ilomielin… mutta jokainen henkilö, jonka olen ikinä tavannut, ikinä tuntenut, ikinä nähnyt missään, on IDIOOTTI!”
”Aika raffia, Kyösti”, Manu sanoi vaitonaisesti. Bladis tuijotti vanhusta mielensä pahoittaneena. Kyöstin vihainen ilme heltisi vain hieman.
”Kyösti…” Bladis sanoi. ”Luulin, että me ollaan kavereita.”
”No”, Kyösti vastasi hieman reaktiotaan häveten, ”niinpä kai. Tänään on vähän huono päivä. Turkanen on loppu, ikkuna meni rikki ja nyt koko talo romahti.”
”Kyllähän minä oikeasti tiesin, että Makuta Nuin kanssa kamppaileva apina on jäsen”, Bladis puolustautui vielä. ”Tawa kyllä sanoi siitä poliisikokouksessa. Se luikahti vain muististani. Olen viime aikoina joutunut keskittymään vähän muihin apinoihin! Kampiakseleita ryösteleviin sellaisiin!”
”Oliko vielä muuta?” Manu kysyi tylsistyneenä, ”vai voinko jo juosta niin kauas tuosta pällistä kuin vain fyysisesti on mahdollista? Mikä ei kyllä näillä jaloilla ole kovin kauas, ennen kuin se jo herää.”
”Niin, jos se kerran on jäsen”, Bladis tuumasi, ”sillä on joitain oikeuksia.”
Apina alkoi ryömiä ulos tekemänsä kraatterin pohjalta. Bladis rullasi sen viereen, osoitti sitä jälleen haulikolla ja sanoi:
”Moderaattorin oikeuksin, Bio-Klaanin nimissä, olette täten pidätetty. Kaikkea, mitä sanotte tai jätätte sanomatta, Guartsu voi käyttää teitä vastaan sitten oikeudenkäynnissä, kun sellainen joskus tulee, vaikka jonot ovat tällä hetkellä pitkät ja Geemieskin kateissa.”
”Mikään ei voita kuulasta syksyistä lainhuudatusta”, totesi Kyösti taustalla, jo hieman riemastuneenpana löydettyään puhelimensa raunioista. ”Huudata sitä lakia, beibi!! Jeah!”
”Teiltä takavarikoidaan kaikki Bio-Klaanin luovuttama kalusto, sisältäen seuraavat esineet mutta ei niihin rajoittuen”, Bladis jatkoi (jättäen huomiotta sen, että Kyösti ei vaikuttanut tietävän, mitä lainhuudatus oikeastaan tarkoitti), kaivoi taskunsa pohjalta ruttuisen paperin ja alkoi luetella siinä esiintyviä esineitä: ”Jäsenkortti, viikottainen lounassetelisetti, henkilökohtainen ampuma-ase, lemmikkilisenssi sekä kaikkien seitsemän eri kuntosalin kausikortit.”
Bladiksen yllätykseksi näytti siltä, että apinalta oli viimein loppunut puhti. Maassa istuva apina työnsi kouransa selkänsä taakse ja alkoi kaivaa omaisuuttaan esiin paikasta, mitä kukaan läsnäolijoista ei halunnut tarkemmin kuvailla.
Ensin Diddy tiputti maahan itsensä ja Bladiksen väliin halvan näköisen, neonsinisen sytkärin. Sitten se kaivoi esiin etelämanterelaisen tuhannen vitkuttimen setelin. Lopuksi se kiskaisi väkivaltaisesti tukon ruskeaa karvaa irti vasemmasta pakarastaan ja alkoi mallata tukkoa setelin päälle.
Apina kääräisi omasta karvastaan ja etelän valuutasta itselleen sätkän, joka löysi nopeasti paikan tämän hampaiden välistä. Bladis tuijotti silmät pyöreänä, kuinka tämä sytytti sätkän ja alkoi väsyneen näköisesti impata omia liekehtiviä perskarvojaan.
Hetken aikaa kuului ainoastaan tupakanhimoisen apinan ähkimistä. Sitten kädellinen paljasti korttinsa. Yhdellä näppärällä näpäytyksellä setelisikari lennähti pöyristymisestä lamaantuneen Bladiksen aseen piippuun. Karvankatkuinen pöllähdys puski ulos haulikon peräpäästä suoraan hänen kasvoilleen.
Köhivä ja harhautunut moderaattori joutui laskemaan aseensa antaen Diddylle täydellisen raon hyökätä. Raivokas brakas syöksyi tällä kertaa kohti Kyöstiä, joka alkoi karjua painokelvotonta tekstiä apinan yrittäessä riipiä hampaillaan hänen naamaansa irti.
”Rulla! Oletko vielä hollilla? Tämä saamarin apina ei pysy aisoissa!” Bladis ärjyi poliisiradioonsa, yhä pershenkosia kakoen.
Sillä välin, kun Bladis oli lukenut apinalle tämän ”oikeuksia”, Manu oli ollut penkomassa raunioita ja löytänyt jälleen aseensa. Nyt hän pomppasi jälleen kadulle, sulki toisen silmänsä tähdäten Kyöstin kimpussa pokkuroivaa Diddyä ja laukaisi aseensa. Hänen onnistui kuin onnistuikin osua apinaan (Kyöstin pään sijasta), jolloin tämä kirkaisi lasersäteen lävistäessä karvapeitteen (vain vaivoin) ja putosi pois Kyöstin päältä, mutta samalla kovia kokenut ase räjähti banaanin naamalle.
Diddyllä oli jälleen alkuperäinen kohde silmissään ja banaaninhimo aivoissaan. Se hyökkäsi hirvittävällä tavalla kirkuen ja kaikki raajat ojossa kohti Manua, joka luuli jo loppunsa koittavan, kunnes kohtalo äkkiä puuttui peliin.
Tai alienit – mistäpä sitä tiesi?
Appelsiininvärinen vilahdus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Kadulla seisovalta kolmikolta ja raunioissa kumartelevilta kaartilaisilta kesti hetki tajuta, että paikalle Bladiksen käskystä rullannut vauhtihirmu oli onnistunut kaappaamaan apinan mukaansa. Hiljaisuus laskeutui hävityksen keskelle. Kaaos oli siirtynyt kohti pohjoista, jossa oranssi koura piti karvaista kalloa tiiviisti kirskumassa vasten mukulaista katua.
”Matanauta mitä sekoilua!” Manu räkätti maassa maaten yllättyneenä juonenkäänteestä. ”Minulta melkein lähti henki, aika monelta sivulliselta lähti henki, ja Kyöstiltä meinasi lähteä naama. Ja Bladis, sinulta ilmeisesti hajureseptorit?”
Viimeksi mainittu köhi yhä hieman pyörätuolissaan. Hänen haulikkonsa makasi kraatterin pohjalla, mahdollisimman kaukana hänen naamastaan.
”Tämä on kyllä… väkivaltaisin tapahtuma sitten… en tiedä, Liskojen yön?” hän sanoi henkeä raskaasti vedellen.
”On kyllä helvetin ärsyttävää, kun raivoisa mandrilli iskee kulmahampaat kallooni ja alkaa nylkemään naamaani! Inhoan semmoista”, totesi verta päästään vuotava turaga istuutuessaan tuhoutuneen asuntonsa ulkorappusille.
”Joo, niin minäkin”, Manu sanoi. ”Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on vähän kiire. En ole vakuuttunut, että brakas-ongelmamme on sillä selvä, joten minun on parasta hilpaista takaisin Kelvinin turvalliseen –”
”Et muuten mene minnekään”, sanoi Bladis rullaillen aivan banaanin viereen. Keskeytyksestä närkästynyt makuta fallistisessa pehmokehossaan tuijotti kädet puuskassa lähes pystysuoraan ylöspäin skakdin irveeseen.
”Äläs puhele pehmoisia, modepoju. Minä olen valtion väkivaltakoneiston yläpuolella. Minä olen osa pantheonia! Ei minua kiinnosta mikään rikostutkÄÄRGH!”
Bladis yksinkertaisesti nosti banaanin käteensä niin, että tämän kädet jäivät hänen nyrkkinsä sisään, eikä tämä voinut tehdä asialle yhtään mitään, koska oli banaani.
”Saat kyllä luvan selostaa tasan kaiken, mitä täällä tapahtui”, skakdi murisi.
”Voi hyvänen aika, alat kuulostaa ihan Samelta”, Manu älähti. ”Eikö sinulla ole enää huumorintajua?”
”Tässä ei muuten ole kyllä mitään hauskaa. Porukkaa on kuollut, ja sinä olit rikospaikalla painimassa terroristin kanssa! Ties vaikka itsekin olisit terroristi!”
”No totta helvetissä olen terroristi, olen makuta!” Manu ärähti.
”Totta se on”, Kyösti totesi kaartilaisen sitoessa hänen päätään valkeisiin kääreisiin. ”Kerros Bladikselle Shasalgradista, makuta!”
”Viimeisen kerran, SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT!”
”SILLÄ EI OLE VÄLIÄ!”
”LUULIN, ETTÄ SINULLA OLI KAHUJA KYNIMÄTTÄ VINKISTÖLIITTOUMAN EIKÄ MAKUTOJEN KANSSA!”
”NO ON SENKIN KANSSA! MUTTA SE ON ERI JUTTU EIKÄ KUULU PERKELE SINULLE!”
”MIKSI PITÄÄ HUUTAA JA KIROILLA?” huusi Bladis.
”EN PELKÄÄ KIROILLA, KUN ELÄMÄNI VIIMEINEN KUUDENNES HÄÄMÖTTÄÄ AJAN USVASSA!” Kyösti karjui.
”ONPA SYVÄLLISTÄ!” Manu kommentoi.
”Tuota, anteeksi”, yksi kaartilaisista sanoi niin kovaan ääneen kuin kykeni ilman, että itsekin huusi, ja kaikkien kolmen huutajan päät kääntyivät yhtä aikaa tätä kohti. ”Niin, tuota, saimme puhelun, että asiat eivät menneet Rullan päässä ihan odotetulla tavalla.”
Bladiksen suu vääntyi kahta kauheampaan irveeseen, Kyösti veti päätään puristavia siteitä hieman tiukemmalle ikään kuin se suojaisi häntä apinan kostolta, ja Manu totesi ääneen sen, mikä heidän kaikkien mielessä liikkui: ”Ei saatana.”
Vauhdin hurma oli nielaissut Jaken, ja Diddy maksoi siitä kasvojensa karvoituksella. Kipinät iskivät, kun apina hioutui hetki hetkeltä syvemmälle katuun. Jaken ote oli vankka ja suunta täsmällisesti pois keskustasta. Hän raahaisi apinan paikkaan, jossa se ei voisi satuttaa ketään. Paikkaan, jossa Jake nautti ylivoimaisesta kotikenttäedusta.
Muutama kiihdytyksen tielle joutunut kaupunkilainen joutui loikkaamaan kamppailun tieltä pois, mutta Jake tunsi kadut hyvin ja onnistui muutamalla luovalla käännöksellä välttämään pahimmat väenpaljoudet. Vankkaan slizeroid-otteeseen vangiksi jäänyt apina kirkui suu täynnä soraa, kun tämän kasvojen karvoitus hioutui kipinää iskien asfalttiin.
Karvapallon seuraava mahdollisuus hengittää saapui vasta, kun Jaken riuska heitto sinkosi tämän vauhdilla päin jonkinlaista kaarevaa, liukasta pintaa. Savuavia kasvojaan tunnusteleva apina oli niin järkyttynyt kohtelustaan, että ei ehtinyt edes katsella ympärilleen, ennen kuin seuraava isku saapui. Half-pipen yläpäästä vauhtia ottanut slizeroidi törmäsi jälleen Diddyyn täydellä vauhdilla. Apina lensi pois kourusta ja iski päänsä sivummalle pultattuun metalliseen kaiteeseen.
Jake rullasi itsensä takaisin kourun korkeimpaan pisteeseen ja tutkaili hetken vastustajaansa. Rapusaaren skeittiparkin rullaava ruhtinas tiesi erinomaisesti, kuinka vaarallinen apina oli. C-vitamiinin puutteesta kärsivä Diddy oli niin syvällä hedelmänhimoisessa hurmoksessaan, että tämä pitäisi iskeä siitä irti voimalla. Ja voimaa Jake apinaan kohdisti.
Diddy ehti hädin tuskin valmistella tarzahnilaisen esitaisteluposeerauksensa, kun Jaken ensimmäinen varial heelflip osui tähän. Vuosien kokemuksella suoritetut sadankahdeksankymmenen asteen frontside shove-it sekä kahdelle renkaalle suunnittelematon heelflip muodostivat yhdessä tuhoisan yhdistelmähyökkäyksen, joka lennätti apinan korkealle ilmaan. Jaken todellinen isku oli kuitenkin vasta tulossa. Kourusta vauhtia otettuaan hän sinkoutui ilmoihin Diddyn perään. Backside ollie läimäisi tämän välittömästi takaisin maahan ja näennäisesti tyrmäsi tämän.
Tämä ei kuitenkaan ollut Jaken ensimmäinen taistelu hedelmälihaa hamuavaa hihhulia vastaan. Hän tiesi, että apinan tajuttomuus oli varmistettava.
Ilmiömäisen pop shuvit-käännöksen jälkeen laskeuduttuaan Jake kiihdytti jälleen. Kaidetta vasten grindattuaan hänen vauhtinsa saavutti äänivallin, joka räjähdettyään sinkosi kauempaa kamppailua seuranneen Long Boin lippalakin tämän päästä. Kuntosalilta iltarullailuaan suorittamaan tullut Boi ei ollut uskoa silmiään, kun se Jake teki sen. Täydellisen. Frontside ollien.
Kun Jaken pyörien kumien katkusta ja väkivaltaisesta yhteentörmäyksestä syntynyt savupilvi viimein hälveni, rullasi ainoastaan yksi. Kätensä ristinyt Jake myhäili tyytyväisenä, kun apina ei enää noussut.
Temppu oli kuitenkin vaatinut veronsa. Kaikkensa antanut slizeroidi hengitti raskaasti. Hän oli käyttänyt sata prosenttia rullailuvoimistaan. Roborideroidien henki pihisi hänessä voimakkaana, mutta uupumus alkoi työntää sitä jo syrjään. Puiston laitamille oli ehtinyt kertyä pieni tapahtumaa seuraamaan saapunut porukka Long Boin rinnalle. Ryhmän hujoppi loikki pikaisesti Jaken luokse varmistamaan, että tämä oli kunnossa.
”Kaikki on hallinnassa! Minä, Jake, Powerin ja Bossin ikuisen rullaavan työn jatkaja, olen päihittänyt tämän katalan kädellisen!”
Seuraavat minuutit Jake keskittyi jakamaan nimikirjoituksiaan. Long Boi lampsi iltavuoroonsa tyytyväisenä slizeroidin nimi tussilla piirrettynä skeittilautansa pohjaan. Muutama harrastuksesta innostunut matoran jäi juttelemaan maailman huipulle henkisesti kohonneen Jaken kanssa. Hänen ilmiömäiset liikkeensä olivat ansainneet hänelle kansan suosion. Sattuipa paikalla olemaan yksi Klaanilehden syystoimittajakin, joka matkallaan kohti keskustan tuhoaluetta päätyi näpsäisemään hänestä kuvan seuraavan päivän läpyskään. Hän demonstroi toimittajalle ilmiömäisen 360 pop shuvin, impossiblen sekä useita varial kickflipejä, ennen kuin yksi paikalle saapuneista sivustakatsojista huomautti, että apina oli tällä välin lähtenyt lätkimään.
Jake tuijotti tyhjää half-pipea tyrmistyneenä. Hän ei ollut uskoa, että apinassa oli yhä virtaa pakenemiseen. Ei sellaisen ollien jälkeen. Ei se vain ollut mahdollista…
Tyrmistynyt slizeroidi sai lopulta raportoitua tapahtumat poliisiradioon, josta yksi Bladiksen mukana olleista kaartilaisista vastasi hänelle. Näköyhteyttä ei kuitenkaan enää ollut. C-vitamiinin erehtymättömän tuoksun haistanut Diddy oli taas todellisen tavoitteensa jäljillä.
Bladis oli kaiken varalta toimittanut Kyöstin sairasosastolle lepäämään. Banaaninhahmoinen Makuta Nui oli onnistunut pakenemaan hänen kynsistään käyttämällä likaisia temppuja – tuskinpa oli sattumaa, että kuin tyhjästä ilmaantunut puolikas porotokka oli yrittänyt jyrätä hänet juuri, kun banaania olisi ollut tarkoitus kuulustella? Jake oli raportoinut, että apsiterrorin pioneeri oli päässyt livistämään. Mitä Jake oli jättänyt kertomatta mutta Bladis oli kuullut myöhemmin kaartilaisilta, jotka olivat käyneet keräämässä silminnäkijähavaintoja, oli, että näin oli käynyt Jaken jakaessa nimikirjoituksia. Tästä puhuttaisiin vielä! Ja voi pyörät ja pyssykät, vielä pitäisi raportoida ylläpidolle. Siitä hän ei kyllä nauttisi.
Kyösti, punkassa jurottaen, tarkisti ”sossumeediansa” ja huomasi, että hänen aiemmin lähettämänsä päivitys oli kerännyt kritiikkiä: kuulemma ”Meripihkahuone ei ole elintarvike”. Hän vastasi kritiikkiin asiallisen ivallisesti, ja tivasi puolestaan antagonistinsa mielipidettä ”Meripihkahuoneesta”. Lähes välittömästi hän sai vastauksen, jossa vastaaja kieltäytyi kommentoimasta ja sanoi ”kirjautuvansa ulos” tältä päivältä. Kyösti oli raivoissaan.
Sairastuvalta pois rullailevaa Bladista saatteli hyvin aggressiivinen mutina ja melkein yhtä aggressiivinen joskin hidas näytön näpyttely.
Luulette että voitte vaan lopettaa, tai, lähteä pelkällä ulos-kirjauksella. Pelkurit, hölmöt , narrit !! Peli Ei voi päättyä ennen kun KAIKKI 'TEIKIT' on nähty. K a i k k i . T e i k i t. .
Kaikki ne.
Kelvin havahtui huutoon ja otti kuulokkeen pois sarvestaan.
Käytävältä kuului keskusradion rätinä: ”Öh, halojaa! Mode Paaco tässä! Ylläpito tiedottaa, että Admin-aukiolla on menossa parhaillaan tulitaistelu. Ei syytä paniikkiin — kyse ei ole nazorakien hyökkäyksestä! Ylläpito kehottaa silti kaikkia linnakkeen asukkaita pysymään sisätiloissa! Tilanne on hallinnassa!”
Kelvin kohotti tuntosarveaan. Tulitaistelu? Mistäköhän oli kyse?
… ja toivottavasti Manu ei liittynyt asiaan.
Lopulta hän vain kohautti olkiaan ja asetti muokatun korvakuulokkeen takaisin tuntosarvelleen ja napsautti kasettisoittimen päälle.
Kelvin alkoi naputtaa jalallaan rytmiä. Hän huomasi mutisevansa laulun sanoja — kuitenkin niin hiljaa, ettei itse kuullut ääntään musiikin alta. Sävel sai hänet hymyilemään.
Kelvin oli ottanut tavoitteekseen pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä sekä mielensä harhautettuna niin kauan kuin Manu oli poissa. Makutan jo tavaksi muodostuneen katoamisen jälkeen Kelvin oli huomannut päänsä tuskallisen hiljaiseksi. Ja hiljaisuudessa ikävät ajatukset nousivat mieleen…
Vanha kristallisoitin oli löytynyt Santorinaukion kirpputorilta. Kelvin oli pitkään epäröinyt Klaanilta saamiensa muttereiden käyttämistä lopulta melko tarpeettomaan esineeseen, mutta… hän tunsi kaipaavansa musiikkia. Se vei ajatukset muualle.
Nazorak otti muutaman varovaisen tanssiaskeleen kohti pöytäänsä. Matkavalmistelut olivat jo hyvällä mallilla. Puoliksi täytetty rinkka nojasi seinää vasten pöydän vieressä. Pöydällä oli läjä kala- ja hedelmäsäilykkeitä, jotka hän oli hankkinut kovalla hinnalla torilta. Pöydällä odotti myös tulentekovälineet, linkkuveitsi, huopa, nippu köyttä, vesileili ja valokivilyhty. Bloszarin tehtaanmyymälästä saadun pistoolin hän oli purkanut ja öljynnyt. Myös Alinolla-hanska odotti huoltamistaan. Hän siirsi huovan rinkkaansa ja veti sen hyräillen yli listaltaan.
Kelvin oli jo aika innoissaan tulevasta matkasta, vaikka hän yrittikin pitää odotuksensa matalalla. Manun puheiden mukaan reissu tulisi olemaan rankka sekä luultavasti vaarallinen. Kelvin ei kuitenkaan voinut olla haaveilematta siitä, mitä uutta ja ihmeellistä hän tulisi reissulla näkemään. Kauniita maisemia? Vieraita ja eksoottisia kulttuureita, joissa hänen ei tarvitsisi käyttää naamiota? Mieltä räjäyttäviä teknisiä innovaatioita, jotka pyyhkisivät Imperiumin antiikkisella sotakalustolla lattiaa?
Kelvin teki korean tanssiloikan sängylleen. Pieni ääni hänen takaraivossaan muistutti, kuinka hölmöltä se oli luultavasti näyttänyt, mutta huoneessa ei ollut ketään muuta. Hän poimi kasan remmejä sängyltään ja alkoi pukea niitä päälleen. Hetken ähkittyään hän onnistui pujottamaan uuden varustehenkselinsä ylleen. Remmeissä oli monia irtotaskuja sekä kotelot hänen molemmille pistooleilleen. Varustevyö vaikutti kätevältä – hän sai tarvikkeidensa painon paremmin jaettua keholleen.
Sitten hän nappasi tuolin selkänojassa riippuneen valkoisen kankaan ja heilautti sen olalleen. Se oli metru-nuilainen sadeviitta, jossa oli korea oranssi vuorikangas. Hän ei ollut koskaan kokeillut oransseja asusteita – ei sillä että Imperiumin tiedemiestenkään pukukoodi olisi kaikkea sallinut.
Hänen katseensa kääntyi sänkyä vastapäätä olevaan kokovartalopeiliin, joka edelleen nojasi kuvapuoli seinään. Hän epäröi hetken.
Äh, ihan sama!
Nazorak tarttui peiliin ja käänsi sen osoittamaan itseään. Hän astui taaemmas ja tuijotti peilikuvaansa.
Se… näyttää ihan hyvältä.
Hän oli odottanut kuvajaisensa näkemisen olevan taas kuin tikari sydämeen, mutta… ei. Hän näytti omasta mielestään ihan hyvältä.
Kappaleen tempo nopeutui. Kelvinin hymy leveni. Hän heilautti viittansa näyttävästi sivuun ja poseerasi itselleen. Varustehenkselit näyttivät myös tyylikkäältä.
Kelvinin päähän juolahti ajatus. Hän nappasi pöydältä toisen pistoolinsa ja otti toiminta-asennon, jonka muisti nähneensä Hänen kenraalinsa salaisessa palveluksessa-elokuvan julisteessa. Hän kuvitteli olevansa agentti hiipimässä ase valmiina vihollisten bunkkeriin. Hän virnisti.
Sitten hän otti toisen asennon: hän kääntyi suoraan kohti peiliä, toinen yläkäsi lantiolla ja asetta pitelevä käsi korkealla ohimon korkeudella. Hän taivutti kaulaansa katsoen itseään kuonoaan pitkin. Hän seisoi itsevarmasti voittamansa vihollisen yllä.
Kolmas poseeraus! Hän painui kyyryyn, otti pistoolistaan molemmilla käsillään kiinni ja osoitti aseen kohti peiliä. Hän virnisti ja kuiskasi:
”Bang!” ”Bang!”
Kristallisoitin naksahti ja hiljeni. Kasetti oli lopussa.
Kelvin nousi suoraan ja pudisteli päätään itselleen. Härväys sai nyt riittää. Hänen piti jatkaa pakkaamista.
Sitten ovelta kuului kiivas kolmen koputuksen sarja.
Kelvin nosti päänsä kohti ovea. Hän ei ollut sopinut tapaavansa ketään tänään. Hän puki volitakin kasvoilleen ennen kuin avasi oven.
Mutta oven takana ei ollut ketään. Kelvin vilkuili hämmentyneenä, missä koputtaja mahtoi olla.
”Kelvin, täällä alhaalla!”
Hän suuntasi katseensa alas, josta ääni oli tullut. Ja hänen edessään seisoi banaani. Banaani, jolla oli neljä mekaanista, groteskia raajaa ja selvästi Manun ääni. Ja vielä pahempaa, Manun kasvot.
”Tuota…” Kelvinin äänestä kuuli, ettei hän tiennyt miten reagoida. ”Manu?”
”Kelvin, nyt on hätätilanne!” Manu sanoi heiluttaen käsiään hieman hätääntyneen kuuloisena. ”Ei ole aikaa selittää! Sinun täytyy syödä minut!”
Ennen kuin Kelvin ehti vastata, kävelevä banaani kipitti oven raosta huoneeseen.
”… Anteeksi, voitko toistaa?”
Banaani iski oven väkivaltaisesti kiinni voimalla, jota harva olisi odottanut tämän pienen koon huomioiden.
”Sinun täytyy syödä minut!” Manu toisti kärsimättömästi. ”Äkkiä, ennen kuin on liian myöhäistä! Se ei voi olla kaukana perässä.”
Kelvin tuijotti melko mustunutta ja parempia päiviä nähnyttä banaania ja tämän ilmeisesti pienraheista improvisoituja karmivia raajoja. Inhonväristys kulki hänen lävitseen.
”… Manu, mitä hittoa. En varmasti syö! Mi-miksi ihmeessä!?”
”Jos sinä et syö, niin se syö! Enkä varmasti anna sille sitä nautintoa!”
”Mikä?”
”Turpa kiinni ja turpa auki, poika! Muuten saat hyvästellä minut!”
Kelvin kurtisti kulmiaan. Hänen oli vaikea ottaa banaanin hätää tosissaan. Hän heitti valeasunaamionsa sängylleen, katsoi banaania, vilkuili sitten vielä ympärilleen ja lopulta – hyvin hitaasti – kumartui tarttuakseen banaaniin. Banaani jäykistyi odottaessaan poimivaa kättä. Nazorak nosti banaanin sen päälaessa olevasta varresta.
”Kokonaanko…?”
Yhtäkkiä ovelta kuului jälleen koputusta. Tällä kertaa hyvin alkukantaista, rummutuksen kaltaista.
”Älä avaa sitä!” Manu karjahti, ennen kuin Kelvin ehti edes miettiä asiaa. ”Kyllä, kokonaan! Tai siis pelkkä banaani. Pian, se pyrkinee kohta sisään väkivalloin!”
… mitä hittoa? Kelvin mietti. Hän tarttui banaanin… kädestä ja – hyvin varoen – nykäisi.
”Aissaaaatana!” Manu kiljaisi, kun käsi lähti irti. Kelvin hätkähti näkyvästi.
”Öh, sattuuko se?”
Reiästä, jossa käsi oli vielä hetki sitten ollut, valui kellertävää nestettä hänen kädelleen.
”No mitäpä veikkaat? Sattuisiko sinua, jos minä repisin sinun kätesi irti?”
”Ahaa…”
Ovelta kuului yhä raivokkaampaa hakkaamista.
”Äkkiä, revi nyt ne loputkin irti, kun kerran aloitit!” Manu kiirehti. Paniikki alkoi hiipiä hänen ääneensä.
Kelvin vilkaisi ovea, ja alkoi itsekin hätääntyä. Hän tarttui Manun jaloista ja nykäisi molemmat irti. Keltaista nestettä purskahti ulos raajojen irtaantuessa banaanista.
”Aisattuuuuu!”
”Ole hiljaa!” Kelvin tiuskaisi ja irrotti viimeisen kädenkin. Hän käänteli amputoitua banaania kädessään. Miten elävä banaani pitäisi syödä? Kuorittuna, varmaan?
Ovelta kuului nyt väkivaltaista ryminää, kuin joku yrittäisi potkaista oven sisään. Ja Kelvinin arvion mukaan yrittikin. Hän tarttui banaanin kärjestä ja repäisi ensimmäisen siivun kuoresta auki.
”AIJAIJAI! TARZAHNI SENTÄÄN MIKÄ KIPU!” Manu rääkyi. Kauhistuksekseen Kelvin näki, että Manun kasvot eivät jääneetkään kuoreen, vaan kirkuva naama jatkoi nazorakin tuijottamista mustuneesta hedelmälihasta. Tämän silmät pullistuivat päästä ja tämän huutavasta suusta roiskui sylkeä.
”IIIIK!” Kelvin kirkaisi. ”Manu! Miksi sinä olet tällainen!?”
”AAAH VAUHTIA! SE TULEE!”
Ovi tuntui antavan periksi. Alkoi olla kiire.
Nazorak alkoi riipiä loppujakin kuoria rääkyvästä banaanista.
”SUURTEN OLENTOJEN NIMEEN, ARMOA! ARMOA!”
”Haluatko, että lofetan?” Kelvin kysyi järkyttyneenä.
”EI! EI! TEET TYÖSI NYT JUMALAUTA LOPPUUN!”
Viimeisetkin säikeet irtaantuivat hedelmälihasta, ja Kelviniä tuijotti hänen kätensä puristuksessa kuvottavasti irvistävä ja voihkiva kuoreton, veltto hedelmä. No niin, nyt hän voisi syödä sen. Vai voisiko? Lausunto sen puolesta, että banaani ei näyttänyt syömäkelpoiselta saatika sitten hirveän herkulliselta, ei olisi juuri polemiikkia herättänyt.
”Tee se”, Manu voihkaisi heikosti. ”Pystyt kyllä siihen!”
Kelvin nielaisi. Kai se oli pakko. Hän toi banaanin lähemmäs hampaitaan. Mutta ennen kuin hän ehti puraista, kammottava ajatus nousi hänen mieleensä. Hetkinen, onko banaanilla aivot?
Sitten kuului hirvittävä räsähdys, kun karvaisin mahdollinen jalka iskeytyi ovesta läpi. Kelvin vilkaisi oveen ja säikähti reiästä läpi irvistävän apinan tuimasti tuijottavia kasvoja.
Paniikissa hän nieli Manun yhtenä kappaleena. Banaani maistui – sen verran kuin hän ehti siitä makua saada – hieman käyneeltä ja oli koostumukseltaan aikamoista mössöä, aivan kuten oli päällisin puolin näyttänytkin.
”VOI HYVÄ LUOJA SUURI HENKI OTA MINUT POIS TÄÄLTÄ! RUKOILEN! TEEN MITÄ VAIN AAAAAAAH!” kuului vaimentunut mutta kauhistuttava karjunta hänen ruokatorvestaan. Hän alkoi yskiä ja lyödä rintaansa saadakseen hedelmän alas.
Makutan kurlaavan kirkumisen vaimentuessa edelleen matkalla kohti vatsalaukkua oveen syntyneestä reiästä syöksyi läpi hurjalla nopeudella varsin harmittoman näköinen pieni brakas.
Kelvin köhi ilmaa ja nosti katseensa tulijaan. Apina, kuten banaani, jota se jahtasi, oli nähnyt parempia päiviä: sen turkki oli paikoitellen mustunut, ja sen naamasta puuttuivat lähes kaikki karvat. Muualta karvaa ei sitten puuttunutkaan. Olkoonkin karvaisin asia, minkä hän oli koskaan nähnyt, hän ei aivan ymmärtänyt Manun hätää.
”UIJUI! OLEN HENGISSÄ! MATA NUI ON KUOLLUT! MANU RULAA!” kuului tuttu mesoaminen Kelvinin mielessä. Apina, joka ilmeisesti oli kuullut makutan ulostulon, katsoi nazorakia järkyttyneenä ja päästi kurkustaan hiljaisen äänen, joka olisi tarkemmin kuulosteltuna saattanut kuulostaa siltä kuin se sanoisi ”o-ou”. ”HA! NYT JÄIT NALKKIIN!” ärjyi Manu telepaattisesti. Tämän ääni huokui riemua ja silmitöntä pahantahtoisuutta. Apina yritti perääntyä ovessa olevasta reiästä, josta oli tullut sisään, mutta sisällepäin törröttävät puunsäleet muodostivat piikistön, jonka läpi yrittäessään se olisi vain satuttanut itseään lisää. Pöllämystyneenä se käänsi jälleen katseensa takanaan seisovaan valkeaan jättiläiseen.
Ilmaan kohosi pienoisia höyrykiehkuroita, jotka katosivat sateiseen ilmaan lähes välittömästi. Sammalen ja vanhojen havujen kerros rutisi vaimeana vihreiden varpaiden alla. Tumma hahmo ei erityisesti hiipinyt. Ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi lähimaillakaan ollut kiinnostunut siitä, että hän oli maisemissa.
Se saattoi olla rentouttavaakin. Ei vartijoita. Ei ihailijoita.
Lehu-metsä ei ollut mikään kauhutarinoiden räme, missä kavinikat raatelivat ne kulkijat, jotka eivät tarttuneet piikkiköynnöksiin tai hukkuneet suolampiin. Eikä se ollut jylhien kansallispuistojen erämaa, jossa shasalgradinmuakat karjuivat kallionkielekkeillä ikihonkien keskellä. Se oli kuusivaltainen, aika tiheä ja melko koskematon metsä, joka oli ennen kaikkea suuri. Oikeastaan koko saari oli Lehu-metsä, jonka reunamilla oli joitain muita paikkoja.
Aukio oli lähes samanlainen kuin tuhannet muutkin nimeämättömät aukot sekametsän kudoksessa. Pihlajat olivat pudottaneet lehtensä ja lehdet olivat muuttuneet tumman violeteiksi. Muurahaispesän elämä oli kadonnut keon ja maan sisuksiin. Aukion keskellä pieni kaistale peruskalliota kiilteli märkänä. Sen juurella oli pieni lätäkkö, joka heijasti pilvisen iltataivaan. Hämärä syveni juurakoissa, tunnin päästä olisi jo pilkkopimeä.
Kulkija ei tarvinnut lyhtyä. Hänen pimeänäkönsä oli erinomainen. Silti aivan vihreän leuan alla vilkkui laiskana pieni, punainen valopilkku.
Ämkoon ei enää tarvinnut tarkistaa, oliko panta vielä hänen kaulassaan. Totta kai se oli. Luottavaisuus ei ollut Nazorakien ensimmäinen hyve. Ainakaan luottavaisuus niihin, jotka eivät tarkasti ottaen olleet täysin puhtaita.
Talitiainen lensi pyrähtäen aukion poikki. Se ei kiinnittänyt huomiota entiseen toaan. Ämkoo tuhahti tihkusateeseen pienen höyrypilven. Luoteessa valonheittimet maalasivat piittaamattomia silveltimenvetojaan märkään ilmaan. Vaimea maansiirtokoneiden jyly esti luontoelämykseen syventymisen, jos moinen iltapartioijaa edes kiinnosti. Etelässä korkeiden kuusenlatvojen takana himmeä hehku heijastui pilviin epämääräisen oranssina.
Aukiolle ei tullut polkua eikä sieltä lähtenyt sellaista; ero taisi kuitenkin olla vain siinä, mihin suuntaan kulki. Miekkamies tiiraili vähäeleisesti etelään, katsoi tummaan itään ja huokaisten länteen, jossa valonheittimien vanat sotkivat iltakajon liukuvärin. Näennäisesti kaikki suunnat olivat mahdollisia. Meri tulisi vastaan suunnassa kuin suunnassa, jos jaksaisi tarpoa ahoilla tarpeeksi kauan.
Valinta oli kuitenkin jo tehty. Ämkoo kumartui pitkän kuusenoksan ali, laskeutui polun virkaa tekevään painanteeseen ja lähti astelemaan kohti turmeltua iltakajastusta. Metsän asukkien syke laski hiljalleen, kun sanaton uhka punasilmineen oli jättänyt aukion.
Tihkusade tiivistyi havuihin, ropisi oksilta pisaroina rungoille ja rungoilta mättäille, mutta sen ääni ei peittänyt hiljaista suhinaa, joka lähestyi taivaalta takaapäin. Kesti hädin tuskin sekunteja, että se muuttuikin suorastaan kuurouttavaksi, ja sitten se olikin jo aivan Ämkoon takana. Hohkaavat moottorit kiihtyivät ja sitten jarruttivat. Lämpö- ja paineaalto heilautti miekkamiehen takkia. Vesipisarat ympäröivässä ilmassa höyrystyivät. Jokin raskas laski teräksiset jalkansa mättäälle. Juurakko rasahti rikki sen alla.
Ämkoo käänsi laiskasti päätänsä ja näki tutun metallisen kolossin sivusilmällä.
”Metsästysonnea, Eversti?” 437:n sähköisesti särisevä ääni kaikui hopeisen lentokypärän kaiuttimista.
”Jos kiipeät puuhun, voisimme arvioida, kuinka pitkälle metsä jatkuu”, vastasi Ämkoo, eikä vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä seuraansa.
437 oli — tapansa mukaan — pitkän tovin hiljaa. Lähes kaiken nazorakin kasvoista peittävä kypärän silmikko peitti myös tunnistettavat reaktiot, jos niitä oli.
”Kiipeäminen ei liene tarpeen”, tämä lopulta sanoi. ”Ylilennon aikana tekemäni haravointi ei osoittanut merkkejä aktiviteetista.”
”Lentäminen on hyvä temppu”, miekkapiru virnisti. ”Mietin, milloin minun eliittihaarniskani valmistuu.”
”On epätodennäköistä, että sinun erikoistarpeisiisi tehtyä yksilöä on suunnitteilla. Ainakaan jos et suostu vapaaehtoiseksi samalle leikkauspöydälle, jolla minä valmistuin.”
437:n äänensävystä oli melkein luettavissa ivaa. Tämän puheen täysi monotonisuus lähes korosti sitä. Ämkoo virnisti.
”Kauan eläköön Imperiumi ja vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen! Havaintojeni mukaan… etsimämme mies ei ole tällä aukiolla. Hän voi olla jollain niistä toisista. Tämä on Välisaarten suurin metsäalue. Yhtä miestä ei ole helppoa löytää katsomalla ympärilleen.”
”Opitko tällä partiointikierroksella jotain sellaista, jota et ole oppinut viimeisen kolmen viikon kierroksilla?”
”Sen, ettei kylmenevä syksy aja viimeistä Vartijaa kolostaan niin nopeasti, kuin esikunta ehkä toivoisi”, sanoi miekkapiru ja nosti viittana roikkuvan manttelin kaulusta suojaavampaan asentoon.
437:n silmikon sisäpuolelle piirtyi selvästi jonkinlaisia oranssia valoa hehkuvia viestejä, jotka vaativat tämän huomiota.
”Oli minulla uutisiakin”, tämä sanoi lopulta. ”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollisen sissitoiminnasta 2,5 kilometriä etelään. Oli Vartija kaivanut itselleen kolon talviunia varten tai ei, olisi virhe laskea valppaustasoa. Joku liikkuu näillä main pimeän tullen, Eversti.”
”Tieto. Guardian ei ole täällä johtamassa bioklaanilaista sissiosastoa. Mikäli linnoituksessa tiedettäisiin hänen olinpaikastaan yhtään enempää kuin meidän puolellamme, olisivat he kehittäneet itsehillintänsä graniitinkovaksi. He eivät toimi niin. Se on heidän heikkoutensa.”
Ämkoo katseli läntiselle taivaalle valonheitinten kajoa kohti.
”Ja tieto. Vartija ei toimi niin. Viestinviejä, joka tietää hänestä, nostaisi kiinnijäännin todennäköisyyden kaksinkertaiseksi. Hän on… oppinut. Hän on yksin.”
437 arvioi Ämkoon sanoja hiljaa. Sadepisarat valuivat pitkin kypärän kaarevaa pintaa.
”Kuinka vaikeaa on löytää yhtä skakdia metsästä neljässä viikossa, eversti Ämkoo? Ymmärtääkseni hänenkin täytyy nukkua. Ja syödä. Ja hengittää.”
Ämkoolta jäi lopulta kysymättä, tarvitsiko eliittinazorak enää mitään edellä mainituista.
”Arvon kollega, Eversti, tämä metsä on täynnä olentoja, jotka nukkuvat, syövät ja hengittävät. Aavikolla hän olisi jo kuollut. Jäätiköllä hän olisi jo kuollut. Merellä hän olisi tullut hulluksi ja sitten kuollut. Uskomani mukaan syksyiset välisaaret ovat paratiisi, jos vertaa paikkaan, joka on hänet koulinut. Mutta täällä paras mihin hän pystyy on pitää meidän polkemassa puolukoita neljä viikkoa. Ja nuo neljä viikkoa murtavat linnoituksen taistelutahtoa minuutti ja päivä kerrallaan.”
”Entä oma taistelutahtosi?”
”Minä taistelen, kun Imperiumi niin sanoo”, Ämkoo sanoi ja suoristi ryhtiään, ”en ymmärrä kysymyksen oleellisuutta.”
”Olet ollut täällä metsässä jo pitkään. Ymmärtääkseni sinun kaltaisesi eivät taistele loputtomiin ilman piristeitä. Tai… ainakaan kovin hyvin.”
Ämkoo virnisti leveästi. ”Eversti… oliko tuo kutsu illalliselle?”
”Kenttäjohto on pyytänyt minua varmistamaan, että et menetä järkeäsi metsässä. Se ei olisi ihanteellista operaation jatkumiselle.”
Miekkapiru tuhahti.
”Kovin ystävällistä heidän puolestaan. Sinä saat tuoda viinin.”
”Eversti Ämkoo tietää varmasti varsin hyvin, että päihtyminen palvelusajalla on palvelusrikos.”
”Anteeksipyyntöni. Se oli vain pientä upseerien välistä leikinlaskua. Eversti Everstille. Menkäämme.”
437 kääntyi kannoillaan ja lähti raskain askelin leirin suuntaan. Ämkoo vilkaisi olkansa yli aukion suuntaan ja asteli suoraviivaisesti perässä. Painanne muuttui poluksi ja polku yhtyi raskaiden rapujalkojen metsänpohjaan arpeuttamaksi tieksi. Seudulle levittäytyi entistäkin enemmän pystyyn kuolleita puunrunkoja ja rankakasoja, joita imperiumin ajoneuvot olivat nostaneet pientareelle. Kaikki siirtolohkareet eivät olleet maanneet täällä vielä kesällä. Rautasiiven rumpusoolon vaikutukset näkyivät laajalla alueella.
Käännetty maa ja puusto tarjosivat loputtomasti piilopaikkoja. Olisi kuitenkin vaatinut melkoista röyhkeyttä Vartijalta lymyillä täällä vihollisen tien vierellä.
Imperiumin everstit tulivat ulos runkojen keskeltä. Sade ei ottanut laantuakseen ja puiden tarjoaman suojan ulkopuolella se tunkeutui luihin ja ytimiin. 437 ei välittänyt. Ämkoo ei valittanut. Pohjoisen hämyssä tuulisen nummen takana nousi paaluvarustuksen takaa miehitetty ja puoliksi autio Nui-Koro, nykyinen imperiumin asemapaikka. Hiljainen Hautajärvi heijasti pinnastaan kylän ilmatilaa valaisevat valokeilat. Porttia vartioivien rautatornien valonheitin pysähtyi kierroksellaan kohti kahta upseeria, jotka kylpivät hetken valossa: ensimmäinen metallinhohtoisena, toinen läpimärkänä. Heidät oli huomattu. Kaksikko ei viitsinyt tervehtiä kilometrien päässä olevia vartioita.
Maa muuttui mutaiseksi ja pian everstit pääsivät kävelemään tienpohjaan levitettyjä metallikasetteja pitkin. Ohi huristi nazorakien moottoripyöräpartio. Sivuvaunun aliupseeni veti hunööriä ohitse kiitäessään.
Ilta pimeni, tai ehkä yönäkö oli toistaiseksi mennyttä valonheittimen huomionosoituksen vuoksi. Keinovalojen kelmeä kiilto sai märkyyden näyttämään vielä märemmältä. Edessä nousi eleetön vartiotupa, jonka puomi nostettiin ilman tunnussanaa. Kaksikko oli tullut tutuksi ponttoonisillan vartijoille. Musta vesi virtasi kellukkeiden välistä, pinnan alle jatkuvat teräsverkot estivät alikulun veneellä. Sillan oranssit valot leikkivät virran pyörteissä. Pohjoistuuli puhalsi järven yli entistä epämiellyttävämpänä.
Leiri oli lähellä rantaa muutaman sadan metrin päässä alajuoksulla. Rautasiiven kaatamista puista ja vihreästä kankaasta oli rakennettu telttaparakki, joka antoi miehistölle suojaa sateelta ja tuulelta. Vartiomies veti hunööriä ja kaksikko astui raitille. Leirissä oli toista sataa asukasta, suurin osa kenttäkomennuksella Nui-Koron varuskunnasta tai suoraan pesästä.
Suuri telttalaavu oli leirin raitille avoin ja kankaan alla joukko sotilaita istui kaasutulen ääressä karkeilla pölleillä säilykettä turpiinsa ahtaen. Pakista nousi houkutusten vieno tuoksu. 437 pysähtyi äkisti ja Ämkoo oli törmätä tämän selkään. Kyborgi käänsi katseensa sotilaisiin, jotka itsesuojevaiston ajamina nousivat pystyyn, vetivät käden otsalle ja napsauttivat kantansa yhteen.
”Palveluksessanne, eversti! Everstit!” sanoi joukon johtaja, vahvarakenteinen korpraali. Ämkoo sai kenties pari uteliasta katsetta enemmän, vaikkei takkiin kääriytyneenä ollut ehkä yhtä vaikuttava näky.
437 mulkoili johtajaa eikä myöntänyt lepoa, ja korpraalin asento pysyi suorana. Kyborgi nuuhki pakista nousevan kahvin tuoksua.
”Korpraali 1332, mitä tämä on?”
”Kahvia, herra eversti!”
”Minä tiedän, korpraali. Mutta se ei ole yksikkönne kenttäpakkauksesta.”
”Ei herra eversti! Se on Suurkylästä, herra Eversti! Varuskunnan muonamestarilta, herra Eversti! Ei täytä direktiivi 702 viidennen artiklan määritelmää huomioon otettavasta, katalogisoitavasta ja keskitetysti jaettavasta sotasaalista, herra Eversti!”
Kumpikaan eversti ei sanonut mitään. Täysin eri syistä.
Kylmä naksahdus paljasti 437:n kyynärän mittaisen ranneterän, jonka kärki pysähtyi kahden sentin päähän asennossa seisovan 1332:n polvesta. Kyborgi astui korpraalin ohi ja nosti pakin terällä kahvasta kaasuliekin päältä. Hän otti sen terveeseen käteensä ja näytti Ämkoolle.
”Katso, Eversti Ämkoo”, sanoi 437 jättäen korpraalin asentoonsa, ”Nui-Korolaista kahvia. Ei tavanomaista sotilaskahvia. Muonamestari on jakanut vähäarvoista sotasaalista rivisotilaiden joukko-osastoille. Mihin tämä sinusta johtaa?”
Ämkoolla meni hetki pidempään vastata kuin mitä hän olisi halunnut. ”Kateuteen joukkojen välillä. Kateuteen saaliista, ei terveeseen kateuteen Imperiumin puolesta uhrautumisesta. Gug.”
”Hyvin sanottu, Eversti. Sitä me emme voi sallia, emmehän?”
”Tosiaan se johtaisi Imperiumin mädättymiseen.” Entinen toa kääntyi korpraalia kohti. ”Soo soo”, hän sanoi onnellisena.
437 kaatoi pakin sisällön maahan. Kuuma kahvi loiskui konejalalle, eikä kyborgi välittänyt. Kohmeiseen takinkääntäjään tapahtuma upposi viiveellä. Mirun silmäkulma nyki. Yksi käsi manttelin sisällä puristui nyrkkiin, mutta Ämkoo seisoi paikallaan. Metallitorakan kasvoilla ei ollut tietoakaan virnistyksestä.
”Jatkakaamme upseeriteltalle, Eversti”, 437 sanoi ja pudotti tyhjän pakin suulleen mutaan. ”Lepo. Käsken luutnanttia etsimään muonamestariin käsiinsä ja palauttamaan hänet ruotuun.”
Kofeiinijuomaa kohtaan tehty sotarikos mielen pohjalla kummitellen Miekkapiru seurasi tuoretta aseveljeään ohi telttarykelmien. Valtaosa teltoista syvemmällä oli radiotelttoja ja esikuntakomppanian majoitteita, joiden sisällä valmistauduttiin tuleviin yövartiovuoroihin. Ohittivat he myös naamioverkoin ja havuin piilotettua raskasta panssarikalustoa. Verkkojen alta piilotti raskaita rapujalkoja ja siivenkärkiä. Sotisovista ja symboliikasta oli tunnistettavissa, että nummien operaatio oli edelleen maa- ja ilmavoimien tiukkaa yhteistyötä. Säätila ei vain ollut pariin päivään juuri suosinut lennokkiosaston ilmapartioita.
Upseeriteltta odotti pinkeänä ja ammattitaitoisesti pystytettynä leirin keskivaiheilla. Generaattori puksutti sen ulkopuolella mustaa savua sadeilmaan. Pari vartiomiestä veti teltan suuaukon liepeet auki everstien tieltä.
Sisällä radiolaitteiston ja karttapöydän takaa heitä mulkaisi muutama esikuntaupseeri selkeästi prameammissa sotisovissaan. Ämkoon katse kävi kartoissa — veistetyt puunappulat kuvaamassa harkitusti asemoituja nazorak-osastoja, hieman sekalaisempi kasa idässä päin kuvaamassa skakdien leiriä, ja punaisia rasteja ympäri karttaa kuvaamassa oletettuja viholliskohtaamisia. Muutama oli merkattu zankrzoran symbolilla, jonka Ämkoo oli oppinut kuvaavan epävarmuutta. Rintamatoiminta oli ollut viikkokaupalla pelkkää huhupuhetta.
Pöytien takaa tulijoihin nosti katseensa syvänruskea nazorak virheettömässä mutta ei liian prameilevassa upseerimanttelissa. Ämkoo ja 437 seisoivat rinta rinnan. Kyborgi veti käden kypärän lippaansa konemaisen ohjelmoidusti. Ämkoo toisti liikkeen vasemmalla kädellään, jolloin kaksikon kyynärpäät osuivat toisiinsa.
”Lepo, Eversti, Eversti”, sanoi Prikaatinkenraali 088. Nazorak oli melko vanha, mutta fyysisesti hyvässä kunnossa. Hän nousi kenttätuoliltaan karttojen takaa ja asteli alempien upseerien eteen. Muutkin teltan upseerit nousivat seisomaan.
”Mitä uutisia kentältä?”
”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollistoiminnasta sektorilta K14. Sektorit D-N väliltä 7-16 ovat autioina. Vihollinen on kaivautunut.”
Ämkoo pysyi vaiti. Prikaatinkenraali vilkaisi miekkapirua välinpitämättömästi ja kääntyi 437:n puoleen.
”Vartioston raportin sain jo. Nuo muut eivät ole uutisia lainkaan. Jos ette saavuta mitään, voitte kertoa sen suoraan.” 088 työnsi kätensä manttelin taskuun ja käänsi katseensa karttaan. ”Toivoisin, että pääesikunta lähettäisi minulle kunnollisia, puhtaita nazorak-maasotajoukkoja. Teräviä keihäitä, tuhovoimaista tykistöä, vankkoja kitiinikuoria ja valppaita vihreitä silmiä. Käsittääkseni meillä on Kenraali Gaggulabion joukot erityistapauksille.”
Hän huokaisi syvään ja kääntyi Ämkoon puoleen.
”Miekkanne, Eversti”, sanoi prikaatinkenraali ja nyökkäsi pirun upseerimiekkaa kohti. Ämkoo veti nazorakien upseerisäilän hitaasti huotrastaan ja ojensi kuparisen kahvan esimiehelle.
”Korpraali, auta everstiä hänen takkinsa kanssa”, sanoi majuri ottaessaan miekan vastaan. Hän tutkaili terän kahvan kaiverrusta. Hiljaa teltan nurkassa aseettomana seisonut sotilaspalvelija irrottautui varjosta ja nosti Ämkoon viittana käyttämän takin tämän harteilta. Prikaatinkenraali nosti kaksi sormea ylös ja palvelija jähmettyi takin kanssa.
”Yläupseeriston miekka”, sanoi 088 ja kokeili säilän tasapainoa, joskaan ei kovin tottuneesti. ”Käsittääkseni ette käytä lainkaan tuliaseita, Eversti? Astu lähemmäksi.”
Takki jäi korpraalin otteeseen Ämkoon taakse, kun miekkapiru astui syvemmälle telttaan. Manttelista luopuminen alleviivasi häkellyttävän voimakkaasti entisen toan eroa muihin paikallaolijoihin. Musta lihaksikas, mutta atleettinen eturuumis kiilteli sateesta märkänä. Vyössä roikkui upseerimiekan huotran lisäksi punainen admin-kivi ja pieni Imperiumin varustepakkaus. Vasen käsi roikkui lepoasennossa. Oikean hartianivelen paikalla oli tummanruskeaa arpikudosta, kuin palojälkeä. Suonet olivat pullistuneet haavan ympäriltä, välistä pilkotti hiven luustoa.
”Olet ilmeisesti yhtä haluton puhumaan kuin ampumaan, Eversti. Mutta olen kuullut, että olet taidokas soturi.” lause oli selvästi suunnattu 437:ä kohti. ”Silti epäilen, miten aiot voittaa sodan Imperiumille tällä… ja yhdellä kädellä.”
Prikaantinkenraali asteli takinkääntäjän ympäri ja tarkasteli hartian arpea – ja häntä kiinnostivat myös miekkapirun sileät, raajattomat kyljet. ”Et olisi ensimmäinen, joka uskoo pystyvänsä kaikkeen heti saatuaan hienon yläupseeriston miekan. Saat vielä yrittää nousta sen arvoiseksi. Ha!”
Prikaatinkenraali sivalsi yllättävän taitavasti. Korpraalin sydän jätti lyönnin välistä, kun tämän pitelemä musta mantteli luopui säilän avustamana oikeasta hihastaan. Upseeriteltan muut paikallaolijat taputtivat hillitysti ja 088 ojensi miekan kahvan Ämkoolle. Tämä työnsi miekan huotraan eikä paljastanut, mitä ajatteli takin kohtalosta.
”Laita Everstin takki kuivumaan ja rasvaa se, kun se on kuivunut. Hihan voit heittää menemään”, sanoi prikaatinkenraali, ”ja tuo meille ruokaa ja juomaa. Meille on vielä vähemmän hyötyä aliravituista ja vapisevista eversteistä kuin tavallisista. Ymmärtääkseni Eversti Ämkoo juo kahvinsa mustana.”
Ämkoo vain nyökkäsi.
Sade ei heltynyt illan pimentyessä. Kaiken ahmaiseva tihkusumu teki sijaa kuurouttavalle ropinalle, joka peitti alleen metsämaaston muut äänet. Viimeinen päivänsäde pakeni nousevaa pimeyttä samalla, kun sade kasteli viimeisenkin siitä, mikä oli kuivaksi jäänyt. Kuuro ropisi vasten juuria ja niiden väleistä puskevia sieniä.
Myrskyn kaataman ikihongan ja sen maasta nousseen juurakon suojassa liikuskeli joku, joka oli käyttänyt tuntikausia ollakseen täysin hievahtamatta. Tämä joku istui yhdessä harvoista piiloista, joita kaiken läpäisevä märkyys ei ollut ahmaissut täysin alleen.
Pimeässä ja kosteassa kolossaan sadeviitassa kyhjöttävä hahmo pyöritti auki mustaa nahkaista rullaa, jonka sisällä hän yleensä säilytti vain asehoitovälineistöään. Nyt sieltä aukesi esiin mustia juuria ja pieniä punaisia marjoja, sekä pari pientä valkoista sientä.
Suuri sininen koura tarttui tummaan juureen ja nosti sen kasvojensa eteen nuuhkaistaakseen sitä.
Ei pahimmasta päästä, hän ajatteli, ja iski terävät hampaansa kiinni siihen. Maku oli lähinnä multainen ja tunkkainen, mutta siihen oli tyydyttävä. Päivä ei ollut ollut turvallinen metsästyshommiin, eivätkä viimeaikaiset ylilennot olleet tehneet edes nuotion sytyttämisestä turvallista. Vihollinen osasi seurata lämpöjälkiä, savu näkyi kauas, eikä mikään syttyisi kosteudessa: ei ainakaan ilman hänen parasta plasmakäyttöistä sytytysvälinettään. Senkin akkua oli pakko säästää siltä varalta, että olisi pakko nähdä säkkipimeässä.
Multa jäi hampaiden väliin. Pureskeltunakin palaset raapivat kurkkua. Juuri ei vienyt nälkää täysin. Hän ei toki uskonutkaan, että viikkokausien nälkä katoaisi mutustelulla. Viimeisimmästä kunnon ateriasta alkoi olla jo viisi päivää, eikä ruipelon metsäkanalinnun liha juuri enää lämmittänyt vatsalaukun pohjalla. Tietyssä pisteessä nälästä oli tullut jo oletusarvo, ja ainoa tapa jaksaa eteenpäin oli lakata ajattelemasta sitä.
Hän heitti yhden valkoisista sienistä kitaansa ja nielaisi senkin purematta pitääkseen äänekkäintä vatsan nurinaa kurissa edes jonkin aikaa. Sitten hän kääri loput muonat takaisin nahkarullan sisään ja sujautti sen turvaan kosteudelta sadeviitan kätköihin.
Illallisen jälkeen oli aikaa ruokalevolle. Sen hän otti istumalla sateessa ainoan silmän katse männikössä. Rentoutumiseksi sitä ei voinut kutsua, mutta se minkä sai oli pakko ottaa. Nukahtaminen ei ollut vielä turvallista — sille oli aivan liian valoisaa.
Eipä hän ollut viikkokausiin nukkunut kunnollisia unia. Yleensä hän nukkui kivääri sylissä, tukki olkapäätä vasten ja peukalo varmistimella. Mikä tahansa rapina liian lähellä herätti hänet. Siinä ei ollut juuri aikaa uneksia, saati miettiä näkemiään unia.
Vain kerran hän oli ampunut hätkähtäessään hereille. Silloinkin se oli ollut vain liian lähelle uskaltautunut kettu, joka oli luikkinut hädissään pakoon. Yöpaikkaa oli silti ollut pakko vaihtaa. Ihan siltä varalta, että joku oli kuullut.
Tämä juurakko oli tarjonnut suojaa jo pari päivää ja pari yötä. Viikon, ehkä. Tarkat ajan määritteet olivat merkityksettömiä silloin, kun joka hetki vain mietti seuraavaa hetkeä ja sinne asti selviytymistä. Ne hetket, jolloin ei tarvinnut miettiä mitään, olivat kullanarvoisia. Niitä ei ollut paljoa.
Ilta alkoi pimetä silminnähden. Sateinen maisema hämärtyi, ja sitä raukeana tarkasteleva silmä tottui pimeän hunnun laskeutuessa. Tauko oli ohi.
Hän kaivoi sadeviitan uumenista aivan toisen nahkaisen rullan, avasi solmun sen ympäriltä ja levitti sen eteensä. Hiipuva valo auttoi häntä vielä pienen hetken näkemään metsämaaston kartan edessään mättäällä. Ei hän tarvinnut sitä reitin tarkistamiseen — kokeiluja kulkea tämä reitti oli ollut useampana yönä kuin hän uskalsi arvioida. Kartan katsominen oli rutiinia. Se auttoi muistamaan.
Syvemmältä sadeviitan suojista rinnuksiltaan hän nappasi pienen lasisen kiekon ja suuntasi sen sisällä pyörivän neulan kartan kanssa linjaan. Kompassin pohjoinen osoitti häntä kohti.
Koti oli etelässä. Polku kotiin alkoi harjanteelta sadan metrin päässä — sen kiviröykkiön takaa, joka oli joko vanha Suva tai jonkun hauta. Ehkä molempia. Mutta siellä odotti myös miinoite, ja siellä odotti komppaniallinen metsästäjiä, jotka halusivat hänen päänsä.
Matkaa hänen ja kodin välissä oli surkuhupaisan vähän. Marssien se veisi ehkä päivän. Mutta reitti oli tukittu, sen hän tiesi varmaksi. Siellä ei odottanut muuta kuin keihäiden kärkiä ja aseiden piippuja.
Toinen, reitti jonka hän jo hyvin tunsi, osoitti länttä kohti. Sekään ei ollut riskitön, mutta sen partiot hän muisti jo ulkoa. Siellä oli yhtä paljon tulivoimaa, ehkä jopa enemmän. Siellä oli aukeampaa ja hänet näkisi helpommin yläilmoista. Mutta sateella ne lensivät vähemmän, ja pimeän tullen hänellä olisi mahdollisuus.
Kartta ja kompassi kädessä hän pysähtyi hetkeksi vain miettimään. Miksi tämä yö? Miksi ei huominen? Tai ylihuominen? Mikä teki tästä yöstä erityisemmän kuin ne kaikki, jolloin hän oli käynyt yrittämässä ja perääntynyt tuntikausien vaeltamisen jälkeen — tai ne kaikki yöt, jolloin hän oli vain tuijottanut pimeyttä juurakon alta nukahtamatta eikä ollut saanut itseään nousemaan?
Siihen hän ei osannut vastata itselleenkään. Ainoa, minkä hän tiesi oli se, että elämä jatkui tuolla jossain. Jokainen päivä täällä oli yksi vähemmän niistä päivistä, jotka hänelle oli siunattu näillä sakaroilla. Hänellä oli liikaa sanomattomia sanoja. Liikaa sitä, minkä tekemättä jättäminen kaduttaisi. Liikaa elämää elettäväksi.
Ja vaikka sadetta vastaan käyminen tänä yönä tappaisi hänet, hänen läheisilleen sekin olisi edes vastaus.
Jos hän ei vielä yrittäisi elää, hän olisi jo kuollut.
Hän vilkaisi sinisiä kasvojaan heijastuksesta kompassin pinnassa, ja näki vain yksisilmäisen haamun. Jonkun, joka olisi jo mennyttä, jos ei valitsisi muutoin.
Hän sujautti kompassin taskuun sadeviitan alla, kääri kartan mättäältä ja nousi seisomaan. Katseensa hän suuntasi länteen. Pimeys alkoi ahmia maisemaa.
Oli tullut aika yrittää tai heittää veivinsä. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Kapea vuode, vihreänruskeat kangasseinät. Hehkulampun keltainen valokeila välkkyi alituisesti, kun tuuli heilutti telttaa. Se valaisi muutaman neliömetrin tilan, jonka imperiumi oli everstilleen siunannut. Kokoontaitettavan pöydän päällä oli kenttäpullo sekä kartta paikannimistöllä ja kirjaimistolla, jota Ämkoo osasi päivä päivältä paremmin.
Miekkapiru makasi rautasängyllä lähes olemattomalla patjalla käsivarsi pään takana ja tuijotti kattoon. Teltta oli leirin upseeriosan laidalla. Takinkääntäjän lisäksi vain prikaatinkenraalilla oli oma telttansa; suurempi kuin everstillä. Muu päällystö oli yhteismajoituksessa lähellä huoltoparakkia ja muonituskeskusta. Tuulenpuuskien välissä sieltä päin kuului vaimeaa keskustelua, nauruakin. Ämkoota puhuteltiin yleiskielellä, mutta lähinnä luetun tekstin kautta hän ymmärsi jo perussanaston zankzoraa. Ainakin sen osan, joka käsitteli rintamia, verta ja tulta.
Oli vaikea sanoa, johtuiko Miekkapirun eristäminen pelosta, ylenkatseesta vai epäluulosta. Samoin kahvihetkessä päällystön kesken saattoi olla yhtä hyvin kyse uteliaisuudesta kuin armeijan pinttyneistä tavoista. Kohteliaisuudet olivat kuitenkin loppuneet lyhyeen. Kun kahvit oltiin juotu, ei enemmälle istuskelulle ollut jäänyt tarvetta. 437 ei juonut kahvia.
Suurempi tuulenpuuska Hautajärven suunnalta riepotteli kangaskattoa ja lamppu räpsähteli entistä enemmän. Teltta pimeni. Ämkoo nousi puoli-istuvaan asentoon. Ainoa valonlähde oli punainen vilkkuva valo toan kaulahihnalla, joka vankeuden alussa oli säädetty hitusen epämukavan tiukalle. Hehku heijastui konemaisella sekvenssillä Miru-naamion pinnalle ja arpikudoksille oikealla olkapäällä.
Sitten, yhtäkkiä välke lakkasi.
”Näen sinut”, sanoi Ämkoo käheästi. Upseerimiekka makasi huotrassaan sängyllä yhä kiinnitettynä toan vyölle.
Pimeän teltan sisälle liepeiden välistä tulvivassa kuulaassa valokiilassa seisoi jokin musta, jolla oli ääriviivat muttei piirteitä. Se tuijotti Ämkoon suuntaan hetken kuin varmistaen, että välke hänen kaulapannastaan todella oli sammunut. Sitten sen kasvoille piirtyi sairaalloinen valkohampainen virne.
”Tehokkaampi armeija laittaisi ulkoilu-, kahvi- ja lepohetken parempaan järjestykseen”, sihisi toa. ”Prikaatinkenraali ei tainnut lähettää sinua.”
”Ei.”
Syvä Nauru seisoi valokiilassa noin Ämkoon kokoisena siluettina jostain neliraajaisesta, jolla oli jäntevät käsivarret ja päättäväinen punainen katse naamion visiirin keskeltä. Puhuvien äänien kuoro ei nostanut ääntään kuiskausta voimakkaammaksi.
”Ajattelin, että olisi aika jutella hieman. Ja satuit olemaan vihdoin paikassa, jossa sinuun kohdistuvien valvovien silmien ja kuulevien korvien huomio voi… herpaantua.”
”Parempi siis täällä sisätiloissa, missä mäyrät, sienet ja kuolleet lehdet eivät vahingossakaan kuule. Missä punainen pikkukaveri on?”
”Tällä hetkellä ei missään. Mutta aivan kohta Kenraalinsatamassa. Onko jotain muuta ulkomaailmasta, jota haluat tietää?”
Ämkoo heilautti jalkansa sängyltä ja nousi ylös. Musta hahmo oli jotakuinkin saman pituinen. Raajoja sillä oli yksi enemmän.
”Missä on Viimeinen Vartija? Älä sano, että olemme haravoineet tätä maastoa turhaan.”
Naurahdus.
”Miekkapiru. Niin hauskaa kuin se olisikin, en valitettavasti tiedä hänen olinpaikastaan sinua enempää. Ensimmäinen kysymykseni olisikin ollut, että onko teidän… rankkurihommissanne ollut menestystä.”
”Älä esitä, ettet tietäisi, jos veikko olisi jäänyt kiinni. Mikäli osaat todella sulkea kanavan, jolla Kenraali 001 minua epäilemättä vuorokauden ympäri valvoo, voin todeta, että tämän armeijan metodit ovat alkukantaisia ja heikkoja. Kaikki raajat, oikea miekka ja 30 koulutettua käskyläistä, jotka pysyvät uskollisena mestarilleen, niin saan ongittua kenet tahansa metsästä neljässä vuorokaudessa. Mutta näitä kiinnostavat vain pataljoonien marssittaminen ja rakettipolttoaineen tuhlaaminen. Koko sota on vitsi.”
Syvän Naurun varjo otti muutaman askeleen lähemmäs ja risti käsivartensa. Se laski päätään hieman kenoon. Ele oli tuttu — samalla tavalla tuon varjon entinen omistaja oli reagoinut silloin, kun Ämkoo oli puhunut suunsa kerrankin puhtaaksi tälle.
”Ymmärrän, että tämän teatterin jatkaminen ei ole sinulle mielekästä. Mutta se on myös tapa, jolla pidämme yhteiset ystävämme tyytyväisinä ja kysymättä liikaa kysymyksiä. Ehkä jos teet minulle… muutaman palveluksen, voin kääntää paria vipuvartta, joilla sinun asemaasi herra Kenraalin vierellä voisi parantaa.”
Syvä Nauru piti merkitsevän tauon.
”Mutta ensiksi joudun jälleen kysymään: oletko valmiimpi kertomaan, mihin piilotit Ikimiekkasi?”
Ämkoo naurahti. ”Jokaisen Etelän Miekan Tien kulkijan koulutuksessa on vaihe, jolloin tämä haaveilee käyttävänsä kahta miekkaa samaan aikaan. Ja jokainen tuon tien kulkenut tietää, että niin katkoo vain omat jalkansa. En tiedä, mistä sinun – tai punaisen kaverisi – sätkynukke on koulutuksensa saanut, mutta uskon, että hän pärjää yhdellä aivan mainiosti. Ellei hän halua todella kovaa eroon jaloistaan.”
Musta varjo katsoi poispäin Ämkoosta niin, että tämän pään profiili näkyi. Hartiat työntyivät taaksepäin, ryhti muuttui jäykemmäksi. Terävä leuan kärki nousi hieman ylöspäin. Tämänkin eleen Ämkoo tunnisti. Sen hän hyvin muisti jokaiselta kerralta, kun oli mennyt johtajansa tahtoa vastaan.
”Ymmärrän, että sinulle Alku on yhtä lailla arvokas pelimerkki kuin Ääri minulle. Ja ymmärrän, että siitä luopuminen, tai sen sijainnin kavaltaminen, ei ole asemallesi edullista. Mutta usko minua, Miekkapiru, kun sanon: näen tämän päättyvän niin, että voit saada molemmat.”
Ämkoo tuijotti mustaa hahmoa ja liikahti epävarmana. Hänen kuitenkin onnistui kasata itsensä. ”En usko, että herra Kenraali antaisi minun pitää sellaista terää. Toiseksi… kulkukoiramme luoti vei minulta jotain, jonka olin saanut suurella vaivalla hankittua takaisin sätkynukkesi toverillisten painiliikkeiden jäljiltä. Ja vaikka voisinkin käyttää kahta, pidän yhä jaloistani.”
Punainen silmä mustan siluetin visiirissä vilkaisi jonnekin Miekkapirun raajattoman olkapään suuntaan.
”Ei kai puuttuva raaja ole sinua aiemminkaan pysäyttänyt? Yuurein makutan veri virtaa sinussa yhtä lailla.”
”Makuta on kuollut. Ja mitä tulee erääseen toiseen tämän lajitoveriin, jonka tunnen… no, jos hän voisi kasvattaa uuden ruumiin aina halutessaan, voin vain ihmetellä hänen tyylitajuaan. Mikäli kiväärin piippuun sopivilla toa-kivillä on puoliintumisaika, se ei ole vielä selvinnyt minulle.”
Ämkoo nosti takkinsa tuolin selkänojalta. ”Vai luuletko, etten olisi yrittänyt? Katso!” Hän heitti hihapuolen torakkapukineen varjolle.
Syvä Nauru tarttui takkiin ja päästi hiljaisen tirskahduksen.
”Vai Toa-kivi luotina? Vartija on luovempi kuin odotin. Ja vaarallisempi.”
Kummituksen käsi pudotti manttelin välinpitämättömästi lattialle.
”Mutta sinä päivänä, kun Yuurein makuta kuoli, syntyi jotain häntä suurempaa. Usko pois, Miekkapiru. Minä tiedän sinun pystyvän vielä suuriin tekoihin.”
Musta varjo asteli Ämkoon luo ja toi kasvonsa niin lähelle, että hänen oli mahdoton enää jättää huomioimatta, kenelle ne kasvot kuuluivat. Ne puhuivat hänelle sävyllä, joka tuntui pilkalta siinä, kuinka huono kopio se oli oikeasta Atyasta.
”Meidän on vielä hyvä pitää Kenraali tyytyväisenä, Miekkapiruni. Siksi toivon, että toimitat hänelle hänen skakdinsa saaliina. Mutta muutoksen tuulet ovat edessä. Punainen Mies on matkalla Kenraalinsatamaan viemään sinne uutta verta, jonka tehtävänä on pistää hieman… eloa Allianssin sisäisiin voimasuhteisiin. Ja minä todella haluan nähdä Ikimiekan jälleen sinun kädessäsi, Miekkapiru.”
Varjosta muodostunut käsi laskeutui Ämkoon terveelle olkapäälle.
”Kuka tietää, vaikka sen olisi tarvetta surmata vielä toinen makuta?”
Ämkoo seisoi jähmettyneenä. Johtuiko se lie mustan varjon kosketuksesta, loukkauksesta soturin mestaria kohtaan vai Naurun yllättävästä ehdotuksesta.
”Kernaasti”, tämä sai sanottua, ja koottua tutun virneen naamion kasvoilleen. ”Ja onko tämä makuta Bio-Klaanin vai Allianssin?”
Virne Atyan varjon kasvoilla ei vastannut heti. Kuin protestina hiljaisuudelle alkoi teltan ulkopuolella kaikua rätisevä ujellus — nazorak-prikaatin hälytysääni ujelsi kovaäänisistä. Samalla zankrzorankielisiä huutoja alkoi kaikua joka puolelta teltan ympärillä.
Taasko?
”Katsotaan, mitä valintoja makutamme tekevät. Peli jatkuu yhä. Ja vaikuttaa siltä, että sinun yösi ei ole ohi vielä.”
”Na Zora”, tuhahti eversti, nosti takkinsa lattialta ja poistui telttansa ovesta töytäisten varjohahmoa olkapäänsä tyngällä.
Viimeinen vilkaisu tämän suuntaan varmisti, että huoneessa ei ollut enää ketään muuta. Tai ehkä koskaan ollutkaan.
Eipä sillä väliä. Ei hänellä ollut aikaa tulla hulluksi.
Kaulapannan punainen sekvenssi palasi Ämkoon astuttua sateeseen. Oletettavasti linja josta ne käyttivät vain termiä ”Metastaasi” kuunteli jälleen. Ulkona sateessa häntä katseli välittömästi pari tuttuja silmiä metallisen silmikon takaa.
”Eversti”, kaikui 437:n kypärän alta.
”Eversti”, Ämkoo vastasi.
”Puhutko unissasi?” kyborgi kysyi. Tämä vilkaisi hänen olkansa yli teltan suuntaan.
”En. Onko tämä tärkeää?”
”Vartiomies näki jotain A16:n rajalla. Vaikuttaa siltä, että odotuksemme palkitaan.”
Kovaäänisten sähköinen ujellus raastoi tiensä läpi männynrunkojen ja havunneulasten, yli mäkien ja mättäiden. Viikkojen aikana metsän vanki oli oppinut jo tietämään hyvin, mistä pauhu tuli ja mitä se tarkoitti. Yleensä se viesti siitä, että koko metsä sadan kilometrin säteellä muuttui vaaralliseksi liikkua, ja päivän etenemisyrityksen oli aika päättyä. Tämän hän oli oppinut jo toisena päivänä epäonnistuneen sotilasoperaation jälkeen — silloin sen oli laukaissut yksi väärä jalanjälki väärässä kuramontussa.
Hälytyksillä oli tapana kestää kahdesta-kolmeen tuntiin ennen kuin tilanne normalisoitui. Oli vaikea muistaa, kuinka monta viikkoa viimeisimmästä oli ollut. Silloin ne olivat olleet poikkeuksellisen kärsivällisiä ja jatkaneet jahtia aurinkoinnousuun asti.
Vaikka mitä merkitystä tunneilla enää oli, kun oli elänyt viikkokausia ilman yhtään toimivaa viisaria?
Tässä hälytyksessä ei ollut itsessään mitään poikkeuksellista. Kulkija ei tiennyt, mikä sen oli tällä kertaa aikaansaanut. Eipä hän tiennyt, oliko sen nostattanut edes hänen jättämänsä jälki, vai oliko yksittäinen väsynyt jääkäri vain säikähtänyt kania metsäyössä.
Tämä yö erosi muista öistä vain sillä, että viimeistään nyt hän oli kulkenut liian kauas enää kääntyäkseen takaisin. Katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa, piilo oli menetetty. Eteenpäin meneminen oli ainoa, missä oli enää tolkun hiventäkään.
Hälytyksen vakavuudesta riippui täysin, seuraisivatko ne vain maata pitkin. Sen hän oppisi noin vartissa. Taivaat olivat avautuneet entistä pahemmin ja sade piiskasi vasten hänen kasvojaan. Lentosää oli huono, mutta valitettavasti jopa sää oli jahtaajille pelkkä kalustokysymys.
Vihollisen aseista toisiksi pahin lentäisi vaikka ukonilmalla. Se rakasti jahtia liikaa, ja pelkäsi kuolemaa liian vähän.
Toistaiseksi maasto tarjosi suojaa. Kuusten pitkät oksat antoivat tukevan peitteen ilmassa olevilta silmiltä, ja niiden alla kuivempi maa oli helppokulkuisempaa – eikä siihen jäänyt jälkiä. Matka-arvion perusteella tihein metsä kuitenkin loppuisi siinä vaiheessa, kun varuskunta ilma-aseineen olisi liikkeellä.
Sadeviittaan kätkeytynyt varjo siirtyi nopeasti rungolta rungolle. Mikään mätäs tai kumpu ei kuitenkaan tarjonnut piilopaikkaa, jossa olisi voinut tehdä enempää kuin odottaa pidätystä. Kehossa sadesään koleus sai vastaansa epätasaisessa maastossa juoksemisen nostaman ruumiinlämmön ja sireenien stressitason pumppaaman adrenaliinin. Hän laskeutui ryömimään pienen aukion poikki, kun läntinen valonheitin viilsi läheisen korkeamman puuryhmän latvoja. Jostain kuului raskaan moottorin jylinä. Painautuessaan maata vasten hän tunsi sen vaimean tärinän. Suuntia oli yhä vain yksi.
Paniikille ei ollut sijaa. Tuntui kuitenkin, että itse metsä reagoi tilanteeseen. Tasaisen puuston ja aluskasvillisuuden sijaan maastossa alkoi olla entistä enemmän kaatunutta puuta ja siirtolohkareita, jotka tuskin olivat olleet paikalla kovin pitkään. Nazorakien sotakone oli aiemmin ruhjonut saaren keskelle uuden järven. Arpikudos ulottui pitkälle.
Aution maan sekasortoisuus näytti varjohahmojen karnevaalilta, jossa haljenneiden runkojen daamit ja järkälepäiset kavaljeerit tanssivat jähmettynyttä tanssiaan. Peura pakeni kauhun vallassa louhikon poikki. Täällä suojaa ei ollut lainkaan; ainoa toivo oli, että verenhimoiset silmät näkisivät harjan karahkana, leuan kallionkielekkeenä, kiväärin piipun pajunvitsana. Maa oli mutaa, eikä jälkien välttäminen ollut mitenkään mahdollista. Ne löydettäisiin varmasti – ja silloin oli parasta olla kaukana.
Kahden rungon välissä liikahti varjo, ja vaistomaisesti sininen sormi puristui liipaisimen ympärille. Oliko se nähnyt hänet? Oliko se toinen peura? Oliko se ylipäätään mikään? Oliko se loikannut metsään sieltä hänen tajuntansa synkimmästä sopesta, jossa ei ollut enää tilaa sen jälkeen, kun säännölliset yöunet olivat lakanneet?
Tästäkin huolimatta — voisiko se silti ampua ensin?
Kuinka monta sekuntia hänellä olisi aikaa olla se, joka ampui ensin?
Ja oliko yhdenkin laukauksen tuottaminen metsäilmaan viimeinen virhe, jonka hän ikinä tekisi?
Ajatukselle ei ollut aikaa antaa valtaa, joten hän juoksi. Tarpoi halki mudan toivoen, että sade ehtisi sekoittaa hänen askeltensa jälkiä ennen kuin joku ehtisi niiden vainulle. Sadepisaroiden koko tuntui vain kasvavan, kun ne luotien lailla pieksivät hänen sadeviittaansa. Kylmä viiru valui rintakehää pitkin viitan sisälle tiivistyvien hikipisaroiden keskellä. Kiväärin remmi pieksi vasten kangasta. Pieni ponnistus vain, ja hän oli poissa mudasta, jalat jälleen märillä saniaisilla.
Vilkaisu olan yli paljasti, että valoviirut jossain Nui-Koron jäänteiden luona suuntasivat tuomionsa ylös sateiselle taivaalle. Hälytys kuului ropinan läpi yhä lujempana. Jostain sen alta… jyrinää. Se oli hyvin matalaa ja hyvin kaukaista, mutta niin pitkään korven hiljaisuutta kuunneltuaan sitä ei voinut olla huomaamatta.
Jossain kilometrien päässä käynnistyi moottoreita, jotka vyöryisivät hänen kulkemansa matkan vähintään kolme kertaa nopeammin. Ja mihinkään varusteliiviin ei mahtunut sellaista määrää lippaita, joka niiden pysäyttämiseksi vaadittaisiin.
Siihen suuntaan hän oli menossa. Se, etteivät ne odottaisi sitä, oli pirun laiha lohtu.
Metsäläinen laskeutui puoliksi liukuen alanteeseen, joka kulki jokseenkin oikeaan suuntaan. Maavallit vaimensivat sireenien äänen ja hän pystyi kulkemaan hetken pystymmässä ja nopeammin. Normaalina aikana – esimerkiksi vuosi sitten – nämä olivat kenties olleet nuikorolaisten sienestysmaita. Vai oliko alanne ollut ansakuoppa, johon kyläläiset olivat usuttaneet saaren hallinnasta taistelevia liskoja? Nyt se tarjosi hänelle reitin – mutta ei aikaa hengähtää. Pohjalla oli vielä märempää, mutta sammalmaa oli helppokulkuista. Valonheitinten kiilat pyörivät pään yllä puidenlatvojen välisessä kuilussa, joka aukeni avaruuteen.
Maa nousi taas, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä varovasti alanteen länsipäästä ylös. Mättäisiin painautuessa järinän tunsi jo aivan selvästi; kalliolta vieri alas pikkukiviä, jotka molskahtivat vaimeasti lampareisiin. Sininen käsi painoi selkäharjan alas. Hän oli edennyt hyvin, kenties pidemmälle kuin oli toivonut – mutta samalla alanne oli tuonut hänet pohjoisemmaksi ja lähemmäksi tietä.
Ilmassa haisi järven muta. Puut harvenivat ja ennen pitkää myös havupuiden oksistot muuttuivat karsituiksi. Niiden välissä kimmelsi taivasta halkovia keltaisia ja oransseja viiruja heijastellen Rapujoki, saaren vetinen valtaväylä, joka kaukana etelässä virtasi portista sisään, siltain ali, huviloiden ja rantaterassien katveeseen ja lopulta satama-altaaseen, lukuisten venhojen viertä ulos merelle. Jos hän heittäytyisi sen vietäväksi, hän voisi vain maata ja kellua kerrankin rauhassa.
Mutta jokea valvottiin, kenties enemmän kuin tietä. Varsi kilometrien matkalta oli vartioasemien ja sulkuporttien täplittämä. Valloittaessaan Nui-Koron vihollinen oli saanut samalla kummankin puolen.
Hän kierähti alanteen reunan yli. Tie ei ollut kaukana; moottorien jytinän alta kuului kirkkaina kovaääniseen huudettuja käskyhuutoja. Taivaan halkaisi ujellus ja jokin halkoi pohjoista taivasta. Näytti siltä, että pääjoukko oli matkalla syvemmälle itään – sinne, josta hän oli lähtenyt.
Joki antoi konkreettisen – ja kauhean – välimaalin. Se läheni jokaisella ryömintäliikkellä, jokaisella ohitetulla lohkareella ja tuulenkaadolla. Kunnolliset puut olivat harvassa, mutta järkäleiden mosaiikki tarjosi kapean, kovan ja kivisen polun, joka piilotti polvet verillä ryömijän hyvin muilta kun ilmassa olevilta silmiltä. Niiden välissä kasvoi syysheinää ja pajua, joka oli taipuen kestänyt Hautajärven pommituksen paineaallon. Kivien välistä näkyi ajoittain virran kimmellys.
Maa tärähti. Kulkija jähmettyi paikalleen ja liimautui siirtokiven kylkeen. Kuului moottorin väkivaltainen jyrähdys, kun järjetön määrä polttoainetta leimahti sotakoneen moottorissa ja tempaisi panssarivaunun tienpenkereen yli. Liian lähellä pohjoisessa se erkani tieltä kohti pirunpeltoa; tykin piippu heilahti yötaivasta vasten. Pienemmät kivet jauhautuivat sepeliksi, suuremmat painuivat syvemmälle turpeeseen ja santaan kun Pesän ahjoissa taottu peto jyrisi lähemmäksi. Moottorit ärjyivät ja toinen nousi kivipellolle sen perässä. Laitteen kannella valonheittimet haravoivat maastoa ja paljastivat panssarilevyistä koostuvat haarniskat, kynnelliset telat ja keulan veitsimäiset piikit; pienissä ikkunoissa hohti vihreä valo.
Hän käpertyi pieneksi, veti kiväärinsä selkänsä taakse, kietoi sadeviitan tiukasti ympärilleen. Tulo- ja menosuunnasta hän oli näkyvillä, mutta kummallakin puolella kohosivat korkeat kivipaadet. Ei – ei korkeat. Kävelijälle ne olivat olleet rinnankorkuiset. Nyt niissä oli kaikki maailman suoja ja toivo.
Valokiila pesi järkäleen kylkeä juuri siinä, missä hän oli äsken ollut. Väkivaltainen jyrinä teki hänet kuuroksi. Lauma hiiriä ja peltomyyriä vipelsi paniikissa kivien välistä, mutta ne eivät Imperiumia kiinnostaneet. Polkua virtasi pieni puro, jyly täytti hänen maailmansa ja peitti sireenien äänet.
Tuli pimeää. Sade loppui.
Adrenaliini hidastaa aikaa. Syke nousee. Kaikki turha aivotoiminta jää taka-alalle; taistele tai pakene, selviä. Telan kynnet pureutuivat suojaavaan lohkareeseen ja iso sirpale putosi hänen päällensä; kivi huusi tuskasta ja painui vaaksan maan sisään hänen selkänsä alla. Vaunun vatsalevyissä kiilsi zankzoralaisia kirjoitusmerkkejä, venttiileitä, niittejä ja saumoja. Pohja nytkähti lähemmäs vaunun ohitettua painopisteensä, mutta telojen kärjet ottivat kiinni polun toisen puolen kivistä ja hänelle jäi hiuksenhieno tila hengittää. Kiveä satoi puroon polun pohjalla ja hänen suuhunsa ja sadeviittaan viiltyi reikiä. Tajuntansa rajalla hän tajusi toisen vaunun mäjähtävän polun pohjalle kymmenen metriä sinne, mistä hän oli tullut. Vaunu puski läpi polun toisen puolen kivi- ja maavallista ja jatkoi piittaamattoman väkivaltaisesti matkaansa – sen miehistö ei jäänyt tiirailemaan sen saalistusparin pohjan alla henkeään pidättävää hahmoa. Sade palasi ja yövalo. Hetkeen hän ei voinut muuta kuin kyyhöttää paikallaan, sepelin alla, kivääri painuneena kivuliaasti selkälihaksiin.
Sitten hän ponkaisi pystyyn ja antoi jalkojensa viedä. Kynnet painautuivat mutaan ja saveen ja raapivat terävät jälkensä vaunujen syvien jalanjälkien väliin, kun hän tarpoi etukumarassa poispäin niiden moottorien jyrinästä. Taakse ei voinut vilkaista — mitä se olisi edes auttanut? Jos ne olivat huomanneet hänet, hän oli jo mennyttä. Piiput kello kuuteen. Ristikko kohti liikettä valon ja hämärän rajalla. Liipaisin pohjaan. Pikainen sarja kakkospiipulla. Siinä se. Siinä kaikki.
Mutta niin ei tapahtunut, joten hän jatkoi juoksemista.
Sade tuntui vain yltyvän ja valui pitkin kasvoja. Vanat hikeä, pikeä, hiekkaa ja kasvomaalia valuivat kasvoja vasten. Hampaiden välissä narskui ja maistui turve. Helvetinkoneiden sokaisevat valokiilat olivat vieneet viimeisenkin pimeänäöstä, ja nyt hän juoksi säkkipimeässä. Kompurointi ei hidastanut paljoakaan, kun hän otti maaston kädellä vastaan ja ponkaisi takaisin pystyyn.
Näkö ei kavaltanut jokea ensimmäisenä, vaan kuulo. Jossain kymmenkunta metriä alarinteeseen kohisi vesi vasten vettä, kun sade piiskasi joen pintaa. Hetken katseellaan seurattuaan hän näki hailakat valon heijastukset säkkipimeän veden virtauksessa. Jossain kauempana valonheittimet maalasivat Rapujokea kiiloillaan, oletettavasti isonkin vonkaleen perässä.
Hän käytti miettimiseen noin kolme sekuntia ennen kuin hyppäsi suoraan jokeen. Maailman äänet katosivat utuisiksi kaiuiksi. Jopa hälytyksen äänet kuulostivat enää jonkin etäisen valaan laululta. Hyytävä virtaus kaikkialta ympäriltä raapi hänen kehoaan. Polvi osui vasten uppotukkia, kipu vihlaisi koko jalkaa pitkin.
Hän avasi silmänsä ja alkoi uida. Ja uida, ja uida. Harja vain hieman pintaa viiltäen hän taisteli virtausta vastaan molemmin käsin ajan, joka tuntui iäiseltä. Vasen käsi, oikea käsi, vasen, oikea. Aina kunnes kahmaisi kämmenellään rantahiekkaa. Rapujoki olisi ilomielin kuljettanut hänet suoraan kotiin asti, mutta sen rannoilla olevat vartiot eivät. Hän taisteli enää vain virtaa vastaan.
Sininen pää nousi vedestä pärskien hyistä vettä rantatörmälle. Joka ikistä raajoista alkoi jo hapottaa, mutta juoksun oli jatkuttava.
Siis hän jatkoi. Ylös rinnettä, pitkin kinttupolkua, loikaten pikku ojan yli. Pää alhaalla, katse eteenpäin, molemmat kädet tiukasti kiväärissä. Väistellen jokaista varjoa, oli se sitten havupuun tai hyönteishahmoisen metsästäjän langettama.
Oli aika elää. Eläminen alkoi jokaisesta hengenvedosta kerrallaan.
Syvälle yksihihaiseen mantteliin kääriytynyt toa nosti ainoan nyrkkinsä ylös ja ajuri pysäytti moottoripyörän pitkään liukuun mutaisella tiellä. Ämkoo riisui huonosti istuvat ajolasit mirultaan, kampesi itsensä kevyesti ylös sivuvaunusta ja tiirasi tuimana metsiin. Perässä tulleet moottoripyörä-sivuvaunuyhdistelmät pysähtyivät kulkuneuvon taakse.
”Kersantti, koordinaatit”, sanoi eversti katsomatta ajajaansa.
”45”, 17′, vasen neljä”, sanoi tämä hieman epäselvällä yleiskielellä.
”Vastaa hälytyksen tietoa. Kersantti, sinä, sinä ja sinä, mukaan.” Takki liehui toan olkapäillä kun tämä loikkasi akrobaattisesti alas tienpenkereeltä ja syvemmälle metsää. Moottoroitu jalkaväkiosasto riisui kypäränsä ja veti pistoolinsa esiin koteloistaan. Kypäriinsä nämä sytyttivät tuntosarvien kohdilla olevat valonheittimet; eversti ei sellaista tarvinnut. Pimeässä metsässä hän tiesi, mitä teki.
Nazorak-kersantti katsoi päätään pudistaen moottoripyöriä, jotka eivät lähtisi hevillä liikkeelle, varsinkaan takaisin leiriä kohti. Todennäköinen havainto Vartijasta oli tehty puolitoista kilometriä joelta itään, ja mikäli osasto olisi lähtenyt liikkeelle jalan, olisi saalis päässyt jo liian kauaksi. Tarkempi haravointi suoritettaisiin päivänvalossa. Nyt oli tärkeintä olla nopea.
Miekkapiru eteni alaistensa kärjessä, ja tämän oli jäätävä vähän väliä odottamaan metsäsotaan tottumattomampia sotilaita. Eversti piti teränsä huotrassa – pohjoinen sekametsä ei vaatinut reitin avaamista. Välillä mustanpuhuva hahmo kumartui maahan tutkimaan, kenties haistelemaan.
Kersantti sai huohottaen Ämkoon kiinni, kun tämä pysähtyi pienelle aukiolle.
”Länteen. Nopeasti.”
Toa pinkaisi juoksuun. Hän loikkasi kivien yli, mantteli seurasi siipien lailla perässä. Seuraava pieni osasto ei ollut varma, oliko näky pelottavampi kuin se Eversti, mitä nämä yrittivät löytää. Pimeässä lohkareissa, karahkoissa ja puunhaaroissa oli helppo nähdä veitsi hampaiden välissä vaanivan vahtikoiran piirteitä. Silti oli jatkettava eteenpäin.
Edessä Miekkapiru pysähtyi kumartuneena muta-altaan reunalle. Kersantti luikahti pistooli valmiusasennossa tämän rinnalle. Kuului yskäisy; mustavihreän hahmon liikkeiden eleganssi oli poissa. Tämä kakoi jotain kurkustaan. Verijuova laskeutui tämän suunpielestä ja tiputti kuoppaan, jossa violetti sekoittui ruskeaan. Himmeä, tyhjä kekälekatse ja pannassa hohtava punainen sekvenssi vastasivat kersantin katseeseen mykkinä.
”…Eversti? Kutsunko lääkintäyksikön? Oletteko…?”
”Jatkakaa”, sihisi Ämkoo, ”Aikaa ei ole hukattavaksi. Hän pyrkii pois tieltä, joelle… Eteenpäin!”
Kersantti huusi käskyn saavuttavalle lisäjoukolle, hieman epävarmoina nämä jatkoivat kakovan Everstinsä ohi. Taivaalla jokin ujelsi liki valonheitinten keiloja. Ämkoon suusta putosi iljettävä klöntti veristä hyhmää ja valui alas sammaleista siirtolohkareen kylkeä.
”Mitä…”
Hän juoksi.
Hän jatkoi juoksemista.
Polku jonka hän tiesi vievän nui-korolaisten erakkotuvalle viiletti ohi. Siellä täytyi olla ansa tai torakkaryhmän yöpymispiste, joten hän jatkoi juoksemista.
Kun juokseminen alkoi sattua, hän juoksi lisää. Pystyyn kuolleesta männystä kiinni pitäen hän hyperventiloi kunnes kipu laski tarpeeksi juoksemisen jatkamiseen.
Tankkien jyrinä oli jäänyt kauas taakse — ne olivat alkujaan väärässä suunnassa. Metallinen ilmojen painajainen oli piirtänyt lentoradallaan valojuovan sateiselle taivaalle — sen visiirin lämpökamerat ja tutkat löytäisivät kohta pelkän juurakon, jonka sateensuojassa mätäni puoliksi syötyjä sieniä.
Moottoripyörät olivat lähteneet jahtiin siellä missä tankeilla oli liikaa raivattavaa — kohta nekään eivät enää mahtuisi puiden väleistä.
Ja miekkapaholainen sairaalloisine virneineen oli jäänyt kilometrien taa. Tai niin oli ainakin uskottava. Sillä jos uskoi muuta, näki tämän synkän varjon seisovan aukiolla, jälleen yksi matoralainen sätkien ja tukehtuen demonisen punertavana hehkuvassa kourassaan.
Mutta miekkapaholainen ei pysäyttänyt häntä millään aukioilla edessä, joten hän vain juoksi. Vaikka tilaisuus taistella, ottaa oikeutta ja kostaa olisi ojennettu hänelle hopealautasella, hän olisi vain juossut.
Hengittäminen oli kipua, mutta hän juoksi. Raajat olivat puutuneet tunnottomiksi, mutta hän juoksi.
Ennen kaikkea hän juoksi. Ja vaikka hengitys hinkui ja kaikkialle alkoi sattua, virtasi raajoja pitkin myös tunne jonka hän oli aikoja sitten unohtanut: vapaus.
Vapaus ottaa elämä omiin käsiinsä.
Vapaus elää.
Sama vapaus, joka oli johtanut hänet aavikon roihuavasta helvetistä uutta elämää kohti. Sama lupaus paremmasta johdatti pitkin kinttupolkua, mäntyjen ja katajien välistä.
Joten hän juoksi.
Sadepilvet antoivat tietä valolle. Myrsky väisti aamukastetta. Jossain horisontin takaa ensimmäinen auringoista langetti hellän valonsäteensä väistyvän yön läpi. Se siivilöityi valkoisena hehkuna kaiken ylle, kuin merkkinä uudesta valosta.
Hänessä ei ollut enää voimia juoksemiseen. Loput yöstä hän oli tehnyt matkaa laahustavin askelin. Jokainen lihas oli ajettu äärirajansa yli, mutta hän jatkoi yhä liikkumista. Taaksepäin ei ollut katsomista. Sotakoneiden jyrinän äänet olivat lopulta hiljentyneet metsämaiseman yllä leijailevan sereeniyden usvan laskeutuessa.
Syvin pimeys oli saapunut silloin kun hän oli lähtenyt liikkeelle, ja hän oli jatkanut juoksemista päivän ensi säteeseen asti.
Toisenlainen valo kajasti puuston takaa. Lämpimämpi, punaisempi valo. Se lepatti lehtien ja oksiston sankan vallin läpi. Mukanaan se toi ääniä: puhetta, hiljaisia vokaaleja, raskaita konsonantteja. Sanoja ja nuotteja, jotka muistuttivat häntä kodista.
Aiemmasta kodista. Sellaisesta, jonka hän oli hylännyt jo vuosia sitten.
Ylpeys väistyi taistelutahdon tieltä.
Hän kumartui kaatuneen kuusen vierelle ja tarkasteli kämmenellään sen läpimärkää, pehmennyttä runkoa. Pieni koputus pintaa vasten kaikui onttona.
Suuri halkeama löytyi aivan rungon alapuolen ja maanrajan välistä. Hän survaisi sormensa sisään ja alkoi vääntää sitä. Runko rasahteli onttona.
Sisälle hän laittoi kaiken, mikä teki hänestä hänet. Punaisena valossa kiiltelevän tunnistekiven, jota ei täällä kukaan kunnioittaisi. Mekaanisen putken kasvoillaan, joka peitti puuttuvan silmän. Veitsiä, pistooli, luoteja.
Viimeisenä hän laski kuolleen puun kehtoon kiväärin, jonka kanssa hän jakoi nimensä.
Sitten hän nousi seisomaan, vetäisi syvään henkeä ja alkoi astella lämmintä valoa kohti.
Puheäänet lähestyivät, kuten myös tulen lepatus. Oksiston takaa paljastui metsäpolku, joka johti suuremmalle soratielle.
Tien katkaisi väliaikaiselta näyttävä sulkuportti — se oli tehty ajopuista ja siirtolohkareista. Karun kyhäelmän vierellä seisovissa tolpissa hehkuvat myrskylyhdyt valaisivat sateen piiskaamaa kaksikkoa. Sadeviitan peittämät skakdit seisoivat portin molemmilla puolilla käsissään kömpelön muotoiset kirveskiväärit. Ruskeapärstäinen skakdi haukotteli. Sen valtavat leuat loksahtivat auki kuin käärmeellä.
Yön vaeltaja katsoi kaksikkoa. Hän astui pusikosta soratielle ja alkoi kävellä sitä pitkin kohti sulkuporttia.
Univajeiset vartiomiehet vain tuijottivat ensin tajuamatta edes nostaa kivääreitään. Piiput nousivat vasta, kun lähestyjä nosti varovaisesti kätensä ylös.
Matkaaja huohotti hetken hiljaa.
”Zer-Kor”, hän vastasi, myös skakdiksi. ”Eikun, oliko se edellinen?”
Kaksikko osoitti häntä kohti kivääreillä hetken. Sitten he vilkuilivat toisiaan ja laskivat tympääntyneinä piippujaan.
”Siinä välissä on ollut ainakin kaksi”, toinen, hieman vanhempi ja ruskeapärstäinen kivahti. ”Sille on syynsä, että näitä vaihdetaan!”
”Anteeksi!” kulkija huudahti laskien hitaasti käsiään. ”Olen… erkaantunut joukostani.”
Vanhempi vartiomies tuhahti.
”Hmh. Kuka on sinun komentajasi?”
”Suuri ja paha Gurg”, matkalainen töksäytti.
Vartiomiehet olivat hetken hiljaa, ja sitten naurahtivat.
”Se typerä ja ilkeä pallinaama?” nuorempi sanoi. ”En ymmärrä miksi iso-Gaggu sietää sitä. Eikö sen porukka ole jotain sata kilometriä tästä itään?”
”Varmaankin”, matkalainen sanoi.
Vanhempi skakdi kurtisti kulmiaan.
”Mitäs… sinun omalle ryhmällesi tapahtui?”
Matkalainen oli puhumassa, mutta epäröi sitten hetken. Hän laski katseensa maahan.
”Jouduimme petollisen toan piiritykseen”, hän sanoi hiljaa. ”Muut osastostani pakenivat, paitsi minä ja kaverini.”
Vartiomiesten epäuskoiset virneet hyytyivät.
”Mitäs… sinun kaverillesi kävi?” nuorempi kysyi.
”Toa kuristi hänet silmieni edessä.”
Hidas sade hiipui äänettömiin heidän ympärillään. Hetken ainoa ääni maiseman yllä oli havuista tippuvien pisaroiden mätkähtely vasten maastoa.
”Skarrararr”, vanhempi vartiomies sanoi. ”Paska homma, äijä.”
Nuorempi nyökkäsi. ”Mites sille toalle kävi?”
”Minulla oli se tähtäimessäni, mutta epäröin”, matkaaja sanoi raskaan hengityksen alta. ”Pääsi pakoon. Sen jälkeen en ole nähnyt ketään.”
”Kauanko… sinä olet ollut tuolla metsässä?”
”Jos sanoisitte että vuosia, en olisi yllättynyt.”
Vanhempi skakdi laski kiväärikirveensä roikkumaan vasten sadeviittansa selkämystä. Sitten hän käveli ojassa lojuvalle repulleen, avasi soljet ja nappasi sieltä jotain soihdun valossa kiiltelevää.
Lasinen pikkupullo kourassa hän käveli matkalaisen luo, kiersi korkin auki ja ojensi sen tämän käteen.
Sinisen skakdin koura tarttui juomaan. Hän siemaisi kirkasta nestettä, irvisti hiljaa ja ojensi pullon takaisin punaiselle.
”Älä kerro pomolle”, punainen sanoi. ”Minusta tuntuu, että kaipasit tuota. Paska homma tuo silmäkin. Helvetti, toat on sairaita. No, kai me teikäläiselle siihen joku kangaskaistale löydetään.”
Sininen skakdi nyökkäsi. Punainen skakdi taputti tätä olkapäälle jämerästi.
”Sitä paitsi hameväki vaan tykkää arvista.”
”Niin”, sininen skakdi vastasi nieleskellen pistävää juomaa.
”Mikäs sinun nimesi on?”
”Yagak.”
Punainen skakdi nyökkäsi.
”Sanopas, Yagak, mitä sinä osaat? Meidänkin leirissä olisi aina tarvetta lisäkäsille.”
”Kotipuolen sodassa olin viestimies”, Yagak sanoi ja lisäsi: ”Erikoisjoukoissa.”
”Katos perhanaa. Kummalla puolella?”
Yagak nosti yksinäisen silmänsä katseen vanhempaan vartiomiehistä.
”Mikä ero niillä oli?”
Molemmat vartiomiehistä virnuilivat.
”No, ihan hyvä kysymys. Tervetuloa leiriin, Yagak. Näytät siltä että olet aterian tarpeessa.”
Yagak hymyili hiljaa.
”Voi pojat, et tiedäkään.”
”Rehellisyyden nimissä näytät aivan kamalalta. Eikö ole ollut metsästysonnea?”
”Ei. Ja sienikausikin alkaa olla pahasti ohi.”
”No helvetti. Haetaan sinulle aamupalaa. Meillä on vielä eilisen pulliakin tarjolla.”
Vanhempi vartiomiehistä alkoi saattaa häntä ohi sulkuportin. Sen takana aukesi havujen peittämiä mäkiä — ja vihdoin, aukio jolla telttojen liepeistä nousi yöuniaan lopettelevia skakdeja.
Se muistutti jostain kauemmasta. Pakomatkasta, jonka hän oli aiemmin tehnyt. Ja kodista, jonka hän oli silloin löytänyt.
Maha kurnien Yagak seurasi tuoreen kaurapuuron hajua.
Hopeiset tasangot oli puhdistettu valkoisiksi. Taivaalla väärää valoa paistava tyhjyys oli imaissut värit sisäänsä. Jäljelle oli jäänyt vain kalpea maailma ja sen kalmaiset kulkijat. Todellisuuden itselleen anastanut seppä ei väreistä välittänyt. Hänen työstämä koneisto messinkisestä pinnastaan huolimatta hädin tuskin erottui valkoisista tasangoista. Luomuksen kuitenkin kuuli jo kaukaa. Se taivutti todellisuutta tahtoonsa vääjäämättömällä tikityksellään. Käki, joka nukkui sen sisällä, oli jo tiukasti sidottuna ajan säikeisiin.
Mutta käki ja seppä eivät olleet ainoita ajan hampaita tavoittelevia.
Kolmetoista
Törmän päällä tasankoa tuijotti kaksi hahmoa: Valkoiseen takkiin pukeutunut veden toa ja hopeisessa haarniskassa koriseva kuolleiden makuta. Näiden katse oli naulittu kahteen aaltoon, jotka lähestyivät toisiaan yhtä vääjäämättömästi kuin aika heidän ympärillään kulki eteenpäin. Sepän koneiston rivissä marssivat sotilaat olivat vailla muotoa. Sähköä rätisevien keskushermostojen marssia vahvistivat kuitenkin punaisella lihalla kokoon parsitut pedot, sekä punaisiin kaapuihin kietoutuneet papit, jotka maata pitkin luikertelevilla juurillaan petoja ohjastivat.
Sepän rivejä taas lähestyi aalto värejä – tunkeilijoita. Vanhojen valtiaiden parvet, jotka olivat käyneet sotaan maailmansa puolesta. Ja niiden kärjessä, peitset tanassa, marssivat Tarkastajan kaartilaiset. Rinta rinnan vanhojen sisarusten kuuden hopeisen vartijan kanssa.
Armeijat liikkuvat toisiaan kohti kuin kaksi hyökyaaltoa. Kaksi merta, joiden kohtalo oli sulautua yhdeksi ja sekoittaa vetensä.
Kelloa lähestyvän aallon keskellä jylisi. Kilpiä molemmissa käsissään kantavien sotilaiden seassa marssivat ikiaikaiset kuningattaret. Sisarukset, jotka enemmän kuin mitään tahtoivat repiä käen ulos pesästään ja murskata sepän, joka sen sinne oli laittanut. Karvas tappio sepän vallankumousta vastaan tuoreena yhteisessä mielessään he lähtivät laukkaan. Metallilla kasaan sidottu liha sisarusten sisällä näytti hädin tuskin pitävän muotoaan, kun kaksi raivokasta karjaisua halkoi ilmaa.
Tarkastajan ja Nizin katseet kohtasivat. Enää muutama hetki. Muutama ikuisuus. Teknisesti ottaen kaikkialla se ei ollut aika eikä mikään. Tarkastaja oli puristanut kätensä nyrkkiin. Violetti savu kohosi tämän Trynan silmäaukoista. Nizkin huomasi nopeasti syyn makutan reaktiolle. Kellokoneiston luokse, sitä suojaavien joukkojen taakse, oli ilmestynyt musta hahmo. Seppä itse oli astunut puolustamaan luomustaan ja ajan itsensä säikeitä, jotka sen lävitse pingottuivat.
Ja juuri silloin aallot kohtasivat toisensa. Kahden marssivan armeijan jyly hajosi korviavihlovaksi kaaokseksi.
Hopeiset peitset iskivät ensimmäisenä keskushermostojen riveihin. Kuolleiden metallin peittämät kaartilaiset kaatoivat sepän joukoista ensimmäiset vaivatta. Maassa sätkivät hermokimput tallautuivat taistelun alle, kun hyökkääjien armoton voima puski näitä eteenpäin kohti kellokoneistoa. Piston jälkeen peitsiään taakse vetävät kaartilaiset saivat suojaa eturintamaan rynnänneiden parvien kilviltä. Sitten kaartilaiset pistivät uudelleen. Ja sitten parvet taas suojasivat. Edestakaisin tanssien ne kaatoivat vihollisiaan kokonaisia rivejä kerrallaan. Tarkastaja ja Niz seurasivat rynnäkköä huojentuneina. Ficuksen oman olemassaolonsa kivusta sätkivät joukot eivät näyttäneet kestävän koordinoidun hyökkäyksen hampaissa.
Kunnes punaisen lihan peittämät pedot saavuttivat Kal-kaartin rivit. Niiden vauhti ja raaka voima yllättivät kaartin johtajan, joka kaatui ensimmäisenä armottoman hyökkäyksen edessö. Etulinjan murruttua taistelu muuttui nopeasti molemminpuoliseksi verilöylyksi. Bahragien sotilaat ja sepän takomat haamut repivät toisiaan kappaleiksi tuhansissa päin.
Ensimmäinen punaisten pappien pedoista kaadettiin, kun vanhat valtiaat litistivät sen askeleidensa alle. Sisarusten valtava koko riitti pitämään hyökkääjien liikkeen käynnissä. Toivo eli. Hetki hetkeltä, ikuisuus ikuisuudelta, he olivat lähempänä koneistoa.
Mutta törmällä seisovasta kaksikosta se oli ainoastaan makuta, joka toivonkipinästä piti kiinni. Hänen katseensa kääntyi veden toaan rinnallaan ja yllätyksekseen näki tämän kasvoilla ainoastaan murheen. Tarkastaja käänsi katseensa sinne, minne Nizin apea katse oli suunnattu. Kaukaakin oli selvää, että seppä oli kääntänyt katseensa heihin. Ja tämän läpitunkevaa tuijotusta seurasi hirvittävälle hammasrivistölle levinnyt virne.
Ja sillä samalla hetkellä, kun Tarkastaja huomasi sen, purkautui taistelukentälle jotain suurta. Valkoisesta sorasta taistelun keskellä kohosi messinkinen käärme. Basiliski, jonka hohtava katsekin näytti siltä, että se voisi tappaa. Se ei ollut kuitenkaan, mikä Tarkastajan taistelutahdon lopulta mursi. Vaikka basiliski nopeasti otti sinisen sisaruksen kuristukseensa ja kiskoi tämän pois taistelusta, oli viimeinen niitti sodalle se, mitä tapahtui toisiaan palasiksi repivien sotilaiden aaltojen keskellä.
Sokean Seurakunnan juurakot olivat levittäneet itiönsä taistelun jokaiseen kolkkaan. Maahan lyödyt lukemattomat hermokimput alkoivat kasvattaa luuta ja lihaa ympärilleen. Kivusta kirkuvat sielut nousivat seisomaan tuhatpäisenä joukkona keskelle hyökkääjien rivejä. Ja vain hetkeä myöhemmin kuudessa eri värissä marssineet parvet revittiin kappaleiksi lukemattomista suunnista.
Niz tiesi, että he olivat hävinneet. Ficuksen pilkkaava tuijotus oli takonut sen ajatuksen häneen jo heti taistelun alettua. Heillä ei koskaan ollutkaan toivoa. Arkkikranojen mahtia vastaan ei marssittu sotilailla…
”Me emme voita tätä…”
Tarkastaja ei ehtinyt estämään, kun Niz oli jo lähtenyt juoksuun. Mutta ei pois taistelusta, vaan sitä päin. Törmää pitkin alas kiitävä veden toa oli ottanut suunnakseen eturintaman. Tarkastajan ojennettu käsi jäi kurottelemaan kohti Niziä, joka sanaakaan pukahtamatta oli alkanut rynnistää kohti kuolemaa.
Virne Ficuksen kasvoilla muuttui entistäkin leveämmäksi. Hän oli viimein onnistunut murtamaan sodan kylmentämän veden toan mielen.
”Torie! Falangi!”
Tarkastajan taistelun ylitse jylisevä käsky herätti hopeisen kaartilaisen, joka muutaman toverinsa kanssa oli onnistunut kampeamaan tiensä pois taistelun ytimestä. Kal vilkaisi Tarkastajan osoittamaan suuntaan ja ymmärsi välittömästi, mitä hänen isänsä tarkoitti. Hän kasasi taakseen kuusi selviytynyttä toveriaan, lähistöllä kamppailleen vihreän kuningatarten kaartilaisen sekä ryhmän punaisia kilvekkäitä sotilaita, ja rynnisti niitä johdatellen ottamaan vastaan eturintamaan kiitäneen veden toan.
Niz ei edes huomannut, kun falangi muodostui hänen ympärilleen. Peitset tanassa etenevä ryhmä oli saanut puskuvoimaa punaiselta kuningattarelta, joka oli irtautunut kamppailusta basiliskia vastaan. Virne Ficuksen kasvoilla värähti viimein. Iskuryhmä oli tulossa suoraan häntä kohti.
Yhdellä kätensä heilautuksella messinkinen seinä purkautui maasta hyökkääjien eteen. Se pysäytti ne sijoilleen… tai ainakin melkein. Punaisen kuningattaren ja Torien väkivahva isku mursi seinään pienen reiän. Juuri sen kokoisen, että yksi pienikokoinen veden toa mahtui siitä lävitse.
Ficus valmistautui murskaamaan sielun ulos tätä kohti rynnistävästä Nizistä, mutta iskun lähtiessä liikkeelle veden toa sukelsi maahan ja liukui sen ali. Mutta sen sijaan, että Niz olisi käyttänyt tilaisuuden Ficuksen selkään iskeäkseen, hän vain jatkoi juoksemista. Virne pyyhkiytyi lopullisesti sepän kasvoilta. Veden toa jatkoi määrätietoisesti kohti kelloa. Eikä Ficuksella ollut enää aikaa pysäyttää tätä…
Nizillä ei ollut mahdollisuutta murtaa kelloa yksin, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensakaan. Säie aikaa, joka pingottui vielä osittain rakenteilla olevan koneiston keskellä, nielaisi hänen mielensä välittömästi, kun hän koski siihen.
Hän näki. Hän tiesi. Ei totuutta, vaan teknisesti ottaen… kaiken.
Ficuksen raivon piiskaama jahti kilpistyi lopulta mereen – tällä kertaa todelliseen sellaiseen, kun vettä vyörysi hänen päälleen portaalista, joka oli nielaissut veden toan ruumiin ja kuljettanut tämän takaisin todellisuuteen…
Rúcioro
Niz ei ollut liikkunut veden ääreltä kertaakaan taistelusta palaamisen jälkeen. Edes myrskytuulten piiskatessa Tarkastajan kartanon rantaan ei toa paennut sisälle puhuria turvaan. Tarkastaja oli tuijottanut ystäväänsä yläkerran ikkunasta jo tuntikausia. Tappion karvas maku oli vienyt makutalta voiman kohdata toa. Hänellä ei ollut lohduttavia sanoja eikä suunnitelmaa tulevalle. Hän oli varma, että vesirajassa kyhjöttäminen oli Nizin tapa surra. Mutta Rúcioron ruhtinas ei kaikesta viisaudestaan huolimatta huomannut, että Nizin toimet juonsivat kaikesta muusta paitsi murheesta.
Kesti silti tunteja, ennen kuin Tarkastaja uskalsi astua omalle pihamaalleen. Hän olisi mielellään vain vajonnut valtaistuinsaliinsa nielemään tappiotaan. Kaksitoista kamppailusta selviytynyttä kaartilaista seisoi nyt vartioimassa hänen viimeistä turvapaikkaansa. Tarkastaja oli jättänyt taistelussa kaatuneet lapsensa kiinni dynamoihinsa. Niiden sielut eivät enää palaisi niiden ruumiisiin. Sepän sotilaiden rivit olivat murskanneet niiden mielet tomuksi.
Niz kuuli askeleet takaansa ja nosti viimein kätensä rantavedestä. Hän kääntyi katsomaan murtunutta ystäväänsä, joka oli silminnähden yllättynyt Nizin itsevarmasta katseesta.
”Me lähdemme Taras-Siliin.”
Tarkastaja ei väittänyt vastaan. Hän työnsi pienen puisen veneen irti läheiseltä laiturilta ja astui sen sisään. Hän tiesi, että Niz olisi ollut perillä nopeammin uimalla, mutta kunnioituksesta ystäväänsä kohtaan veden toakin astui veneeseen ja he aloittivat hitaan matkansa kohti Taras-Silin saarta. Myrskyaallokot tyyntyivät Tarkastajan tahdon edessä. Tuulesta huolimatta he lipuivat eteenpäin tasaisesti.
Matkaa Rúciorosta selakhien synnyinmaille ei ollut pitkälti, mutta vene lipui sinne silti verkkaista tahtia. Kaksikko ei kuitenkaan vaihtanut sanaakaan matkan aikana. Nizin oikea käsi roikkui vettä viistäen veneen ulkopuolella ja Tarkastaja ymmärsi nyt, mitä Niz oli kaiken aikaa kartanon rannassa tehnyt. Silmät sulkenut veden toa kuiskaili aina välillä hengityksensä alta ja joka kerta tämän veden pinnalla leikittelevät sormet hohtivat hieman. Hän keskusteli jollekulle meressä, eikä Tarkastajan tarvinnut arvailla kovin monesti, kenen.
Taras-Silin rantavesissä Tarkastaja jäi sitomaan venettään vedestä törröttävään keloon, kun Niz alkoi jo laahustamaan kohti saaren keskiosia. Tarkastaja sai tämän pitkillä askeleillaan nopeasti kiinni, mutta hidasti sitten taas tahtiaan saadakseen kulkea Nizin rinnalla. Uteliaisuus puristi viimein sanoja ulos makutan kanohin takaa. Yksi kysymys poltteli hänen huulillaan kaikkia muita enemmän.
”Mitä sinä näit?”
Hetket Valkoisen valtakunnassa kelasivat itseään yhä Nizin mielessä. Hän muisti kaiken valokuvantarkasti. Jokaisen hetken siitä eteenpäin, kun hän oli koskettanut ajan sidettä aina siihen asti, kun häntä ja Tarkastajaa suojelleet voimat olivat kiskoneet heidät takaisin todellisuuteen.
”Tarpeeksi ymmärtääkseni, että mikään, mitä me teemme, ei riitä pelastamaan taivastamme.”
Tarkastajaa eivät yllättäneet Nizin sanat, vaan se, että niiden sisällöstä huolimatta toa oli onnistunut lausumaan ne hienovarainen, mutta murtumispisteessä värähtelevä hymy kasvoillaan. He molemmat käänsivät katseensa napakasti menosuuntaan päin. Tarkastajaoli osannut päätellä jo Nizin vähäsanaisesta selvityksestäkin, kenen harteille Niz oli kamppailun jatkamista siirtämässä. Oli vain vaikeaa kuvitella, kuinka yksi kenraali onnistuisi siinä, missä kokonainen armeija oli epäonnistunut.
Tie Sokean Jumalattaren temppeliin oli kivikkoinen siitäkin huolimatta, että xialaiset olivat hiljattain aloittaneet rakentamaan jotain Taras-Silin länsirannikolle. Temppeli itsessään oli kuitenkin vielä siinä kunnossa, millaiseksi Niz ja Tarkastaja olivat sen jättäneet. Usean kivisen ja Tarkastajalle hieman liian matalan käytävän sekä alas viettävän portaikon jälkeen he saapuivat temppelin pyhäkköön – vaalealla kristallilla päällystettyyn tilaan, jossa valkoisen kivipaaden ympärillä oli paikat kahdelletoista palvojalle. Ylhäältäpäin katsottuna se muistutti muodoltaan ilmiselvästi kellotaulua.
Jo kauan sitten Niz oli onnistunut selvittämään huoneen tarkoituksen, joskin apunaan hän oli hieman vastahakoisesti joutunut käyttämään Ficuksen ja Nacen aiempaa tutkimustyötä. Se oli paikka, jossa ennen aikaa kaksitoista sielua antoi elämänsä Sokealle Jumalattarelle. Kolmannelletoista, joka makasi heidän keskellään. Se oli edellinen kerta, kun joku oli yrittänyt pirstoa taivaan. Joskin jokin oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen ja Sokea Jumalatar oli päätynyt jumaluuden sijasta Tarkastajan Tuonelaan tekojaan katumaan.
Nyt ajan haalistama temppeli toimi ainoastaan kotina Nizin työkaluille ja muistiinpanoille. Tai ainakin niille, joita hän ei tutkimustensa alussa ollut siirtänyt Tarkastajan kartanoon. Hän asteli ensimmäiseksi pöydälle levitetyn omaisuutensa vierellä seisovalle panssarijalustalle ja alkoi yksi kerrallaan latomaan siihen päälleen pukemansa valkoisen haarniskan palasia. Hänen sotansa oli jo sodittu. Hän ei tarvinnut niitä enää.
Valkoisen takkinsa hän kuitenkin jätti. Hän kietoi sitä tiukemmin ympärilleen sotavarustuksesta luovuttuaan. Sitten hän silmäili hetken tavaroitaan ja päätti kaapata mukaansa vain pakolliset: Yhden tarvikepussillisen pieniä mekaanisia työkaluja sekä kopion valokuvasta, jossa hymyili hänen tyttärensä yhdessä hänen itsensä ja Nui-Kralhin kanssa. Lopuksi hän kahmaisi kainaloonsa yhden kirjan. Sen nimi oli ”Aivot” ja hän ojensi sen Tarkastajalle. Tämä ymmärsi, että se oli alun perin lainattu hänen kirjastostaan.
Niz asteli ensimmäisenä pois pyhäköstä, mutta Tarkastaja jäi tuijottamaan sitä vielä hetkeksi. Se, mitä hänen suojeluksenssaan ollut kansa oli siellä tehnyt, vaivasi häntä edelleen. Enemmän kuin mitään hän toivoi, että olisi yrittänyt estää tapahtumia käynnistymästä silloin, kun hänellä oli siihen vielä mahdollisuus.
Kaksikon paluumatka oli yhtä hiljainen kuin mennessäkin, ja tälläkin kertaa Niz käytti sen lähinnä meren kanssa keskustellen. Tarkastajakin tunsi nyt sen läsnäolon. Sen asian, jonka kanssa Niz kommunikoi. Se oli se sama voima, joka oli merivettä tyrskyvällä voimallaan kiskonut heidät ja muut vähäiset selviytyjät turvaan teknisesti ottaen kaikkialta, ennen kuin Ficus ehti sinetöidä täydellistä voittoaan.
Kun heidän veneensä lipui taas kohti laituria, kolme hohtavaa katsetta odotti heitä Rúcioron rannassa. Kahdelle pienelle, ja yhdelle hieman isommalle olennolle turvapaikan antanut kartano ei ollut heille enää turvallinen paikka. He olivat ymmärtäneet sen heti, kun toa ja makuta olivat lähteneet venematkalleen ja vartoneet näiden paluuta siitä hetkestä lähtien.
Niz otti jokaisen olennoista syleilyynsä heti rantauduttuaan. Hän kumartui niistä pienimmän, siteisiin kiedotun puoleen ja kuiskutti jotain tämän korvaan. Lähetti nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänen tiensä veisi takaisin liskojen maille, jossa hän jatkaisi hiljaista tarkkailuaan.
Sitten Niz kumartui sinisen olennon puoleen ja kohensi helläsäti punaista rusettia tämän kaulassa.
”Se paikka, jonka Mekaanikko löysi välisaarilta. Menkää sinne. Siellä te olette turvassa. Toa Tawan seinien sisältä Ficus ei teitä ihan heti löydä”, Niz selitti rauhallisesti.
Kyyneleitä pidättelevä tonttu nyökkäili ymmärtäväisesti, vaikka tämä ei olisi selvästi tahtonut jättää Tarkastajan kartanoa, sen väkeä ja sen kirjastoa taakseen. Niz halasi tätä vielä kerran, mutta nousi sitten kolmikosta suurimman puoleen. Pitkään takkiin ja hattuun oman olemuksensa verhonnut olento tuijotti Niziä intensiivisesti, mutta tämän silmien hienovaraisesta värähtelystä näki, että tämäkin oli ymmärtänyt näiden olevan hyvästit.
”Ja sinun tehtäväsi on pitää heistä huolta, ymmärräthän. Siltä varalta, että jotain tapahtuu. Sinä pidät huolen, että kukaan ei satuta sisaruksiasi.”
Hujoppi nyökkäsi. Ja Niz tiesi, ettei hänen tarvinnut pyytää enempää.
Valmisteluissa ei kestänyt kauaa. Toa ja makuta jäivät katsomaan, kun makutan puinen vene katosi tonttuineen horisonttiin. Arkistoija oli heiluttanut hyvästejä vielä pitkään sen jälkeen, kun Niz oli kadottanut veneen silmistään. Lähetti oli nukahtanut heti veneeseen astuttuaan. Etsivä oli määrätietoisesti ottanut ohjakset venettä liikuttavista voimista.
Vielä päivää aikaisemmin elämää vilissyt kartano oli nyt hiljainen. Ainoastaan vesirajassa seisovan kaksikon hengitykset rikkoivat muuten elottomaksi taantunutta Rúcioroa. Ja Tarkastaja tiesi, ettei Nizkään aikonut viipyä pitkään.
”Minä lähden takaisin Metru Nuille.”
”Niin arvelinkin.”
”En usko, että näemme toisiamme enää.”
”Minä tiedän.”
He tuijottivat hetken yhdessä tuulessa vellovaa merta. Lopulta Niz käänsi katseensa ystäväänsä. Hän ei ollut vastannut Tarkastajan Taras-Silissä esittämään kysymykseen kovinkaan hyvin, mutta makuta oli selvästi jo päätellyt suurimman osan siitä vähästä, mitä Niz oli hänelle paljastanut.
”Oletko varma, että Nui-Kralhista on jatkamaan taistelua?”
”Hänen täytyy ymmärtää ensin, että hänen elämässään on enemmän kuin sota. Että hän ei ole vain sitä, mihin hänet on luotu. Hänen täytyy ymmärtää, että hänessä on paljon enemmän kuin vain Nuparun kädenjälkeä.”
”Ja kun hän ymmärtää, kuinka hän tietää, mitä tehdä?”
”Me jätämme hänelle kaiken, mitä hän tarvitsee. Kun aika on sopiva, hänen äitinsä johdattaa hänet oikealle polulle.”
Niz lausui ne sanat Tarkastajan sijaan suoraan kohti merta. Ja vaikka sitä oli aalloista miltei mahdotonta erottaa, näki Tarkastajakin tyrskyissä jotain kummallista. Kuin meri itsessään olisi nyökytellyt Nizin sanoille.
”Hän murtuu, kun hän saa tietää”, Tarkastaja murehti, mutta Niz pudisteli päätään. Hän tunsi aviomiehensä paremmin kuin kukaan muu. Sodan kovettaman Nui-Kralhin sydämessä paloi edelleen jotain erityistä. Se sama kytevä liekki, johon Niz oli jo vuosia sitten rakastunut.
”Xen pitää hänen jalkansa maassa. Yhdessä he löytävät tien eteenpäin.”
”Toivon, että ajan sanat eivät paljastu petollisiksi”
”Tiedän, mitä näin, Cestainu. Toivoa on vielä.”
Tarkastaja ei tiennyt, kuinka vastata. He seisoivat vielä pitkään siinä tuijottamassa merta, ennen kuin Niz käänsi makutalle selkänsä ja lähti vaeltamaan kohti metsään piilotettua lentokonettaan. Heidän ei tarvinnut hyvästellä toisiaan. He molemmat tiesivät, että heidän sielunsa kohtaisivat vielä.
Metsässä käynnistyvä alus valaisi hetkeksi koko kartanon ja sen ympäristön keinotekoisella valollaan. Tarkastaja seurasi sen nousua, kiihdytystä ja lopulta katoamista kohti länttä. Hänen oli mahdotonta päästää irti synkistä pilvistä, jotka sumensivat hänen mieltään. Vaikka hän tahtoi uskoa ystäväänsä ja siihen, mitä tämä oli Valkoisen valtakunnassa nähnyt, ymmärsi hän, että ainoa asia, mitä hän pystyi enää tekemään, oli istua tuoliinsa odottamaan kuolemaa.
Kaiken sen jälkeen hän oli epäonnistunut estämään sitä yhtä ainoaa asiaa, jolle hän oli omistanut koko elämänsä. Kuoleman makutakaan ei voinut olla taipumatta vääjäämättömän edessä.
Ficus saapui Rúcioroon heti seuraavana syksynä.
Ja talvella Metru Nuille painaen historiaan sen, minkä Niz oli ajan säikeessä nähnyt.
Ja Nui-Kralhi taisteli sielussaan yksiselitteinen tahto pelastaa se, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä.
Sillä ilman tytärtään Nui-Kralhi ei polullaan pysyisi. Ja Surutulituksen tuhkista nostettu raato oli jo vaipumassa omaan hiljaiseen tuonelaansa. Kirkas sielu roikkui todellisuudessa, enää hennon kasvin himmeässä valossa. Tarkastajan viimeisen lahjan varassa.
Ja meressä äiti katsoi ja vartoi. Odottaen poikansa paluuta.
Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee tulen ja leimahduksen horisontissa. Vuosien harjoittelun tarkaksi hioneen kuulokynnyksen rajoilla hän kuulee paratiisilinnun paniikinomaisen kirkaisun ja puita pitkin pakoon loikkivien kädellisten huudot. Vihollisen laite kelluu ilmassa eleettömänä ja elottomana, kun kehä tuhatasteista naftaa, plasmaa ja fosforia laskeutuu kuoleman sinettinä loputtoman elonkirjon paratiisisaaren ylle.
Oranssi hehku heijastuu pilviin, johon kilometrien levyinen savupatsas pian yhtyy. Tuhon kajossa saarten välinen meri hehkuu verenkarvaisena.
Palo jatkuu pitkään. Palavaa ainetta on kertynyt vuosituhansien aikana paikkaan, jossa sivilisaation kosketus on kevyt ja merivirrat suotuisia. Nekään eivät suojaa sodalta, loputtoman vihollisen ahjojen julmalta äpärältä.
Palo kestää päiviä. Savupatsas hajoaa tuuleen viikossa, mutta sen hän näkee sielussaan aina katsoessaan rannalta kohti kaakkoa. Kohti kotia, joka on poissa, minkään parannustaian tai voiton palauttamattomissa.
Telakka
Ovi oli raollaan. Garson tirkisteli sen raosta halliin, jossa oli ennen säilytetty ilma-alusten istuimia.
Ei tosin enää. Ta-matoran oli ollut mukana kantamassa niitä syvälle varastojen pohjille muiden Telakan poikien kanssa, kun Viidakkosaaren asukkaat oli evakuoitu sukellusveneillä toista kuukautta sitten ja ilmailukompleksin maanpääliset tilat oltiin otettu tehokkaampaan käyttöön. Suuren ilmalaiva Torangan menetys Nui-Koron operaatiossa vähintäänkin varmisti, että tilasta ei ollut puutetta. Hyvistä lentäjistä ja aseistuksesta oli.
Samoin Garsonin tapaisista maanläheisistä ja taitavista insinööreistä, jotka saivat Laivaston lentopelit pysymään ilmassa ja vastaamaan Allianssin kilpavarusteluun. Tässä sodassa Bio-Klaanilla oli vielä ilmaherruus. Mutta koska vihollisen päätukikohta oli syvällä maan alla ja pintavaruskunnista suurin valloitetussa kulttuurihistoriallisesti merkittävässä kaupungissa, jäivät herruuden hyödyt lähinnä tiedusteluun ja pikakuljetuksiin. Pommilennot eivät kuuluneet Bio-Klaanin doktriiniin. Kotisaaren pommittaminen ei jotenkaan tuntenut reilulta, eikä heillä edes ollut tarpeeksi räjähteitä.
Myös viidakkosaaren matoranit olivat käyneet omanlaistansa ilmasotaa. Siinä ei tarvittu insinöörejä, ei ainakaan siinä merkityksessä, josta Garson itsensä tunnisti.
Ninjamatoralaisten kanssa oli kuitenkin vaikeaa puhua lentämisen hienoudesta ja aeronautiikan nyansseista. Nazorak-imperiumin näiden kotisaarelle kohdistava totaalinen tuhoamissota oli toisaalta liian hirveä käsiteltäväksi, ja toisaalta herätti kysymyksen siitä, oliko lentokoneista keskustelu sen varjossa mautonta.
Toisaalta veljeskunnan väki tuntui liikkuvan henkisesti alueella, jossa käytöstavoilla ei ollut erityisesti väliä. Mikäli Garson mitään ymmärsi, heitä ajoi puhdas kosto. Rahti-ilmalaivoja he pitivät todennäköisesti merkityksettöminä tai epäkiinnostavina.
Oli asiassa toinenkin puoli. Teoriassa Laivasto olisi voinut estää veljeskuntalaisten kotisaaren polttamisen. Jos Lohrakit olisivat olleet lähtövalmiudessa silloin, kun ilmalaiva havaittiin, olisi kohtalon ilta voinut päättyä toisin. Toisaalta – olisiko interventio estänyt Tulikärpästä vapauttamasta sitä tulta, joka siihen oli ahdettu? Olisiko saaren mukana palanut vain muutama Bio-Klaanin lentäjistä?
Oliko se tehnyt heistä jotenkin parempia, tasa-arvoisempia?
Ei. Se olisi fanaatikon ajatus. Sellaisen Garson jättäisi omaan arvoonsa. Matoran pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti taukotiloja.
”Punainen insinööri vain. Luulen, että se jäi siihen hetken mielijohteesta.”
Kaukaukasvoinen turkoosi matoran heitti tikkaa. Hänen toverinsa makoilivat tatamilla tekemättä sen kummempaa. Kukaan heistä ei ollut viettänyt ennen evakuointia kuluneen 20 vuoden aikana niin paljon aikaa sisätiloissa kuin näinä parina kuukautena.
Voima- ja kestävyysharjoittelu vei suurimman osan vihreiden miesten päivistä. Välillä he tekivät kenttäkeittimillä ruokaa aineista, jota Telakalle kuskattiin Klaanin kustantamana; toisinaan joku haki vaihtelun vuoksi höystettä kaupungin torilta tai kauppahallista. Klaanin kirjanpidon mukaan Sinisen Ussalin Veljenkuntaan kuului 74 matoralaista – tämän määrän eloonjääneitä Enki oli ilmoittanut Guardianille. Määrä oli niin suuri, ettei kukaan voinut ohimennen laskea, kuinka monta veljeskuntalaista Telakalla majaili. Suurin osa kaupungin tai edes Telakan väestä ei tuntenut yhtäkään naapureistaan nimeltä.
”Sota on odottamista”, sanoi vihreä suurta komauta pitävä hahmo toiselle. ”Jos sitoutumisemme Bio-Klaaniin oli yhden skakdin varassa, ja tämä skakdi on ammuttu jonnekin ryteikköön, ei tässä Sinisen Ussalin Veljenkunta -jutussa välttämättä ole loputtomasti järkeä.”
”Usko Ratka pois, oli Enkiltä ja Johtajalta harkittu asia hoitaa kaikki Guardianin kautta. Koko homma menisi Buko-harakoille, jos meidät olisi suoraan liitetty klaanin sissikomppaniaan.”
”No, minusta meidän aikamme menee bukoille täällä makoillessa”, vastasi Ratka. ”Yöt pitenevät. Tämä vuodenaika on meille otollinen. Tällä saarella sataa talvella lunta… Siihen jää jäljet, valoa on liikaa. Nyt meillä olisi vielä hyvä aika iskeä.”
”Enki tuskin on muuttanut mieltään siitä, että liian moni meikäläinen tai kukaan mukaan vain sotkisi tehtävää entisestään. Siellä rintamalla ei kaivata nyt sähläystä. Huomio pitäisi saada pois Lehu-metsästä, ei toisin päin.”
”Sitä minä tarkoitan, harhautusta. Kai Viimeinen Vartija jonkun mahdollisuuden tarvitsee. Tämä kaupunki tuntuu kaipaavan metsäsissiään kovasti.”
”No, siinä kuulit mitä ne sanoivat aikaisemmin… se Erysin tapaus. Hän Zakazin veteraani, mutta ei vaikuta ikinä tottuneen menetyksiin. Mutta hän tuntuu luottavan Enkiin, kaksosiin ja muihin – mitä hän nyt vetikään jengiinsä. Sisäpiiriin. Enkin piiri, ehkä. Mitäs me sille mahdamme, hän ei halua isoa porukkaa taistelemaan puolestaan – jos vaikka minä tai sinä kuolisimme, siitä hän ei tykkäisi. Pieni porukka, siinä on Guardianin Veljeskunta.”
”Ja me olemme Ilmalaiva-asemalla Makoilevien Ninjojen Veljeskunta”, vastasi Ratka. ”Hohhoijaa. Ei kai sitä auta muu kuin ottaa toinen peli Ääliötä. Sinä saat jakaa. Harmi, ettei sitä sinistä apinaa ole enää näkynyt, se oli hyvää peliseuraa.”
Kolmas matoran laittoi tikat takaisin häkkiinsä ja heitti sen viereiseltä pöydältä korttipakan tovereilleen. ”Tedni olisi pitänyt siitä. Jotain perimmäisen tednimäistä siinä oli. Sekin oli rikollinen. Kai.”
Kellanvihreä matoralainen käveli rentona Kaukaukatua, saapui Meriportille ja vilkutti vartijoille. Portit olivat auki – vihollinen tuskin hyökkäisi niin nopeasti, ettei niitä ehdittäisi sulkea. Eikä Bio-Klaanin kaupunki toki rajoittunut muureihin. Niiden takana oli maatiloja, tehtaita ja suuri Telakka, sekä lenkkipolkuja, hiekkarantoja ja muuta rentoa, mitä rauhan ajan yhteiskunta tapaa kerätä ympärilleen.
Visulahden itälaidalla oli kursailemattomasti Suuren Hengen puistoksi nimetty puoliksi hoidettu alue, jossa kasvoi lehtikuusia, pähkinäpuita, raitoja ja vanhoja tammia. Täällä Klaanin suuret ajattelijat kiersivät tuttuja lenkkejään, saihan liikunta usein ajatukset liikkeelle. Ujot rakastavaiset keskittyivät toistensa tuijotteluun merenlahteen kaartuvien oksien alla, ja kerrotun mukaan Klaaniin soluttautuneet – tai oikeasti usein vain liittyneet – hämärien organisaatioiden edusmiehet ja vieraiden valtojen agentit neuvottelivat täällä Klaanin neutraalilla ja avomielisellä maalla sorsia ruokkien ja asioita sopien. Huhun mukaan muutamakin pimeyden metsästäjien ja pienempien rikosryhmien välinen pikkukina oli sovittu kaikessa hiljaisuudessa tässä puistossa.
Mikäli joku olisi painanut muutamaa kuukautta aiemmin puiston polkuverkoston tarkasti mieleensä, olisi hän huomannut joitakin pieniä viimeaikaisia muutoksia. Osa poluista oli kadonnut, ja moni vanha sivureitti ohjasi nyt hienovaraisesti mutta päättäväisesti takaisin valtaväylille. Pensaita oli ilmestynyt uusiin paikkoihin, nokkoset tekivät vanhoista väylistä luotaantyöntäviä. Väärälle reitille eksyvä saattoi huomata, että ampiaisia oli vielä yllättävän paljon vuodenaikaan nähden ja ne olivat perin reviiritietoisia.
Jos näistä muutoksista olisi tehnyt kartan, olisi voinut hahmottaa aidatta suljetun alueen, jonka sydämessä kasvoi suuri vanha tammi. Kellanvihreä matoralainen käveli tottuneesti piikkipensaikon läpi – siihen oli oma tekniikkansa – ja saapui puuvanhuksen juurelle. Hän tarkisti, ettei lähellä ollut uteliaita silmäpareja, ja siirsi laakeaa kiveä juurten raossa. Kun tunnelin havaitsi, paljastui se yllättävän suureksi – aukon maisemointi oli tehty tarkoin. Kovin syvä se ei silti ollut. Matoinen pintamaannos muuttui ruskeaksi podsoliksi, jonka uumenista hehkui kodikkaan keltainen valokivien hohde.
Vanhat, suuret puut ovat kuin jäävuoria. Niillä on latvus, oksisto ja päärunko, alhaalta oksaton – ja maanpinnan alla on toinen oksisto, multaan ja hiekkaan pureutuneet juuret, jotka luovat oman maailmansa ja mikrobiominsa. Monilla saarilla le-matoralaiset asuivat puun oksissa. Täällä matalan profiilin ylläpito ja kiinnostava suhde erääseen suureen ja harvinaiseen rahi-petoon olivat pakottaneet ilman väen siihen toiseen oksistoon.
Tämä kummallinen koti oli kaivettu moneen tasoon, suurten juurien kannattamiksi kennoiksi, joiden keskellä oli suuri korkeampi puuparruilla tuettu tila. Juurista roikkui riippumattoja ja valokiviä; hyllyjä ja työskentelytasoja oli kiilattu niiden ja maan väliin. Suurin osa tukikohdasta sai valonsa tästä päätilasta, mutta kaksi tunnelia, yksi pienempi ja yksi suurempi, veivät kauemmaksi pimeään. Tilassa oli toistakymmentä matoralaista – pari heistä lepäsi, mutta suurin osa oli syventynyt puuhiinsa.
”Ah, Mostle”, sanoi lyhyttä katanamiekkaa tahkolla teroittava viiksekäs ninja, jonka vihreällä otsalla oli tummanpunainen nauha. ”Mitä uutta tällä kertaa?”
”Toin herneitä, kuivakalaa ja kolme tuoretta leipää. Yritin kuunnella kievarissa tuoreita tuntoja, mutta eipä sieltä irronnut sen kummempaa, vanhaa samaa vaan. ’Torakanpenikat’ ja ’jos Guartsu olisi täällä’ ja vastaava. Muutama uhkasi ottavansa veneen ja lähtevän – merisaarto todellakin tuntuu olevan nyt höllempi, tai siis se on todettu jo siviiliväestönkin keskuudessa.”
”Ja joku vene pääsikin läpi. Olin yhtenä iltana ylätasanteella – näin sen kelluvan rauhakseltaan pois lahdelta”, sanoi pyylevä ja turkoosi pakarikasvoinen matoran, joka ripusti märkiä mustia kaapuja kuivumaan tilaa halkovalle narulle.
”Avomerelle, ei vain Ruki-Koroon tai muuhun rannikon vapaista kylistä?” kysyi yksijalkainen ilman mies, joka maalasi tarkkaavaisesti vihreää naamiota punaiseksi kynäruiskulla lähellä sisääntulokäytävän ovea.
”Luulen niin”, vastasi pakarikasvo, ”tai saattoi se kai harhauttaa tarkkailijoita, mutta tiedä häntä – miksi ne omia harhauttaisivat. Ehkä joku otti hatkat, kun tilanne sen suhteellisen turvallisesti mahdollisti.”
”Radioliikenne on samaa mieltä merisaarrosta”, totesi rurukasvoinen ninja puun pääjuureen kiinnitetyltä laverilta, jonka laitteistosta nousi kaapeleita runkoa pitkin ylös maan pintaa ja latvustoa kohti. ”Saimme myös ilmeisesti Gaggulabion skakdien hajaviestin, joka koostui lähinnä pikkutuhmasta paskanjauhannasta ja kiroilusta.”
”Ne eivät todellakaan tunnu peittävän signaaleitaan. Onko vieläkään mitään nazorakeista, Otlek?”
”Ei. Imperiumin radiodoktriini on ammattitaitoisempi. Lisäksi niiden asemat ovat kauempana, ja todennäköisesti ne käyttävät jotain omaa teknologiaansa. Gaggulabion kama on sellaista, jonka kuka tahansa Välisaarten radioamatööri osaa purkaa ja koota kädet selän takana.”
”Eli Vartija voi olla saatu kiinni ja ammuttu, emmekä me tietäisi siitä mitään?” kysyi Mostle, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Niin. Siinä mielessä olemme samassa asemassa kuin Klaaninkin väki, meillä on vain luotto.”
”Ero on siinä, että me tiedämme, että hän on yksin”, sanoi uusi ääni pimeään johtavan isomman tunnelin suulta. Enki astui esiin väsynyt ilme kasvoillaan. ”Mitä leipää?”
”Kaksi ohraa, yksi ruista. Kaupunkielämässä on hyvät puolensa. Kotisaari, no, se on – oli – köyhä siemenviljan suhteen. Hedelmiä on ikävä.” Mostle otti säkistään kaksi suurta ruskeaa paperipussia ja asetti ne pöydälle.
”Muun muassa”, sanoi Otlek ilmeettömänä.
”Sodassa paljon on pantava alttiiksi, sanovat”, totesi Enki ja otti pitkän veitsen vyöltään. Hän otti leivät pussista ja leikkasi pitkiä siivuja. ”Ja paljon on alttiina, vaikkei sitä erikseen alttiiksi asettaisi.”
Muutkin asukkaat laskeutuivat tilan alatasolle ruokailemaan hiljaisuudessa. Kaksoset Ibra ja Raham kaatoivat metallipikareihin mahlaa suuresta kanisterista. Ateria oli koruton. Kaikki tiesivät toisten – ja itsensä – miettivän sitä, mikä oli sodassa poltettu. Siihen oli vaikea vastata arkisuuksilla.
Aterian päätteeksi Mostle nyökkäsi kohti pienempää sivutunnelia. ”Onko hän paikalla? Pitäisikö hänelle viedä jotain?”
”Hän syö omalla ajallaan”, Ibra sanoi. Ilman erityistä sopimusta yksi osuus oli säästetty. Kenties hieman muita suurempi.
”Entä iso kaveri?”
”Se ei välttämättä erota tuoretta leipää kuivasta, joten en vaivautuisi”, sanoi Raham. ”Tykkää kyllä terhoista, mitä tämä puu antaa aika tavalla.”
”Ehkä niitä kasvoi sillä tulivuorisaarella”, ehdotti viiksekäs ninja.
”Ämköö ei kyllä ikinä puhunut terhometsistä”, sanoi Otlek.
”Olisitko uskonut, jos olisi puhunut?”
”Hyvä pointti”, myönsi rurukasvo.
”Olen kyllä vähän huolissani siitä, miten se vain lymyää luolan pohjalla”, sanoi yksijalkainen ninja. ”Se ei ole liikkunut viikkoihin.”
”Ja hyvä niin. Niitä ei asu Välisaarilla. Ne, jotka tunnistavat sen, yhdistäisivät sen vain Ämkoohon, mitä me emme halua”, sanoi Ibra.
”Ja lisäksi se voisi ihan oikeasti syödä jonkun, tai päättä tehdä uuden pesän jonkun taloon. Raukka ei ole tottunut isoihin kaupunkeihin”, sanoi Otkel.
”Kaipaakohan se isäntäänsä?” mietti Mostle.
”Se on kyllä selvinnyt kotipuolessa pidempiäkin aikoja yksin silloin, kun Ämkoo on ollut jollain, mitä näitä nyt on, tehtävällä”, totesi yksijalkainen, ”eikä se ole ollut siitä kummemmin ahdistunut.”
”Jaa-a. Minä miettisin enemmän, kaipaako sen isäntä sitä”, mietti viiksekäs ninja.
Tämä aiheutti mietteliään hiljaisuuden. Ibra ja Raham katsoivat vaivaantuneina toisiaan. Keskustelu meni alueelle, johon Johtajan sisin piiri ei mielellään mennyt – ainakaan silloin, kun paikalla oli väliportaan entisiä veljeskuntalaisia. Juuritukikohdan väki koostui nyt osittain pakon sanelemana kolmesta osittain erillisestä ryhmästä. Oli Johtajan piiri, johon kuului kaksosten lisäksi Enki ja jokunen hiljainen matoran. Enki ja kaksoset kuuluivat myös ryhmään, joka oli ollut Vartijan tiimissä ja palannut takaisin rannikolle ilman adminia; tämä joukko oli päätetty pitää piilossa uteliailta katseilta, sillä operaatio oli epäonnistunut ja tilanne vielä päällä. Kolmantena luolassa oli joitakin sellaisia entisiä veljeskuntalaisia, joilla oli joku erikoisaito tai -tehtävä. Johtaja oli valinnut nämä luottamuksensa arvoisiksi, sillä hän halusi pitää valmiudessa yksikön, joka selviäisi haastavistakin tehtävistä.
Bio-Klaanissa entinen Ämkoon veljeskunta tunnettiin ninjamatoranien ryhmänä, joukkona huippuunsa koulutettuja salamurhaajia, hiiviskelijöitä, linnunräjäyttäjiä ja veitsenheittäjiä. Tämä piti paikkansa osittain. Tahdonvoimaa, notkeutta ja asekuntoa veljeskunnalla oli monen matoran-kylän edestä. Jokainen viidakkosaaren entisistä asukkaista oli saanut Miekkapirulta koulutuksen ja kouliintunut muissakin taistelutoimissa kuin tässä sodassa nazorak-imperiumia vastaan.
Mutta yhtä lailla veljenkunnan väki oli elänyt yksinään viidakkosaarella vuosia, ja yhteisön pitäminen elossa vaati muutakin kuin ninjataitoja. Heittoveitsillä ja jousilla pystyi metsästämään, mutta niillä ei voinut viljellä maata tai valmistaa patoja tai lapioita, mustista kaavuista puhumattakaan.
Mostlen tehtävänä oli asua Telakalla yhtenä Sinisen Ussalin Veljeskunnan näennäisenä rivijäsenenä ja välittää viestejä ja käskyjä juuritukikohdasta – ja samalla käydä hoitamassa asioita keskikaupungilla. Enki oli toiminut aiemmin tänä yhteyshenkilönä, mutta olosuhteiden pakosta hän oli toistaiseksi luolan vankina.
”Kukapa tietää, mitä vanhasta elämästään hän tuolla kaipaa”, Mostle vastasi.
”Kaipaa mitä kaipaa”, sanoi Ibra.
”Kahvia. Hyvää kahvia”, totesi Enki ykskantaan.
”Ja jos totta puhutaan”, sanoi Otlek, ”En ole aina ihan varma, kumpi niistä kahdesta on kumman isäntä…”
Ibra ja Raham katsoivat Otlekia synkkänä kulmiensa alta ja osoittivat silmiensä liikkeellä onkalonsuuta kohti – ei sitä, jonka perällä tuhiseva olento möllötti pesässään. Ruokailijat painoivat päänsä rintaan ja laittoivat nyrkkinsä hetkeksi sydänkiviensä päälle.
Johtajan askellus oli vammoista huolimatta varma. Tämä mittaili joukkoaan vakaalla katseella mirunsa syvyyksistä.
”Kiitos, Mostle. Lepo.”
Johtaja istui aterian ääreen kaksosten väliin.
”Ibra on oikeassa. On kaikille paras, että Norsupäästäinen pysyy täällä. Sen parempi, mitä vähemmän meihin kiinnitetään huomiota. Kaupunki etsii petturia tälläkin hetkellä – vihollinen oli päässyt muurien sisälle jo kauan ennen kuin he saivat tietää Ämkoon siirtyneen Allianssin alaisuuteen. Kaupunki on epäilyksen riivaama.”
”Mutta ei vainoharhaisuuden”, sanoi Enki. ”Emme ole aina toimineet tavalla, joka olisi omiaan rakentamaan luottamusta.”
”Ja”, aloitti Johtaja painokkaasti, ”mitä olisi Enki tehnyt toisin?”
”Ämkoo teki omat valintansa, ja ne ovat mitä ovat. Mutta meillä ei tarvitsisi olla mitään peiteltävää Bio-Klaanin johdolta. Jätti ja Lumiukko kertoivat omat tarinansa admin Tawalle. Minun, Otlekin ja muiden versio on yhtäpitävä sen kanssa. Se, että palasimme maata pitkin tänne, oli perusteltua strategisesti – ja vielä sovittu protokolla Vartijan kanssa. Se, että jätimme hänet vihollislinjan taakse, ei varmasti vakuuta kaikkia, mutta ainakin epäilykset ovat pienempiä kuin silloin, jos joku meistä tehtävällä olleista huomataan täällä yhtäkkisesti.”
”Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää, että te pysytte täällä, kuten on päätetty.”
”Niin, nyt. Mutta jos olisimme ilmoittaneet tilanteesta Admin-torniin heti saavuttuamme, olisimme voineet koordinoida tilanteen heidän kanssaan asianmukaisesti – ja olla oikeasti Sinisen Ussalin Veljeskunta. Johto olisi ymmärtänyt tilanteen. Tämä ei ole monen heistä ensimmäinen sota.”
”Perustuuko näkemyksesi arvioon suunnitelman parhaasta toteuttamistavasta”, kysyi Johtaja terävästi, ”vai tylsyyteen täällä maan alla istumisesta? Jotkut meistä osaavat laittaa sovitut päämäärät henkilökohtaisten tarpeidensa edelle.”
”Suunnitelman päämäärän voi saavuttaa monella tavalla”, sanoi Enki. Muut paikalla olevat aistivat, ettei veljeskunnan operatiivista päällikköä olisi kiinnostanut neuvottelu Johtajansa kanssa. ”Emmekä me voi kontrolloida niitä kaikkia. Saaren palaminen ei kuulunut suunnitelmaan. Monelle meistä se tekee koko suunnitelmasta toissijaisen. Tai merkityksettömän. Eikä Bio-Klaaninkaan tilanne liity vain Ämkoohon ja allianssin sotaan. Me olemme nyt osa heitä – tai heidän alaisuudessaan – ja emme voi yksin määritellä sitä suhdetta.”
”Tiedät varsin hyvin, ettei meillä ole tässä tilanteessa mahdollisuutta olla admin Tawan ehdottomassa käskyvallassa”, Johtaja sanoi varoittavaan äänensävyyn.
”Tiedän. Mutta salaisuuksissa on aina riski – ja perusteettomia salaisuuksia on vaikein selittää. Lenkkeilijöiden uteliaat silmät on vielä helppo pitää poissa, mutta mikäli klaanilaiset haluavat ottaa tämän rantakaistaleen sotilaskäyttöön, vaikka estääkseen meidän kotisaaremme kohtalon, he törmäävät ennen pitkää meihin ja Norsupäästäiseen. Sinut, Mostlen ja jotkut muut voi vielä selittää – suurin osa heistä ei edes tiedä sinusta, vaikkei Meneur olisi kuollutkaan tähtemme. Mutta se, että minä, Otlek, kaksoset ja muut Vartijan tiimin jäsenet yhtäkkiä putkahtavat juurakkoon saaren etelärannalla herättää ikäviä kysymyksiä siitä, miksei Guardian ole täällä – ja miksi emme ole raportoineet mitään.”
”Riski on hallittavissa. Sellaiset hankkeet vievät aikaa. Saamme piilotettua teidät kauan ennen kuin kukaan tulee lähellekään”, Johtaja sanoi ja nyökkäsi tasolle, jossa oli koko joukko yksijalkaisen kynäruiskulla maalaamia voimattomia kanohi-namioita ja haarniskanpaloja.
”Niin. Mutta he ovat valppaina. Tässä kaupungissa asuu monenlaista väkeä, ja moderaattoriryhmän tuore selakhijohtaja on terävä. Vaikka he eivät erityisesti valvoisi meitä, he saattavat tietää enemmän kuin arvatkaan. Ja mitä vähemmän me heille kerromme, sitä paremmat syyt heillä on yrittää pysyä perässä muuten, ja siitä heitä ei voi syyttää.”
Huoneen tunnelma oli jännittyneempi kuin aikoihin. Ibra ja Raham katsoivat sivusilmällä Johtajaansa lähes identtisten naamioidensa takaa. Johtaja ei ollut vielä koskenut ruokaansa. Hän tuijotti Enkiä ilmekään värähtämättä. Muut välttivät katsekontaktia kumpaankaan ja liikahtelivat hermostuneina. Veljeskuntalaiset olivat tottuneet niukkaan ja eristäytyneeseen elämään, mutta Enki ei ollut todellakaan ainoa, joka kaipasi vaihtelua luolan lepoon.
”Ehkä Vartijan paluu laukaisee tilanteen. Se saisi klaanilaiset niin tyytyväisiksi, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, palasimme eilen, tänään vai kolme viikkoa sitten”, ehdotti Otlek ja naurahti epävarmana.
”Riippuu siitä, miten hän palaa”, sanoi Raham.
”Hän palaa elossa tai ei ollenkaan. Imperiumi ei vaihda vankeja tai palauta ruumiita”, vastasi Enki.
”Vartijan pysyminen hengissä on suunnitelmat kannalta oleellista, mutta ei keskeistä”, sanoi Johtaja. ”Ja nyt meidän osamme on kärsivällisyys. Tällaisessa konfliktissa voi kulua kuukausia ilman näkyviä tapahtumia. Ja sitten vuoden edestä tapahtuu päivässä. Sodassa paljon on pantava alttiiksi – ja väliaikainen vapautemme on vähintä, mitä voimme antaa.”
Pieni laveri oli piilotettu yläoksistoon niin hyvin, ettei sitä tietämättä erottanut edes viereisestä puusta. Ylös ei mennyt tikasta eikä edes köyttä – mikäli veljeskuntalaiset eivät olisi oppineet kiipeämään puihin, olisi heistä tullut pian entisiä veljenkuntalaisia. Sellaisia heistä taisi tulla joka tapauksessa, mutta sentään vähemmän kivuliaalla tavalla.
Puun kolossa oli radiovastaanotin, jonka antenni muistutti erehdyttävästi oksaa. Kaikki vilkkuvat merkkivalot oli peitetty. Puulla päällystetyn kaukoputken linssissä oli mattalasinen suoja, joka esti huomiota herättävän kiiltelyn auringonvalossa. Oksien seassa istuva Enki ei suojaväriä tarvinnut.
Matoralainen nojasi runkoon ja hengitti syvään. Tämän vapauden ne hänelle antoivat. Pohjoinen oli pilvien peitossa, mutta täällä etelässä ilta-auringot kultasivat Admin-tornin kylkiä. Kaupungin matalammat talot jäivät lähipuiden lehvästöjen katveeseen, mutta sieltä täältä kohosi korkeampia rakennuksia ja muurien harjoja. Lintu laskeutui kaukoputken päälle ja antoi matoralaisen rapsuttaa tätä korvan takaa. Se ei ollut entisen veljeskunnan lintuja, joten sitä ei odottanut räjähtäminen tragikoomisesti värikkään savupilven saattelemana.
Lounaassa oranssinpunaisena kimmeltävän meren keskellä oli mustanharmaa tahra. Saari ei enää savunnut. Jos olisi ollut kevät, olisivat ensimmäiset versot ja puskeneet tuhkakerroksen läpi. Nyt Enki näki kotinsa paikkana, jossa ei liikkunut tai elänyt mitään. Virheenä maisemassa. Rumana ja turmeltuneena. Ei. Turmeltuna.
Matoran sulki silmänsä. Silmäluomien takana ilta-aurinkojen valo muuttui painajaiseksi saaren roihusta.
Laveri heilahti hitusen, tömähdys oli melkein ääneton. ”Hei, Mostle”, sanoi Enki avaamatta silmiään. Nuorempi matoralainen suuntasi kaukoputken satama-altaan suuntaan ja tutkaili laiturissa olevia laivoja, jotka näkyivät juuri ja juuri puiden takaa.
”Hei. Ikävä tilanne tuolla Johtajan kanssa. Mutta sellainen hän on. Hmm, vakaa. Päättäväinen.”
”Mmm-m.”
”Hän on ollut tuolla alhaalla ainakin neljä viikkoa. Se vaikuttaisi keneen tahansa.”
”Mmm. Minä olen ollut siellä hänen kanssaan puolet siitä ajasta. Ja jos totta puhutaan, en ole huomannut veli Leiterissä juurikaan eroa tavalliseen.”
Mostle hätkähti kuullessaan Johtajan nimen lausuttavan ääneen. Enki kuuli tämän, vaikka piti silmänsä yhä kiinni.
”Harmi, että joudut olemaan täällä koko ajan. Hyvähän minun on sanoa, kun pääsen katsomaan paikkoja. Suoraan sanottuna Telakan yksikössäkin ollaan jokseenkin tylsistyneitä tähän odotteluun.”
”Entä kaupunki? Uskotaanko siellä vielä Guardianin paluuseen?”
”Yhä vahvasti. Mutta ei toivo tästä enää lisäänny. Nämä ovat vain toiveikasta väkeä, lähtökohtaisesti… Ja hei, siksi minä tulinkin tänne ylös. En viitsinyt ottaa asiaa esille tuolla alhaalla, koska tilanne oli jännittynyt ja tämä on henkilökohtainen. Mutta tosiaan. Sait kirjeen.”
Enki avasi silmänsä ja korvasi mielensä sisäisen leimun tammen syksyisillä lehvillä, Mostlen naamalla ja tämän vihreän käden ojentamalla kirjekuorella.
”Hänen kätensä toimivat jo ihan hyvin”, Mostle sanoi ja nyökkäsi kirjettä kohti. Enki nappasi sen ja avasi pienellä heittoveitsellä. Sisällä oli jonkinlainen potilaskertomuslomake, jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu värikynällä ja melko epäselvillä kirjaimilla:
Enki Veli
Älä ole vihainen Bakmeille puolestani. Se ei todennäköisesti ollut hänen vikansa. Hän ei voi mitään sille, että on tasapainoton hullu raivopää ja väkivallan kulttuurin kasvatti. Olen viime päivinä ymmärtänyt, että aamuyöllä muakankin kuuluisi nukkua.
Tohrot- Tohtir- Tohtori Kupe uudelleenrakensi olkavarteni. Ne ovat hienot. Tule katsomaan.
Mostle kertoi minulle, että et ole täällä virallisesti, joten ei voi tulla katsomaan minua. Se on harmi. Sulkaa ja sarjakuvat ovat loppu.
Kirjoitin tämän salaa yöllä piirustustunnilta varastamallani värikynällä. Koska et ole virallisesti paikalla, en voinut kirjoittaa sitä piirustustunnilla. Kuulin, että odotatte Guardianin paluuta rintamalta. Jos haluat käyttää Legioonaa hänen pelastamiseensa, en voi valitettavasti auttaa, sillä en tiedä, mihin se meni.
Mikäli Guardian on lähellä jokea, voisi hänet melko helposti pelastaa Legioonalla menemällä sillä kaupungista suoraan ylävirtaan. Aion etsiä sen heti, kun Tohtori Kupe on uudelleenrakentanut jalkanikin.
Kerro terveisiä Porsunäästäiselle ja Otlekille. Olet minulle tärkeä.
