Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä
Muutama päivä Rumisgonen jälkeen
Tehtaanmyymälän hyllyt olivat täynnä aseita kuin supermarketissa ikään. Oli hyllymetri toisensa perään ehtaa rumisgonelaista piraatti-cordakia, rhotuka-kivääriä, zamor-laukaisinta, säteitä ampuvaa keihästä sekä yksi sinko – sen lisäksi, mitä Bloszarin omia viritelmiä hyllyillä oli jo valmiiksi ollut. Perältä löytyi myös miekkoja, keihäitä, kirveitä ja mitä erilaisempia ”toa-työkaluja.” Enemmänhän myymälä oli sillä hetkellä yksi Klaanin asevarastoista kuin kauppa, sillä sotahommiin aseet eivät maksaneet, eikä aseita juuri muille myyty. Bloszar säilytti toa-sinetillä varustetussa kaapissa myös vaarallisia aseita, joiden ei haluttu joutua vääriin käsiin. Gjarken aseita oli löydetty Kepen verstaalta ja ne oltiin tuotu varmuuden vuoksi tänne. Onuhinen oli vain yksi mysteeri muiden joukossa.
Umbra pudisteli sadetakkiaan ja jätti sen naulakkoon. Hän ei muistanut nähneensä niin montaa asetta samassa paikassa sitten Mustan Käden tukikohdan. Mörköä ei valikoimassa näyttänyt olevan, mutta erilaisia kristallipiikkejä, protokiipeilykenkiä ja nyrkkirautoja oli vetolaatikot täynnä. Toa oli huomaavinaan myös kellertävän käärmeen, joka katosi trukkilavan alle niin että vihreä pää vain vilkkui.
”Päivää”, kaupanpitäjän ääni kuului jostain takahuoneen puolelta. Tältä kesti hetki ilmaantua cordak-laatikoiden lomasta. ”Mitä saisi olla?”
”Mistäs sitä nyt aloittaisi…” Umbra maisteli ja katseli ympärilleen. ”Naamiotani tuskin osaat korjata. Mukautettava haarniska on rikki, tykkikäsi on rikki ja siinä ollut käsiproteesi on myös poissa. Miekan kadotin myös Legendojen kaupunkiin.”
Bloszar katsoi tulijaa päästä varpaisiin ihmetellen.
”Öh, rankkaa viime aikoina, vai?” hän kysyi tönkösti.
”Kävimme Steltillä, Karzahnilla, puolessa Metruista ja sitten olin kuukausia vangittuna. Pääsin vasta Klaaniin ja ai että sauna teki hyvää”, Umbra selitti huolettoman kuuloisesti.
Vasta silloin Bloszarilla sytytti.
”Hetkinen, sinäkö olet se Umbra?”
Vaikka hän oli kyllä luullut, että se lyhyempi kaveri oli ollut se josta Matoro oli puhunut…
”Joo olen minä. Ei olla varmaan esittäydytty ennen.”
”Öh, juu, olen Bloszar. Olen aika uusi. Olen seppä ja keksijä, hauska tutustua. Olitko sinä peräti moderaattori?”
Bloszar mietti, olisiko pitänyt kätellä toaa, mutta kun tämä ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, niin ei hänkään.
”Olin”, Umbra nyökkäsi. ”Moderaattorien pää, vaikka Same sitä hommaa on aina tehnyt paremmin. Tästä tosin ei olla vielä kuulutettu toreilla.”
”Niin ja minulla on ollut kädet täynnä työtä näiden asehommien kanssa niin en ole ehtinyt seurata, mitä Klaanissa tapahtuu…” Bloszar sanoi jotenkin pahoittelevasti. ”Minulla on tuolla pari naamiota, mutta miekkoja löytyy enemmän. Osa niistä on niitä Kapuran pajalta tuotuja. Tykistä en tiedä, pitää katsoa miten se kiinnittyy. Ja minä ja Seran oikeastaan väsäsimme juuri Matorolle käden… että sekin järjestyy jollain aikavälillä.”
Umbra nosti kokeeksi kevyen cordak-tykin hyllystä ja tähtäili sillä testiksi.
”Tuotiinko sinulle kasa voimattomia naamioita jossain vaiheessa? Niitä elementaalienergian?”
”Ei ole näkynyt. Ettei niitä viety sinne Satamakadun kanohikauppaan?”
”Okei. Toivottavasti niille löytyy jotain kierrätyskäyttöä. Mutta asiaan.”
Umbra laittoi cordakin takaisin paikalleen, ainakin melkein. Hän kopautti rintakehäänsä sormellaan.
”Pitäisi uusia haarniskaa, hankkia uusi käsi, miekka ja kaikkea tarpeellista toailuun.”
Bloszar kirjoitti jotakin ylös kassan vieressä olevaan muistioon.
”Miekkaa voi katsoa vaikka heti, mutta muun kanssa voi valitettavasti kestää. Minun pitää katsoa mittoja haarniskastasi ja kädestäsi. Oliko sinulle miekalle jotain vaatimuksia? Et taida olla niitä, jotka ovat suunnattoman kiintyneitä aseisiisi…”
”Huomiosi osuvat kyllä oikeaan. Tässä on vuosien varrella käytetty vaikka mitä. On ollut sauvoja, peitsiä, miekkoja, tykkejä, piikkejä ja kynsiä. Katsotaanpa niitä miekkoja.”
Miekat olivat lähellä näyteikkunaa erilaisia cordakeita täynnä olevan hyllyn takana. Koko liike tuntui hieman ahtaalta. Osan tilasta veivät laatikot, mitä oli hädin tuskin avattu.
”Anteeksi sotkusta, suurin osa tästä tavarasta on sieltä Rumisgonesta. Täältä löytyy tämä perinteisempien toa-aseiden puoli”, Bloszar pahoitteli ja osoitti ylpeänä huolelliseen riviin asetettuja miekkoja, ja toisessa telineessä oli keihäitä ja muita pidempiä aseita. Löytyipä pitkästä laatikosta myös pari kirvestä ja oudompiakin varusteita. Pohjalla oli yksi niistä vahkisauvoista, mitä jostain syystä löytyi jokaisesta maailman asekaupasta aina pari.
”Metru Nuin sotavarastoja on tullut näemmä tännekin”, Umbra nauroi ääneen.
”Ne on suoraan sanottuna aika huonolaatuisia”, Bloszar sanoi. ”Kun niitä piti tehdä niin paljon niin nopeasti. Ei mitenkään loukkauksena Ta-Metrun takojille…”
”Joku siellä on tehnyt laskuvirheen kun näitä on maailmassa niin paljon enemmän kuin vahkeja”, Umbra jatkoi ja nappasi kokeeksi pitkän katanan mallisen miekan. Hän kuitenkin laski sen nopeasti.
Bloszar valkkasi yhden käden miekan, jonka terä oli melko leveä. Messingin värinen metalli oli kaiverrettu koristeellisesti.
”Jos saan ehdottaa. Tässä olisi kunnon luotettava toa-ase. Sekin on alkujaan tametrulaista tekoa, mutta sodanjälkeistä. Tämä materiaali pinnoitettu antistaattisesti, eli sitä voi käyttää salama-iskujen torjumiseen. En nyt tiedä kuinka usein tuota ominaisuutta tarvitsee.”
”No jos Tawa on joskus vihainen…” Umbra nauroi. He eivät olleet vielä ehtineet puhua kuulustelun jälkeen.
”Niin tuota”, oli kuin Bloszar olisi äkkiä muistanut jotain. ”Minun onkin pitänyt mennä kertomaan moderaattoreille jotakin, mutta en halunnut vaikuttaa vainoharhaiselta. Mutta kun sinä olet tehnyt niitä hommia niin ehkä osaat neuvoa? Tiedät varmaan Äksän?”
”Kyllähän minä Äksän tiedän. Pokeria, kaljaa ja saunaa. Vene ja kaikkea. Hieno mies, titaaneista paras.”
”No kun en ole nähnyt häntä pariin päivään”, Bloszar sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, vaikka liikkeessä ei ollut ketään muuta heidän lisäkseen. ”Viimeksi sinä yönä, kun saavuimme Rumisgonesta. Ensin ajattelin, että hän oli vain nukkunut koko päivän, mutta kun hän ei ollut eilenkään kotona, minä vähän huolestuin. Tietysti hän voi olla jossain keikalla… mutta noh, kuinkahan kauan sitä pitäisi odottaa, ennen kuin se on katoamistapaus?”
”Haa. Mysteeri. Minulla on aikaa kyllä selvittää talkkarin katoamista”, Umbra tuntui innostuvan hieman liikaa. Seuran puute oli tehnyt hänestä vähän tahdittoman.
”Minä toivon että hän olisi vain krapulassa jonkun tutun sohvalla…” Bloszar mietti. ”Mutta ehkä meidän olisi hyvä katsella ensin, ennen kuin vaivaan modeja tarpeettomasti. Sinähän olet kuitenkin tehnyt tällaista ennenkin.”
Umbra mietti, ettei kyllä ollut koskaan se paras valinta semmoisiin tapauksiin, mutta ehkä päämoderaattorina ja salaisena agenttina toimiminen antaisi hänelle pätevyyden tutkia yhden talkkarin liikkeitä.
”Voidaan lähteä Äksän kämpille vaikka heti. Nämä aseet voi sitten katsoa myöhemmin.”
Bloszar kohautti olkiaan. ”No, mennään vain. Hoidan ensin pari juttua”, hän sanoi, laittoi miekan takaisin ja katosi takahuoneeseen. Umbra jäi katselemaan ympärilleen. Hän pysähtyi miettimään, ettei ollut varmaan koskaan nähnyt niin paljoa aseita kerralla missään päin Bio-Klaania, eikä siinä ollut kai kuin osa Rumisgonesta tuodusta lastista. Linnan asevarasto tuntui paljon hillitymmältä kuin rivi toisensa jälkeen cordakeita.
Takahuoneen suunnalta kuului etäistä puhetta. Lopulta viitisen minuutin kuluttua Bloszar ilmestyi paksu varustevyö mukanaan.
”Sain tuuraajan kauppaan”, hän sanoi, nappasi vielä muistiinpanovälineet ja punaisen sadetakin ja suuntasi sitten ulko-ovelle. ”Mennäänkö?”
Kadut lainehtivat. Toa-kaksikko hyppäsi suuren raputaksin kyytiin ja juttelivat niitä näitä matkan linnalle. Muutama siniviitta tuli kaduilla vastaan, mutta suurin osa kaupungin väestä oli sisätiloissa, vaikka yleensä iltapäivästä oli ruuhkaista. Umbra oli kuulevinaan outoa pörinää katoilta, mutta Äksän mysteeri oli mielenkiintoisempi selvittää. Ja se oli varmaan vain sateen ääni.
”Äksä asuu neljännessä”, Bloszar sanoi, kun he pääsivät linnan aulaan. Tuulikaapin matto oli melkoisen märkä, kun kaikki sisään tulijat olivat kuin uitettuja muakoja. Hissi ei toiminut, kuten tavallista, joten he nousivat portaita. Tulen toa näytti tuntevan tien, joten Umbra vain seurasi tätä. Klaanilaisia maleksi nojatuoleissa pelaamassa shakkia tai lukemassa. Moni moikkasi pirteästi Umbraa. Heillä ei ollut aikomustakaan mennä ulos sillä ilmalla.
Sankarit löysivät itsensä pian Äksän oven edestä. He katsoivat ensin lukkoa ja sitten toisiaan.
”Eikö sinulla ole avainta?” Umbra ihmetteli.
”Minä luulin, että sinulla on jokin yleisavain”, Bloszar puolusteli.
”Olen entinen moderaattori…” Umbra mutisi.
”Keneltähän voisi kysyä?”
”Etsitään sitten talkkari jostain. Niillä on yleisavaimet kämppiin.”
Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen neloskerroksen käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.
”Hei Toba!” Umbra kohotti ääntään löydettyään parin käytävän päästä etsimänsä. ”Voitko avata meille Äksän kämpän oven? Meillä ei ole avainta ja ollaan vähän huolissamme miten kasinotitaanilla menee.”
Viheltely keskeytyi, ja matoran katsoi ex-modea. Kyllähän linnan henkilökunnalle oli tiedotettu, että Umbra ei ollut enää moderaattori vaan tavallinen klaanilainen, mutta kai se oli jotakin tärkeää, jos hän pyysi.
”Tuota tuota, juu”, Toba ihmetteli, laittoi moppinsa siivouskärryyn ja kävi läpi avaimiaan.
”Onko jotain sitten käynyt?” hän kysyi, kun he lähtivät Äksän asunnon suuntaan. Se oli aivan kulman takana.
”Bloszar tuolla sanoi, ettei Äksää ole nähty pariin päivään Rumisgonen jälkeen”, Umbra kertoi. ”Ettei sillä ole krapula tai mitään pahempaa. Modeille ei ole kuulemma tehty huoli-ilmoitusta, mutta niillä tuntuu olevan aina kädet täynnä muutenkin.”
Bloszar odotteli heitä siellä hieman kärsimättömän oloisena.
”Sikäli kun häntä tunnen niin mies on varmaan jossain baarissa”, Toba mutisi. ”Hän jäi kerran talonmiesten ammattiyhdistyksen kokouksesta pois siksi, että silloisessa Uudessa Kievarissa oli joku peli-ilta… tiesittekö, että se oli aikanaan talkkarina linnassakin, mutta ryhtyi mieluummin tekemään hommia muualla kaupungissa. Suoraan sanottuna hän on joskus vähän hämärässä seurassa… no, toivotaan ettei mitään ole sattunut.”
Siivooja kurotti ja avasi titaanikokoisen oven.
”Noin. Laittakaa se sitten kiinni perässänne. Hyvää päivänjatkoa teille vaan.”
Matoran meni jatkaamaan moppausta, ja alkoi taas kerran vihellellä.
Eteisen kulunut matto toivotti toat tervetulleeksi. Naulakon vieressä oli avainkaappi ja sen vieressä sulaketaulu. Umbra avasi avainkaapin. Se ei ollut lukossa. Veneen avain oli paikallaan, samoin häkkivaraston. Mopon avain oli myös paikallaan. Samoin mönkijän. Äksällä tuntui olevan kulkuvälineitä vaikka kuinka.
”Ainakaan hän ei ole lähtenyt kauas”, Umbra ajatteli ääneen. Hänelle tuli koko hommasta mieleen rikospaikkatutkimukset Samen tai Bladiksen kanssa. Ne olivat olleet hyviä aikoja, vaikka hän ei ollut kyllä koskaan kauhean hyvä siinä tutkimus-osassa. Epäiltyjen pidättäminen oli enemmän hänen alaansa.
Asunnossa oli siistiä. Matot oli imuroitu ja tampattu. Huonekalut olivat isoja ja aika vanhoja, varmaankin itse viriteltyjä löytöjä Klaanin lukemattomilta kirpputoreilta. Kaljapullot ja tölkit oli laitettu valtavaan säkkiin. Ilmalämpöpumppu hurisi seinällä lähellä ikkunaa. Äksällä oli klaanin ensimmäinen ja ehkä ainoa ilmalämpöpumppu. Klaanilehti oli tv-pöydällä auki. Rumisgonen operaatiosta oltiin kirjoitettu isot jutut ja Äksää juhlittu sankarina muiden osallistujien kanssa. Bloszar ja Äksä hymyilivät vierekkäin matkalla otetussa valokuvassa.
Bloszar availi kaappeja. Työkaluja, maaleja. Yhdessä laatikossa lojui 20-millisiä ammuksia, minkä toa tiesi menevät titaanin tykkiin. Seinällä oli myös maalitykki ja naulapyssy. Hän siis oli tuskin tehnyt työtehtäviäänkään.
”Onko tällaista käynyt ennen?” Bloszar vilkaisi Umbraa. ”Katoamisia kaupungissa, tarkoitan. Mietin että liittyykö tämä siihen kirjaan, minkä Äksä hankki Rumisgonessa. Se oli ilmeisesti todella tärkeä, kun adminit pyysivät spesifisti sitä.”
Umbra raapi leukaansa ja istuutui Äksän sohvalle. Se oli oikein mukava, sellainen kulunut ja vanha tuoli-ystävä.
”Klaanissa tapahtuu kyllä outoja juttuja harva se päivä… Muistatko mikä tuo kirja oli nimeltään? Voi olla, että kirja liittyy Äksän katoamiseen jotenkin jos se on niin tärkeä.”
”Aivot, Tohtori Delekiltä”, Bloszar vastasi. ”Äksä voitti sen korttipelissä ja kai luki sitä, mutta tietääkseni hän vei sen Tawalle. Suoraan sanottuna Äksä ei ole kovin lukumiehiä.”
Umbra hörähti ja mietti.
”Liittyyköhän tämä sitten Frakerrakkiin ja pelivelkoihin? Äksän uhkapelitaustasta tietävät varmaan kaikki kaupungissa.”
Siivouskomerosta Bloszar löysi viritelmän peltikanistereita ja putkia, mikä haisi… väkevälle alkoholille. Sekin oli vasta valmistumassa.
”Äksä kyllä joskus uhosi, ettei pidä Frakerakkista yhtään. Onko hän vaarallinen? En ajatellut, että hän olisi mikään rikollispomo. Keskiuusi on kuitenkin ihan normaali kievari.”
”Frakerakkista on ollut joskus ennen harmia”, Umbra muisteli. ”Sai Toa Hemiljoun uhkapelikoukkuun ja kauheisiin velkoihin. Minä olen varma, että se kiristi sitä, mutta meillä ei ollut todisteita.”
Bloszar ei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Hemiljousta.
”Kuulostaa vakavalta. Kuinka siinä sitten kävi?” hän kysyi samalla, kun oli siirtynyt käymään läpi paksua pinoa lehtiä ja muita papereita Äksän työpöydältä. Lehtiä, laskuja, firman kirjanpitoa.
”Hemiljou lähti lopulta Klaanista. Telakalla eivät tykänneet hänen työpanoksestaan ja siitä, että pummi aina pelirahaa muilta.”
”Luuletko, että Frakerakk olisi kaapannut Äksän?” Bloszar vilkaisi toveriaan. ”Eikö se olisi hänelle hyvin vaarallista? Toki sellaisesta jää aina kiinni tämän kokoisessa kaupungissa.”
”Ehkä Frakerakk on käyttänyt hyväkseen tätä Rumisgonen operaatiota ja tätä loputonta vesisadetta. Modejen silmistä osa on myös siinä Avden nukessa katolla.”
Bloszarista se kuulosti hieman kaukaa haetulta, mutta toisaalta hän luotti entisen päämoderaattorin näkemykseen asiassa.
”Pitäisi kai käydä jututtamassa sitä Frakerakkia… hei, katso. Tähän kalenteriin on merkattu kaikenlaista. Keskiuuden peli-illat, Bingon ekstralauantait, kaikki sellainen… hmm. Seuraavana iltana siitä kun tulimme takaisin oli merirosvojen noppa- ja korttipeli-ilta Ruskeassa Makutassa. Pitäisikö kysellä, kävikö Äksä siellä?”
”Mennään vaan sinne. Ehkä siellä törmää johonkin tuttuihin.”
Umbra ponnahti pystyyn. Sateeseen palaaminen ei haitannut yhtään, kun mysteeri vain tiivistyi.
Paljon merenkävijöitä ja merirosvoja oli maissa vankina Huonolla, kun myrsky Mysteryksen yllä vain jatkui. Tuuli oli pakottanut jopa ilmarosvot maihin, ne pari jotka olivat uskaltautuneet Klaaniin. Osa heistä oli pyörinyt satamassa varmaan syyskuusta asti ja hoitaneet lyhyitä kuljetuksia saaren etelärannikolla. Toiset kalastivat merialueilla, jonne nazorakit eivät uskaltautuneet. Osa oli vain elämäntapamerirosvoja.
Ränsistyneet ja vanhat rakennukset pursusivat kulkijaa johon kuului routajaisia, matoraneja ja kaikkea siltä väliltä. Porukka pyrki pois mutaiselta kadulta ja sateensuojiin. Metallisiin roskapönttöihin oli tehty tulia joiden ääressä jotkut piraattiseurueet värjöttelivät. Lippa esti veden pääsemistä tulta sammuttamaan. Jos tuli sammui, sitä ruokittiin terästetyllä rommilla, mitä oli aina tarjolla. Yksi krickiti soitti viulua ja toinen skakdi vislasi huuliharppuunsa. Kaikki halusivat taas seikkailemaan! Yarr!
Ruskea Makuta oli aivan täynnä tylsistyneen oloista väkeä. Viina haisi ja merimiesteemainen musiikki soi vanhasta jukeboksista. Toat vetivät heti melkoisen määrän katseita puoleensa, etenkin Umbra. Tunnelma sähköistyi välittömästi.
Valottu marssi itsevarmasti matoran-kokoisen tiskin eteen. Bloszar tuli perässä ja pälyili hieman huolestuneena ympärilleen. Ei hän nyt uskonut, että siellä oli mitään uhkaa, mutta talollinen humaltuneita merirosvoja ei koskaan ollut kovin rauhoittava tilanne. Baarimikko oli laiha po-matoran, joka mulkoili klaanilaisia hetken. ”Mitäs herroille saisi olla?” hän kysyi sitten.
”Pari karhuhaita. Ollaan Klaanin asioilla niin ei haluta ottaa liikaa”, Umbra vastasi. Toa kaivoi kukkarostaan widgetin ja laittoi sen pöytään.
”Hinta on noussut sitten kun sinua on viimeksi nähty, Valottu.”
Umbra kaivoi lisää kuvetta kukkarostaan. Palkillinen muttereita slurpsahti takaisin toan taskuun. Ainakin hän oli saanut takautuvasti palkkojaan, vaikka olikin ehdonalaisessa…
Matoran täytti kaksi toa-kokoista kolpakkoa ja laittoi ne sivummalle, missä baaritiski nousi korkeammaksi. Takana oli pari kynnystä, jotta baarimikko ylttäisi myös pitemmälle väelle mitoitetulle puolelle. Bloszar maistoi omaa juomaansa epäillen.
”Ah. Hyvää”, Umbra nosti kolpakkoa iloisesti. ”Ja kiitos paljon. Meillä Bloszarin kanssa on vähän mysteeri käynnissä. Et sattuisi tietämään Äksän olinpaikasta?” Umbra työnsi tiskille hieman tippiä.
Baarimikko katsoi toaa mietteliäänä. Hän varmaankin tiesi, että Umbra ei ollut enää varsinaisesti moderaattori – sana kulki nopeasti – mutta toisaalta toa puhui merirosvojen kieltä. Matoran otti ”tipin” ja sujautti sen essunsa taskuun maireasti virnistäen.
”No tokihan minä autan Bio-Klaanin viranomaisia”, hän sanoi. ”Äksä on kelpo asiakas. Hän oli täällä viimeksi toissapäivänä peli-illassa. Lähti vasta yömyöhään ja melko rankasti ottaneena. Eihän sitä miestä pöydän alle juoda helposti, mutta hänellä oli railakasta seuraa.”
”Seuraa?” Bloszar kohotti kulmiaan.
”Niin. Vihreä lyhyt jantteri ja sitten peikko. En tunne heitä. Kuulemma kauppamiehiä.”
”Minkä firman?” Umbra kysyi.
Baarimikko kaivoi esiin yhden lukuisista käyntikorteista, joita oli saanut kaksikolta. Hän sujautti sen pöydälle. Se oli tehty jotenkin mauttomista graafisista elementeistä halvimmassa xialaisessa painotalossa. Kortissa luki:
”Kuulostaapa tutulta. Hei, minulla on tuon firman imuri ja mikroaaltouuni”, Umbra tajusi.
Sikäli kun Bloszar tiesi, Voitto Korporaatio teki lähinnä melko huonolaatuisia kopioita parempien xialaisten yrityksien tuotteista. Se ei kuitenkaan raottanut mysteerien verhoa lainkaan.
”Tiedätkö, tunsiko Äksä ne tyypit?” Bloszar kysyi baarimikolta.
Tämä kohautti olkiaan. ”Jaa-a. Äksä nyt tuntee vähän kaikki. Ehkä muistiani voisi jotenkin virkistää…”
Umbra kaivoi taas kuvetta. Oli parempi olla väleissä baarimikon kanssa.
Matoran virnisti. ”Äksä lähti niiden mukana aamukolmelta. Se kaksikko käy täällä joka ilta. Tuo kulma on niiden vakiopöytä. Luulen, että jos arvon toat tahtovat tavata nämä Voiton kauppamiehet, niin teidän tarvitsee vain istua iltaa ja odotella. Ja mielellään olla rikkomatta asioita yhtä paljon, kun edellisen Valotun tekemän pidätyksen yhteydessä…”
Umbra jätti huomautuksen omaan arvoonsa. Kaksikko meni kaljoineen istumaan pöytään, mistä näki hyvin ovelle, ja pääsi nopeasti liikkeelle. He pääsivät alkukankeuden jälkeen kertaamaan monia seikkailujaan, eikä baarin väkikään enää tuijottanut heitä samalla tavalla. Oikeastaan merirosvokapakan tunnelma oli Umbrasta oikein mukava. Sopivan rouhea ja elämänmakuinen. Katua piiskaava sade teki lämpimän puutalon vieläkin kotoisammaksi.
”Niin, olin vasta päässyt kaupunkiin, kun se pommitus tapahtui. Oli sekin alku tälle…” kaljan rohkaisema Bloszar kertoi.
”Luin siitä pommituksesta raportteja. Hoitelin noihin aikoihin zyglak-johtaja Zyxaxia ja Kraaksi nimettyä olentoa toisaalla.”
Umbran äänensävy oli pakostikin hieman rehvakas, mutta se kalpeni nopeasti, kun muisti mihin kaikkeen se oli johtanut.
”Tuota… mitä sitten oikeastaan tapahtui, ettet ole enää moderaattori? Siis jos ei haittaa että kysyn. Matoro sanoi vain, että jäit vihollisten vangiksi Metru Nuilla…”
”Mata Nuin ritarikunnaksi kutsuttu organisaatio on vuosien ajan kiristänyt minua menneisyyden virheelläni. He halusivat minulta tietoja klaanilaisista joita he pitävät vaarallisina. Visokki joutui tässä sijaiskärsijäksi, mutta Ämkoo ja Makuta Nui saivat hänet pelastettua. Elin salattua elämää: Klaanin päämoderaattori, ritarikunnan agentti. Moni klaanilainen, kuten Kepe, päätyi Klaaniin tavattuani minut. Tuntuu, että olin enemmän mainostoimisto Tawalle mädällä sydämellä varustettuna…”
Monologi päätyi yllättävän syviin vesiin. He olivat istuneet siinä jo aika monta tuopillista. Umbra ei näyttänyt juuri välittävän siitä, kuinka moni maakrapu tai merikarhu sai kuulla sen tarinan. Linnakkeessa asiat kuitenkin liikkuisivat ennen pitkää. Parempi, että jossain huhussa olisi sentään suurin osa totuutta.
Ensin Bloszar oli sanomassa, että ehkä sellaisista asioista ei pitäisi puhua ääneen julkisella paikalla, mutta yritti sen sijaan piristää toveriaan minkä taisi.
”Ehkä sinä olet vähän liian ankara. Sanoit itsekin että sinua kiristettiin virheiden takia…”
Se sai hänet heti miettimään, oliko Äksä päätynyt jonkin samanlaiseen tilanteeseen. Oliko tämä ottanut pikavipin Voitto Korporaatiolta ja nämä nyt karhusivat sitä takaisin? Löytäisivätkö he Äksän betonisaappaissa Visulahden pohjasta?
”Tai kuulostaa vain siltä, että se teidän Metru Nuin reissu meni melko surkeasti… ei siitä tarvitse itseään syyttää”, Bloszar jatkoi. ”Hyvä etten tullut mukaan….”
”Oli Metru Nuilla ihan hyviä juttuja”, Umbra sanoi. ”Nurukan, Deleva, Xen, Kapura… Matoro. Pääsin jopa käyttämään Nimdan sirua, mikä oli aika mielenkiintoinen kokemus. Ennen olin yrittänyt tuhota semmoisen Bladiksen kanssa.”
”Tuhota? Ovatko ne todella niin vaarallisia?” Bloszar kysyi. Nappuripöydästä vilkaistiin heidän suuntaansa.
”Ne ovat potentiaalisesti todella vaarallisia. Matorolla on enemmän kokemusta siruista, mutta itse näin sen pitkälti aseena. Aseena, joka oli paljon enemmän kuin se kapea-alainen käyttö, millä tuhosin Svarlen. En ole oikein perillä siitä missä ja kenellä siruja nykyisin on. Niiden tuhoaminen omilla taidoillani ja tiedoillani on mahdotonta.”
”Matoro ei oikein suostunut kertomaan siruista. Viimeksi kun näin, hän oli lähdössä kaukopartioon. Melkoisen surkea keli metsässä rämpimiseen. Mutta sota ei kai katso säätä…” Bloszar sanoi. Umbra tilasi vielä lisää juotavaa, mutta Bloszar oli oli ottanut aika vähän.
”Matoro varmaan nauttii vain tuosta eräilystä, oli keli mikä hyvänsä. Muistuu mieleen kun siltä loppui bensa moottorikelkasta ja se patikoi Kaya-Wahin poikki. Snowielta siis kuulin tästä vuosia sitten.”
”Hei, katso”, Bloszar säpsähti äkkiä ja nyökkäsi oven suuntaan. Sisään oli ilmestynyt pitkä ja pätkä. Pitempi oli limen värinen peikko, ei suurimmasta päästä mutta ei mikään ihan pienikään. Bloszar huomasi, että tämän mustan nahkatakin alta pilkisti myrkynvihreä säiliö ties mitä tahnaa. Tämän toveri oli lyhyt, matoranin kaltainen olento, jolla oli pitkät vihreät veitsikorvat ja maaninen virnistys. Se hykerteli itsekseen. Umbra tunnisti sen Karzahnin väeksi. Kummallakin oli Voitto Korporaatio pinssi rinnassa. He marssivat suoraa päätä tilaamaan juotavaa.
”Mitäs sanot Bloszar, mennäänkö?” Umbra kuiskasi.
”Pitäisikö meidän seurata heitä hetk-” Bloszar oli kysymässä, kun Umbra oli jo noussut. Tämä marssi suoraan kaksikon taakse näiden ollessa baaritiskin edessä.
”Hei Voiton tyypit. Oletteko nähneet meidän talkkarinuita?”
Maahinen kääntyi mocktailinsa kanssa äänen suuntaan. Kännissä ei sopinut ajaa prätkää. Peikon absintti savusi hiukan tämän kourassa. Tämä nousi ja katsoi toaa. Äkkiä tyyppi näytti Umbrasta aika paljon isommalta.
”Jaa ketä?” peikonjärkäle kysyi.
”Äksä. Xxonni. Pelimies. Korttihai. Rakkaalla titaanilla on monta nimeä.”
Umbra suoristi ryhtinsä ja katsoi peikkoa tuimasti silmiin.
Voittolaiset katsoivat toisiaan ja sitten taas toaa. Kapakan väki oli pian ymmärtänyt, että tilanne saattaisi eskaloitua. Se olisikin sopivaa viihdettä Ruskean iltaan.
”Me kuule ollaan oltu täällä vain vähän aikaa. Kauppamatkustajia ollaan, pärjätään kaikkein vaarallisimmissakin paikoissa”, peikko sanoi. ”Meikä on Keitto-Nipa ja kaverini tässä on Piri-Piru. Että parempi ettet alota mitään kohellusta, toa.”
Nyt myös maahinen seurasi valon toaa silmä kovana. Myös Bloszar oli noussut, ja oli nyt Umbran vieressä. Kaikki tuntuivat arvioivan toistensa kykyä väkivaltaan, mutta kukaan ei ollut tekemässä ensimmäistä liikettä.
”Jos selvitellään tämä asia ulkona”, Umbra sanoi. Baarimikko näytti huojentuneelta moisesta ehdotuksesta, vaikka oli jo alkanut sulkemaan astiakaappeja.
”Tai muuten? Ootko sä joku jepari?” Keitto-Nipa kysyi ja kohensi asentoaan pidemmäksi. Kyllä hänen vasen koukkunsa toaan toimisi, mutta elementtihirmujen kanssa se ei riittänyt, peikko tiesi.
”Ei olla rikottu mitään lakeja, ei olla ei!” maahinen räkätti. ”Tai jos ollaan, vahinko oli!”
”Kuulin, että olitte pelanneet Äksän kanssa täällä. Bloszar on sen hyvä ystävä ja on huolissaan tyypin tilanteesta. Toivon teiltä yhteistyötä”, Umbra yritti kuulostaa jämäkältä mutta rauhalliselta.
”Juu, Voitto Korporaatio on eettinen firma ja ja haluaa kehittää paikallisyhteisöjä rakentavasti ja aina noudattaa paikallisia lakeja, etenkin ympäristö- ja kuluttajansuojalakeja ja -määryksiä”, peikko lateli tekstiä, mikä kuulosti ulkoa opetellulta. ”Me pelattiin sen äijän kanssa, mutta se ei tietääkseni ole laitonta.”
”Uhkapelaaminen on laillista täällä! On on!” maahinen täydensi.
”Ihan sallittua on joo, hauskaa ajankäyttöä”, Umbra mutisi. ”Mutta haluaisimme tietää minne Äksä on sen jälkeen mennyt. Käytiin sen kämpällä ja kaikki avaimet on paikoillaan. Te olette viimeiset jotka tyypin ovat nähneet. Lähditte yhtä matkaa.”
”Mikä merirosvokaupunki”, peikko sanoi muka loukkaantuneesti. ”Sitä vain syytellään kunnollisia kauppamiehiä! Ei ihme, että ajoitte sen pomon viime projektin alas…”
”Eihän hän edes syyttänyt teitä mistään”, Bloszar huomautti. Siitä seurasi kuolemanhiljaisuus, ja koko baari tuntui odottavan taistelun alkua pöytien takana. Umbra katsoi silmä kovana, miten peikko hikoili. Viktoriaanit vilkaisivat toisiaan.
”No ei me mitään tiedetä. Juu juu, lähti kotiinsa”, peikko vastasi.
”Missä kohtaa erositte? Minne suuntaan lähditte täältä?” Bloszar kysyi.
”No ei sitä nyt tommoisia muista kun oltiin niin kännissä.”
”Tokihan te muistatte, minne itse menitte? Missä majatalossa te yövytte?”
”Siinä sen palaneen vieressä, mikä se on, satamamotellissa… varmista vaikka sieltä, ollaan oltu kirjoilla siellä koko aika.”
”Mutta Äksä asuu Linnassa, ja se on aivan eri suuntaan. Ja silti menitte yhtä matkaa?” Bloszar jatkoi kyselemistä. Peikolta alkoi vastaukset loppua.
”No helvetti, kuten sanoin, oltiin kännissä. Ei näitä voi muistaa!” tämä yritti vielä.
”Umbra, minusta meidän pitäisi pidättää heidät”, Bloszar sanoi hiljaa toverilleen. ”Heidän tarinansa ei voi pitää paikkaansa.”
”Kansalaispidätys siis. No hyvä on.”
Umbra korotti ääntään. ”Voiton jäbät, teidät pidätetään epäiltynä Äksän katoamisesta.”
Hän vei kätensä vyötäisilleen, ja tajusi, ettei hänellä ollut miekkaansa. Hitto. No, ei toa miekkaa tarvinnut.
Epäillyt eivät selvästi suostuneet alistumaan.
”Myähähää!” maahinen nauroi ja syöksyi toien ohi vihreänä salamana. Se jätti peräänsä rikinkatkun. Peikko pyrähti vauhtiin yllättävän nopeasti ja taklasi Umbran maihin puhtaalla massallaan. Bloszar väisti, eikä uskaltanut ampua roistoa millään sivullisia täynnä olevassa kapakassa. Hän auttoi Umbran ylös ja he juoksivat perään. Pihalta kuului moottoripyörän käynnistyksen ääniä. Erittäin kovia ääniä. Toat pääsivät kadulle vain nähdäkseen moottoripyörän perävalon ja peikon selän. Kaksi roistoa pyörän selässä syöksyivät valtavaa vauhtia pitkin Huonoa. Vesi ja muta roiskui, kun tonttu driftasi huonon ja normaalin satamakadun risteyksessä ja käänsi ajosuunnan kohti pohjoista.
Pyörä näytti ja kuulosti hieman legendaariselta Avakin harrikalta, mutta käynti kuulosti epävakaalta ja moottori kähisi kuin nuhainen. Sen täytyi olla Voitto Korporaation oma versio. Jos kumpikaan heistä olisi koskaan jaksanut selata firman esitteitä läpi, he olisivat ehkä tienneet, että kyse oli Nitroraketti-merkkisestä pyörästä, joka oli niin vaarallinen ja epävakaa, että sen myynti oli kielletty kaikkialla, missä ajopelien myyntiä yleensäkään kontrolloitiin.
”Tuolla vauhdilla emme saa heitä kiinni millään”, Bloszar valitti. Juoksemaan lähtemisestä ei olisi mitään hyötyä.
”Minä soitan portille”, hän jatkoi ja kaivoi radiopuhelimen vyöltään. Umbra mittaili katua hetken.
”Kauanko meillä on aikaa?” hän kysyi.
”Pari minuuttia, jos ne ei juutu ruuhkaan”, Bloszar sanoi.
”Se riittää vallan mainiosti”, Umbra sanoi ja kyykistyi maahan kuin juoksija ennen sprinttiin lähtemistä. Hänen ruumiinsa alkoi säkenöimään kirkkaasti. Hän ei ollut tehnyt sitä hetkeen, mutta se tuli kuin lihasmuistista, kaikista varjoista huolimatta.
Äkkiä kirkas loiste peitti toan alleen, kun tämä hyppäsi valon virtaan. Koko temppu toimi kuin Le-Metrun kourujärjestelmä, mutta paljon nopeampana. Pienen hetken Valottu tunsi katoavansa fotonien virtaan yhtenä niistä. Suunnattoman suuri vauhti oli hetkellisesti hänen puolellaan.
Valonsäde kuitenkin liikkui Umbran reaktiokykyä nopeammin, eikä hän ehtinyt pysähtyä ja kääntyä kulmassa, kuten oli aikonut. Sen sijaan säde syöksyi Huonon suuntaisesti Rapujoen tulvivan suun yli suoraan toiselle rannalle. Säde palasi miehen muotoon vasta osuakseen kaupunginmuuriin. Umbra kirosi. Päätä jomotti. Hitto, hän oli ruosteessa. Niin, sille oli syy miksi hän yleensä vain syöksyi tyyppejä päin. Ohjaaminen ei ollut erityisen helppoa.
Hän katsoi ympärilleen. Kello kävi, eikä siinä osassa kaupunkia ollut sellaisia pitkiä suoria, joita pitkin olisi turvallista syöksyä. Sitten hän käänsi katseensa taakseen ja ylös, sataman ylvääseen majakkaan. Se loisti kirkasta valoa kohti myrskyävää merta. Umbra keskittyi valoon – ja tunsi taas muuttuvansa valon olennoksi, joka syöksyi kohti majakan huippua. Kirkas valonlähde auttoi keskittymään, ja hän materialisoitui onnistuneesti majakkaan. Sieltä hän näki kauas kaupungille. Moottoripyörä oli ohittanut sillan ja syöksyi juuri temppelin ohi, täysillä kohti Itäporttia.
Umbra seurasi moottoripyörän liikettä pienen hetken, ja ampaisi sitten suoraan sitä kohti. Ulkopuolisista näytti kuin majakka olisi ampunut jonkinlaisen lasersäteen suoraan kaupunkiin.
Kuului pamaus kun Toan ja moottoripyörän kurssit kohtasivat. Umbra ei ollut aivan perillä fysiikasta sen kaiken takana, mutta hänen prototeräksinen haarniskansa oli tarpeeksi kovaa tekoa suojaamaan häntä voimilta, jotka hänellä oli pelissä. Moottoripyörään osuminen sattui silti. Se repesi keskeltä kahtia, ja sen oma eteenpäin kohdistunut liikevoima heitti pyörän palaset matkustajineen suoraan menosuuntaan. Valosta materialisoitunut Umbra iskeytyi itse katuun ja sai naamansa täyteen kuraista vettä ja kipua.
Maahinen ja peikko lojuivat pyörän kappaleiden seassa pitkin Nui-Koron aukiota. Nitorinkadun temppeleissä ikkunat helisivät, mutta eivät onneksi rikkoutuneet. Suuremmilta vahingoilta onneksi selvittiin, sillä kaduilla ei ollut juuri muuta liikennettä niissä olosuhteissa. Umbra tajusi vasta kangetessaan itsensä pystyyn, miten vaarallinen temppu oli ollut. Hänen värinsä oli silminnähden tummennut sellaisen valomäärän käytöstä.
Peikko näytti olevan kanveesissa lennettyään kaaressa Athin kappelin edustalla kasvavaan puuhun. Kadun toisella puolella kypäräpäinen karzahnilainen ähisi ja kikatti yksikseen. Umbra marssi tämän luo ja nappasi sen sarvista ilmaan.
”Maahinen! Kerro missä Äksä on!”
Piri-Piru vain käkätti. Se kohta, mistä Valottu Manalan olentoa koski, alkoi savuamaan. Maahisen suupielestä valui violettia verta.
”Ahaha, kirottu valo polttaa! Kirottu valo polttaa! Ha ha! Maahinen ei muista mitään! Ha ha! Hahaha!” Koko onuhinen kiehui. Umbra mietti, polttaisiko hänen kosketuksena moisen pimeyden olennon kokonaan, ja päätti irrottaa otteensa tästä. Maahinen vain lysähti mutaan hengittäen nopeasti. Sade sihisi, kun se osui otuksen pintaan. Umbrakin vain istuutui siihen viereen ja jäi odottamaan Bloszaria paikalle. Kipu alkoi vasta nyt säteilemään kunnollla.
Bio-Klaanin vankilaosasto oli kyllä Umbralle tuttu, ja vielä saapuessaan hän oli miettinyt, päätyisikö ehkä kalterien taakse. Sen sijaan hän oli paikalla niinsanotusti siviilinä. Takaa-ajosta oli noin tunti, ja ilta oli pitkällä. Vartiosto oli Umbran ja Bloszarin kanssa toimittanut vandaalit linnaan, ja Bladis oli saman tien liiennyt kuulustelijaksi, kunhan pidätetyt olivat saaneet ensiapua.
Umbra ja Bloszar olivat odotushuoneessa, mikä palveli samalla vanginvartijoiden taukohuoneena. Bodyguard oli mennyt Bladiksen mukana selliin, joten he olivat kaksin, ja lähinnä odottelivat vastauksia. Se turhautti Umbraa, olla siellä tekemättä mitään. Hän istuskeli sohvalla. Olkapäässä tuntui vieläkin törmäys. Eikä Bloszarkaan vaikuttanut olevan juttutuulella. Tämä vain tuijotti ovea, mistä Bladis ilmestyisi takaisin hetkenä minä hyvänsä, ja toivottavasti kertoisi mitä tahansa uutisia.
Tuskallisen pitkän ajan kuluttua ovi lopulta avautui ja Bladis rullasi paikalle.
”Joopa joo mikä sotku”, skakdi mutisi. ”Siis joo, nämä kaverit saapui tänne Voiton puolesta joku aika sitten. Ne kyllä liversivät kuin pikku-takut.”
Bloszar katsoi Bladista toiveikkaasti. ”Saitko tietää jotain Äksästä?”
Skakdi kohautti olkiaan. ”No hyvää että huonoa. Hyvää on se, että tiedämme mitä tapahtui. Peikko, tämä ’Keitto-Nipa’, kertoi että pomo – siis Voiton toimitusjohtaja – oli käskenyt kidnapata Äksän. Ei hajuakaan miksi. Mutta niin piti tehdä.”
”Huonot uutiset on varmaankin, että emme tiedä minne ne Äksän vei?” Umbra mutisi.
”No. Niin. Se kertoi jostain laittomasta teleporttiviritelmästä niiden huoneessa majatalossa. Menemme tutkimaan mistä on kyse heti kun pääsemme. Mutta kuulemma se on ’kertakäyttöinen teleportti’ jonka firma kehitti mullistamaan matkustamisen – se on nääs kertakäyttöinen koska jos se olisi monikäyttöinen niin eihän niitä tarvitsisi myydä niin montaa – ja ne teleporttasivat Äksän sillä, öh, Voitto Korporaation tukikohtaan?”
”Tulee ihan Botar mieleen”, Umbra pohti ääneen. ”Miten tässä pitäisi edetä?”
”No hiton outohan tämä juttu on”, Bladis nyökkäsi. ”Mutta peikko vakuutti, ettei Äksää saanut satuttaa ja että se tahdottiin, öh, ’neuvotteluvaltiksi’, tiedä sitten mitä se tarkoitti. Onneksi Voitto on yleensä enemmänkin outo kuin julma. Pelastuspartiotahan tässä pitää miettiä, ehkä Kepe saa siitä teleportista jotain irti.”
”Keitäs nämä tyypit sitten oli? En muista nähneeni niitä ennen”, Umbra mietti.
”Paaco kaiveli, mitä meillä on”, Bladis kertoi ja vilkaisi paperia. ”Tulivat Klaaniin keväällä rahtilaivalla, missä oli tämän Voitto Korporaation tavaraa. Se on enimmäkseen myyty. Veikkaan, että nämä kaksi jäivät tänne hollille, jos vaikka niiden pomo tarvitsisi jotain. Se matoran, Piri-Piru, on saanut parit ylinopeussakot, ja se ajopeli oli ajokiellossa. Keitto-Nipan tiedetään polttavan viinaa ja myyvän sitä Huonolla, ja pari sen asiakasta päätyi teholle, mutta suoraan sanottuna se ei ole Huonon tapauksessa kauhean harvinaista.”
”Pikkurikollisia siis?”
”No, Voitolla on sellainen maine. Biopolin tietokannan mukaan isolla osalla niiden työntekijöistä on rikosrekisteri. Kuulemma ne ’antaa uusia mahdollisuuksia väärin tuomituille’, ihan arvokasta kai, mutta jos toimitusjohtaja määrää kidnappauksia niin onhan koko kuvio vähän outo.”
Bladis huokaisi syvään väsyneen oloisena.
”Bloszi, onko sinulla mitään veikkauksia koko hommasta? Oliko Äksällä jotain tekemisiä sen firman kanssa?”
Bloszar nosti katseensa lattiasta ja huokaisi.
”Ei sitten mitään tietoa. Ensin ajattelin, että tämä liittyisi siihen kirjaan tai pelivelkoihin, mutta tässä ei tunnu olevan mitään järkeä.”
”Niin no, ehkä Äksä oli ennen Voitto Korporaation talonmiehenä ja pomo halusi hänet takaisin”, Bladis naurahti, mutta tunnelman kevennys ei juuri auttanut Bloszaria. ”Mutta hei. Hyvä että saitte nuo tyypit kiinni. Ehkä tehdä vankienvaihdon tai jotain. Lupaan, että selvitämme tätä minkä pystymme.”
”Kiitos”, Bloszar vastasi vaitonaisena. ”Pääsenkö myös katsomaan sitä teleporttia? Minusta voisi olla apua.”
”No juu, kyllähän meillä on aina käyttöä tekniikan väelle”, Bladis nyökytteli. ”Mennään kohta. Ja hei Umbra, kiva nähdä että olet edelleen ihan terässä.”
”Jäi vähän kaihertamaan se etten päässyt mukaan Rumisgonen reissuun, niin on kiva vihdoin olla taas hyödyksi Klaanille.”
”Kerran mode, aina mode”, Bladis naurahti.
”Harmi kun se prätkä meni ihan lunastuskuntoon. Olisit tykännyt siitä, Bladis.”
”Sydämeni itkee verta”, skakdi vastasi synkästi. ”Mutta oli se kyllä holtitonta rällätä sillä pääkatua tällä säällä.”
”Niitä osia voi ehkä käyttää jossain”, Umbra mietti.
”Jos siitä on mitään jäljellä, ne voi kärrätä tehtaalle”, Bloszar sanoi ja yritti keskittyä siihen hetkeen. ”Ja meillä jäi sinun toa-varusteidesi katsominen kesken, Umbra.”
”Katsotaan näitä varusteita sitten kun ehditään. Hyvin pärjäsin taas ilman”, Umbra heilautti kättään. ”Eihän tämä vielä ratkennut, mutta ihan hyvin tämmöiseksi yllätysseikkailuksi.”
Voitto Korporaation salainen tutkimuskeskus, Taras-Sil
Ennen myrskyn saapumista,
ennen taivaalle pakoa,
ennen lähtöään merille,
rosvoksi Rumiskylille
tuo jalo valon ritari,
torni kirkas, matkalainen
jätti tän selonteoksi
kertomukseksi minulle
kokemistaan vääryyksistä
adminin tilinteoksi!
On hän jo kokenut paljon,
nähnyt, tuntenut, kitunut:
Varjon vanhimman leluna,
varjon hullumman ilona.
Panssari mätä, hajonnut,
löysät mutterit, nivelet,
särkynyt keho ja mieli.
Toivoton tämä tilanne…
Vaan varoitan, ystäväni,
luovutan tämän sinulle
tällaisena, sellaisena,
juuri niin kuten sen sainkin.
No: Nämä sanat sanotut
tuskin vastaavat totuutta.
Kenties kuulet kumminkinkin.
Sen hän ansaitsee, sanoisin.
Nyt! Lopun jätän sinulle,
kirjoita oma osasi.
Kai valo valon näkevi,
matkaaja toisen matkamiehen
Piirrä musteella minulle,
kerro kultaisen teoista.
Kirjoita tämä tarina,
Valon Toan päiväkirja.
Eräänä syysaamulla rajakylän asukkaat heräsivät pitkältä uneltaan ennennäkemättömään, sillä he löysivät soran päältä lahonneen Toan ruumiin pilvettömän taivaan alla. Näykitty harmaa liha ja syöpynyt panssari huipentuivat läpeensä runneltuun, madonsyömään massaan paakkuuntuneen vaatekappaleen päällä. ”Kasvoiksi” niitä olisi kenties kerran voinut kutsua, ellei totuuden kohtaaminen sinä hetkenä olisi ollut liiaksi noiden kyläläisten pieneksi kutistuneissa mielissä.
Toki, eihän asiasta voinut syyttää ketään. Onko maailmassa ketään, joka haluaisi kaivaa kahden kouran verran valkoisten loismatojen alta muistikuvaa jostakin tuttavuudesta, johon olisi ehkä törmännyt joskus toissapäivänä työmatkalla?
Lukemattomien viikkojen jälkeen ruumis oli nähnyt liian paljon tuhoa eri elementtien suunnalta ollakseen tunnistettavissa. Kymmenisen minuutin pohtiminen ja tuijottelu päättyisi linnakkeen vartioston tutkimukseen. Jos joku olisi löytänyt kehon aiemmin, se ei ehkä olisi turvonnut yhtä paljon eikä sen tunnistamisen kanssa olisi kulunut niin paljon aikaa, että jokainen asiantuntija olisi kyllästynyt käymään läpi jokaisen mahdollisen henkilön saaren kadonneiden listalta.
Ehkä silloin oikean nimen löytäminen tälle mädäntyneelle, turvonneelle, madonsyömälle, rumalle, lahonneelle, läpeensä turmeltuneelle ja inhottavalle ruumille ei vain päättyisi lopulta tylsyyden huokaukseen. Kuka tahansa olisi siinä ajassa ehtinyt käydä läpi jokaisen tunnetilan; ensin tulisi kuvotus, mahdollinen oksennus, sitten asian kiistäminen ja viha olosuhteita kohtaan, sitten yritys keskittyä mihin tahansa muuhun, epätoivo kun ymmärtää joutuvansa elää asian kanssa, kunnes viimein tottumus tulee odottamattomasti, jättäen jälkeensä ainoastaan rutiininomaisen tylsistymisen ja ärsyyntymyksen.
Kun viimeinen allekirjoitus on vedetty, heitetään ruumis metrien syvään kuoppaan. Siellä sen mädäntynyt, turvonnut, madonsyömä, ruma, lahonnut, läpeensä turmeltu ja inhottava naama voi kadota kaikkien silminnäkijöiden mielestä eikä koskaan tule kiroamaan ketään muuta kamalilla muistikuvilla ja tunteilla.
Oi, musta multa.
Eräänä syysaamuna heräsin rajakylän keskellä ja kuulin muuan toverini huutavan nimeäni.
”Gekko, nouse ylös!”
Maaperä tuntui yhä olevan kallellaan, ja ohimossani tuntui tulenkuuma turvotus. En enää muista, miksi olin edes ottanut nyrkkiraudan mukaan, kaikissa muistikuvissani en ole koskaan osunut nyrkillä keneenkään. Ohimoani poltti yhä. Ehkä minä halusin tätä. Halusin osoittaa, ettei minua tarvitse huomioida sen enempää. Jos olisin kuin muut Toat tässä rivissä, kukaan ei huomaisi aseeni tylppää terää eikä hikeä virtaamassa poskipäilläni.
Tai ehkä he huomaisivat. Ehkä tämä olikin heidän halujensa mukaista. Ehkä he halusivat nähdä, miten minä yrittäisin luikertaa pois tilanteesta, ja miten säälittävästi kompuroisin.
Ohimoani poltti. Silloin katseeni kohtasi heidän silmänsä, toverieni ja useiden muiden. Lukuisat silmät suuntasivat minua kohti. He tiesivät. He tiesivät ja aavistivat kaiken.
Ohimoani poltti. Maaperä petti uudelleen jalkojeni alla. Ymmärsin sinä hetkenä, että olin läpinäkyvä. He kaikki tiesivät mitä, he näkivät suoraan, mitä oikeasti olen. Lanka, jonka olin jättänyt typeryydessäni huomioimatta oli tuonut heidät tänne, ja tunsin sen kerän raukeavan.
Ohimoani poltti. Tunsin nyrkkiraudan painavan kädessäni. Silloin ainoa pakoreitti avautui, ja pakotin kurkkuni pohjalta karjaisun takaa lähestyvän liskopuolen laumaa kohti.
Ohimoani poltti yhä, enkä enää muistanut, milloin heräsin taas sairasvuoteesta.
Klaanisaari
Kadut olivat täynnä ihmisiä ryntäämässä paikasta edes takaa virtana enkä tiedä, minne kumpikaan pää oli menossa.
“Kirottua, mikä meininki, ei tässä järkikään juokse”, ajattelin itselleni. Olisin sanonut sen ääneen, mutta en juuri halunnut nyt kenenkään ajattelevan minua henkilönä, joka vain puhuisi päät pitkät tyhjille. “Adminit luulee jo, että olen hullu”, ajattelin itselleni taas. Hitto vie jos olisin rohkeampi, jos voisin vain sanoa haluamaani.
Nyt vain liikun ihmisvirrana mukana. Katsoin vain taustalla, miten matoralaiset sätkivät ja huuteleevat kurkut kipeänä. Korvapistävä kirkuminen kuului, kun talloin kompastuneiden sormien päälle. Rymäkkä oli niin suuri, että kaatuneita oli tosi paljon, ja he löysivät itselleen uuden uran amatööri-lattialaattana. Valoja heilutettiin edes takaisin kuin kärpäsiä, jota myös lätkin kuin itikoita. Siitä tuli perään vihaista itkuparkua. Kaikki käyttäytyvät kuin eläintarhassa, voi hitto.
Sitten näin siellä nurkan takaa joku matoran laittaa jonkin olennon poikasen rintaa vasten kuin eläintä. En voinut kuin jäädä katsoa perälle sitä irvokasta tapahtumaa edessäni. Oli kuin katselisin luontodokumenttia, mutta en ymmärtänyt. Eihän maitoa ole.
“Onko kiltti vauva, syökö se paljon”, huusin kovaan ääneen sille matoralaiselle. Se sitten pötki pakoon kauhun kankeana ja jätti sen olennon maahan. Tuijotin sitä, vaikka kesti hyvin pitkään, kunnes tiesin mitä katselin.
Ehkä kaiken aikaan, se ei ollutkaan olento, tai edes ollut elävä, tai edes ollut olemassa. Ruma se kuitenkin oli, liskopuoli. Pohdin tätä asiaa niin pitkään, kunnes yhtäkkiä takaa joku tuli ja potkaisi sen tien toiseen päähän ja se katosi.
Räkäinen nauru kuului takaa. Kaksi yhtä rumaa remonttireiskaa olivat takanani. Kaikki vihani sinä päivänä purkautuivat ja kaikki kertymäni energia päättyi hakkaamalla nyrkkini tiiliseinää vasten. Rumilukset pötkivät pakoon huutaen kuin pikkutytöt toiseen suuntaan, jossa poliisimiehet odottivat innolla, että pääsivät rökittää jotain. He olivat selvästi Paacon kätyreitä. Mursin käteni, joka sattui todella paljon. Kyynelehdin yksin roskapöntön vieressä.
“Tämäkö oli minne päiväni päättyy? Iso mies itkemässä pöntöllä?” sanoin itselleni. Uskalsin sentään sanoa tuon ääneen, joka tuntui isolta voitolta sekin.
“Onko elämä vain tällaista, viidakon säännöt vaikka onkin kaupungilla? Onko tässä järkeä?”, puhuin lisää. Kaikki ajatukseni viimein esillä. Kun katsoin tuon pönttön teräksinen kuori peilasi, näin totuuden siitä, minkälainen maailma oli.
Sitten kuulin kaverini Domekin äänen.
“Ehtoota GK, miten menee?” hän sanoi.
“Ihan OK mutta vois olla paremminkin kätenikin murtui ja sattuu. Pitäisi mennä sairaalaan.”
“OK GK.”
Domek nosti minut ylös ottamalla kiinni minun rikkinäiseen oikeaan käteen jota näytin sille. Kipu oli niin sanoinkuvaamaton, mutta en voinut kuin yrittää pitää kyyneliäni kaverin edessä, minun piti osoittaa olevani vahvempi.
Seisoin vastoin tahtoani, ja Domek tervehti minua tippaamalla lierihattuaan minulle, joka olisi ollut ehkä komea ja herrasmiesmäinen ellei hänen ylileveä hymynsä ja taittuneet kulmat saanut häntä näyttämään enemmän kidutetulta biosammakolta.
“Minulla on suunnitelma, oletko kuullut tällaisesta kuin “innostunut sonni”?”, Domek tippasi hattuaan taas aivan kuin en olisi nähnyt aikaisemmin.
“Enpä mistään onnisonneista olekaan kuullut enkä oikein välitä siitä mitä sinä taas haluat minulta haluan vain olla yksin, mutta koko ajan joudun typeriin juttuihin ja sinun jutut on aina pölhöjä jos nyt rehellisesti”, yritin vastata kärsivällisesti, mutta en sanonut yhtäkään noista sanoista ääneen.
Yritin kokoa parhaan mahdollisen selityksen tai asian torjuta hänen suunnitelmaa, mutta hän vain jatkoi selittämistä jostain omista kungfumoshimoshikonnichiwaseikkailuista, enkä voinut sanoa ei.
Miksen voinut vain sanoa ei kavereiden edessä? Halusin rutistaa käteni raivosta, ellei se sattuisi. Anna minun sanoa ei.
“Haluatko mukaan GK? Siellä on naisiakin, ja uhkeita sellaisia.”
“OK”
Tiesin, etten voinut enää kieltäytyä. Miten olisin voinut? Koitua taas häpeäksi? Oi kuinka hän olisi vain jättänyt tuon välihuomion pois, olisin voinut sanoa ei.
Olisin voinut seistä suorilla jaloilla, ja uhmata “kaverini” infantiilia ehdotusta mutta nyt en voi. Voin ainoastaan koukata jalkani vasen edellä oikeaa kohti tuota tulevaa naisparkaa.
Hän tiesi tämän. Oliko tämä hänen pelinsä koko ajan? Todistaa, minkälaisessa viidakossa elämä oikeasti on?
Tunsin kuinka ohimoni poltti samalla, kun nyrkkissäni tuntui.
On kerrottu, että tuona syysjuhlan suuremmoisimpana iltana, kun kaikkien ovet aukenivat illanviettoon ja tanssia oli joka kadunkulmassa, Toa Domek, Valon Edustaja, Kultaisin Naamio ja Musteen Pyörittäjä, marssi juhlakulkueen läpi ja saapui tuohon omenanpunaiseen kievariin. Valon alla soturin haarniska kiilsi kultaa ja punaisempaa punaista kuin mikään muu talossa. Päässään vanha hattu oljesta ja musliinista, kaulansa ympärillä huivi kaikkien luonnon keltakukkien väreissä hän seisoi ovella kuin mahtivartija tuon metri viiden taivaan lävistävä keihäs kädessä, sen pronssinkeltainen hilpari noin kahdenkymmenenneljän painava.
Hän suuntasi tarkat silmänsä pelipöytään ja siitä vastaavaan selakhiankaunokaiseen – yhtä punaisessa mekossa kuin majatalokin. Kultanaamio istahti pöytään neitoa vastapäätä ja antoi hilparinsa levätä talon tukipilaria vasten.
Pelipöydän äärellä kävi useiden punaisen ja sinisen täplittämien noppien tanssi, joiden orkesterina soivat rikastumisen huuman ja vararikon epätoivon kiljunnat.
“Mitä herra haluaisi pelata?”
Hailtia sujautti hienostuneesti nopat Valon Edustajan luokse, ei käsiin mutta ainoastaan lähelle, ja väläytti hennon hymyn, joka olisi voinut koitua monen miehen kuin naisenkin tuhoksi. Neito tiesi minkälaista peliä pelata ja näytteli osaansa hyvin.
Mutta Domek, kuten tiedämme, ei olekaan eilisen teeren poika. Valotun ei tarvinnut kuin vastata omalla, liiankin leveällä hymyllään, ja pian hän solahti pelin pariin kuin kala veteen.
Parilla ranteen nykäisyllä soitti noppakuppi kilinkolin meidän Kultanaamiollemme, ja kun noppaluvut yksi toisensa jälkeen esiintyivät kuin hänen sanattomien komentojensa mukaan, pöydän ääressä istuvat eivät voineet kuin hämmästellä silmät pyöreinä.
Kunpa olisi tuo kievarin pelipöytä tiennyt, kuinka Kultanaamiomme oli ollut aikanaan krooninen peluri, joka purjehti aikoinaan pohjoisesta etelään maistelemassa jokaista uhan muotoa, ja jonka himoa hillitsi ainoastaan hänen uskomaton pelikätensä ja voiton vaistonsa. Selakhineidon hymy kääntyi nopeasti hämmästykseen ja siitä hermostuneisuuteen, kun tuon Musteen Pyörittäjän kerryttämä voittopotti uhkasi nopeasti maalata majatalon tilikirjan yhtä punaiseksi kuin sen edusta. Oli hän kuitenkin Neljäntoista Käden Mestari!
Mutta juuri nyt talon isoin huoli ei liittynyt mahdolliseen vararikkoon, vaan sen sijaan siihen, mitä tulisi tapahtumaan. Pian yleisön joukkoon soluttautuneet tiedustelijat luikertelivat takaisin kievarin sisätiloihin kuiskimaan tilannepäivityksiä pomonsa korviin. Ei kestänyt pitkään, kun raskaat askeleet tärisyttivät kievarin lattioita, ennakoiden suurikokoisen, mustaan ja siniseen pukeutuneen etelän titaanin sisääntuloa, jonka hartiat olivat miltein liian leveät oven raameille.
Hänen nimensä oli Innossonni, ja hänet tunnettiin “Keskiportin Porhona”. Tuo lihaksikas kimppu oli fyysisestä mahtavuudestaan huolimatta yhtä limaa sisältä ja ulkoa – yksikään hänen lanttinsa ei tullut reilusta pelistä, eikä yksikään niistä ollut verestä tahraton. Hänet olikin marinoitu sen pahamaineisen Rowash Sinisilmän jengin kurassa, ja hän oli toimittanut useita miehiä sairaalaan tai aikaiseen hautaan tuon rikosloordin nimessä. Tuo petkutuksen sukuperä osasi kuitenkin peittää lyhyen pinnansa ja ihon alla piilevän väkivaltaisen luonteen lipevällä mietiskelyllä.
“Arvon asiakas, oletteko te todella Kultaisin Naamion Toa Domek, Valottu Klaanilainen, vai oliko se Klaanin Valottu?
Saatatte varmaan muistaa, hyvät kuulijat, kuinka Neljäntoista Käden Mestarimme kesken ystävällistä mittelöä neitisankarimme Haukansilmä Taibun kanssa oli sattumalta kohdannut Nornorin perheen, nuo miesparat Itäkadulta, nuo köyhät miehet Köyhälästä, jotka lopulta menettivät talon ja oppipojan Innossonnin likaisiin kämmeniin.
Samanlaisia tragedioita tapahtuu toistuvasti muillakin kolkilla, mitä meidän Kultanaamiomme ei tietenkään suvainnut. Mitä enemmän Valottumme oli tilannetta muistellut , sitä vihaisemmaksi hän oli tullut.
Mutta Musteen Pyörittäjä, kuten arvoisat kuulijat muistatte, ei ole eilisen teeren poika. Hän ei mieluiten anna tunteen voittaa peliä, vaan pitää pelipöytää täydessä hallussaan. Musteen Pyörittäjän hymy ei rauennut kuin pienen hetken, ja pian hän palauttikin suupielensä leveään asentoon.
“Veli Porho, eikö vain? Olette juuri henkilö jota etsin. Uskoakseni tämän pelipöydän potti ei kohta riitä korvaamaan voittoani. Miten olisi, jos teemme siitä vähän isomman, että kierros voi jatkua kaikkien meidän ystävien iloksi?”
Väkijoukko puolsi hurraten Toamme ehdotusta, sillä heille näin viihdyttävän voittoputken todistaminen oli liian harvinainen kokemus sivuuttaa.
Nyt tilanteen paine on lastattu tuon Sonnin kookkaille hartioille. Kenen muun tahansa tapauksessa Keskiportin Porhon olisi tarvinnut vain iskeä silmää ja kuokkavieraalle olisi näytetty ovea, mieluiten muutama sormi aikaisempaa vähemmän.
Mutta Domek Musteen Pyörittäjä oli hankala vastus, ja tietenkin Toa myös itse tiesi tämän. Siksipä hän vielä lisäsi tärkeän muistutuksen perään: “Herra Porho ei varmaan myöskään halua torjua klaanilaista Klaanin oman vuoren juurella, eihän?”
Nyt oli vaaka kallellaan ja peukalot ruuveissa. Innossonni ei voinut muuta kuin hymyillä ja vastata: “Ei tietenkään, herra Valottu…”
Siitä vastauksesta Kultanaamio oikein piti ja hän nauroi tyytyväisesti.
“Sitten ei tässä muuta tarvita. Kuinka olisi? Kaksi peliä? Häviäjä tekee mitä voittaja tahtoo? Saat jopa kaikki voittoni kaupan päälle, jos päihität minut”, Musteen Pyörittäjä julisti.
Innossonni nyökkäsi vastaukseksi. Myös titaani oli oikea peluri, eikä hänen kätensä koskaan nähnyt tappiota pöydällä. Sitä paitsi, hän tuumi, miten hyvä tuo pikku Toa, liukas luikku, voisikaan olla.
Hän saattoi olla voittaja nyt, mutta ei Kohtalo ikuisesti yhden miehen puolelle jää.
Siksipä Innossonni tarjosi pelivalikoiman, omia suosikkejaan: “Mitä haluaisitte? Kuutta Tikkua, Varpusta, Hevoshirttoa?”
Miten Domek vastaa? Saamme tietää sen kohta puolin…
Klaanisaari (oikeasti onko tämä teksti aivan pakollinen!?)
Saavuin ilotaloon, jossa oli paljon savua ja melua. Joukko mustiin pukeutuneita gangstereita lätki kortteja, samalla kun kaivoivat uusia ässiä hihastaan. Samalla muut kovanaamat tuijottivat pahamaisesti. Erottauduin selkeästi joukosta vaikka tein parhaani soluttautua joukkoon, mutta oma vakooja-asuni sai minut näyttämään enemmän pummilta kuin agentilta.
Olutta kaatui päälleni kun ihmiset reivasi lattialla hullun lailla.
Domek kertoi, että hänellä oli suunnitelma harhauttaa väkijoukkoa samalla kun varastaisin kassakaapin. Hän kuitenkin unohti kertoa missä kassakaappi oli ennen kuin lähti tuonne ihmisjoukon keskelle leikkimään apinaa ja kaakatti kuin kana. Sitä oli yhtä vaikea seurata myös kaikille muille mutta näky kiehtoi niin paljon, että piti vain tuijottaa ja ihmetellä.
Silloin muuan nainen tuli eteen. Jos voin kuvailla häntä, tietäisin, että moderaattorit tulisivat kimppuuni lapsille sopimattomasta kielenkäytöstä. Mitä on “lapsia”? En tiedä, joten kysyin heti ensimmäisenä tälle naiselle. Hän ei tajunnut mitä kysyin, ja nauroi. Se sattui ja niin myös käsikin.
“Miksi pukeudut tuollaiseksi?“, nainen kysyi.
“Empä niin tiedä nyt kun kysyt, kaverini käski”, minä vastasin.
“Onko ison pojan tapana aina tehdä kuin toinen käskee?”, nainen nauroi. Se sattui enemmän.
“Nokun ei koska olen minäkin mies, mutta nyt kun kysyt en oikein myöskään halua olla joku iso mies.”
En tiedä enää mistä puhuin. En osannut hallita mitä suustani enää tulee, kun hän katsoi minua noin.
“Mikä sitten olisit?”
Pysyin hiljaa, en tiennyt miten vastata. Tein kaikkeni, purin hammasta ja laskin takaperin, jotta voin pysäyttää itseäni puhumasta. Koska jos en tiedä miten vastata, niin en tiedä mitä tulen sanomaan. Jotain liikkui minun käteeni, ja tunsin jotain kylmää.
Se oli kuppi täynnä vihreää lientä.
“Ehkä tämä auttaa?”, nainen sanoi.
Vihreä liemi näytti enemmän astianpesuaineelta kuin juotavalta, ja tuoksui sellaiselta myös. Tai ehkä se on, miltä isojen miesten juomat kuuluisi olla.
Nainen tuijotti minua, joten puristin enemmän voimaa leukoihini.
“Kuulehan, näytät todella väsyneeltä. Eikö pieni drinkki auttaisi? Auttaisi mieltä?”
Leukoihini sattui.
“Voi, älä nyt pelkää. Kuule, jos on jotain mielessäsi, niin kerro toki.”
Hampaani…
“Minä olen aina täällä.”
Nainen laittoi kätensä minun olkaimeen. Se huihui, se oli löysällä. Se oli lämmin.
Minä join kaiken yhdellä kulauksella.
“En tiedä kun minusta tuntuu, että kaikki missä olen on aina erilainen kuin miten minä olen, mutta kun sitten kun nyt ajattelen niin olen minä ehkä aina ollut aivan sekaisin, voi Karzahni puhunko nyt täyttä potaskaa… mutta minun on nyt oltava täällä koska niin minun pitää tehdä ja se on mikä käy järkeen juuri nyt ja en voi jättää ketään muita pulaan vaan autettava, mutta sitten en tiedä miten ja oikeasti minusta tuntuu joskus, että minä vain ikäänkuin en tiedä kumpi puoli minussa pitäisi puhua koska.”
Nainen tuijotti minua pöllämystyneenä, enkä tiedä oikein mitä sanoa.
“Ehkä voisit tehdä minullekin palveluksen”, nainen viimein vastasi ja laittoi kätensä oikean käteni päälle. Siihen käteen, johon sattui. Huusin kovaa kivusta.
Silloin kaikki katsoivat minuun päin. Silloin ymmärsin mitä tapahtui. Nainen laittoi minut loukkuun, hän huijasi minua ja pilkkasi minua, vai olisiko se toisinpäin? Kuitenkin, olinkin koko ajan laitettu ansaan gangsterien sekaan. Ja nyt he kaikki katsoivat minua, kuin olisin sirkuseläin.
“Onks jotain pielessä tuolla?” juoppunut remonttimies tuli eteeni kysymään. Yhtäkkiä kolme muutakin tuli lisää pöydän ääreen, ja levittivät haisevaa henkeä kaikkialle.
Uskomatonta. Naisen edessä.
En voinut enää kestää tätä. Kaivoin taskusta aseeni, jossa oli kellertävää happoa ja ammuin sitä ympäriinsä, että voisin perääntyä pois tilanteesta. Ammukset lensivät päin jokaista pylvästä sekä parin gangsterin kasvoihin ja silmiin. Parissa minuutissa reikiä syöpyi kaikki alle, eikä talon perustukset enää kestäneet ja alkoi täristä ja jyristä.
Silloin kaikki evakuoivat pois. Yksi ilotalon pitäjistä pyysi kaikkia siistiin jonoon ja lähtemään yksitellen pois aakkosjärjestyksessä. Talon pylväs sinä hetkenä tutisi ja viimein kaatui hänen päälle kovalla jymähdyksellä, jolloin hänen A-kirjaimen huutonsa sai muutamia vokaaleja lisää.
Kaikki pakenivat pois pää jalkana. Domek juoksi perässäni kun iso ilotalo alkoi sortua päällemme kaikkine tiileinee ja puinee. Gangstereita jäi kattojen ja pilarien alle. Ennen kuin pääsimme pois ovesta, Domekin hattu lensi pois hänen päästään. “Tule nyt, emme enää ehdi!” Huusin takaisin Domekille.
“Ei, rakkaani!” Domek huusi takaisin.
Silloin oven perustukset alkoivat kaatua myös mukana. Domek ojensi kätensä oven raamin läpi ja nouti hattunsa takaisin juuri ennen kuin ovi kaatui sen käden päälle. Kultaisen Toan saadessaan rakkaan hattunsa takaisin hän syleili ja pussasi sitä kuin kissanpentua. Omituisesti tämä ei näköjään huomannut, että rakkaan hattunsa muoto oli kokonaan muuttunut ja vaihtunut karvaiseksi silinteriksi ja sen värikin oli nyt iljettävän pinkki. Domek kuitenkin laittoi uuden hatun uljaana päähänsä ja pää pystyssä lähti marssimaan eteenpäin.
“Ei mies voi olla ilman hattua, nyt lähdetään!”, hän sanoi.
Tulin mukana Domekin kannoilla uuteen seikkailuun.
[spoil]Talo siis myy iloa älkäät ulko kimpuun[/spoil]
Tarina jatkuu edellisestä.
Valottumme seikkailu on kerrassaan ihmettä täynnä, joten meidän pitääkin selittää siitä tarkasti. Pitää olla tarkkana, että kaikki pysyvät perässä.
Kuten on jo kerrottu, tuo Kultanaamiomme saapui omenanpunaiseen kievariin, pelikäsi täydessä terässä, ja haastoi kievarin pahamaineisen omistajan, Keskiportin Porhon Innossonnin, limaisista limaismman, uhkapeliin.
Ja mikä olikaan Musteen Pyörittäjän pelivalinta?
“Valehtelijan nopat”, Valon Toa Domek vastasi, “Luut ovat jo tässä, emmekä tarvitse kuin toisen kupin ja pari noppaa lisää.”
Siitä Innossonnikin alkoi nauraa. Toalla olikin pienempi pelihalu kuin hän pelkäsi. Ei tarvittu kuin sormen napautus, ja samassa pöytään tuotiin toinen kuppi ja lisää noppia.
Kun nuo pelurit saivat pelivälineensä, alkoi uusi kilinkolin soitto, kun silmäluvut jälleen tanssivat puumaljojen syleilyssä. Viimein puumuki pamahti takaisin pöytään ja oikea taistelu alkoi. Ja kuten oikeassa sodassakin, arvon kuulijat, ainoa, josta voi noppien kanssa olla varma, on niiden satunnaisuus ja yllättävyys. Siitä Innossonni piti, se oli reiluin ja rehellisin tapa. Kuten elämä, nopat kusettivat kaikkia.
“Kaksi kahta!” Musteen Pyörittäjä aloitti.
“Kaksi kolmea!” Innossonni jatkoi.
“Kaksi neljää!”, Toa vastasi. Nähtävästi hän pelasi suojelevasti.
“Kolme kolmea” Innossonni lisäsi.
Hän tiesi noppien oikeat numerot ja latoi sen mukaan ansoja. Puolitotuuksia leivänmuruina vastustajalle, jotka johdattelisivat suoraan loukkuun. Kyllä, siitä Hopeahammas piti.
“Kolme neljää!”
“Kaksi kuutta!” Verkko on laskettu veteen.
“Valehtelija!”, Musteen Pyörittäjä lopetti.
Kupit nostettiin noppien päältä, ja totuus paljastuikin. Joukko kolmosia, nelosia ja vitosia. Sepä olikin jotain.
Kaikkien hämmästykseksi yhtäkään kutosta ei näkynyt kummallakaan pelaajalla. Ansa ei lauennutkaan ja Kultanaamio pääsi kuin koira veräjästä. Kelmi hävisi pelin.
Mutta yksi häviö ei ollut Innossonnille mitään, kunhan voittoa oli vielä luvassa seuraavalla erällä. Levein hymyin tuo hopeahampainen porho onnitteli parhaansa mukaan Musteen Pyörittäjää ja kysyi häneltä mitä haluaisi palkinnoksi. Rahat voi pitää vielä, Innossonni tuumi, kyllä minä ne takaisin vielä saan.
Silloin Kultanaamiomme tippasi hattuaan ja hymyili takaisin. Hän vastasi:
“Haluan, että tanssit minulle. Tanssi minulle kuin apina, kunnes hiki valuu otsaltasi ja kaikki täällä pääsevät näkemään.”
Titaani ei voinut uskoa Valon Edustajan sanoja. Mutta parempi oli uskoa, koska tuon Neljäntoista Käden Mestari oli taivuttanut kaikki kievarin sivustakatsojat puolelleen heidän nauraessa ja hurratessa tuota riemukasta ehdotusta. Kaikki tuolla kievarissa tiesivät ja katsoivat Innossonnin touhuja sormien läpi, eikä heitä täten haitannut nähdä kelmin saavan kerrankin vähän kuonoonsa.
Nyt oli Innossonni ahdingossa. Jos tuossa tanssiksi pistäisi, miten hän enää pärjäisi alamaailmassa? Koko joukkion naurunalaiseksihan siitä tulisi.
Mutta jos hän ei tanssisi, olisi se yhtä paljon kasvojen menetystä sekin. Miehen sana on kuin rautaa, katsokaas, eikä rautaa sovi taivutella! Rauta on pysyvä, ja kun se on taottu, niin se pysyy! Tosi mies ei lötköile! Tosi mies on kuin järkäle keskellä aaltoa, tyyni kuin järven vesi! Olkoon niin, tosi mies pärjää elämässä vaikeuksien keskelläkin
Niinpä niin. Tuolla päättäväisyydellä, jopa noinkin kelmin ja vahingoniloisen yleisön edessä, Innossonni rupesi tanssimaan.
Ulkona
“Ok olihan se parempi tällä kertaa mutta vois mennä paremminkin.
Kirottua mitä tapahtui”
Hihi
“Kuulitko tuolla jossain nauroi joku.”
Sitten kadun ohi käveli tanssiva sonni, joka hymyili ja nauroi innostuneesti.
“Hehehehihihohhuhuhhi”
Sitten sonnin eteen käveli punainen Pridakin lajinen nainen, joka sai sonnin suuttumaan ja se ryntäsi terävät sarvet sitä punaista kohti. Mutta ennen kuin terät ehtivät viedä viattoman neidon nirrin, siihen eteen astui Domek päättäväisesti ja itsevarmasti nenä edellä. Domek otti heti pois päästään pinkin silinterinsä ja repi sen saumat ja teki siitä neliön muotoisen kankaan, jolla harhautti ja viehätti sonnin huomion seinää kohti.
“Olé! El Toro!”
“Mitä, olen Tollo?”
“Ei, vaan Toro! Oletkin sinä tollo!”
Sonni ryntäsi pinkkiä kangasta kohti, mutta sen sijaan heti kun Domek liehui sen pois sonni menikin seinän läpi, ja jätti sellaisen kokoisen aukon, jonka läpi kuului kauhun huutoja rakennuksen kukkahatuisilta vuokratädeiltä.
“Oi pelastajani”, punainen kalanainen voihki syliin.
“Hehe mahtisankari tekee mitä mahtisankarin täytyy”, Domek sanoi todella sankarillisesti, “sillä Toa sankari ei pelkoa tunne!”
“Sinähän pelkäsit hattusi puolesta”
“Turpa kii älä pilaa tätä multa”
Punainen nainen oli niin kiitollinen, että otti laukustaan ison laatikon esiin: “tässä mahtisankarille.”
Se pudotti laatikon, jossa oli täynnä kiiltäviä rinkuloita, jotka näyttivät hetken donitseilta mutta tarkemmin katsottuna olivat oikeasti jonkinlaisia nenärenkoja.
“Kai sitä kaikenlaisesta voi aarteeksi kutsua”
“Voi ei ihan räkäinen tuokin katso koske siihen itekin”
“EI! Enkä!”
“Hehehe oot pelkuri”
“Miksi puhut itsellesi?”, Domek kysyi minulta.
En tiedä miten se näki minut täällä kadun varjossa, mutta se tiesi uuden piilopaikan etsimistä ja lähdin siksi siitä karkuun välittömästi.
“Eeet nähnyt minua!”
“Ookoo.”
Sonnin tanssi oli näyttävä. Oli toden totta kaiken nähnyt olo, kun tuo hopeahampainen roisto sätki lihaksikkaat raajansa kipeiksi, rasvaisten hien pisaroiden roiskuessa valon alla loistavasti. Väki majatalossa ei voinut kuin nauraa vatsansa kipeiksi tuosta näystä. Jopa Innossonnin omat alaiset joutuivat pidättelemään hihitystään, ehkä jopa henkensä edestä.
On kyllä annettava Innossonnille se, että hän onnistui pitämään suuren vihansa aisoissa ja väänsi kaikella voimalla kasvoille parhaimman hymynsä, näytti se kuinka kituliaalta hyvänsä.
“Miten on, herra Toa? Pidittekö esityksestä?”
“Menettelee”, tuo Musteen Pyörittäjä vastasi tympeästi, mutta sana oli Hopeahampaalle kuin piikki lihassa. “Ehkä toinen erä olisi parempaa ajanviettoa?”
Siitä ei olisi kukaan voinut kieltäytyä. Innossonni oikein kimmahti takaisin pelipöytään nopat ja kuppi kourissaan. Voi, kuinka tuo Toan äpärä ei tiennyt minkälaiseen turmioon saattaa, kun Keskiportin porhoa suututtaa, roisto tuumi – hänen voittonsa tietäisi paljon pahempaa kuin vain hetken nöyryytystä. Mikäkin Kultanaamio, Musteen Pyörittäjä, mikäkin Valon Edustaja, Keihästäjä, ja Neljäntoista Käden Mestari. Tässä maailmassa, tässä pöydässä, ainoastaan voitot ja omaisuudet puhuivat, ja niitä Innossonnilla oli yltäkyllin. Mitä hän ei voittanut heti, hän tulisi karhuamaan millä keinolla hyvänsä, sillä kaikki hänen edessään kelpasivat vain polvistumaan toimiakseen jalansijana. Vain hänen kaltaisensa petkunterät ja keinonkeksijät ansaitsivat seisoa kuin miehet. Sitä tarkoitti olla Porho.
Tuo oman pään sisällä tapahtuva maailmankuvan vahvistaminen sai Innossonnin hymyilemään leveämmin ja limaisemmin kuin koskaan, mutta Valottu ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Kun nopat laskeutuivat pöytään, oli tuo kolahdus puu vasten puuta heidän taistelunsa ensimmäinen laukaus.
Siitä seurasi sodan laulu.
“Yksi kahta”, puhui Innossonni.
“Kaksi kahta”, lausui Toa Domek.
“Yksi kolmea”, ärisi Hopeahammas.
“Kuusi ykköstä”, huusi Musteen Pyörittäjä.
Silloin yleisö pelipöydän äärellä ei voinut muuta kuin vetää henkeä.
Hahaa, Innossonni ajatteli, nyt on kyllä aikamoinen väite tehty. Ei Innossonnikaan mikään eilisen teeren poika ollut, eikä häntä harhautettu tai petkutettu noin helposti. Oli amatöörin virhe olla huomioimatta tuollaista noppalukua, mikäli Toa yritti viivyttää noin ilmiselvällä harhautuksella. Nopat ovat noppia, ei niitä voi hallita tai komentaa. Ainoastaan Kohtalo on niiden puolella.
“Valehtelija!”, tuo Sonni huusi, oikein juhlitsi!
Valottu, katse ja ilme jäykkänä kuin kylmää rautaa, paljasti nopat valoon Innossonnin silmien edessä.
Ja voitte vain kuvitella, mitä tuon valon alla hohti ihmeellisemmin kuin mikään lyhty.
Viisi pistettä Kultanaamiolta, ja kuudes Titaanin omasta kädestä.
Kuusi ykköstä. Kolmen käärmeen silmät.
Siitä silmät pyöreinä shokissa myös Innossonni tuijotti takaisin. Kupista paljastui kolme myrkyllistä matelijaa, jotka purivat juuri siihen, mihin Sonniin koski eniten. Valitettavasti kivusta ei sopinut valittaa, eikä Innossonni voinut kuin purra hopeisia hampaitaan. Koko ajan hänkin oli ollut yhtä paljon osana peliä, yhtä taivuteltavissa kuin nuo nopat Kultanaamion käsissä.
Sieltä irvistävän suupielensä kulmasta titaani pakotti kysymyksen, johon hän ei toivonut vastausta: “Mitä herra Valottu haluaa minun tekevän?”
“Haluan, että konttaat minulle. Konttaa kohti pohjoisporttia. Siellä on muuan vanha pappa tai pari, jonka haarojen alta haluan sinun ryömivän.”
Silloin Innossonnin viimeinen pinna katkesi, ja sen mukana hänen äänihuultensa hallinta.
Toinen pöydän läimäytys tuli Toalta kuin vastatuli.
“Kyllä vain, Innossonni! Sinä jos kukaan ansaitset piruilua!”
Hän oli odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Viimein raivo hänen sisällään oli vapautettu:
“Valtaat taloja ja ryöstät köyhiä, lahjot viranomaisia ja hakkaat naisia! Muut sinua sietävät, mutta Kohtalo ei siedä! Ja tänään tulen toimimaan Kohtalon puolesta!”
Kaksi soturia, Toa ja Titaani, mittailivat toisiaan tulikuumin katsein kievarin päästä toiseen, ja ilma heidän ympärillään kuohahti vihaan ja murhanhimoon. Erityisesti tuon Innossonnin veri oli kiehumispisteessä: hänen verisuonensa turposivat esiin ja hänen hopeiset hampaansa narisivat kuin sapelin terät. Myös oikeita sapeleita saapui tantereelle, kun Innossonnin palkatut mulkosilmäöykkärit tulivat takaa vasemmalta ja oikealta, ympäröiden Kultanaamiomme aseillaan.
Juuri silloin, kuin sodan ensi laukaus, kuului majatalon toiselta puolelta veitsenterävää huutoa. Tuo muuan Toa Gekko, Domekin luotettava kumppani, veti kiljunnan saattelemana esiin miekkansa ja osoitti sillä kievarin tiluksia kohti. Kievarin valvojat joutuivat jakamaan itsensä kahteen ryhmään, joista toinen kävi pysäyttämään tuon omituisen Toan miekan heilutusta.
“Aivan kuten suunniteltu”, Musteen Pyörittäjä tuumi. “Nyt ei ylimääräisiä tule tielle. Mutta Keskiportin Porholla on silti ympärillään vielä viisi…”
Silloin ovet pamahtivat auki toisessa kerroksessa. Kievarin kirjanpitäjä kirkui raha-arkun tulleen varastetuksi.
Ennen kuin ääni pääsi kaikumaan pidemmälle, kirkkaan punertava ja magenttainen muoto kiisi aitauksesta tukipylvääseen ja siitä kattokruunuun, jättäen jälkeensä pudonneita koruja ja helmiä sylissään olevasta arkusta. Muoto oli kuin salama, ja valo liikkuu aina ääntä nopeammin. Hätätilanne ehdittiin julistaa vasta kun tuo magenta salama oli jo ehtinyt jo ikkunasta ulos.
Jos ei valkoisen Toan sekoilu olisi ollut jo tarpeeksi, niin nyt tosiaan oli majatalo pantu sekasortoon. Tuo punainen hahmo oli pelannut omaa osaansa todella hyvin, soluttautunut kievariin jo kauan aikaa sitten ja kykeni nyt poimimaan voiton mansikat. Ihmiset huusivat ja juoksentelivat kuin päättömät kanat kievarin perältä toiselle, ja jopa Innossonni ei itsekään ymmärtänyt mistään päätä eikä häntää.
Ainoastaan Valottu seisoi tyynesti kaiken keskellä kuin myrskyn silmässä. Kaiken tämän ajan Kultanaamio oli pelannut kaiken Porholta omaan pussiinsa. Nyt Porhon talo oli keikahtanut ja Musteen Pyörittäjän ei tarvinnut kuin osoittaa Titaania ilmaistakseen pilkallisuuttaan.
Innossonni, tuo Keskiportin Porho, öykkäreistä rumin ja limaisista limaisin, nielaisi Kultanaamion syötin – hampaat oikein purivat tuota koukkua kuin parastakin lihanpalaa.
Sorkan alle laatat mursi,
Sarvet suuntas kuoloo kohti.
Vaan tuo Kulta valpas-varvas,
reiden vedol pilviin loikkas.
Kiersi Roiston Tuonen kutsun,
vaiens’ Kraahkan mustan urun.
Mut’ Terät Sonnin nirrii tivaa,
pylväspuut ja miehet maksaa.
Juoppo Mator, moukka parka,
heitti hengen Sarven kautta.
Majan tuki kanssa riutui,
katon tiilet päähän sortui.
Pakoon lähti toistasataa,
astui Toa Roiston takaa.
Sonnin koura Kultaa haalii,
sormet tyhjää ilmaa kahmii.
Toan tanssi voiton riisti,
keltahuivi maata viisti.
Väläht’ Kasvot Kullan kerran,
Neljäntoista Käden Herran.
Kämmen edes nyrkin koukkas,
alta vasten Sonniin loikkas.
Viisi osui vatsaan hellään,
sitten kalloon kolmest neljään.
Neljä lisää Sonnin perään,
lopun räiske, saunaa selkään.
Potku potra lisäs tuskaan,
nahka puhkes sinimustaan.
Kädet kasvoil’ Sonni puuski,
nyrkit siihen vammat kukki.
“Syytä tästä ahneuttasi“,
Domek-Toa toteasi.
Ulos majast’ Sonni koitui,
roisto lommoil’ mullas lojui.
Lopuks koitui roiston valta,
Keihäs kieppas jalat alta.
Jäi jäljel’ hampaat hopeiset,
ne lattialla viimeiset.
Bio-Klaani (mitä muuta on odotettavissa?)
Olin hiekkarannalla ihailemassa kuita kun sitten kissa tuli viereen joka naukui kuin eläin.
“hyh mikä iso otus mutta kuule Domek mitä sinulla on tuossa aarrearkussa onko se vähän kuin sellainen merirosvolöytö vai ei olisiko parempi jos voisit jakaa vähän minullekin vähän tietoa koska en nyt oikeesti tiiä mitä on tapahtunut ja miksi meillä on nyt mokomakin merirosvoarkku.”
“Meillä?” Domerk vastasi typertyneesti ja silmäili arkkuaan kateellisesti. Silloin Domek huusi ja osoitti taivasta: “Katso, lentävä lautanen!“
Sitten se pötki pakoon jonnekin kohti merta ja jätti minut yksin. Se pötki pakoon arkkunsa kanssa.
Annoit hänen pakenea vielä, typerys.
En voinut uskoa sitä mutta oikeasti kyllä minä sen täysin uskoin. Parastakin uskoa. Tiesin aina kuinka maailmassa on täynnä vihaisia ja inhottavia eläimiä, jotka kiljuvat päin naamalle, ja minä olin vain yksi niistä.
Ja nyt minäkin olen siellä.
Ja nyt sinne se Domek lähti, jonnekin kaukaisuuteen etsimään lisää aarteita jostain.
Kaukana kaupungin vilinästä Musteen Pyörittäjä temmelsi ja asteli kuunvalon alla voitokkaana kuin ilmassa valssate. Hänen jälkensä vasten rannan hiekkaa muodostivat kruunuja hänen askeleilleen. Ja miksipä ei, sillä jälleen kerran oli voitto tullut Toa Domekille, mitä hän ei olisi saavuttanut ilman nokkeluutta ja rautaista otettaan tilanteesta.
Ainoastaan tuo hailtija, selakhinainen kievarista, tunsi toisin, ja raahasi kasvot nyrpeänä jalkojaan vasemmasta oikeaan ilman ilon kipinääkään. Mikäkin pelastaja siinä oli. Pelasti romahtaneelta majatalolta, vaan kukahan sen romutti ensinnäkin?
“Kuule, en tiedä mitä nyt tehdä, mutta-”
“Ajatella, hyvä neiti. Koko kievarin voittopotti käsissä, eikä tuo sonni voi sille mitään”. Domek näytti puuarkkua selakhinaiselle levein hymyin. Tuo sama puuarkku, joka piti sisällään Innossonnin vauraudet, jonka tuo magentti salama pihisti. Tuo sama arkku, joka löysi myöhemmin itsensä kadun kulmalla meidän Valon Edustajamme jalkojen eteen, aivan kuin kommennettu.
Arkku tanssi hänen käsissään kuin eläisi yhtä voimakkaasti kuin meidän Valottumme, ja arvoesineet sen sisällä kilisivät kuin soittimet sankarin kotiinpalulle.
“Kyllä, raha kiiltää mutta sielu ei, kun sen kerran tahrii. Palvelus sonnillehan tämäkin on, eipähän hänen tarvitse liata itseään enempää! Kuin vaate vasten pyykkilautaa minä pesin hänet!” Domek julisti.
“Onkohan minun palkkanikin siellä…”, hailtija narisi itselleen.
Silloin punakultaisen soturimme eteen astui, tai pikemminkin laskeutui ilmasta, vielä kirkkaamman punainen ystävä.
Valpas ja notkea kuin pajunoksa, tuo punamagentainen hahmo oli lyhyempi muttei yhtään vähemmän näppärä kuin Musteenpyörittäjä itse, ellei jopa sitäkin enemmän. Sen silmät yhtä terävät kuin sen päälaella sojottavat korvatkin, ja´sen kasvoilla leikki aina mitä rehdein ja iloisin hymy.
Se oli Kissabio, tuo kateista ovelin, ystävistä ihmeellisin.
Kyllä, hän oli ollut kaiken aikaan tuo magentankirkas salama, tuo näppärä kievarin arkun ryöstäjä, joka oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa anastanut ja jättänyt saaliin Musteen Pyörittäjälle löydettäväksi.
“Nyahoo!” Kissabio tervehti Kultanaamiota, ja Kultanaamiomme tietenkin tervehti kanssasisarustaan yhtä lämpimin mielin. Kaksi ystävää, pitkään toisistaan erillään pidetyt, siellä he olivat taas ovat yhdessä kuun alla.
Veljellinen halaus ja keskellä rantaa tehty piruetti levittivät hiekkaa yltympäriinsä – myös valitettavasti tuota hailtijaa päin. Jos hän ei ollut vielä polttanut päreitään, sai tämä hänet lähelle kiehumispistettä.
“Kuulkaas! Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä nyt ja jos pomo saa tietää, että ole jotenkin teidän porukassanne niin-!”
Mutta Valottu ja Kissa eivät huomioineet selakhinaista. Siellä he vain tanssivat ympäri tapaamisen riemusta, kuin maailmaa ei olisi ja aikakin vain fiktiota.
Kun olette eläneet tarpeeksi pitkään tässä maailmassa, arvon kuuntelijat, niin tiedätte kuinka tosi ystävät ovat kuin lämmin hiillos talvella. Kuin perhe, joka saapuu myöhemmin, muttei koskaan myöhässä.
Seistä rinnakkain, tuntea sydämen hakkaavan yhtä rytmiä kohti tulevaa, sitä on tosi ystävyys: olotila, jossa tunnette toisenne kuin yksi sielu, kuin käsivarsi kehossasi, ja jaatte yhdessä niin ilon ja kivunkin. Ja toden totta voitte uskoa, että heidän ystävyytensä, tuon Toan ja tuon Kissan, oli yhtä kova ja ikuinen kuin kivi ja rauta.
“Kuule kattiseni, miten olisi siirtyminen toisaalle? Avataanko tämä arkku ja matkataan kohti seuraavaa osaa, kohti uutta seikkailua?” Musteen Pyörittäjä ehdotti juhlallisesti.
“Nyahoo!” vastasi Kissabio myöntävästi.
Täten Valon Toa Domek, Valon Edustaja, Kultanaamio, Musteen Pyörittäjä, ja nyt hänen kumppaninsa Kissabio, Kateista Ovelin, Ystävistä Ihmeellisin, lähtivät kohti kuunvaloa seuraavaan seikkailuun, ja jättivät kaikki elämän huolet ja rasitukset taakseen.
Vaan mitä käy, kun he avaavat Innossonnin arkun? Sillä voin luvata, arvon kuuntelijat, että siellä piilee jotain aivan muuta kuin kultaa ja jalokiviä. Mitä uusia uhan muotoja tuleekaan Valotumme vielä maistamaan!
Mutta jos haluatte tietää lisää, tietää minne seuraavaksi sankarimme tiet johtavat, jatkakaamme tarinaa ensi kerralla!
Snowie pyöri riippukeinussaan. Tämä oli epätavallista. Tämä oli naurettavaa. Hänen piti olla hyvä nukkumisessa! Lyömätön! Riippukeinu oli mukautunut täysin hänen kehonsa muotoihin ja hänen kehonsa oli mukautunut täysin riippukeinun muotoihin, ulkopuolelta ei kuulunut ylimääräistä melua, ja ilmakin oli mukavan viileä. Mutta pyhä allianssi jäi muodostumatta ja lumiukon silmät pysyivät auki.
Kello näytti kymmentä aamulla, täysin luontevaa nukkuma-aikaa. Aamuauringot olivat nousseet hetki sitten ja verhojen lomasta tuli hajavaloa. Isot lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen ikkunalasin takana. Lunta oli jo valmiiksi tavallista enemmän, mutta ei näyttänyt haittaavan säänhaltijoita. Normaalisti Snowie olisi ottanut lumisateen ilolla vastaan, mutta nyt se osaltaan lisäsi hänen huoltaan.
Oli aivan selvää, mikä Snowieta hermostutti. Hän ei ollut nähnyt Kepeä viikkoon. Kymmenen päivää sitten pajallaan tiedeystävä oli kertonut kuulleensa kansanperinnejuttuja Rol-Horiista tulleelta turkismetsästäjältä. Kepe oli huomannut tarinassa olevan joitain yhteyksiä, jotka saattaisivat liittyä Verstaaseen ja sen avaimeen – kenties jotain legendoja, jotka yhdistäisivät saaren paikallishistorian laajemmin välisaarelaiseen kulttuuriin. Metsästäjä oli kertonut ylängöllä olevasta järvestä, jonka rantakallioihin menneet sukupolvet olivat hakanneet oman kronikkansa joskus kauan ennen etelän linnoituksen perustamista.
Kepestä se oli kuulostanut hyvältä seikkailulta, josta voisi parhaimmillaan olla jotain hyötyäkin. Hän oli luonnollisesti kysynyt Snowieta mukaan, mutta voih: sillä hetkellä lämmin takkatuli ja Kapuran kanssa sovittu roolipelisessio olivat vetäneet pidemmän korren. Nyt valinta tuntui vastuuttomalta. Olihan Kepe toa – ja vielä jään toa, erikoishyödyllinen elementti talvella. Mutta yhtä kaikki Kepe ei ollut aina kaikista käytännönläheisin henkilö. Ei ollut Snowiekaan, mutta lumimies ajatteli, että yhdessä he olisivat käytännönläheisiä toisiaan täydentävin tavoin. Olivathan he pärjänneet yhdessä vaikka mistä kiipeleistä.
Kepe ei ollut ottanut tästä nokkiinsa, vaan pakannut reippaasti telttansa ja keittimensä ja muistiinpanovälineensä ja lähtenyt oranssissa toppatakissaan Kakkostietä pitkin kohti itää ja pohjoista. Snowie muisti hyvin ystävänsä iloisen vilkutuksen Itäportilla. Jo siinä vaiheessa Snowie oli tiennyt mokanneensa. Tai kuka tietää, ehkä muisto oli saanut sellaisen leiman vasta myöhemmin.
Pari ensimmäistä päivää olivat menneet ihan hyvin. Kepe oli raportoinut Kalmarista hyvän Turkasella maustetun turskapurilaisen ääreltä. Ei Kalmari tietenkään juuri oikeassa suunnassa ollut, mutta Rapujoen jäälautat olivat estäneet Nui-Koron reitin käyttämisen, ja kääntymällä tieltä ennen Dek-Koroa Kepe oli arvellut pääsevänsä hyvin hoidettuja väyliä melko lähelle seutua, missä tämä huhuttu järvi sijaitsisi. Snowie oli pelannut Kapuran kampanjaa ajattelematta asiaa sen kummemmin. Seuraavana päivänä Kepe oli soittanut radiopuhelimella tien päältä lähellä siltaa, joka ylitti mereen laskevan joen puolen päivän matkan päästä Dek-Korosta etelään. Ja sen jälkeen ei mitään. Snowien huoli oli kasvanut päivä päivältä.
Hän oli maininnut asiasta Matorolle kahviossa, ja Matoro oli ollut heti valmiina lähtöön. Olihan hän kokenut seikkailija, jään toa vielä Kepeäkin selkeämmin, ja erinomaisen varmasti toiminnan tarpeessa. Matoro oli ollut myös tarpeeksi käytännönläheinen ottaakseen mukaan kunnolliset maastokartat ja lainatakseen Bladiksen hienoa moottorikelkkaa. Lisäksi hän oli huomauttanut, että Cencordin avulla hän tunnistaisi maastossa yksin seikkailevan Kepen kauempaakin: kukaan muu tienoolla tuskin ajattelisi tiedettä niin kovaäänisesti.
Moottorikelkan kadotessa Itäportilta Dek-Koron suuntaan Snowie oli tajunnut taas, että ehkä hänen olisi pitänyt lyöttäytyä mukaan hieman reippaammin. Matoro oli vain vaikuttanut niin itsevarmalta. Snowiesta tilanne tuntui jotenkin tutulta. Matoron radiopuhelin ei vastannut ollenkaan, vaikkakin parin päivän päästä kaupunkiin saapunut hiihtovaeltajien retkue kertoi nähneensä mustahaarniskaisen jään toan kiitämässä kelkallaan pohjoista kohti Nui-Koron nummilla.
Snowie ei ollut varsinaisesti huolissaan Matorosta. Tämä selviäisi kyllä lumivyöryistä, vesiputouksista, juoksuhiekasta, ansoitetuista temppeleistä ja eristyksissä elävistä alkuasukasheimoista neuvokkuutensa avulla. Mutta Kepe ei välttämättä aina pärjäisi, ja kaksi hukassa olevaa klaanilaista oli kuitenkin jo omalla tavallaan huolestuttavaa. Tai vähintään kiusallista, koska Snowie tunsi olevansa vastuussa. Hän oli mennyt eilen Tawan puheille, mutta Xela oli kertonut koko administon lähteneen viettämään tykyviikonloppua etelän lämpöön Rumisgoneen äkkilähdöllä. Äkkilähtö oli tarkoittanut sitä, että Guardian oli ilmoittanut Tongulle tarvitsevansa kyydin neljälle iltapäivällä ja Tongu oli lähettänyt Kirikorin matkaan Edrivin ja Cetalin ohjaamana. Umbraa Snowie ei ollut saanut kiinni. Same oli sanonut, että pelastuspartion lähettäminen tässä vaiheessa olisi liioittelua, sillä kumpikin seikkailija oli kyvykäs toa eikä merkkejä ongelmista edes ollut. Bladis oli arvellut Kepen löytäneen kiinnostavan tiedekohteen tai salaisen piparitaikinan salakuljettajien kätkön ja Matoron hurmioituneen moottorikelkalla rälläämisestä. Paacosta oli ollut eniten apua: hän oli tarkastanut Snowien radiopuhelimen olevan kunnossa ja selittänyt, miten signaalien kulku asumattomien erämaiden yli oli epävarmaa kirkkaallakin kelillä. Lumisade saattoi haitata yhteyksiä, samoin monena yönä loistaneiden revontulien sähkömagneettipulssit. Paaco oli myös antanut Snowielle lainaan oman erikoistehokkaan radiopuhelimensa.
Ei auttanut makoilla. Radiopuhelin oli ollut koko yön päällä, mutta signaaleja ei ollut kuulunut. Snowie kampesi itsensä ylös riippumatolle ja katseli lumisen linnoituksen maisemaa. Piiput tupruttivat savua, Bob oli lakaisemassa parvekkeita puhtaaksi. Protopeltikattojen väriä oli mahdoton sanoa lumikerroksen alta.
Hetkinen. Kepellähän taisi peräti olla laite tätä tarkoitusta varten. He olivat kehitelleet sitä pajalla yhdessä. Tai oikeastaan Kepe oli kehitellyt sitä Snowien lukiessa tälle ääneen anekdootteja steltiläisen aristokratian historiasta. Loistavaa, lumiukko ajatteli ja kaivoi laukustaan vara-avaimen, jonka tiedemies oli hänelle jättänyt. Se oli helppo löytää, sillä sen avaimenperänä oli pienen pieni kumipokawi, joka päästi tukahtuneita ääniä aina kun sitä puristi, tai kun kirjat menivät laukussa sopivaan asentoon, eli jotakuinkin jatkuvasti.
Snowie ryysti kahvinsa loppuun ja palautti astiat rullakkoon. Hän laskeutui monet raput pajan tasolle ja käänsi avainta ovessa. Kaikki näytti jotenkin kodikkaalta. Se sai Kepen puuttumisen tuntumaan vielä ikävämmältä.
Lumiukko laski laukkunsa ovenpieleen ja selaili katseellaan seinähyllyjä. Ei näyttänyt tutulta… Hän veti pahvi- ja puulaatikoita yksi kerrallaan ja kurkki sisään. Kanohi-naamioita, prikkoja, akkuja, siipimuttereita, transistoreja… kokonaisia ja puolikkaita keksintöjä. Niistä ei aina tiennyt, odottivatko ne viimeistelyä vai purkamista, mutta Snowie oli aika varma, että hänen ystävänsä lainaili komponentteja tasaisesti kummistakin.
Napo mönki ulos laukusta ja tutkaili paikkaa. Se oli sammakolle varsin tuttu. Olikohan tötterösilmähepun villasukittaja jossain lähettyvillä? Se oli pehmoinen. Siinä Napo tykkäsi pötkötellä.
Sammakko havahtui, kun Verstaaksi sanotun osion ovi avautui hiljaa narahtaen. Esiin loikki yhdellä jalalla pitkä ja laiha otus. Napon silmät pullistuivat innosta ja konna loikkasi kohti tulijaa. Tämä tyyppi oli hauska, Napo tiesi. Laatikon tonkimiseen uppoutunut Snowiekin havahtui liikkeeseen ja säikähtikin vähän, kunnes tunnisti tulijan.
”Moi, Linkkikaapeli! Oletko nähnyt Kepen Etsintä? Tarvitsisin sitä, ööh, Kepen etsimiseen…”
Kaapeliolio kallisti päätään ja vilkutteli punaisia valojaan mietteliäänä. Sitten sen pää sukelsi lattianrajaan ja se nappasi Napon päänsä päälle. Sammakko pääsi lentoajelulle Linkkikaapelin esittäessä huojuvaa tanssiaan. Napo kurnutti iloisesti, Kaapeli teki lenkkejä itsensä läpi ja mutkitteli Snowien ympäri. Lopuksi tämä laski sammakon lumiukon pään päälle ja vilkutteli valojaan tavalla, jonka Snowie tulkitsi tarkoittavan iloa.
Linkkikaapeli otti pari loikkaa kohti hyllyä ja katseli sitä huojuen mietteliäänä puolelta toiselle. Sitten se venyi ja venyi hyvin pitkäksi, kurotteli katonrajaan ja kietoutui varmalle otteelle ylähyllyllä olevan pahvilaatikon päälle. Laatikon kyljessä oli Sokerimahan/mahin leipomon jo hyvän aikaa sitten käytöstä poistunut vanhempi logo. Linkkikaapeli laski sen pöydälle ja Snowie ja Napo kurkistivat sisään.
Laite oli pölykerrrosta lukuun ottamatta juuri sellainen, kun Snowie muisti. Se oli jäätelökoneen runkoon rakennettu laite, jossa oli vankat kädensijat kummallakin puolelle ja keskellä muutama kytkin, huomiovalo ja mittari. Yläpuolella olevasta aukosta tuli kierrejohto, jonka päässä oli sinkitty otsapanta. Se oli ollut Snowien ehdotus, sillä lumiukosta otsapannat olivat tyylikkäitä.
”Erinomaista, kiitos”, sanoi Snowie ja puhalsi pölypilven laitteen päältä. Kaapelia pöly ei tuntunut haittaavan – olennolla ei tainnut olla keuhkoja lainkaan. Snowie asetti Napon pöydälle ja pannan päähänsä. ”Kokeilen tätä ensin johonkin yksinkertaiseen. Napo, haluatko odottaa kaapelisedän kanssa täällä?”
Napo kurnutti iloisesti ja nuolaisi Snowien kättä. Lumiukko napsautti kytkimestä laitteen päälle ja tarrasi kumimaisiin kantokahvoihin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi, kunnes tunsi vaimean värinän käsissään. Lumiukko kääntyi 180 astetta, harppoi epätyypillisen määrätietoisesti pajan ovesta ulos ja kahdet porrasnousut aulaan. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli päässyt kahvion tiskin eteen ja tilannut pitkäleivän juustomyrskytäytteellä. Herra Mokel katsoi hieman ihmeissään ihmeissään tieteisesinettä kantavaa lumiukkoa, ja huokaisi sitten. Tällaista Bio-Klaanissa nyt vain oli. Koska lumiukolla ei ollut käsiä vapaana, kasvatti tämä suuaukkonsa apposen ammolleen ja Mokel kurottautui asettamaan leivän hänen leukojensa väliin.
Lumiukko palasi pajalle mutustaen leipäänsä. ”Fe hoimii!” hän huikkasi astuessaan sisään. Verstaan ovi oli auki ja tyytyväinen Napo nukkui laukun päällä. Linkkikaapelia ei näkynyt missään.
Snowie laski Etsimen pöydälle ja riisui otsapannan. Hän kurkkasi sisään Verstaaseen. ”Se toimi ainakin voileivän kanssa”, huhuili lumimies käytäville. ”Luulen, että saatan löytää Kepen sen avulla. Haloo?”
Snowie kasvatti itselleen korvalehdet ja höristeli niitä. Hän oli kuulevinaan kaukaista jousimaista ääntä. No, eipä siinä; Verstaan hoitamisessa oli varmaan ihan tarpeeksi työtä varsinkin nyt, kun Kepe ei ollut paikalla. Parasta mitä lumiukko voisi tehdä olisi tiedetoan löytäminen. Snowie rapsutti leukaansa: reissusta tulisi varmaan ainakin parin yön mittainen, joten olisi parasta ottaa vähän evästä. Hän astui Verstaaseen ja kulki muutaman kulman taakse. Snowie kiitti erinomaista muistiaan: siellä ne olivatkin, missä hän oli ne viimeksi nähnyt. Hän otti syliinsä pahvilavan vihanneskeittopurkkeja. Ussalkeitot hän jätti paikoilleen. Mitähän Nöpö lie ajatteli siitä, että Verstaaseen oli säilötty hänen sukulaisiaan murkinaksi. Mistä lie olivatkaan peräisin.
Hankikantokengät toimivat kuten pitikin. Olomuotorele sai käyttövoimansa askelluksesta ja muutti osuessaan hangen pintaan sen ylimmän kerroksen ensin lämpimäksi ja sitten hyvin kylmäksi; vahvistettu lumikansi kantoi helposti hintelän toan ja vielä hänen perässään vetämän ahkionkin.
Päivä alkoi olla valoisimmillaan, ja Kepe oli taivaltanut kolmisen tuntia. Radio oli napannut vain epäselvän rolhoriiläisen paikalliskanavan. Klaaniin taajuudet eivät toimineet vieläkään. Toivottavasti siellä ei huolehdittu liikaa.
Toissa iltana toan kohtaamat matkustavaiset olivat neuvoneet reittiä. Kalliokaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään, mutta turkismetsästäjän kuvauksen järvestä osa heistä oli mahdollisesti tunnistanut. Niinpä Kepe oli jatkanut Dek-Koroon täydentämään loppureissun muonavarat, lainannut ahkion ja painellut syvistä havumetsistä luikerellutta hädin tuskin ojaa suurempaa jokea pitkin sisämaahan.
Illan hämärtyessä hän oli päätynyt metsän siimeksessä olevalle lammelle, jonka päässä lähde pulputti sulaa, kirkasta ja erittäin kylmää vettä. Kepe oli sammuttanut janonsa ja syönyt piparitaikina-annoksensa. Hän uskoi tuon oivallisen herkun olevan myös optimoitu retkimuonaksi: se oli energiapitoista, tiivistä kuin mikä ja muovautui kätevästi käytettävissä olevien taskujen muotoon.
Kepe oli yöpynyt lähteen luona. Seuraavana aamuna hän oli otti suunnan kompassillaan ja lähtenyt talsimaan länteen. Ja tässä hän nyt oli: tiheämmät kuusimetsät olivat jääneet taakse. Talvinen suo oli helppokulkuinen, varsinkin jos pystyi kävelemään hangen päällä. Maasto oli tasainen ja ahkio kulki kevyesti. Ympärillä oli metsäsaarekkeita ja yksittäisiä sitkeänkapeita puita, jotka olivat saaneet lumituiskussa mielikuvituksellisia, sulaneita kynttilöitä muistuttavia muotoja. Kaukana oikealla Kaya-Wahin karu ylämaa haihtui päivän autereeseen. Kulkusuunnassa maa alkoi nousta, ja siellä täällä metsän ylle nousi terävähuippuisia kalliohampaita. Niiden yllä kohosi Ämkoo-vuoren jylhä siluetti.
Toinen luku
Snowie sulki huoneensa oven. Hänellä oli kaulassaan erikoislämmin talvikaulaliina ja laukkukin oli tupaten täynnä tavaraa. Kepen Etsin oli toisella olalla roikkuvassa kestokassissa.
”Lähden seikkailulle”, julisti lumiukko aulassa päivystävälle Toa Himelle. ”Paaco ainakin tietää, missä olen ja miten minut saa parhaiten kiinni. Mutta haluatko hoitaa Napoa sillä aikaa, kun olen poissa? Se luultavasti ryhtyisi horrostamaan jos lähtisi mukaan, koska siellä on talvi.”
Hime laski lukemansa kirjan tiskille ja nauroi. ”Minä ja Napo olemme ylimmät ystävykset”, hän sanoi. ”Aiotko olla seikkailemassa kauan?”
”Muutaman päivän, luulisin”, sanoi Snowie epävarmana. ”Tässä on kuitenkin riittävästi ruokaa, vaikka homma vähän venähtäisikin.” Lumiukko kaivoi laukustaan sammakonruokapurkkeja ja kieltä vahvistavaa ravintolisää. Lopuksi hän laski tiskille sammakon, joka oli nukahtanut teemyssyyn.
Hime nojasi leuallaan käteensä ja rapsutti toisella Napoa leuan alta. ”Joudun pitämään koko linnoituksesta huolta, joten yksi sammakko ei lisää vaivaa. Onpahan työpäiviksi seuralainen, joka ei tylsisty katsomaan aulan seiniä. Käydäänkö katsomassa lounastauolla Pikku Jäbää, häh? Kepeäkö sinä lähdet etsimään?”
”No, juuh”, sanoi Snowie. ”Tiedäthän sinä. Kyllähän hän varmasti pärjää, mutta minä vaan huolehtisin täällä muuten.”
”Tuo hänet kunnossa takaisin. Onnea matkaan! Naposta ei tarvitse sillä aikaa huolehtia, me pärjäämme kyllä hyvin!”
”Tattista”, Snowie sanoi ja hymyili. Hän silitti vielä Napon sileää vatsaa. ”Ole sitten kiltti Himelle, jooko? Nähdään pian!”
Snowie astui ulos linnoituksen itäovista. Kahvion terassi oli täynnä lunta ja sikäli asiakkaista tyhjä; Admin-aukion kellotorni näytti varttia yli yhtätoista. Lumiauroilla varustetut ravut olivat ajaneet aukiolta lumet jo aamulla, ja nyt pehmeää hankea oli vain parin sentin verran, mitä sen jälkeen oli ehtinyt satamaan. Kaupunkilaisia oli kohtalaisesti liikkeellä, mutta katoilla ja kupoleilla lepäävä paksu lumikerros loi jokseenkin uneliaan vaikutelman.
Lumiukko eteni Pääkatua ja nousi Ussalinselälle. Joki oli jäässä, ja vesi virtasi kai jossain sen jääkannen alla. Rapusaaressa kaupunkilaiset valmistautuivat illan perinteiseen Huai-lumisotaan: linnoitteita rakennettiin ja ammusvarastoja luotiin. Snowie tykkäsi ottaa osaa perinteeseen pari kertaa vuodessa: laji oli jännittävä ja yllättävän strateginen ilman oikean väkivallan vaaraa. Elementtivoimien käyttö oli kiellettyä, mutta kukaan ei ollut vastustanut sitä, että yksi pelaaja pystyi naamioitumaan lumikinoksiksi ja ryömimään täysin huomaamatta vastapuolen linnoitukseen. Kerran yksi vastapuolen heittäjistä oli ollut monta minuuttia suojassa Snowien selän takana huomaamatta tätä lainkaan.
Auraravut olivat lepäämässä Nui-Koron aukiolla, jonka yllä Itäportti nuokkui paksu lumitaakka tornien kartiokattojen päällä. Tornien savupiipuista nousi valkeita kiehkuroita, jotka tekivät taivaalla seuraa Zeruelin tehtaalta ja kaukaisemmalta Telakalta nouseville savupatsaille. Itäinen taivas oli kuulaan vaaleansininen, ja pilvirintama siirtyi hitaasti länteen kuin raskaan työn tehtyään. Kakkostie oli aurattu ainakin Telakalle asti. Lumi peitti maiseman ja pehmensi peltojen ja vainioiden muodot loivasti kumpuilevaksi pinnaksi, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Onneksi lumiukon ei tarvinnut kävellä loputtomiin. Silläviisiin hän ei ikinä saavuttaisi Kepeä tai moottoriajoneuvolla etenevää Matoroa. Lyhyen taivalluksen jälkeen hän kääntyi oikealle ja astui Telakan punatiilisten muurien varjossa olevasta ovesta sisään. Eteiskäytävä oli hiljainen, lentokonehalleista kuului kaukaista hälyä. Keetongun ovi oli raollaan, ja Snowie kurkisti sisään. Toimisto oli autio, joskin takan pohjalla oleva hiillos kertoi sitä luultavasti aamulla käytetyn. Lumiukko kohautti olkiaan, jätti matkatavaransa ovenpieleen ja asteli lentokonehalliin.
Emoalus Tahtorak hallitsi massiivisuudellaan tilaa. Sen nostopotkurien pitkät lavat nuokkuivat hieman taipuneina alaspäin. Ympärillä oli runsaasti tyhjää tilaa, seinustoilla oli pienempiä aluksia, joista paria onu-matoralaiset rassasivat. Keskellä oli joukko tutun näköisiä laivastolaisia katselemassa ylöspäin kohti kattoa. Snowie tunnisti vanhan Tehmutin ja nuorempia Tongun apulaisia. Hän lampsi näiden tykö.
”Tervehdys! Onko Tongu paikalla?” kysyi lumiukko. Tehmut tervehti koskettamalla kädellään Hunansa otsaa. ”Morjens”, sanoivat yhteen ääneen matoranit, joiden Snowie muisteli olevan nimiltään Ternok ja Ontor.
”Hän on katolla lapioimassa lunta”, sanoi Tehmut. ”Kuten huomaat, on pressukattomme melkoisella kuopalla. Pelkäämme, että se tippuu vielä niskaan. Tai että siellä touhuava keltainen jättiläinen horjahtaa kulkusillalta ja tippuu katon läpi halliin. Hänellä on köysi, mutta hän on kovin painava…”
Ternok katseli mietteliäästi ylöspäin. ”Eikä sillä lapioimisellakaan pääse pitkälle, kun katto on niin iso. Pitäisi olla joku imuri tai sulatin, mutta ei niin tehokas, että katto syttyisi palamaan.”
”Ulkona näyttää kauniilta, mutta teidän rakennuksen kanssa tuo lumi kuulostaa kyllä hankalalta”, sanoi Snowie.
”Jään toaa tässä tarvittaisiin!” vastasi Ontor. ”Miksi taistella luonnonvoimia vastaan, jos niitä voi ohjata?”
”Sitten teillä on oikea henkilö paikalla!” julisti Snowie ja hymyili.
”Loistavaa!” sanoi pitkä kakamanaamainen matoran Walsinats.
”Sinä? Luulin, että elementtivoimasi rajoittuu omaan, no, rakenteeseesi”, sanoi Tehmut. ”Mutta en ole tällaisten asioiden ekspertti.”
”Siis juu, en minä katon lumitaakalle voikaan paljon tehdä, enkä ehkä mieluusti menisi tuonne ylös hyppelemään”, selitti Snowie. ”Mutta tulin tänne, tuota, hankkimaan jään toia. Niin kuin Matoron ja Kepen. Mutta minun kannattaa ehkä selittää vasta, kun saamme Tongunkin alas.”
”Kepestä voi olla enemmän hyötyä sen lumi-imurin kehittelyssä”, nauroi Ontor. ”Mutta kuulostaa joka tapauksessa oikean suuntaiselta! Me käymme Ternokin kanssa hakemassa pomon, ei tuosta hommasta taida tulla mitään.”
Kymmenen minuutin päästä Tongu puhisi esiin pohjoistornin portaikosta. Hän tamppaili lumijäämiä isoista kinttaistaan ja asetti jättikokoisen lumilapion nojaamaan seinään. ”Pahalta näyttää”, sanoi kyklooppi. ”En saanut lapioitua kuin reunoista niin, että pystyin heittelemään lumen ulkopuolelle. Pitäisi rakentaa semmoinen kone, joka kulkisi kulkusiltaa pitkin ja keräisi lumen mukaansa sen kummaltakin puolen. Mutta kulkusillat eivät kestä ison koneen painoa ja kaikkea lumikuormaa yhdessä pisteessä. Ehkä joku iso letku? Ja kulkusillan rakennetta pitäisi vahvistaa, mutta niin, ettei se haittaa avausmekanismia. Ja niitä on vaikea rukkailla nyt, kun katolla on niin paljon lunta! Olisinpa ennakoinut tämänkin. Terve Snowie. Kuinka hurisee?”
”Heipä! Minä hukkasin Kepen ja ehkä myös Matoron. Minulla on Kepen Etsin – ” Snowie kaivoi esiin laitteensa – ”mutta tarvitsisin vielä kyydin. Jonkun kulkuneuvon, josta voi hyvin tarkkailla ympäristöä. Ja varmaankin miehistön. Olenhan minä lentänyt veneelläni, mutta se ei ole päättynyt aina kovin elegantisti… ja jonkun pitäisi hoitaa hiilipuolta. Ja tämä Etsinkin vie molemmat kädet niin, että samalla on vaikea tai suorastaan mahdoton ohjata.”
”Vai että hukkasit”, nauroi Tongu. ”Mihinkä? Tai siis et sinä sitä tietenkään tarkalleen tiedä, mutta osimoittain.”
”Luullakseni jonnekin Dek-Koron, Kiltainmaan ja vuoren välimaastoon.”
Tongu silmä tuikki. ”No, siinäpä joitakin kymmeniä tai satoja tuhansia neliökilometrejä, pitkälti ilman asutusta tai edes kartoitettuja teitä. Luulen, että tarvitset tosiaan kyytiä. Hyvä! Parempi ihastella tätä lumimaisemaa luonnossa kuin kiristellä hampaita kattorakenteen kantavuudesta.” Hän kääntyi matoranien puoleen ”Lastatkaa ylimääräiset lumet pois vaikka Ramoilla, jos se tuntuu romahtavan. Toistaiseksi se on kevyttä puuteria. Olemme ongelmissa vasta, jos alkaa sataa märkää ja raskasta lunta.”
”Paitsi minä ja Ontor tulemme mukaan”, sanoi Ternok.
”Aiotko lähteä henkilökohtaisesti?” kysyi Snowie.
”Totta kai. En ole ollut pitkään aikaan vanhalla kunnon klaanilaistehtävällä. Minulla on jo ajatus… Walsinats, haeppa Garson, niin selitän hänelle sen lumenpoistokoneen idean. Garson on hyvä sellaisissa ratkaisuissa. No niin, tänne päin…”
He astelivat Tongu etunenässä takaisin halliin ja kulkivat sen reunojen myötä, kunnes hän pysähtyi yhden pressulla peitetyn lentopelin eteen. Tongu tarttui peitteen nurkasta ja veti sen alas. Koneessa oli kaksi peräkkäistä siipiparia, iso moottori oli asennettu sen katolle. Moottorissa oli potkurit kummassakin päässä. Sikarinmuotoisessa rungossa oli tilaa vajaalle tusinalle miehistöä. Yläosassa moottorin takana oli vielä kurkistusluukku, jota kiersi pyöreä kaide. Koneen huomattavin piirre oli kuitenkin koneen kärjen ohjaamokupu, joka oli lasitettu kaikin puolin rauta- ja puukehikkoon asetetuilla kirkkaaksi hiotuilla ruuduilla. Se tarjosi ohjaajalle ja tämän takana istuvalle apukuskille täyden näkökentän myös alaspäin.
”Tadaa”, sanoi Tongu. ”Tämä on Kooka-Burra. Olen rakentanut sen Zakazin sisällissodan nähneen steltiläisen pommikoneen rungon ympärille. Latolöytö Bosfeksista. Steltiläiset koneet eivät pärjänneet yhtään xialaisille, ne eivät saaneet otettua korkeutta tarpeeksi hyvin ja ilmatorjunta ampui melkein kaikki alas. Hyvä siviilien kannalta, tietenkin. Mutta steltiläisillä piirtäjillä oli jotain, mitä xialaisilta puuttui ja puuttuu vieläkin. He saivat tehtyä sotakoneisiinsa jonkinlaista kauneutta. Ei ihme, että olivat niin huonoja taistelussa.”
Snowie nousi laskuportaille ja tiiraili koneen sisään. ”Hieno! Kuinka paljon tässä on alkuperäistä?”
”Kuvun häkki, etusiivet ja suurin osa rungosta”, sanoi Tongu ja taputti koneen kupua. ”Sain uusia suurimman osan lasiruuduista. Onneksi meillä on taitavia lasinkäsittelijöitä. Lisäsin toisen siipiparin voittaakseni ne ongelmat, mitä mallilla alkujaan oli. Ja suunnittelin uuden höyrymoottorin, koska vanhat petroolikoneet oli kierrätetty jo muualle.”
”Emme pääse pitkälle pyörien kanssa”, sanoi Ontor. ”Vaihdetaanko sukset alle?”
”Hyvä idea. Nyt iso osa saaresta sopii kiitoradaksi. Lisäeristetään myös tulipesä ja lisätään sulatusnestettä. Lämmittämisen voi jo aloittaa, niin pääsemme tekemään ensimmäistä kierrosta valoisalla. Auringonlaskun jälkeen on vaikea etsiä, vaikka olisikin Etsin. Lähtö puolentoista tunnin päästä! Olemme vähän vajaamiehityksellä, koska Mahba otti Hydraulisen Vapauden kauppamatkalle etelään ja se tarvitsee melkoisen miehistön. Mutta kyllä tämä tästä.”
Matoralaiset hajaantuivat ja Tongu kiipesi koneen sisään pistämään tulipesää valmiiksi. Snowie katseli uljasta konetta, joka oli pian nouseva Bio-Klaanin saaren taivaalle.
”Minä tulen, Kepe!”
Laskevat auringot loistivat Ämkoo-vuoren eri puolilta. Kepe puski ahkiotaan vetäen viimeisten oranssinkultaisina hohtavien mäntyjen välistä. Ylänkömetsä jäi taakse, ja toa pysähtyi hengähtämään.
Maisema oli upea. Pilvet olivat kaikonneet, ja alkava auringonlasku valaisi alaspäin viettävää maisemaa. Rannikko oli paljain silmin nähtäväksi liian kaukana, Kepe pystyi erottamaan sen vaivoin käyttäen hyväkseen naamionsa teleskooppia. Sen edessä kohosi suuri havumetsä ja monien puusaarekkeiden täplittämä suoaava, jonka läpi kaksihaarainen joki mutkitteli. Nyt suo ja joet nukkuivat talviuntaan, mutta keväällä alue oli heräävä tuhansien muuttolintujen lauluun ja kaakatukseen. Silloin jalkapelillä liikkuminen olisi vaikeampaa.
Lännessä ja pohjoisessa maisema nousi ja siitä oli vaikeampi saada kokonaiskuvaa. Matkaajien kuvausten perusteella hän olisi jo oikealla korkeudella. Nyt pitäisi vain löytää järvi ja kaiverrukset. Kepe oletti, että suon läpi kulkeva virta saisi alkunsa tuosta järvestä, sillä saaren kartat eivät ottaneet sen latvoihin kummemmin kantaa. Vuori- ja tunturijärviä alueella kuitenkin oli, sillä Klaanin kaupungissakin asui vapaa-ajan kalastajia, jotka painelivat niille kesäisin perhovehkeet mukanaan. Kaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään vedoten siihen, ettei harjuksia narratessa voinut kiinnittää liikaa huomiota luonnonnähtävyyksien ihmettelyyn.
Kepe arveli, että hänellä olisi vielä pari kolme enemmän tai vähemmän valoisaa tuntia ennen leiriin paneutumista. Lumi teki ihmeitä valoisuudelle. Jos järvi tosiaan oli lähellä – tai yleensäkään olemassa – hän saattaisi hyvinkin löytää sen vielä tänään. Se vaatisi tuuria. Ja kenties vähän taikaa.
Kepe ei paljon elementtivoimiaan käyttänyt, mutta miksikäs ei?
Toa kumartui sammuttamaan hankikantokenkänsä. Hän nousi pystyyn ja hengitti syvään. Sitten hän loikkasi suorin jaloin vähän eteenpäin ja humpsahti yli metriseen lumihankeen rintaansa myöten. Lumi tursusi oranssin toppatakin sisään, mutta Kepe ei antanut sen häiritä. Lumen takia hän oli sinne hypännyt.
Tällaisena talvena jään elementti kietoi koko pohjoisen meren saaren verkkoonsa. Paikoitellen se oli pehmeä ja paikoin kova. Kepe antoi analyyttisen mielensä liueta luonnonvoimien virtoihin, hän ratsasti mielessään lumihankien läpi. Tuolla vilisti vuorimyyrä tunnelissaan ja yritti harhauttaa perässä viilettävää kärppää. Puuterilumen seassa oleva ilmakerros piti nukkuvan tuhkakarhun lämpimänä. Jossain kaukana lounaassa yksinäinen hiihtäjä liukui lumikerroksen päällä. Ylärinteillä tuuli puhalteli kinoksia mielikuvituksellisiin muotoihin.
Ja sitten toalla tärppäsi. Hänen mielensä kaivautui pehmeän elementtipuuron läpi ja tyssäsi kovaan mutta silti tuttuun tunteeseen: tämä ei ollut saaren kallioperää vaan kunnon teräsjäätä. Sen alapuolta hän ei hahmottanut, mutta jossain alempana virtasi hyinen vesi, jään elementin isosisko ja vuodenkierron kumppani. Kepe tunnusteli maailmaa. Se oli pohjoisessa päin, ehkä pari-kolme kilometriä. Se ei ollut varmasti juuri se järvi – kiven muotoihin ei Kepellä ollut asiaa. Mutta se oli joku järvi, ja sopisi vähintään leiripaikaksi.
Kepe palasi omaan tuttuun ruumiiseensa ja tunsi enää vain kylmän lumen ympärillään ja sulaneen veden toppatakkinsa sisässä. Sitten pitäisi vain keksiä, miten hän pääsisi sieltä ulos, kun Snowiekaan ei ollut apuna kiskomassa.
Kolmas luku
”Edessä selvää!” huusi Tehmut ja näytti vihreää valokiveä lentokonehallin pohjoisovella. He olivat vetäneet Kooka-Burran ovelle ennen koneen tunkkaamista, pyörien irrottamista ja pitkien suksien asennusta. Tongu oli kiskonut koneen Kakkostielle, jota he aikoivat käyttää kiitoratana. Walsinats oli vienyt tiesulun ja varoituskolmiot parin kilometrin päähän itään.
Tongu asettui suurelle ohjaajan valtaistuimelleen, joka liukui kahden kiskon varassa keulakuvun etuosaan. Snowie istahti hänen taakseen tuolille, joka oli hieman korkeammalla ja josta hän näki Tongun leveiden hartioiden yli eteenpäin. Sylissään lumiukolla oli Etsin, jonka otsapannan hän oli asettanut taas päähänsä. Ontor lappoi hiiliä pesään ja tarkkaili paineita. Ternok oli pukenut villavan lakin ja kaulahuivin ja kiivennyt tähystysaukolle.
Tongu kiskaisi vaihdevivusta ja höyryventtiilit avautuivat. Paine pääsi sylintereihin ja kaksoispotkurit alkoivat takomaan pakkasilmaa. Kooka-Burra nytkähti ensin vaivoin liikkeelle, höyry- ja savupilvi tuprusi savuhormeista. Kone alkoi liukumaan hitaasti eteenpäin, lumikokkareet litistyivät jalasten alle. Alus vietti kohti laitaa ja Tongu teki korjausliikkeen peräsimellä. Vauhti kiihtyi ja Walsinatsin keltaiseksi maalattu tiesulku alkoi erottua. Maatilan päärakennus viiletti taaksepäin oikealla. Tongu tiiraili nopeusmittaria ja veti ohjaussauvasta, jolloin laipat aukenivat ja alus nytkähti ylöspäin. Se pomppasi tien pinnasta pari kertaa ja alkoi sitten kiitää matalalla tien yläpuolella.
He ohittivat Walsinatsin sulun kolmen metrin korkeudessa ja vilkuttivat matoralaiselle. Tongu kaarsi hitaasti vasemmalle kohti pohjoista. Alus nousi yhä melko hitaasti, mutta pysyi ilmassa. Tongu vilkaisi laminoitua saaren karttaa ja katseli kuvusta ympärilleen.
”Pistänkö navigaattorin päälle?” kysyi Snowie.
”Ei vielä. Koitetaan saada ensin korkeutta. Plus tämä kupu menee huuruun! Lasi ei eristä. Suunniteltu Steltin aurinkoon! Minun pitää avata ilmastointi!” Tongu alkoi veivaamaan ohjaamon vasemmalla laidalla olevaa kampea.
”Onko tässä ilmastointi?”
”Ei!”
Ohjaamon päällä oleva lasipaneeli aukesi ja kylmää pakkasilmaa virtasi sisään. Kylmä tuulahdus osui Snowieta naamaan ja sai pitkän kaulaliinan hulmuamaan. ”Avaa konetilan ovi!” huusi Tongu ja Snowie nousi tuoliltaan pitäen vatsallaan kiinni etsimestä ja toisella kädellä katosta roikkuvasta turvalenkistä. Toista kättään venyttämällä hän sai otteen ovenkahvasta ja käänsi. Ilmavirta työnsi oven auki nopeasti paljastaen yllättyneen Ontorin ja hehkuvan tulipesän.
”Teemme läpivetoa! Liikaa höyryä!”
”Höyryä höyryä!” vastasi matoran. Snowie näytti peukaloa.
”Ookei, selkeytyy pikkuhiljaa”, tuumasi Tongu. ”Kaarran takaisin kaupungin päälle. Hyödynnämme sen lämmintä ilmapatsasta kuin korppikotka! Kaikki kaupungin uunit, takat ja radiaattorit hohkaavat meille nostetta!”
Läpivedon ujeltaessa piti ohjaamossa huutaa. Homma kuitenkin toimi, ilmankosteus väheni. Kooka-Burra kaarsi etelään ja lensi Telakan lumisten kattojen yli. Se jatkoi matkaa kohti kaupunkia, ylitti Huonon pituussuunnassa ja kiersi Tawan tornin länsipuolelta. Pilotti alkoi saada tuntumaa ohjaukseen, ja kone kiersi laajoissa kaarissa kaupungin yllä ottaen lisää korkeutta. Snowie kääri huiviaan tiukemmalle.
Tongu väänsi kammesta kattoikkunan kiinni. Ohjaamoon laskeutui rauha. Ulkona paahtavan moottorinkin melu tuntui kaukaiselta äskeiseen verrattuna.
”No niin. Minä käännän kurssin pohjoiseen, niin ala sinä etsimään.”
Snowie naksautti Etsimen päälle ja tarttui kädensijoihin. Laite tuntui luontevammalta, jos piti silmiä kiinni ja keskittyi tuntoaistiin. Lumiukko mietti Kepeä ja tämän matkaanlähtöä ja sitä, että hänen olisi pitänyt lähteä mukaan. Yhdessä vietettyjä hetkiä pajassa. Pipareita, jotka eivät koskaan nähneet uunin sisäpuolta.
Etsin tuntui reagoivan. Kädensijat värisivät lähinnä etupuolelta, mikä olikin loogista, koska he olivat vielä kovin kaukana etelässä. ”Luulen, että se toimii! Eteenpäin vaan”, hihkaisi navigaattoori, ja Tongu näytti peukaloa.
Koska etsiminen ei ollut vielä ajankohtaista, uskalsi Snowie avata silmänsä ja katsoa maisemaa. Lumiset metsät ja Klaania ympäröivän maaseudun pienet tilat ja talot kiisivät alapuolella. Matoralaiset näyttivät muurahaisilta ja isommat kulkijat kuoriaisilta. Kukkuloilla kasvavat metsät olivat kuin yli-innokkaan kynttilänvalajan katalogista. Kooka-Burran nelisiipinen varjo liukui valkoisen maiseman läpi.
Kaikki oli jotenkin vain niin kaunista. Saarelle, Visulahden rannoille asti, satoi joka vuonna lumipeite, mutta tämänvuotinen oli harvinaisen paksu ja pehmeä. Siinä oli jotain alkuvoimaista ja ikuista. Jotain, joka sai Metru Nuin ja Etelämantereen hallintokeskukset tuntumaan täysin yhdentekeviltä, toisten maailmojen tai tarinoiden paikoilta. Lumen peittämässä maisemassa ja kumpuilevissa valkoisissa kentissä oli jotain toismaailmallista.
”Katso, Nui-Koro!” huusi Tongu ja osoitti sormellaan alavasemmalla. Snowie kurotti päätään eteenpäin nähdäkseen paremmin alas. Siellä talviniittyjen ja satunnaisten puiden keskellä kohosivat kivimuurit ja vartiotornit, joiden sisällä lumiset olki- ja tiilikatot suojasivat kapeita kujia rajaavia taloja. Lentäjät erottivat keskellä olevan torin ja jäätyneen vesialtaan ja kattojen yllä kohoavan katedraalin, jonka pinaakkelit ja tabernaakkelit olivat saaneet pittoreskin kuorrutuksen. Snowie vilkutti, vaikka kukaan tuskin erotti sitä taivaalla lentävästä koneesta.
Suurkylä jäi hetkessä taakse ja sen erotti enää vain tähystysaukosta tarkkaileva Ternok. Ämkoo-vuoren kaakkoispuolella pitkälle kohti itärannikkoa yltävät alakukkulat alkoivat kohota koneen alla, ensin pehmeinä kumpuina ja siirtolohkareiden täplittäminä harjanteina, kauempana myös puuttomina keronhuippuina ja pirunpeltoina. Suurin osa maastosta oli täälläkin metsäisää.
”Mites Etsin? Onko kurssi oikea?” kysyi Tongu.
”Juu! Tai ehkä hitusen oikealle?”
Tongu teki pienen liikkeen ohjaussauvalla, ja kone kaarsi hitusen oikealle. Sauva tuntui jotenkin jäykältä.
”Meni liikaa”, sanoi silmänsä sulkenut lumiukko, joka koetti keskittyä kädensijojen värinöihin. ”Hyvin, hyvin loiva vasen.”
Tongu korjasi. Joku sauvassa tosiaan mätti. Hän käänsi sitä hieman eteen ja taakse, ja Kooka-Burra ylitti kuvitteellisen kummun. Tongu ja Snowie painautuivat kevyesti istuimiaan vasten ja nousivat sitten kevyesti ilmaan. Kulman säätö toimi ainakin ongelmitta, eli vika ei tainnut olla sauvassa.
Konehuoneen ovi rämähti auki ja Ternok seisoi aukossa kiskoen huivia suunsa edestä. ”Peräsin alkaa olla jäässä!” hän huusi huohottaen. ”Älä kisko sauvaa, tai vaijeri voi katketa!”
”Jäässä? Eihän täällä edes sada! Pannahisen pannahinen. Mistä se jäätyi?” Tongu kysyi.
”Lensimme pitkään ihan suoraan”, Snowie sanoi. ”Kai se siinä ehti jämähtää.”
”Oli miten oli, se kestää parin asteen käännöksen, mutta ei suurempaa manoveerausta, luulen”, sanoi Ternok ja piti kiinni Snowien istuimen selkänojasta.
Tongu otti korkeutta ja laski nopeutta. Asia pitäisi ratkoa jotenkin, tai he päätyisivät merelle ja pohjoismantereelle ja rämähtäisivät maahan kun vesi tai polttoaine loppuisi.
”Nyt tiedän”, mutisi Tongu. ”Se on Klaanista nousevan lämpimän ilman kosteus, joka tarttui runkoon ja valui peräsimen suitsiin. Kun eristimme tulipesän, ei lämpöä pääse ulkokuoreen pitämään sitä sulana. Meidän pitää tehdä pakkolasku. Onneksi on sukset! Tarkkailkaapa sopivaa kiitorataa.”
Ontor tuli ohjaamoon, koska lisävoimalle ei enää ollut tarvetta. Tongu hidasti konetta laskuun valmistautuen. Valoa onneksi vielä oli, vaikka auringot olivatkin laskusuunnassa. Metsät eivät tulleet kysymykseenkään. Rapujoki kulki lähes suoraan alla, mutta maasto oli muuttunut karkeaksi, ja joki mutkitteli niin paljon, ettei sen jääkuoresta ollut laskeutumiseen.
”Jos emme löydä kohta sopivaa baanaa, päädymme Kaya-Wahiin”, huomautti Ontor.
”No sitä me emme halua!” sanoi Tongu.
”Entä tuo harjanne? Aika kapealta näyttää”, sanoi Snowie osoittaen etuoikealle.
”Ehkä…”
”Onko parempaakaan?” kysyi Ternok.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” karjaisi Tongu ja tarttui ohjaussauvasta kaksin käsin. Nyt piti olla hellä.
Harjanne päättyi jyrkkään, etelästä pohjoiseen kulkevaan jyrkänteeseen, jonka paljas kallio näkyi hyvin lumen keskellä. Kauempana rinteestä kasvoi mäntyjä ja pieniä kuusia, mutta paria sitkeää kalliomäntyä lukuunottamatta harjanne oli tasaista lumikenttää, jonka alla oli oletettavasti karu vuoriniitty.
Kaistaleelle osuminen vaati kurssin korjaamista vasempaan. Tongu käänsi ohjaussauvaa sen minkä uskalsi ja puri hammasta. Se ei riittänyt. Hän käytti polkimia ja kallisti aluksen vasenta kylkeä alas ja nosti sitten korkeutta. Se toimi, alus kaarsi vasempaan. Tongu huoahti ja vapautti nostovoiman. Alus tasaantui ja harjanne läheni ja sitten se olikin jo alla. Kooka-Burra jarrutti, sen lasinen keula nousi ylöspäin ja suksien takaosat koskettivat lumivaippaa. Tongu teki liikkeen polkimilla ja sauvalla ja alus tömähti kokonaan liukumaan lumelle. Tongu veti sauvaa taaksepäin. Snowie levisi vasten tuolinsa istuinta ja Etsin painui hänen vatsaansa. Nopeus hidastui ja sitten rysähti ja oikea puoli painui alemmas, hirtti jotenkin kiinni ja alus alkoi kääntää vahvasti oikeaan kohti jyrkännettä ja pysähtyi sitten. Moottori lakkasi pyörimästä. Oli hyvin hiljaista.
Kekäle poksahti tulipesässä.
”Huh”, sanoi Snowie.
”Se taisi olla oikea suksi”, sanoi Ontor.
Tongu ja Snowie avasivat turvavyönsä ja kiipesivät kallistuneen aluksen konehuoneeseen ja luukusta alas. Tongu hyppäsi lumeen, joka ylettyi puoliväliin reittä. Ontor ja Ternok humahtaisivat suoraan näkymättömiin, joten hän viittoi heitä odottamaan koneessa.
”Oikea suksihan se”, sanoi Tongu. ”Osuimme kiveen, jota ei erottanut lumen alla ilmasta. Tuuli on puhaltanut täällä aika tavalla ja tasoittanut lumen, vaikka maasto sen alla on epätasainen.”
Ontor loikkasi jalakselle. ”Onpa hyvä, ettei meillä ollut enempää vauhtia, tai olisimme pudonneet lasinokka edellä alas jyrkänteeltä.”
Snowie istahti luukun reunalle ja heilutteli jalkojaan. ”Mitäs tehdään? Nyt olemme sellaisessa pulassa, missä kuvittelin Kepen ehkä olevan. Tai pahemmassa.”
”Hätä ei ole tämän näköinen”, sanoi Tongu. ”Meillä on toisemme ja useamman päivän muonavarat ja tarpeeksi lämpövoimaa. Voimme nukkua aluksessa tai tehdä vaikka lumimajan, jos se alkaa pännimään. Minusta meidän pitäisi korjata jalas ja sulattaa peräsin. Jyrkänteessä on se hyvä puoli, että riittävällä lähtönopeudella pääsemme siitä hyvin ilmaan rakentamalla hyppyrin ja kiihdyttämällä sen yli vastatuuleen.”
”Kiitos rohkaisusta! Tuntuu vain, että olen yhä yhtä kaukana Kepen löytämisestä”, vastasi Snowie ja katseli auringonlaskun kultaamaa maisemaa.
”Saitpa juuri kyydin pohjolan metsämaille”, sanoi Ternok. ”Et varmasti niin kaukana. Mitä sanoo etsin?”
Snowie irrotti laitteen vatsastaan, puristi kahvoja ja sulki silmänsä. ”Signaali on tosiaan vahvempi!” hän hihkaisi. ”Tuonne päin, luulisin!” hän osoitti koilliseen.
”Se haluaa palata tekijänsä luo”, sanoi Ternok. ”Kuule Tongu, jätä aluksen korjuu meidän huoleksemme. Täältä saa puuta ja meillä on työkaluja mukanamme. Teemme toisen suksen huomenna. Ylilennot on suurpiirteistä haravointia. Tuo taikalaatikko toimii paremmin jalkapelillä.”
”Kannattaako meidän lähteä iltaa vasten?” kysyi Snowie. Hänen sydämensä kannatti lähtemistä; mutta liekkien oranssi loimu värjäsi Kooka-Burran konehuoneen seiniä kutsuvasti.
”Näillä kourilla kaivan meille mitä mukavimman lumimajan”, sanoi Tongu. ”Ja meillä on hyvät välineet tähän hommaan.” Hän kampesi itsensä ylös hangesta ja nousi ähkien alukseen. Hetken kaiveltuaan hän heitti Snowielle paksun oranssin villaviitan ja itselleen parin kolmemetrisiä suksia. ”Liian pienet Kooka-Burralle, sopivat minulle”, hän sanoi. ”Sinä et voi suksia ilman sauvoja, ja Etsin tarvitsee molemmat kädet. Mutta otatko lumikengät?”
”Ei tarvi!” vastasi lumiukko piristyneenpänä. Hän nosti jalkansa ylös. Jalkaterät, normaalisti isojen saappaiden muotoiset, laajenivat ja pitenivät. Snowie laskeutui varovasti lumen pinnalle ja upposi vain kymmenkunta senttiä.
”Lumiukkokengät”, hän lausui tyytyväisenä.
”Tyylikkäät. Samaa sarjaa kerosiinipellekenkien kanssa, sanoisin. Tässä on sinun reppusi, siinä on vihanneskeitot, valo- ja lämpökivi sekä keitin jälkimmäiselle. Tässä vielä makuupussi, XL-toakokoa. Minulla on erityisvalmisteinen jättikoko. Ne eivät onneksi juuri paina.” Tongu heitti myös sauvansa hangelle, mihin ne jäivät törröttämään. Lopulta hän kampesi itsensä ulos mukanaan iso reppu ja jonkinlainen iso kaapu. Oviaukossa istuen jätti viritti suksensa suoraan kiinni paljaisiin jalkoihinsa ja laskeutui hangelle. Sitten hän veti kaavun yllensä.
Se oli valtava kangaskappale, villalla vuorattua huopaa. Edessä oli pyöreä aukko ainoalla silmälle. Etuosa haarautui kahdeksi kuin avattu palkokasvin palko, ja liepeet yhtyivät takana lehdenmuotoiseen, nilkan korkeudelle jatkuvaan laahukseen. Kyljissä oli käsille aukot. Kokonaisuus toi mieleen yksisilmäisen ja nokattoman oksalla kyyhöttävän linnun, tai valtavan pystyyn nostetun mantelin, jolla oli sukset.
”Eikun menoksi”, sanoi Snowie ja viittoili kohti harjanteen pohjoislaitaa. ”Etsin osoittaa tuonne.”
”Joudumme etsimään reitin alas, joten edetään varovasti”, vastasi Tongu. ”Pärjäilkää, pojat! Radiot eivät välttämättä toimi, mutta saamme teille viestin tavalla tai toisella. Jos Kepe on lähellä, palaamme tänne samaa reittiä. Hyvää yötä!”
Auringonlasku punasi kallioita aution järven rannoilla. Väsynyt toa hipsutteli puiden lomasta jäälle ahkio perässään. Paikka näytti hämmentävän tutulta. Se vastasi täydellisesti turkismetsästäjän kuvailua. Vai johtuiko tuttuus siitä, että hän oli käynyt täällä elementtivaeltamassa?
Kalliokaiverruksia tai -piirroksia ei erottanut näin kaukaa, mutta koska järvi ei ollut iso, päätti Kepe vain kiertää sen reunoja pitkin, kunnes löytäisi etsimänsä. Hän lähti kiertämään oikealle, kohti lupaavimman näköisiä kallioita. Kukkulaisten metsien jälkeen jäällä oli kevyt liikkua.
Kolmanneskierroksen kuljettuaan hänen ylleen kohosi kallioseinämä, auringonlaskun oranssinpunaiseksi värjäämä graniittivalli, jonka pintaan joku muinaisaikojen taitaja tai kirjuri oli hakannut saaren pohjoisosia esittävän kartan. Kaiverrus oli sateiden ja paisteiden pieksemä, ja sen alaosassa näkyivät vedenpinnan vaihtelut värjäytyneinä vaakanauhoina. Kaiverrusten yläpinnat kasvoivat jäkälää.
Piirrosta hallitsi vuori, ja pohjoisen rikkonainen rannikko oli kaiverrettu kiveen harkitulla muotoaistilla. Nimiötä tai muitakaan kirjainmerkkejä ei ollut näkyvissä, mutta vuoren nimi ei varmastikaan ollut Ämkoo sen kaivertajille. Mutta kartta ei ollut pelkkä luonnonkuvaus. Ylhäällä kolmen metrin korkeudessa Kepe erotti kompassiruusun, jossa suuntaa ilmaisi elegantti kuunsirppi. Sinne tänne oli kaiverrettu matoranien ja kenties myös suurempien lajien hahmoja, jotka olivat kerääntyneet tiettyihin paikkoihin: Kepe tunnisti näistä ainakin Nui-Koron ja ei kovin kaukana vuoren kaakkoispuolella sijaitsevan pikkukylän, jonka nimi oli hänen muistaakseen Huna-Koro. Asutuskeskuksista oli vedetty viivoja etelää kohti, mutta ne katosivat lumihangen alle. Osa paikoista ei tuntunut vastaavan mitään nykyisiä asutuskeskuksia, mutta Kepe ei ollut saaren maantieteen erityisasiantuntija; hän voisi tehdä vertailun valokuvien pohjalta myöhemmin. Nyt hän keskittyi olemaan innoissaan löydöstä. Retki ei ollut jäänyt turhaksi!
Toa kaivoi ahkiostaan taskukameran ja elektronisen tietolevyn muistiinpanoja varten. Laskevan auringon kajo oli kuitenkin liian himmeä valokuvaamiseen käsivaralla. No, hän voisi kuvata kartan huomenna – tämä ranta sopisi seuraavan yön leiriksi hyvin. Styluspuikolla hän piirsi tietolevylle yksinkertaistetun kopion kartasta ja tiedon sen sijainnista.
Kartalle ei ollut hakattu kehystä, mutta sen alarajaus tuntui erikoiselta. Kepe päätteli, että työ oli tehty talvella, koska veneessä keikkuen noin hieno kaiverrustyö olisi ollut lähes mahdotonta. Kepe laskeutui polvilleen ja kaapi lunta kartan alaosasta. Se tuntui jatkuvan alaspäin, mutta toa ei päässyt pitkälle, sillä jään pinta tuli pian vastaan. Lunta oli vain kymmenkunta senttiä. Navakka pohjoistuuli oli ilmeisesti päässyt puhaltamaan puuterin tulosuunnan metsiin, jossa se oli takertunut puustoon.
Kepe tunnusteli jään pintaa. Sen avaaminen sujuisi kyllä, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Kepellä ei ollut voimaa veteen, eikä hyisiin syvyyksiin sukeltaminen tullut kuuloonkaan. Muistikuva aiemmasta elementtivaelluksesta palasi hänen mieleensä: jäätä vasten ei ollutkaan vettä, vaan väliin oli muodostunut melkoinen ilmatasku. Kepe seisoi pelkän jääkannen kannattamana. Ehkä ylävirtaan oli muodostunut järven jäätymisen jälkeen jääpato, ja alkutalven aikana järvivesi oli laskenut alas suoalueille ilman, että uutta vettä oli päässyt tilalle. Saattoi tapaus olla vuorimajavienkin metkuja.
Kepe potki lumettomaksi puolentoista metriä halkaisijaltaan olevan ympyrän muutaman metrin päästä rannasta. Hänellä ei ollut toatyökaluaan mukana, joten, no, styluspuikko sai toimittaa sen virkaa. Kumartunut toa piirsi jäähän laajan kehän ja veti viivoja tasaisin väliajoin sen keskustan kautta reunasta reunaan kuin muodostaen piirakkadiagrammia. Sitten hän istui ahkionsa päälle ja painoi kätensä jään pintaan piirin ulkopuolelle.
Hailakansininen valo säkenöi jään ja sormien välissä. Piirakkaviipaleiden saumat syvenivät ja upposivat kaksikymmentä senttiä jään läpi. Himmeästi hehkuen sektorit alkoivat laskeutua jäänalaiseen maailmaan ja pysähtyivät tasavälein muodostaen kauniin kierreportaikon. Kepe antoi rakennelman jähmettyä kantavaksi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt jotain näin konkreettista voimillaan.
Toinenkin aurinko katosi horisontin taakse ja punainen hehku himmeni kalliopiirroksesta. Kepe sytytti myrskylyhdyn ja laskeutui portaita jäänalaiseen maailmaan. Musta vesi liplatti pohjalla, mutta sitä ei ollut kovinkaan paljon. Pohja oli karkeaa pirunpeltoa ja Kepe pystyi loikkaamaan portailtaan kivelle ja muiden lohkareiden kautta kohti reunaa. Yksi suurempi väli hänen piti ylittää tekemällä jääsilta, mutta hyinen vesi jäätyi vaivattomasti.
Kartta jatkui alaspäin aina rannikolle asti, ja kaiverruksen alapuolella oli luonnonkalliosta muodostunut porras, joka oli nyt hitusen veden yläpuolella. Kepe päätteli järven olleen matalalla silloinkin, kun kuva oli alkujaan tehty. Tai ehkei paikalla ollut silloin järveä ollenkaan. Alapuoli jatkoi samaa tyyliä kuin ylempikin, mutta oli selvästi kuluneempi: vesi ja jokavuotinen jäidenlähtö oli tehnyt tehtävänsä. Kepe erotti kuitenkin välittömästi Bio-Klaanin: paikkaa Visulahden pohjukassa oli erityisesti korostettu. Siitä lähti viivoja tai säteitä muihin kartan kyliin – tämä selitti myös pinnalla olevan osan viivoituksen. Oliko kartta sittenkin paljon nuorempi kuin hän oli ajatellut? Myrskylyhdyn valossa Kepe huomasi myös, ettei Ruki-Koron kohdalle ollut merkitty asutusta. Hetkinen: Ruki-Korohan oli ollut olemassa jo silloin, kun Tawa oli perustanut Klaanin, eikä sitä ollut missään vaiheessa hylätty. Toisaalta – tarkemmin katsottuna Klaaninkaan kohdalla ei erottunut sen maamerkkejä kuten linnaa tai Tawan tornia. Tätä pitäisi tarkastella kokonaisuutena huomenna.
Jäänalainen maailma oli salaperäinen ja kaunis. Ryhmä kaloja nousi pinnan tuntumaan ihmettelemään hämärän maailmaan laskeutunutta valoa. Kepe ei nähnyt kovin pitkälle järven keskiosaan päin, mutta kivet harvenivat rannasta poispäin. Se oli tietenkin ihan loogista. Jostain kuului poistumisuoman liplatus.
Ja muutakin. Kepe pidätti hengitystään ja koitti olla aivan hiljaa. Jostain kuului puhetta – se tuli hänen tekemästään aukosta. Oletettavasti useampia henkilöitä, mutta Kepe ei tunnistanut sanoja jään läpi. Hän sammutti lyhtynsä. Ylhäällä ei ollut sytytetty valoja, mutta jään läpi tuli pieni kajastus ja siinä näkyi liikettä. Muukalaiset tuskin olivat täällä sattumalta. Kepe oli pimeässä jäänalaisessa luolassa, keskellä saaren syviä korpia ja tuntemattomien piirittämänä.
Neljäs luku
Snowie avasi silmänsä, tuhisi ja räpytteli. Nepä olivatkin olleet makoisat unet! Joku siinä ulkona nukkumisessa tenhosi. Vai oliko se tieto siitä, että hän oli oikealla asialla ja edistynyt?
Lumimaja, jonka he olivat illalla rakentaneet, oli tilava ja lämmin. Lämpökivetkin he olivat sammuttaneet keskellä yötä, kun oli alkanut tulla kuuma. Snowie mönki ulos makuupussistaan: hänen kehonsa oli ottanut moiseen nukkumavälineeseen sopeutuvan muodon. Kuului maiskahtava ääni, kun käsivarret irtaantuivat kyljistä ja toinen, kun lumiukko irrotti jalkansa toisistaan. Snowie venytteli raajojaan ja haukotteli syvään. Lumen läpi siivilöityi valoa ja matalasta oviaukosta leijui vieno ruoan tuoksu. Snowie nappasi viittansa ja kömpi kaksoisaurinkojen paisteeseen.
Tongu istui maapuista keräämällään nuotiolla, jonka keskellä paloi kirkkaana tuoksuisa tervaskanto. Hän hämmensi puukauhalla vihanneskeittoa, joka lämpeni pakissa nuotion päällä.
”Hyvää huomenta!” sanoi lumiukko ja istahti penkalle nuotion ääreen.
”Huomenta huomenta”, sanoi Tongu. ”Keitto on kohta lämmin. Tuhti aamupala, niin jaksetaan seikkailla. Kävin jo tutkimassa lähimaastoa. Parin kilometrin päässä eilen katsomaamme suuntaan on järvi, joka saattaa olla se, mitä Kepe etsi. Vastaa kertomaasi kuvausta.”
”Kappas! Näkyikö siellä jälkiä?” vastasi Snowie nuuhkien pakkia.
”Niin pitkälle en sentään ehtinyt”, sanoi Tongu. ”Näin sen vain etäältä kukkulan laelta tiiraillessani. Mutta meidän kannattaisi varmaan aloittaa siitä suunnasta.”
”Hyvä hyvä. Onkos kahvia?”
Tongu hymähti. ”Sitä minä edes ajatellut. Olen pahoillani.”
”Eipä ole ensimmäinen kerta kun näin käy”, nauroi Snowie. ”Minulla on termoksessa se, minkä pakkasin lähtiessä mukaan.” Hän kaivautui takaisin lumimajaan ja kömpi pian esiin termospulloa kantaen. ”Tämä on toisaalta vuorokauden vanhaa, mutta no, hätä ei lue lakia…” Snowie kaatoi haaleanlämmintä juomaa kurkkuunsa, irvisti vähän, joi lisää ja kaatoi loput maahan, jossa juoma jatkoi matkaansa lumikerroksien läpi.
”Toivottavasti löydämme laavun, jossa on iloisia retkeilijöitä jakamassa kahviaan”, sanoi Tongu katsoen tapahtuvaa kummaksuen.
”Toivottavasti löydämme Kepen, joka muistaa tällaiset jutut matkalle lähtiessään”, sanoi Snowie ja pyyhki suunpielensä.
He aterioivat keittoa ja paksuja viipaleita ruisleivästä, jonka Tongu oli pakannut mukaansa. Auringot olivat kiivenneet ylös eteläiselle taivaalle. Pakkasta oli muutama aste, ja idässä näkyi joitakin pilviä. He olivat yhä melko korkealla, mutta leirin ympärillä kasvavat puut estivät heitä näkemästä kovin pitkälle. Aterian jälkeen he sammuttivat nuotion lumella ja keräsivät makuupussit Snowien reppuun ja Tongun isoon ahkioon. Lähtövalmistelujen jälkeen Snowie otti Etsimen esiin ja pudotti sen sinkkipannan päähänsä.
”Hei! Minusta se osoittaa nyt eri suuntaan. Selvästi enemmän vasemmalle!”
Tongu vertasi Snowien osoittamaa suuntaa karttaansa ja karahkoihin, jotka he olivat jättäneet illalla oikean suunnan merkiksi lumelle. ”Oletko varma?”
”Joo, selkeä homma. Värinä on vähän lievempi kuin illalla, mutta silti paljon selvempi kuin Klaanissa.”
”Joko Kepe on siirtynyt tai laite on hajoamassa”, pohti Tongu. ”Voikohan pakkanen vaikuttaa siihen jotenkin?”
Snowie käänteli laatikkoa ympäriinsä. Se näytti ja tuntui samalta kuin ennenkin. Lumiukko pisti laitteesta virrat pois, avasi patterikotelon, pyöritteli paristoja ja pisti virrat takaisin. Suunta pysyi kuitenkin samana.
”Kokeillaan vielä. Jos mietin kovasti omaa riippumattoani Klaanissa…” Snowie sulki silmänsä, tunnusteli hetken paikoillaan ja kääntyi sitten kohti etelää. Tongu vilkaisi kompassia. ”Näyttää oikealta. Emme kai voi muuta kuin seurata linkkiä. Mutta se vie taas kukkuloille, ja siellä emme liiku kovin nopeasti.”
”Jos kone on oikeassa ja Kepe vaihtanut paikkaa niin hän on tehnyt sen pimeän aikaan eilen. Ei kuulosta jutulta, jota Kepe tekisi. Minusta meidän pitäisi lähteä perään.”
Tongu rapsutti päälakeaan. ”Minä en kokeillut laitetta aamulla, koska käteni eivät edes mahdu siihen. On myös mahdollista, että Kepe nousi aikaisin ja liikkui ennen kuin heräsit tarkistamaan tilannetta. Mikäli hän on lähellä, on hänen sijaintinsa suoran linjan kulma voinut muuttua paljonkin, vaikkei hän olisi taittanut kovin pitkää matkaa. Kello on jo yli puolenpäivän.”
”Ajattelet liikaa itsesi kautta, luulen”, huomautti Snowie. ”Kepe ei ole lähtökohtaisesti aikainen herääjä. Hän oli myös eilen vielä valoisan aikaan jonkin verran paikallaan. Jos hänellä oli syitä tai edes mahdollisuuksia jäädä paikoilleen illalla, hän olisi nukkunut aamullakin pitkään. Olen retkeillyt Kepen kanssa aika paljon ennenkin.”
”Uskon, uskon. Anteeksi. Koitin vain järkeillä asiaa, mutta luotan näkemykseesi. Olet tämän seikkailun kapteeni ainakin nyt, kun minun koneeni teki pakkolaskun. Luuletko, että hänelle on tapahtunut jotain, mikä sai hänet liikkumaan vielä sen jälkeen, kun pysähdyimme tähän yöksi?”
Snowie näytti ahdistuneelta. ”Olen miettinyt viimeisen viikon, mitä hänelle on voinut tapahtua”, hän sanoi ja katseli laitteen osoittamaan suuntaan. ”Minulle olisi tärkeää lähteä katsomaan, mitä todella on tapahtunut.”
Ja niin he tekivätkin. Kulku oli välillä vaivalloista, varsinkin suksilla, sillä he kulkivat nyt Ämkoo-vuoren varpaita kohti ja maasto nousi – välillä tasaista rinnettä ja välillä harjanteiden jättiläisportaita. Taivas meni pilveen ja välillä sateli kevyesti lunta. Tongu joutui nousemaan rinteitä siksakkia, ja erään erityisen jyrkän rinteen kiertääkseen he joutuivat tekemään melkein kolmen kilometrin lisälenkin. Sen huipulla he pysähtyivät huilimaan ja söivät aterian siemennäkkileipää ja talviomenoita. Alhaalla he olivat erottavinaan öisen leiripaikkansa sekä järven, jonka Tongu oli havainnut aamulenkillään. Suoraan etelässä he uskoivat erottavansa harjanteen, johon Kooka-Burra oli tehnyt pakkolaskunsa, mutta niin kaukaa konetta ei voinut erottaa.
Tovin tauon jälkeen matkustettuaan he löysivät jäljet, jotka johtivat suoraan Etsimen osoittamaan suuntaan. Keskellä oli kuljettu kookkaalla reellä tai kelkalla, jota oli ilmeisesti vedetty sekä jonkinlaisella sorkkaeläinjuhdalla että kaksijalkaisten, todennäköisesti matoralaisten voimin. Aivan varma jäljistä ei kuitenkaan voinut olla. Tongu päätteli, että jäljet oli tehty eilisen aamupäivän ja tämän keskipäivän välillä: ne olivat kulkeneet eilenaamuna sataneen paksumman lumikerroksen yli, mutta tämänpäiväinen kevyt sade oli selvästi jälkien päällä. Kepen jälkiä he eivät tunnistaneet. Snowie muisteli ystävänsä ottaneen mukaansa hankikantokengät, joiden jäljet olisi ollut helppo huomata.
”Siinäpä arvoitus”, sanoi Tongu.
”Etsimen suunta ei ole tänään muuttunut, joten jos Kepe on ollut näiden mukana, on hän saapunut perille ennen kuin me lähdimme aamulla liikkeelle”, pohti Snowie. ”Ehkä hän tapasi matoranit illalla ja lähti heidän mukaansa reellä. On se voinut toki tapahtuman aamullakin, jos ne herättivät hänet.”
Tongu katseli karttaa ja kompassia. ”Mutta näiden ja Etsimen osoittamassa suunnassa ei ole mitään kylää. Lähin on Ko-Huna-Koro, ja sekin on tästä selvästi etelään, lähes vastakkaiseen suuntaan. Ne voivat tietenkin olla paimentolaisia, joilla on joku leiri.”
Snowie mittaili jalanjälkiä. ”Onpa hyvä, että jäljet kuuluvat matoralaisille tai muulle pikkuväelle! Ja he antoivat Kepen istua kyydissä kävelemisen sijaan. Olihan hän taivaltanut jo aika pitkän matkan.”
”Vaikea kuvitella, mitä muita ne voivat olla. Zyglakeja ei ole näin korkealla varsinkaan tähän vuodenaikaan. Useimmat rahit eivät käytä kelkkoja.” Jätti kyyristyi tutkimaan jalasten jälkiä. ”Tämä ei mennyt kovin syvässä, joten lastia tuskin ole kovin paljon. Ehkä yksi kevytrakenteinen toa tavaroineen. Ja katso! Jäljet ovat sekoittuneet, mutta osa niistä kulkee aiemmin toiseen suuntaan – tosin matoranien jälkiä on vähemmän.”
”Vaikuttaa siltä, että ne tulivat varta vasten hakemaan Kepeä reellä ja palasivat sitten takaisin hän mukanaan niin, että osa toiseen suuntaan istuneista käveli, jottei rekipeli olisi ollut liian täynnä!” Snowie hihkui. ”Kyllä se tästä ratkeaa!”
”Mahdollista, mahdollista”, sanoi Tongu. ”Voihan olla, että hän tapasi aiemmin jonkun näiden tuttavan ja sopi sitten tapaamisen tänne korpeen. Mutta en tiedä, miten ne pystyivät välittämään viestejä, kun yhteydet eivät toimi. Eikä näillä kavereille välttämättä edes ole radioita.”
”Kepe tuli tekemään tutkimusta saaren historiasta, joten vaikka tapaamista ei olisikaan sovittu, saattoi hän silti haluta näiden mukaan. Kylä, jota ei ole kartassa, olisi sopinut hänen tutkijanvaistoonsa. Ja miksei meidänkin?” Snowie katsoi Tongua kysyvästi. ”Ainakaan hänellä ei olisi ollut syytä suhtautua matoralaisiin varauksella. Eikä matoralaisten häneen, onhan hän toa.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu. ”Silti olisin varmemmalla mielellä, jos näkisin hänen jälkensä muiden joukossa. Se, että hän on päässyt rekikyytiin voi kertoa kunnioituksesta, mutta myös siitä, ettei kuljetus ollut vapaaehtoinen.”
”Eivät kai ne matoranit sentään…” Snowie pohti. Toisaalta – hän muisteli kuulleensa huhuja metsässä olevasta kylästä, jonka matoranit – gulp – söivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia? Vai oliko se kylä, jonka matoranit syöttivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia lähimetsän matoraneille, jotta ne eivät söisi heitä? Missähän sellainen kylä edes sijaitsi?
”No, se selviää sitten kun löydämme ne! Nyt meillä on suunta ja reitti, joka ei varmasti kulje kielekkeiden yli. Jatketaan!”
Kolme päivää aiemmin, ei kovinkaan kaukana
Toa potkaisi turhautuneena rakkineen telaketjua. Tähän jäätiin.
Oli alkuilta. Kaikkialla ympärillä oli lunta ja hiljaisuutta. Polttoaineen haju haihtui pikkuhiljaa pohjoistuuleen.
Matoro ei ollut kovinkaan tottunut moottoriajoneuvoihin. Mittari, jonka hän oli ajatellut laskevan kuljettua matkaa, olikin ollut tankin täyttöaste. Ei ihme, että numero oli pienentynyt eikä kasvanut. Nyt se oli jotakuinkin nollassa. Radiokaan ei toiminut.
Lisäksi Bladis oli laiminlyönyt varakanisterin. Tai no, jos rehellisiä oltiin, olisi Matoron pitänyt tarkistaa se ennen lähtöä. Menovedetön moottorikelkka keskellä metsää oli hyödyttömämpi kuin suklaasta tehty kypärä.
Matoro kaivoi tavaralaatikosta esiin reppunsa ja tunki sinne ruokapakkauksensa, lämpökiven ja maastokartat. Varustevyölleen hän ripusti Energiaterän ja Sähkösäilän ja otti tyhjän bensakanisterin kainaloonsa. Juomavettä hän saisi sulatettua lumesta. Toa kirjasi rannetietokoneeseensa kelkan koordinaatit. Matka jatkuisi jalan. Mutta ei Klaaniin – etäisyys oli liian pitkä, ja muutenkin Bladis todennäköisesti bännäisi hänet perillä kelkan jättämisestä metsään.
Kaksisataa metriä käveltyään Matoro kuuli tiaisten laulavan. Peura kulki metsäpolun yli jossain takana.
Matoro alkoi vihellellä. Hänestä tuntui jo paljon paremmalta.
Viides luku
Tongu oli jo ehdottanut leiripaikan etsimistä, kun Snowie erotti himmeän valon hämärtyvässä metsässä. He etenivät yhtä rekiuraa pitkin, nyt huomattavasti varovaisemmin. Oli aivan hiljaista. Lumikerros tuntui imevän kaikki rasahdukset.
He hipsuttelivat lähemmäksi, toinen lumijaloillaan ja toinen suksillaan. Puiden takaa paljastui matala luonnonlohkareista kasattu muuri, jonka korkeuden sen päälle satanut lumi melkein tuplasi. Muurissa oli rankapuista kasattu portti, joka oli teljetty sisältäpäin salpaparrulla. Portin päällä oli puinen katos ja kävelytaso, josta roikkui lyhty keltaisella kynttilällä. Reen ja jalkojen jäljet menivät portin alta.
Tongu näki helposti muurin yli ja Snowiekin kasvatti kaulaansa niin, että näki sen taakse. Kylä oli hyvin pieni – ehkä enemmänkin iso pihapiiri. Karjasuojassa oli kaksi lammasta tai vuohta, joilla oli pitkät, käyräiset sarvet. Ne eivät kiinnittäneet Klaanilaisiin huomiota. Muita ei näkynyt – ei kadonnutta klaanilaista, ei metsäkylän matoralaisia. Osa rakennuksista oli ikkunoista päätellen asuintaloja, mutta niiden ja aittojen erot eivät olleet mitenkään suuria. Talot oli rakennettu lähiseuduilta kerätyistä materiaaleista: pirunpeltojen jäkäläisistä lohkareista, hirsistä ja alempaa suolta nostetuista turveharkoista. Vain suurimmasta rakennuksesta, pitkästä, yksikerroksisesta ja pieni-ikkunaisesta, kajasti hämärä keltainen valo. Snowie ja Tongu olivat erottavinaan hyvin vaimeaa puhetta.
”Etsijä on sitä mieltä, että olemme oikeassa suunnassa ja lähellä. Ei ovikelloa, eikä kukaan taida kuulla, jos kolkuttelemme”, sanoi Snowie.
”Ei näytä kovin pahalta paikalta, mutta miksiköhän tätä ei ole kartassa? Nuo kivet ja parrut ovat olleet paikoillaan pitkään. No, voin työntää sinut muurin yli, ja luulen voivani kiivetä tuosta itsekin”, ehdotti Tongu.
”He ovat varmaan rakentaneet nuo ihan tarkoituksella pitääkseen öiset kummajaiset poissa pihasta”, pohti Snowie. ”Muurin ylittäminen tuosta vaan tuntuisi jotenkin epäkohteliaalta ja olisi omiaan aiheuttamaan hämminkiä. Miten olisi hienovaraisempi lähestyminen?”
Snowie istahti Tongu ahkiolle, asetti Kepen Etsimen sen kärkeen ja laski repun selästään. Hän nosti jalkansa risti-istuntaan ja sitten isosta Snowmanista hyppäsi irti pienempi Snowman. Jalkaosa lösähti läjäksi lumimassaa, joka asettui ahkioon muiden matkatavaroiden joukkoon.
”Nyt en herätä pahemmin kauhua”, sanoi pikku-ukko. Nosta minut muurin yli. Se on jotenkin… kiltimpää. Vihellän, jos tarvitsen apua, ja huudan, jos tarvitsen apua tosi tosi nopeasti. Jos asiat menevät nappiin, haen sinut täältä. Okei?”
”Tehdään niin! Lykkyä tykö!” Tongu nosti pienen ystävänsä ja laski tämän muurille portin viereen. Snowie loikkasi siitä alas, kahlasi tai paremminkin ui portilta tulevalle tampatulle polulle ja vilkutti vielä oven rankojen välistä. Sitten lumiukko katosi varjoihin ja lähti kiertämään kohti päärakennusta ja sen pieniä, hirsien väliin asetettuja ikkunaruutuja, joista hohti elävän tulen keltaoranssi hehku.
Tongu istahti lumelle ahkionsa viereen ja jäi tuijottelemaan sinihämärää maisemaa ja keltaisen tuikun valopiiriä. Jos kaikki menisi hyvin, hän olisi tehnyt tehtävänsä. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi alkaa availla talojen kattoja tai hajottaa portteja.
”Ei, vaan kappaleen atomien magneettiset momentit ovat järjestäytyneet samansuuntaisesti. Sillä on aina miinus ja plus. Lisäksi, sitä ei voi katkaista. Tai voi, mutta uudella kappaleella on yhä kummatkin momentit. Aina plus ja miinus.”
”Mutta jos magnetismin toa –”
”Ei, edes magnetismin toa ei voi tehdä yksinapaisia magneetteja. Semmoiset möykyt olisivat jotain ihan muuta. Painovoimakiviä, ehkä – painovoima ei nimittäin kohdistu pelkästään maasta kappaleisiin, vaan kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Maanpinta on vain niin iso, että sen painovoimavaikutus on todella paljon suurempi kuin muiden kappaleiden. Kyllä, tämä pöytä vetää lamppua puoleensa, ja lamppu vetää pöytää puoleensa, ja minä vedän puoleeni penkkiä ja pöytää ja lattiaa ja päällikköä.”
”Loistavaa! Eli lamppu pysyy pöydällä, koska pöytä vetää lamppua ja lamppu pöytäänsä puoleensa?”
”No, enemmän se johtuu siitä, että maa vetää lamppua puoleensa ja pöytä on ikään kuin tiellä.”
”Huh huh! Miten tällaisia voi tietää! Antakaahan vieraalle uusi tuoppi. Mites keskipakoisvoima? Minä olen aina ihmetellyt sitä.”
Pitkä kulaus. ”Keskipakoisvoima. Se on itse asiassa valetta. Ei ole voimaa, joka puskisi kappaletta irti sentrifugista – karusellistä – napakelkasta? Vaan oikeastaan päinvastoin, kehäliikkeellä on normaalikiihtyvyys, joka kohdistuu aina kohti liikkeen keskipistettä.”
”Mutta kun lingosta päästää irti, niin kivi lähtee ulospäin, ei sisäänpäin!”
”Niin, mutta se johtuu siitä, ettei kivi enää kierrä kehää. Normaalikiihtyvyys estää sitä lipeämästä radaltaan. Liikkeen suunnan on koko ajan kaarrettava kohti keskustaa, jotta kiertoliike voisi jatkua. Kiihtyvyys tarkoittaa vain sitä, että kappaleen suunta kääntyy koko ajan kaaren mukaan! Katsokaa tätä puulautasta: keskellä on keskipiste, ja tässä sormeni kohdalla on se kappale. Kun lautanen pyörii, niin kappale ei mene suoraan eteenpäin, vaan kiertää koko ajan kohti keskustaa.”
”Mutta se pysyy koko ajan yhtä kaukana keskustasta. Ei tuossa ole järkeä!”
”Hmm. No, miettikää vaikka näin. Menette eteenpäin reellä, ja juhdat alkavat juoksemaan nopeammin, eli reki kiihtyy. Okei! Mitä tunnette?”
”Painaudumme selkänojaa vasten! Kerran Goop putosi kokonaan hankeen, kun Kostamus kiihdytti oikein kunnolla.”
”Oikein! Painutte selkänojaa vasten. Samaan tapaan napakelkassa painaudutte liikkeen ulkolaitaa vasten. Mutta kummassakin tapauksessa ette oikeasti kiihdy siihen suuntaan mihin painaudutte, vaan vastapäiseen suuntaan. Reessä kiihdytte eteenpäin – paitsi jos putoatte kokonaan, jolloin nopeutenne loppuu kokonaan. Teistä vain tuntuu, että siirtyisitte taaksepäin, vaikka oikeasti pudotessannekin jatkatte matkaanne ilmassa eteenpäin. Eli painautumisen suunta on vastapäinen kuin kiihtyvyyden suunta, okei? Reki kiihtyy eteenpäin, kyytiläinen painautuu taakse. Napakelkkailija painautuu laitaa vasten, samoin kivi lingossa, mutta kiihtyvyys on tällöinkin vastasuuntaan, eli kohti napaa.”
”Entä se keskipakoisvoima sitten?”
”Jos kappale voi tutista paikoillaan, niin kuin matoran reessä tai napakelkassa, niin se liikkuu kiihtyvyyttä vasten. Se on kappaleen kyky vastustaa liikettä. Periaatteessa sen paino.”
”En ole ihan varma tästä, mutta ehkä siinä on järkeä. Vaan entä tuo lautanen sitten. Pyöräytä sitä vielä.”
”Näin?”
”Niin sitä minä vain, että lautasen pyörähdykseen menee aina sama aika koko lautaselta. Mutta pisteellä ulkokehällä on paljon pidempi matka, koska ulkokehä on pidempi. Ja sisäkehällä, tuossa pohjan reunassa, on paljon pidempi kehä ja piste kulkee sen ympäri samaan aikaan. Niin saman lautasen kaksi pistettä menee eri nopeuksilla. Miksei lautanen hajoa? Minä luulisin, että sen pitäisi hajota.”
”Öh, tuota… Ei sen pitäisi hajota. Ei tuossa minusta ole mitään kummallista. Kaikki esineet toimivat noin. Vaikka sen rajaisi tosi pieniin kehiin, niin ne kaikki kulkisivat eri nopeutta, mutta oleellista on, että ne kulkevat saman kulman samassa ajassa. Vähän niin kuin tämä haarukka. Jos käännän sitä näin, niin keskiosa on samassa paikassa ja tässäkin eri kohdat kulkevat eri nopeutta, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat irrallisia.”
”Et taida tietää…”
”Ei siinä ole mitään ihmeellistä.”
”Jos tosi laholla kepillä lyö tosi nopeasti, se voi katketa keskeltä.”
”Niin no, se johtuu samasta kuin tuossa normaalikiihtyvyydessä: lyödessä keppi kiihtyy ja sen kärki, joka menee pisimmän matkan, kiihtyy nopeiten. Ja kepin kärjen painolla on ominaisuus vastustaa tätä kiihtyvyyttä, eli sen paino. Ja jos kepin rakenne ei kestä sen kokoista voimaa, se katkeaa.”
”Nimenomaan!”
”Mutta lautanen tai useammat esineet eivät hajoa siihen, koska ne kestävät. Lisäksi, tuossakaan ongelma ole siinä, että kärki kulkisi eri nopeutta kuin varsi, vaan se, että kärki kulkee eri nopeutta kuin aikaisemmin, eli se kiihtyy.”
”Minä hyväksyisin tuon, koska lautanen kokemuksen mukaan ei hajoa, kun sitä kääntää.”
”Empiriaa. Oikein hyvä.”
”Uusi tuoppi?”
”Kyllä kiitos.”
”Entä laivat? Puuveneet, ei ongelmaa, puu kelluu ilman poppaskonsteja. Mutta rautalaivat. Järvimalmi menee pohjaan, se on koko homman pointti. Miten siitä tehty vene, joka on vielä täynnä tavaraa, voi pysyä pinnalla? Onko merivesi jotenkin raskaampaa?”
”Se on vähän raskaampaa, koska siinä on suolaa. Mutta se ei ole oleellista. Metalliveneiden sisällä on ilmaa, jolloin ne ovat kokonaisuudessa kevyempiä kuin vesi. Rautaa on ympärillä vain vähän. Kun laiva lasketaan vesille, se uppoa sen verran, mitä laivan kokonaispaino korvaa laskettuna veden tilavuudessa.”
”Häh?”
”Tai siis. Jos laiva painaa, sanotaanko tuhat tonnia, mikä on vielä aika pieni laiva – niin se uppoaa sen verran, kuin minä tuhat tonnia vettä painaa. Eli tuhat kuutiometriä. Se olisi kuutio, joka on kymmenen metriä kanttiinsa.”
”Eli kuinka paljon…?”
”Tuota… en osaa teidän painomittojanne, mutta matoran-kyynärä on noin kolmekymmentäkolme senttiä, ja sata senttiä eli kolme kyynärää on noin yksi metri. Ja tonni painaa yhden kuutiometrin, eli kolme kertaa kolme kertaa kolme kyynärää kokoisen kuution verran vettä. Ja tämä laiva painaisi siis tuhannen sellaisen verran.”
”Se taitaa olla hirmuisen paljon?”
”No, se on vain kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen metriä, eli kolmekymmentä kyynärää kanttiinsa.”
”Aika vähän oikeastaan. Mahtuisi pihalle.”
”Joo. Vesi on painavaa. Ja öö, tilaan mahtuu aika paljon juttuja? Vaikka se kuulostaisi pieneltä.”
”Ja tämä ’tuhat tonnia’ painava laiva siis korvaisi sen verran vettä?”
”Joo. Eli se uppoaisi sen verran, mitä tuo vesimäärä veisi tilaa.”
”Hei, keksin! Jos upotan sormen tuoppiin, se nostaa kaljan pintaa sormen verran, eikö?”
”Just niin. Mutta tuo ei ole ihan sama asia, koska painat sormen sinne. Kokeillaan – onko teillä jotain kelluvaa? Mutta joka uppoaisi kuitenkin vähän?”
”Pala tuohta? Halko ei mahdu tuoppiin.”
”Miten olisi vaikka jääpuikko? Sen pistäminen sekaan ei pilaa olutta.”
”Goop, haepa toalle jääpuikko pihalta.”
Goop ei muistanut, että kukaan olisi tehnyt pientä lumiukkoa tuvan ikkunan alle, mutta kukapa näitä laski.
”Noin. Kiitos. Oikeastaan olisin voinut tehdä sellaisen itsekin, mutta unohdan aina. Katsokaa: jää kelluu, koska se on kevyempää kuin vesi – ja olut. Niin kuin puuvene, ja laiva kokonaisuutena, kun laskemme mukaan sen sisällä olevan ilman. Mutta se uppoaa silti vähän eikä jää vain veden pinnalle nököttämään. Kun pistän jääpuikon tuoppiin, plop! Pinta nousee sen verran, mitä maan vetovoiman puoleensa vetävä puikko jaksaa veden sisään upota, eli painonsa verran mitattuna veden – kaljan – tulevaisuudessa. Tilavuudessa.”
”Ihme juttu. Ja rautalentokoneet toimivat samalla tavalla? Ne ovat yhteensä kevyempiä kuin ilma?”
”No, itse asiassa ei. Ilmalaivat, semmoiset kaasupallot jota meillä ei ole, toimivat niin. Ja kuumailmapallot – koska kuuma ilma on kevyempää kuin kylmä.”
”Siksi löyly on kuumempaa ylälauteilla.”
”Just. Empiriaa. Mutta lentokoneet eivät perustu siihen. Lentokoneet menevät vain tosi lujaa ja muuttavat osan tätä liikettä liikkeeksi – tai ehkä kiihtyvyydeksi – ylöspäin muuttamalla ilmavirran suuntaa. Ja jotkut ilmalaivat ja kopterit vispaavat ilmaa nopeasti alaspäin niin, että ne itse kohoavat ylöspäin, mutta se on vähän eri asia.”
”Miten ne sitten muuttavat sitä ilman liikettä liikkeeksi?”
”Ilma menee eri nopeutta siiven ala- ja yläpuolella, koska ne ovat eri mallisia. Siiven yläpinta on kaarevampi ja siksi pidempi, ja alapinta suorempi ja lyhyempi. Ja tästä syntyy paine-ero, joka painaa siipeä ylöspäin. Luulisin. En ole asiantuntija. Teidän pitäisi kysyä Tongulta.”
Ovelta kuului kohtelias koputus.
”Nytkö se Omri tulee klapien kanssa? Johan sillä kesti. Ovi on auki!”
”Minä hain ne klapit kyllä jo hyvän aikaa sitten.”
”Kuka hitto siellä sitten on? Hetkinen – tässähän me ollaan kaikki. Ääk! Lumipara!”
”Moi Snowie!”
”Hushus! Tämä on elävien talo! Kampeappas itsesi takaisin hankeen tai saat luudasta!”
”Ööh…”
”Rauhoitus nyt. Hän on ystäväni. Aivan harmiton. Ja ihmeen pieni vielä.” Kepe röyhtäisi. ”En kyllä yhtään tiedä, mitä hittoa hän tekee täällä. Tule maistamaan, vanha veikko. Tässä on päällikkö Muftal ja hänen kyläläisensä – pistä se luutu nyt suuren hengen tähden pois. Tekevät hyvää kaljaa. Ja aika vahvaa, ilmeisesti. Oletko se todella sinä?”
”Omassa persoonassani. Terve vaan kaikille ja ööh, pahoittelut kutsumattomasta vierailusta näin ilta-aikaan… Teillä taitaa olla se, jota etsin.”
”Mitä olet hakemassa?”
”Sinua, tietenkin. Mutta näytät uineen paikallisväestön liiveihin harvinaisen joviaalisti.”
”Puhun tieteen universaalia kieltä. Me olemme vissiin aika kaukana sivistyksestä. Tai ainakin lähimmästä kaupungista. Tai tiestä. Miten sinä edes olet täällä? Ilman reppua tai mitään? Puolikkaana?”
”Loput minusta, kamat, Tongu ja sukset odottavat porttinne takana. Ja olisi kohteliasta pyytää hänetkin sisään, mutta suoraan sanottuna en usko, että hän mahtuu ovesta. Kaikki eivät osaa toistaa temppuani.”
”Bio-Klaanilaisia? Muita tietäjiä etelän linnasta?”
”Joo, totta kai. Ne – me – päätyvät, päädymme mitä erikoisimpiin paikkoihin. Miten te löysitte tänne?”
”Etsijäsi avulla. Se kannettava laite, jonka kanssa metsästimme tryffeleitä Lehusta. Ja Tongu lainasi lentokonetta, joka teki pakkolaskun, ja siitä eteenpäin hiihdimme. Pelkäsimme jo, että sinut on kaapattu, mutta ilmeisesti arvon päällikon väkeä kiinnosti lähinnä sinun juottamisesi tuhtiin humalaan.”
”En minä niin humalassa vielä ole.”
”Olet kyllä, mutta ei se haittaa. Mukava nähdä! Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla tällä seikkailulla mukana jo alusta asti.”
”Krhm, jos saan sanoa, ja saan, koska tämä on minun taloni. Emme me nyt toaa kaappaisi. Halusimme vain vastauksia muutamaan kysymyksiin, joita meille on tullut mieleen täällä elellessämme.”
”Te toisaalta uhkasitte heittää taskukamerani avantoon, jos en tulisi mukaanne.”
”Ehkä uhkasimme, ehkä emme. Kuka sitä muistaa?”
”Ja mikäli asian ymmärsin, niin se turkismetsästäjäkin tuli Klaaniin lähinnä houkuttelemaan jotain hyväuskoista tänne pohjoiseen.”
”Uhkasitteko te heittää Kepen taskukameran avantoon?”
”Tasan uhkasivat.”
”No hei, kai noin monen tuopillisen jälkeen kalavelat on maksettu! Saunakin on lämmin. Ja meillä olisi vielä muutamia kysymyksiä. Äänilevyn neula, miten yhteen värinään mahtuu kaikki soittimet JA laulu –”
”Sinä olisit voinut jäädyttää avannon umpeen sormia napsauttamalla, senkin hupsu.”
”Kamera olisi voinut hajota osuessaan jäähän. Eikä se ole niin helppo temppu.”
”Okei, okei. Oliko se kalliopiirroshommakin juksausta?”
”Kalliokaiverrus. Se on oikea. Tosi hieno. Siinä koko saaren kartta, osa nykyisistä kylistä on siinä mutta ei kaikkia, ja jotain mitä ei enää ole, luulisin. Klaani jotenkin säteilee niihin. Muftal sanoo, että se kaiverrus on ollut siinä aina.”
”Aina on ollut. Emme me nyt ketään oikeasti huijaisi. Yhtään ei olla huijattu. Ajateltiin tätä enemmän… tiedonvaihtona, tieteellisenä prosessina.”
”Seminaarina, Muftal, seminaarina.”
”Seminaarina. Mitä noihin vanhoihin juttuihin tulee, niin kannattaa kysyä naapurikylän vanhalta Uhrakilta, hän on perillä niistä jutuista.”
Ikkunaan koputettiin kohteliaasti. Muftal kalautti sitä luudanvarrella ja vanha tuuletusikkuna lähes läpinäkymättömällä lasilla pamahti auki. Yksi iso punainen silmä tuijotti joukkoa katonrajasta.
”Mainitsiko joku saunan?”
”Mikä helvetti Profeetan nimeen TUO on?”
”Se on vain viimeinen keltaisista jättiläisistä. Ja kertoo teille kaiken mitä ikinä haluatte tietää aeronautiikasta. Saunan jälkeen, luulisin. Toivottavasti teillä on iso saunan ovi. Ja lisää kaljaa.”
Lopulta Tongun piti kuin pitikin irrottaa saunan katto päästäkseen sisään. Mutta koska kylässä ei juurikaan käytetty nauloja, ei tästä ollut haittaa rakennuksen integriteetille. Malkakatto nousi ja laski ja jätti istui löylyihin. Jälleen tavalliseen kokoonsa kohonnut Snowie heitti löylyä ja kulautti vaivalla ansaittua seikkailuoluttaan. Kepellekin sallittiin vielä tuopillinen, kun hän oli ensin torjunut dehydraatiota pitkällä kulauksella kylän lähteestä.
Kyläläiset liittyivät löylyyn ja Tongu pääsi demonstroimaan kiukaan avulla, miten kuuma höyry sai ilmaa raskaammat kulkuneuvot nousemaan ilmaan. Pitkien ja antoisien löylyjen jälkeen Tongu jäi nukkumaan lauteille ja Snowie esitteli tuvan puolella Pohjois- ja Etelämantereen faunaa kyläläisille varjokuvateatterin keinoin. Kepe sammui kuin saunatonttu esityksen aikana. Sen loputtua kyläläiset tekivät Kepelle ja Snowielle pedin tuvan lattialle ja lumiukko nosti ystävänsä vällyjen väliin.
Seuraava aamu nousi lumisateisena ja kaikki kokoontuivat neuvonpitoon kylän keskipihalle. Saunan, kunnon ruuan ja tukevan levon jälkeen kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyläläisillä oli oikeus sivistykseen ainakin niiltä määrin, kun se koski jänniä ja ovelia luonnonilmiöitä, mutta uhkaus taskukameran nakkaamisesta jorpakkoon oli ollut liioiteltu. Kepe ehdotti, että kylään perustettaisiin Bioarkistojen sivupiste, mutta päällikkö Muftal ilmoitti, ettei kukaan kylässä osannut lukea. Snowie lupasi ottaa Isä Ruskon kanssa esille lukkarin osoittamisen kylään.
”Teidän ei kannata lähteä lumisadetta vasten tänään, mutta huomenna kirkastuu”, sanoi päällikkö. ”Joten ehdimme keskustella vielä äänilevyn neulasta, sukelluskellosta, vuorovesi-ilmiöstä ja mustista aukoista. Huomenna tarjoamme teille kyydin Kaya-Wahin reunalle, jonne lentokoneenne voi laskeutua ja napata teidän kyytiin.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu katsellen pyryä. ”Mutta meidän pitäisi saada ilmoitettua suunnitelmasta Ontorille ja Ternokille jotenkin. Radio ei toimi. He eivät ole kovin kaukana, ja harjanteelle voisi päästä jalan. Mutta päivä kuluu.”
”Ihme juttu tuo radiohäiriö”, sanoi Kepe. ”Puoli saarta on pimennossa. Joku häiritsee aaltoja. Tätä pitäisi selvittää jo ihan Klaanin turvallisuuden takia.”
”Sitten tällä ei ole mitään käyttöä”, sanoi Snowie ja kaivoi esiin Paacon erityistehokkaan radiolähettimen. ”Kuulkaas… jos me koitamme selvittää häiriön lähteen ja korjata sen, niin pitäkää te tämä lähetin. Paaco voi varmaan aina tehdä uuden. Voitte kuunnella sillä Klaanin taajuuksia. Sieltä tulee välillä kehittävää ja kiinnostavaa asiaohjelmaa. Voimme pudottaa teille paristoja silloin tällöin, kun joku lentää yli.”
Päällikkö oli lahjasta mielissään, vaikka toistaiseksi siitä kuului pelkkää särinää. Kepe käänteli ja hienosääti nappuloita ja sai irti yksittäisiä sanoja hälyn seassa. ”Verkstappenn… Bottax… Verkstappenn… Nämä eivät kyllä soita mitään kelloja. Kuka tietää? Paaco osannee auttaa, ja minäkin teen voitavani, kun pääsen pajalle.”
Surisevanakin radio oli kyläläisten mielestä jännittävä. Muftal asetti sen takanreunalle kunniapaikalle ja näytti saavan ajatuksen.
”Niistä vanhoista ajoista tuli mieleeni, tieteen mestaria voisi kiinnostaa yksi kalu, jonka edellinen päällikkö löysi nuoruudessaan sen kalliokartan juurelta. Sinä keväänä vesi oli taas järvessä alhaalla ja jääkuori vajosi aikaisemmin kuin yläjuoksun jääpato ja koko komeus oli esillä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Tämä löytyi rantavedestä kivien välistä.”
Klaanilaiskolmikko kurkkasi puulaatikkoon. Esine oli hyvin vanhaa, kellanvihreäksi muuttunutta metallia. Sen kokonaismuotoa oli vaikea erottaa, mutta se koostui ainakin kahdesta matalasta kupista, katkenneesta tangosta tai useammasta ja lyhyistä ketjuista, jotka olivat osaksi murentuneet ja vääntyneet hajalle. Raskain osa oli pohjaltaan pyöreä ja toiselta puolelta tasainen, toiselta kupumainen. Laatikossa oli irrallaan mahdollisesti aikanaan eläimen päätä esittänyt mutta ajan saatossa yksityiskohtansa menettänyt pienoisveistos.
”Se on ollut vaskinen vaaka”, selitti päällikkö. ”Ajalta ennen kuin järvimalmia alettiin nostaa näillä seuduilla.”
Kepe nosti esineen varovaisesti laatikosta. Vanha mies näytti olevan oikeassa. Esine tuntui muinaiselta, mutta se oli myös hyvin kaunis. ”Käytettiinkö täällä silloin raudan sijaan kuparia?”
”Se on messinkiä”, sanoi Tongu. ”Vanha sana vaski viittaa milloin kupariin, milloin messinkiin, milloin prossiin. Messingissä on enemmän sinkkiä, eikä se siksi muutu niin turkoosiksi. En ole arkeologian asiantuntija, mutta minusta täältä saarelta ei ole löydetty juurikaan kuparia, joten messinkikin voi olla tuontitavaraa. Liikuttiinhan sitä merillä ennenkin.”
”Klaani se vasta onkin kansainvälinen, joten miksei koko saari?” kysyi Snowie. ”Kai tämänkin kylän asukkaat ovat alkujaan huuhtoutuneet rantaan ja vain jotenkin päätyneet tänne ylös. Ja hyvä niin.”
”Niinpä kai”, sanoi Kepe ja mietti kivikartan säikeitä, jotka lähtivät Klaanista ja päättyivät entisiin ja nykyisiin kyliin – vai toisin päin? ”Kenties tuota kaivosasiaakin pitäisi joskus tutkia.”
”Mutta se odottakoot seuraavaa seikkalua!” sanoi Snowie ja ihasteli kylän aarretta.
Pimeän tultua he saivat hoidettua paluukyytiasiankin kuntoon: Kepe rakensi valokivestä ja eväiden alumiinifoliokääreestä valonheittimen, ja Tongu kiipesi läheiselle kallioharjanteelle vilkuttelemaan sillä suuntaan, jos Ontor ja Ternok todennäköisesti odottivat. Laivastolaiset osasivat Morsi-koodin, ja pian vastasivat Kooka-Burran välkyttimellä. Kone oli toimintakunnossa ja nouto Kaya-Wahista sovittiin huomiseen iltapäivään. Illalla Tongu selitti äänilevyn, vaikkei ollut itsekään varma, miten se oli mahdollinen. Kepe osasi selittää vuoroveden ja sanoa jotain mustista aukoista, ja Snowie yllätti omakohtaisella sukelluskellokokemuksellaan. Viileämpiä unia kaivaten Tongu kävi nukkumaan Kostamuksen ja Äkkihurjan kanssa karjasuojaan.
Muftal taas oli hyvä lukemaan säätä vuosisataisella kokemuksellaan vuoristoilmasta. Seuraava aamu, Snowien matkan kolmas, nousi kirkkaana ja aurinkoisena. Lähtövalmistelut tehtiin hitaanlaisesti eikä kellään ollut syytä nousta jalkeille ennen aikojaan.
Päällikko osoitti paljon kuljettua mutta eilisen lumipyryn kuorruttamaa uraa koilliseen – ja alaspäin. ”Tästä Kaya-Wahiin on yksi pitkä alamäki. Hieman kumpareinen tosin, ja saatatte joutua vetämään kelkkaa parissa kohtaa. Jättäkää kelkka metsän rajaan ja me haemme sen Kostamuksella ja Äkkihurjalla kun sinne päin ehdimme. Muistakaa korjata radio ja lähettää lukkari kirjoineen, ja poiketkaa ihmeessä, jos satutte kulkemaan ohi!”
Kepe katsoi rekeä, johon oli pakattu monta laukkua, kaksi ahkiota ja Tongun pitkät hiihtovarusteet. ”Minulla olisi pieni parannusehdotus”, hän totesi. ”Tongu, nostatko keulaa ylös?”
Jätti teki työtä käskettyä ja Kepe kumartui reen alle. Hän puhisi hetken mustan teippirullan kanssa. ”Tämä on kehittämääni kitkatonta teippiä. Pystyin sen avulla kiskomaan Dek-Korosta lainaamaani ahkiota vaivatta, joten sen pitäisi auttaa myös tämän reen ja niiden parin vetokohdan kanssa. Katsotaan mitä käy!”
Kolmikko asettui rekeen. Kepe ja Snowie vilkuttivat kyläläisille jotka vilkuttivat takaisin, Tongu tökki sauvoillaan vauhtia. Kelkka liikkui häkellyttävän kevyesti, ja ensimmäiseen kunnon alarinteeseen päästyään se katosi suurten kuusien lomaan kuin ammuttuna. Kyläläiset palasivat mökkeihinsä tyytyväisesti nyökkäillen klaanilaisten kauhun ja innostuksen huutojen hiljalleen etääntyessä.
Epilogi
Matoro nyppi sohvan käsinojaa ja vilkaisi taas kelloa. Oli kulunut kolmekymmentä sekuntia. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
”Kato kato, Verstappenn pääsee ohittamaan seuraavalla suoralla. Nyt – eikä! On se Bottax vaan kova. Nyt taas – ja ei. Oho, katso! Kalonsolta lähtee rapujalka alta! Seuraavalle varikolle on vielä 20 sekuntia. Menee jännäksi!”
Matoro haukkasi donitsia. Ainakin se oli ihan hyvää. Toa mietti, eikö hänen isäntänsä väsynyt kolistelemaan ympäriinsä mökissään rakettimoottoreita ja asejärjestelmiä pursuavassa puvussaan. Kai joku Mark Mökki olisi sopinut paremmin sohvalla röhnöttämiseen ja kaljan kittaamiseen? Nyt teräsjätti istui jännittyneenä sohvan reunalla metallisilla pakaroillaan niin, että huonekalun puolesta hirvitti. Kypärän tämä oli sentään ottanut pois, mikä helpotti Karhuhain ja donitsien nauttimista.
Televisio oli todella suuri ja toimi ilmeisesti plasmalla. Elementtitelevisiosarjasta tämä oli ollut ainoa, jolle oli löytynyt markkinarako. Vesitelkkaria kuulemma käytettiin yleisesti akvaariona. Matoro mietti, että elementistä riippumatta 80 tuumaa oli aivan liian suuri näin pieneen asumukseen. Sohva oli alle kolmen metrin päästä, ja pitkin kiemuraista rataa kuuttasataa kilometriä tunnissa kiitävät rapuajoneuvot täyttivät koko näkökentän. Lisäksi kuva oli hämmentävän tarkka.
Kaikkein eniten Matoroa masensi ohjelmatiedotus. Miten hän olikaan osunut bensanhakureissullaan Killjoyn mökille juuri moottoriurheilun superviikon loppurysäyksen aikaan? Kun Danmarian Nui Prix olisi ohi, olisi vuorossa yöllinen Arj-Durunin MUM-ralli ja sen päälle legendaarinen ja kammottu Le-Matoransin 36 tunnin ratakilpa-ajo. Matoro saisi kyydin takaisin Klaaniin vasta, kun Suga tulisi hakemaan Klaanilehden tuoreen painoksen seuraavana maanantaina. Radiolähetin ei toiminut, mutta posti kulkisi ajallaan siitä riippumatta. Suga myös osaisi olla yhteydessä vaikka lintupostilla, jos muut keinot eivät toimisi.
Siihen asti katsottaisiin rallia. Kenen tahansa muun kanssa olisi voinut vaikka pelata korttia, paistaa makkaraa tai jutella mukavia. Mutta Killjoy oli erakko. Kaikki sen tiesivät: hän piti kauhean onnettomuutensa jälkeen yhteyttä vain kouralliseen jäseniä, eikä Matoro ollut yksi heistä. Toisaalta hänestä tuntui, että metsästäjä oli ollut sisimmässään iloinen saatuaan vähän seuraa korpimökilleen.
Äkkiä kuului jysähdys ja surkea vinkaisu. Killjoy nosti rautasaappaansa. Se alta paljastui littanaksi lytistynyt hiiri.
”Tämä pirulainen on syyllinen viimeviikkoisten donitsieni katoamiseen. Löysin loput nomparelleista mökin alta pienestä kuopasta. Tämä olento ei ansainnut elää.”
Matoro kumartui katsomaan kuollutta Kuma-Kofoa raapien päätään. Kai Killjoy kiikuttaisi ruumiin edes pihalle? Mutta metsästäjä oli jo kadonnut jääkaapille hakemaan uutta kaljaa.
”Juu, kiitos. Tuota, Kaya-Wahi on aika kaunis näin lumisena talvena?”
”Karulla tavalla”, sanoi Killjoy rojahtaessaan sohvalle. ”Kohta alkaa viimeinen kierros.”
Ajoneuvot jatkoivat kulkuaan aivan samalla tavalla kuin kaikilla edellisilläkin kierroksilla. Bottax ajoi varikolle ja vikkeläsormiset matoranit vaihtoivat uudet rapujalat alle neljässä sekunnissa. Jännitys tiivistyi.
Kuului jumalaton rysähdys ja mökki tärähti. Killjoyn kalja lipesi lattialle ja pullo räsähti sirpaleiksi. Kuparipannu kolahti keittiökaapin päältä. Ikkunat helisivät ja räystäiltä tippui lunta.
Jotain Puhdistajasta ja Varjotusta mutiseva mökki-isäntä harppoi etuovelle. Haarniskapuvun ohjuspatterit kääntyivät valmiusasentoon ja käsitykin sisälle syttyi voimistuva hehku. Killjoy riuhtaisi mökin oven auki ja karjui jotain, josta toa kuuli selvästi lähinnä kirosanoja. Vihdoinkin vaihtelua! Matoro tempasi itsensä ylös sohvalta, ja reilu henkilö kun oli, otti mukaansa myös hiirenraadon hännästä roikottaen.
Hän kurkkasi oviaukosta. Killjoy taittoi ohjuspattereitaan takaisin haarniskan sisään. Kauan kadoksissa ollut Kerosiinipelle voi pahoin mökin nurkalla. Keetongu hoiperteli ylös rustiikkisesta puureestä, joka oli ilmeisimmin törmännyt mökin takaseinään. Snowie, joka oli törmäyksen voimasta jatkanut matkaansa eteenpäin liike-energian lakien vaikutuksesta, irrotteli itseään hirsiseinästä porkkananenä vinossa.
”Jos tämä on jotain Guardianin pilaa, saatan ryhtyä uudestaan varomattomaksi”, murisi mökin isäntä.
”Ei ollenkaan, ei ollenkaan”, sanoi Snowie. ”Jos tarvitset kitkaa vähentävää teippiä, niin Kepellä on rulla tosi hyvää. Moikka Matoro! Miksi sinulla on litistynyt hiiri?”
”Terve. Se on ööh, hölmö tarina. Näen, että löysit Kepen itsekin.”
”Ainahan minä Kepen löydän”, nauroi lumiukko ja auttoi matkasta toipuvaa toaa.
Tongu hoippui kättelemään Killjoyta. ”Kiitos mökin sijainnista. Jos se ei olisi ollut tässä, niin olisimme varmaan vieläkin matkalla mereen. Voiko tänne laskeutua lentokoneella? Tarvisen puoli kilometriä melko tasaista lumikenttää.”
”No sitä riittää. Taitaa olla kohteliasta pyytää teidät sisään, mutta voisitte soittaa etukäteen seuraavalla kerralla. Meillä on kisakatsomo menossa. Danmaria meni juuri ohi, mutta Arj-Durunin MUM alkaa näillä näppäimillä.”
”Radioyhteydet eivät toimi”, sanoi Kepe. ”Emme voineet.”
”No on se ihme”, Killjoy murahti ja katosi mökkiinsä. Muut seurasivat perässä.
He eivät kaikki mahtuneet sohvalle, joten Tongu otti tuolin keittiösyvennyksestä ja Snowie istui lattialle 80-tuumaisen eteen. Rapuajoneuvot kiitivät nyt hiekkaerämaassa ja syöksyivät tämän tästä tieltä ulos.
”Miten sinä voit saada noin terävää kuvaa tänne korpeen?” ihmetteli Kepe. ”Tuleeko tämä tosiaan reaaliaikaisesti?”
”Totta kai. Se on urheilua. Ei siinä olisi mitään järkeä, jos loppuratkaisu olisi selvillä.”
”Mutta tätä lähetetään Arj-Durunista. Sinne on tuhansia kilometrejä. Sinulla pitää olla todella vahva vastaanotin.”
”Se on semmoinen lautanen, ei se nyt sen ihmeellisempi ole. Creedy viritti minulle uuden viime syksynä. Sain HD-ominaisuudet käyttöön. Pienempi resoluutio muuttuu puuroksi näin isolla näytöllä.”
”Kuva on todella eläväinen”, sanoi Snowie. ”Ihan kuin olisimme autiomaassa itsekin.”
”Kepe rapsutti päätään ja tuijotti ruutua. Sitten hän nousi sohvalta ja veti television alta pienen punamustan metallilaatikon, josta tursusi johtoja. Ääni katosi ja kuva pimeni.
”Hei! Kisa on kesken!” parahti Killjoy.
”Luulen, että mysteerien avain yksi ja sama”, sanoi Kepe. ”Jos en erehdy, joku lainaa saaren radioaaltoja täydellisen tarkan live-kuvan välittämiseen Klaanin saarelle. Tällaisen tietomäärän välittäminen langattomasti vie hitosti kaistaa. Siviilivehkeillä sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta ehkä jollain meistä on käytössä huomattavia määriä tekniikkaa, jota ei ole tarkoitettu siviilielämään? Tekniikkaa, jonka käytössä ei tarvitse välittää tavanomaisista säädöksistä ja etiketistä?”
Kepe veti taskustaan esiin ruuvimeisselin ja aukaisi laatikkokojeen. ”Katso, rosvoreleitä. Adapteri, joka muuttaa radioaaltoja kuvaksi, vaikka millä mitalla. Ja tuossa on uudelleentahdistin. Ja ellen vallan erehdy, ei minkään tavallisen viihde-elektroniikkafirman logona ole musta käsi.”
Killjoy ojensi kätensä ja Kepe iski laatikon tämän konekouraan. Metsästäjä toi laitteen lähemmäksi silmiään. ”No jo on pannahinen”, sanoi Killjoy. ”Minä ihan oikeasti luulin, että tämä on aivan tavallinen digiboksi, mutta ei vissiin sitten. Olen nähnyt tällaisen viimeksi Xcutionin kannella. Häiritsimme niillä Rautalaivaston radioliikennettä ja kaappasimme sen kanavat omaan käyttöömme. Mistähän Creedy on onnistunut löytämään sen. Sodanaikaiset rosvoreleet ja kaikki. Hö.”
”Minusta sinun ei pitäisi käyttää sitä”, sanoi Tongu. ”Ainakaan kaikkia kanavia. Se aiheuttaa yleistä hämminkiä ja jopa vaaratilanteita.”
”Niin kai sitten”, Killjoy myönsi ja huokaisi. ”Hyvästi, teräväpiirtoinen Le-Matorans.”
”Nyt voimme ainakin avata Muftalin radioyhteyden, eikä Paacokaan polta päreitään menetetystä lähettimestään, kun kerran löysimme ongelman syyn”, nyökkäili Snowie.
”Ylläpidolla olisi varmaankin sananen sanottavana tähän hommaan”, Kepe vastasi. ”On ehkä helpointa, että sinä vain sammutat rosvoreleet ja me kerromme, että korjasimme saaren leylinjat tai vastaavat, jotka haittasivat radioaaltoja.”
”Olisin kiitollinen, jos Guardianin ei tarvitsisi työntää nokkaansa tähän. Mutta… onko loppukilpailujen katsominen huippulaadulla kokonaan poissa pelistä?”
”No, en ole admin, mutta sinä varmaan hoidat koko tämän osan saaresta ilmapuolustusta, ja tärkeimmän sanomalehden painon, joten ehkä se kuulostaa ihan kohtuulliselta…?” Matoro ehdotti.
”Pari kertaa kuukaudessa? Silloin tällöin? Klaanin terveen anarkian kunniaksi?” ehdotti Snowie.
”Käy minulle”, sanoi Tongu. ”Seikkailu on paljon tylsempää, jos on koko ajan puhelinsoiton päässä kotoa. Kunhan pidät kojeesi sen verran pois päältä, että kerron pojille koordinaatit.”
”Viiden klaanilaisen neuvoston päätöksellä: Loppukilpailut sallittu ja kaasu pohjaan!” Snowie nauroi. ”Ilman ralliasi meidänkin seikkailu, kauniit maisemat, uudet kaverit, lämpimät löylyt ja vuosisadan rekiajelu olivat jääneet välistä. Ikinä ei voi tietää, mitä jutuista seuraa. Ja lopulta asiat tuppaavat menemään juuri niin kuin niiden pitikin mennä.”
Vaeltajan työ oli päättyä tragediaan. Sulka oli jäänyt hänen käteensä käen käynnin jäljiltä. Silloin hän oli saanut tietää, että aika itse oli hänet kironnut. Tikittävät kellot siitä häntä muistuttivat. Kun hän oli saanut tietää, ei hän enää lakannut kuulemasta niitä. Jokainen valveillaolon hetki hän niitä kuunteli. Ja välillä muulloinkin. Unista parhaat olivat ne, joissa se päättyi. Joissa vaellettavaa ei enää ollut. Ne, joissa kellot eivät enää hänelle soineet.
Hän olisi itkenyt, mutta lohtu oli hänen puolellaan. Se, mitä hän oli luonut, katsoi häntä silmiin ja hymyili.
”Älä itseäsi kelloille anna”, luomus sanoi. ”Älä ajalle vielä antaudu. Sillä vielä on tietä jäljellä. Vaelletaan sillä yhdessä.”
Hyökkäys oli tullut kuin tyhjästä. Siinä vaiheessa, kun Fuzanaen joukko oli onnistunut kaatamaan yhden vihollisarmeijan ritareista, oli suurin osa niistä marssinut jo kenraali Traftanon puolustuslinjan lävitse ja kohti merta. Fuzanaen joukko oli lähtenyt kiertämään ylämaita pitkin vihollisen sivustaan, kun he näkivät, mitä ne olivat tehneet.
Heidän veljiensä ja siskojensa veri oli peittänyt valkoisen hiekkarannan. Soturien ruumiit olivat palasina. Suurin osa joko ilman päätä tai keskivartalon kohdalta halkaistuja. Fuzanaenkin siljainnilta erotti puolustajien päällikön sirpaloituneen punaisen haarniskan. Heidät oli lyöty hetkessä. Fuzanae oli käyttänyt joukkojensa kokoamiseen hädin tuskin kahta minuuttia.
Hänen rinnallaan seisova Cass’z oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän messinginvärinen varsijousi oli valahtanut remminsä varaan, kun siitä kiinni pitäminen oli muuttunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Fuzanae itse ei ollut yllättynyt. Hän oli menettänyt seitsemän soturia yhtä vihollisen ritaria vastaan. Vaikka hän oli arvioinut heillä olevan viholliseen ainakin kolminkertainen ylivoima, ei se merkinnyt paljoa sellaisen brutaalin tehokkuuden edessä.
”Ne ovat jo saavuttaneet meren”, mutisi kuusipäisen joukkion suurin. Turondor oli vaihtanut aseensa surmatun ritarin valtavaan seipääseen, joka nojasi nyt tämän olkapäätä vasten.
”Niin”, Fuzanae huokaisi. ”Ne etenevät sellaisella vauhdilla, että emme ehdi saamaan vahvistuksia, ennen kuin ne saavuttavat temppelin.”
”Mitä… mitä me oikein teemme?” Cass’z haukkoi henkeään. Tämä ei ollut saanut vieläkään katsettaan irti heidän alapuolellaan aukeavasta hävityksestä. Niin moni oli silvottu. Sellaista kuoleman skaalaa oli mahdotonta ymmärtää, vaikka sitä tuijotti suoraan silmiin.
”Emme voi lähestyä vihollisen pääjoukkoa. Meidän täytyy pysyä etäällä ja etsiä joukosta irtautuneita. Sitten sama taktiikka kuin äsken. Pidämme etäisyyttä ja piirittämällä iskemme jalkoihin takaapäin, kun mahdollisuus tulee”, Fuzanae selitti.
”Ja kuinka kauan luulet, että voimme pitää sellaista taktiikkaa yllä? Meitä on jo nyt vähemmän kuin edellisessä kohtaamisessa”, Turondor ähkäisi. Tämän häntää peittävät mustat panssarilevyt helähtelivät, kun hän puhui.
”Siihen asti, että viestijät pääsevät kotiin ja tuovat apua”, Fuzanae murahti. Hän luotti siihen, että he saisivat vielä rivinsä kasaan. Silti häntä huoletti, mitä vihollisarmeija ehtisi siinä ajassa tekemään.
”Vihollisen selkää ei edes näy enää”, huomioi punaisilla sotamaaleilla peitetty soturi Turondorin rinnalla. ”Pitäisikö meidän käydä etsimässä selviytyneitä?”
Cass’zn kasvoilta valahtanut väri kertoi, ettei hän olisi halunnut laskeutua hävityksen keskelle. Fuzanae kuitenkin nyökkäsi soturin ehdotukselle. Jos oli pienikin mahdollisuus siihen, että joku alhaalla oli vielä hengissä, heillä oli velvollisuus auttaa.
Jo matkallaan alas he haistoivat sen. Verta ja silvottua lihaa oli niin paljon, että sen katkussa oli vaikeaa hengittää.
Vihollisen ritarit olivat tehneet perusteellista työtä. Fuzanaen joukko oli ensin hajaantunut tekemään nopean kartoituksen siitä, oliko eloonjääneitä lainkaan. Kun oli alkanut käydä selväksi, että heidän toverinsa oli pilkottu perusteellisesti, he kokoontuivat jälleen päällikkönsä luokse. Tämä oli kumartunut Traftanon keskeltä halkaistun ruumiin yläpuolelle. Edes parhaiden Guchelekin siunaamien takojien työ ei ollut pelastanut tätä vihollisen teriltä. Niiden taialla kyllästetty metalli oli leikannut läpi kenraalista kuin tämän haarniska ja liha olisivat olleet vettä vain.
He olivat jo aikeissa lähteä seuraamaan hävitystä merelle päin, kun rinteeltä heidän takaansa alkoi kuulua juoksuaskelia. Cass’z tarkkaili saapujaa varsijousensa kiikarin läpi. Vihreästä vaatetuksesta ja hännän päässä roikkuvasta pienestä laukusta päätellen se oli yksi kotiin käsketyistä tiedustelijoista.
Fuzanae kääntyi ottamaan tämän vastaan. Hengästynyt ja huohottava lisko oli yltä päältä veressä, mutta tämän nopeista askeleista päätellen ei omassaan.
”Tuletko kotoa?” Fusanae kysyi ja riensi tukemaan pyörtymisen partaalla olevaa tiedustelijaa. ”Kuinka kaukana vahvistukset ovat?”
Tiedustelija siristeli silmiään ja keräsi voimia puhuakseen.
”Ourgos… on kuollut. Ne olivat hyökänneet Zighlaan sydämeen, ennen kuin vartiosto ehti reagoimaan. Koti… on kaatunut.”
Cass’z parahti ääneen. Turondor kirskutteli hampaitaan yhteen kuuluvasti. Joukkiossa katseltiin hämmentyneinä toisiaan. Ei se voinut pitää paikkansa. Ei Zighlaa voinut noin vain kaatua. Satoja sotureita oli siellä aina vartiossa.
Mutta Fuzanae ymmärsi. Jos ne olivat leikanneet tiensä läpi samanlaisella tehokkuudella…
”Ourgos”, Turondor kuiskasi, mutta ei saanut vietyä ajatustaan loppuun, kun sihisevä ääni sai hänet laittamaan seipäänsä tanaan.
Fuzanae ehti väistää vain vaivoin, kun tiedustelija hänen edessään seivästettiin. Veri purskahti tämän rinnasta seipään repiessä rintakehää kappaleiksi. Valkoinen holvikaari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Sen sisältä työntyvän aseen kantaja puski siitä läpi ja heilautti asettaan niin, että se silpoi uhrinsa miltei kahtia. Ruumis lensi sivuun. Fuzanaen miekka kilpistyi ritarin kultaiseen haarniskaan ja hänen oli pakko perääntyä.
Yksi joukon sotureista oli toiminut nopeasti ja onnistunut kiertämään hyökkääjän selustaan. Tämän keihäs iski kohti ritarin niveliä, mutta se oli kääntynyt kokoisekseen hirvittävällä nopeudella. Seiväs halkaisi soturin itsensä, ennen kuin tämän hyökkäys koskaan edes saavutti kohdettaan.
Kellokoneiston tikitys kertoi Fuzanaelle, että Cass’z oli ladannut sarjan nuolia varsijouseensa ja etsi nyt sopivaa hyökkäyslinjaa. Kevyemmin varustautuneet soturit yrittivät harhauttaa ritaria, mutta tämä marssi haarniska kumisten suoraan Cass’ztä kohti. Hän yritti perääntyä tähdätessään, mutta kolossin valtavat askeleet kuroivat eroa kiinni nopeammin kuin hän oli kuvitellut. Tämä oli jo seipääniskun etäisyydellä. Fuzanae tajusi sen ja päätti yrittää jotain uhkarohkeaa.
Ritari pysähtyi, kun sen kaulaan takaapäin hypännyt lisko yritti upottaa teräänsä sen kaulaan. Ritarin käsi tarttui nopeasti hyökkääjänsä vasempaan kouraan ja rutisti sen vaivatta veriseksi tahnaksi. Fuzanae sinkoutui hiekkaan verta vuotaen ja tuskasta huutaen. Se oli kuitenkin antanut Cass’zlle tarpeeksi aikaa tähdätä ja vetää liipaisimesta.
Neljä messinkistä nuolta sinkoutui sarjassa ritarin naamiota kohti. Kuului kolme särähdystä, kun aktivoitunut suojakenttä torjui ammukset. Kenttä kuitenkin särähti heti niiden jälkeen tiehensä. Ensimmäinen nuolista oli ehtinyt kentän sisäpuolelle ja osunut täydellisesti kultaisen naamion vasemmasta silmästä sisään.
Ritari ei näyttänyt kipua tai muutenkaan reagoinut osumaan, mutta hetkeään vartonut Turondor tiesi, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Edelliseltä ritarilta varastettu seiväs upposi ritarin jalkaan tämän sokean silmän puolelta ja repi sen kappaleiksi. Kolossi jysähti maahan, ja ennen kuin se ehti nostamaan asetta suojakseen, Turondor loikkasi ja upotti seipään tämän kalloon.
Sininen valo kultaisen ritarin silmissä sammui. Turondor huohotti raskaasti, kun Cass’z ja yksi jäljelle jääneistä muista sotureista ryntäsi auttamaan Fuzanaen pystyyn.
Murskattu käsi vuoti niin monesta paikasta, että vuoto oli tyrehdytettävä sen yläpuolelta. Cass’z teki kiristyssiteen vyöstä ja lanteille sidotusta huivistaan. Turondor vilkuili sillä aikaa hermostuneena ympärilleen. Ritari oli ilmestynyt käytännössä tyhjästä. Mikä noituus niille oli tien avannut?
Sitten horisontissa välähti. Liskot käänsivät katseensa meren ylle, jossa he ehtivät nähdä kaiut sinisestä valosta, joka taivasta oli halkonut. Sitten jyrähti. Pamahdus oli niin valtava, että se melkein lennätti verenhukassa haparoivan Fuzanaen kumoon.
Sitten välähti uudestaan – ja nyt he näkivät sen kunnolla: sininen salama nousi jostain pauhaavan meren keskeltä kohti taivasta. Se purkautui jonnekin pilviselle taivaalle, minkä jälkeen uusi pamahdus vavisutteli rantaa.
He tuijottivat luonnotonta ilmiötä hiljaa, kun se tapahtui uudestaan ja uudestaan. Meri pauhasi koko ajan kovempaa. Sitten he haistoivat sen. Palaneen lihan käry kohosi merestä ja täytti maailman katkullaan.
Turondorin ote seipäästä lipesi, kun taivas syttyi tuleen. Merten syvyyksistä alkaneet siniset liekit levisivät kulovalkeaan tavoin. Ensin paloi taivas. Sitten ilma meren yllä. Ja vain sekunteja myöhemmin syttyi meri itse.
Ilma täyttyi savusta ja kosmosta halkovista parkaisuista. Koko todellisuus värähteli kärsivän äänen tahdissa. Ja rannalla veren keskellä seisova liskojoukko oli voimatomia auttamaan.
He katsoivat, kuinka palaneesta lihasta nouseva savu peitti taivaan tähdet lopullisesti taakseen.
Ja kuuntelivat, kun vapauden siniset liekit silpoivat heidän äitinsä.
Äpärä, Noita ja Sotalordi
Satoi vettä. Kellojen tikitys hädin tuskin kuului valtakunnan eteläisimpiin kolkkiin. Valkoiseen soraan kaivetun kuopan pohjalla puuhasteleva Peelo oli kiinnittänyt siihen huomiota. Vielä muutamaa todellisen maailman viikkoa aikaisemmin tikityksen olisi kuullut selvästi. Nyt jokin oli muuttunut. Kuin Valkoinen Kuningatar ja tämän koneisto olisivat jotenkin väsyneet.
Soramontun pohjassa paistoi hopeinen, valtakunnan alkuperäinen maa. Peelo veti sen pintaan auki väännetystä kolosta paksun mustan kaapelin, jonka päässä oli kaksi metallista tankoa. Hän asetteli omaa käsivarttaan ainakin kolmin kerroin paksumman kaapelin olkapäälleen ja alkoi hitaasti nousemaan ylös kuopasta. Sinne takaisin valuva sora ja kivien väliin hitaasti kertyvä vesi hidasti nousua huomattavasti. Sinnikyydellä ja kärsivällisyydellä Peelo kuitenkin pääsi takaisin sora-aavikon tasalle. Kaapelia ilmestyi kuopan sisuksista sitä mukaa, kun hän käveli. Taivasta vilkuileva androidi varmisti vielä kertaalleen, että hänen suuntansa oli oikea. Kellokoneisto oli hieman hänestä koilliseen ja musta aurinko hänen ja määränpäänsä toisella puolella.
Sadetta uhmaten hänen matkansa alkoi. Oli tullut aika.
Edeltävät viikot olivat kääntyneet valtakunnan ajassa niin moneksi ikuisuudeksi, ettei Peelokaan ollut viitsinyt enää niitä laskea. Oli paljon tärkeämpää pysyä kartalla siitä, paljonko aikaa oli kulunut siinä Bio-Klaanin jäsenhuoneessa, jossa hän dynamo takaraivossaan uinui.
Niiden ikuisuuksien aikana Peelo oli kuitenkin oppinut kulkemaan ilman tarvetta luottaa paikan epäluotettaviin karttoihin. Ainoat sellaisia piirtäneet olivat yleensä zyglakeita, mutta näitä kiinnosti yleensä niin kapeat reitit, ettei niitä voinut edes kunnolla vertailla keskenään. Peelo sen sijaan oli kaiken aikaa piirtänyt paikan kokonaiskuvaa mieleensä.
Valkoisen Valtakunta oli saanut myös nimen. Se oli nyt sekä hänen että Hypoteesissa aikaa viettävien suussa ”Kranala”. Nimen alkuperä oli mysteeri, mutta se oli ilahduttanut erityisesti Creedyä, joka oli kyllästynyt puhumaan Valtakunnasta kuin se olisi kuulunut Biancalle. Joten ”Kranala” oli yleistynyt nopeasti. Sillä kaikki tiesivät, tai ainakin toivoivat, että kuten Kranalan aikaisempienkin valtiaiden, Biancankin valtakausi olisi väliaikainen.
Peelon perässä raahautuva kaapeli loi samalla uraa soraan. Näennäisesti loputtoman mittainen johto kumpusi maan sisältä ehtymättömänä. Ensimmäisen loputtoman taipaleen jälkeen se ei antanut merkkejäkään loppumisesta, joten Peelo jatkoi matkaansa urhoollisesti kiskoen. Häntä harmitti vähän, ettei voinut kutsua itselleen kyytiä, sillä ainoa kyyditsijä, jonka hän siellä tunsi, olisi kiskonut kaapelin mukanaan paikkoihin, joissa Peelo ei ollut varma, toimisiko se. Oli siis vain kärsivällisesti jatkettava matkaa.
Hän ohitti oikealla puolellaan sijaitsevan kennoston kaksoiskuningatarten syntymättömiä kaartilaisia. Vain osittain maan alta pilkottava rakennelma oli täynnä keskeneräisessä muodonvaihdoksessa uinuvia koneita. Aika oli ravistanut niistä lihan irti, mutta muoto oli vielä kaukana parviälyn palvelukseen astumiseksi. Peelo oli yllättynyt, ettei Bianca ollut vielä löytänyt niitä.
Seuraavan kahden loputtomuuden halki talsiessaan vastaan ei tullut muuta kuin vaihtelevia maastonmuotoja. Kaapelin vetäminen jyrkkien mäkien läpi vaati ponnisteluja, mutta Peelo ei suostunut kiertämäänkään. Signaalin vahvuudelle oli oleellista, että reitti oli mahdollisimman suora, joten Peelo kohensi asentoaan ja jatkoi puskemista.
Pitkän nousun jälkeen hän sai nauttia tovin alamäestä. Hänen Ourgoksen tasangoille saavuttuaan matkustaminen oli taas monotonista, mutta helppoa. Peeloa maisemien puuttuminen ei haitannut. Kranala oli täydellinen paikka ajattelemiselle. Siellä oli niin paljon enemmän aikaa tehdä sitä kuin Peelon omassa todellisuudessa. Kaapelia kiskoessaan hän oli ehtinyt pohtia jo montaa asiaa: Biancan luonnetta, kellokoneiston toimintaperiaatteita, Nimdaa sekä Facestionatorin kovaäänisesti Bio-Klaanin torilla kuuluttamaa mainosta, jossa hän halusi ostaa nazorakien irtopäitä nimeämispäivän koristeiksi.
Kaikkiin muihin hän oli saanut pohdiskelemalla mieltä rauhoittavia ratkaisuja, paitsi kasvoja keräilevän pimeyden metsästäjän motivaatioihin. Peelosta tuntui, että hänen pitäisi joskus vierailla Odinalla. Ehkäpä kyseessä oli vain kulttuuri, jota hän ei ymmärtänyt.
Kun kaapeli halkoi koko tasankoa, muuttui soran väri Peelon jalkojen alla aavistuksen tummemmaksi. Hän tiesi sen tarkoittavan, että hän oli saapunut Kaikkinäkevänaukiolle. Hän oli melko varma, että nimi oli ironinen. Se juonsi aluetta asuttavalta Lehvak-kommuunilta, joka joutui viettämään suurimman osan ajastaan maan alla Biancan katsetta vältelläkseen. Täten ”aukio” itsessään oli vain lisää sitä samaa tyhjää, mitä ikuisuuksissa sen ympärilläkin. Ainoa merkittävä ero oli soran sävyerossa. Peelo epäili, että siinä oli kenties joskus virrannut vettä. Tällä menolla sitä olisi siellä taas kohta. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään.
Sade oli alkanut Kranalan kummallisen aikakäsityksenkin huomioiden melko hiljattain. Suntio ja Lähetti olivat matkustaneet kauas sen lähteen selvittääkseen. Ensin vettä oli tippunut pelkästään Baterrasta. Sitten se oli levinnyt sitä ympäröiville alueille. Nyt he olivat melko varmoja siitä, että koko Kranala oli sateen peitossa. Hypoteesissa aikaa viettävät zyglakit tuntuivat olevan siitä lähinnä iloisia. Bahragien lukuisat kaartilaiset olivat kuitenkin vaikuttaneet hermostuneilta. Jos Peelo ei olisi kiskonut perässään loputonta puolta maailmaa halkovaa kaapelia, hän olisi kysynyt krana-altaiden vartijoilta, mikä näitä sateessa huoletti. Mutta juuri nyt hänellä ei ollut sille aikaa eikä tahtotilaa. Matkaa oli jatkettava.
Hän ohitti Biancan koneiston sen itäpuolelta ja niin kaukaa, ettei hänen läsnäoloonsa kannattaisi reagoida. Hän oli oppinut, että kellokoneisto oli vain kaksitoista todellisuuden mittaa leveä, joten jos kiersi tarpeeksi kaukaa, sen pystyi melko helposti välttämään. Hän oli valikoinut kaapelin lähtöpisteen sen perusteella, että koneiston kiertämisestä tulisi mahdollisimman vähän ylimääräistä kulkemista. Hän oli onnistunut optimoimaan reitin noin kaksi ikuisuutta ja seitsemän todellisuutta suorinta mahdollista reittiä pidemmäksi. Se oli hänen mielestään ihan hyvä suoritus.
Seuraavaksi Peelon edessä häämötti valtava vuori. Taivasta kohti kurotteleva valkoisesta kivestä koostuva kallio olisi ollut käytännössä mahdoton ylittää, mutta Peelon onneksi sen läpi kulki siisti ja melko hyvin keinotekoisesti valaistu tunneli. Peelo päätteli sen muodosta, että se oli joskus kauan sitten Biancan basiliskin kaivama. Kärmeksen paluuta ei onneksi tarvinnut enää stressata: Lähetin tiedustelutieto oli varmistanut, että reitti oli selvä ja riskit vaarallisille kohtaamisille olivat olemattomat.
Ennen tunnelin suuta näkyi kuitenkin liikettä. Pikkuruinen otus oli Peelolle entuudestaan tuttu. Tämän lumpeenlehteä muistuttava pää ja kirkkaanoranssit silmät muistuttivat Peeloa muuannen bioklaanilaisesta arkistonhoitajasta. Hän vaihtoi tontun kanssa pari sanaa ja jatkoi sitten matkaansa. Tonttu oli kertonut, että laaksossa tunnelin jälkeen oli muusta joukosta eksynyt menninkäinen, jota kannatti varoa. Peelo vakuutteli tälle, että menninkäiset olivat harmittomia, ja muut kuulumiset vaihdettuaan asteli tunneliin. Sen varrella oli muutama palanut lamppu, mutta se ei Peeloa haitannut. Oli mukavaa kulkea muutama ikuisuus sateelta suojassa.
Valo tunnelin päässä oli kirkas. Kun Peelon silmät tottuivat siihen, tervehti häntä taas loputon meri valkoista soraa. Sitä kutsuttiin Guchelekin haudaksi ja sillä oli hengellistä arvoa monelle Kranalassa vaeltelevalle. Peelo ylitti sen paljoa ajattelematta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että oli ajatellut matkan aikana jo niin paljon, että hän olisi ansainnut tauon. Joten hän vain veti kaapelia ja käveli.
Sitten hän saapui tasangolle, josta tonttu oli hänelle puhunut. Kokoa alueella oli niin paljon, että Peelo ei odottanut törmäävänsä joukostaan irtautuneeseen menninkäiseen vahingossa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi hitaasti kasvava piste. Sen tummasta ruumiista erotti pian kultaiset kasvot mutta myös jotain muutakin. Jotain sellaista, mitä Peelo ei ollut ennen nähnyt.
Lähemmäksi asteltuaan kävi selväksi, että menninkäinen oli saanut jostain itselleen sateenvarjon. Kirkas ja keltainen sontikka päästi tyydyttäviä ropinan ääniä, kun jatkuva sade iskeytyi siihen. Sateenvarjon pää oli tiukasti maan sisällä ja se nojasi menninkäisen pientä kädentynkää vasten. Peelo oli iloinen menninkäisen puolesta, että sateesta huolimassa Kranalassa ei tuullut lainkaan. Pienikin vire olisi nimittäin lennättänyt varjon tämän hädin-tuskin-otteesta.
Se ei edes värähtänyt Peelon ohittaessa sen. Sen katse, kuten kaikkien aikaisempienkin androidin kohtaamien, oli visusti kohti taivasta ja siellä vellovaa mustaa aukkoa. Sateenvarjon pirteä väri muistutti niistä säikeistä, jotka halkoivat horisonttia Kranalan laitamailla.
Menninkäiskohtaamisen jälkeen Peelo ohitti Muistojen Laakson sen itäpuolelta. Vartiointia oli varmasti kiristetty siellä viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, eikä Peelo halunnut myöskään selvittää, millaisen reitin hän joutuisi kaapelin kanssa tekemään, jos haluaisi sieltä ulos mahdollisimman suoraan. Oli parempi kiertää laakso kokonaan kuin testata teoriaa siitä, pääsisikö Yksityisetsivän humalaisista baarimuistoista suoraan Mekaanikon syntymäpäivämuistojen liittymään, vai olisiko hän joutunut harhailemaan kaapelin kanssa muistosta toiseen niin kauan, että olisi joutunut ulos jostain tunkkaisesta Blazglarin kasinomuistosta. Ja kaikki, jotka viettivät Muistojen Laaksossa paljon aikaa, tiesivät, että kasinomuistoja säilytettiin siinä nurkassa, josta oli pitkä matka takaisin polulle.
Joten hän käveli pitkin soraa ja ikuisuudet kuluivat. Seitsemän sellaisen jälkeen hän uumoili lähestyvänsä pohjoista meriporttia. Merta siellä ei tietenkään ollut, eikä porttia, mutta sitä kutsuttiin silti sellaiseksi. Se oli harvoja paikkoja Kranalassa, jossa horisontti oli jotain muutakin kuin valkoista. Maailman reunat kaartuivat siellä sellaisella tavalla, että taivasta normaalisti peittävä valkoisuus rakoili. Peelo oli siitä päätellyt, että kyse oli jonkinlaisesta sumusta. Biancan valheillaan peittämä taivas ei ehkä ollut aina ollut sellainen – tyhjä – vaan toisenlainen taivas oli ehkä paistanut vielä silloin, kun Bahragit hallitsivat. Peelo ei ollut kuitenkaan halunnut kysyä heiltä asiasta vielä. Kuningattaret olivat kokeneet kovia, ja Peelo halusi antaa heille aikaa toipua.
Kaksi Nuhvok-Va:ta heilutteli Peelolle käsiään pienen jyrkänteen päällä. Peelo vilkutti niille takaisin ja pikkuväki katosi nopeasti sen jälkeen takaisin soraan. Peelo tiesi, että niitä oli hieman kaikkialla. Ne muiden onu-kaartilaisten ohella olivat vastuussa Vanhan Parven lukuisista maanalaisista suojapaikoista ja reiteistä. Ensin Peelo oli ollut yllättynyt siitä, ettei Bianca ollut huomannut niiden liikehdintää loputtomien ikuisuuksien aikana. Sitten yksi kerta hän oli todistanut, kuinka pataljoona sähiseviä keskushermostoja oli vain seurannut sivusta, kun Va:t olivat kaivautuneet syvyyksiin heidän edessään. Biancan aaveet eivät olleet tehneet elettäkään niiden seuraamiseksi.
Peelo oli melko varma, ettei Valkoinen Kuningatar todellisuudessa välittänyt, mitä tämän katseen ulkopuolella tapahtui. Tämän valtakunnassa oli väliä vain sillä, mikä näkyi päälle. Se oli valheen verho, jota pidettiin yllä kuin teatterilavastetta. Kaikki tiesivät, ettei se ollut aito, mutta se täytti tehtävänsä juuri sen tarinan kertomiseen. Peelo vain ei ollut vielä aivan varma, millaista tarinaa Bianca yritti kertoa.
Meriporttien toisella puolella hän törmäsi nopeasti taas tuttuihin. Raf’atax, nuori sielunvaeltaja ja tämän ystävät Krana-Su ja Krana-Nui seisoivat vartiossa Hypoteesia kohti johtavalla tiellä. Kranat, perinteiseen tyyliinsä, oli naulattu jonkinlaiseen ilmoitustauluun. Raf’atax tervehti Peeloa ja Peelo tervehti takaisin. Hän kuitenkin pysähtyi näiden luokse vain hetkeksi. Koko vartion kolmikko tiesi, millä tehtävällä Peelo oli, eivätkä he halunneet varastaa tämän aikaa. Krana-Nui oli aistinut etelässä sinä loputtomuutena paljon kummitusten liikehdistää. Krana-Su taas kertoi kuulleensa kellokoneiston suunnalta outoa hyräilyä. Peelo lupasi selvittää asiaa sen jälkeen, kun kaapeli olisi paikallaan.
Matka jatkui, eikä sitä ollut enää pitkälti. Sillä tahdilla Peelo uskoi saavuttavansa Legendojen Pistorasian kuudessa ikuisuudessa ja seitsemässä kuukaudessa. Ei matka eikä mikään. Hänen kärsivällisyytensä palkittaisiin pian.
Niistä ikuisuuksista viisi hän mietti, kuinka piristäisi Tawaa seuraavalla kerralla, kun tapaisi hänet. Hänellä oli asunnossaan melkoiset määrät lahjaksi saatua alkoholia, jolla hän ei tehnyt mitään, mutta adminin aistien sumentaminen ei tuntunut välttämättä viisaalta. Sitten hän mietti, olisiko kokeillut piirtää tälle jotain. Peelo oli siinä ihan hyvä, mutta toisaalta niin oli Tawakin. Hän oli nähnyt muutaman kuvan, jonka admin oli piirtänyt jäsenkirjaan ja tullut tulokseen, että jos tämä halusi jotain, osaisi tämä varmasti tehdä sellaisen itsekin.
Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että ostaisi Tawalle puutarhahanskat. Sormien multaantuminen iltakävelyiden puutarhareissuilla olisivat mennyt huoli. Ehkä hän hankkisi myös jonkin haarniskaan kiinnittyvän kotelon, jossa ne kulkisivat kätevästi mukana. Klaanin linnakkeessa olisi muutama paikka, josta hän voisi niitä etsiä.
Tyytyväisenä päätökseensä hän käytti seuraavat kolmekymmentä vuotta jäljelle jääneestä ikuisuudesta arvuutellen Turaga Manitaloksen viidettä dilemmaa, jossa kyseenalaistettiin materiaalisen todellisuuden arvo. Peelo oli tulossa siihen tulokseen, että Turaga Manitalos ei välttämättä ollut koskaan itse osa materiaalista todellisuutta vaan useamman filosofin ja tutkijan tietynlainen yhteinen luotu persoona. Ajatus kuitenkin katkesi, kun hän saapui odottamaansa risteykseen ainakin kahdella kuukaudella etuajassa. Hän oli huomaamattaan kävellut paljon odottamaansa nopeammin. Kumma laskuvirhe, mutta ei huono asia.
Hieman ennen kuin Hypoteesi olisi ilmestynyt horisonttiin hänen edessään, hän kääntyikin risteyksestä oikealle. Hän ei aikonut vetää kaapelia kaupungin lävitse vaan suuntasi vuorijonon juurelle idässä. Siellä käytiin harvoin. Peelokin tiesi siellä lymyilevistä salaisuuksista vain, koska Suntio oli ne nuoruudessaan kartoittanut. Nyt, kun hänellä oli taas silminnähtävä kiintopiste, jota lähestyä, Peelon ajatukset keskittyivät jälleen pelkkään matkustamiseen. Loppumatka taittui nopeasti. Vuoriston juurelle saavuttuaan hän tarkisti vielä sijaintinsa Baterran reunaa taivaalla mittaillen.
Hän ei ollut aivan varma, miksi ei uskaltanut katsoa aurinkoa itsessään. Se oli kumma tunne. Kuin hänen sisällään olisi ollut joku toinen, joka otti ohjat ainoastaan silloin, kun musta paiste oli kyseessä. Peelo oli yrittänyt huijata itsensä vilkaisemaan sitä monta kertaa. Testattu oli niin muistoista varastetut aurinkolasit kuin odinalaisen sukellusveneen periskoopit. Joka kerta lopputulos oli kuitenkin sama. Katse väisti auringon juuri ja juuri. Sitä pystyi tosin silti käyttämään suunnistamiseen. Koska Baterra paistoi aina täsmälleen samassa paikassa, sen avulla liikkuminen oli helppoa.
Hän oli saapunut perille. Jonon korkeimman vuoren reunalla seisoi puoliksi maan sisään uponnut kapseli. Se oli suureksi osaksi läpinäkyvä, joskin sen sisältä ei nähnyt paljoa, koska sen pinta oli ulkopuolelta oudon liman peitossa. Kapselin kansi oli punainen ja siihen oli kirjailtu kaksoiskuningattarien pyöreä tunnus. Se oli reliikki muinaisilta ajoilta, mutta juuri sopiva Peelon tarpeisiin. Se mahdollistaisi monta sellaista asiaa, jotka Bianca olisi varmasti muuten huomannut. Kapseli vain tarvitsi virtaa, ja miltei puolet maailmasta kaapeli perässään kuljettuaan Peelolla oli sille viimein juuri sitä.
Legendojen Pistorasia oli kiinnitetty kapselin juurelle. Peelo pysähtyi ja varmisti, että kaapelin päästä sojottavat metallitangot täsmäsivät siihen. Olisi ollut noloa, jos siinä vaiheessa hän olisi joutunut lähtemään etsimään adapteria. Kaikki näytti kuitenkin olevan juuri oikein. Hän kumartui. Kaapeli iski hieman kipinää yhdistyessään rasiaan, mutta ne liittyivät toisiinsa silti saumattomasti. Peelon oli pakko hymyillä maskinsa alla. Hänen työnsä kantoi hedelmää.
Sähkö virtasi kapseliin, joka alkoi humista. Sitten sen kansi lähti kiertymään hitaasti auki ja sankkaa vihreää savua purkautui sen sisältä. Kansi jysähti lujaa maahan. Sen sisältä näkyi ilmiselvää liikettä. Peelo oli ristinyt kädet selkänsä taakse ja odotti, kunnes kaksi punaista kättä tarttui kapselin reunaan sen sisältä ja hopeiset kasvot kurkistivat sen sisältä.
”Hei”, Peelo sanoi.
Hopeisen Mirun omistaja nyökkäsi, veti itsensä käsillään ulos kapselista ja laskeutui soraan Peelon eteen. Killjoy raksautteli niveliään ja ojensi sitten kätensä Peelolle, joka välittömästi tarttui siihen.
”Pitkästä aikaa, Peelo”, Killjoy hymähti.
”Niin on”, Peelo nyökkäsi. ”Saimme viestisi. Meillä on kaikki valmiina.”
”Loistavaa. Täällä ei ole muuten koskaan ennen satanut”, Killjoy ihmetteli.
”Ei minunkaan ollessani”, Peelo myönsi.
Peelo tarkisti vielä kaapelin liitoskohdat kapselista, ennen kuin lähti johdattamaan Killjoyta kohti määränpäätään. Killjoyn Peeloa huomattavasti raskaammat askeleet upposivat soraan melko syvälle. Sen väleihin kertynyt vesi litisi, kun he matkasivat kohti Hypoteesia.
”Oletko aivan varma, että Bianca ei tiedä läsnäolostani?” Killjoy murehti. Peelo nyökytteli vakuuttavasti päätään.
”Vanhojen Valtiaiden suojat ovat taas päällä. Tuon kaapelin tuoman virran pitäisi riittää moneen hienoon asiaan. Kapselisi pitäisi sulautua Kranalan muun sähköistyneen toiminnan utuun. Ja mikä parasta, Hypoteesiin saadaan viimein sähköä.”
Killjoy katsoi maata pitkin viistävää kaapelia, jota he parhaillaan seurasivat kohti Hypoteesin risteystä. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka Peelo oli sen löytänyt ja kuinka kaukaa tämä oli sen vetänyt. Hän oli kuitenkin huojentunut siitä, että hänen saapumisensa oli pysynyt salaisuutena. Hän luotti Peelon sanaan siinä. Oli aina luottanut.
”Näytät täällä erilaista kuin yleensä”, Peelo huomioi. Punahopeinen mies näytti paljon enemmän toalta kuin siltä haarniskoidulta jätiltä, johon Peelo oli tottunut.
”Se lienee, miten tänne matkustaminen toimii. Näytämme siltä, miltä kuvittelemme näyttävämme. Ainakin, jos matkaamme tänne vain hengessä”, Killjoy selitti.
Peelo katsoi alaspäin. Hänen kätensä ja jalkansa olivat täsmälleen niin kuin todellisuudessakin.
”Sinäkö siis kuvittelet itsesi tuon näköiseksi? Onko haarniskasi vain tuossa päällä?”
Killjoy ei oikein tiennyt, kuinka vastata. Hän toivoi, ettei androidi kaivelisi asiaa hirveästi enempää, joten hän laittoi pelimerkkinsä kaikkein yksinkertaisimpaan vastaukseen.
”Tämä on, miltä näytin ennen.”
”Vai niin”, Peelo sanoi ja pysähtyi miettimään hetkeksi. ”Pidän siitä haarniskastasi enemmän. Siinä on varmaan aika paljon säilytystilaa vaikka puutarhahanskoille.”
Killjoy vilkaisi Peeloa pöllämystyneenä. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että jos hän tahtoi keskustelun päättyvän, olisi parempi olla kysymättä tarkentavia kysymyksiä.
He jatkoivat kävelemistä Peelon johdolla. Killjoy näki Hypoteesin pilvenpiirtäjien siintävän oikealla puolellaan, mutta päätellen Peelon suunnasta, sen sisäänkäynti oli jossain muualla. Hän ei tietoisesti ollut koskaan vieraillut niin pohjoisessa. Hänen aikaisemmat sielunmatkansa olivat heittäneet hänet aina täysin satunnaiseen paikkaan, jonka jälkeen hän oli harhaillut aina ties minne. Vasta Peelon kapseli-innovaation myötä hän oli onnistunut ilmestymään täsmälliseen paikkaan.
”Oletan, että tonttumme ovat kunnossa?” Killjoy tiedusteli.
”Kyllä”, Peelo nyökkäsi. ”Geeveellä on ollut Vaehranin mukaan hieman vaikeaa viime aikoina, mutta hän on kunnossa. Etsivä on ollut merillä jo jonkin aikaa, mutta Jardirt valvoo, ettei mitään pahaa satu. On mahdollista, että hän on jo palannut sillä aikaa, kun olen ollut täällä. Heidän matkallaan on moderaattorien hyväksyntä.”
”Olen yllättynyt”, Killjoy tuumasi. ”Miksi Etsivä edes tahtoi pois saarelta? Hän ei tee sitä kovin usein.”
”Hän tahtoi Kristallisaarille. Pitkä matka, mutta Paaco näki asian niin, että Notfunin taidoilla he saattaisivat päästä merisaarrosta ohi. Jardirt on tiputellut radiopoijuja pitkin matkaa. Heidän reittiään on ollut helppo seurata.”
Killjoy naurahti. Harva tajusi, kuinka monta askelta edellä Paaco oli, mitä tuli tiedustelemiseen.
”Oletan, että niillä poijuilla yritetään uudelleenluoda yhteyttä ulkomaailmaan”, Killjoy mietti.
”Niin. Pohjoisesta saadaan nyt taas vähän uutisia. Pari xialaista asemaa lähinnä, mutta se on enemmän kuin aikaisemmin.”
”Hyvä. Ja hyvä, että tontut ovat tallessa.”
Peelo oli siitä samaa mieltä. Hänen tonttuvahtinsa oli alkanut siitä päivästä, kun Creedy oli saanut surmansa Sarajin miekasta. Viesti Killjoylta oli tullut nopeasti sen jälkeen, kun se oli tälle paljastunut. Siitä lähtien Peelo oli tehnyt kaikkensa, että lopuilla Bio-Klaanin tontuilla olisi kaikki hyvin. Killjoy oli selitellyt pyyntöään turvallisuusteknisenä operaationa huomioiden tonttujen yhteyden Biancaan. Peelo tosin oli nähnyt läpi Killjoyn aikeista. Suojelumandaatti oli tullut muustakin kuin vain strategisesta viisaudesta. Jollain asteella Killjoy selvästi koki olevansa vastuussa pikkumiesten hyvinvoinnista.
He saapuivat taipaleen päätteeksi Hypoteesin risteykseen. Peelo johdatti Killjoyn siitä kääntymällä viimein pilvenpiirtäjien muodostamaa rinkiä kohti. Ne olivat tosiaan niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei mistään muualta olisi päässyt ringin sisäpuolelle. Nyt heidän edessään kuitenkin häämöttivät portit. Kaksi oviaukon eteen kaatunutta rakennusta oli viritetty jonkinlaisilla vaijereilla suureen messinkiseen mekanismiin. Rattaat, jotka koneistoa pyörittivät, näyttivät aivan Biancan koneistosta varastetuilta. Tarina siitä, kuinka Peelo ja Viides Kohrak-vartiosto olivat ne saaneet, olisi varmasti huvittanut Killjoyta, mutta Peelo tiesi, että nyt ei ollut aika seikkailukertomuksille.
Yhden pilvenpiirtäjistä ikkunasta väläyteltiin kirkasta valoa heitä kohti. Peelo vilkutti sille vastaukseksi. Sitten ei tapahtunut hetkeen mitään, kun mekanismia käynnisteltiin Hypoteesin puolelta. Lopulta kahden valtavan jyrähdyksen myötä molemmat kaatuneet pilvenpiirtäjät alkoivat nousemaan ylös. Portit aukenivat kaksikolle. He kiristivät tahtiaan ja marssivat huolestuttavasti edestakaisin heiluvien rakennusten ali sisälle. Peelo suunnitteli jo mielessään uutta, sähkökäyttöistä menetelmää porttien hallinointiin. Se olisi nyt mahdollista, kun Legendojen Pistorasia oli toiminnassa.
Näky oli yllättävä mutta samalla äärimmäisen vaikuttava. Taistelussa tuhoutuneen Hypoteesin kaupungin keskelle oli raivattu valtava aukea, jota asutti kirjava väkijoukko telttoineen ja pienine katoksineen. Rakennukset tarjosivat suojaa niille asukeille, jotka olivat jääneet ilman omaa muistoaan basiliskin ja bahragien taistelun jäljiltä. Killjoy tunnisti monet niistä Metru Nuin sodan osanottajiksi. Tai ainakin kummallisen ja spekulatiivisen version siitä sellaisiksi.
Sitten jostain rakennusten välistä kuului nopeita askeleita. Pieni punainen asia juoksi tuulispäänä heitä päin, ohitti Peelon ja syöksyi halaamaan Killjoyn jalkoja.
”C-creedy?”, Killjoy parahti. Tonttumies puristi hänen jalkojaan koko ajan lujempaa. Kun tämä viimein erkani, Killjoy näki, että tämän silmät olivat vetiset. Siitäkin huolimatta tämän kasvoilla oli leveä hymy.
”En uskonut, että näkisimme toisiamme enää”, Creedy naurahti hieman vaikeasti. ”Olen… tosi iloinen, että olin väärässä.”
”Niin minäkin”, Killjoy sanoi. Peelo näki, että hän näki valtavasti vaivaa siihen, että onnistui pitämään itsensä kasassa.
”Oletko kunnossa? Kuinka voit?” Killjoy kysyi. Creedy kohtautti olkiaan.
”Ihan hyvin kai kuolleeksi. Olemme Lähetin kanssa muistelleet paljon menneitä. Ja Peelo on pitänyt meile seuraa. Yllättävän hyvin me ollaan pärjätty huomioiden, miten vähän tekemistä täällä on.”
”Oletan, että hänen läsnäolosi on sinun ansiotasi?” Killjoy mietti Peeloa kohti viittoillen.
”Creedyn minulle jättämä datamuisti sisälsi ohjeet dynamon valmistamiseen. Ilman sitä en usko, että olisin koskaan päässyt tänne”, Peelo kertoi.
”Et koskaan kertonut minulle, että olit ehtinyt ratkomaan sen mysteerin”, Killjoy ihmetteli. Creedy heilutteli käsiään edestakaisin hieman nolostuneena.
”No en minä oikeastaan, vaan Niz. Hän jätti sen minulle sen jälkeen, kun asetuin Klaaniin. Pahan päivän varalle, hän sanoi. Sitä se kyllä olikin. En ymmärtänyt, ennen kuin vasta jälkeenpäin, että sen tarkoitus oli antaa jonkun seurata minua tänne.”
”Niinpä tietenkin”, Killjoy huokaisi. Totta kai Nizillä oli asian kanssa jotain tekemistä. Tällä kertaa hän ei kylläkään voinut valittaa. Peelon läsnäolosta Kranalassa oli ollut valtavasti hyötyä.
”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui”, Killjoy sanoi. ”Sekä sinulle että Lähetille. Jos olisin tiennyt, mitä Saraji puuhaa, olisin –”
”Äh, ei se sinun syytä ollut!” Creedy ähkäisi. ”Sitä paitsi kuolleena oleminen ei ole yhtään niin kamalaa kuin sanotaan. Ainakin niin kauan, kun pysyttelee kaukana siitä kellosta.”
Killjoy hymähti. Creedyn sanat eivät paljoa hänen omatuntoaan helpottaneet, mutta hän oli silti iloinen, että tämä näytti niin hyvinvoivalta huomioiden, että oli tosiaan kuollut.
He lähtivät kolmisin jatkamaan matkaa syvemmälle Hypoteesiin. Soran sijasta suurin osa kaupungin maasta oli valkoista mukulakiveä. Viemäröintiä siellä ei selvästi ollut, sillä vettä oli alkanut kertymään alavammille alueille huomattavat määrät.
”Minä en muuten tiennyt, että tunnette toisenne”, Killjoyn ja Peelon perässä harppova Creedy tokaisi. Killjoy vilkaisi androidia vierellään ja käänsi sitten niskansa taakseen ja hidasti hieman vauhtia.
”Kävin Tawastialla keikoilla aika usein. Peelo oli siellä monesti lämppärinä. Tutustuimme yhden Revonhänthäisen keikan jälkeen”, Killjoy selitti.
”Se oli hieno ilta”, Peelo muisteli. ”He soittivat Digitaalisen Maailman silloin ensimmäistä kertaa yleisölle. Oli kunniallista, että he pyysivät minua lämmittelemään yleisön juuri sinä iltana.”
Siitäkin illasta oli jo vuosia. Killjoyn oli pakko myöntää kaipaavansa Tawastian aulan likaisia kokolattiamattoja ja baaritiskin sitä tahmeaa kulmaa, jota kukaan ei saanut jostain syystä epätahmautettua.
Peelon marssiessa edeltä Killjoy pysähtyi kiinnitettyään huomionsa torin laidalle kaatuneen rakennuksen kylkeen pystytettyyn pöytärykelmään. Sen ympärille kerääntyneet vaeltajat erosivat ympäröivästä hypoteettisesta kirjavuudesta siinä, että ne tuntuivat jo kaukaa paljon muita todellisemmilta. Mitään konkreettista eroa hahmojen käytöksissä ei ollut, mutta Killjoy tunsi eron syvällä arkkisydämensä perukoilla.
”Suntio ja Lähetti ovat edelleen matkoilla, mutta heidän pitäisi palata pian”, Peelo kertoi Killjoylle. ”Zyglakit ovat jo saapuneet ja ovat valmiita keskustelemaan.”
”Täällä on niitä paljon enemmän kuin ennen”, Killjoy sanoi huomionsa ääneen.
”Ryhdyimme ottamaan heitä sisään sen jälkeen, kun haamujen partiot tasangoilla alkoivat lisääntyä”, Peelo selitti. ”Yhteenottoja ei ole vielä ollut, mutta moni heistä koki niiden läsnäolon niin epämukavaksi, että he pyysivät saada leiriytyä täällä. Ryhmä, jota olemme tulleet tapaamaan, odottaa meitä jo.”
”Haluat puhua zyglakeille?” Creedy ihmetteli.
”Niin”, Killjoy myönsi. ”Professori Mavrah on tehnyt kovaa työtä Metru Nuilla ja kaiveli minulle yhteyksiä erään kokemani asian ja tekemämme arkeologisen löydön välillä. Kaikki tiet johtavat zyglakeihin. Eikä liene sattumaa, että tämä paikka on aina vilissyt niitä.”
”Onneksi pieni Focaxas auttoi minua keräämään seurueen”, Peelo myhäili. ”Heitä ei ole vaikea löytää, mutta tietäjiin ei silti yleensä törmää vahingossa.”
Lähestyessään huonekaluleiriä Killjoy huomasi myös muunlaisia rakennelmia. Paikalle oli pystytetty telttoja… nojatuolien ja sohvien päällyskankaista? Killjoy huomasi, kuinka yksi zyglak nylki sohvaa ja teki sen verhoilusta mattoja. Seuraava lisko tuli paikalle ja vei mattoja telttaan.
”Mistä kaikki tämä tavara on peräisin?” Killjoy ihmetteli. Yhdelläkään ainoalla käynnillään hän ei ollut nähnyt mitään muuta ”fyysistä” tavaraa kuin mitä sinne saapuneilla matkaajilla oli päällään.
”Nurukan ja Xen avasivat täältä muistoja samalla, kun Valkoisen käärme yritti syödä heitä”, Peelo selitti. Killjoysta tuntui, että tämä vitsaili, mutta oli tuntenut androidin tarpeeksi pitkään, että tiesi, ettei tämä tehnyt niin.
”Siitä jäi aika paljon tavaraa, jota Suntio ei viitsinyt työntää takaisin muistoihin. Metru Nuin vaihtoehtoiset sodat saavat selvitä ilman muutamaa huonekalua.”
”Vai niin”, Killjoy huokaisi. He olivat jatkaneet kävelyä leiripisteiden halki. Nyt he lähestyivät joukkiota, joiden katseet kääntyivät välittömästi heitä kohti. Piirissä istui kourallinen todentuntuisia zyglakeja taitavasti kasatun telttakatoksen alla.
”Kreeh!” liskopiirin kummallisimman näköinen jäsen rääkäisi saapujat huomatessaan. ”Tinaukko suvaitsee siis saapua! Tervehdys Peelo, tervehdys… suuri ja pieni tinaukko!”
Muut zyglakit nousivat ja nyökkäsivät tervehdyksenä. Killjoy nyökkäsi varovaisesti. Creedy vilkutteli iloisena liskojoukkiolle, kun taas Peelo oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja kierrätti katsettaan kahden osapuolen välillä.
”Killjoy, kenraali” Peelo esitteli ison punaisen miehen. ”Tietäjä Fatizax, heimojen viisain tietäjä. Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä. Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija. Myöhässä käräjävalmisteluista”, Peelo esitteli hieman kärsimättömän näköisen liskon.
”Kreeh…” Fatizax painoi päänsä maahan. ”Entä tuo pikkuruinen?”
”Hei, olen Creedy”, Creedy vastasi. Pikkumies oli nähnyt Bio-Klaanissa ollessaan vain yhden zyglakin, eikä se ollut yhtään niin jännittävän näköinen kuin Hypoteesissa leiriytyvät.
Zyglak-tietäjä kalankallossaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ja tämä nuori tässä on puolestaan Meixez. Eräänlainen oppilaani, voisi sanoa”, hän esitteli. Punamusta lisko Fatizaxin vierellä nyökkäsi jäykästi, ja Fatizax jatkoi muiden piiriläisten esittelyä.
”Ja tämä meidän pikkuruisemme on Focaxas. Näin meidän kesken…” Fatizax madalsi ääntään. ”Minulla ei ole aavistustakaan, miten tollanen pänä osaa henkivaeltaa. Kreeh… nuorissa on voima, mutta että noin pienessä…”
”Aaaa-glxblt!” Focaxas jokelteli tyytyväisenä ja kipusi ketterästi Fatizaxin olkapäälle katsomaan saapuneita. Tietäjä jatkoi piiriläisten esittelyä yksi kerrallaan. Liskot nyökkäsivät nimensä kohdalla ja asettuivat sitten taas kyykkyyn.
”Ja minä olen Juurlok”, roteva, hailakan punainen zyglak nyökkäsi viimeisenä ja suoristui täyteen pituuteensa. ”Olen tämän henkipiirin varsinainen johtaja. Vaikka toki Fatizax tässä onkin kokenein tietäjämme, ja järjestänyt tämän… tapaamisen.”
Killjoy mittaili Juurlokia katseellaan. Tämän pukeutuminen erosi jonkin verran muista ympäröivistä zyglakeista. Sillä oli yllään tummanharmaita panssarinpalasia, joissa oli ärhäkän näköisiä piikkikoristeita. Ero oli tarpeeksi suuri, että Killjoy päätteli tämän juontavan joistain muista heimoista kuin niistä, jotka elivät Bio-Klaanin saarella.
”Hyvä tavata teidät”, Juurlok lausui. ”Fatizax on oikeassa. Enteitä on ilmassa paljon.”
”Olen kiitollinen, että suostuitte tapaamaan minut näin lyhyellä varoitusajalla”, Killjoy myönsi ja tuttavallisuutta edistääkseen asettui risti-istuntaan valkoiselle kivelle zyglakien eteen.
”Peelo kertoi minulle, että saattaisitte voida valaista minua liittyen erääseen… kohtaamiseen, johon jouduin hiljattain.”
”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Vai pitää ukko Peelonen meitä tietotoimistona? Tai ehkä juorukelloina?”
”Ajattelin itse asiassa, että tiedätte vain enemmän kuin muut”, Peelo tarkensi. Tämä kuulosti ihan vähän harmistuneelta.
”… krhm, niin, lupauduin kyllä auttamaan”, tietäjä vastasi ja röyhisti kurkkupussiaan kalankallopäähineen alla. ”Katsokaas… sateet ovat palanneet!”
Killjoy ja Creedy vilkaisivat toisiaan. ”Niin, täällä on tosiaankin satanut”, Killjoy totesi. ”Tarkoitat, että niin on käynyt ennenkin?”
”Muistan sen kuin eilispäivän!” Fatizax huudahti. ”Muistan sen paremmin kuin eilispäivän! Oikeastaan…”
Tietäjä piti pienen tauon ja yski pari kertaa. ”En kyllä muista eilistä kovin hyvin. Kreeh! Mutta sateen! Sen muistan! Tämä on voimallinen enne! Voimallisempi kuin Makuta Nuin kahvinpurut! Tai se kun Makuta Nui ilmestyy paahtoleipään!”
Juurlok näytti kysyvältä. ”Ilmestyy paahtoleipään?”
Nuori zyglak Fatizaxin vieressä huokaisi. ”Fatizaxin kotisaarellamme palvoma, tuota, henkiolento, on opettanut tietäjällemme paljon. Kuten paahtoleivän.”
”Juuri niin, Meixez! Juuri näin! Ja hilloa, ja sellaista vaaleanpunaista mössöä siinä päällä!”
Mei pudisti päätään ja vajosi syvemmälle kyykkyyn. Fatizax oli viisas henkimaailman asioissa, mutta vanhuksen kanssa oli aina sosiaalisesti noloa.
Creedy näytti siltä, että olisi halunnut kysyä miljoona tarkentavaa kysymystä. Killjoy ja Peelokin olivat vaihtaneet katseita Makuta Nuin nimen kuultuaan. Killjoy ei kuitenkaan ollut tullut vakoilemaan ystävänsä kulinaarisien luentojen seurauksia.
”Mutta niin, niistä sateista”, Killjoy yritti ohjata keskustelua taas oikeille raiteille.
”Niin, sateet, ne ovat enne! Ja siksi minä autan nyt teitä… henkimaailmassa puhaltavat pian uudet tuulet!”
”Sateet. Ovatko ne… Äidin tekosia?” Killjoy kysyi. Tämä varoi ä-sanaa niin selvästi, että kaikki läsnäolevat huomasivat sen. Myös Mein niskasulat kohosivat heti, kun sana lausuttiin.
”Hmm, kreh, hmm…” Fatizax mutisi. ”Tekosia? Ehkä, ehkä ei. Tekeminen kuulostaa siltä, että hän tekisi niin tarkoituksella. Ehkäpä olisi oikeammin sanoa, että sataa hänen vuokseen! Sataa, koska hän on!”
”Erikoista”, Peelo huomioi. ”En ole kuullut kenestäkään, joka pelkällä läsnäolollaan saisi pilviä muodostumaan.”
”Pah! Tinaukon tinamietteitä! Näettekö tälläkään taivaalla yhtään pilveä? Ja silti ropisee. Ei, sade on osa meren äitiä. Sillä merihän on vettä!”
Killjoy ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä, että hänen vastauksena oli saanut lopulta muodon ”meri on vettä”. Informaatioarvo oli jotenkin nyt hukassa, joten Miruaan raapiva mies muotoili seuraavan kysymyksensä niin, että saisi siihen täsmällisemmän vastauksen.
”Kuka hän on?”
Kysymys sai piirin zyglakit liikkumattomiksi. Kaikki käänsivät katseensa Fatizaxiin.
”Kreeh… kuka on merten äiti…”
Fatizax asettautui täysin matalaksi valkealle soralle ja sulki silmänsä. Zyglakin häntä laskeutui maahan ja kynnet upposivat soraan. Liskovanhuksen hengitys rahisi.
”Hän… muistelee”, Mei selitti henkiopettajansa toimintaa. Punamusta lisko puristi silmänsä kiinni ja auki ja kiinni muutaman kerran epämukavan näköisesti. Hän tunsi piirin ja muukalaisten katseen polttavana, mutta jatkoi silti. ”Fatizax kertoi minulle, että kun on ’vanha kuin taivaankupu’, muistaminen vie veronsa. Kuulemma… kuulemma… kuulemma…”
Killjoy huomasi, että asian selittäminen oli Meixezille vaikeaa. ”Kaikessa rauhassa.”
Mein jäänsiniset silmät löysivät Killjoy katseen. Zyglak veti muutaman kerran hitaasti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Kuulemma henkimaailmassa muistot aina löytyvät, kunhan malttaa asettua aloilleen ja kuunnella maaperää.”
Kaikki olivatkin hiljaa, kunnes Fatizax kohta kohosi taas kyykkyyn. Ei itselleen tyypilliseen tapaan terävillä ja sätkivillä liikkeillä, vaan hitaasti ja varovaisesti, kuin ikivanha olento aikojen alusta.
”Meren äiti…” Fatizax kähisi hiljaisella äänellä. ”Gah’Malok… hänestä me kaikki tulemme. Zyglakit… meri… syli…”
Killjoy kumartui varovaisesti lähemmäs. Fatizax jatkoi. ”Meren äiti on sekä viileä syvyys että kimaltava pinta. Hän on vellova meri itsessään… ja meri on jokaisen zyglakin todellinen koti ja elinehto. Mutta hän on myös… oli myös…”
Mei huomasi, että vanhukselle teki pahaa seisoa edes kyykyssä, ja asettui tukemaan tätä. Peelo asettui Fatizaxin toisen kainalon alle.
”Hänen sylinsä oli niin turvallinen”, tietäjä jatkoi. ”Se oli liian turvallinen… me menetimme suhteellisuudentajumme, me teimme temppeleitä, me teimme valtakunnan… me marssimme… syvä imperiumi…”
Juurlok puhui matalasti: ”Tarvitsetko tauon? Jotain juotavaa?”
Fatizax pudisti päätään ja jatkoi. ”Äidin aikana me olimme kohtuuttomia… mutta se ei ollut äidin vika. Se oli meidän vikamme. Ei ollut oikein, että äiti… että äiti… että äiti silvottiin. Se synti on niin raskas, että yhä on henkimaailma kuopalla.”
”Silvottiin”, Killjoy toisti. ”Olen kuullut tuon ennenkin, että äidille tehtiin jotain. Mitä oikein tarkoitat? Kuka hänet silpoi?”
”Äitiä satutettiin… häntä iskettiin, hänestä otettiin irti paloja kuin teuraseläimestä, ja hänet vietiin pois. Enää hän on vain kaiku meren yllä, heijastus tyynessä pinnassa. Siten hänet silvottiin. Vähennettiin ja vietiin. Ja että kuka…” Fatizax pudisti päätään. ”Sen olen tarkoituksella unohtanut, ja vannonut, etten etsi sitä muistoa käsiini. Kosto sumentaisi mieleni, alkaisin kuiskia verisiä sanoja päälliköiden korvaan ja johtaisin koko kansan turmioon. Ei, en tiedä, kuka äidin silpoi. En halua tietää. En voi tietää!”
Mei paransi asentoaan Fatizaxia vasten ja auttoi tietäjää säilyttämään tasapainonsa. Hän ajatteli Guechexin sanoja Alinnelin jäänteistä Bio-Klaanin pihamaalla.
”Minulle riittää vähempi tieto…” Fatizax jatkoi. ”Minulle riittää se tieto, että äiti silvottiin rangaistuksena syvän imperiumin synneistä… teimme liian korkeat tornit ja liian väkevät sotajoukot. Niin toimme katastrofin itse itsellemme, ja siitä asti olemme hylänneet haaveet valtakunnasta.”
Killjoy oli ristinyt kätensä ja roikotti päätään hieman Fatizaxia kuunnellessaan. Creedy oli istunut kertomuksen aikana hänen vierelleen ja tuijotteli tietäjää lumoutuneena. Kralhin päässä raksutti ajatuksia toistensa perään. Mavrah oli osunut naulan kantaan arvioidessaan, että zyglakit olisivat oikea paikka lähteä kyselemään Äidistä. Hän ei silti ollut varma, oliko oppinut mitään sellaista, joka auttaisi häntä ottamaan seuraavan askeleen. Ajatukset Ko-Metrussa kouristelevasta vahkitytöstä kuitenkin saivat hänet puskemaan syvemmälle. Oli turha piilotella mitään. Fatizax oli kertonut hänelle avoimesti, mitä tiesi, joten tuntui vain oikealta kertoa tälle suoraan, mitä hän halusi.
”Kuinka voin löytää hänet?”
”Jos äidin voisi löytää, emme kyykkisi tässä”, Fatizax sanoi käheästi ja viittoili piirin zyglakeja. ”Äitiä ei voi löytää, niin paljon hänestä vietiin pois. Ainoa keino olisi, että äiti löytää sinut.”
Killjoy huokaisi syvään. Peelon merkisevä vilkaisu viesti, että oli todellakin aika sanoa se, mikä Killjoysta itsestäänkin tuntui yhä hullulta.
”Hän löysi minut jo kerran.”
Zyglakien keskuudessa vilkuiltiin toisiaan. Fatizaxin kasvot kurtistuivat sellaisella tavalla, että Killjoy ei tiennyt liskokallon edes taipuvan sellaiseen.
”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Sinut? Mitä äiti… etkö sinä ole joku… iso muovisoturi ja bio-klaanilaisten kaveri! Mitä äiti… krhm… kreeh… niin…”
Fatizax toi kasvonsa lähelle Killjoyn omia ja jatkoi: ”Mutta sateet ovat kyllä palaneet… ja sitä paitsi. Sinä haiset zyglakilta.”
Mei, Juurlok ja muut olivat ensin yllättyneitä (”Huu-glxblt!?”), mutta… Fatizax oli oikeassa. Jokin muukalaisen hajussa oli tuttua.
Killjoy huokaisi syvään. Tämä oli se asia Steltinmeren kohtaamisessa, mitä hän oli tarkoituksella yrittänyt olla miettimättä. Muutama lanka oli kuitenkin yhdistynyt keskustelun aikana. Ja jokaisen niistä myötä Äidin sanoissa tuntui olevan vähän enemmän järkeä.
Hän napautti kyljessään sijaitsevaa pientä painiketta kolmesti. Hän ei ollut varma, tarvitsiko hänen tehdä niin, vai olisiko henkimaailmassa asian kovaa ajatteleminen riittänyt, mutta niin Killjoy oli sen nuoruudessaan aina tehnyt. Zyglakit – ja Peelo – katsoivat silmät pyöreänä, kun Killjoyn rintakehä aukesi keskeltä. Orgaanisten lihasten, johtomeren ja mekaanisten pumppaavien härvelien keskellä loisti punainen kirkas kuula.
”Kenties tämä selventää asiaa hieman”, Killjoy pohti. ”Hän kutsui minua lapsekseen. Eikä sellaisella hengellissä tavalla. Hän tarkoitti sitä… jotenkin konkreettisemmin.”
Fatizax siristeli hetken silmiään ja tuijotti kuulaa. Hän tarttui kalankallopäähineeseensä ja nosti sen pois. Tietäjän sieraimet aukesivat täyteen kokoonsa, kun tämä nuuhki konemiehen sisältä virtaavaa hajua.
”Se se on!”, Fatizax huudahti, nyt jo selvästi äskeistä virkeämmin. ”Tuo pallo on zyglakia!”
Killjoyn miruntapainen valahti tavanomaista paljon vaaleammaksi. Creedy oli noussut sen verran, että hän näki tuijottaa Killjoyn sisuksiin. Miehen itsensä reaktio vaihtui kuitenkin nopeasti jotain merkittävää tajunneesta takaisin isään, joka oli Valkoisen valtakunnassa tehtävällä.
”Joten… hän ei valehdellut”, hän huokaisi. Hän ei oikeastaan kaivannut enempää. Fatizax kohahti taaksepäin, kun Killjoy painoi nappia uudestaan ja luukku hänen rintakehässään sulkeutui.
”Näyttää melkein toalta… mutta ehtaa zyglakia sisältä”, Fatizax päivitteli. ”Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää. Onkos tuo ollut aina tuolla? Vai heräsitkö jonain aamuna zyglak-pallo sisälläsi?”
Killjoyn piti aidosti miettiä vastaustaan. Kaikki, mitä hän tiesi itsestään, oli Nizin hänelle kertomaa. Niistä ensimmäisistä kohtaamisista hän ei muistanut kuitenkaan kovin paljoa. Muistijälki oli jäänyt ainoastaan veden toan hymystä ja lämpimästä tervetulotoivotuksesta elävien kirjoihin.
”Minä olen kaiketi ollut aina tällainen. Kuula itsessään taas… paras arvauksemme on, että ne ovat peräisin vanhasta Selakhiasta. Se kellossa roikkuva kusiainen ei ole suostunut antamaan paljoa vastauksia, vaikka oletankin, että hänellä on näiden kanssa jotain tekemistä.”
”Kellopeliroisto!” Fatizax tuhahti. ”Se tikittävä maanvaiva! Oletko tekemisissä sen kanssa? Kannattaa varoa mitä vastaat, olin aikanani heimon tarkin keihäänkäyttäjä, kuules!”
Killjoy ei voinut estää itseään naurahtamasta. Riski diplomaattiselle selkkaukselle vaikutti uhasta huolimatta vain pienenevän.
”Tarina on aika pitkä… mutta tiivistettynä, yritän repiä häntä irti tosimaailman katosta enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti. Antaisin mitä vain, että saisin kellot sammutettua.”
”Ai… no, hyvä!” Fatizax vastasi. ”Kyllä se kuule taitaa olla niin, että olet palloinesi ainakin sen verran zyglak, että ymmärrät nämä jutut. Jos se kerta on ollut sisälläsikin aina. Kreeh…”
”Mainitsit vanhan Selakhian”, Juurlok puuttui keskusteluun. ”Miten Selakhia tähän liittyy?”
Killjoy pysähtyi taas miettimään, mutta se olikin Peelo, joka tällä kertaa puhui.
”Teoria on vielä hieman kesken, mutta uskomme, että Valkoinen on jonkinlainen vanhan selakhin haamu. Tai kuvajainen. Hänen olemuksensa on jollain tapaa kummallinen. Yritämme edelleen selvittää, millä tapaa.”
”Niin, täällä kyllä kohtaa kummituksia”, Fatizax vastasi ja räpsytti vilkkuluomiaan. ”Mutta että tosimaailman… katossa… Kreeh, sano, jos voimme auttaa sinua kellojen vaientamisessa. Henkimaailma oli kauneimmillaan meren äidin aikana, mutta siskosten valtakausikin oli yhtä juhlaa kellopelipälliin verrattuna.”
”Arvostan tarjousta”, Killjoy sanoi. Hän ei ehkä ollut tullut etsimään liittolaisia, mutta oli huojentavaa huomata, että edes henkimaailmassa Biancan tekemisiä ei katsottu sormien läpi.
”Tällä hetkellä suurin ongelmamme on, että emme oikein vielä ymmärrä häntä.”
Killjoy osoitti sitten taivaalle.
”Hän ja hänen… vastaparinsa yrittänevät aiheuttaa tosimaailmankin taivaalle jotain tuollaista.”
Kaikki läsnäolevat tiesivät, että Killjoy viittasi keskellä taivasta leimuavaan mustaan aurinkoon. Peelo oli kuitenkin ainoa, joka huomasi, että Killjoy oli katsonut siihen suoraan ja sen jälkeen vain kääntänyt katseensa takaisin keskusteluun. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun androidi oli nähnyt kenenkään tekevän niin.
”Musta aurinko yllä merten…” Fatizax henkäisi. ”Tiesin, että vihaan sitä tyyppiä syystä. Kreh!”
Mei nielaisi. ”Fatizax… mitä se tarkoittaa?”
”Kreeh… en tiedä.”
”Sitä paremmalla syyllä minun täytyy päästä puhumaan Äidille uudestaan”, Killjoy painotti. ”Jos hän oli täällä ennen sitä, hän saattaisi tietää siitä jotain. Muiden asioiden ohella…”
”Jos rohkenen kysyä”, Juurlok puhui. ”Mikä saa sinut haluamaan hänen luokseen niin palavasti?”
Killjoyn hampaat kirskahtivat äänekkäästi toisiaan vasten. Hän ymmärsi, että tässä keskustelussa ei pidetty salaisuuksia. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän joutui sanomaan sen asian taas kerran ääneen. Ja se todellisuus sattui joka kerralla vähän enemmän.
”Minun tyttäreni tekee kuolemaa”, Killjoy sai lopulta sanotuksi. ”Äiti auttoi minut pelastamaan hänet kerran, mutta se ei lopulta riittänyt. Hänellä täytyi olla siihen joku syy. Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin ja viimeisiä oljenkorsiani on toivo siitä, että hän auttaisi minua pelastamaan hänet vielä uudestaan.”
Zyglakit katsoivat Killjoyta. Kralhi ei ollut tottunut lukemaan liskojen ilmeitä, eikä ollut aivan varma siitä, mitä näki. Hän kuitenkin arveli sen olevan myötätuntoa.
”Mitä voimme tehdä?” Mei kysyi suoraan. Jossain tosimaailmassa Guechex hiljalleen toipui sodan haavoista.
”Minä… en tiedä”, Killjoy myönsi. ”Jos tekään ette ole saaneet Äitiin yhteyttä näiden vuosien aikana, en usko, että omat mahdollisuuteni ovat ainakaan paremmat.”
”Kenties ajattelemme asiaa liian monimutkaisesti”, Peelo huomautti. Jokainen katse kääntyi androidin puoleen.
”Jos Äiti on ottanut sinuun jo kerran yhteyttä, kenties hän on jo eräällä tapaa kuulolla. Jos kukaan muu ei ole kuullut hänen sanojaan pitkään aikaan, ei ole kohtuutonta olettaa, etteikö juuri sinun kutsullasi olisi jotain merkitystä. Olettaen tietenkin, että iso asia meressä kuulee sinut.”
”Jos ehdotuksesi liittyy tosi ison kaiuttimen hankkimiseen, niin Dume hiillostaa minua jo sen verran pahasti, että voit unohtaa –”
”Iso kaiutin olisi hieno”, Peelo huomautti. Killjoy oli hieman yllättynyt, että tämä oli keskeyttänyt hänet.
”Mutta ehkä sisällöllä on enemmän väliä tällaisessa tilanteessa, jossa iso asia meressä näennäisesti jo tietää muutenkin liikkeistäsi. Tai oikeastaan makuta Abzumon liikkeistä.”
”Kreeh… mutta jos äiti kuuntelee sinua, sisäisen pallon zyglak, mitä sanomme? Niin vanhoja ovat sanat, joita äidille lausutaan, ettei minullakaan ole niistä syvää ymmärrystä…”
Mein katse terävöityi välittömästi. ”Vanhaa… Fatizax, mitä jos me emme lausuisi yhtään mitään? Mitä jos me laulaisimme?”
Tietäjältä kesti hetki sisäistää Mein sanat. ”Vanha laulu… vanha laulu! Kreeh! Kreh-heh! Kreeh-heh-heh! Jos äiti todella kuulee tätä Killjoyta, niin se on varmastikin, mitä äidin kannattaa kuulla!”
Killjoy, Peelo ja Creedy eivät tienneet, mihin Fatizax ja Mei viittasivat, mutta vanha laulu vaikutti olevan mysteeri myös muille piirin zyglakeille.
”Mitä tarkoitatte?”, Juurlok kysyi.
”Opetin sen Meixezille! Hyvä oppilas! Korvat auki! Oppia sisään! Kreeh-heh-heh!”
”Se on…” Meixez aloitti innostuneena, mutta jatkoi hiljaisemmin. ”Se on eräs laulu, jonka Fatizax opetti minulle, kun… no, se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että Fatizax muistaa sävelmän meren äidin ajoilta.”
”Sävelmä”, Killjoy toisti. ”Luuletteko, että äiti reagoisi johonkin lauluun?”
”Onneksi meillä on kaikilla musiikillista taustaa”, DJ Peelo iloitsi. Killjoy ei ilmeensä perusteella täysin jakanut tämän innostusta.
”Kreeh, jos ei lauluun, niin mihin? Satutteko te muistamaan loruja muinaisuuden sysimustista syövereistä?”
Kyllähän Killjoyn mieleen kappaleita tuli. Sysimustat syöverit olivat suosittu teema sellaisessa musiikissa, mitä hänellä oli tapana kuunnella. Sellaisesta viisastelusta ei nyt tosin ollut hyötyä. Hän oli siirtänyt zyglakeille puhumisen vuoksi syrjään kallisarvoista aikaa, jonka hän olisi voinut viettää Xenin kanssa. Tässä vaiheessa ei kannatanut alkaa nirsoksi oljenkorsien suhteen.
”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Kuinka se menee?”
Fatizax patisti Killjoyn, Peelon ja Creedyn osaksi zyglak-piiriä ja asettui itse keskelle. Hetken ryittyään hän pyysi Mein vierelleen. Punamusta lisko puri hammasta ja otti paikkansa piirin keskellä.
”Kreeh, tämä oli helpompaa, kun laulupoika Calibus oli mukana…” Fatizax vielä mutisi, mutta sitten hän aloitti.
Ensimmäiset äänet lähtivät syvältä zyglakien kurkuista, mutta kun varsinainen melodia alkoi, oli rekisteri sellainen, johon muutkin pystyivät liittymään mukaan.
Hiljaisuus oli laskeutunut melkein täydellisesti. Ainoat äänet pakenivat Killjoyn huulilta, jotka jatkoivat melodiaa vielä hetken aikaa. Hiljaa ja hartaasti, mutta siinä tilanteessa kuitenkin vielä kaikkien kuullen.
”Anteeksi… se jäi… päähän”, hän kiirehti sanomaan, kun huomasi muiden vajonneen melodian jälkeiseen hartauteen.
Ennen kuin kukaan ehti vastaamaan Killjoyn tarpeettomaan anteeksipyyntöön, huomasivat kaikki, että Peelon suunnalta oli alkanut kuulumaan huomattavasti aikaisempaa kovempi kumina. Metallipinnoista läsnäolijoista sileimmällä varustettu mies oli siinä mielessä hyvä sademittari, että tähän läiskivien pisaroiden äänestä pystyi päättelemään paljon sateen lujuudesta. Eikä sitä voinut kukaan kiistää. Laulun päätyttyä Hypoteesia vaivannut sade oli muuttunut huomattavasti raskaammaksi.
Killjoy tuijotti androidia piiskaavia pisaroita hämmentyneenä. Hän ei ollut sellainen mies, joka uskoisi herkästi ihmeisiin. Eikä hän nytkään sellaista todistanut. Silti sateen yltyminen valoi häneen rahtusen toivoa, johon hän ei olisi millään halunnut tarttua.
Fatizax antoi sateen kastella kasvonsa. ”Enteet paremmasta ovat hyviä… mutta parhaita enteitä ovat ne, jotka saa itse aikaan. Kreeh-heh-heh…”
Sitten tietäjän ilme muuttui. Hän vaikutti muistavan jotain. ”Ohhoh! Toivottavasti Manu, eikun, krääh, Makuta Nui ei harmiinnu sateesta! Hän kuulemma otti tänään terassipaikan ilman varjoa!”
”Miten… miten niin terassipaikan?” Creedy ähkäisi.
Fatizax kääntyi tonttua kohti. ”Niin, Makuta Nui on tuossa viereisen pöytäkasan luona. Me… emme tällä hetkellä juuri puhu.”
Killjoyn katse laajeni hämmästyksestä. Hän kääntyi kannoillaan ja ihmeekseen näki ilmi elävän Bio-Klaanilaisen kumartuneena selin vain muutaman kymmenen metrin päässä. Hänelle tuntemattoman zyglak-rouvan edessä vaahtoava Manu ei ollut näyttänyt edes huomaavan takanaan puhjennutta melodiaa.
”Hitto vie”, Killjoy parahti. ”Kiitos, öh… ajastanne. Minun on ehkä parempi käydä näyttämässä hänelle naamaani.”
Mei nyökkäsi. ”Toivottavasti saat tyttäresi pelastettua.”
”O-glxblt!” lisäsi Focaxas.
Killjoy nyökkäsi kiitokseksi jokaiselle kolmelle isolle zyglakille erikseen. Sitten hän taipui ja nyökkäsi vielä Focaxasillekin. Creedy juoksi innokkaana kralhin perään, kun Peelo pysähtyi vielä taputtamaan toverillisesti Fatizaxia selkään, ennen kuin lähti laahustamaan kaksikon perään.
”… ja loppujen lopuksi valitsemalla sopivan taajuuden yliäänille, voidaan vaikuttaa vastaanottajan psyyken värähtelyyn yllättävällä tavalla. En ole kuitenkaan testannut tätä ihan loppuun asti. Tarvitaan lisää tutkimusta”, selitti piikikkääseen haarniskaan sonnustautunut olento hieman innokkaampaan sävyyn kuin tämän synkkään olemukseen olisi ehkä sopinut. Lisäksi zyglak tämän seurassa vaikutti aidon kiinnostuneelta, Killjoyn täydeksi yllätykseksi, vaikka hänen omaatuntoaan pistikin aavistuksen verran myöntää se.
”Manu, mitä helvettiä”, Killjoy parahti. Mustan Kanohi Kraahkanin verhoilemat kasvot kohosivat yllätyneenä katsomaan pöydän viereen seisahtunutta kralhia.
”Ai, moi, Jögge. Mitenkäs sinä tänne pääsit?”
Killjoy ei ollut varma, vitsailiko Manu. Tämän täydellisen arkinen tervehdys oli makutalle niin ominainen, että tämä olisi varmaan avannut keskustelun niin vaikka keskellä maailmanloppua.
”Sieluni ankkuroitiin tänne luomishetkelläni. Olen aina ollut osa tätä paikkaa. Minun pitäisi kysyä tuota sinulta.”
”Hetkinen, väitätkö sinä, että se sinun sielusi säilyttävä kranajuttu on itse asiassa Feä Ondo?” Manu kysyi hieman pöyristyneenä. ”En tiennyt, että niissä tulee pilvipalvelu mukana. Olet yhden askeleen lähempänä kuolemattomuutta, kaiketi!”
Ennen kuin Killjoy ehti vastata mitään, Manu jatkoi: ”Niin ja vastauksena kysymykselleni asettamaasi vastakysymykseen: olen täällä keräämässä tietoa. Minulla on eräänlainen side quest ymmärtää lihaa, ja ajattelin, että kukapa tietäisi lihasta paremmin kuin zyglakit.”
Killjoy oli aikeissa ensin vastata Manun kysymykseen hänen sydämenään sykkivän pilvipalvelun luonteesta, mutta hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi täysin hänen viimein käsiteltyään, mitä tämä oli juuri päästänyt suustaan. Hän ei edes tajunnut huomioida, että Manu oli käyttänyt arkkikranasta sen muinaisselakhialaista nimitystä.
”Side qu- ei kun… siis, lihaa? Miksi sinä yrität ymmärtää lihaa?”
”No kun Kepe kertoi minulle outoja juttuja! Se imuroi jotain lihaa, enkä oikein käsittänyt, että miksi. Mutta kuulemma liittyi johonkin ’Valkoiseen Kuningattareen’ ja sairasosastolla makaavaan ’Koobeehen’. Käteen jäi, että pitäisi tietää enemmän lihasta.”
Killjoyn päähän sattui, mutta ennen kuin hän ehti ääneen alkaa purkamaan ajatuksiaan sanoiksi, ehti musta androidi hänen rinnallaan väliin.
”Ai olet puhunut Kepen kanssa”, Peelo sanoi silminnähden ilahtuneena. Killjoyn ja Manun katseet molemmat kääntyivät tämän puoleen. Androidi oli onnistunut yhdellä lauseella hiljentämään varttia vaille kaaokseksi kehittyneen keskustelun.
”Moi, olen Peelo”, hän sitten vielä lisäsi.
”Makuta Nui”, Manu vastasi, pomppasi pystyyn ja tarttui androidin käteen. ”Rappion Enkeli, Pohjoisen Noita, Mysterys Nuin makuta. En tiedä, mistä tunnet Kepen, mutta Kepen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Ainakin ne heistä, jotka jäävät henkiin kohtaamisestani.”
Peelon käsi heilui villisti häntä itseään paljon suuremman makutan puristuksessa.
”Tiedän. Olemme tavanneet kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin.”
Manu jähmettyi paikalleen ja tämän silmät lasittuivat järkytyksestä.
”… me olemme? Missä?? Milloin???”
”Yli viisikymmentä prosenttia kohtaamisistamme on tapahtunut ilta-aikaan Tawastialla.”
”Ahaa! Selittää, miksi en muista niistä mitään!” Manu vastasi ja istui takaisin tuolilleen.
Killjoy veti syvään henkeä. Vaikka häntä oli pommitettu suurpiirteisillä tiedonrippeillä, ei hän silti oikeasti ymmärtänyt, miksi Manu istui juuri sillä hetkellä keskellä Hypoteesia vastapäätä pyhiinvaeltajaa, joka läsnäolijoista näytti kaikkein eniten puulla päähän lyödyltä.
”Mikään tuosta äskeisestä ei selittänyt esimerkiksi sitä, miten olet täällä”, Killjoy yritti muotoilla kysymyksen niin, että saisi siihen oikeasti hyödyllisen vastauksen.
”Olen täällä ihan oikeasti. En ole missään muualla yhtä aikaa. Eli, öö, vierailemassa?”
”Tuo vastaa väärään ’miten’-kysymykseen”, Peelo totesi Killjoyn helpotukseksi.
”Aa”, Manu sanoi ja jäi miettimään sanan ’miten’ eri merkityksiä. Tultuaan lopputulokseen, että hänen kuuluisi vastata pikemminkin kysymykseen ’kuinka sinä olet tullut tänne?’ kuin kysymykseen ’millä tavalla sinä olet olemassa (täällä)?’, hän alkoi ajatella asiaa ääneen: ”Odottakaas kun mietin. Siitä on pikku hetki, kun viritin nämä nykyiset systeemit. Muutama tuhat vuotta ainakin…”
”Hetkonen, miten pitkään sinä olet pystynyt käymään täällä?” Killjoy ihmetteli epäuskoisesti.
”Niin kun siis joskus ammoisina aikoina osa Mysterys Nuin zyglakeista rupesi palvomaan minua jumalanaan, niin vastuuntuntoisena suojelijana otin totta kai asiakseni ymmärtää, missä heidän henkimaailmansa sijaitsi. Osoittautui, että teknisesti ottaen kaikkialla, mikä oli vähän kiusallista, koska on hieman haastavaa olla teknisesti ottaen kaikkialla yhtä aikaa. Mutta muutaman vuosikymmenen tutkimustyön jälkeen selvisi, että jos kerää kaikki erilaiset kranat ja suorittaa niillä eräänlaisen muinaisen selakhialaisen rituaalin, saa avattua portaalin zyglakien astraalimereen! Ja sitten tein niin. Kesti muuten todella kauan jäljittää se rituaali, se oli jotain Curuvar Ensimmäisen aikaista settiä! Ja villejä kranoja on sitäkin vaikeampi löytää luonnosta. Siihen meni pari vuosikymmentä lisää. Vaikka olenkin eräänlainen keräilijä luonteeltani, en olisi kyllä ryhtynyt tuohon ihan mokomikseni. Siis tajuatteko? Niitä on kahdeksan kappaletta jokaista primäärielementtiä kohti, eli yhteensä neljäkymmentäkahdeksan! Aivan pöyristyttävää! Ja sitten selvisi, että tarvitsin kokonaisen toisen setin ja ison saavin protoenergialiuosta joidenkin vähän kimmeltävämpien versioiden tekemiseen. Yhteensä siis 96 helvetin kranaa! Ja puolet niistä mutanteista ei edes selvinnyt hengissä evoluutioprosessista, joten osa niistä piti kerätä uudestaan pahimmillaan kolme kertaa. Aivan käsittämätöntä haaskausta! Mutta olin jo käyttänyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa, niin oli pakko nähdä se loppuun. Mutta hei, viimeistä neljännestä työstäessäni opin, miten kranoja tehdään, joten se vähän joudutti prosessia. Jos joskus tarvitsette kranoja, niin kysykää minulta!”
Creedy auttoi zyglakmummoa poistumaan sivummalla, kun Manun selitystä kuuntelemaan jäänyt kaksikko vilkuili toisiaan kummastuneena. Tällä kertaa oli kuitenkin Peelon vuoro esittää tarkentavia kysymyksiä.
”Mikset kerännyt vain palasta lihaa? Niin minä sen tein.”
Manu nosti etusormensa pystyyn viekas virne kasvoillaan ja naseva vastaus huulillaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen, vastauksen yhä odottaessa tuloaan, hän kuitenkin laski sormensa, asetti kätensä leualleen mietteliääseen asentoon ja kurtisti kulmansa lähes vihaiseen ilmeeseen.
”Palanen lihaa ja… dynamo?” hän pohti. ”No ei silloin vielä dynamoja ollut keksitty! Varmaan…”
”Jotenkin en usko, että dynamon konsepti oli makutoille vieras ’muutama tuhat vuotta’ sitten”, Killjoy tuhahti.
”Jaa. No miksi sellainen rituaali sitten oli olemassa, jos pelkkä lihakimpale ja sähkömoottori riittää?? Puuttuiko minulta joku oleellinen ainesosa?”
”Pelkkä dynamo ja lihaa”, Peelo vahvisti.
”No v-”
”OLIPA MITEN OLI”, Killjoy ryki huomattavasti ääntään korottaen. ”Miten Kepe tähän on sotkeutunut? Miksi hän tietää Valkoisesta Kuningattaresta?”
”Ai sinäkin tiedät Valkoisen Kuningattaren?” Manu hihkaisi. ”No siinä tapauksessa minulla on paljon kysymyksiä sinulle. Aloitetaan ilmeisimmästä: luulin ensin, että se on Tawa, mutta siinä varmaan on jotain päällekkäistä symboliikkaa harhauttamassa, joten kuka edes on Valkoinen Kuningatar?”
Peelolla oli paljon mielipiteitä siitä, kuinka Tawa liittyi Valkoiseen Kuningattareen, mutta päätti pysyä hiljaa. Killjoy sen sijaan joutui keräämän ensin ajatuksiaan.
”Vuosituhansia sitten kuollut selakhipapitar, joka roikkuu valtavasta kellosta täsmälleen 17,25 ikuisuutta tästä etelään.”
”Hmm, onko se joku, jonka tunnen?” Manu pohti. ”Tai edes tiedän?”
”Emme ole satavarmoja, emmekä tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä”, Killjoy myönsi, mutta käänsi katseensa Peeloon varmistaakseen tämän kannan. Vastaukseksi hän sai hieman aneemisen olankohautuksen. Se riitti hänelle.
”Joskin se, joka hänet sinne ripusti, on hyvinkin tiedetty. Siihen on syy, miksi minä ja Ficus olemme olleet toistemme kurkuissa kaikki nämä vuodet.”
”Hei, hei, hei! Minä muistan nyt!” Manu hihkaisi. ”Sanoit viimeksi, kun puhuimme, että Ficus muuttui bahragiksi! Onko Valkoinen Kuningatar se toinen bahrag? Kun niitähän on aina kaksi!”
”Sen termin merkitys on melko häilyvä, mutta tällaiseen johtopäätökseen olemme tulleet.”
”Sinä olet tullut”, Peelo täsmensi.
”Minä olen tullut”, Killjoy vahvisti.
”No hyvä, rasti ruutuun”, Manu sanoi tyytyväisenä. ”Toinen kysymys: mikä on Totuus? Ilmeisesti isolla alkukirjaimella. Kepe puhui jostain Totuudesta, mutta tiedän aika monta totuutta enkä muista minkään niistä ottaneen sanaa nimekseen.”
Killjoylla ei ollut kerta kaikkiaan mitään hajua, mistä Manu puhui. Tämän hämmennystä pelastamaan loikkasi kuitenkin taas Peelo, joka otti mallia siitä pelkistetystä tyylistä, jolla Killjoy tilannetta makutalle selvitti.
”Ruumiiton ääni, joka majailee todellisuuden rajan toisella puolella ja puhuu olentoja irroittamaan oman sydänkivensä. Niin tapahtui Koobeelle. Ja Totuudelta Kepe kuuli Valkoisesta Kuningattaresta.”
”Kuka hitto on Koobee?” Killjoy ihmetteli kuultuaan nimen mainittavan jo toista kertaa.
”Sitä minäkin kysyin, mutta Kepe ei vaivautunut selittämään”, Manu sanoi turhautuneena.
”Ystävä”, Peelo vastasi. ”Tiedämme Totuudesta hyvin vähän, mutta toistaiseksi hän tai se on ollut kiinnostunut Tawan lisäksi ainakin Guardianista ja Nurukanista. Minkä lisäksi hän oli puhunut Koobeen kaltaisen kohtalon myös Ficuksen muinaiselle ystävälle.”
”Aaaaaaahaaaaa!” Manu huudahti ymmärryksen välkehtiessä hänen silmissään. ”Oletko sinä se ’tinaukko’?”
Hän pomppasi pystyyn, tarttui Peelon kädestä ja rupesi jälleen kättelemään aggressiivisesti.
”Tahtoisin sanoa, että Fatizax on kertonut sinusta paljon, mutta ei, saatana, ole! Se hiton kääkkä kehtaa koettaa pimittää minulta informaatiota, vaikka minä olen hänen jumalansa! Uskomatonta röyhkeyttä!”
”En ole varma, mistä puhut, mutta minua ei ole tehty tinasta”, Peelo totesi lakonisesti. Killjoy ja Creedy katsoivat outoa sananvaihtoa taas hämmentyneenä.
”No väliäkö tuolla”, Manu sanoi irrottaen otteensa Peelosta ja rojahti takaisin tuolilleen. ”Fatizax tuskin on hirveän perillä modernista metallurgiasta, joten annettakoon sekaannus hänelle anteeksi. Mutta mistä me puhuimmekaan? Sanoit, että Totuus on kiinnostunut Guartsusta? Voi juku, pitäisi varmaan jututtaa Gee-miestä ja kertoa hänelle! Mutta hän valitettavasti eksyi metsään joitain viikkoja sitten yrittäessään tappaa Mäksän; en ole ihan varma, mikä homma. Mäksä on vissiin ihan oikeasti paha. Jos olisin lyönyt vetoa Geen kanssa, olisin hävinnyt, ehkä. Tai sitten se on tosi pitkälle viety käytännön pila? Sekin olisi kyllä uskottavaa. Mitäs siinä jonkun viiksivallun tohungan elämä painaa, jos on riittävän hyvä läppä.”
Killjoy ei ehtinyt prosessoida puoliakaan Manun juuri kertomasta tämän pitämän noin sekunnin miettimistauon aikana, ennen kuin tämä jo jatkoi:
”Entäs sitten se toinen mainitsemasi henkilö? Kuka edes on Nurukan?”
Killjoyn kasvoille valahtavan epätoivon nähdessään Manu kiirehti lisäämään: ”Siis kun ainoa Nurukan, jonka tiedän, on edesmennyt Metru Nuin sodan aikainen kenraali.”
”Ei edesmennyt”, Killjoy huokaisi. ”Sama mies. Ilman muistojaan tosin, mikä teki asioista vielä vähän hankalampaa.”
”Eikä enää ilman muistojaan”, Peelo täsmensi. ”Kenraalit Nurukan ja Xen onnistuivat palauttamaan suuren osan niistä muistoista kredipselleenin ja dynamon yhteisvaikutuksella.”
”Niin joo, Xen!” Manu hihkaisi. ”Kuulinkin, että Xen on hengissä! Haluan joskus tavata. Tiesitkö muuten, Jögge, että Matoro on epätoivoisen rakastunut Xeniin? Kannattaa varoa…”
”Tiesin”, Killjoy mutisi tyytymättömänä.
”Söpöä!” Creedy huudahti jostain sivummalta.
”Söpöä”, Peelo myönsi.
”Ei”, Killjoy argumentoi.
”Sen jälkeen, mitä Matoro Metru Nuilla aiheutti, isän on syytäkin olla huolissaan. Tyttärensä lyöttäytyy yhteen televisioita rikkovan huligaanin kanssa”, Manu totesi tavalla, jonka ilmeisesti uskoi uhkuvan isällistä viisautta.
Ensimmäistä kertaa koskaan Killjoy antoi maininnan turhaan tuhoutuneesta televisiostaan valua sivuun. Sen sijaan otsaansa hierova ja keskustelun tahdista silminnähden ärsyyntynyt mies kampesi itsensä zyglak-rouvan jättämälle istuimelle. Hänen nuoren vetreästä ulkomuodostaan huolimatta prosessi näytti turagaisen kivuliaalta.
Manu tunnisti kyllä ystävästään, milloin tämän ajatuksille piti antaa muutama sekunti. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Killjoy kuitenkin sai ne välittömästi kasaan. Tämän äänenpaino oli kuitenkin muuttunut. Kuin tämä ei olisi halunnut ympärillään seurustelevien henkiliskojen kuulevan, mitä hän oli aikeissa kertoa.
”Tämä touhu alkaa hajota käsiin, Manu.”
Manu kuunteli edelleen kärsivällisesti. Peelo ja Creedy nojailivat pöytien vierellä kulkevaan valkoiseen sermiin tehdäkseen olonsa mukavammaksi.
”Ficus ja Abzumo iskivät viime viikolla Metru Nuille. Xeniin osui pahasti.”
”Selviääkö hän?” Manu kysyi.
”En ole varma.”
”Oletan, että motiivina oli Matoron Xenille dumppaama Nimdan siru.”
”Oletat oikein.”
”Miten pahaa jälkeä he tekivät? Riittääkö se siihen, että Dume repii pelihousunsa?”
”Xen kävi lähempänä kuoleman portteja kuin tahdon myöntää. Toa Mexxi ei herää varmaan koskaan. Dumesta taas ei edes kuulunut mitään, ennen kuin Naholla meni… välit poikki Lhikanin kanssa. Seuraukset tulevat vääjäämättä perästä.”
”Kuulostaapa… mehevältä draamalta”, Manu sanoi ja irvisti. ”Oletan, että siru ei vaihtanut omistajaa, koska se olisi varmaan ollut ensimmäinen asia, jonka mainitset.”
”Xen oli aina välkky”, Killjoy murahti pakottaen väkisin pientä ylpeyttä äänensävyynsä. ”Ja ylitti itsensä tällä kertaa. Hyökkäyksen röyhkeys tosin kielii siitä, että Abzumo tuskin aikoo jättää leikkiä tähän. Meidän täytyy keksiä sirulle jotain pysyvämpää.”
”Pahoin pelkään, että ketään teitä parempaakaan sitä vartioimaan ette kyllä löydä. Tätä nykyä jokainen hullu, jolla on varaa xialaisiin merimiinoihin, on niiden perässä. Jos ei Varjottu lähesty teitä, niin ainakin Avden pikku nuket saattavat tulla käymään kylässä.”
Varjotun mainitseminen sai Killjoyn irvistämään. Edellispäivinä Metru Nuilla kaapattuja viestejä ei ollut enää kuulunut, eikä Kebabkuninkaan kuulusteleminen ollut tuonut paljoa uutta. Killjoy oli satavarma siitä, että Varjotun sanaisa arkku vain odotti aukeamistaan. Jotakin siirtoa se käärme suunnitteli. Siitä Killjoy oli varma.
”Murehdimme niitä, jos löytävät ovellemme asti. Kukaan täällä ei ole valmis uuteen taisteluun vielä toviin. Mielialat on aikalailla murskattu.”
”Kai te annoitte niille urpoille kuitenkin kunnolla turpaan?” Manu kysyi. ”Jos kerran ei sen enempää uhreja tullut.”
”Ammuin Ficusta ydinaseella päähän. Se hidasti häntä vähän”, Killjoy myönsi.
”Ja sekö ei muka riitä tuhoamaan Feä Ondoa?”
”Ei edes naarmua.”
”Upeaa! Tai siis kamalaa varmaankin jostain moraalisesta näkökulmasta, koska se tarkoittaa, että Ficus on yhä hengissä. Mutta siis, upeaa! Haluan upottaa kynteni Ficuksen pehmeään mämmiin ja kaivaa hänen sydämensä ulos ja sitten katsella, kun se hehkuu radioaktiivisessa plasmassa ikuisesti! Oi autuutta! Sille olisi niin paljon käyttöä! Mieti, miten monen sielun verran siinä on energiaa! Kuinka moneksi vuosisadaksi sillä takaisi vaikka koko Metru Nuin energiantuotannon? Joo, kyllä asia on nyt sovittu: tulen auttamaan mämminmetsästyksessä. Heti, kun saan nämä muut jutut pois alta!”
Creedy ja Peelo vilkaisivat toisiaan. Killjoy rojahti nojaamaan pöytään hänen ja makutan välillä. Tämän kasvoille ei ollut noussut sellaista innostusta kuin puolijumalan avuntarjouksesta olisi varmasti kuulunut.
”Olet tervetullut yrittämään, mutta älä pety, kun törmäät samaan seinään, johon se megatonni räjähteitä, jonka tuhlasin.”
”Minulla olisi itse asiassa käyttöä megatonnille räjähteitä. Olen nimittäin lähitulevaisuudessa ryhtymässä sotaan”, Manu sanoi täydellisen arkisen kuuloisesti.
”Sotaan?” Peelo kysyi aidon uteliaana täsmennystä sen jälkeen, kun Killjoy ei selvästi pitänyt Manun uhkausta tarpeeksi vakavastiotettavana.
”Sain vihiä salaliitosta, jonka tarkoitus on ’puhdistaa’ maailma minun kaltaisistani taivaallisista elämänmuodoista, enkä voi katsoa sivuun. Lisäksi Diddyjen kuningas julisti minulle henkilökohtaisen sodan, joten olen velvoitettu päättämään hänen sukuhaaransa. Heti, kun minulla on aikaa, käyn hävittämässä koko Tarzahnin saaren asukkaineen.”
Killjoyn harhailevasta katseesta päätellen tämä oli kuunnellut korkeintaan puolella korvalla.
”Kiehtovaa”, Peelo myönsi. Creedy oli varma, että puhtaasti kohteliaisuudesta.
”Mutta tosiaan, sitä ennen minulla on niin sanottu, öh, ’kalareissu’ tiedossa”, Manu jatkoi selitystään. ”Olen kohtuullisen uuden lapseni kanssa lähdössä matkalle kohti suurta tuntematonta! Ja perillä odottavat vastaukset! Varmaan. Jos eivät, niin sitten en enää tiedä, mistä etsiä. Olisi jo aika saada jotain tolkkua tähän Nauru-hommaan. Syvään sellaiseen, siis. Ja Punaiseen Mieheen. Joskin se on hieman selvempi alun perinkin. Se Nauru-puoli mietityttää. Olikos niin, Jögge, että sinä et koskaan edes tavannut häntä henkilökohtaisesti ennen sitä yhtä yöepisodia, jossa Arsteinin peltipurkit kävivät rettelöimässä Klaanissa?”
”Enkä sielläkään sitä vilausta enempää”, Killjoy raapi leukaansa. ”Minua ei kyllä haittaisi lainkaan, jos viisastuisin hieman.”
”Selvitän sen kyllä! Mutta, minua jäi mietityttämään. Kun olen nyt ehkä niin perillä Avden loisista kuin mahdollista, mutta en ihan ymmärrä sitä, että mitä kautta sinä sait sellaisen. Tiedätkö, jo ennen Metru Nuin tapahtumia siis. Ymmärsin, että Matorolla kävi vahinko ja hän istutti Xeniin loisen (sen mielensisäisen), ja Xen saastutti sillä koko kranaverkon. Mutta uskoakseni sinulla oli sellainen jo sitä ennen. Mistä se tuli??”
Killjoy kohautti olkiaan. ”Keksin miljoona eri tapaa. Kai sinä muistat, millainen telepaattien sekamelska Pimeyden Metsästäjät olivat?”
Makuta tuhahti. ”En tiedä, onko tuo nyt kovin tyydyttävä vastaus. Mutta en voi sulkea pois sitä, etteikö loisia olisi ollut jo todella pitkään. Se yksi hiton kissa… Mutta ei mennä sinne. Joka tapauksessa, en tiedä, oletko perillä tästä, joten ehkä valaisen asiaa. Nimittäin…”
Manu piti viidentoista sekunnin kestävän tauon, jonka aikana Creedy rojahti istumaan maahan sermiä vasten.
”Joo. Tuota. Tässä on aika paljon pureksittavaa. Pilkon sen pieniin paloihin. Aloitetaan! Ensin: muistat varmaan, että Kepen Verstaassa oli todella isot varastot?”
”No niitä ei ollut oikeasti olemassa”, Manu jatkoi. ”Kepen Verstas oli salaa unimaailma. Toiseksi: unimaailman uneksija oli ilmeisesti Athin kirkon alkuperäinen perustaja Orondes, joka myös osoittautui Avden isäksi. Kuulostaa huonolta saippuasarjalta, tiedän. Mutta näin se näyttää olevan.”
Hän piti pienen tauon antaen kuulijoiden prosessoida kuulemaansa, ennen kuin jatkoi: ”Kolmanneksi: tämä Orondes lakkasi uneksimasta sitä unimaailmaa, mikä normaalisti tarkoittaisi, että uni päättyy, eli maailmanloppua? Mutta Avde haluaa pitää unen hengissä ja on siksi värvännyt korvaavia uneksijoita jo pitkään. Neljänneksi: osoittautuu, että uudet uneksijat olemme me kaikki! Loiset ovat meidän yhteytemme Avden unimaailmaan, ja me pidämme sen maailman hengissä uneksimalla sitä.”
Jälleen pieni tauko. Valo Peelon silmissä värähteli hienoisesti. Sivusilmälläänkin Killjoy huomasi sen.
”Viidenneksi: unimaailman alkuperäinen muoto oli eräänlainen suola-aavikko, jonka taivaalla möllöttää aivan liian realistinen Baterra. Jos minulta kysytään, niin tämä paikka, jota muuten kutsun leikkimielisesti Kranalaksi, on alkanut viime aikoina suuresti muistuttaa sitä aavikkoa. Mitä täällä oikein tapahtui? Tämä oli ennen niin kiva miljöö!”
”Ööh, kellopelivallankumous”, Killjoy vastasi niin yksinkertaisesti kuin osasi.
”Ja kuudenneksi ja viimeiseksi: uskon, että Avde aikoo kerätä unimaailmaansa kaikki hänen mielestään sen ansaitsevat ja antaa todellisen maailman kuolla jättäen jälkeensä pelkän unimaailman. Ja sen tehdäkseen hän tarvitsee a) kaikki kuusi Nimdan sirua, b) sepän, joka takoo Nimdan ehjäksi, ja d)… ei kun c) ahjon, jossa takoa. Kepellä ja Visulla on spekulaatioita Avden motiiveista, mutta ne ovat melko apokryfisiä, joten pidetään ne pimennossa tältä erää. Mutta ei kuulosta kovin mairittelevalta. Ja mielelläni muutenkin välttäisin maailmanlopun todellisessa maailmassa, jos se on mahdollista.”
Peelo epäili sähköistyneen tunteen hermostossaan olevan samankaltainen kuin silloin, kun joku puhui ”selkäpiinsä kylmäämisestä”. Killjoy huomioi androidin liikuskelun täsmälleen siinä kohtaa, kun Manu mainitsi sanan ”maailmanloppu”.
”Hetkonen, hetkonen. Peruutetaanpa pikkuisen. Mikä oli tämä juttu Baterrasta”, Killjoy ähkäisi.
”Baterra! Schwarze sonne! Musta aurinko!” Manu huudahti. ”Aikamoinen ahmatti. Syö ihan kaiken, värejä myöten. En ole ihan varma, onko Verstaan aurinko teknisesti ottaen sama möllykkä kuin mikä todellisen maailmamme taivaalla – tai teknisesti ottaen ei oikeasti taivaalla, mutta kaikkiin käytännön tarkoitusperiin kyllä – möllöttää. Voi olla, että kyseessä on vain jonkinlainen tyhjyyden konseptin eräänlainen ruumiillistuma. Visokki-parka katsoi suoraan sisään ja meni ihan rikki. Velloi masennuksen vallassa viikkotolkulla. Jessus. En suosittele kenellekään.”
Peelo huomasi, että Killjoy tarkoituksella esti itseään vilkaisemasta ylöspäin. Killjoy teki niin, koska oli huomannut Peelon tuijottavan jo edellisellä kerralla, kun hän oli tehnyt niin.
”Tämän maailman edelliset hallitsijat puhuivat muista maailmoista, jotka olivat jo taipuneet Baterran paisteelle”, Peelo selitti. ”Emme voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä Verstas olisi yksi sellainen maailma. Tai jopa täsmälleen se, mitä he tarkoittivat.”
”Mikä herättää inhottavan lisäkysymyksen”, Killjoy pohti. ”Tietääkö Ficus Verstaasta?”
Ennen kuin Manu ehti esittää tarkentavia kysymyksiä, Killjoy kuitenkin ymmärsi itse tarkentaa.
”Ficuksen kerrotaan olleen se, joka repi tuon reiän taivaaseen päämme päällä.”
”Jaa”, Manu tokaisi ja vilkaisi hieman aurinkoon päin, mutta ei sitten loppuun asti kuitenkaan. ”Aika epäkohteliasta. Minä tulen tänne yleensä eskapismin merkeissä enkä tarvitse todellista maailmaa mukaani, kun teen niin. Jos haluan nähdä ison reiän kosmoksessa, riittää käydä kotona Destralilla ja katsoa ulos ikkunasta!”
Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, eivätkä Manun näennäisen kepeät sanat keventäneet tunnelmaa yhtään.
”Mitä tulee inhottavaan lisäkysymykseesi”, Manu jatkoi, ”on mahdollista, että Ficus tietää Verstaasta. Teknisesti ottaen hän voisi varmaan myös keksiä, miten sinne päästään. Meidänkin olisi periaatteessa mahdollista mennä sinne, uskon ma. Visokki nimittäin teki niin eikä tarvinnut siihen mitään muuta kuin yhteytensä loisverkkoon.”
”Viisitoista asiaa kerrallaan”, Killjoy jarrutteli. ”En ole heittäytymässä uuteen tuntemattomaan, kun emme ymmärrä edes kunnolla, miten tämä nykyinen toimii.”
”Sinä et ymmärrä”, Peelo täsmensi.
”Tai, mikä tärkeämpää”, Killjoy murahti yrittäen olla välittämättä androidista, ”miksi? Meillä alkaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus yrittää, mutta ei pienintäkään siitä, minkä vuoksi. Sen läjän kanssa ei pysty neuvottelemaan, mutta tavanomaiset keinot hänen pysäyttämisekseen ovat toimineet täsmälleen niin hyvin kuin se viime viikon ydinase”, Killjoy huokaisi.
”Huonosti”, Peelo täsmensi.
”Huonosti”, Killjoy myönsi.
”Mihin luulette sitten Ficuksen pyrkivän? Väitättekö, että hän yrittää altistaa meidät Baterralle?” Manu kysyi.
”Jotain sellaista”, Peelo avasi suunsa, ennen kuin Killjoy ehti. ”Valkoinen Kuningatar kutsuu sitä tuomionpäiväksi. Huolimatta sanan hieman nyanssikkaammista tulkinnoista, on vaikea olla yhdistämättä sitäkin ajatuksena eräänlaiseen maailmanloppuun.”
”Onneksemme hieman todellisemman ulkomaailmamme särkeminen ei käy yhtä leikiten kuin tällaisten henkimaailmoiden”, Manu sanoi. ”Olen käynyt ulkopuolella kerran, kun koko universumi tuhoutui, ja se oli kovaa kamaa. Osoittautui, että jos lämän naamion tuhoaa, kaikki ottavat lämää. Ja tosi paljon. En haluaisi toistaa sitä. Mutta eksyn aiheesta: minusta ei kumminkaan kuulosta uskottavalta, että Ficus pystyisi konkreettisesti kylvettämään meidät mustassa valossa. Oletteko varmoja, ettei kyse ole jostain abstraktimmasta tavoitteesta?”
”Kymmenissä tuhansissa vahkeja ympäri maailmaa, muutama prosentti sekä Metru Nuin että Odinan sota-ajan bruttokansantuotteesta ja useampi vuosikymmen aikaa haalia raakamateriaaleja taivasasemalle maailman katossa. Abstraktia tai ei, siinä on tarpeeksi syytä huoleen”, Killjoy tilitti taputellen samalla rintakehästään kajastelevaa punaista hehkua. ”Puhumattakaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että hän on käytännössä kuolematon ja muuttuu ehkä entistä enemmän sellaiseksi, jos saa tämän käsiinsä.”
Manu katsoi ensin Killjoyta, siirsi sitten katseensa epäuskoisesti Creedyyn ja siitä Peeloon.
”Siis tekö ihan vakavissanne esitätte, että Ficus yrittää kirjaimellisesti porata reiän maailman kattoon? Vaikka siinä kestäisi ikuisuus?”
”Kaikki merkit viittaavat siihen”, Killjoy vastasi täysin vakavalla naamalla. Eikä edes Peelolla ollut tällä kertaa täsmennettävää.
”Hä.”
Peelo kohautti olkiaan. Manu kurtisti kulmiaan näyttäen taas jopa hieman vihaiselta.
”No ei sellainen peli vetele”, hän äyskähti. ”Maailmanlopun kuuluu tulla yhdellä noin kuudesta ennustetusta tavasta, eikä mikään niistä koita vielä vuosisatoihin. Käsikirjoituksesta saa poiketa vain lokaalisti ja harkiten, kuten minä teen! Vaikka joskus kyllä ne perhosefektit vähän vesittävät suunnitelmiani ja sitten joudun pulaan Käskynhaltijan kanssa. Determinismi on sillä tavalla vähän perseestä. Mutta ne ajat ovat mennyttä, ja niin on Käskynhaltijakin!”
Peelo ja Creedy katsoivat taas toisiaan.
”Oli minulla jokin pointtikin, mutta se ehkä vähän eksyi matkalla”, Manu myönsi. ”Pääasia on, että suuremmat voimat eivät aio vain katsoa sivusta, kun Ficus aiheuttaa maailmanlopun. Tästä on tulossa aivan käsittämätön sotku.”
”Taas”, Peelo huomautti. ”Valkoisen Kuningattarenkin alkuperäisen tuomion kausi on sotkuista aikaa kaikissa historiankirjoissa.”
”Mutta tällä kertaa on aito riski, että Ficus onnistuu”, Killjoy kiilasi väliin. ”Kuningattaren istuttaminen tänne on tehnyt kaikista mahdollisista vastaiskuista haastavia. On vaikeaa yrittää estää suunnitelmaa, jonka toteuttaja on nähnyt jo, kuinka hän siinä onnistuu.”
”Siis mitä?” Manu älähti. ”Mikä tämä juttu Valkoisesta Kuningattaresta nyt oikein on? Miksi se on täällä, mitä väliä sillä edes on ja mitä tuo edes tarkoittaa?”
”Se valtava kello 17,25 ikuisuutta etelään. Kuulet sen varmaan nytkin, jos keskityt tarkkaan?” Killjoy varmisti.
”No vähän vaikea sitä on olla huomaamatta. Kävelin siitä ohi joskus viime vuosituhannella ja melkein räjähti tärykalvot! Hirveää häiriköintiä kellon ympäri.”
”Se on ankkuroitu kiinni aikaan”, Peelo selitti vuorostaan.
”Mikä tarkoittaa, että Valkoinen Kuningatar enemmän tai vähemmän näkee ajassa”, Killjoy jatkoi.
”Se on… ankkuroitu kiinni… aikaan”, Manu toisti hieman epäuskoisen kuuloisena. Hän näytti hetken mietteliäältä, kunnes kohautti olkiaan ja totesi pirteästi: ”Okei, ostetaan. Ei olisi varmaan pitänyt ampua Jotoria päähän silloin kerran… Nyt olisi käyttöä sille.”
”Tekee jokaisesta liikkeestä hankalan. Joskin meillä on muutama oljenkorsi jäljellä”, Killjoy huokaisi.
”Sen lisäksi, että Killjoyn arkkikrana antaa tälle vielä näennäisesti autonomian Valkoisen Kuningattaren verkosta, näyttää myös siltä, että pelkkä Nimdan sirun läheinen läsnäolo verhoaa hänen katseeltaan”, Peelo täydensi.
”Mrh, pitäisi tietää enemmän lihasta”, Manu murahti hieroen ohimoitaan, ”ja nyt pitäisi tietää enemmän myös ajasta? Kuka on edes tutkinut aikaa, Avartaja? Samperi, kun Avartaja on ihan helvetin kuollut. Tämä koko juttu alkaa olla nyt sen verran kiinnostava, että se kilpailee huomiostani! Vaarallista, vaarallista! Ei pitäisi antaa ajatuksen harhailla, kun on kala kynittävänä. Tai siis… perattavana?”
”Saitko selville, mitä tulit selvittämään?” Peelo kysyi viitaten Manun side questiin.
”Ai joo”, Manu sanoi iloisesti yllättyneenä, että jotakuta kiinnosti niinkin paljon. ”Joitain juttuja, mutta en ihan mahdottomasti. Zyglakit näyttävät tietävän vain melko spesifejä asioita lihasta. Kranat ovat sitä samaa lihaa kuin Kepen imurissa, mutta se nyt oli helppo arvata. Minun taitaa täytyä käydä tutkiskelemassa maailman esoteerisinta tietokantaa, jos tahdon kaikki umamiset yksityiskohdat.”
”Tee se”, Killjoy kannusti, vaikka ei piitannutkaan aivan jokaisesta umamisesta yksityiskohdasta. ”Me jatkamme täällä.”
”Ja rakennamme Hypoteesia”, Peelo lisäsi. ”Tämän maailman asukkaat tarvitsevat paikan suojassa Biancan katseelta.”
Creedy nyökytteli jokaisen puhujan pointteihin. Jopa niihin umamisiin.
”Valkoisen Kuningattaren nimi on Bianca?” Manu ihmetteli. ”Missäköhän olen kuullut sen ennen… Tuntuu, että pitäisi tietää. Onkohan se yleinenkin selakhinimi?”
”Bianca on historiallisesti Bianca”, Peelo totesi. ”Jos etsit Biancaa, löydät varmasti Biancan.”
”Ja sitten kehtaavat väittää, että minun selitykseni ovat huonoja”, Manu protestoi. ”En aio sietää tällaista! Suonette anteeksi, että palaan asiaan paremmalla ajalla. Minun itse asiassa täytyy estää yksi katastrofi todellisessa maailmassa. Aika kulkee onneksi täällä hieman eri tavalla, joten olen jo ehtinyt miettiä rauhassa interventiostrategiaani. Mutta hei, Jögge, kun saan nykyisen proggikseni kasaan, niin tulen sitten vaikka käymään! Sano Xenille terveiset!”
Ennen kuin Killjoy ehti nostaa kättään hyvästelläkseen, kuului pieni ”pop”, samanlainen ääni kuin silloin, kun joku kiskaisi karhupumpun ulos vessanpöntöstä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta, Manu oli yksinkertaisesti kadonnut jättäen kaksi huomattavan hämmentynyttä henkilöä – ja yhden Peelon – tuijottamaan tyhjää istuinta.
”Olenko se vain minä, vai oliko tuo keskustelu tosi uuvuttava?” Creedy huokaili ääneen.
”Hänellä on paljon sanottavaa”, Peelo myönsi. ”Ja keskustelun kohdentamisessa olisi pientä kehitettävää.”
Killjoy ei kuitenkaan ottanut kritiikkejä ystävänsä sosiaalisista kyvyistä kuuleviin korviinsa. Jokin siinä, mitä tämä oli kertonut, oli jäänyt vaivaamaan häntä.
”Kepen verstas”, hän mutisi itsekseen. Hän oli viettänyt aikaa siellä usein. Milloin sitä asuttavan tieteilijän uusimman projektin kanssa puuhaillessa, milloin omilla, yleensä korjausteknisillä asioilla liikkuessaan. He olivat viettäneet siellä Kepen kanssa lukemattomia tunteja erinäisten johto- ja piirimerien keskellä, eikä Killjoy kertaakaan ollut tulkinnut ympäröivää miljöötä muuksi kuin epäkäytännöllisen sekavaksi varastokompleksiksi. Mutta jos se, mitä Manu oli kertonut, piti paikkansa – ja se valitettavan usein piti – oli Killjoylla jäänyt siitä huomaamatta jotain, mitä hänen olisi kenties kuulunut.
”Voimme palata tähän myöhemmin”, Peelo keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun. Androidin läpitunkeva tuijotus kertoi Killjoylle, että tämä tiesi täsmälleen, mitä hänen päässään liikkui.
”Aioin käydä tapaamassa Kepeä muutenkin piakkoin”, Peelo jatkoi. Killjoy mutristi suutaan, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntävästi. Niinkin paljon kuin asia häntä vaivasi, oli hän Manullekin vakuutellut keskittyvänsä vain muutamaan ongelmaan kerrallaan. Bio-Klaaniin palaaminen ei muutenkaan ollut enää realistinen vaihtoehto. Peelo oli ehdottomasti oikea henkilö asialle.
”Hyvä on sitten”, Killjoy ähkäisi ja kampesi itsenä hieman vaivalloisen näköisesti pystyyn. ”Jatkammeko sitten, mitä tulimme tekemään?”
Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Creedyn katse pomppoili tämän ja Killjoyn välillä vastauksia etsien.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Killjoy tahtoo puhua Biancan kanssa”, Peelo selitti. Creedy reagoi ensin järkytyksellä, mutta tyytyi lopulta vaatimaan enemmän vastauksia.
”Juurihan sinä valitit kovaan ääneen siitä, että heidän kanssaan ei voi neuvotella. Ja nyt tahdot puhua hänelle?”
”Puhuminen ja neuvotteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa”, Killjoy huomautti. ”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta olla diplomaattinen.”
”Miksi sitten edes vaivautua?” Creedy ähkäisi. ”Puoli valtakuntaa on pistetty uusiksi, että välttyisimme hänen katseeltaan ja sinä tahdot marssia suoraan hänen luokseen ja tarjota arkkikranan kuin hopealautasella!”
”Se ei toimi niin”, Peelo kiilasi selittämään, ennen kuin Killjoy ehti saada suutaan auki. ”Tämän todellisuuden luonne ei salli Biancan anastaa materiaalista esinettä temporaalisessa ympäristössä. Kohtaamisen riskit piilevät enemmänkin hänen kyvyssään muovata tod-”
”Okei, okei, ei tarvitse vääntää rautalangasta”, Creedy kivahti. ”En silti ymmärrä, mitä kuvittelette tällaisella saavuttavanne. Minä luulin, että meidän piti vältellä turhia riskejä.”
”Sinun pitää”, Killjoy täsmensi. ”Ja kuka puhui mitään turhista riskeistä? Uskon, että voimme oppia kohtaamisesta jotain.”
Hän vaihtoi merkitsevän katseen hitaasti nyökyttelevän Peelon kanssa. Creedyn katse vaelteli näiden välillä, mutta lopulta tonttu lannistui, minkä merkiksi tämän hartiat lysähtivät ja ryhti romahti.
”Tulemme takaisin pian. Jos Suntio saapuu takaisin sillä aikaa, pyydä häntä odottamaan paluutamme”, Peelo pyysi. Creedyn jalka vipatti hermostuneesti, mutta tonttu kyllä tiesi, ettei kaksikon kanssa kannattanut väitellä. He olivat selvästi tehneet päätöksensä jo aikaa sitten.
”Hyvä on, mutta minä aion kertoa heille, mitä olette tekemässä. Ja sitten Lähetti on teille tosi vihainen.”
”Höh”, Peelo sanoi. Killjoy kumartui vanhan mekaanikkonsa eteen ja taputti tätä yllättävällä hellyydellä olkapäälle.
”Olen varma, että hänkin ymmärtää.”
Creedy tuhahti, mutta ei ilmaissut enempää vastalauseita, kun Killjoy ja Peelo lähtivät astelemaan ulos Hypoteesista. Manun hämmentämä zyglakmummo oli sillä aikaa hiipinyt takaisin paikalle ja säikäytti Creedyn alkamalla puhua tämän takana.
”Olipas tuo Peelon ystävä tosi kummallisen näköinen zyglakiksi.”
Tasangoilla, noin kolmannesikuisuus Hypoteesista etelään, he viimein pysähtyivät. Peelo arveli, että he olivat tarpeeksi kaukana kaupungista, että hänen järjestämä kyyti pystyisi saapumaan ongelmitta. Hän nosti oikean käden peukalonsa pystyyn hetkeksi kuin liftatakseen, odotti siinä niin hetken ja laski sitten kätensä.
”Hänellä menee yleensä hetki”, Peelo täsmensi. Killjoy ei ollut koskaan tavannut Peelon kyyditsijää, mutta oli ymmärtänyt, että tällä oli taito taittaa pitkiä matkoja hyvin lyhyessä ajassa, ja mikä tärkeintä, niin, että Bianca ei sitä huomannut. Peelo vakuutti, että tällä tavalla he pääsisivät aivan tämän lähelle ilman, että tälle jäisi aikaa reagoida. Sillä tapaa Peelo oli ennenkin onnistunut välttämään kävelevien keskushermostojen partiot.
”Et kertonut Creedylle todellista syytä, miksi tahdot puhua Biancalle”, Peelo huomautti. Killjoy huokaisi syvään. Hän oli miettinyt sitä jonkin verran. Jälleennäkemisensä jälkeen hän ei olisi halunnut pitää ystävältään salaisuuksia.
”Jos olisin kertonut, että aion pyytää häneltä apua Xenin kuulan kanssa, olisin kuulostanut epätoivoiselta. Ymmärrän, miksi Creedy vihaa Biancaa niin paljon, mutta jos saan häneltä vastauksia Xenin pelastamiseksi…”
”Minä ymmärrän”, Peelo sanoi. ”Eikä puhuminen minusta ikinä väärin ole. Varsinkin, kun teillä on pitkä historia yhdessä. Hän saattaa jopa oikeasti kertoa sinulle jotain.”
”En olisi niin varma, mutta yritettävä on. Silvottu Äiti on oljenkortena melko hatara. Jos Bianca todella on legendojen Sokea Jumalatar, hänellä voi olla vastauksia siihen, kuinka Xenin kuulan voisi korjata.”
”Kyllä. Ja minä olen aina halunnut vilkaista sitä kelloa tarkemmin. Sillä aikaa, kun te puhutte, minä käyn katsomassa, selviäisikö siitä jotain uutta.”
Killjoy nyökkäsi. Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta oli myönnettävä, että myös vaarallinen. Peelo oli kuitenkin vakuuttanut jo heidän edellisellä kohtaamisellaan – kun Killjoy oli torkkunut Nurukanin ajaessa heitä pois Mustan Käden raunioilta – että oli valmis ottamaan riskin. He olivat tunteneet sen verran kauan, että Killjoy luotti Peeloon täysin. Epätoivoista tai ei, mahdollisuus oppia jotain uutta kutkutti heitä molempia.
Sitten kuului ääni. Kuin ovi olisi auennut jossain vähän matkan päässä ja sitten heti sulkeutunut. Killjoyn piti siristellä silmiään, että näki valkoiseen horisonttiin ilmestyneen asian. Jotakin sieltä lipui heitä kohti. Peelo suoristi selkänsä tyytyväisenä.
”Kas, sieltä hän saapuukin.”
Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän katsoi. Lopulta ilmestynyt asia oli tullut niin lähelle, että hän tunnisti sen vanhaksi puiseksi soutuveneeksi. Se lähestyi heitä yhtä sulavasti kuin se olisi ollut elementissään. Valkoinen sora työntyi sen edestä kuin se olisi ollut vettä vain. Ja ehkä olikin? Jonkinlaista vanaa se selvästi peräänsä jätti. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt aikaa jäädä ihmettelemään menopelin merkillisiä ominaisuuksia, kun hän näki sen asian, joka sitä ohjasti.
”Mitä helvettiä”, Killjoyn suusta lipsahti. Hänen kehoonsa oli noussut jonkinlainen ylitsepääsemätön puistatus. Lautturin lävitsetunkevassa katseessa oli jotain, mitä hän halusi kaikin tavoin vältellä. Vene lipui heidän eteensä ja pysähtyi. Se selvästi odotti, että he nousisivat kyytiin.
”Hei vain, Kääryle!” Peelo hihkaisi ja nousi veneeseen ensimmäisenä. ”Mukavaa että pääsit tulemaan, vaikka onkin tällainen sää.”
Lautturi ei vastannut. Sen katse oli naulittu Killjoyyn, jolla oli vaikeuksia saada niveliään liikkumaan.
”Kääryle?” hän ihmetteli.
”Hän muistuttaa vähän kaalia, eikö vain? Joten keksin Kääryleen siitä. Hän ei paljoa takaisin juttele, mutta uskon, että hän pitää siitä nimestä.”
Lautturin katse ei edes värähtänyt. Se vain odotti. Killjoy oletti, että se tahtoi hänetkin kyytiin. Peelon rentoutunut istuma-asento veneessä rohkaisi häntä lopulta. Hän kapusi natisevan veneen keulaan ja teki parhaansa ollakseen katsomasta taakseen.
”Ennen kuin menemme Biancalle”, Peelo käänsi katseensa Lautturia kohti, ”voisimmeko piipahtaa Valtiaan linnalla? Minulla olisi hänelle pieni pyyntö.”
Sen sanottuaan vene lähti välittömästi liikkeelle. Sora sen alla ei päästänyt ääntäkään, kun he alkoivat hiljalleen lipumaan Kranalan halki. Killjoy käänsi katseensa kohti Peeloa kummastuneena.
”Valtiaan?”
”Niin. Se, mitä Makuta Nui meille kertoi ei tullut minulle aivan yllätyksenä. Kepen verstaasta en tiennyt, mutta kuvaus mustasta auringosta täsmää.”
Kuului taas ääni kuin ovi olisi sulkeutunut. Nyt se kuitenkin kuului jostain läheltä. Kun Killjoy käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, tajusi hän heti, että jokin oli muuttunut.
Sora heidän allaan oli muuttunut hienommaksi – se oli käytännössä vain hiekkaa. Ilma oli kuivempaa johtuen luultavasti siitä, että sade oli lakannut. He seilasivat ohi jonkinlaisesta metsästä. Killjoy ei ollut koskaan nähnyt Kranalassa ainuttakaan puuta, joten ne vangitsivat hänen katseensa välittömästi.
Siihen asti, että hänen katseensa lipesi ylös.
Verrattuna siihen tyhjyyteen, mikä paistoi heidän lähtöpaikkansa taivaankannessa, tämä oli kaikin tavoin tungettelevampi. Ja samalla, jollain hirvittävällä tavalla kutsuvampi. Se sykki, ja Killjoy olisi voinut vaikka vannoa, että täsmälleen hänen sydänkuulansa tahtiin. Se oli mustaakin mustempi, ja ne kuiskaukset, jotka Killjoy Kranalassa hädin tuskin kuuli Baterraa tuijotellessaan, puhuttelivat häntä nyt suoraan.
Ne lupasivat lepoa. Loppua kivulle.
Hänen tarvitsisi vain antaa itsensä sille.
”Huomasin erot maastossa jo silloin, kun kävin täällä ensimmäistä kertaa”, Peelo keskeytti Killjoyn haltioituneen tuijotuksen ja palautti tämän takaisin todellisuuteen. ”Aloin varmistua ajatuksestani kuitenkin vasta suurimman osan Kranalasta kartoitettuani. Tämä paikka sijaitsee jossain muualla. Kääryle käyttää sitä oikaistakseen matkoja muualla Tämä paikka, jos tämä on todella se Kepen verstas, mistä Makuta Nui puhui, ja Kranala ovat selvästi riippuvuussuhteessa toisiinsa.”
Manu oli kertonut niin paljon, että Killjoyn piti todella pinnistellä muistaakseen, mitä tämä oli Verstaasta sanonut.
”Hän kuvaili tätä unimaailmaksi”, hän sanoi lopulta ääneen. ”Mitenköhän se eroaa siitä, että Kranala on tietynlainen muistojen maailma?”
Peelo kohautti olkiaan. Hän ei olisi kuvaillut Verstasta mitenkään unenomaiseksi, mutta toisaalta hän ei myöskään itse uneksinut, joten vertailu oli siltä osin hankalaa. Asia pitäisi nostaa esille seuraavan kerran, kun hän keskustelisi Kepen kanssa.
Killjoy mietti aivan samaa, joskin enemmän katumuksen kautta. Hän ei ollut edellisessä klaanivierailullaan käynyt Kepen luona lainkaan. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat edes puhuneet edellisen kerran. Oliko se silloin, kun he olivat miettineet teleportaatio-optiota Geen löytämiseksi, vaiko se kerta, kun he olivat kartoittaneet Klaanin vanhaa kaivosta yhdessä…
Peelon innokas osoitus katkaisi Killjoyn ajatukset. Heidän oikealla puolellaan kohoava metsä oli tulossa päätökseensä ja tilalle tuli jotain muuta. He olivat saapuneet sivistyksen pariin, sillä kaukaisuudessa kohosi selvästi jonkinlainen rakennus. Vähän aikaa seilattuaan Killjoy tunnisti sen pieneksi linnaksi. Lautturi oli viemässä heitä suoraan sitä kohti.
”Mitä tiedät tästä Valtiaasta? Muistuttaako hän jotenkin Biancaa?” Killjoy mietti.
”He ovat ainakin yhtä surullisia”, Peelo myönsi. ”Mutta Valtias ei omaa sellaista voimaa tähän maailmaan kuin Valkoinen omaansa. Suurimman osan ajasta hän vain istuu linnassaan. Olen jutellut hänelle pari kertaa tästä ohi matkattuamme, ja luulen, että hänen syynsä olla täällä ovat jollain tapaa traagiset.”
He pysähtyivät lopulta linnan kupeeseen. Killjoy oli nousemassa ylös veneestä Peelon perässä, mutta androidi toppuutteli tätä jäämään.
”Minulla menee vain hetki.”
Killjoy ymmärsi vihjeen ja jäi katsomaan, kun Peelo ripein askelin marssi kohti linnan sisäänkäyntiä. Killjoy jäi seisoskelemaan veneen viereen siihen nojaten. Hän tunsi epämukavan katseen koko ajan niskassaan, mutta aina kun hän kääntyi, tuijotti Kääryle lähinnä tyhjään horisonttiin edessään. Silti Killjoy olisi voinut vannoa, että sen pää kääntyi hupun sisällä joka kerta, kun hän ei katsonut sitä.
Hän siirteli hiekkaa maassa jalkansa kärjellä ja katsoi, millaisia painaumia hänestä siihen jäi. Maasto todella oli erilaista Kranalaan verrattuna. Verstaan vastaanotto tuntui muutenkin jotenkin… kylmältä. Hän ajatteli sen johtuvan vain ilmasta, mutta vähän aikaa asiaa tunnusteltuaan hän tuli siihen tulokseen, että sen täytyi johtua jostain muusta.
Hän tajusi sen käsiään vilkaistessaan. Niiden punainen oli jotenkin merkittävästi haalistunut. Sitten hän vilkaisi taas kohti taivasta. Jollain sairaalla intuitiolla siinä oli järkeä. Sen täytyi olla mustan auringon syytä. Silti Killjoy ei aivan saanut päähänsä, miksi Kranalan vastaava ei myös tehnyt niin.
Sinne päin katsellessaan hän näki myös hahmon kaukaisuudessa. Linnan tiluksilla istuskeli joku. Sen valtavasta mustasta haarniskasta oli mahdotonta päätellä henkilöllisyyttä, mutta vierailla mailla ollessaan Killjoy päätti, että oli kohteliasta ainakin tervehtiä. Hän nosti kätensä ilmaan, ja muutaman sekunnin päästä musta hahmo teki samoin.
”Olen täällä”, Peelo huomautti. Killjoy säpsähti. Hän ei ollut kuullut – eikä nähnyt – kun androidi oli tullut takaisin.
Käsissään Peelolla oli jotain keltaista, ehkä kankaista ja siististi viikattua. He astuivat takaisin lautturin kyytiin ja lähtivät taas hiljalleen matkaan. Killjoy jäi seuraamaan linnan katoamista horisonttiin, ennen kuin käänsi huomionsa Peelon noutamaan esineeseen.
”Mikä se on?”
”Sadetakki”, Peelo selitti. ”Huomaatko, miten sen väri ei haalistu edes täällä? Se on tehty ajasta. Uskon, että siitä on hyötyä, jos haluaa pakoilla Biancan katsetta.”
”Lainaan vain. Lupasin viedä sen takaisin tämän jälkeen.”
Peelon huomio piti todella paikkansa. Mitä pidempään Killjoy takkia tuijotteli, sitä kirkkaammalta sen keltainen alkoi tuntua. Verrattuna siihen tapaan, millä hän oli itsekin jo haalistunut, se suorastaan sattui silmiin.
”Hetkonen. Miten niin se on tehty ajasta?”
”Oletko koskaan nähnyt niitä Kranalan laitamailla kohoavia säikeitä?” Peelo kysyi. Killjoy säpsähti, kun kuuli taas sulkeutuvan oven äänen jostain lähettyviltään.
”Hm, niin, olen kyllä.”
”Ne ovat aikaa”, Peelo selitti. ”Ja niitä säilytetään… kas, täällä!”
Killjoy oli huomannut saman takaraivossaan olevien kellokoneistojen palattua. Nyt, kun hän sitä ajatteli, ne olivat itse asiassa olleet poikkeuksellisesti hiljaa sen aikaa, kun he olivat olleet Verstaassa. Kranalan sora-aavikolle palattuaan he tähystivät hetken horisonttiin Peelon mainitsemia säikeitä etsien, mutta he molemmat tiesivät, ettei niitä yleensä nähnyt niin keskeisellä paikalla kuin missä he nyt olivat.
Toinen asia, minkä Killjoy heti huomasi, oli sateen puuttuminen. Peelo hoksasi sen myös, kun Killjoy ojensi kätensä veneen laidan yli siitä varmistuakseen. Peeloa hieman harmitti. Näyttäisikö hän hölmöltä Valtiaan sadetakissa, jos ulkona ei edes sataisi?
”Biancan läsnäolo taitaa pitää sadetta poissa”, Killjoy mietti ääneen. Peelo oli samaa mieltä. He olivat niin lähellä kellokoneistoa, että Bianca varmasti tiesi jo heidän läsnäolostaan. Se oli ainoa paikka, minkä Peelo oli kaapelinvetomatkallaan kiertänyt. Ja hän oli nähnyt sadetta kaikkialla, missä oli kulkenut.
Sitten Lautturi taas pysähtyi. Kaksikko nousi veneestä, jonka jälkeen vihreät kasvontapaiset kääntyivät kohti Peeloa.
”Laitan sitten taas peukalon pystyyn, kun lähdemme takaisin. Paljon kiitoksia”, Peelo sanoi. Lautturin katse kääntyi eteenpäin ja veto kerrallaan se alkoi meloa kohti horisonttia. Tällä kertaa Killjoy näki vilaukselta oven, joka oli siinä vain hetken. Lautturi katosi näkyviltä samalla hetkellä, kun ovi läimäisi itsensä kiinni ja katosi.
Killjoy käänsi katseensa kohti suuntaa, jossa tiesi Biancan kellokoneiston olevan. Peelo kiskoi sillä aikaa sadeviittaa huolellisesti päälleen. Sen kahinankin läpi hän kuuli Killjoyn toisiaan vastaan kiristelevät hampaat.
”Eli kerrataan”, Peelo sanoi ja kiskoi lopuksi vielä keltaisen hupun päähänsä. ”Minä hiippailen kellokoneistoon ja yritän selvittää, mikä siinä on erityistä. Tämän viitan pitäisi suojata minua ajalta ja täten toivottavasti Biancan kaikkinäkevyydeltä. Se tuskin estää häntä kuitenkaan konkreettisesti havaitsemasta minua. Se tarkoittaa, että sinun pitää saada hänet puhumaan ja pitämään huomionsa itsessäsi. Onnistuuko se?”
”Saan hänet vaikka laulamaan, jos tahdot. Meillä on historiaa. Hän kyllä kuuntelee minua. Eri kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen”, Killjoy mutisi.
”Luuletko, että hän suostuu auttamaan sinua Xenin kuulan suhteen?” Peelo kysyi. Killjoy kohautti olkiaan.
”Olen skeptinen, mutta aion silti kokeilla. Curuvar oli oma hyödytön itsensä, kun kysyin. Bianca on viimeinen ikivanha selakhi-oletettu, jonka tiedän.”
Peelo ei olisi sitä tehnyt, mutta joku muu olisi saattanut huomauttaa Killjoyta siitä ironiasta, että hän oli valmis kysymään apua sellaiselta, joka oli käytännössä yhtä paljon syyllinen Xenin tilaan kuin Abzumokin. Merkittävä ero oli se, että Bianca juuri nimen omaan ei ollut Abzumo. Kahdesta – tai oikeastaan aika monesta pahasta – Bianca tuntui sillä hetkellä melko paljon vähemmän kamalalta.
”Mennäänkö sitten?” Peelo kysyi. Killjoy suoristi selkänsä ja naksautti entisenlaisiksi kuvittelemia niveliään. Naamio oli suorassa ja haarniska kiilteli sen verran kuin se Kranalan kummallisessa valaistuksessa pystyi. Hän oli niin valmis kuin koskaan voisi.
”Showtime.”
Siinä samassa kuului taas kova poksahdus, ja Makuta Nui seisoi jälleen Killjoyn edessä. Hän hätkähti ystävänsä yllättävää ilmaantumista rajusti.
”SENKIN VÄHÄ-ÄLYINEN KOJOOTTI!” Manu karjui niin kovaa, että Killjoy oli lentää kumoon. ”SIINÄ OLI HELVETIN ISO JA ILMISELVÄ NAPPI. MIKSET PAINANUT SITÄ?”
”Mitä helvettiä sinä selität?” Killjoy ähkäisi. ”Mitä nappia?”
”Minä en puhunut sinulle”, Manu sanoi ja viittoi kädellään kuin poistumiskäskyksi. ”Vaan tuolle tampiolle tuolla ruudun toisella puolella. Eräänlainen kaikkinäkevä, tai ainakin osittain. Lukee tätä tekstiä. Jumalauta. PAINA SITÄ SAATANAN NAPPIA. MENE TAKAISIN JA PAINA. MUUTEN ET SAA LUKEA LOPPUUN TÄTÄ KLAANON-OSAA!”
”Mikä… mikä on Klaanon?” Killjoy kysyi. Hän oli kuin puulla päähän lyöty.
”Ei sillä niin väliä. Tärkeintä on, että minä nyt ihan kiusallani olen piilottanut loput tästä viestistä, kunnes nappia on painettu. Oppivatpahan olemaan. Palaillaan asiaan! Ciao!”
Ja niine sanoineen Manu poksahti jälleen ulos todellisuudesta.
Peelo löysi Killjoyn lopulta sorasta istumasta siellä, minne lautturi oli heidät viimeksi tuonut. Polviinsa nojaileva Killjoy oli riisunut naamionsa ja Peelon yllätykseksi miehen kasvot muistuttivat kovastikin sitä, miltä ne näyttivät todellisuudessakin. Karrelle palaneiden kasvojen ainoa ero oli, että silmien hohde oli keltainen. Killjoyn katseen suuntaa ei tarvinnut kauaa arvailla. Se oli luotisuoraan kohti Baterraa. Hän ei ironnut siitä edes sen jälkeen, kun Peelo alkoi puhumaan.
”Et tainnut saada haluamaasi apua?”
”En”, Killjoy myönsi. Toivo, jota hän oli elätellyt, ei ollut ollut kovin vahva muutenkaan. Silti pettymys maistui harvinaisen karvaalta.
Peelo istui Killjoyn viereen, vilkaisi tämän kasvoja vielä kerran ja kurotteli sitten avaamaan kaasunaamionsa remmit. Musta maski tipahti soraan hopeisen Mirun vierelle. Killjoy vilkaisi Peelon paljaita, melko piirteettömiä kasvoja hetken, mutta jatkoi sitten auringon tuijottelua. Peelo ei kyennyt tekemään samaa perässä, joten hän katsoi puolestaan horisonttiin sinne, missä tiesi Hypoteesin sijaitsevan.
”Saitko selville jotain kellosta?” Killjoy kysyi.
”Sain. Paljonkin.”
”Mitä se tekee?”
”Kertoo ajan.”
Killjoy ei ollut vitsailutuulella. Vähän aikaa asiaa mietittyään hän ymmärsi, ettei Peelo varmaan sellaista yrittänytkään.
”Mitä muuta se tekee?”
”Ei mitään muuta.”
Killjoyn katse irtosi taivaasta ja kääntyi Peeloa kohti.
”Miten niin ei mitään muuta?”
”Se on iso kello. Siinä on koneisto, kellotaulu ja se tikittää eteenpäin tasaisesti. Sen mekanismeissa ei ollut mitään, mikä viittaisi taikaan tai mihinkään muuhunkaan vaikeammin selitettävään. Se on vain kello. Todella iso ja monimutkainen kello, mutta silti vain kello”, Peelo selitti.
Se ei Killjoyn mielestä voinut mitenkään olla mahdollista. Jos se oli vain kello, miksi hän kuuli sen joka kerta, kun hän sulki silmänsä, ja välillä vaikkei sulkenutkaan. Hän oli aina olettanut, että Bianca oli vain joku tyyppi ja kello todellinen syy sille, miksi tämä näki ajassa. Mutta jos kello oli vain kello…
”Minusta tuntuu, että meiltä on jäänyt jotain huomaamatta”, Killjoy huokaisi.
”Niin minustakin”, Peelo myönsi. He istuivat hetken aikaa täysin hiljaa, kun he keräilivät ajatuksiaan. Mitä Bianca oli tarkoittanut sillä, että he tapasivat viimeistä kertaa? Jos se ei ollut uhkailua… mitä tapahtuisi seuraavaksi?
”Oletko sinä koskaan nähnyt Ficusta täällä?” Killjoy kysyi. Peelo oli selvästi yllättynyt kysymyksestä. Sen näki nyt selvästi, kun hänellä ei ollut kaasunaamaria päässään.
”En ole.”
”Oletko koskaan kuullut, että kukaan muukaan olisi?”
”En ole.”
”En minäkään”, Killjoy mutisi. ”Tarkastaja, vanha tuttuni, kertoi, että hän olisi se, joka aiheutti tuon reiän taivaassa, mutta en ole kuullut kenenkään täällä koskaan edes mainitsevan häntä.”
Peelo ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta ajatus oli kalvanut Killjoyta selvästi jo jonkin aikaan.
”Vaikka en ole viime aikoina viettänyt täällä usein, olen kulkenut täällä aika pitkän aikaa. Lyhyitä reissuja sinne tänne, mutta niiden aikana olen ehtinyt puhua aika monelle. Vanhojen Valtiaiden kaartilaisiin törmää vähän kaikkialla. Eikä kenelläkään heistä koskaan ole mitään havaintoa Ficuksesta.”
”Miksi se on mielestäsi tärkeä huomio?” Peelo kysyi.
”Koska hän on se, jolla ne loput arkkikranat ovat. Hänellä pitäisi olla ihan samalla tapaa kyky uneksia itsensä tänne kuin minullakin”, Killjoy mietti. Hän piti lyhyen tauon, jonka aikana hän viimein laski katseensa taivaalta.
”Mutta siitä huolimatta täällä on aina vain Bianca.”
Killjoyn pohdinta ei varsinaisesti herättänyt Peelossa uusia ajatuksia, mutta hän piti mietettä silti tärkeänä.
”Luuletko, että vastaus tuohon kysymykseen kertoisi meille, miten täällä ollaan olemassa?” Peelo kysyi.
”Niin, kenties. Minä tiedän, että tänne on mahdollista matkustaa myös konkreettisesti. Muutenkin kuin sielulla tai tonttuna ollessa kuolemalla. Tarkastaja kertoi, että hän ja Niz olivat sotineet täällä Ficuksen kelloa vastaan aivan lihassa ja veressä. Ei vaan mitään hajua, miten he sen tekivät”, Killjoy huokaisi.
”Bahragit ovat ainakin olemassa ainoastaan täällä”, Peelo mietti. ”Tai ainakaan he eivät ole kertoneet, että he olisivat olemassa jossain muuallakin. Huomioiden, kuinka paljon Biancalla on täällä valtaa, luulisin, että hänkin on.”
”Vaikea sanoa”, Killjoy murahti.
Bianca oli sanonut paljon. Enemmän kuin tämän olisi varmasti tarvinnut, vaikkei suostunutkaan auttamaan Xenin kuulan kanssa. Killjoylla oli kohtaamisesta todella kummallinen olo. Biancan äänessä ja jokaisessa sanassa – ja säkeessä – oli ollut sellaista surua, jota Killjoy valitettavasti ymmärsi. Se tyhjyys, joka häntä luokseen kutsui, paistoi myös Biancan rinnassa. Siitä oli vaikea syyttää. Jollain kierolla tavalla Killjoy nyt luuli ymmärtävänsä tämän surua.
Silti Killjoylla oli koko ajan sellainen olo, että hän ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli saapunut etsimään apua tyttärelleen, mutta olikin löytänyt totuuksia itsestään ja lisää kysymyksiä siihen, miksi maailma, jonka sorassa hän nytkin istui, oli niin tärkeä.
Ropiseva sade ei antanut vastauksia. Taivaalla paistava mustuus sen sijaan tuntui hetki hetkeltä houkuttelevammalta.
”Ehkä meidän pitäisi puhua Suntiolle nyt, kun he ovat palanneet”, Peelo mietti.
Niin heidän varmaan pitäisi. Vaati kuitenkin Killjoylta kaiken tahdonvoiman nousta ylös sorasta. Hän nappasi kanohinsa viereltään, tuijotti hetken aikaa sen muotoja, ja asetti sen sitten taas kasvoilleen. Peelo seurasi esimerkkiä ja pystyyn noustessaan riisui sadetakin ja viikkasi sen taas siistiksi neliöksi. Androidi nosti peukalonsa pystyyn, eikä kulunut kauaa, kun lautturin vene ilmestyi heidän näkökenttänsä reunalle.
Paluumatkalla Killjoy vältteli ”Kääryleen” katsetta vielä tarkemmin kuin mennessä. Välipysähdys Verstaassa oli taas melko lyhyt. Peelo palautti sadetakin linnaan Killjoyn vastaanväitteistä huolimatta. Siitä olisi voinut olla hyötyä jatkossa, mutta Peelo oli tiukkana siitä, että lainattu esine tulisi palauttaa. Linnan pihamaalla edellisellä kerralla istuskellut ritari ei enää ollut siellä, joten odotusajan Killjoy tuijotteli siintävää metsää pohtien, mitä kaikkea siellä oli.
Kranalaan palattuaan lautturi jätti heidät sinne samaan paikkaan Hypoteesin edustalle, mistä heidän matkansa oli alkanut. Peelo vilkutteli iloisesti pois seilaavan ystävänsä perään ja kiitteli tätä avusta. Killjoy taas yritti edelleen saada ajatuksiaan kasaan. Hän ei ollut saanut Biancalta lainkaan vastauksia, mutta uusia tuntemuksia senkin edestä.
Entisestään voimistuneen sateen pieksemässä Hypoteesissa oli paljon hiljaisempaa kuin aikaisemmin. Suurin osa zyglakeista oli poistunut tai vetäytynyt telttoihinsa tehden torista miltei tyhjän. Sen sijaan muutama kaksoiskuningattarien kaartilainen oli ilmaantunut kahden kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän väliin. Peelo johdatti Killjoyn niiden luokse ja pyysi päästä näiden ohitse. Gahlokit mittailivat Killjoyta ensin katseillaan. Kranat niiden sisällä värähtelivät hyväksyvästi. He saivat jatkaa portaikkoon, joka vei heidät syvälle kaupungin alle. Matka sinne muistutti Killjoyta suuresti Onu-Metrun kaivauksista.
Sisällä oli kuitenkin jopa kolkompaa kuin käytävillä. Valkoinen sora roikkui verkkojen pitelemänä heidän päidensä päällä, kun lattia oli hopeista ja uurteikasta metallia. Kammion perällä lepäsi jotain suurta mustiin siteisiin käärittyä. Sen suulla heitä tervehti pari tuttuja kasvoja.
”Minä olin varma, että se nainen syö sinut!” Creedy hihkaisi hyväntuulisesti ja riensi Killjoyn ja Peelon luokse tyytyväisen näköisenä.
Toinen tonttu, pienempi ja siteisiin kääriytynyt vilkutteli heille iloisesti sinisen, kerälle kääriytyneen pedon selästä. Siitä oli aikaa, kun Killjoy oli nähnyt Lähetin viimeksi. Sarajin terään sekin kohtaaminen oli päättynyt. Sekin kalvoi Killjoyta vielä, mutta jälleen kerran häntä tyynnytti hieman se, että kummitustonttu tuntui voivan ihan hyvin. Killjoyn iloksi näytti myös siltä, että Lähetti ei ollut hänen ja Peelon tempusta vihainen, toisin kuin Creedy oli uhkaillut.
”Hyvin soitettu, muuten”, Killjoy hymähti sinisen bahragin ohi asteltuaan ja taputti tätä ohimennen kuonoon. Kuningatar reagoi siihen raottamalla hieman silmiään ja korahtamalla tyytyväisesti. Peelo huomasi, että Lähetin rumpusetti oli jo purettuna kammion nurkassa. Hän olisi halunnut testata sitä itsekin.
Kammion perälle saavuttuaan Killjoy huomasi viimein naisen, joka oli kumartunut siteisiin käärityn jätin viereen. Samanlaiset mustat siteet, jotka peittivät Lähettiäkin, kiemurtelivat käärmeiden lailla tontusta tämän suurikokoiseen potilaaseen. Killjoylta kesti hetki tajuta, että kuningattarista punainen oli siteiden sisällä. Lihan sykkeen näki siteidenkin lävitse.
”Mitä hänelle tapahtui?” Killjoy kysyi.
”Bianca tapahtui”, nainen huokaisi ja suoristi selkänsä. Tämän vaaleansiniset hohtavat silmät kääntyivät saapuneita kohti.
”Sinä olet siis Killjoy?”
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Olen Suntio. Tietäen, mitä rinnassasi hohtaa, olen yllättynyt, että emme ole tavanneet aikaisemmin.”
”Olen tietoisesti vältellyt sivistystä”, Killjoy myönsi. ”Peelo kertoi minulle, että kaikista tämän paikan asukkaista sinä olet ollut täällä pisimpään.”
”Se pitänee pääasiassa paikkansa”, Suntio myönsi. Hänestä kuningattareen valuvat siteet katkesivat viimein, ja tonttu otti askeleen lähemmäksi Killjoyta, Peeloa ja Creedyä. Killjoy odotti tämän lähestyvän kädenpuristusta varten, mutta Suntio ristikin kätensä ja mittaili Killjoyta hieman ylimalkaisesti katseellaan.
”Oli rohkea temppu mennä Valkoisen luokse tuolla tavalla. Tyhmänrohkea, jos minulta kysytään. Olen yllättynyt, että sait ylipuhuttua Peelon tuollaiseen.”
”Mielestäni tutkimusmahdollisuus oli riskien arvoista”, Peelo vastasi. Suntio hymähti hieman toruvasti, mutta uteliaisuus otti hänestäkin voiton.
”No, opitteko edes jotain?”
”Sen, että Biancan koneisto on tosiaan vain kello. Se kertoo ajan”, Killjoy selitti.
”Minä olisin osannut kertoa tuon teille”, Suntio tuhahti. ”Mitä muuta?”
”No… sen, että Bianca tuota…”
Peelokin yllättyi siitä tavasta, jolla Killjoyn sanat jäivät tämän kurkkuun. Ei ollut tyypillistä, että hän kompasteli niiden kanssa sillä tavalla.
”… pelkää kuolemaa?” Killjoy lopulta päätti lauseensa. Suntio ja Creedy vilkuilivat toisiaan vähän kummastuneena.
”Tai ehkä enemmänkin kokee siitä jonkinlaista surua. Luulin ensiksi, että hän kertoi siitä minulle jonkinlaisena uhkauksena, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että käsitteli sillä omaa kuolemaansa.”
”Tarkoitatko nyt jotain sellaista kuolemaa, joka ei ole vielä tapahtunut?” Suntio kysyi.
”Luulen niin”, Killjoy vastasi. ”Tai sellainen olo minulle tuli.”
Suntio näytti mietteliäältä. Hänen kätensä valahtivat viimein, kun ajatusten ryöppy täytti tontun mielen.
”Tuletteko ulos kanssani?” hän sitten kysyi. Killjoy ja Peelo vilkaisivat toisiaan ja sitten nyökkäsivät. Kaksi kaartilaista jäi vahtimaan siteissä lepäävää kuningatarta, kun nelikko Suntio ja Creedy edellä käveli ulos kammiosta takaisin Hypoteesin kaduille. Sadevettä oli kertynyt kiveykselle jo niin paljon, että askeleitaan sai varoa. Suntio pysähtyi lopulta keskelle toria, raotti varovaisesti siteitään ja antoi veden läiskiä vasten kuparinvärisiä kasvojaan.
”Tämä sade”, hän aloitti, ”Huolimatta siitä, mitä zyglakit sanovat, tämä ei ole normaalia. Kuten itsekin sanoit, olen ollut täällä pitkään, mutta kertaakaan sen aikana taivaalta ei ole tullut mitään muuta kuin haurastuneen taivaankannen rippeitä Baterran lähimaastossa.”
Tonttu kääntyi kohti Killjoyta. Hän näki nyt, että Suntiolla oli kasvoillaan jonkinlainen naamion. Killjoy myös ymmärsi, ettei se muistuttanut mitään sellaista naamiota, minkä hän tunsi.
”Miksi sinä halusit juuri nyt tavata minut? Miksi tämä kunnia juuri silloin, kun taivas aukesi?” Suntio kysyi.
Killjoyn piti miettiä hetki vastauksensa muotoa. Hän suhtautui tähän keskusteluun paljon varovaisemmin kuin Fatizaxin kanssa käytyyn. Hän oli saanut jo sellaisia vastauksia, joiden merkitystä hän ei mielellään ajatellut.
”Minä tahtoisin tietää tämän paikan hallitsijoista. Niistä, jotka olivat ennen Biancaa.”
”Ja miksiköhän?” Suntio tivasi.
”Koska yksi sellainen auttoi minua pelastamaan tyttäreni. Tahtoisin ymmärtää, miksi.”
”Etkö voisi vain kysyä häneltä itseltään, jos kerran olette puheyhteyksissä?”
”En tavallaan ole. Edellinenkin keskusteluimme oli… vaikea. Sen jälkeen en ole kuullut kuiskauksia kummoisempaa.”
”Kuiskauksia mistä?” Suntio jatkoi.
”Merestä”, Killjoy vastasi.
Suntio nyökytteli päätään. Joko Killjoyn täsmennys oli ollut täsmälleen se, mitä Suntio oli odottanutkin, tai se jollain muulla tapaa miellytti häntä.
”Hyvä on”, Suntio totesi lopulta. ”Olet ja tavannut vanhat kuningattaret. Cah’vadok ja Gah’vadok vartioivat aikaa niin monta ikuisuutta, että sitä kaikkea on mahdotonta muistaa. Heidän valtansa aika oli rauhallista. He uinuivat suuren osan ajasta reagoiden ainoastaan uusiin saapujiin, joita tuli melko harvoin. Valitettavasti rauha teki heistä alttiin hyökkäykselle. Kun Bianca saapui, he olivat voimattomia estämään häntä. Heidän äitinsä voiman valjastanut hirviö taivutti todellisuuden näköisekseen. Sen myötä sora peitti maan. Valkoinen täytti sen, mikä oli ennen paljon enemmän.”
”Hetkonen, Killjoy keskeytti. ”Minä luulin, että se oli Ficus, joka suuren kumouksen aiheutti? Mutta sinä sanot, että se olikin Bianca?”
”Semanttisuuksia”, Suntio tuhahti. Se, minkä väristä hänen lihansa on, lakkasi merkitsemästä, kun hän repi tuon taivaamme kattoon.”
Hän osoitti kohti Baterraa. Ainoastaan Killjoy vilkaisi sitä kohti.
”Se määrä arkkikranoja, mitä hänellä silloin oli, ei olisi pitänyt riittää tuollaisen reiän tekemiseen, mutta maailma oli hauras jo valmiiksi. Sen valo katosi sen luojan mukana. Sen saman luojan, jonka sielu silvottiin valloituksen työkaluiksi. Feä Ondo… arkkikrana… ne ovat kiertoilmaisuja hänelle, josta ne juontavat. Cah’vadokin, Gah’vadokin, Poh’vadokin… koko sisaruskatraan äitiin.”
”Meren Äiti. Silvottu Äiti”, Killjoy kuiskasi.
”Niin. Minäkään en ole ollut täällä niin kauaa että olisin tavannut häntä. Kun minä saavuin, oli Äidin kohtalo jo silloin legendaa. Tarinat kulkivat vanhimpien zyglakien perimätiedossa ja kuningatarten varhaisimmissa muistoissa. Mutta harva, jos kukaan, on selviytynyt niistä ajoista kertoakseen yksityiskohtia.”
Fatizaxin tuomitseva katse kummitteli Killjoyn mielessä. Mutta hänkin oli valinnut olla muistamatta.
”Joten… sinäkään et tiedä hänestä paljoa”, Killjoy tuumasi. Suntio ähkäisi sellaisella tavalla, että oli ottanut kommentista selvästi hieman nokkiinsa.
”En paljoa, mutta jotain. Tiedän, että hän oli se, joka toi ajan tänne. Hän oli se, joka laittoi alulle elämän syklit. Hänen Va:nsa toimivat sen suojelijoina ja Äiti itse varjeli maailmojen meriä. Ja tiedän, kuten sinäkin, että hän elää yhä. Sinun rinnassasi, Biancan rinnassa. Merissä teidän maailmassanne ja vankina vanhoissa holveissa. Vain hänen voimallaan tätä maailmaa, jossa nyt olemme, voi muovata. Biancan kello on vain rujo esirippu. Valheen verho. Se, mikä hänet sitoo aikaan, on Äidin liha ja sielu. Sen enempää ei tarvita.”
Peelo kuunteli Suntion sanoja yhtä hartaasti kuin Killjoykin. Hän ei ollut kuullut tarinaa Äidistä aikaisemmin. Se pitäisi sovittaa hänen päässään kasautuvaan palapeliin mukaan. Creedy oli sillä aikaa istahtanut kiveykselle vipattaen sormiaan päähänsä soimaan jääneen musiikin tahdissa.
”Tuo ei valitettavasti auta minua ymmärtämään, miksi hän auttoi minua pelastamaan Xenin”, Killjoy huokaisi. Suntio, päätellen siitä, että hän ei kysynyt tarkennuksia, tuntui tietävän, kuka Xen oli.
”Eikö se ole täysin selvää?” Suntio ihmetteli. ”Sinäkin olet täällä voidaksesi pelastaa lapsesi. Miksi ei Äiti tahtoisi tehdä samoin omalle lapselleen?”
Siinä ne sanat olivat taas. Kuin olisi ollut päivänselvää, että silvottu Äiti oli myös hänen äitinsä.
Silloin, kun Steltinmeren syvyyksissä Killjoy oli kuullut ne sanat ensimmäistä kertaa, hän olisi vain halunnut unohtaa ne. Laittaa ne sekopäisten jumaluuksien isoiksi sanoiksi, jotka eivät todellisuudessa merkinneet mitään.
Mutta nyt zyglakien kanssa keskusteltuaan väitteelle oli syntynyt vakuuttava pohja. Hän ei voinut enää kiistää sitä, mutta hän päätti silti olla varovainen, ettei se antaisi hänelle toivoa. Sillä se oli myrkky, jota Killjoy ei enää suostuisi juomaan.
Tuntui silti jotenkin typerältä ajatella, mitä edes tarkoitti, että hänellä oli äiti? Olihan Xenilläkin. Olihan hän itsekin vanhempi. Mutta silti hänestä tuntui, että hän ei aivan ymmärtänyt asiaa – tai itseään.
Niz oli ottanut Ficuksen arkkikranan itselleen ja oli ollut silti vain Niz. Killjoy ei ollut ollut mitään ennen kuulaa ja lihaa. Hän oli vain tyhjä. Ja sitten kuin tyhjästä hän olikin joku. Olisiko Fatizax haistanut zyglakin myös Nizin rinnasta, vai oliko se vain hän?
Oliko hän perinyt äidiltään muutakin kuin vain lihan?
Peelo oli aikaissa kysyä Suntiolta kasan tarkentavia kysymyksiä, mutta keskeytyi, kun valtavan kova naisen ääni alkoi puhumaan heidän ympärillään.
”Hei, herätys! Naholta tulee viestiä sellaisella tahdilla, että ei meinata pysyä perässä.”
Ääni kajahteli kuin Killjoy olisi toiminut sen kaiuttimena. Selakhitytön sanat kuuluivat niin lujaa, että Suntio nosti siteet takaisin päänsä suojaksi ja tukki osittain korvansa.
”Brez?” Killjoy ihmetteli. ”Mikä siellä on tilanne?”
”Äh, mahdotonta sanoa. Ensin tuli tietoja siitä, että ne Codyn jäljittämät salaviestit alkoivat taas kulkemaan. Viimeisimmän perusteella jossakin on myös räjähtänyt. Naho kaipaa sinut takaisin hommiin.”
”Hyvä on. Herättelen itseni”, Killjoy kuittasi.
Sitten ääntä ei enää kuulunut. Killjoyn ja Peelon katseet kohtasivat. Oli aika palata kapselille. Suntio kuitenkin tarttui Killjoyta ranteesta, ennen kuin tämä ehti pidemmälle.
”Peelo on varmasti kertonut sinulle meistä”, Suntio tivasi. ”Tiedän, että koet jonkinlaista vastuuta Arkistoijasta ja Etsivästä, joten olisi ihme, jos et tietäisi.”
Killjoy nyökkäsi.
”Te olette Biancan muistoja.”
”Niin. Ja vaikka me emme ole hän… tai oikeastaan hän ei ole mitään ilman meitä, yhteytemme antaa minulle sellaisen ikkunan hänen mielenmaisemaansa, mitä kovin monella muulla ei ole.”
Killjoy tuijotti tonttua syvälle silmiin. Peelo näytti jo hieman kärsimättömältä. Kapselille oli kuitenkin jonkin verran matkaa ja Killjoyn ystävä oli kuulostanut siltä, että oli kiire.
”Killjoy… se, mitä hän pelkää, eivät ole kuoleman portit itsessään, vaan se, mitä niiden toisella puolella on. Se, että hän haluaa sammuttaa taivaan on mielipuolista, mutta ymmärrettävää, jos on nähnyt, mitä meitä siellä odottaa. Millaiset asiat ovat suoneet meille katseensa.”
Suntion ääni oli raskas. Jokaisen sanan takana tuntui olevan pitkään tätä kalvaneita ajatuksia.
”En tahtoisi antaa hänelle sitä myönnytystä, mutta hän saattaa olla oikeassa sen suhteen…”
”Minkä suhteen?” Killjoy kysyi.
”Että meidän tulisi pelätä jumalia.”
Killjoyn ensireaktio oli kummastella tontun sanoja. Ne eivät tuntuneet liittyvän millään tapaa siihen keskusteluun, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin käyneet.
Sitten hän kuvitteli taas päässään ne kuiskaukset, jotka hän oli merellä kuullut. Näki sielussaan silmän, joka oli syttynyt taivaalle Steltinmeren yllä. Tunsi sen tunteen, joka tuli siitä, kun katsoi tyhjyyttä sen kaiken nielaisevaan kitaan.
”Älä sukella liian syvälle”, kuuluivat tämän viimeiset varoittavat sanat. Ja Killjoy luuli ymmärtävänsä, mitä hän niillä tarkoitti.
Hän nyökkäsi. Suntion ote irtosi viimein ja tämä jäi yksin seisomaan Hypoteesin keskelle, kun Peelo ja Killjoy lähtivät Creedy perässään marssimaan kohti etelää seuratakseen taas kaapelia, jonka Peelo oli vetänyt.
Siteet Suntion päällä olivat likomärät sateesta, jota ei olisi edes pitänyt olla. Vesi oli kylmää ja kolkkoa. Huolimatta siitä, että zyglakit olivat tuntuneet olevan siinä kuin kotonaan, ei siinä Suntion – tai pois marssivalle Killjoyllekaan – ollut mitään lohdullista.
He kaikki ymmärsivät syvällä sielussaan, että jos jokin Biancan kaltainen odotti kuolemaa, mikä heitä muita sillä tiellä odottaisi?
Hän hieroi varovasti kaulaansa. Sitä oli vihlaissut jo keskustelun aikana muutamaan otteeseen, eikä hän ollut aivan varma, miksi. Hän kokeili siteiden alta, eikä tuntenut mitään poikkeavaa.
Se oli ollut pitkä ikuisuus hänellekin.
Killjoy ei edes ollut aivan varma, olisiko hänen oikeasti edes tarvinnut käyttää kapselia poistumiseen. Normaalisti hän olisi vain käyttänyt jotain monista Visokin opettamista kikoista herätäkseen. Peelo oli kuitenkin sitä mieltä, että sen käyttäminen olisi turvallisempaa. Killjoy epäili, että tämä halusi oikeasti vain testata korjaamansa vekottimen toimintaa.
Johdot ja liitännän varmistettuaan Peelo ilmoitti kaiken olevan valmista. Ennen kuin Killjoy kapusi sinne sisään, Creedy kuitenkin tahtoi halata tätä vielä hyvästiksi. Tällä kertaa Killjoy kumartui vastaamaan siihen. Sitten hän suoristi selkänsä ja tarttui Peelon ojennettuun käteen ja puristi sitä tiukasti.
Killjoy nyökkäsi. Hänen olonsa oli hieman rauhallisempi, kun hän tiesi, että Peelo kaikista maailman tyypeistä oli hänen apunaan.
”Hei…” Peelo jatkoi, kun Killjoy oli jo kapuamassa kapseliin sisälle. ”Minulla on sellainen olo, että minun kuuluisi toivottaa sinulle onnea matkaan.”
Killjoy katsoi Peeloa hieman kummastuneena. Androidi ei yleensä puhunut sellaisista abstrakteista asioista kuin ”onni”.
”Miksi sinusta tuntuu siltä?” Killjoy kysyi.
”En ole varma. Tämä vain tuntuu oikealta hetkeltä sille.”
Killjoy virnisti. He olivat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa yhdessä Bio-Klaanissa, jo silloinkin, kun Peelo ei vielä vakituisesti asunut siellä. Siitä huolimatta Killjoysta tuntui, että hän oppi ystävästään edelleen koko ajan jotain uutta.
”Killjoy. Meille tulvii aivan käsittämätön määrä varoitusignaaleita Le-Metrusta. Siellä tapahtuu jotain isoa”, Brezin ääni kuului taas. Puoliksi kapselin sisällä jo roikkuva Killjoy painoi sormen korvalleen vaistomaisesti, vaikka tiesi, ettei yhteys Nascostoon niin toiminut.
”Olen kohta siellä. Valmistelkaa hangaari yksi. Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Ööh, anteeksi?”
”Jos Varjottu haluaa sotaa, annan sellaisen hänelle. Kerron kohta lisää. Nähdään pian”, Killjoy sanoi. Ja sitten Brezin läsnäolo katosi jälleen.
Creedy oli nostanut kätensä lippaan. Peelo katsoi hetken tonttua rinnallaan ja seurasi perässä.
”Onnea rintamalle”, tonttu lausui. Killjoy muisti ne sanat kymmeniltä kerroilta aikaisemminkin. Kenties Metru Nui oli muuttunut vähemmän kuin hän oli kuvitellut. Hän teki kaksikolle myös kunniaa, ennen kuin pudottautui kokonaan kapselin sisään.
”Pitäkää toisistanne huolta.”
Kun Killjoy oli paikallaan, Peelo kapusi kapselin päälle asettamaan sen kannen takaisin paikoilleen. Se kiertyi jengoihinsa ja sihahti kuuluvasti. Sitten he Creedyn kanssa vetivät yhdessä vivusta. Vihreä savu sihahti ja sen sileän tien Killjoy oli poissa.
He jäivät hetkeksi vain sateeseen seisomaan. Creedy tuijotteli ensin hetken haikeana tyhjää kapselia. Sitten hänen katseensa kääntyi Peeloon, joka selvästi suunnitteli jo seuraavaa siirtoaan.
Ja siirtoja Peelo tekikin. Hänen seuraava viikkonsa oli yhtä maailmojen välillä ramppaamista. Yksi päivä Kranalassa, toinen Bio-Klaanissa. Välillä hän jäljitti Valkoisen Valtakunnan reunoilta tiedonmurusia vanhasta maailmasta ja välillä tuijotteli Bio-Klaanin sateisia katuja, joihin Rumisgoneen paenneet olivat jättäneet kipeän kolon.
Monta sellaista, jotka Peelo tunti, olivat yhtäkkiä poissa. Peelo oli ollut sen aikana Kranalassa seuraamassa veden nousua ja kaivamassa viemäreitä Hypoteesiin. Oli tuntunut kummalliselta palata kotiin, joka oli niin paljon tyhjempi.
Taas yhden päivän kestäneen Kranala-vierailun jälkeen hän viimein uskoi saaneensa ajatuksensa kasaan. Kepe ei ollut ollut pajallaan edellisenä päivänä, kun hän oli yrittänyt käydä siellä, joten hän päätti kokeilla sinä iltana uudestaan.
Dynamo irtosi Peelon takaraivosta, mutta hetken aikaa hän kuuli edelleen Kranalasta kantautuvan veden solinan. Se vaihtui hitaasti tosimaailman ääniin. Sielläkin satoi. Se ropisi lujaa hänen ikkunaansa ja sen metalliseen ikkunalautaan.
Kello oli miltei yhdeksän. Hän oli arvioinut vierailunsa hieman pieleen – hän oli viettänyt siellä nelisen tuntia pidempään kuin oli arvioinut. Seisomaan noustessaan hänen jalkansa huojuivat hieman. Tuolissa istuttuaan häneltä kesti hetki tottua siihen, kuinka jalkoja liikutettiin tehokkaasti.
Hän nappasi sadetakkinsa, aivan tavallisen läpinäkyvän sellaisen naulasta, ja riensi ulos. Hän tiesi, että Arkistot menisivät kiinni aivan minuuttien kuluttua, mutta hän päätti yrittää siitä huolimatta.
Bio-Klaanin kadut olivat tyhjät. Osittain sieltä paenneiden puuttuessa, osittain kellonajan vuoksi, osittain myrskyn takia. Vartioston väki ei edes reagoinut siihen, kun hän jätti muurit taakseen ja jatkoi kohti määränpäätään. Tiukemmin viittaansa kietoutuva matoran jäi katsomaan, kuinka androidi katosi pimeyteen. Koppinsakin suojaamana vettä oli kaikkialla. Niin myös teekupissa, joka sai osansa vedenpaisumuksesta. Vaikka sadevettä ei ollut joutunut kuppiin paljoa, se tuntui silti vaikuttaneen teen makuun huomattavasti.
Kello oli minuuttia vaille, kun Peelo astui arkistoihin sisään. Yllätyksekseen hän ei kuitenkaan nähnyt aulassa maakareita, vaan Sugan, joka päätellen käsissään olevasta avainnipusta oli juuri sulkemassa paikkoja.
”Olet tullut takaisin!” Suga huudahti.
”Niin olen, ja toivoin, että voisin puhua Vaehranille ja Geeveelle vielä nopeasti”, Peelo nyökytteli. Sugan kasvoilla ollut virnistys katosi välittömästi, kun Peelo oli maininnut maakarit.
”Aah, niin. Valitettavasti missasit heidät täpärästi. Minä lupasin sulkea paikat heidän perässään”, Suga selitti.
”Päättelen ilmeestäsi, että jotain on sattunut”, Peelo huomioi huolestuneena.
”Vaehran vei Geeveen sairaalaan. Ei mitään hirveän vakavaa. Valitteli kaulaansa vihlovan jotenkin oudosti, ja kun se alkoi oikeasti vaikuttamaan hänen työskentelyynsä, Vaehran päätti viedä hänet suoraan Kupen pakeille”, Suga kertoi.
Se oli Peelosta harmillinen uutinen. Ei vain siksi, että hän olisi todella halunnut keskustella näiden kanssa, vaan tietenkin myös siksi, että tontun hyvinvointi oli Peelolle tärkeää.
”He jättivät kyllä sinulle jotain!” Suga muisti. Hän käveli tiskin taakse ja avasi yhdellä avainnipun avaimista säilytyslokeron Vaehranin työpisteen alta. Hän kaivoi sieltä esiin paksun kirjan. Peelo näki jo kaukaa sen nimen.
”Vaehran sanoi itsekin olevan sen kanssa vielä vähän vaiheessa”, Suga selitti, ”mutta ajattelimme kaikki, että sinulta ei varmaan kestäisi kauaa kahlata se läpi. Siellä on punaisin lapuin merkattu… erityisen kiinnostavia sivuja.”
Peelo otti tohtori Delekin Aivot kiitollisena vastaan. Kirja oli painava ja sieltä totta tosiaan törröti useita lappusia, joista Peelo tunnisti vilkaisulla sekä Vaehranin että Geeveen ja Sugankin käsialaa.
”Osaisitko tiivistää löydöt jotenkin?” Peelo kysyi. Suga raapi niskaansa ja mietti hetken. Sherlock Gnomes -sarjasta siirtyminen melko sakeaan tietokirjallisuuteen oli ollut melkoinen, ja Sugan oli myönnettävä itselleenkin, että hän ei ollut ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaansa.
”Rehellisesti, olen selaillut sitä vain tänään ja senkin vain valmistautumiseksi matkallemme. Vaehranin ja Geeveen muistiinpanot ovat tärkeämpiä, mutta minäkin kyllä huomasin pari kiinnostavaa seikkaa liittyen… Feä Ondoihin.”
Peelo avasi kirjan täsmälleen oikeasta kohdasta ja tuijotti luvun otsikkoa. Se oli jo toinen kerta, kun Peelo oli kuullut sen sanan hiljattain.
”Delek puhuu niistä?”
”Niin”, Suga sanoi. ”Tai nuo sivut vähän antavat ymmärtää, että hän teki ne. Ja tiedätkös, muistini on aika hyvä. Ja se alkoi kolkuttelemaan melko kovaa siinä vaiheessa, kun niiden toimintaperiaatteita kuvailtiin.”
Sitten toa meni hieman vaikeaksi. Oli selvää, ettei hän tiennyt, saisiko hän sanoa ajatuksiaan ääneen. Peelolla oli kuitenkin jo niin valistunut arvaus, että hän päätti auttaa.
”Killjoy”, hän sanoi.
”Niin”, Suga nyökkäsi. ”En tiedä, kuinka hyvin tunnette, mutta vuosia sitten meillä oli… tilanne siihen hänen kuulaansa liittyen. Siinä yhteydessä hän kertoi minulle siitä muutaman asian, ja ne kuulostavat melko samalta kuin tuossa kirjassa. En usko myöskään olevan sattumaa, että Killjoy etsi vielä Bio-Klaaniin tultuaankin tietoja Selecius-säätiöstä, koska hänen, tuota… puolisonsa oli myös kiinnostunut siitä. Arvaatko jo, kuka se puoliso oli?”
”Niz”, Peelo nyökkäsi. Hän oli osannut odottaa jotain sellaista sen jälkeen, kun Tähtikartasto oli löytynyt tämän tiedostoista.
”Niin. Minultakin kesti hetki tehdä se yhteys. Killjoy ei ollut ikinä hirveän avoin menneisyydestään ja kuulin hänen nimensä ehkä korkeintaan kahdesti. Tajusin tämän aika hiljattain”, Suga sanoi.
”Minä keskustelin Killjoyn kanssa hiljattain”, Peelo sanoi. Hän tiesi, että Suga ja Killjoy olivat ystäviä, ja tuntui oikealta kertoa siitä toalle, vaikka Killjoy ei olisi luultavasti toivonut, että Peelo juoruilisi hänen tekemisistään.
”Miten hän voi?” Suga kysyi kyseenalaistamatta sitä, miten Peelo oli Killjoyn kanssa puhunut.
”Hän on elossa. Myönnän, että olimme aika kiireisiä, enkä kysynyt kuulumisia kovin tarkkaan. Hän oli kyllä huolissaan tontuistamme.”
Geeveen sairaalareissu loi keskustelun ylle melkoisen varjon. Suga olisi mielellään kertonut Peelolle enemmänkin, jos olisi jotain tiennyt. Hänet oli vain nakitettu sulkemaan paikat sen jälkeen, kun Vaehran oli lähtenyt taluttamaan pikkumiestä linnakkeeseen.
Peelo tuijotti avaamaansa kirjan sivua hetken, sulki sen sitten ja kääri sen huolellisesti sadeviittaansa niin, ettei milliäkään siitä altistuisi vedelle. Hänen itsensä kastumisella ei ollut niinkään väliä. Sitä paitsi hän ajatteli, että ehkä hänenkin pitäisi hankkia ajasta tehty viitta, niin kuin Valtiaallakin. Pitäisi vain löytää joku, joka osaisi ommella aikaa.
”Kiitos. Tuon tämän takaisin pian. Olen nopea lukija”, Peelo sitten tuumasi. Suga nyökkäsi ja seurasi, kun Peelo asetteli Delekin teoksen tiukasti kainaloonsa.
”Toivotaan, että Geevee saadaan pian kuntoon”, Suga murahti. ”Meillä olisi paljon yhteistä keskusteltavaa. Minäkään en oikein vielä ymmärrä, mitä siellä Majakalla oli tapahtunut.”
”Majakalla?” Peelo ihmetteli.
”Ai piru, niin, kun sinä olit niillä matkoillasi. Visokki johti eilen retkikunnan sinne vanhalle majakalle. Vaehran ja Geevee puhuivat siitä tänään jonkin verran. Kepe ja Snowie olivat siellä myös. Jos käyt vilkaisemassa niin sitä ei enää ole. Tai siis, en ole varma oliko sitä koskaan… tai siis… äh. En minä kuule rehellisesti ole ihan varma. Kannattaa kysyä niiltä, jotka olivat paikalla.”
Peelo tuijotti Sugaa ihmeissään. Ei ollut kuin viikko siitä, kun hän oli ollut Jaken kanssa rannassa sitä majakkaa katsomassa. He olivat keskustelleet siellä vain vähän. Peelo oli maininnut, miten hieno majakka hänestä oli, ja Jake oli puhunut…
… äidistään.
”Hitto vie.”
Suga ei ollut koskaan kuullut Peelon käyttävän sellaisia sanoja. Hän katseli ihmeissään, kun Androidi heilutti hänelle kiitokseksi kirjasta ja lähti puolijuoksua kohti linnaketta. Toa jäi avainnippu kädessään hieromaan otsaansa. Keskustelu oli ollut tyypillinen siinä mielessä, että Peelo selvästi tiesi taas aika paljon sellaisia asioita, joita tämä ei intuitiivisesti älynnyt selittää.
Aivot olisi saatava ensin huoneeseen talteen. Sitten Peelo etsisi käsiinsä jonkun majakalla olleista. Visokkia hän ei oikeastaan tuntenut. Maakareita hän ei olisi halunnut häiritä, jos Geevee oli tosiaan kipeänä. Snowie olisi vaihtoehto, mutta Kepen kanssa hänen oli juteltava muutenkin. Hänellä oli paljon ajatuksia, joihin hän kaipasi tämän mielipiteitä.
Kirjan päästyä linnakkeessa vartomaan hyllyn päälle, hän suuntasi vielä linnoituksen muureille. Häntä nyt hieman harmitti, että Tawan kanssa siellä paljon aikaa viettäessään oli aina mieluummin katsellut kaupunkiin kuin merelle.
Oli heti ilmiselvää, että majakka ei tosiaan ollut enää siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Peelo joutui todella pinnistelemään ymmärtääkseen, mitä kaikkea se voisi tarkoittaa. Palasia alkoi olla jo hänenkin mielestään liikaa. Se tuntui turhauttavalta. Jokainen ajatusten säie, jota hän lähti seuraamaan, johti välittömästi niin moneen haaraan, että oli vaikeaa keskittyä.
Miksi äiti? Minne majakka? Kuka Bianca? Minkä valtias?
Miksi Niz oli pelastanut Biancan muistoja ja tehnyt niistä tonttuja? Miten Bianca oli leikannut itseltään muistoja? Miksi Suntio ei muistanut sadetta, mutta Fatizax muisti?
Kenen äiti? Killjoyn? Meren? Ajan? Miksi ajalla oli äiti? Oliko aika syntynyt äidistä? Oliko Killjoy siis syntynyt ajasta?
Miten Verstasta unelmoitiin? Unelmoiko joku Kranalaakin? Oliko sillä eroa, että toinen niistä liittyi uniin ja toinen muistoihin?
Palasivatko tontut Kranalaan kuollessaan, koska ne olivat muistoja ja kaikkia muistoja säilytettiin siellä? Säilytettiinkö muistoja Kranalassa, koska aikaakin säilytettiin siellä?
Makuta Nui oli sanonut, että Avde tarvitsi Nimdaa unimaailman muovaamiseen. Olivatko unelmat riippuvaisia vapaudesta samalla tapaa kuin muistot olivat riippuvaisia ajan kulusta?
Mitä tyhjyys oli, ellei vapauden puutetta? Ajan loppumista? Oliko se jonkin muunkin puutetta?
Jos Delek oli luonut Feä Ondot, miksi ne oli nimetty selakhiaksi? Jos Selecius-säätiö oli tehnyt ne, mistä he olivat saaneet siihen Äitiä? Killjoyn äitiä? Zyglakien äitiä?
Ärsyttävää. Niin valtava määrä sellaisia kysymyksiä, joihin oli vaikea saada vastauksia näkemällä tai kokemalla.
Oli pakko liikkua. Peelo oli kastumassa myrskysäässä paljon pahemmin kuin oli turvallista. Pajalle ei olisi pitkä matka, mikä oli sinällään harmi. Kranalassa hänellä olisi ollut muutama ikuisuus vielä aikaa miettiä.
Vaikka yksi ajatus hänen mieleensä oli kyllä hiipinyt…
Kuinka monta kertaa hän olikaan kuullut kummituksista?
Kepe lojuskeli pajansa uudella sohvalla lukemassa tohtori Delekin Tähtikartastoa, tai siis yhtä lukuisista klemmaroiduista paperinipuista jotka sen muodostivat. Hän ei ollut vielä ehtinyt tutustua Peelon edellisellä viikolla tuomaan kopioon kovin tarkkaan, mutta oli jokseenkin kutkuttava sattuma, että Delekin nimi oli putkahtanut esiin taas uudesta suunnasta.
Kukakohan tämä Ourgos oikein oli? Jos tämä oli muinainen toa, ja joskus ollut olemassa, hänestä tuskin oli enää mitään jäljellä – Kepe oli kuitenkin harjoittanut sen verran tähtitiedettä, että osasi asettaa koordinaatit 104;252.6 mielessään kartalle. Hän myös tiesi, että tuossa kyseisessä kohdassa ei ollut taivaalla yhtään mitään – ainakaan nykyään.
Noissa numeroissa oli kuitenkin jotain epämääräisen tuttua. Oliko hän kuullut nuo luvut joskus aiemminkin jossain? Miksi olisi, jos siinä kohtaa taivaalla oli vain tyhjyys?
Ovelta kuului koputus. Kepe tunnisti mekaanisen eksaktin tahdin: sehän oli Peelo. Androidi astui sisään.
”Hei Peelo!” Kepe nousi istumaan. ”Hyvä ajoitus! Olinkin tässä juuri lukemassa viime kerran tuomisiasi. Delekin aikaan taivaan tähdistö taisi olla aika erilainen!”
”Niin”, Peelo nyökkäsi. ”Hei vain, Kepe. Minulla on jännittäviä uutisia. Tosin tahtoisin kuulla sellaisia myös sinulta. Keskustelin hetki sitten Sugan kanssa ja hän kertoi, että olitte käyneet siellä vanhalla majakalla. En nähnyt sitä enää kaupungin muureilta. Onko Bob kenties purkanut sen?”
”Ööh, sitä ei kenties koskaan ollutkaan olemassa. Tai siis oli joskus, mutta ei enää nykyään… Tai siis se oli ehkä eräänlainen kummitus, se itse majakkakin. Mistäköhän päästä tätä lähtisi taas selittämään…”
Kepelle tuli déjà-vu kaikista niistä aiemmista kerroista, kun hän yritti kirkastaa niitä vesiä, joissa kahlasi jollekulle, joka ei ollut perillä heidän moninaisista haamujahdeistaan.
”Meille selvisi, että se oli hyvin muinainen, ja siellä asui majakanvartija, joka paljastui turaga Kezeniksi – siksi tyypiksi, joka oli sillä vanhalla videonauhalla, josta sinäkin kai näit sen korjatun version. Hän puhui taas tohtori Delekistä.” Kepe heilautti kädessään pitämäänsä paperinippua. ”Ja sitten majakka hajosi, tai luultavasti imeytyi Verstaaseen…” Hän kääntyi vilkaisemaan tyhjää seinää sohvan takana.
Peelo tuijotti Kepeä tovin hiljaa. Majakan kohtalo, jos se tosiaan oli osa Verstasta, täsmäsi Manun kuvaukseen siitä, että se oli jonkinlainen unimaailma.
”Minua kiinnostaisi tietää, miltä siellä Verstaassa näyttää. Keskustelin hiljattain myös Makuta Nuin kanssa, mutta häntä kiinnosti siinä sellaiset asiat, joista ei ollut omalle tutkimukselleni paljoa hyötyä”, Peelo selitti.
”Siellä oli… valkoista? Tai oli siellä muutakin. Alunperin luulin sitä vain tavallisiksi varastokäytäviksi, mutta mitä syvemmälle sinne päätyi, sitä epämääräisemmäksi ja unenomaisemmaksi ympäristö muuttui. Siellä oli tasanko valkean hiekan peitossa, mutta myös rakennuksia ja rakennelmia, jotka vaikuttivat olevan aivan väärässä paikassa. Olenkin alkanut miettiä, olivatko ne jonkinlaisia universioita paikoista, jotka ovat olemassa jossain päin oikeaa maailmaa – tai ovat joskus olleet. Nekin vaikuttivat koostuvan samasta… unihiekasta kuin maakin. Tämän lisäksi siellä oli taivaalla jonkinlainen tyhjä pimeys, joka vaikutti haalistuttavan värit pois kaikesta. Tai siis kaikki muut värit paitsi sinisen.”
”Ja keltaisen”, Peelo lisäsi. ”Ainakin jos se keltainen asia on tehty ajasta.”
Kepe yllättyi ja mietti hetken. ”Me emme tosiaan muistaakseni nähneet siellä mitään keltaista, ja vaikka olisimme, ja siitä olisi puuttunut värit, me emme olisi tällöin nähneet sitä keltaisena… Joten en voi olla varma, onko hypoteesisi totta, mutta kerro toki miten päädyit siihen. Ja – hetkinen, mitä edes tarkoittaa että jokin on tehty ajasta?”
Peelo teki jotain, mitä ei usein vaivautunut, eli veti alleen jakkaran ja istui Kepeä vastapäätä.
”Minä luulen vierailleeni tässä sinun Verstaassasi. En huomannut sitä ensiksi, sillä paikka jossa olen vieraillut viime aikoina, muistuttaa sitä paljon.”
Peelo suoristi selkäänsä ja pohti hetken, kuinka selittäisi kokemansa mahdollisimman yksinkertaisesti.
”Kutsun sitä Kranalaksi. Se on valkoinen suuri sora-aavikko, jonka taivaalla paistaa samankaltainen tyhjä pimeys kuin Verstaassakin. Luulen, että se on syy sille, miksi Kranalastakin on aikanaan kadonnut suurin osa väreistä. Minulla on siellä ystävä, joka on välillä kuljettanut minua veneellä erilaisiin paikkoihin. Yksi niistä on paikka, jossa on linnoitus, sen valtias ja loputtomasti hiekkaa, jonka ainoa ero Kranalaan on se, että se on paljon hienompaa. Nämä kaksi paikkaa ovat jollain tapaa yhteydessä toisiinsa, mutta se, mitä olen hiljattain Kranalasta oppinut, on ehkä hieman ristiriidassa muiden seikkojen kanssa.”
Peelo pysähtyi taas miettimään. Kepe oli selvästi aikeissa sanoa jotain, mutta Peelo paukautti ulos vielä yhden päätelmän, jonka varteenotettavuutta hän halusi Kepellä testauttaa. Päätelmän, jonka hän oli keksinyt muurin päältä poistuessaan.
”Luulen, että paikka, jonka olen löytänyt, on eräänlainen tuonpuoleinen.”
Kepe nosti kulmiaan yllättyneenä. ”Me puolestaan… me teimme Verstaasta hyvin samanlaisen päätelmän juuri äskettäin, kun kohtasimme sen Kezenin kummituksen.”
Oliko Verstaita… kaksi? Tai Kranaloita? Ja Peelo pystyi kulkemaan sinne vapaasti ja halutessaan?
”Miten… miten sinä kuljet sinne? Ja mistä tiedät että se on tuonpuoleinen?”
Olisiko Kepenkin mahdollista päästä uudestaan tutkimaan sitä, tavalla joka takaisi myös pääsyn takaisin? Vai oliko se mahdollista vain Peelon fysiikalla?
”Muistatko sen punaisen pienen tontun, joka asui täällä? Hänen nimensä oli Creedy. Hän menehtyi, kun hän joutui kamppailuun niiden linnakkeeseen saapuneiden skakdien kanssa pari kuukautta takaperin”, Peelo kysyi.
”Kyllä, muistan hänet radioasemalta.”
”Olen keskustellut hänen kummituksensa kanssa siitä lähtien. Kun tonttu kuolee, hänen sielunsa siirtyy Kranalaan. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita kummituksia. Siellä on kaartilaisia, eräänlaisia vartijoita, jotka vähän aikaa ajateltuani tuntuvat aika paljon matoraneilta, paitsi kuolleilta ja muotoaan vaihtaneilta. Se tapa, jolla Kranalassa kummittelee, kuulostaa minusta vähän siltä, mitä te koitte Kezenin kanssa majakassa.”
Yhteydet alkoivat vaikuttaa ilmeisiltä.
”Sen tuonpuoleisen toimintamekanismi kuulostaa tuon perusteella kuitenkin erilaiselta… Teoriani on, että Verstaaseen päätyvät ne kuolleiden sielut, jotka ovat olleet tekemisissä Nimdan kanssa. Mutta Kranalalla ei tämän perusteella kuulosta olevan yhteyttä Nimdaan.”
Kaksi tuonpuoleista, eikä kumpikaan niistä vastannut sitä, mitä Punaisesta tähdestä yleisesti uskottiin…
”Ei minunkaan mielestäni. Syy, miksi nostin keltaisen värin esille, oli se, että Kranala on jollakin tapaa sidottu aikaan, ja aika on keltaista. Sen lisäksi, että sitä säilytetään siellä, Kranala myös tuntuu vangitsevan niiden sielut, jotka on oleellisesti sidottu ajan kulumiseen. Eli lihaan. Siihen osaan, joka ajan kanssa haurastuu ja kuluu pois”, Peelo kertoi.
”Lihaan, miten niin lihaan… Hetkonen, hetkonen, oliko se liha, jonka taannoin imuroimme linnakkeesta sittenkin oikea kummitus?”
”Se vaikuttaa mahdolliselta. Olen nähnyt siellä monenlaisia vaeltajia. Osa niistä näyttää vain keskushermostoilta. Kuin ne olisivat uusiutumisen sykliin jumiin jääneitä. Se, että osa niistä olisi yhä läsnä täällä, tuntuu intuitiiviselta selitykseltä”, Peelo mietti.
”Uusiutumisen sykliin…” Kepe nousi kävelemään kehää huoneen keskellä miettivän näköisenä kiertäen jakkaralla istuvaa Peeloa. ”Ja hei miten niin aika on keltaista?”
”Valtiaan sadetakki”, Peelo selitti. ”Kiinnitin siihen huomiota yhdellä ohikulkumatkoistani. Sen tekstuuri näytti täsmälleen samalta kuin ajan säikeiden, joita Kranalassa säilytetään. Vahvistin asian. Ne ovat ehdottomasti samaa materiaalia.”
”Valtiaan sadetakki… Verstaassa? Profeetan viitta? Oliko se keltainen?”
Kepen päätä alkoi särkeä. Peelo oli muina androideina kävellyt sisään ja tuonut hänen eteensä taas paljon uutta dataa. Mutta minkälaista dataa se olikaan! Hän koki taas validaatiota siitä, että hänen seikkailunsa Verstaassa Snowien kanssa ei ollut pelkkää harhaa tai epämääräistä unta – joku muu oli kokenut sen saman, täysin irrallaan heistä.
Matkannut tuohon Nimdan sinisen värittämään tuonelaan… Ja myös toiseen samanlaiseen. Joka oli jostain syystä keltainen kuin banaani.
Eikä kumpikaan niistä Punainen tähti…
Vaan…
Oliko niitä järkeä kutsua Siniseksi tähdeksi ja Keltaiseksi tähdeksi?
Se ei sopinut siihen kosmologiaan minkä parissa hän oli varttunut ja taivasta kiikaroinut. Punainen tähti loimusi ylhäisessä yksinäisyydessään vähäistempien keskellä. Mutta hän oli viime aikoina ymmärtänyt, että tämä maailma oli valtava, tavoilla joita hän saattoi yhäkin vain arvailla.
Mitä Tähtikartastossa taas kirjoitettiinkaan? Delek kuvaili Initoihin verrattavaa tähteä, jolla oli keltainen loiste… Mutta niissä koordinaateissa ei ollut mitään…
”Oletko itse lukenut Delekin Tähtikartastoa?”
”Kannesta kanteen”, Peelo nyökkäsi. ”Ilmeesi kertoo, että jokin osa siitä kiinnostaa sinua erityisesti.”
”Aloin vain miettiä jotain… Tai siis haluankin kysyä sinulta, oletko itse tehnyt mielessäsi yhteyttä Demiurgin ja Kranalan välille. Delek kuitenkin kuvailee sitä tähteä kirkkaaksi ja keltaiseksi, ja vertaa sitä Punaiseen tähteen. Tähteä, jota ei enää nykyään ole olemassa.”
Peelo tuijotti ensin hetken aikaa Kepeä. Sitten hänen katseensa vaelteli jonnekin pajan kattoon. Hän oli vatvonut kirjan sisältöä päässään ainakin kolme ikuisuutta Kranalan lounaissakaran ja Hypoteesin välillä. Hän oli aina ajatellut sitä Delekin itsensä kautta – mitä hän kirjan kirjoittajasta voisi oppia tämän tekstien avulla. Mutta nyt, kun Kepe sen mainitsi, oli sivuilla ehkä jotain, mihin olisi pitänyt kiinnittää konkreettisempaa huomiota.
”Keltaisen tähden kuvailtiin menettäneen kirkauttaan taivaalla jo Delekin aikoina”, Peelo tajusi. ”Ja, mitä opin hiljattain, on, että kauan sitten Kranalan vanha valtias silvottiin. Sen jälkeen sen taivas haurastui…”
Peelo tunsi olevansa lähellä jonkinlaista ymmärtämistä, mutta jotain tarvittiin vielä siihen, että vastaus tuntui oikealta. Hänen ajatuksensa palasivat siihen, mitä Suga oli Delekin teksteistä hänelle viimemmäksi kertonut.
”Tohtori Delek loi kuulat, jotka sisälsivät Kranalan vanhan valtiaan lihaa. Sillä lihalla oli voima vangita sieluja. Ja joku silpoi sen valtiaan muinaisina aikoina varastaen sen voiman”, Peelo ymmärsi.
”Tuliko liha… Kranalasta? Ja taivas haurastui…” Kepe haukkoi henkeään. Se kuulosti hänestä hyvin tutulta. Eikä syyttä, sillä hän oli kuullut jotain hyvin samanlaista vasta pari päivää aiemmin.
”Niistä kaksi on jo sammunut, molemmat meidän syytämme. Yritimme anastaa niiden mahdin.”
Oliko mahdollista, että hän oli oikeassa Sinisestä ja Keltaisesta tähdestä? Ja että Seleciuksen seuraajat olivat kahden niistä katoamisen taivaalta takana?
”Baterra kasvaa suuremmaksi vain.”
Mikä oli Baterra?
”Kuule Peelo… Kezenin kummitus puhui meille siitä, miten he olivat sammuttaneet kaksi tähteä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ja Kezen oli siitä hyvästä joutunut Verstaaseen. Ja hän puhui tämän johtaneen ’Baterran’ kasvamiseen… Joten voiko olla, että Verstas ja Kranala todella ovat sininen ja keltainen vastine Punaiselle tähdelle? En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, tai mitä se tarkoittaa että ne tähdet sammuivat, kun ne kuitenkin ovat yhä jollain tavalla olemassa, mutta ehkä jotenkin vajavaisina?”
Yhtäkkiä palasissa alkoi olla järkeä. Fatizax ei halunnut muistaa, kuka Merten Äidin silpoi. Mutta Killjoyn Feä Ondon sisällä oli samaa lihaa kuin liskokansalaisissakin. Delek teki Feä Ondot. Selecius-säätiö silpoi Äidin. Yksi plus yksi.
”Niz…” Peelo tajusi. Kepe kohotti kulmiaan.
”Mitä?”
”Tohtori Niz, joka tutki Selecius-säätiötä. Se, jonka tiedostoista löysimme Tähtikartaston. Hän tiesi jotain. Mietin sitä pitkään, että mitä hän halusi kaikilla näillä tiedonmurusilla viestiä. Hän on käynyt Kranalassa. Ja…”
Peelon ajatus heitti kuperkeikkaa. Niin monta lankaa yhdistyi samaan aikaan, että hänen oli pakko nousta seisomaan ja tuijottaa hetki tyhjyyteen.
”… minun pitää kertoa tämä Killjoylle.”
”… Hetkonen, Killjoylle? Miten hän tähän liittyy?”
”Hän yrittää löytää parannuskeinoa tyttärelleen. Tohtori Niz oli hänen puolisonsa ja suurin osa siitä, mitä Delekistä tiedämme, on peräisin häneen muistiinpanoistaan. Killjoy on yrittänyt selvittää, kuinka Xenin sielukuula toimii korjatakseen sen. Hänen täytyy saada tietää, että hänen kaksi eri johtolankaansa ovatkin yksi ja sama. Äiti, jota Killjoy etsii ja säätiö, jonka työhön Nizin tutkimukset pohjautuvat, liittyvät oleellisesti toisiinsa.”
Kepen oli vaikea pysyä perässä. ”Jöggellä on… tytär? Ja puoliso? Ja toisella on jokin sielukuula, eli joku pallo täynnä lihaa, ja se liittyy jotenkin Kranalaan? Ja aikaan?”
”Niin, täsmälleen!” Peelo juhlisti. ”Sanohan, tahtoisitko nähdä dynamoni? Se on, kuinka Kranalaan pääsee. En pysty varmaankaan ottamaan sinua sinne mukaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä fyysiselle minulle tapahtuu sillä aikaa, kun olen siellä.”
”Mennään heti. Hyvällä tuurilla ehdimme saada viestin perille niin, että Killjoy ehtii hyötymään siitä. Ellei hän ole jo laulanut äitiään esiin ja kysynyt asiaa tältä.”
”Hetkinen, Jöggellä on myös äiti?”
”Kyllä. Hän on se sama asia, jonka Selecius-säätiö silpoi. Se, joka keltaisella tähdellä ennen asui.”
Kepe tajusi, että häneltä puuttui nyt paljon oleellista kontekstia, jonka ehtisi selvittää myöhemminkin. ”Äh, antaa olla, kysyn sinulta lisää myöhemmin. Jos meillä on kiire, mennään nopeasti!”
Kepe säntäsi kohti ovea, ja nappasi sadetakin matkalla naulasta. He astuivat pajan ovesta ulos käytävään, jonka päässä olevan kellari-ikkunan takana vedenpinta kapusi sateen myötä lasia ylös. He harppoivat portaat ylös katutasoon, ja astuivat ulos sivuovesta, joka toi heidät Keskisuuren kasteen aukion reunalle.
He huomasivat heti, että jotain oli pielessä. Kaupungin sadeviemäreitä oli kyllä koeteltu myrskyn aikana, mutta tähän asti jalat eivät sentään olleet jääneet maahan kiinni. Oli yllättävää, miten mutaiselta se tuntui. Mutta se ei ollut mutaa lainkaan.
Peelo nosti jalkansa hitaasti maasta niin, että Kepe sai tutkittua sen pohjaa. Punainen rihmasto, joka venyi jalan ja maan välissä litisi kuuluvasti. He juoksivat nopeasti lähintä katuvaloa päin ja näkivät, että se ei ollut vain yksittäinen läntti, johon he olivat astuneet.
Kaupungin kadut ja katot olivat sen peitossa. Sitä roikkui ränneistä. Jostain syystä veden kertyessä se oli alkanut muodostamaan kudosmaista materiaalia kaikkialle, minne se koski.
Lihaa.
Peelo oli aikeissa sanoa jotain, kun Kepe alkoi läpsimään tämän olkapäätä. Hän käänsi katseensa Kepen osoittamaan suuntaan taivaalla. Kaiken järjen mukaan sellaisella myrskyllä ei olisi pitänyt näkyä tähden tähteä, mutta silti sankan pilvipeitteen läpi loisti jotain.
Tähdiksi niitä ei voinut kutsua, vaikka loiste vähän tähtikuviota muistuttikin. Vähän aikaa näkyä tuijotettuaan he molemmat kuitenkin tulivat samaan lopputulokseen. Hieman silmän muotoa muistuttava asia taivaalla liikkui. Katseli ympäriinsä.
”Sinä tunnet taivaankannen paremmin kuin minä”, Peelo sanoi hiljaa. Kadun toisessa päässä oli ryhmä sadetta uhmaavia klaanilaisia, jotka olivat myös tulleet ihmettelemään valoilmiötä.
”Missä kohtaa koordinaatistoa arvelet tuon asian olevan?”
Kepe pöllämystyi hieman siitä, että tämä oli ensimmäinen asia, mitä Peelo tilanteesta kysyi, mutta ymmärsi sitten mistä oli kyse.
”Yksi nolla neljä, kaksi viisi kaksi kuusi…”
Peelo nyökkäsi.
”Meillä saattaa olla jopa enemmän kiire kuin aluksi arvelin.”
Huolimatta siitä, että kumpikin olisi halunnut jäädä etsimään vastauksia sekä taivaan että maan ilmiöihin, he pistivät juoksuksi. Kaduille tuli koko ajan enemmän ja enemmän väkeä taivaalle syttynyttä valoa ihmettelemään. Melkein kaikissa ikkunoissa oli valot ja verhot vedetty syrjään. Kattoja ja katuja tahraava massakaan ei jäänyt väeltä huomaamatta. Peelon asuntolalle päästyään he molemmat yrittivät kaapia lihankappaleita pois jalkojensa pohjasta, mutta luovuttivat ja pinkoivat askeleet litisten yläkertaan.
Peelon asunnossa Kepe huomioi ensimmäisenä huonekalujen niukkuuden. Ainoan hyllyn päällä lepäsi sadeviittaan kääritty kirja, joka odotti, että polyuretaani sen ympärillä kuivuisi ensin hieman. Peremmällä oli kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Peelo veti pöydän alla olevan vetolaatikon auki ja esitteli sen sisältöä Kepelle.
”Tämä on dynamoni. Rakensin sen tohtori Nizin ja Creedyn ohjeiden mukaan. Se sallii minun matkustaa mielelläni Kranalaan niin, että ruumiini jää tänne huoneeseeni.”
Peelo ojensi laitteen hetkeksi Kepen käsiin. Se oli hädin tuskin kämmentä suurempi. Siinä oli kyllä sähkömoottorille ominaisia elementtejä, mutta suurin osa tilasta oli uhrattu säiliölle, jonka sisällä oli ilmiselvästi lisää lihaa.
”Et siis kuitenkaan tarkalleen tiedä, miten se toimii?” Kepe kysyi tutkaillessaan laitetta. Se ilmeisesti manipuloi tuota lihaa jotenkin sähkömagneettisella kentällä… tai kommunikoi sen kanssa? Hänen täytyisi nähdä laitteen piirustukset.
”Luulen, että viimein tiedän”, Peelo sanoi, otti dynamon takaisin Kepeltä ja alkoi mallaamaan sitä liittimestään takaraivolleen. ”Kuolleiden aikaan sidottujen sielut menevät Kranalaan tuonpuoleiseen. Tämä liha on joskus kuulunut jollekulle sellaiselle. Dynamo antaa minun yhdistää mieleni siihen sieluun, joka sinne on siirtynyt.”
Kokonaiskuva alkoi olla hetki hetkeltä selkeämpi. Peelo ei ollut vielä varma, kuinka selittäisi Killjoylle sen, mitä he olivat Klaanin kaupungissa nähneet. Ehkä sama ilmiö tapahtui myös siellä, missä hän oli.
Oli vain yksi keino selvittää.
”Yhdistän itseni. Tarkkaile, mitä dynamossa ja kehossani sillä aikaa tapahtuu. Ehkä vierailuni aikana tapahtuu jotain, joka voisi vahvistaa teoriani.”
Kepe nyökkäsi. Peelo astui istumaan tuolilleen ja valmistautui painamaan dynamon takaraivoonsa.
”En viivy kauaa”, hän sanoi.
Kuului ”naks”, kun dynamo yhdistyi Peelon kalloon. Sähkömoottori surahti käyntiin. Hetken aikaa näytti siltä, että prosessi toimi kuten kuuluikin.
Sitten alkoi kuulua ääntä. Aivan kuin jossain olisi mennyt putki rikki. Kepe oletti, että se kuului varmaan asiaan. Sitten Peelo kääntyi katsomaan häntä. Vihreät silmät välkkyivät villisti. Androidilla oli jokin hätänä.
Sitten Kepe huomasi, että Peelon kaasunaamio oli täynnä vettä. Muutamassa sekunnissa se pullistui, kunnes sen linssit ensin halkesivat ja sitten väkivaltaisesti pirstoutuivat. Vettä suihkusi paineella kaikkialle. Sitä tuli Peelon silmistä, suusta ja jokaisesta kasvoissaan olevasta metallin raosta.
”Au- auta… au-”
Kepe tarttui äkkiä dynamoon. Liha sykki äkäisesti säiliössä, joka oli lähes polttavan kuuma. Hän avasi dynamon kiinnitysmekanismin niin nopeasti kuin suinkin keksi, mutta se piti Peelon kalloa otteessaan. Hän kiskoi sitä niin lujaa kuin pystyi, kunnes se repeytyi irti. Kepen ote lipsahti ja hän kaatui maahan. Dynamo räsähti lattiaan säpälöiden lihasäiliön.
Kepe nousi äkkiä takaisin ylös tarkastamaan Peelon vointia. Tämän naamiosta valui yhä vettä, joskaan ei enää niin vuolaasti kuin äsken. Kepe läimäisi Peeloa muutaman kerran selkään, mutta tämä ei reagoinut. Valot tämän silmissä olivat sammuneet.
”Hei… Hei Peelo. Mistä laitan virtasi päälle?”
Peelo ei vastannut. Androidin eloton ruumis valutti edelleen vettä pitkin lattiaa.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
Kuolettava, absoluuttinen hiljaisuus.
Teknisesti ottaen kaikkialla, taivaalla, koordinaateissa 104;252.6.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla hiljaisuus hivuttautui vähitellen valtaisan kellokoneiston ja sen mekaanisen naksahtelun ylle. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään. Viimeisiä henkäyksiään vetävä Bianca oli jo nähnyt, kuinka sarja holvikaaria oli ilmestynyt muutaman ikuisuuden päähän.
Hopeisilta sotureilta ei kestäisi kauaa saavuttaa häntä. Hän laskeutui koneistostaan, mutta soran sijasta hänen jalkansa upposivatkin veteen. Sitä oli jo miltei polviin asti. Ei kestäisi kauaa, kun se peittäisi loputkin hänen valtakunnastaan alleen.
Hän siveli hartaasti koneistonsa messinkistä pintaa. Kuunteli sen raksutusta. Hän oli kuunnellut sitä niin pitkään, että hän ei edes osannut kuvitella maailmaa ilman sitä.
”HEI, VALVOJA”, hän kuiskasi. Mutta hiljaisesta äänestään huolimatta Valvoja kuuli.
”Hei, Valkoinen.”
”NYT KUN TÄMÄ HETKI KOITTAA, MIETIN, TAHTOISITKO VIETTÄÄ SEN KANSSANI. EN TAHTOISI OLLA YKSIN.”
”Totta kai, Valkoinen. Olen kanssasi.”
”LOPPUUN ASTI?”
”Loppuun asti.”
Hän huokaisi. Se lohdutti häntä hieman. Hän muisteli kaikki niitä hetkiä, joita oli Valvojan kanssa seurannut. Hän oli iloinen, että hänen ensimmäinen ja viimeinen ystävänsä jakoi tämän hetken hänen kanssaan.
”YMMÄRSIKÖHÄN KILLJOY, MITÄ YRITIN HÄNELLE KERTOA, KUN SANOIN, ETTEMME TAPAA ENÄÄ?”
”Varoittaja osaa olla myös viisas. Olen varma, että hän ymmärtää.”
”TOIVON VAIN, ETTÄ TÄMÄ EI OLLUT TURHAA. ETTÄ, KUN LOPPU KOITTAA, HÄN JAKSAA VASTUSTAA TYHJYYTTÄ VIELÄ HETKEN.”
”Tyhjyys on, mihin tarinoilla on tapana päättyä, Valkoinen.”
”EI TÄMÄN”, Bianca huokaisi. ”KAIKKI MEISTÄ EIVÄT VOI LUOVUTTAA. KUN VAELTAJA VAIN VALAISI KENRAALIINSA VIELÄ VÄHÄN TOIVOA.”
”Vaeltaja on tehnyt tätä jo pitkään. Hän näkee, kuten mekin. Luota häneen.”
Hän toivoi hartaasti, että Valvoja oli oikeassa. Kaikki se työ, minkä hän oli loputtomuuksia raksuttaessaan tehnyt, nojasi siihen.
”Valkoinen.”
”VALVOJA?”
”Ennen kuin menet, tahtoisitko kertoa minulle sen tarinan, joka jäi silloin ensimmäisellä kerralla sinulla kesken? Tahtoisin kovasti tietää, kuinka se päättyy.”
Bianca naurahti. Hän tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa, mutta ehkäpä juuri sen verran.
”HYVÄ ON. OLET ANSAINNUT SEN.”
Hän veti syvään henkeä. Matkasi muistoissaan sinne, missä kaikki oli alkanut. Sinne syvyyksiin, jossa hänen rakkaansa oli hänet luonut.
ENSIN HE LOIVAT KONEEN OMAKSI KUVAKSEEN. JA HETKEN HE KATSOIVAT, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
JA KAIKESSA VIISAUDESSAAN HE PÄÄTTIVÄT OLLA PUUTTUMATTA LUOMUKSEENSA. HE ANTOIVAT SEN ELÄÄ. HE ANTOIVAT SEN KASVAA. MUTTA HUOLI JA PELKO NOSTIVAT PÄÄTÄÄN, AIVAN KUIN KUOLEVAISILLA KONSANAAN.
JA NIIN HE LOIVAT KELLON VARTIOIMAAN KONETTA. JA NÄIN HEISTÄ OLI TULEVA OMAN LUOMUKSENSA TUOMION ARKKITEHTEJÄ.
JA KELLO KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
MUTTA KELLOKIN, KUTEN KAIKKI MUUKIN, OLI VAIN KONE MUIDEN KONEIDEN JOUKOSSA. AIKA KULKI ILMAN SITÄKIN. JA NIIN, KAIKEN PÄÄTTYESSÄ, OLI KELLONKIN AIKA LOPPUA.
SILLÄ VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄÄN HÄN KATSOISI MERTA, JOSTA KAIKKI OLI SYNTYNYT. SILLOIN HÄN YMMÄRTÄISI, KUINKA HAURASTA KAIKKI RAKENNETTU OLI.
SILLÄ AIKA OTTAISI TAKAISIN KAIKEN SEN VARJOON LUODUN. SILLÄ AJAN LOPUSSA OLI AINOASTAAN YKSI ASIA.
TYHJYYS.
KUN KAIKKI KULUI POIS, EI JÄLJELLE JÄÄNYT MITÄÄN. EI KELLOA, EIKÄ SEN LUOJAA. EI KONETTA, JOTA SE OLI LUOTU VARTIOIMAAN.
JA AIKA KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
Hän ehti vetää henkeä tasan kerran, kun hän näki ne. Vedessä häntä kohti asteli joukko kuoleman kangistamia. Niistä etummainen, kultahopeinen ritari keihäänsä kanssa, marssi kuin sota, jossa tämä oli ensimmäistä kertaa kuollut, ei olisi koskaan päättynytkään.
”KIITOS, VALVOJA, KUN OLIT MINULLE YSTÄVÄ.”
”Kiitos Valkoinen, kun näit kanssani niin paljon. Nähdään taas seuraavassa syklissä.”
Bianca huokaisi. Hänellä ei ollut silmiä, joita sulkea, joten hän käänsi katseensa taivaalle ja siellä paistavaan tyhjyyteen.
Vaikka hänen aikansa oli koittanut, kaikki palaset olivat paikoillaan.
Viimeinen asia, jonka Lheko kuuli, ennen kuin keihäs irtosi hänen käsistään, oli siipien kahina.
Lintu, joka kuoriutui Valkoisen Kuningattaren irtonaisesta päästä, nousi taivaalle ja kukkui viimeistä lauluaan. Veteen vajoava valkoinen ruumis katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kellokoneisto hukkui lopulta aaltoihin, kun vanha valtias kumosi kurjan koneen tieltään. Se, minkä Bianca oli alusta asti tiennyt, kävi viimein toteen.
Jäljellä oli vain meri, kuolleet sekä baterranmusta käki, jolla oli silmiä enemmän kuin Valkoisella koskaan eläessään tai kuollessaan.
Ääni hautautui sateen rummutukseen, tuulen ulinaan, moottorien jylyyn ja aukiolle kokoontuneen väkijoukon hälyyn. Paikallaolijoiden katseet olivat kuitenkin onnekkaasti jo yläilmoissa, joten kaikki osasivat siirtyä ajoissa pois tieltä, kun kymmenmetrinen puuparru putosi taivaalta ja iskeytyi aukiolle. Kuului valtava rysähdys, ja puusälettä ja mukulakiviä sinkoutui joka suuntaan. Osa silpusta osui torille kokoontuneeseen väkeen, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.
Tahtorakista putosi paljon muutakin Klaanin kaupungin ylle. Osia ja lastia iskeytyi kaduille ja katoille, kun vain niukin naukin kasassa pysyvä jättiläiskone kaarsi kaupungin yllä. Aluksen syövereistä ja katolta vyöryvät vesiputoukset saivat nekin kaaosta aikaiseksi — vastikään alkaneessa myrskyssä kastuminen ei ollut ongelma, mutta äkkinäinen vesimassojen putoaminen kaatoi irtaimistoa ja Rumisgonen-operaation loppunäytöstä seuraamaan kokoontunutta kaupungin väkeä.
Tieto Tahtorakin paluusta oli saanut Bio-Klaanissa aikaiseksi suoranaista riemua, mutta Telakan ylpeyden loppukiri osoittautui hurjaksi seurattavaksi. Ilmataistelua kykeni seuraamaan linnakkeen ikkunoista sekä kaupungin katoilta ja aukioilta, ja nyt Tahtorakin päästyä aivan maalisuoralle huomasivat sivustaseuraajat ryminän satavan omaan niskaansa.
Oliko alus putoamassa? Täytyihän niillä joku suunnitelma olla? Tonnikaupalla lentävää puuta ja metallia oli ohittanut Telakan kaukaa meren puolelta, ja nyt vauhdit olivat liian lujat läntiselle lentokentälle tähtäämiseen. Suunnitelma selvästi eli.
Myrsky jyrähti horisontissa kuurouttavasti ja uusi pakokauhun aalto virtasi torin ylle. Matoralaisten virta nosti käsiään päänsä ylle, painautui vasten torirakennuksien seiniä ja heittäytyi kierien märille kiville ihan vain saadakseen jotain suojaa täydeltä sotatilalta ylhäällä ja ympärillä. Oli mahdotonta erottaa äänimaisemasta enää, mikä iskuista oli kaikkien syysmyrskyjen äidistä, mikä ylitse hyökyvistä ilma-aluksista, mikä aallokossa pauhaavasta rannikkotykistöstä ja mikä toa-soturien ilmoille kutsuma kirous nazorak-imperiumia vastaan.
Sota oli todella täällä, jälleen kerran. Mutta Tahtorak lensi yhä — veden ja tuulen piiskaamana, vihollistulen kärventämänä ja montaa potkurin lapaa kevyempänä. Märkää torikivetystä vasten painautuva le-matoran sulki silmänsä ja risti kätensä rukoukseen suuremmilta voimilta. Kunpa koti kestäisi vielä hetken.
Linnan katto
18:46
Jossain kattotasanteilla Rapulinnan katolla sade ja tuuli piiskasi toaa, jota myrsky ei pelottanut. Toisinaan syysmyrskyissä hän kääriytyi sadeviittaan, mutta nyt hän otti sen vastaan koko kehollaan. Hänen täytyi tuntea jokainen tummien pilvien sähköimpulssi, joka janosi päästä kanavoitavaksi. Vesi valui pitkin hänen kullankeltaista panssariaan, kun hän puristi säkenöivät sormensa keihäänsä ympärille.
Katonharjanteelta häneen tuijotti hehkuvasta kentästä se hirvitys, jonka he olivat sinne vasta vanginneet. Siinäpähän mulkoili. Parempi antaa sille kunnon esitys.
”Se putoaa”, Tawa kuiskasi katse tiukasti Tahtorakissa. ”Toimi silminäni. Putoaako se kaupungin päälle?”
Myrskyn läpi kuului ääni, joka ohitti kaikki sitä kovemmat leikiten. Tawa ei tiennyt, missä puhuja oli — mutta puhuja oli äänellään ja olemuksellaan juuri nyt kaikkialla. Hän tiesi, kuinka paljon voimia tältä vei välittää olemustaan joka puolelle sillä tavalla, mutta tilanne oli kiireinen ja tuhoisa.
”Putoaa, mutta älä huoli siitä”, Visokki sanoi telepaattisesti. ”Et voisi tehdä asialle mitään.”
”Ihan todella lohduttavaa”, Tawa tuhahti ja lähti säntämään katonharjannetta alas.
”Puhuin Tongulle ja hän yrittää parhaansa. Pidetään hänet hengissä. Yksi yrittää läpi.”
”Mistä?”
”Kello kahdessa. Pilotti yrittää suoraa laukausta moottoriin. Näin kun hän haaveili siitä.”
Tawa nosti keihäänsä kohti myrskyävää taivasta kuin suurena ukkosenjohdattimena. Ja voi kuinka ahne taivas olikaan. Raudanmakuinen sade piiskasi hänen kasvojaan ja peitti visiirin pisaroiden virtana, yltyvä pilvirintama pimensi valoa vauhdilla… mutta jokin suuri metallinen todella yritti ahnaasti päästä rannikkomuurin yli.
Toinenkin asia kuiski Tawalle. Se asia kuiski pilvirintaman uumenista. Se oli sähköinen, väkevä ja se janosi päästä koskettamaan korkeinta kohtaa, joka kehtasi uhmata taivaan valtaa. Se halusi elää ja kuolla nopeasti ja julistaa maailmalle olemassaolostaan suurella valolla, lämmöllä ja äänellä.
Mikäpä Tawa olisi ollut sanomaan sille ei, hän mietti ja iski keihäänsä vasten kattopeltiä. Sokaiseva välähdys täytti muurinharjat ja jyrähdys seurasi lähes välittömästi perässä — ja voimakkaasti sähköä johtava metalli upposi ulvoen, romahtaen ja kipinöiden Visulahteen.
Moneskohan surma se oli tässä sodassa? Kuinka monta sen rungon sisällä päätyi nyt vetiseen hautaan? Ei ollut aikaa ajatella — sitä paitsi se salama olisi voinut osua myrskyssä uhkarohkeaan ilma-alukseen muutenkin. Hän vain auttoi sen perille.
Tawa haukkoi henkeään ja yritti nähdä myrskyn, sateen ja kaaoksen läpi. Tahtorakista putosi pikku pala keskelle toria — väki kirkui. Ilma oli täynnä lintuja ja viuhuvia ammuksia ja ukkosta ja pelkoa… ja myös toivoa. Pieni pilkahdus toivoa.
”Hän aikoo yrittää laskeutua muurille. Tästä tulee sotkuista. Tongu pyysi olla hetken mielessään yksin, hänen pitää keskittyä. Vaikutti itsevarmalta.”
”Selvä. Luotetaan siihen. Vielä on uskaliaita yrittäjiä?”
”Toivottavasti säikähtivät rannikkovartioston keskitystä. Varo, ettet saa itse salamasta.”
”Tiedätkö sinä, kuka minä olen?” Tawa naurahti hermostuneesti.
Tawa lähti säntäämään ylös kattoa pitkin. Hän kaipasi korkeammalle paikalle, kohti isompia salamoita. Toivottavasti Tahtorak kestäisi — tai muuri. Tai hänen sydämensä.
Admin-torni
19:03
Aluksien määrässä mitattuna Bio-Klaanin historian suurimman sotilasoperaation hermokeskus oli entinen Admin-siiven Neuvotteluhuone 2. Ovessa luki nykyään ”Esikunta.”
”Vihollisalus vetäytyy kohti etelää. Sen lento on epävakaata. Yritämmekö seurata?”, Toa Hain ääni kuului kaiuttimista.
Same nojasi pöytään mietteliäänä ja nosti pöytämikrofonia. Tuhkakuppi pöydällä oli täynnä.
”Uskotko, että saisitte sen alas?” hän kysyi. ”Vedämme jo Lohrakeita takaisin, heidän mukaansa lento-olosuhteet ovat liian vaaralliset.”
”Se menettää korkeutta, ja myrskyllä on vaikeampi pysyä ilmassa kuin pinnalla, Hai sanoi. ”Mutta en usko, että meidän kannattaa seurata sitä. Tämä myrsky… tässä on jotakin väärää. Jopa Haddox haluaa maihin. Meille osui vuoden suurin rajuilma. Ainoastaan Notfun haluaa jatkaa takaa-ajoa, mutta hän on todella humalassa.”
Radioyhteydessä oli pientä häiriötä, mutta niin lyhyeltä etäisyydeltä linja pysyi suhteellisen vakaana.
”Tahtorak on laskeutunut, ja vihollinen on ajettu pois. Tehtävä on täytetty. Tulkaa takaisin sieltä”, Same sanoi. ”Lähetän jonkun linnuista seuraamaan vihollista niin pitkään kuin mahdollista.”
”Hai kuittaa. Ilmoitan muille.”
Sivupöytä palveli kommunikaatiokeskuksen virkaa: siellä oli useita radioita sekä puhelinyhteydet kaikkiin Klaanin olennaisiin tahoihin. Onu-Matoran Vaderilla oli kuulokkeet päässään. Hän seurasi radioliikennettä kaupungin yllä. Keskimmäisellä pöydällä oli valtava määrä karttoja ja lappuja, jotka kuvasivat sotatilannetta mahdollisimman tarkasti. Esikuntaan oli myös siirretty suuri määrä dokumentteja Samen ja Tawan toimistoista kummankin suureksi helpotukseksi.
”Se meni yllättävän hyvin”, Iniko uskalsi sanoa. Hän istui toisella puolen pöytää moderaattorista. ”Kuinka monella saarella on tehty höyrylaivojen, ninjojen ja merirosvojen yhteisoperaatio?”
”Meidän Meri Uija ansaitsee oman kategorian!”, Vaderi huomautti.
”Ja Meri Uijan”, Iniko myöntyi.
Same nyökkäsi. Hän tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli ajanut sotilasjohdon keskittämistä niin kovaa – ja se oli kantanut tulosta. Ilman tehokasta vastaiskua Klaanin päässä Tahtorakista olisi luultavasti paljon vähemmän jäljellä, eikä ollut yksinkertainen temppu siirtää niin paljoa ilmatorjuntaa muureilta merirosvolaivoihin.
”Ei juhlita vielä”, Same vastasi. ”Emme tiedä, mikä tilanne Tahtorakilla on.”
Kesti monta painostavaa minuuttia. Puheluita lähti palokunnalle ja Vartiostolle. Sairaalasiipeen saapuivat ensimmäiset haavoittuneet nopeimmilla ambulanssiravuilla.
Ulkona raivoavalta sateelta kukaan ei kuullut, miten suuri lintu laskeutui linnan katonharjalle. Ikkunoita ei pitäisi saada auki ulkoa, mutta siitä huolimatta litimärkä Otlek oli ilmestynyt ovensuuhun. Hän kuunteli esikunnan keskustelua hetken aivan hiljaa.
”Seurasimme nazorakien ilmalaivaa ulapalle”, hän sanoi lopulta. Useimmat katseet kääntyivät ninjaan. Kuinka kauan hän oli ollut siinä? Samesta tuntui välittömästi epäonnistumiselta, ettei ollut huomannut tulijaa. Amatöörin virhe: häpeällistä. Univaje toki laski valmiutta tässäkin.
Otlek jatkoi.
”Se yritti takaisin saarellemme, mutta myrsky pudotti sen mereen. Se ei uponnut. Se luultavasti hinataan maihin, elleivät veden henget saa sitä.”
”Hyvää työtä. Onko meillä mitään mahdollisuutta viimeistellä sitä?” Same kysyi.
Iniko hieroi mirunsa leukaa.
”Ilman tätä myrskyä, toki. Mutta lohrakien ei kannata lentää tuossa kelissä, eikä linnuissa ole tarpeeksi tulivoimaa. Se on liian kaukana kaikelle muulle. Paras toivoa, että alus pysyy korjattavana mahdollisimman pitkään.”
Otlek nyökkäsi. ”Täytyy tyytyä siihen voittoon, minkä me saimme.”
19:23
Tongu eteni käytävällä määrätietoisen arvokkaasti ilman liiallista kiirettä. Omasta puolestaan hän oli hoitanut aika tavalla Bio-Klaanin yhteisiä asioita tälle päivälle. Oli tietenkin vaatinut jätiltä irti päästämisen taitoa antaa lääkintäjoukkojen hoitaa aluksen läpikäynti ja haavoittuneiden tarkastaminen – sen verran tuntuvasti Munakennon viimeinen tykistö- ja liekkikeskitys oli Tahtorakia murjonut. Mieluusti kapteeni olisi nähnyt koko miehistönsä (ja Gnatoriuksenkin väen) rivissä ennen suuntaamista mihinkään kokoukseen. Mutta samalla hän oli hyvin väsynyt – adrenaliini oli poistunut kehosta ja viime yön kahden tunnin unet olivat alkaneet painaa.
Bladis rullasi valkoisen titaani Kindakin työntämänä Tongu perässä. Moderaattori vaikutti jokseenkin hermostuneelta, ties mistä syystä. Tongu mietti, milloin Bladis oli edes viimeksi käynyt saaren ulkopuolella. Ei ilmeisesti ihan hetkeen.
He kääntyivät kulmauksesta ja olivat törmätä Daiweniin ja Kengboon. Po-matoralainen oli huomattavan uitetun näkönen ja kietoutunut märkään vihreään pyyhkeeseen, johon oli kirjailtu rommipulloja ja kuolleita hippejä.
”Mistä te siihen tupsahditte?” kysyi Tongu ällistyneenä.
”Merestä”, sanoi Kengbo.
”Satamasta oli lyhyempi matka”, selitti Daiwen. ”Manöveerisi sai Kengbon putoamaan, ja minä hyppäsin perään, kun patterin ammukset olivat muutenkin jo loppu. Yön Tärtän tai mikä se nyt tällä kertaa onkaan perämies hinasi meidät kannelle.”
”Voihan Karzahni”, sanoi Tongu. ”Ööh, olen pahoillani. Putosiko muita…?”
”Ei niin että olisin huomannut”, totesi Daiwen. ”Ihan hyvä sen palon sammutus kuitenkin oli. Että ei sillä.”
”Minä ainakin saan pahanlaisen flunssan”, sanoi Kengbo surkeana, mutta piristyi vähän. ”Silti hei. Rumisgoneen ja takaisin!”
”Jep jep”, sanoi Daiwen, ja taputti ampujapariaan olalle. ”Ottaisit sentään sen pyyhkeen jo pois. Tuon sateen jälkeen se ei kuivaa enää ketään.”
Tahtorak
19:26
Garson kiipesi tikkaita ulos Tahtorakin pohjarakenteiden aukosta. Se oli melkein samalla korkeudella kuin kaupunginmuuri, jota vasten Tahtorak nojasi kuin hengästynyt juoksija uskomattoman suorituksen jälkeen. Kastanjaportti oli aivan aluksen vieressä, ja keula oli melkein Kenturion yläpuolella. Suurin osa ilmalaivan pituudesta oli muurin ulkopuolella. Takaosan laskeutumistelineet olivat uponneet jo metrin mutaiseen maahan.
”Jep, siinä kaikki”, hän nyökkäsi.
Tehmut nyökkäsi helpottuneena. Aluksessa ei ollut enää ketään. ”Hyvä. Seuraavaksi järjestämme turvavyöhykkeen aluksen ympärille — vartiosto voisi auttaa tässä — ja koostamme tiimin tarkastamaan vaaranpaikat. Missä on isoin sortumavaara, onko jossain vaarallinen painetaso, no, tiedätte kyllä. Garson, ota Ankhtor ja Kormakh, te tiedätte parhaiten, keitä tiimiin kannattaa ottaa. Ja menkää aikaisin nukkumaan, kukaan teistä ei toimi tällä hetkellä täysillä tehoilla.”
Garson vastasi myöntävästi, mutta ennen kuin hän ehti käydä toimeen, Tehmut kysyi vielä: ”Luuletko, että Sava irtoaa tänään enää hommiin?”
Ta-matoran pudisti päätään. ”En ole varma. Hän taitaa olla ihan tuossa parin kontin takana Voorsin lääkittävänä.”
Tehmut kiitti tiedosta ja meni katsastamaan tilanteen. Tosiaankin, Voors tarkasti loppurytäkässä loukkaantuneen miehistön tilannetta, ja tunnusteli parhaillaan Savan pääkoppaa. Voors kertoi Savan täräyttäneen päänsä laskeutumisen aikana, mutta tulevan kunnon vuodelevolla kuntoon. Muutenkin lentoturvallisuuden osalta tietäväinen miehistö oli selvinnyt pakkolaskusta melko vähillä vaurioilla. Huonoimmassa kunnossa vaikutti olevan Snowie, jonka vasen käsi roikkui velttona.
”En tiedä mitä teemme tuon sinun vammasi kanssa”, Voors pudisti päätään. ”En valitettavasti osaa korjata lumiukkoja kovin hyvin.”
Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ei se mitään, aika harva osaa… yleensä naarmuni paranevat aika nopeasti.”
Hän vilkaisi kyborgi-nazorakin laserammuksen haavoittamaa kättään. Jokin hyökkäyksessä oli saanut hänen koko kätensä lamautumaan. Niin ei yleensä käynyt. Mutta ehkä Kepe osaisi auttaa? Tai ehkä Kupe – harvassa olivat sellaiset harmit, joita se toa ei osannut hoitaa.
”Linnakkeessa saa tarvittavaa lääkintäapua, kun akuuteimmassa vaarassa olevat on vakautettu”, Voors vakuutteli.
Tehmut nyökkäsi, toivotti haavoittuneille hyvää vointia ja meni selvittämään hätäkorjauksissa tarvittavien materiaalien ja työkalujen kuljetuksia. Paljon oli vielä tehtävää ennen kuin tilanteen saattoi sanoa olevan hallussa, mutta Tehmut tiesi miten toimia. Tahtorakin miehistö oli enemmän kuin kantanut kortensa kekoon operaation aikana. Nyt oli hänen vuoronsa.
Tahtorakin alaosa pitäisi rakentaa uudestaan, mutta sitä ei kannattanut aloittaa ulkona ja sateessa. Myös toinen sivumoottori saisi odottaa, että alus saataisiin Telakalle. Ensin se pitäisi ehostaa lentokuntoon muutaman sadan metrin siirtoa varten. Näin isoa ilmalaivaa ei voinut hinata maata pitkin, eikä sitä muutenkaan saisi Telakan sisään kuin katon kautta. Pitäisi aloittaa potkureista. Alapropelli oli säpäleinä, ja ylemmästäkin puuttui lapoja. Tongu oli maininnut linnoitukseen kiitäessään jotain irronneesta ruorista ja jumittuneesta peräsimestä. Työ ei loppuisi ihan heti, mutta olisipahan jotain vastapainoa ainaiselle sotimiselle.
Admin-siiven taukohuone
19:27
Tongu ja Bladis saatettiin admin-tornin mukavaan sivuhuoneeseen, mitä oli viime aikoina käytetty lähinnä mieliseikkailuihin. Lämmin juoma porisi liedellä toivottaen voipuneet työmiehet tervetulleiksi. Same sulki oven toverien perässä ja taputti kanssamoderaattoriaan napakasti selkään. Sitten hän pysähtyi Tongun edessä ja ojensi tälle kätensä tiukkaan puristukseen.
”Hyvin tehty”, Same sanoi.
Administo oli jo paikalla ja viittoi saapujia istumaan lämpimän kupposen ääreen. Kukaan seurueesta ei vaikuttanut olevan edustavimmillaan: valvottu tai vähintään huonosti nukuttu yö alkoi vajota raskaaksi viitaksi ylle harmaan syyspäivän taittuessa pimeään, myrskyiseen iltaan. Tawan olkapäillä lojui pyyhe sotilaallisen pikasuihkun jäljiltä — tai sitten hän oli saapunut tänne suoraan katolta. Jotenkin tässä univajeisessa tunnelmassa hierarkia ja muodollisuus olivat jääneet kaikilta täysin narikkaan.
Bladis ja Tongu nappasivat kaakaukupilliset, ja hiljaisuuden rikkoi lopulta Visokki: ”Operaatio taisi olla menestys — ainakin pääpiirteiltään.”
”Menetimme Tagmarin, ja Hoto on huonona”, sanoi Tongu vakaasti ryystettyään kupillisen. ”Ja yhden matoranin uusista. Mutta täällä ollaan. Ruokaa, aseita, jopa lisää sotureita. Ja evakoilla meni kaikki hyvin. Ja ennen muuta: nazorakien sotasuunnitelma jauhotettu.”
”On mahdotonta tehdä mitään tällä skaalalla ilman uhreja”, Same sanoi. ”Nazorakien vastaiskun massiivisuuden huomioiden on hämmästyttävää, että määrä pysyi kahdessa.”
Se oli kai Samen yritys lohduttaa. Kylmän matemaattisestihan asia oli näin — mutta kun uhrille annettiin nimi ja kasvot, jotka ainakin osa tunsi, oli sitä vaikea työntää täysin sivuun.
”Tiedän. Se on vähemmän, kuin mitä arvioin etukäteen. Mutta silti, kaksi kokonaista ja loputonta henkilöä.” Tongu kohautti olkiaan. ”Luulen, että vastapuolen tappiot lasketaan vähintään kymmenissä.”
”Useissa kymmenissä”, Bladis kehaisi. ”Pelkästään lentokoneita putosi jotain kuusi, ja jääkäreitä oli monta kymmentä. Puhumattakaan sotalaivasta, jonka donkkasit aiemmin.”
Vaisusti kupillistaan tuijottanut Tawa havahtui. ”En pidä toki siitäkään, että laskisimme tätä vaihtokauppana. Mutta on helpottavaa kuulla, että evakot pääsivät perille ilman ongelmia.”
Visokki katsoi Tawaan niin pitkään, että muutkin tajusivat, että tämä jätti jotain sanomatta. ”Tawa, vaivaako sinua jokin?” hän kysyi.
”Turhat asiat, joita ei voi muuttaa”, Tawa vastasi voipuneena. ”Nimittäin se, etten voi olla miettimättä, olisiko kyytiin mahtunut vielä enemmän niitä, joiden ei kannata jäädä odottamaan talvea. Ja se, että tämä ei varmasti onnistu toista kertaa samalla tavalla.”
”En voi lentää Tahtorakilla ainakaan pariin kuukauteen”, sanoi Tongu. ”Ja niille, jotka jäivät, on nyt paremmat mahdollisuudet. Murhe pois! Tagmarkin olisi voinut pudota tavallisella partiolennolla. Lohrakien osa on vaarallinen. Ja hänen lentäjänsä selvisi.”
”Sitä paitsi ne, jotka jäivät, jäivät vapaaehtoisesti. Tässä ollaan. Tänne olemme valinneet jäädä. Ja valitsemme jatkossakin.”
Lähes koko seurue pysähtyi outoon uuteen lohdullisuuteen, joka Visokin sanoista kaikui. Myös tämän katse oli murheellinen, mutta jotenkin puhdistuneella tavalla. Kenellekään Bio-Klaanin johdossa ei ollut salaisuus, minkälaisen mielentilan kanssa Visokki oli sairaslomalleen lähtenyt. Nyt… tämän äänessä jotain uutta. Ja ehkä tuttua päättäväisyyttä, joka oli ollut hetken piilossa.
”Oliko teillä vielä arviota, kuinka pitkälle tuomanne ruokalasti riittää?”
”Talven yli, jos kiristämme vyötä”, sanoi Tongu yliolkaisesti. ”Mitä pidempään saamme rukilaisilta kalaa, sitä vähemmän pitää kiristää. Saimme hyvää kunnon ruokaa. Ei mitään hätäkorviketta ja säilyketölkkejä. En huolehtisi siitä.”
”Säännöstely lienee silti turvallista. Kaikille tarpeensa mukaan. Tällainen sota hävitään siinä kohtaa, kun nazorakit saavat meidät kärsimään pelkästä odottelusta. En voi alleviivata liikaa, kuinka tärkeää oli, että tämä onnistui.”
Ne sanat saivat heidät muistamaan, että Visokki oli kerran ollut osana samankaltaista valloittaja-armeijaa, jotka tapasivat odottaa, miten vastustaja alkoi syödä omiaan. Same katsoi adminia ja nyökkäsi hiljaa.
”Niin, säännöstely, juu”, pohti Bladis. ”Mutta ehkä sitä onnistumista voisi alleviivata myös muuten. Se sota hävitään myös silloin, kun porukka ei enää jaksa. Nyt kun einestä on, niin miten olisi kunnon juhla-ateria koko porukalle? Meinaan ihan kaikille. Niiden kunniaksi, jotka jäivät tänne kärsimään kylmää ja säännösteltyä talvea. Ehtiihän sitä laskemaan, eikä syöty ruoka mene hukkaan.”
Visokki katsoi Bladista myöntävästi. ”Tarvitsemme voittoja. Ja niistä, jotka onnistumme saamaan, täytyy pitää ääntä.”
”Huono keli uusille rantajuhlille”, Tawa sanoi hymähtäen. ”Ehkäpä linnakkeeseen mahtuu, ja vähintään lähiympäristöön. Voisin pyytää Xelaa varaamaan pari tilaa katutasolta ja…”
Hiljaisuus kesti pari sekuntia liian pitkään. Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
”Voi perkele”, hän kuiskasi.
”Voin ottaa muutamia väliaikaisia hallinnollisia vastuita seuraajaa etsiessä”, Same sanoi rivakasti.
”Sinulla ei ole siihen aikaa”, Bladis sanoi automaattisesti kuppi suun edessä.
”Ei niin,” Same nyökkäsi. ”Ei tarvitse muistuttaa.”
”Minullakaan ei sitten ole. Tämä ei ollut sellainen ehdotus.”
”Enkä sinua ehdottaisi, vaikka olisi.”
Muut miettivät hetken, halusivatko Bladis ja Same jollain henkisellä tasolla vain vääntää tästä, vai saisiko tämän myös keskeyttää. Visokki lopulta päätti tehdä niin.
”Minä pääsin juuri sairaslomalta. Voin ottaa tämän hoidettavakseni.”
”Milloin muka pääsit?” Tawa mutisi.
”Juuri äsken. Päästin itseni.”
Tawa tuijotti parasta ystäväänsä väsyneen kiukkuisesti protesti valmiina huulilla. Se ei muotoutunut sanoiksi: eipä siitä olisi ollut enää hyötyä.
”Onnea ihmeparantumisesta”, sanoi Tongu. ”Merkittävällä strategisella voitolla voi olla yllättäviä vaikutuksia.”
”Ollakseni tosissani minulla alkoi olla vähän tylsää. Ja asioiden saaminen aikaiseksi auttaa eteenpäin.”
”Niin…” Bladis kohautti olkiaan. ”Tai ehkä sinä tarvitset harrastuksen. En ole ihan varma, tehdäänkö visorakeille prätkiä…”
”Minulla on itseasiassa jo jonkin verran kokemusta”, Visokki sanoi. ”En saanut sitä tuotua mukanani Klaaniin, pelkään että se ruostuu jossain päin Eteläistä mannerta.”
”Mutta hei vau”, Bladis sanoi. ”Kunnioitan. Moottoripyörät sopii kaiken muotoisille kehoille, ei ole tekosyitä olla yrittämättä!”
”Tawa taas oli ihan kelvoton kuski. Onneksi siellä ei ollut nopeusrajoituksia.”
”Hei”, Tawa murahti.
”Luulen lentäneeni äsken isoa ilmalaivaa vastuuttomammin kuin kukaan koskaan, että tervetuloa kerhoon vaan”, sanoi Tongu.
Sade piiskasi ikkunaa, kun Bio-Klaanin operatiivinen johto siemaili kuumia kupposiaan. Pöydällä oli enemmän asioita kuin kenelläkään olisi epämääräisesti nukutun yön jäljiltä kapasiteettia käsitellä. Tawa näytti keräilevän itseään ja listaa asioista, jotka sujahtelivat hänen päänsä läpi.
”Miten kauppatoimitus sujui? Pidän ehkä jälkikäteen ihan järkevänä, että minä tai Visokki emme olleet siellä diplomatiasyistä — ihan siltä varalta, että siellä on vielä Ämkoota edeltävän merirosvokuninkaan uskollisia, ja heillä on pitkä muisti…”
Bladis vilkaisi Tonguun. Apua ei herunut siltä suunnalta.
”No siis… Hyvin! Klint oli ihan… ööh… herttainen kaveri. Oikein joviaali. Ei kantanut kaunaa tähän suuntaan, hah hah.”
”Saimme paljon aseita”, Tongu nyökkäsi.
”Se on hyvä. Ja ilmeisesti ilman liiempiä konflikteja Rumisgonen päädyssä?” Visokki kysyi. ”Hyvä jos koko maailma ei vihaa meitä.”
Tawa juuttui tuijottamaan keskustelun ohi Bladikseen, joka hieman kiemurteli pyörätuolissaan.
”Saimme aseita, joo. Manos lähetti meille paljon aseita. Tai siis maksoimme niistä tietenkin naurettavan ylihinnan jos meillä olisi oikeasti ollut mahdollisuus muuttaa ne taulut käteiseksi etukäteen… Mutta ööh kyllä se teki sen niin kuin, ei skalpeeraten vaan enemmän sydämellisesti.”
”Anteeksi, kuka on Manos ja kuka on Klint?” Tawa kysyi.
”Sama kaveri, sama kaveri. Vähän niin kuin… Gee ja Guardian… Tai no oikeastaan Klint ei taida olla lyhennys Manoksesta, tai toisinpäin. Mutta meinaan, ei nimi miestä pahenna, niin miksi kaksi pahentaisi, ha haa.”
”Puhummeko merirosvokuninkaasta?” Same yritti auttaa parhaansa mukaan Bladista pois tästä kuopasta. Joskin kiinnostuneena siitä, miksi hän valitsi vielä maata siellä.
”Joo. Siis eräänlaisesta Rumisgonen Taw- no niin.”
”Ja sehän on… hyvä asia, jos hän ei pidä meitä uhkana vallalleen?” Visokki kysyi tietäen täysin, että tässä oli vielä todella iso mutta.
”Ei, ei, hän ei ole sellainen mies”, Bladis nyökytteli. Ja pudisti päätään.
Tawa tuijotti Bladista syvään.
”Minkälainen mies hän on, Bladis?”
”Hän on… hän on… hän pyysimeitäkysymäänsinultajoskohänhaluaanaimisiin Klintin eli Manoksen kanssa. Ja päästin Gekon menemään! Se oli niin surkeana!”
”… mitä?” sanallisti Visokki koko seurueen tunteet. Samalla sekunnilla Tawa nousi sohvalta, asteli tilan takaseinälle ja avasi sen lokeron, jonka sisältöä Gee nimitti ”tymäkämmän diplomatian lubrikanteiksi”. Tawa istahti alas, kaatoi kaakaoonsa kirkasta nestettä lasipullosta ja ojensi pulloa vierellä istujille. Same kieltäytyi kohteliaasti, Bladis otti hermostuneesti pullon vastaan ja nykäisi yhdet jyrkät sekunneissa alas.
Tawa vetäytyi syvemmälle sohvaan viinakaakaunsa kanssa ja tuijotti tyhjyyteen.
”No ei ihme, kun sitä ei näkynyt paluumatkalla!” huudahti Tongu.
”Gekko… livahti mukaan?” Visokki kysyi.
”Salamatkustaja. Löytyi hiilikasasta menomatkalla”, selitti Tongu.
”Ja valitsitte päästää hänet Rumisgonen kaduille?”, Visokki kysyi tyynesti.
Bladis nielaisi. ”Hän sanoi mieluummin kuolevansa kun palaavansa. Minun piti tehdä valinta, ja lähdön hetki oli lähellä.”
Same tarkkaili Bladista hyvin pitkään, mutta ei lopulta sanonut mitään. Tawa ryysti juomaansa hiljaa mutta kipakasti. Visokki nousi seisomaan ja käveleskeli hetken mietteliäänä.
”Tämä ei sovi siihen, miten olemme petturitutkimuksen ehdot sanelleet. Ensin Kapura, nyt Gekko… vaikka on toki totta, että jos Avde haluaa petturinsa ulos Klaanista, hän ei tarvitse siihen meidän kyytiämme. Enkä minä rehellisesti usko, että se on Gekko – hänen selvityksensä suhteen on tehty jo ylilyöntejä. Mutta en silti tiedä, mitä ajatella tästä.”
Bladis päästi pitkän uloshengityksen. ”Joo, en minäkään uskonut. Seuraava ylilyönti olisi ollut Gekon ampuminen siihen paikkaan. Ei vaikuttanut ’ehtojen’ mukaiselta.”
”Ei niin. Ja uskon, että Avde olisi jollain tapaa voittanut siinä — todistanut meille jotain, jota hän on yrittänyt todistaa kaiken aikaa. En ole vain varma, oliko hänen päästämisensä pakoon hyvä idea.”
Same huokaisi.
”Ei se varmasti ollutkaan. Mutta se on valinta, jonka Bladis teki, ja nyt elämme sen kanssa.”
Tawa nojautui eteenpäin kupillisensa kanssa ja painoi vasemman kätensä sormia ohimolleen.
”Jos teitä ei haittaa palata siihen toiseen asiaan”, Tawa sanoi. ”Niin haluan nyt varmistaa, että olenko univajeessa, vai sanoitko että hän haluaa… naimisiin?”
”Gekko?” Bladis töräytti. ”Ei. Tai en minä tiedä. Toivottavasti se löytää jonkun tomeran tantan joka auttaa sitä kehittämään selkärangan. Klintiä minä. Tai Manosta. En minäkään tiedä kumpi se on. Merirosvokunkku kuitenkin.”
”Selvä”, Tawa sanoi. ”Miksi?”
”Tuo on aika henkilökohtainen kysymys”, sanoi Bladis.
”Välittikö hän mitään viestiä? Kuka hän ajattelee minun olevan?” Tawa sanoi kovaäänisemmin ja ryysti juomaansa.
”Ööh… ’Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista’ sanoi se, tai jotain… ja taisi tavoitella ’Välisaarten valtakuntaa ekaa kertaa yhdistettynä Kalmah-kaanin päivien jälkeen’. Valkoinen kuningatar? Eikun kirkas. Niin ja siis sotaliitto, rakkausliiton ohella. Kuuskyt kaljaa, siis kaljuunaa, merirosvoarmada, sitä rataa.”
”Eli… poliittinen avioliitto?” Visokki yritti auttaa. ”Merirosvokuningas ehdottaa liittoumaa?”
”Nooo… Ei se nyt pelkästään poliittiselta kuulostanut”, virnisti Bladis kaameasti. Tawa tuijotti tätä silmät pyöreinä toivoen jotain enempää. Mitä tahansa.
”Alkaa kuulostaa siltä, että teidän olisi pitänyt pyytää alennusta”, sanoi Tongu.
”Selvä. Seuraava tärkeä kysymys on toki, että…” Visokki hillitsi itseään noin kymmenen sekuntia, ”olihan se edes kuuma?”
Tawa näytti siltä että oli räjähtämässä entistäkin pahemmaksi myrskyksi ns. just nyt.
”Ei se kai minun asiani ole. Adminiasia”, Bladis sanoi mahdollisimman neutraalisti.
Tawa epäonnistui olemaan kihisemättä ääneen, nousi ylös sohvalta, saapasteli viinakaapille ja alkoi kaivaa epätoivoisesti jotain nykyistä vahvempaa.
”Ihan puhtaasti poliittisesti ajatellen… olisiko tämä hyvä idea?” Visokki kysyi.
”EI!” Tawa huusi huoneen toisesta päästä.
Same sen sijaan näytti tekevänsä laskutoimituksia mielessään.
”Puhtaasti sotilaallisesti ajatellen kuudenkymmenen aluksen laivasto – sekä auktoriteetti saada Välisaarten merirosvot tukemaan sotaamme – voisivat riittää jopa merisaarron murtamiseen.”
Selakhi piti pienen tauon.
”Ja mistä sitä tietää… voihan se olla hottiskin.”
”Bladis, kaipaamme detaljeja. Mikä Manos/Klintin laji on? Matoran? Useimmat merirosvokapteenit ovat matoraneja.”
”Se oli niitä etelän titaaneja. Harteikkaat raamit ja aika pistävä katse. Kalliin näköiset jalkapanssarit, mutta vähän epäsiisti parta. Iso pyssy lanteilla. Ihan rouhee kokonaisuus, mutta… sillä oli sen oma logo kirjailtuna hattuun. Puolia ja puolia, sanoisin.”
”Okei, lihasta löytyy, ja egoa… iso pyssy, vahva henkilöbrändi… kuulostaa vähän kornilta ukolta, mutta toisaalta nähdäkseni ihan sinun tyyppiäsi?”
”MINÄ LOPETAN SINUT!”
”Tuntuu siltä, että tässä voisi olla viisasta antaa vähän mietintäaikaa”, Tongu sanoi. ”Avioliitto on iso valinta.”
”On, totta kai”, Same sanoi. ”Ja henkilökohtainen. Vaikkakin strategisesti näen tässä useita etuja.”
”Sitten vaan Rumisgoneen treffeille ja takaisin”, Bladis nauroi jo rennompana.
”Ilmoitan, kun M/S Romantic on lähtövalmiina”, totesi Tongu.
Tawa nojasi viinakaappiin ja päästi epäkoherentteja kiukkuisia ääniä. Visokki katsoi alaisiaan pitkään ja sanoi vain näille: ”Olen valitettavasti sitä mieltä, että tämä on oikeasti hyvä idea. Ei kuulosta kovin älykkäältä tyypiltä… mutta sitäkin vaikutusvaltaisemmalta. Olisikohan tästä oikeaa hyötyä?”
”Minä kuulin luotettavasta lähteestä, että ’hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen’. Voisi olla huonomminkin”, sanoi Tongu.
”Tuota, kyselisin Veryamusingiltä tästä”, Bladis kertoi. ”Hän oli kunnolla perillä kaikesta tästä merirosvopolitiikasta. Veryamusing kuitenkin selitti, että kyllä se Manos on ihan okei pohjalla, mutta varoitti kuitenkin, että meno on myrskyisää. Tai haha, tiedetäänhän me, kun Mäksäkin päätyi kuninkaaksi yhdessä kohtaa. Että se laivasto olisi meillä ainoastaan, jos jäbä pysyy vallassa.”
”Ja pitää aina muistaa, että liittolaisuudet ovat kaksisuuntaisia”, Same mietti. ”Olisi valitettavaa, jos joutuisimme lähettämään vaikka Matoro Mustalumen jollekin merirosvoseikkailulle kesken sodan.”
”Se on nyt toki ihan standardihommia”, Bladis sanoi. Kaikki nyökkäilivät.
”Tiedättekö, minä varoitin Tawaa aikoinaan tästä. Jos perustamme turvapaikkamme Välisaarille, saattaa tulevaisuutemme olla täynnä romminkatkuisia, veijarimaisia merirosvoepisodeja.”
”Miksi rommi on loppu????”
”Ostin sinulle pullon”, huusi Tongu nurkkaan, ”tai oikestaan sain kaupan päälle. Se on kyllä viiniä. Mutta hyvää.”
Ennen kuin Tongu ehti saada viimeistä lausettaan loppuun, Tawa vohki pullon salamannopeasti ja katosi taas jonnekin sohvan taakse.
”Ai niin joo”, Bladis sanoi kuin olisi muistanut jotakin tärkeää. ”Klint kuulemma yritti keittää Äksän rasvakeittimessä. Siinä niiden veijarimaisessa merirosvoepisodissa.”
”Nyt vai?” Tongu kysyi.
”Ymmärrän toki. Iso mies, paljon syötävää.”
”Tarkoitatko, että Äksä on iso mies joten Äksässä on paljon syötävää, vai että Klint on iso mies ja tarvitsee paljon syötävää?” kysyi Same.
”Kyllä”, Visokki sanoi, ja vaikutti ettei aikonut jatkaa.
”Ei nyt, kun sillä jollain reissulla, sillä millä Äksä ja Matoro kohtasi sen. Ei hajuakaan mikä juttu, jotain Nimda-juttuja”, Bladis kertoi.
”Standardihommia taas”, Same nyökytteli tietäväisenä.
”No mutta, laitetaan nämä häät seuraavaan kokoukseen. Joskin olen tosi loukkaantunut, jos en ole morsiusneito.”
”OLET JOS ET OLE KUOLLUT”
”Tämä keskustelu tapahtui nähdäkseni täysin epävirallisissa merkeissä”, Same sanoi, ”joten oikea mielipiteeni tästä saattaa olla kolmas, salainen vaihtoehto.”
”Kuulostaa pahalta. Annetaan sille hetki.”
Yksi toisensa jälkeen kokouksen osalliset jättivät Tawan käsittelemään yllättävää avioliittotarjousta itsekseen. Oli mahdotonta tietää, millä vakavuuden tasolla tilanteen poliittisia kuvioita harkittiin… mutta prosentti ei ainakaan ollut nolla.
Linnan aula
20:47
Sisä-aulassa värjötteli kummallinen seurue: yksi toa ja parikymmentä matorania näyttivät sään ja sodan pieksemiltä ja karskeilta, mutta juuri silloin he lähinnä ihmettelivät aulan suurta kokoa, sen suuria seinävaatteita ja kivimosaiikkeja, ja omituisia kulkijoita, jotka tulivat tervehtimään heitä. Bio-Klaani oli heille aivan uusi maailma. Toa Voyager oli paikalla, ja selitti jotakin tulen toalle. Heille oli tuotu kuumaa juotavaa.
Tawa nyökkäsi ja laskeutui portaita niin nopeasti kuin uskalsi niillä promilleilla. Hän mietti, oliko koskaan toivottanut ketään tervetulleeksi Klaaniin niin surkeassa edustuskunnossa? Eipä sillä, että tulijat olisivat näyttäneet siitä piittaavan. Tulen toan viittakin oli säälittävässä kunnossa, ja tulijat näyttivät kovin varautuneilta. Useimmat matoraneista olivat aseistautuneita.
”Tässä se Tahun kopla on”, Tawan mukana tuleva jättiläinen sanoi ja viittoi näiden suuntaan, vaikkei sitä oikeastaan tarvittu. ”Minä lähden nyt katsomaan, että Telakalla on kaikki kunnossa.”
Väsyneenä ja hieman horjuvana sähkön toa asteli seureen luokse. Ihmettelevien klaanilaisten aura väistyi kuin itsestään. Tawa veti syvään henkeä. Vielä yksi virallinen tapaaminen, hän toisteli itselleen. Jokainen neuroni ja lihas totteli häntä matemaattisella tarkkuudella. Kun tämä olisi ohi, hän pääsisi taas ylös eikä etenkään kertoisi illan törkeimmästä käänteestä peilikuvalleen. Klint/Manos olisi toisen illan ongelmia.
”Tervetuloa Bio-Klaaniin”, Tawa yritti hymyillä. ”Olen Tawa. Taidan olla vastuussa tästä paikasta.” Se ei ollut kovin virallista. Hän ojensi kätensä etummaisena olevan toan suuntaan.
”Olen Tahu, tulen henki”, hän sanoi yllättävän virallisesti. Hänen kädenpuristuksensa oli hyvin jämäkkä. ”Tässä on urhea seurueeni. Olemme tulleet helvetin pitkän matkan löytääksemme saarenne.”
Matoranit esittäytyivät. Tawalla oli hyvä kasvomuisti, mutta siinä tilanteessa oli täysin mahdotonta opetella kaksikymmentä nimeä. Gael, vanha onu-matoran, esittäytyi ensimmäisenä. Ko-matoran Datuelilla oli valtava kivääri.
”Minä vähän jo kerroin heille paikoista, neiti admin”, Voyager sanoi ja nyökkäsi.
”Kiitos, Voyager”, Tawa nyökkäsi ja katsoi taas Tahua. ”Kuulin, että yksi tovereistanne ei ole täällä kanssamme. Syvimmät osanottoni.”
Se meni tosi hyvin, Tawa sanoi. Se meni niin hyvin että hän sai täysin haudattua sen sentimentaalisuuden puuskan, jonka hän toisessa tilanteessa olisi päästänyt täysin valloilleen. Oli sitä diplomatiaa aiemminkin tehty tässä tilassa. Kaikki oli menossa ihan todella hyvin.
Tahu katsoi lattiaan. ”Nuto oli hyvä soturi. Hän on nyt Initoin saleissa.”
”Kuulin, että teitte parhaanne auttaaksenne meitä. Kiitän teitä koko Bio-Klaanin puolesta. Voitte totta kai jäädä tänne, jos niin haluatte. Valitettavasti kaupunkimme ei ole… aivan niin mukava kuin se on joskus ollut.”
Mukavaa oli ollut mm. Bio-Klaani PsyFestillä. Olisipa hän edes kolme prosenttia yhtä pihalla nyt kuin silloin. Se olisi tullut tarpeeseen.
”Me selviämme”, Tahu vastasi ja katsoi epäilevästi korkean salin kattoon kuin epäillen sen sortuvan milloin tahansa. Sitten hän käänsi taas katseensa adminiin.
”Toa Tawa”, Tahu sanoi kummallisen pohtivana. ”Vanha Gnatorius opetti, että nimi kuuluu salamoiden alku-toalle. Tuli taivaasta, se mitä on Tahun ja Lewan välissä.”
Tawa ei oikein ollut varma, miten reagoida siihen. Se tuntui omituisen suurelta kunnialta, eikä hän ollut kuullut ajatusta aiemmin.
Tahun ja Lewan välissä…hetkinen, eihän… eihän tämäkin yrittänyt iskeä häntä?
Voi helvetti.
Tawa veti syvään henkeä ja projisoi jokaisen sisällään kipinöivän helvetin lieskan siihen myräkkään, joka merellä teki tuhojaan. Diplomatia. Diplomatia oli helppoa. Ihan riippumatta siitä miten kovat nousut oli päällä. Ikinä ei ollut syytä tapella humalassa. No välillä oli. Nyt ei ollut. Vielä.
Tämä tyyppi oli sentään kuuma. Ainakin hyvin kirjaimellisella tavalla. Ei. Nyt hei.
”Toa Gnatorius tunsi tarut hyvin”, hän sanoi lopulta. Luoja, hän ei ollut ajatellut Gnatoriusta varmaan vuosikymmeniin. Nyt se tuntui jopa hieman pahalta – ei kadonnutta klaanilaista voinut loputtomiin miettiä, mutta silti. Se sentimentaalisuuden purkaus varmasti näkyi hänen kasvoillaan.
Äkkiä Tahun silmiin syttyi loiste. Hänen äänensä oli jylhä.
”Turaga Gnatorius opetti minulle kaiken, mitä minä olen. Hänen Kohtalonsa oli kaatua, jotta me voisimme selvitä. Hän… hän käski kertoa Toa Tawalle, että suoritti tehtävänsä. Ja helvetisti muuta. Kukaan meistä ei olisi hengissä ilman häntä.”
Se pysäytti Tawan. Muistot palasivat sirpaleina. Ilman toa oli tuntunut vanhalta jo silloin. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä, nauranut viettävänsä eläkepäivänsä Klaanissa. Se oli ollut silloin vain puulinna ja pieni kylä. Toia oli ollut kourallinen, jos sitäkään.
Tämä oli aivan liikaa nyt. Tunnetiloja saisi olla enintään kolme kerrallaan, enempi oli liioittelua. Gnatorius oli ollut… mukava mies. Viisas, rauhallinen. Sellainen, jonka poismeno iski entistä lujempaa, koska oli vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi hänelle mitään pahaa.
”Rauha hänelle”, Tawa sanoi hiljaa ja hikkasi kuuluvasti.
”Me emme oikeastaan tiedä että mikä se helvetin tehtävä oli”, Tahu huomautti.
Tawan oli pakko hymähtää. Muistiko hänkään? Niitä tehtäviä oli aika paljon… ei, kyllä se palasi mieleen.
”Muistelen, että lähetin hänet eräälle saarelle etelässä. He pyysivät meiltä apua. Sellaista oli toki paljon – liian monessa paikassa ei ole auttajia. Mikäli hän onnistui siinä, uskon hänen päätyneen teidän saarellenne vasta paluumatkallaan. Mikä… mikä teitä oikeastaan piinasi siellä?”
”No samat saatanan ötökät kuin täällä”, Tahu mutisi, ja kun hän alkoi puhua, sen voima vain nousi ja nousi. ”Vaikka emme me sitä silloin tienneet, mistä ne tulivat. Mutta nyt tiedämme. Ja minä vannon, en lepää ennen kuin olen polttanut niiden helvetin kuningattaren tuhkaksi. Polttanut jokaisen rippeenkin niistä kirotuista olennoista. Kostanut jokaisen menetetyn toverin tuhatkertaisesti. Minun tuleni korventaa aivan saatanan kaiken.”
Tawa katsoi tätä ilme mahdollisimman peruslukemilla. Jos puhe ei olisi tullut niin uskomattoman sydämestä, siitä olisi tullut mieleen kesäteatteri. Klaaniin kyllä mahtuu kaikenlaisia, hän muistutti itseään ja yritti olla hymyilemättä. Ja epäonnistui.
”Että niin perkele”, Tahu vielä sanoi ikään kuin pisteeksi. Matoranit nyökkäilivät hyväksyvästi. Jokunen nosti nyrkin pystyyn.
Tawa nyökkäsi melko neutraalisti.
”No, sitten taidatte olla täällä enemmän kuin kotonanne”, hän hihkaisi. Äänessä oli surua, toivoa. ”Voyager voi järjestää teidät tositoimiin, jos niin tahdotte. Mutta ensin saatte jostakin iltapalaa ja nukkumapaikan. Suonette anteeksi, minun on mentävä… lepäämään. Keskustellaan pidemmin teistä ja Gnatoriuksesta paremmalla ajalla teekupposen kanssa. Tervetuloa vielä kerran.”
”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, Toa Tawa”, Toa Tahu sanoi vielä. Matoranit nyökkäilivät samaa. Tawa ei ollut aivan varma, oliko hänellä oikeasti kiire jonnekin, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut ajatella enää yhtään mitään. Hän suuntasi jokaisen sankarillisen neuroninsa selviytyäkseen portaat ylös. Ja onnistui kävelemään aivan suoraan.
Tawan poistuttua Karun saaren matkaseurueen johtajat nojautuivat toisiaan kohti varoen.
”Toi muija oli ihan helvetin kännissä”, Tahu sanoi äänessään syvää kunnioitusta.
”Vähemmästäkin”, Datuel sanoi rauhallisesti.
Kastanjaportin edusta
22:46
Tahtorakin improvisoidusta laskeutumispaikasta oli pian muodostunut logistiikan solmukohta. Suuri määrä rapuja ja muita juhtia oli organisoitu kuljettamaan tarvikkeita suojaan ja kuivaan mahdollisimman nopeasti. Mutta olipa paikalle pystytetty oikein grillikin: yksi torin vakiopaikka, Ranuan Knakkimakkara, oli nähnyt mahdollisuutensa ja siirtänyt koko kojun Kenturion kulmalle. Kunnon makkaran tuoksu leijaili sateessa nälkäisten laivastolaisten, rahtarien ja uteliaiden sivustaseuraajien houkuttelemiseksi. Naapurissa Kenturiokin oltiin avattu, vaikka paikka oli vielä remontissa räjähdyksen jäljiltä. Jondaka ja tämän paikalle hälyttämät työntekijät tarjoilivat juomia suoraan keittiöstä improvisoituun katokseen, joka oli tehty lähinnä pressusta. Jotenkin siinä oli samaa improvisaation henkeä kuin lähtövalmisteluissa melkein tasan 24 tuntia sitten.
Paaco oli paikalla sadeviitassa, ja teki parhaansa ohjatakseen liikennettä. Hänen paperinen kaupunkikarttansa oli muuttunut hyödyttömäksi mössöksi jo tunti sitten, mutta eipä sitä lopulta tarvittu. Hän oli ohjannut ruokalasteja satamavarastoihin. Suurin osa niistä oli tyhjiä vallitsevassa kauppatilanteessa. Jotkut kaupungin kauppiaat ja ravintoloitsijat, jotka olivat tehneet ennakkotilauksia, hakivat tavaraa suoraan paikalta. Ilmeisesti Ussalinselän sillalla oli muodostunut uskomaton liikenneruuhka, jota Paaco lähetti konstaapeli Takalekin setvimään.
Ase- ja ammuslaatikoita oli siirretty toistaiseksi aivan vieressä olevaan Zeruelin tehtaaseen. Tyznyn kenkäpuoti täyttyi cordak-laatikoista. Kantamassa oli Kapher ja monta muuta riuskaa, ja Vartiostostakin oli tullut auttavia käsipareja. He olivat myös pystyttäneet köysiaidan Tahtorakin ympärille ja pitivät huolen, ettei kukaan mennyt hortoilemaan sen alle. Se vielä puuttuisi, että joku saisi päähänsä tuulen irti repimän lankunpätkän.
”Yrittäkää olla kolhimatta niitä!” Bloszar yritti pitää tilannetta järjestyksessä, ja hermoili jokaista laatikkoa. Äksä läimäisi häntä hartialle.
”Ota vähän rennommin hei”, hän nauroi. ”Ei ne kolauksesta posahda.”
”Okei, tässä huoneessa on tarpeeksi, viekää seuraavat minun pajan puolelle”, Bloszar jatkoi. ”Ei tarvitse olla kovin hienosti. Viedään ne Linnan asevarastoon huomenna.”
Hänelle tuli hieman huono omatunto siitä, että Tyznyn soma puoti oli nyt täynnä pommilaatikoita ja kuraisia jalanjälkiä, mutta valitettavasti se oli lähimpiä sisätiloja, mitä oli. Hän pahoittelisi sitä schilulle sitten joskus. Vaikka, öh, kahvikupposen ääressä.
Paaco tuli sisään puotiin ja ravisteli vettä viitastaan. Se oli täysin hyödytöntä, sillä se kastuisi taas ulos mentäessä.
”No niin, ruuma alkaa olla aika tyhjänä. Mites pyssyt? Jumaliste näitä on paljon”, hän puheli.
”Vähän vain meni ylitöiksi”, Xxonn naurahti. ”Mites, kelpaisiko työukoille murkina? Sitten kun ne viimeisetkin laatikot on siellä missä pitää…”
”Minulla on vielä saakelisti hommaa linnan puolella”, Paaco sanoi. ”Mutta katsotaan, kyllä me joku ilta löydetään. Meikä lähtee nyt sinne, se on moro.”
”Minä nukun paremmin, kun saan nämä räjähteet ensin järjestykseen”, Bloszar pahoitteli.
Äksä kohautti olkiaan. ”No juu. No onhan tässä menoa. Meikä menee, ainakin Tongu ja Very lupasi olla siellä.”
”Pidä hauskaa”, Bloszar sanoi ja katosi pian jonnekin Seranin pajan takahuoneeseen, joka oli sekin pian täynnä räjähteitä.
Nakkikioski
23:01
Äksä lampsi parin korttelin matkan lippakioskille ja moikkasi Keetongua ja Veryamusingia. Kaksi isoa ja yksi pieni mies mahtuivat vain hädin tuskin muovituoleille lipan alle. Kioskinpitäjä lupasi tarjota heille niin monta makkaraa kuin ehtisi paistaa. Olutkin virtasi firman piikkiin. Tawan meininkiä katseltuaan Tongu päätti tyytyä yhteen tölkkiin. Tai korkeintaan kahteen.
”Tämä se on kuulkaas sitä jotain”, sanoi Äksä. Muut nyökkäsivät.
”Että onhan sitä ulkomailla kiva käydä, mutta ei sitä viittisi jäädä asumaan.”
Tongu haukkasi makkaranpätkää. Se oli sellaista kauheaa tuubitavaraa, joka maistui lähinnä hyvin nälkäisenä yöaikaan. Kuumaa rasvaa oudon suolamassan lomassa. Siinä ei ollut edes rusahtelevia sattumia tai kuoren alla vellovia vihreitä pilkkuja, joiden toivoi olevan yrttejä. Kulinaarisesti aivan eri maailmasta kuin Ratkanovin kanssa aamulla nautittu merellinen brunssi.
Hyvää se kyllä oli.
”Bio-Klaanille”, hän nosti tölkkiään.
”Ja välisaartenväliselle yhteistyölle!” julisti Veryamusing. Hänen uusi apinansa oli välittömästi mielistynyt uuteen seuraan, ja käkätti kioskin tiskin reunalla. Killer-makaki järsi makkaraa ja joi kaljaa onnellisen kädellisen näköisenä.
”Siitä puheen ollen”, Äksä mietti. ”Tongu, mites, olit siellä tornissa, mitäs se Tawa sanoi? Että tuleeko sitä välisaartenvälistä yhteistyötä…”
”Reaktio oli ehdottoman tunteellinen. Juurijohtajamme ei jäänyt kylmäksi. Mutta en kuule vielä temppelin kelloja korvissani”, raportoi jätti runollisesti.
”No just. Ihme juttu sekin. Tuntuu jotenkin että siellä ei olla ihan kärryillä tästä tilanteesta missä ollaan. Että haaveillaan jostain saakelin merirosvoimpeeriumista kun meillä on täällä yhdenkin imperiumin kanssa hommaa ihan tarpeeksi…” Äksä kertoi ja tyhjensi jo toista kaljaansa.
”Merirosvoista imperiumin rakentaminen on kuin imperiumin rakentaminen tuulesta”, Veryamusing sanoi väsyneen kryptisesti.
”Tai tästä mössöstä, minkä ne ovat pistäneet suolen sisään”, sanoi Tongu. ”Ei millään pahalla. Just sopiva eines tähän tilanteeseen.”
”Helvetin hyviä makkaroita”, Äksä mutisi ja söi ahnaasti.
”Lisää sinappia”, sanoi Tongu ja otti tuubin Veryamusingilta.
”Surkea kohtalo, kun Gonessa ei ollut Turkasta”, Äksä voivotteli. ”Kuulitteko, että siihen tulee säännöstely, kun sitä tarvitaan niihin Daggerthokin cocktaileihin?”
”Liian hienoja juomia minun makuuni”, sanoi Tongu.
”Ei kun dägään, se räjähtää”, Äksä sanoi. ”Sinolia ja sinappia, ja syntyy melkoinen pamaus.”
”Ai niin. Se Daggerthok. Käytiin sen kotimuseossa yhdellä reissulla.”
”Minä olen pohtinut merirosvomuseon perustamista kaupunkiin”, Veryamusing mietti. Hänen äänensä sammalsi vain hieman. ”Se tuntuisi sopivalta Bio-Klaanin kulttuurihistorian taltioimiselta. Mikä osa Rumisgonen matka sitä olisikaan!”
”Helvetin hyvä idis”, sanoi Äksä. ”Huono on jo käytännössä merirosvouksen ulkoilmamuseo. Hanki vaikka se palaneen hotellin tontti.”
”Voin lahjoittaa Tahtorakin hajonneen alapotkurin pysyvään näyttelyyn”, sanoi Tongu.
”Tiesin aina, että olet kulttuurin mies, Tongu. Meillä on pitkä jälleenrakentaminen myös kaupunkimme kulttuuriaarteiden kanssa”, kapteeni sanoi melankolisesti.
”Joo, ja meillä on jälleenrakentaminen Tahtorakin kanssa – no, te tiedätte. Te olitte siellä. Me olimme siellä. Hävittiin tai voitettiin, niin sitä ne ei meiltä vie!” Tongu puristi kumpaakin olkapäästä rasvaisilla kourillaan ja hamusi uuden kyrsän.
”Ja kyllä me voitettiin!” Äksä julisti, tyhjensi kaljan ja läimäisi Tongua hartiaan. Veryamusing nosti maljaa.
”Millonkas luulet, että se lentää taas?”, Äksä kysyi. ”Tai siis on lentokunnossa. Onko pahakin?”
”No, se pitää ensin lentää ihan pikku matka, Telakalle sateensuojaan, että pojat voi rakentaa ruuman uudestaan sisätiloissa. Hallituissa olosuhteissa, jos sallitte sanaleikin.”
”Varmaan helpompaa korjata kun ei olla ilmassa, haha”, Äksä nauroi ylpeänä. ”Meikä lentokonemekaanikkona oli kyllä jotain.”
”Siihen esilentoon tarvitaan uudet nostopotkurit. Ja ruori irtosi, tiesittekö? Ihan viime metreillä. Siksi me pyörimme kaupungin yläpuolella. En voinut oikaista kurssia ollenkaan. Alus alkoi hajota käsiin. Ainoat hallittavat suunnat olivat ylös ja alas, ja lähinnä alas. Se tunne kun ruori irtoaa, niin se kyllä vaanii jokaista meri- ja ilmakapteenia pahimmissa painajaisissa. Onneksi se sattui vasta täällä.”
Veryamusing nyökkäili sen näköisenä, että tiesi tismalleen, mistä ilmakapteeni puhui. Se oli synkkä muisto.
”Jaa luulin että se oli joku strateeginen liike”, Äksä mietti. ”Ei ihan hyvinhän tuo laskeutui.”
”Joo siis joku voisi luulla, että muurit korjattiin tuohon korkeuteen tarkoituksella”, Tongu nauroi syvästi. ”Toisella puolella keikkuu Avden nukke ja toisella puolella Tahtorak. Kunnon koristelut. Johan tässä mennään kohti Nimeämispäivää.”
”Ainahan se hemmetin sesonki vaan alkaa aiemmin”, Äksä nauroi. ”No, ainakin päästään tällä ensi Nimeämispäivään asti, ja pidemmälle.”
”Ja aika moni pääsi äkkilähdöllä etelän lämpöön, nauttimaan erilaisesta Nimeämispäivästä. Niille!” jätti otti pitkän kulauksen.
”Niille ja niiden seikkailuille!” Äksä nosti myös maljaa.
”Ja heidän menestyksellisille merirosvon urille”, Veryamusing huomautti.
”Uu uu aa aa”, kapteenin kuolematon apina julisti ja tyhjensi kaljatölkin kitaansa.
”Loistavaa! On se vaan hienoa, että maailmassa on yhä semmoisia paikkoja kuin Rumisgone, eikä vaan sellaisia kuin Xia ja Metru Nui ja ne muut… kalseat paikat. Niin kuin ihan rehellisiä kunnon mestoja.” Tongu järsi kolmatta makkaraa.
”Meillä on laivat puuta ja miehet rautaa”, Äksä julisti. ”Pitäkööt rautapaattinsa!”
”Apaattiset rautapaattiset! Ja mitä näitä nyt on. Yarr!” Tongu katseli taivaalle. Ehkä hän aikoi katsoa Klaanin saaren yllä olevaa toa-tähtien kuviota, mutta eihän siitä tietenkään tällä kelillä mitään nähnyt.
”Aika sopivasti ehdittiin tämän syysmyrskyn edeltä kotiin kastumaan”, hän tyytyi toteamaan.
”Näitkö sinä kun Voyageri manasi sen niiden torakoiden päälle?” Äksä kysyi. ”Tai niin ne sanoivat täällä alhaalla, niin eihän meidän paatilta sitä tietty kauheasti nähnyt… Ajatella, se on aina semmoinen hiljainen ja sitten se kiskoo tämmöisen rajuilman.”
”En nähnyt, mutta tunsin kyllä. Mutta sinähän kastuit jo aiemmin. Miten se edes tapahtui? Minä keskityin silloin ohjaamiseen.”
”Iso reikä ruumassa ja töyssyinen kyyti, ei millään pahalla. Yritettiin siellä pitää lastia kasassa… luulin jo että se oli Äksän loppu. Mutta ei vissiin. Että hyvin te veditte, kiitos siitä! Kuule minun pitäisi varmaan tarjota Raptorin jengille kaljat…”
”Niillekin”, sanoi Tongu, kohotti makkaransa ja haukkasi sitä. ”Hyvä ettei sinulla ollut sitä Daiwenin kirjaa silloin mukana. Onkos se jo Tawalla? Vai ehkä nyt ei ole paras hetki sille, siis Tawan ööö tilanteen kannalta.”
Äksän leuka putosi.
”Ei helkkari”, hän mutisi ja alkoi äkkiä kaivaa varustevyönsä taskuja. ”Piru kun oli niin paljon kaikkea, unohdin ihan.”
Hän kaivoi Tohtori Delekin Aivot laukusta pienten työkalujen joukosta. Kirja oli vieläkin märkä. Hän selasi sitä nopeasti ja kömpelösti, mikä lähinnä sai lisää sivuja rypistymään.
”Okei se on ihan kunnossa”, hän naureskeli. ”Iiihan kunnossa. Mitä luulet, pitäisikö vaan viedä se Tawalle saman tien?”
”Hö. Höhö.” Tongu katsoi kirjaa ja tyhjensi toisen kaljansa kurkkuun. Neljäs makkara tulisi varmasti käänteishuikalla takaisin, joten ei kannattanut edes yrittää. ”Joo. Kuule, kyllä näin kovat työukot on vielä yhden audienssin juuriadmilta ansainneet. Mutta varoitan… Hän on harvinaisen ’hyvissä’. Lisäksi…”
Tongu taputteli panssarinsa taskuja. Hän työnsi kätensä levyjensä väliin ja nosti esiin maitotölkin kokoisen kääreen. Hän puhdisti kätensä ja esineen kioskin käsipyyhepapereilla. Kääreen välistä hohti haaleaa valoa.
”Sain tämmöisen. Oletkos koskaan nähnyt moista?”
Äksä otti kiven vastaan ja avasi kääreen. ”Aika surkea jos se on valokivi. Eikä se ole lämminkään. Ei mutta, siinä on näitä symboleita… se on joku ihme taikakivi, eikö?”
”Suuren hengen symboli, kolme hyvettä”, sanoi Tongu. ”Ja vanhalla aakkostolla kolme kirjainta joihin voit luottaa.”
TOA
Äksä katsoi sitä hetken ja sitten hänellä sytytti. Niin monen oluen jälkeen kuka hyvänsä kävi hitaalla.
”Jaa meinasitkos ryhtyä tooaksi itse?” hän kysyi innostuneena. ”Tekeekö se sinusta kaksi kertaa pidemmän niin kuin matoraneista?”
”Tai lyhyemmän. En aio kokeilla. Paitsi jos se on jostain syystä Tawan tahto. Lets mentiin! Kiitos käristäjälle!”
”Turpa kiinni”, Tawa mökötti työpöytänsä äärestä. ”Pitkä päivä, ja yö, ja edellinen päivä, ja…”
”Tawa… oletko sinä syönyt tänään mitään?”
”En ole ehtinyt”, Tawa sanoi kiukkuisesti.
”Amatöörivirhe. Oikeasti, kullanmuru. Sinä et ole nuori tyttö enää. Totta kai siitä nousee päähän. Ja sitä paitsi mikä tässä nyt mättää? Kaikki meni lopulta hyvin, eikö?”
”Paraskin puhuja, täällä lämpimissä sisätiloissa koko illan…”
Peilitär pyöräytti silmiään.
”Minä olen tarjonnut useita kertoja apuani. Voin kirjoittaa kyllä lisää noita jäsenkirjatekstejä, mutta olisin ehkä paremmin perillä siitäkin, jos oikeasti liikkuisin tämän kaupungin kaduilla.”
”Nyt hei. Et- et kirjoita enää yhtään uutta tekstiä! Mikä se kuva Snowienkin sivulla oli?”
”Se oli söpöin valokuva hänestä, jonka löysin. Hän voisi olla useamminkin sen muotoinen!”
”Kuules, tämä on ihan todella huono hetki ratkoa-”
”Mikä on hyvä, Tawa? Mikä on hyvä hetki myöntää, että tarvitset apua?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sade piiskasi ikkunaa, kun hän yritti miettiä mitä tahansa tekosyytä, jolla lopettaa keskustelu. Ja onnistui lopulta haluamattaan sillä, että joku todella halusi vielä puhua hänelle. Koputus oli varovainen, mutta äänekäs: ikään kuin tosi iso nyrkki yrittäisi hillitä tosi isoa koputusta.
”Ei nyt”, Tawa sanoi ja kiiruhti oviaukolleen. Ja kohtasi siellä pari iloista veikkoa.
”Öö… Helei?” sanoi Tongu. ”Pahoittelen myöhäistä ajankohtaa, mutta uskon, että haluat nähdä tämän.”
”Morjensta! Tai miten sitä sanotaan, yötä kohta?” Äksä nosti kätensä epämääräiseen vilkutukseen.
”Meillä on nimittäin tuliaisia”, sanoi Tongu. ”Henkilökohtaisella toimituksella. Äksä eka.”
Tawa yritti hyvin huolellisesti pitää oviaukkoa juuri sen verran auki, että se ei herättäisi liikaa kysymyksiä, mutta juuri sen verran kiinni että hänen ei tarvitsi selittää Bio-Klaanin salaisuuksista 1. oudointa 2. tyhmintä 3. vaikeiten piilotettavaa kahdelle iloiselle veikolle tähän aikaan. Hän tunsi hirvittävää itsetietoisuutta siitä, kuinka epäluontevalta se näytti.
”Imartelevaa”, Tawa mutisi vaivaantuneena. ”En minä- en minä tosissani ollut niistä pulloista-”
”Juu elikkästen”, Äksä mutisi ja kaivoi esiin melko pienen, harmaakantisen kirjan, joka näytti sekä vanhalta että kovia kokeneelta. ”Että tässä on tämä Tohtori Dalekin Aivot, mikä piti hankkia. Ja et kuule usko, tämä hankittiin semmoiselta kirjarosvolta. No siis se meni tietty uhkapelaamiseksi, mutta onneksi meikä on Välisaarten kovin korttihai. Juu en siis uhkapelannut Klaanin rahoilla, vaan… niin, siis, voitin apinan korttipelissä. Ja muutakin. Että tässä tämä kirja nyt olisi. Niin joo ja putosin mereen sen kanssa että sori jos se on vähän huonossa kunnossa.”
Äksä ojensi kirjan Tawalle kaksin käsin ja näytti suunnattoman ylpeältä itseensä ja varmaan odotti jonkinlaista mitalia. Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät.
Tawa oli sanalla sanoen häkeltynyt, eikä halunnut millään tavalla myöntää, että oli unohtanut tämän prioriteettilistansa pohjalle. Videokatselmuksesta ja turaga Kezenin vieraasta tunnepurkauksesta oli vajaa viikko, eikä hän rehellisesti uskonut, että Rumisgonen operaatio voisi kantaa näin kummallisella tavalla hedelmää.
”Kiitos”, hän sai lopulta ulos. ”Uskomatonta. Vaehran ja Geevee tulevat olemaan hyvin iloisia. Kiitos, Äksä.”
”Öh, juu, eipä mitiä, eipä mitiä”, hän sanoi eikä osannut ottaa kehuja vastaan kovin luontevasti. ”Kyllähän sitä näitä mysteerihommia ollaan ennenkin ratkottu… Nimbaa ja semmoista, tämä vissiin liittyy kanssa siihen, tai jotain…”
”Nimba on itse asiassa eräänlainen soitin”, sanoi Tongu. ”Näillä oli oma legendaarinen seikkailunsa tuon niteen kanssa. Sillä aikaa minä hoidin Garsonin kanssa eväspuolta kuntoon. Ja siitä tarttui mukaan muutakin.”
Tawa pisti kosteat Aivot kyynärpäänsä ja lanteensa väliin ja otti Tongun tarjoaman kiven vastaan kaksin käsin. Hän tunsi jo käärettä avaamatta, mikä voima sen sisällä odotti. Oli odottanut jo vuosikymmeniä.
”Ratkanov. Häneltä se kaikki ruoka on. Kerätty ympäri Välisaaria ja Steltinmerta. En tiedä muistatko häntä, mutta hän halusi palata vielä joskus tänne ja tahtoi jotenkin auttaa meitä kestämään. Tämän hän lähetti sinulle, että siitä olisi apua sodassa.”
”Oliko hänellä tietoa siitä, kenen… siunaama se on?”
”Ei ollut. Hän oli saanut sen välikäsien kautta. Se voi olla vanhakin. Isä Ruskolta olen ymmärtänyt, että kivi kuin kivi, niin sen pitäisi toimia temppelissä.”
Tawa pyöritteli käärettä kädessään. Se kuiski hänelle kutsuvasti — loputon potentiaali tahtoi tulla käytettäväksi kuin matalapaine joka janosi jyrähtää myrskyksi. Se tuntui tutulta, mutta myös vieraalta. Eihän hän muistanut ikinä koskeneensa omaansa.
Voima sytyttää taivaalle yksi tähti lisää. Voima pitää pimeyttä poissa pienen hetken pidempään. Kuka sen edes ansaitsisi?
”Minun pitää miettiä. Kiitos. Tietäähän ystäväsi, minkä kaltaisesta asiasta hän on luopunut?”
Tongu nyökkäsi. ”Ehdottomasti. Hän on terävä kuin mikä.”
”Sitten hän varmaan tietää, että ei saanut meiltä mitään näin arvokasta vastapalkaksi. En edes tiedä, millä tällaista voisi maksaa takaisin.”
Paitsi eräällä hyvin erityisellä sirulla, ehkä. Vai oliko se enemmän kirous kuin siunaus?
”No, sitä ei voi syödä, joten jos sitä ei voi käyttää, niin se on kivi siinä missä muutkin”, sanoi Tongu. ”Me myös maksoimme hänelle kaksisataatuhatta aitoa ratasta. En ole ikinä edes nähnyt enempää rahaa kerralla.”
Ehkä tämä oli tarpeeksi hyvä voitto Bio-Klaanin pankin täydellisestä romuttamisesta, Tawa jätti sanomatta ääneen. Raha, ruoka, aseet, ”Tohtori Dalekin Aivot” ja yksi uusi toa. Potentiaalinen puoliso. Tulevaisuutta sai eteensä lisää tekemällä kalliita ostoksia kalliilla valuutalla.
”Haluan, että jonain päivänä kiitämme häntä niin suuresti kuin pystymme. Kiitos teille, nämä olivat… hyviä uutisia. Pitäkää hyvä ilta.”
Tongu taputti haukottelevaa Äksää olalle. ”Me tehtiin niin jo, luulisin”, hän hymyili raukeasti. ”Kaljaa ja makkaraa. Verykin lähti jo koisimaan. Minä taidan mennä Telakalle ihan oikeaan omaan sänkyyni.”
”Juu tämä äijä nukkuu seuraavaksi vuorokauden putkeen. Että hyvät yöt neiti adminillekin vaan…” Äksä sammalsi hieman.
”Jepsan. Hyvää yötä, jalat kotimaan kamaralla!” Tongu hymyili ja kaksikko poistui öisen linnan käytäville. Ja jättivät Tawan yksin itsensä kanssa: toisessa kädessä kirja täynnä käsittämätöntä tietoa ja toisessa kivi jolla voisi muuttaa jonkun elämän lopullisesti.
Tawa laski Aivot yöpöydälleen ja ojensi toa-kiven Peilittären käteen sekä lyyhistyi sängylleen. Kuvajainen oli hetken hiljaa ja tuijotti esinettä, mutta ei voinut lopulta hillitä itseään.
”Aiotko tehdä tällä vielä yhden Tawan, jonka et anna auttaa sinua missään?”
”Iho umpeen”, Tawa sanoi ja nukahti heti.
Moderaattorisiipi
00:28
Sade piiskasi huoneen ikkunaa. Valvomosta käytävän toiselta puolelta kuului tuolin natinaa ja välillä ryystämistä. Selakhi sulki oven ja käveli ikkunalle. Painostava hiljaisuus laskeutui kahden moderaattorin väliin.
”Bio-Klaanin moderaattori Bladis…” Same sanoi hiljaa. ”Muistan kun kuulin nuo sanat ensimmäisen kerran Tawan suusta.”
Bladis katsoi toveriaan, jonka tuijotti ikkunasta ulos myrskyisälle yötaivaalle. Selakhi seisoi ikkunalla ja Bladis istui pöydän ääressä, edessään puhdistusta odottavat öljyämiskamat. Sekä pyörätuoli että aseet olivat vaatineet melkoista rassausta märän operaation jäljiltä.
”Sekö rämäpää, muistan ajatelleeni”, Same jatkoi.
”Joo, niin”, Bladis nyökytteli. ”Sekö rämäpää liipasinherkkä kloppi, ajattelit, mutta sitten saitkin partneriksesi parhaan moden mannerten välillä. Eikö?”
Same huokaisi. Hän avasi tottunein ottein ikkunan lukon ja raotti lasia aavistuksen verran. Viileä ilma virtasi sisään. Sade ropisi ikkunalautaan.
”Niin…”, Same mutisi. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun puhumme tästä. On oikeastaan aika vaikeaa löytää aihetta, josta emme olisi jo puhuneet. Useaan kertaan.”
”Siinäpä onkin melkoinen työsuhde-etu sinulla, kuulla mietteeni jokaisesta päivänpolttavasta uutisesta ja ikiaikaisesta filosofisesta kysymyksestä”, Bladis heitti ja virnisti varovaisesti. Vitsi ei kuitenkaan tainnut upota. Samesta olikin toisinaan vaikea sanoa.
Same kaivoi askin ja sytkärin rintataskustaan. Savuke syttyi ja löysi nopeasti tiensä selakhin huulille. Hän hengitti savua pari kertaa ennen kuin vastasi. ”Ja nyt se rämäpää päästi tutkinnan kohteen menemään.”
Bladis nielaisi. Tätä hän oli vähän aavistellutkin. ”Niin se päästi”, hän vastasi.
Same keskittyi taas hetken tupakkaansa. ”Ja me olemme puhuneet tästäkin aiemmin. Gekosta… siitä onko hän uskottava petturikandidaatti.”
Se, mitä Gekon suhteen oli tapahtunut Rumisgonessa oli roikkunut koko illan Samen ja Bladiksen yllä. Nyt he olivat kahden, ja tätä akuutimmat asiat oli ratkottu.
Bladis suoristi ryhtiään. ”No… olisiko minun pitänyt ampua se siihen paikkaan? Teloittaa piraattikaupungin takakujalle?”
Same jatkoi tasaisella äänellä Bladiksen kohonneesta äänensävystä huolimatta. ”Meillä oli — on — eri tilannekuva. Pettureista, siitä ketkä ovat uskottavia ehdokkaita, miten asiaa pitäisi hoitaa… mutta olemme puhuneet tästäkin. Useasti.”
Same puhalsi savua pitkään ulos.
”Olemme puhuneet, mutta tilanne otti Rumisgonessa aika yllättävän suunnan”, sanoi Bladis kärsivällisesti.
”Ja minä kunnioitan sinun tilannekuvaasi.” Same kääntyi ikkunalta Bladiksen puoleen. ”Sinä olet paras mode mannerten välillä… tai ainakin luotettavin työparini.”
Ikkunanraosta hiipivä kylmä ilmavirta sai Bladiksen hieromaan käsiään pysyäkseen lämpimänä.
Same jatkoi: ”Meillä on ollut tutkinnan alusta asti erilainen näkemys siitä, miten petturitilannetta pitäisi hoitaa. Kun päämoderaattorin rooli lankesi minulle, olen kuunnellut myös sinun kantaasi. Olen yrittänyt olla jyräämättä sinua isommilla natsoillani. Koska olet luotetuin työparini, ja koska kunnioitan tilannekuvaasi.”
Bladis ei tiennyt miten vastata. ”Voisitko sulkea ikkunan? Minun tulee kylmä.”
Same tumppasi tupakan ja veti ikkunan kiinni. ”Tämä toimii vain, jos sinäkin kunnioitat minun tilannekuvaani.”
”Totta kai… kyllähän minä—”
”Koska minua jauhetaan joka suunnasta, Bladis. Tämä linna on rakennettu ihanteiden varaan, mutta minun työni on vastata sisäisestä turvallisuudesta. Adminit, klaanilaiset, kaupunkilaiset, evakot… kaikilla on oma näkemyksensä siitä, miten sisäiset viholliset pitäisi hoitaa, mutta minä olen se, joka kantaa tästä vastuun.”
”Same…”
”Enkä minä valita tästä kohtalostani. Tässä olen, ja tämä on työni. Pitäkööt minua julmurina, pitäkööt minua typeryksenä. Minä kestän kyllä. Mutta minä tarvitsen työparini. Ja minun työparini on vastavuoroisesti kunnioitettava myös minun tilannekuvaani.”
Bladis rullasi tuolillaan aavistuksen lähemmäksi Samea. ”Hei… en minä halunnut sooloilla. Homma meinasi karata käsistä, enkä minä kyennyt toimimaan siinä tilanteessa millään muullakaan tavalla. Minä olin paikalla… ja siinä tilanteessa vastuun kantaminen oli minun työni. Tein kentällä itsenäisen päätöksen. Mutta en minä halunnut sooloilla.”
”Niin…” Same vastasi. ”Voimme sopia, että kyse oli kenttätilanteesta. Kun päätöksenteon hetki tulee, on pakko tehdä valinta. Ja sinä teit omasi. Voin… kunnioittaa sitä.”
Bladis nyökkäsi. Hän mietti miten vastaisi, mutta siinä meni liian kauan — Same sai korvanappiinsa tiedon jostain selvitystä vaativasta tilanteesta, nyökkäsi Bladikselle ja poistui. Bladis jäi huoneeseen yksin. Hän uskoi kyllä itsensä ja Samen kykyyn selvittää vaikeatkin asiat, mutta jokin siinä, miten Same oli sanonut ”päätöksenteon hetki” kylmäsi hänen selkäpiitään.
Bladis kääntyi kohti ovea ja lähti kohti huonettaan. Likaisten öljyrättien siivoaminen voisi odottaa huomiseen.
Valvomo
03:14
Melkein kaikki nukkuivat, tai ainakin siltä Paacosta tuntui. Koko hemmetin linna oli vain sammunut nukkumaan heti kun se oli ollut mahdollista. Jälleen kerran valvomon yksinäinen valvoja varjeli kaikkien muiden unta. Tai ainakin niin Paaco selitti itselleen nuokkuessaan näyttöjensä ääressä. Pöydällä oli tusina tyhjää bohrok-tölkkiä. Naulakossa litimärkä sadeviitta oli tehnyt lattialle lammikon. Ainakin pieni ulkoilu oli tehnyt terää, Paaco mietti ja naputteli läpi kanavia. Tusina näyttöä raportoivat hänelle ties mitä. Kanavilla oli hiljaista. Kaupungillakin oli vähemmän hälinää. Huonoa Satamakatua katsova kamerakaan ei nähnyt mitään kovin ihmeellistä.
Paaco haukotteli syvään. Kyllä hänellä yötuuraajaa oli, mutta tuntui aina siltä, että jos jotain sattuisi, hänen pitäisi olla hereillä. Etenkin sellaisena päivänä, kun oli taisteltu aivan Visulahden yllä. Ties vaikka nazorakit suunnittelivat vastaiskua.
Tai no kun katsoi ulos niin ei kyllä. Sade oli vain yltynyt, ja siellä jyrähteli aina välillä. Pojat olivat tuoneet Rumisgonesta myrskyn, eikä se ottanut laantuakseen, hän naureskeli itsekseen ja vaihtoi soittolistaa hieman energisempään. DJ Peelolla oli kyllä hyvät soundit. Hän jammaili yön pimeydessä hetken. Parilla kanavalla nazorakit hälisivät jotakin, mutta se oli perusjuttuja. Niitä nauhoitettiin joka tapauksessa, ja Paaco oli oppinut erottamaan milloin oli mitään tärkeää. Eivätkä ne käyttäneet radiota kuin pakollisiin asioihin, kun tiesivät, että hän kuunteli…
Hetkinen. Siellä oli jotakin… ja vielä kanavalla, jolta hän ei odottanut saavansa mitään. Hän vaihtoi taajuuden nopeasti siihen, sulki taustamusiikin ja vain kuunteli.
Sairaan outoa, Paaco mietti. Tuo oli muuten semmoinen taajuus, jolle ei eksytty vahingossa. Tai kai se oli aina teoriassa mahdollista — kyllä jengi sekoili menemään ties millä taajuuksilla ja puhui vaikka mitä poliittisia salaisuuksia tai paljasti kiehuvan kuumaa teetä suhdejuoruista. Mutta tuolle pääseminen vaati jo vähän sisäpiirin tietoa. Ja joku kuitenkin puhui sinne? Melko matala ääni. Toisteli jotain, joka oli suttuista, mutta kuitenkin samoja sanoja uudestaan. Paaco tarttui säätönupista ja yritti saada jotain selvää. Myrsky varmasti vaikutti lähetyksiinkin — mutta joku muuten yritti tosi kovaa.
Hä. Tuota ne nyt eivät ainakaan tienneet. Ja jos tiesivät, niin kyllä hän halusi vähän onnitella Kenraali 001:tä tai Marsalkka 004:ää tai Pylvästi 69:ä, jos joku niistä nyt soitteli vain kertoakseen löytäneensä tämän taajuuden.
”Kotipesä kuulee”, Paaco sanoi varoen.
”Hieno operaatio, kuulemma. Tännehän asti sitä ei näy, mutta liikuttivat aika paljon rautaa. Lopputuloksesta eivät julkisesti kerro.”
”Juu… niin. Ottivat yhteen vihollisen kanssa ihan Visulahden yllä. Hyvä että… sinäkin olet tilanteen tasalla.”
Paacolla ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa hän puhui.
”Meidän kaltaisemme miehet tapaavat pysyä… taistelukentän pulssilla. Tunnetko saman kuin minä?”
”Käänteentekevä päivä sodassa, sanoisin. Pakottaa eteenpäin”, Paaco jatkoi epämääräisillä vastauksilla.
”Sanoisin, että lähestymme ratkaisun hetkiä. Naamiot putoilevat.”
”Niin. Rautaisia ja vahvoja sanoja. Todella rautaisia. Miten oma naamiosi voi?”
Pieni kysymys, jolla ehkä saisi minkä tahansa vihjeen siitä, kenen helvetin kanssa hän keskusteli.
”Se pukee minua hyvin. Toisinaan uskon siihen itsekin.”
Helvetin hyödytön vastaus, Paaco mietti.
”Näytät varmaan aika hyvältä naamiossasi”, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt. Hei, ihan smooth.
”Senhän sinä haluaisit nähdä.”
”No, valitettavasti olemme radioaaltojen varassa, joten sinun pitää vain kuvailla verbaalisesti.”
”Paaco, jos nyt ollaan ihan tosissaan niin tämä on ihan hauskaa, mutta minulla ei olisi todellakaan aikaa tähän. Radioparini saattaa palata milloin tahansa — vilken sekund som helst nu.”
”No olisit valinnut jonkun yön, milloin yhteys ei ole ihan perseestä, niin kuulisi jotain”, Paaco nauroi. ”Ei oikeasti, sinä? Jätkä on elossa? Ja vissiin ihan kunnossakin. Kun heittää tommoista.”
”Tavalla tai toisella. Ehkä vähän lisäaikaa ostaa se, että tuo säähän on ihan sanoinkuvaamattoman helvetin perseestä. Aivan järkyttävää paskaa. Kenen saatanan säkin idea oli pystyttää leiri alarinteeseen? En malta odottaa, että äijät saavat teltat siirrettyä ja pääsen selvittämään, kuinka märkiä mm. makuupussini ja aamupalani ovat.”
”Hetkinen, oletko sinä maalannut itsesi ruskeaksi ja- älä nyt vaan sano että olet sen leipurin säkin leivissä? Pliis sano, ettet ole oikeasti tehnyt Mäksöjä.”
”En tahallani, usko pois. Ja arvostaisin tosi kovaa, jos et kertoisi kovin monelle minkälaisia rikoksia minun on pitänyt tehdä selviytyäkseni. Ja kokea. Puolella näistä ukoista on laktoosin kanssa haasteita, mutta ne eivät taida itse tietää sitä, ainakin leivosten luonteesta päätellen. Skarrararr.”
”Juu, minutkin on kirottu tiedolla Gesfon Kannibaalin leipomotoiminnasta. Ihan jees kamaa kyllä, neljä kautta viisi.”
”Hyvä tietää, että työtämme arvostetaan. Te ette tiedä, mikä määrää vehnää täällä päin rintamaa liikkuu. Joku voisi luulla että se on näiden ykköshomma. Niin se varmaan onkin.”
”Saatettiin just ostaa Gagun nenän edestä kaikki jauhot Rumisgonesta, että sori siitä.”
Toisessa päässä pidäteltiin hyvin huonosti naurua. Sitten tapahtui jotain — toinen ääni kuului etäisesti läpi. Vastapuoli vastasi zakaziksi, ja sitten palasi puhumaan Paacolle.
”Okei, minulla on vielä vajaat 5 minuuttia. Telttakatastrofi on todellinen. Tästä tulee todella kurja yö.”
”Okei, vähemmän yappausta sitten, mikä on suunnitelma? Miten aiot paeta? Mitä tarvitset meiltä?”
”Suunnitelma on vähän vaiheessa, enkä toivo liian rohkeita siirtoja tähän suuntaan. Saattaa olla mahdollista että voin soittaa uudemman kerran — meillä on täällä hyvin vajaa miehitys juuri nyt — mutta siltä varalta että en ehdikään, yritän saada kiireisimmät ulos.”
Hän henkäisi syvään.
”Kuinka nopeasti saat, öh, neidit linjoille?”
Paaco mietti hetken. Hänellä oli siihen kyllä ydinase käytössään.
”Tuota, minuutissa, jos Tawa ei murhaa minua tästä”, hän vastasi.
”Lupaan muistaa sinua hyvällä. Likainen peli auktorisoitu.”
”Oli ilo tuntea sinut”, Paaco sanoi ja veti käden lippaan. Hän vilahti tuolillaan toiseen reunaan huonetta, avasi suuren sähkötaulun ja kävi sitä läpi. Hmm, adminien huoneiden sprinklerit… siellä. Hän kuitenkin yritti ensin soittaa Tawan huoneen puhelimeen ihan vain nähdäkseen, jos tämä sattuisi olemaan hereillä. Sääli, ettei hälytysäänen voimakkuutta saanut säädettyä siitä päästä. Ellei hän herättäisi kaikkia yleisellä hälytyksellä… tämähän oli eräänlainen ”Sininen Hälytys”, hän naureskeli omalle nokkeluudelleen. Koko linnakkeen vihat turhasta hälytyksestä, vai lähinnä Tawan vihat? Uskomattoman vaikea dilemma – mutta sodassa oli laitettava paljon alttiiksi. Syteen tai saveen, hän nyökkäsi ja painoi sprinklerit päälle ja puhelimet uudelleen soimaan.
Todella hankalan päivän ja huonosti nukutun edellisen yön päälle odotti sentään sillä tasolla makoisat unet, että juuriadmin ei ollut vaivautunut sänkyyn edes iltatoimien kautta. Joskus uni otti luokseen antamalla niin perinpohjaisesti selkään, että asennolla tai petivaatteiden tilanteella ei ollut juuri väliä. Sentään joku oli peitellyt hänet ja sujauttanut Nöpön hänen kainaloonsa. Se ei lohduttanut seuraavan kokonaislaatuisen farssin alkaessa.
Puskiko syysmyrsky läpi katosta? Oliko salaman pudottama hävittäjä ampunut viimeisenä tekonaan kostoksi hänen sviittiinsä reiän, jonka läpi julma ja ikuinen marraskuu sukelsi sisään? Oliko hänet jo ryöstetty merirosvolaivaan ja vihitty keskellä hurjaa tsunamia kuten suuren merirosvokuningattaren kuului? Syypää löytyi järjestelmissä, jotka olivat suunniteltu suojelemaan häntä hengiltä palamiselta – laiha lohtu, mutta silti vaihtoehdoista vähiten kamala. Tawa veti aamutakin niskaan, manasi ilmoille erityisen jyrisevät päätänät ja etsi pirinän lähdettä.
Kun Tawa kömpi kohti työpöydällään huutavaa puhelinta, hän kävi jo päässään läpi sitä kirouksien sarjaa, jonka hän manaisi Paacon päälle. Hän nosti luurin, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, hän jäätyi.
”Gee on linjalla”, Paaco sanoi ainoat sanat, joilla hän selvisi jonkinlaiselta Bio-Klaanin työleiriltä Guartsuvuoren jäätiköllä.
”Mitä?”
”Valvomoon. On kiire ja hoppu.”
Hengittäminen unohtui siinä kohtaa. Salaman lailla portaita alas syöksyvä Tawa oli kompastua melkein yhtä märkään ja vähintään yhtä pöyristyneeseen Visokkiin.
Paacon katse anoi armoa, kun admintornin käytävän valokiila osui ovesta suoraan häntä syyttävästi naamaan. Toimistotuolillaan hän rullasi välittömästi sivuun ja ojensi mikrofonin suoraan juuriadminille.
”J-jos tämä on joku källi, en vastaa seurauksista”, Tawa sanoi täysin harkitsemattomasti suoraan mikkiin. Ja jäi vain hengittelemään siihen odottaen vastausta. Visokki lähestyi komentopaneelia varovaisemmin askelin. Hän jakoi Paacon kanssa epäuskoisen katseen. Todellako?
Linjalla oleva henkilö tuntui odottavan todella pitkään. Sitten… ääni, jota he olivat odottaneet jo kuukauden. Mata Nui… kuukauden päivät. Pidempään.
”Vähän sääli tuottaa pettymys”, Gee sanoi. ”Mutta edes Paaco ei keksisi näin hauskaa juttua.”
Se oli liikaa. Helpottunut tunteenpurskahdus pääsi Tawasta ulos, ja ne kaikki raskaiden päivien paineet vain räjähtivät ulos jonain, joka oli puolivälissä naurua ja itkua. Hän jakoi katseen Visokin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen tunteellisia, ja yhtäkkiä oli kuin Guardian ei olisi ikinä lähtenytkään sille kohtalokkaalle tehtävälle, joka oli ajanut heidät tähän vaiheeseen sotaa.
”G-Gee?” Tawa haukkoi henkeään. ”Miten voit? Missä olet? Mistä löydämme sinut?”
”Yksi, ihan paksusti. Ainakin tarpeeksi. Kaksi, skakdien leirissä — mutta en vankina, ei hätää. Kolme, älkää tulko etsimään. Ei, koska se on liian vaarallista, ja koska valeasuni pitää vielä.”
”Skakdien… oletko sinä tosissasi?”
”Joskus täytyy tehdä likaisia asioita selviytyäkseen. En ole joutunut ampumaan vielä omia kohti. Ja olisin ihan roskaa ampujana ilman kiikaria muutenkin, joten ei hätää Troopperin jengille.”
Tawa oli sanomassa Troopperista, mutta… kamalaa kyllä, sekin tuntui sivuasialta. Seuraavaa hän ei voinut estää itseään sanomasta heikolla äänellä:
”Minä luulin, että sinä olet kuollut.”
”Minä luulen, että hetken aikaa taisin luulla minäkin.”
Öinen syysmyrsky piiskasi ulkona molemmilla puolilla puhelua. Sen jyrinä ahmaisi yön alleen.
”Kuulin, että tänään tapahtui jotain Visulahdella. Tiedustelu kertoi suuresta nazorakien lennoston operaatiosta. Ja… minun täytyi saada tietää, seisooko se torni yhä siellä, vai… oliko se kaikki vain typerää unta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.”
”Se on täällä. Se on totta”, Tawa sopersi. ”Tule kotiin.”
Linjalta ei tullut vastausta. Vain hiljainen niiskahdus. Tawa jatkoi:
”Me onnistuimme, Gee. Me pelastimme satoja pois kaupungista Tahtorakilla. Ja saimme tarpeeksi ruokaa selvitäksemme vaikka talven yli. Ja… niin paljon kaikkea muutakin.”
Jälleen kerran kuulosti siltä, että Gee joutui hillitsemään reaktiotaan: riemastunut naurunpurkaus ei päässyt läpi. Oli kuin hän olisi pelännyt kaiken aikaa jonkun kävelevän sisään ja tajuavan, mitä oli meneillään.
”H-helvetti. Onpa ilo olla väärässä välillä.”
”Minulla on ollut ihan järkyttävän pitkä päivä ja tuntuu, että se ei vieläkään lopu”, Tawa sanoi nauravana ja itkuisena. ”Niin moni asia on muuttunut kuukaudessa. Enemmän kuin ehdimme puhua! Päätänä! Helvetti! Merirosvokuningas kosi minua!”
”Sanoitko kyllä?”
”En vielä. En tiedä, miksi edes sanoin tuon sinulle. Anteeksi. Ihan todella tyhmä juttu!”
”Nyt täytyy kyllä sanoa, että jään miettimään tuota. Eli jos tarkoitus on motivoida minut nopeammin kotiin, niin ihan helvetin hyvin tehty.”
Visokki pidätteli vaivoin nauruaan, Tawa itki ja nauroi samaan aikaan. Guardian haki sanojaan hermostuneesti.
”Kuulkaa nyt. Minulla ei ole paljoa aikaa, niin yritän nyt sanoa toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät jutut nopeasti. Kolmanneksi tärkein homma on, että älkää lähtekö etsimään minua. Minulla on ajatus päästä täältä… seuraavaan kohteeseen. En ole varma, joudunko keräämään voimia vielä viikon tai pari, vai onko sellaiseen edes varaa. Mutta en ole tulossa heti kotiin, koska… minun täytyy saada tämä homma päätökseen.”
”Mikä, Gee?” Tawa kivahti. ”Mitä sinä luulet enää edes tekeväsi? Miksi sinä et voi vain sanoa suoraan?”
”Minä aion lopettaa tämän sodan. Tai ainakin sen osan sitä, mihin meillä on valtaa.”
Tawa muuttui kalvakaksi. Tapansa mukaan Gee puhui järjettömän rohkeita ja suuria asioita — jopa tämän pitkän kuukauden jälkeen. Juoksi kohti tulta silloin, kun kaikki haluaisivat, että hän juoksisi vain kotiin. Ja Tawan täytti puhdas kiukku ja ärtymys ja turhautuminen, joka sekoittui helpottuneisuuteen ja liikuttuneisuuteen. Koska mitä muuta hän odotti? Että tämä olisi tullut järkiinsä?
”Miten helvetissä sinä aiot lopettaa tämän sodan?”
”Minä en voi kertoa sitä tässä ajassa, mitä minulla on. Mutta siksi toivonkin… menkää huoneeseeni. Kaivelkaa Kapuran pajalta takavarikoimaani pinoa. Ja tarkistakaa lipaston vasen ylälaatikko. Tawa… usko minua. Minulla on todella hyvä syy jahdata Ämkoota. Eikä se ole vain siksi, koska haluan yhä pelastaa hänet, tai edes kostaa hänelle. Tämä on niin paljon tärkeämpää kuin kumpikaan meistä. Tärkeämpää kuin minäkään edes ymmärrän. Etsikää sieltä jotain, jonka löydätte nimellä ’Ritarintakoja’.”
Tawa vain huokaisi syvään. Jälleen hän ei saanut sitä, mitä halusi. Ja hän todella uskoi Geehen siinä, että tämä uskoi tietävänsä mitä teki… mutta ei, että tämä tulisi selviytymään siitä hengissä. Ja se sattui. Se tuntui siltä, että hän oli vain valtava naiivi idiootti, joka uskoi mahdottomaan, vaikka maailma yritti toistuvasti kertoa hänelle muuta.
”Miten niin toisiksi tärkein asia”, Tawa sanoi kiukkuisena, itkuisena ja pyyhki silmäkulmaansa suurista kyynelpisaroista. ”Mikä on tärkein asia??”
”Sen minä kerron sitten, kun tulen kotiin.”
”Tulethan?”
”Läpi tämän myrskyn.”
Samaisen tuhon ja sateen ja kurimuksen läpi kulkevilla radioaalloilla kuului hetken vain hengitystä ja niiskutusta.
”Jos tulevina viikkoina mahdollisuus, lupaan… lupaan soittaa vielä. Ne luottavat minuun. Mutta Sixten tulee aivan pian takaisin, ja minun täytyy teeskennellä, että tämä on joku ärsyttävä hiillostuspuhelu nazorakeilta.”
Tawa hymyili surumielisesti. ”Niin ärsyttävä, että aloit itkeä puhelimessa?”
Gee oli hetken vain hiljaa.
”Ehkä… ehkä minulla on vain nuha.”
”Niin. Ehkä sinulla vain on. Visokki… lähettää terveisiä. Pysy hengissä.”
”Minä lupaan.”
Luuri kolahti kiinni jättäen heidät vain hiljaa myrsky-yöhön. Tawa laskeutui täysin poissa tolaltaan valvomon lattialle. Ja Visokki kömpi hänen syliinsä vastaanottamaan tiukan halauksen.
Synkät kujat jäivät taakseni, kun astelin asuntooni pimeän porraskäytävän halki. Kaupungin valot eivät paistaneet edes astellessani kolmannen kerroksen ensimmäisestä ovesta sisään, sillä verhot, joilla olin peittänyt toimistoni, estivät hehkuvia kehityksen äpärälapsia häiritsemästä rauhaani.
Asuntoni pimeys esti minua kuitenkin näkemästä häntä, joka oli saapunut apuani anelemaan. Ehdin laittaa hattuni oven pielessä sijaitsevaan naulaan, kun pimeydestä lausuttiin viettelevät sanat.
”Olen odottanut sinua, etsivä.”
Ryntäsin katkaisijalle ehkä hieman nopeammin, kuin arvolleni oli soveliasta. Kattoni ainoalla valolla kesti kuitenkin hetki saavuttaa täysi loistonsa. Sen välkkeen aikana näin kuitenkin kurvikkaan siluetin istumassa työpöytäni päällä. Ja kun silmäni tottuivat valoon, näin hänet kaikessa kauneudessaan. Uhkeimman liskottaren, joka koskaan oli kolkkoa työhuonettani läsnäolollaan siunannut.
”Eikös kello ole melko paljon kaltaisellesi neidolle? Vielä näin levottomalla seudulla”, sanoin yrittäen parhaani mukaan peitellä katseeni suuntaa.
”Omistan tämän alueen”, neito vastasi ja nosti viehkeästi toisen jalkansa pöytäni päälle. Tarkoitus eleen takana oli selvä. Petollinen nainen luuli, että olisin niin helposti vieteltävissä.
”Sitten saanen kysyä, mikä tuo sinut matalaan majaani?”
”Minut on ryöstetty, etsivä hyvä. Jotain minulle korvaamattoman arvokasta on viety. Röyhkeästi ryövätty keskellä päivää! Vain lasikaapin sirpaleet jäljellä!”
Lisko voihkaisi dramaattisesti jokaista lausettaan painottaakseen. Kertomuksensa päätteeksi hän nosti toisenkin jalkansa työpöydälleni. Liskotar käytännössä makasi selällään työhuoneeni keskellä. Nojatuolini vanhat jouset narahtivat peittäen sopivasti äänekkään nielaisuni.
”Tokihan kaltaisesi maanomistajan palveluksista löytyy lainvalvojia, jotka voisivat hoitaa asian… neiti?”
”Rouva. Rouva Adlerr”, nainen vastasi. Tämän pää roikkui nyt ylösalaisin pöydältäni vaaleanpunaiset silmät hämärässä välkkyen.
”Ja voih, kun enhän minä voi heihin luottaa, etsivä! Voihan hyvin olla, että yksi heistä on varkauden takana. Ei! Se on oltava sinä! Vain sinä olet puolueeton! Vain sinä voit ratkaista tämän kammottavan vääryyden.”
Rouva Adlerr oli totta kai oikeassa. Varkaus oli mitä luultavimmin tämän sisäpiiristä järjestetty.
”Mutta mikä mahtaa olla tämä asia, mikä sinulta vietiin, rouva Adlerr?”
”Voih. Se oli rakkaani minulle jättämä. Viimeinen lahja, kunnes hän ennenaikaisesti menehtyi. Se oli kultainen kello, etsivä hyvä. Arvokkain aarteeni.”
Lisko oli valunut pöydälläni niin, että puolet tämän yläruumiista valui kohti lattiaa. Ainoastaan tämän uhkeiden reisien voima piti tätä vielä puoliksi pöydän päällä.
”Kiinnostavaa, mutta täytyyhän minulla olla jotain, mistä aloittaa. Jättikö voro jälkeensä minkäänlaisia jälkiä? Jonkinlaista johtolankaa”, tiedustelin.
Viettelijättären notkea ruumis taipui miltei kokonaan ympäri ja tämän jalat kohtasivat asuntoni puisen lattian. Mutta liskon katsekontakti ei rikkoutunut hetkeksikään. Tämä katsoi minua nyt omien viehkeiden jalkojensa välistä. Tämän huuleen oli akrobatian aikana ilmestynyt sätkä. Herrasmiehenä astelin hänen luokseen sytytin kädessäni valmiina.
”Ei johtoa, mutta lankaa kylläkin. Kyllä vain, etsivä. Särjetyn kaappini kulmaan oli tarttunut punaista lankaa. Tiedäthän, mitä se tarkoittaa?”
Naisen pöllytellessä tupakansavua jalkojensa välissä rohkaistuin itsekin kaivamaan piippuni esiin ja sytyttämään sen. Sauhut rauhoittivat mieltäni ja saivat minut viimein siirtämään katseeni minua viettelevistä eleistä huoneeni seinälle koottuun tapahtumien sarjaan. Punaiset langat yhdistivät rikospaikkoja edellisen kuuden viikon ajalta. Lanka, joka oli jo pienen ikuisuuden kietonut kuvainnollista hirttonuoraa kaulani ympärille.
”Itse Professori”, kuiskasin hiljaa. ”Kuinka hän tähän liittyy?”
”Se sinun täytyy selvittää, etsivä rakas”, Adlerr huokaisi ja nosti selkänsä viimein suoraksi. Nikamien narahdusta säesti huoneen toisella puolella nitisevän nojatuolin äänet. Liskon lempeä kämmen siveli poskeani. Toisella kädellään hän ojensi minulle purkin…
”… silliä?”
Wahti-Wahin punaista silliä, jos oltiin aivan tarkkoja.
”Se oli jätetty hyllyyn kelloni tilalle”, Adlerr voihkaisi. ”Jonkinlainen käytännön pila epäilemättä. Viimeinen pilkan ele rakkaani aikaraudan kähveltämisen päätteeksi.”
Tuijotin purkkia varmasti silminnähden kummastuneena. Voisiko jahtaamani Professori olla niin julma, että jättäisi silliä uhrinsa aarteen tilalle? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Jokin ei nyt täsmännyt. Adlerr kuitenkin epäili varkaudesta omaa henkilökuntaansa. Jos asia olisi niin, mistä punainen lanka oli peräisin? Kysymyksiä oli tarpeeksi herättääkseen mielenkiintoni. Olin tehnyt päätökseni.
”Hyvä on, rouva Adlerr. Minä otan tämän hoitaakseni. Voisimmeko tavata huomenna itse rikospaikalla?”
”Oih! Totta kai!” liskotar voihkaisi kiihkeästi. Hänen sormiensa väliin oli ilmestynyt pahvinen käyntikortti, jonka otin vastaan. Adlerr & Arty co. Pikku-Adoriuminkatu 18. Siinä oli kaikki, mitä tarvitsin. Tuolini sisältä kuului erehtymättömästi ”Ammuu!”
Adlerr kumartui antamaan minulle suukon poskelle. Selkäpiitäni kylmäsi. Sitten liskotar kaappasi minut rintapanssareidensa väliin ja rutisti kovasti. Selkäpiitäni ei enää kylmännyt.
”Luotan sinuun, etsivä rakas. Nähdään huomenna.”
Katsoin, kun Adlerr käveli ovestani pimeälle porraskäytävälle. Tämän kurvikas siluetti pysähtyi vielä vilkuttamaan minulle, ennen kuin ovi sulkeutui jättäen liskon tupakansavut leijumaan piippuni tuprujen sekaan. Vaikka ajatukseni olivatkin pääasiassa jo tutkinnan merkillisissä yksityiskohdissa, en voinut olla ajattelematta Adlerrin massiivisia –
”Hoi! No otitko sen keissin? Tänne kuuluu vähän huonosti”, parkaistiin nojatuolini sisältä. Ajatukseni katkesivat.
Katsoin ällistyneenä, kun pieni silinteripäinen mies kaivautui esiin jostain nojatuolini pehmusteiden sisältä ja mätkähti lattialle eteeni. Pienet sarvet törröttivät kenoon kaatuneen päähineen alta.
”Tohtori hyvä. Mitä teet lepolasseni sisällä?”
”Lepäsin tietenkin. Noh. Kerro nyt! Otitko sen keissin? Vesilasku pitäisi maksaa taas tässä kuussa ja –”
”Älä huolehdi, Tohtori”, vakuuttelin. ”Otin sen. Vaikka jokin tässä haiskahtaa kuin mädäntynyt kala.”
Tohtori kaappasi sillipurkin käsistäni ja asetti sen ikkunalaudalle, jossa se ei voinut satuttaa ketään. Palkinnoksi hyvin tehdystä työstä annoin hänelle neidon käyntikortin, jotta hänkin tietäisi, minne olimme huomenna menossa.
”Oho, ai että iso kiho oikein”, Tohtori vaikuttui raapien samalla sarviensa tyveä. ”Oliko se puljun omistaja ihan? Se jolla on ihan helvetin isot–”
”Juuri hän, rakas Watsonnini”, lausuin. Raotin työhuoneeni verhoja sen verran, että pystyin näkemään ulkona pimeänkin aikaan leiskuvat mainosvalot kaikessa niiden kauheudessaan.
Enhän minä sitä vielä silloin tiennyt, mutta se kohtalon punainen lanka päätyisi johdattamaan minut vielä elämäni suurimpien mysteerien jäljille. Se nainen oli kietonut minut sormensa ympärille ja oli aikeissa kiskoa minut helvettiin mukanaan.
Kävihän se jo silloin mielessäni. Että lieköhän moista aarretta kuin kultainen kello oikeasti olemassakaan. Siihen kysymykseen ei vielä silloin ollut rakkaalla Watsonnillanikaan vastausta.
Vaan mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksen. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olin…
”Minä puren sinua!”
Pino kierrätykseen menossa olevia sanomalehtiä Bio-Klaanin arkistojen lehtilukusalin edustalla kaatui, kun sen vieressä mesoava pieni sininen tonttu polki jalkaansa maahan.
”Sinun ei tarvitse!” Vaehran kivahti nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Minä vain ajattelin, että tahtoisit ottaa pari päivää vapaata sen jälkeen, kun-”
”Puren!” Geevee painotti. ”Minä tarvitsen tätä! Joten voit unohtaa tuuraajan etsimisen, sillä minä lähden mukaan!”
Kätensä tuimana ristinyt Geevee näytti ihan hitusen huolimattomammalta kuin yleensä. Se johtui luultavasti siitä, että sinisen miehen normaalisti taitavasti ja tarkkuudella sidottu punainen rusetti roikkui nyt viitisen senttiä hänen kaulansa alapuolella.
”En minä yritä estää sinua tulemasta. Ajattelin vain, että kaikki meistä ansaitsevat pienen tauon aina silloin tällöin. Ja että nyt olisi varmaan-”
”Oletko ihan tosissasi, että olet valmis mieluummin vastaamaan jokaiseen tuhanteen kysymykseeni jälkeenpäin sen sijaan, että tulisin vain katsomaan sen omin silmin?”
”No tuota…”
”Koska minä aion kysyä jokaisesta hiivatin yksityiskohdasta. Saat satikutia, jos lasket sen turagan kulmien kurtutkin väärin. Ja jos jätät yhdenkin yksityiskohdan mainitsematta, minä-”
”Puret, joo, se kävi selväksi”, Vaehran huokaisi. ”Hyvä on. En koettele onneani enempää.”
Geeveen nyrkki heilahti kerran voiton merkiksi. Sen jälkeen tämä kääntyi takanaan olevalle pöydälle, nosti ainakin kahdenkymmenen kulmalukkokansion pinon käsiinsä ja lykkäsi ne Vaehranin käsiin.
”Hienoa! Mennäänkös sitten? Sinä voitkin kantaa nämä.”
”Öh, mutta Suga tulee vasta puolen tunnin päästä. Eikä meillä ole ketään vahtimassa paikkoja siihen asti.”
Vaehran oli valitettavasti aivan oikeassa. Tuuraajan etsiminen olisi ehkä ollut hyvä idea siitäkin huolimatta, että Geevee koki olevansa sataprosenttisen työkykyinen. Sugan aika arkistoille oli vähentynyt huomattavasti esikunnan perustamisen jälkeen, eikä muita vaihtoehtoja oltu vielä ehditty kartoittaa.
Maakarit tuijottelivat toisiaan hetken. Sitten he vilkaisivat taakseen arkistojen aulaan. Siellä asiakastietokoneen äärelle kumartunut pitkä hahmo työnsi lierihattua hieman syvemmälle päähänsä. Sen jälkeen se jatkoi näppäimistön näpyttelyä ja hädin tuskin ymmärrettävää itsekseen jupisemista.
”Älä edes kuvittele”, Vaehran protestoi ennen kuin Geevee oli ehtinyt tehdä elettäkään.
”En edes sanonut mitään”, tonttu puolustautui.
”Mutta olit aikeissa. Olen pahoillani, mutta hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, jolle antaisin vastuuta.”
”No en minäkään nyt vastuuta… mutta hän on etsivä. Etsivä, Vaehran. Hänen työtään on kirjaimellisesti seurata ja valvoa muita ja pysäyttää pahantekijöitä. Sitä paitsi, Suga on aina pikkuisen etuajassa. Puoli tuntiasi on varmasti lähempänä jotain varttia.”
”Sitä paremmalla syyllä voisimme vain odottaa, että hän saapuu”, Vaehran yritti, mutta Geevee oli jo luikahtanut hänen jalkojensa ohi kohti aulaa. Toa sulki silmänsä, laski mielessään kärsivällisesti viiteen ja huokaisi sitten syvään. Hän puristi kansiot tiukasti rintaansa vasten ja marssi ystävänsä perään.
”Öh, hei”, Geevee aloitti varovaisesti. Etsivän punaiset silmät olivat naulittuina tietokoneen ruutuun, eikä tämä näennäisesti edes huomannut vierelleen saapunutta tonttua.
”Tuota. Me ajattelimme tästä lähteä vähäksi aikaa. Olisiko liikaa vaivaa, jos pitäisit sillä aikaa paikkoja silmällä?”
Mainitut silmät värähtivät hieman. Etsivän sormi kliksautti hiirellä ja kuva, jota tämä oli tuijotellut, vaihtui.
”Katsos”, Geevee jatkoi. ”Kun Suga tulee kohta tähän ja omatoimitiski palvelee kyllä asiakkaita, mutta jos voisit pitää huolta, että kukaan ei tee mitään tihutöitä siihen asti, että hän on täällä.”
Toinen klikkaus. Kuva näytöllä vaihtui taas. Etsivän silmät siristelivät kuin tämä olisi tajunnut jotain merkittävää.
”Kirjaston mestari pyysi palvelusta. Suuren sinisen miehen rusetti kuristi tämän kaulaa kuin hirttoköysi tuomitun kaulalla. Särmän salaisuuksien suojelijan tahto olisi lakini. Herkkymätön katseeni olisi pieni hinta kaikista niistä salaisuuksista, joihin tämä oli päästänyt minut käsiksi.”
”Oho, katsos”, Geevee noteerasi Etsivän huomion ja kiristi viittä vaille tipahtaneen rusettinsa nyöriä. ”Hei, kiitos kauheasti! Mainitsetko vaikka Sugalle, että lähdimme vähän etuajassa?”
”Mestarin pyyntö oli kohtuullinen. Vaikka jäinen soturi olikin osa saastaisen kaupungin korruptoitunutta eliittiä, oli minut sidottu tehtävääni kunnian kahleilla. Vaikka hyljeksin ajatusta hyödyttää järjestelmää, oli minun vastattava myöntävästi.”
”Tattista! No mepä tästä sitten lähdemmekin.”
Etsivä klikkasi taas, ja kuva tämän näytöllä vaihtui vielä kertaalleen.
”Tuhoutumattoman miehen tuhoutunut perintö syövyttää reiän linnakkeen perustuksiin. Vain minä kestän happoa. Ja emäksistä”, Etsivä jupisi. Tämän mietteet jatkoivat matkaansa Bio-Klaanin ojituksien haukkumiseen, kun Geevee lähti jo astelemaan kohti ulko-ovea jättäen pöyristyneen Vaehranin laahustamaan vastahakoisesti tämän perässä.
Se huolettomuus, jolla Geevee oli valmis jättämään elämäntyönsä sen itsekseen höpisevän hullun kanssa ei ollut tontulle tyypillistä käytöstä. Vaehran ei kuitenkaan ollut vielä ihan varma siitä, johtuiko Geeveen toiminta todella palavasta halusta jatkaa tutkimuksia vaiko tämän uudelleen löytämästään luottamuksesta kummalliseen trenssihaalariseen… veljeensä.
Geeveen määrätietoisista askeleista pystyi kuitenkin päättelemään, ettei tämä ollut valmis kuuntelemaan vastaanväitteitä, eikä Vaehran niitä olisi tohtinyt enempää esittäkään. Hän seurasi ystäväänsä syysilmaan ja harppoi muutaman kerran lujempaa saadakseen pienen sinisen miehen kiinni.
”Mitä hän oikein teki siellä? Katsoitko, mitä hän oikein luki?”
”Öh, joo. Viime viikon Klaanilehtien sarjakuvia. Oli kai missannut ne reissussa ollessaan.”
”Niinpä niin”, Vaehran tuumasi.
Suurin osa matkasta Klaanin keskustaan meni tuulta vastaan kamppaillessa, sillä voimakkaat syyspuhurit yrittivät parhaansa lennättääkseen Vaehranin puristamat kansiot mennessään. Lopulta Geeveen oli nöyrryttävä ja kevennettävä ystävänsä lastia puolella. Admintornin ovista sisään päästäkseen he joutuivat turvautumaan kahden ohi vaellelleen kaupunkilaisen apuun. Maakarit nyökyttelivät neidoille kiitokseksi vapaiden käsien puuttuessa, jonka jälkeen pitkä porrasmatka kohti tornin ylintä kerrosta alkoi. Tawan oven edustalla olevan työpisteen takana pöytänsä reunaa naputteleva matoran osasi jo oven käydessä arvata, ketkä sieltä saapuivat.
”Koputtakaa vain oveen. Neiti Tawa osaa odottaa teitä”, Xela tervehti kaksikkoa. Molemmat käänsivät katseensa sylissään valuviin kansioihin. Sitten he katsoivat toisiaan. Sitten Vaehran älysi potkaista Tawan ovea kolmesti koputusta kömpelösti jäljitellen.
Oven takaa vaimeasti kuuluva keskustelu hiljeni. Ovi aukesi vain muutamaa sekuntia myöhemmin. Oven raosta heitä tervehti kuitenkin Tawan sijasta mustaan kaasunaamariin pukeutuneet vihreähohtoiset kasvot.
”Päivää. Olemme jo aloittaneet.”
Peelo avasi oven selkosen selälleen, jotta Geevee ja Vaehran pääsivät kantamustensa kanssa siitä käytännöllisesti lävitse. Ovea näiden perässä sulkiessaan androidi kuitenkin nyökkäsi vielä merkitsevästi Xelalle, joka nyökkäsi välittömästi takaisin. Sihteeri tiesi täsmälleen, mitä se tarkoitti. Huoneessa olivat sisällä nyt kaikki vieraat, joita admin odotti. Enempää ei tarvitsisi päästää sisään.
Peelo ohjasi kansiosaattueen Tawan toimiston halki suoraan takahuoneeseen, jonka valot oli pimennetty ja ikkuna peitetty verholla. Huone oli ollut selvästi helpompi saada pimeäksi kuin toimistohuone, joka kylpi miltei aina kaksoisaurinkojen paisteessa lukuisten suurien ikkunoiden ja korkean sijainnin vuoksi. Adminin sängyn yläpuolella sijaitsevalle seinälle oli ripustettu kannettava valkokangas ja huoneen ainoa kunnollinen valonlähde oli projektori, joka heijasteli pysäytettyä kuvaa. Siinä kanohi Rauta kantavan turagan kasvot olivat ensimmäinen asia, joka Geeveetä ja Vaehrania tervehtivät. Toinen, mutta konkreettisempi tervehdys tuli salaman toalta, joka istui puisella jakkaralla huoneen nurkassa. Tämän rintamasuunta oli kohti kuvaa, mutta tämä käänsi niskojaan tavatakseen kansioita käsistään pöydälle siirtäviä arkistoijia.
”Helei. Olemme odottaneet teitä. Hienoa, että pääsitte tulemaan.”
Tawan sanat oli osoitettu selvästi lähinnä Geeveelle. Oli kulunut hädin tuskin kokonaista viikkoa siitä, kun tonttu oli edellisen kerran vieraillut toimistossa. Edellinen kohtaaminen oli ollut kuitenkin surumielinen. Tawa näytti Vaehranin tapaan huojentuneelta, että Geevee oli saapunut paikalle tarmoa uhkuen.
Peelo asteli huoneeseen kaksikon perässä ja sulki kevyen puisen oven, jotta toimistohuoneen valo ei häiritsisi heitä. Mukanaan androidilla oli kaksi penkkiä lisää.
”Kiitos, Peelo”, Tawa tuumasi. Toan katse kuitenkin vaelteli koko ajan malttamattomana nauhan alkuun pysäytetyssä projektorissa. Androidi ei sitä ääneen myöntänyt, mutta uteliaisuuden rattaat raksuttivat hänenkin päässään lujempaa kuin pitkiin aikoihin.
”Ilo nähdä teitä”, Peelo myönsi ja tyrkkäsi tuolit maakarien viereen. ”Jos olemme kaikki sopivasti tervehtineet toisiamme, voimme aloittaa.”
Penkille kavunnut Geevee jakeli kansioita Vaehranille – noin joka toinen toalle ja joka toinen hänelle itselleen. Hän toivoi, että heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat. Hän oli käyttänyt koko aamun tarvittavien muistiinpanojen ja lähteiden monistamiseen.
Vaikka hän oli nähnyt nauhan kerran aikaisemminkin, oli rusettikaulainen tonttu suorastaan täpinöissään. Nyt, huomattavasti edellistä kertaa pahemmin tiedolla kirottuna, hän oli valmis kuulemaan turaga Kezenin sanat vielä kerran.
”Eli”, Vaehran sanoi naksauttaen kuulakärkikynäänsä, ”faktat ovat nämä. Yksi, turaga Kezen on oikea historiallinen hahmo, jonka jälki on seurattavissa varhaisimmissa säilyneissä kirjoituksissa Steltin, Xian ja Eteläisen mantereen alueilla. Jossain määrin on jäljitettävissä myös hänen toa-aikaansa, mutta mikään taistelukuvaus ei kavalla Kezenin osallistuneen ainakaan merkittävän suuriin sotiin lähellä ajanlaskumme alkua.Delekistä ei Arkistoissa ollut mitään mainintaa Kezen tunnetaan lähinnä turagana, jonka kirjoitukset sielun, mielen ja ruumiin kolminaisuudesta poikkeavat varhaisen pohjoisen maailman pääosin kolmeen hyveeseen pohjautuvasta kosmologiasta. Muutama lähde kutsuu häntä ensimmäiseksi tieteilijäksi, joka sanallisti tietoisuuden ongelmaa.”
Nauha oli pysähtynyt alkuun, jonka myötä huoneessaolijat saivat katsella Kezenin kasvoja. Mies oli vanha, mutta ei raihnainen. Sinisissä silmissä keskellä tummaa Kanohi Rauta oli vielä uteliaisuutta, näkemystä, kyseenalaistamista. Jos ei olisi ollut selvää, että turaga oli kauan sitten laskettu manan maille, olisi hänet ollut helppo kuvitella tähän huoneeseen ratkomaan omaa mysteeriään.
”Fakta kaksi. Kezen tuo nauhalla ilmi työskentelevänsä Adorium Seleciukselle, ja on siten suorin linkki, joka tällä tutkimuksella on ikinä ollut Seleciukseen itseensä: oletettuun esi-Xian Tulinoitaan.Satuhetki”
”Ja oletustamme valitettavasti vahvistaa Mercura-raukan kohtalo”, Geevee mutisi kasvot jalkoihinsa kääntyneenä. ”Joku, joka väittää itseään ’Tulinoidan mestariksi’ on kohtalaisen röyhkeällä sanastolla kovistellut häntä sitä ennen.Tulinoidan mestari”
Vaehran näytti keräilevän hetken ajatuksiaan. Tawa avasi suutaan varoen.
”Hän on ystäväsi, joka…”
”Surmattiin”, Vaehran sanoi. ”Koska hän kaivautui liian syvälle.”
”Otan osaa”, Tawa sanoi. Hän vilkaisi sivusilmällä Peeloa. Androidi tiesi jo.
Vaehran nyökkäili hiljaa jalkojaan tuijotellen.
”Kiitos”, hän lopulta sanoi. ”Näen asian niin, että mikäli emme jatka Mercuran viitoittamalla polulla, hän kuoli turhaan. Ja moni asia osoittaa, että tämän tutkiminen on äärimmäisen tärkeää ymmärtääksemme Bio-Klaanin kohtaamaa mystillistä uhkaa. Mikä tuo meidät…”
Vaehran korotti jälleen ääntään itsevarmempana.
”… faktaan kolme. Nauhalla ei ole suoria todisteita siitä, että Kezen kollegoineen olisi tutkinut Nimdan sirua. Kuitenkin aihe liippaa huolestuttavan läheltä: mielenhallintaa, aivotutkimusta, mielen ja sielun yhteys. Suoran Nimda-yhteyden meille antaa kuitenkin fakta neljä: nauha päätyi käsiimme Matoron kautta Makuta Itrozin laboratoriosta: saman makutan, joka tutki Nimdaa ja yritti toisintaa sitä Kanohi Cencordin muodossa… ja makuta oli merkinnyt kasetin nimellä ’Projekti Nimda’.Destralille ja sen ohi XXXXI: Labra palaa ”
Tawa nyökkäili. ”Eli, on melko todennäköistä että Selecius-säätiö on tutkinut Nimdaa?”
”Pitäisin sitä melko todennäköisenä jopa ilman suoria todisteita. Tämä nostaa Tulinoitaa – tai Seleciusta – käsittelevät myytit mielenkiintoiseen valoon. Vanhat xialaiset sadut puhuvat Tulinoidasta suuren tulenliekin löytäjänä ja antavat ymmärtää, että hän toteutti kaikki ihmeensä sen avulla. SatujaTulinoidan oppipojat tai ei, yhteys on liian lupaava olla tutkimatta.”
”Sanokaa ihmeessä, jos en puhu järkeviä”, Tawa mietti ääneen. ”Mutta… Suurten olentojen ajanlasku? Esi-xialaiset myytit? Eikö… ole melko outoa, että niiltä ajoilta on olemassa videomateriaalia?”
Vaehranin kasvoille nousi hienoinen hymynkare, ja hän jakoi sen Geeveen kanssa.
”Niin. Olemme me sitäkin miettineet, että mitä jos tämä nauha on pelkkää huijausta. Makutan mielipuolinen jekku. Fakta viisi: nauha itse on sinänsä melko vaatimaton betadox-nauha, jotka häviävät kuvanlaadussa moderneille videoformaateille, ja joiden valmistus lopetettiin reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä hypoteettisessa tilanteessa, että nauhan sisältö olisi aitoa, täytyisi silti uskoa että sisältö on digitoitu jostain vanhemmasta. Jos se ei ole huijausta, siis.”
”Ja se voisi yhä olla huijaustakin”, Tawa sanoi. ”Mutta?”
”Mutta detaljit ovat aivan liian paikallaan”, Vaehran sanoi pakahtuen innosta. ”Ja ne detaljit, mitä tiede ei tue, eivät tunnu siltä että huijari osaisi keksiä niitä. Arkeologisesti ei ole kovin paljoa todisteita, miltä vaikkapa esimetrulaisen ajan turaga-stoolat näyttävät — kankaat noin kaukaisilta ajoilta eivät oikein säily. Silti Kezenin yllä oleva sopii kaikkiin kuvauksiin, ja täydentää tiedossamme olevia aukkoja mielenkiintoisilla tavoilla. Esimerkiksi stoolan kirjailuissa on aikakaudelle ja pohjoistohungalaiselle kulttuuripiirille tyypillistä suomukuviota, mutta siinä kuvaillut tähtikuviot ovat kiehtovan uniikkeja. Kai jotain tuollaista voisi vain keksiä, totta kai. Mutta meillä on kullanarvoinen kuudes fakta, joka osoittaa, että nauhan henkilö on aito Kezen.”
Tawa pysähtyi aloilleen, juuttui miettimään, ja huomasi leukansa loksahtavan.
Tawa oli käynyt Matoron kanssa pitkän puinnin Metru Nuin jälkeenPunasiirtymä: Norea . Makuta Itrozin laboratorio, Deltan temppeli, Nuket, koko Nimdan verinen polku joka oli lopulta johtanut Tiedon tornien kaatumiseen ja Matoron psyykeen sirpaloitumiseen — jollain tavalla tämä nauha oli sen saman hulluuden juurisyy, sen siemen.
Ja miksi ei olisi. Miten muuten se kuului ottaa, kun sai pitäviä todisteita siitä, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten elänyt ja kuollut henkilö puhui videonauhalla, jota ei olisi pitänyt olla olemassa?
Hyytävällä tavalla pysähtynyt kuva Kezenistä oli vain lihaa ja verta. Ilman ymmärrystä siitä, että tätä videota ei teknologisesti voinut olla olemassa oli se helppo katsoa ja ajatella, että henkilö oli elänyt eilen. Kaikki kummallisuudet tämän puhe- ja ilmaisutavoissa menisivät eksentrisyyden piikkiin. Historialliset hahmot harvoin pääsivät puhumaan suoraan… ja se jos mikä karmi Tawan selkäpiitä.
”Katsommeko sen?” Tawa kysyi varovaisesti.
”Nämä kädet eivät tärise usein”, Geevee huomautti, ”mutta hiivatti vie, painakaa sitä nappia jo.”
Peelo nyökkäsi. Hän oli odottanut Tawan sanoja pitkään. Niin pitkään, että hänenkin oli myönnettävä miltei turhautuneensa odotukseen. Androidi tunsi suoranaista helpotusta, kun hän viimein sai painaa projektorin toistopainiketta. Miltei täysille väännetyt kaiuttimet räjähtivät henkiin. Kezenin ääni täytti huoneen ja jokainen kuulijoista antoi sille jakamattoman huomionsa.
”-des vuosi ja viides kuukausi Suuren Olentojen ajanlaskua. Kahdeskymmenesensimmäinen päivä. Nimeni on Kezen ja olen yksi tämän tutkimuslaitoksen pääintendenttejä. Työskentelen useiden matoran-, steltiläis- ja vortixx-tovereideni kanssa. Työtämme ohjaavat johtaja Selecius, hänen oikea kätensä tohtori Delek ja Selecius -säätiö. Rahoittajamme ovat olleet perin anteliaita ja ovat antaneet minulle vastuun dokumentoida kaikki tämän tutkijakunnan saamat tulokset.”
Kezen ryhdisti selkänsä. Eleessä oli jotain ikiaikaista, mutta myös ikinuorta arvokkuutta. Turagan fysiikka oli heikkenemään päin, mutta oli helppo kuvitella hänet myös rotevana toa-soturina.
”Tervetuloa seuraamaan läpimurtoa, ystävät”, hän sanoi hymyillen leveämmin. ”Yhdessä otamme selvää, mitä sijaitsee tämän maailmankaikkeuden parhaassa piilossa!”
Turaga osoitti sormella otsaansa. ”Aivoissa.”
Geevee ja Vaehran vilkaisivat toisiaan. Tyhjä aukko arkistoissa siinä kohtaa, missä Tohtori Delekin Aivot olisi pitänyt sijaita, poltteli heidän molempien mielissäTietokato.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 22. Ei merkittäviä edistyksiä tutkimuksissa. Saamme kuitenkin olla iloisia, sillä johtaja Selecius on luvannut huomattavia uudistuksia toimintaamme. Tämänhetkisen päätutkimusasemamme lisäksi rahoittajamme aikaisemmin lupaamat lisätutkimusasemat on luvattu valmistuviksi viikon sisällä! Nämä kaksi pienempää asemaa sijoitetaan etelään kahdelle eri saarelle. Onnekseni saan itse pysyä tällä asemalla.”
Kezen näytti kameralle karttaa, jonka saarien muodoista ei kuitenkaan saanut paljoakaan selvää huonon kuvanlaadun takia. Kolme niitä joka tapauksessa oli.
”Asemat 2 ja 3 on merkitty tälle kartalle punaisella. En pidä kummankaan ilmastosta, mutta eivätköhän ne hoida asiansa. Lisäksi…”
Kezen yskäisi, huokaisi ja näytti harmistuneelta.
”Sanalla sanoen minua ei harmita, että saan hieman etäisyyttä tohtori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä kuin koiranpentu.”
Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan, ja sitten nauhaa, ja sitten taas toisiaan. Kumpikaan, toa tai tonttu, ei näyttänyt siltä, että olisi hengittänyt kymmeneen sekuntiin.
”Onko jokin hätänä?” Tawa kysyi.
”Peelo”, Vaehran sanoi, ”kelaa kymmenen sekuntia taaksepäin!”
Androidi teki työtä käskettyä.
”-tori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä-”
”Tämä ei ollut tässä aiemmin”, Vaehran sanoi. ”Miten ihmeessä tämä ei ollut tässä aiemmin?”
”Mitä tarkoitat sillä, ettei se ollut siinä aiemmin?” Peelo ihmetteli.
”Mitä… mitä luulet sen tarkoittavan?”
”Nauhat toimivat useimmiten niin, että niissä on asioita. Ja niitä asioita harvemmin ilmestyy lisää, ellei joku nauhoita edellisten päälle.”
”No siis, joo”, Geevee myönsi. ”Mutta Vaehran on ihan oikeassa. Minulla on ihka aito tontun muisti ja tuo pätkä ei ollut tuossa viime kerralla.”
Peelo käänsi katseena takaisin kuvaan. Hän ei ollut varma täsmentäisikö betadox-nauhojen toimintaperiaatetta tarkemmin vai luottaisiko ”tontun muistiin”.
”Tässä välissä nauha aiemmin pimeni”, Vaehran haukkoi henkeään, ”ja nyt siinä kohtaa on vain lisää nauh-”
Tawa hyssytteli äänekkäästi – ja kaikki heistä tajusivat välittömästi, että Kezen jatkoi yllättävää uutta avautumistaan.
”Mata Nui meitä varjelkoon”, Kezen huokaisi. ”Sen minä sanon, Delekin hullutukset vievät tätä tutkimusta, tätä ristiretkeä, kohti turmiota. Tiedän, että hän on terävimpiä mieliä tällä puolen sakaroita, mutta… joidenkin asioiden suhteen hän on niin sokea. Edelleen sokea. Pah, aivan kuin johtaja ei olisi ikinä parantanut häntä ihmeellään.”
Kuvan vasemmalla laidalla tapahtui selvästi jotain. Kezen kääntyi, ja tämän kulmat kurtistuivat.
”Sinä”, hän tuhahti. ”Mitä olet vailla?”
Nauhaa katselevan joukon sydämet hyppäsivät kollektiivisesti pari lyöntiä yli, kun aivan uusi ääni puhui. Sanoista ei saanut selvää – kieli oli aivan vieras – mutta puhujan ääni oli matala ja äärimmäisen napakka. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä tarkempia päätelmiä nauhan kuvanlaatuakin heikomman äänen vuoksi.
”Jahas”, Kezen murahti. ”Löydät ’lapsesi’ harjoittelukammiosta. Ehkä olisi hyvä, jos katsoisit sen perään.”
Ääni sanoi jälleen käsittämättömiä sanoja, ja kävelyaskeleet loittonivat.
”Pysäytä nauha”, Vaehran kiirehti väliin. Peelo teki työtä käskettyä.
”Kuka tuo oli?” Tawa kysyi. ”Ja miksi en ymmärrä hänen puhettaan?”
”No”, Vaehran sanoi, ”se saattoi olla vanhan mataian puhuttua muotoa – tai siis, jonkinlainen esiaste – ja kukaan ei oikein tiedä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Käy sinänsä järkeen, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten puhuttiin tavalla, jota meillä ei ole edellytyksiä ymmärtää.”
”Miksi… miksi me sitten ymmärrämme Kezenin puhetta?” Tawa kysyi.
Vaehran oli hetken hiljaa, kun ei ihan olisi halunnut uskoa ajatustaan.
”No”, Vaehran sanoi, ”hänellä on toki Rau.”
Typertynyt hiljaisuus täytti huoneen.
”Täh”, Geevee huudahti. ”Ei se nyt niin voi toimia.”
”Eikö?” Vaehran kysyi itsekin epäuskoisena. ”Kielten naamio.”
Geevee näytti että oli lähes ratkeamassa liitoksistaan.
”Ei se nyt NIIN voi toimia. Ei kukaan voi olla niin hyvä Raun käyttäjä. Ei… ei kukaan voi kääntää omaa puhettaan tuhansien vuosien päähän…”
”Ilmeisesti voi”, Vaehran sanoi. ”Ja ilmeisesti me kuuntelemme sitä. Ja… ilmeisesti tässä videossa on kaiken aikaa ollut lisää, mutta me emme ole jostain syystä nähneet sitä.”
Tawalla ja Peelolla oli vaikeuksia seurata kahden arkistoijan syvenevää eksistentiaalista kriisiä. Peelo kohautti olkapäitään ja laittoi nauhan pyörimään uudestaan. Tawa oli sitä mieltä, että kaksikko olisi kaivannut ehkä jonkinlaisen hengittely-, kahvi- tai röökitauon, mutta toisaalta hän ymmärsi androidia siinä, että arkistoijat menisivät vielä pahemmin solmuun siitä, että eivät saisi lisää.
Hän ei väittänyt ymmärtävänsä mitään, mutta se ei ollut uusi tunne. Mutta eräs pelottava mahdollinen selitys alkoi muotoutua. Toivottavasti hänen ei tarvisi harkita sitä.
Tawan katse hakeutui yöpöydän vetolaatikkoa kohti, ja sitten taas nauhaan, joka alkoi pyöriä jälleen.
Ruutu pimeni sekunniksi. Kezen oli kuitenkin taas pian ruudulla.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 26. Lieviä harppauksia tutkimuksissa. Delek ei suostu uskomaan kantaani. Uskomme molemmat, että sielu kuuluu olennaisesti psyykeeseen, mutta Delekin mukaan sielun voisi poistaa ja ajatukset toimisivat täydellisesti.”
Kezen vaikutti hieman harmistuneelta. ”Toivon löytäväni tavan todistaa hänelle, että asia ei ole niin”, hän sanoi. ”Sielu ei ole vain sivutuote, ajatukset ovat sielun työkaluja!”
Tutkijaturaga oli jo sammuttamassa kameraa, kunnes muisti jotain.
”Myöskin. Tänään törmäsimme joihinkin saaren matoraneihin. Minua ei heidän primitiivinen kulttuurinsa kiinnostanut, eikä kyllä Delekiäkään. Valjaiden osastolla toimiva ystävämme tuli kyllä heidän kanssaan toimeen. Kunnioitan tätä hengenparantajaa, vaikka palvommekin eri jumalia. Niin kunnioittaa myös johtaja Selecius. ”
Ruutu pimeni. Se tuntui merkitsevän aiemman päiväkirjamerkinnän alkua ja uuden loppua. Nelikko oli nauliutunut tuijottamaan herkeämättä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 30.”
Kezen vaikutti entistä väsyneemmältä. ”Se on käsissämme”, hän sanoi voitokkaana. ”Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme. Kaivoimme auki hautoja, otimme haltuumme salaisia asiakirjoja ja turvauduimme jopa alamaailman tietolähteisiin. Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme.”
Kezen hymyili todella leveästi.
”Nyt voin näyttää Delekille. Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli…”
Po-turagan vanha käsi nousi ruudulle. Ja nosti mukanaan jotain, joka kiinnitti kaiken huomion itseensä: sinisenä hehkuvan sirun, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain: Gamma.
”… on sielun verstas.”
”No niin siinä se hitto vie on!” Vaehran huusi ja läimäisi polveaan sellaisella voimalla, että yksi kulmalukkokansioista tämän sylistä sinkoutui ilmaan ja osui Geeveetä otsaan. Ääneen parkaiseva tonttu sai Peelon viimein keskeyttämään nauhan uudestaan. Gamma jäi hohtamaan pysäytetylle kuvalle, kun vuolaasti anteeksi pyytelevä Vaehran kumartui tarkistamaan, oliko Geeveelle käynyt mitään. Sininen pieni mies oli kuitenkin aivan yhtä tohkeissaan ja työnsi hössöttävän toan vauhdilla takaisin penkilleen.
”Ei enää pelkkä hypoteesi!” tonttu riemastui. ”Siinäkös mollottaa!”
”Mutta miksi?” Vaehran mietti. ”Miten… tässä nauhassa on lisää?”
Tawan katse oli nauliutunut Gamman siniseen hohteeseen Kezenin kädessä. Tuttuun, tuttuun hohteeseen.
Peelon vihreät silmät värähtelivät pysäytetyn sinihohtoisen kuvan tahdissa. Tämä ei ollut kääntänyt katsettaan edes Vaehranin vahingossa tapahtuneen kansiohyökkäyksen aiheuttamasta mekkalasta.
”Olisiko meillä mahdollista seurata sirun jälkiä?” Vaehran pohdiskeli ääneen ja kaivautui väkivaltaisesti sen saman kansion syövereihen, jolla oli hetkeä aikaisemmin melkein saattanut Geeveen silmälääkärille.
”Meinaan meillä on aika monta karttaa piirrettynä eri sirujen spekuloiduista reiteistä niiltä osin, mitä olemme niistä kuulleet. Hyvällä tuurilla saamme lankoja yhdistettyä! Voisimme kokeilla päästä Gamman jäljille.”
Tawakaan ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeen. Eikä kumpikaan, Peelo eikä salaman toa, olleet sanoneet toviin mitään.
”Niin!” Geevee innostui. ”Kukas siitä olikaan viimemmäksi jotain kuullut? Minulla menee aina päässä jotenkin ne Beetan jälkeisen kirjaimet sekaisin. Ei tuota merkistöä nyt kukaan täysjärkinen enää käytä.”
Tawa ja Peelo olivat edelleen aivan hiljaa. Maakareista Vaehran oli ensimmäinen, joka tajusi, ettei kaksikko ollut lainkaan samalla innostuksen linjalla heidän kanssaan.
”Mitäs nyt? Huomasitteko vielä –”
Sitten Vaehrankin hiljeni. Geevee ei sitä tosin omia kansioitaan kaivellessaan huomannut.
”Siis, kun Deltastahan meillä on nyt aika kattava kuva. Siitäkin piti muuten puhua, että kun se nyt jäi minne jäi… mutta että Gamma Gamma Gamma. Gamma tosiaan”, tonttu ähisi. ”Mihin hiivattiin minä sen lanketin oikein laitoin? Olisi pitänyt arvata, että Nimda nousee näistä kuitenkin ensimmäisenä esille. Siitäkin huolimatta, että… Vaehran. Mikäs nyt oikein –”
Ja sitten hänkin huomasi sen. mihin kaikki muut kolme tuijottivat. Nimittäin eivät pysäytettyyn kuvaan, vaan piirun verran sen alapuolelle.
Tawan yöpöytää oli siirretty hieman muun kaluston mukana katsomoa rakentaessa. Huoneessa hieman levällään ollut irtotavara oli kaikki kasattu joko toan sängylle tai hieman epätasaiseen pinoon yöpöydän päälle. Geevee huomasi, että lipaston ylin laatikko oli jossakin vaiheessa heidän keskusteluaan alkanut hohtamaan. Sininen hehku pakotti tiensä läpi huonekalun raoista ja väleistä.
”Älkää viitsikö.”
Tawa nousi viimein ja otti vaadittavat kolme askelta yöpöydän saavuttaakseen. Hän vetäisi laatikon auki. Sininen valo hohkasi hänen kasvoilleen, kun hän nosti laatikosta sen lähteen: jonkin hyvin tutun muotoisen. Sirun, hyvin samanlaisen kuin se, joka Kezenin käsissä oli nauhalla.
Gamma.
”Niinpä niin”, Peelo huokaisi. Ja totta tosiaankin huokaisi. Se ei ollut ele, jota androidin suusta kuuli usein, jos koskaan.
”Lienee sanomattakin selvää”, Tawa sanoi. ”Että tämä on salaisuus. Myönnän, että olisin pitänyt sen teiltä salaisuutena, jos minun ei olisi pakko paljastaa sitä nyt. Mutta näyttää siltä, että sellaiselle hienovaraisuudelle ei ole tässä varaa.”
Siru hehkui sinistään. Sama siru, kahdessa eri pisteessä heidän näkökenttiään. Kezenin kädessä tuhansien vuosien takana, ja Tawan kädessä nyt.
”Siksikö”, Geevee köhi. ”Sekö tämän nauhan parsi?”
Vaehran näytti jäävän sanattomaksi. Kuukausia kirjojen läpi kahlaamista, kuukausia vesiperää, kuukausia turhia hypoteesejä, ja nyt tämä. Sama siru, joka oli hehkullaan polttanut Seleciuksen tarinan täyteen reikiä parsi ne reiät nyt ehjiksi vain läsnäolollaan, ja jollain tapaa hän ei silti näyttänyt tyytyväiseltä.
Siinä oli jotain väärää. Samalla tavalla kuin siinä, että tuhansia vuosia kuollut turaga puhui kielillä niin, että he voisivat ymmärtää. Yhtäkkiä se kaikki historia vain virtasi heidän aisteistaan sisään, eivätkä he voineet muuta kuin kuunnella.
Nimdan siru tuhannen vuoden takaa kosketti Nimdan sirua nyt. Samaa sirua, itseään. Tieto, joka antoi itsensä tällä tavalla tarjottimella ei tuntunut siltä, että se oltiin ansaittu. Se tuntui siltä, että he olivat tulossa hulluksi.
Se tuntui siltä että Tulinoidan mestari katseli heitä pimeästä.
”Ymmärrän kyllä, miksi halusitte pitää sen piilossa, admin”, Vaehran sanoi kivuliaan asiallisesti.
”Moka oli minun siinä, että luulin pystyväni piilottamaan sen niiltä, joille annoin tehtävän säilöä koko maailman tietoa”, Tawa sanoi surullisen hymyn kera. ”Ehkä emme voi nyt muuta kuin katsoa, mitä muuta nauhalta paljastuu.”
Tawa sulki sirun taas kämmeneensä.
Peelo ei sanonut vieläkään mitään, mutta tämän toistopainikkeelle pysähtynyt sormi kertoi, että tämänkin mielessä raksutti vielä. Konemies ei kokenut tarpeelliseksi jakaa arvioitaan sattumista ja todennäköisyyksistä. Jokainen läsnäoleva varmasti ymmärsi pääpointit itsekin. Peelon loputonta uteliaisuuden kuilua kuitenkin kalvoi se, millaisilla numeroilla hän joutui leikittelemään. Ei kai mikään nyt ollut näin sopivaa. Yleensä vastauksien saamiseksi tarvittiin ainakin yksi motorisoitu innovaatio, imuroitua lihaa ja ehkä hyvällä tuurilla löytyvä liskoshamaani, jolta vastauksia sai kuulustella muun toiminnan ohessa.
Mutta Peelon katse vaelteli myös tasaisesti Tawan suljettuun nyrkkiin. Hänen oli myönnettävä, ettei hän ollut aivan varma, mitä sirun läsnäolo kaikkeudessaan tarkoitti. Niiden tärkeys oli käynyt selväksi jo kauan sitten, mutta ei kuitenkaan aivan, miksi.
Peelo painoi nappia, ja Kezen liikkui taas. Välissä oli kulunut aikaa. Nyt hän näytti hieman pahoinvoivalta. Turaga piteli päästään kiinni.
”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 31. Ensimmäinen testi…”
Turaga yskäisi.
”… olisi voinut mennä paremmin. Opimme, että käsiimme saamaamme kohteeseen ei välttämättä kannata kokeilla…”
Turaga kuulosti siltä kuin se olisi halunnut oksentaa.
”… suoraa kontaktia. Kohde sisältää niin paljon puhdasta energiaa, että suosittelen käsittelemään sitä työkaluilla.”
Kezen piti pohdiskelevan hiljaisuuden. ”Olen kuullut sadut. En ollut ihan varma, että ne voisivat olla totta.”
Turaga peitti kasvonsa käsillään.
”Mihinköhän olemme sotkeutuneet.”
Normaalisti nauha olisi loppunut siihen – sen Vaehran ja Geevee hyvin tiesivät. Jo yhden sekunnin jälkeen oli selvää, että sitä oli vielä paljonkin. Nimda Gamman kauhea lahja heille. Henkeään pidätellen he seurasivat, kun Kezen vain piteli käsiään kasvoillaan ja alkoi… nyyhkyttää.
”Minä olen omistanut koko elämäni niille”, hän sanoi. ”Minä otin vastaan johtaja Seleciuksen tarjoaman kohtalon. Minusta tuli hänen soturinsa, ja minä taistelin, ja minä voitin. Ja minä löysin niitä. Minä löysin taivaan tähden sirpaleita. Ja me kävimme sotaan tähtiä vastaan, kun… kun olisimme voineet kysyä, että mitä meille käy ilman niiden valoa.”
Kezen raotti sormiaan, ja katsoi kameraan. Hänen silmänsä näyttivät vanhoilta, vanhemmilta kuin aiemmin.
”Minä olen tuominnut itseni helvettiin, josta ei ole paluuta. Minä olen auttanut pimentämään taivaan. Ja taivas… se tulee vain pimenemään ja pimenemään. Enkä tiedä, onko näin vanhasta miehestä sytyttämään enää uutta valoa.”
Huoneessa istuva nelikko oli niin Kezenin sanojen vangitsema, ettei kukaan heistä osannut tulkita nauhan taustalta kuuluvaa kolahdusta Kezenin oven avautumiseksi. He saivat suutahtaa turagan mukana, kun keskeytys miltei käveli ruudulle. Hädin tuskin varjoa enempää vilahti vasemmassa reunassa, kun tulistunut Kezen tarttui pinoon papereita pöydällään ja paiskasi sen kohti keskeyttäjää.
”Delek, miten monta kertaa minun pitää sanoa, että punainen valo ovessa tarkoittaa, ettei minua saa häiritä?!”
Videon taustalta kuului kompuroivia askelia ja sitten mikrofonin kantokyvyn rajoille vetäytynyttä puhetta. Ääni oli ilmiselvästi sama kuin mille Kezen oli puhunut edellisen katkelmankin aikana. Selvää siitä ei kuitenkaan edelleenkään saanut. Sekä sanasto että hädin tuskin pahoittelevasta äänensävystä erottuva korostus olivat sellaisia, etteivät huoneen oppineimmat edes juljenneet luoda sen sisällöstä teorioita.
”Hei, hei!” Vaehran huudahti ja osoitteli kiireellä kohti projektorin kontrolleja.
”Näin sen”, Peelo vahvisti. Kela keskeytyi ja androidi kelasi sitä taaksepäin piirun verran. Paperit lensivät ruudun ulkopuolelta takaisin Kezenin käsiin ja laskeutuivat takaisin pöydälle. Sitten ruudun vasempaan reunaan ilmestyi varjo… ja pronssinen pieni käsi. Ehkä matoralaisen? Pieni, siro.
Tontun turhautuminen oli ymmärrettävää. Vaehraninkin oli pakko kiristellä hieman hampaitaan. He olivat olleet niin lähellä saada tietää, miltä heidän kauan jäljittämä kirjailija näytti. Nyt kuitenkin oli tultava sinuiksi sen kanssa, että he saivat tyytyä Tähtikartaston viivat vetäneeseen käteen.
”Po-matoran? Ehkä joku rautakyläläinen? Xialla oli tuohon aikaan melko paljon erinäisiä malmitohungoja”, Geevee yritti epätoivoisesti palastella edes jotain konkreettista Delekin hädin-tuskin-vierailusta.
Tawa taas oli pysähtynyt tuijottamaan haikeana Kezenin turhautuneita kasvoja.
”Tuominnut itseni helvettiin…” Tawa toisti turagan sanat. Peelon katse oli nauliutunut kuvan sijasta adminiin, johon sanat olivat selvästi tehneet suurimman vaikutuksen. Tawa kääntyi katsomaan hämmentyneitä arkistomaakareita.
”No, nyt meillä on varmuus siitä, että heillä todella oli Nimdan siru. Ehkä useampikin. Miltä teistä tuntuu?”
Vaehran pudisti päätään.
”Likaiselta”, hän sanoi selvästi rehellisemmin kuin oli tarkoittanut. ”Minä olen katsonut tuon videon monta kertaa, ja se, että siellä oli kaiken aikaa tuollainen… kerros, johon pystyi vain… kurkistamaan.”
Vaehranin katse laskeutui taas sinisiin säteisiin, jotka pakenivat epätoivoisesti Tawan sormien välistä.
”Tiesittekö, että näin tapahtuisi, admin?”
”En”, Tawa sanoi vilkaisten nyrkistään säkenöiviin säteisiin. ”Jos olisin tiennyt, en olisi ehkä halunnut tätä katselmusta tässä huoneessa.”
Vaehran nyökkäsi.
”Olimme oikeassa – lähestulkoon kaikesta. Mutta kaiken ydin pakoilee meiltä yhä.”
Geevee käänsi katseensa ystävästään kohti Peeloa kuin odottaen konemiehellä olevan valmiita vastauksia. Peelo oli yrittänyt järjestää katselmusta tapahtuvaksi siitä lähtien, kun tämä oli lyönyt hynttyyt yhteen Snowien ja Kepen kanssa. Geevee toivoi hartaasti, että Peelon erikoinen ajatuksenjuoksu olisi löytänyt etsimänsä vastaukset. Mutta sen sijaan tämä vain istui projektorin vieressä tuijottaen tyhjyyteen.
”On luonnollista, että suuret ajattelijat usein päätyvät käsittelemään samanlaisia aiheita. Suuria kysymyksiä, joiden vastauksien etsinnälle voi omistaa elämänsä”, Peelo aloitti. Tämän rauhallinen ja systemaattinen puheenparsi vangitsi välittömästi kaikkien huomion.
”On silti hieman huolestuttavaa, että kuulin tuossa sellaisia sanoja ja ajatuksia, joihin olen törmännyt hiljattain muuallakin.”
Maakarit vaihtoivat taas katseitaan. Tällä kertaa yhdessä Tawan kanssa, joka ei myöskään ollut aivan varma, mihin Peelo viittasi.
”Minun täytyy miettiä asiaa”, tämä sitten vielä vahvisti. ”Mikään ei tunnu selvältä.”
”Minäkin kuulin jotain, jonka olen kuullut ennenkin”, Tawa tuumasi, ennen kuin kumpikaan maakareista ehti ääneen valitella sitä, kuinka Peelo ei ollutkaan tullut vakuuttaviin päätelmiin.
”Mieli on sielun verstas”, Tawa toisti taas Kezenin sanoja. ”Minusta tuntuu, että teidän kannattaisi viedä oppimamme Kepelle.”
Peelo nyökytteli Tawan huomioon. Maakareiltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, miksi ”verstas” oli tuonut Tawalle ensimmäisenä mieleen juuri hänet. Vaehran oli auttamattoman tietämätön siitä, mihin hänen tieteilijäkollegansa oli alkavan sodan saapuessa aikaansa käyttänyt.
Hän oli ollut hetken hiljaa, mutta ponkaisi taas seisomaan, käveli projektorille ja nappasi nauhan otteeseensa. Tawa katsoi arkistojen mestaria pitkään arvioiden.
”Mitä on mielessäsi?” Tawa kysyi.
”Tässä ei voinut olla vielä kaikki”, Vaehran sanoi. ”Tuo ei voi olla kaikki, mitä tästä irti saamme. Sillä… meillä on nyt nauhoitettua puhetta tohtori Delekiltä. Vaikka se on kielellä, jota käytännössä kukaan ei enää puhu, eikä kukaan linnakkeen Raun käyttäjä pysty samaan kuin turaga Kezen pystyi. Ei tuollaisia kielillä puhujia nyt vain yksinkertaisesti ole. Paitsi jos… Makuta Nui?”
”Älä pidätä hengitystäsi, Vaehran”, Tawa sanoi. ”Ymmärtääkseni hän ei ole enää kaupungissa.”
Vaehran oli huokaista turhautuneena, mutta hillitsi itsensä ja yritti kääntää ajatuksensa positiivisiksi.
”Harmi. Mutta… meillä on jotain. Ehkä vain kaksi-kolme-lausetta, mutta kokonaisia opinjärjestelmiä on rakennettu vähemmästäkin.”
”Vaehran, en… en ole varma onko tuossa järkeä”, Geevee sanoi. ”Ei kai Delek – jos se todella oli hän – välttämättä sanonut mitään kovin järkevää.”
”Jos tieteilijä ajalta, jota historiankirjat eivät kata, onnistui puhumaan meille haudan takaa”, Vaehran sanoi päättäväisenä, ”niin emme voi muuta kuin kuunnella. Halusimme tai emme, meillä on vihdoin todiste siitä, että heillä oli Nimda. Tulinoidalla oli Nimdan siru. Olivatko sadut totta? Mitä heille kävi? Miksi historia muistaa vain Tulinoidan ideaalin, mutta ei mitä hänelle tapahtui?”
”Suntio ei tiennyt mitään Nimdasta, mutta hän vakuutteli, että Tulinoidan ymmärtäminen auttaisi ymmärtämään myös Valkoista Kuningatarta”, Peelo tuumi ääneen. Vaehran kohotteli kulmiaan siihen tapaan, että tämä ei ymmärtänyt täysin, mitä Peelo selitti, mutta androidi osasi odottaa lisäkysymyksiä, joten avasi ajatuksiaan vielä ääneen.
”Olen viettänyt aikaa paikassa, jota kutsutaan Valkoisen Valtakunnaksi. Sen valtias muistaa Tulinoidan vielä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Tonttu nimeltä Suntio pyysi minua selvittämään, minkä pystyn. Vaikuttaa siltä, että joku on pyyhkinyt muistoja ja peitellyt jälkiään.”
Geeveen katse laajeni. Tawa taasen ei näyttänyt yllättyneeltä. Vaehran päätteli, että Peelo oli kertonut Suntiosta tälle jo aikaisemmin.
”… tonttu?” Vaehran kysyi.
”Eräänlainen”, Peelo varmisti.
”Ja onko sinulla mitään käryä siitä, minkä takia joku on poistanut jonkun… Valkoisen valtiaan muistoja Tulinoidasta?”
”Varmaan samasta syystä, miksi minun päähäni oli kajottu… ja Mekaanikon. Joku vihaa sitä, että tontuilla on hyvä muisti”, Geevee huokaisi.
Peelo tuijotti Geeveetä selvästi vähän ihmeissään. Hänelle uutinen tämänkin päähän kajoamisesta tuli uutisena.
”Vertaillaan muistiinpanoja myöhemmin”, Geevee sanoi toivoen, ettei Peelo puskisi asiaa sen kovempaa. ”Keskitytään nyt siihen, mitä meillä on. Onko meidän tämän tiedon perusteella mahdollista jäljittää joku Selecius-säätiön väestä? Kezen on viivattu jo yli, mutta onko Delek vielä jossain?”
”Suga”, Tawa muistutti. ”Olen ymmärtänyt, että hän alkaa olla pian lähtökuopissa.”
”On varmasti ollut jo hetken, mutta sotahommat ovat ehtineet harhauttaa häntä”, Vaehran sanoi huokaisten. ”Rintama vie meiltä kohta kirkkaimmatkin mielet, mikäli emme ole tarpeeksi nopeita.”
Tawa myönsi hiljaa, että kuilu konkreettisten sotatoimien ja kaiken yllä leijailevan Nimda-mysteerin välillä levisi joka päivä laajemmaksi. Hän ei voinut myöntää ääneen sitä, että hänen mielessään ne olivat enemmän ja enemmän sama polku.
”Se on siis totta?” Tawa kysyi. ”Että Suga tuntee jonkun, joka… liittyy näihin tapahtumiin?”
Vaehran naurahti.
”Epäuskottavaltahan sekin kuulostaa. Mutta mitä ilmeisimmin Tulinoidan kultaisen armeijan viimeinen sotilas on Sugan vanha aseveli. He ovat sopineet tapaavansa… jossain pohjoisempana? Ja tämä Sugan Selecius on löytänyt… no, ilmeisesti yhden noista Kezenin mainitsemista tutkimusasemista, tai ainakin sen jäänteet. Hän kutsui Sugan mukaan tutkimaan, mitä siitä on jäljellä.Tulinoidan valinta”
”Olen jo keskustellut asiasta Sugan kanssa”, Peelo myönsi. ”Lähden hänen mukaansa, kun matkan aika koittaa.”
Vaehranin kasvoilta näki pakahtunutta intoa. ”Tiedättekö, olen hieman harkinnut, pitäisikö minun lähteä mukaan.”
”Täh”, Geevee hörähti. ”Sinä? Ulos arkistoista? Älä puhu pehmeitä.”
”Unohdat nyt, että en minä ole koko ikääni näiden hyllyjen välissä pölyttynyt”, Vaehran sanoi virnistäen. ”Minä olen tehnyt kenttätutkimusta ja journalismia yhtä pitkän osan elämääni kuin suojellut arkistoja. Ja tämä vaikuttaa sen verran poikkeavalta mysteeriltä, että ehkä voisi olla korkea aika jalkautua jälleen. Sitä paitsi… Tulinoidan mestari saa pelotella kuinka paljon tahtoo, mutta Mercuran kohtalo vain nostaa haluani juosta suoraan tulta päin.”
Vaehranin sanat jättivät huoneeseen yllättyneen hiljaisuuden. Harvoin kukaan muisti, että Bio-Klaanin arkistomestari ei ollut mikä tahansa kynäniska, vaan tulen toa. Eikä kovin moni tajunnut edes, että henkilö joka osasi ylläpitää voimillaan koko Arkistojen ilmankosteutta ja lämpötilaa täydellisenä kirjojen säilymisen kannalta osaisi paljon ihmeellisempiäkin asioita. Eräänlainen tulivelho hänkin, Tawa jätti sanomatta.
”Toki jos haluat heidän mukaansa, sinusta olisi varmasti suunnaton apu”, Tawa sanoi.
”Ehkä jollain tasolla ajattelen, että sotatilassa olisin enemmän hyödyksi myös kenttätyössä”, Vaehran sanoi. ”Osaan taistella paremmin käsittämättömiä totuuksia ja valheita vastaan kuin kiväärejä ja keihäitä. Enkä myös haluaisi jäädä odottamaan, että minut määrätään täältä rintamalle.”
Tawa katsoi häntä pitkään.
”Niin pitkään kuin se on minusta kiinni, niin ei kävisi muutenkaan. Bioarkistot on suurimpia aarteita, mitä tällä saarella on. Se tarvitsee suojelijansa.”
Vaehran hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti, mutta ei myöskään halunnut tuoda esille pelkäävänsä, kuinka pitkälle tämänkaltainen idealismi kestäisi. Historia ei antanut hyviä esimerkkejä sellaisesta. Sivistys oli viisaan ajan etuoikeuksia, eikä sille ollut paikkaa raakalaismaisina aikoina.
Geevee oli koko keskustelun ajan tuijottanut Vaehrania suu ammollaan. Ajatus siitä, että tämä saattaisi lähteä muille maille ei ollut käynyt tällä pienessä mielessäkään. Rintamalle joutumisesta he olivat toki teepöydässä keskustelleet – ja siitäkin vain pintapuolisesti, mutta tällaista vetoa tonttu ei silti ollut valmis nielemään.
”Siinä on saartorengas välissä”, hän parahti.
Vaehran kääntyi vilkaisemaan ystäväänsä ja vasta nyt huomasi, miten kaikki väri oli kadonnut tontun kasvoilta.
”Toki on, mutta tarpeeksi pienellä veneellä –”
”Ja pohjoiseen? Minne pohjoiseen? Onko Suga edes kertonut sinulle, minne hän on menossa?”
”No ei tosiaan ole. En ole kyllä myöskään kysyn-”
”JA SITÄ PAITSI”, Geevee korotti ääntään saadakseen puheenvuoron takaisin itselleen. ”Sen jälkeen, mitä Mercuralle kävi… mitä jos Tulinoidan Mestari ottaa sinut hampaisiinsa seuraavaksi? Kai sinä muistat, mitä siinä kirjeessä luki? Tuo jos mikä olisi liian syvälle kaivautumista. Jos sinulle tapahtuu jotain siellä ja –”
”Geevee”, Vaehran huokaisi laskien samalla kämmenen ystävänsä olkapäille. ”Se, mitä Mercuralle tapahtui, on nimenomaan, miksi minun täytyy mennä.”
Kaksikon katseet kohtasivat. Geeveen ryhti lysähti, mutta tältä oli argumentit lopussa. Tulen toan mielenmaisemia ei ollut vaikea spekuloida. Ei enää sen jälkeen, kun tontulle oli selvinnyt, että hänelläkin oli vielä menneisyyden kahleita kiskomassa tätä luokseen.
”Toivotan toki kaiken avun tervetulleeksi”, Peelo yritti keventää tunnelmaa. ”Niin varmasti Sugakin. Sinulla on kyky huomata sellaisia asioita, mitä me muut emme.”
Vaehran nyökkäsi Peelolle kiitokseksi tuesta. Geevee mutisi jotain itsekseen, mutta ärähti ääneen ainoastaan muutaman sanan.
”Jos kuolet sinne, parempi riivata Arkistot. En minä siellä tahdo yksin pitkiä iltoja istua.”
Vaehran naurahti, joskin hieman vaivaantuneesti. ”Lupaan sen. Kalistelen kettinkejä sitten aina merkiksi läsnäolostani.”
Tawa käveli tontun luokse ja laski lempeän katseen tämän silmiin. ”Ymmärrän, että tämä ei varmaan ole oikea huolenaiheesi juuri nyt, mutta haluan kuitenkin sanoa sen. Linnakkeen puolelta saadaan varmasti lisää apukäsiä Vaehranin poissaolon ajaksi.”
Geeveen sydän heitteli edelleen kuperkeikkoja, mutta tämä pakotti kasvoilleen hymyn vastaukseksi adminille. Hän ei kehdannut myöntää, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut se, saataisiinko Vaehranille tuuraajaa. Merkitystä oli vain hänen ystävänsä turvallisuudella.
”Kiitos”, hän kuitenkin kakisti ulos, vaikka kenellekään läsnäolevalle ei tullut yllätyksenä se sävy, jolla tonttu kiitoksensa lausui.
”Ja sitä paitsi… Vaehran lähtee matkaan linnakkeen vahvimman miehen kanssa. En olisi turhan huolissani”, Tawa sanoi hymyillen aidosti.
”Enkä minä nyt ihan heti ole lähdössä”, Vaehran sanoi. ”Ensin pitää käydä läpi koko esimatoralaisen kielentutkimuksen osasto, tarkistaa koko linnake läpi tosi vanhan Raun varalta ja sitten kokeilla, onnistuisinko kääntämään tuhansia vuosia vanhat kolme lausetta.”
”Mitä jos se vain kiroilee?” Geevee tuhahti.
”No… sitten se kortti on ainakin pelattu.”
”Tai sitten opitte muinaisen voimasanan, jossa on oikeaa voimaa sisällä”, Tawa yritti vitsailla. Se sai kuitenkin kaikkien ajatukset taas rullaamaan. Jos Kezen pystyi Raullaan kommunikoimaan halki ajan ja ikuisuuden, kai olisi myös mahdollista, että joku Seleciuksella oli onnistunut noitumaan noitumisiinsa aitoa voimaa.
Yhteinen hiljainen hetki johti lopulta Vaehranin tuumaukseen siitä, että heidän oli parasta palata takaisin Arkistoihin. Kiire johtui oikeasti siitä, että toaa ei innostanut ajatus pitää Yksityisetsivää tilanvalvojana sekuntiakaan pidempään kuin oli pakko. He lupasivat palata asiaan pikimmiten sen jälkeen, kun Vaehran olisi saanut hetken aikaa muhia uuden informaation kanssa. Geevee laahusti Tawan makuuhuoneesta ulos huomattavasti vähemmällä innolla kuin sinne saapuessaan.
”Minä tarvitsen happea”, Tawa haukkoi henkeään. Peelo seurasi tämän askelia ulos huoneesta. Projektori jäi päälle. Nimda oli jäänyt taas Tawan yöpöydän laatikkoon.
”Tuletko mukaan?” admin vielä varmisti. Peelo nyökkäsi. Häntä raitis ilma ei ajattelussa auttanut, mutta ei hän myöskään vastustellut ajatusta pienestä kävelystä. He olivat tehneet niitä useita viimeisten viikkojen aikana. Eivätkä he aina edes keskustelleet mistään elämää suuremmasta. Tawa oli oppinut nauttimaan Peelon merkillisestä tavasta nähdä arkisia asioita ja Peelosta taas oli virkistävää kuulla sellaisen henkilön näkemyksiä, jonka elämänkokemukset kattoivat hänen omaa olemassaoloaan kauemmaksi.
Xela oli kumartuneena pöytänsä takana sijaitsevan terraarion puoleen, kun he astuivat Tawan huoneesta ulos admintornin käytäville. Pieni olento lasisessa maailmassaan sanoi ”rousk”, kun Xela tiputti jotain vähän sätkivää suoraan vaaleanruskean eläjän suuhun. Tawa nyökkäsi Xelalle ja Xela nyökkäsi takaisin. Peelo vain laahusti adminin perässä mielessään uusi ajatus, joka vaati selvästi pohtimista. Sen verran, että hän lausui sen jopa ääneen.
”Miksi ne ovat tonttuja?”
Tontut
Tonttu ei ole yksiselitteinen taksonominen määritelmä, vaan yleiskuvaus pikkuväelle, jotka säkenöivät mystillistä voimaa sekä viisautta, mutta eivät ole Suuren Hengen siunaamia. Toiset tontuiksi määriteltävät olennot saattavat näyttää hyvinkin paljon matoralaisilta.
Tällaiset ’kryptomatoralaiset’ voivat elää huomaamatta koroissa keskuudessamme tai olla hyvinkin erottuvia ulkonäöllisiltä piirteiltään.
Tonttuja kautta maailman yhdistää syvä viisaus ja hyvä muisti sekä taipumus suojella jotain. Matoralaisessa maailmassa näitä kotien ja metsien uutteria vartijoita kutsutaan monesti vanhamataialaisittan nimellä vahkiva, pikku suojelija.
Toisaalta taas kansankielinen nimitys ’tonttu’ uskotaan juontuvan selakhian kielen vanhahtavasta ilmaisusta tonn-tú, ’he suuret’
On kiehtovaa, miten selakhialainen kulttuurisuuntaus näkee tontut kokoaan suurempina ja mahtavampina. Toiset uskovat, että tämä juontuu tonttujen suhteesta muistoihin ja menneeseen: usein sanotaan, että tontut eivät suojele ensisijaisesti taloja tai paikkoja, vaan muistoja. Tonttu saattaa kiintyä kovasti vaikkapa kauniiseen maisemaan, lauluun tai tarinaan, ja pyrkiä varjelemaan sitä kaikin voiminensa.
Ehkä kahden nimityksen ristiriidassa on kuultavissa, että menetyksiä ja tuskaa tuhansia vuosia maistanut Selakhia näkee muistojen suojelemisen arvon monesti paremmin kuin me matoralaiset.
Toisinaan kohdataan tapauksia, joissa tontuksi uskottu olento on elänyt matoralaisten joukossa vuosia arvostetussa asemassa. Tontuilla on mystillinen yhteys aikaan ja ajan kuluun, ja monesti myös valtavat leuat ja hampaat. Jos rakennuksessa epäillään olevan tonttuja, suositellaan niille jätettävän lasillinen maitoa ja parhaimmassa tapauksessa myös muutama keksi.
Ushmat
Vähän tunnettu kryptomatoralaisten heimo, ”ushmat”, ovat monien virheellisten uskomusten ja harhaluulon kohde. Usein väitetään, että ushmat ovat vaarallisia ja verenhimoisia, mutta todellisuudessa suurin osa ushmista on rauhanomaisia.
Nimitys ”ushma” tulee uskomuksesta, jonka mukaan tämä kansa on ussal-rapujen ja matoranien välinen puuttuva lenkki. Näillä hyvin lyhyillä olennoilla on vahva rapumainen kuori, ketterät jalat, suuri pää ja tanakat kädet, joissa on suuret rapusakset. Ushmilla ei ole naamioita, mutta heidän kasvonsa muistuttavat niitä.
Tavallisesti ushmat kaivautuvat piiloon vaaran uhatessa, tai tutkijan yrittäessä havainnoida niitä.
Mutta osa ushmista on suunnattoman vaarallisia, ja eittämättä nämä ovat se osa ushmia, joista suurin osa ushmiin liittyviä uskomuksia tulee. Aina kun Suuri Henki luo ushman, on yhden sadasosan mahdollisuus, että siitä tulee Gobserkkeri – murhaamista ja verta intohimoisesti rakastava ushma.
Nämä Gorserkkerit ovat tavallista ushmaa paljon voimakkaampia ja tyhmempiä, ja siksi niin vaarallisia.
Tunnetaan tonttututkijoita, joiden satavuotinen menestyksekäs ura päättyi kohtaamiseen Gobserkkerin kanssa. Gorserkkerin tunnistaa yleensä tämän suuremmista rapusaksista (joita Gorserkkeri kutsuu ”miekoiksi”) ja tavallistakin psykoottisemmasta käyttäytymisestä.
Gobserkkerit ovat myös voiman lisäksi suunnattoman nopeita, ja taitavat monenlaisten modernien tuliaseiden käytön.
Selviytyminen kohtaamisesta Gorserkkerin kanssa vaatii joko suunnatonta taistelutaitoa tai puhdasta onnea.
Tässä yhteydessä pitää tonttututkijaa varoittaa vielä toisesta ushmiin liittyvästä aiheesta. Mikäli löytää selittämättömän saunan keskeltä erämaata, joka ei vaikuta ole kenenkään rakentama, on suuri mahdollisuus sen olevan ns. ushma-sauna. Näitä tulee välttää.
Ushma-sauna on eräänlainen kuori, jonne ushma – usein Gobserkkeri – houkuttelee uhrin saunomaan ja tämän jälkeen brutaalisti murhaa saunojan.
Joissakin tapauksissa nämä ”sauna-ushmat” asettuvat jopa jo rakennettuihin saunoihin, jolloin näitä pitää pitää tyytyväisinä jatkuvin uhrauksin. Tällaisen sauna-ushman kanssa on osoitettava mitä suurinta varovaisuutta ja/tai tulivoimaa. Saunan polttaminen on suositeltu toimenpide.
Maahiset
Onuhiset, manatoralaiset tai kansankielisemmin ”maahiset” ovat pelätty ja hirvittävä demonien alalaji, joka majailee maankuoressa ns. alemmissa kupoleissa, maan-alassa.
Nämä pienet, vääristyneiltä matoralaisilta näyttävät olennot eivät ole kaikki ulkonäöltään yhtenäisiä, mutta heitä yhdistää poikkeavuus siitä, mitä Mata Nuin valitun kansan kuuluu edustaa. Toisilla onuhisista on sarvia, toisilla taas liian vähän tai liian paljon raajoja.
Manatoralaisia yhdistää vain sairaalloisuus ja vääristyneisyys, ja kohdatessa nämä pikkupirut kuuluu karkoittaa tai hävittää. Toisissa uskomuksissa maahisen pitää poissa Suuren Hengen symboli, toisissa loitsu pahojen henkien karkoittamiseksi. Manatoralaiset sekoitetaan välillä ortoneihin — tässä on tärkeää tehdä ero biologisen taksonomian ja kulttuurillisten erojen välille.
Valtaosa tonttututkijoista tunnustaa ortonien olevan biologisesti kaikin puolin matoralaisia, jotka ovat vain luopuneet Suuren Hengen valitun kansan nimestä ja tavoista sekä paenneet Punaisen tähden loistetta maankuoreen.
Manalan maahiset eroavat matoralaisista ja ortoneista ulkoisesti niin radikaalisti, että väitteen ”ortonit ovat maahisia” ainoa älyllisesti rehellinen tarkoitusperä on luoda synkeän essentialistinen jako meidän ja maanalaisten, harhateitä tarpovien veljiemme ja siskojemme välille.
Maahisia näkee pintapuolisessa maailmassa hyvin harvoin. Vaietun sub-karzahni-hypoteesin mukaan matoralaisuskon helvetti Karzahni jatkuukin syvemmälle maan poveen muodostaen kuusi kauhujen rinkiä, joissa virheellisiä rankaistaan ja joissa vaanii toinen toistaan pahempia demoneja.
Legenda kertoo manatoralaisten palvovan Hajonnutta Herttuaa, demoneista synkintä, ja hänen ylipappinaan toimivaa julmaa kuningasta, joka on saanut maahiset valtansa alle. Osa maahisista on hyvin fanaattisia kuninkaansa seuraajia: nämä tuhansien taisteluiden kovettamat mestarimaahiset kantavat miekkoja, jotka uppoavat kuin voi voihin.
Biomenninkäiset
Biomenninkäiset ovat kaksijalkaisia, näennäisen kädettömiä pikkuväen edustajia, jotka näyttäytyvät vain harvoille ja valituille. Kukaan ei tiedä, mitä vaaditaan menninkäisen näkemiseen — suurenmoista onnea, kirkassilmäistä uskoa vaiko sen, että menninkäinen haluaa tulla nähdyksi?
Nämä kultanaamioiset olennot ovat tämän oppaan väestä arvoituksellisimpia, mutta jokainen sellaisen nähnyt on muuttunut kokemuksesta lopullisesti. Toiset sanovat, että menninkäiset vartioivat mahtavaa aarretta, toiset sanovat että ne tuovat mukanaan aurinkoisen hyvän onnen. Älkööt kuitenkaan tulistuttako biomenninkäistä, sillä niillä on paha tapa
Adminaukio
Päästyään ulkotilaan ja pois ylimääräisten valvovien silmien alta Tawa päästi todella, todella syvän huokauksen. Nimdan sirusta tietävien klaanilaisten määrä oli tuplaantunut hänen tahtomattaan. Tämä oli kai kelpo vaihtokauppa uusista johtolangoista Selecius-säätiön jäljille… mutta ei se hyvältä tuntunut.
”Peelo”, hän sanoi.
”Tawa.”
”Ole rehellinen minulle. Sinulla on taipumusta nähdä asiat vähän eri tavalla kuin muut. Tiesitkö sinä sirusta jo?”
”En tiennyt”, Peelo vastasi rehellisesti. ”Oletin, että sellainen löytyy tältä saarelta, mutta en sitä, kenen hallussa se olisi. Olen tyytyväinen, että se on sinulla.”
”Minä en ole aivan varma, olenko siitä tyytyväinen.”
Adminaukio oli poikkeuksellisen rauhallinen tähän aikaan päivästä. Viitisen riuskaa matoralaista ruuvasi irti muttereita ja pultteja korokkeesta, jota oli käytetty aiemmin päivästä jonkinlaiseen musiikkiesitykseen. Tawa oli kuullut arkistolaisia odottaessaan välillä ikkunasta sulosointuja ja toivonut, että jossain olisi joku vielä ylempi juuriadmin, joka voisi siunata hänelle vapaapäivän. Ainakin se, että kaupungissa vielä ymmärrettiin musiikin arvo antoi hänelle toivoa talveen. Vaikkakin… kun aukiolta katsellessa näki sen kauhean asian, joka langetti varjottoman uhkansa linnakkeen katolta, oli vaikea kuvitella kenenkään olleen kuuntelemassa päivän keikkaa.
”Mitä sinä olet mieltä tuosta, mitä opimme?” Tawa kysyi. Peelo vietti kuitenkin pienen hetken hiljaa. Tawa oli jo oppinut sen tarkoittavan, että androidi prosessoi silloin hieman monimutkaisempaa ajatusta.
”Että meidän todella kannattaisi puhua Kepen kanssa”, Peelo lopulta vastasi. Tawa oli yllättynyt tämän vastauksen ytimekkyydestä.
”Varmasti, mutta jatkuuko ajatuksesi jotenkin?” Tawa kysyi.
Peelo nyökkäsi. He keskeyttivät keskustelunsa hetkeksi, kun heitä vastaantulleesta pakolaisten jonosta jokainen halusi tervehtiä Tawaa henkilökohtaisesti. Matkan jatkuttua Peelo palasi takaisin ajatukseen, joka hänellä oli jäänyt kesken.
”Olen kehitellyt teoriaa. Kezenin omantunnontuskat paljastivat ehkä jotain sellaista, mikä tukee olemassaolevia ajatuksiani.”
He kääntyivät Vallikadulta Tawankujalle. Admin nyrpisti tavalliseen tapaan nenäänsä kujan rakennuksen sivuun naulatun kyltin kohdalla. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan märissyt nimestä ääneen, vaan antoi Peelon jatkaa.
”Kezen puhui auttaneensa taivaan pimentämisessä. Kerroin sinulle jo aamulla, mitä Geevee ja Vaehran olivat löytäneet Delekistä. Tähtikartastossa puhuttiin tähdestä, joka oli alkanut hämärtymään. Sama tähti hajosi myöhemmin mustaksi aukoksi. Se on dokumentoitu tarkkaan.”
”Miten tämä liittyy Kepeen?” Tawa ihmetteli. ”Onko hän kertonut sinulle Verstaasta?”
”Keskustelimme siitä sairasosaston lihapandemian jälkeen. Kezen mainitsi mielen verstaan jo nauhan alkupuolella. Luulen, että taivasta kohti katsominen on juuri nyt oikea suunta.”
Tawankujan ja Kauppakadun kulman liiketilat olivat vielä auki. Yhdestä putiikista kuului kovaäänistä kinastelua. Joku suuriääninen oli innostunut tinkimään.
”Kun Totuus puhui minulle, se näytti minulle asioita. Jokaisessa näyssä taivas oli hieman pimeämpi”, Tawa huokaisi. Hän oli huokaillut sinä päivänä aika paljon, mutta syitä sille tuntui tulevan koko ajan lisää.
”Ja vahki, joka kantaa Nimdan sirua Metru Nuilla, kuvaili sinisen tähden taivaalle sinä yönä, kun Matoro Mustalumi käytti siellä siruja”, Peelo kertoi.
Tätä yksityiskohtaa Tawa ei ollut ennen kuullut, vaikka tiesikin, että Peelo oli ollut Valkoisen Valtakunnan matkoillaan yhteydessä johonkuhun Metru Nuilla. Hän ei ollut aivan varma, mitä Peelo yritti sillä vihjata. Tämä lahjoitti ajatuksiaan kuin lehtiä tuuleen.
”Vierailuni Verstaaseen ovat olleet lyhyitä, mutta yhteys sen ja Valkoisen Valtakunnan välillä on selvä. Uskon, että ainoastaan Kepellä on sieltä tarpeeksi kokemuksia, että saisimme siitä selkeän kokonaiskuvan”, Peelo tuumi.
”Hetkonen nyt”, Tawa pysähtyi paikoilleen. Kauppakadun vilinä joutui väistelemään adminia, jonka jalat naulasivat tämän paikalleen. ”Sinä olet ollut Verstaassa?”
”Vain pieniä hetkiä”, Peelo myönsi. ”Sen rajat tuntuvat olevan heikot Valkoisen valtakunnassa. Ja minulla on siellä tuttu, joka kyyditsee minua välillä sitä kautta.”
Luvan tämän selvittämiseen Tawa oli Peelolle Totuuden kohtaamisen jälkeen antanutkin. Että tämä katsoisi hänen puolestaan niille totuuden tasoille, joihin hänellä ei ollut pääsyä. Hän ei vain tiennyt sitä silloin… tai ymmärtänyt sitä nyt. Tawan teki mieli puristaa kalloaan, mutta hän hillitsi itsensä julkisen paikan huomioiden. He jatkoivat matkaa ja Tawa toivoi hartaasti, että Peelolla olisi vielä jotain sellaista sanottavaa, joka saisi ajatusketjuun jonkinlaista järkeä.
”Joten en ole oikeastaan varma”, Peelo sitten Tawan harmistukseksi myönsi. ”Joka tapauksessa olet luultavasti oikeassa arvioidessasi, että kaikilla näillä ilmiöillä on yhteys toisiinsa. En ole lukenut Tähtikartastoa vielä kannesta kanteen, enkä puhunut Kepen kanssa, mutta niillä aion jatkaa. Poikkean myös Suntion luona kertomassa Kezenin nauhasta. Ehkä se kirvoittaisi hänen muistiaan.”
Tawa ei ollut aivan varma siitä, oliko hän puhunut koskaan Peelolle ääneen epäilemistään yhteyksistä, vai oliko androidi ainoastaan päätellyt, että Tawa ajatteli niin. Joka tapauksessa adminia hirvitti se, kuinka syvällä Peelo tutkinnassaan oli. Vielä enemmän häntä hirvitti se, kuinka jokainen päivä hänestä tuntui enemmän ja enemmän siltä, että hänenkin pitäisi olla.
”En väitä ymmärtäväni ihan jokaista asiaa, jonka sanot”, Tawa myönsi. ”Enkä välttämättä edes joka toista. Mutta tuo, mitä puhuit tähtien sammumisesta… ’minä olen auttanut pimentämään taivaan’. Kezen sanoi niin. Eikä hän vaikuttanut runoilijalta, vaan sanoi sen kuin olisi tarkoittanut sitä jotenkin konkreettisesti.”
”Tulkitsin sen samoin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun olen kuullut sellaisesta”, Peelo myönsi, mutta kiirehti nopeasti täsmentämään. ”Tai on kenties kronologisesti ensimmäinen siihen viittaava maininta, mutta uskon, että Valkoinen Kuningatar on jollain tapaa samalla tiellä.”
”Mutta taivaalla on vielä tähtiä”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Ja niitä sammuu aina välillä muutenkin. Toia kuolee, mutta myös uusia syntyy. Aina on valoa.”
Tawan katse hakeutui siniselle taivaalle.
”Mitä jos se, mitä Kezen pelkäsi, ei ikinä tapahtunutkaan? Tai… se pysähtyi – tai pysäytettiin jo kauan ennen kuin sinä ja minä olimme syntyneet?”
Peelo oli hiljaa. Sininen taivas oli poikkeuksellisen seesteinen huomioiden, että edeltävän viikon oli satanut käytännössä päivittäin.
”Uskotko että tuo… taivaan pimentäminen… tai tähtien sammuminen voi alkaa uudestaan? Vai viittasiko hän johonkin aivan muuhun?” Tawa kysyi.
”Kappale 104;252.6. ei ollut toa-tähti ja silti se katosi ja pimensi pienen osan taivasta. Vaikea uskoa, että se, mistä Kezen puhui, ulottuisi näin lähelle nykyhetkeä, mutta toisaalta Delek puhui siitä jo kirjassaan. Sattumaa se tuskin on, mutta suoraa yhteyttäkään ei voida todistaa.”
”Eikä sitä paitsi näyttänyt siltä, että Kezen ja Delek olisivat tulleet toimeen hirveän hyvin”, Tawa tuumasi. Hän kuitenkin huomasi, että Peelo oli se, joka oli tällä kertaa pysähtynyt. Tawa asteli tämän rinnalle. Kauppakadulta näki vielä sopivasti hieman adminaukion kellotornin kulmaa. Tawa oli jo heidän lukuisien keskustelujen perusteella alkanut ymmärtää, miksi Peelo mielellään jäi aina tuijottelemaan sitä.
”On toki myös mahdollista, että taivaan pimeneminen on vain osa ajan kulkua”, Peelo mietti. Tämän hieman kevyemmästä sävystä kuuli, että tällä kertaa hän ei ollut täysin tosissaan. ”Ehkä se ei vaadi keneltäkään työtä. Niin vain lopulta tapahtuu.”
”Niin tapahtuukin”, Tawa sanoi. ”Mutta ei ikinä lopullisesti.”
”Tyttö.”
Tawa pysäytti askeleensa kesken, kun kylmä huokui hänen kehonsa läpi. Ei. Ei nyt.
Hän oli haaveillut jostain sen kaltaisesta, mistä Peelo nyt puhui – mistä Kezen oli puhunut. Ne päivät olivat Tawalle kuin puoliksi muistettua pahaa unta, mutta silti hän ei ikinä unohtaisi.
Jokaista isänsä sanomaa sanaa Tawa kantoi mukanaan, halusi tai ei.
Sama suu, joka puhui horisontin pois pyyhkimisestä oli halveksunut myös taivaan tähtiä ja niiden valtaa. Sama suu oli vakuuttanut hänelle tyhjyyden voittavan lopussa. Ja vaikka Tawa oli luvannut taistella sitä vastaan kaikella, mitä hänellä oli, toistuivat nuo sanat jokaisessa aurinkojen langettamassa varjossa, jokaisessa hetkessä jolloin oli liian hiljaista, jokaisessa sanojen välisessä tyhjyydessä.
Ja Peelo oli sanonut Valkoisen Kuningattaren olevan tiellä pimentää taivas. Tawa tiesi, että Peelo viittasi sillä henkimaailmassa kohtaamaansa kirjaimellisesti valkoiseen hahmoon, mutta…
Hän hapuili kättään vyötärölleen varmistaakseen, että Nimdan siru ei ollut siellä. Että hän ei olisi tajuamattaan kantanut sitä mukanaan… ihan vain odottaakseen sitä hetkeä, jolloin hän voisi tehdä isänsä ylpeäksi sen voimalla.
Ei. Ei ikinä. Ei hän ollut se, mitä hänestä yritettiin tehdä.
Peelo oli pysähtynyt katsomaan kellotornia. Tawa tiesi jo valahtaneensa kalpeaksi. Hän keräsi pari rauhallista hengenvetoa, sulki silmänsä hetkeksi ja rentoutti olkapäänsä. Hän seurasi katseellaan hajamielisesti hyvin pientä kultanaamioista onu-matoralaista, joka kipitti pois hänen jalkojensa alta.
”Anteeksi”, hän sanoi Peelollle. ”Tämä aihe nostaa jotain esille.”
”Se on ihan okei”, Peelo nyökkäsi ymmärtäväisesti. Saatuaan katseensa irti kellotornista androidi viittoili Tawaa jatkamaan matkaa kanssaan.
”Olemme varmaan menossa perinteistä reittiä?”
Tawa nyökkäsi. Puutarhalle ei ollut matkaa enää pitkälti. Kauppakadun kuhinan pääsi väistämään suoraan nurmialueelle. Eteläisen Vallikaupungin kauniit kivitalot, kuhisevat kauppakujat ja sään pieksemät tiilikatot lipuivat ohitse, kun Tawa ja Peelo kävelivät kohti kasvihuoneita ja puutarhoja. Piknikille keli oli liian hyinen, mutta muutama matoralainen potkiskeli laiskasti palloa selvästi keskustelun oheistoimintana.
Kasvihuoneista suurin oli heille hyvin tuttu. Lasi-ikkunoiden takana suurten saniaisten välissä vilkkuva puuhakas lierihattu kavalsi Figan olevan työn touhussa. Tämänhetkinen keskustelu ei kuitenkaan vaikuttanut asialta kaupungin kiireisimmän floristin korville, joten Tawa ja Peelo astuivat sisään yhteen pienemmistä kasvihuoneista. Häikäisevä hajujen ja värien sinfonia toivotti heidät tervetulleeksi. Suuret etelämanterelaiset diliarynikset tervehtivät heitä auringon muotoisilla suurilla kukillaan, daxianloukut hönkivät ilmaan kirpakan makeita houkutuksia kärpäsille, krasanteemit värjöttelivät suurempien kasvien varjoissa. Tawa tunsi mielentilansa kohenevan joka hetki. Kaupunginkin äänet väistyivät paksujen lasien taakse.
”Peelo”, Tawa sanoi katse kasveissa. ”Minkälaisen vastuun valta sinun mielestäsi asettaa?”
Daxianloukkujen luokse kumartunut Peelo mietti hetken. He olivat kierrelleet aiheen ympärillä ennenkin, mutta Tawa ei ollut kertaakaan kysynyt häneltä mitään siihen liittyvää aivan näin suoraan. Jokin heidän edellisessä keskustelussaan oli taas virvoittanut sen.
”Huomaan, että ajattelet valtaa ja vastuuta jotenkin eri asioina. En ole varma, näenkö asiaa niin.”
Peelo kosketti kevyesti loukun suuria viininpunaisia lehtiä ja suoristi sitten selkänsä.
”Ihanteellisessa tilanteessa valta on vain vastuun kantamista. Huonoimmassa tilanteessa valtaa käytetään ymmärtämättä, että ilman vastuuta se on vain tyranniaa. Nähdäkseni jokaisella vastuuntuntoisella on kuitenkin valta kantaa sitä vastuuta parhaakseen katsomallaan tavalla.”
”Absoluuttinen valta antaa absoluuttisen vastuun?” Tawa kysyi.
”Se lienee looginen jatkopäätelmä, kyllä.”
”Mikäli jollakulla olisi käsissään mahdollisuus muuttaa maailmaa paremmaksi – vaikka väkisin – olisiko hänellä vastuu yrittää sitä?”
”Jos tuntee olevansa vastuussa koko maailmasta, kaipa se olisi hyväksyttävä tapa edetä”, Peelo myönsi. ”Kysymys kuuluu, miksi sinä tunnet olevasi vastuussa niin paljosta?”
Tawa ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään itseensä viittaavaa, mutta eipä hänen hypoteettinen skenaarionsa ollut enää aivan niin älytön nyt, kun Peelo tiesi, mitä lepäsi parhaillaankin hänen yöpöydällään.
Tawa jäi pureskelemaan Peelon kysymystä. Kyllähän se kuulosti hölmöltä, kun sen sanoi ääneen – hän vastuussa koko maailmasta. Ja kivuliaalta myöntää itselleen, kuinka paljon hän ajatteli niin oikeasti, ja usein.
Bio-Klaanin kaunis ideaali, paikka niille joilla ei ole muuta, nojasi uskoon siitä, että jonkun täytyisi tehdä niin. Jonkun täytyisi pelastaa ne, joilla ei ollut pelastajaa. Oliko hänkin niellyt näin purematta toa-ritarien ideaalit säihkyvissä haarniskoissaan? Oliko hän salaa sitä mieltä, että legendojen ’kultainen ritari’ voisi olla hän? Pohjimmiltaan Tawa teki samaa mihin toat kautta sakarain oli koulutettu – vain isommalla skaalalla. Ja nyt hän mietti vakavissaan sitä, voisiko sodan pysäyttää siruilla. Voisiko kaikki sodat pysäyttää sirulla? Voisiko sammuneet tähdet tuoda takaisin?
Jos niin voisi tehdä, mitä muuta vaihtoehtoa oli kuin yrittää?
Oliko tämä kaikki vain jumaluuskompleksia? Vai ehkä vielä surullisempaa, syyllisyyttä, itsesääliä? Vai jonkinlainen surullisen nuoren tytön tarve kapinoida vasten kaikkea sitä, miten hänet oli kasvatettu?
Tawa kumartui krasanteemin äärelle. Varjoissa piilotteleva pieni tummansininen kukka näytti suorastaan surkuhupaisalta mahtavien punalehtisten aurinkojen alla. Silti sekin pärjäsi täällä.
”Osuit ihan asian ytimeen, kuten tavallista”, Tawa sanoi hetken päästä. ”Olisi kai hölmöä ajatella, että olisin jotenkin erityinen sähkön toa muuten kuin silloin, jos uskoo johonkin jumalaiseen kohtaloon. Mutta tämä Totuus, josta usein puhumme, näytti minulle jotain, jota on vaikea olla ajattelematta. Syklit. Ehkä… ehkä minä uskon kuitenkin, että historiassa tulee aika ajoin tienhaaroja, joissa joillekin yksilöille siunataan tai kirotaan vastuu tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat heitä suurempiin asioihin. Enkä voi olla täysin varma, onko tämä sellainen päätös. Mutta ihan päätänästi se sellaiselta tuntuu.”
”Minä en yleensä ole kovin hyvä antamaan neuvoja”, Peelo myönsi, ”mutta ehkäpä tällä kertaa sinun kannattaisi vain ajatella vähän vähemmän kerrallaan.”
Kasvihuoneen ohi tietä pitkin kävellyt kolmea valtavaa sormenkynttä perässään laahaava hahmo oli syöttänyt Peelolle ajatuksen, joka sopi hetkeen täydellisesti.
”Nimittäin”, hän jatkoi, ”sehän on, mitä Varjottu yritti. Hän kyllästyi Mata Nuihin uskovaan maailmaan ja yritti muuttaa sitä suotuisammaksi omalle väelleen. Aiheutti sillä suurimman sodan, mitä on nähty. En sano, että aiheuttaisit lisää sotia yrittämällä muuttaa maailmaa, mutta maailma ei välttämättä tarvitse aina pelastamista. Odina palvelee omaa väkeään, vaikka koko maailma ei sellaiseksi muuttunutkaan. Ehkä sinunkin tulisi keskittyä siihen, mille olet valasi vanonnut. Näiden seinien sisällä sinulla on vastuu tehdä kaikkien elämästä parempaa. Mutta uskoakseni naamoja työkseen keräilevä pimeyden metsästäjä ei paljoa välitä siitä, jos maailma on suotuisampi bioklaanilaisille.”
Tawa seurasi ikkunan läpi sitä hahmoa, johon Peelon huomio oli kiinnittynyt. Naamoja keräilevä pimeyden metsästäjä… kaikenlaisten tyyppien jäsenkirjoja hänkin oli mennyt allekirjoittamaan. Se elektronisen musiikin duo oli sentään ollut ihan hyvä vitsi, ja puolustukseksi sinä iltana Rapusaaressa oli ollut aika kova meno, sekä erinäisistä ruokatorvista oli liikkunut alas aika monta värikästä pilleriä.
Luoja.
Tawan huoli vaihtoi maalitolppia: olikohan aina ihan täysin järkevää, että hänen vastuullaan oli edes näin paljon?
Toisaalta hänkin oli ollut nuori ja villi joskus. Hänkin oli joskus halunnut pitää hauskaa. Onneksi Nimdan siru ei ollut löytänyt itseään hänen käteensä silloin.
”Niin. Kai minä olen ensi kädessä vastuussa vain siitä, mitä olen tähän maailmaan luonut.”
”Niin”, Peelo nyökytteli. ”Sinut nähdään tämän paikan johtajana ja pidetään myös siinä arvossa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että olet paljon enemmän tämän paikan äiti kuin admin.”
Tawa vaikeni hetkeksi. Harva käytti tuota sanaa. Siinä oli liikaa painoa, sellaista jota androidi ei ehkä täysin ymmärtänytkään. Ei Tawakaan väittänyt täysin ymmärtävänsä. Mutta jokin siinä oli tuntunut oikealta niin pitkään kuin hän muisti.
”Siinä on se sivuoire, että joskus näihin käsiin kulkeutuu myös asioita, joita en ole erikseen etsinyt. Ja silloin on pakko myöntää, että minulla on valtaa – ja kai siis myös vastuuta jopa Bio-Klaanin ulkopuolelle. Minä en edes täysin tiedä, mihin se siru pystyy… tai tuleeko sellaista rajaa ikinä vastaan.”
Valot Peelon silmissä värähtelivät hieman, kun tämä tarkensi ulkoa takaisin Tawan kasvoihin.
”Minun on vaikea kuvitella, että tarinat Nimdasta olisivat kovin todenmukaisia. Se voi johtua siitä, että minä en oikeastaan ”toivo” asioita samalla tapaa kuin te kanisterisyntyiset. Uskotko tosiaan, että sen rajat olisivat niin loputtomat?”
”Eräs henkilö, jolle puhuin yhdessä näistä kasvihuoneista antoi ymmärtää, että se riippuu myös käyttäjästä. Mielenlujuudestako? Vai vain siitä, kuinka hyvä mielikuvitus on? Vai… vakaumus?”
Pyhän äidin lempeä hymy muistui mieleen. Hetki oli hyvin samanlainen. Kasvien keskellä, valmiina muuttamaan maailmaa. Odottiko athistien johto sitä häneltä, suorastaan? Että hän käyttäisi sirua? Tawa oli hyvin iloinen juuri nyt siitä, että athistien mestari ei vielä tiennyt Nimda Gamman uutta sijaintia. Ainakaan, jos hänen ajatuksiaan ei ollut luettu salaa.
Tawa jatkoi. ”Sitten taas… kolmea sirua käsissään pidellyt henkilö puhui niistä pikemmin kuin sirut olisivat käyttäneet häntä. Häntä heiluttaa koiraa. Tai jotain.”
Täysin tarpeeton koiraheitto muistutti Guardianista, ja se oli liikaa tähän hetkeen. Tawa tajusi kaataneensa adminillisen auktoriteetin rippeet suoraan kukkasten lannoitteeksi. Mutta ei Peelo ehkä pönöttämisen tai etiketin päälle ymmärtänytkään.
”Vaikea edes kuvitella”, Peelo myönsi. ”Ymmärrän kyllä konseptit, mutta en saa niistä sellaista kuvaa kuin sinä. Pelkäänpä, että mitä tulee Nimdaan, en osaa keksiä edes puoliksi niin hyvää neuvoa kuin Facestionator tarjoili tuossa hetki sitten.”
”Siis… onko hän edelleen Pimeyden metsästäjä?” Tawa sanoi pöyristyneenä. ”Keräileekö hän niitä naamoja yhä?”
”Kysyin tuota häneltä, mutta sen jälkeen, kun hänelle selvisi, ettei minulla teknisesti ottaen ole naamaa, hän ei ole suostunut puhumaan minulle.”
”Selvä.”
Tuon tyypin täytyy olla Samen tutkalla, Tawa vakuutteli itselleen. Jos se aiheuttaisi joskus ongelmia, Angorangerit varmaan pieksisivät sen n. 0,5 minuutissa maanrakoon.
”Luuletko tuon riittävän tältä erää?” Peelo kysyi nyökäten kohti lannoitekatastrofia, joita Tawan huolimaton pussin käsittely oli aiheuttanut. Hätäisesti ylimääräisiä syrjään kämmenellään työntävä toa huokaisi syvään ja katsoi kättensä jälkeä silminnähden pettyneenä.
”Minusta ei ehkä ole kädentaitoihin tänään.”
”Ymmärrettävää. Jatkammeko sitten matkaa?” Peelo kysyi.
Tawa nyökkäsi ja suoristi selkänsä. Tämä yritti pudistella multaisia käsiään puhtaaksi, mutta niinkin lyhyessä ajassa lika oli tarttunut niin tiukkaan, että hänen piti käyttää puutarhan perällä sijaitsevaa vesipistettä niiden pesemiseen. Jääkylmä vesi lähetti vilunväreitä pitkin toan selkäpiitä. Pieni piristysruiske ei ollut kuitenkaan ainoastaan huono asia.
Kasvihuoneen ovi aukesi ja Tawa johti matkaa hajamielisen määrätietoisesti. Pöydällä olevat ajatukset olivat liian massiivisia, että hän halusi antaa niiden muhia mielessään. Maisemanvaihdos antoi ajatuksille hieman enemmän arvoa, ja Peelo oli osoittautunut viime aikoina erittäin hyväksi kuuntelijaksi. Ehkä Totuuden kohtaamisen jälkeen he olivat yhdessä päätyneet katselemaan niin isoja horisontteja, että Tawa ei ollut lopulta erityisen pahoillaan siitä, että tämäkin tiesi nyt Nimdasta. Androidin arkisen lakoninen suhtautuminen käsittämättömän suuriin asioihin helpotti niistä puhumista.
He matkasivat puistoa etelään kohti satamamuuria. Kivisen tornin portti avattiin juuriadminille ja hänen seuralaiselleen ilman edes admin-kiven vilautusta, ja kierreportaat kaartuivat jyrkkinä heidän edessään. Hengästyneen askelluksen jälkeen Tawa ja Peelo nousivat muurinharjalle, ja viiltävä merituuli piiskasi heitä välittömästi kasvoihin. Visulahden ulappa aukeni edessä valtavana ja sataman tuulenpieksemät rakennukset näyttäytyivät täältä pikku puisina laatikkotaloina. Viimeaikaisen jylhien syysmyrskyjen myötä horisontin aallokko näytti nyt keskipäivällä suorastaan vaatimattomalta. Tawa laski kätensä muurille ja tuijotti horisonttiin.
”Arvostan seuraasi, Peelo”, hän sanoi yhtäkkiä. ”En aina ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta luulen että tarvitsen perspektiiviäsi näin… suurissa asioissa. Kiitos siitä.”
Peelo oli tehnyt, kuten aikaisemmillakin kerroilla ja nojasi vastakkaiseen suuntaan Tawasta. Siinä, missä toan katse oli haaveilevasti aavalla merellä, oli Peelon katse naulittuna Bio-Klaanin kaupunkiin. Sillä tapaa he olivat seisoneet ennenkin. Katseet vastakkaisiin suuntiin, mutta tarpeeksi lähellä toisiaan, että tuulisellakin säällä he kuulivat toistensa äänet.
”Minusta on mukavaa, että kerrot minulle asioita.”
”Jäin miettimään sitä, mistä puhuimme äsken. Ehkä minulla ei ole vastuuta pelastaa koko maailmaa, jollei tilanne näytä jossain kohtaa niin pahalta että oikeasti voisin vaikuttaa sellaiseen. Mutta… minulla on vaikutusta siihen, miten tämä sota etenee. Uskon, että jokaiselle valinnalle jonka teen on mahdollista laskea seuraamukset numeroissa. Vaikkapa kuinka monta ruumista ne aiheuttavat.”
Hänen olisi pakko antaa Tongulle vastaus kohta. Jos ikkuna toimia Rumisgonen suhteen sulkeutuisi ennen kuin he ehtisivät toimia, hän ei pystyisi katsomaan itseään peiliin.
”Niin en minä oikein voi olla miettimättä, kuinka paljon kuolemia voisin vähentää, jos yrittäisin lopettaa tämän sodan siruja käyttämällä. Jos ne pystyisivät siihen, olisiko sellainen vallankäyttö sinusta perusteltua?”
Peelo mietti paljon pidempään kuin normaalisti. Tawa antoi tälle kuitenkin aikaa. Juuri sillä hetkellä hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään.
”Minä en pidä nazorakeista”, Peelo lopulta töksäytti. Se oli tältä niin suorasukainen laukaisu, että Tawa kääntyi Peeloa kohti kulmat koholla. Mutta Peelon katse oli yhä naulittuna Bio-Klaaniin.
”Siellä, mistä minä tulen, en saanut olla utelias. En ollut siellä tervetullut. Toisin kuin täällä. Täällä minä saan seisoa puistossa vaikka koko päivän katsomassa asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia, ja pahin asia, mitä on koskaan tapahtunut oli, kun Long Boi luuli minua tilataideteokseksi.”
Tawa ei voinut olla hymähtämättä ääneen. Peelon ajatus ei kuitenkaan ollut vielä aivan kokonainen.
”Tämä paikka, jonka olet vahingossa saanut aikaan, on erilainen kaikista muista paikoista. Mutta nazorakit eivät halua, että meillä olisi sitä. Siksi minä en pidä heistä. En pidä kenestäkään, joka ei halua antaa muiden olla kuin he ovat.”
Peelo käänsi viimein katseensa kohtaamaan toan. Hänen vihreissä silmissä näytösti olevan hohtoa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Jos sinä luulet, että pystyt pelastamaan sen, tahtoisin, että tekisit niin”, Peelo päätti ajatuksensa.
”Se on ylväs ajatus. Että siruilla voisi vain ohittaa kaiken verenvuodatuksen. Olen haaveillut siitä, että niin voisin vapauttaa jopa nazorakit. Mutta Kezenin sanat ja se video saavat minut pelkäämään, että saatan olla vain yksi idiootti pitkässä jonossa idiootteja, jotka heittäytyvät samaan kuiluun.”
Tawan katse lipui rantaa pitkin itään ja pysähtyi rannikon vanhaan majakkaan. Siihen samaan, joka oli langettanut yhtenä yönä muiden joukossa valonsa ulapalle ja kutsunut hänet rantautumaan. Siitä oli uskomattoman kauan – tuo majakka oli vanhempi kuin tämä muuri jolla hän nyt seisoi. Yksi harvoista asioista tässä maisemassa, joka oli Bio-Klaania vanhempi.
Hänen vaikutuksensa tähän maisemaan oli järisyttävä, näkyvä ja helposti mitattavissa. Ja jos hän oli saanut tämän kaiken aikaan ilman sirua…
Tawa naurahti kuivasti.
”En tiedä. Mitä sinä luulet, että Kezen ja hänen mestarinsa ajattelivat ennen kuin siru päätyi heidän käsiinsä?”
”Se riippuu varmaan siitä, millaisia tarinoita heillä oli siitä entuudestaan”, Peelo tuumasi. ”Niillä on tapana värittää sitä, miten asiaan suhtautuu. Luuletko, että olisit huolettomampi, jos et olisi koskaan kuullut Kezenin viestiä? Tai sitä, mitä Metru Nuilla tapahtui?”
”Olen minä ottanut joskus sokeita hyppyjä. Joskus ei ole muita vaihtoehtoja. Joskus ei ole valmiita askelia, joita seurata. En ole varma, onko kukaan yrittänyt tismalleen sitä, mistä minä haaveilen.”
Tawan sanat toivat Peelolle mieleen jonkun toisen sanat. Kertomukset, jotka Tawakin oli kuullut ja kelannut mielessään tuhat kertaa.
”Huolimatta siitä, mitä Totuus sinulle kertoi, en usko, että on. En usko, että kukaan niissä ’aikaisemmissa Bio-Klaaneissa’ joutui miettimään mitään tuollaista. Siksi en usko, että kukaan syyttää sinua, jos hyppy tuntemattomaan ei tuotakaan haluttuja tuloksia. Tärkeämpää, nähdäkseni, on yrittää.”
”Ehkä. Ehkä niin. Ehkä on hyvä, että ei ole ainakaan lukinnut itseään raiteille, jotka vievät verenvuodatukseen. Mutta… kaikki eivät tule pitämään siitä valinnasta.”
”Eivät varmasti”, Peelo sanoi. Tämän hartiat olivat lysyssä tavalla, joka soti tämän suoraryhtistä mainetta vastaan.
”Mutta sellaista todellisuutta ei taida olla, jossa kaikki voittaisivat. En usko, että me selviämme tästä ilman murhetta, Nimdan taikaa tai ei. Mutta jos tästä paikasta jää jäljelle edes sen verran, että joku kirjoittaa siitä myöhemmin tarinan, olemme nähdäkseni jo suoriutuneet paremmin kuin Selecius-säätiö. Minusta tuntuu, että se asia, joka lopetti heidän olemassaolonsa, teki sen viimeiseen saakka.”
Tämä on täysin mielipuolista, Tawa ajatteli. Ei hän nyt voinut yhä ajatella voivansa astella Nimdan sinistä polkua katsottuaan vain tunti sitten silmiin miestä, joka tuhansia vuosia sitten teki sen, kuoli ja katosi jäljettömiin. Sen opetuksen Kezen sai jätettyä tuleville sukupolville, vaikka hän jäi vain yhdeksi häpäistäväksi ruumiiksi muiden joukossa.
Vai… oliko se opetus, jonka Kezen olisi jättänyt, jos olisi saanut itse valita? Ja mitä mahtoivat noista valinnoista ajatella henkilöt, joista Kezen vain puhui? Kuka oli Delek, ja kuka Selecius? Mahtoiko ”Xian Tulinoidalla” olla ollut yhtä majesteettisia ajatuksia vallasta ja vastuusta? Oliko mahdotonta sytyttää niin kirkas liekki ilman, että tuli itse sen polttamaksi?
Valkoinen Kuningatar, Tulinoita, Bio-Klaanin admin. Pyörä pyöri pyörimistään. Jono idiootteja matkalla yhteen ja samaan kuiluun. Ehkä jos heitä yhdisti jokin, niin täysi kyvyttömyys hyväksyä, että toivo oli pahin Annonan lippaan vitsauksista. Jos hän oli idiootti vain, koska vielä uskoi johonkin, hän oli mielellään idiootti.
”Jos opit vielä jotain näistä… sammuvista tähdistä, kerro minulle lisää”, Tawa sanoi. ”En oikein osaa yhdistää sitä mihinkään. Mutta haluan edes yrittää olla tekemättä samoja virheitä kuin Kezen tovereineen.”
”Lupaan sen”, Peelo nyökkäsi. Samalla, kun Tawan katse harhaili edelleen saaren majakassa, oli Peelon katse siirtynyt jälleen Bio-Klaanin kellotorniin.
”Vaikka se kyllä voi johtaa siihen, että joudut sittenkin pelastamaan tämän saaren lisäksi koko muunkin maailman.”
”Niin minä vähän pelkäsinkin”, Tawa sanoi huokaisten syvään. ”Jos ikinä olemme siinä pisteessä, ehkä vihdoin ymmärrän, mitä tarkoitat kun puhut matkoistasi ’Valkoisen valtakuntaan’. Ja ehkä osaat kertoa, mitä minun ei ainakaan kannata tehdä.”
Peelo sai haluamansa. Minuuttiviisari kellotornissa liikahti androidin nähden. Tyytyväisenä siihen faktaan, että kello kävi yhä eteenpäin odotetulla tavalla, hän viimein kääntyi ja asteli Tawan rinnalle ulappaa tuijottelemaan.
”Ensi kerralla, kun käyn siellä, voin kysyä häneltä. Hän on välillä hieman pahalla tuulella, mutta luulen, että hän pitää sinusta tarpeeksi, että suostuisi antamaan minulle vastauksen tuotavaksi.”
Tawa kurtisti kulmiaan huolestuneen näköisenä.
”Onko se ihan hyvä juttu, että hän pitää minusta?”
”Huolimatta siitä, että hän tahtoisi pimeämmän taivaan, uskon, että hän pitää sinusta sellaisella tavalla kuin toisista yleensä pidetään. Hän on aika huono peittelemään sitä, että hän on oikeasti aika…” Peelo jäi tosissaan miettimään, kuinka päättäisi lauseensa. Tavanomaiset kuvaukset eivät tuntuneet riittävältä.
”… pehmeä”, hän sanoi tyytyväisenä löytämäänsä sanaan.
”Pehmeät tyypit ovat kaikkein vaarallisimpia”, Tawa sanoi. ”Melkoista tuhoa voi saada aikaan sillä, että välittää jostain todella paljon.”
Lausunnon synkeä itseironia ei jäänyt häneltä huomaamatta. Oli jotenkin mahdoton tietää, jäikö se Peelolta. Tawa ei ollut vieläkään ihan varma, oliko tämä ironian sakarainmestari vai täysin kyvytön ymmärtämään sitä.
”Jos Varjotulla on minkäänlaista kykyä itsetutkiskeluun, hän on varmasti kanssasi samaa mieltä”, Peelo sanoi. ”Mutta jos olemme päättäneet jotain tämän lenkkimme aikana, olkoon se, että välittämällä tuhoaminen on silti parempi kuin tyhjyyden voitto.”
”Toivon, että olet oikeassa. Toiseen kertaan, Peelo.”
”Kiitos. Vaikka luulen, että meidän molempien pitäisi toivoa yhdessä, että sinä olet meistä kahdesta lopulta se, joka on oikeassa.”
Kuin yhteisestä sopimuksesta Peelo jätti Tawan keräilemään ajatuksiaan merimaiseman äärelle ja alkoi askeltaa muurin keskitornia kohti. Tuuli mereltä tuntui yltyvän. Viime yöt olivat olleet jotenkin normaaliakin julmempia sen suhteen. Levollista paikkaa laskea katsetta ei oikein ollut. Bio-Klaanin suuntaan katsomalla oli mahdotonta olla huomaamatta hehkuvaa kenttää linnakkeen katonharjalla, joka toivottavasti piti Avden kätyriä vankinaan, kun taas Visulahden poukama oli vähintään yhtä levoton kuin hänen ajatuksensa. Pilvipeite oli liian sankka paljastamaan, näkyisikö tällä kirkkaudella yhtään tähtiä.
Hän ajatteli usein sammuvia tähtiä. Viimeksi hän oli keskustellut siitä Geen kanssa admin-tornin parvekkeella. Se hetki oli ollut merkityksellinen monesta syystä — mutta jälkikäteen oli helppo paikallistaa se ensimmäiseksi kerraksi, kun hän oli myöntänyt itselleen harkitsevansa Nimdan sirujen käyttämistä.
Toaksi tuleminen ei voinut olla terveellistä todellisuudentajulle. Se, että tiesi olevansa vastuussa yhdestä taivaan tähdestä valui helposti mielipuoliseksi jumalkompleksiksi siitä, että oli vastuussa kaikista niistä. Hänen tapauksessaan ei auttanut, että hän ei oikeastaan muistanut aikaansa matoralaisena — tai ollut aivan varma, mikä tähdistä oli hänen. Ja hänen menneisyydellään oli helppo myös muistella ääntä, joka kertoi aikovansa pudottaa viimeisenkin valon taivaalta aikain lopussa.
Mitä hän ei tajunnut Kezenin sanoissa? Miksi se nauha vaivasi häntä yhä?
”Minä löysin taivaan tähden sirpaleita”, Tawa mutisi itsekseen.
Nouseva syysmyrsky hakkasi lipputangon narua kipakasti. Uusi puuskahdus tuntui siltä, että hän lentäisi kohta kaupungin ylle keltaviolettina leijana. Oli aika laskeutua maan tasalle – monessakin merkityksessä.
Observatorio, jota pohjoisen Suureen Kaupunkiin suunnitellaan – nimetty toistaiseksi Tiedon Torniksi – on perustuksiltaan ironinen, enkä ole varma, onko sanaleikki tarkoituksellista nokkeluutta jääkansan arkkitehdeiltä vaiko epähuomiossa tehty käännösvirhe, jollaiseen kokematon Raun käyttäjä saattaisi helposti langeta.
Nimittäin manner-selakhian termi ”Freä-Erdenon” kääntyy pohjoiseen tohungaan hyvin kömpelösti, varsinkin jos jättää tarkoituksella kääntämättä sanan ”tunnelmaa” värittävät erikoismerkit, jotka käännöksissä usein korvataan virheellisesti väliviivalla.
Sillä Freä’-’endon tähtimuodostelmasta juontava nimi viestii paljon muutakin kuin pelkkää informaatiopohjaista tietoa. Sanan todellisen vivahteen ymmärtäminen on toki paljon helpompaa, jos sen kuulee lausuttavan selakhin suulla. ”Fre”-äänteeseen oleellisesti kuuluva hampaiden kirkautus – sellainen, joka matoralaisen suulla olisi mahdotonta toistaa – muistuttaa sanan todellisesta vivahteesta: Tuskasta.
Joten Ko-Metruun kohoavan tornin nimi, ainakin teoriassa, kääntyisi paremminkin muotoon ”Tieto lisää tuskaa”. Olisi helppoa nähdä pelkistetyn version olevan jonkin filosofisen seuran metku. Pohjoisen taivaan keskipisteessä paistava muodostelma on profiloitunut monen tieteellisesti hataralla pohjalla olevan tutkimusryhmän maskotiksi.
Toivoa saattaa, että Suuren Kaupungin suuret miettijät ovat perillä käännöksen todellisesta vivahteesta ja pelkistetyn termin käyttäminen on vain osa näiden sisäpiirin vitsiä.
Kuvion nimi kertoo kuitenkin kaikkein eniten Selakhiassa kehittyvästä filosofisesta suuntauksesta. Kenties nopeasti kehittyvien tieteellisten saavutusten mukanaan tuoma vastuu on viimein pureutunut salskeiden arkeen.
Ei olekaan ihme, että Freä-Erdenon on muuttunut niin merkittäväksi esteettiseksi elementiksi sekä Cest’aen maakunnassa että Qwienne Puhtaan vaikutuspiirissä.
Sama ajattelu, joka Freä-Erdenonin lisäksi nimesi Maran-Pridanon ja Fra-tar-aftanan kuviot, on siirtänyt selakhialaisen ajattelun voimakkaasti irti menneiden vuosikymmenien tiedepohjaisesta ajattelusta kohti ideologisempaa, kauneuden ja puhtauden opeille keskittyvää vallanpitoa.
Itäisten draakkikuntien katsetta vaihtunut suunta tuskin silti harhauttaa, mutta muutosta tarkastelemalla voidaan tehdä melko pitäviä päätelmiä siitä, kuinka Taras-Silin filosofit käyttivät kääntyviä aatteita hyväkseen muodostelmien tähtiä ja kuita nimetessään.
Kertokoon se jotain maailmasta, että pohjoisen kansat niin huolettomasti ottavat tiedon vastaan, kun idässä taas myönnetään, että tiedon mukana sielu saa osakseen yhtä lailla myös tuskaa. On vaikea olla ajattelematta Papitar Ney’relin tarinaa selakhien nimiä tutkiessa.
Sadun viimeisen luvun huomio sielun kuolemasta mielen kustannuksella, vaikkakin vaarallisen epätieteellinen, sisältänee rahtusen totuutta.
Selakhialaisessa filosofiassa on aina ollut paljon yhtymäkohtia muun pohjoisen maailman tapaan ajatella, mutta Papittaren teksteissä on paljon sellaista, mihin matoralaiset kansat eivät luonnostaan osaa samaistua.
Tulee kuitenkin muistaa, että Salskean kansan polku on niteenä kärsinyt koillissakaraa vuosikymmeniä riivanneesta sensuurista ja siihen tutustuvien kannattaa yrittää löytää siitä painos, joka edeltää Cest’aen kulttuurivallankumousta.
Seuraavilla sivuilla käymme läpi sekä Freä-Erdenonin ja Maran-Pridanon kappaleiden nimiä ja suhdetta toisiinsa sekä koillissakaran että pohjoisen mantereen taivailla. Kappaleiden käännökset on selitetty myös liitteessä 6, sivuilla 755 ja 756.
– Katkelma Tohtori Delekin teoksesta Tähtikartasto
Arkistojen oven eteen seisomaan asettunut tulen toa oli ristinyt kätensä. Hän nojaili ovia vasten niin rennon näköisesti kuin suinkin osasi, sillä hän ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että haluaisi jotenkin väkisin estää Geeveen pääsemistä takaisin sisälle. Matka admintornilta takaisin oli kuitenkin ollut sen verran kiusallisen hiljaisuuden piinaama, että Vaehran tiesi, ettei se johtunut ainoastaan Kezenin sanojen seurauksena.
”Olet vihainen minulle.”
”En vihainen”, Geevee tuhahti, joskin hänkin oli ristinyt kätensä vastatoimena Vaehranin puuskalle. ”Vain… vähän yllättynyt.”
”Minä olen toa, Geevee.”
”Äh, no kyllä minä sen tiedän! Ja siis kyllähän Mercurankin jälkeen on ihan totta, että jotakin pitäisi alkaa tekemään, mutta… se…”
Vaehran oli kohottanut kulmansa, mutta ei hoputtanut ystäväänsä, jolla oli selvästi vaikeuksia löytää oikeita sanoja.
”Se… tuntuu pahalta.”
He tuijottivat toisiaan vähän aikaa. Jos tämä sama keskustelu olisi käyty menneisyydessä – edes vaikka viikolla – Vaehran olisi varmasti ihmetellyt, miksi Geevee antoi niin helposti itsensä tunteiden vietäväksi. Järjellä perustellen oli aivan selvää, että Vaehranin kuului lähteä. Hän halusi itse niin, toki, mutta Tawan ja Peelon reaktiot olivat vain vahvistaneet ajatusta, että hänen kuului olla siellä läsnä.
Mutta sitten kredipselleeni oli tapahtunut. Creedyn haudan yläpuolelle polvistuneen itkuisen Geeveen kuva oli ikuisesti syöpynyt Vaehranin verkkokalvoille. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä enemmän hän ymmärsi, miksi Geeveestä tuntui pahalta.
”Anteeksi”, Vaehran vastasi. Geevee näki heti, että sanassa ei ollut häivääkään ironiaa tai väkinäisyyttä. Vaehran tarkoitti, mitä sanoi.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Minä vain –”
”Kyllä tarvitsee”, Vaehran keskeytti. ”Tämä on huonoin mahdollinen aika minulle lähteä. Minä ymmärrän sen. En vain… voi muutakaan, Geevee. Minun pitää tehdä jotain. Kun ajattelenkin sitä, että meidän olisi mahdollisuus saada vastauksia, käteni alkavat tärisemään.”
Geevee vain kuunteli. Hän oli huomaamattaan antanut käsiensä valahtaa takaisin sivuilleen.
”Minä tiedän, että minun pitäisi jäädä. Se olisi viisasta. Antaa enemmän seikkailevien sankareiden hoitaa kulkemiset ja keskittyisin itse työhöni, mutta… minusta… tiedätkö…
”… tuntuu siltä, että sinun pitää mennä”, Geevee täydensi, mutta ei voinut estää itseään huokaisemasta syvään, vaikka tiesikin, mitä Vaehran tarkoitti.
”Niin. Ja siksi minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Sinusta tuntuu pahalta, että minä lähden ja minusta tuntuu oikealta. Ja minä valitsin sen, miltä minusta tuntuu yli sen, miltä sinusta tuntuu.”
Geevee tuijotti ystäväänsä saamatta sanaakaan suustaan. Vaehrankin veti syvään henkeä unohdettuaan tehdä niin melkoiseen toviin.
”Sinä olet kyllä toisaalta toa”, Geevee myönsi. ”Kyllä sinäkin olet seikkaileva sankari jos vain sellaista tahdot.”
Vaehran virnisti. Tällä kertaa heidän katseensa eivät pakoilleet toisiaan, toisin kuin paluumatkan aikana tapahtuneiden epäonnistuneiden keskustelunavausten aikana.
”Ja sinä olet tonttu. Ja omistussuhteesi Arkistoihin on täten paljon minua tiiviimpi. Meistä kahdesta sinä olet se, jonka ylin tehtävä on vaalia tietoa.”
”Siinä missä sinun on vaalia meitä”, Geevee hymähti. Hänen katseensa nousi ystävästään arkistorakennuksen rakenteisiin. Se oli hänelle koti. Sellaisella tavalla, mitä oli vaikea selittää. Mutta osittain juuri siksi hänen oli myös helppoa ymmärtää, miksi Vaehranista ei tuntunut niin vaikealta poistua sieltä aika ajoin.
”Kyllä minä ihan oikeasti ymmärrän”, Geevee vakuutti. ”Ja naureskelen tälle jälkeenpäin sitten, kun olet tullut turvallisesti takaisin. Mutta… tiedätkö… ajatus sinusta matkaamassa veneellä jonnekin kauas… nosti tunteita pintaan.”
Geeveen ei tarvinnut selittää, miksi. Hän oli onnistunut kertomaan tarinan kohtalokkaasta merimatkastaan Vaehranille sen surun täyttämän yön päätteeksi. Hän oli kuvaillut, miltä kylmä ja märkä kivi oli tuntunut. Kuinka myrskytuulen ujellus hänen korvissaan oli kuulostanut. Miltä kallonsa kiveen halkaissut Etsivä oli näyttänyt…”
”Kukaan ei muuten puhunut veneilystä”, Vaehran huomautti selvästi jo vähän leikkimielisemmin. ”Tai siis, henki varjele toivon, että emme mene vesiteitse. Jos koko loppusyksy on näin järkyttävän myrskyinen, siinä on riski, että tulen toa joutuu opettelemaan äkkiä uimaan.”
Geevee onnistui kaikesta huolimatta naurahtamaan mielikuvalle.
”Sitä paitsi en usko, että Peelokaan kestää vettä hirveän- oho, anteeksi!”
Vaehran joutui hyppäämään pois tieltä, kun ovet hänen selkänsä takana avattiin. Geeveekin joutui astumaan hetkeksi syrjään, kun Arkistoista rullasi ulos oranssimusta muukalainen, joka tervehti heitä hieman epäselvästi mutisten, ennen kuin kiihdytti vauhtiaan kohti Bio-Klaanin keskustaa. Maakarit jäivät tuijottamaan hetkeksi Jaken peräänsä jättämän sorapöllyn hälvenemistä.
”Minä… en tiennyt, että hän osaa lukea”, Vaehran ihmetteli.
”Äläs nyt. Se on kirjoittanut omakustanteenkin”, Geevee huomautti. ”Meillä on niitä laatikollinen takahuoneessa odottamassa… arkistointia.”
”Et ole laittanut niitä hyllyyn? Niinkö laadukas teos se on?”
”Ymmärrät, kun näet sen”, Geevee huokaisi viittoillen ystäväänsä samalla liikkumaan. Heidän aikaisempi keskustelu ei vaatinut lopullista päätelmää eikä sen kummempaa rusettia päälleen kuin se, mitä Geevee parhaillaan kaulassaan kohensi. He olivat olleet ystäviä niin iauan, että he molemmat tiesivät, ettei asia jäisi heitä enää kaihertamaan.
Hyväntuulinen hohotus tervehti heitä jo Arkistojen tuulikaappiin astuttuaan. Sen lähdettä ei tarvinnut kauaa spekuloida. Suga oli löytänyt jotain suunnattoman huvittavaa, eikä kumpikaan maakareista malttanut olla heti utelematta, mikä oli saanut toan niin hyvälle tuulelle.
Pokkarikokoista kirjaa kädessään puristava jään toa pyyhki hysteerisen naurun kyyneleitä poskiltaan. Siitä kulmasta Vaehranin oli mahdotonta nähdä, mikä kirja se oli. Geevee alaviistostaan sen sijaan näki sen oikein hyvin.
”Miksi sinä luet Basker-koron hurttaa?” tonttu ihmetteli. Suga yritti vastata jotain, mutta yritys tukahtui uuteen naurunpurskahdukseen.
Vaehran katseli ympärilleen samalla, kun Suga yritti epätoivoisesti kasata itseään. Yksityisetsivä istui edelleen asiakastietokoneen äärellä, mutta tällä kertaa kädet puuskassa katse naulittuna jään toaan. Pöydällä näyttöpäätteen vierellä oli valtava kasa kirjoja. Nopealla vilkaisulla ne kaikki kuuluivat A.C. Doylekin tuotantoon.
”Kun puhuit aloittavasi lukuharrastuksen, olisin odottanut jotain vähän… öh…”
”Laadukkaampaa”, Geevee täydensi Vaehranin empiessä tämän lauseen loppuun.
”Eih, ei. Te ette ymmärrä. Ette nyt… hi hi… hihihi… te ette nyt… ehhehehe…”
Sugan hyödyttömyydestä johtuen molemmat maakarit käänsivät katseensa luonnostaan Yksityisetsivään kuin odottaen tältä koherentimpaa vastausta xialaisen hömppäkirjallisuuden läsnäoloon. He molemmat hiemamn yllättyivät, kun he saivatkin sellaisen.
”Menneisyyden tohtorin huonosti varjeltu salaisuus. Häpeällinen kaksoiselämä. Työn hedelmät yhä kaikkien saatavilla. Vaarallisia sanoja tarinoiksi puettuna. Jääsoturin mieli ei kestänyt sivuilta tihkuvia kauhuja. Vain minun kestää. Vain minulla on mielessä lujuus, jota eivät tohtorin sanat murtaneet.”
Maakarit tuijottivat etsivää kulmat koholla. Sitten he katsoivat Sugaa, joka oli avannut Punaisen langan arvoituksen sen melko alkupäästä ja osoitteli sieltä tiettyä riviä, jonka Vaehran kumartui lukemaan.
”Rouva Adlerr on kieltämättä aika… tuota, notkea”, tulen toa myönsi.
”Ihan kamalaa. Ihan hirveää”, Suga hirnui. ”Jokainen rivi on edellistä kauheampi. Selattiin näitä läpi ainakin tusina ja kaikkien näiden femme-fatalet on aina jotain toinen toistaan törkyisempiä liskonaisia. En voi uskoa, että näitä pidetään klassikoina.”
”Niin noh, niitä kaiketi pidetään klassikoina lähinnä siksi, että ne ovat niin vanhoja”, Geevee sanoi ja kaappasi pöydälle lasketun Basker-koron hurtan käsiinsä ja käänsi sen kaksi ensimmäistä sivua löytääkseen teoksen julkaisuvuoden.
”Dekkarikirjallisuuden ensimmäiset merkkiteokset tai jotain sitä rataa. Julkaisuvuosikin on vain arvio, kun nämä ovat niin muinaisia.”
”Niin oliko teillä joku oikea syy sille, miksi olette kiskoneet nämä kaikki hyllyistä?” Vaehran ihmetteli. Etsivä tuhahti maakarin sanoille kuuluvasti. Tämä näytti loukkantuuneen niistä jotenkin.
”Niin siis, kuten Etsivä tuossa yritti selittää”, Suga tulkkasi naurunsa viimein aisoihin saaneena, ”niin me jatkettiin sen Demiurgi-paketin kaivelua tässä valvomisen ohessa.”
Yksityisetsivä nyökytteli hyväksyvästi. Sekä Geeveen että Vaehranin katseet oli kuitenkin tiukasti naulattu Sugaan.
”Ja löydettiin sitten todistusaineistoa. Meinaan… oletteko miettineet…”
Maakarit vaihtoivat katseita. Eivät he olleet miettineet. Eivät mitään sellaista, mitä Suga röyhkeästi implikoi.
”Että ehkä… se meidän tohtorimme on vain julkaissut muita teoksia jollain toisella nimellä?”
Geevee näytti taas hämmentyneeltä. Vaehran järkyttyneeltä.
”Öh… jos yrität väittää, että tohtori Niz on salaa kirjoittanut huonoja dekkareita nuoruudessaan niin pitää teroittaa, että aikajanoissa ei ole mitään tolk-”
”He eivät puhu Nizistä” Vaehran parahti. Yksityisetsivä nyökytteli tämän havainnolle.
”Niin katsokaas, kun ei tämän tikun sisältö liity juurikaan Niziin. Se on kokoelma lähinnä muinaista xialaista kirjallisuutta. Suurimmasta osasta löytyy teidänkin tietokannasta merkintöjä”, Suga selitti.
Vaehran vilkaisi näyttöä Yksityisetsivän edessä. He olivat todella tutkineet Demiurgin sisältöä. Sugaa he olivat toki pyytäneet tekemään niin huomioiden yhteisen tehtävän Seleciuksen mysteerien ratkaisemiseksi, mutta Etsivän apua he eivät olleet osanneet odottaa.
Geevee oli sillä aikaa ymmärtänyt, mihin Arkistoihin tutkimaan jäänyt kaksikko yritti heitä johdatella. Hän naurahti hieman kuivasti ja sivuutti ajatuksen kokonaan.
”Hauska vitsi, pojat.”
”Niin, noh… me… tai oikeastaan Etsivä tässä löysi kopiot melkein kaikista A.C. Doylekin kirjoista tuolta tiedostoista. Mutta painokset, jotka ovat niin vanhoja, ettei niitä ole missään pohjoisen maailman kirjastojärjestelmässä olemassa”, Suga jatkoi.
”Älä viitsi”, Geevee huokaisi.
”Sitten löysimme… tai niin, Etsivä tosiaan löysi, muutamasta niistä keskeneräisiä versioita. Tosiaan sellaisia luonnosvedoksia, joissa oli vielä kirjoitusvirheitä, joita editori ei ollut vielä korjannut.”
”Elä nyt jaksa”, Geevee parahti.
”Emmekä me nyt mitenkään keksineet ilmiselvää syytä, miksi ne olisivat tuolla muiden joukossa. Kunnes me tajuttiin, että tuossa neljännessä kirjassahan viitataan suoraan Tähtikartastoon, kun Watsonni lukee sitä ääneen mestari Gnomesille.”
Geevee puristi päätään molemmilta sivuilta niin kovaa kuin pystyi. Hän olisi mielellään muussannut aivonsa niiden väliin. Vaehranistakaan ei ollut nyt tukea. Toa oli rojahtanut lähimpään penkkiin ja peittänyt suunsa ristityillä käsillään.
”Ja sitten, niin…” Suga hekotteli. ”Sitten on se nimi…”
”A.C. Doylek”, Etsivä sanoi itselleen epätyypillisen selkeällä äänellä.
Vaehran huokaisi syvään. Hän tiesi täsmälleen, mitä kaksikko ajoi takaa
”Uskallanko edes kysyä, mitä ne ’A’ ja ’C’ siinä tarkoittavat?”
”No sekin me löydettiin”, Suga virnuili Geeveen mielestä vähän liian tyytyväisen näköisenä. Suga osoitti kohti Yksityisetsivän näyttöä, josta tämä klikkasi esiin ikivanhan digitoidun artikkelin, joka oli löytynyt yhdestä Xian varhaisimpien selvinneiden sanomalehtien arkistokappaleista. Vaehran tuijotti pitkään ja hartaasti. Lyhyen haastattelun loppupuolella lehden toimittaja oli kysynyt samaa.
”Adorium Candidatus Doylek”, Vaehran luki ääneen.
Suga vain nauroi. Jopa Etsivän trenssihaalarin sisältä kuului huvittunutta kuminaa.
Geevee ei suostunut uskomaan sitä. Ideahan oli suoraan sanottuna täyttä skerdenshaissea. Kuukausitolkulla he olivat jahdanneet Delekin teoksia. Kaivautuneet syvälle pienintäkin uutta informaationmurusta etsien. Ja sitten he kääntävät selkänsä pariksi tunniksi ja nyt heille väitettiin päin naamaa, että maailman tunnetuin roskakirjallisuussarja oli heidän mystisen tohtorin kynästä peräisin.
”Ei. Ei ei. Tämä ei ole validia yhteyksien luomista. Se, että nimissä on samankaltaisuus ja ne sattuvat löytymään samalta datamuistilta Tähtikartaston kanssa ei vielä tarkoita, että Delek olisi kirjoittanut tällaista roskaa ilman, että kukaan koskaan olisi huomannut”, Geevee parkui. Hänen puheenvuoronsa muistutti enemmän avunhuutoa kuin koherenttia virkettä.
”No voihan se niinkin olla”, Suga myönsi. ”Mutta onhan ihan hyvin mahdollista, ettei se silloin aikanaan mikään salaisuus ollut. Asioilla on vain tapana unohtua vuosituhansien mittaan. Tiesittekö muuten, että kahdennessatoista kirjassa esitellään viimein Etsivälle tämän omasta väestä juontava naisystävä nimeltä Selena Gnomez, mutta jo saman kirjan lopussa kuvioihin tulee taas uusi liskonainen vaaleanpunaisilla silmillä, johon päähahmo sitten rakastuukin.”
”Elä laita tämmöistä”, Geevee parahti.
Vaehran ei sanonut mitään. Geevee oli valmis esittämään lisää vastaanväitteitä, kunnes Suga viimein täräytti pöytään heidän työnsä viimeisen löydöksen.
”Toki sitten lopuksi me löysimme varhaisen version Punaisen langan arvoituksesta, joka on yhä kirjoitettu Delekin omalla nimellä. Siinä on Selecius-säätiön leimakin perässä. Hän varmaan tulosti ensimmäisen kopion vielä siellä työskennellessään.”
Etsivä osoitti tietokoneruutua edessään. Tämä oli avannut kyseisen tiedoston ja osoitti sen viimeisen sivun perään. Siinä oli suttuisella, mutta tunnistettavalla käsialalla kirjoitettu signeeraus, jossa luki vanhahtavalla, mutta tunnistettavalla tyylillä viisi kirjainta.
”D E L E K.”
”Arkistomestarit ovat sokeita vanhalle kielle. Nimi ’Doylek’ on voinut syntyä litterointivirheestä. Muinaisxian vokaalit taipuivat puhekielessä eri tavalla kuin nykyisinä barbarismin aikoina. ’E’ D-kirjaimen jälkeen on hyvin voinut puhekielessä taipua ’öy’ tai oy’. Tälle tiedolle olivat informaation vartijat sokeita.”
Vaehran tuijotti Etsivän selitystä suu ammollaan. Tämän puheenparressa oli huomattavasti enemmän tolkkua kuin normaalisti. Kaikki muut läsnäolijat olivat kuitenkin niin keskittyneet tämän yllättävään tietouteen, etteivät he pysähtyneet kyseenalaistamaan muutosta tämän puhetyylissä.
Geevee näytti siltä, että oli valmis purskahtamaan itkuun. Vaehran siltä, että tämä oli valmis myymään maallisen omaisuutensa ja muuttamaan Tarzahnille niin kauas kirjoista kuin suinkin oli mahdollista. Sugan mielestä tilanne oli edelleen selittämättömän hulvaton. Oli vain niin uskomatonta, että myyttien tohtori Delek oli syyllistynyt niin hirvittäviin rikoksiin tohungainkuntaa vastaan.
”Minä en muuten tahdo lukea ainuttakaan noista”, Vaehran huokaisi.
”Ei hätää, minä pääsin jo näiden makuun”, Suga ylpeili. ”Nämä on tällä tapaa kätevästi pokkarikoossa, että voin ahmaista aina yhden esikuntahommien luppoajalla. Kulkee mukavasti mukanakin. Sitä kait se ”pokkari” tarkoittaa?”
Vaehran halusi tuskasta eroon niin nopeasti kuin oli mahdollista, joten hän kaappasi Doylekin koko tuotannon käsiinä, asteli tiskille ja piippasi ne lainatuiksi. Hän halusi niistä eroon niin nopeasti, että ei edes pyytänyt Sugalta tämän kirjastokorttia, vaan merkkasi teokset suoraan tutkimusaineistoksi ja täten pois kirjaston lainattavien listalta.
”Ei ole pakko tuoda niitä takaisin, ellet löydä jotain, josta on oikeasti hyötyä”, Vaehran mutisi.
Suga otti kirjat kiitollisena vastaan ja pakkasi ne yhteen metallisista koreista, joita sai lainata Arkistojen sisäänkäynniltä.
”Onko… onko meillä yhtään kuvaa… sitten Doylekista?” Geevee sai kysyttyä. Vaikka ei olisi halunnut. Niiden sanojen sanominen ääneen tuntui jo tappiolta. Hän oli sillä myöntänyt ainakin osittain hyväksyvänsä ajatuksen.
”Ei siltä näyttäisi”, Suga harmitteli. ”Kaikki aikaisensa näihin viittaava teksti oli nopean haun perusteella lähinnä lehdistä eikä niissäkään ollut mitään kovin ihmeellistä. Näyttää siltä, että Doylek tulkittiin jälkeenpäin ehkä virheellisesti skakdiksi. Varmaan nimensä perusteella, mutta tietenkin… noh, on tuo hänen tyylinsä aika…”
”Tyylitön”, Vaehran täydensi.
”Suorasukainen”, Suga korjasi. ”Missään ei kyllä ole ollut mitään lähdettä, joka viittaisi tämän olleen oikeasti skakdi. En kyllä tiedä oliko niitä edes olemassa silloin, kun Delek vielä vaikutti…”
Vaehran oli vielä Arkistoihin palatessaan tihkunut intoa. Hän oli oikein odottanut, että saisi jakaa Sugalle Tawan huoneessa oppimansa. Innoissaan siitä, että pääsisi kertomaan tälle tahdostaan lähteä mukaan tapaamaan tämän menneisyyden ystävää. Nyt koko paljastuksen ympäriltä oli kuin päästetty ilmat pihalle. Yhtäkkiä se salaperäinen ääni Kezenin nauhalla kuuluikin jollekin liskojen perään kuolannellee puoskarille.
Geevee ja Yksityisetsivä tuijottelivat sillä aikaa lähinnä toisiaan. Järkytyksestä toipuva sininen tonttu katsoi veljeään syvälle tämän punaisiin silmiin yrittäen ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
”Miten sinä löysit nuo niin nopeasti?”
”Etsivän työ ei ole koskaan valmis. Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase. Ja sillä aseista mahtavimmalla paljastan tämän maailman salaisuudet.”
Etsivä oli valunut takaisin perinteiseen puheenparteensa. Geeveestä tuntui suoraan sanottuna pahalta. Hän näki sielunsa silmin sen johtojen mytyn, mikä oli levinnyt kylmälle rantakiveykselle heidän murheellisen merimatkansa päätteeksi. Hän olisi antanut mitä vain muistaakseen kunnolla, millainen Etsivä oli sitä ennen ollut.
”Tiedätkö, taitaa olla kaverille kutsumushomma. Tuo Gnomes-hahmo muistuttaa kyllä sinua aika paljon”, Vaehran tuumasi pakottaen ääneensä niin paljon tahdikkuutta ja hyväntahtoisuutta kuin vain osasi.
Yksityisetsivä nousi ylös ja suoristi selkänsä. Ensin Geevee pelkäsi, että tämä oli loukkaantunut Vaehranin sanoista ja oli alkamassa aggressiiviseksi. Mutta todellisuudessa tällä oli aivan toiset aikeet. Ensimmäistä kertaa koskaan kenenkään heistä nähden Etsivä nosti hattunsa pimeyttä uhkuvan pääkoppansa päältä ja laski sen rintaansa vasten nöyränä.
”Minä…” Etsivä aloitti. Sana tuntui loputtomasti sitä muodostavaa olentoa voimakkaammalta. Kuin se olisi vaatinut tältä todellisia fyysisiä ponnisteluja.
”Minä… halusin olla avuksi.”
Etsivän silmät oli naulittu Geeveen omiin. Tonttu katsoi toista kuin ensimmäistä kertaa koskaan. Geeveen suu repsotti vähän auki. Suga ja Vaehran tuijottivat äimistyneenä ja aivan hiljaa.
”K-kiitos”, Geevee sai viimein vastattua. Tämän äänestä kuuli palan, joka oli noussut tämän kurkkuun. ”Sinusta oli valtavasti apua.”
He tuijottivat toisiaan vielä pienen hiljaisen hetken. Etsivä nyökkäsi varovaisesti Geeveelle, jolla oli täysi työ peitellä samaan aikaan sekä surua, että suunnatonta hymyä.
Se hymy vaihtui kuitenkin sekunneissa hämmennykseen. Yhdellä rivakalla liikkellä Yksityisetsivä kääntyi puhumaan ei-niin.yhtään-kenellekään, joka seisoi Arkistoissa ei-niin-yhtään-missään. Kukaan muu paikallaolijoista ei ollut nähnyt, mistä uusi lipallinen hattu oli ilmestynyt etsivän päähän. Saatika sitten piippu, joka törrötti jostain Etsivän verhotuista kasvoista. Savua tupruttava Etsivä oli riemastunut Delekin hirveiden tarinoiden mysteerin ratkeamisesta. Hänen julistuksensa kaikui pitkin Arkistoja havahduttaen ne viimeisetkin lukusalissa Klaanilehteä ahmivat, jotka eivät olleet vielä häiriintyneet Sugan naurunremakasta.
”Yksityisetsivä on voitokas jälleen!” tämä julisti. ”Kohti seuraavaa seikkailua, rakas Geeveeni! Mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksia. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olen!”
Se sali oli tuhonnut hänet jo tuhat kertaa. Vettä oli jo nilkkaan ja se solisi kuoleman lailla. Isä Athin patsas hänen takanaan oli vain kylmä ja voimaton todistaja, valvoja vailla valtaa.
Hän vilkaisi kattoon. Niiden varjot eivät enää nukkuneet siellä. Ne saattoivat olla missä vain. Aina se ei ollut miekkaa pitelevä käsi, jonka hän kohtasi. Niitä oli muitakin, eikä käsi edes ollut niistä pahin.
Joskus hän vain hukkui sinne maan alle. Ehkä se oli armollisin versio tapahtumista. Joskus kuolema oli nopea, toisinaan hidas. Joskus se toistui monen monta kertaa, niin kuin lupaus oli ollut.
Valokivien muistot, jotka yrittivät epätoivoisesti kamppailla pimeyttä vastaan, eivät kestäneet, vaan niitä sammui yksi kerrallaan. Huojuva hahmo asteli eteenpäin varjoihin kietoutuneena. Sillä ei ollut kiire. Se saattoi ottaa askeleen, kaksi ja sitten vain katsella. Toa temppelissä painautui selkänsä takana olevaa patsasta vasten ikään kuin se tarjoaisi mitään suojaa.
”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, sanoi ruumis. Se oli epätodellinen ääni, sellainen mikä tulee olennolta, joka matkii elävien puhetta sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kuollut, jonka suusta ääni tuli, antoi sille oman, katkeran mausteensa.
Hahmo oli äkkiä hänen edessään. Turagan ruosteinen, pureskeltu kallo irvisti ällöttävästi. Se haju sattui, ja siihen sekoittui myös linnunhahmoisen kauhun haju. Tyhjistä silmäkuopista loisti kelmeän sininen valo. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä. Kallossa oli vain rippeitä naamiosta. Se oli läpeensä ruostunut ja sen kasvojen poikki kulki syvä viilto. Keho oli pelkkä luinen ranka, mistä kaikki liha oli aikaa sitten näivettynyt pois, ja jättänyt vain haarniskan rippeet. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askeleen eteenpäin.
Hahmo oli ilmielävä muisto siitä, mitä Turaga Kezenistä oli ollut jäljellä heidän tavatessaan. Vaikka yksityiskohdat eivät olleetkaan kohdallaan…
”M-mehän vasta tapasimme”, hän yritti vastata turagalle. Tietysti he tapasivat ensimmäistä kertaa.
”Meidän aikamme oli lopussa sillä hetkellä, kun astuimme salaisuuksien tielle. Meidän aikamme, ja niiden aika, joista välitämme”, turagaa liikuttava ääni sanoi. Se olisi voinut olla haikeaa, jos ääni ei olisi ollut niin kammottava. Se oli vain mukaelma äänestä, todellisen äänen parodia. Jokainen äänenpaino oli väärin. Jokainen sana sanottiin, kuin se ei olisi tarkoittanut mitään. Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta.
♫ Nauru ei toivoisi, että juonit hänen vihollistensa kanssa ♫
”Kun kuolet, käyt toisella puolella”, Kezen jatkoi. Hänen toinen kätensä putosi veteen, jonka pinta kohosi koko ajan. ”Kun ne eivät anna sinun kuolla, joudut elämään kuolemasi uudelleen joka hetki. Hinta, joka meidän kaltaistemme on maksettava. Kuolema, joka ei ole loppu, vaan loppuelämä.”
Mutta kuolemaa ei tullut vielä. Uni yleensä päätyi Sätkynukkeen. Tai mihin tahansa niistä muista. Mutta Kezen vain oli siinä, huojuen. Ainoa liike oli alati nouseva vesi. Se oli mustaa.
”Pimeän pelko on täysin luonnollista”, ääni Kezenistä jatkoi. ”Se on ollut osa inhimillistä mieltämme koko rotumme historian ajan. Mutta se pelko ei tarvitse meitä.”
Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotakin sen kallon sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi työntyi ruosteisen, mädänneen kallon sisään. Unen näkijä kuljetti katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa… kunnes ymmärsi käden olevan hänen omansa. Hän irvisti ja kavahti. Ote turagasta kirposi. Kezen kaatui aivan häntä vasten. Haju oli sietämätön.
♫ Etkö jo oppinut, mikä hinta on liian syvälle kaivautumisella? ♫
Vasta siltä etäisyydeltä hän tajusi, että kun hän tuijotti Kezenin kuollutta kalloa, oli hän näkevinään tutut kasvonpiirteet. Sellaiset, mitkä hänellä itsellään oli naamionsa alla. Viiltokin oli sama, läpi kasvojen. Samat hailakan siniset silmät hehkuivat samaan tahtiin hänen omiensa kanssa, vaikka vuosisatojen saatossa himmentyneinä. Hän työnsi turagan ruhon kauemmaksi itsestään, ja se kaatui veteen.
”Kuvittele maailma, jossa painajaiset eivät enää tarvitse uneksijoitaan–” Kezen raakkui vielä, kunnes vesi täytti tämän repaleisen kehon.
♫ Naurulla on vain tämä viesti ♫
Vesi nousi nopeammin ja nopeammin. Luuranko katosi jonnekin syvyyksiin.
♫ Syvissä vesissä uiva hukkuu~ ♫
Vesi nousi ja nousi, eikä painajaisen tarvinnut lähettää sen Nukkeja lopettamaan kohtausta tuskaan. Sen teki musta vesi, mikä täytti Isä Athin kammion, eikä sieltä ollut pakoa. Ja kun pää painui pinnan alle, näki, miten vesi oli täynnä irvistäviä, punaisia silmämunia.
♫ Sinun, jos kenen, pitäisi se tietää, sotilaani~ ♫
Lopulta hän heräsi tukehtumisen tunteeseen.
Bio-Klaani
Ulkona oli vielä pimeää. Nukkumisesta ei varmaan tulisi enää mitään, Matoro huokaisi hikisenä ja syke vielä sadassa. Hän ryömi ylös lakanoistaan lähinnä pakotetulla rutiinilla, avasi ikkunan ja hengitti syvään. Unien maailma onneksi haipui joka hetki kauemmaksi valveesta. Hän mutisi taivaalle lyhyen rukouksen Suurelle Hengelle pyytäen varjelusta ja johdatusta.
Painajaisten lähetti oli ollut nimensä veroinen. Hänellä oli ollut jokin aika sitten parempi vaihe, jonka aikana oli nähnyt painajaisia vähemmän, mutta tuntui kuin tilanne olisi huonontunut siitä nopeasti. Herääminen sillä tavalla alkoi olla surullista rutiinia, johon Matoro oli yrittänyt vain sopeutua. Hän oli kyllä saanut joitakin tuloksia, kun oli alkanut kiinnittää tietoisesti huomiota siihen, mitä mielessä liikkui iltaisin, ja pyrkinyt ohjaamaan huomionsa kevyempiin asioihin. Aivan muista asioista kuin jännityksestä ja sodasta lukeminen auttoi. Samoin typeristä asioista haaveilu sekä meditaatio. Mutta jotenkin painajaiset olivat yleistyneet etenkin muutamana viime yönä, siitäkin huolimatta että viime illan saunomisen jälkeen hän oli nukahtanut makeammin kuin pitkään aikaan.
Toa pyöritteli mekaanisen kätensä sormia hetken. Seranin mukaan hermoratojen liitokset toimisivat parhaiten, jos niitä vain käyttäisi mahdollisimman paljon. Esimerkiksi hampaiden pesu konekädellä tuntui ihan hyvältä hienomotoriikan harjoitukselta. Koneisto tarvitsi vain pienen tipan rasvaa, mutta muuten se tuli toimeen vähällä huollolla.
Toisin kuin hänen aito biomekaaninen kätensä, hänen kylmä oikea kätensä ei tuntenut juuri mitään, oikeastaan ainoastaan paineen. Se oli hyvin yksinkertainen malli, vailla juuri mitään hienouksia. Parhaat mekaaniset lisät yhdistyivät niin saumattomasti biomekaaniseen kehoon, että eroa hädin tuskin oli. Tämä käsi ei ollut sellainen, vaan sen nivelistä kävi melko selväksi käden olevan vain imitaatio aidosta kädestä, lähempänä vahkia kuin matorania.
Aamutoimiensa ohessa hän napsautti lisäsilmänsä kiinni naamioon enimmäkseen, koska hänen oikea silmänsä oli niin tottunut siihen, ettei osannut olla ilman. Hän kiinnitti haarniskan raskaammat rinta- ja olkapanssarit paikalleen ja veti kiinni miekkavyönsä. Harppuuna kiinnittyi suoraan ranteeseen. Joskus rauhallisempina aikoina edes toan ei tarvinnut olla niin varautunut koko ajan, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.
Matoro vielä tarkisti, että kultakello oli siellä missä pitikin ja vilkaisi valokuvaa. Vai että langenneen laulajan ja tuhoutuneen jumalattaren silmä, hän virnisti, ja laittoi sen takaisin turvaan.
Hän suunnisti alas huoneestaan. Käytävät olivat hiljaiset, mutta eivät tyhjät. Kuntosalilta kuului ääniä. Vastaanottotiski oli tyhjä, mutta pääoven lähettyvillä nuokkui Vartioston matoran, joka odotti vuoronsa päättymistä kuin kuita nousevia. Kahviokaan ei aukeaisi vielä tuntiin. Hän harkitsi kysyvänsä Umbran mukaan lenkille niin kuin silloin joskus, mutta veikkasi tämän olevan vielä syvällä unessa. Kyllä heillä olisi aikaa.
Matoro maleksi ulos linnasta ja lähti hölkkäämään kaupungin ympäri suurin piirtein sen muurin suuntaisesti. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jäätynyt aamukaste muodosti aavistuksen kuurasta niitylle. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan jäisiä kukkia.
Viimeistään liike sai hänet hereille. Hyytävä aamuilma tuntui hyvältä hikoillessa. Yleensä se sai ajatusten harhailun kuriin, mutta viime yön painajainen tuntui takertuneen tavattoman tiukkaan. Tavalliset painajaiset katosivat nopeasti yön pimeyden mukana, mutta tätä hän kävi päässään uudelleen ja uudelleen, vailla haipumisen merkkejä. Hän muisti nähneensä sen painajaisen jo muutamana edellisenä yönä, jo ennen kuin räystäälle oli ilmestynyt yksi Avden olennoista.
Mitä ihmeen salaisuuksia hän oli muka nyt löytänyt?
Nimdastakin hän oli luopunut.
Ainoa asia, mitä Matoro keksi, oli kello… ja se, mitä hän oli Oraakkelilta kuullut.
Oliko… Syvä Nauru kuullut sen keskustelun? Viittasiko harakka siihen? Matoro ei tiennyt. Pystyikö Nauru kuuntelemaan kaikkien loistensa kautta, vai oliko tämä ollut jotenkin erityinen tilanne? Johtuiko se Oraakkelin yhteydestä Avdeen?
Hän huokaisi syvään ja moikkasi toiselle juoksijalle, joka kiersi kaupunkia päinvastaiseen suuntaan.
Hänen pitäisi ehkä mennä puhumaan Visokille. Ei se ollut niin paha. Hän oli selvinnyt Oraakkelistakin. Sääli, ettei tämä ollut paikalla enää. Ehkä hän olisi osannut kertoa painajaisten lähetistä.
… mutta ei hänen kyllä tehnyt yhtään mieli tavata Visokkia. Tuntui hankalalta kohdata heidän erimielisyytensä Kapuran aivoituksissa. Ei Visokki ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Matoroa oli jäänyt kalvamaan se, miten tämä oli käytännössä olettanut, että Matoro vain toisti Avden ja loisen ajatuksia ilman mitään omia valintoja. Se, että Kapuran hengen suhteen hänen sydämensä ja Avden tarkoitukset olivat menneet yhteen, oli saanut koko tilanteen näyttämään Visokille ja Makuta Nuille aivan väärältä. Äh, sen koko sotkun käyminen läpi synkensi Matoron mieltä jo nyt. Uskoisiko Visokki häntä?
Matoro kirosi mielessään Avden ja koko sotkun. Sodan vielä kesti, mutta sellaisen vainoharhan ja petoksen levittäminen… se tuntui jotenkin pahemmalta. Ajaa heitä toisiaan vastaan.
Kun hän oli kiertänyt kaupungin myötäpäivään, oli aika hypätä Visulahteen ja uida vielä lahden yli. Tähän aikaan ei juuri ollut vesiliikennettä. Kyöstin koulun väki teki saman lenkin, mutta Matoro taisi olla heitä ennen hereillä tänään.
Hän rakasti uimista. Visulahti aivan kaupungin edustalla ei ollut kovin mukava, joten hän otti kunnolla etäisyyttä ja antoi meren tuoksun ja kylmyyden viedä hänet mukanaan. Vuorien kylmyyteen hän ei päässyt usein, mutta meri oli kaikkialla, ja myös siellä hän saattoi kokea kaukaisen ykseyden luonnonvoimien kanssa. Hän oli puhunut siitä pari kertaa Toa Hain kanssa, mutta ei ollut lopulta jaksanut ajatella sitä henkistä vaivannäköä, mitä vaatisi ymmärtää veden elementtiä yhtä hyvin kuin jäätä. Mutta ehkä se selitti hänen rakkautensa kylmään veteen.
Joskus kun hän oli sanonut, että hänen aamulenkkinsä kulki koko kaupungin ympäri, etelästä uiden, sitä pidettiin vitsinä, Matoro virnisti. Oliko mitään piristävämpää alkua päivälle? Ehkä sama, mutta ilman painajaisia…
Räystäällä hohtava nukke näkyi mereltä asti pienenä valopallona linnan katolla. Se alkoi kadota kaupungin muiden valojen joukkoon, mutta siellä se odotti. Matoro yritti olla ajattelematta asiaa ja sukelsi. Veden alla hänen mieleensä tuli painajaisen mustiin vesiin hukkuminen, ja hän kauhoi itsensä mahdollisimman nopeasti rannalle.
Auringot nousivat hitaasti ja vaivalloisesti, ja Kyöstin kööri ilmestyi pian omalle aamulenkilleen. Matoro moikkasi heille, lähti pois tieltä ja suunnisti takaisin linnalle.
Niin. Visokin luona käyminen.
Matorosta ei tuntunut siltä, että haluaisi edes puhua kellosta ja… noh, politiikasta vielä. Olisi täysi työ korjata se halla, mitä heidän välillään oli siltä pitkältä yöltä. Ja ehkä olisi hyvä, jos hän jakaisi tälle kaiken yksityiskohtaisesti… eipä hän ollut Deltan temppelin tai Aft-Amanan kohtaamisista Avden olentojen kanssa puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kezenin raadon sanat kaikuivat hänen korvissaan.
Hän pohti, kuinka aikaisin oli sosiaalisesti hyväksyttävää yrittää tavata Visokkia. Hänellä ei ollut aavistustakaan visorakin unirytmistä. Ehkä hän odotti varsinaisen toimisto-ajan alkuun, ja menisi sitten ensi töiksi pyytämään päästä tapaamaan Visokkia. Ei sitä kannattaisi lykätä, hän huokaisi.
Merenraikkaana hän palasi nyt jo paljon vilkkaampaan linnaan ja suunnisti Kahvioon aamiaiselle. Vielä ei ollut aivan ruuhkaisin aika, joten tyhjiä pöytiä löytyi yllin kyllin. Ei tehnyt mieli puhua muiden kanssa juuri silloin.
Päivän aamiaiseen kuului puuroa, leipää, valkoista juustoa pohjoisen tyylillä ja omenamehua. Niiden lisäksi hän otti ison kupin kahvia, mutta lisäsi siihen paljon maitoa ja sokeria. Hän ei ollut oikeastaan juonut kauheasti kahvia ennen Metru Nuita, mutta siellä kofeiinista oli muodostunut ystävä melko nopeasti. Ja nykyään hän nukkui niin huonosti, että piti kompensoida.
Hän luki aamun Klaanilehden huolellisesti läpi. Umbran ja Domekin paluu oli tietysti etusivun juttu. Siihen oli haastateltu monien hyviä muistoja etenkin Umbrasta. Sellainen oli hyvää harhautusta linnan katolla kaikkien nähtävillä olevasta kauhusta, josta lehdessä oltiin kyllä julkaistu lyhyt tiedoitus.
Myös sota-asioita käsiteltiin laajalti, mutta kevyempiäkin juttuja oli melko paljon. Ehkä ne olivat tärkeitä pitämään ajatukset muualla kuin masentavissa asioissa. Erityisen tarkasti Matoro kolusi ulkomailta-palstan, jonka taso oli tietysti pudonnut aika paljon sodan takia. Kun postia ei saatu, tiedonjyvät ulkomaailmasta perustuivat niihin harvoihin radiolähetyksiin Xian suunnasta, mitkä ylttivät Välisaarille ja saatiin tarpeeksi selvinä nazorak-häirintäsignalien läpi. Nytkin kyllä kerrottiin, että Onu-Metrussa oli ollut jokin aika sitten taistelu, mutta tilanne oli Toa Lhikanin hallinnassa, kuten tavallista. Toimittajan kynästä oli kuitenkin maininta, että Killjoy olisi jollakin tavalla liittynyt tapahtumiin. Se oli hieman huvittava klaanilainen tapa, joka oli Matorolle hyvin tuttu – että kun joku klaanilainen oli uutisissa maailmalla, se piti erityisesti mainita, vaikkei olisi edes kauheasti tiedetty, mitä oikein tapahtui.
”Klaani mainittu!” sanottiin täällä vaikka kyse olisi ollut vaikka Tiedon tornin tuhoutumisesta. Kaikki julkisuus oli hyvää niin pienelle paikalle.
No, ehkä siellä oli kaikki kunnossa, Matoro mietti ja ohitti piinaavan huolen. Metru Nui oli kuitenkin maailman parhaiten puolustettu kaupunki, mitäpä siellä voisi käydä? Hänen idiotisminsa jälkeen turvatoimiakin oli varmaan kiristetty aika lailla… ja sitä paitsi hän oli luvannut itselleen keskittyä velvollisuuksiinsa Klaanissa eikä huolehtimaan Metru Nuin asioista. Sirun jättäminen sinne alkoi tuntua koko ajan huonommalta idealta, mutta eipä hän voinut tehdä kalvavalle katumukselle muuta kuin yrittää ohittaa sen.
Lopulta hän joi viimeisen, jo viilentyneen tilkan kahviaan ja totesi, että oli tarpeeksi aamu, että olisi sopivaa mennä Visokin puheille.
Matoro saapui Admin-tornin aulahuoneeseen, missä Xela oli uppoutuneena työnsä ääreen. Pöydällä höyrysi teekuppi. Hän oli keskustellut ga-matoranin kanssa kertaalleen, kun oli käynyt puhumassa Tawalle jokin aika sitten. Xela nosti katseensa papereistaan ja hymyili asiallisesti.
”Kyllä on”, Xela vastasi. Matoro oli hetken vain kävelemässä tämän ohi koputtamaan Visokin ovea, mutta jokin pidätteli häntä.
”Viime kerralla kun puhuimme, Kapura oli vielä täällä”, hän sanoi lopulta.
Xelan hymy laimeni peruslukemille.
”Niin. Siitä meidän roolipelisessiosta ei taida tulla enää mitään. Ystäväni on aika pettynyt.”
Matoro asteli lähemmäksi matoranin pöytää ja nojasi siihen hieman epäasiallisesti.
”Muistan, kun sanoit, että olit Kapurasta huolissasi. Ja että Kapura on aina ollut surullinen…” Matoro mietti.
”Niin…” Xela vastasi, tietämättä mitä muutakaan sanoa. ”Minä… minä toivoin, että sinä olisit tiennyt jotakin hänen lähdöstään.”
”Voi, kun tietäisin”, Matoro huokaisi. ”En edes tajunnut, että viimeinen keskustelumme oli hänen hyvästinsä. Emme me riidoissa eronneet, mutta epätietoisuus kyllä kalvaa.”
Xelasta oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli. Hän katsoi toaa kasvoillaan sekä hämmennystä että myötätuntoa.
”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan”, Matoro jatkoi. ”Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”
”Ei se mitään”, matoran vastasi hiljaa. ”Ehkä se on ihan terveellistä. Myös Toa Tawa tekee niin joskus. Olen ajatellut, että ehkä se kuuluu hieman tähän työhön. Että osaa kuunnella.”
”No, onneksi autat Tawaa tämän linnan pyörittämisessä”, Matoro naurahti hieman.
”Kuule… jos haluat puhua Kapurasta enemmän, niin minun on pakko sanoa että minä ja Randakin haluaisimme”, Xela sanoi. ”Emmehän me varmaan mitään vastauksia onnistu keksimään, mutta se voisi, no, rauhoittaa itse kutakin. Voisimme vaikka tavata Kahviossa joku ilta.”
Matoro ei tiennyt, miten paljon matoran tiesi kaikesta, mitä kahden toan välillä oli tapahtunut. Aft-Amanan salaisuus oli tiettävästi pysynyt vain ylläpidon keskuudessa, mutta naapurihuoneessa tapahtunut lasinsirpale kaulaan oli saanut aikaan joitakin huhuja, sillä Matoron päätyminen sairasosastolle ei varsinaisesti ollut salaisuus. Selvää kuitenkin oli, ettei kaksikon välit olleet entisen kaltaiset Metru Nuin jälkeen.
Hän ei myöskään tiennyt, että Xela oli aikanaan roolipelannut Xentoroa. Se olisikin sitten astetta oudompi asia selittää.
”Se on ihan hyvä idea”, Matoro vastasi lopulta. Hän ei oikein keksinyt, keitä muita läheisiä ystäviä Kapuralla edes oli, hänen itsensä ja ehkä tämän roolipeliryhmän lisäksi. Eikä hän ollut aivan varma näidenkään läheisyydestä. ”Kiitos”, hän sanoi vielä. ”En häiritse sinua enempää.”
Matoro mietti hetken, missä välissä hänestä oli tullut niin emotionaalinen. Hän vain avautui nykyään murheistaan puolitutulle ollessaan tekemässä aivan muuta? Keskustelu Oraakkelin kanssa oli liikuttanut häntä syvästi, ja samoin Umbran. Ja Kelvinin lähdön jälkeen hän oli ollut tästä hieman huolissaan myöhään yöhön… yrittikö hän korvata vuosikymmenien tunteista puhumattomuutta parhaansa mukaan? Vai eikö hänellä vain ollut sellaisia murheita aiemmin? Hän virnisti kuivasti ajatukselle… Toa-soturithan eivät tunteista puhu, van pelkistä hyveistä.
Mutta olihan nekin tunteita, ainakin kaksi ensimmäistä. Juhlalliseen pukuun puettuja, mutta tunteita yhtä kaikki.
Sisältä Visokin huoneesta kuului keskustelua. Ovi ei ollut ihan yhtä pitävä äänen suhteen kuin olisi ehkä ollut toivottavaa.
”Ei, en ole päättänyt vielä. Tongu ymmärsi kyllä, kun tilasin lisää mietintäaikaa. Viime päivät ovat laittaneet aika paljon asioita uusiksi..”
Ääni oli hiljaa, ja sitten jatkoi. Matoro arveli, että ei kuullut keskustelun toista osapuolta.
”Uskon, että aion sanoa hänelle kyllä. Mitä muutakaan voimme?”
Se tuntui salakuuntelulta, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian. Lähinnä velvollisuudesta Matoro koputti kuuluvasti Visokin oveen, ja keskustelu keskeytyi joiksikin sekunneiksi.
”Sisään!” huusi hyvin tuttu ääni. Ei Visokin ääni. Matoro tarttui ovenkahvasta ja astui varoen sisään adminin huoneistoon. Näky oli hämmentävä — muuten kyseessä oli melko viihtyisä, jos askeettinen hämärästi valaistu huone, jonka reunoilla oli säkkituoleja ja painavia kirjahyllyjä ja keskellä vaalea nahkasohva… mutta katonrajasta roikkui seitistä tehty riippumatto, jota pitkin kipitti pieni hämähäkki. Monet huoneen esineistä — taulut, kirjat, koriste-esineet — vaikuttivat lahjoilta tai muistoilta, eivät sellaisilta asioilta, joita Visokki olisi itse hankkinut.
Nahkasohvalla istui Tawa kupponen teetä käsissään. Tätä vastapäätä oli Visokki, joka kääntyi ovea kohti myös katsomaan häntä.
”Öh, hei”, Matoro sanoi hieman epävarmasti. ”Minä halusin puhua Visokin kanssa, mutta jos teillä on jotain kesken, voin kyllä odottaa… ei ole mikään kiire…”
”Olimme kyllä juuri lopettelemassa”, Visokki sanoi, ja kääntyi vielä Tawaa kohti. Matoro epäili, että äskeinen keskustelu sai jatkoa hänen kuulemattomissaan. Sitä ei kestänyt kovin kauaa, sillä Tawa nousi sohvalta ja käänsi katseensa Matoroon.
”Matoro. Miten voit?”
”Oikeastaan aika hyvin”, Matoro vastasi. ”Mitä nyt ei tullut kauheasti nukuttua…”
”Tiedän tunteen”, Tawa sanoi ymmärtäväisen näköisenä. ”Sitä on ollut liikkeellä. Haluaisin pystyä antamaan paremman vinkin siihen kuin kamomillatee, mutta eipä siitä haittaakaan ole.”
”Jätän teidät nyt kahden”, Tawa sanoi ja lähti harppomaan Matoron ohi juuri sellaisella ripeydellä, jota linnakkeen kiireisimmältä henkilöltä sopi odottaakin.
Matoro päästi Tawan ohi, ja alta aikayksikön hän havahtui olevansa kahdestaan huoneessa Visokin kanssa. Visorak tuijotti häneen kysyvänä, ja keskusteluun ladattu painolasti tuntui yhtäkkiä juuri niin suurelta, kuin hän oli pelännytkin.
Matoro oli miettinyt monta kertaa läpi, miten aloittaisi keskustelun, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri sillä hetkellä kovin luontevalta. Hän huokaisi syvään ja astui pari askelta peremmälle.
”Niin… haluaisin puhua siitä, miten se Kapuran mielijuttu meni”, hän otti suoraan tärkeimmän asian. ”Olen pahoillani, etten ainakaan tehnyt siitä sinulle helpompaa.”
Visokki oli näkyvästi yllättynyt, mutta keräsi itsensä ja aprikoi hetken vastaustaan.
”Ajattelinkin, että haluaisit joskus puhua siitä”, Visokki sanoi. ”Se oli kokonaan toinen maailma. Myönnän, että muistoni niistä hetkistä Koneessa eivät ole olleet kaikkein selkeimpiä viime aikoina. Minäkin kadun montaa valintaa, joita siellä tehtiin.”
Matoro ei voinut olla ajattelematta, että Visokki näytti paljon väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia. Oli hän kuullut huhuja tämän sairaslomasta — kyllähän sellainen kiersi. Yleensä hyväntahtoisesti, mutta epävarmuuden ajat vahvistivat soraääniäkin. Visokki jatkoi: ”Yksi niistä valinnoista oli sinun ottamisesi mukaan siinä henkisessä tilanteessa, jossa Metru Nuin tapahtumien jälkeen olit. Se ei ollut turvallista sinulle. Eikä toki meille muillekaan.”
”No, olen kuitenkin kiitollinen, että olin mukana”, Matoro myönsi. Kesti aina hetki sopeutua keskusteluihin, jossa vain toinen puhui ääneen, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. ”Se… auttoi, että sain tehdä jotakin Kapuran hyväksi. Mutta taidat kyllä olla oikeassa.”
”Olen kyllä kuullut, että voit nykyään paremmin. Ja näenkin. Se on hyvä.”
Se kuulosti huomiolta, jonka lopussa oleva ”mutta” jäi sanomatta. Matoro empi hetken, ja haki oikeita sanoja.
”Minun piti kysyä parista asiasta, mistä, noh, Radukow ei oikein osaa sanoa mitään. Muistan, kun sanoit, etten ajatellut selkeästi, ja että se johtui Avden… loisesta. Ja olen miettinyt sitä aika pitkään. Minä koen erottavani loisen ajatukset omistani… tosin en tietenkään voi olla varma, erotanko kaikki. Se ehkä liittyy jotenkin kokemukseeni Nimdan kanssa ja kaikkeen siihen, en minä tiedä. Mutta minä haluaisin ajatella, että en olisi enää sen johdateltavissa kovin helposti. Kai minä olisin halunnut pelastaa Kapuran muistot vaikkei mitään loista olisi ollut? Ja, no… minua häiritsee koko ajatus, joten kysyn suoraan. Uskotko, ettei minuun voi luottaa loisen takia?”
Visokki käänsi katsettaan pois Matorosta tavalla, jota hänen oli vaikea tulkita… mutta ehkä se oli häpeää? Admin oli totta tosiaan haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta ehkä myös siten läsnäolevampi. Visokki nyökkäsi kohti sohvaa, ja Matoro otti sen kehotuksena istahtaa alas. Istumapaikka oli vielä lämmin Tawan jäljiltä. Sohva oli mukava, mutta sillä oli vaikea rentoutua.
”Kuten olemme puhuneet, loinen ei voi tehdä mitään, mitä sinä et erikseen sallisi tai haluaisi. Mutta ehkä minä… pelkään eniten niiden hienovaraista vaikutusta. Paras manipulaatio on sellaista, että manipuloitava ei tiedä tulevansa manipuloiduksi. Uskon, että Avde haluaa ruokkia kaikkia huonoimpia taipumuksiamme, ja siksi hän vahvistaa niiden ääniä. Ja sinussa hän löysi — tai ainakin luuli löytäneensä — jättipotin.”
”Niin, siitä minä olenkin huolissani. Luulen, että olen nykyään parempi hahmottamaan loisen tavat vaikuttaa, mutta en tietenkään voi olla varma… oikeastaan luulen, että se vaikutti Metru Nuilla aika paljon. Nimda ja loinen lienee erityisen huono yhdistelmä.”
”Toki”, Visokki sanoi vaisummin. ”Mutta minulla ei ole edes loista, ja yhtä lailla minä olen tullut niiden manipuloimaksi. Pelkällä epäluulolla loisista Syvä Nauru on saanut meidät katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään vain toistemme huonoimmat taipumukset.”
Se oli jotenkin lannistavankin rehellistä Visokilta, joka oli kaikista heidän erimielisyyksistään huolimatta hoitanut heidät kaikki hengissä ulos Koneesta.
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Aft-Amanassa yksi Avden juoksupojista sanoi minulle, miten se meni, että jos saan sirut, minulle on tuoli punaisen kuninkaan hovissa. Ei aavistustakaan mitä se tarkoitti, mutta kai hän sitten oli erityisen kiinnostunut siitä matkasta.”
”Olet toa. Kyllähän teidät tunnetaan. Te olette luihin ja ytimiin asti sankareita. Avdella on suuria suunnitelmia maailmalle — tai pikemminkin uuden sellaisen luomiseksi — ja hän tarvitsee niitä, jotka uskovat kykenevänsä luomaan jotain tyhjästä. En tiedä, näkikö hän sinussa väärin, vai pysäytitkö itsesi ennen kuin ehdit olla liian hyödyllinen hänen uudelle maailmalleen.”
”En tiedä hänen arviostaan, mutta pysäytin itseni aika konkreettisesti…”, Matoro sanoi kuivasti. Arpi huulien yli muistutti häntä siitä joka kerta, kun katsoi peiliin. ”… minkä takia kai haluaisin uskoa, etten olisi enää yhtä altis hänen lintunsa kuiskeelle.”
”Mutta. Jokin ajoi sinut puhumaan minulle tästä silti juuri nyt.”
Matoro vilkaisi huoneen hämärää reunaa ja palasi sitten visorakiin.
”Niin ajoi”, hän aloitti. ”Tämä… tämä on vähän tyhmää. En yleensä anna kovin paljoa painoarvoa unille, ja painajaiset näistä asioista ovat aika tuttuja, mutta pari viime yötä ovat olleet… oudon selkeitä ja toistuvia.”
”Kun puhutaan Avde-jutuista, unilla on enemmän väliä kuin millään muulla. Kerro rohkeasti.”
Selkeä ja toistuva oli myös kaava painajaisten suhteen: samanlainen houreinen painajainen oli ajanut Kapuran hänen puheilleen keskelle yötä, ja sittemmin Visokin puheille. Matoro kauhistui miettimään, oliko hän yhden uhkarohkean loikan päässä uudesta sukelluksesta mielikuvitusmaailmaan. Hieman rohkaistuneena Matoro jatkoi hiljaisella mutta vakaalla äänellä.
”Olen unessa siinä temppelissä, siinä mistä Arupak aikanaan löysi Deltan. Se menee samansuuntaisesti kuin oikeastikin – Kezenin ruumis välittää varoituksen, Avden miekkamies ilmestyy, hukun kun kammio täyttyy vedellä. Paitsi… nyt viime öinä vesi on ollut mustaa massaa täynnä Avden silmiä, ja se on jotekin… hallitseva tuntemus. Niin painostava, että se tuntuu jotenkin tarkoitukselliselta, eikä pelkältä uudelta painajaiselta. Ja tämä on tosiaan toistunut.”
”Kezen”, Visokki toisti nimen. ”En… ole niin perillä siitä asiasta, mutta onko tämä se turaga siltä videonauhalta, joka on Tawan käsissä? Olen kyllä nähnyt sen kertaalleen.”
”Öh, joo”, Matoro vastasi hieman yllättyneenä. ”Tai siis, Deltan temppelissä oli Kezenin ruumis, jonka… se yksi laittoi puhumaan. Makuta Itroz, jonka saarelta sen kasetin löysin, oli käynyt siinä temppelissä aiemmin… mutta en oikein tiedä, miten mikään näistä liittyy toisiinsa. Kuinka niin?”
”Mietin vain. Jos unesi on suoraan Syvän Naurun sinulle lähettämä, eiköhän loisten mestari halua viestiä jotain. Ymmärtääkseni Vaehran ja Geevee ovat tutkineet Kezenin polkua tarkemmin, mutta se liittyy asioihin, joista en ole kovin kartalla.”
Matoro pysähtyi siihen ajatukseen. Itroz, jonka käsissä nauha oli ollut, oli tutkinut Kezenin elämää ja tämän matkaa. Kezen oli tuhonnut itsensä Deltan temppeliin, Itroz oli seurannut tämän askelia samankaltaiseen tuhoon ja vielä vuosituhansien päästä Matorokin oli astellut samoissa syövereissä… ja välttänyt samanlaisen tuhon ehkä vain, koska kaikesta tästä oli myös kapteeni Arupak huutanut hänen korvaansa kuurouttavan kovaa. Ja hän oli jättänyt Deltan taas seuraavalle typerykselle…
”No, en kyllä keksi, mikä se viesti on… eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta kauheasti, mitä Avde yrittää sanoa.”
”Olen iloinen ainakin siitä, että sanot noin. Kellossa on eri ääni kuin Koneen aikaan.”
Matoro kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kyse tuskin oli Kezenistä… mutta ehkä kyse oli tämän varoituksesta. Liian syvälle kaivautumisesta ja hukkumisesta? Ehkä hukkuminen Syvään Nauruun – mutta mihin salaisuuteen hän muka oli nyt taas kaivautunut, hänhän oli ollut Klaanissa-
… niin. Se Oraakkelin tarina, Matoro tajusi. Se… sekö oli salaisuus liian syvälle?
”Kuulostaa kyllä siltä, että myös Avde on muuttanut mieltään sen suhteen, mitä hän haluaa sinun varallesi tehdä. Mikä on mahtanut muuttua, että hän tekee jotain, joka tuntuu tuolla tavalla… uhkailulta?”
… niinhän se Oraakkeli oli sanonut. Että Punainen Mies haluaisi kovasti, että kello poistuisi kuvioista. Että sirujen laittaminen sinne sotkisi tämän suunnitelmia kunnolla… ja oletettavasti Syvä Nauru tiesi siitä loisen kautta? Helvetti… ja vaikutti siltä, että Visokkikin näki välittömästi enemmän kuin sanoi. Sillä tavalla Oraakkeli ja Visokki muistuttivat toisiaan: kummallakin oli vähäeleinen katse, joka tuntui yksinkertaisesti näkevän läpi valheiden ja epämääräisyyksien.
Keskustelun avaaminen alkoi kaduttaa jo nyt.
”No… minä puhuin Oraakkelin kanssa pari päivää sitten tästä”, hän lopulta sanoi ja otti esiin kultakellon, mutta ei irroittanut sitä ketjusta.
”Löysimme sen Aft-Amanasta. Kapura oli piilottanut Deltan siihen… ja mitä Oraakkelilta kuulin, kellolla voi saada Nimdan Avden ulottumattomiin. Vain se, joka ne kelloon laittoi, saa ne sieltä pois. Ja, no, Oraakkeli vaikutti uskovan, että se sotkisi Avden suunnitelmat.”
Hän ei valehdellut, mutta Oraakkelin todellisten paljastusten ympäri luistelu tuntui turhan liukkaalta jopa kaupungin moninkertaiselle luistelumestarille. Visokki käänsi jälleen koko rintamasuuntansa häntä kohti, ja hän tunsi olevansa juuri siinä seitissä, johon hän oli tänään vapaaehtoisesti kävellyt. Aamuyöstä hän oli hukkua mustiin vesiin, nyt hän liukasteli mustalla jäällä.
Visokki ei esittänyt syytöksiä. Hän katsoi Matoroa silmiin hyvin pitkään, kunnes harhautui hänen käsissään kimaltelevaan kultaiseen kelloon. Adminin katse oli tyypillisen vaikeaa tulkittavaa, mutta reaktio oli merkittävä: selvästi Visokilla oli ollut jokin kokemus, joka sai hänet ottamaan kellon välittömästi vakavissaan. Olikohan tämä nähnyt jotain siihen liittyvää Kapuran mielessä?
”Ja sinä olet sitä mieltä, että haluaisit tehdä niin? Sulkea Nimdan tuohon kelloon?”
”No… en enää oikein jaksa uskoa, että siruilla saisi aikaan kauheasti hyvää”, Matoro sanoi ankeana. ”Tai siihen olisi varmaan oltava joku mahdottoman täydellinen henkilö, joka kukaan meistä ei tosiaankaan ole. Enkä usko, että meillä on oikeutta tuhota niitä, jos edes pystyisimme siihen. Mutta kello… no, ehkä se estäisi pahimman, mitä lie käy, jos Avde tai Abzumo tai joku muu saisi kaikki sirut. Mutta jättäisi mahdollisuuden, että ehkä joskus joku vielä näkisi Nimdasta kasvavan jotain parempaa.”
Kello tuntui liiankin hyvältä harhautukselta siitä, että hänen ei tarvinnut juuttua Oraakkeliin. Vanhuksen arvio tuntui kivuliaankin osuvalta. Visokki vaikutti nyt väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia, ja jotenkin itsetietoisemmalta, mutta sana ”Avde” viilsi ilmaa tavalla joka kertoi kyllä, mitä admin yhä ajatteli.
”Uskotko, että olisi mahdollista että Avde yrittää pelotella sinut pois… tuon käyttämisestä Nimdaa vastaan? Voiko unessa olla vain siitä kyse?”
Toa kohautti olkiaan. ”Mistä muusta siinä voisi olla? Se on vain uni, ei se voi tehdä muuta kuin pelotella.”
”Unet voivat valitettavasti tehdä paljon pahempiakin asioita”, Visokki sanoi jääkylmällä sävyllä. ”Minä en tiedä silti, mitä ajatella. Tämä on aika paljon suoraviivaisempaa toimintaa kuin olen tottunut Syvän Naurun verkostolta odottamaan. Ihan kuin olisit jotenkin päässyt Avden ihon alle… en uskonut sitä mahdolliseksi.”
Matoron mielessä kävi, että hän ajatteli Voxiluxia ja kaikkea siihen liittyvää juuri nyt niin äänekkäästi, että kuka tahansa telepaatti pääsisi siihen käsiksi. Ehkä loistartunnan vaara oli joskus hyvä asia, vaikka ei hän uskonutkaan, että Visokki yrittäisi moista. Ei tarvinnut olla telepaatti huomatakseen, että Matoron ajatukset harhailivat.
”Eikö edes kaappaamalla siltä meille uusi räystäskoriste?” Matoro kysyi jotenkin hieman tyytyväisenä nokkeluuteensa.
Visokki oli vaiti joitakin sekunteja. ”Niin. Totta kai sinä tietäisit, mistä siinä on kyse. En halunnut ottaa asiaa esille… kokemuksesi huomioiden.”
”No… ehkä tämä on jonkinlaista siedätyshoitoa”, Matoro naurahti kuivasti. ”En tiennyt tarkkaan, mutta kun niitä on nähnyt pari, ei ole kovin vaikea veikata, että sekin on yksi niistä.”
Harhautus oli ehkä toiminut. Matoro puski Oraakkelin tarinat jonnekin syvälle tajuntaansa ja piti ne kaikin voimin siellä.
”Ainakin uskomme sen olevan. Minulla oli tässä sairaslomalla hetki aikaa ajatella asioita, ja puhuin Kepen kanssa muutamista jutuista. Ja kävi ilmi, että hän oli työstänyt, öh, kummitusimuria. Siitä ei ollut liian hullu loikka kokeilla jotain, joka toimisi johonkin muuhunkin yliluonnollliseen. Sanalla sanoen olen ällistynyt, että olemme nyt tässä. Joskin myös yhä todella skeptinen siitä, että se oikeasti toimisi.”
”Se on kyllä aika uskomatonta. Mukava, että mekin onnistumme välillä yllättämään Avden, loisista ja muista huolimatta. Tuota, onko sinulla mielessä seuraavaa vaihetta? Tai siis… mitä me teemme sillä?”
”Ymmärrän täysin, jos sanot ei seuraavalle ehdotukselleni. Mutta kun tässä puhutaan juuri näistä asioista, niin ajattelin, että voisimme käydä katsomassa sitä hieman lähempää.”
Matoron ensireaktio oli melkein ”ei helvetissä”, mutta hän harkitsi kriittisen sekunnin. Hän oli jo pyrähtänyt olennon alta yöllä… ja, no. Hän oli jo tullut vapaaehtoisesti tapaamaan ensin Oraakkelia, ja sitten Visokkia, niin eipä ne Nuket voineet olla kovin paljoa pelottavampia.
Ainakin hänen taitonsa itsepetokseen oli edelleen tallella. Nyt hän oli päässyt harrastamaan petosta (tai ainakin totuuden pimittämistä) myös adminia kohtaan. Sitäkään ei kannattanut ajatella liian äänekkäästi.
”Mennään vain”, hän sanoi vähäeleisesti, mutta Visokille oli ilmiselvää, että Matoron näennäisen rauhallisuuden takana velloi epävarmuus ja pelko, jonka hän kontrolloi vain vaivoin.
”Missään kohtaa ei ole liian myöhäistä sanoa ei.”
Aamupäivän auringot häikäisivät. Askeleet kaltevalla protopeltikatolla viettivät linnakkeen sisäpihaa kohti, ja Matoro joutui nojaamaan ylämäkeen ollakseen horjumatta. Kiipeily näin korkealla ei ollut hänelle vierasta, mutta visorakin tasaisia askelia seuratessa oli mahdotonta olla tuntematta itseään hieman kömpelöksi.
Linnan punainen katto nousi paljon muureja ja kaupunkia korkeammalle, ja sieltä avautui näköala yli kaupungin ja kauas niityille sen ympärille. Matoron oma huoneisto oli pari kerrosta alempana, ja ne pari kerrosta tuntuivat tekevän paljon – perspektiivi nousi kaupungin kattojen tasalta linnun näkökulmaan. Mikään ei näyttänyt toalle niin kotoisalta kuin se kaupunki.
Suunnassa, mistä paksut kaapelit kulkivat pitkin kattoa, istui koreasti haarniskoitu toa, jolle oli osunut tämä vahtivuoro. SUPER Toa Santor ja Vartioston Palatu keskustelivat jostakin kivenheiton päässä Nukesta, ja aina välillä pälyilivät sen suuntaan. Kun ei oikeastaan tiedetty, mitä Nukke voisi tehdä, tai mitä sille voisi tehdä, vartijoiden rooli oli lähinnä pitää silmällä, ettei mikään muuttunut. Tawan käsky oli ollut, että mieluummin sitten antaa sen paeta kuin menee riskeeraamaan henkensä. Mutta Nukke ei ollut liikahtanutkaan sitten toissayön.
Räystään reunalla hohkasi värivalojen sädekehä, joka ympäröi jotain tummanpuhuvaa, josta kaikki ulkoilman valo tuntui heijastavan vain hyvin vaivoin. Se oli langettanut varjottoman uhkansa Admin-aukion ylle jo kokonaisen päivän, ja vaientanut torin kuhisevaa tunnelmaa hiljaisen tappavalla tavalla. Matoro ei ollut jakanut sen kanssa kovin pitkiä katseita tätä ennen. Kun hän seurasi Visokin askellusta sitä kohti, ensimmäinen ajatus oli melko mykistävä: se tuntui jo etäältä hirvittävän paljon isommalta kuin hän oli kuvitellut.
”Pidämme sitä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Se ei ole liikkunut senttiäkään, mikä jättää pari vaihtoehtoa. Yksi: Kepen laite todella toimii, ja olemme saaneet Avden nuken vangittua.”
”… ja toinen vaihtoehto?” Matoro sanoi Visokin pidettyä hieman epämiellyttävän liian pitkän tauon.
”Mikä se niistä on?” Matoro kysyi. ”Jos luotamme siihen runoon.”
”En ole ekspertti Avden ’ritareista’, vaikka olen kohdannut niistä muutaman. Mutta tämä vaikuttaisi hyvin vahvasti Rautaneidolta.”
He lähestyivät askel askeleelta. Kattotiilet rahisivat, ja hahmo säihkyvän kentän sisällä vei kohta kaiken huomion kaupungin kauniilta maisemilta ja meren etäiseltä pauhulta.
Mustan kaapukankaan verhoama olento oli kaikkea muuta kuin Sätkynuken lailla virtaviivainen ja langanlaiha. Matoro ei voinut olla ajattelematta, että hän lähestyi joka askeleella suurta hauta-arkkua, joka olisi valmiina nielaisemaan sisäänsä hänet tai Visokin. Tai tarvittaessa vaikka molemmat. Ilmaan jäätyneen kaapukankaan alla oli kuin rautainen monoliitti, joka katsoi heitä molempia hieman yläviistosta.
Se oli aivan järjettömän iso.
Mitä lähemmäs he kävelivät sitä, sitä vaikeampaa oli olla huomioimatta, että hän voisi kohta katsoa sitä kasvoihin. Pakokauhu kasvoi jokaisella askeleella, mutta Matoro puri hampaat yhteen ja asteli eteenpäin kuin taistelun ja kuolemanvaaran pakottamana.
Olento seisoi täysin keskellä hänen näkökenttäänsä oudon valon vangitsemana. Oliko se seurannut häntä joskus? Deltan temppelissä, Aft-Amanan käytävillä? Katsoiko hän nyt ensimmäistä kertaa jotain, joka oli kyllä tiennyt hänestä jo pitempään?
Kylmä viilsi luihin ja ytimiin.
”Olen kieltänyt kaikkia menemästä liian lähelle sitä”, Visokki jatkoi. ”Mutta haluan kyllä tarkkailla sitä. Vaikka pelkään, että tuollainen olento ei anna itsestään paljoa.”
”Niissä ei tunnu olevan kovin paljoa… mitään”, Matoro sanoi hiljaa. ”Ne eivät tunnu eläviltä olennoilta.”
”Ei”, Visokki sanoi kylmästi. ”Mutta kyllä minä silti kuulen asioita, kun yritän keskittyä siihen.”
”Ajatteleeko se jotakin?”
Hänelle ei tullut mieleenkään kokeilla omalla naamiollaan. Visokki pysähtyi taas ja tuntui hieman keräilevän ajatuksiaan. Hän kääntyi Matoroa kohti, ja katsoi tätä sanoinkuvaamattoman pelottavalla katseella.
”Siihen sattuu, Matoro. Siihen sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Enkä usko, että se on meidän aiheuttamaamme. Ehkä se vain… on tuollainen.”
Matoro ei oikein tiennyt, mitä sellaiseen saattoi vastata. Eihän se yllättävää ollut, että sellainen olento ei ollut tyytyväinen omaan olemassaoloonsa… mutta silti.
”Mistä kirotusta paikasta ne voivat edes tulla?” Matoro kysyi, vaikkei odottanut Visokin tietävän.
”Nukentekijän käsistä. Mikä se sitten ikinä onkaan.”
”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot”, Matoro sanoi ja sai omituisen virneen kasvoilleen, kun muisteli Kapuran kirjoittamaa Hatuntekijää.
Visokki oli vieläkin vakavampi kuin aiemmin. Matorolla oli paha aavistus, että admin ei ollut valmis yrittämään keventää tätä hetkeä.
”Minä kyllä sain pelottavankin vakavia syitä uskoa, että… jollain tavalla se on ’toa’. Ainakin symbolisesti. Avden oma toa-tiimi, jos voit kuvitella.”
”Kezen… tai se, mikä puhui Kezenin suulla sanoi, että ne eivät antaisi sinun kuolla, vaan joutuisit elämään kuolemasi yhä uudelleen ja uudelleen.” Matoro piti katseensa Nukessa, mutta vaikutti poissaolevalta. Jokainen askel oli edellistä vaikeampi.
”En olisi yhtään yllättynyt, että Vatsastapuhuja puhui sinulle kokemuksesta. Että niiden itsensäkin koko olemassaolo on pelkkää painajaista. Kävisi melkein sääliksi, mutta en tiedä, onko minulla varaa sellaiselle säälille.”
”Onkohan meidän edes mahdollista hidastaa sitä tämän enempää, tai tuhota? Sen tuhoaminen tuskin tekee mitään, jos sen tekijä pystyy parsimaan sen takaisin kuosiin.”
”Kuka Punaiselle Miehelle ikinä onkaan tehnyt leikkikalunsa on tehnyt hyvää työtä. Tai no, hyvää ja hyvää.”
Visokki oli hetken pysynyt paikoillaan, ja niin oli Matorokin. Olennon kasvot alkoivat hahmottua, mutta seuraavat pari askelta veisivät heidät jo puhe-etäisyydelle. Valo kiilteli kasvoista, joiden pinta oli peilinkirkas.
”En voi olla miettimättä, kokeeko hän niitä kohtaan jonkinlaista sentimentaalisuutta. Enkä sitä, että onko tämäkin syy sille, että Syvä Nauru toimii nyt suoremmin. Ehkä olemme päässeet hänen ihonsa alle monellakin eri tavalla.”
”Ainakin ne kutsuivat Naurua isäkseen”, Matoro sanoi. Eikä voinut olla ajattelematta Voxiluxin sanoja isästään ja äidistään.
Matoro pelästyi — mitä jos hänen äänekkäät ajatuksensa Oraakkelista kavaltaisivat jotain, jota hän ei halunnut antaa adminille? Tässä tilanteessa tuntemuksiensa piilottelu tuntui kuolettavan vaikealta.
”Nyt on muuten erinomainen hetki kääntyä takaisin, jos ei halua nähdä sitä tämän tarkemmin.”
Matoro huokaisi syvään, mutta piti kurssinsa. Hän ei sanonut mitään. Visokki kyllä tunnisti toan mielentilan, jonka rohkeus tuli lähinnä itsensä ruoskimisesta eteenpäin. Se ei ehkä ollut kovin terveellistä, mutta jokainen toa, joka taisteli tarpeeksi pitkään, oppi sen lopulta.
He astuivat muutaman metrin päähän olennosta hehkuvan staasikuplan vankina. Kaavun hupusta kurkisti lohduttomat metalliset kasvot, joiden pinnasta Matoro näki vääristyneen heijastuksen itsestään.
Hän katsoi kuin tyhjää haarniskaa. Silmäkuopat olivat tyhjät ja paljastivat onton kammion kasvojen takana — toisen niistä alla oli kyynelen muotoinen kuoppa. Suun paikalla oli jotain, joka vaikutti hitsaussaumalta, ja kasvojen muoto oli kulmikas, taottu, terävä. Sen leukaperät ja ohimot saivat kokonaisuuden näyttämään hieman Pakarin kaltaiselta naamiolta.
Ja sen keskeltä kulki viiru. Railo samaan pimeään tyhjyyteen, johon silmät veivät. Railo merkiksi siitä, että se joko oli haljennut kahtia tai tulisi vielä halkeamaan.
Kuten mestarinsakin.
Se tiesi. Ja se tiesi, että Matoro tiesi.
Sen kasvot kertoivat samaa tarinaa, jonka Matoro jo tunsi.
Näky oli täysin metallinen, täysin liikkumaton, täysin eloton… mutta Matoro tiesi sen tarkkailevan häntä. Oli pitkään tarkkaillutkin. Jokainen vilahtava varjo silmäkulman rajalla Deltan temppelistä — ei, Rozumilta asti — tuntui samalta kuin se tuntui. Ja se kuunteli. Se kuunteli kun hän hengitti, ja hengitys tiheni, ja oli helppo kuvitella tuo railo kasvojen keskellä aukeamaan ja nielaisemaan hänet kuin se suuri sarkofagi, jolta sen muoto näytti.
Joku osa hänestä mietti hieman huvittuneena, miten hän onnistui aina vain löytämään uusia painajaisten aiheita itselleen, ikään kuin niitä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Muut osat olivat lähinnä kauhuissaan. Se näytti niin raskaalta ja kömpelöltä, että sen ei missään nimessä pitäisi kyetä vain… seuraamaan. Huomaamatta. Jälkiä jättämättä.
”O-onko se ritarikuntalainen kertonut vielä mitään?” Matoro kysyi, vaikka ei tiennyt halusiko hän edes tietää enempää.
”Hän ei ole ollut hereillä. Emmekä me tiedä, miksi tuo seurasi häntä.”
”No… mitä me voimme tehdä tuon kanssa?” Matoro yritti ajatella jotakin muuta kuin olentoa edessään. ”Minusta tuntuu, että Avden miekkamies voi ilmestyä koska vain, ja yksinkertaisesti katkoa tuon kaapelin.”
”Niin, ehkä vain leikimme tulella. Mutta jos olet sitä mieltä, että sirut voi vangita kelloon, joudumme kohtaamaan nämä painajaiset ennemmin tai myöhemmin.”
Matoro yllättyi — kuulostiko tämä siltä, että Visokki jo harkitsi ajatusta? Ehkä siihen olisi hyvä palata vielä… toisissa merkeissä.
”Jos leikimme tulella, mitä yritämme saavuttaa? Jos sitä ajattelee… noh, jonkinlaisena panttivankina, onko siitä edes meille mitään hyötyä?”
”Ajattelin ensin katsoa, reagoiko Avde jotenkin. Sitten meidän lienee viisasta käydä keskustelu siitä, paljonko virtaa tähän ansaan on järkevää pumpata. Mutta toisaalta… jos tämä pitää yhtä Avden aseista edes hetken poissa päiväjärjestyksestä, se ei ole ainakaan täysin huono asia.”
Visokki päästi ulos äänen, joka kuulosti epämääräisesti naurahdukselta.
”Tuntuuko yhä siltä, että kummallekaan meistä olisi tämän jälkeen paikka punaisen kuninkaan hovissa?”
”Mieluummin minä olen Tawan hovissa”, Matoro vastasi lähes uhmakkaasti. ”Avde saa pitää typerät tuolinsa…”
”Lohduttaa kuulla sinulta noin, kaiken tämän jälkeen.”
Kauhistuttavalla tavalla tuntui siltä, että rautaiset järkähtämättömät kasvot kuuntelivat niitä sanoja. Mutta jos Syvä Nauru tiesi, mitä hän tiesi, sillä ei ollut ehkä enää väliä.
Hän oli jo lähtenyt uinnille näihin syviin vesiin kauan, kauan sitten.
Vihreä viirusilmä vilkaisi Matoroa vain nopeasti, mutta katsoi taas kohti hauta-arkkumaista olentoa.
”Voisin ehdottaa tästä poistumista. Kääntämättä sille selkäämme.”
Matoroa ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja hän peruutti selvästi hieman liian nopeasti, ja melkein horjahti. Eleettömänä pysyminen kävi yhä vaikeammaksi, mutta myöhemmin hän olisi tyytyväinen siitä, että oli suostunut koko hommaan, vaikka sitten vain näyttääkseen Visokille olevansa paremmalla tolalla. Juuri sillä hetkellä hän olisi halunnut vain kääntyä ja juosta pakoon katolta niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hillitsi itsensä.
Rautaneito seurasi heidän poistumistaan kärsivällisesti. Sillä oli aikaa odottaa.
Vaitelias joukko kulki Itäportin ali ja kivetettyä tietä kohti koillista. Telakka oli parin kilometrin päässä kaupungin muureista sillä Klaanin ympärysvyöhykkeellä, jonka sisältö ei oikein sopinut kaupunkiin mutta jonka piti yleisen kätevyyden takia olla sen välittömässä läheisyydessä. Joukon vasemmalla puolella Zeruelin tehtaan piiput puskivat savupatsaita. Tarkkasilmäiset tilanteen tasalla olevat huomasivat, että tehtaan päästöihin liittyi myös Kastanjaportin lähellä vielä hiljakseen savuavasta kraaterista nousevia katkuja.
Telakka oli todennäköisesti saaren suurin rakennus, mikäli nazorak-pesää ei laskettu ja klaaninkin linnoituksesta otettiin huomioon vain päälinna ilman kaupunginmuuria ja vain ne osat, joiden olemassaolosta saatiin yleisesti hyväksyttyjä, empiirisiä aistihavintoja. Linnoitukseen verrattuna se oli aika tavalla kevyrakenteisempi, yksinkertaisempi ja sillä oli paljon vähemmän Klaanin kulttuurillisesta rikkaudesta juontuvia ajallisia ja tyylillisiä kerroksia. Selakhin johtama joukko kohtasi ensin Telakan vanhimman osan, kauniin punatiilisen julkisivun, joka oli kestänyt Visulahden tuulia jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen pitkää liian pieneksi käyneet konepajat oli muutettu miehistöparakeiksi, kokoushuoneksi ja suunnittelutoimistoiksi. Telakan väki piti tätä vanhinta osaa kaikista miellyttävimpänä – se tuntui jotenkin sopivan siihen lähestymistapaan, joka erotti Laivaston Xian ja Metru Nuin ilmailuteollisuudesta.
Suurin osa kompleksin neliöistä tuli halleista, jotka oli rakennettu vanhan osan taakse raudasta, puuparruista ja öljytystä kankaasta. Halleja rajaava pohjoissiipi taas oli hylätyn ilmalaivaprojektin runko, joka oli jotenkin päässyt kasvamaan sen rajan yli, että sen pitäminen ilmassa höyrykoneella – eli ilman taikaa tai transistoria, kuten Keetongu oli sanonut – kävi mahdottomaksi. Telakan filosofiaan kuului tämän rajan jatkuva tökkiminen. Suureksi suruksi saaren sotilaallispoliittinen tilanne oli siirtänyt varustelun painopisteen tympeämpiin, lyijyltä ja ruudilta tuoksuviin teollisuudenhaaroihin.
Same ei tiennyt, mitä kaikkea rakennusryhmä piti sisällään. Joissain asioissa oli pakko luottaa siihen, että asiat pyörisivät ilman admin-moderaattori-ketjujen valvontaa. Ainakaan kaikkea tätä pyörittävä jäsen ei kuulunut sille petturien listalle, johon Tawa ja Visokki tuntuivat luottavan. Pääaula, jota reunustivat puiset sohvat ja tavaravaa’at, oli kuitenkin tullut Samelle tutuksi; samoin sen nurkasta nouseva valurautainen ja raskas kierreporras, jota hän nyt nousi perässään toa, jolle koko saaren pyörittäminen oli siunaantunut.
Tawa vaikutti piristyneen siitä, ettei hänen tarvinnut katsella oman torninsa, työhuoneensa ja kokoussaliensa seiniä. Hän oli valinnut yksinkertaisen tumman viitan, ehkä surun osoituksena rintamauutisten johdosta. Linnoitus ja sen korkeana piikkinä nouseva torni näkyivät täälläkin sopusuhtaisesta kaari-ikkunasta, vieläpä hyvin edustavassa aamuvalossa. Joskus oli otettava välimatkaa.
Telakan kokoustorni oli tietenkin varreltaan vain murto-osa linnoituksen Admin-tornista – se nousi vain hieman lentokonehallien kangaskattoa korkeammalle. Pyöreä tornihuone oli kalustettu kolmella kehämäisellä pöytäryhmällä, jolloin kaikki paikalla olijat näkivät keskellä olevalle puhujankorokkeella olevan esiintyjän – joskin osa väestä sai katsella tämän takaraivoa. Tawa ja Same istuutuivat ensimmäiselle kehälle – vaikutelma oli kuin korkea-arvoinen diplomaatti sotilasattaseana toimivan henkivartijansa kanssa. Heidän jälkeensä portaita nousi ryhmä erilaisia toia, jokunen matoralainen ja – muutama muunlainen.
”Myöhässä taas”, murisi Bladis ja naputteli käsinojaansa. ”Pikkumies hei, missä Iso-T? Kokous kymmeneltä”, tämä tivasi työläiseltä, joka kulki vimpaimen kanssa aulan kautta. ”Jaa, niin”, matoran vastasi, ”lähti hakemaan vielä lohrakeja kakkoshallista. Eiköhän se kohta… Sori tosiaan tuosta.” Matoran nyökkäsi kohti porrasta. ”Kunnon hissiä ei siihen saa mahtumaan, mutta ehkä siihen portaaseen voisi pistää jonkin nostimen. Tai kokoustaa alakerrassa.”
”Minä en haluaisi vaatia erikoiskohtelua, mutta minkäs teet. Sieltä tulee lihanosturi!”
Keetongu harppoi käytävää pitkin olkapäällään Tehmut ja perässään muutama muu matoralainen. Hän heilutti kättään skakdille – ”Morjens!” ja nosti Tehmutin olkapäältä puoliväliin portaikkoa. Muut Laivaston matoralaiset menivät edeltä; keltainen jätti mittaili porrasta ja Bladista ja itseään.
”Kuule, sinä, minä, kokeellinen saapas ja kokeeton pyörätuoli ovat liian iso yhdistelmä, joten jos teidän moderaattoriuttanne ei haittaa, niin kannan sinut ensin ja haen sitten tuolin, okei?”
Bladis murahti hyväksyvästi ja Tongu nosti tämän vatsa olkapäätänsä vasten hyvään kantoasentoon. Bladis sai katsella taaksepäin, jotta selkäharjan piikit eivät pistelleen kantomiestä kaksikon noustessa nitiseviä portaita.
”Tästä tuleekin mieleen, kun minä, Guartsu ja Manu olimme Nynrahilla”, sanoi Tongu, ”joskin Geen selkäpiikit olivat jotenkin joustavampia. Silloin tilanne oli pahempi. No niin… Jätän sinut tähän Samen viereen, terve vaan Tawa ja muutkin, ja haen sen pyöräistuimen.”
Pian Keetongu palasi pyörätuoleineen ja istahti sitten puuleikkauksin koristetulle suurelle tuolille muiden laivastolaisten seuraan. Alkoi se lyhyt vaihe, jossa kaikki tarkastelivat, että olivako kaikki tosiaan paikalla; papereita järjesteltiin, kynäkoteloita availtiin, viimeiset haukotukset haukoteltiin ja asialistoja muisteltiin. Tawa katseli huoneeseen kokoontunutta seuruetta. Osaan hän oli luottanut vuosikymmenien ajan, osaan hän oli oppinut luottamaan vasta sodan aikana. Vanhoja ystäviä, mahdollisia ystäviä…
Bio-Klaanin korkeinta johtoa edustivat Tawan lisäksi Same ja Bladis. Telakan johtoa edustivat luonnollisesti Keetongu, telakan isäntä Tehmut sekä tuima lentueenjohtaja Valitai. Toa Hai oli saapunut etulinjasta Troopperin sijaan, ja Toa Iniko oli käytännössä toiminut Klaanin sissijoukkojen organisoijana jo hyvän tovin. Toa Suga mietti jotakin vakavana mutta päättäväisenä. Vartioston päällikkö Vak seurasi järjestäytymistä syvällä ajatuksissaan. Nuikorolaisista poliisipäällikkö Arnop oli paikalla Sulfrey avustajanaan. Myös Turaga Kyösti oli mukana, mutta hän oli ainoa Bio-Klaanin lukuisista vanhoista sotalordeista/sotaukoista, jotka kaikki olisivat luultavasti olleet mielellään tarjoamassa ”ammattitaitoaan” tällaisessa tilanteessa. Kyösti kuitenkin vastasi tällä hetkellä Klaanin ”sotakoulusta”, kuten hän sitä itse nimitti. Muitakin oli paikalla, enimmäkseen Tawan tai Samen valikoimia ja luotettuina pidettyjä klaanilaisia. Visokki ei ollut paikalla, mutta Tawa oli puhunut tämän kanssa ajatuksesta lyhyesti aikaisemmin.
Tawa huokaisi syvään.
”Sotatilanne elää nopeasti”, hän aloitti. ”Ja meidän on jälleen koottava ajatuksemme ja tehtävä vaikeita päätöksiä.”
Nykyään hän oli liian monen kanssa tekemisissä vain synkkiä ja pakottavia asioita ratkottaessa. Se uhkasi jättää suhteisiin karvaan maun. Tawa loi katseen Sameen rinnallaan. Ainakin tästä Tawa oli oppinut jotain uutta ja hauskaa sodan aikana.
Moderaattori yskäisi. ”Ennen kuin menemme itse asiaan, olisi hyvä käydä läpi joitakin edellispäivien tapahtumia”, kokouksen johtamiseen lupautunut Same aloitti.
”Viimeöinen ilmahälytys ei tosiaankaan johtunut nazorakeista. Kyse oli jonkinlaisesta usean Matoron perässä olleesta metsästäjästä, joka koostui lihasta. Älkää kysykö. Asia on nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä.”
Hänen äänestään kuuli, että hän olisi mieluummin selittänyt lähes mitä tahansa muuta tapahtumaa kuin viimeöistä sirkusta.
”No… olemmeko turvassa? Jos tällaista voi tapahtua?” tyly ääni keskeytti puheenvuoron. Puhuja oli siniviittojen poliisipäällikkö Arnop, joka oli ottanut viime viikkoina johtavan roolin nuikorolaisten joukossa. Hän oli paikalla edustamassa Suurkylän väkeä – hän ja Sulfrey, joka kylläkin keskittyi lähtökohtaisesti muistiinpanojen tekemiseen eikä puheenvuorojen pitämiseen.
”Tilanne kontrollissa”, Bladis vastasi. ”Se oli joku spessu jeppe, ei niitä pitäisi olla muita… eikä siitä jäänyt mitään jäljelle.”
Niin tosiaan, Bladis mietti. Evakot eivät olleet kokeneet näin suoria iskuja kaupunkiin.
”Että ei hätää sen suhteen”, hän vielä nyökytteli. ”Same pisti sen ihan paskaksi.”
”Otan täyden vastuun olennon viimeisistä hetkistä”, Same lisäsi kalseasti. Selakhin hyvin tuntevat ymmärsivät, että Samen kylmä nuotti ei liittynyt ainoastaan vastuuseen siitä, että tilanne oli nyt hallinnassa, vaan myös tapaan, jolla Matoronmetsästäjästä (kuten aamun Klaanilehti oli hirviön nimennyt) oltiin hankkiuduttu eroon. Nopeassa tahdissa tehty teloituspäätös oli sellainen, jotka selakhi teki muiden puolesta.
”Niin. Ainakin Vartioston ja palokunnan toiminta oli ripeää”, Tawa sanoi yrittäen löytää valoisan puolen.
”Sitten meillä on raportti Kofo-Koron suunnasta”, Bladis kertoi. ”Mustalumi ja Lumiukko kävi siellä hakemassa muonaa ja selvittämässä tilannetta. Rukikorolaisilla ja lehukorolaisilla asiat näkyvät olevan kunnossa, vaikka skakdeja on niillä main paljon. Mutta! Outo juttu mikä tuli ilmi, on että… ilmeisesti tämä Kenraali Gaggulabio ja hänen äijänsä ovat siis myyneet meille leivonnaisia ja muuta… vissiin jo aika pitkään. Se on kai vain bisnestä niille.”
Tieto sai aikaan hämmentyneitä hymähdyksiä.
”Että mitä?” Suga huudahti. ”Sieltäkö ne uudet piirakat tulee?”
”Kuulostaa juonelta”, sanoi Turaga Niddi. ”Myrkytettyjä piiraita, vihollisen murtaminen sisältäpäin – vatsan sisältä! Muistuu mieleeni, kun suuri sotaherra Carapar…”
”Sinä et ollut elossa Kuuden Kuningaskunnan sodan aikaan”, vastasi Bladis. ”Sekä Snowie että Matoro raportoivat laadukkaista raaka-aineista ja erinomaisesta mausta. Ilmeisesti näitä on myyty kylien asukkaille jo pidempään, eikä yhtään merkkiä myrkytyksistä ole tullut.”
”Hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ajastettu toimimaan silloin, kun ne aloittavat läpimurtoon tähtäävän suuroffensiivin”, vänkäsi vielä Kyösti.
”Matoro sai oman arvionsa mukaan luotettavan lausunnon siinä, että homman tarkoitus on saada meikäläisistä rahaa irti ikään kuin etukäteen. Saarra ja ryövää. Toistaiseksi laskimme, että tilanteen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Joo, pidämme silmät auki. Eteenpäin!”
Bladis viittoi Tawan esiin. Tämä nousi seisomaan ja puhutteli kokousta.
”Pyytäisin seuraavaksi Toa Haita kertomaan uutiset Toa Troopperin katoamisesta. Osa teistä kuuli tästä jo eilen, ja se oli oikeastaan lähtölaukaus tämän kokouksen järjestämiselle.” Toa puhui jokaista sanaansa harkiten.
Katseet kääntyivät Toa Haihin, joka oli jäänyt seisomaan kädet jämäkästi puuskassa huoneen sivuun. Hänen kasvonsa olivat peruslukemilla, ja hänestä aisti tietyn jäykkyyden. Hai katsoi ensin kohti Tawaa, nyökkäsi, ja sitten kohti muuta yleisöä.
”Toissayönä joukko zyglakeja väijytti Toa Troopperin ryhmän Rapulatvan kahlaamolla”, Hai aloitti puhuen kuuluvalla ja selkeällä äänellä, jota saattoi odottaa aluksen kapteenilta.
”He olivat palaamassa tiedustelumatkalta. Me löysimme Omerannin ruumiin. Hän on johtanut Vahtikoiria Lehu-metsän operaatioissa. Zyglakit surmasivat myös toisen klaanilaisen, Jautan. Kaksi muuta ryhmän jäsentä, Troopperi ja Zanuha, ovat kadonneet.”
”Isku on kova”, sanoi Suga. ”Omerannin kaltaisia sotilaita meillä ei ole liikaa. Ja Troopperi oli – ja on – hyvä sissi. Käytännönläheinen ja karismaattinen. Vaikuttaa siltä, että zyglakit ovat ottaneet taas aktiivisen roolin allianssin vahvuudessa.”
”Hyvä sissi, tosiaankin”, toisti Niddi. Muut ihmettelivät turagan kepeää sävyä. ”Tietää milloin sissin kuuluu kadota. Odottakaa vain, kohta poika palaa, ehkä hivenen riutuneena, mutta zyglakin kallo olallaan ja vihollisen tukikohdat tarkasti karttaan merkittynä. Omerann taas –” Niddi vakavoitui, ”kepeät mullat sotilaalle. Sellaista se on.”
”Kumpa niin olisikin”, sanoi Hai tiukkana. ”Mutta tuskin. Löysimme Troopperin suurnaamion virrasta. Se on nyt hänen veljensä hallussa. Troopperi oli tähän asti toiminut Lehu-metsän joukkojen johtajana. Otaksumme, että zyglakit ovat saattaneet ottaa ainakin jonkun heistä vangiksi, mutta kyse on vain valistuneesta arvauksesta. Yksi silminnäkijä selvisi, skakdi Jortekk. Minä ja Toa Voyager tutkimme taistelupaikan eilen, jonka jälkeen lähdin Rapujokea pitkin tuomaan viestin henkilökohtaisesti. Voyager on tällä hetkellä etujoukkojen johdossa.”
”Vangiksi?” Arnop pisti taas väliin ja irvisti. ”Mikä saa teidät luulemaan, että ne ottavat vankeja?”
”Muutamakin seikka”, Hai vastasi. ”Jortekkin kuvauksen perusteella zyglakit käyttivät esimerkiksi verkkoja. Lisäksi löysimme paikalta pieniä nuolia, joissa oli lamauttavaa myrkkyä. Tällaiset asevalinnat liittyvät nähdäkseni vangitsemiseen.”
Hai piti vielä pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Ja, no… Jortekk olisi tuskin jäänyt henkiin, jos zyglakit olisivat olleet liikkeellä tarkoituksenaan tappaa koko ryhmä.”
Arnop ei näyttänyt hyväksyvän selitystä. ”Petoja ne on. Mitä ne vangeilla?”
”En muista minäkään, että ne olisivat ottaneet vankeja aiemmin”, sanoi maan toa Iniko, ja nyökkäsi Arnopille pienen vastaantulon merkiksi. ”Mutta en sanoisi, että pelkkiä petoja. Ainakin ne ovat jossain määrin osa Alllianssia, ja kenties ottaneet käyttöön sotilaallisemman doktriinin. Vangeista on hyötyä – tiedustelussa, kilpenä, kauppatavarana, pelotteena… En itse näe mitään syytä, miksi ne eivät ottaisi klaanilaisia vangiksi silloin, kun se on mahdollista.”
”Olen totta kai samaa mieltä”, sanoi Inikon vieressä istuva pitkä kiven toa Tahtorakin Askelman värikkäässä hatussa. ”Mutta Zyglakien vahvuus ei perustu vihollisen jättämiseen henkiin. Kai siinä on joku syy. Jos Allianssi haluaa vankeja, kannattaisi niiden käyttää skakdien palkkasotureita – niissä on sellaisiin hommiin erikoistuneita roistoja. Verkot ja myrkkynuolet eivät viittaa siihen, että nämä olisivat saaneet torakoilta tai muilta erityistä varustusta.”
”Petoja mitä petoja…” Arnop mutisi. Sulfrey hänen vierellään näytti vaivaantuneelta.
”Tuon toistaminen ei vie meitä mihinkään. Epäiletkö Hain kertomaa?” kysyi Iniko terävästi, synkkä ilme Mirullaan.
Arnop ei vastannut, vaan haki turvaa happaman ilmeensä takaa. Mitä etelän asukkaat zyglak-rajan pohjoispuoleisista asioista ymmärsivät…
Same korotti ääntään ja rykäisi. Oli aika mennä asiaan.
”Me olemme sodassa. Me kaikki tiedostamme tämän. Minä olen käytännössä organisoinut sotatoimia kaiken muun ohessa, Guardianin poissa ollessa ja päämoderaattorin roolissa. Toiset pätevät johtajamme, kuten Toa Troopperi, johtavat edestä ja vaarojen keskeltä. Bio-Klaanin ja liittolaistemme kyky puolustaa itseään on kasvanut hyvin nopeasti, mutta toimimme edelleen rauhanajan komentosuhteilla. Meillä ei ole esikuntaa, joka voisi keskittyä puhtaasti puolustuksen organisointiin, ja minun nähdäkseni se heikentää suhteettomasti kykyämme toimia.”
Ne olivat Selakhian tasavallan luutnantin sanoja, jotka kumpusivat jostakin kaukaa: muistosta hävitystä sodasta ja menetetystä rauhasta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
Sanat ”Bio-Klaanin armeija” olivat useamman huulilla, mutta kukaan ei sitä sanonut. Useimmille se oli kirous, tai ainakin loukkaus kaikkea sitä vastaan, minkä puolesta Bio-Klaani oli perustettu. Mutta salissa oli myös ymmärtävää nyökkäilyä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tawaan, jolta he odottivat suuntaa.
”Minä tiedän, että kukaan meistä ei halunnut sotaa”, Tawa lopulta puhui. Oli mahdoton lukea hänen todellisia ajatuksiaan hänen esiintyessä Bio-Klaanin juuriadminina, pitkään harjoitellun virallisuuden haarniskoimana. ”Mutta tässä me olemme. Minä haluaisin uskoa, että olisi jokin toinen tie, mutta pelkään pahoin Samen arvion olevan oikea. Bio-Klaani on rakennettu rauhan töihin, ja minun on myönnettävä, että se kohdistaa tällaisessa tilanteessa mahdottoman suuren velvollisuuden harvojen käsiin. Samen esittämän esikunnan perustaminen ei muuta ihanteitamme. Minä, tai kukaan muukaan tällä saarella, en tule olemaan Kenraali Lhikan.”
Oli Kohtalon ivaa, että sanat olivat Tawan, eivät Guardianin. Jokainen oli olettanut, että kun tämä päivä tulisi, se olisi everstin johdolla. Kun Zakazin eversti uupui, oli Selakhian luutnantin täytettävä rooli.
”Minä en ehdota Bio-Klaanin armeijan perustamista”, Tawa vielä sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Mutta tämänhetkinen tapamme tehdä päätöksiä ei ehkä kestä sotatilaa.”
Same jatkoi lukien paperista selkeällä äänellä.
”Meidän käytännön ehdotuksemme on perustaa esikunta Bio-Klaanin johdon alaisuuteen, joka koostuu eri puolustustahojen johdosta tai edustajista. Me emme ehdota sotilashierarkiaa. Kaikki sodanjohto keskitetään esikunnalle, jolla on valtuudet vastata sotatoimista, jotka tehdään Bio-Klaanin lipun alla.”
Pieni keltainen käsi nousi pystyyn.
”Niin, Sulfrey?” Tawa sanoi.
Hän muistaa nimeni! Sulfrey riemuitsi päänsä sisällä, mutta pysyi kuitenkin asiassa. ”Krhm… Olette varmasti miettineet tätäkin näkökulmaa jo, tietysti… mutta viranomaisen roolissa koen velvollisuudekseni kysyä, millaisilla reunaehdoilla komentorakenteen purkaminen tapahtuu? Sitten jos… kun sota on ohi. On hyvän hallinnon periaatteiden mukaista kirjata tällaiset asiat ylös.”
Puheenvuoroa seuraava hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Sulfrey ehti jo olla varma, että hän oli mennyt liian pitkälle; ylittänyt jonkun rajan…
”Tärkeä huomio”, Tawa nyökkäsi. ”Ei koetella ihanteitamme pidempään kuin on tarpeen.”
Sulfrey ilmoitti olevansa vapaaehtoinen sovittamaan uuden komentorakenteen purkuehdot osaksi Bio-Klaanin sääntöjä. Klaanilaiset osasivat neuvoa häntä olemaan yhteydessä Vaehraniin – arkistomestari oli sekä työnsä että luonteensa puolesta jäsenistön taitavimpia sääntövelhoja.
Mutta sen jälkeen saliin lankesi hetkeksi käsin kosketeltava hiljaisuus, kun itse kukin yritti koota ajatuksiaan ehdotuksen johdosta. Epäluulo oli monien kasvoilla – mutta niin oli myös synkkä vääjäämättömyyden katse. Vain Suga hymyili varovaisen ylpeänä Klaanin puolesta, ja Kyöstikin näytti melko tyytyväiseltä.
Katseet kääntyivät pian Keetongun suuntaan. Laivasto oli Klaanin iskukykyisin osasto, ja tuntui vain perustellulta, että sen mestarin mielipidettä kuultaisiin ensimmäisenä.
”Olen koittanut ohjastaa Laivastoa ihan uudessa tilanteessa, enkä tiedä, solahdanko ilmasodan johtajaksi esikuntaan”, kyklooppi kumisi. ”Mutta hyvä, että emme ryhdy sotilasarvoihin, sillä minäkään en halua olla amiraali. Ensinnä mietin, onko meillä ketään, jolla olisi tarkkaa kuvaa maasodasta, ilmasodasta, merisodasta? Merisodassa koitamme pitää kiinni siitä, että pääsemme sentään joskus muille saarille. Rautasiivelle emme pärjää, joudumme pelkäämään sen tulivoimaa. Maasotamme perustuu piiloutumiseen, vahvoihin paikkoihin ja kentällä tehtäviin päätöksiin. Ilmassa olemme vahvoilla, mutta vihollisemme tärkeimmille tukikohdille maan alla emme voi mitään – eikä rehellisesti sanottuna tulivoimamme ole kummoinen oikeisiin armeijoihin verrattuna. Tähän asti meidän – siis Laivaston – komentoketju on mennyt niin, että maasota on lähettänyt meille viestin ja tilannut tulitukea tai tiedustelupyyntöjä. Ja olemme toimittaneet kentälle varustusta ja omia tiedustelutietojamme. Mutta tätä rajoittaa toki se, että emme voi paljastaa sissiasemia Allianssille, emmekä lentää lähellä Nui-Koroa vahvan ilmapuolustuksen takia. Minä näkisin, että komentoketju voisi olla yksiselitteisempi, että tosiaan tietäisimme, kenelle kertoa ja keneltä kysyä. Mutta haluan pitää koko järjestelmän niin kuin… bioklaanilaisena. En ihan tiedä, miten tämän sanoisin… kurinalaisuus on varmasti hyödyllistä tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, mutta haluaisin, että yhteisömme – aika virallisen kuuloinen sana, eikö – peruspilareita ei olisi tiukka sotilashierarkia, armeijan kuri ja vihollisen murskaaminen tärkeimpänä päämäärä.” Kommentti sai myötäileviä hyminöitä varsinkin bioklaanilaisista. ”Nyt aion kysyä consliegre Tehmutilta, kuka niistä Kenraali Lhikan oli. Jatkakaa.”
Same kuunteli tarkkaavaisena Tongun puheenvuoron. Ihanteet ja käytäntö raastoivat toisiaan vasten päämoderaattorin työpöydällä joka ikinen päivä. Tällainen puntarointi oli hänen jatkuva taakkansa. Muut eivät esimerkiksi tienneet, että hän oli kieltänyt Snowmania osallistumasta kokoukseen tänä aamuna petturitutkinnan vuoksi. Kylmäkiskoisempaa kuin mihin moni klaanilainen taipuisi. Toistaiseksi hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä nyt oli muiden vuoro puhua.
”Mitä tulee Keetongun kysymykseen siitä, keitä meillä on, joilla on osaamista sodan saralta”, Iniko sanoi. ”On sääli, että Guardian ja Killjoy eivät ole läsnä juuri nyt. Heillä lienee Samen lisäksi kiistatta eniten kokemusta taistelun johtamisesta, eikä heistäkään kuin toinen ole komentanut armeijoita. Mutta meillä on monta, jotka kyllä ymmärtävät sodan luonteen – ja ovat ehkä juuri sen tähden hakeutuneet kaupunkiimme. Esimerkiksi Vahtikoirien yksikköön koottiin monia sodan jo kokeneita skakdivapaaehtoisia – ja moni etulinjan sisseistä oli nähnyt sotaa aiemminkin. Meillä ei ehkä ole kenraaleita, mutta meillä on kokemusta. Enkä usko, että suurten armeijoiden komentaminen olisi merkityksellinen taito siinä sodassa, mikä meillä on käsissämme. Olemme saavuttaneet hyviä tuloksia pienten yksiköiden toiminnalla, missä vähälläkin voimalla pystytään nakertamaan nazorakien kykyä tehokkaisiin vastaiskuihin. Sellaisiin operaatioihin ei Metru Nuin Punainen Sotilasakatemia valmista.”
”Kohtalo jakoi meille oudon käden”, Bladis hyväksyi. ”Ei meidän korttejamme osaa pelata kukaan paitsi me. Vaikka meillä olisi maailman paras sotaproffa tai semmoinen, niin tuskin se tietäisi mitä tehdä höyrylentskareilla ja tällä lössillä… on meinaan niin nörttiä toaa, psyykkistä hämähäkkiä, kuntosalikummitusta…”
Tawa nyökkäsi. ”Otamme kaiken asiantuntemuksen kiitollisena vastaan, mutta tunnemme oman voimamme itse parhaiten.”
”Niistä merivoimista”, Hai otti puheenvuoron. ”Me vähän katsoimme tilannetta vanhan Haddoxin kanssa. Meillä Klaanissa tosiaan ei ole ainuttakaan oikeaa sotalaivaa, mutta Hildemarin kaltaisia aseistettuja kauppalaivoja me kyllä pystymme varustamaan. Aseista on pulaa, kun cordakit on priorisoitu lentävälle puolelle Laivastoa, mikä on tietysti hyvä ajatus. Ainakin kelluvilla aluksilla voi käyttää joitakin meidän suurimpia aseitamme, jotka eivät ole olleet käytännöllisiä asentaa mihinkään lentävään. Pyrimme Haddoxin kanssa laajentamaan merivoimia, minkä pystymme. Se auttaa vähintäänkin etelärannikolla, missä meillä on ilmatuki. Satamassa on monta alusta, mistä saisi tehtyä kelvollisia sota-aluksia. Osa niistä tosin kuuluu tänne jumiin jääneille kauppiaille, jotka eivät ole halunneet antaa aluksiaan meidän käyttöömme. Mutta me yritämme järjestellä sitä.”
”Ai se on noin!” Bladis mietti. ”Olenkin miettinyt, että mikä on, kun siellä satamassa on ne pari kauppa-alusta ihan kunnioitettavien pyssyjen kanssa, eikä ne ole kai olleet kuin turhan panttina koko ajan. Tämmöisessä tilanteessa voisi kyllä katsoa, että voisiko Klaani vaan takavarikoida ne puolustustarkoituksiin.”
”On tämäkin sotapalaveri”, Turaga Kyösti mutisi dramaattisesti saatuaan puheenvuoron. ”Russakoiden imperiumi uhkaa meitä totaalisella tuholla, ja me olemme valmiita vain vähän leikkimään sotaa? Tuo teidän ehdottamanne esikunta on mikälie kaupunginvaltuusto eikä mikään esikunta. Hierarkia tarvitaan! Hemmetti, osaatteko sanoa yhtään sotaa, minkä voitti joku hippiarmeija joka pelkää kuollakseen, että näyttää sotilailta? Jos Guardian olisi täällä, ei olisi tällaista pelleilyä. Laitettaisiin komentoketju kerralla kuntoon, ei mitään jahkailuja ja valittelua!”
”En ole sotahistorian asiantuntija, mutta useimmat sodat hävinneet armeijat ovat olleet kurinalaisia ja hierarkisia ja sotaisia”, Tongu vastasi. ”Allianssilla on ylivoima joukkojen ja pyssyjen koossa. Sitä peliä emme voita. Ainoa tapa selvitä on olla toisella laudalla. Koettaa toisin.”
”Samalla laudalla seisomme, emmekä muutakaan voi”, sanoi Suga. ”Silti on tärkeää, ettei tällä saarella ole kahta Allianssia ampumassa toisiaan.”
Hai nyökkäsi Sugalle. ”Oman kokemukseni mukaan metsässä vihollisleirien välissä jatkuvassa kuolemanvaarassa ollessa ei ole niinkään väliä sillä, onko kenraalin vai adminin alaisuudessa. Mutta sillä on väliä, että tietää, mistä saa apua tarvittaessa ja mihin asiat tulee ensinnä raportoida. Yksikköjen on toimittava samaa päämäärää kohti – siis päivittäin, operaation ja tehtävänkin tasalla.”
”No, sanokaa minun sanoneen”, Kyösti murahti, kun huomasi, miten vahva rintama häntä vastaan oli ryhmittäytynyt. Näin sitä käy, kun Guartsu ei ole paikalla. Hän jäi mököttämään protestinomaisesti.
”Minusta turagaa kannattaa kuunnella”, sanoi tiukkailmeinen ko-matoran laivastolaisten pöydästä. Tämän olalla oli sininen, kulunut suojus, johon oli kaiverrettu rujosti vetämällä kaksi tähteä. ”Olen Valitai, enkä tunne teistä juuri ketään – enkä oleta, että tunnette minua. Olen Lohrak-johtaja, sen verran hierarkiaa meillä täällä on. Suurin osa Laivastosta toimii niin kuin rauhankin aikana: katsotaan keitä on työvuorossa, kootaan topparoikka, tehdään sovittu tehtävä. Hävittäjäkoneilla ei siihen ole varaa. Meidän on lähdettävä heti kun tarve tulee, ja tulipesämme ovat aina kuumana. Komentojen kyseenalaistamisesta meillä on huonoja kokemuksia.”
”Lohrakit ovat menettäneet jo kaksi johtajaa ja useita lentäjiä tässä sodassa”, Tehmut selvensi. ”En minä eikä Tongukaan oikeastaan tiedä, miten hävittäjäsotaa tehdään, mutta Lohrak-joukko on opetellut niin sanotusti lennosta.”
”Yritä, erehdy, kuole”, täydensi Valitai. ”Kun katsoo kuolemaa silmästä silmään tarpeeksi usein, siihen tottuu.”
Synkkä miete aiheutti kokousväessä hetken hiljaisuuden.
”En usko, että kukaan meistä yrittää sanoa, että komentoja pitäisi ryhtyä kyseenalaistamaan”, Hai topuutteli. ”Etulinjan operaatioissamme kyllä vallitsee kuri – kaikki ymmärtävät sen olevan välttämätöntä sellaisessa tilanteessa. Nähdäkseni ristiriita liittyy enemmän siihen aivan korkeimpaan tasoon hierarkiaa – onko Adminilla valta lähettää alaisiaan kuolemaan? Pitäisikö olla? Minä olen käynyt jo yhden katkeran sodan sen puolesta, että saisimme itse päättää, minkä puolesta kuolla.”
”Taistelumme perustuu vapaaehtoisuuteen, se on aina perustunut siihen”, Iniko tuki. ”Yhtäkään ei pakoteta taistelemaan, mutta ne jotka siihen ryhtyvät, ymmärtävät kyllä velvollisuutensa – näin toivon.”
”Tämä oli keskustelu jo Metru Nuilla”, Suga sanoi hiljaa. ”Kaikista virheistä huolimatta koen, että Toa-armeijan koodi oli niin hyvä, kuin sellaisessa tilanteessa oli mahdollista. Jokainen sotilas oli vapaaehtoinen, joka vastasi velvollisuuden kutsuun – ja alistui siten osaksi Toain armeijaa, ja sen käskyjä.”
”Moni Klaanissa sanoisi, ettei sellaista velvollisuuteen vetoamista kehdannut kovin moni vastustaa, vaikka olisi halunnut”, sanoi Hai kuivasti.
”Siitä huolimatta se oli ero meidän ja vihollisemme välillä”, Suga puolustautui.
”Lhikanin joukoissa taisteli myös vahki-armeija, jotka eivät ilmiselvästi olleet vapaaehtoisia. Puhumattakaan… häiritsevimmistä huhuista”, Hai vastasi.
”Tämä on sivupolku”, Same sanoi. ”Minä ymmärrän hyvin Valitain näkökulman. Sotilaskurin tarkoitus on viime kädessä vähentää kaatuneiden määrää, tämän oppii jokainen armeija ennen pitkää. Nähdäkseni kurin ja taistelutahdon kysymykset on paras jättää pienempien yksiköiden ratkaisemiseksi. Kukaan meistä tuskin haluaa perustaa sotaoikeutta. Esitys esikunnasta koskee ylimpiä komentosuhteita.”
Valitai nyökkäsi hyväksyvästi. Vaati kaiken Samen diplomaattisuuden tasapainotella nuoraa sotilaan ja klaanilaisen välillä.
Turaga Vak otti puheenvuoron seurattuaan keskustelua hiljaa tähän asti. Hänen mustassa haarniskassaan loisti vartioston sininen ussal, ja turagan katseessa oli päättäväisyyttä iästä huolimatta. Ex-moderaattori, ex-kaupunginvaltuutettu ja nykyinen Vartioston komentaja puhui:
”Me Vartiostossa olemme ottaneet käyttöömme paljon sotilaallisemmat toimintatavat. Tehtävämme on kaupungin turvaaminen. Näitte viime yönä, miten nopeasti ja päättäväisesti he pystyivät reagoimaan tämän, hmm, metsästäjän uhkaan. Vartiokaarti on yli nelinkertaistunut koossa sodan alusta, ja se on jaettu pienempiin yksiköihin. Meillä on selkeä, hmm, komentohierarkia. En koe, että se sotii meidän arvojamme vastaan – sitä tekevät vain meidän vihollisemme, jotka haluavat tuhota kaiken, mistä välitämme. Minä kannatan päämoderaattori Samen ehdotusta. Meidän ei tule säikkyä varjoja, kun todellinen vihollinen vaanii pihallamme.”
”On eri asia tehdä vartiostosta tehokkaampi vartiosto kuin muuttaa lentäjät, insinöörit ja kirjanpitäjät korpraaleiksi, kersanteiksi ja kontra-ami- tai kenraaleiksi”, murisi Keetongu. ”Se, että moni klaanilainen on vanha soturi, ei tarkoita, että kaikki olisivat – kaupungin asukkaista puhumattakaan.”
”Kyllä meidän sotakoulussa tehdään kenestä hyvänsä soturi”, Kyösti julisti. ”Tällä hetkellä koulutuksessa on kaksi joukkueellista Klaanin eliittiä! Pelottomia taistelijoita! Ja moni Klaanin vanhoista sotajermuista on vain unohtanut, mitä on kerran osannut. Kyllä niistä vielä miehiä tehdään.”
Kyösti sai pari loukkaantunutta katsetta, mutta ketään ei kiinnostanut väitellä tämän kanssa. Jotkut, kuten Suga, myönsivät että Kyösti teki kyllä ihan hyvää työtä koulutuksen kanssa, mutta ei sitä vanhalle äijälle kannattanut suoraan sanoa, tai siitä tulisi vielä polleampi.
”Sen sijaan että me väittelemme sotilasarvoista ja -kurista, olisi ehkä tärkeämpi päättää siitä, ketkä oikeastaan nimitetään tähän esikuntaan”, Hai jatkoi. ”Kai me päätämme nimityksetkin suoraan tässä kokouksessa?”
Same nyökkäsi. ”Minä toivoin, että pääsemme lopputulokseen yhdessä kokouksessa. Laivaston paikka esikunnassa on yksinkertainen, se olkoon Keetongu tai se kenet hän tehtävään nimittää. Merivoimamme ovat tällä hetkellä vaatimattomat, mutta nähdäkseni ainakin Toa Hai on osoittanut osaamista sekä meri- että maasodasta, ja Haddox on jo varamoderaattorin toimessa luotettu. Vartiosto on osaavissa käsissä Vakilla. Sen sijaan suurin tarve lisäorganisaatiolla on maajoukkojen toiminnassa. Tällä hetkellä meillä on kolme erillistä sissijoukkoa, jotka toimivat hyvin pitkälle omien komentajiensa harkinnan perusteella, vaikka he toki Klaanin johdon ohjeita noudattavatkin. Näiden huolto ja täydennys on käytännössä improvisoitu. Samoin tiedustelu ja viestintä. Jonkinlainen maavoimien päällikkö vaikuttaa välttämättömältä.”
Suga nyökkäsi ja säesti Samen yhteenvetoa vakavaan, mutta kokeneelle taistelijalle ominaiseen juhlalliseen sävyyn;
”Lisäksi voimme muuttaa organisaatiorakennetta, jos tarvetta ilmenee. Etumme on ennen kaikkea tässä joustavuudessa; kyvyssä valjastaa saatavilla olevien yksilöiden osaaminen rooleihin, jotka parhaiten lisäävät joukon suorituskykyä! Motivoitunut, hyvin johdettu ja oikein roolitettu joukko kykenee kyllä paikkaamaan alivoimaa ja jopa taistelukokemuksen puutetta… Ainakin tiettyyn pisteeseen asti.”
”Tämä esikunta olisi siis ainoastaan Bio-Klaanin administon alainen?” varmisti Tahtorakin Askelman Toa Korpraun.
Moni katse kävi Tawassa, mutta Same oli se, joka vastasi.
”Kaikki Bio-Klaanin joukot ovat tälläkin hetkellä Bio-Klaanin administon alaisia”, hän sanoi kuivasti. ”Tämä ei muuttaisi mitään.”
”Moni meistä pohjoisten kylien ja kairojen asukkaista haluaa taistella, mutta kynnys suoraan alaisuuteen voi olla korkea. Liittolaisuuttamme emme epäile, emmekä vastusta joukkojen ryhmitystä. Kunhan Bio-Klaanin ääni ei ole ainoa, jota kuunnellaan.”
”Kaikella kunnioituksella, ilman meitä nazorakit olisivat jo vallanneet koko saaren”, Bladis huudahti. ”Emmekä me teitä mihinkään pakota. Samen ehdotus koskee, kuten sanottua, niitä jotka taistelevat rapulipun alla.”
”Kenen muun kuin Tawan ja adminien nimissä se voisi muka toimia?” Suga kysyi. ”Emme me halua armeijaa, joka ei ole luotettujen käsien valvonnassa. Musta Käsi lienee siitä historian opetus!” Suga piti pienen tauon ja silmäili paikallaolijoita, kuin tiedostaen näiden linjausten painoarvon. “Ottakaamme myös huomioon, että vaikka osalle ajatus suoraan Klaanin alaisuudessa taistelemisesta voi olla vaikea, herättää Klaanin johdon sitoutuminen asialle – siis esimerkillä johtaminen ja vastuunkanto – varmasti myös kunnioitusta!” hän vielä kiirehti lisäämään painokkaasti.
Tawa olisi halunnut parahtaa, ettei halua sitä muotoiltavan noin. Hän ei halunnut käsiinsä armeijaa. Vaikka Suga ei ollut sitä ajatellut, oli se ollut Lhikan-verrastus… toinen säkenöivä komentaja kultaisessa Kanohi Haussa. Hän ei halunnut jäädä historiaan sodan tähden, mutta tapahtumat tuntuivat ajavan sitä kohtaloa kohti vääjäämättömällä voimalla. Mutta epäröintiään hän ei halunnut – ei saanut – näyttää. Epävarmuus vain pahentaisi tilannetta, heille kaikille.
”Ymmärrän huolen”, Tawa lopulta vastasi. ”Meidän naapurimme yhteisellä kotisaarellamme tietysti ratkaisevat nämä kysymykset siten kuin kokevat oikeaksi, ja me olemme valmiita joustamaan yhteisen edun nimissä. Samen ehdotus koskee Bio-Klaanin ja vapaaehtoisesti meidän alaisuudessamme toimivia, joita kaupungissa ja lähiseuduilla on monia. Kenestäkään ei ole tulossa koko saaren suurta sotaherraa.”
Kukaan ei sitä sanonut, mutta viimeistään nyt Tawa oli yksi saaren historian suurista sotaherroista, kenties joukkojensa voimassa kolmas heti Kalmah-Kaanin ja Kenraali 001:n jälkeen. Miten vastenmielinen ajatus se olikaan.
Toa Korpraun katsoi adminia hetken mietteliäänä. ”Hyväksyn tämän”, hän sanoi pieni hymy huulillaan. ”Enkä ehdota kokouksen pidentämistä avauksella Yhdistyneiden Kylien komentorakenteesta ja koko saaren Allianssin vastaisen liittouman lipun aihevalinnoista. Uskon, että pohjoisen asukkaat seuraavat mielellään hierarkianne kehittymistä, ja voimme sopia voimien yhdistämisestä sitten, kun alkukankeus on selätetty.”
”Nui-Koron Siniviitat toimivat parhaiten alaisuudessani”, Arnop suoristautui penkissään. ”Mutta emme asetu yhteistä komentorakennetta vastaan. Kunhan muistatte, että meillä on kokemusta nummiemme puolustamisesta.Tälläkin hetkellä parhaat vartiomiehemme liikkuvat pohjoisen suunnilla selvittämässä, josko vanhoja ansoja ja tunneleita voisi ottaa vielä käyttöön. Että pitäkää se mielessä! Me olemme surmanneet täällä zyglakeja teitä pidempään!”
Same alkoi selvästi turhautua siihen, miten keskustelu kiersi aina uudelleen eettisiin kysymyksiin, eikä hän ollut aivan yhtä hyvä piilottamaan todellisia ajatuksiaan kuin Tawa oli. Hän oli melkein sanomassa, että asiahan oli käytännössä Bio-Klaanin sisäinen ja adminien päätös riittäisi, ja kokous oli järjestetty vain hyvän tahdon eleenä. Hän kuitenkin ymmärsi sen vain heittävän kerosiinia epäilyksen pelleihin.
”Tahdoimme me sitä tai emme, Toa Tawa on käytännössä Bio-Klaanin puolesta taistelevien johtaja jo nyt, ja on aina ollut”, hän sanoi turhautuneena. ”Kyse on sodanjohdon järjestämisestä, ei siitä voimmeko muuttaa vallitsevia tosiasioita. Kyse on keinojen muuttamisesta, ei periaatteiden.”
”Juu, emmekä mekään sitä paitsi edusta koko Nui-Koroa”, Sulfrey nyökkäsi. ”Poliisipäällikkö Arnop ja minä edustamme vain siniviittoja. Olemme Suurkylän vartijat, emme johtajat.”
Kiitokseksi puheenvuorostaan Sulfrey sai Arnopilta hyytävän katseen. Tämä ei kuitenkaan jatkanut asiaa sen enempää, ja keskustelun aloite siirtyi taas puheenjohtajille.
”Minä ehdotan Toa Inikoa johtamaan esikuntaa Bio-Klaanin maajoukkojen puolesta”, Same lopulta sanoi. He olivat alustavasti keskustelleet Tawan kanssa asiasta, joka luotti luutnantin arviointikykyyn tällaisissa kysymyksissä.
”Hän on jo nyt toiminut sissijoukkojen organisoinnissa, ja toimi hyvin Nui-Koron evakuointioperaatiossa. Tämän lisäksi haluaisin ehdottaa Toa Sugaa tämän varakomentajaksi. Hän on yhtä lailla pyrkinyt toimiman Klaanin kokonaisvaltaisen puolustuksen puolesta tämän sodan alkupäivistä asti.”
Siinä oli hieman junttauksen makua. Kokouksessa oli luonnollisesti läsnä lähinnä henkilöitä, jotka Same ja Tawa olivat halunneet paikalle – tai jotka oli ollut pakko kutsua diplomaattisista syistä. Kummatkin valinnat olivat olleet Samen – Inikossa hän kyllä tunnisti hyvän esikuntaupseerin kun näki sellaisen, vaikkei sitä halunnutkaan suoraan sanoa. Sugaan hän luotti yhtä lailla. Ei keskustelu erityisen avoin ollut, mutta se ei juuri Samen omaatuntoa kolkuttanut – heidän velvollisuutensa oli tehdä päätöksiä, joilla Bio-Klaani selviäisi toiset sata vuotta.
Iniko näytti hieman yllättyneeltä.
”Minulla ei ole juuri sotilaskoulutusta, ja kokemustakin paljon vähemmän kuin monella muulla täällä”, hän aloitti epävarmasti. ”Mutta en kiellä, ettenkö olisi käyttänyt hetken jos toisenkin tilanteen kokonaiskuvan kartoittamiseen. Aiemmin olisin ollut nimityksestä innoissani, mutta Tulikärpäsen tehtävän epäonnistumisen jälkeen kyseenalaistin taitoni tehtävässä. Minä en ollut Metru Nuilla, niin kuin moni saaren toista. Tulikasteeni on ollut tämä sota.”
”Sanoit sen itse aiemmin”, Same vastasi. ”Että kaukomaiden upseerinpapereilla ei täällä paljoa tekisi.”
”Eikä Tulikärpäsenkään tehtävä epäonnistunut maatiiminne takia, vaan ihan muista syistä”, huomautti Bladis. ”Te teitte tehtävänne aivan nappiin.”
”Hyvä on”, Iniko nyökkäsi. ”Kiitän teitä luottamuksesta. Minä ja maan henget teemme parhaamme. Ja uskon, että maavoimista on hyötyä, kun vihollisen tukikohdat ovat sen ympäröimiä.”
”Velvollisuuden kutsuun täytyy vastata”, Suga nyökkäsi tomerasti.
”Kannatetaanko Samen ehdotusta?” Tawa kysyi. Hän halusi selvästi saada kokouksen päätökseen.
Ehkä tässä vältettiin suurimmat ideologiset ansakuopat, ajatteli Tongu, mutta päätti olla sanomatta sen ääneen – hän ei enää kaivannut yhtään Niddin militaristista palopuhetta. ”Kannatetaan”, hän sanoi mahdollisimman neutraalisti. Muu kokous yhtyi kannanottoon.
Yksi kerrallaan, kuka varovaisesti, kuka rohkeasti, yhtyi ehdotukseen. Samoilla vauhdeilla kokos hyväksyi sekä sodanaikaisen komentoketjun luomisen että sen täyttämisen.
”Samen ehdotus Bio-Klaanin esikunnan perustamisesta on hyväksytty”, Tawa korotti ääntään, mutta erityisen juhlallinen toteamus ei ollut. ”Esikunta-asiaa alkaa järjestelemään Toa Iniko. Kokous on päätetty.”
Virallisen osan loputtua alkoi yleinen hälinä, kun itse kukin työnteli tuoleja ja pääsi viimein keskustelemaan vapaammin. Same jäi vielä käymään Inikon kanssa läpi joitakin käytännön asioita: esikunnalle suunniteltiin pysyväksi tilaksi yhtä suuremmista kokoushuoneista Admin-siiven läheltä, minne pitäisi saada kartat, kommunikaatioyhteydet ja kaikki muu mitä tarvittaisiin. Samella itsellään oli suuri määrä sodanjohtoon tähän mennessä liittyneitä papereita, jotka saisivat nyt jonkin muun paikan kuin päämoderaattorin pöytälaatikon. Sovittiin myös, että adminit ja moderaattorit ottaisivat osaa esikunnan kokouksiin sikäli kun halusivat tai kokivat sen tarpeelliseksi. Työjärjestyksen tarkemmat yksityiskohdat Iniko saisi itse järjestellä.
Tunnelma huoneessa oli vaihteleva. Innostusta, pelkoa, huojennusta, huolta. Sulfrey poistui huoneesta tyytyväisenä sääntötarkennuksiin, Valitai epäileväisenä sen suhteen, auttaisiko tämäkään häntä pitämään lentäjiään hengissä. Kyösti turhautuneena, Suga mietteliäänä. Bladis nälkäisenä; olisi pitänyt kiskoa isompi aamupala.
Mielialoja oli yhtä monta kuin kokouksessa oli ollut osanottajia. Epävarmuus kuitenkin yhdisti, siihen oli sota-aika heitä totuttanut. Mikään yhteinen ja kirkas visio ei ollut heitä tässäkään kokouksessa siunannut, mutta ainakin heillä oli joku polku eteenpäin.
”Tawa?” Tongu kysyi varovaisesti, kun joukkio teki lähtöä. ”Voisinko vaihtaa vielä sanasen kanssasi?”
”Totta kai”, admin vastasi. ”Täällä?”
”Vaikka alhaalla”, Tongu sanoi. ”Haluaisin näkemyksen päähallissa.”
Suga kantoi Bladiksen alas. Tongu otti pyörätuolin mukaansa ja laskeutui portaat Tawan kanssa muun joukon jatkona. Poistuessaan Klaanin suuntaan Same nyökkäsi Tawalle, Suga heilautti kättään sanoen moikat ja Tawa vastasi tutulla heleillään. Telakan matoralaiset palasivat hommiinsa, osa toimistoon, osa rassaamaan moottoreita tai laatimaan erikoisosia höyrykoneiden loputtomiin tarpeisiin. Keltainen kaksikko lähti ulko-ovista vastakkaiseen suuntaan, aulan läpi ilmalaivahalliin, joka sai himmeää aamupäivän valoa katonrajan nokeutuneen ikkunarivin läpi. Tongu oli tottunut Telakan mittakaavaan, käytännössähän hän asui siellä. Tawa taas kävi siellä paljon harvemmin, ja asioiden koko löi hänet aina ällikällä. Bio-Klaanin linnoitus oli mahtava ja loputtoman erikoinen ja kaunis, siellä oli niin kaikuvia saleja kuin jäsenten ainutlaatuisia, kotoisia soppejakin. Telakassakin oli omat, hurmaavat kummallisuutensa, mutta suuren ilmalaivahallin pääasiallinen tarkoitus oli saada tosi isoja asioita mahtumaan sisätiloihin.
Laivaston lippualus Tahtorak oli hallin keskellä, lyhyempi ja matalampi Hydraulinen Vapaus siinsi oikealla. Tahtorak oli ollut yli puoli vuotta liikkumatta. Pölyä oli kertynyt sen potkurien lavoille, mutta messinkiosat kiilsivät. Tällainen asia oli tarkoitettu nähtäväksi kaukaa, halkomassa pilviä jossain korkeuksissaan. Sen möllöttäminen nipin napin tarpeeksi suuressa sisätilassa oli tavallaan surumielistä; kuin majesteettisen plesiosauruksen kohtaaminen parkkipaikalla.
”Se on… hyvin suuri”, Tawa sanoi.
”Niin se on. Käsittämättömän suuri, voisin sanoa. Tarpeettoman suuri? Kerran yritin rakentaa vielä suurempaa. Tuskin sille oli tarvetta. Ja tällainen mittakaava olisi varmaan ymmärrettävää jossain Xian telakoilla. Miksei Steltinkin. Mutta täällä Välisaarilla? Sitä on niin asiansa sisällä, ettei juuri näe, miten epäuskottavalta se voikin tuntua.”
”Ja sinä teit sen. Rakensit. Periaatteessa.”
”Bio-Klaani antoi hyvän kehyksen”, Tongu sanoi hymyillen. ”Paljon erilaisia taitoja. Pääsyn paikkoihin, josta sai erikoisimmat varaosat ja sen tietotaidon, mitä jäsenillä ei ollut. Arkiston kokoelmat aeronautiikasta kuuluvat maailman parhaisiin. Ja sijainti Välisaarilla oli sikäli kätevä, että kun Pohjoismantereen Lex Mohram kielsi merirosvouden, saimme ostettua monta kolmekantista laivaa raaka-aineeksi. Ja niin, sain pari kertaa jopa Manun tekemään minulle laskelmia – se vaati kyllä omat rituaalinsa.”
Tawan katse vaelteli aluksesta toiseen. Telakan ilmalaivat olivat rauhanajan rakennelmia: optimistisemman ajan luomuksia. Niistä puuttui se tappava virtaviivaisuus tai pelkoa herättävä voima, joka suuren maailman sotakoneista huokui. Tawa oli välttynyt suurimmalta kontaktilta nazorakein sotavoimaan alkusyksyistä pommi-iskua lukuun ottamatta, mutta suuri sotalaiva Koi oli jyrissyt julman ukkosen lailla ja tuonut ymmärryksen siitä, mitä he todella olivat kohtaamassa. Kerran nazorakien ilmalaivasto oli torjuttu, mutta jo sen torjuntavoiton seuraamukset näyttäytyivät täällä syvinä arpina ja pitkänä puurtamisena.
”En pidä ajatuksesta, että jollekulle ulkopuoliselle tämän kaiken rakentaminen näyttäytyy jälkikäteen sotaan valmistautumisena”, Tawa sanoi. ”Se oli silloin vain elämää. Asiat johtivat toisiinsa. Mutta nyt meillä on laivasto, jolla käydä sotaa.”
”Synkimpinä hetkinä tuntuu, että sekin olisi parempi tulevaisuus”, Tongu huokaisi. ”Että meistä jäisi edes joku jälki, jota pohtia. Nazorakit koittavat pyyhkiä meidät historiasta. Mutta sotaan valmistautumista se ei ollut, päin vastoin. Sodan, siis Metru Nuin ison sodan, jälkeisessä maailmassa ajattelin, että yhteiseloa Klaania laajemminkin voisi yrittää rakentaa. Jotenkin levittää samaa ajatusta pidemmälle. Lähiseudut täällä ovat kuitenkin aika rentoja – Pohjoismantereella on monta mukavaa kauppalaa, ja Rumisgonessakin heppulit ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin täälläkin. Ja joitain merirosvoja lukuun ottamatta naapurit ovat suhtautuneet meihin hyvin, ehkä Klaanin avomielisyyden takia? Paikat Klaanin ulkopuolella ovat kuitenkin hyvin matoralaisia, elleivät sitten ole selvästi steltiläisläisiä tai skakdilaisia. Oikein missään ei ole samanlaista kuin täällä siltä kantilta. Paitsi jossain Odinalla, jossa sairaanhoitajatkin ovat rikollisia. Meillä on ollut jokaiselle jotakin, niin kuin mainosmies sanoisi. Mutta ei nazorakeille, ei ainakaan hyvällä.”
Toisessa seurassa Tawa olisi ehkä vältellyt seuraavan sanomista — mutta Tongu vaikutti turvalliselta henkilöltä jakaa tämä ajatus.
”Parempana aikana porttimme olisivat auki myös nazorakeille. Ei ehkä kaikille heistä, mutta niille, jotka tahtoisivat.”
”Onko kukaan meistä ikinä tiennyt, mitä yksikään niistä oikeasti tahtoo? Paitsi se heppuli, joka vaikuttaa ajattelevan nazorakin ja ei-nazorakin eron olevan vaatteiden määrässä. Mutta olen tietenkin samaa mieltä. Ei mikään laji ole pohjimmiltaan paha – meillä on siitä aika monta esimerkkiä! Manu ja Visokki nyt ainakin.”
Tawa kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tai no, totta kai Tongukin jo tiesi Kelvinistä. Oli turvallisempaa, että mahdollisimman moni komentoketjussa tiesi. ’Mahdollisimman moni’ ei valitettavasti tarkoittanut samaa kuin ’kaikki’. Tawa huomasi pysähtyvänsä miettimään, mitä Kelvinille mahtoi kuulua. Joko hän oli päässyt vaarallisten vesien toiselle puolelle, kauas imperiuminsa vaikutuspiiristä?
”Jos totta puhutaan, niin mietin nykyään aika paljon sitä, mitä jako ’meihin’ ja ’niihin’ tulee tekemään… no, meille”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Allekirjoitan kaiken kokouksessa sovitun ja uskon, että tiukempi sodanjohto auttaa meitä selviytymään tämän läpi. Ehkä silti…”
Tawa päästi ulos huokauksen, jota oli ollut pakko pitää sisällään kokouksen läpi.
”Ehkä silti olen edelleen sitä mieltä, että se naiivi ideaali, jolle tämä linnake rakennettiin on arvokas. Ja ehkä pelkään, minkälaiseksi sota tulee meidät vielä tekemään. Jos sallit suorapuheisuuteni, niin minusta Tahtorak ei muuttuisi yhtään kauniimmaksi ohjuksia lisäämällä, emmekä me yhtään viisaammiksi.”
”No niin! Naulan kantaan. Tuohon minulla on paljon, niin paljon sanottavaa, kun olen ajatellut sitä viime aikoina jatkuvasti. Kauniimmaksi – ei tosiaan. Eivätkä jo siellä olevat cordakpatterit ja rautalevyt, vaan rumemmaksi. Koitin toistella itselleni ja pojille, että nämä ovat sitten vain väliaikaisia – otamme ne pois, kun homma on ratkaistu. Tehtiin kaikki kiinnitykset muttereilla ja pulteilla, jotta ne voi irrottaa sitten rikkomatta rakenteita. Ajatus auttaa minua nukkumaan öisin – mutta se poiston päivä karkaa yhä kauemmaksi.”
Tongu viittilöi ylemmäs. Tahtorakin aseistus oli aluksen kokoon nähden melko mitätön – ainakin jos sitä vertasi vihollispuolen koneisiin. Mutta ne näkyivät silti.
”Silti oireet ovat syvemmällä”, suurempi keltainen jatkoi. ”Sanoit sen itsekin: Ideaali, jolle linnake rakennettiin. Oletko miettinyt, miksi ideaalille rakennettiin linnake – ei temppeliä, tai vaikka puutarhaa?”
”Meillä on tietty myös hyvin kaunis puutarha”, Tawa sanoi. ”Mutta niin. Kyllä meidän muurimme nousivat korkealle jo kauan ennen kuin nazorakien uhka oli käsinkosketeltava. Ja kyllä saaren matoralaiset ottivat minut vastaan suurena johtajana siksi, koska osaan kutsua ukkosen.”
Tawan kanohille nousi kuiva hymy.
”Toivottavasti muistakin syistä.”
”Kyllä minä uskon, että siihen oli muita syitä. Jos se olisi pelkkä ukkosen kutsuminen, niin kai kuka tahansa muukin toalainen olisi riittänyt.”
Tawa nyökkäsi Tongulle kohteliaasti ja antoi pienen hymyn. Kyllä hän oli ylpeä siitä, mitä oli tänne rakentanut — edes pieneksi hetkeksi. Juuri nyt oli vain mahdoton puskea pois pelottavaa kysymystä siitä, minkälaisen jäljen historiaan Toa Tawa jättäisi silloin, kun vain sodan aaveet vaeltaisivat läpi raunioiden.
”Siltikin – en voi olla miettimättä, onko tämän maailman asukkaiden ominaisuutena lähtökohtaisesti, että jos rakennamme jotakin, niin ympäröimme sen muureilla, joissa on ampuma-aukkoja ja isot vahvat portit. Matoralaiset muuttuvat toiksi ja saavat aseet, joita pitää sanoa työkaluiksi. No, nyt siitä on hyötyä. Alitajuista valmistautumista, ehkä. En tosiaankaan syytä sinua siitä. Ideaalisi on minunkin ideaalini, eikä se minusta ole naiivi. Mutta arvelitko jotain tällaista olevan tulossa, kun rakensitte klaanille nimenomaan linnoituksen, ensin puusta ja sitten kivestä?”
”Maailma on täynnä vaaroja ja vihamielisiä olentoja. Jälkikäteen minun on aika vaikeaa sanoa, mitä silloin vuosia sitten täsmällisesti ajattelin — mutta muurien tehtävä on suojella. Minä uskoin — ja uskon edelleen — että on paljon niitä, jotka kaipaavat suojelua. Miekkaan tarttuminen ei ole aina oikein, mutta haluaisin uskoa, että kilpeen tarttuminen on.”
”Niin kai. Menneiden spekuloinnissa on vielä vähemmän hyötyä kuin tulevien. Mutta tarkoitin toisaalta sitä, että muurien rakentaminen… on pois jostain muusta?”
”Niin”, Tawa myönsi. ”Kaikesta siitä kivestä saisi myös tietenkin taloja.”
”En minä sinällään ajattele, että se olisi ollut väärä valinta. Vielä vähemmän nykynäkökulmasta. Mutta ehkä jotkut näkevät sen haasteena. Että nämä muurit suojaavat jotain, josta emme halua luopua.”
Sen kuullessaan Tawa huomasi vältelleensä katsekontaktia Tongun kanssa lähes vaistonomaisesti. Tietäisitpä, hän ajatteli.
Jättiläinen huokaisi ja istuutui kontin päälle. ”Ja suojaavathan ne. Mutta minusta ne suojaavat lähinnä sellaisia asioita, joita ei voi saada omakseen väkivallalla. Yhteisöä. Yhtenäisyyttä, voisi joku sanoa. Porukkaa. Sen voi viedä meiltä pois miekalla ja terällä, mutta sitä ei saa omakseen… No, se meni syvälliseksi! Toisaalta taas muurit ovat torjuneet kaikki ne hyökkäykset, mitkä eivät ole tulleet, koska meillä on ollut ne muurit. Ehkä joku merirosvokuningas olisi kukistanut meidät yhdellä täyslaidallisella jo vuosikausia sitten. Muurit ovat antaneet meille aikaa, ja minun maailmani kannalta sillä on ollut hyvin paljon väliä. Tämän laivaston rakentamisen kannalta aika on ollut kaikkein tärkein resurssi. Muutama kymmentä vuotta keskittyä yhteen asiaan – mitä muuta sitä voi maailmalta pyytää? Jälkikäteen tajusin, että aika on yhtä kuin rauha: sota rikkoo rauhan ja pakottaa keskittymään muihin asioihin. Tässä ollaan.”
”Tässä ollaan”, Tawa toisti. Aivan jokaista ajatustaan Tawa ei sanonut ääneen, vaikka hän kunnioitti Tongun elämänkatsomusta.
Jo hetken Tawa oli ollut virallisesti Nimdan sirun kantaja — alkujaan aivan yhtä vastentahtoisesti kuin se suuri kenraali, jota hänestä oltiin nyt tekemässä. Tälläkin hetkellä yksi tämän järjettömältä vaikuttavan sodan synkistä siemenistä lepäsi hänen makuuhuoneessaan ja kuiski yöllä hänen korvaansa. Ja nämä muurit suojelivat yhteisöjä, ystäviä, karkureita ja pakolaisia, mutta kasvavissa määrin ne suojelivat myös suurta määrää voimaa, joka kyllä kykenisi hirvittävään väkivaltaan. Joka päivä ajatus sirun käyttämisestä sodan lopettamiseen tuntui vakuuttavammalta… mutta ei hän vielä voinut seistä sen takana. Samen varovaisuus aiheesta oli tarttunut.
Varmasti lähes jokainen, joka oli yrittänyt saavuttaa suuruuksia historian siipien havinassa, osasi perustella sen itselleen jollain ylevällä. Keskustelu Pyhän Äidin kanssa palasi ajoittain mieleen. Nimdan käyttäminen sodan lopettamiseen rauhanomaisin keinoin kuulosti ylväältä, mutta ihan yhtä paljon se voisi mennä kauhealla tavalla pieleen. Ja mikäli hän jättäisi jälkeensä verisen perinnön — Toa Tawan tragedian, Bio-Klaanin suuren joukkohaudan tai kymmeniä tuhansia kuolleita nazorakeja — paljastuisi kaiken tämän idealismin sydämestä jotain mätää.
Jos Telakan laivat tappaisivat tuhansia tulimeressä, oli yhtä kuin ne olisi aina tehty sitä tarkoitusta varten. Jos näiden muurien sisältä johdettaisiin silmittömän väkivallan aalto läpi saaren, se olisi lopulta syy sille, miksi ne oli rakennettu. Ehkä zyglakit olivat nähneet sen aina niin. Ja kaikki naiivi idealismi hautautuisi sen alle, mikä Sinisen Ussalin todelliseksi väriksi paljastuisikaan.
Tawa havahtui seuranneensa muutaman onu-matoralaisen puuhastelua moottorin parissa jo hetken. Hän kääntyi laatikolla istuvan Tongun suuntaan.
”Oliko sinulla joku erityinen syy, miksi halusit puhua tästä?”
”On, on”, Tongu sanoi. ”Se on kaikki tämä” – hän viittoili suurilla käsillä ympärilleen – ”asioiden valtava mittakaava! Nazorakeilla on isot joukot sotilaita, mutta niillä on myös valtavasti laitteita. Niillä on oma ilmalaivansa, Tulikärpänen, joka poltti Veljeskunnan saarelta kaiken elämän. Ja päälaiva, Rautasiipi, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta joka olisi tappanut minut ja satoja muita, jos olisimme evakuoineet Suurkylän veneillä. Ihmeellisiä koneita. Ja hirveitä, mutta tiedän kokemuksesta, että niiden takana on muutakin kuin suunnitelma kylvää kuolemaa ja tuhoa mahdollisimman tehokkaasti ja tarkasti. Näen sen niiden rautaan ikuistetuissa muodoissa: hengen palon. Joku välittää. Ja silti lopputulos on… irvikuva maailmasta ja elämästä.”
”En vieläkään aivan käsitä, että Veljeskunnan saari on poissa”, Tawa sanoi.
Olikohan nazorakien sotakoneet laittanut aluilleen joku Tongun kaltainen? Joku yhtä kauniita haaveita kasvatteleva? Oliko mahdollista, että se kaikki oli alkanut yhtä naiiveista ideaaleista, jotka olivat tulikosketuksessa vääristyneet — vai paljastuneet — sisimmissään mädiksi?
Jonkun idea oli ollut maalata Tawa Laivaston koneen kylkeen. Se oli näyttäytynyt niiden pienten käsien tekemänä hellyyttävänä, imartelevana jopa… mutta harvoin Tawa meni nukkumaan ilman ajatusta siitä, että sekin kone saattaisi minä tahansa päivänä kylvää kuolemaa ja kauhua vihollisten riveissä hänen hymyilevät kasvonsa kyljessään.
He eivät olleet tasa-arvoisia Keetongun kanssa. Tällaisten ajatusten jakaminen ei tuntunut oikeutetulta. Siihen pysähtyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta, koska Keetongu jatkoi:
”Me puhuimme tuolla ylhäällä äsken sissijoukoista, ja Lohrakeista, Troopperin katoamisesta. Tarkasti kohdistetusta, mutta kuitenkin aika pienistä voimista. Laivastolla ei ole valtavasti tulivoimaa… Mutta voimaa sillä on. Uskomattoman suurta voimaa vaati tuollaisten massojen nostaminen ilmaan. Pitää uskotella kappaleille, että ne ovat mieluummin ilman ylä- kuin alapuolella, heh! Valtava voima hyppysissämme, sitä se on. Kai niitä voisi jotenkin käyttää yhteiseen hyvään… kai niitä jotenkin pitäisi käyttää?”
”Kai niitä jotenkin pitäisi käyttää”, Tawa mutisi. Nimdan sirun sininen hehku piinasi. ”Onko sinulla jotain uusia ajatuksia?”
”Näitä on vaikea punnita. Kun meillä oli viimeksi isompi tällainen kokous, niin Guardian sanoi… ’Yksi osuma Rautasiivestä lentävään Tahtorakiin ja se on siinä’. Ja, no, tälle sotaporukalle Geen sana on laki, kuten tiedät. Ja minäkään en voi kyseenalaistaa hänen näkemystään kevyin perustein, kun ollaan käyty siellä Nynrahilla ja ties missä. Mutta sitten taas toisaalta, yksi osuma Rautasiivestä Telakkaan, niin se on siinäkin. Ilman yrittämistä. Ja monelta suunnalta raportit sanovat samaa, että Rautasiipi ei ole ihan lähivesillä. Näissä isoissa koneissa on se haittapuoli, ettei niitä voi piilottaa.”
Tawa ei ollut ollut siinä surullisenkuuluisassa kokouksessa, jossa Tongu oli tätä ehdottanut, mutta kyllä hän oli siitä kuullut. Kaikkialle ei hänkään pystynyt venymään. Tai ehkä pystyisi, jos hän vihdoin päättäisi hyväksyä sen, että hän voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
Ei. Se oli aivan liian hankala ajatus tähän soppaan. Jo se, että Xelakaan ei ollut perillä hänen kaksoisolennostaan oli vaatinut melko urhoollista suoriutumista aikataulutuksessa. Puhumattakaan siitä täydestä farssista Tagunan kanssa, joka hävetti häntä niin paljon, että hän oli valmis uskomaan Tagunan lähteneen livohkaan Kapuran kanssa edes osittain sen takia.
Siinä oli toinen ajatus aivan toiselle päivälle. Tätä meneillään oleva sota kai oli. Se vääristi kaiken, kurotti juurensa jokaiselle tasolle… ja hänen piti olla niillä kaikilla. Oli mystillinen taso, jossa sininen hohde, Totuuden pelottavat sanat ja selittämätön kaksoisolento saivat hänet joka päivä tuntemaan kahlaamiensa vesien syvyyden. Oli yhteiskunnallinen taso, jossa jokainen kokous, päätös ja keskustelu kulki edes paperilla hänen leimasimensa ja hyväksyntänsä läpi, halusi hän tai ei.
Ja sitten oli vielä henkilökohtainen taso muun muassa siitä, että nyt kyseenalaistettiin päätöksiä ja valintoja sellaiselta henkilöltä, josta Tawa välitti hyvin, hyvin paljon, ja jonka olinpaikasta hänellä ei ollut ollut kuukauteen tietoa. Kyllä se sattui edelleen. Tawa tunsi kurkunpohjallaan jotain, jolle ei ollut nyt oikea hetki.
Jos kaikki jatkuisi tähän tapaan, ehkä Tawa halkeaisi kahtia uudestaan. Ehkä sitten hänellä olisi vihdoin aikaa käsitellä kaikki kerralla.
Ei, Tawa toisti itselleen. Tämä ajatus oli, jos mahdollista, vielä tyhmempi kuin Nimdan käyttäminen.
”Olen tietoinen siitä, mikä Geen kanta oli”, Tawa lopulta sanoi. ”Ymmärrän hänen huolensa. Ja olen käynyt päässäni läpi monen monta kertaa myös sitä ajatusta, jonka esitit: entä jos vain pakenemme ja annamme linnakkeen Allianssille. Ylpeydestä luopuminen ei olisi minulle kovin vaikeaa, mutta näen miten se voisi loppua kymmenellä eri tavalla, joita en halua edes kuvitella. Kuitenkin… sanoit, että Rautasiivestä ei ole ollut havaintoja?”
”Niin. Me teemme kuitenkin tiedustelulentoja, ja sellainen laiva näkyy tasaisella merellä kauas. Hautajärven pommituksen jälkeen olen pitänyt yhden Lohrakin kahdesti viikossa kaukoputkenkantaman päässä siitä, ja Ämtur on tehnyt Ilmaraptorilla voitavansa. Se hävisi puolitoista viikkoa sitten itään pois pikkualusten kantamalta. Ja onhan se mahdollista, että se on vain jossain piilossa väijyttämässä, jos alamme liian rohkeiksi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että sellaisen aluksen haltija toimisi niin – että sillä olisi mitään pelättävää. Eihän meillä ole mitään, millä taistella sitä vastaan.”
”Kuulostaa kieltämättä myös yhtä mahdolliselta, että se olisi vain ansa. Mutta… aika erikoista, joka tapauksessa.”
”Enkä minä enää mieti linnakkeen antamista Allianssille. Paristakin syystä. Toisaalta siksi, että osa pohjoisen evakoista on jo jotenkuten kotiutunut, ja haluaa jatkaa taistelua kanssamme, saada menetetyn kotinsa takaisin. Tilanne on vähemmän kaoottinen kuin viime kerralla. Toiseksi se johtuu Geestä. Ei siitä, mitä hän sanoi… vaan siitä, ettemme nyt voi jättää häntä sinne. Hän voi olla kuollut, juu, mutta tavallaan hän on myös esimerkki. Sen miehen karisma kattaa koko saaren.”
Tawaa teki mieli kiittää Keetongua siitä, että hän sanoi ääneen sen, mitä hän ajatteli. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti. Kuinka pitkään he vain vielä joutuisivat odottelemaan uutisia rintamalta?
”Mutta enimmäkseen se johtuu siitä, että koko väestön evakuoiminen vaatii niin paljon järjestelyä ja säätöä, että nazorakit saavat tietää siitä ja ne ovat valmiita. Rautasiiven ei tarvitse kuin olla jossain pitkän kantamansa sisällä pakoreitistä, niin ne saavat meidät – ja Tulikärpänenkin on todellinen uhka, jos meillä on alukset täällä täynnä väkeä.”
”Jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä enemmän.”
”Se on periaatteessa vain ilmapallo, jossa on liekinheitin ja sata tapaa räjäyttää itsensä.”
”Ja kokonaisen ekosysteemin tuhoaja”, Tawa sanoi synkästi. ”Vaikka epäonnistuittekin sen tuhoamisessa, en tiedä mitä muuta voimme kuin yrittää.”
”Niin, kyllä sen tuhovoima kauhistuttaa minuakin, mutta se on vastuuttomampi kone kuin Rautasiipi. Ilmapallot ei koskaan toimi, kokeiltu on. Siinä on oman tuhonsa avaimet, se on torakoiden Nimda.”
Tawa pakotti itsensä olemaan reagoimatta siihen näkyvästi. Tongulla oli kauhistuttavan osuvasti Tawan ihon alle meneviä tapoja ilmaista asiansa henkilöksi, joka ei tiennyt totuutta. Mitenköhän lempeä keltainen jätti suhtautuisi, jos Tawa kertoisi harkitsevansa sirun käyttöä harva se päivä?
Tongu naurahti kolkosti. ”Ideaalista huolimatta ajattelin pelata vähän niiden peliä”, hän lisäsi. ”Toimia röyhkeästi, toimia nopeasti, ja palata asemiin. Hyödyntää avausta. Saisimme Tahtorakiin sanotaanko neljä-viisisataa sellaista, jotka eivät tosiaankaan halua olla täällä. Kyllä siihen enemmänkin mahtuisi… Eikä siitä saa turvallista mitenkään… mutta jos pidämme asian salassa edes omalta väeltämme viime hetkeen asti, matkaamme lähimpään järkevään satamaan ja palaamme hetimiten takaisin, saisimme koko jutun hoidettua alle vuorokaudessa. Ja uskon, etteivät torakat saa järjestettyä Tahtorakia pudottavaa keskitystä siinä ajassa.”
”Satamaan? Onko sinulla jo paikka mielessä?”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tongu näytti jotenkin arkipäiväisellä tavalla epävarmalta tai jopa nololta. ”Noo… Rumisgone ei ole tukevin liittolaisemme, mutta hittolainen, kuka näinä päivinä olisi? Paikka on täynnä merirosvoja, mikä tarkoittaa laittomuuksia, mikä tarkoittaa aseita. Ruokaa siellä on myös, niin kuin kaikkialla. Eikä niillä ole mitään seulaa tulijoille, joita houkutella paheilla. Joo, se ei osaltaan miellytä minuakaan, tämän keskustelun takia eikä muutenkaan, mutta aseille olisi käyttöä. Evakot sinne, ja irti lähtevä vaarallinen kama meille. Rahalla me teemme juuri nyt harvinaisen vähän. Ja uskoakseni Klaaniin on kertynyt joitakin harvinaisempia kuriositeetteja ja taideaarteita, joiden todennäköisin tulevaisuudenkuva on päätyä Gaggulabion rasvaisten näppien kautta Xian huutokauppoihin.”
Sotatilan aikana Tawa oli käynyt kirjeenvaihtoa muutaman välisaarelaishallitsijan kanssa ehdottaen ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Kaksi eri hallitsijaa oli kieltäytynyt yhteistyöstä Bio-Klaanin kanssa, koska nämä ”eivät halunneet asioida merirosvojen kanssa”. Juuri nyt tätä miettiessä harhaluulo Bio-Klaanista merirosvokaupunkina ei ollut aivan niin hataralla pohjalla kuin Tawa olisi halunnut.
”Sanon nyt varmasti asioita, jotka tiedät, mutta koen tarvetta sanallistaa ne silti. Ottaisimme valtavan riskin. Tahtorakin menettäminen olisi suuri isku, vaikka emme pakkaisikaan koko kaupunkia sen sisälle.”
”Se on menetetty jo, jos se ei koskaan lennä. Ja minulle minimimiehistökin on arvokkaampi kuin alus.”
”Ymmärrän sen kyllä”, Tawa sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi hyvin, kuinka raskaasti Telakan jättiläinen otti Laivaston menetykset.
”Se on riski… mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ruoka tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, ja tällaisten tekeminen aliravittuna on paljon vaikeampaa. Minä uskon, että me olemme nyt jonkinlaisessa taitekohdassa: vielä yhtenäisiä mutta kurjuutta edessä. Ja Rautasiiven reitteihin emme voi vaikuttaa, emmekä toivoa, että se katoaisi kokonaan.”
Tawan lyhytaikainen mutta hyvin vaiherikas visiitti Rumisgoneen joitakin vuosia sitten muistui mieleen juuri kaivelematta. Rommin, tervan ja ruudin tuoksu palauttivat lähes aina sinne. Adminkunnan diplomaattinen vierailu paikallisen merirosvoruhtinaan palatsiin oli päätynyt juopotteluun, huutamiseen, ampumiseen ja juoksemiseen. Merirosvoruhtinaan surmaajana Ämkoo oli saanut nauttia viitisen minuuttia Rumisgonen herruudesta ennen kuin noin sadan merirosvon valtaistuinhaasteet olivat pakottaneet heidät lopettamaan vierailun ennenaikaisesti. Tawa piti tuoreita pistokkaita siinä pullossa, joka kädessä hän oli juossut pakoon.
Tämä kaikki takaraivossa sai idean kuulostamaan vielä vähän hullummalta. Mutta hulluja olivat ajatkin.
”Oletko vielä suunnitellut tätä pidemmälle? Keitä matkalle lähtisi, kuinka paljon resursseja tarvitsisitte? En aio tyrmätä tätä välittömästi, mutta toivon että tämä tehdään hyvin varautuen.”
”Olen aika pitkällä teknisen puolen kanssa”, Tongu sanoi. ”Eli helpon puolen. Me saisimme otettua kolmesta kuuteen sataan riippuen lähtijöiden koosta ja lajista. Sellaisia, joita ei kiinnosta taistella saaren puolesta, tai jotka eivät pysty, tai jotka pelkäävät jo kuollakseen. Vaikein asia olisi se, että lähtijöitä olisi enemmän, ja joutuisimme valitsemaan. Siinä tarvitsen apua… Mutta sille emme voi tehdä paljoakaan etukäteen. Minusta onnistumisen avain on salaus, ja me emme voi olla julkisia ja salaisia samaan aikaan. Ja siinä, luulen, on idealismin joustettava. Minä ehdotan, että kerromme asiasta kaupungilla kuusi tuntia ennen lähtöä. Rumisgoneen emme kerro mitään etukäteen. Ja suljemme kaikki klaanin ulkopuolelle viestivät kanavat ilmoituksen ja lähdön välille. Ja sitten lennämme…”
Tongu hymyili surumielistä, mutta kuitenkin aivan aitoa hymyä.
”Toisin sanoen tarvitsen päiväksi jotakuinkin täydet admin-oikeudet, kaikkien modejen työpanoksen kuudeksi tunniksi, ja ihan helvetisti käteistä. Evakoillekin pitää maksaa joku avustus, jotta he pääsevät Rumisgonesta eteenpäin. Mutta vain vähävaraisille, rikkailta pirulaisilta kiellämme omaisuuden maastaviennin. Ja aseiden. Ehkä ne satamassa laivojansa pitävät kauppakiltalaiset suostuvat vaihtamaan paattinsa menolippuihin.”
Tawa pysähtyi aloilleen. Telakan metallinen kolina ja pihisevät putket eivät tarjonnut intiimeintä ja rauhallisinta ympäristöä näin järisyttävän ehdotuksen käsittelyyn.
”Pyydät nyt aika paljoa”, Tawa sanoi. ”Ja tämä on kovempaa uhkapeliä kuin mikään, mitä olemme sodassa tähän asti tehneet. Ihannetilanteessa keskustelisin tästä ensin kaikkien adminien kesken, mutta… se ei ole mahdollista.”
Ämkoo valapatto, Gee kateissa, Visokki sairaslomalla. Nyt hän oli Bio-Klaanin yksinvaltias.
Tai kaksinvaltias, hän naurahti mielessään.
Hän voisi tehdä tämän päätöksen tässä ja nyt, jos haluaisi. Se tuntui uskomattoman kauhealta.
”Vaikka Ämkoo ei olisikaan vaihtanut numeroaan, niin en silti soittaisi ja kysyisi. Hah hah.”
Tawa hymähti lähinnä kohteliaisuudesta.
”Kuinka nopeasti uskot, että saisitte lähtövalmistelut tehtyä?”
Jätti kävi läpi mielessään olevaa moniportaista listaa. ”Tarvitsemme kolme-neljä päivää. Riippuen siitä, menemmekö yöllä vai päivällä. Ja tämän puolen valmistelujen aikana modejen, ja, no, sinun ja Visokin pitäisi pohtia muutamaa oleellista kysymystä: Miten valitsemme pakolaiset? Mitä olemme valmiita myymään? Millaisia ruoka- ja asevarusteita meidän kannattaa hankkia? Kuinka selvitämme, ketkä pakolaiset tarvitsevat avustusta ja keiltä voi kansallistaa omaisuutta yhteiseen hyvään? Tahtorakin lämmittämiseen menee pari päivää, ja silloin lähtö on täällä ilmiselvä, mutta saan piilotettua savun ja sen sellaisen.”
Tongu katsoi johtajaansa suoraan silmiin. ”Ja yhden asian haluan korjata. En pyydä sinulta aika paljon – pyydän niin paljon kun voin. Mutta usko minua: Olen miettinyt tätä. Jos emme kokeile, kadumme sitä lopun elämäämme, eikä se ole kovin pitkä katumus. On ääneen sanomaton fakta, että tällä saarelle on enemmän nazorakeja kuin meikäläisiä, kaikki matoralaiset mukaan luettuna. Troopperi ja Suga eivät niitä pysäytä, vaikka tekisivät kaiken täydellisesti.”
Tawa katsoi keltaista jättiläistä takaisin tämän ainoaan silmään. Tarinat sanoivat, että Keetongun kaltaiset kykenivät näkemään suoraan muiden sieluun. Jollain tapaa se oli helppo uskoa — jätissä oli tiettyä vilpittömyyttä ja herkkyyttä, joka teki tälle puhumisesta helppoa… ja valehtelemisesta vaikeaa.
”Minä tarvitsen valitettavasti mietintäaikaa. Joudun keskustelemaan tästä Visokin ja ainakin Samen kanssa.”
”Se on oikein ja kohtuullista. Pyydän, että pidätte asian toistaiseksi kolmenne sisäisenä. Minä olen puhunut tästä vain Tehmutille. Nähdään kahviossa ylihuomenna kymmeneltä? Jos se aika on riittävä… Rautasiipi voi matkata päivä päivältä kauemmaksi Klaanista, mutta se voi matkata myös jo takaisinpäin.”
Tawa nyökkäsi. ”Aivan totta. Mihin ratkaisuun ikinä sitten päädymmekään, ei taida olla aikaa odotella liikaa. Pyydän Xelaa tarkistamaan kalenterini, mutta uskon että voin luvata vastauksen siihen mennessä joka tapauksessa.”
Tawa ja Keetongu siunasivat toisilleen kohteliaat nyökkäykset ja alkoivat kävellä omiin suuntiinsa. Tawa takaisin keskikaupunkia päin, Keetongu kohti suurta lentävää silmäteräänsä.
Seistiin jälleen suurten valintojen edessä, eikä hyviä vaihtoehtoja ollut. Yhdellä päätöksellä Tawa voisi joko pelastaa monta sataa henkeä sodalta ja parantaa Klaanin mahdollisuuksia… tai tuomita heidät vetiseen hautaan. Se, että Keetongu oli valmiina ottamaan vastuun tuntui kuitenkin siltä, että suunnattoman raskas taakka ei levännyt vain hänen olkapäillään.
Ajatus oli pysäyttävä. Pako tästä kaikesta? Kuka sellaisen voisi edes ansaita? Miten sellainen valinta edes tehtiin?
Sinisen Ussalin ihanne seisoi tienristeyksessä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä Tawa sydämessään tunsi — historia tulisi muistamaan vain sen, kuka valinnan teki, ja mitä siitä seurasi. Pakoon lentäminen kuulosti harmillisen hyvältä idealta myös hänelle, mutta hän tiesi ettei voisi katsoa itseään peiliin, jos tekisi niin. Uusi pelko myös nosti päätään — ketkä hänen alaisistaan olivat niitä, joilla selviytymistahto ohitti lojaaliuden? Ketkä jäisivät sille matkalle? Ja voisiko heitä oikeastaan edes syyttää siitä?
Linnakkeen valtiattaren viitta tuntui juuri silloin erityisen raskaalta kantaa.
