Snowie pyöri riippukeinussaan. Tämä oli epätavallista. Tämä oli naurettavaa. Hänen piti olla hyvä nukkumisessa! Lyömätön! Riippukeinu oli mukautunut täysin hänen kehonsa muotoihin ja hänen kehonsa oli mukautunut täysin riippukeinun muotoihin, ulkopuolelta ei kuulunut ylimääräistä melua, ja ilmakin oli mukavan viileä. Mutta pyhä allianssi jäi muodostumatta ja lumiukon silmät pysyivät auki.
Kello näytti kymmentä aamulla, täysin luontevaa nukkuma-aikaa. Aamuauringot olivat nousseet hetki sitten ja verhojen lomasta tuli hajavaloa. Isot lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen ikkunalasin takana. Lunta oli jo valmiiksi tavallista enemmän, mutta ei näyttänyt haittaavan säänhaltijoita. Normaalisti Snowie olisi ottanut lumisateen ilolla vastaan, mutta nyt se osaltaan lisäsi hänen huoltaan.
Oli aivan selvää, mikä Snowieta hermostutti. Hän ei ollut nähnyt Kepeä viikkoon. Kymmenen päivää sitten pajallaan tiedeystävä oli kertonut kuulleensa kansanperinnejuttuja Rol-Horiista tulleelta turkismetsästäjältä. Kepe oli huomannut tarinassa olevan joitain yhteyksiä, jotka saattaisivat liittyä Verstaaseen ja sen avaimeen – kenties jotain legendoja, jotka yhdistäisivät saaren paikallishistorian laajemmin välisaarelaiseen kulttuuriin. Metsästäjä oli kertonut ylängöllä olevasta järvestä, jonka rantakallioihin menneet sukupolvet olivat hakanneet oman kronikkansa joskus kauan ennen etelän linnoituksen perustamista.
Kepestä se oli kuulostanut hyvältä seikkailulta, josta voisi parhaimmillaan olla jotain hyötyäkin. Hän oli luonnollisesti kysynyt Snowieta mukaan, mutta voih: sillä hetkellä lämmin takkatuli ja Kapuran kanssa sovittu roolipelisessio olivat vetäneet pidemmän korren. Nyt valinta tuntui vastuuttomalta. Olihan Kepe toa – ja vielä jään toa, erikoishyödyllinen elementti talvella. Mutta yhtä kaikki Kepe ei ollut aina kaikista käytännönläheisin henkilö. Ei ollut Snowiekaan, mutta lumimies ajatteli, että yhdessä he olisivat käytännönläheisiä toisiaan täydentävin tavoin. Olivathan he pärjänneet yhdessä vaikka mistä kiipeleistä.
Kepe ei ollut ottanut tästä nokkiinsa, vaan pakannut reippaasti telttansa ja keittimensä ja muistiinpanovälineensä ja lähtenyt oranssissa toppatakissaan Kakkostietä pitkin kohti itää ja pohjoista. Snowie muisti hyvin ystävänsä iloisen vilkutuksen Itäportilla. Jo siinä vaiheessa Snowie oli tiennyt mokanneensa. Tai kuka tietää, ehkä muisto oli saanut sellaisen leiman vasta myöhemmin.
Pari ensimmäistä päivää olivat menneet ihan hyvin. Kepe oli raportoinut Kalmarista hyvän Turkasella maustetun turskapurilaisen ääreltä. Ei Kalmari tietenkään juuri oikeassa suunnassa ollut, mutta Rapujoen jäälautat olivat estäneet Nui-Koron reitin käyttämisen, ja kääntymällä tieltä ennen Dek-Koroa Kepe oli arvellut pääsevänsä hyvin hoidettuja väyliä melko lähelle seutua, missä tämä huhuttu järvi sijaitsisi. Snowie oli pelannut Kapuran kampanjaa ajattelematta asiaa sen kummemmin. Seuraavana päivänä Kepe oli soittanut radiopuhelimella tien päältä lähellä siltaa, joka ylitti mereen laskevan joen puolen päivän matkan päästä Dek-Korosta etelään. Ja sen jälkeen ei mitään. Snowien huoli oli kasvanut päivä päivältä.
Hän oli maininnut asiasta Matorolle kahviossa, ja Matoro oli ollut heti valmiina lähtöön. Olihan hän kokenut seikkailija, jään toa vielä Kepeäkin selkeämmin, ja erinomaisen varmasti toiminnan tarpeessa. Matoro oli ollut myös tarpeeksi käytännönläheinen ottaakseen mukaan kunnolliset maastokartat ja lainatakseen Bladiksen hienoa moottorikelkkaa. Lisäksi hän oli huomauttanut, että Cencordin avulla hän tunnistaisi maastossa yksin seikkailevan Kepen kauempaakin: kukaan muu tienoolla tuskin ajattelisi tiedettä niin kovaäänisesti.
Moottorikelkan kadotessa Itäportilta Dek-Koron suuntaan Snowie oli tajunnut taas, että ehkä hänen olisi pitänyt lyöttäytyä mukaan hieman reippaammin. Matoro oli vain vaikuttanut niin itsevarmalta. Snowiesta tilanne tuntui jotenkin tutulta. Matoron radiopuhelin ei vastannut ollenkaan, vaikkakin parin päivän päästä kaupunkiin saapunut hiihtovaeltajien retkue kertoi nähneensä mustahaarniskaisen jään toan kiitämässä kelkallaan pohjoista kohti Nui-Koron nummilla.
Snowie ei ollut varsinaisesti huolissaan Matorosta. Tämä selviäisi kyllä lumivyöryistä, vesiputouksista, juoksuhiekasta, ansoitetuista temppeleistä ja eristyksissä elävistä alkuasukasheimoista neuvokkuutensa avulla. Mutta Kepe ei välttämättä aina pärjäisi, ja kaksi hukassa olevaa klaanilaista oli kuitenkin jo omalla tavallaan huolestuttavaa. Tai vähintään kiusallista, koska Snowie tunsi olevansa vastuussa. Hän oli mennyt eilen Tawan puheille, mutta Xela oli kertonut koko administon lähteneen viettämään tykyviikonloppua etelän lämpöön Rumisgoneen äkkilähdöllä. Äkkilähtö oli tarkoittanut sitä, että Guardian oli ilmoittanut Tongulle tarvitsevansa kyydin neljälle iltapäivällä ja Tongu oli lähettänyt Kirikorin matkaan Edrivin ja Cetalin ohjaamana. Umbraa Snowie ei ollut saanut kiinni. Same oli sanonut, että pelastuspartion lähettäminen tässä vaiheessa olisi liioittelua, sillä kumpikin seikkailija oli kyvykäs toa eikä merkkejä ongelmista edes ollut. Bladis oli arvellut Kepen löytäneen kiinnostavan tiedekohteen tai salaisen piparitaikinan salakuljettajien kätkön ja Matoron hurmioituneen moottorikelkalla rälläämisestä. Paacosta oli ollut eniten apua: hän oli tarkastanut Snowien radiopuhelimen olevan kunnossa ja selittänyt, miten signaalien kulku asumattomien erämaiden yli oli epävarmaa kirkkaallakin kelillä. Lumisade saattoi haitata yhteyksiä, samoin monena yönä loistaneiden revontulien sähkömagneettipulssit. Paaco oli myös antanut Snowielle lainaan oman erikoistehokkaan radiopuhelimensa.
Ei auttanut makoilla. Radiopuhelin oli ollut koko yön päällä, mutta signaaleja ei ollut kuulunut. Snowie kampesi itsensä ylös riippumatolle ja katseli lumisen linnoituksen maisemaa. Piiput tupruttivat savua, Bob oli lakaisemassa parvekkeita puhtaaksi. Protopeltikattojen väriä oli mahdoton sanoa lumikerroksen alta.
Hetkinen. Kepellähän taisi peräti olla laite tätä tarkoitusta varten. He olivat kehitelleet sitä pajalla yhdessä. Tai oikeastaan Kepe oli kehitellyt sitä Snowien lukiessa tälle ääneen anekdootteja steltiläisen aristokratian historiasta. Loistavaa, lumiukko ajatteli ja kaivoi laukustaan vara-avaimen, jonka tiedemies oli hänelle jättänyt. Se oli helppo löytää, sillä sen avaimenperänä oli pienen pieni kumipokawi, joka päästi tukahtuneita ääniä aina kun sitä puristi, tai kun kirjat menivät laukussa sopivaan asentoon, eli jotakuinkin jatkuvasti.
Snowie ryysti kahvinsa loppuun ja palautti astiat rullakkoon. Hän laskeutui monet raput pajan tasolle ja käänsi avainta ovessa. Kaikki näytti jotenkin kodikkaalta. Se sai Kepen puuttumisen tuntumaan vielä ikävämmältä.
Lumiukko laski laukkunsa ovenpieleen ja selaili katseellaan seinähyllyjä. Ei näyttänyt tutulta… Hän veti pahvi- ja puulaatikoita yksi kerrallaan ja kurkki sisään. Kanohi-naamioita, prikkoja, akkuja, siipimuttereita, transistoreja… kokonaisia ja puolikkaita keksintöjä. Niistä ei aina tiennyt, odottivatko ne viimeistelyä vai purkamista, mutta Snowie oli aika varma, että hänen ystävänsä lainaili komponentteja tasaisesti kummistakin.
Napo mönki ulos laukusta ja tutkaili paikkaa. Se oli sammakolle varsin tuttu. Olikohan tötterösilmähepun villasukittaja jossain lähettyvillä? Se oli pehmoinen. Siinä Napo tykkäsi pötkötellä.
Sammakko havahtui, kun Verstaaksi sanotun osion ovi avautui hiljaa narahtaen. Esiin loikki yhdellä jalalla pitkä ja laiha otus. Napon silmät pullistuivat innosta ja konna loikkasi kohti tulijaa. Tämä tyyppi oli hauska, Napo tiesi. Laatikon tonkimiseen uppoutunut Snowiekin havahtui liikkeeseen ja säikähtikin vähän, kunnes tunnisti tulijan.
”Moi, Linkkikaapeli! Oletko nähnyt Kepen Etsintä? Tarvitsisin sitä, ööh, Kepen etsimiseen…”
Kaapeliolio kallisti päätään ja vilkutteli punaisia valojaan mietteliäänä. Sitten sen pää sukelsi lattianrajaan ja se nappasi Napon päänsä päälle. Sammakko pääsi lentoajelulle Linkkikaapelin esittäessä huojuvaa tanssiaan. Napo kurnutti iloisesti, Kaapeli teki lenkkejä itsensä läpi ja mutkitteli Snowien ympäri. Lopuksi tämä laski sammakon lumiukon pään päälle ja vilkutteli valojaan tavalla, jonka Snowie tulkitsi tarkoittavan iloa.
Linkkikaapeli otti pari loikkaa kohti hyllyä ja katseli sitä huojuen mietteliäänä puolelta toiselle. Sitten se venyi ja venyi hyvin pitkäksi, kurotteli katonrajaan ja kietoutui varmalle otteelle ylähyllyllä olevan pahvilaatikon päälle. Laatikon kyljessä oli Sokerimahan/mahin leipomon jo hyvän aikaa sitten käytöstä poistunut vanhempi logo. Linkkikaapeli laski sen pöydälle ja Snowie ja Napo kurkistivat sisään.
Laite oli pölykerrrosta lukuun ottamatta juuri sellainen, kun Snowie muisti. Se oli jäätelökoneen runkoon rakennettu laite, jossa oli vankat kädensijat kummallakin puolelle ja keskellä muutama kytkin, huomiovalo ja mittari. Yläpuolella olevasta aukosta tuli kierrejohto, jonka päässä oli sinkitty otsapanta. Se oli ollut Snowien ehdotus, sillä lumiukosta otsapannat olivat tyylikkäitä.
”Erinomaista, kiitos”, sanoi Snowie ja puhalsi pölypilven laitteen päältä. Kaapelia pöly ei tuntunut haittaavan – olennolla ei tainnut olla keuhkoja lainkaan. Snowie asetti Napon pöydälle ja pannan päähänsä. ”Kokeilen tätä ensin johonkin yksinkertaiseen. Napo, haluatko odottaa kaapelisedän kanssa täällä?”
Napo kurnutti iloisesti ja nuolaisi Snowien kättä. Lumiukko napsautti kytkimestä laitteen päälle ja tarrasi kumimaisiin kantokahvoihin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi, kunnes tunsi vaimean värinän käsissään. Lumiukko kääntyi 180 astetta, harppoi epätyypillisen määrätietoisesti pajan ovesta ulos ja kahdet porrasnousut aulaan. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli päässyt kahvion tiskin eteen ja tilannut pitkäleivän juustomyrskytäytteellä. Herra Mokel katsoi hieman ihmeissään ihmeissään tieteisesinettä kantavaa lumiukkoa, ja huokaisi sitten. Tällaista Bio-Klaanissa nyt vain oli. Koska lumiukolla ei ollut käsiä vapaana, kasvatti tämä suuaukkonsa apposen ammolleen ja Mokel kurottautui asettamaan leivän hänen leukojensa väliin.
Lumiukko palasi pajalle mutustaen leipäänsä. ”Fe hoimii!” hän huikkasi astuessaan sisään. Verstaan ovi oli auki ja tyytyväinen Napo nukkui laukun päällä. Linkkikaapelia ei näkynyt missään.
Snowie laski Etsimen pöydälle ja riisui otsapannan. Hän kurkkasi sisään Verstaaseen. ”Se toimi ainakin voileivän kanssa”, huhuili lumimies käytäville. ”Luulen, että saatan löytää Kepen sen avulla. Haloo?”
Snowie kasvatti itselleen korvalehdet ja höristeli niitä. Hän oli kuulevinaan kaukaista jousimaista ääntä. No, eipä siinä; Verstaan hoitamisessa oli varmaan ihan tarpeeksi työtä varsinkin nyt, kun Kepe ei ollut paikalla. Parasta mitä lumiukko voisi tehdä olisi tiedetoan löytäminen. Snowie rapsutti leukaansa: reissusta tulisi varmaan ainakin parin yön mittainen, joten olisi parasta ottaa vähän evästä. Hän astui Verstaaseen ja kulki muutaman kulman taakse. Snowie kiitti erinomaista muistiaan: siellä ne olivatkin, missä hän oli ne viimeksi nähnyt. Hän otti syliinsä pahvilavan vihanneskeittopurkkeja. Ussalkeitot hän jätti paikoilleen. Mitähän Nöpö lie ajatteli siitä, että Verstaaseen oli säilötty hänen sukulaisiaan murkinaksi. Mistä lie olivatkaan peräisin.
Hankikantokengät toimivat kuten pitikin. Olomuotorele sai käyttövoimansa askelluksesta ja muutti osuessaan hangen pintaan sen ylimmän kerroksen ensin lämpimäksi ja sitten hyvin kylmäksi; vahvistettu lumikansi kantoi helposti hintelän toan ja vielä hänen perässään vetämän ahkionkin.
Päivä alkoi olla valoisimmillaan, ja Kepe oli taivaltanut kolmisen tuntia. Radio oli napannut vain epäselvän rolhoriiläisen paikalliskanavan. Klaaniin taajuudet eivät toimineet vieläkään. Toivottavasti siellä ei huolehdittu liikaa.
Toissa iltana toan kohtaamat matkustavaiset olivat neuvoneet reittiä. Kalliokaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään, mutta turkismetsästäjän kuvauksen järvestä osa heistä oli mahdollisesti tunnistanut. Niinpä Kepe oli jatkanut Dek-Koroon täydentämään loppureissun muonavarat, lainannut ahkion ja painellut syvistä havumetsistä luikerellutta hädin tuskin ojaa suurempaa jokea pitkin sisämaahan.
Illan hämärtyessä hän oli päätynyt metsän siimeksessä olevalle lammelle, jonka päässä lähde pulputti sulaa, kirkasta ja erittäin kylmää vettä. Kepe oli sammuttanut janonsa ja syönyt piparitaikina-annoksensa. Hän uskoi tuon oivallisen herkun olevan myös optimoitu retkimuonaksi: se oli energiapitoista, tiivistä kuin mikä ja muovautui kätevästi käytettävissä olevien taskujen muotoon.
Kepe oli yöpynyt lähteen luona. Seuraavana aamuna hän oli otti suunnan kompassillaan ja lähtenyt talsimaan länteen. Ja tässä hän nyt oli: tiheämmät kuusimetsät olivat jääneet taakse. Talvinen suo oli helppokulkuinen, varsinkin jos pystyi kävelemään hangen päällä. Maasto oli tasainen ja ahkio kulki kevyesti. Ympärillä oli metsäsaarekkeita ja yksittäisiä sitkeänkapeita puita, jotka olivat saaneet lumituiskussa mielikuvituksellisia, sulaneita kynttilöitä muistuttavia muotoja. Kaukana oikealla Kaya-Wahin karu ylämaa haihtui päivän autereeseen. Kulkusuunnassa maa alkoi nousta, ja siellä täällä metsän ylle nousi terävähuippuisia kalliohampaita. Niiden yllä kohosi Ämkoo-vuoren jylhä siluetti.
Toinen luku
Snowie sulki huoneensa oven. Hänellä oli kaulassaan erikoislämmin talvikaulaliina ja laukkukin oli tupaten täynnä tavaraa. Kepen Etsin oli toisella olalla roikkuvassa kestokassissa.
”Lähden seikkailulle”, julisti lumiukko aulassa päivystävälle Toa Himelle. ”Paaco ainakin tietää, missä olen ja miten minut saa parhaiten kiinni. Mutta haluatko hoitaa Napoa sillä aikaa, kun olen poissa? Se luultavasti ryhtyisi horrostamaan jos lähtisi mukaan, koska siellä on talvi.”
Hime laski lukemansa kirjan tiskille ja nauroi. ”Minä ja Napo olemme ylimmät ystävykset”, hän sanoi. ”Aiotko olla seikkailemassa kauan?”
”Muutaman päivän, luulisin”, sanoi Snowie epävarmana. ”Tässä on kuitenkin riittävästi ruokaa, vaikka homma vähän venähtäisikin.” Lumiukko kaivoi laukustaan sammakonruokapurkkeja ja kieltä vahvistavaa ravintolisää. Lopuksi hän laski tiskille sammakon, joka oli nukahtanut teemyssyyn.
Hime nojasi leuallaan käteensä ja rapsutti toisella Napoa leuan alta. ”Joudun pitämään koko linnoituksesta huolta, joten yksi sammakko ei lisää vaivaa. Onpahan työpäiviksi seuralainen, joka ei tylsisty katsomaan aulan seiniä. Käydäänkö katsomassa lounastauolla Pikku Jäbää, häh? Kepeäkö sinä lähdet etsimään?”
”No, juuh”, sanoi Snowie. ”Tiedäthän sinä. Kyllähän hän varmasti pärjää, mutta minä vaan huolehtisin täällä muuten.”
”Tuo hänet kunnossa takaisin. Onnea matkaan! Naposta ei tarvitse sillä aikaa huolehtia, me pärjäämme kyllä hyvin!”
”Tattista”, Snowie sanoi ja hymyili. Hän silitti vielä Napon sileää vatsaa. ”Ole sitten kiltti Himelle, jooko? Nähdään pian!”
Snowie astui ulos linnoituksen itäovista. Kahvion terassi oli täynnä lunta ja sikäli asiakkaista tyhjä; Admin-aukion kellotorni näytti varttia yli yhtätoista. Lumiauroilla varustetut ravut olivat ajaneet aukiolta lumet jo aamulla, ja nyt pehmeää hankea oli vain parin sentin verran, mitä sen jälkeen oli ehtinyt satamaan. Kaupunkilaisia oli kohtalaisesti liikkeellä, mutta katoilla ja kupoleilla lepäävä paksu lumikerros loi jokseenkin uneliaan vaikutelman.
Lumiukko eteni Pääkatua ja nousi Ussalinselälle. Joki oli jäässä, ja vesi virtasi kai jossain sen jääkannen alla. Rapusaaressa kaupunkilaiset valmistautuivat illan perinteiseen Huai-lumisotaan: linnoitteita rakennettiin ja ammusvarastoja luotiin. Snowie tykkäsi ottaa osaa perinteeseen pari kertaa vuodessa: laji oli jännittävä ja yllättävän strateginen ilman oikean väkivallan vaaraa. Elementtivoimien käyttö oli kiellettyä, mutta kukaan ei ollut vastustanut sitä, että yksi pelaaja pystyi naamioitumaan lumikinoksiksi ja ryömimään täysin huomaamatta vastapuolen linnoitukseen. Kerran yksi vastapuolen heittäjistä oli ollut monta minuuttia suojassa Snowien selän takana huomaamatta tätä lainkaan.
Auraravut olivat lepäämässä Nui-Koron aukiolla, jonka yllä Itäportti nuokkui paksu lumitaakka tornien kartiokattojen päällä. Tornien savupiipuista nousi valkeita kiehkuroita, jotka tekivät taivaalla seuraa Zeruelin tehtaalta ja kaukaisemmalta Telakalta nouseville savupatsaille. Itäinen taivas oli kuulaan vaaleansininen, ja pilvirintama siirtyi hitaasti länteen kuin raskaan työn tehtyään. Kakkostie oli aurattu ainakin Telakalle asti. Lumi peitti maiseman ja pehmensi peltojen ja vainioiden muodot loivasti kumpuilevaksi pinnaksi, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Onneksi lumiukon ei tarvinnut kävellä loputtomiin. Silläviisiin hän ei ikinä saavuttaisi Kepeä tai moottoriajoneuvolla etenevää Matoroa. Lyhyen taivalluksen jälkeen hän kääntyi oikealle ja astui Telakan punatiilisten muurien varjossa olevasta ovesta sisään. Eteiskäytävä oli hiljainen, lentokonehalleista kuului kaukaista hälyä. Keetongun ovi oli raollaan, ja Snowie kurkisti sisään. Toimisto oli autio, joskin takan pohjalla oleva hiillos kertoi sitä luultavasti aamulla käytetyn. Lumiukko kohautti olkiaan, jätti matkatavaransa ovenpieleen ja asteli lentokonehalliin.
Emoalus Tahtorak hallitsi massiivisuudellaan tilaa. Sen nostopotkurien pitkät lavat nuokkuivat hieman taipuneina alaspäin. Ympärillä oli runsaasti tyhjää tilaa, seinustoilla oli pienempiä aluksia, joista paria onu-matoralaiset rassasivat. Keskellä oli joukko tutun näköisiä laivastolaisia katselemassa ylöspäin kohti kattoa. Snowie tunnisti vanhan Tehmutin ja nuorempia Tongun apulaisia. Hän lampsi näiden tykö.
”Tervehdys! Onko Tongu paikalla?” kysyi lumiukko. Tehmut tervehti koskettamalla kädellään Hunansa otsaa. ”Morjens”, sanoivat yhteen ääneen matoranit, joiden Snowie muisteli olevan nimiltään Ternok ja Ontor.
”Hän on katolla lapioimassa lunta”, sanoi Tehmut. ”Kuten huomaat, on pressukattomme melkoisella kuopalla. Pelkäämme, että se tippuu vielä niskaan. Tai että siellä touhuava keltainen jättiläinen horjahtaa kulkusillalta ja tippuu katon läpi halliin. Hänellä on köysi, mutta hän on kovin painava…”
Ternok katseli mietteliäästi ylöspäin. ”Eikä sillä lapioimisellakaan pääse pitkälle, kun katto on niin iso. Pitäisi olla joku imuri tai sulatin, mutta ei niin tehokas, että katto syttyisi palamaan.”
”Ulkona näyttää kauniilta, mutta teidän rakennuksen kanssa tuo lumi kuulostaa kyllä hankalalta”, sanoi Snowie.
”Jään toaa tässä tarvittaisiin!” vastasi Ontor. ”Miksi taistella luonnonvoimia vastaan, jos niitä voi ohjata?”
”Sitten teillä on oikea henkilö paikalla!” julisti Snowie ja hymyili.
”Loistavaa!” sanoi pitkä kakamanaamainen matoran Walsinats.
”Sinä? Luulin, että elementtivoimasi rajoittuu omaan, no, rakenteeseesi”, sanoi Tehmut. ”Mutta en ole tällaisten asioiden ekspertti.”
”Siis juu, en minä katon lumitaakalle voikaan paljon tehdä, enkä ehkä mieluusti menisi tuonne ylös hyppelemään”, selitti Snowie. ”Mutta tulin tänne, tuota, hankkimaan jään toia. Niin kuin Matoron ja Kepen. Mutta minun kannattaa ehkä selittää vasta, kun saamme Tongunkin alas.”
”Kepestä voi olla enemmän hyötyä sen lumi-imurin kehittelyssä”, nauroi Ontor. ”Mutta kuulostaa joka tapauksessa oikean suuntaiselta! Me käymme Ternokin kanssa hakemassa pomon, ei tuosta hommasta taida tulla mitään.”
Kymmenen minuutin päästä Tongu puhisi esiin pohjoistornin portaikosta. Hän tamppaili lumijäämiä isoista kinttaistaan ja asetti jättikokoisen lumilapion nojaamaan seinään. ”Pahalta näyttää”, sanoi kyklooppi. ”En saanut lapioitua kuin reunoista niin, että pystyin heittelemään lumen ulkopuolelle. Pitäisi rakentaa semmoinen kone, joka kulkisi kulkusiltaa pitkin ja keräisi lumen mukaansa sen kummaltakin puolen. Mutta kulkusillat eivät kestä ison koneen painoa ja kaikkea lumikuormaa yhdessä pisteessä. Ehkä joku iso letku? Ja kulkusillan rakennetta pitäisi vahvistaa, mutta niin, ettei se haittaa avausmekanismia. Ja niitä on vaikea rukkailla nyt, kun katolla on niin paljon lunta! Olisinpa ennakoinut tämänkin. Terve Snowie. Kuinka hurisee?”
”Heipä! Minä hukkasin Kepen ja ehkä myös Matoron. Minulla on Kepen Etsin – ” Snowie kaivoi esiin laitteensa – ”mutta tarvitsisin vielä kyydin. Jonkun kulkuneuvon, josta voi hyvin tarkkailla ympäristöä. Ja varmaankin miehistön. Olenhan minä lentänyt veneelläni, mutta se ei ole päättynyt aina kovin elegantisti… ja jonkun pitäisi hoitaa hiilipuolta. Ja tämä Etsinkin vie molemmat kädet niin, että samalla on vaikea tai suorastaan mahdoton ohjata.”
”Vai että hukkasit”, nauroi Tongu. ”Mihinkä? Tai siis et sinä sitä tietenkään tarkalleen tiedä, mutta osimoittain.”
”Luullakseni jonnekin Dek-Koron, Kiltainmaan ja vuoren välimaastoon.”
Tongu silmä tuikki. ”No, siinäpä joitakin kymmeniä tai satoja tuhansia neliökilometrejä, pitkälti ilman asutusta tai edes kartoitettuja teitä. Luulen, että tarvitset tosiaan kyytiä. Hyvä! Parempi ihastella tätä lumimaisemaa luonnossa kuin kiristellä hampaita kattorakenteen kantavuudesta.” Hän kääntyi matoranien puoleen ”Lastatkaa ylimääräiset lumet pois vaikka Ramoilla, jos se tuntuu romahtavan. Toistaiseksi se on kevyttä puuteria. Olemme ongelmissa vasta, jos alkaa sataa märkää ja raskasta lunta.”
”Paitsi minä ja Ontor tulemme mukaan”, sanoi Ternok.
”Aiotko lähteä henkilökohtaisesti?” kysyi Snowie.
”Totta kai. En ole ollut pitkään aikaan vanhalla kunnon klaanilaistehtävällä. Minulla on jo ajatus… Walsinats, haeppa Garson, niin selitän hänelle sen lumenpoistokoneen idean. Garson on hyvä sellaisissa ratkaisuissa. No niin, tänne päin…”
He astelivat Tongu etunenässä takaisin halliin ja kulkivat sen reunojen myötä, kunnes hän pysähtyi yhden pressulla peitetyn lentopelin eteen. Tongu tarttui peitteen nurkasta ja veti sen alas. Koneessa oli kaksi peräkkäistä siipiparia, iso moottori oli asennettu sen katolle. Moottorissa oli potkurit kummassakin päässä. Sikarinmuotoisessa rungossa oli tilaa vajaalle tusinalle miehistöä. Yläosassa moottorin takana oli vielä kurkistusluukku, jota kiersi pyöreä kaide. Koneen huomattavin piirre oli kuitenkin koneen kärjen ohjaamokupu, joka oli lasitettu kaikin puolin rauta- ja puukehikkoon asetetuilla kirkkaaksi hiotuilla ruuduilla. Se tarjosi ohjaajalle ja tämän takana istuvalle apukuskille täyden näkökentän myös alaspäin.
”Tadaa”, sanoi Tongu. ”Tämä on Kooka-Burra. Olen rakentanut sen Zakazin sisällissodan nähneen steltiläisen pommikoneen rungon ympärille. Latolöytö Bosfeksista. Steltiläiset koneet eivät pärjänneet yhtään xialaisille, ne eivät saaneet otettua korkeutta tarpeeksi hyvin ja ilmatorjunta ampui melkein kaikki alas. Hyvä siviilien kannalta, tietenkin. Mutta steltiläisillä piirtäjillä oli jotain, mitä xialaisilta puuttui ja puuttuu vieläkin. He saivat tehtyä sotakoneisiinsa jonkinlaista kauneutta. Ei ihme, että olivat niin huonoja taistelussa.”
Snowie nousi laskuportaille ja tiiraili koneen sisään. ”Hieno! Kuinka paljon tässä on alkuperäistä?”
”Kuvun häkki, etusiivet ja suurin osa rungosta”, sanoi Tongu ja taputti koneen kupua. ”Sain uusia suurimman osan lasiruuduista. Onneksi meillä on taitavia lasinkäsittelijöitä. Lisäsin toisen siipiparin voittaakseni ne ongelmat, mitä mallilla alkujaan oli. Ja suunnittelin uuden höyrymoottorin, koska vanhat petroolikoneet oli kierrätetty jo muualle.”
”Emme pääse pitkälle pyörien kanssa”, sanoi Ontor. ”Vaihdetaanko sukset alle?”
”Hyvä idea. Nyt iso osa saaresta sopii kiitoradaksi. Lisäeristetään myös tulipesä ja lisätään sulatusnestettä. Lämmittämisen voi jo aloittaa, niin pääsemme tekemään ensimmäistä kierrosta valoisalla. Auringonlaskun jälkeen on vaikea etsiä, vaikka olisikin Etsin. Lähtö puolentoista tunnin päästä! Olemme vähän vajaamiehityksellä, koska Mahba otti Hydraulisen Vapauden kauppamatkalle etelään ja se tarvitsee melkoisen miehistön. Mutta kyllä tämä tästä.”
Matoralaiset hajaantuivat ja Tongu kiipesi koneen sisään pistämään tulipesää valmiiksi. Snowie katseli uljasta konetta, joka oli pian nouseva Bio-Klaanin saaren taivaalle.
”Minä tulen, Kepe!”
Laskevat auringot loistivat Ämkoo-vuoren eri puolilta. Kepe puski ahkiotaan vetäen viimeisten oranssinkultaisina hohtavien mäntyjen välistä. Ylänkömetsä jäi taakse, ja toa pysähtyi hengähtämään.
Maisema oli upea. Pilvet olivat kaikonneet, ja alkava auringonlasku valaisi alaspäin viettävää maisemaa. Rannikko oli paljain silmin nähtäväksi liian kaukana, Kepe pystyi erottamaan sen vaivoin käyttäen hyväkseen naamionsa teleskooppia. Sen edessä kohosi suuri havumetsä ja monien puusaarekkeiden täplittämä suoaava, jonka läpi kaksihaarainen joki mutkitteli. Nyt suo ja joet nukkuivat talviuntaan, mutta keväällä alue oli heräävä tuhansien muuttolintujen lauluun ja kaakatukseen. Silloin jalkapelillä liikkuminen olisi vaikeampaa.
Lännessä ja pohjoisessa maisema nousi ja siitä oli vaikeampi saada kokonaiskuvaa. Matkaajien kuvausten perusteella hän olisi jo oikealla korkeudella. Nyt pitäisi vain löytää järvi ja kaiverrukset. Kepe oletti, että suon läpi kulkeva virta saisi alkunsa tuosta järvestä, sillä saaren kartat eivät ottaneet sen latvoihin kummemmin kantaa. Vuori- ja tunturijärviä alueella kuitenkin oli, sillä Klaanin kaupungissakin asui vapaa-ajan kalastajia, jotka painelivat niille kesäisin perhovehkeet mukanaan. Kaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään vedoten siihen, ettei harjuksia narratessa voinut kiinnittää liikaa huomiota luonnonnähtävyyksien ihmettelyyn.
Kepe arveli, että hänellä olisi vielä pari kolme enemmän tai vähemmän valoisaa tuntia ennen leiriin paneutumista. Lumi teki ihmeitä valoisuudelle. Jos järvi tosiaan oli lähellä – tai yleensäkään olemassa – hän saattaisi hyvinkin löytää sen vielä tänään. Se vaatisi tuuria. Ja kenties vähän taikaa.
Kepe ei paljon elementtivoimiaan käyttänyt, mutta miksikäs ei?
Toa kumartui sammuttamaan hankikantokenkänsä. Hän nousi pystyyn ja hengitti syvään. Sitten hän loikkasi suorin jaloin vähän eteenpäin ja humpsahti yli metriseen lumihankeen rintaansa myöten. Lumi tursusi oranssin toppatakin sisään, mutta Kepe ei antanut sen häiritä. Lumen takia hän oli sinne hypännyt.
Tällaisena talvena jään elementti kietoi koko pohjoisen meren saaren verkkoonsa. Paikoitellen se oli pehmeä ja paikoin kova. Kepe antoi analyyttisen mielensä liueta luonnonvoimien virtoihin, hän ratsasti mielessään lumihankien läpi. Tuolla vilisti vuorimyyrä tunnelissaan ja yritti harhauttaa perässä viilettävää kärppää. Puuterilumen seassa oleva ilmakerros piti nukkuvan tuhkakarhun lämpimänä. Jossain kaukana lounaassa yksinäinen hiihtäjä liukui lumikerroksen päällä. Ylärinteillä tuuli puhalteli kinoksia mielikuvituksellisiin muotoihin.
Ja sitten toalla tärppäsi. Hänen mielensä kaivautui pehmeän elementtipuuron läpi ja tyssäsi kovaan mutta silti tuttuun tunteeseen: tämä ei ollut saaren kallioperää vaan kunnon teräsjäätä. Sen alapuolta hän ei hahmottanut, mutta jossain alempana virtasi hyinen vesi, jään elementin isosisko ja vuodenkierron kumppani. Kepe tunnusteli maailmaa. Se oli pohjoisessa päin, ehkä pari-kolme kilometriä. Se ei ollut varmasti juuri se järvi – kiven muotoihin ei Kepellä ollut asiaa. Mutta se oli joku järvi, ja sopisi vähintään leiripaikaksi.
Kepe palasi omaan tuttuun ruumiiseensa ja tunsi enää vain kylmän lumen ympärillään ja sulaneen veden toppatakkinsa sisässä. Sitten pitäisi vain keksiä, miten hän pääsisi sieltä ulos, kun Snowiekaan ei ollut apuna kiskomassa.
Kolmas luku
”Edessä selvää!” huusi Tehmut ja näytti vihreää valokiveä lentokonehallin pohjoisovella. He olivat vetäneet Kooka-Burran ovelle ennen koneen tunkkaamista, pyörien irrottamista ja pitkien suksien asennusta. Tongu oli kiskonut koneen Kakkostielle, jota he aikoivat käyttää kiitoratana. Walsinats oli vienyt tiesulun ja varoituskolmiot parin kilometrin päähän itään.
Tongu asettui suurelle ohjaajan valtaistuimelleen, joka liukui kahden kiskon varassa keulakuvun etuosaan. Snowie istahti hänen taakseen tuolille, joka oli hieman korkeammalla ja josta hän näki Tongun leveiden hartioiden yli eteenpäin. Sylissään lumiukolla oli Etsin, jonka otsapannan hän oli asettanut taas päähänsä. Ontor lappoi hiiliä pesään ja tarkkaili paineita. Ternok oli pukenut villavan lakin ja kaulahuivin ja kiivennyt tähystysaukolle.
Tongu kiskaisi vaihdevivusta ja höyryventtiilit avautuivat. Paine pääsi sylintereihin ja kaksoispotkurit alkoivat takomaan pakkasilmaa. Kooka-Burra nytkähti ensin vaivoin liikkeelle, höyry- ja savupilvi tuprusi savuhormeista. Kone alkoi liukumaan hitaasti eteenpäin, lumikokkareet litistyivät jalasten alle. Alus vietti kohti laitaa ja Tongu teki korjausliikkeen peräsimellä. Vauhti kiihtyi ja Walsinatsin keltaiseksi maalattu tiesulku alkoi erottua. Maatilan päärakennus viiletti taaksepäin oikealla. Tongu tiiraili nopeusmittaria ja veti ohjaussauvasta, jolloin laipat aukenivat ja alus nytkähti ylöspäin. Se pomppasi tien pinnasta pari kertaa ja alkoi sitten kiitää matalalla tien yläpuolella.
He ohittivat Walsinatsin sulun kolmen metrin korkeudessa ja vilkuttivat matoralaiselle. Tongu kaarsi hitaasti vasemmalle kohti pohjoista. Alus nousi yhä melko hitaasti, mutta pysyi ilmassa. Tongu vilkaisi laminoitua saaren karttaa ja katseli kuvusta ympärilleen.
”Pistänkö navigaattorin päälle?” kysyi Snowie.
”Ei vielä. Koitetaan saada ensin korkeutta. Plus tämä kupu menee huuruun! Lasi ei eristä. Suunniteltu Steltin aurinkoon! Minun pitää avata ilmastointi!” Tongu alkoi veivaamaan ohjaamon vasemmalla laidalla olevaa kampea.
”Onko tässä ilmastointi?”
”Ei!”
Ohjaamon päällä oleva lasipaneeli aukesi ja kylmää pakkasilmaa virtasi sisään. Kylmä tuulahdus osui Snowieta naamaan ja sai pitkän kaulaliinan hulmuamaan. ”Avaa konetilan ovi!” huusi Tongu ja Snowie nousi tuoliltaan pitäen vatsallaan kiinni etsimestä ja toisella kädellä katosta roikkuvasta turvalenkistä. Toista kättään venyttämällä hän sai otteen ovenkahvasta ja käänsi. Ilmavirta työnsi oven auki nopeasti paljastaen yllättyneen Ontorin ja hehkuvan tulipesän.
”Teemme läpivetoa! Liikaa höyryä!”
”Höyryä höyryä!” vastasi matoran. Snowie näytti peukaloa.
”Ookei, selkeytyy pikkuhiljaa”, tuumasi Tongu. ”Kaarran takaisin kaupungin päälle. Hyödynnämme sen lämmintä ilmapatsasta kuin korppikotka! Kaikki kaupungin uunit, takat ja radiaattorit hohkaavat meille nostetta!”
Läpivedon ujeltaessa piti ohjaamossa huutaa. Homma kuitenkin toimi, ilmankosteus väheni. Kooka-Burra kaarsi etelään ja lensi Telakan lumisten kattojen yli. Se jatkoi matkaa kohti kaupunkia, ylitti Huonon pituussuunnassa ja kiersi Tawan tornin länsipuolelta. Pilotti alkoi saada tuntumaa ohjaukseen, ja kone kiersi laajoissa kaarissa kaupungin yllä ottaen lisää korkeutta. Snowie kääri huiviaan tiukemmalle.
Tongu väänsi kammesta kattoikkunan kiinni. Ohjaamoon laskeutui rauha. Ulkona paahtavan moottorinkin melu tuntui kaukaiselta äskeiseen verrattuna.
”No niin. Minä käännän kurssin pohjoiseen, niin ala sinä etsimään.”
Snowie naksautti Etsimen päälle ja tarttui kädensijoihin. Laite tuntui luontevammalta, jos piti silmiä kiinni ja keskittyi tuntoaistiin. Lumiukko mietti Kepeä ja tämän matkaanlähtöä ja sitä, että hänen olisi pitänyt lähteä mukaan. Yhdessä vietettyjä hetkiä pajassa. Pipareita, jotka eivät koskaan nähneet uunin sisäpuolta.
Etsin tuntui reagoivan. Kädensijat värisivät lähinnä etupuolelta, mikä olikin loogista, koska he olivat vielä kovin kaukana etelässä. ”Luulen, että se toimii! Eteenpäin vaan”, hihkaisi navigaattoori, ja Tongu näytti peukaloa.
Koska etsiminen ei ollut vielä ajankohtaista, uskalsi Snowie avata silmänsä ja katsoa maisemaa. Lumiset metsät ja Klaania ympäröivän maaseudun pienet tilat ja talot kiisivät alapuolella. Matoralaiset näyttivät muurahaisilta ja isommat kulkijat kuoriaisilta. Kukkuloilla kasvavat metsät olivat kuin yli-innokkaan kynttilänvalajan katalogista. Kooka-Burran nelisiipinen varjo liukui valkoisen maiseman läpi.
Kaikki oli jotenkin vain niin kaunista. Saarelle, Visulahden rannoille asti, satoi joka vuonna lumipeite, mutta tämänvuotinen oli harvinaisen paksu ja pehmeä. Siinä oli jotain alkuvoimaista ja ikuista. Jotain, joka sai Metru Nuin ja Etelämantereen hallintokeskukset tuntumaan täysin yhdentekeviltä, toisten maailmojen tai tarinoiden paikoilta. Lumen peittämässä maisemassa ja kumpuilevissa valkoisissa kentissä oli jotain toismaailmallista.
”Katso, Nui-Koro!” huusi Tongu ja osoitti sormellaan alavasemmalla. Snowie kurotti päätään eteenpäin nähdäkseen paremmin alas. Siellä talviniittyjen ja satunnaisten puiden keskellä kohosivat kivimuurit ja vartiotornit, joiden sisällä lumiset olki- ja tiilikatot suojasivat kapeita kujia rajaavia taloja. Lentäjät erottivat keskellä olevan torin ja jäätyneen vesialtaan ja kattojen yllä kohoavan katedraalin, jonka pinaakkelit ja tabernaakkelit olivat saaneet pittoreskin kuorrutuksen. Snowie vilkutti, vaikka kukaan tuskin erotti sitä taivaalla lentävästä koneesta.
Suurkylä jäi hetkessä taakse ja sen erotti enää vain tähystysaukosta tarkkaileva Ternok. Ämkoo-vuoren kaakkoispuolella pitkälle kohti itärannikkoa yltävät alakukkulat alkoivat kohota koneen alla, ensin pehmeinä kumpuina ja siirtolohkareiden täplittäminä harjanteina, kauempana myös puuttomina keronhuippuina ja pirunpeltoina. Suurin osa maastosta oli täälläkin metsäisää.
”Mites Etsin? Onko kurssi oikea?” kysyi Tongu.
”Juu! Tai ehkä hitusen oikealle?”
Tongu teki pienen liikkeen ohjaussauvalla, ja kone kaarsi hitusen oikealle. Sauva tuntui jotenkin jäykältä.
”Meni liikaa”, sanoi silmänsä sulkenut lumiukko, joka koetti keskittyä kädensijojen värinöihin. ”Hyvin, hyvin loiva vasen.”
Tongu korjasi. Joku sauvassa tosiaan mätti. Hän käänsi sitä hieman eteen ja taakse, ja Kooka-Burra ylitti kuvitteellisen kummun. Tongu ja Snowie painautuivat kevyesti istuimiaan vasten ja nousivat sitten kevyesti ilmaan. Kulman säätö toimi ainakin ongelmitta, eli vika ei tainnut olla sauvassa.
Konehuoneen ovi rämähti auki ja Ternok seisoi aukossa kiskoen huivia suunsa edestä. ”Peräsin alkaa olla jäässä!” hän huusi huohottaen. ”Älä kisko sauvaa, tai vaijeri voi katketa!”
”Jäässä? Eihän täällä edes sada! Pannahisen pannahinen. Mistä se jäätyi?” Tongu kysyi.
”Lensimme pitkään ihan suoraan”, Snowie sanoi. ”Kai se siinä ehti jämähtää.”
”Oli miten oli, se kestää parin asteen käännöksen, mutta ei suurempaa manoveerausta, luulen”, sanoi Ternok ja piti kiinni Snowien istuimen selkänojasta.
Tongu otti korkeutta ja laski nopeutta. Asia pitäisi ratkoa jotenkin, tai he päätyisivät merelle ja pohjoismantereelle ja rämähtäisivät maahan kun vesi tai polttoaine loppuisi.
”Nyt tiedän”, mutisi Tongu. ”Se on Klaanista nousevan lämpimän ilman kosteus, joka tarttui runkoon ja valui peräsimen suitsiin. Kun eristimme tulipesän, ei lämpöä pääse ulkokuoreen pitämään sitä sulana. Meidän pitää tehdä pakkolasku. Onneksi on sukset! Tarkkailkaapa sopivaa kiitorataa.”
Ontor tuli ohjaamoon, koska lisävoimalle ei enää ollut tarvetta. Tongu hidasti konetta laskuun valmistautuen. Valoa onneksi vielä oli, vaikka auringot olivatkin laskusuunnassa. Metsät eivät tulleet kysymykseenkään. Rapujoki kulki lähes suoraan alla, mutta maasto oli muuttunut karkeaksi, ja joki mutkitteli niin paljon, ettei sen jääkuoresta ollut laskeutumiseen.
”Jos emme löydä kohta sopivaa baanaa, päädymme Kaya-Wahiin”, huomautti Ontor.
”No sitä me emme halua!” sanoi Tongu.
”Entä tuo harjanne? Aika kapealta näyttää”, sanoi Snowie osoittaen etuoikealle.
”Ehkä…”
”Onko parempaakaan?” kysyi Ternok.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” karjaisi Tongu ja tarttui ohjaussauvasta kaksin käsin. Nyt piti olla hellä.
Harjanne päättyi jyrkkään, etelästä pohjoiseen kulkevaan jyrkänteeseen, jonka paljas kallio näkyi hyvin lumen keskellä. Kauempana rinteestä kasvoi mäntyjä ja pieniä kuusia, mutta paria sitkeää kalliomäntyä lukuunottamatta harjanne oli tasaista lumikenttää, jonka alla oli oletettavasti karu vuoriniitty.
Kaistaleelle osuminen vaati kurssin korjaamista vasempaan. Tongu käänsi ohjaussauvaa sen minkä uskalsi ja puri hammasta. Se ei riittänyt. Hän käytti polkimia ja kallisti aluksen vasenta kylkeä alas ja nosti sitten korkeutta. Se toimi, alus kaarsi vasempaan. Tongu huoahti ja vapautti nostovoiman. Alus tasaantui ja harjanne läheni ja sitten se olikin jo alla. Kooka-Burra jarrutti, sen lasinen keula nousi ylöspäin ja suksien takaosat koskettivat lumivaippaa. Tongu teki liikkeen polkimilla ja sauvalla ja alus tömähti kokonaan liukumaan lumelle. Tongu veti sauvaa taaksepäin. Snowie levisi vasten tuolinsa istuinta ja Etsin painui hänen vatsaansa. Nopeus hidastui ja sitten rysähti ja oikea puoli painui alemmas, hirtti jotenkin kiinni ja alus alkoi kääntää vahvasti oikeaan kohti jyrkännettä ja pysähtyi sitten. Moottori lakkasi pyörimästä. Oli hyvin hiljaista.
Kekäle poksahti tulipesässä.
”Huh”, sanoi Snowie.
”Se taisi olla oikea suksi”, sanoi Ontor.
Tongu ja Snowie avasivat turvavyönsä ja kiipesivät kallistuneen aluksen konehuoneeseen ja luukusta alas. Tongu hyppäsi lumeen, joka ylettyi puoliväliin reittä. Ontor ja Ternok humahtaisivat suoraan näkymättömiin, joten hän viittoi heitä odottamaan koneessa.
”Oikea suksihan se”, sanoi Tongu. ”Osuimme kiveen, jota ei erottanut lumen alla ilmasta. Tuuli on puhaltanut täällä aika tavalla ja tasoittanut lumen, vaikka maasto sen alla on epätasainen.”
Ontor loikkasi jalakselle. ”Onpa hyvä, ettei meillä ollut enempää vauhtia, tai olisimme pudonneet lasinokka edellä alas jyrkänteeltä.”
Snowie istahti luukun reunalle ja heilutteli jalkojaan. ”Mitäs tehdään? Nyt olemme sellaisessa pulassa, missä kuvittelin Kepen ehkä olevan. Tai pahemmassa.”
”Hätä ei ole tämän näköinen”, sanoi Tongu. ”Meillä on toisemme ja useamman päivän muonavarat ja tarpeeksi lämpövoimaa. Voimme nukkua aluksessa tai tehdä vaikka lumimajan, jos se alkaa pännimään. Minusta meidän pitäisi korjata jalas ja sulattaa peräsin. Jyrkänteessä on se hyvä puoli, että riittävällä lähtönopeudella pääsemme siitä hyvin ilmaan rakentamalla hyppyrin ja kiihdyttämällä sen yli vastatuuleen.”
”Kiitos rohkaisusta! Tuntuu vain, että olen yhä yhtä kaukana Kepen löytämisestä”, vastasi Snowie ja katseli auringonlaskun kultaamaa maisemaa.
”Saitpa juuri kyydin pohjolan metsämaille”, sanoi Ternok. ”Et varmasti niin kaukana. Mitä sanoo etsin?”
Snowie irrotti laitteen vatsastaan, puristi kahvoja ja sulki silmänsä. ”Signaali on tosiaan vahvempi!” hän hihkaisi. ”Tuonne päin, luulisin!” hän osoitti koilliseen.
”Se haluaa palata tekijänsä luo”, sanoi Ternok. ”Kuule Tongu, jätä aluksen korjuu meidän huoleksemme. Täältä saa puuta ja meillä on työkaluja mukanamme. Teemme toisen suksen huomenna. Ylilennot on suurpiirteistä haravointia. Tuo taikalaatikko toimii paremmin jalkapelillä.”
”Kannattaako meidän lähteä iltaa vasten?” kysyi Snowie. Hänen sydämensä kannatti lähtemistä; mutta liekkien oranssi loimu värjäsi Kooka-Burran konehuoneen seiniä kutsuvasti.
”Näillä kourilla kaivan meille mitä mukavimman lumimajan”, sanoi Tongu. ”Ja meillä on hyvät välineet tähän hommaan.” Hän kampesi itsensä ylös hangesta ja nousi ähkien alukseen. Hetken kaiveltuaan hän heitti Snowielle paksun oranssin villaviitan ja itselleen parin kolmemetrisiä suksia. ”Liian pienet Kooka-Burralle, sopivat minulle”, hän sanoi. ”Sinä et voi suksia ilman sauvoja, ja Etsin tarvitsee molemmat kädet. Mutta otatko lumikengät?”
”Ei tarvi!” vastasi lumiukko piristyneenpänä. Hän nosti jalkansa ylös. Jalkaterät, normaalisti isojen saappaiden muotoiset, laajenivat ja pitenivät. Snowie laskeutui varovasti lumen pinnalle ja upposi vain kymmenkunta senttiä.
”Lumiukkokengät”, hän lausui tyytyväisenä.
”Tyylikkäät. Samaa sarjaa kerosiinipellekenkien kanssa, sanoisin. Tässä on sinun reppusi, siinä on vihanneskeitot, valo- ja lämpökivi sekä keitin jälkimmäiselle. Tässä vielä makuupussi, XL-toakokoa. Minulla on erityisvalmisteinen jättikoko. Ne eivät onneksi juuri paina.” Tongu heitti myös sauvansa hangelle, mihin ne jäivät törröttämään. Lopulta hän kampesi itsensä ulos mukanaan iso reppu ja jonkinlainen iso kaapu. Oviaukossa istuen jätti viritti suksensa suoraan kiinni paljaisiin jalkoihinsa ja laskeutui hangelle. Sitten hän veti kaavun yllensä.
Se oli valtava kangaskappale, villalla vuorattua huopaa. Edessä oli pyöreä aukko ainoalla silmälle. Etuosa haarautui kahdeksi kuin avattu palkokasvin palko, ja liepeet yhtyivät takana lehdenmuotoiseen, nilkan korkeudelle jatkuvaan laahukseen. Kyljissä oli käsille aukot. Kokonaisuus toi mieleen yksisilmäisen ja nokattoman oksalla kyyhöttävän linnun, tai valtavan pystyyn nostetun mantelin, jolla oli sukset.
”Eikun menoksi”, sanoi Snowie ja viittoili kohti harjanteen pohjoislaitaa. ”Etsin osoittaa tuonne.”
”Joudumme etsimään reitin alas, joten edetään varovasti”, vastasi Tongu. ”Pärjäilkää, pojat! Radiot eivät välttämättä toimi, mutta saamme teille viestin tavalla tai toisella. Jos Kepe on lähellä, palaamme tänne samaa reittiä. Hyvää yötä!”
Auringonlasku punasi kallioita aution järven rannoilla. Väsynyt toa hipsutteli puiden lomasta jäälle ahkio perässään. Paikka näytti hämmentävän tutulta. Se vastasi täydellisesti turkismetsästäjän kuvailua. Vai johtuiko tuttuus siitä, että hän oli käynyt täällä elementtivaeltamassa?
Kalliokaiverruksia tai -piirroksia ei erottanut näin kaukaa, mutta koska järvi ei ollut iso, päätti Kepe vain kiertää sen reunoja pitkin, kunnes löytäisi etsimänsä. Hän lähti kiertämään oikealle, kohti lupaavimman näköisiä kallioita. Kukkulaisten metsien jälkeen jäällä oli kevyt liikkua.
Kolmanneskierroksen kuljettuaan hänen ylleen kohosi kallioseinämä, auringonlaskun oranssinpunaiseksi värjäämä graniittivalli, jonka pintaan joku muinaisaikojen taitaja tai kirjuri oli hakannut saaren pohjoisosia esittävän kartan. Kaiverrus oli sateiden ja paisteiden pieksemä, ja sen alaosassa näkyivät vedenpinnan vaihtelut värjäytyneinä vaakanauhoina. Kaiverrusten yläpinnat kasvoivat jäkälää.
Piirrosta hallitsi vuori, ja pohjoisen rikkonainen rannikko oli kaiverrettu kiveen harkitulla muotoaistilla. Nimiötä tai muitakaan kirjainmerkkejä ei ollut näkyvissä, mutta vuoren nimi ei varmastikaan ollut Ämkoo sen kaivertajille. Mutta kartta ei ollut pelkkä luonnonkuvaus. Ylhäällä kolmen metrin korkeudessa Kepe erotti kompassiruusun, jossa suuntaa ilmaisi elegantti kuunsirppi. Sinne tänne oli kaiverrettu matoranien ja kenties myös suurempien lajien hahmoja, jotka olivat kerääntyneet tiettyihin paikkoihin: Kepe tunnisti näistä ainakin Nui-Koron ja ei kovin kaukana vuoren kaakkoispuolella sijaitsevan pikkukylän, jonka nimi oli hänen muistaakseen Huna-Koro. Asutuskeskuksista oli vedetty viivoja etelää kohti, mutta ne katosivat lumihangen alle. Osa paikoista ei tuntunut vastaavan mitään nykyisiä asutuskeskuksia, mutta Kepe ei ollut saaren maantieteen erityisasiantuntija; hän voisi tehdä vertailun valokuvien pohjalta myöhemmin. Nyt hän keskittyi olemaan innoissaan löydöstä. Retki ei ollut jäänyt turhaksi!
Toa kaivoi ahkiostaan taskukameran ja elektronisen tietolevyn muistiinpanoja varten. Laskevan auringon kajo oli kuitenkin liian himmeä valokuvaamiseen käsivaralla. No, hän voisi kuvata kartan huomenna – tämä ranta sopisi seuraavan yön leiriksi hyvin. Styluspuikolla hän piirsi tietolevylle yksinkertaistetun kopion kartasta ja tiedon sen sijainnista.
Kartalle ei ollut hakattu kehystä, mutta sen alarajaus tuntui erikoiselta. Kepe päätteli, että työ oli tehty talvella, koska veneessä keikkuen noin hieno kaiverrustyö olisi ollut lähes mahdotonta. Kepe laskeutui polvilleen ja kaapi lunta kartan alaosasta. Se tuntui jatkuvan alaspäin, mutta toa ei päässyt pitkälle, sillä jään pinta tuli pian vastaan. Lunta oli vain kymmenkunta senttiä. Navakka pohjoistuuli oli ilmeisesti päässyt puhaltamaan puuterin tulosuunnan metsiin, jossa se oli takertunut puustoon.
Kepe tunnusteli jään pintaa. Sen avaaminen sujuisi kyllä, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Kepellä ei ollut voimaa veteen, eikä hyisiin syvyyksiin sukeltaminen tullut kuuloonkaan. Muistikuva aiemmasta elementtivaelluksesta palasi hänen mieleensä: jäätä vasten ei ollutkaan vettä, vaan väliin oli muodostunut melkoinen ilmatasku. Kepe seisoi pelkän jääkannen kannattamana. Ehkä ylävirtaan oli muodostunut järven jäätymisen jälkeen jääpato, ja alkutalven aikana järvivesi oli laskenut alas suoalueille ilman, että uutta vettä oli päässyt tilalle. Saattoi tapaus olla vuorimajavienkin metkuja.
Kepe potki lumettomaksi puolentoista metriä halkaisijaltaan olevan ympyrän muutaman metrin päästä rannasta. Hänellä ei ollut toatyökaluaan mukana, joten, no, styluspuikko sai toimittaa sen virkaa. Kumartunut toa piirsi jäähän laajan kehän ja veti viivoja tasaisin väliajoin sen keskustan kautta reunasta reunaan kuin muodostaen piirakkadiagrammia. Sitten hän istui ahkionsa päälle ja painoi kätensä jään pintaan piirin ulkopuolelle.
Hailakansininen valo säkenöi jään ja sormien välissä. Piirakkaviipaleiden saumat syvenivät ja upposivat kaksikymmentä senttiä jään läpi. Himmeästi hehkuen sektorit alkoivat laskeutua jäänalaiseen maailmaan ja pysähtyivät tasavälein muodostaen kauniin kierreportaikon. Kepe antoi rakennelman jähmettyä kantavaksi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt jotain näin konkreettista voimillaan.
Toinenkin aurinko katosi horisontin taakse ja punainen hehku himmeni kalliopiirroksesta. Kepe sytytti myrskylyhdyn ja laskeutui portaita jäänalaiseen maailmaan. Musta vesi liplatti pohjalla, mutta sitä ei ollut kovinkaan paljon. Pohja oli karkeaa pirunpeltoa ja Kepe pystyi loikkaamaan portailtaan kivelle ja muiden lohkareiden kautta kohti reunaa. Yksi suurempi väli hänen piti ylittää tekemällä jääsilta, mutta hyinen vesi jäätyi vaivattomasti.
Kartta jatkui alaspäin aina rannikolle asti, ja kaiverruksen alapuolella oli luonnonkalliosta muodostunut porras, joka oli nyt hitusen veden yläpuolella. Kepe päätteli järven olleen matalalla silloinkin, kun kuva oli alkujaan tehty. Tai ehkei paikalla ollut silloin järveä ollenkaan. Alapuoli jatkoi samaa tyyliä kuin ylempikin, mutta oli selvästi kuluneempi: vesi ja jokavuotinen jäidenlähtö oli tehnyt tehtävänsä. Kepe erotti kuitenkin välittömästi Bio-Klaanin: paikkaa Visulahden pohjukassa oli erityisesti korostettu. Siitä lähti viivoja tai säteitä muihin kartan kyliin – tämä selitti myös pinnalla olevan osan viivoituksen. Oliko kartta sittenkin paljon nuorempi kuin hän oli ajatellut? Myrskylyhdyn valossa Kepe huomasi myös, ettei Ruki-Koron kohdalle ollut merkitty asutusta. Hetkinen: Ruki-Korohan oli ollut olemassa jo silloin, kun Tawa oli perustanut Klaanin, eikä sitä ollut missään vaiheessa hylätty. Toisaalta – tarkemmin katsottuna Klaaninkaan kohdalla ei erottunut sen maamerkkejä kuten linnaa tai Tawan tornia. Tätä pitäisi tarkastella kokonaisuutena huomenna.
Jäänalainen maailma oli salaperäinen ja kaunis. Ryhmä kaloja nousi pinnan tuntumaan ihmettelemään hämärän maailmaan laskeutunutta valoa. Kepe ei nähnyt kovin pitkälle järven keskiosaan päin, mutta kivet harvenivat rannasta poispäin. Se oli tietenkin ihan loogista. Jostain kuului poistumisuoman liplatus.
Ja muutakin. Kepe pidätti hengitystään ja koitti olla aivan hiljaa. Jostain kuului puhetta – se tuli hänen tekemästään aukosta. Oletettavasti useampia henkilöitä, mutta Kepe ei tunnistanut sanoja jään läpi. Hän sammutti lyhtynsä. Ylhäällä ei ollut sytytetty valoja, mutta jään läpi tuli pieni kajastus ja siinä näkyi liikettä. Muukalaiset tuskin olivat täällä sattumalta. Kepe oli pimeässä jäänalaisessa luolassa, keskellä saaren syviä korpia ja tuntemattomien piirittämänä.
Neljäs luku
Snowie avasi silmänsä, tuhisi ja räpytteli. Nepä olivatkin olleet makoisat unet! Joku siinä ulkona nukkumisessa tenhosi. Vai oliko se tieto siitä, että hän oli oikealla asialla ja edistynyt?
Lumimaja, jonka he olivat illalla rakentaneet, oli tilava ja lämmin. Lämpökivetkin he olivat sammuttaneet keskellä yötä, kun oli alkanut tulla kuuma. Snowie mönki ulos makuupussistaan: hänen kehonsa oli ottanut moiseen nukkumavälineeseen sopeutuvan muodon. Kuului maiskahtava ääni, kun käsivarret irtaantuivat kyljistä ja toinen, kun lumiukko irrotti jalkansa toisistaan. Snowie venytteli raajojaan ja haukotteli syvään. Lumen läpi siivilöityi valoa ja matalasta oviaukosta leijui vieno ruoan tuoksu. Snowie nappasi viittansa ja kömpi kaksoisaurinkojen paisteeseen.
Tongu istui maapuista keräämällään nuotiolla, jonka keskellä paloi kirkkaana tuoksuisa tervaskanto. Hän hämmensi puukauhalla vihanneskeittoa, joka lämpeni pakissa nuotion päällä.
”Hyvää huomenta!” sanoi lumiukko ja istahti penkalle nuotion ääreen.
”Huomenta huomenta”, sanoi Tongu. ”Keitto on kohta lämmin. Tuhti aamupala, niin jaksetaan seikkailla. Kävin jo tutkimassa lähimaastoa. Parin kilometrin päässä eilen katsomaamme suuntaan on järvi, joka saattaa olla se, mitä Kepe etsi. Vastaa kertomaasi kuvausta.”
”Kappas! Näkyikö siellä jälkiä?” vastasi Snowie nuuhkien pakkia.
”Niin pitkälle en sentään ehtinyt”, sanoi Tongu. ”Näin sen vain etäältä kukkulan laelta tiiraillessani. Mutta meidän kannattaisi varmaan aloittaa siitä suunnasta.”
”Hyvä hyvä. Onkos kahvia?”
Tongu hymähti. ”Sitä minä edes ajatellut. Olen pahoillani.”
”Eipä ole ensimmäinen kerta kun näin käy”, nauroi Snowie. ”Minulla on termoksessa se, minkä pakkasin lähtiessä mukaan.” Hän kaivautui takaisin lumimajaan ja kömpi pian esiin termospulloa kantaen. ”Tämä on toisaalta vuorokauden vanhaa, mutta no, hätä ei lue lakia…” Snowie kaatoi haaleanlämmintä juomaa kurkkuunsa, irvisti vähän, joi lisää ja kaatoi loput maahan, jossa juoma jatkoi matkaansa lumikerroksien läpi.
”Toivottavasti löydämme laavun, jossa on iloisia retkeilijöitä jakamassa kahviaan”, sanoi Tongu katsoen tapahtuvaa kummaksuen.
”Toivottavasti löydämme Kepen, joka muistaa tällaiset jutut matkalle lähtiessään”, sanoi Snowie ja pyyhki suunpielensä.
He aterioivat keittoa ja paksuja viipaleita ruisleivästä, jonka Tongu oli pakannut mukaansa. Auringot olivat kiivenneet ylös eteläiselle taivaalle. Pakkasta oli muutama aste, ja idässä näkyi joitakin pilviä. He olivat yhä melko korkealla, mutta leirin ympärillä kasvavat puut estivät heitä näkemästä kovin pitkälle. Aterian jälkeen he sammuttivat nuotion lumella ja keräsivät makuupussit Snowien reppuun ja Tongun isoon ahkioon. Lähtövalmistelujen jälkeen Snowie otti Etsimen esiin ja pudotti sen sinkkipannan päähänsä.
”Hei! Minusta se osoittaa nyt eri suuntaan. Selvästi enemmän vasemmalle!”
Tongu vertasi Snowien osoittamaa suuntaa karttaansa ja karahkoihin, jotka he olivat jättäneet illalla oikean suunnan merkiksi lumelle. ”Oletko varma?”
”Joo, selkeä homma. Värinä on vähän lievempi kuin illalla, mutta silti paljon selvempi kuin Klaanissa.”
”Joko Kepe on siirtynyt tai laite on hajoamassa”, pohti Tongu. ”Voikohan pakkanen vaikuttaa siihen jotenkin?”
Snowie käänteli laatikkoa ympäriinsä. Se näytti ja tuntui samalta kuin ennenkin. Lumiukko pisti laitteesta virrat pois, avasi patterikotelon, pyöritteli paristoja ja pisti virrat takaisin. Suunta pysyi kuitenkin samana.
”Kokeillaan vielä. Jos mietin kovasti omaa riippumattoani Klaanissa…” Snowie sulki silmänsä, tunnusteli hetken paikoillaan ja kääntyi sitten kohti etelää. Tongu vilkaisi kompassia. ”Näyttää oikealta. Emme kai voi muuta kuin seurata linkkiä. Mutta se vie taas kukkuloille, ja siellä emme liiku kovin nopeasti.”
”Jos kone on oikeassa ja Kepe vaihtanut paikkaa niin hän on tehnyt sen pimeän aikaan eilen. Ei kuulosta jutulta, jota Kepe tekisi. Minusta meidän pitäisi lähteä perään.”
Tongu rapsutti päälakeaan. ”Minä en kokeillut laitetta aamulla, koska käteni eivät edes mahdu siihen. On myös mahdollista, että Kepe nousi aikaisin ja liikkui ennen kuin heräsit tarkistamaan tilannetta. Mikäli hän on lähellä, on hänen sijaintinsa suoran linjan kulma voinut muuttua paljonkin, vaikkei hän olisi taittanut kovin pitkää matkaa. Kello on jo yli puolenpäivän.”
”Ajattelet liikaa itsesi kautta, luulen”, huomautti Snowie. ”Kepe ei ole lähtökohtaisesti aikainen herääjä. Hän oli myös eilen vielä valoisan aikaan jonkin verran paikallaan. Jos hänellä oli syitä tai edes mahdollisuuksia jäädä paikoilleen illalla, hän olisi nukkunut aamullakin pitkään. Olen retkeillyt Kepen kanssa aika paljon ennenkin.”
”Uskon, uskon. Anteeksi. Koitin vain järkeillä asiaa, mutta luotan näkemykseesi. Olet tämän seikkailun kapteeni ainakin nyt, kun minun koneeni teki pakkolaskun. Luuletko, että hänelle on tapahtunut jotain, mikä sai hänet liikkumaan vielä sen jälkeen, kun pysähdyimme tähän yöksi?”
Snowie näytti ahdistuneelta. ”Olen miettinyt viimeisen viikon, mitä hänelle on voinut tapahtua”, hän sanoi ja katseli laitteen osoittamaan suuntaan. ”Minulle olisi tärkeää lähteä katsomaan, mitä todella on tapahtunut.”
Ja niin he tekivätkin. Kulku oli välillä vaivalloista, varsinkin suksilla, sillä he kulkivat nyt Ämkoo-vuoren varpaita kohti ja maasto nousi – välillä tasaista rinnettä ja välillä harjanteiden jättiläisportaita. Taivas meni pilveen ja välillä sateli kevyesti lunta. Tongu joutui nousemaan rinteitä siksakkia, ja erään erityisen jyrkän rinteen kiertääkseen he joutuivat tekemään melkein kolmen kilometrin lisälenkin. Sen huipulla he pysähtyivät huilimaan ja söivät aterian siemennäkkileipää ja talviomenoita. Alhaalla he olivat erottavinaan öisen leiripaikkansa sekä järven, jonka Tongu oli havainnut aamulenkillään. Suoraan etelässä he uskoivat erottavansa harjanteen, johon Kooka-Burra oli tehnyt pakkolaskunsa, mutta niin kaukaa konetta ei voinut erottaa.
Tovin tauon jälkeen matkustettuaan he löysivät jäljet, jotka johtivat suoraan Etsimen osoittamaan suuntaan. Keskellä oli kuljettu kookkaalla reellä tai kelkalla, jota oli ilmeisesti vedetty sekä jonkinlaisella sorkkaeläinjuhdalla että kaksijalkaisten, todennäköisesti matoralaisten voimin. Aivan varma jäljistä ei kuitenkaan voinut olla. Tongu päätteli, että jäljet oli tehty eilisen aamupäivän ja tämän keskipäivän välillä: ne olivat kulkeneet eilenaamuna sataneen paksumman lumikerroksen yli, mutta tämänpäiväinen kevyt sade oli selvästi jälkien päällä. Kepen jälkiä he eivät tunnistaneet. Snowie muisteli ystävänsä ottaneen mukaansa hankikantokengät, joiden jäljet olisi ollut helppo huomata.
”Siinäpä arvoitus”, sanoi Tongu.
”Etsimen suunta ei ole tänään muuttunut, joten jos Kepe on ollut näiden mukana, on hän saapunut perille ennen kuin me lähdimme aamulla liikkeelle”, pohti Snowie. ”Ehkä hän tapasi matoranit illalla ja lähti heidän mukaansa reellä. On se voinut toki tapahtuman aamullakin, jos ne herättivät hänet.”
Tongu katseli karttaa ja kompassia. ”Mutta näiden ja Etsimen osoittamassa suunnassa ei ole mitään kylää. Lähin on Ko-Huna-Koro, ja sekin on tästä selvästi etelään, lähes vastakkaiseen suuntaan. Ne voivat tietenkin olla paimentolaisia, joilla on joku leiri.”
Snowie mittaili jalanjälkiä. ”Onpa hyvä, että jäljet kuuluvat matoralaisille tai muulle pikkuväelle! Ja he antoivat Kepen istua kyydissä kävelemisen sijaan. Olihan hän taivaltanut jo aika pitkän matkan.”
”Vaikea kuvitella, mitä muita ne voivat olla. Zyglakeja ei ole näin korkealla varsinkaan tähän vuodenaikaan. Useimmat rahit eivät käytä kelkkoja.” Jätti kyyristyi tutkimaan jalasten jälkiä. ”Tämä ei mennyt kovin syvässä, joten lastia tuskin ole kovin paljon. Ehkä yksi kevytrakenteinen toa tavaroineen. Ja katso! Jäljet ovat sekoittuneet, mutta osa niistä kulkee aiemmin toiseen suuntaan – tosin matoranien jälkiä on vähemmän.”
”Vaikuttaa siltä, että ne tulivat varta vasten hakemaan Kepeä reellä ja palasivat sitten takaisin hän mukanaan niin, että osa toiseen suuntaan istuneista käveli, jottei rekipeli olisi ollut liian täynnä!” Snowie hihkui. ”Kyllä se tästä ratkeaa!”
”Mahdollista, mahdollista”, sanoi Tongu. ”Voihan olla, että hän tapasi aiemmin jonkun näiden tuttavan ja sopi sitten tapaamisen tänne korpeen. Mutta en tiedä, miten ne pystyivät välittämään viestejä, kun yhteydet eivät toimi. Eikä näillä kavereille välttämättä edes ole radioita.”
”Kepe tuli tekemään tutkimusta saaren historiasta, joten vaikka tapaamista ei olisikaan sovittu, saattoi hän silti haluta näiden mukaan. Kylä, jota ei ole kartassa, olisi sopinut hänen tutkijanvaistoonsa. Ja miksei meidänkin?” Snowie katsoi Tongua kysyvästi. ”Ainakaan hänellä ei olisi ollut syytä suhtautua matoralaisiin varauksella. Eikä matoralaisten häneen, onhan hän toa.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu. ”Silti olisin varmemmalla mielellä, jos näkisin hänen jälkensä muiden joukossa. Se, että hän on päässyt rekikyytiin voi kertoa kunnioituksesta, mutta myös siitä, ettei kuljetus ollut vapaaehtoinen.”
”Eivät kai ne matoranit sentään…” Snowie pohti. Toisaalta – hän muisteli kuulleensa huhuja metsässä olevasta kylästä, jonka matoranit – gulp – söivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia? Vai oliko se kylä, jonka matoranit syöttivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia lähimetsän matoraneille, jotta ne eivät söisi heitä? Missähän sellainen kylä edes sijaitsi?
”No, se selviää sitten kun löydämme ne! Nyt meillä on suunta ja reitti, joka ei varmasti kulje kielekkeiden yli. Jatketaan!”
Kolme päivää aiemmin, ei kovinkaan kaukana
Toa potkaisi turhautuneena rakkineen telaketjua. Tähän jäätiin.
Oli alkuilta. Kaikkialla ympärillä oli lunta ja hiljaisuutta. Polttoaineen haju haihtui pikkuhiljaa pohjoistuuleen.
Matoro ei ollut kovinkaan tottunut moottoriajoneuvoihin. Mittari, jonka hän oli ajatellut laskevan kuljettua matkaa, olikin ollut tankin täyttöaste. Ei ihme, että numero oli pienentynyt eikä kasvanut. Nyt se oli jotakuinkin nollassa. Radiokaan ei toiminut.
Lisäksi Bladis oli laiminlyönyt varakanisterin. Tai no, jos rehellisiä oltiin, olisi Matoron pitänyt tarkistaa se ennen lähtöä. Menovedetön moottorikelkka keskellä metsää oli hyödyttömämpi kuin suklaasta tehty kypärä.
Matoro kaivoi tavaralaatikosta esiin reppunsa ja tunki sinne ruokapakkauksensa, lämpökiven ja maastokartat. Varustevyölleen hän ripusti Energiaterän ja Sähkösäilän ja otti tyhjän bensakanisterin kainaloonsa. Juomavettä hän saisi sulatettua lumesta. Toa kirjasi rannetietokoneeseensa kelkan koordinaatit. Matka jatkuisi jalan. Mutta ei Klaaniin – etäisyys oli liian pitkä, ja muutenkin Bladis todennäköisesti bännäisi hänet perillä kelkan jättämisestä metsään.
Kaksisataa metriä käveltyään Matoro kuuli tiaisten laulavan. Peura kulki metsäpolun yli jossain takana.
Matoro alkoi vihellellä. Hänestä tuntui jo paljon paremmalta.
Viides luku
Tongu oli jo ehdottanut leiripaikan etsimistä, kun Snowie erotti himmeän valon hämärtyvässä metsässä. He etenivät yhtä rekiuraa pitkin, nyt huomattavasti varovaisemmin. Oli aivan hiljaista. Lumikerros tuntui imevän kaikki rasahdukset.
He hipsuttelivat lähemmäksi, toinen lumijaloillaan ja toinen suksillaan. Puiden takaa paljastui matala luonnonlohkareista kasattu muuri, jonka korkeuden sen päälle satanut lumi melkein tuplasi. Muurissa oli rankapuista kasattu portti, joka oli teljetty sisältäpäin salpaparrulla. Portin päällä oli puinen katos ja kävelytaso, josta roikkui lyhty keltaisella kynttilällä. Reen ja jalkojen jäljet menivät portin alta.
Tongu näki helposti muurin yli ja Snowiekin kasvatti kaulaansa niin, että näki sen taakse. Kylä oli hyvin pieni – ehkä enemmänkin iso pihapiiri. Karjasuojassa oli kaksi lammasta tai vuohta, joilla oli pitkät, käyräiset sarvet. Ne eivät kiinnittäneet Klaanilaisiin huomiota. Muita ei näkynyt – ei kadonnutta klaanilaista, ei metsäkylän matoralaisia. Osa rakennuksista oli ikkunoista päätellen asuintaloja, mutta niiden ja aittojen erot eivät olleet mitenkään suuria. Talot oli rakennettu lähiseuduilta kerätyistä materiaaleista: pirunpeltojen jäkäläisistä lohkareista, hirsistä ja alempaa suolta nostetuista turveharkoista. Vain suurimmasta rakennuksesta, pitkästä, yksikerroksisesta ja pieni-ikkunaisesta, kajasti hämärä keltainen valo. Snowie ja Tongu olivat erottavinaan hyvin vaimeaa puhetta.
”Etsijä on sitä mieltä, että olemme oikeassa suunnassa ja lähellä. Ei ovikelloa, eikä kukaan taida kuulla, jos kolkuttelemme”, sanoi Snowie.
”Ei näytä kovin pahalta paikalta, mutta miksiköhän tätä ei ole kartassa? Nuo kivet ja parrut ovat olleet paikoillaan pitkään. No, voin työntää sinut muurin yli, ja luulen voivani kiivetä tuosta itsekin”, ehdotti Tongu.
”He ovat varmaan rakentaneet nuo ihan tarkoituksella pitääkseen öiset kummajaiset poissa pihasta”, pohti Snowie. ”Muurin ylittäminen tuosta vaan tuntuisi jotenkin epäkohteliaalta ja olisi omiaan aiheuttamaan hämminkiä. Miten olisi hienovaraisempi lähestyminen?”
Snowie istahti Tongu ahkiolle, asetti Kepen Etsimen sen kärkeen ja laski repun selästään. Hän nosti jalkansa risti-istuntaan ja sitten isosta Snowmanista hyppäsi irti pienempi Snowman. Jalkaosa lösähti läjäksi lumimassaa, joka asettui ahkioon muiden matkatavaroiden joukkoon.
”Nyt en herätä pahemmin kauhua”, sanoi pikku-ukko. Nosta minut muurin yli. Se on jotenkin… kiltimpää. Vihellän, jos tarvitsen apua, ja huudan, jos tarvitsen apua tosi tosi nopeasti. Jos asiat menevät nappiin, haen sinut täältä. Okei?”
”Tehdään niin! Lykkyä tykö!” Tongu nosti pienen ystävänsä ja laski tämän muurille portin viereen. Snowie loikkasi siitä alas, kahlasi tai paremminkin ui portilta tulevalle tampatulle polulle ja vilkutti vielä oven rankojen välistä. Sitten lumiukko katosi varjoihin ja lähti kiertämään kohti päärakennusta ja sen pieniä, hirsien väliin asetettuja ikkunaruutuja, joista hohti elävän tulen keltaoranssi hehku.
Tongu istahti lumelle ahkionsa viereen ja jäi tuijottelemaan sinihämärää maisemaa ja keltaisen tuikun valopiiriä. Jos kaikki menisi hyvin, hän olisi tehnyt tehtävänsä. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi alkaa availla talojen kattoja tai hajottaa portteja.
”Ei, vaan kappaleen atomien magneettiset momentit ovat järjestäytyneet samansuuntaisesti. Sillä on aina miinus ja plus. Lisäksi, sitä ei voi katkaista. Tai voi, mutta uudella kappaleella on yhä kummatkin momentit. Aina plus ja miinus.”
”Mutta jos magnetismin toa –”
”Ei, edes magnetismin toa ei voi tehdä yksinapaisia magneetteja. Semmoiset möykyt olisivat jotain ihan muuta. Painovoimakiviä, ehkä – painovoima ei nimittäin kohdistu pelkästään maasta kappaleisiin, vaan kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Maanpinta on vain niin iso, että sen painovoimavaikutus on todella paljon suurempi kuin muiden kappaleiden. Kyllä, tämä pöytä vetää lamppua puoleensa, ja lamppu vetää pöytää puoleensa, ja minä vedän puoleeni penkkiä ja pöytää ja lattiaa ja päällikköä.”
”Loistavaa! Eli lamppu pysyy pöydällä, koska pöytä vetää lamppua ja lamppu pöytäänsä puoleensa?”
”No, enemmän se johtuu siitä, että maa vetää lamppua puoleensa ja pöytä on ikään kuin tiellä.”
”Huh huh! Miten tällaisia voi tietää! Antakaahan vieraalle uusi tuoppi. Mites keskipakoisvoima? Minä olen aina ihmetellyt sitä.”
Pitkä kulaus. ”Keskipakoisvoima. Se on itse asiassa valetta. Ei ole voimaa, joka puskisi kappaletta irti sentrifugista – karusellistä – napakelkasta? Vaan oikeastaan päinvastoin, kehäliikkeellä on normaalikiihtyvyys, joka kohdistuu aina kohti liikkeen keskipistettä.”
”Mutta kun lingosta päästää irti, niin kivi lähtee ulospäin, ei sisäänpäin!”
”Niin, mutta se johtuu siitä, ettei kivi enää kierrä kehää. Normaalikiihtyvyys estää sitä lipeämästä radaltaan. Liikkeen suunnan on koko ajan kaarrettava kohti keskustaa, jotta kiertoliike voisi jatkua. Kiihtyvyys tarkoittaa vain sitä, että kappaleen suunta kääntyy koko ajan kaaren mukaan! Katsokaa tätä puulautasta: keskellä on keskipiste, ja tässä sormeni kohdalla on se kappale. Kun lautanen pyörii, niin kappale ei mene suoraan eteenpäin, vaan kiertää koko ajan kohti keskustaa.”
”Mutta se pysyy koko ajan yhtä kaukana keskustasta. Ei tuossa ole järkeä!”
”Hmm. No, miettikää vaikka näin. Menette eteenpäin reellä, ja juhdat alkavat juoksemaan nopeammin, eli reki kiihtyy. Okei! Mitä tunnette?”
”Painaudumme selkänojaa vasten! Kerran Goop putosi kokonaan hankeen, kun Kostamus kiihdytti oikein kunnolla.”
”Oikein! Painutte selkänojaa vasten. Samaan tapaan napakelkassa painaudutte liikkeen ulkolaitaa vasten. Mutta kummassakin tapauksessa ette oikeasti kiihdy siihen suuntaan mihin painaudutte, vaan vastapäiseen suuntaan. Reessä kiihdytte eteenpäin – paitsi jos putoatte kokonaan, jolloin nopeutenne loppuu kokonaan. Teistä vain tuntuu, että siirtyisitte taaksepäin, vaikka oikeasti pudotessannekin jatkatte matkaanne ilmassa eteenpäin. Eli painautumisen suunta on vastapäinen kuin kiihtyvyyden suunta, okei? Reki kiihtyy eteenpäin, kyytiläinen painautuu taakse. Napakelkkailija painautuu laitaa vasten, samoin kivi lingossa, mutta kiihtyvyys on tällöinkin vastasuuntaan, eli kohti napaa.”
”Entä se keskipakoisvoima sitten?”
”Jos kappale voi tutista paikoillaan, niin kuin matoran reessä tai napakelkassa, niin se liikkuu kiihtyvyyttä vasten. Se on kappaleen kyky vastustaa liikettä. Periaatteessa sen paino.”
”En ole ihan varma tästä, mutta ehkä siinä on järkeä. Vaan entä tuo lautanen sitten. Pyöräytä sitä vielä.”
”Näin?”
”Niin sitä minä vain, että lautasen pyörähdykseen menee aina sama aika koko lautaselta. Mutta pisteellä ulkokehällä on paljon pidempi matka, koska ulkokehä on pidempi. Ja sisäkehällä, tuossa pohjan reunassa, on paljon pidempi kehä ja piste kulkee sen ympäri samaan aikaan. Niin saman lautasen kaksi pistettä menee eri nopeuksilla. Miksei lautanen hajoa? Minä luulisin, että sen pitäisi hajota.”
”Öh, tuota… Ei sen pitäisi hajota. Ei tuossa minusta ole mitään kummallista. Kaikki esineet toimivat noin. Vaikka sen rajaisi tosi pieniin kehiin, niin ne kaikki kulkisivat eri nopeutta, mutta oleellista on, että ne kulkevat saman kulman samassa ajassa. Vähän niin kuin tämä haarukka. Jos käännän sitä näin, niin keskiosa on samassa paikassa ja tässäkin eri kohdat kulkevat eri nopeutta, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat irrallisia.”
”Et taida tietää…”
”Ei siinä ole mitään ihmeellistä.”
”Jos tosi laholla kepillä lyö tosi nopeasti, se voi katketa keskeltä.”
”Niin no, se johtuu samasta kuin tuossa normaalikiihtyvyydessä: lyödessä keppi kiihtyy ja sen kärki, joka menee pisimmän matkan, kiihtyy nopeiten. Ja kepin kärjen painolla on ominaisuus vastustaa tätä kiihtyvyyttä, eli sen paino. Ja jos kepin rakenne ei kestä sen kokoista voimaa, se katkeaa.”
”Nimenomaan!”
”Mutta lautanen tai useammat esineet eivät hajoa siihen, koska ne kestävät. Lisäksi, tuossakaan ongelma ole siinä, että kärki kulkisi eri nopeutta kuin varsi, vaan se, että kärki kulkee eri nopeutta kuin aikaisemmin, eli se kiihtyy.”
”Minä hyväksyisin tuon, koska lautanen kokemuksen mukaan ei hajoa, kun sitä kääntää.”
”Empiriaa. Oikein hyvä.”
”Uusi tuoppi?”
”Kyllä kiitos.”
”Entä laivat? Puuveneet, ei ongelmaa, puu kelluu ilman poppaskonsteja. Mutta rautalaivat. Järvimalmi menee pohjaan, se on koko homman pointti. Miten siitä tehty vene, joka on vielä täynnä tavaraa, voi pysyä pinnalla? Onko merivesi jotenkin raskaampaa?”
”Se on vähän raskaampaa, koska siinä on suolaa. Mutta se ei ole oleellista. Metalliveneiden sisällä on ilmaa, jolloin ne ovat kokonaisuudessa kevyempiä kuin vesi. Rautaa on ympärillä vain vähän. Kun laiva lasketaan vesille, se uppoa sen verran, mitä laivan kokonaispaino korvaa laskettuna veden tilavuudessa.”
”Häh?”
”Tai siis. Jos laiva painaa, sanotaanko tuhat tonnia, mikä on vielä aika pieni laiva – niin se uppoaa sen verran, kuin minä tuhat tonnia vettä painaa. Eli tuhat kuutiometriä. Se olisi kuutio, joka on kymmenen metriä kanttiinsa.”
”Eli kuinka paljon…?”
”Tuota… en osaa teidän painomittojanne, mutta matoran-kyynärä on noin kolmekymmentäkolme senttiä, ja sata senttiä eli kolme kyynärää on noin yksi metri. Ja tonni painaa yhden kuutiometrin, eli kolme kertaa kolme kertaa kolme kyynärää kokoisen kuution verran vettä. Ja tämä laiva painaisi siis tuhannen sellaisen verran.”
”Se taitaa olla hirmuisen paljon?”
”No, se on vain kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen metriä, eli kolmekymmentä kyynärää kanttiinsa.”
”Aika vähän oikeastaan. Mahtuisi pihalle.”
”Joo. Vesi on painavaa. Ja öö, tilaan mahtuu aika paljon juttuja? Vaikka se kuulostaisi pieneltä.”
”Ja tämä ’tuhat tonnia’ painava laiva siis korvaisi sen verran vettä?”
”Joo. Eli se uppoaisi sen verran, mitä tuo vesimäärä veisi tilaa.”
”Hei, keksin! Jos upotan sormen tuoppiin, se nostaa kaljan pintaa sormen verran, eikö?”
”Just niin. Mutta tuo ei ole ihan sama asia, koska painat sormen sinne. Kokeillaan – onko teillä jotain kelluvaa? Mutta joka uppoaisi kuitenkin vähän?”
”Pala tuohta? Halko ei mahdu tuoppiin.”
”Miten olisi vaikka jääpuikko? Sen pistäminen sekaan ei pilaa olutta.”
”Goop, haepa toalle jääpuikko pihalta.”
Goop ei muistanut, että kukaan olisi tehnyt pientä lumiukkoa tuvan ikkunan alle, mutta kukapa näitä laski.
”Noin. Kiitos. Oikeastaan olisin voinut tehdä sellaisen itsekin, mutta unohdan aina. Katsokaa: jää kelluu, koska se on kevyempää kuin vesi – ja olut. Niin kuin puuvene, ja laiva kokonaisuutena, kun laskemme mukaan sen sisällä olevan ilman. Mutta se uppoaa silti vähän eikä jää vain veden pinnalle nököttämään. Kun pistän jääpuikon tuoppiin, plop! Pinta nousee sen verran, mitä maan vetovoiman puoleensa vetävä puikko jaksaa veden sisään upota, eli painonsa verran mitattuna veden – kaljan – tulevaisuudessa. Tilavuudessa.”
”Ihme juttu. Ja rautalentokoneet toimivat samalla tavalla? Ne ovat yhteensä kevyempiä kuin ilma?”
”No, itse asiassa ei. Ilmalaivat, semmoiset kaasupallot jota meillä ei ole, toimivat niin. Ja kuumailmapallot – koska kuuma ilma on kevyempää kuin kylmä.”
”Siksi löyly on kuumempaa ylälauteilla.”
”Just. Empiriaa. Mutta lentokoneet eivät perustu siihen. Lentokoneet menevät vain tosi lujaa ja muuttavat osan tätä liikettä liikkeeksi – tai ehkä kiihtyvyydeksi – ylöspäin muuttamalla ilmavirran suuntaa. Ja jotkut ilmalaivat ja kopterit vispaavat ilmaa nopeasti alaspäin niin, että ne itse kohoavat ylöspäin, mutta se on vähän eri asia.”
”Miten ne sitten muuttavat sitä ilman liikettä liikkeeksi?”
”Ilma menee eri nopeutta siiven ala- ja yläpuolella, koska ne ovat eri mallisia. Siiven yläpinta on kaarevampi ja siksi pidempi, ja alapinta suorempi ja lyhyempi. Ja tästä syntyy paine-ero, joka painaa siipeä ylöspäin. Luulisin. En ole asiantuntija. Teidän pitäisi kysyä Tongulta.”
Ovelta kuului kohtelias koputus.
”Nytkö se Omri tulee klapien kanssa? Johan sillä kesti. Ovi on auki!”
”Minä hain ne klapit kyllä jo hyvän aikaa sitten.”
”Kuka hitto siellä sitten on? Hetkinen – tässähän me ollaan kaikki. Ääk! Lumipara!”
”Moi Snowie!”
”Hushus! Tämä on elävien talo! Kampeappas itsesi takaisin hankeen tai saat luudasta!”
”Ööh…”
”Rauhoitus nyt. Hän on ystäväni. Aivan harmiton. Ja ihmeen pieni vielä.” Kepe röyhtäisi. ”En kyllä yhtään tiedä, mitä hittoa hän tekee täällä. Tule maistamaan, vanha veikko. Tässä on päällikkö Muftal ja hänen kyläläisensä – pistä se luutu nyt suuren hengen tähden pois. Tekevät hyvää kaljaa. Ja aika vahvaa, ilmeisesti. Oletko se todella sinä?”
”Omassa persoonassani. Terve vaan kaikille ja ööh, pahoittelut kutsumattomasta vierailusta näin ilta-aikaan… Teillä taitaa olla se, jota etsin.”
”Mitä olet hakemassa?”
”Sinua, tietenkin. Mutta näytät uineen paikallisväestön liiveihin harvinaisen joviaalisti.”
”Puhun tieteen universaalia kieltä. Me olemme vissiin aika kaukana sivistyksestä. Tai ainakin lähimmästä kaupungista. Tai tiestä. Miten sinä edes olet täällä? Ilman reppua tai mitään? Puolikkaana?”
”Loput minusta, kamat, Tongu ja sukset odottavat porttinne takana. Ja olisi kohteliasta pyytää hänetkin sisään, mutta suoraan sanottuna en usko, että hän mahtuu ovesta. Kaikki eivät osaa toistaa temppuani.”
”Bio-Klaanilaisia? Muita tietäjiä etelän linnasta?”
”Joo, totta kai. Ne – me – päätyvät, päädymme mitä erikoisimpiin paikkoihin. Miten te löysitte tänne?”
”Etsijäsi avulla. Se kannettava laite, jonka kanssa metsästimme tryffeleitä Lehusta. Ja Tongu lainasi lentokonetta, joka teki pakkolaskun, ja siitä eteenpäin hiihdimme. Pelkäsimme jo, että sinut on kaapattu, mutta ilmeisesti arvon päällikon väkeä kiinnosti lähinnä sinun juottamisesi tuhtiin humalaan.”
”En minä niin humalassa vielä ole.”
”Olet kyllä, mutta ei se haittaa. Mukava nähdä! Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla tällä seikkailulla mukana jo alusta asti.”
”Krhm, jos saan sanoa, ja saan, koska tämä on minun taloni. Emme me nyt toaa kaappaisi. Halusimme vain vastauksia muutamaan kysymyksiin, joita meille on tullut mieleen täällä elellessämme.”
”Te toisaalta uhkasitte heittää taskukamerani avantoon, jos en tulisi mukaanne.”
”Ehkä uhkasimme, ehkä emme. Kuka sitä muistaa?”
”Ja mikäli asian ymmärsin, niin se turkismetsästäjäkin tuli Klaaniin lähinnä houkuttelemaan jotain hyväuskoista tänne pohjoiseen.”
”Uhkasitteko te heittää Kepen taskukameran avantoon?”
”Tasan uhkasivat.”
”No hei, kai noin monen tuopillisen jälkeen kalavelat on maksettu! Saunakin on lämmin. Ja meillä olisi vielä muutamia kysymyksiä. Äänilevyn neula, miten yhteen värinään mahtuu kaikki soittimet JA laulu –”
”Sinä olisit voinut jäädyttää avannon umpeen sormia napsauttamalla, senkin hupsu.”
”Kamera olisi voinut hajota osuessaan jäähän. Eikä se ole niin helppo temppu.”
”Okei, okei. Oliko se kalliopiirroshommakin juksausta?”
”Kalliokaiverrus. Se on oikea. Tosi hieno. Siinä koko saaren kartta, osa nykyisistä kylistä on siinä mutta ei kaikkia, ja jotain mitä ei enää ole, luulisin. Klaani jotenkin säteilee niihin. Muftal sanoo, että se kaiverrus on ollut siinä aina.”
”Aina on ollut. Emme me nyt ketään oikeasti huijaisi. Yhtään ei olla huijattu. Ajateltiin tätä enemmän… tiedonvaihtona, tieteellisenä prosessina.”
”Seminaarina, Muftal, seminaarina.”
”Seminaarina. Mitä noihin vanhoihin juttuihin tulee, niin kannattaa kysyä naapurikylän vanhalta Uhrakilta, hän on perillä niistä jutuista.”
Ikkunaan koputettiin kohteliaasti. Muftal kalautti sitä luudanvarrella ja vanha tuuletusikkuna lähes läpinäkymättömällä lasilla pamahti auki. Yksi iso punainen silmä tuijotti joukkoa katonrajasta.
”Mainitsiko joku saunan?”
”Mikä helvetti Profeetan nimeen TUO on?”
”Se on vain viimeinen keltaisista jättiläisistä. Ja kertoo teille kaiken mitä ikinä haluatte tietää aeronautiikasta. Saunan jälkeen, luulisin. Toivottavasti teillä on iso saunan ovi. Ja lisää kaljaa.”
Lopulta Tongun piti kuin pitikin irrottaa saunan katto päästäkseen sisään. Mutta koska kylässä ei juurikaan käytetty nauloja, ei tästä ollut haittaa rakennuksen integriteetille. Malkakatto nousi ja laski ja jätti istui löylyihin. Jälleen tavalliseen kokoonsa kohonnut Snowie heitti löylyä ja kulautti vaivalla ansaittua seikkailuoluttaan. Kepellekin sallittiin vielä tuopillinen, kun hän oli ensin torjunut dehydraatiota pitkällä kulauksella kylän lähteestä.
Kyläläiset liittyivät löylyyn ja Tongu pääsi demonstroimaan kiukaan avulla, miten kuuma höyry sai ilmaa raskaammat kulkuneuvot nousemaan ilmaan. Pitkien ja antoisien löylyjen jälkeen Tongu jäi nukkumaan lauteille ja Snowie esitteli tuvan puolella Pohjois- ja Etelämantereen faunaa kyläläisille varjokuvateatterin keinoin. Kepe sammui kuin saunatonttu esityksen aikana. Sen loputtua kyläläiset tekivät Kepelle ja Snowielle pedin tuvan lattialle ja lumiukko nosti ystävänsä vällyjen väliin.
Seuraava aamu nousi lumisateisena ja kaikki kokoontuivat neuvonpitoon kylän keskipihalle. Saunan, kunnon ruuan ja tukevan levon jälkeen kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyläläisillä oli oikeus sivistykseen ainakin niiltä määrin, kun se koski jänniä ja ovelia luonnonilmiöitä, mutta uhkaus taskukameran nakkaamisesta jorpakkoon oli ollut liioiteltu. Kepe ehdotti, että kylään perustettaisiin Bioarkistojen sivupiste, mutta päällikkö Muftal ilmoitti, ettei kukaan kylässä osannut lukea. Snowie lupasi ottaa Isä Ruskon kanssa esille lukkarin osoittamisen kylään.
”Teidän ei kannata lähteä lumisadetta vasten tänään, mutta huomenna kirkastuu”, sanoi päällikkö. ”Joten ehdimme keskustella vielä äänilevyn neulasta, sukelluskellosta, vuorovesi-ilmiöstä ja mustista aukoista. Huomenna tarjoamme teille kyydin Kaya-Wahin reunalle, jonne lentokoneenne voi laskeutua ja napata teidän kyytiin.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu katsellen pyryä. ”Mutta meidän pitäisi saada ilmoitettua suunnitelmasta Ontorille ja Ternokille jotenkin. Radio ei toimi. He eivät ole kovin kaukana, ja harjanteelle voisi päästä jalan. Mutta päivä kuluu.”
”Ihme juttu tuo radiohäiriö”, sanoi Kepe. ”Puoli saarta on pimennossa. Joku häiritsee aaltoja. Tätä pitäisi selvittää jo ihan Klaanin turvallisuuden takia.”
”Sitten tällä ei ole mitään käyttöä”, sanoi Snowie ja kaivoi esiin Paacon erityistehokkaan radiolähettimen. ”Kuulkaas… jos me koitamme selvittää häiriön lähteen ja korjata sen, niin pitäkää te tämä lähetin. Paaco voi varmaan aina tehdä uuden. Voitte kuunnella sillä Klaanin taajuuksia. Sieltä tulee välillä kehittävää ja kiinnostavaa asiaohjelmaa. Voimme pudottaa teille paristoja silloin tällöin, kun joku lentää yli.”
Päällikkö oli lahjasta mielissään, vaikka toistaiseksi siitä kuului pelkkää särinää. Kepe käänteli ja hienosääti nappuloita ja sai irti yksittäisiä sanoja hälyn seassa. ”Verkstappenn… Bottax… Verkstappenn… Nämä eivät kyllä soita mitään kelloja. Kuka tietää? Paaco osannee auttaa, ja minäkin teen voitavani, kun pääsen pajalle.”
Surisevanakin radio oli kyläläisten mielestä jännittävä. Muftal asetti sen takanreunalle kunniapaikalle ja näytti saavan ajatuksen.
”Niistä vanhoista ajoista tuli mieleeni, tieteen mestaria voisi kiinnostaa yksi kalu, jonka edellinen päällikkö löysi nuoruudessaan sen kalliokartan juurelta. Sinä keväänä vesi oli taas järvessä alhaalla ja jääkuori vajosi aikaisemmin kuin yläjuoksun jääpato ja koko komeus oli esillä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Tämä löytyi rantavedestä kivien välistä.”
Klaanilaiskolmikko kurkkasi puulaatikkoon. Esine oli hyvin vanhaa, kellanvihreäksi muuttunutta metallia. Sen kokonaismuotoa oli vaikea erottaa, mutta se koostui ainakin kahdesta matalasta kupista, katkenneesta tangosta tai useammasta ja lyhyistä ketjuista, jotka olivat osaksi murentuneet ja vääntyneet hajalle. Raskain osa oli pohjaltaan pyöreä ja toiselta puolelta tasainen, toiselta kupumainen. Laatikossa oli irrallaan mahdollisesti aikanaan eläimen päätä esittänyt mutta ajan saatossa yksityiskohtansa menettänyt pienoisveistos.
”Se on ollut vaskinen vaaka”, selitti päällikkö. ”Ajalta ennen kuin järvimalmia alettiin nostaa näillä seuduilla.”
Kepe nosti esineen varovaisesti laatikosta. Vanha mies näytti olevan oikeassa. Esine tuntui muinaiselta, mutta se oli myös hyvin kaunis. ”Käytettiinkö täällä silloin raudan sijaan kuparia?”
”Se on messinkiä”, sanoi Tongu. ”Vanha sana vaski viittaa milloin kupariin, milloin messinkiin, milloin prossiin. Messingissä on enemmän sinkkiä, eikä se siksi muutu niin turkoosiksi. En ole arkeologian asiantuntija, mutta minusta täältä saarelta ei ole löydetty juurikaan kuparia, joten messinkikin voi olla tuontitavaraa. Liikuttiinhan sitä merillä ennenkin.”
”Klaani se vasta onkin kansainvälinen, joten miksei koko saari?” kysyi Snowie. ”Kai tämänkin kylän asukkaat ovat alkujaan huuhtoutuneet rantaan ja vain jotenkin päätyneet tänne ylös. Ja hyvä niin.”
”Niinpä kai”, sanoi Kepe ja mietti kivikartan säikeitä, jotka lähtivät Klaanista ja päättyivät entisiin ja nykyisiin kyliin – vai toisin päin? ”Kenties tuota kaivosasiaakin pitäisi joskus tutkia.”
”Mutta se odottakoot seuraavaa seikkalua!” sanoi Snowie ja ihasteli kylän aarretta.
Pimeän tultua he saivat hoidettua paluukyytiasiankin kuntoon: Kepe rakensi valokivestä ja eväiden alumiinifoliokääreestä valonheittimen, ja Tongu kiipesi läheiselle kallioharjanteelle vilkuttelemaan sillä suuntaan, jos Ontor ja Ternok todennäköisesti odottivat. Laivastolaiset osasivat Morsi-koodin, ja pian vastasivat Kooka-Burran välkyttimellä. Kone oli toimintakunnossa ja nouto Kaya-Wahista sovittiin huomiseen iltapäivään. Illalla Tongu selitti äänilevyn, vaikkei ollut itsekään varma, miten se oli mahdollinen. Kepe osasi selittää vuoroveden ja sanoa jotain mustista aukoista, ja Snowie yllätti omakohtaisella sukelluskellokokemuksellaan. Viileämpiä unia kaivaten Tongu kävi nukkumaan Kostamuksen ja Äkkihurjan kanssa karjasuojaan.
Muftal taas oli hyvä lukemaan säätä vuosisataisella kokemuksellaan vuoristoilmasta. Seuraava aamu, Snowien matkan kolmas, nousi kirkkaana ja aurinkoisena. Lähtövalmistelut tehtiin hitaanlaisesti eikä kellään ollut syytä nousta jalkeille ennen aikojaan.
Päällikko osoitti paljon kuljettua mutta eilisen lumipyryn kuorruttamaa uraa koilliseen – ja alaspäin. ”Tästä Kaya-Wahiin on yksi pitkä alamäki. Hieman kumpareinen tosin, ja saatatte joutua vetämään kelkkaa parissa kohtaa. Jättäkää kelkka metsän rajaan ja me haemme sen Kostamuksella ja Äkkihurjalla kun sinne päin ehdimme. Muistakaa korjata radio ja lähettää lukkari kirjoineen, ja poiketkaa ihmeessä, jos satutte kulkemaan ohi!”
Kepe katsoi rekeä, johon oli pakattu monta laukkua, kaksi ahkiota ja Tongun pitkät hiihtovarusteet. ”Minulla olisi pieni parannusehdotus”, hän totesi. ”Tongu, nostatko keulaa ylös?”
Jätti teki työtä käskettyä ja Kepe kumartui reen alle. Hän puhisi hetken mustan teippirullan kanssa. ”Tämä on kehittämääni kitkatonta teippiä. Pystyin sen avulla kiskomaan Dek-Korosta lainaamaani ahkiota vaivatta, joten sen pitäisi auttaa myös tämän reen ja niiden parin vetokohdan kanssa. Katsotaan mitä käy!”
Kolmikko asettui rekeen. Kepe ja Snowie vilkuttivat kyläläisille jotka vilkuttivat takaisin, Tongu tökki sauvoillaan vauhtia. Kelkka liikkui häkellyttävän kevyesti, ja ensimmäiseen kunnon alarinteeseen päästyään se katosi suurten kuusien lomaan kuin ammuttuna. Kyläläiset palasivat mökkeihinsä tyytyväisesti nyökkäillen klaanilaisten kauhun ja innostuksen huutojen hiljalleen etääntyessä.
Epilogi
Matoro nyppi sohvan käsinojaa ja vilkaisi taas kelloa. Oli kulunut kolmekymmentä sekuntia. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
”Kato kato, Verstappenn pääsee ohittamaan seuraavalla suoralla. Nyt – eikä! On se Bottax vaan kova. Nyt taas – ja ei. Oho, katso! Kalonsolta lähtee rapujalka alta! Seuraavalle varikolle on vielä 20 sekuntia. Menee jännäksi!”
Matoro haukkasi donitsia. Ainakin se oli ihan hyvää. Toa mietti, eikö hänen isäntänsä väsynyt kolistelemaan ympäriinsä mökissään rakettimoottoreita ja asejärjestelmiä pursuavassa puvussaan. Kai joku Mark Mökki olisi sopinut paremmin sohvalla röhnöttämiseen ja kaljan kittaamiseen? Nyt teräsjätti istui jännittyneenä sohvan reunalla metallisilla pakaroillaan niin, että huonekalun puolesta hirvitti. Kypärän tämä oli sentään ottanut pois, mikä helpotti Karhuhain ja donitsien nauttimista.
Televisio oli todella suuri ja toimi ilmeisesti plasmalla. Elementtitelevisiosarjasta tämä oli ollut ainoa, jolle oli löytynyt markkinarako. Vesitelkkaria kuulemma käytettiin yleisesti akvaariona. Matoro mietti, että elementistä riippumatta 80 tuumaa oli aivan liian suuri näin pieneen asumukseen. Sohva oli alle kolmen metrin päästä, ja pitkin kiemuraista rataa kuuttasataa kilometriä tunnissa kiitävät rapuajoneuvot täyttivät koko näkökentän. Lisäksi kuva oli hämmentävän tarkka.
Kaikkein eniten Matoroa masensi ohjelmatiedotus. Miten hän olikaan osunut bensanhakureissullaan Killjoyn mökille juuri moottoriurheilun superviikon loppurysäyksen aikaan? Kun Danmarian Nui Prix olisi ohi, olisi vuorossa yöllinen Arj-Durunin MUM-ralli ja sen päälle legendaarinen ja kammottu Le-Matoransin 36 tunnin ratakilpa-ajo. Matoro saisi kyydin takaisin Klaaniin vasta, kun Suga tulisi hakemaan Klaanilehden tuoreen painoksen seuraavana maanantaina. Radiolähetin ei toiminut, mutta posti kulkisi ajallaan siitä riippumatta. Suga myös osaisi olla yhteydessä vaikka lintupostilla, jos muut keinot eivät toimisi.
Siihen asti katsottaisiin rallia. Kenen tahansa muun kanssa olisi voinut vaikka pelata korttia, paistaa makkaraa tai jutella mukavia. Mutta Killjoy oli erakko. Kaikki sen tiesivät: hän piti kauhean onnettomuutensa jälkeen yhteyttä vain kouralliseen jäseniä, eikä Matoro ollut yksi heistä. Toisaalta hänestä tuntui, että metsästäjä oli ollut sisimmässään iloinen saatuaan vähän seuraa korpimökilleen.
Äkkiä kuului jysähdys ja surkea vinkaisu. Killjoy nosti rautasaappaansa. Se alta paljastui littanaksi lytistynyt hiiri.
”Tämä pirulainen on syyllinen viimeviikkoisten donitsieni katoamiseen. Löysin loput nomparelleista mökin alta pienestä kuopasta. Tämä olento ei ansainnut elää.”
Matoro kumartui katsomaan kuollutta Kuma-Kofoa raapien päätään. Kai Killjoy kiikuttaisi ruumiin edes pihalle? Mutta metsästäjä oli jo kadonnut jääkaapille hakemaan uutta kaljaa.
”Juu, kiitos. Tuota, Kaya-Wahi on aika kaunis näin lumisena talvena?”
”Karulla tavalla”, sanoi Killjoy rojahtaessaan sohvalle. ”Kohta alkaa viimeinen kierros.”
Ajoneuvot jatkoivat kulkuaan aivan samalla tavalla kuin kaikilla edellisilläkin kierroksilla. Bottax ajoi varikolle ja vikkeläsormiset matoranit vaihtoivat uudet rapujalat alle neljässä sekunnissa. Jännitys tiivistyi.
Kuului jumalaton rysähdys ja mökki tärähti. Killjoyn kalja lipesi lattialle ja pullo räsähti sirpaleiksi. Kuparipannu kolahti keittiökaapin päältä. Ikkunat helisivät ja räystäiltä tippui lunta.
Jotain Puhdistajasta ja Varjotusta mutiseva mökki-isäntä harppoi etuovelle. Haarniskapuvun ohjuspatterit kääntyivät valmiusasentoon ja käsitykin sisälle syttyi voimistuva hehku. Killjoy riuhtaisi mökin oven auki ja karjui jotain, josta toa kuuli selvästi lähinnä kirosanoja. Vihdoinkin vaihtelua! Matoro tempasi itsensä ylös sohvalta, ja reilu henkilö kun oli, otti mukaansa myös hiirenraadon hännästä roikottaen.
Hän kurkkasi oviaukosta. Killjoy taittoi ohjuspattereitaan takaisin haarniskan sisään. Kauan kadoksissa ollut Kerosiinipelle voi pahoin mökin nurkalla. Keetongu hoiperteli ylös rustiikkisesta puureestä, joka oli ilmeisimmin törmännyt mökin takaseinään. Snowie, joka oli törmäyksen voimasta jatkanut matkaansa eteenpäin liike-energian lakien vaikutuksesta, irrotteli itseään hirsiseinästä porkkananenä vinossa.
”Jos tämä on jotain Guardianin pilaa, saatan ryhtyä uudestaan varomattomaksi”, murisi mökin isäntä.
”Ei ollenkaan, ei ollenkaan”, sanoi Snowie. ”Jos tarvitset kitkaa vähentävää teippiä, niin Kepellä on rulla tosi hyvää. Moikka Matoro! Miksi sinulla on litistynyt hiiri?”
”Terve. Se on ööh, hölmö tarina. Näen, että löysit Kepen itsekin.”
”Ainahan minä Kepen löydän”, nauroi lumiukko ja auttoi matkasta toipuvaa toaa.
Tongu hoippui kättelemään Killjoyta. ”Kiitos mökin sijainnista. Jos se ei olisi ollut tässä, niin olisimme varmaan vieläkin matkalla mereen. Voiko tänne laskeutua lentokoneella? Tarvisen puoli kilometriä melko tasaista lumikenttää.”
”No sitä riittää. Taitaa olla kohteliasta pyytää teidät sisään, mutta voisitte soittaa etukäteen seuraavalla kerralla. Meillä on kisakatsomo menossa. Danmaria meni juuri ohi, mutta Arj-Durunin MUM alkaa näillä näppäimillä.”
”Radioyhteydet eivät toimi”, sanoi Kepe. ”Emme voineet.”
”No on se ihme”, Killjoy murahti ja katosi mökkiinsä. Muut seurasivat perässä.
He eivät kaikki mahtuneet sohvalle, joten Tongu otti tuolin keittiösyvennyksestä ja Snowie istui lattialle 80-tuumaisen eteen. Rapuajoneuvot kiitivät nyt hiekkaerämaassa ja syöksyivät tämän tästä tieltä ulos.
”Miten sinä voit saada noin terävää kuvaa tänne korpeen?” ihmetteli Kepe. ”Tuleeko tämä tosiaan reaaliaikaisesti?”
”Totta kai. Se on urheilua. Ei siinä olisi mitään järkeä, jos loppuratkaisu olisi selvillä.”
”Mutta tätä lähetetään Arj-Durunista. Sinne on tuhansia kilometrejä. Sinulla pitää olla todella vahva vastaanotin.”
”Se on semmoinen lautanen, ei se nyt sen ihmeellisempi ole. Creedy viritti minulle uuden viime syksynä. Sain HD-ominaisuudet käyttöön. Pienempi resoluutio muuttuu puuroksi näin isolla näytöllä.”
”Kuva on todella eläväinen”, sanoi Snowie. ”Ihan kuin olisimme autiomaassa itsekin.”
”Kepe rapsutti päätään ja tuijotti ruutua. Sitten hän nousi sohvalta ja veti television alta pienen punamustan metallilaatikon, josta tursusi johtoja. Ääni katosi ja kuva pimeni.
”Hei! Kisa on kesken!” parahti Killjoy.
”Luulen, että mysteerien avain yksi ja sama”, sanoi Kepe. ”Jos en erehdy, joku lainaa saaren radioaaltoja täydellisen tarkan live-kuvan välittämiseen Klaanin saarelle. Tällaisen tietomäärän välittäminen langattomasti vie hitosti kaistaa. Siviilivehkeillä sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta ehkä jollain meistä on käytössä huomattavia määriä tekniikkaa, jota ei ole tarkoitettu siviilielämään? Tekniikkaa, jonka käytössä ei tarvitse välittää tavanomaisista säädöksistä ja etiketistä?”
Kepe veti taskustaan esiin ruuvimeisselin ja aukaisi laatikkokojeen. ”Katso, rosvoreleitä. Adapteri, joka muuttaa radioaaltoja kuvaksi, vaikka millä mitalla. Ja tuossa on uudelleentahdistin. Ja ellen vallan erehdy, ei minkään tavallisen viihde-elektroniikkafirman logona ole musta käsi.”
Killjoy ojensi kätensä ja Kepe iski laatikon tämän konekouraan. Metsästäjä toi laitteen lähemmäksi silmiään. ”No jo on pannahinen”, sanoi Killjoy. ”Minä ihan oikeasti luulin, että tämä on aivan tavallinen digiboksi, mutta ei vissiin sitten. Olen nähnyt tällaisen viimeksi Xcutionin kannella. Häiritsimme niillä Rautalaivaston radioliikennettä ja kaappasimme sen kanavat omaan käyttöömme. Mistähän Creedy on onnistunut löytämään sen. Sodanaikaiset rosvoreleet ja kaikki. Hö.”
”Minusta sinun ei pitäisi käyttää sitä”, sanoi Tongu. ”Ainakaan kaikkia kanavia. Se aiheuttaa yleistä hämminkiä ja jopa vaaratilanteita.”
”Niin kai sitten”, Killjoy myönsi ja huokaisi. ”Hyvästi, teräväpiirtoinen Le-Matorans.”
”Nyt voimme ainakin avata Muftalin radioyhteyden, eikä Paacokaan polta päreitään menetetystä lähettimestään, kun kerran löysimme ongelman syyn”, nyökkäili Snowie.
”Ylläpidolla olisi varmaankin sananen sanottavana tähän hommaan”, Kepe vastasi. ”On ehkä helpointa, että sinä vain sammutat rosvoreleet ja me kerromme, että korjasimme saaren leylinjat tai vastaavat, jotka haittasivat radioaaltoja.”
”Olisin kiitollinen, jos Guardianin ei tarvitsisi työntää nokkaansa tähän. Mutta… onko loppukilpailujen katsominen huippulaadulla kokonaan poissa pelistä?”
”No, en ole admin, mutta sinä varmaan hoidat koko tämän osan saaresta ilmapuolustusta, ja tärkeimmän sanomalehden painon, joten ehkä se kuulostaa ihan kohtuulliselta…?” Matoro ehdotti.
”Pari kertaa kuukaudessa? Silloin tällöin? Klaanin terveen anarkian kunniaksi?” ehdotti Snowie.
”Käy minulle”, sanoi Tongu. ”Seikkailu on paljon tylsempää, jos on koko ajan puhelinsoiton päässä kotoa. Kunhan pidät kojeesi sen verran pois päältä, että kerron pojille koordinaatit.”
”Viiden klaanilaisen neuvoston päätöksellä: Loppukilpailut sallittu ja kaasu pohjaan!” Snowie nauroi. ”Ilman ralliasi meidänkin seikkailu, kauniit maisemat, uudet kaverit, lämpimät löylyt ja vuosisadan rekiajelu olivat jääneet välistä. Ikinä ei voi tietää, mitä jutuista seuraa. Ja lopulta asiat tuppaavat menemään juuri niin kuin niiden pitikin mennä.”
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
Tongu istui kahvion sohvalla ja siemaili kaakauta höyryävästä kupista. Aamuauringot pilkistivät pilvien lomasta kaupungin kattojen ja niiden takaa näkyvien muurien yläpuolella. Mitään erityisempää ei näyttänyt tapahtuvan: aamu-uniset vielä nukkuivat, mutta yövuoron vahdinvaihto oli jo tapahtunut ja aulassa touhusi tavallinen päivähenkilökunta.
Tongu piirteli sormellaan karttaa pöydällä olevaan ruskeaan juomatahraan ja nojasi leuallaan toiseen käteensä. Paljon hoidettavaa, paljon mietittävää, paljon säädettävää. Kunhan nyt vain pääsisi hommiin.
”Helei.”
Juuriadmin veti vastakkaisen tuolin esiin pöydän alta ja istahti vastapäätä Tongua. Tawa vilkaisi Tongun tahrapiirustusta ja kiitti hajamielisesti tarjoilijaa, joka laski teekupposen hänen eteensä. Juuriadminilta ei pikkurahoja Kahviossa kyselty.
”Terve”, sanoi Tongu ja nyökkäsi tavalla, jonka pystyi tulkitsemaan myös pieneksi kumarrukseksi.
”Pahoittelut viivästyksestä”, Tawa sanoi tarjoilijan poistuttua. ”On varmaan turha sanoa, että pari viime päivää ovat olleet vaiheikkaita.”
”Ainakin saimme pari pientä voittoa, joten ei kai siinä mitään. Yksi pirulainen pois ja meille kaksi toaa. Onnistunut operaatio myös meidän Lohrakeilta. Kuulin, että sinä sen homman kuitenkin paketoit. Kiitos.”
Jätti vilkaisi olkansa yli kahvioon, joka ei ollut erityisen täynnä; vajaa kymmenen erikokoista henkilöä, lähinnä kaupungin matoran-kansaa sekä Klaanilehteen syventynyt Super Toa Santor. ”Luuletko, että täällä on tarpeeksi rauhaa, vai mennäänkö johonkin yksityisempään? Hommasta ei kannata puhua liian julkisesti vielä.”
Tawa tarttui teekupposeen lämmitelläkseen sormiaan, ja tarkisti omien olkapäidensä yli nopeasti.
”Voimme siirtyä johonkin kokoustilaan, jos tilanne sitä vaatii. Mutta olen yrittänyt olla poissa tornistani tavallisen kansan keskellä viime aikoina niin paljon kuin mahdollista.”
Siksikö että sieltä linnakkeen uuden kattokoristeen näki parhaiten, olisi Tongu voinut kysyä. Mutta se ei tuntunut hienotunteiselta.
”Olen samaa mieltä! Ja luulen, että se, että minä ja sinä juttelemme vaan täällä lisää jollain tavalla uskoa asioiden hoitamiseen. Mutta muutenkin. Se, mitä yritämme… ei ole ihan pikkujuttu, eikä varmasti minkään sotataktisen pelikirjan mukaista. Kuuluu asiaan, että semmoiset projektit saavat alkunsa kahviokeskustelusta.”
”Olen miettinyt sitä aika paljon sen verran kuin olen muilta murheiltani ehtinyt. Puolet minusta on sitä mieltä, että tämänkaltainen tempaus on sitä hullua optimismia, jolle koko Klaani on pystytetty, ja puolet minusta uskoo että, noh…”
Tawa kumartui pöydän yli ja vilkaisi vielä sivuilleen.
”Että voimme vain hukata Laivaston lippulaivan näin. Ja kuka tietää, mitä hirveämpää voisi tapahtua. Ole rehellinen. Uskotko yhä, että me pystymme tähän?”
”Uskon, että häviäminen on helppoa ja siihen pääsee tekemättä mitään. Aion olla mukana. Ei ole muuta tulevaisuutta kuin onnistuminen.” Tongu naurahti kolkosti. ”Tai näin kuvittelen ’kohtalon’ toimivan. Oikeasti ajattelen, että pääsemme ilmalaivalla joka tapauksessa nopeammin Rumisgoneen kuin ne saavat kunnon laivakeskityksen aikaiseksi, mikäli Rautasiipi ei ole valmiudessa. Takaisintulo on vaikeampi ennustaa, mutta jos saamme evakot pois kyydistä, olemme jo voiton puolella. Kolmessa ulottuvuudessa manöveeraaminen on muutenkin helpompaa kuin pinnalla kelluminen.”
Tawa ei viitsinyt siihen sanoa, että hänen silmissään tässä kuljettiin huomattavasti useammassa ulottuvuudessa kuin kolmessa. Aika, historia, valinnat, kohtalo. Kezenin sanat pyörivät pikakelauksella hänen päässään eestaas. Ne olivat liian suuria ajatuksia — tämä oli käytännönläheinen ongelma käytännönläheisille toimille.
”Puhuin Samelle, ja hän oli sitä mieltä, että meillä täytyy olla varasuunnitelmia. Ja jonkinlainen varaprotokolla siltä varalta, että nazorakit ovat valmiimpia johonkin tällaiseen kuin osaamme aavistaakaan. Oletko ehtinyt miettiä asiaa?”
Tongu koitti katsoa Tawaa terävästi. Same oli hyvä suunnitelmissa ja protokollissa, mutta oliko selakhi kuitenkaan perillä saakelin isoilla ilmalaivoilla lentämisestä?
”Minusta meidän pitää hyödyntää salausta ja yllätystä mahdollisimman paljon, eli olla käyttämättä radioliikennettä muuten kuin vakavassa hädässä. Se vaikeuttaa varasuunnitelmien käyttöönottoa. Minä ajattelin, että ottamalla ylimääräistä vettä ja hiiltä mukaan voimme korjata kurssia tarpeen mukaan. Ja jos kohtaamme jo menomatkalla liikaa vastarintaa, niin pitää kääntyä ja palata takaisin. Mutta realistisesti ajateltuna olemme oman onnemme nojassa, kun pääsemme tarpeeksi kauas Klaanista. Oliko Samella jotain konkreettista?”
”Pohdimme, että siirrämme rannikkovartiostoa ja Telakan resursseja valmiuteen suojaamaan Tahtorakin liikkeellelähtöä, ja odottamaan sen paluuta. Vahtimaan nazorakien laivaston varalta, ehkä puolustamaan tai varoittamaan teitä. Sen verran kuin niitä on turvallista käyttää, toki, ilman että Klaanin itsensä puolustus kärsii. Osaatko arvioida, kauanko matkassa edestakaisin menee?”
”Ei tarvi, olen käynyt siellä Tahtorakilla ennenkin. Lennän sen yleensä seitsemään tuntiin, mutta viisi on vielä realistinen tavoite. Käyttää enemmän polttoainetta, mutta se on pieni hinta. Olemme säästäneet sitä aika tavalla, kun isot koneet ovat maanneet tallissa ja Toranga on poissa. Sanoisin… lähtö kahdelta yöllä pimeimmällä tunnilla, seitsemältä Rumisgonessa kun kauppiaat ja merirosvokuninkaat heräilevät, puoliltapäivin liikkeelle ja viideltä taas Klaanissa. Viisitoista tuntia kokonaisuudessaan, jos pääsemme lentämään suoraan eikä maassa tule viivytyksiä. Mutta vastaanottokomitea on hyvä idea, ja aion ottaa turvamiehiä. Tahtorak kantaa kahta Lohrakia, ja lentäminen on stressittömämpää, jos Ämtur katselee Ilmaraptorista olkani ylitse.”
Tawa laski teekupposensa pöydälle ja nappasi jostain vyötäröltään pienen lehtiön hienoa ohutta paperia. Hän alkoi rustailla nopeita muistiinpanoja mustekynällä.
”15 tuntia eestaas”, Tawa toisti hiljaa. ”Ja viet mukanasi 500 kaupungin asukasta jäämään sille tielleen.”
Tavalla tai toisella sille tielleen, pieni ääni Tawan tajunnassa kuiskasi. Hys.
”Turvamiehiä. Onko sinulla ajatuksia operaation henkilöstöstä?”
”Olen puhunut Rumisgonesta puhtaan teoreettisesti Kapteeni Veryamusingin kanssa, ja luulen, että hän olisi hyödyllinen merirosvodiplomatiassa. Käsittääkseni hän tekee aiheesta lisensiaatintyötä Klaanin kansanopistolla. Sitten tarvitsen jonkun, jolla on valtuuksia ja auktoriteettiä neuvotella koko Klaanin puolesta. Karismasta olisi hyötyä. Pari riuskaa kaveria on hyvä olla mukana. Ja jos joudumme taisteluun, niin tulen toa tulipesässä auttaa rikkomaan nopeusennätyksiä. Lisäksi minua huvittaisi tietää, mitä ilman toa saisi aikaan tällaisella tehtävällä. Mutta nimiä en osaa sanoa.”
”Valtuuksia, auktoriteettiä ja karismaa”, maisteli Tawa. ”Kuulostaa Geen hommalta, mutta joudumme pärjäämään ilman. Minä… en ole lähdössä, enkä usko, että Visokki on paras vaihtoehto tällä hetkellä. Onko moderaattori riittävä?”
”En ajatellut hetkeäkään, että adminedustus olisi mukana, älä sitä huoli! Ne ovat vain jotain merirosvoja. Moderaattori riittää aivan hyvin.”
”Samen lähettäminen on liian riskialtista. Emme kestäisi ilman sekä Geetä että häntä.”
”Kuulostaa kohtuulliselta”, myönsi Tongu.
”Paaco… ajatus on kyllä hauska, mutta hänestä taitaa olla enemmän hyötyä Valvomon puolella.”
”Joo, ja radiohäirintä on tämän tehtävän kannalta oleellista.”
”Make? Hän on… vaikuttava ilmestys, ja puhuttelisi varmaankin merirosvoja. Mutta neuvottelutehtävälle, ehkä ei.”
Tongu nyökkäsi.
”Dox on tietenkin sairaalasiivessä”, mietti Tawa.
”Ehkä hänen kannattaa antaa levätä.”
”Jotenkin nämä satunnaiset nakit lankeavat aina Bladikselle”, sanoi Tawa. ”Mutta ehkä se ei… ole huono idea?”
”Ainakin hän tietää, mitä tuliaseita kannattaa tai ei kannata ostaa”, nyökkäsi Tongu. ”Auktoriteettiä? Osaa huutaa. Karismaa? Isot hampaat ja piikit. Helkkari, se pyörätuolikin sopii sinne jalkaproteesien maailmaan ihan hyvin.”
”Bladis on varmasti mielissään siitä”, Tawa sanoi ja kirjoitti nimen ylös. ”Keitäs toiani halusit sinne viedä? Tulen ja ilman toa?”
”Joo. Troopperi auttoi Ilmaraptorin tulipesässä Abzumoa vastaan käydyssä legendaarisessa ilmataistelussa, mutta hän on nyt… poissa. En tunne Klaanin toavoimia niin hyvin itse. Hetkinen… Siellä oli se toinenkin tulen toa, hiljaisempi kaveri, uudehko jäsen. Blezer?”
”Bloszar”, korjasi Tawa. ”Hän työskentelee Zeruelin tehtaalla.”
”No, vaikka sitä voisi kysyä. Ilman toia en edes muista… Sen yhden meikäläiset pelastivat Veljeskunnan saarelta, mutta se ei taida olla taistelukunnossa. Pongu? Koobee?”
Tawa pudisti päätään.
”Sairasvuoteella hänkin. Toivon, että ei kovin lopullisesti, mutta… en ole liian optimistinen hänen suhteensa. Voyager on yksi vaihtoehto, jos hän suostuu poistumaan saarelta niin pitkään, kun hänen toa-veljensä on kateissa.”
”Kiitos. Jos vaikka joku modeista voisi kysyä heitä, niin olisin kiitollinen. Ja pari pelotonta isoa kaveria kanssa. Osittain siksi, että sellainen näyttää hyvältä neuvotteluhuoneissa, ja toisaalta siksi, että jonkun pitää kantaa kaikki ruoka ja aseet Tahtorakiin. Bodyguard ja toinen titaani, vaikka. Siinä se aika lailla on. Minä valitsen Laivaston väestä miehistön. Ja toki lähtövalmisteluissa tarvitsee kaikki jotka irtoavat: järjestelemään, valvomaan, laskemaan ja tullaamaan.” Tongu katseli kahviossa ympärilleen. ”Siitä tulee rankkaa, mutta ainakin suhteellisen turvallista. Lähtöhommasta siis.”
”Kun mietin ronskeja tyyppejä, en voi olla ajattelematta Xxonnia”, Tawa hymähti. ”Yhtä talkkaria ilman pärjäämme 15 tuntia, jos oikein pinnistämme.”
”Hyvä ajatus. Siinähän meillä alkaa olla jo tiimi kasassa. Sitten toinen tärkeä puoli: tarvitsemme aika tavalla rahaa. Olen käsi ojossa. Osaatko sanoa, kuinka paljon saamme kasaan?”
Tawa käänsi lehtiötä taaksepäin — Tongun silmän alta vilahti oletettavasti kolmisen aiemman kokouksen muistiinpanoja. Käsiala oli siisti, mutta muistiinpanoista välittyi lähinnä käytännönläheisyys ja tehokkuus, kuin niitä olisi pitänyt kirjoittaa äärimmäisellä vauhdilla.
”Pyysin Xelaa kaivelemaan vähän vanhaa tietoa edellisen Rumisgone-reissun ostoksista, ja Bladikselta karkeaa arviota hinnoista sellaiselle tuliase- ja ammustilaukselle, joka Tahtorakin tavaratilaan mahtuisi. Ja sitten tein sen epäkiitollisen tempun, että vilkaisin Bio-Klaanin kassaan ja jouduin arvioimaan, kuinka paljon laitamme vaakakuppeihin ruoka & aseet.”
”Minä luulisin, että ne ovat erilaiset markkinat. Ruoka ostetaan rahalla. Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän ruokaa. Kiireestä joudumme maksamaan lisämaksua, mutta kauppohin ei pitäisi liittyä epäselvyyksiä. Merirosvot haluavat erilaista valuuttaa. Normaalisti ne hamuavat kulta-aarteita, mutta meidän tapauksessamme aarre on tärkeämpää kuin kulta. Jotain turhamaista, ainutlaatuista ja kaunista. Löytyyhän meiltä varastoista vaikka mitä”, huomautti Tongu.
”Kylmänä käteisenä voisin luvata 180 000 ratasta”, Tawa sanoi taas hiljempaa. ”Varastojemme penkomiseen tarvitsen jonkun, jolla on vähän silmää sille, mikä muuttuu Rumisgonessa aseiksi. Ja keräys lienee hyvä idea.”
”180 000 ratasta…” Tongu mietti summia päässään. ”Ja sitten evakkojen apukassa. Ei niitä voi Rumisgoneen puille paljaillekaan jättää. Mutta minusta me voisimme rajoittaa rahan viemistä saarelta, takavarikoida isompia omaisuuksia lähtijöiltä ja rahoittaa niillä hanketta. Aika usein rikkailla on eniten hävittävää.”
”Puhut varmasti järkeä”, Tawa sanoi siemaisten teetään mietteliäästi. ”Mitenköhän paljon rahaa saisi Dok… anteeksi, Voitto Korporaation paronin mukautuvasta haarniskasta?”
”Meillä on sellainen? Voiko sitä käyttää muut?” ihmetteli Tongu, joka ei ollut ihan varma, mistä puhuttiin.
”Voin sanoa, että kokeiltu on. Arvon paroni jätti sen vahingossa saarelle, ja siitä on sen jälkeen ollut aika paljon vääntöä. Gee on yrittänyt saada siitä lunnasrahoja paronilta. Henkilökohtaisesti olen ollut valmis luopumaan siitä jo aika monta vuotta.”
”No, minä ajattelin ehdottaa myös aseiden vientikieltoa saarelta, mutta jos kukaan meistä ei pysty käyttämään sitä, niin kai se kannattaa vaihtaa johonkin hyödyllisempään. Jos sen vaikka asettaa hienosti johonkin mallinukkeen, jossa on kullattu tietolaatta, ja myy historiallisena artifaktina, niin varmaan menee. Siltä Veryamusingilta kannattaa kysyä näistä, kyllä merirosvo merirosvon tuntee.”
Tawa jäi selvästi jumiin ajatukseen, ja selaili vihkostaan. Sitten juuriadmin nosti vakavan katseen Tongua kohti.
”Ryöstötavaran myyntiä Rumisgonessa, salamyhkäinen operaatio yöllä… Tongu, ole rehellinen. Olemmeko… olemmeko me sinusta merirosvokaupunki?”
”Huono on merirosvokaupunki. Mereltä katsottuna muu klaani näkyy sen linssin läpi”, vastasi Tongu diplomaattisesti. ”Itse kyllä sanoisin mieluummin ilmarosvokaupunki, jos se sopii.”
Kaikki huonoimmat keskustelut ulkomaalaisten diplomaattien kanssa, joita Tawa oli ikinä käynyt tästä aiheesta, palasivat hyökyaaltona takaisin. Vapauden ja anarkian unelma Välisaarten suojassa, paikka jossa kuka tahansa sai olla mitä tahansa, johtajinaan mestariton ja maaton toa, pelottava visorak ja silmäpuoli ex- pimeyden metsästäjä… Odinan, Makutain veljeskunnan ja Mata Nuin ritarikunnan vannottu vastustaja, anarkian ja itsemääräämisoikeuden sininen valtakunta, keskivertoa enemmän raajarikkoja ja proteeseja…
Tawa ryysti yhä pitempään teetä ja yritti niellä sitä ajatusta. Ei. Aivan levotonta, ei.
”Mikäli tämä onnistuu”, Tawa sanoi mietteliäänä, ”meidän täytyy vakavissamme harkita, että pidämme yhteyttä Rumisgonen päätyyn jatkossakin — noin jo mahdollisten liittolaisten ja merisaarron läpi tapahtuvan kaupankäynnin takia. Ja sitten minä kai joudun harkitsemaan, että hankin silmälapun ja papukaijan ja lakkaan teeskentelemästä.”
”Tawa, nazorakit pommittavat ja ampuvat meitä, ja viemme siviilejä turvaan ja ostamme ruokaa. Minä en aio sanoa ’yarr’ tai hankkia puista raajaa. Se ilmarosvojuttu oli vitsi. Teemme mitä tarvitsee. Mutta liittolaiset on aina hyödyksi, eikä Rumisgone varmaan oikeasti ole sen pahempi kuin Xia tai Stelt tai Metru Nui. Tämä maailma nyt on vain tämmöinen, eivätkä kaikki naapurit ole Skakdinavioita tai…” Tongu naputti pöytää. ”Helkkari, en minä edes keksi kahta harmitonta saarta. Ja Naviakin on niemimaa. Mutta tärkeää: Me olemme ne hyvät tässä!”
”Tässä kohtaa taitaa olla joka tapauksessa selvää”, Tawa sanoi, ”että vastaus tähän kaikkeen on kyllä.”
Tongun piti melkein fyysisesti estää itseään hihkaisematta liian innostuneesti julkisella paikalla. Kyllähän hän uskoi, että Tawa lopulta suostuisi — mutta oli mahtavaa kuulla se ääneen.
”Nonnih! Kuule, ’salamyhkäinen operaatio yöllä’ kuulostaa aika hauskalta. Oletko varma, ettet halua salaa tulla mukaan?”
”Jollain tasolla olen sitä mieltä, että jos teen päätöksen lähettää teidät näin vaaralliseen matkaan, minun pitäisi olla mukana katsomassa sen lopputulos. Mutta… linnakkeessa ei ole toista toimintakykyistä adminia. Ei, vaikka Visokki uhmaa sairaslomaansa aina, kun silmäni välttää. Päätänä.”
Tongu virnisti. Harvalla johtajalla oli ikiomaa voimasanaa. ”Näet lopputuloksen, kun laskeudumme Klaaniin iltapäivällä ruumassa ruokaa ja ruutia. Minä kiitän, ja lähden kuumentamaan sellaista pätsiä, joka kantaa meidät Rumisgoneen ja takaisin. Kolmen yön ja neljän päivän päästä, jos se sopii. Järjesteltävää on, äläkä ylläty, jos tulen ovesi taakse kysymään asiaa jos toistakin. Mutta ensinnä haen Veryamusingin käsiini, niin saamme rattaat pyörimään. Tästä tulee iso juttu.”
Tawa joi teekupposensa loppuun ja nousi seisomaan.
”Autan sinua kaikin tavoin, joilla vain vielä pystyn”, hän sanoi. ”Ja Same voi auttaa valmistelemaan saattuetta ja vastaanottokomiteaa. Lisäksi…”
Tawa nykäisi lehtiöstään hyvin täyteen kirjoitetun sivun, taittoi sen ja työnsi sen pöytää pitkin Tongun valtavaan käteen.
”Rumisgonessa on varmaan isoin kirjasto tällä puolella Välisaaria meidän jälkeemme. Jos teillä on yhtään luppoaikaa ruuan ja aseiden lisäksi, vilkaiskaa löytyisikö joku noista. Vaehran ja Geevee olisivat varmasti tyytyväisiä.”
Keetongu silmäili listan nimiä läpi hajamielisesti, eikä edes heti yrittänyt ymmärtää. Aivot? Kuulosti korkealentoiselta sellaisella tavalla, joka ei ollut täysin hänen aluettaan — mutta mikäli hän kykenisi auttamaan häntä lukeneempia lihastyöllä, hän tekisi voitavansa.
”Käskystä. Katsotaan, pitääkö jonkun ottaa nimiinsä kirjastokortti siellä, vai harrastavatko merirosvot sellaista laisinkaan. ’Lainaaminen’ kuulostaa siltä, että sillä on vähän eri merkitys merirosvoille.”
Tawa hymähti aidon hyväntuulisesti.
”Kiitos tästä keskustelusta. Myönnän, että tämä on isompi riski kuin minusta on miellyttävä ottaa, mutta katuisimme varmasti myös, jos emme edes yrittäisi. Ja sitä paitsi…”
Hän naurahti hiljaa ja pudisti päätään.
”Jos se auttaa kaupanteossanne, niin kai minä voin olla piraattikuningatar tämän kerran. Varoittakaa hirmuisuudestani.”
Tongu veti käden lippaan. ”Asia harvinaisen selvä, teidän hirmuisuutenne salaneuvoksetar. Vie terveisiä Samelle ja Visokille. Näkemiin!”
”Hei vain. Tuokaa tuliaisia, ja muistakaa nauttia matkasta. Viinakaupoille vasta kun työt on tehty!”
”Totta kai. Tuomme sinulle pullon jotain hienoa!”
Tawa hymyili, nyökkäsi ja lähti astelemaan pois Kahviosta — ja oli mahdotonta sanoa, kuinka vitsillä hän harkitsi asennuttavansa lankun, josta työntää keinottelijat hain ruuaksi Visulahteen. Valinta oli tehty, riski oli otettu, arpa oli heitetty. Vain raaka työ odotti — ja jos Suuri Henki soi, suurenmoiset voitot.
Telakka
Tongu astui käsiään hieroen toimistoonsa ja sulki oven perässään. Lounastauko oli ohi, ja ulkona Laivaston väkeä palaili kaupungin suunnasta töihin. Tehmut nosti katseensa kirjanpidosta. ”Näyttää siltä, että sait vihreää valoa”, matoran kommentoi.
”Kyllä vaan. Tästä se lähtee. Teimme jo Veryamusingin kanssa raa’an suunnitelmarungonkin.” Tongu ojensi ruskean paperin Tehmutille joka selasi sen läpi tarkkaavaisena.
”Vaikuttaa toiveikkaalta. Kapteeni taitaa olla tyytyväinen, että Klaani panostaa merirosvosuhteisiinsa. Hän arvelee, että sieltä saa kelpoisasti aseistusta. Näyttää suhtautuvat luottavaisesti merirosvokuninkaaseenkin.”
”Hän oli hommasta pirun innoissaan. Äijästä näki, että hänen erikoisosaamisensa vihdoin tunnistetaan. Ettei merirosvoelämä ole pelkkää sekoilua. No, sitten nähdään. Kunhan päästään ensin perille. Minä kutsun käräjät koolle.”
Tongu napsautteli seinällä olevasta messinkitaulusta vivuja alas ja venttiilejä auki. Hän kopautti pari kertaa onttoa metallikartiota, joka törrötti seinästä. Jätti rykäisi.
”Huomio kaikki Laivastolaiset! Pikakokous kaikille, joiden palvelus sallii irrottautumisen viidentoista minuutin päästä tornihuoneessa! Niille, keillä on päivystyspalvelus, kerrotaan kokouksen anti mahdollisimman pian jälkikäteen. Tämä on TÄRKEÄÄ. Nähdään kohta!” Tongu sulki venttiiliin ja istahti alas Tehmutia vastapäätä.
”Entä parakeissa asuvat veljeskuntalaiset, Telakalle majoitetut evakot ja satunnaiset vierailijat? He alkavat kyllä epäillä jotain ja pian, kun kuhina Tahtorakin ympärillä alkaa.”
”Sille ei voi mitään”, vastasi Tongu. ”Mielelläni minä kertoisin suoraan, koska se helpottaa asioiden hoitamista. Mutta sitten sana kuitenkin leviäisi, evakuointi on iso juttu. Ja silloin menettäisimme edun, vaikkei kukaan tarkoituksella vuotaisikaan Allianssille. Onhan täällä tohinaa muutenkin, ja Tahtorakin asukkaille on tehty jo alussa selväksi, että alusta voidaan käyttää sotatoimissa. Ajattelin aluksi vain sanoa, että sitä lämmitetään, jotta se ei olisi niin kylmä syyskeleillä.”
”Joku saattaa jopa uskoa tuon, ehkä”, sanoi Tehmut. ”Mutta olen samaa mieltä. Jos ei selitä mitään, niin huhut vasta liikkuvatkin. Ninjat tuskin kyselevät, he ovat vaitonaista sakkia.”
Keetongu nyökkäsi. ”Meidän ei tarvitse vaieta kuin kolme päivää. Luulen, että se onnistuu. Ja ehkä jotkut Tahtorakin asukkaista lähtevät evakkomatkalle mielellään, kun ovat jo tutustuneet alukseen. Olisi apua, jos mukana olisi niitä, jotka eivät enää pelkää alusta.”
”No, sekin voi olla monella järkytys, kun kuukausien kotipaikka nouseekin yhtäkkiä taivaalle ja alkaa kiitää meren yläpuolella. Sanonpahan vain, että risteilyisännän vastuusi ei ole ihan pienemmästä päästä, emmekä ole kuljettaneet moista määrää henkilöitä ikinä. Olen iloinen, että Tawa oli myöntyväinen, mutta en toisaalta ihmettele, että hän tarvitsi lisäaikaa.”
”Toivottavasti Rautasiipi pysyy vielä muutaman päivän omilla teillään”, vastasi Tongu. ”Minusta se on epäreilu laite. Mutta toivottavasti ne ajattelevat samalla tavalla Tahtorakista. Jos ne edes muistavat sen olemassaoloa.”
”Kohta ainakin muistavat”, totesi Tehmut.
Tehmutin ja Keetongun noustessa tornihuoneeseen oli siellä jo toistakymmentä laivastolaista, ja lisää saapui koko ajan. Osalla oli Lohrak-lentäjien valmiusvarusteet päällä, toiset olivat noen ja rasvan peitossa. Huoneessa kävi innostunut supina, joka vaimeni johtajien tullessa paikalle. Kaikki silmäparit katsoivat Tongua jännittyneinä.
”Onko totta, että aiomme vihdoin iskeä torakoita vastaan yhdessä ja kunnolla?” kysyi Gord, riuska po-matoran, ja loi nyrkillä kämmentään. ”Ei, vaan että Guardianista on saatu havainto ja aiomme hakea hänet kotiin!” ehdotti toiveikkaana Wepon, ta-matoralainen Lohrak-lentäjä. ”Ei siihen nyt kaikkia tarvittaisi”, huomautti Ontor, joka istui Ternokin kanssa eturivissä. ”Liittyy varmana Rautasiipeen.”
”Ei mitään noista”, sanoi Tongu ja katsoi seinäkelloon. Se oli yhtä vaille. ”Paitsi jälkimmäiseen vähän. Kohta se selviää. Kai te jätitte hätähenkilöstöä kuitenkin alas?”
”Siniset ja keltaiset Lohrakit ovat valmiustilassa, niin kuin aina siitä asti, kun niiden doktriinit perustettiin”, murahti Valitai. Lohrak-päällikkö nojasi seinään ikkunaseinällä kädet puuskassa.
”Hyvä hyvä. Tarvitsen muutamia teikäläisiäkin pian. No niin… kello alkaa olla pykälässään. Käykäähän istumaan, Walsinats, Kormakh, Paltak, tervetuloa. Hyvä…” Tongu asettui huoneen estradille, ja Tehmut sulki portaisiin vievän oven. Jätti silmäili yleisöään, joka koostui matoralaisista ja Kapherista.
”Me otamme Tahtorakin ja lennämme Rumisgoneen ja takaisin neljän päivän ja kolmen yön päästä”, lausui Tongu vakavana. Hän sai vastaukseksi hurraahuutoja. Muutama naamio pysyi vakavampana.
”Suunnitelma salainen, mutta olen saanut sille tänään Tawan hyväksynnän. Emme halua, että nazorakit tietävät tästä mitään ennen kuin on liian myöhäistä – liian myöhäistä niille. Eli: älkää puhuko tästä kenellekään. Ei löpinää tuopin äärellä, ei haastatteluja Klaanilehteen! Ilmoitan teille tästä nyt, jotta saamme Tahtorakin lähtökuntoon ajoissa. Sen tulipesä on ollut kylmänä kauan. Ohjaamme savut kaappausventtiilien kautta painesäiliöön, ja jos joku kysyy, niin lämmittäminen on tärkeää aluksen ylläpidon kannalta.”
”Ja mikä on matkan tarkoitus?” kysyi Ämtur, yksi Laivaston tärkeimmistä lentäjistä. ”Evakuointi, Nimdan metsästys, varusteiden haku, apuvoimien nouto?”
”Ensimmäinen ja kolmas. Otamme yhden lastin evakkoja – olemme päätyneet siihen, että neljäsataa on realistinen luku. Nimda ei liity tähän, ja apuvoimista en ole kuullut. Haemme aseita, mutta myös ruokaa. Niin kuin vanhaan aikaan.”
Käsiä nousi pystyyn oikealla ja vasemmalla. Tongu aloitti eturivistä. ”Garson, ole hyvä!”
Punainen matoran nousi seisomaan. ”Hydraulisen Vapauden ja Torangan sodanaikaiset lennot päättyivät kumpikin pakkolaskuun. Tiedätkö jotain ylimääräistä, jos uskallat lentää Tahtorakilla?”
”Tiedustelumme mukaan Rautasiipeä ei näkynyt lähivesillä kahteen viikkoon.” Ontor iski silmää ja Tongu nyökkäsi tälle. ”Se on purjehtinut pois kantamaltamme, ja oletamme, ettei se ole Rumisgonen reitillä. Lisäksi en usko, että Tahtorak on vastus, jota Tulikärpänen itselleen etsii. Rautasiipi voisi varmaankin pudottaa Tahtorakin ilman kummempia valmisteluja, mutta Tulikärpänen iskee harvemmin, ja sen ainoa esiintyminen Viidakkosaarella oli luultavimmin pitkään suunniteltu operaatio. Jos nämä toiveikkaat ajatukset pitävät kutinsa, on meillä harminamme enää loput nazorakien ilma- ja merivoimista.” Tongu kohautti olkiaan. ”Ei pieni vastus, mutta Tahtorak voi selvitä siitä.”
”Mutta se ei lennä toivolla”, Garson sanoi.
Tongu silmä tuikki punaisena. ”Ei, vaan hiilellä ja taitavalla miehistöllä! Tuletko mukaan? Tarvitsen vastuullista mieltäsi toivoni tueksi. Jonkun pitää olla perillä aluksen kokonaiskuvasta.”
”Tulen, kun kysytään. Totta kai”, vastasi ta-matoran.
”Jos vastuullisuutta tarvitaan, niin minä olen varmaan poissa laskuista”, nauroi Ämtur.
”Sinun ottamisesi Tahtorakille olisi tuhlausta”, sanoi Tongu vakavana. ”Ota Ilmaraptori ja pysy näkymättömissä. Parempi panostaa vahvoihin kohtiin ja pitää joku yllätysetu niin kauan kuin mahdollista. Kuitenkin haluat.”
Ämtur näytti peukaloa ja virnisti.
”Sitten tarvitsen tietenkin tavalliset hiilenlappaajat ja apulentäjät. Tahtorak kantaa nyt kahta saattoalusta, niitä käänteisiä versioita, joten tarvitse kaksi Lohrak-paria. Sekä ampujat etu- ja sivupattereihin. Mutta – tämä on tärkeää – tämä ei ole taistelutehtävä, ja sen parempi, mitä vähemmän käyttöä tykeille on. Voisimme aseistaa Tahtorakin hampaisiin asti ennen lähtöä, mutta minusta se ei kannata. Jos epäonnistumme, menettäisimme paljon arvokkaita tykkejä. Eikä raskas aseistus välttämättä auta meitä pääsemään läpi. Siinä auttaa enemmän yllätys, nopeus ja lentokorkeus.”
”Kuinka paljon ampumamiehistöä aiot siis ottaa? Ampuja, lataaja ja mekaanikko per cordak?” kysyi Le-matoran Bardu.
”No… mitä vähemmän miehistöä ja tykkejä meillä on mukana, niin sitä vähemmän Laivaston vahvuudesta joutuu vaaraan”, sanoi Tongu, mutta epävarmemmin. ”Niille on kuitenkin eniten käyttöä täällä, Klaanin tukena.”
Tämä sai aikaan mutinaa ja ihmetystä monessa paikallaolijassa. Laivaston johtajan vastahankaisuus ilmalaivojensa aseistamisessa tunnettiin, mutta tämä meni liian pitkälle. ”Aiotko keventää Tahtorakin aseistusta?” kysyi Bardu ällistyneenä.
”Mitä vähemmän painoa, sen nopeammin pääsemme lentämään. Eikä sivutykkejä ole suunnattu saarronmurtoa vaan ilmataistelua varten. Ja olisi meillä kuitenkin Lohrakit ja Ilmaraptori apunamme, niistä on enemmän hyötyä. Keulapatterit ja yhdet raskaat per kylki riittäisivät, arvion”, Tongu selitti.
”Älä nyt hulluja puhu. Eivät yhdet tykit nyt paljon painoa lisää Tahtorakin massaan verrattuna!” sanoi Eglares, Laivastoon Kiltainmaan evakoista ampujaksi liittynyt onu-matoran. ”Kerrankin kun meillä on mahdollisuus niitä käyttää. Olet itsekin päivitellyt, että Tahtorak vaan makaa toimettomana hallissa. Kyllä se koskee myös tykkejä.”
”Olen samaa mieltä”, nyökytteli tämän veli ja ampujapari Brithomba. ”Eihän siinä ole kuin kuusi patteria. Olemme kuivaharjoitelleet niillä, ja toisten kylkitykkien poistaminen pistäisi iskostetut toimintakuviot uusiksi. Jos aiomme murtaa saarron, niin murretaan se kunnolla!”
”Suoraan sanottuna olin ehdottaa lisätykkien asentamista”, täydensi vielä Kengbo, kiven kansaan kuuluva ampuja. ”Mutta se taitaa olla turha toivo.”
”Tämä on opettavaista kummankin puolin”, myönsi Keetongu. ”Mennään sitten nykyisellä aseistuksella. Mutta tästä minä en aio perääntyä: yksi ampuja per tykki, kuusi yhteensä, pois lukien Lohrakien ja Ilmaraptorin ampujat. Ohjaamon ja ruuman miehistö voi toimia ampujien apuna, jos sille on tarvetta. Me saamme myös Laivaston ulkopuolista apua, joten emme joudu hoitamaan kaikkea tappelua itse: olen pyytänyt Tawalta kahta toaa, ja uskon, että Bladis ja Äksä ovat tulossa mukaan.”
Tieto nostatti joukossa tyytyväistä nyökyttelyä ja muutaman innostuneen hihkaisun. ”He ainakin tietävät, että vihollisia kannattaa ampua”, sanoi Ämtur. ”Saat vielä huomata, että Tahtorakin aseistukselle tulee käyttöä.”
”En epäile sitä”, nyökkäsi Tongu. ”Mutta tykkimiehet ovat kaikista haavoittuvammissa paikoissa, koska ampumakansia ei voi kokonaan sulkea. Olemme pulassa, jos tänne ei jää ketään, joka osaa niitä käyttää. Operaation aikana tai sen jälkeen.”
”Sanot ’tykkimiehet’ ja ’miehistö’, mutta minä aion kyllä tulla mukaan”, sanoi Daiwen. Hän oli yksi Laivaston harvoista jäsenistä, joka ei tunnistanut itseään näistä termeistä.
Tongu näytti yllättyneeltä. ”Luulin, että olet kirjuri.”
”Olen minä kirjurikin. Olethan sinäkin insinööri ja lentäjä ja välillä ampuja ja maanalaisten iskujen kommando. Viime aikoina ei ole ollut kauheasti kirjurinhommia, ja olet itsekin sanonut, että kaikkien kannattaa osata jotain hyödyllistä hätätilanteen sattuessa. Joten olen harjoitellut raskailla cordakeilla, niin kuin moni muutin.”
”Tarkkasilmäisempää ampujaa saat etsiä”, sanoi Kengbo, joka oli Daiwenin ampujapari.
”Uskotaan, uskotaan. Itse asiassa, minulla taitaa olla yksi homma, joka sopii myös kirjuripuolelle. Tämä on suoraan Tawalta.” Tongu kaivoi esiin paperilla olevan listan. ”Tarvitsevat nimittäin joitain kirjoja, jotka liittyvät luullakseni Nimdaan sekä Avdeen, joka hyökkäsi tänne Avrakh Feterrojen kanssa ja jonka otuksen Lohrakit pysäyttivät katolle. Taianomaisia juttuja, siis. Voi olla kaukaa haettua, että niitä on Rumisgonen kaupunginkirjastossa, mutta kannattaa yrittää.”
”Unista ja legendoista? Aivot? Lienevät tärkeitä, jos itse Tawa pyytää”, vastasi ga-matoran katsoen listaa. ”Eihän sitä tiedä. Onhan se iso satama kuitenkin.”
”Se on. Ja siellä on toivottavasti meille aseita ja ruokaa siinä mitassa, että saamme käännettyä sodan ja alkavan talven kohti voittoa. Eli kyllä te pääsette vielä ampumaan. Daiwen ja Kengbo, Eglares ja Brithomba, Hoto ja Kobram – te olette ehdotukseni ampujiksi. Ja ottaisin Ankhtorin ja Savan apulentäjikseni. Saamme pari riuskaa titaania rahtaamaan, mutta ammattilaisiakin tarvitaan. Kiinnostaako Paltakia ja Kormakhia nakki?”
”Se olisi kunnia-asia! Mietinkin, josko pääsen enää koskaan Tahtorakin kyytiin” julisti vanha ahtaaja Kormakh. Myös ta-matoran Paltak nyökkäsi myöntävän vastauksen; hän oli ollut mukana epäonnistuneessa iskussa Tulikärpäsen kimppuun, ja siitäkin oli selvitty.
”Ja Ternok ja Ontor…” aloitti Keetongu vaikeana, ”tavallisesti olisitte lähtökohtaisesti mukana lisäkäsinäni ja -aivoinani. Mutta vaarallinen tehtävä vihollisen merialueille ei ole juttu, mitä Ternok tarvitsee ihan vielä. Ja Ternok tarvitsee Ontorin ja Ontor Ternokin, joten ehdotan, että jäätte vielä Klaaniin pitämään linjaa Tehmutin ja muiden kanssa.” Jätti huokaisi. ”En voi pitää teitä poissa sodan vaaroista ikuisesti, mutta vielä on aikaa toipua.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Ontor. ”Onnea matkalle vaan. Olet jo tarpeeksi kykenevä pärjäämään ilman meitä!”
”Todella toivon niin”, sanoi Tongu. ”Ja viimeiseksi uskon, että mestari Valitai on paras valitsemaan saatto-Lohrakien miehistöt tehtävää varten. Ja siihen liittyen: haluan lähes ympärivuorokautiset tiedustelulennot Rumisgonen suuntaan seuraavalle kolmelle päivälle. Erityistarkkailussa saartorengas ja Rautasiipi. Lisäksi Same laatii suunnitelman siltä varalta, että joudumme taisteluun palatessamme tänne. Moni teistä, jotka eivät lähde mukaan, saatte tehdä silloin osanne. Varsinkin Lohrak-lentäjiä tarvitaan.”
”Valitsen sopivat lentäjät tehtävälle”, vastasi Valitai. ”Otatte tosiaan melkoisen riskin. Uskon sen olevan perusteltu. Mutta samalla toivoisin, että otatte Laivaston akuuteimmat tarpeet huomioon, jos se on suinkin mahdollista. Yli puolet tehtävistämme viimeisen kolmen kuukauden ajalta on ollut Lohrakeilla, mutta uusien rakentaminen on kiinni kunnon potkuripuun saatavuudesta. Rumiskorossa on säilynyt paljon laivanrakennustaitoa, jonka Xian rautateknologia on muualta syrjäyttänyt. Tiedän veistämön, jolta saisitte tarvittavia osia tai ainakin raaka-ainetta, mikäli aika ei riitä aihion tekemiseen.”
”Kannatan”, sanoi Lohrak-lentäjä Swenard. ”Olisimme vähemmän äärirajoilla, jos voisimme kouluttaa lisää lentäjäpareja omilla koneilla. Lohrakeiksi on halukkuutta, vaikka homma on vaarallinen. Vauhti kiehtoo!”
”Huomio on hyvä. Minun aikani menee joka tapauksessa ruoanhankinnassa, sillä minulla on siihen sopivat suhteet.” Keetongu yritti pitää kiinni ajatuksesta, että hän voisi hoitaa operaation aikana edes yhden rauhanaikaankin sopivan homman. ”Ehdotan, että sovitte asiasta saatto-Lohrakien kanssa, ja he voivat hakea potkurit tai niiden ainekset veistämöltä samalla, kun minä käyn ruokakaupassa.”
Tämä vaikutti tyynnyttävän myös Laivaston haukat. Lisäkysymyksiä ei enää tullut, vaan yleisö katsoi keltaista jättiläistä odottavaisena.
”No niin! Edessä on enää kaikki työ ja homma. Varsinaiseen voimanponnistukseen on vielä hetki, mutta meidän höyrymyyrien työ alkaa NYT. On huollettavaa, öljyttävää, rassattavaa, tyhjennettävää ja täytettävää. Minä menen nyt Tahtorakille, ja ottaisin mielelläni mukaan Ankhtorin, Sava ja Kormakhin, niin saamme lämmityksen alkuun. Toimintaan! Meidän aikamme lentää koittaa vihdoin!”
Tahtorakin ramppeja pidettiin yleisesti alhaalla, koska aluksen hytteihin majoittunut evakkoväki kulki niistä koteihinsa. Kaksi ramppia laskeutuivat sivulle ruuman molemmilta puolilta. Tongu nousi sisään Ankhtor, Sava ja Kormakh vanavedessään; Garson jäi tarkistamaan, että saatto-Lohrakien laukaisukiskon sähkömagneettijärjestelmä toimi suunnitellulla tavalla. Kolmikko kulki ruuman perältä koneistosammion hämäriin. Lattiaa ja koneenosia peitti noki ja hiilipöly, rautaiset pinnat olivat kylmiä. Pyöreän tilan keskellä nousi valtavan paksun puurungon lailla alapotkurin öljytty akseli, joka yhdistyi korkeuksissa suuren männän kampeen. Kolmen päivän ja neljän yön jälkeen se pyörisi vinhaa vauhtia ja nostaisi ilmalaivan evakoineen ja miehistöineen taivaalle. Sitä olisi ollut vaikea kuvitella, jos ei olisi todistanut ihmettä monia kertoja aiemmin.
Kormakh veti hämärästä roikkuvasta narusta, joka avasi hiilisiilon luukun. Sata kiloa Visulahdelta ruopattua sedimenttiä rojahti kaivosvaunun tapaiseen laariin, joka kulki hyvin laakeroiduilla pyörillä suurta akselia lattialla kiertävillä kiskoilla. Sava tiputti öljytipat kuhunkin pyörään, ja Tongu työnsi alkuun nitisevän mutta lopulta hyvin tottelevan vaunun pyöreää rataa akselin toiselle puolelle.
Kormakh hyppeli vaunun takana lattian kohdassa, joka oli pohjatekstuuriltaan hieman erilainen. ”Liikeessä luukun pitäisi avautua automaattisesti kun tässä seisoo, mutta se on kylmänä tietenkin jumissa”, vanha matoran sanoi. ”Se täytyy avata manuaalisesti.”
Tongu kyyristyi ja tarttui isoilla sormillaan tulipesän luukun alapinasta. Hän pinnisti reisillään, käsillään ja selkälihaksillaan, ja pätsin rautaportti aukeni. Yläasennossa toa olisi mahtunut kävelemään sisään kumartumatta. Sisällä oli mustaa. Vain vaivoin nelikko erotti tulipesän syvyyksissä käärmemäisesti kiemurtelevat vesiputket. Suurimpien putkien sisällä matoralaiset olisivat mahtuneet ryömimään.
Epäröimättä Kormakh astui sisään ja koputti alas kaartuvaa vesiputkea. Se kumisi vaimeasti. ”Täällä on ainakin vettä. Hyvä. Nämä kannattaa aina tarkistaa manuaalisesti, jos mittareissa on joku tukos. Eivät ainakaan pala puhki…” Muut tietenkin tiesivät tämän, mutta Kormakhille oli tärkeää sanoa nämä asiat; se oli eräänlainen onnea tuova rituaali.
He olivat raudan, tulen, höyryn ja liikkeen syntysijoilla. Tahtorakin sydän oli kuin muinaistemppeli, Tuliadoriumi ajalta ennen öljyä ja sähköä. Kuukausia se oli ollut kuolleena ja kylmänä, autiona lukuun ottamatta varmuushuoltoja ja Kormakhia, joka kävi siellä välillä hengittelemässä ja muistelemassa. Tongukin vietti aikaa enimmäkseen komentosillalla, johon hänen parhaat muistonsa liittyivät. Hän oli suunnitellut koko aluksen, myös sen ytimessä olevan koneiston ja tulipesän. Mutta tätä paikkaa katsellessaan hän tunsi, että oli enemmänkin tehnyt todeksi jotain, joka oli ollut olemassa jo ikiajoista jollain toisella todellisuuden tasolla. Ehkä Tahtorak oli luonut hänet.
Hiljaisena jätti lapioi vaunusta hiilet tulipesän lattialle. Ankhtor ja Sava astuivat sisään ja matoralaiset kokosivat hiilistä röykkiön pesän keskelle. Tongu otti lattialta mukanaan tuomansa juuttisäkin ja kulki kumartuen luukun läpi. Hän asetteli säkistä pitkät halot ristikkäin röykkiön päälle ja täytti niiden välit tuohella.
Keetongu raapaisi pitkän tulitikun, jonka vapiseva loiste täytti tilan.
”Kanna lapsesi siivilläsi. Läpi murheen ja sorron varjojen. Jotta poikasi ja tyttäresi löytäisivät takaisin kotisaaren rantaan, kotimaahan kamaralle, kotilieden ääreen. Eksymättä maailman merille, jäämättä taivaankantta ikuisesti kiertämään.”
Vaitelias joukko kulki Itäportin ali ja kivetettyä tietä kohti koillista. Telakka oli parin kilometrin päässä kaupungin muureista sillä Klaanin ympärysvyöhykkeellä, jonka sisältö ei oikein sopinut kaupunkiin mutta jonka piti yleisen kätevyyden takia olla sen välittömässä läheisyydessä. Joukon vasemmalla puolella Zeruelin tehtaan piiput puskivat savupatsaita. Tarkkasilmäiset tilanteen tasalla olevat huomasivat, että tehtaan päästöihin liittyi myös Kastanjaportin lähellä vielä hiljakseen savuavasta kraaterista nousevia katkuja.
Telakka oli todennäköisesti saaren suurin rakennus, mikäli nazorak-pesää ei laskettu ja klaaninkin linnoituksesta otettiin huomioon vain päälinna ilman kaupunginmuuria ja vain ne osat, joiden olemassaolosta saatiin yleisesti hyväksyttyjä, empiirisiä aistihavintoja. Linnoitukseen verrattuna se oli aika tavalla kevyrakenteisempi, yksinkertaisempi ja sillä oli paljon vähemmän Klaanin kulttuurillisesta rikkaudesta juontuvia ajallisia ja tyylillisiä kerroksia. Selakhin johtama joukko kohtasi ensin Telakan vanhimman osan, kauniin punatiilisen julkisivun, joka oli kestänyt Visulahden tuulia jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen pitkää liian pieneksi käyneet konepajat oli muutettu miehistöparakeiksi, kokoushuoneksi ja suunnittelutoimistoiksi. Telakan väki piti tätä vanhinta osaa kaikista miellyttävimpänä – se tuntui jotenkin sopivan siihen lähestymistapaan, joka erotti Laivaston Xian ja Metru Nuin ilmailuteollisuudesta.
Suurin osa kompleksin neliöistä tuli halleista, jotka oli rakennettu vanhan osan taakse raudasta, puuparruista ja öljytystä kankaasta. Halleja rajaava pohjoissiipi taas oli hylätyn ilmalaivaprojektin runko, joka oli jotenkin päässyt kasvamaan sen rajan yli, että sen pitäminen ilmassa höyrykoneella – eli ilman taikaa tai transistoria, kuten Keetongu oli sanonut – kävi mahdottomaksi. Telakan filosofiaan kuului tämän rajan jatkuva tökkiminen. Suureksi suruksi saaren sotilaallispoliittinen tilanne oli siirtänyt varustelun painopisteen tympeämpiin, lyijyltä ja ruudilta tuoksuviin teollisuudenhaaroihin.
Same ei tiennyt, mitä kaikkea rakennusryhmä piti sisällään. Joissain asioissa oli pakko luottaa siihen, että asiat pyörisivät ilman admin-moderaattori-ketjujen valvontaa. Ainakaan kaikkea tätä pyörittävä jäsen ei kuulunut sille petturien listalle, johon Tawa ja Visokki tuntuivat luottavan. Pääaula, jota reunustivat puiset sohvat ja tavaravaa’at, oli kuitenkin tullut Samelle tutuksi; samoin sen nurkasta nouseva valurautainen ja raskas kierreporras, jota hän nyt nousi perässään toa, jolle koko saaren pyörittäminen oli siunaantunut.
Tawa vaikutti piristyneen siitä, ettei hänen tarvinnut katsella oman torninsa, työhuoneensa ja kokoussaliensa seiniä. Hän oli valinnut yksinkertaisen tumman viitan, ehkä surun osoituksena rintamauutisten johdosta. Linnoitus ja sen korkeana piikkinä nouseva torni näkyivät täälläkin sopusuhtaisesta kaari-ikkunasta, vieläpä hyvin edustavassa aamuvalossa. Joskus oli otettava välimatkaa.
Telakan kokoustorni oli tietenkin varreltaan vain murto-osa linnoituksen Admin-tornista – se nousi vain hieman lentokonehallien kangaskattoa korkeammalle. Pyöreä tornihuone oli kalustettu kolmella kehämäisellä pöytäryhmällä, jolloin kaikki paikalla olijat näkivät keskellä olevalle puhujankorokkeella olevan esiintyjän – joskin osa väestä sai katsella tämän takaraivoa. Tawa ja Same istuutuivat ensimmäiselle kehälle – vaikutelma oli kuin korkea-arvoinen diplomaatti sotilasattaseana toimivan henkivartijansa kanssa. Heidän jälkeensä portaita nousi ryhmä erilaisia toia, jokunen matoralainen ja – muutama muunlainen.
”Myöhässä taas”, murisi Bladis ja naputteli käsinojaansa. ”Pikkumies hei, missä Iso-T? Kokous kymmeneltä”, tämä tivasi työläiseltä, joka kulki vimpaimen kanssa aulan kautta. ”Jaa, niin”, matoran vastasi, ”lähti hakemaan vielä lohrakeja kakkoshallista. Eiköhän se kohta… Sori tosiaan tuosta.” Matoran nyökkäsi kohti porrasta. ”Kunnon hissiä ei siihen saa mahtumaan, mutta ehkä siihen portaaseen voisi pistää jonkin nostimen. Tai kokoustaa alakerrassa.”
”Minä en haluaisi vaatia erikoiskohtelua, mutta minkäs teet. Sieltä tulee lihanosturi!”
Keetongu harppoi käytävää pitkin olkapäällään Tehmut ja perässään muutama muu matoralainen. Hän heilutti kättään skakdille – ”Morjens!” ja nosti Tehmutin olkapäältä puoliväliin portaikkoa. Muut Laivaston matoralaiset menivät edeltä; keltainen jätti mittaili porrasta ja Bladista ja itseään.
”Kuule, sinä, minä, kokeellinen saapas ja kokeeton pyörätuoli ovat liian iso yhdistelmä, joten jos teidän moderaattoriuttanne ei haittaa, niin kannan sinut ensin ja haen sitten tuolin, okei?”
Bladis murahti hyväksyvästi ja Tongu nosti tämän vatsa olkapäätänsä vasten hyvään kantoasentoon. Bladis sai katsella taaksepäin, jotta selkäharjan piikit eivät pistelleen kantomiestä kaksikon noustessa nitiseviä portaita.
”Tästä tuleekin mieleen, kun minä, Guartsu ja Manu olimme Nynrahilla”, sanoi Tongu, ”joskin Geen selkäpiikit olivat jotenkin joustavampia. Silloin tilanne oli pahempi. No niin… Jätän sinut tähän Samen viereen, terve vaan Tawa ja muutkin, ja haen sen pyöräistuimen.”
Pian Keetongu palasi pyörätuoleineen ja istahti sitten puuleikkauksin koristetulle suurelle tuolille muiden laivastolaisten seuraan. Alkoi se lyhyt vaihe, jossa kaikki tarkastelivat, että olivako kaikki tosiaan paikalla; papereita järjesteltiin, kynäkoteloita availtiin, viimeiset haukotukset haukoteltiin ja asialistoja muisteltiin. Tawa katseli huoneeseen kokoontunutta seuruetta. Osaan hän oli luottanut vuosikymmenien ajan, osaan hän oli oppinut luottamaan vasta sodan aikana. Vanhoja ystäviä, mahdollisia ystäviä…
Bio-Klaanin korkeinta johtoa edustivat Tawan lisäksi Same ja Bladis. Telakan johtoa edustivat luonnollisesti Keetongu, telakan isäntä Tehmut sekä tuima lentueenjohtaja Valitai. Toa Hai oli saapunut etulinjasta Troopperin sijaan, ja Toa Iniko oli käytännössä toiminut Klaanin sissijoukkojen organisoijana jo hyvän tovin. Toa Suga mietti jotakin vakavana mutta päättäväisenä. Vartioston päällikkö Vak seurasi järjestäytymistä syvällä ajatuksissaan. Nuikorolaisista poliisipäällikkö Arnop oli paikalla Sulfrey avustajanaan. Myös Turaga Kyösti oli mukana, mutta hän oli ainoa Bio-Klaanin lukuisista vanhoista sotalordeista/sotaukoista, jotka kaikki olisivat luultavasti olleet mielellään tarjoamassa ”ammattitaitoaan” tällaisessa tilanteessa. Kyösti kuitenkin vastasi tällä hetkellä Klaanin ”sotakoulusta”, kuten hän sitä itse nimitti. Muitakin oli paikalla, enimmäkseen Tawan tai Samen valikoimia ja luotettuina pidettyjä klaanilaisia. Visokki ei ollut paikalla, mutta Tawa oli puhunut tämän kanssa ajatuksesta lyhyesti aikaisemmin.
Tawa huokaisi syvään.
”Sotatilanne elää nopeasti”, hän aloitti. ”Ja meidän on jälleen koottava ajatuksemme ja tehtävä vaikeita päätöksiä.”
Nykyään hän oli liian monen kanssa tekemisissä vain synkkiä ja pakottavia asioita ratkottaessa. Se uhkasi jättää suhteisiin karvaan maun. Tawa loi katseen Sameen rinnallaan. Ainakin tästä Tawa oli oppinut jotain uutta ja hauskaa sodan aikana.
Moderaattori yskäisi. ”Ennen kuin menemme itse asiaan, olisi hyvä käydä läpi joitakin edellispäivien tapahtumia”, kokouksen johtamiseen lupautunut Same aloitti.
”Viimeöinen ilmahälytys ei tosiaankaan johtunut nazorakeista. Kyse oli jonkinlaisesta usean Matoron perässä olleesta metsästäjästä, joka koostui lihasta. Älkää kysykö. Asia on nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä.”
Hänen äänestään kuuli, että hän olisi mieluummin selittänyt lähes mitä tahansa muuta tapahtumaa kuin viimeöistä sirkusta.
”No… olemmeko turvassa? Jos tällaista voi tapahtua?” tyly ääni keskeytti puheenvuoron. Puhuja oli siniviittojen poliisipäällikkö Arnop, joka oli ottanut viime viikkoina johtavan roolin nuikorolaisten joukossa. Hän oli paikalla edustamassa Suurkylän väkeä – hän ja Sulfrey, joka kylläkin keskittyi lähtökohtaisesti muistiinpanojen tekemiseen eikä puheenvuorojen pitämiseen.
”Tilanne kontrollissa”, Bladis vastasi. ”Se oli joku spessu jeppe, ei niitä pitäisi olla muita… eikä siitä jäänyt mitään jäljelle.”
Niin tosiaan, Bladis mietti. Evakot eivät olleet kokeneet näin suoria iskuja kaupunkiin.
”Että ei hätää sen suhteen”, hän vielä nyökytteli. ”Same pisti sen ihan paskaksi.”
”Otan täyden vastuun olennon viimeisistä hetkistä”, Same lisäsi kalseasti. Selakhin hyvin tuntevat ymmärsivät, että Samen kylmä nuotti ei liittynyt ainoastaan vastuuseen siitä, että tilanne oli nyt hallinnassa, vaan myös tapaan, jolla Matoronmetsästäjästä (kuten aamun Klaanilehti oli hirviön nimennyt) oltiin hankkiuduttu eroon. Nopeassa tahdissa tehty teloituspäätös oli sellainen, jotka selakhi teki muiden puolesta.
”Niin. Ainakin Vartioston ja palokunnan toiminta oli ripeää”, Tawa sanoi yrittäen löytää valoisan puolen.
”Sitten meillä on raportti Kofo-Koron suunnasta”, Bladis kertoi. ”Mustalumi ja Lumiukko kävi siellä hakemassa muonaa ja selvittämässä tilannetta. Rukikorolaisilla ja lehukorolaisilla asiat näkyvät olevan kunnossa, vaikka skakdeja on niillä main paljon. Mutta! Outo juttu mikä tuli ilmi, on että… ilmeisesti tämä Kenraali Gaggulabio ja hänen äijänsä ovat siis myyneet meille leivonnaisia ja muuta… vissiin jo aika pitkään. Se on kai vain bisnestä niille.”
Tieto sai aikaan hämmentyneitä hymähdyksiä.
”Että mitä?” Suga huudahti. ”Sieltäkö ne uudet piirakat tulee?”
”Kuulostaa juonelta”, sanoi Turaga Niddi. ”Myrkytettyjä piiraita, vihollisen murtaminen sisältäpäin – vatsan sisältä! Muistuu mieleeni, kun suuri sotaherra Carapar…”
”Sinä et ollut elossa Kuuden Kuningaskunnan sodan aikaan”, vastasi Bladis. ”Sekä Snowie että Matoro raportoivat laadukkaista raaka-aineista ja erinomaisesta mausta. Ilmeisesti näitä on myyty kylien asukkaille jo pidempään, eikä yhtään merkkiä myrkytyksistä ole tullut.”
”Hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ajastettu toimimaan silloin, kun ne aloittavat läpimurtoon tähtäävän suuroffensiivin”, vänkäsi vielä Kyösti.
”Matoro sai oman arvionsa mukaan luotettavan lausunnon siinä, että homman tarkoitus on saada meikäläisistä rahaa irti ikään kuin etukäteen. Saarra ja ryövää. Toistaiseksi laskimme, että tilanteen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Joo, pidämme silmät auki. Eteenpäin!”
Bladis viittoi Tawan esiin. Tämä nousi seisomaan ja puhutteli kokousta.
”Pyytäisin seuraavaksi Toa Haita kertomaan uutiset Toa Troopperin katoamisesta. Osa teistä kuuli tästä jo eilen, ja se oli oikeastaan lähtölaukaus tämän kokouksen järjestämiselle.” Toa puhui jokaista sanaansa harkiten.
Katseet kääntyivät Toa Haihin, joka oli jäänyt seisomaan kädet jämäkästi puuskassa huoneen sivuun. Hänen kasvonsa olivat peruslukemilla, ja hänestä aisti tietyn jäykkyyden. Hai katsoi ensin kohti Tawaa, nyökkäsi, ja sitten kohti muuta yleisöä.
”Toissayönä joukko zyglakeja väijytti Toa Troopperin ryhmän Rapulatvan kahlaamolla”, Hai aloitti puhuen kuuluvalla ja selkeällä äänellä, jota saattoi odottaa aluksen kapteenilta.
”He olivat palaamassa tiedustelumatkalta. Me löysimme Omerannin ruumiin. Hän on johtanut Vahtikoiria Lehu-metsän operaatioissa. Zyglakit surmasivat myös toisen klaanilaisen, Jautan. Kaksi muuta ryhmän jäsentä, Troopperi ja Zanuha, ovat kadonneet.”
”Isku on kova”, sanoi Suga. ”Omerannin kaltaisia sotilaita meillä ei ole liikaa. Ja Troopperi oli – ja on – hyvä sissi. Käytännönläheinen ja karismaattinen. Vaikuttaa siltä, että zyglakit ovat ottaneet taas aktiivisen roolin allianssin vahvuudessa.”
”Hyvä sissi, tosiaankin”, toisti Niddi. Muut ihmettelivät turagan kepeää sävyä. ”Tietää milloin sissin kuuluu kadota. Odottakaa vain, kohta poika palaa, ehkä hivenen riutuneena, mutta zyglakin kallo olallaan ja vihollisen tukikohdat tarkasti karttaan merkittynä. Omerann taas –” Niddi vakavoitui, ”kepeät mullat sotilaalle. Sellaista se on.”
”Kumpa niin olisikin”, sanoi Hai tiukkana. ”Mutta tuskin. Löysimme Troopperin suurnaamion virrasta. Se on nyt hänen veljensä hallussa. Troopperi oli tähän asti toiminut Lehu-metsän joukkojen johtajana. Otaksumme, että zyglakit ovat saattaneet ottaa ainakin jonkun heistä vangiksi, mutta kyse on vain valistuneesta arvauksesta. Yksi silminnäkijä selvisi, skakdi Jortekk. Minä ja Toa Voyager tutkimme taistelupaikan eilen, jonka jälkeen lähdin Rapujokea pitkin tuomaan viestin henkilökohtaisesti. Voyager on tällä hetkellä etujoukkojen johdossa.”
”Vangiksi?” Arnop pisti taas väliin ja irvisti. ”Mikä saa teidät luulemaan, että ne ottavat vankeja?”
”Muutamakin seikka”, Hai vastasi. ”Jortekkin kuvauksen perusteella zyglakit käyttivät esimerkiksi verkkoja. Lisäksi löysimme paikalta pieniä nuolia, joissa oli lamauttavaa myrkkyä. Tällaiset asevalinnat liittyvät nähdäkseni vangitsemiseen.”
Hai piti vielä pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Ja, no… Jortekk olisi tuskin jäänyt henkiin, jos zyglakit olisivat olleet liikkeellä tarkoituksenaan tappaa koko ryhmä.”
Arnop ei näyttänyt hyväksyvän selitystä. ”Petoja ne on. Mitä ne vangeilla?”
”En muista minäkään, että ne olisivat ottaneet vankeja aiemmin”, sanoi maan toa Iniko, ja nyökkäsi Arnopille pienen vastaantulon merkiksi. ”Mutta en sanoisi, että pelkkiä petoja. Ainakin ne ovat jossain määrin osa Alllianssia, ja kenties ottaneet käyttöön sotilaallisemman doktriinin. Vangeista on hyötyä – tiedustelussa, kilpenä, kauppatavarana, pelotteena… En itse näe mitään syytä, miksi ne eivät ottaisi klaanilaisia vangiksi silloin, kun se on mahdollista.”
”Olen totta kai samaa mieltä”, sanoi Inikon vieressä istuva pitkä kiven toa Tahtorakin Askelman värikkäässä hatussa. ”Mutta Zyglakien vahvuus ei perustu vihollisen jättämiseen henkiin. Kai siinä on joku syy. Jos Allianssi haluaa vankeja, kannattaisi niiden käyttää skakdien palkkasotureita – niissä on sellaisiin hommiin erikoistuneita roistoja. Verkot ja myrkkynuolet eivät viittaa siihen, että nämä olisivat saaneet torakoilta tai muilta erityistä varustusta.”
”Petoja mitä petoja…” Arnop mutisi. Sulfrey hänen vierellään näytti vaivaantuneelta.
”Tuon toistaminen ei vie meitä mihinkään. Epäiletkö Hain kertomaa?” kysyi Iniko terävästi, synkkä ilme Mirullaan.
Arnop ei vastannut, vaan haki turvaa happaman ilmeensä takaa. Mitä etelän asukkaat zyglak-rajan pohjoispuoleisista asioista ymmärsivät…
Same korotti ääntään ja rykäisi. Oli aika mennä asiaan.
”Me olemme sodassa. Me kaikki tiedostamme tämän. Minä olen käytännössä organisoinut sotatoimia kaiken muun ohessa, Guardianin poissa ollessa ja päämoderaattorin roolissa. Toiset pätevät johtajamme, kuten Toa Troopperi, johtavat edestä ja vaarojen keskeltä. Bio-Klaanin ja liittolaistemme kyky puolustaa itseään on kasvanut hyvin nopeasti, mutta toimimme edelleen rauhanajan komentosuhteilla. Meillä ei ole esikuntaa, joka voisi keskittyä puhtaasti puolustuksen organisointiin, ja minun nähdäkseni se heikentää suhteettomasti kykyämme toimia.”
Ne olivat Selakhian tasavallan luutnantin sanoja, jotka kumpusivat jostakin kaukaa: muistosta hävitystä sodasta ja menetetystä rauhasta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
Sanat ”Bio-Klaanin armeija” olivat useamman huulilla, mutta kukaan ei sitä sanonut. Useimmille se oli kirous, tai ainakin loukkaus kaikkea sitä vastaan, minkä puolesta Bio-Klaani oli perustettu. Mutta salissa oli myös ymmärtävää nyökkäilyä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tawaan, jolta he odottivat suuntaa.
”Minä tiedän, että kukaan meistä ei halunnut sotaa”, Tawa lopulta puhui. Oli mahdoton lukea hänen todellisia ajatuksiaan hänen esiintyessä Bio-Klaanin juuriadminina, pitkään harjoitellun virallisuuden haarniskoimana. ”Mutta tässä me olemme. Minä haluaisin uskoa, että olisi jokin toinen tie, mutta pelkään pahoin Samen arvion olevan oikea. Bio-Klaani on rakennettu rauhan töihin, ja minun on myönnettävä, että se kohdistaa tällaisessa tilanteessa mahdottoman suuren velvollisuuden harvojen käsiin. Samen esittämän esikunnan perustaminen ei muuta ihanteitamme. Minä, tai kukaan muukaan tällä saarella, en tule olemaan Kenraali Lhikan.”
Oli Kohtalon ivaa, että sanat olivat Tawan, eivät Guardianin. Jokainen oli olettanut, että kun tämä päivä tulisi, se olisi everstin johdolla. Kun Zakazin eversti uupui, oli Selakhian luutnantin täytettävä rooli.
”Minä en ehdota Bio-Klaanin armeijan perustamista”, Tawa vielä sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Mutta tämänhetkinen tapamme tehdä päätöksiä ei ehkä kestä sotatilaa.”
Same jatkoi lukien paperista selkeällä äänellä.
”Meidän käytännön ehdotuksemme on perustaa esikunta Bio-Klaanin johdon alaisuuteen, joka koostuu eri puolustustahojen johdosta tai edustajista. Me emme ehdota sotilashierarkiaa. Kaikki sodanjohto keskitetään esikunnalle, jolla on valtuudet vastata sotatoimista, jotka tehdään Bio-Klaanin lipun alla.”
Pieni keltainen käsi nousi pystyyn.
”Niin, Sulfrey?” Tawa sanoi.
Hän muistaa nimeni! Sulfrey riemuitsi päänsä sisällä, mutta pysyi kuitenkin asiassa. ”Krhm… Olette varmasti miettineet tätäkin näkökulmaa jo, tietysti… mutta viranomaisen roolissa koen velvollisuudekseni kysyä, millaisilla reunaehdoilla komentorakenteen purkaminen tapahtuu? Sitten jos… kun sota on ohi. On hyvän hallinnon periaatteiden mukaista kirjata tällaiset asiat ylös.”
Puheenvuoroa seuraava hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Sulfrey ehti jo olla varma, että hän oli mennyt liian pitkälle; ylittänyt jonkun rajan…
”Tärkeä huomio”, Tawa nyökkäsi. ”Ei koetella ihanteitamme pidempään kuin on tarpeen.”
Sulfrey ilmoitti olevansa vapaaehtoinen sovittamaan uuden komentorakenteen purkuehdot osaksi Bio-Klaanin sääntöjä. Klaanilaiset osasivat neuvoa häntä olemaan yhteydessä Vaehraniin – arkistomestari oli sekä työnsä että luonteensa puolesta jäsenistön taitavimpia sääntövelhoja.
Mutta sen jälkeen saliin lankesi hetkeksi käsin kosketeltava hiljaisuus, kun itse kukin yritti koota ajatuksiaan ehdotuksen johdosta. Epäluulo oli monien kasvoilla – mutta niin oli myös synkkä vääjäämättömyyden katse. Vain Suga hymyili varovaisen ylpeänä Klaanin puolesta, ja Kyöstikin näytti melko tyytyväiseltä.
Katseet kääntyivät pian Keetongun suuntaan. Laivasto oli Klaanin iskukykyisin osasto, ja tuntui vain perustellulta, että sen mestarin mielipidettä kuultaisiin ensimmäisenä.
”Olen koittanut ohjastaa Laivastoa ihan uudessa tilanteessa, enkä tiedä, solahdanko ilmasodan johtajaksi esikuntaan”, kyklooppi kumisi. ”Mutta hyvä, että emme ryhdy sotilasarvoihin, sillä minäkään en halua olla amiraali. Ensinnä mietin, onko meillä ketään, jolla olisi tarkkaa kuvaa maasodasta, ilmasodasta, merisodasta? Merisodassa koitamme pitää kiinni siitä, että pääsemme sentään joskus muille saarille. Rautasiivelle emme pärjää, joudumme pelkäämään sen tulivoimaa. Maasotamme perustuu piiloutumiseen, vahvoihin paikkoihin ja kentällä tehtäviin päätöksiin. Ilmassa olemme vahvoilla, mutta vihollisemme tärkeimmille tukikohdille maan alla emme voi mitään – eikä rehellisesti sanottuna tulivoimamme ole kummoinen oikeisiin armeijoihin verrattuna. Tähän asti meidän – siis Laivaston – komentoketju on mennyt niin, että maasota on lähettänyt meille viestin ja tilannut tulitukea tai tiedustelupyyntöjä. Ja olemme toimittaneet kentälle varustusta ja omia tiedustelutietojamme. Mutta tätä rajoittaa toki se, että emme voi paljastaa sissiasemia Allianssille, emmekä lentää lähellä Nui-Koroa vahvan ilmapuolustuksen takia. Minä näkisin, että komentoketju voisi olla yksiselitteisempi, että tosiaan tietäisimme, kenelle kertoa ja keneltä kysyä. Mutta haluan pitää koko järjestelmän niin kuin… bioklaanilaisena. En ihan tiedä, miten tämän sanoisin… kurinalaisuus on varmasti hyödyllistä tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, mutta haluaisin, että yhteisömme – aika virallisen kuuloinen sana, eikö – peruspilareita ei olisi tiukka sotilashierarkia, armeijan kuri ja vihollisen murskaaminen tärkeimpänä päämäärä.” Kommentti sai myötäileviä hyminöitä varsinkin bioklaanilaisista. ”Nyt aion kysyä consliegre Tehmutilta, kuka niistä Kenraali Lhikan oli. Jatkakaa.”
Same kuunteli tarkkaavaisena Tongun puheenvuoron. Ihanteet ja käytäntö raastoivat toisiaan vasten päämoderaattorin työpöydällä joka ikinen päivä. Tällainen puntarointi oli hänen jatkuva taakkansa. Muut eivät esimerkiksi tienneet, että hän oli kieltänyt Snowmania osallistumasta kokoukseen tänä aamuna petturitutkinnan vuoksi. Kylmäkiskoisempaa kuin mihin moni klaanilainen taipuisi. Toistaiseksi hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä nyt oli muiden vuoro puhua.
”Mitä tulee Keetongun kysymykseen siitä, keitä meillä on, joilla on osaamista sodan saralta”, Iniko sanoi. ”On sääli, että Guardian ja Killjoy eivät ole läsnä juuri nyt. Heillä lienee Samen lisäksi kiistatta eniten kokemusta taistelun johtamisesta, eikä heistäkään kuin toinen ole komentanut armeijoita. Mutta meillä on monta, jotka kyllä ymmärtävät sodan luonteen – ja ovat ehkä juuri sen tähden hakeutuneet kaupunkiimme. Esimerkiksi Vahtikoirien yksikköön koottiin monia sodan jo kokeneita skakdivapaaehtoisia – ja moni etulinjan sisseistä oli nähnyt sotaa aiemminkin. Meillä ei ehkä ole kenraaleita, mutta meillä on kokemusta. Enkä usko, että suurten armeijoiden komentaminen olisi merkityksellinen taito siinä sodassa, mikä meillä on käsissämme. Olemme saavuttaneet hyviä tuloksia pienten yksiköiden toiminnalla, missä vähälläkin voimalla pystytään nakertamaan nazorakien kykyä tehokkaisiin vastaiskuihin. Sellaisiin operaatioihin ei Metru Nuin Punainen Sotilasakatemia valmista.”
”Kohtalo jakoi meille oudon käden”, Bladis hyväksyi. ”Ei meidän korttejamme osaa pelata kukaan paitsi me. Vaikka meillä olisi maailman paras sotaproffa tai semmoinen, niin tuskin se tietäisi mitä tehdä höyrylentskareilla ja tällä lössillä… on meinaan niin nörttiä toaa, psyykkistä hämähäkkiä, kuntosalikummitusta…”
Tawa nyökkäsi. ”Otamme kaiken asiantuntemuksen kiitollisena vastaan, mutta tunnemme oman voimamme itse parhaiten.”
”Niistä merivoimista”, Hai otti puheenvuoron. ”Me vähän katsoimme tilannetta vanhan Haddoxin kanssa. Meillä Klaanissa tosiaan ei ole ainuttakaan oikeaa sotalaivaa, mutta Hildemarin kaltaisia aseistettuja kauppalaivoja me kyllä pystymme varustamaan. Aseista on pulaa, kun cordakit on priorisoitu lentävälle puolelle Laivastoa, mikä on tietysti hyvä ajatus. Ainakin kelluvilla aluksilla voi käyttää joitakin meidän suurimpia aseitamme, jotka eivät ole olleet käytännöllisiä asentaa mihinkään lentävään. Pyrimme Haddoxin kanssa laajentamaan merivoimia, minkä pystymme. Se auttaa vähintäänkin etelärannikolla, missä meillä on ilmatuki. Satamassa on monta alusta, mistä saisi tehtyä kelvollisia sota-aluksia. Osa niistä tosin kuuluu tänne jumiin jääneille kauppiaille, jotka eivät ole halunneet antaa aluksiaan meidän käyttöömme. Mutta me yritämme järjestellä sitä.”
”Ai se on noin!” Bladis mietti. ”Olenkin miettinyt, että mikä on, kun siellä satamassa on ne pari kauppa-alusta ihan kunnioitettavien pyssyjen kanssa, eikä ne ole kai olleet kuin turhan panttina koko ajan. Tämmöisessä tilanteessa voisi kyllä katsoa, että voisiko Klaani vaan takavarikoida ne puolustustarkoituksiin.”
”On tämäkin sotapalaveri”, Turaga Kyösti mutisi dramaattisesti saatuaan puheenvuoron. ”Russakoiden imperiumi uhkaa meitä totaalisella tuholla, ja me olemme valmiita vain vähän leikkimään sotaa? Tuo teidän ehdottamanne esikunta on mikälie kaupunginvaltuusto eikä mikään esikunta. Hierarkia tarvitaan! Hemmetti, osaatteko sanoa yhtään sotaa, minkä voitti joku hippiarmeija joka pelkää kuollakseen, että näyttää sotilailta? Jos Guardian olisi täällä, ei olisi tällaista pelleilyä. Laitettaisiin komentoketju kerralla kuntoon, ei mitään jahkailuja ja valittelua!”
”En ole sotahistorian asiantuntija, mutta useimmat sodat hävinneet armeijat ovat olleet kurinalaisia ja hierarkisia ja sotaisia”, Tongu vastasi. ”Allianssilla on ylivoima joukkojen ja pyssyjen koossa. Sitä peliä emme voita. Ainoa tapa selvitä on olla toisella laudalla. Koettaa toisin.”
”Samalla laudalla seisomme, emmekä muutakaan voi”, sanoi Suga. ”Silti on tärkeää, ettei tällä saarella ole kahta Allianssia ampumassa toisiaan.”
Hai nyökkäsi Sugalle. ”Oman kokemukseni mukaan metsässä vihollisleirien välissä jatkuvassa kuolemanvaarassa ollessa ei ole niinkään väliä sillä, onko kenraalin vai adminin alaisuudessa. Mutta sillä on väliä, että tietää, mistä saa apua tarvittaessa ja mihin asiat tulee ensinnä raportoida. Yksikköjen on toimittava samaa päämäärää kohti – siis päivittäin, operaation ja tehtävänkin tasalla.”
”No, sanokaa minun sanoneen”, Kyösti murahti, kun huomasi, miten vahva rintama häntä vastaan oli ryhmittäytynyt. Näin sitä käy, kun Guartsu ei ole paikalla. Hän jäi mököttämään protestinomaisesti.
”Minusta turagaa kannattaa kuunnella”, sanoi tiukkailmeinen ko-matoran laivastolaisten pöydästä. Tämän olalla oli sininen, kulunut suojus, johon oli kaiverrettu rujosti vetämällä kaksi tähteä. ”Olen Valitai, enkä tunne teistä juuri ketään – enkä oleta, että tunnette minua. Olen Lohrak-johtaja, sen verran hierarkiaa meillä täällä on. Suurin osa Laivastosta toimii niin kuin rauhankin aikana: katsotaan keitä on työvuorossa, kootaan topparoikka, tehdään sovittu tehtävä. Hävittäjäkoneilla ei siihen ole varaa. Meidän on lähdettävä heti kun tarve tulee, ja tulipesämme ovat aina kuumana. Komentojen kyseenalaistamisesta meillä on huonoja kokemuksia.”
”Lohrakit ovat menettäneet jo kaksi johtajaa ja useita lentäjiä tässä sodassa”, Tehmut selvensi. ”En minä eikä Tongukaan oikeastaan tiedä, miten hävittäjäsotaa tehdään, mutta Lohrak-joukko on opetellut niin sanotusti lennosta.”
”Yritä, erehdy, kuole”, täydensi Valitai. ”Kun katsoo kuolemaa silmästä silmään tarpeeksi usein, siihen tottuu.”
Synkkä miete aiheutti kokousväessä hetken hiljaisuuden.
”En usko, että kukaan meistä yrittää sanoa, että komentoja pitäisi ryhtyä kyseenalaistamaan”, Hai topuutteli. ”Etulinjan operaatioissamme kyllä vallitsee kuri – kaikki ymmärtävät sen olevan välttämätöntä sellaisessa tilanteessa. Nähdäkseni ristiriita liittyy enemmän siihen aivan korkeimpaan tasoon hierarkiaa – onko Adminilla valta lähettää alaisiaan kuolemaan? Pitäisikö olla? Minä olen käynyt jo yhden katkeran sodan sen puolesta, että saisimme itse päättää, minkä puolesta kuolla.”
”Taistelumme perustuu vapaaehtoisuuteen, se on aina perustunut siihen”, Iniko tuki. ”Yhtäkään ei pakoteta taistelemaan, mutta ne jotka siihen ryhtyvät, ymmärtävät kyllä velvollisuutensa – näin toivon.”
”Tämä oli keskustelu jo Metru Nuilla”, Suga sanoi hiljaa. ”Kaikista virheistä huolimatta koen, että Toa-armeijan koodi oli niin hyvä, kuin sellaisessa tilanteessa oli mahdollista. Jokainen sotilas oli vapaaehtoinen, joka vastasi velvollisuuden kutsuun – ja alistui siten osaksi Toain armeijaa, ja sen käskyjä.”
”Moni Klaanissa sanoisi, ettei sellaista velvollisuuteen vetoamista kehdannut kovin moni vastustaa, vaikka olisi halunnut”, sanoi Hai kuivasti.
”Siitä huolimatta se oli ero meidän ja vihollisemme välillä”, Suga puolustautui.
”Lhikanin joukoissa taisteli myös vahki-armeija, jotka eivät ilmiselvästi olleet vapaaehtoisia. Puhumattakaan… häiritsevimmistä huhuista”, Hai vastasi.
”Tämä on sivupolku”, Same sanoi. ”Minä ymmärrän hyvin Valitain näkökulman. Sotilaskurin tarkoitus on viime kädessä vähentää kaatuneiden määrää, tämän oppii jokainen armeija ennen pitkää. Nähdäkseni kurin ja taistelutahdon kysymykset on paras jättää pienempien yksiköiden ratkaisemiseksi. Kukaan meistä tuskin haluaa perustaa sotaoikeutta. Esitys esikunnasta koskee ylimpiä komentosuhteita.”
Valitai nyökkäsi hyväksyvästi. Vaati kaiken Samen diplomaattisuuden tasapainotella nuoraa sotilaan ja klaanilaisen välillä.
Turaga Vak otti puheenvuoron seurattuaan keskustelua hiljaa tähän asti. Hänen mustassa haarniskassaan loisti vartioston sininen ussal, ja turagan katseessa oli päättäväisyyttä iästä huolimatta. Ex-moderaattori, ex-kaupunginvaltuutettu ja nykyinen Vartioston komentaja puhui:
”Me Vartiostossa olemme ottaneet käyttöömme paljon sotilaallisemmat toimintatavat. Tehtävämme on kaupungin turvaaminen. Näitte viime yönä, miten nopeasti ja päättäväisesti he pystyivät reagoimaan tämän, hmm, metsästäjän uhkaan. Vartiokaarti on yli nelinkertaistunut koossa sodan alusta, ja se on jaettu pienempiin yksiköihin. Meillä on selkeä, hmm, komentohierarkia. En koe, että se sotii meidän arvojamme vastaan – sitä tekevät vain meidän vihollisemme, jotka haluavat tuhota kaiken, mistä välitämme. Minä kannatan päämoderaattori Samen ehdotusta. Meidän ei tule säikkyä varjoja, kun todellinen vihollinen vaanii pihallamme.”
”On eri asia tehdä vartiostosta tehokkaampi vartiosto kuin muuttaa lentäjät, insinöörit ja kirjanpitäjät korpraaleiksi, kersanteiksi ja kontra-ami- tai kenraaleiksi”, murisi Keetongu. ”Se, että moni klaanilainen on vanha soturi, ei tarkoita, että kaikki olisivat – kaupungin asukkaista puhumattakaan.”
”Kyllä meidän sotakoulussa tehdään kenestä hyvänsä soturi”, Kyösti julisti. ”Tällä hetkellä koulutuksessa on kaksi joukkueellista Klaanin eliittiä! Pelottomia taistelijoita! Ja moni Klaanin vanhoista sotajermuista on vain unohtanut, mitä on kerran osannut. Kyllä niistä vielä miehiä tehdään.”
Kyösti sai pari loukkaantunutta katsetta, mutta ketään ei kiinnostanut väitellä tämän kanssa. Jotkut, kuten Suga, myönsivät että Kyösti teki kyllä ihan hyvää työtä koulutuksen kanssa, mutta ei sitä vanhalle äijälle kannattanut suoraan sanoa, tai siitä tulisi vielä polleampi.
”Sen sijaan että me väittelemme sotilasarvoista ja -kurista, olisi ehkä tärkeämpi päättää siitä, ketkä oikeastaan nimitetään tähän esikuntaan”, Hai jatkoi. ”Kai me päätämme nimityksetkin suoraan tässä kokouksessa?”
Same nyökkäsi. ”Minä toivoin, että pääsemme lopputulokseen yhdessä kokouksessa. Laivaston paikka esikunnassa on yksinkertainen, se olkoon Keetongu tai se kenet hän tehtävään nimittää. Merivoimamme ovat tällä hetkellä vaatimattomat, mutta nähdäkseni ainakin Toa Hai on osoittanut osaamista sekä meri- että maasodasta, ja Haddox on jo varamoderaattorin toimessa luotettu. Vartiosto on osaavissa käsissä Vakilla. Sen sijaan suurin tarve lisäorganisaatiolla on maajoukkojen toiminnassa. Tällä hetkellä meillä on kolme erillistä sissijoukkoa, jotka toimivat hyvin pitkälle omien komentajiensa harkinnan perusteella, vaikka he toki Klaanin johdon ohjeita noudattavatkin. Näiden huolto ja täydennys on käytännössä improvisoitu. Samoin tiedustelu ja viestintä. Jonkinlainen maavoimien päällikkö vaikuttaa välttämättömältä.”
Suga nyökkäsi ja säesti Samen yhteenvetoa vakavaan, mutta kokeneelle taistelijalle ominaiseen juhlalliseen sävyyn;
”Lisäksi voimme muuttaa organisaatiorakennetta, jos tarvetta ilmenee. Etumme on ennen kaikkea tässä joustavuudessa; kyvyssä valjastaa saatavilla olevien yksilöiden osaaminen rooleihin, jotka parhaiten lisäävät joukon suorituskykyä! Motivoitunut, hyvin johdettu ja oikein roolitettu joukko kykenee kyllä paikkaamaan alivoimaa ja jopa taistelukokemuksen puutetta… Ainakin tiettyyn pisteeseen asti.”
”Tämä esikunta olisi siis ainoastaan Bio-Klaanin administon alainen?” varmisti Tahtorakin Askelman Toa Korpraun.
Moni katse kävi Tawassa, mutta Same oli se, joka vastasi.
”Kaikki Bio-Klaanin joukot ovat tälläkin hetkellä Bio-Klaanin administon alaisia”, hän sanoi kuivasti. ”Tämä ei muuttaisi mitään.”
”Moni meistä pohjoisten kylien ja kairojen asukkaista haluaa taistella, mutta kynnys suoraan alaisuuteen voi olla korkea. Liittolaisuuttamme emme epäile, emmekä vastusta joukkojen ryhmitystä. Kunhan Bio-Klaanin ääni ei ole ainoa, jota kuunnellaan.”
”Kaikella kunnioituksella, ilman meitä nazorakit olisivat jo vallanneet koko saaren”, Bladis huudahti. ”Emmekä me teitä mihinkään pakota. Samen ehdotus koskee, kuten sanottua, niitä jotka taistelevat rapulipun alla.”
”Kenen muun kuin Tawan ja adminien nimissä se voisi muka toimia?” Suga kysyi. ”Emme me halua armeijaa, joka ei ole luotettujen käsien valvonnassa. Musta Käsi lienee siitä historian opetus!” Suga piti pienen tauon ja silmäili paikallaolijoita, kuin tiedostaen näiden linjausten painoarvon. “Ottakaamme myös huomioon, että vaikka osalle ajatus suoraan Klaanin alaisuudessa taistelemisesta voi olla vaikea, herättää Klaanin johdon sitoutuminen asialle – siis esimerkillä johtaminen ja vastuunkanto – varmasti myös kunnioitusta!” hän vielä kiirehti lisäämään painokkaasti.
Tawa olisi halunnut parahtaa, ettei halua sitä muotoiltavan noin. Hän ei halunnut käsiinsä armeijaa. Vaikka Suga ei ollut sitä ajatellut, oli se ollut Lhikan-verrastus… toinen säkenöivä komentaja kultaisessa Kanohi Haussa. Hän ei halunnut jäädä historiaan sodan tähden, mutta tapahtumat tuntuivat ajavan sitä kohtaloa kohti vääjäämättömällä voimalla. Mutta epäröintiään hän ei halunnut – ei saanut – näyttää. Epävarmuus vain pahentaisi tilannetta, heille kaikille.
”Ymmärrän huolen”, Tawa lopulta vastasi. ”Meidän naapurimme yhteisellä kotisaarellamme tietysti ratkaisevat nämä kysymykset siten kuin kokevat oikeaksi, ja me olemme valmiita joustamaan yhteisen edun nimissä. Samen ehdotus koskee Bio-Klaanin ja vapaaehtoisesti meidän alaisuudessamme toimivia, joita kaupungissa ja lähiseuduilla on monia. Kenestäkään ei ole tulossa koko saaren suurta sotaherraa.”
Kukaan ei sitä sanonut, mutta viimeistään nyt Tawa oli yksi saaren historian suurista sotaherroista, kenties joukkojensa voimassa kolmas heti Kalmah-Kaanin ja Kenraali 001:n jälkeen. Miten vastenmielinen ajatus se olikaan.
Toa Korpraun katsoi adminia hetken mietteliäänä. ”Hyväksyn tämän”, hän sanoi pieni hymy huulillaan. ”Enkä ehdota kokouksen pidentämistä avauksella Yhdistyneiden Kylien komentorakenteesta ja koko saaren Allianssin vastaisen liittouman lipun aihevalinnoista. Uskon, että pohjoisen asukkaat seuraavat mielellään hierarkianne kehittymistä, ja voimme sopia voimien yhdistämisestä sitten, kun alkukankeus on selätetty.”
”Nui-Koron Siniviitat toimivat parhaiten alaisuudessani”, Arnop suoristautui penkissään. ”Mutta emme asetu yhteistä komentorakennetta vastaan. Kunhan muistatte, että meillä on kokemusta nummiemme puolustamisesta.Tälläkin hetkellä parhaat vartiomiehemme liikkuvat pohjoisen suunnilla selvittämässä, josko vanhoja ansoja ja tunneleita voisi ottaa vielä käyttöön. Että pitäkää se mielessä! Me olemme surmanneet täällä zyglakeja teitä pidempään!”
Same alkoi selvästi turhautua siihen, miten keskustelu kiersi aina uudelleen eettisiin kysymyksiin, eikä hän ollut aivan yhtä hyvä piilottamaan todellisia ajatuksiaan kuin Tawa oli. Hän oli melkein sanomassa, että asiahan oli käytännössä Bio-Klaanin sisäinen ja adminien päätös riittäisi, ja kokous oli järjestetty vain hyvän tahdon eleenä. Hän kuitenkin ymmärsi sen vain heittävän kerosiinia epäilyksen pelleihin.
”Tahdoimme me sitä tai emme, Toa Tawa on käytännössä Bio-Klaanin puolesta taistelevien johtaja jo nyt, ja on aina ollut”, hän sanoi turhautuneena. ”Kyse on sodanjohdon järjestämisestä, ei siitä voimmeko muuttaa vallitsevia tosiasioita. Kyse on keinojen muuttamisesta, ei periaatteiden.”
”Juu, emmekä mekään sitä paitsi edusta koko Nui-Koroa”, Sulfrey nyökkäsi. ”Poliisipäällikkö Arnop ja minä edustamme vain siniviittoja. Olemme Suurkylän vartijat, emme johtajat.”
Kiitokseksi puheenvuorostaan Sulfrey sai Arnopilta hyytävän katseen. Tämä ei kuitenkaan jatkanut asiaa sen enempää, ja keskustelun aloite siirtyi taas puheenjohtajille.
”Minä ehdotan Toa Inikoa johtamaan esikuntaa Bio-Klaanin maajoukkojen puolesta”, Same lopulta sanoi. He olivat alustavasti keskustelleet Tawan kanssa asiasta, joka luotti luutnantin arviointikykyyn tällaisissa kysymyksissä.
”Hän on jo nyt toiminut sissijoukkojen organisoinnissa, ja toimi hyvin Nui-Koron evakuointioperaatiossa. Tämän lisäksi haluaisin ehdottaa Toa Sugaa tämän varakomentajaksi. Hän on yhtä lailla pyrkinyt toimiman Klaanin kokonaisvaltaisen puolustuksen puolesta tämän sodan alkupäivistä asti.”
Siinä oli hieman junttauksen makua. Kokouksessa oli luonnollisesti läsnä lähinnä henkilöitä, jotka Same ja Tawa olivat halunneet paikalle – tai jotka oli ollut pakko kutsua diplomaattisista syistä. Kummatkin valinnat olivat olleet Samen – Inikossa hän kyllä tunnisti hyvän esikuntaupseerin kun näki sellaisen, vaikkei sitä halunnutkaan suoraan sanoa. Sugaan hän luotti yhtä lailla. Ei keskustelu erityisen avoin ollut, mutta se ei juuri Samen omaatuntoa kolkuttanut – heidän velvollisuutensa oli tehdä päätöksiä, joilla Bio-Klaani selviäisi toiset sata vuotta.
Iniko näytti hieman yllättyneeltä.
”Minulla ei ole juuri sotilaskoulutusta, ja kokemustakin paljon vähemmän kuin monella muulla täällä”, hän aloitti epävarmasti. ”Mutta en kiellä, ettenkö olisi käyttänyt hetken jos toisenkin tilanteen kokonaiskuvan kartoittamiseen. Aiemmin olisin ollut nimityksestä innoissani, mutta Tulikärpäsen tehtävän epäonnistumisen jälkeen kyseenalaistin taitoni tehtävässä. Minä en ollut Metru Nuilla, niin kuin moni saaren toista. Tulikasteeni on ollut tämä sota.”
”Sanoit sen itse aiemmin”, Same vastasi. ”Että kaukomaiden upseerinpapereilla ei täällä paljoa tekisi.”
”Eikä Tulikärpäsenkään tehtävä epäonnistunut maatiiminne takia, vaan ihan muista syistä”, huomautti Bladis. ”Te teitte tehtävänne aivan nappiin.”
”Hyvä on”, Iniko nyökkäsi. ”Kiitän teitä luottamuksesta. Minä ja maan henget teemme parhaamme. Ja uskon, että maavoimista on hyötyä, kun vihollisen tukikohdat ovat sen ympäröimiä.”
”Velvollisuuden kutsuun täytyy vastata”, Suga nyökkäsi tomerasti.
”Kannatetaanko Samen ehdotusta?” Tawa kysyi. Hän halusi selvästi saada kokouksen päätökseen.
Ehkä tässä vältettiin suurimmat ideologiset ansakuopat, ajatteli Tongu, mutta päätti olla sanomatta sen ääneen – hän ei enää kaivannut yhtään Niddin militaristista palopuhetta. ”Kannatetaan”, hän sanoi mahdollisimman neutraalisti. Muu kokous yhtyi kannanottoon.
Yksi kerrallaan, kuka varovaisesti, kuka rohkeasti, yhtyi ehdotukseen. Samoilla vauhdeilla kokos hyväksyi sekä sodanaikaisen komentoketjun luomisen että sen täyttämisen.
”Samen ehdotus Bio-Klaanin esikunnan perustamisesta on hyväksytty”, Tawa korotti ääntään, mutta erityisen juhlallinen toteamus ei ollut. ”Esikunta-asiaa alkaa järjestelemään Toa Iniko. Kokous on päätetty.”
Virallisen osan loputtua alkoi yleinen hälinä, kun itse kukin työnteli tuoleja ja pääsi viimein keskustelemaan vapaammin. Same jäi vielä käymään Inikon kanssa läpi joitakin käytännön asioita: esikunnalle suunniteltiin pysyväksi tilaksi yhtä suuremmista kokoushuoneista Admin-siiven läheltä, minne pitäisi saada kartat, kommunikaatioyhteydet ja kaikki muu mitä tarvittaisiin. Samella itsellään oli suuri määrä sodanjohtoon tähän mennessä liittyneitä papereita, jotka saisivat nyt jonkin muun paikan kuin päämoderaattorin pöytälaatikon. Sovittiin myös, että adminit ja moderaattorit ottaisivat osaa esikunnan kokouksiin sikäli kun halusivat tai kokivat sen tarpeelliseksi. Työjärjestyksen tarkemmat yksityiskohdat Iniko saisi itse järjestellä.
Tunnelma huoneessa oli vaihteleva. Innostusta, pelkoa, huojennusta, huolta. Sulfrey poistui huoneesta tyytyväisenä sääntötarkennuksiin, Valitai epäileväisenä sen suhteen, auttaisiko tämäkään häntä pitämään lentäjiään hengissä. Kyösti turhautuneena, Suga mietteliäänä. Bladis nälkäisenä; olisi pitänyt kiskoa isompi aamupala.
Mielialoja oli yhtä monta kuin kokouksessa oli ollut osanottajia. Epävarmuus kuitenkin yhdisti, siihen oli sota-aika heitä totuttanut. Mikään yhteinen ja kirkas visio ei ollut heitä tässäkään kokouksessa siunannut, mutta ainakin heillä oli joku polku eteenpäin.
”Tawa?” Tongu kysyi varovaisesti, kun joukkio teki lähtöä. ”Voisinko vaihtaa vielä sanasen kanssasi?”
”Totta kai”, admin vastasi. ”Täällä?”
”Vaikka alhaalla”, Tongu sanoi. ”Haluaisin näkemyksen päähallissa.”
Suga kantoi Bladiksen alas. Tongu otti pyörätuolin mukaansa ja laskeutui portaat Tawan kanssa muun joukon jatkona. Poistuessaan Klaanin suuntaan Same nyökkäsi Tawalle, Suga heilautti kättään sanoen moikat ja Tawa vastasi tutulla heleillään. Telakan matoralaiset palasivat hommiinsa, osa toimistoon, osa rassaamaan moottoreita tai laatimaan erikoisosia höyrykoneiden loputtomiin tarpeisiin. Keltainen kaksikko lähti ulko-ovista vastakkaiseen suuntaan, aulan läpi ilmalaivahalliin, joka sai himmeää aamupäivän valoa katonrajan nokeutuneen ikkunarivin läpi. Tongu oli tottunut Telakan mittakaavaan, käytännössähän hän asui siellä. Tawa taas kävi siellä paljon harvemmin, ja asioiden koko löi hänet aina ällikällä. Bio-Klaanin linnoitus oli mahtava ja loputtoman erikoinen ja kaunis, siellä oli niin kaikuvia saleja kuin jäsenten ainutlaatuisia, kotoisia soppejakin. Telakassakin oli omat, hurmaavat kummallisuutensa, mutta suuren ilmalaivahallin pääasiallinen tarkoitus oli saada tosi isoja asioita mahtumaan sisätiloihin.
Laivaston lippualus Tahtorak oli hallin keskellä, lyhyempi ja matalampi Hydraulinen Vapaus siinsi oikealla. Tahtorak oli ollut yli puoli vuotta liikkumatta. Pölyä oli kertynyt sen potkurien lavoille, mutta messinkiosat kiilsivät. Tällainen asia oli tarkoitettu nähtäväksi kaukaa, halkomassa pilviä jossain korkeuksissaan. Sen möllöttäminen nipin napin tarpeeksi suuressa sisätilassa oli tavallaan surumielistä; kuin majesteettisen plesiosauruksen kohtaaminen parkkipaikalla.
”Se on… hyvin suuri”, Tawa sanoi.
”Niin se on. Käsittämättömän suuri, voisin sanoa. Tarpeettoman suuri? Kerran yritin rakentaa vielä suurempaa. Tuskin sille oli tarvetta. Ja tällainen mittakaava olisi varmaan ymmärrettävää jossain Xian telakoilla. Miksei Steltinkin. Mutta täällä Välisaarilla? Sitä on niin asiansa sisällä, ettei juuri näe, miten epäuskottavalta se voikin tuntua.”
”Ja sinä teit sen. Rakensit. Periaatteessa.”
”Bio-Klaani antoi hyvän kehyksen”, Tongu sanoi hymyillen. ”Paljon erilaisia taitoja. Pääsyn paikkoihin, josta sai erikoisimmat varaosat ja sen tietotaidon, mitä jäsenillä ei ollut. Arkiston kokoelmat aeronautiikasta kuuluvat maailman parhaisiin. Ja sijainti Välisaarilla oli sikäli kätevä, että kun Pohjoismantereen Lex Mohram kielsi merirosvouden, saimme ostettua monta kolmekantista laivaa raaka-aineeksi. Ja niin, sain pari kertaa jopa Manun tekemään minulle laskelmia – se vaati kyllä omat rituaalinsa.”
Tawan katse vaelteli aluksesta toiseen. Telakan ilmalaivat olivat rauhanajan rakennelmia: optimistisemman ajan luomuksia. Niistä puuttui se tappava virtaviivaisuus tai pelkoa herättävä voima, joka suuren maailman sotakoneista huokui. Tawa oli välttynyt suurimmalta kontaktilta nazorakein sotavoimaan alkusyksyistä pommi-iskua lukuun ottamatta, mutta suuri sotalaiva Koi oli jyrissyt julman ukkosen lailla ja tuonut ymmärryksen siitä, mitä he todella olivat kohtaamassa. Kerran nazorakien ilmalaivasto oli torjuttu, mutta jo sen torjuntavoiton seuraamukset näyttäytyivät täällä syvinä arpina ja pitkänä puurtamisena.
”En pidä ajatuksesta, että jollekulle ulkopuoliselle tämän kaiken rakentaminen näyttäytyy jälkikäteen sotaan valmistautumisena”, Tawa sanoi. ”Se oli silloin vain elämää. Asiat johtivat toisiinsa. Mutta nyt meillä on laivasto, jolla käydä sotaa.”
”Synkimpinä hetkinä tuntuu, että sekin olisi parempi tulevaisuus”, Tongu huokaisi. ”Että meistä jäisi edes joku jälki, jota pohtia. Nazorakit koittavat pyyhkiä meidät historiasta. Mutta sotaan valmistautumista se ei ollut, päin vastoin. Sodan, siis Metru Nuin ison sodan, jälkeisessä maailmassa ajattelin, että yhteiseloa Klaania laajemminkin voisi yrittää rakentaa. Jotenkin levittää samaa ajatusta pidemmälle. Lähiseudut täällä ovat kuitenkin aika rentoja – Pohjoismantereella on monta mukavaa kauppalaa, ja Rumisgonessakin heppulit ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin täälläkin. Ja joitain merirosvoja lukuun ottamatta naapurit ovat suhtautuneet meihin hyvin, ehkä Klaanin avomielisyyden takia? Paikat Klaanin ulkopuolella ovat kuitenkin hyvin matoralaisia, elleivät sitten ole selvästi steltiläisläisiä tai skakdilaisia. Oikein missään ei ole samanlaista kuin täällä siltä kantilta. Paitsi jossain Odinalla, jossa sairaanhoitajatkin ovat rikollisia. Meillä on ollut jokaiselle jotakin, niin kuin mainosmies sanoisi. Mutta ei nazorakeille, ei ainakaan hyvällä.”
Toisessa seurassa Tawa olisi ehkä vältellyt seuraavan sanomista — mutta Tongu vaikutti turvalliselta henkilöltä jakaa tämä ajatus.
”Parempana aikana porttimme olisivat auki myös nazorakeille. Ei ehkä kaikille heistä, mutta niille, jotka tahtoisivat.”
”Onko kukaan meistä ikinä tiennyt, mitä yksikään niistä oikeasti tahtoo? Paitsi se heppuli, joka vaikuttaa ajattelevan nazorakin ja ei-nazorakin eron olevan vaatteiden määrässä. Mutta olen tietenkin samaa mieltä. Ei mikään laji ole pohjimmiltaan paha – meillä on siitä aika monta esimerkkiä! Manu ja Visokki nyt ainakin.”
Tawa kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tai no, totta kai Tongukin jo tiesi Kelvinistä. Oli turvallisempaa, että mahdollisimman moni komentoketjussa tiesi. ’Mahdollisimman moni’ ei valitettavasti tarkoittanut samaa kuin ’kaikki’. Tawa huomasi pysähtyvänsä miettimään, mitä Kelvinille mahtoi kuulua. Joko hän oli päässyt vaarallisten vesien toiselle puolelle, kauas imperiuminsa vaikutuspiiristä?
”Jos totta puhutaan, niin mietin nykyään aika paljon sitä, mitä jako ’meihin’ ja ’niihin’ tulee tekemään… no, meille”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Allekirjoitan kaiken kokouksessa sovitun ja uskon, että tiukempi sodanjohto auttaa meitä selviytymään tämän läpi. Ehkä silti…”
Tawa päästi ulos huokauksen, jota oli ollut pakko pitää sisällään kokouksen läpi.
”Ehkä silti olen edelleen sitä mieltä, että se naiivi ideaali, jolle tämä linnake rakennettiin on arvokas. Ja ehkä pelkään, minkälaiseksi sota tulee meidät vielä tekemään. Jos sallit suorapuheisuuteni, niin minusta Tahtorak ei muuttuisi yhtään kauniimmaksi ohjuksia lisäämällä, emmekä me yhtään viisaammiksi.”
”No niin! Naulan kantaan. Tuohon minulla on paljon, niin paljon sanottavaa, kun olen ajatellut sitä viime aikoina jatkuvasti. Kauniimmaksi – ei tosiaan. Eivätkä jo siellä olevat cordakpatterit ja rautalevyt, vaan rumemmaksi. Koitin toistella itselleni ja pojille, että nämä ovat sitten vain väliaikaisia – otamme ne pois, kun homma on ratkaistu. Tehtiin kaikki kiinnitykset muttereilla ja pulteilla, jotta ne voi irrottaa sitten rikkomatta rakenteita. Ajatus auttaa minua nukkumaan öisin – mutta se poiston päivä karkaa yhä kauemmaksi.”
Tongu viittilöi ylemmäs. Tahtorakin aseistus oli aluksen kokoon nähden melko mitätön – ainakin jos sitä vertasi vihollispuolen koneisiin. Mutta ne näkyivät silti.
”Silti oireet ovat syvemmällä”, suurempi keltainen jatkoi. ”Sanoit sen itsekin: Ideaali, jolle linnake rakennettiin. Oletko miettinyt, miksi ideaalille rakennettiin linnake – ei temppeliä, tai vaikka puutarhaa?”
”Meillä on tietty myös hyvin kaunis puutarha”, Tawa sanoi. ”Mutta niin. Kyllä meidän muurimme nousivat korkealle jo kauan ennen kuin nazorakien uhka oli käsinkosketeltava. Ja kyllä saaren matoralaiset ottivat minut vastaan suurena johtajana siksi, koska osaan kutsua ukkosen.”
Tawan kanohille nousi kuiva hymy.
”Toivottavasti muistakin syistä.”
”Kyllä minä uskon, että siihen oli muita syitä. Jos se olisi pelkkä ukkosen kutsuminen, niin kai kuka tahansa muukin toalainen olisi riittänyt.”
Tawa nyökkäsi Tongulle kohteliaasti ja antoi pienen hymyn. Kyllä hän oli ylpeä siitä, mitä oli tänne rakentanut — edes pieneksi hetkeksi. Juuri nyt oli vain mahdoton puskea pois pelottavaa kysymystä siitä, minkälaisen jäljen historiaan Toa Tawa jättäisi silloin, kun vain sodan aaveet vaeltaisivat läpi raunioiden.
”Siltikin – en voi olla miettimättä, onko tämän maailman asukkaiden ominaisuutena lähtökohtaisesti, että jos rakennamme jotakin, niin ympäröimme sen muureilla, joissa on ampuma-aukkoja ja isot vahvat portit. Matoralaiset muuttuvat toiksi ja saavat aseet, joita pitää sanoa työkaluiksi. No, nyt siitä on hyötyä. Alitajuista valmistautumista, ehkä. En tosiaankaan syytä sinua siitä. Ideaalisi on minunkin ideaalini, eikä se minusta ole naiivi. Mutta arvelitko jotain tällaista olevan tulossa, kun rakensitte klaanille nimenomaan linnoituksen, ensin puusta ja sitten kivestä?”
”Maailma on täynnä vaaroja ja vihamielisiä olentoja. Jälkikäteen minun on aika vaikeaa sanoa, mitä silloin vuosia sitten täsmällisesti ajattelin — mutta muurien tehtävä on suojella. Minä uskoin — ja uskon edelleen — että on paljon niitä, jotka kaipaavat suojelua. Miekkaan tarttuminen ei ole aina oikein, mutta haluaisin uskoa, että kilpeen tarttuminen on.”
”Niin kai. Menneiden spekuloinnissa on vielä vähemmän hyötyä kuin tulevien. Mutta tarkoitin toisaalta sitä, että muurien rakentaminen… on pois jostain muusta?”
”Niin”, Tawa myönsi. ”Kaikesta siitä kivestä saisi myös tietenkin taloja.”
”En minä sinällään ajattele, että se olisi ollut väärä valinta. Vielä vähemmän nykynäkökulmasta. Mutta ehkä jotkut näkevät sen haasteena. Että nämä muurit suojaavat jotain, josta emme halua luopua.”
Sen kuullessaan Tawa huomasi vältelleensä katsekontaktia Tongun kanssa lähes vaistonomaisesti. Tietäisitpä, hän ajatteli.
Jättiläinen huokaisi ja istuutui kontin päälle. ”Ja suojaavathan ne. Mutta minusta ne suojaavat lähinnä sellaisia asioita, joita ei voi saada omakseen väkivallalla. Yhteisöä. Yhtenäisyyttä, voisi joku sanoa. Porukkaa. Sen voi viedä meiltä pois miekalla ja terällä, mutta sitä ei saa omakseen… No, se meni syvälliseksi! Toisaalta taas muurit ovat torjuneet kaikki ne hyökkäykset, mitkä eivät ole tulleet, koska meillä on ollut ne muurit. Ehkä joku merirosvokuningas olisi kukistanut meidät yhdellä täyslaidallisella jo vuosikausia sitten. Muurit ovat antaneet meille aikaa, ja minun maailmani kannalta sillä on ollut hyvin paljon väliä. Tämän laivaston rakentamisen kannalta aika on ollut kaikkein tärkein resurssi. Muutama kymmentä vuotta keskittyä yhteen asiaan – mitä muuta sitä voi maailmalta pyytää? Jälkikäteen tajusin, että aika on yhtä kuin rauha: sota rikkoo rauhan ja pakottaa keskittymään muihin asioihin. Tässä ollaan.”
”Tässä ollaan”, Tawa toisti. Aivan jokaista ajatustaan Tawa ei sanonut ääneen, vaikka hän kunnioitti Tongun elämänkatsomusta.
Jo hetken Tawa oli ollut virallisesti Nimdan sirun kantaja — alkujaan aivan yhtä vastentahtoisesti kuin se suuri kenraali, jota hänestä oltiin nyt tekemässä. Tälläkin hetkellä yksi tämän järjettömältä vaikuttavan sodan synkistä siemenistä lepäsi hänen makuuhuoneessaan ja kuiski yöllä hänen korvaansa. Ja nämä muurit suojelivat yhteisöjä, ystäviä, karkureita ja pakolaisia, mutta kasvavissa määrin ne suojelivat myös suurta määrää voimaa, joka kyllä kykenisi hirvittävään väkivaltaan. Joka päivä ajatus sirun käyttämisestä sodan lopettamiseen tuntui vakuuttavammalta… mutta ei hän vielä voinut seistä sen takana. Samen varovaisuus aiheesta oli tarttunut.
Varmasti lähes jokainen, joka oli yrittänyt saavuttaa suuruuksia historian siipien havinassa, osasi perustella sen itselleen jollain ylevällä. Keskustelu Pyhän Äidin kanssa palasi ajoittain mieleen. Nimdan käyttäminen sodan lopettamiseen rauhanomaisin keinoin kuulosti ylväältä, mutta ihan yhtä paljon se voisi mennä kauhealla tavalla pieleen. Ja mikäli hän jättäisi jälkeensä verisen perinnön — Toa Tawan tragedian, Bio-Klaanin suuren joukkohaudan tai kymmeniä tuhansia kuolleita nazorakeja — paljastuisi kaiken tämän idealismin sydämestä jotain mätää.
Jos Telakan laivat tappaisivat tuhansia tulimeressä, oli yhtä kuin ne olisi aina tehty sitä tarkoitusta varten. Jos näiden muurien sisältä johdettaisiin silmittömän väkivallan aalto läpi saaren, se olisi lopulta syy sille, miksi ne oli rakennettu. Ehkä zyglakit olivat nähneet sen aina niin. Ja kaikki naiivi idealismi hautautuisi sen alle, mikä Sinisen Ussalin todelliseksi väriksi paljastuisikaan.
Tawa havahtui seuranneensa muutaman onu-matoralaisen puuhastelua moottorin parissa jo hetken. Hän kääntyi laatikolla istuvan Tongun suuntaan.
”Oliko sinulla joku erityinen syy, miksi halusit puhua tästä?”
”On, on”, Tongu sanoi. ”Se on kaikki tämä” – hän viittoili suurilla käsillä ympärilleen – ”asioiden valtava mittakaava! Nazorakeilla on isot joukot sotilaita, mutta niillä on myös valtavasti laitteita. Niillä on oma ilmalaivansa, Tulikärpänen, joka poltti Veljeskunnan saarelta kaiken elämän. Ja päälaiva, Rautasiipi, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta joka olisi tappanut minut ja satoja muita, jos olisimme evakuoineet Suurkylän veneillä. Ihmeellisiä koneita. Ja hirveitä, mutta tiedän kokemuksesta, että niiden takana on muutakin kuin suunnitelma kylvää kuolemaa ja tuhoa mahdollisimman tehokkaasti ja tarkasti. Näen sen niiden rautaan ikuistetuissa muodoissa: hengen palon. Joku välittää. Ja silti lopputulos on… irvikuva maailmasta ja elämästä.”
”En vieläkään aivan käsitä, että Veljeskunnan saari on poissa”, Tawa sanoi.
Olikohan nazorakien sotakoneet laittanut aluilleen joku Tongun kaltainen? Joku yhtä kauniita haaveita kasvatteleva? Oliko mahdollista, että se kaikki oli alkanut yhtä naiiveista ideaaleista, jotka olivat tulikosketuksessa vääristyneet — vai paljastuneet — sisimmissään mädiksi?
Jonkun idea oli ollut maalata Tawa Laivaston koneen kylkeen. Se oli näyttäytynyt niiden pienten käsien tekemänä hellyyttävänä, imartelevana jopa… mutta harvoin Tawa meni nukkumaan ilman ajatusta siitä, että sekin kone saattaisi minä tahansa päivänä kylvää kuolemaa ja kauhua vihollisten riveissä hänen hymyilevät kasvonsa kyljessään.
He eivät olleet tasa-arvoisia Keetongun kanssa. Tällaisten ajatusten jakaminen ei tuntunut oikeutetulta. Siihen pysähtyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta, koska Keetongu jatkoi:
”Me puhuimme tuolla ylhäällä äsken sissijoukoista, ja Lohrakeista, Troopperin katoamisesta. Tarkasti kohdistetusta, mutta kuitenkin aika pienistä voimista. Laivastolla ei ole valtavasti tulivoimaa… Mutta voimaa sillä on. Uskomattoman suurta voimaa vaati tuollaisten massojen nostaminen ilmaan. Pitää uskotella kappaleille, että ne ovat mieluummin ilman ylä- kuin alapuolella, heh! Valtava voima hyppysissämme, sitä se on. Kai niitä voisi jotenkin käyttää yhteiseen hyvään… kai niitä jotenkin pitäisi käyttää?”
”Kai niitä jotenkin pitäisi käyttää”, Tawa mutisi. Nimdan sirun sininen hehku piinasi. ”Onko sinulla jotain uusia ajatuksia?”
”Näitä on vaikea punnita. Kun meillä oli viimeksi isompi tällainen kokous, niin Guardian sanoi… ’Yksi osuma Rautasiivestä lentävään Tahtorakiin ja se on siinä’. Ja, no, tälle sotaporukalle Geen sana on laki, kuten tiedät. Ja minäkään en voi kyseenalaistaa hänen näkemystään kevyin perustein, kun ollaan käyty siellä Nynrahilla ja ties missä. Mutta sitten taas toisaalta, yksi osuma Rautasiivestä Telakkaan, niin se on siinäkin. Ilman yrittämistä. Ja monelta suunnalta raportit sanovat samaa, että Rautasiipi ei ole ihan lähivesillä. Näissä isoissa koneissa on se haittapuoli, ettei niitä voi piilottaa.”
Tawa ei ollut ollut siinä surullisenkuuluisassa kokouksessa, jossa Tongu oli tätä ehdottanut, mutta kyllä hän oli siitä kuullut. Kaikkialle ei hänkään pystynyt venymään. Tai ehkä pystyisi, jos hän vihdoin päättäisi hyväksyä sen, että hän voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
Ei. Se oli aivan liian hankala ajatus tähän soppaan. Jo se, että Xelakaan ei ollut perillä hänen kaksoisolennostaan oli vaatinut melko urhoollista suoriutumista aikataulutuksessa. Puhumattakaan siitä täydestä farssista Tagunan kanssa, joka hävetti häntä niin paljon, että hän oli valmis uskomaan Tagunan lähteneen livohkaan Kapuran kanssa edes osittain sen takia.
Siinä oli toinen ajatus aivan toiselle päivälle. Tätä meneillään oleva sota kai oli. Se vääristi kaiken, kurotti juurensa jokaiselle tasolle… ja hänen piti olla niillä kaikilla. Oli mystillinen taso, jossa sininen hohde, Totuuden pelottavat sanat ja selittämätön kaksoisolento saivat hänet joka päivä tuntemaan kahlaamiensa vesien syvyyden. Oli yhteiskunnallinen taso, jossa jokainen kokous, päätös ja keskustelu kulki edes paperilla hänen leimasimensa ja hyväksyntänsä läpi, halusi hän tai ei.
Ja sitten oli vielä henkilökohtainen taso muun muassa siitä, että nyt kyseenalaistettiin päätöksiä ja valintoja sellaiselta henkilöltä, josta Tawa välitti hyvin, hyvin paljon, ja jonka olinpaikasta hänellä ei ollut ollut kuukauteen tietoa. Kyllä se sattui edelleen. Tawa tunsi kurkunpohjallaan jotain, jolle ei ollut nyt oikea hetki.
Jos kaikki jatkuisi tähän tapaan, ehkä Tawa halkeaisi kahtia uudestaan. Ehkä sitten hänellä olisi vihdoin aikaa käsitellä kaikki kerralla.
Ei, Tawa toisti itselleen. Tämä ajatus oli, jos mahdollista, vielä tyhmempi kuin Nimdan käyttäminen.
”Olen tietoinen siitä, mikä Geen kanta oli”, Tawa lopulta sanoi. ”Ymmärrän hänen huolensa. Ja olen käynyt päässäni läpi monen monta kertaa myös sitä ajatusta, jonka esitit: entä jos vain pakenemme ja annamme linnakkeen Allianssille. Ylpeydestä luopuminen ei olisi minulle kovin vaikeaa, mutta näen miten se voisi loppua kymmenellä eri tavalla, joita en halua edes kuvitella. Kuitenkin… sanoit, että Rautasiivestä ei ole ollut havaintoja?”
”Niin. Me teemme kuitenkin tiedustelulentoja, ja sellainen laiva näkyy tasaisella merellä kauas. Hautajärven pommituksen jälkeen olen pitänyt yhden Lohrakin kahdesti viikossa kaukoputkenkantaman päässä siitä, ja Ämtur on tehnyt Ilmaraptorilla voitavansa. Se hävisi puolitoista viikkoa sitten itään pois pikkualusten kantamalta. Ja onhan se mahdollista, että se on vain jossain piilossa väijyttämässä, jos alamme liian rohkeiksi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että sellaisen aluksen haltija toimisi niin – että sillä olisi mitään pelättävää. Eihän meillä ole mitään, millä taistella sitä vastaan.”
”Kuulostaa kieltämättä myös yhtä mahdolliselta, että se olisi vain ansa. Mutta… aika erikoista, joka tapauksessa.”
”Enkä minä enää mieti linnakkeen antamista Allianssille. Paristakin syystä. Toisaalta siksi, että osa pohjoisen evakoista on jo jotenkuten kotiutunut, ja haluaa jatkaa taistelua kanssamme, saada menetetyn kotinsa takaisin. Tilanne on vähemmän kaoottinen kuin viime kerralla. Toiseksi se johtuu Geestä. Ei siitä, mitä hän sanoi… vaan siitä, ettemme nyt voi jättää häntä sinne. Hän voi olla kuollut, juu, mutta tavallaan hän on myös esimerkki. Sen miehen karisma kattaa koko saaren.”
Tawaa teki mieli kiittää Keetongua siitä, että hän sanoi ääneen sen, mitä hän ajatteli. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti. Kuinka pitkään he vain vielä joutuisivat odottelemaan uutisia rintamalta?
”Mutta enimmäkseen se johtuu siitä, että koko väestön evakuoiminen vaatii niin paljon järjestelyä ja säätöä, että nazorakit saavat tietää siitä ja ne ovat valmiita. Rautasiiven ei tarvitse kuin olla jossain pitkän kantamansa sisällä pakoreitistä, niin ne saavat meidät – ja Tulikärpänenkin on todellinen uhka, jos meillä on alukset täällä täynnä väkeä.”
”Jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä enemmän.”
”Se on periaatteessa vain ilmapallo, jossa on liekinheitin ja sata tapaa räjäyttää itsensä.”
”Ja kokonaisen ekosysteemin tuhoaja”, Tawa sanoi synkästi. ”Vaikka epäonnistuittekin sen tuhoamisessa, en tiedä mitä muuta voimme kuin yrittää.”
”Niin, kyllä sen tuhovoima kauhistuttaa minuakin, mutta se on vastuuttomampi kone kuin Rautasiipi. Ilmapallot ei koskaan toimi, kokeiltu on. Siinä on oman tuhonsa avaimet, se on torakoiden Nimda.”
Tawa pakotti itsensä olemaan reagoimatta siihen näkyvästi. Tongulla oli kauhistuttavan osuvasti Tawan ihon alle meneviä tapoja ilmaista asiansa henkilöksi, joka ei tiennyt totuutta. Mitenköhän lempeä keltainen jätti suhtautuisi, jos Tawa kertoisi harkitsevansa sirun käyttöä harva se päivä?
Tongu naurahti kolkosti. ”Ideaalista huolimatta ajattelin pelata vähän niiden peliä”, hän lisäsi. ”Toimia röyhkeästi, toimia nopeasti, ja palata asemiin. Hyödyntää avausta. Saisimme Tahtorakiin sanotaanko neljä-viisisataa sellaista, jotka eivät tosiaankaan halua olla täällä. Kyllä siihen enemmänkin mahtuisi… Eikä siitä saa turvallista mitenkään… mutta jos pidämme asian salassa edes omalta väeltämme viime hetkeen asti, matkaamme lähimpään järkevään satamaan ja palaamme hetimiten takaisin, saisimme koko jutun hoidettua alle vuorokaudessa. Ja uskon, etteivät torakat saa järjestettyä Tahtorakia pudottavaa keskitystä siinä ajassa.”
”Satamaan? Onko sinulla jo paikka mielessä?”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tongu näytti jotenkin arkipäiväisellä tavalla epävarmalta tai jopa nololta. ”Noo… Rumisgone ei ole tukevin liittolaisemme, mutta hittolainen, kuka näinä päivinä olisi? Paikka on täynnä merirosvoja, mikä tarkoittaa laittomuuksia, mikä tarkoittaa aseita. Ruokaa siellä on myös, niin kuin kaikkialla. Eikä niillä ole mitään seulaa tulijoille, joita houkutella paheilla. Joo, se ei osaltaan miellytä minuakaan, tämän keskustelun takia eikä muutenkaan, mutta aseille olisi käyttöä. Evakot sinne, ja irti lähtevä vaarallinen kama meille. Rahalla me teemme juuri nyt harvinaisen vähän. Ja uskoakseni Klaaniin on kertynyt joitakin harvinaisempia kuriositeetteja ja taideaarteita, joiden todennäköisin tulevaisuudenkuva on päätyä Gaggulabion rasvaisten näppien kautta Xian huutokauppoihin.”
Sotatilan aikana Tawa oli käynyt kirjeenvaihtoa muutaman välisaarelaishallitsijan kanssa ehdottaen ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Kaksi eri hallitsijaa oli kieltäytynyt yhteistyöstä Bio-Klaanin kanssa, koska nämä ”eivät halunneet asioida merirosvojen kanssa”. Juuri nyt tätä miettiessä harhaluulo Bio-Klaanista merirosvokaupunkina ei ollut aivan niin hataralla pohjalla kuin Tawa olisi halunnut.
”Sanon nyt varmasti asioita, jotka tiedät, mutta koen tarvetta sanallistaa ne silti. Ottaisimme valtavan riskin. Tahtorakin menettäminen olisi suuri isku, vaikka emme pakkaisikaan koko kaupunkia sen sisälle.”
”Se on menetetty jo, jos se ei koskaan lennä. Ja minulle minimimiehistökin on arvokkaampi kuin alus.”
”Ymmärrän sen kyllä”, Tawa sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi hyvin, kuinka raskaasti Telakan jättiläinen otti Laivaston menetykset.
”Se on riski… mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ruoka tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, ja tällaisten tekeminen aliravittuna on paljon vaikeampaa. Minä uskon, että me olemme nyt jonkinlaisessa taitekohdassa: vielä yhtenäisiä mutta kurjuutta edessä. Ja Rautasiiven reitteihin emme voi vaikuttaa, emmekä toivoa, että se katoaisi kokonaan.”
Tawan lyhytaikainen mutta hyvin vaiherikas visiitti Rumisgoneen joitakin vuosia sitten muistui mieleen juuri kaivelematta. Rommin, tervan ja ruudin tuoksu palauttivat lähes aina sinne. Adminkunnan diplomaattinen vierailu paikallisen merirosvoruhtinaan palatsiin oli päätynyt juopotteluun, huutamiseen, ampumiseen ja juoksemiseen. Merirosvoruhtinaan surmaajana Ämkoo oli saanut nauttia viitisen minuuttia Rumisgonen herruudesta ennen kuin noin sadan merirosvon valtaistuinhaasteet olivat pakottaneet heidät lopettamaan vierailun ennenaikaisesti. Tawa piti tuoreita pistokkaita siinä pullossa, joka kädessä hän oli juossut pakoon.
Tämä kaikki takaraivossa sai idean kuulostamaan vielä vähän hullummalta. Mutta hulluja olivat ajatkin.
”Oletko vielä suunnitellut tätä pidemmälle? Keitä matkalle lähtisi, kuinka paljon resursseja tarvitsisitte? En aio tyrmätä tätä välittömästi, mutta toivon että tämä tehdään hyvin varautuen.”
”Olen aika pitkällä teknisen puolen kanssa”, Tongu sanoi. ”Eli helpon puolen. Me saisimme otettua kolmesta kuuteen sataan riippuen lähtijöiden koosta ja lajista. Sellaisia, joita ei kiinnosta taistella saaren puolesta, tai jotka eivät pysty, tai jotka pelkäävät jo kuollakseen. Vaikein asia olisi se, että lähtijöitä olisi enemmän, ja joutuisimme valitsemaan. Siinä tarvitsen apua… Mutta sille emme voi tehdä paljoakaan etukäteen. Minusta onnistumisen avain on salaus, ja me emme voi olla julkisia ja salaisia samaan aikaan. Ja siinä, luulen, on idealismin joustettava. Minä ehdotan, että kerromme asiasta kaupungilla kuusi tuntia ennen lähtöä. Rumisgoneen emme kerro mitään etukäteen. Ja suljemme kaikki klaanin ulkopuolelle viestivät kanavat ilmoituksen ja lähdön välille. Ja sitten lennämme…”
Tongu hymyili surumielistä, mutta kuitenkin aivan aitoa hymyä.
”Toisin sanoen tarvitsen päiväksi jotakuinkin täydet admin-oikeudet, kaikkien modejen työpanoksen kuudeksi tunniksi, ja ihan helvetisti käteistä. Evakoillekin pitää maksaa joku avustus, jotta he pääsevät Rumisgonesta eteenpäin. Mutta vain vähävaraisille, rikkailta pirulaisilta kiellämme omaisuuden maastaviennin. Ja aseiden. Ehkä ne satamassa laivojansa pitävät kauppakiltalaiset suostuvat vaihtamaan paattinsa menolippuihin.”
Tawa pysähtyi aloilleen. Telakan metallinen kolina ja pihisevät putket eivät tarjonnut intiimeintä ja rauhallisinta ympäristöä näin järisyttävän ehdotuksen käsittelyyn.
”Pyydät nyt aika paljoa”, Tawa sanoi. ”Ja tämä on kovempaa uhkapeliä kuin mikään, mitä olemme sodassa tähän asti tehneet. Ihannetilanteessa keskustelisin tästä ensin kaikkien adminien kesken, mutta… se ei ole mahdollista.”
Ämkoo valapatto, Gee kateissa, Visokki sairaslomalla. Nyt hän oli Bio-Klaanin yksinvaltias.
Tai kaksinvaltias, hän naurahti mielessään.
Hän voisi tehdä tämän päätöksen tässä ja nyt, jos haluaisi. Se tuntui uskomattoman kauhealta.
”Vaikka Ämkoo ei olisikaan vaihtanut numeroaan, niin en silti soittaisi ja kysyisi. Hah hah.”
Tawa hymähti lähinnä kohteliaisuudesta.
”Kuinka nopeasti uskot, että saisitte lähtövalmistelut tehtyä?”
Jätti kävi läpi mielessään olevaa moniportaista listaa. ”Tarvitsemme kolme-neljä päivää. Riippuen siitä, menemmekö yöllä vai päivällä. Ja tämän puolen valmistelujen aikana modejen, ja, no, sinun ja Visokin pitäisi pohtia muutamaa oleellista kysymystä: Miten valitsemme pakolaiset? Mitä olemme valmiita myymään? Millaisia ruoka- ja asevarusteita meidän kannattaa hankkia? Kuinka selvitämme, ketkä pakolaiset tarvitsevat avustusta ja keiltä voi kansallistaa omaisuutta yhteiseen hyvään? Tahtorakin lämmittämiseen menee pari päivää, ja silloin lähtö on täällä ilmiselvä, mutta saan piilotettua savun ja sen sellaisen.”
Tongu katsoi johtajaansa suoraan silmiin. ”Ja yhden asian haluan korjata. En pyydä sinulta aika paljon – pyydän niin paljon kun voin. Mutta usko minua: Olen miettinyt tätä. Jos emme kokeile, kadumme sitä lopun elämäämme, eikä se ole kovin pitkä katumus. On ääneen sanomaton fakta, että tällä saarelle on enemmän nazorakeja kuin meikäläisiä, kaikki matoralaiset mukaan luettuna. Troopperi ja Suga eivät niitä pysäytä, vaikka tekisivät kaiken täydellisesti.”
Tawa katsoi keltaista jättiläistä takaisin tämän ainoaan silmään. Tarinat sanoivat, että Keetongun kaltaiset kykenivät näkemään suoraan muiden sieluun. Jollain tapaa se oli helppo uskoa — jätissä oli tiettyä vilpittömyyttä ja herkkyyttä, joka teki tälle puhumisesta helppoa… ja valehtelemisesta vaikeaa.
”Minä tarvitsen valitettavasti mietintäaikaa. Joudun keskustelemaan tästä Visokin ja ainakin Samen kanssa.”
”Se on oikein ja kohtuullista. Pyydän, että pidätte asian toistaiseksi kolmenne sisäisenä. Minä olen puhunut tästä vain Tehmutille. Nähdään kahviossa ylihuomenna kymmeneltä? Jos se aika on riittävä… Rautasiipi voi matkata päivä päivältä kauemmaksi Klaanista, mutta se voi matkata myös jo takaisinpäin.”
Tawa nyökkäsi. ”Aivan totta. Mihin ratkaisuun ikinä sitten päädymmekään, ei taida olla aikaa odotella liikaa. Pyydän Xelaa tarkistamaan kalenterini, mutta uskon että voin luvata vastauksen siihen mennessä joka tapauksessa.”
Tawa ja Keetongu siunasivat toisilleen kohteliaat nyökkäykset ja alkoivat kävellä omiin suuntiinsa. Tawa takaisin keskikaupunkia päin, Keetongu kohti suurta lentävää silmäteräänsä.
Seistiin jälleen suurten valintojen edessä, eikä hyviä vaihtoehtoja ollut. Yhdellä päätöksellä Tawa voisi joko pelastaa monta sataa henkeä sodalta ja parantaa Klaanin mahdollisuuksia… tai tuomita heidät vetiseen hautaan. Se, että Keetongu oli valmiina ottamaan vastuun tuntui kuitenkin siltä, että suunnattoman raskas taakka ei levännyt vain hänen olkapäillään.
Ajatus oli pysäyttävä. Pako tästä kaikesta? Kuka sellaisen voisi edes ansaita? Miten sellainen valinta edes tehtiin?
Sinisen Ussalin ihanne seisoi tienristeyksessä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä Tawa sydämessään tunsi — historia tulisi muistamaan vain sen, kuka valinnan teki, ja mitä siitä seurasi. Pakoon lentäminen kuulosti harmillisen hyvältä idealta myös hänelle, mutta hän tiesi ettei voisi katsoa itseään peiliin, jos tekisi niin. Uusi pelko myös nosti päätään — ketkä hänen alaisistaan olivat niitä, joilla selviytymistahto ohitti lojaaliuden? Ketkä jäisivät sille matkalle? Ja voisiko heitä oikeastaan edes syyttää siitä?
Linnakkeen valtiattaren viitta tuntui juuri silloin erityisen raskaalta kantaa.
Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee tulen ja leimahduksen horisontissa. Vuosien harjoittelun tarkaksi hioneen kuulokynnyksen rajoilla hän kuulee paratiisilinnun paniikinomaisen kirkaisun ja puita pitkin pakoon loikkivien kädellisten huudot. Vihollisen laite kelluu ilmassa eleettömänä ja elottomana, kun kehä tuhatasteista naftaa, plasmaa ja fosforia laskeutuu kuoleman sinettinä loputtoman elonkirjon paratiisisaaren ylle.
Oranssi hehku heijastuu pilviin, johon kilometrien levyinen savupatsas pian yhtyy. Tuhon kajossa saarten välinen meri hehkuu verenkarvaisena.
Palo jatkuu pitkään. Palavaa ainetta on kertynyt vuosituhansien aikana paikkaan, jossa sivilisaation kosketus on kevyt ja merivirrat suotuisia. Nekään eivät suojaa sodalta, loputtoman vihollisen ahjojen julmalta äpärältä.
Palo kestää päiviä. Savupatsas hajoaa tuuleen viikossa, mutta sen hän näkee sielussaan aina katsoessaan rannalta kohti kaakkoa. Kohti kotia, joka on poissa, minkään parannustaian tai voiton palauttamattomissa.
Telakka
Ovi oli raollaan. Garson tirkisteli sen raosta halliin, jossa oli ennen säilytetty ilma-alusten istuimia.
Ei tosin enää. Ta-matoran oli ollut mukana kantamassa niitä syvälle varastojen pohjille muiden Telakan poikien kanssa, kun Viidakkosaaren asukkaat oli evakuoitu sukellusveneillä toista kuukautta sitten ja ilmailukompleksin maanpääliset tilat oltiin otettu tehokkaampaan käyttöön. Suuren ilmalaiva Torangan menetys Nui-Koron operaatiossa vähintäänkin varmisti, että tilasta ei ollut puutetta. Hyvistä lentäjistä ja aseistuksesta oli.
Samoin Garsonin tapaisista maanläheisistä ja taitavista insinööreistä, jotka saivat Laivaston lentopelit pysymään ilmassa ja vastaamaan Allianssin kilpavarusteluun. Tässä sodassa Bio-Klaanilla oli vielä ilmaherruus. Mutta koska vihollisen päätukikohta oli syvällä maan alla ja pintavaruskunnista suurin valloitetussa kulttuurihistoriallisesti merkittävässä kaupungissa, jäivät herruuden hyödyt lähinnä tiedusteluun ja pikakuljetuksiin. Pommilennot eivät kuuluneet Bio-Klaanin doktriiniin. Kotisaaren pommittaminen ei jotenkaan tuntenut reilulta, eikä heillä edes ollut tarpeeksi räjähteitä.
Myös viidakkosaaren matoranit olivat käyneet omanlaistansa ilmasotaa. Siinä ei tarvittu insinöörejä, ei ainakaan siinä merkityksessä, josta Garson itsensä tunnisti.
Ninjamatoralaisten kanssa oli kuitenkin vaikeaa puhua lentämisen hienoudesta ja aeronautiikan nyansseista. Nazorak-imperiumin näiden kotisaarelle kohdistava totaalinen tuhoamissota oli toisaalta liian hirveä käsiteltäväksi, ja toisaalta herätti kysymyksen siitä, oliko lentokoneista keskustelu sen varjossa mautonta.
Toisaalta veljeskunnan väki tuntui liikkuvan henkisesti alueella, jossa käytöstavoilla ei ollut erityisesti väliä. Mikäli Garson mitään ymmärsi, heitä ajoi puhdas kosto. Rahti-ilmalaivoja he pitivät todennäköisesti merkityksettöminä tai epäkiinnostavina.
Oli asiassa toinenkin puoli. Teoriassa Laivasto olisi voinut estää veljeskuntalaisten kotisaaren polttamisen. Jos Lohrakit olisivat olleet lähtövalmiudessa silloin, kun ilmalaiva havaittiin, olisi kohtalon ilta voinut päättyä toisin. Toisaalta – olisiko interventio estänyt Tulikärpästä vapauttamasta sitä tulta, joka siihen oli ahdettu? Olisiko saaren mukana palanut vain muutama Bio-Klaanin lentäjistä?
Oliko se tehnyt heistä jotenkin parempia, tasa-arvoisempia?
Ei. Se olisi fanaatikon ajatus. Sellaisen Garson jättäisi omaan arvoonsa. Matoran pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti taukotiloja.
”Punainen insinööri vain. Luulen, että se jäi siihen hetken mielijohteesta.”
Kaukaukasvoinen turkoosi matoran heitti tikkaa. Hänen toverinsa makoilivat tatamilla tekemättä sen kummempaa. Kukaan heistä ei ollut viettänyt ennen evakuointia kuluneen 20 vuoden aikana niin paljon aikaa sisätiloissa kuin näinä parina kuukautena.
Voima- ja kestävyysharjoittelu vei suurimman osan vihreiden miesten päivistä. Välillä he tekivät kenttäkeittimillä ruokaa aineista, jota Telakalle kuskattiin Klaanin kustantamana; toisinaan joku haki vaihtelun vuoksi höystettä kaupungin torilta tai kauppahallista. Klaanin kirjanpidon mukaan Sinisen Ussalin Veljenkuntaan kuului 74 matoralaista – tämän määrän eloonjääneitä Enki oli ilmoittanut Guardianille. Määrä oli niin suuri, ettei kukaan voinut ohimennen laskea, kuinka monta veljeskuntalaista Telakalla majaili. Suurin osa kaupungin tai edes Telakan väestä ei tuntenut yhtäkään naapureistaan nimeltä.
”Sota on odottamista”, sanoi vihreä suurta komauta pitävä hahmo toiselle. ”Jos sitoutumisemme Bio-Klaaniin oli yhden skakdin varassa, ja tämä skakdi on ammuttu jonnekin ryteikköön, ei tässä Sinisen Ussalin Veljenkunta -jutussa välttämättä ole loputtomasti järkeä.”
”Usko Ratka pois, oli Enkiltä ja Johtajalta harkittu asia hoitaa kaikki Guardianin kautta. Koko homma menisi Buko-harakoille, jos meidät olisi suoraan liitetty klaanin sissikomppaniaan.”
”No, minusta meidän aikamme menee bukoille täällä makoillessa”, vastasi Ratka. ”Yöt pitenevät. Tämä vuodenaika on meille otollinen. Tällä saarella sataa talvella lunta… Siihen jää jäljet, valoa on liikaa. Nyt meillä olisi vielä hyvä aika iskeä.”
”Enki tuskin on muuttanut mieltään siitä, että liian moni meikäläinen tai kukaan mukaan vain sotkisi tehtävää entisestään. Siellä rintamalla ei kaivata nyt sähläystä. Huomio pitäisi saada pois Lehu-metsästä, ei toisin päin.”
”Sitä minä tarkoitan, harhautusta. Kai Viimeinen Vartija jonkun mahdollisuuden tarvitsee. Tämä kaupunki tuntuu kaipaavan metsäsissiään kovasti.”
”No, siinä kuulit mitä ne sanoivat aikaisemmin… se Erysin tapaus. Hän Zakazin veteraani, mutta ei vaikuta ikinä tottuneen menetyksiin. Mutta hän tuntuu luottavan Enkiin, kaksosiin ja muihin – mitä hän nyt vetikään jengiinsä. Sisäpiiriin. Enkin piiri, ehkä. Mitäs me sille mahdamme, hän ei halua isoa porukkaa taistelemaan puolestaan – jos vaikka minä tai sinä kuolisimme, siitä hän ei tykkäisi. Pieni porukka, siinä on Guardianin Veljeskunta.”
”Ja me olemme Ilmalaiva-asemalla Makoilevien Ninjojen Veljeskunta”, vastasi Ratka. ”Hohhoijaa. Ei kai sitä auta muu kuin ottaa toinen peli Ääliötä. Sinä saat jakaa. Harmi, ettei sitä sinistä apinaa ole enää näkynyt, se oli hyvää peliseuraa.”
Kolmas matoran laittoi tikat takaisin häkkiinsä ja heitti sen viereiseltä pöydältä korttipakan tovereilleen. ”Tedni olisi pitänyt siitä. Jotain perimmäisen tednimäistä siinä oli. Sekin oli rikollinen. Kai.”
Kellanvihreä matoralainen käveli rentona Kaukaukatua, saapui Meriportille ja vilkutti vartijoille. Portit olivat auki – vihollinen tuskin hyökkäisi niin nopeasti, ettei niitä ehdittäisi sulkea. Eikä Bio-Klaanin kaupunki toki rajoittunut muureihin. Niiden takana oli maatiloja, tehtaita ja suuri Telakka, sekä lenkkipolkuja, hiekkarantoja ja muuta rentoa, mitä rauhan ajan yhteiskunta tapaa kerätä ympärilleen.
Visulahden itälaidalla oli kursailemattomasti Suuren Hengen puistoksi nimetty puoliksi hoidettu alue, jossa kasvoi lehtikuusia, pähkinäpuita, raitoja ja vanhoja tammia. Täällä Klaanin suuret ajattelijat kiersivät tuttuja lenkkejään, saihan liikunta usein ajatukset liikkeelle. Ujot rakastavaiset keskittyivät toistensa tuijotteluun merenlahteen kaartuvien oksien alla, ja kerrotun mukaan Klaaniin soluttautuneet – tai oikeasti usein vain liittyneet – hämärien organisaatioiden edusmiehet ja vieraiden valtojen agentit neuvottelivat täällä Klaanin neutraalilla ja avomielisellä maalla sorsia ruokkien ja asioita sopien. Huhun mukaan muutamakin pimeyden metsästäjien ja pienempien rikosryhmien välinen pikkukina oli sovittu kaikessa hiljaisuudessa tässä puistossa.
Mikäli joku olisi painanut muutamaa kuukautta aiemmin puiston polkuverkoston tarkasti mieleensä, olisi hän huomannut joitakin pieniä viimeaikaisia muutoksia. Osa poluista oli kadonnut, ja moni vanha sivureitti ohjasi nyt hienovaraisesti mutta päättäväisesti takaisin valtaväylille. Pensaita oli ilmestynyt uusiin paikkoihin, nokkoset tekivät vanhoista väylistä luotaantyöntäviä. Väärälle reitille eksyvä saattoi huomata, että ampiaisia oli vielä yllättävän paljon vuodenaikaan nähden ja ne olivat perin reviiritietoisia.
Jos näistä muutoksista olisi tehnyt kartan, olisi voinut hahmottaa aidatta suljetun alueen, jonka sydämessä kasvoi suuri vanha tammi. Kellanvihreä matoralainen käveli tottuneesti piikkipensaikon läpi – siihen oli oma tekniikkansa – ja saapui puuvanhuksen juurelle. Hän tarkisti, ettei lähellä ollut uteliaita silmäpareja, ja siirsi laakeaa kiveä juurten raossa. Kun tunnelin havaitsi, paljastui se yllättävän suureksi – aukon maisemointi oli tehty tarkoin. Kovin syvä se ei silti ollut. Matoinen pintamaannos muuttui ruskeaksi podsoliksi, jonka uumenista hehkui kodikkaan keltainen valokivien hohde.
Vanhat, suuret puut ovat kuin jäävuoria. Niillä on latvus, oksisto ja päärunko, alhaalta oksaton – ja maanpinnan alla on toinen oksisto, multaan ja hiekkaan pureutuneet juuret, jotka luovat oman maailmansa ja mikrobiominsa. Monilla saarilla le-matoralaiset asuivat puun oksissa. Täällä matalan profiilin ylläpito ja kiinnostava suhde erääseen suureen ja harvinaiseen rahi-petoon olivat pakottaneet ilman väen siihen toiseen oksistoon.
Tämä kummallinen koti oli kaivettu moneen tasoon, suurten juurien kannattamiksi kennoiksi, joiden keskellä oli suuri korkeampi puuparruilla tuettu tila. Juurista roikkui riippumattoja ja valokiviä; hyllyjä ja työskentelytasoja oli kiilattu niiden ja maan väliin. Suurin osa tukikohdasta sai valonsa tästä päätilasta, mutta kaksi tunnelia, yksi pienempi ja yksi suurempi, veivät kauemmaksi pimeään. Tilassa oli toistakymmentä matoralaista – pari heistä lepäsi, mutta suurin osa oli syventynyt puuhiinsa.
”Ah, Mostle”, sanoi lyhyttä katanamiekkaa tahkolla teroittava viiksekäs ninja, jonka vihreällä otsalla oli tummanpunainen nauha. ”Mitä uutta tällä kertaa?”
”Toin herneitä, kuivakalaa ja kolme tuoretta leipää. Yritin kuunnella kievarissa tuoreita tuntoja, mutta eipä sieltä irronnut sen kummempaa, vanhaa samaa vaan. ’Torakanpenikat’ ja ’jos Guartsu olisi täällä’ ja vastaava. Muutama uhkasi ottavansa veneen ja lähtevän – merisaarto todellakin tuntuu olevan nyt höllempi, tai siis se on todettu jo siviiliväestönkin keskuudessa.”
”Ja joku vene pääsikin läpi. Olin yhtenä iltana ylätasanteella – näin sen kelluvan rauhakseltaan pois lahdelta”, sanoi pyylevä ja turkoosi pakarikasvoinen matoran, joka ripusti märkiä mustia kaapuja kuivumaan tilaa halkovalle narulle.
”Avomerelle, ei vain Ruki-Koroon tai muuhun rannikon vapaista kylistä?” kysyi yksijalkainen ilman mies, joka maalasi tarkkaavaisesti vihreää naamiota punaiseksi kynäruiskulla lähellä sisääntulokäytävän ovea.
”Luulen niin”, vastasi pakarikasvo, ”tai saattoi se kai harhauttaa tarkkailijoita, mutta tiedä häntä – miksi ne omia harhauttaisivat. Ehkä joku otti hatkat, kun tilanne sen suhteellisen turvallisesti mahdollisti.”
”Radioliikenne on samaa mieltä merisaarrosta”, totesi rurukasvoinen ninja puun pääjuureen kiinnitetyltä laverilta, jonka laitteistosta nousi kaapeleita runkoa pitkin ylös maan pintaa ja latvustoa kohti. ”Saimme myös ilmeisesti Gaggulabion skakdien hajaviestin, joka koostui lähinnä pikkutuhmasta paskanjauhannasta ja kiroilusta.”
”Ne eivät todellakaan tunnu peittävän signaaleitaan. Onko vieläkään mitään nazorakeista, Otlek?”
”Ei. Imperiumin radiodoktriini on ammattitaitoisempi. Lisäksi niiden asemat ovat kauempana, ja todennäköisesti ne käyttävät jotain omaa teknologiaansa. Gaggulabion kama on sellaista, jonka kuka tahansa Välisaarten radioamatööri osaa purkaa ja koota kädet selän takana.”
”Eli Vartija voi olla saatu kiinni ja ammuttu, emmekä me tietäisi siitä mitään?” kysyi Mostle, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Niin. Siinä mielessä olemme samassa asemassa kuin Klaaninkin väki, meillä on vain luotto.”
”Ero on siinä, että me tiedämme, että hän on yksin”, sanoi uusi ääni pimeään johtavan isomman tunnelin suulta. Enki astui esiin väsynyt ilme kasvoillaan. ”Mitä leipää?”
”Kaksi ohraa, yksi ruista. Kaupunkielämässä on hyvät puolensa. Kotisaari, no, se on – oli – köyhä siemenviljan suhteen. Hedelmiä on ikävä.” Mostle otti säkistään kaksi suurta ruskeaa paperipussia ja asetti ne pöydälle.
”Muun muassa”, sanoi Otlek ilmeettömänä.
”Sodassa paljon on pantava alttiiksi, sanovat”, totesi Enki ja otti pitkän veitsen vyöltään. Hän otti leivät pussista ja leikkasi pitkiä siivuja. ”Ja paljon on alttiina, vaikkei sitä erikseen alttiiksi asettaisi.”
Muutkin asukkaat laskeutuivat tilan alatasolle ruokailemaan hiljaisuudessa. Kaksoset Ibra ja Raham kaatoivat metallipikareihin mahlaa suuresta kanisterista. Ateria oli koruton. Kaikki tiesivät toisten – ja itsensä – miettivän sitä, mikä oli sodassa poltettu. Siihen oli vaikea vastata arkisuuksilla.
Aterian päätteeksi Mostle nyökkäsi kohti pienempää sivutunnelia. ”Onko hän paikalla? Pitäisikö hänelle viedä jotain?”
”Hän syö omalla ajallaan”, Ibra sanoi. Ilman erityistä sopimusta yksi osuus oli säästetty. Kenties hieman muita suurempi.
”Entä iso kaveri?”
”Se ei välttämättä erota tuoretta leipää kuivasta, joten en vaivautuisi”, sanoi Raham. ”Tykkää kyllä terhoista, mitä tämä puu antaa aika tavalla.”
”Ehkä niitä kasvoi sillä tulivuorisaarella”, ehdotti viiksekäs ninja.
”Ämköö ei kyllä ikinä puhunut terhometsistä”, sanoi Otlek.
”Olisitko uskonut, jos olisi puhunut?”
”Hyvä pointti”, myönsi rurukasvo.
”Olen kyllä vähän huolissani siitä, miten se vain lymyää luolan pohjalla”, sanoi yksijalkainen ninja. ”Se ei ole liikkunut viikkoihin.”
”Ja hyvä niin. Niitä ei asu Välisaarilla. Ne, jotka tunnistavat sen, yhdistäisivät sen vain Ämkoohon, mitä me emme halua”, sanoi Ibra.
”Ja lisäksi se voisi ihan oikeasti syödä jonkun, tai päättä tehdä uuden pesän jonkun taloon. Raukka ei ole tottunut isoihin kaupunkeihin”, sanoi Otkel.
”Kaipaakohan se isäntäänsä?” mietti Mostle.
”Se on kyllä selvinnyt kotipuolessa pidempiäkin aikoja yksin silloin, kun Ämkoo on ollut jollain, mitä näitä nyt on, tehtävällä”, totesi yksijalkainen, ”eikä se ole ollut siitä kummemmin ahdistunut.”
”Jaa-a. Minä miettisin enemmän, kaipaako sen isäntä sitä”, mietti viiksekäs ninja.
Tämä aiheutti mietteliään hiljaisuuden. Ibra ja Raham katsoivat vaivaantuneina toisiaan. Keskustelu meni alueelle, johon Johtajan sisin piiri ei mielellään mennyt – ainakaan silloin, kun paikalla oli väliportaan entisiä veljeskuntalaisia. Juuritukikohdan väki koostui nyt osittain pakon sanelemana kolmesta osittain erillisestä ryhmästä. Oli Johtajan piiri, johon kuului kaksosten lisäksi Enki ja jokunen hiljainen matoran. Enki ja kaksoset kuuluivat myös ryhmään, joka oli ollut Vartijan tiimissä ja palannut takaisin rannikolle ilman adminia; tämä joukko oli päätetty pitää piilossa uteliailta katseilta, sillä operaatio oli epäonnistunut ja tilanne vielä päällä. Kolmantena luolassa oli joitakin sellaisia entisiä veljeskuntalaisia, joilla oli joku erikoisaito tai -tehtävä. Johtaja oli valinnut nämä luottamuksensa arvoisiksi, sillä hän halusi pitää valmiudessa yksikön, joka selviäisi haastavistakin tehtävistä.
Bio-Klaanissa entinen Ämkoon veljeskunta tunnettiin ninjamatoranien ryhmänä, joukkona huippuunsa koulutettuja salamurhaajia, hiiviskelijöitä, linnunräjäyttäjiä ja veitsenheittäjiä. Tämä piti paikkansa osittain. Tahdonvoimaa, notkeutta ja asekuntoa veljeskunnalla oli monen matoran-kylän edestä. Jokainen viidakkosaaren entisistä asukkaista oli saanut Miekkapirulta koulutuksen ja kouliintunut muissakin taistelutoimissa kuin tässä sodassa nazorak-imperiumia vastaan.
Mutta yhtä lailla veljenkunnan väki oli elänyt yksinään viidakkosaarella vuosia, ja yhteisön pitäminen elossa vaati muutakin kuin ninjataitoja. Heittoveitsillä ja jousilla pystyi metsästämään, mutta niillä ei voinut viljellä maata tai valmistaa patoja tai lapioita, mustista kaavuista puhumattakaan.
Mostlen tehtävänä oli asua Telakalla yhtenä Sinisen Ussalin Veljeskunnan näennäisenä rivijäsenenä ja välittää viestejä ja käskyjä juuritukikohdasta – ja samalla käydä hoitamassa asioita keskikaupungilla. Enki oli toiminut aiemmin tänä yhteyshenkilönä, mutta olosuhteiden pakosta hän oli toistaiseksi luolan vankina.
”Kukapa tietää, mitä vanhasta elämästään hän tuolla kaipaa”, Mostle vastasi.
”Kaipaa mitä kaipaa”, sanoi Ibra.
”Kahvia. Hyvää kahvia”, totesi Enki ykskantaan.
”Ja jos totta puhutaan”, sanoi Otlek, ”En ole aina ihan varma, kumpi niistä kahdesta on kumman isäntä…”
Ibra ja Raham katsoivat Otlekia synkkänä kulmiensa alta ja osoittivat silmiensä liikkeellä onkalonsuuta kohti – ei sitä, jonka perällä tuhiseva olento möllötti pesässään. Ruokailijat painoivat päänsä rintaan ja laittoivat nyrkkinsä hetkeksi sydänkiviensä päälle.
Johtajan askellus oli vammoista huolimatta varma. Tämä mittaili joukkoaan vakaalla katseella mirunsa syvyyksistä.
”Kiitos, Mostle. Lepo.”
Johtaja istui aterian ääreen kaksosten väliin.
”Ibra on oikeassa. On kaikille paras, että Norsupäästäinen pysyy täällä. Sen parempi, mitä vähemmän meihin kiinnitetään huomiota. Kaupunki etsii petturia tälläkin hetkellä – vihollinen oli päässyt muurien sisälle jo kauan ennen kuin he saivat tietää Ämkoon siirtyneen Allianssin alaisuuteen. Kaupunki on epäilyksen riivaama.”
”Mutta ei vainoharhaisuuden”, sanoi Enki. ”Emme ole aina toimineet tavalla, joka olisi omiaan rakentamaan luottamusta.”
”Ja”, aloitti Johtaja painokkaasti, ”mitä olisi Enki tehnyt toisin?”
”Ämkoo teki omat valintansa, ja ne ovat mitä ovat. Mutta meillä ei tarvitsisi olla mitään peiteltävää Bio-Klaanin johdolta. Jätti ja Lumiukko kertoivat omat tarinansa admin Tawalle. Minun, Otlekin ja muiden versio on yhtäpitävä sen kanssa. Se, että palasimme maata pitkin tänne, oli perusteltua strategisesti – ja vielä sovittu protokolla Vartijan kanssa. Se, että jätimme hänet vihollislinjan taakse, ei varmasti vakuuta kaikkia, mutta ainakin epäilykset ovat pienempiä kuin silloin, jos joku meistä tehtävällä olleista huomataan täällä yhtäkkisesti.”
”Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää, että te pysytte täällä, kuten on päätetty.”
”Niin, nyt. Mutta jos olisimme ilmoittaneet tilanteesta Admin-torniin heti saavuttuamme, olisimme voineet koordinoida tilanteen heidän kanssaan asianmukaisesti – ja olla oikeasti Sinisen Ussalin Veljeskunta. Johto olisi ymmärtänyt tilanteen. Tämä ei ole monen heistä ensimmäinen sota.”
”Perustuuko näkemyksesi arvioon suunnitelman parhaasta toteuttamistavasta”, kysyi Johtaja terävästi, ”vai tylsyyteen täällä maan alla istumisesta? Jotkut meistä osaavat laittaa sovitut päämäärät henkilökohtaisten tarpeidensa edelle.”
”Suunnitelman päämäärän voi saavuttaa monella tavalla”, sanoi Enki. Muut paikalla olevat aistivat, ettei veljeskunnan operatiivista päällikköä olisi kiinnostanut neuvottelu Johtajansa kanssa. ”Emmekä me voi kontrolloida niitä kaikkia. Saaren palaminen ei kuulunut suunnitelmaan. Monelle meistä se tekee koko suunnitelmasta toissijaisen. Tai merkityksettömän. Eikä Bio-Klaaninkaan tilanne liity vain Ämkoohon ja allianssin sotaan. Me olemme nyt osa heitä – tai heidän alaisuudessaan – ja emme voi yksin määritellä sitä suhdetta.”
”Tiedät varsin hyvin, ettei meillä ole tässä tilanteessa mahdollisuutta olla admin Tawan ehdottomassa käskyvallassa”, Johtaja sanoi varoittavaan äänensävyyn.
”Tiedän. Mutta salaisuuksissa on aina riski – ja perusteettomia salaisuuksia on vaikein selittää. Lenkkeilijöiden uteliaat silmät on vielä helppo pitää poissa, mutta mikäli klaanilaiset haluavat ottaa tämän rantakaistaleen sotilaskäyttöön, vaikka estääkseen meidän kotisaaremme kohtalon, he törmäävät ennen pitkää meihin ja Norsupäästäiseen. Sinut, Mostlen ja jotkut muut voi vielä selittää – suurin osa heistä ei edes tiedä sinusta, vaikkei Meneur olisi kuollutkaan tähtemme. Mutta se, että minä, Otlek, kaksoset ja muut Vartijan tiimin jäsenet yhtäkkiä putkahtavat juurakkoon saaren etelärannalla herättää ikäviä kysymyksiä siitä, miksei Guardian ole täällä – ja miksi emme ole raportoineet mitään.”
”Riski on hallittavissa. Sellaiset hankkeet vievät aikaa. Saamme piilotettua teidät kauan ennen kuin kukaan tulee lähellekään”, Johtaja sanoi ja nyökkäsi tasolle, jossa oli koko joukko yksijalkaisen kynäruiskulla maalaamia voimattomia kanohi-namioita ja haarniskanpaloja.
”Niin. Mutta he ovat valppaina. Tässä kaupungissa asuu monenlaista väkeä, ja moderaattoriryhmän tuore selakhijohtaja on terävä. Vaikka he eivät erityisesti valvoisi meitä, he saattavat tietää enemmän kuin arvatkaan. Ja mitä vähemmän me heille kerromme, sitä paremmat syyt heillä on yrittää pysyä perässä muuten, ja siitä heitä ei voi syyttää.”
Huoneen tunnelma oli jännittyneempi kuin aikoihin. Ibra ja Raham katsoivat sivusilmällä Johtajaansa lähes identtisten naamioidensa takaa. Johtaja ei ollut vielä koskenut ruokaansa. Hän tuijotti Enkiä ilmekään värähtämättä. Muut välttivät katsekontaktia kumpaankaan ja liikahtelivat hermostuneina. Veljeskuntalaiset olivat tottuneet niukkaan ja eristäytyneeseen elämään, mutta Enki ei ollut todellakaan ainoa, joka kaipasi vaihtelua luolan lepoon.
”Ehkä Vartijan paluu laukaisee tilanteen. Se saisi klaanilaiset niin tyytyväisiksi, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, palasimme eilen, tänään vai kolme viikkoa sitten”, ehdotti Otlek ja naurahti epävarmana.
”Riippuu siitä, miten hän palaa”, sanoi Raham.
”Hän palaa elossa tai ei ollenkaan. Imperiumi ei vaihda vankeja tai palauta ruumiita”, vastasi Enki.
”Vartijan pysyminen hengissä on suunnitelmat kannalta oleellista, mutta ei keskeistä”, sanoi Johtaja. ”Ja nyt meidän osamme on kärsivällisyys. Tällaisessa konfliktissa voi kulua kuukausia ilman näkyviä tapahtumia. Ja sitten vuoden edestä tapahtuu päivässä. Sodassa paljon on pantava alttiiksi – ja väliaikainen vapautemme on vähintä, mitä voimme antaa.”
Pieni laveri oli piilotettu yläoksistoon niin hyvin, ettei sitä tietämättä erottanut edes viereisestä puusta. Ylös ei mennyt tikasta eikä edes köyttä – mikäli veljeskuntalaiset eivät olisi oppineet kiipeämään puihin, olisi heistä tullut pian entisiä veljenkuntalaisia. Sellaisia heistä taisi tulla joka tapauksessa, mutta sentään vähemmän kivuliaalla tavalla.
Puun kolossa oli radiovastaanotin, jonka antenni muistutti erehdyttävästi oksaa. Kaikki vilkkuvat merkkivalot oli peitetty. Puulla päällystetyn kaukoputken linssissä oli mattalasinen suoja, joka esti huomiota herättävän kiiltelyn auringonvalossa. Oksien seassa istuva Enki ei suojaväriä tarvinnut.
Matoralainen nojasi runkoon ja hengitti syvään. Tämän vapauden ne hänelle antoivat. Pohjoinen oli pilvien peitossa, mutta täällä etelässä ilta-auringot kultasivat Admin-tornin kylkiä. Kaupungin matalammat talot jäivät lähipuiden lehvästöjen katveeseen, mutta sieltä täältä kohosi korkeampia rakennuksia ja muurien harjoja. Lintu laskeutui kaukoputken päälle ja antoi matoralaisen rapsuttaa tätä korvan takaa. Se ei ollut entisen veljeskunnan lintuja, joten sitä ei odottanut räjähtäminen tragikoomisesti värikkään savupilven saattelemana.
Lounaassa oranssinpunaisena kimmeltävän meren keskellä oli mustanharmaa tahra. Saari ei enää savunnut. Jos olisi ollut kevät, olisivat ensimmäiset versot ja puskeneet tuhkakerroksen läpi. Nyt Enki näki kotinsa paikkana, jossa ei liikkunut tai elänyt mitään. Virheenä maisemassa. Rumana ja turmeltuneena. Ei. Turmeltuna.
Matoran sulki silmänsä. Silmäluomien takana ilta-aurinkojen valo muuttui painajaiseksi saaren roihusta.
Laveri heilahti hitusen, tömähdys oli melkein ääneton. ”Hei, Mostle”, sanoi Enki avaamatta silmiään. Nuorempi matoralainen suuntasi kaukoputken satama-altaan suuntaan ja tutkaili laiturissa olevia laivoja, jotka näkyivät juuri ja juuri puiden takaa.
”Hei. Ikävä tilanne tuolla Johtajan kanssa. Mutta sellainen hän on. Hmm, vakaa. Päättäväinen.”
”Mmm-m.”
”Hän on ollut tuolla alhaalla ainakin neljä viikkoa. Se vaikuttaisi keneen tahansa.”
”Mmm. Minä olen ollut siellä hänen kanssaan puolet siitä ajasta. Ja jos totta puhutaan, en ole huomannut veli Leiterissä juurikaan eroa tavalliseen.”
Mostle hätkähti kuullessaan Johtajan nimen lausuttavan ääneen. Enki kuuli tämän, vaikka piti silmänsä yhä kiinni.
”Harmi, että joudut olemaan täällä koko ajan. Hyvähän minun on sanoa, kun pääsen katsomaan paikkoja. Suoraan sanottuna Telakan yksikössäkin ollaan jokseenkin tylsistyneitä tähän odotteluun.”
”Entä kaupunki? Uskotaanko siellä vielä Guardianin paluuseen?”
”Yhä vahvasti. Mutta ei toivo tästä enää lisäänny. Nämä ovat vain toiveikasta väkeä, lähtökohtaisesti… Ja hei, siksi minä tulinkin tänne ylös. En viitsinyt ottaa asiaa esille tuolla alhaalla, koska tilanne oli jännittynyt ja tämä on henkilökohtainen. Mutta tosiaan. Sait kirjeen.”
Enki avasi silmänsä ja korvasi mielensä sisäisen leimun tammen syksyisillä lehvillä, Mostlen naamalla ja tämän vihreän käden ojentamalla kirjekuorella.
”Hänen kätensä toimivat jo ihan hyvin”, Mostle sanoi ja nyökkäsi kirjettä kohti. Enki nappasi sen ja avasi pienellä heittoveitsellä. Sisällä oli jonkinlainen potilaskertomuslomake, jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu värikynällä ja melko epäselvillä kirjaimilla:
Enki Veli
Älä ole vihainen Bakmeille puolestani. Se ei todennäköisesti ollut hänen vikansa. Hän ei voi mitään sille, että on tasapainoton hullu raivopää ja väkivallan kulttuurin kasvatti. Olen viime päivinä ymmärtänyt, että aamuyöllä muakankin kuuluisi nukkua.
Tohrot- Tohtir- Tohtori Kupe uudelleenrakensi olkavarteni. Ne ovat hienot. Tule katsomaan.
Mostle kertoi minulle, että et ole täällä virallisesti, joten ei voi tulla katsomaan minua. Se on harmi. Sulkaa ja sarjakuvat ovat loppu.
Kirjoitin tämän salaa yöllä piirustustunnilta varastamallani värikynällä. Koska et ole virallisesti paikalla, en voinut kirjoittaa sitä piirustustunnilla. Kuulin, että odotatte Guardianin paluuta rintamalta. Jos haluat käyttää Legioonaa hänen pelastamiseensa, en voi valitettavasti auttaa, sillä en tiedä, mihin se meni.
Mikäli Guardian on lähellä jokea, voisi hänet melko helposti pelastaa Legioonalla menemällä sillä kaupungista suoraan ylävirtaan. Aion etsiä sen heti, kun Tohtori Kupe on uudelleenrakentanut jalkanikin.
Kerro terveisiä Porsunäästäiselle ja Otlekille. Olet minulle tärkeä.
”…Ja taas. Katso tätäkin. Juuri kun me saimme kaiken valmiiksi. Se on aivan romuna.”
Hopeanharmaa skakdi oli kumartuneena mustabeigen maan kansalaisen vierelle. Bladis ei ollut hirvittävän syvällä mekaniikan maailmassa – hänen erikoistuntemukseensa kuuluivat lähinnä kojeet, jotka saivat prätkän kulkemaan lujempaa ja (tuntemattomasta syystä) pitämään huomattavasti tavanomaista kovempaa meteliä. Sen verran Bladis kuitenkin tiesi, ettei hammasrattaiden kuuluisi olla voimansiirtolaatikon ulkopuolella.
”Vai niin. Ja rikospaikalta siis katosikin jotain? Eli kyseessä on varkaus?” skakdi kysyi laivastolaiselta, jonka nimi oli Kormakh.
”Rikospaikoilta! Tämä on jo neljäs parin viikon sisään. Ja hassu juttu on, arvaa mikä? Sitä kiinnostavat vain kampiakselit. Ei venttiilit, jotka pitää tehdä aina mittatilauksena messingistä tai jostain muusta arvokkaasta, helposti työstettävästä materiaalista. Nuo akselit ovat vain rautaputkia, joissa on vähän hampaita tai matoruuvia, mitä nyt milloinkin tarvitaan.”
”Olisi outoa, jos klaanista paljastuisi kilpaileva ilmalaivayhtiö”, Bladis murahti. Tämä ei ollut mitenkään hohdokas tapaus selvittää. Ainoa hyvä puoli oli, että ilmeisesti taustalla oli joku syyllinen, jonka ehkä pääsisi pidättämäänkin, hyvällä lykyllä takaa-ajon seurauksena. Mutta alkuvaiheen Tuplaterä olisi hyvin voinut jättää jollekin muulle. Klaanissa ei ollut kyllä hetkeen tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista.
”No niin, sitä minäkin! Ja nuo osat ovat aivan käyttökelvottomia kontekstinsa ulkopuolella. Koko voimansiirto pitäisi tehdä niiden ympärille. Ei korvaavan osan valmistamien nyt mikään ylitsepääsemätön homma ole, ensimmäinen kummastutti, toinen ihmetytti ja nyt jo alkaaärsyttämään saamaristi. Aina kampiakseleita. Eikä kyse näytä olevan edes mistään tietoisesta sabotaasistakaan, kun kerta paljon hankalammin korjattavat osat ihan vieressä on jätetty rauhaan. Ja niin, toisella kerralla ajattelimme, ettei tämä olekaan niin kummaa, kun koko vaihdelaatikko oli irrotettu – se oli Lohrakista, tuommoisesta kevyestä hupilennokista, voimansiirron voi nostaa yksikin. Mutta ei, vielä mitä! Torangan vasen moottori meinasi räjähtää, kun se saakelin varas oli akselin vietyään tunkenut loput laatikosta tulipesän savupiippuun. Savupiippuun!”
”Varkaalla on tarkka maku”, Bladis mutisi ja kirjoitti asian ylös muistikirjaansa, jota saattoi plärätä nähdäkseen nurkassa animaation isohampaisesta skakdista ampumassa lihavamman ja ajamassa sen yli moottoripyörällä. ”Eikö teillä ole täällä kuitenkin valvontaakin?”
”No on. Joitain videokuvatallenteita, mutta ei kaikkialla kuitenkaan. Ne voi käydä läpi. Ja ovet suljetaan yleensä yöksi, ja vaikka täällä onkin joskus mekaanikkoja ja rahtaajia myöhäänkin töissä, niin kukaan ei ainakaan selkeästi nähnyt mitään. Ovista ei ole kuljettu, koska neljännellä kerralla Tongu alkoi saada tarpeekseen ja laittoi vartijat kaikille.”
”Haetaanpa ne nauhat, Paaco saa katsoa ne. Kuule, täällä on paljon koloja ja koppeja ja laatikoita, joissa varas voi piileskellä, kunnes väki lähtee ja ovet suljetaan.”
”No on. Meinaatko, että se olisi joku meistä? ’Sisäpuolinen homma’?” Kormakh alkoi johdattamaan Bladista toimistolle, johon nauhat vietiin.
”Näin on! Luulisi, että täällä töissä olevat ovat ainoita, joilla olisi jotain käyttöä kampiakseleille.”
”Hmmm. Se yksi uusi kaveri on kyllä aika omituinen. Mutta olisi se silti outoa. Työn jälki, minä sanoin Tongulle. Työn jälki ei ole täyttä kaikki paskaksi -meininkiä, pirulainen on hakenut juuri tiettyjä osia. Mutta se ei osaa purkaa kunnolla. En nyt tarkoita, että olettaisin varkaan laittavan muut osat paikoilleen ja kiillottavan ja öljyävän ne, ymmärrätkö? Mutta näistä nyt on vain vedetty osia pois, kunnes akselin on saanut irti. Ei loogisessa järjestyksessä, maallikkomaisesti. Jos joku koneiden päälle ymmärtävä haluaisi niitä ottaa, niin homman saisi hoidettua nopeamminkin.”
Kaksikko saapui toimistolle. Se oli melko pieni eikä paljon käytetty. Kuvaputkinäyttö ja videonauhuri näyttivät eksyneiltä erityylisten puukappien keskellä. Tuolina oli vanha lentokoneen ohjaustuoli, jonka kangaspäällinen oli kulunut lähes kokonaan pois. Kormakh otti arkistokaapista neljä nauhaa.
”Nämä ovat viimeisen tapauksen aikaisia nauhoja. Näyttävät vanhemmilta, kun nauhoitamme niihin monta kertaa. Katsottiin ne läpi, mutta ei selvästi mitään. Ehkä te saatte niistä enemmän irti.”
”Tattis. Johan Paaco on aika haka näiden kanssa, kun aina niitä näyttöjään tuijottaa. Kuules, kertokaa jos uusia juttuja ilmenee. Minä tulen tänne huomenna rikospaikkatutkinnan kanssa, okei? Yrittäkää pitää koneet puksuttamassa siihen asti.”
Seuraavana päivänä
Huomattavasti edellispäivää murjottavamman näköinen Bladis työnsi Telakan ovet auki. Miten niin koko rikospaikkatutkinta oli lomalla, ’muissa kiireissä’ tai kipeänä? Normaalin virkavarustuksensa – puukon, haulikon ja zamor-nyrkin – sijasta Bladis raahasi nyt mukanaan valkoista työkalupakkia. Mukaan oli pakattu myös pehmytkantinen nide Kuollut asento: rikospaikkatutkimus vasta-alkajille.
Hopeinen skakdi heilutti laiskasti kättään työn touhussa oleville matoralaisille ja astui rikospaikan eristysnauhan yli rusikoidun Lohrakin luo. Bladis etsi kirjasta oikean luvun, taittoi aurinkolasinsa pois ja kaivoi suurennuslasin esiin. ”Plasma, päälle”, hän murahti hiljaa ja alkoi tutkimaan sabotaasin jälkiä. Voimansiirron metallinen peitelevy oli väännetty irti. Kevytrakenteisessa lentokoneessa se ei ollut vaatinut hirvittävää voimaa, mutta sorminäppäryyttä kylläkin. Taittokohtaan oli jäänyt pieni taittovekki, ja kyllä, tarkkaan katsottuna se alle oli jäänyt pieni tukko sinistä karvaa.
Moderaattori aukaisi työkalupakkinsa ja kaivoi esiin petrimaljan ja mikroskoopin. Hän kaatoi oikeaa litkua maljaa ja laittoi karvat uimaan seokseen. Ilma-aluksen siipeä työtasona käyttäen hän tutki näytettä ja vertasi sen molekyylirakennetta kirjan kaavioihin. Hymy levisi skakdin hammasrivistölle.
”Hei, sinä!” Hän osoitti ohi kävelevää mekaanikkoa ja napsautti sormiaan, ”työskenteleekö täällä muita kuin matoralaisia?”
”No, Tongu, ilmiselvästi”, matoran sanoi, ”ei kai muita juuri nyt. Meillä oli Toa Hemiljou kerran, mutta se vätys ei tehnyt hommiaan ja sai potkut.”
”Ha! Tiesin sen! Se ei ole matoralaisen karvaa!”
Vaikutti kuitenkin epätodennäköiseltä, että Tongu itse olisi syyllinen – jätin sormet olisivat jättäneet aivan erilaisen jäljen, rikospaikkatutkinnan konkari päätteli, ja motiivi se vasta olisikin ollut hämärä. Bladis alkoikin käymään läpi kaavioita eri lajien DNA-rakenteesta. Näyte ei vastannut skakdia, vaikka moderaattori muistikin nähneen kerran Zakazilla aivan helvetin karvaisen portsarin. Se ei ollut myöskään vortixxin tai aristokraatin karvaa, eivätkä niin isot lajit olisivatkaan päässeet piileskelemään kovin helposti. Syväläisen Bladis skippasi kokonaan. Toan ja turagan DNA oli identtistä matoranien kanssa, totta kai, joten tutkija siirtyi rahi-lajeihin. Käytyään läpi kuma-nuin ja ruki-kalan Bladis teki nerokkaan deduktion ja jätti tarkastamasta kaikki lajit, joilla ei ollut voimansiirron purkamiseen vaadittavia ulokkeita. Piikikäs kiviapina oli lähellä, mutta ei aivan samanlainen – ja niiden karva oli muutenkin ruskeaa, vaikka myös oranssia alalajia tavattiin. Etelämantereen Laava-apinakin oli lähellä, mutta ei – g-helixin emäsparit eivät laava-apinalla olleet symmetrisiä, toisin kuin näytteessä. Sen sijaan Brakas-apinaan näyte sopi täydellisesti, ja tätä lajia tavattiin kuudessa eri värissä.
”Keissi suljettu”, Bladis hymyili koko suunsa leveydeltä. Ainakin näin alkuun. Moderaattori laittoi ylpeänä suorituksestaan tutkintalaitteiston kasaan ja suuntasi Tongun toimistolle.
”Lain nimessä auki!” Hän huusi toimiston ovella. ”Se ei ole lukossa”, kuului oven takaa matala ääni, ja Bladis aukaisi oven toimistoon. Ison kirjoituspöydän takana keltainen jättiläinen mittasi kartasta etäisyyksiä harpin avulla.
”No, sehän on hienosti tehty, kiitos. Vai apina. Kertoiko se, mihin käyttöön se niitä akseleita vei?”
”Emme ole vielä selvittäneet, mikä yksittäinen apina on kyseessä, mutta silmukka kiristyy ja rikollisen vaihtoehdot käyvät vähiin”, Bladis kommentoi ja antoi itselleen täydet pisteet Samelta opitusta ilmeettömästä raportoinnista.
”Aivan, aivan. Vai Brakas. Äänekästä väkeä. Niitä näkee paljon etelämmässä, ovat suosittuja lemmikkejä. Metru Nuin turaga kuulemma kielsi niiden pitämisen siellä päin ja lukitsi kaikki arkistoihinsa. Minä pidin aina sitä vähän ylireagointina, mutta ehkä heiltäkin vietiin kampiakseleita tai leijuntakiekkoja mitälie. Kertokaahan sitten meille, kun saatte tietää sen motiivin.”
”Jatkamme tutkimuksia ja raportoimme välittömästi”, Bladis sanoi. ”Morjens!”
Valvomo
”Ei näistä mitään löytynyt. Laivaston poppoolla ei ole juurikaan ammattitaitoa turvallisuusjutuissa. Tämäkin kamera oli kuvannut kaiken aikaa eteen laskeutunutta ilmalaivaa”, Paaco valitti. ”Ei ihme, jos siellä apinat tanssivat pöydillä.”
”No, eiköhän tässä ole todistetta kerrakseen”, Bladis sanoi ja heitteli näytepurkkia ilmaan kärsimättömänä, ”ei kai täällä niin montaa sinistä brakas-apinaa voi olla?”
”Tuskin, vaan en minä silti vielä osaa sanoa, missä voit tehdä pidätyksen. Jäsenlistalla on vain yksi brakas eikä se ole sinistä värivariaatiota. Apina, apina. Sehän voi olla lemmikkikin. Odotas…”
Paaco näppäili itsensä syvemmälle tietojärjestelmään. Klaani keräsi tietoa monista asioista: jäsenten lisäksi siellä oli taulukoita suosituista keskusteluaiheista, kahvion lokeja ja vanhentuneita, arkistoituja ilmoituksia. Hetken selailun ja parin energiajuoman siemauksen jälkeen kultavihreä mies löysi etsimänsä.
”Ah, tässä se on. Tietokanta Bio-klaanin jäsenten lemmikeistä. Katsotaas: Nöpö, ussal; G-Stealer, gukko: Napo, sammakko; Hikka, hikaki-lisko; DK, brakas-apina, siinä! Ei, hetkinen. Tämä on sekä lemmikki että jäsen. Just joo. Kuuluu jäsenelle Xiantos. Tämä on se ruskea brakas, joka oli jäsenlistallakin. Jatketaan eteenpäin… Qewa, Fikou; AH! Increase Kong, Brakas. Avataas…”
”Kuva täsmää, se on sininen. Omistaja jäsen nimeltä Icecap”, Paaco sanoi ja nyökkäsi kuvalle. Pullealla sinisellä pikku apinalla oli harmaat, surumielisen kurttuiset kasvot.
”Kiinni jäit, paskiainen”, Bladis sihisi.
Kuukausia myöhemmin
Sota syttyi, ja Bio-Klaanista loppuivat ne ajat, joina oli moderaattori saattanut valitella mielenkiintoisten tapahtumien uupuvan elämästään.
Telakka ja Icecap jatkoivat epätoivoista kilpavarusteluaan hämmästyttävän viekasta kädellistä vastaan. Lopulta Tongu joutui toteamaan, että Telakan kallisarvoista työpanosta ei sota-aikana kannattanut käyttää jokaisen mahdollisen apinan mentävän aukon tukkimiseen tai kampiakselien paikoilleen liimaamiseen entistä luovemmilla kokeiluilla.
Työyhteisöön vakiintui harvoin ääneen lausuttu mutta orjallisesti toteltu tapa tarkistaa kaikki kampiakselit säännöllisesti.
Icecapilla oli menossa viides yritys löytää häkki, josta Increse Kong ei pääsisi pakoon. Lopulta hän vain luovutti.
Bladiksen sisällä kyti vahva usko DNA:n hyödyllisyyteen rikostutkinnassa. Mikä tahansa mysteeri ratkeaisi välittömästi, niin hän uskoi, jos käsiinsä vain saisi oikeaa DNA:ta. Liekkiä ei sammuttanut edes se, että sitä ei löytynyt hänen uransa haastavimmalta rikospaikalta.
Ja eräänä päivänä Increase Kongin työ oli valmis.
Sen työnantaja oli pyytänyt lähettiään saapumaan tutulle tapaamispaikalle viimeistä kertaa.
Icecap oli lähtenyt jokapäiväiselle iltalenkilleen, joka oli sotatilan johdosta pelkkää surullista uiskentelua sataman lähiympäristössä. Lemmikkinsä waikiru oli jättänyt enimmäkseen muodon vuoksi lukkojen taakse huoneeseensa linnoitukseen. Juuri muuhun satama-altaassa laiturin alla viihtyvä klaanilainen ei sitä käyttänytkään.
Oven Icecap sulki tunnollisesti siitä huolimatta, ettei se ollut ennenkään pysäyttänyt yksinään kampiakselinäpistysten rikosaallosta vastuussa olevaa pahantekijää. Increase Kong kuunteli omistajansa lätsähtelyä alas portaita ja vilkuili hänelle jätettyä hedelmäkulhoa. Työnantajan maksamissa palkkioissa ei ollut mitään parempaa, mutta ei tässä siitä ollut kyse. Brakas-apinan veri veti kohti rikosten maailmaa.
Ikkunalasin irrottaminen sujui tottuneelta tekijältä helposti. Increase Kong pudottautui Icecapin huoneen alla levittyville punertaville kattotiilille, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kirmasi sitten kohti muuria. Kädellinen otti vauhtia ja hyppäsi linnakkeen vieressä kohoavien havupuiden suuntaan. Syysillan hämäryydessä ei petollisen apinan pakoa huomannut yksikään ylimääräinen silmäpari.
Lehu-metsän syvyyksiin kävi puiden latvoja pitkin pomppivan näpistelijän tie. Linturahit äännähtelivät kiihkeästi pesissään runkojen täristessä, kun matkalainen vipelsi kauemmas Bio-Klaanin kaupungista. Neulaset tarttuivat käsiin ja hänen kurkkuunsa lensi outo hyönteinen, mutta Increase Kong ei välittänyt. Hän nautti vapauden hurmoksesta viilettäessään kohti syrjäisellä metsäaukiolla sijaitsevaa tapaamispaikkaa.
Auringot olivat jo laskemassa, kun hän saapui perille. Työnantajan mökki oli tyhjillään – savupiipusta ei tullut savua, ikkunat hohtivat sinistä kajoa. Outo humina täytti Increase Kongin korvat, kun hän väänsi narisevan oven auki ja astui sisään.
Tärkein ensin, tajusivat apinan aivot ja käskivät hänen silmiensä etsiä päivän palkkiota. Kai työnantaja oli jättänyt maksun siitä huolimatta, ettei ollut pyytänyt Increase Kongia tuomaan uutta komponenttia? Kyllä, näin oli: vaaleanruskean sävyn saanut banaani lepäsi yksinkertaisella pöydällä ikkunan ääressä. Yksi taitava loikka, ja hän tarrasi jo aarteensa. Brakas-apina ahmaisi sen muutamalla hotkaisulla, röyhtäisi äänekkäästi ja suuntasi huomionsa seuraavaksi pöydälle jätettyyn lappuun.
Hyvä Increase Kong,
kun luet tämän, työni on päättynyt, mutta pyytäisin sinua siitä huolimatta suorittamaan vielä yhden tehtävän. Jos teet pyyntöni mukaisesti, palkkiosi on takuulla kaiken vaivan arvoinen.
Toiveeni on siis tämä: olisi ehkä suotavaa, että tuhoaisit tarpeettomaksi jääneen keksintöni. En tahdo, että mökkiini mahdollisesti eksyvät kutsumattomat vieraat pääsevät vihille salaisuuksista, joista saattaa kokemattomissa tai pahantahtoisissa käsissä koitua suurta vaaraa.
Tee siis näin:
1) sammuta generaattorini punaisesta napista
2) odota hetkinen, jotta laite menee varmasti pois päältä
3) pirsto vempain haluamallasi tavalla useiksi kappaleiksi siten, että sitä on mahdotonta koota uudelleen
Kun olet tehnyt tämän, saat Banaanin. Ojentaisin sen sinulle henkilökohtaisesti, mutta en valitettavasti satu olemaan paikalla, joten jätän sen lapun viereen. Toivottavasti löydät sen.
Garan
Siitä ei ole varmuutta, kuinka hyvin Increase Kong itse asiassa osasi lukea, joten tätä seuranneesta tapahtumasarjasta on mahdollista tehdä monenlaisia tulkintoja. Totteliko lähetti työnantajansa viimeistä käskyä vuosien yhteistyön siinä synnyttämästä velvollisuudentunnosta vai mukailiko se vain luontaisia impulssejaan? Tekikö se jotakin, josta oli haaveillut jo kauan, vai oliko taustalla hetken mielijohde?
Oli miten oli, apinan huomio kiinnittyi joka tapauksessa seuraavaksi mökin nurkassa seisovaan kojeeseen, joka oli sekä asumuksen täyttäneen sinisen hohteen että kädellisen korviin kantautuvan tasaisen huminan lähde. Työnantajan keksintö oli yksinkertainen harmaa ovi, joka vaikutti sopivan kokoiselta matoranille tai muulle pienelle olennolle. Sen karmit olivat täynnä riimuja, mikä ei yksityiskohtana Increase Kongia erityisesti liikuttanut. Niitä se ei ainakaan osannut lukea. Muutama sähköjohto kulki ovesta generaattoriin, joka toimi Increase Kongin mökille toimittamien ainesosien perusteella joko kampiakseleilla, kukkasilla tai luilla. Tai ehkä kaikilla.
Niin kauan hän oli työnantajalleen keksinnön materiaaleja kuljettanut, mutta jopa sen valmistuttua Increase Kongia kiinnostivat kuviossa enemmän banaanit. Näin iso laite, eikä sillä voinut muuta kuin matkata toiseen todellisuuteen?
Brakas-apina loikkasi alas mökin lattialle ja käveli keksinnön luokse. Työnantajansa jättämiä ohjeita räikeästi rikkoen se yksinkertaisesti tarttui oven karmista ja ryhtyi vääntämään – jos Increase Kong oli ymmärtänyt sille kirjoitetun viestin, se oli jo unohtanut sen sisällön. Mitään ei tapahtunut, joten apina siirsi otettaan ylemmäksi ja veti lujempaa. Kuului narisevia ääniä.
Keksinnön kohina oli peittänyt alleen metsän äänet ja maalannut maailman yksinkertaiseksi näyttämöksi oven ja apinan armottomalle taistolle. Increase Kong pomppasi ylöspäin, tarrasi kiinni vihollisensa yläosasta ja suuntasi sarjan potkuja sen metalliseen vartaloon. Rakennelma alkoi huojua. Tästä innostuneena nokkela näpistelijä ryhtyi heiluttamaan kehoaan keinuvassa liikkeessä, johon ovi pian liittyi.
Sähköjohdot keksinnön ja generaattorin välillä napsahtivat poikki, kun se repesi liitoksistaan ja kaatui lattiaa kohti pöllämystynyt Increase Kong mukanaan. Ensin apinan selkä kolahti lattiaan, sitten ovi aukesi tömähtäessään sen vatsaan. Noin kuuden ampeerin sähkövirta kiersi keksinnössä vielä lyhyen hetken ajan, mutta se riitti.
Mökille myöhemmin eksyvä kulkija ei löytäisi sen omistajaa, ei tämän apinan hahmossa kulkevaa juoksupoikaa, ei apinalle osoitettua kirjettä eikä edes heidän yhteistyönsä hedelmien jäänteitä. Kulkija löytäisi vain palanutta ruohoa, kasan tuhkaa ja hiiltynyttä irtaimistoa. Harvan silmät olivat tarpeeksi tarkat kaiken sen näkemiseen sinä, mitä se todellisuudessa oli: vankka todiste kampiakseligeneraattorien turvattomuudesta.
Apinan nimi oli Increase Kong, eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Täyden tiedottomuuden ja kovan valveen välillä oli vain lyhyt hämärän häivähdys. Yhden silmän pyöreän näkökentän valtasi kirkas sairaalalamppu, joka pakotti Tongun ensin räpyttelemään ja sitten kääntämään katseensa sängyn vieressä istuvaan matoraniin. Ylihoitaja Yilda hymyili ja taputti jättiläisen isoa kättä.
“Tervetuloa takaisin. Kupe sai poistettua luodin jalastasi. Olet selvillä vesillä. Odotas, haen hänet toimistolta… Ja odotushuoneessa on muutamia ystäviäsi, haluatko tavata heidät nyt vai myöhemmin?”
“Sisään vaan”, Tongu sai mutistua, “ja kiitoksia.”
Yilda nyökkäsi ja poistui. Kyklooppi silmäili sinisin verhoin eristettyä soppeaan. Pöydällä ei ollut mitään epäoleellista: Joitakin letkuja potilaan itsensä jalasta meni kojeeseen, joka kehräsi hiljaista hurinaa. Pöytäliina oli kukkakuvioinen.
Verhot aukesivat ja sisään astui Kupe perässään tuntematon hoitaja sekä Tehmut, Samol ja Ontor. Tervehdyksiä vaihdettiin tapaan, jossa sekoittuivat jotenkin omituisella tavalla adrenaliinin ja kauhun täytteisen seikkailun jälkeinen arkipäiväisyys, onnistuneen leikkauksen jälkeinen helpottuneisuus ja epätietoinen ahdistus siitä, mitä välitön lähitulevaisuus toisi tullessaan.
Kupe kaivoi esiin muovipussin, jossa oli tavallinen ympäri maailmaa käytetty tappozamor.
“Tällaisen kaivoimme jalastasi, kun olit nukutettuna. Se oli helpompaa kuin olisin osannut toivoa. Kehosi taisteli jo vastaan; luoti oli eristetty kudoksesta jonkinlaisella vahalla, ja vauriot olivat jo osittain korjanneet itseään. Toivottavasti nukutus toimi; en ole ikinä leikannut keltaista jättiläistä aiemmin, joten annoksen määritteleminen oli hankalaa.”
“En tosiaankaan huomannut mitään”, Tongu sanoi ja katsoi pussia ja tohtoria. Jalkaan ei tällä hetkellä koskenut, mutta se johtui luultavasti lääkkeistä. Kupeen oli helppo suhtautua, lääkintätoaa kohtaan jätti tunsi vain kiitollisuutta. Mutta ystäviään hän ei pystynyt vielä täysin kohtaamaan. Jätti huokaisi syvään.
“Kiitos paljon. Mutta entä muut? Ternok ei ole täällä. Ja niin, Harkel ja Weedol ja Morthank ovat kuolleita ja kaukana, sille ei kukaan voi mitään. Gee, onko hän palannut? Nyt on vielä tänään, tai siis, vasta viime yönä me olimme siellä, eikö?”
“Kyllä, on vasta yksitoista tuntia siitä kun tulitte. Ternok on viereisessä vuoteessa”, Kupe vastasi vakaasti ja hoitajamatoran sysäsi verhot syrjään; Kaukau-kasvoinen matoralainen nukkui pienessä sängyssä näennäisen rauhallisesti. Sydänvalo välkkyi tasaisesti.
“Korjasin haavan hänen päässään, ja Akaku-kuvat näyttävät kaiken olevan fyysisesti kunnossa, mutta emme ole saaneet häntä vielä hereille. Mielen asiat ovat vaikeita ja vielä pitkälti lääketieteen keinojen ulottumattomissa, ja vain aika näyttää, miten hänen tilansa kehittyy. En valitettavasti uskalla luvata mitään. Guardianista emme ole kuulleet mitään, mutta hän olisi tuskin päässyt tässä ajassa taistelukentältä Klaaniin ilman kulkuneuvoa, vaikka olisikin kunnossa.”
“Ternok ei herää…” Ontor sanoi, “mutta ainakin sinun korjaamisesi onnistui”, Ontor sanoi surumielisesti, “minä olen pysytellyt täällä katsomassa teidän peräänne, kun en tiennyt mitä muutakaan voisin tehdä.”
“Kaikki ovat tietenkin järkyttyneitä menetyksistä, mutta olemme saaneet tilanteen Telakalla selkeytetyksi”, Tehmut jatkoi, “laadimme strategiamallit uusiksi saatujen tietojen mukaan. Lohrak-ryhmällä oli kostotoimihaluja, mutta kielsin vielä lähettämästä aluksia Suurkylälle ennen kuin saamme tietää kunnolla vihollisen ilmatorjuntakalustosta.”
“Viisasta”, Tongu sanoi, “ei tässä voi tunnepohjaltakaan mennä tuon katastrofin jälkeen. Vaikuttaa siltä, että rohkeat manööverit eivät aina ole ratkaisu silkkaa ylivoimaa vastaan. Ja kiitos kaikesta, minkä teitte minulle ja Ternokille. Ei kai voi kuin toivoa, ettei pelkkä isku päähän poikaa lannista, kaikken sen jälkeen, mitä on koettu… Toivotaan parasta.”
“Niin voi aina tehdä!” sanoi Kupe, “Mutta sinun pitää jäädä tänne tarkkailuun muutamaksi päiväksi. Muistotilaisuus kaatuneille järjestetään pian, enkä voi luvata, että sinun kannattaa kävellä vielä pariin viikkoon; vaikka vamma on korjattu, olet sen verran raskas, että käveleminen oli tuhoon tuomittu yritys. Keksimme kyllä tavan, jolla pääset liikkumaan ympäriinsä. Meillä on kuitenkin ollut hyvin erikokoisia potilaita, vaikka olen kyllä suurin.”
“Jos vain pääsisin pajalleni, voisin tehdä kulkupelin, mutta ette te kuitenkaan päästä”, Tongu vastasi ja uskalsi hymyilläkin vähän.
“Emme niin. Ja minusta sinun kannattaa jättää laivaston asioiden hoito toistaiseksi Tehmutille ja keskittyä paranemiseen. Voit samalla seurata ystäväsi tilaa.”
Tongu tuijotti kattoon. Muistotilaisuus, ennen sitä makoilua täällä, ja sen jälkeenkin, odottaen seuraavia huonoja uutisia… Mutta kyklooppi oli yhä hyvin väsynyt, eikä nukutuksen uni ollut sitä parantanut. Tuntui helpottavalta jättää asiat toistaiseksi Tehmutin hyvin osaaviin käsiin. Kotisaari tuntui pimeämmältä ja pelottavammalta paikalta kuin koskaan aikaisemmin, mutta sairaalasiivessä vallitsi käytännönläheinen ilmapiiri, jonka tavoite oli korjata loukkaantuneet ja tehdä sairaista terveitä. Toistaiseksi se saisi kelvata.
Päivät vierivät. Sodan ankeus kilpaili huomiosta käytännön kuhinan kanssa. Suru menetetyistä ystävistä vaihtui enteilevään pelkoon siitä, kuka olisi seuraava, kuinka monta menetystä joutuisi kokemaan ennen sodan – tai oman elämänsä – loppua.
Muistotilaisuutta edellisenä iltana sairaalasiiven henkilökunta esitteli hänelle varastosta löydetyn kävelyavun, sähkökäyttöisen rautahäkkyrän, joka tarkemmin havainnoituna paljastui kuuden rapujalan keskellä olevaksi istuimeksi. Keetongua inhotti sähkölaitteen juotetun tinan ja piin katku, mutta lahjaravun sisuksiin ei ollut katsomista, ja ainakin sähköpeli piti höyrykattilaa paremmin sairaalasiiven ilman raikkaana. Muutenkin kovilla oleva lasarettiväki teki parhaansa, eikä kukaan olisi varmasti halunnut teknologian jälkijunan viimeistä jättiläistä pätemään laitteistaan. Ja pitihän se myöntää, että ussalin silmien muotoon valetut ohjaussauvat olivat hauska idea. Ternok olisi takuulla nauranut niille.
Muistotilaisuuden jälkeen Tongu jyrisi ylös pääkatua raputuolissaan. Auringon laskivat linnoituksen taakse jättäen Admin-tornin väliinsä. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu. Se ei ollut kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan, ja se oli tehnyt suhtautumista jos nyt ei muuta niin ainakin automaattisempaa. Tavallaan Tongu olisi halunnut jatkaa Telakalle, mutta Kupe oli vaatinut jokailtaisen tarkastuksen, ja jalkaa särki muutenkin edelleen.
Yksi silmä katseli linnoitusta, sen voittamattomia muureja ja taivaita tavoittelevia torneja. Se oli koti ja turva, mutta myös sodan osapuolen komentokeskus – katselivatko torakat pesäänsä samojen tunteiden vallassa? Pystyikö pesää edes hahmottamaan samalla tavalla kuin maanpäällistä linnoitusta? Täällä adminien johdon paikan pystyi näkemään selvästi, mutta oliko vastapuolen kenraalikunta rivisotilaille vain ajatus, taho, joka kenties oli jossain olemassa, mutta kuitenkin toiselle olevuuden tasolla kuin oma marssin ja raudan täytteinen maailma? Tai millaista olisi katsoa saaren sotaa Tawan tornista, ylimpänä vastuun katkerilla rappusilla? Tongu tiesi olevansa tärkeä mies, ja kaupungin suurin työnantaja administon jälkeen, mutta ainakin hänellä oli joku, jolta ottaa käskyt vastaan. Se ei pieni ero. Ja kuitenkin täällä johtajille pystyi sanomaan mielipiteensä, antaa äänensä kuuluviin… Kyklooppi oli ilmalaivoillaan matkannut kauas, eikä tällaisia yhteiskuntia ollut paljon. Tähden pohjoisosien väelle Dumekin tuntui tärkeältä, joskin arkielämässä kaukaiselta hahmolta. Täällä Tawan pystyi näkemään kukkia kastelemassa, Guardiania pystyi sanomaan Guartsuksi. Se oli hieno järjestys. Toivottavasti se kestäisi toisenlaisten paineessa.
Hissin ovet avautuivat, kello kilahti ja kolinan säestämänä rapujalat kantoivat tuomiopäivän lasaretin rautahäkkyrän keskellä majailevan kykloopin käytävälle.
Ovia oli viisi. Keskimmäinen, joka vei strategiseen komentokammioon, oli ollut kiinni jo pidemmän aikaa. Tongu ei ollut koskaan viihtynyt huoneessa, joka oli tunnelmaltaan kylmä ja kova. Sen oikealla puolella olevaa ovea ei kannattanut edes yrittää, vaikka normaalitilanteessa admin-toimistoista ruudinkatkuisin olisi vaikuttanut parhaalta vaihtoehdolta. Viereisen oven, jonka kyltin tilalla oli vain läntti kuivunutta liimaa, oli kyklooppitoipilas oppinut ohittamaan jo hyvän aikaa sitten. Eipä hän muistanut huoneessa koskaan käyneensäkään.
Vasemmalla seinällä oli kaksi ovea, joista vasemmanpuoleisen messinkikahva piti kuuleman mukaan vaihtaa aika ajoin liiallisen kulumisen seurauksena. Oikeanpuoleisessa ovessa tätä ongelmaa ei ollut, mutta siinä huomion kiinnitti kaksi lähes maan rajassa olevaa lisävedintä.
Tongu parkkeerasi rapujalkatuolin vasemman oven eteen ja koputti pitkällä kädellään sen puuhun kuin tuhat kertaa aikaisemminkin.
Kesti kolme sekuntia ja sen perään toisen kolme sekuntia liian pitkään. Tongu koputti uudestaan hieman kovemmin, mutta mitään ei tapahtunut. No, eihän sitä voinut odottaa, että koko sirkuksen tirehtööri olisi aina paikalla, ja eihän tästä ollut varsinaisesti edes sovittu, mitä nyt sanottu ohimennen, mutta jotenkin, kaikesta huolimatta, Tawa oli aina paikalla, ja vaikka siihen luottaminen oli naiivia ja typerää niin sellaisten ajatustottumusten vanki sitä itse kukin oli.
Mutta miksi juuri nyt, kun Keetongu oli saanut mielessään muotoiltua selväksi sen, mitä hänellä oli ollut aikaa miettiä päivätolkulla sairaalasiiven loisteputkien valossa? Työssä oli se puoli, hyvä tai huono, että se vei mielen mukanaan, ja ajat olivat sellaisia, ettei joutilaisuuteen ollut varaa kuin saamattomilla ja sairailla. Ja kuolleilla.
Kyklooppi hieroi leukaansa ja naputteli sähkönilviäisistuimen käsinojaa. Tokihan sitä pystyisi palaamaan paremmalla ajalla. Mutta silti tuntui siltä, ettei ajatusten hautominen enää auttanut, ja jos asioita ei sanoisi nyt, niin ne jäisivät sanomatta kokonaan, ja siitä ei voisi syyttää kuin itseään.
Tongu huokaisi syvään, ohjasi tuolia muutaman metrin oikealle ja koputti.
Hetken hän saikin vastausta odotella ennen kuin kuuli lähestyvät askeleet oven takaa ja hiljaisen naksahduksen jostain maan tasolta. Hopeiset pihtihampaat työnsivät uksen auki, ja pian ovenraon hämärästä katsoi ulos ilmeetön vihreä viirusilmä. Visorak pysähtyi hetkeksi tuijottamaan kynnyksensä edessä olevaa häkkyrää ja sen ratsastajaa.
“Teeerve”, sanoi Tongu, “eh. Sanoin tuossa joku aika sitten, olisiko ollut Tawalle, että pitäisi puhua. Administolle. Mutta kukaan ei vastannut tuolta”, nyökkäys vasempaan, “niin minä sitten, että ehkäpä sinä. Niin.”
”Terve.”
Keltaisen jätin tottumattomuudella olisi ollut helppo uskoa että tämä oli ääni vain omasta pääkopasta. Dialogin käyminen oman pollansa kanssa oli asia, johon oli vaikea tottua, jos ei tavannut puhua Visokin kanssa juuri muutenkaan… syystä tai toisesta.
Tongulle tutuin telepaatti oli ollut Nynrahin matkan aikoihin Manu, ja vaikkei kokemus hämähäkistä pään sisällä täysin miellyttävä ollutkaan, niin puolijärkevän Makutan iskuporakonekokemukseen verrattaen tuntemus oli silkkisen pehmeä. ”Olet siis toipumassa päin?” Visokki kysyi varoen.
“Pitääkö minun vastatakseni siis puhua vaiko vain ajatella?” sanoi jätti refleksinomaisesti. Manun yhteydenottoihin hän oli yleensä vastanut karjumalla. ”Miltä vain sinusta tuntuu, kuulen joka tapauksessa. Mitä asiasi koskee?”
“No, hyvä. Ehkä minä sitten puhun, niin ainakin sitä kuulee itse mitä sanoo. Ja joo, tässähän sitä ollaan, melkein pystyasennossa. Tai siis, ei millään pahalla. Mutta tuota, niin. Kun tulimme tuolta reissusta, ja sitä otti tämän luodinpirulaisen ja siitä lähtien on saanut makailla tuolla sairaalassa, niin olen vähän miettinyt niitä näitä ja voisin vähän kysyä teiltä johtoportaasta näistä asioista, ihan yleisesti. Mmm. Tawan kanssa tästä tosiaan taisin sopia, tai mainitsin että olen tulossa. Missähän hän lienee?”
Visokin äänensävyihin ja elekieleen ei usein päässyt sellaista, mitä hän ei siihen tietoisesti päästänyt. Silti nyt jopa keltainen jättiläinen huomasi ne pari ylimääräistä sekuntia, jotka adminilla meni vastaamiseen. ”En tiedä”, Visokki sanoi.
“Jahas.”
”Voithan kyllä tulla myöhemminkin, jos kaipaat häntä?”
”No joo. Mutta mutta, onhan teitä admineita kuitenkin ne- siis, enemmän kuin yksi, eh?”
Visokki jätti jätin kysymyksenasettelun jälkeen hetkisen hiljaisuutta, jonka hän toivoi kelpaavan vastaukseksi. Lopulta hän työnsi raollaan olevan oven kokonaan auki ja peruutti syvemmälle tilaan.
”Tule sitten”, hän jatkoi vaitonaisesti.
“Khiitos”, Tongu puhahti jotakuinkin hämmentyneenä tilanteen kehityksestä, mutta oltiinhan sitä kiperimmissäkin tilanteissa oltu. Hetken aikaa kymmenen jalkaa naputti lattiaan kun apuvälineessään kököttävä jätti seurasi adminia huoneistoon.
Jostain kumman syystä se oli yksi niistä sen kerroksen huoneista, joihin Tongu ei ollut koskaan ahtautunut, ja ensivaikutelma oli sanalla sanoen kaoottinen ja hämmentävä. Myrkynvihreää seittiä kietoutui pingottuneena huonekalujen ympäri. Sitä roikkui katosta löysinä pätkinä, ja mosaiikkimainen verkko sirpaloi ikkunasta työntyvän valokiilan. Tilan tummanpuhuva olemus huusi ensimmäisenä ehkä sitä, että jonkinlainen hirveä peto oli tunkeutunut jonkun matoralaisressukan kotiin, syönyt asukkaan ja nyt teeskenteli olevansa matoralainen ainakin siihen asti, että vainajan ystävät huomaisivat eron.
Persoonalliseksi loukkoa pystyi ainakin luonnehtimaan. Lisäksi siellä oli sohva. Se teki paikasta jotenkin helpommin lähestyttävämmän. Eipä sillä, lähestyminen verkkoja täynnä olevassa tilassa ei kovin helppoa ollut, kun oli kolmatta metriä pitkä ja vielä maailmanlopun leikkuupuimuria muistuttavassa kulkuvälineessä. Tongu pysäköi parin metrin jälkeen päädyttyään umpikujaan. Verkkojen raivaaminen ei tuntunut kohteliaalta.
Visokki tuntui miettivän hetken ja kävi nykäisemässä oven kiinni. Hän kääntyi katsomaan Tongua ilmeellä, joka olisi tämän näkökulmasta voinut olla yhtä lailla hyökkäävä kuin pelokas tai tuttavallinen.
”Haluatko, että tarjoan sinulle jotain, tai…?”
Tongu mietti hetken visorakien partaveitsileukoja. “Kävin syömässä jo äskettäin, kiitos vain”, hän tyytyi sanomaan.
”No, hyvä. Mistä halusit puhua?”
Kysymys asetettuna suoraan aivoon kulkematta korvakäytävän kautta tuntui laajuudessaan jotenkin niin lamauttavalta, ettei Tongu kyennyt hetkeen kuin räpyttelemään ainokaista silmäänsä. Mutta puhumaanhan tänne oltiin tultu, isoista asioista, ja jostainhan se piti aloittaa.
“Kun olen nyt ollut toista viikkoa paranemassa tuolla sairaalassa, ja ehtinyt miettimään näitä, siis isoja kuvioita. Kävin Harkelin muistotilaisuudessa ja olen vähän yrittänyt toipua, mutta Kupe ja muut ovat varmaan ihan hyvistä syistä pitäneet minun irti töistä. Tehmut toki hoitaa hommaa parhaansa mukaan, ja saan kyllä uutisia, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Kun Guartsu on vieläkin kateissa, ja muutenkin tuntuu, että kaksi viikkoa ovat olleet aika kamalia rauhallisuudesta huolimatta. Edellinen sotareissu epäonnistui kokonaan ja sen jälkeen ollaan oltu, koko linnoituksena, jotenkin vallitsevassa tappiomielialassa, vaikkei kukaan sitä ääneen sanoisikaan. Nyt minähän jo aikaisemmin otin esille tuon evakuaation, mutta Gee ja muut torppasivat idean ihan järkisyillä; en minä näistä siinä mielessä tiedä enempää.”
Visokki ei osannut olla eri mieltä, vaikka olikin viettänyt viimeiset päivät juuri linnoituksesta poistumatta. Telakalla kuullun suru-uutisen jälkeen kaupungin yllä leijaili tavallistakin epätietoisempi ja epätoivoisempi tunnelma. Admin oli pienen hetken harkinnut, olisiko pelkoa ja väärää tietoa pitänyt yrittää lieventää tiedotustilaisuudella, mutta toinen ääni päässä sanoi, että sekin oli aina jollain tavalla vahingollista. Asiasta olisi auttanut ehkä puhua jonkun kanssa.
Sääli vain, että Visokin paras peilipinta sellaisille mietteille oli näkynyt näinä viikkoina hänen arjessaan vain vilahduksina keltaista portaikossa tai nurkan taakse viilettävänä violettina viittana.Visokki huokaisi hiljaa.
”Mutta kun ei vaan sovi omaan luonteeseen odotella täällä sitä että meidät tuhotaan”, Tongu jatkoi, ”niin ajattelin kysyä muutamaa asiaa, ja ehkä tehdä joitakin ehdotuksia omien mielipiteideni mukaan.”
”Kysy pois.”
“Siis, tämä on aika iso juttu, kokonaisuus. Meillä on tämä sota, jonka voi vielä käsittää: Pahoja torakoita pohjoisessa, polttavat kylät ja ajavat kunnon kansalaiset tänne alas. Ne ampuvat meitä, me ammumme niitä, välillä pudotellaan vähän hävittäjiä ja vastaavaa. Samaa kuulee vanhoilta skakdeilta Zakazilta tai toilta, jotka olivat Metru Nuin sodassa. Mutta kun niitä juttuja kuulee, niin aina sitä taistellaan jonkun vuoksi, ei muuten vaan! Mutta me emme tiedä yhtään mitä nazorakit haluavat tältä saarelta tai meiltä. Ne eivät neuvottele eivätkä juuri uhkailekaan, ei vaatimuksia tai mitään, pelkkää ruutia. Ja luotan kyllä teihin siinä, ettette tiedä yhtään minua paremmin. Mutta sitten on näitä Zorakin koneita, joista minulla on kyllä tarpeeksi kokemusta yhdelle elämälle, ja sitten nämä Avdet ja Nimdat ja petturit joista en oikein tiedä mitään. Selvästi tärkeitä juttuja, mutta jotenkin nurinkurista on se, että niihin panostetaan ja sitten auta armias joku Snowie tai minä menee rintamalle. Vapaasta tahdostaan, molemmissa tapauksissa, tiedän; mutta kuvio ei vaan oikein mahdu päähäni. Mitä me kokonaisuudessa oikein touhuamme edes?”
”Sinä… kysyt aika isoa kysymystä”, Visokki sanoi varoen. ”Myönnän, että tiedonkulku joistakin asioista ei ole ollut parhaimmillaan, eikä minulla itselläni ole parasta mahdollista käsitystä sodan linjoista. Ehkä sinun näkökulmastasi se näyttää siltä kuin keskittyisimme pääasiassa sirujen jahtiin, mutta ei se niin ole.”
Visokki katseli hetken ikkunasta hakien sanoja. ”Nimda on kuitenkin potentiaalisesti vaarallisempi ja isompi asia kuin mikään nazorakien sotakone. Emme voi olla katsomatta kaikkea sen kautta. Sillä on joku vaikutus siihen, miten tämä koko konflikti päättyy.”
“Niin, sirut. Olen niistä jossain määrin perillä. Niitä on kuusi, meillä oli välillä kai kaksi, nyt ei yhtään. Makuta Abzumo ilmeisesti teki pirunmoisen lentävän rautapallon niiden avulla. Ja ystävämme menivät niiden kanssa Metru Nuille ja epäselvissä tapahtumissa kuoli paljon porukkaa, ja vain kaksi palasi ja Matoro on varjo entisestä itsestään ja koko sirut entistä enemmän uhka kuin mahdollisuus. Siinä aika lailla mitä tiedän. Ja sen perusteella ne tosiaankin voivat olla isompi juttu kuin torakat ja saaren sota, enkä yritä vähätellä sitä, mutta pistää vain miettimään, ovatko ne kenties niin iso juttu, että emme voi niille hirveästi mitään tehdä. Sanotaan että niissä on voimaa, jota käyttäjä voi käyttää mielensä mukaan, mutta jos ne toivat vain kuolemaa Metru Nuille ja rampauttavat henkisesti kaiken jotka niitä käyttävät, niin eikö niitä pitäisi välttää kuin ruttoa? On perin kunniallista yrittää suojella koko maailmaa tuhoisilta voimilta, ja eittämättä jotain mitä Tawa tekisikin, mutta eipä toisaalta kannata kättään ampiaispesäänkään työntää. Siinä mielessä minua kiinnostaa enemmän, liitymmekö me siruihin, vai liittyykö sirut meihin?”
Jälleen Visokki jäätyi tavalla, joka sai hänet kiitolliseksi siitä, että hänen kasvonsa eivät voineet muodostaa erityisen tunnistettavia ilmeitä. Kaikki se aika, jonka hän oli viettänyt Avden luona oli puhunut vahvasti jälkimmäisen Tongun tarjoaman vaihtoehdon puolesta. Kaikki ne pienet asiat heistä, pienet kipukohdat joihin Avde oli osannut iskeä, sanoivat että he eivät olleet joutuneet tämän laudalle sattumalta. Ja se kaikki oli ajatusta, joka pelotti Visokkia liikaa, että hän olisi voinut ajatella sitä enempää.
Tongu jatkoi.
”Saimme yhden sirun rosvojoukolta, muut ovat olleet ilmeisesti ympäri maailmaa, temppeleissä ja pyhätöissä, joita nyt Matoro ja muut muutenkin kiertävät harrastuksena; kuin kanohi-naamioita, joita legendojen toat keräävät. Mutta nämä eivät tuo kunniaa taisteluun vaan pelkästään tuhoa ja murhetta myös käyttäjälleen. Niin kuin saisi Ruskean Pekan siinä arveluttavassa korttipelissä.”
”Minä tiedän. Sirujen suhteen on tehty virheitä ja huonoja valintoja, emmekä olisi voineet tietää aiemmin… mutta minulla on vain syytä uskoa, että Nimda on niin perimmäisellä tavalla tämän koko konfliktin keskellä, että jos me emme tee niiden suhteen jotain, joku muu tekee.”
Visokin katse eksyi pienempään hämähäkkiin, joka kipitti katonrajassa äänettömin askelin. Hän seuraili sen matkaa hetken yrittäen muovailla ajatuksistaan sanoja. ”Juuri nyt toivoisin eniten vain, että meillä olisi joku tapa poistaa Nimda kokonaan yhtälöstä. Joku tapa tehdä sirut harmittomiksi ilman että joudumme altistumaan niille liikaa. En kyllä pidä siitäkään ajatuksesta että tuhoaisimme ne – ei niin kauan kun olemme Athin seurakunnan liittolaisia…”
“Tämä sota on sellainen, että jos poistamme muut kuin puhtaat asevoimatekijät yhtälöstä niin häviämme silti ihan vain sen takia, että vastapuolella on enemmän sotilaita ja aseita. En väitä tietäväni miten selviämme, mutta se taitaa vaatia joka tapauksessa mielikuvitusta, kikkailua ja tavatonta riskinottoa. Meidän ristiretkemme Nimdan maailmaan on tuonut vain tuhoa, sen näkee jos yrittää katsoa Matoroa silmiin. Ja minä uskon asiaa ajateltuani, että niin on käynyt kaikille muillekin. En voi väittää sitä tiedoksi, mutta toisaalta: Makuta Abzumo teki yhdellä sirulla lentävän rautapallon, joka oli ilmeisesti aika helvetin iso. Jos tässä maailmassa jollain olisi ollut siru käytettävissä hallitusti ja pitkän aikaa, me kyllä tietäisimme siitä – jossain olisi palatsi tai monumentti, joka sillä olisi taiottu. Metru Nuin vauraus perustuu sijaintiin, protodermikseen ja väestöön, Xialla on raaka-aineita, Steltillä kauppaa – mutta missään ei ole Nimda-keisarin loistavaa asuinsijaa. Sen sijaan, eh heh, maailmasta löytyy melko paljon selittämättömiä raunioita ja kraatereita ja huhujen kadonneita valtakuntia. Että tuota. Ehkä ne sirut ovat, loppujenkin lopuksi, houkutteleva voimakivi joka paljastuukin käytössä Ruskeaksi Pekaksi. Ja tilanteen ollessa meillä saarella se mikä se on niin voisin kyllä nimetä useamman kuin yhden henkilön, jonka soisin saavan Ruskean Pekan käsiinsä. Vai luuletko, että Kenraali nollanollayksi tai Zorak von enmuistamones Arstein tai Makuta Abzumo on historian ensimmäinen henkilö, joka on tarpeeksi vakaa ja vahvamielinen hallitsemaan niitä? Minä en. Jos sirut päätyisivät vihollisillemme, voisimme vain kaivaa ison kuopan ja piileskellä siihen asti, että luonto tekee tehtävänsä.”
Keltaisen jättiläisen sanahyöky sai Visokin hetken hiljaisuuteen. Oli vaikea olla myöntämättä, että Tongun sanoissa oli järkeä. Pelin pelaamatta jättäminen kokonaan oli viehättävä vaihtoehto, ja sellainen jonka ottamiseen Visokki etsi jatkuvasti mahdollisuuksia.
Olisiko jopa hän itse sokeuttanut silmänsä tietoisesti sodan suuremmalta uhalta etsimällä oikotietä ulos? Nimdan ympärille kietoutuva mysteeri oli pelottava ja käsittämätön, mutta jollain tasolla Visokille helpompi lähestyttävä asia kuin jaokkeisten hyönteisjalkojen marssi pohjoisesta.
Samasta marssista tuli auttamatta aina mieleen toinen aika hänen elämäänsä – sama aika, jonka ansiosta edessä istunut haavoittunut jättiläinen oli Visokille yksi vaikeimpia klaanilaisia lähestyä.
Kaikki lauseenaloitukset olivat vaikeita Tongun kanssa.
”Ymmärrän pointtisi ja toivon… toivon, että saamme lisää syitä uskoa tuohon mahdollisuuteen. Minä silti ajattelen asiaa niin, että Nimda-asia, ja se, mitä sen taustalla pyörii, ei ole suurin uhkamme siksi, että suuruudenhullu makuta yrittäisi pudottaa kuuta niskaamme, tai koska nazorakit yrittäisivät valjastaa sen voimia superaseeseen. Pelkään, että suurin uhka oli aina aivan lähellämme. Suurin uhka oli aina hienovaraisin.”
“Minusta suurin uhka on se, että itseltä ja ystäviltä menee nirri pois, kaikessa karuudessaan.” ”Ymmärrän näkökulmasi”, Visokki huokaisi. Hän toivoi joka päivä, että voisi pystyä ajattelemaan asioita yhtä yksioikoisesti, kiinni todellisuudessa. Visokki oli sukeltanut aivan liian syvälle epätodelliseen, että voisi vain sulkea sen kaiken pois.
”Ymmärrän sitä erittäin hyvin. Kai sinä kuitenkin tiedät, mitä tarkoitan?”
Tongu naurahti ilottomasti. “Niin, tämän keskustelun kantavana teemana tuntuu olevan, että sinä ymmärrät mitä tarkoitan, mutta minä en ymmärrä juurikaan mitään. Olen kuullut pettureista, mutta sellaiset tuntuvat olevan luonnollinen osa monimutkaista konfliktia, eiväthän kaikki aina ole vain yhdellä puolella samalla rintamalla. Mutta minulle on periaattessa sama puukotetaanko rintaan vai selkään, parempi ettei kumpaankaan. Emme kai voi käydä kaikkien liittolaistemme rehellisyyttä kattavasti läpi, ja niin kauan kunnes siihen keinot keksitään, niin minä keskittyisin siihen, mitä voimme tehdä: puolustaa heikompia ja ampua etäisyydelle tulevat viholliset.”
”Niin… mutta entä jos vihollinen ei tule vain edestä ja takaa? Entä jos hän on valmistellut kaiken niin, että hänen on helppo sysäistä meidät toimimaan haluamallaan tavalla?” Visokki käänsi katseensa ikkunasta hetkeksi Tonguun. ”Entä jos vihollinen tulee sisältä päin? Olethan sinä kuullut hänestä? Avdesta.”
“Niin, olenhan minä, huhupuheita sieltä täältä. En kylläkään paljon. Te voisitte painaa sellaisia käteviä ‘Kuka on kukin allianssissa’-lehtisiä.”
Visokin leuoista pääsi ääni, jota Tongulla ei ollut mitään edellytystä tunnistaa hymähdykseksi. ”Täytyy pistää mieleen.”
Tongu nyökkäsi ja jatkoi: ”Punainen matoralainen, sininen Pakari, ne sanovat, ehkä valeasu – erittäin vaarallinen. Tämä Avde kävi täällä silloin kun Feterrat hyökkäsivät, ja tappeli koko joukkoa meikäläisiä vastaan. Se on tietenkin alun alkaen huono asia. Ja ilmeisesti Snowien sairaalareissu, josta onkin jo aikaa, liittyy juttuun myös. Siihen tyssäävät tietoni. Mutta sitten on tämä Nynrahin juttu, jonka voin mututuntumalta odottaa liittyvän Avdeen.”
Nynrah? Visokki kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. ”Minä… en ole tainnut kuulla tästä. Valaise.”
”Olimme siellä Zorakin vankina, minä ja Gee ja Manu, joilta olet varmaan kuullut asiasta. Siellä oli tämä hahmo, pitkä ja laiha kuin krikitti, natiseva ja haisi ruosteelta. Zorak ei sanonut sille vastaan, vaan luovutti meidät sille, ja sitten näin mustaa, ja kuulin äänen, mutta unohdin sen sitten viikkokausiksi. Alitajunnan syövereihin. Muistin sen vasta silloin paluumatkalla edelliseltä reissulta, moukaroituna ja muissa maailmoissa.”
Keltainen jätti kopautti rystysillään kuperaa levyä, jota voisi paremman sanan puutteessa kutsua hänen päälaekseenkin.
”Näitä shakkijuttuja, mitä Avde ilmeisesti viljelee muillekin: sanoi että olen torni, joka suojelee kansaansa ja valkoista kuningasta ja kuningatarta, ja että minua tarvitaan. Se ei kuulosta pahalta. Tai siis, että nyt kansan suojeleminen on hyvä juttu, vihollisen mielestä? Se on erikoista. Kohteliasta ainakin. Ja toki sitä on vähän imarreltukin, että torni: Vahvin nappula kuningattaren jälkeen. Hankala aktivoida, kentälle päästessään tuhoisa. Ehkä se onkin Laivasto enkä minä. Mutta kun ennen sitä olimme Zorakin luona nöyryytettävänä, eikä meille siinä välissä oikein tehty mitään pahaa, ja sen jälkeen päästettiin vapaaksi kätevän lähelle Ternokia ja Ontoria ja korjattavissa olevaa alusta, niin loppuvaikutelmani ei ole niin huono kun vaikka sinun selvästi onkin. Kuitenkin kenraali olisi todennäköisesti vain ampunut meidät ja Abzumoa en tohdi edes miettiä. Niin sinällään.”
Visokin äänensävy muuttui kireämmäksi. ”Tämä… oli uutta. En ollut kuullut tästä, mutta se ei tule yllätyksenä. Ei se, että hän pelasti teidät ZMA:lta, vaan se, että hän lähestyi sinuakin.”
Torni? Admin ei ollut aikoihin yrittänyt ymmärtää peliä. Tawa oli kuningatar, Gee lähetti ja hän itse ratsu. Kaikki he kolme, jopa Tawa mukaan laskettuna, olivat poisheitettäviä ja uhrattavissa tuntemattoman valkoisen kuninkaan eduksi. Kaikki se oli vain suurta ja käsittämätöntä ja esti näkemästä sitä, millä oli oikeasti väliä.
Se, millä oli oikeasti väliä, saattoi olla haudattuna syvemmälle. ”Tämä voi olla outo kysymys, mutta onko sinulla ollut sen kohtaamisen jälkeen… outoja kokemuksia? Ajatuksia, jotka eivät tunnu aivan omiltasi? Unia, joissa on jotain perusteellisen väärää?”
“No, jos se edellä mainittu uneksiminen ilmalaivan katolla lasketaan, niin se. Ei kai muita. Ja siitäkin olen varma, että tuon tornijutun, joka oli muuten mustaakin mustempi, lisäksi ei mitään. Muu siitä oli ihan omaa juttua. Vanhoja ystäviä ja sen sellaista, asioita joita olin kenties unohtanut, mutta jotka kyllä tuntuvat omilta. Uneni ovat omituisia mutta kuitenkin normaalilla tavalla omituisia. Mutta sinä voit katsoa sitä Avden viestiä jos haluat. Tai siis, mitä te telepaatit nyt ikinä teettekään. Se on minulla selvästi muistissa. Kristallinkirkkaana.”
Jos Visokki pystyi piilottamaan varautuneisuuden äänensävyssään ja eleettömissä kasvoissaan, näkyi se nyt selvästi hänen jännittyneistä jaloistaan. Edes pieni silmäys Tonguun saattoi olla riski, mutta toisaalta hänellä ei ollut silti mitään syytä uskoa, että Avdella olisi ollut jokin keino tartuttaa keltaista jättiläistä loisellaan pimeänä hetkenä Nynrahin jälkeen.
Minähän sen tietäisin, kulki synkkä ajatus. Koska noihin aikoihin Avde oli pyhittänyt sen työn minulle…
Joka tapauksessa tässä oli kaikki ansan ainekset. Eteen oli ilmaantunut kutkuttava vihje luotettavalla suulla, joka ei tiennyt, mitä saattoi olla tekemässä. Vaan silti…
”Voin käydä vilkaisemassa”, Visokki sanoi. ”Jos olet siis aivan varma, ettei se haittaa.”
“No, ajattelin että asia on tärkeä… Ja on turha mutista näistä syvien vesien kuvioista, jos ei ole valmis tekemään jotain niiden eteen. Ja olen aina ajatellut, että oma mieleni on helppo.”
”Hyvä on”, Visokki sanoi sulkien silmänsä. ”Pyydän sinua nyt yrittämään keskittyä siihen muistoon. Ajattele sitä, miltä se näytti, miltä sinusta tuntui sillä hetkellä… oliko hajuja, makuja, mitään mihin tarttua?”
Tongu yritti. Hän sai muiston esiin vaivatta – oli ääni, jonka sävyä oli hankala kuvailla, ja sanat, jotka olivat täysin selvät ja mustat. Muisto oli paikallaan siinä lokerossaan, Zorakin häkin ja luodon valokivikehän välissä, mutta sen ikään kuin löysi vain muistelemalla matkaa kotiin Kane-ran katolla toissa viikolla; mikä olikaan avannut kanavan, sitä ei tiennyt, ja jossain siellä meni Visokki, lähes huomaamattomasti ja silkinpehmein askelin, ja jalka alkoi taas särkeä, mutta vähemmän kuin eilen.
Sitten se oli ohi, ja Visokin silmät aukesivat taas.
”Kiitos”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Luulen… saaneeni tarvitsemani.”
Seinäkello ehti olla huoneen äänekkäin asia pari kivuliasta sekuntia liian pitkään ennen kuin Visokki puhui jälleen.
”Minä tiedän, ettei sinulla ole kovin suuria perusteita ymmärtää hänen uhkaansa. Avden. Minäkään en ymmärrä siitä juuri mitään, enkä halua vähätellä sitä kaikkea, mitä Telakka tekee meidän hyväksemme.”
“Tuntuu pelaavan ihan omaa peliään, Avde”, Tongu mietti, “Mikä on siinä mielessä hyvä, ettei se ole ainakaan pelkästään meitä vastaan. Tai siis, me olemme kaikki nappuloita laudalla, mutta mitkä ovat hänen nappuloitaan ja mitkä eivät? Pelaakohan hän allianssia samalla tavalla kun meitä? En nyt tosiaan väitä tietäväni, miten Avden tavoitteita voisi käyttää meidän hyväksemme tai edes torakoita vastaan, mutta onhan se edes jotenkin toiveikasta, ettei kaikki tekijät ole niiden puolella. Ja Zorak ei varmasti halua hyvää meille tai millekään elävälle, mutta sentään päästi meidät takaisin Avden käskystä. Nyt mitä tahansa joka estää meitä saamasta kuulaa kalloon tai pommia niskaan pitää yrittää hyödyntää. Niin kuin vaikka Zyglakit. Niitäkin ehdin miettimään. Verenhimoisia ja barbaareja, takuulla. Mutta ainakin tiedämme, että kiistat olivat yleensä reviiripohjaisia. Ja nyt niiden hyökkäykset ovat lakanneet samalla kun nazorakit ovat ottaneet itse alueet hallintaansa. Sitä vaan tässä meinaan, että vaikka olen toiveikas henkilö yleensäkin, niin Bio-Klaani vastaan allianssi, sen me häviämme. Mutta iso kiehuva puuro jossa kukaan ei tiedä ketä pitää ampua ja ketä ei, niin muutama meistä voisi selviytyä, ja se on jo jotakin.”
”Ehkä niin”, Visokki myönsi.
Tämä ei ollut väittely, johon hän yleensä haluaisi ryhtyä, koska tiesi itsekin ettei osannut pysyä objektiivisena. Punaisen miehen sanoista ja lupauksista oli jokaisen helppo löytää jotain viehättävää, johon tarttua. Joku olikin jo kerran kuukausia sitten löytänyt. Sen jälkeen se joku oli varastanut Arkistoista joukon opuksia ja asettanut pommin Bio-Klaanin varavoimageneraattoriin.
Ja sen jälkeen Visokki eli elämää, jossa hänen paras ystävänsä ei puhunut hänelle, toinen sellainen oli kadonnut pimeään metsään ja kolmas oli ehkä menetetty ikuisesti.
”Hän voi olla muutakin kuin haitallinen, kyllä. Tuskin voit silti syyttää minua tarpeettomasta skeptisyydestä? Se, että Avde pelaa molemmilla puolilla voi tarkoittaa vain sitäkin, että hän haluaa nähdä molempien tuhoutuvan yhtä lailla.”
“No siitä en kyllä syytä. Lähinnä vain ajatus siitä, että meillä on vain vihollisia ja emme voi tehdä mitään ja häviämme, ei sovi päähäni. Mutta toisaalta eipä sekään, miksi joku haluaisi tuosta vain tuhota meidät ja allianssin. Ja mitä niikseen tulee, niin en tosiaan ymmärrä, miksi nazorakit haluavat tuhota meidät. Enkä tiedä haluanko edes ikinä kohdata niin synkkiä ajatusmaailmoja. Mutta sitä vain yrittää parhaansa mukaan kärvistellä jotenkin tästä tilanteesta. Mieti sitäkin! Kun kävimme Nynrahilla, niin pysähdyin siinä matkalla Gendopoliksen kaupunkiin korjauttamaan Kirikoria. Ajattele vaan, sinne olisin voinut jäädä, perustaa vaikka varaosaliikkeen ja unohtaa torakat ja sodat ja muut. Ja pojat tulivat äsken Metru Nuilta takaisin tänne piiritystilanteeseen missä toivoa ei vissiin sitten ole. Torakat upottavat pakolaisalukset ja minun piti allekirjoittaa postinkannon lennot kolmen läheltä piti -tilanteen jälkeen; emme voi uhrata lentäjiä ja koneita enää pelkkien kirjeiden takia. Alamme olla vankina. Ja kun ei auta pelkkä istuminen niin sitten pitää keksiä toivo sieltä, missä muut eivät sitä näe. Takaporttia minä haen. Näkökantoja.”
”Tawa sanoisi, että takaportti löytyy aina, että toivoa on”, visorak lausui hiljaa. ”Jotain sellaista, että se on aina siellä, mutta annamme muiden asioiden sumentaa sen pois.”
“Vissiin se pitäisi löytää aika pian, kun pohjoisessa on rautaa ja talvi tulossa. Mutta osaatko sanoa tarkemmin? Mikäli minä tiedän, meillä ei ole siruista yhtäkään, mutta jossain vaiheessa olivat. Voimmeko edes miettiä sitä takaporttia, että vihollisemme polttavat itsensä niillä loppuun? Tai että Avde kääntyy kiusaamaan niitä, keillä sirut on?”
”Osaisinpa vastata mihinkään tuosta”, Visokki hymähti. ”Ei kai tässä voi odottaakaan vain, että Mata Nui laskeutuu taivaista ja korjaa kaiken paremmaksi. Jotain on pakko tehdä. Mistä puheen ollen… Same lähetti Troon ja Voyagerin etsintöihin eilen.”
“Tuosta puheesta minä pidän”, Tongu uskaltautui virnistämään, “ja he ovat asiansa osaavia kavereita. Laivasto tehnyt tarkkailulentoja entistä tiheämmin, mutta pelkään, että jos Gee haluaa pysyä piilossa torakoilta niin hän pysyy piilossa myös meiltä. Jos hän joutuu todelliseen taisteluun, huomaamme sen paremmin. Että ei kai sitä voi luottaa kun siihen, että mies tekee sen minkä parhaiten taitaa.”
Visu nyökkäsi. ”Niin minä ainakin toivon. Me tarvitsisimme Geetä todella paljon juuri nyt. Ja uskon, että hänkin meitä…”
“Toivon sydämeni pohjasta, että Gee palaa riveihimme pian”, Tongu sanoi, “mutta yksin kentällä hänen ei ainakaan tarvitse kantaa vastuuta siitä, että muut kaatuvat hänen puolestaan. Mies oli aina hyvin jyrkkä sellaisista asioista. Ja vaikka epävarmuus kalvaa monia niin jotkut saavat toivoa siitä, että hän on siellä rämpimässä. Mutta tietenkään ne eivät ole perillä siitä, että jätimme Geen sinne Ämkoon kanssa… Ja se on kyllä aika jäätävä ajatus. Mutta täällä sen itkeminen ei kyllä auta.”
”Minä yritän parhaani mukaan keksiä, miten voisin auttaa häntä”, Visokki sanoi rohkeammin. ”Ja pari kerrosta tästä alaspäin löydät taukohuoneellisen tyyppejä, jotka lähtisivät tuonne metsään yhdestä käskystä… Bladis pakkaili jo aseita silloin kun menin kertomaan heille.”
”Kelpo miehiä”, Tongu hymähti.
”Niin, he ovat…”
“Bladiksen lähettäminen sinne ainakin tekisi lopun kaikesta kiusallisesta salailusta”, Tongu murjaisi, “voisimmepa käyttää häntä Avdea vastaan. Mutta siitä ei taida olla apua. Kyllä me jotain keksimme. Ja kiitos kun kuuntelit, mitä minulla oli sanottavana. Nuo ovat vähän semmoisia asioita, että jos niitä pyörittää liikaa päässä itsekseen, niin sitä vain väsyy.”
”Kiitos kun olit rehellinen”, Visokki vastasi vaitonaisesti.
Tongu naksautti virran takaisin rapujalkatuoliinsa ja peruutti puoli metriä, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Visokkia.
“Yksi juttu. Ystäväni Ternok sai osuman päähänsä. Kupe korjasi hänet ruumiillisesti, pulssi on vakaa ja keho toimii, mutta hän ei puhu eikä muutenkaan juuri reagoi. Ontor kyllä pitää hänestä huolen, mutta mietin jos voisit vähän katsella, että miltä siellä näyttää. Kun jokin on selvästi mennyt lukkoon, eikä Kupekaan osannut sanoa että mikä.”
Visokki kääntyi vielä Tongua kohti. Vihreillä silmillä ei näkynyt usein mitään tunnistettavaa, mutta nyt keltainen jättiläinenkin näki häivähdyksen empatiaa. ”Voin tulla käymään”, admin sanoi. ”Lupaan tehdä kaikkeni.”
“Kiitos”, Tongu sanoi ja poistui rapujalkojen vilinään. Visokki tarttui oven alaosassa olevista kahvoista pihtimillään ja veti oven jätin perässä kiinni.
Hän kääntyi ympäri ja katseli ikkunaansa. Sen eteen kudottu ohut verkko halkaisi sen muodot sirpaleiseksi valkoisen valon kiekoksi. Valoa halkovat seitit värähtelivät äänettömästi pienten hämähäkkijalkojen painon alla.
Kun admin sulki silmänsä, palasi näkymä Tongun mielen sisältä kuin verhon takaa. Muistojen kaiku oli kuin hiljalleen soljuva joki, jonka suuntaa ei voinut muuttaa.
Ensimmäisenä Visokki näki pimeyden, josta Tongu oli kertonut – lopullisen, absoluuttisen pimeyden. Sieltä puhui ääni, joka kaikui kuorona satoja toisenlaisia. Kuoro kertoi Tornille, kuinka tärkeä tämä oli valtakuntansa suojelemisessa. Kaikki oli ollut juuri niin kuin Tongu oli hänelle kertonut – Avdella oli paikka suunnitelmissaan myös keltaiselle jättiläiselle, ja sen tämä myönsi ääneenkin.
Miksi Avde liittoutui Allianssin kanssa mutta teki parhaansa klaanilaisten avainhahmojen suojelemiseksi? Missään ei ollut mitään järkeä. Missään ei ollut ollut mitään järkeä pitkään aikaan.
Visokki oli sulkenut sen muiston pois turhautuneena. Mutta hetken aikaa hän oli katsonut enemmän, vaikka tiesi että ei olisi saanut.
Toisessa muistossa ratsasti nuori keltainen jätti valtavalla matelijalla kauemmas kodistaan.
Ja Visokki oli katsonut taakse, eikä hän olisi saanut katsoa. Sillä takana, siellä mihin nuorukainen ei ollut kääntänyt ainoaa silmäänsä, kiipi synkkä savupilari kohti taivasta. Mustan tuhon puun juurilta, liekkien keskeltä, kuuli Visokki äänet kuin tuhat sirkkeliä olisi silponut kipinöivää metallia.
Pihtihampaiden välistä kaikuivat petojen sotahuudot. Elämän viejien kuorolaulu toistui vuorilla ja laaksossa, kun ne julistivat voittoaan.
Silloin Visokki oli avannut silmänsä ja päästänyt muistosta irti.
Hän huokaisi hiljaa.
Anteeksi, että katsoin.
Admin nykäisi ikkunan alta auki puisen lipaston laatikon, jonka metalliset kädensijat oli muotoiltu sopimaan tarkalleen hänen pihtiensä kärkiin. Hän työnsi pihtinsä laatikkoon, napsautti ne kiinni ja nosti esiin lasipurkin, jonka sisältä hehkui kymmenkunta pieniä vihreitä palleroita. Visokki puristi purkin pohjaa tiukemmalla pihtiotteella, jolloin lasiastian pohja naksahti hieman auki. Kannen ja lasin raosta putoili lattialle muutamia pyöreitä, kimmoisia palleroita. Ne pyörivät hetken paikoillaan kunnes rauhoittuivat.
Auringon valokiilassa niille alkoi tapahtua. Vihreä hehku sisältä himmeni ja vaihtui hitaaksi liikkeeksi. Jokin heräili joustavan, kumimaisen kuoren sisällä, availi peitinsiipiään ja liikutteli jalkojaan. Yksi kerrallaan pistivät terävät mustat raajat tiensä läpi kuorten ja alkoivat repiä sitä yhteisvoimin auki.
Kolme pientä kuoriaista pusersi itsensä esiin ja jätti löysät, läpikuultavat kuoret lattialle murjottuina. Hyönteiset ottivat kokeilevia, panikoivia askelia lattialla. Yksi kerrallaan aukesivat niiden peitinsiivet. Esiin työntyi kuin kuusi pientä vihreää terälehteä, jotka nytkähtivät kokeillen pari kertaa kunnes muuttuivat pelkäksi väreilyksi ja nostivat hyönteiset ilmaan.
Hiljaisesti humisten nousivat kuoriaiset ylemmäs. Visokin katse seurasi, kun kaikki kolme leijailivat päättäväisesti ikkunan kirkkautta kohti.
Yksi kerrallaan kuoriaiset takertuivat ikkunan eteen pingotettuun verkkoon. Niiden siipien pieni humina muuttui paniikinomaiseksi surinaksi. Puolitoista tusinaa pientä jalkaa potki epätoivoisesti ilmaa.
Selviytymistaistelun liike sai seitissä aikaan värähteleviä aaltoja verkoston kaukaisimpiin rakenteisiin asti. Siellä joku heräsi, ja pienet, mustat, karvaiset jalat laskeutuivat seitille ikkunan raamin takaa. Nälkäinen pikkuinen lähestyi ensimmäistä sätkijää. Visokki jatkoi hiljaista katselemista.
Viime päivät olivat kuluneet lähinnä hiljaisuudessa – katsellen ja etsien tapoja saada sanottavansa sanottua. Hetkeksi hän oli oppinut arvostamaan hiljaisuutta saatuaan Manun pois omasta mielestään, mutta nyt yksinäisyys vain sattui.
Hän oli jo kahtena peräkkäisenä iltana käynyt koputtamassa Tawan ovelle vastausta saamatta. Molemmille oville, työhuoneen ja makuuhuoneen.
Toa oli erottunut hänen päivissään vain etäisenä keltaisena hahmona matkalla seuraavaan kohteeseen ja muutamana puoliksi juotuna teekupillisena komentokammion pöydän nurkalla.
Visokki tiesi, että Tawa tarvitsi aikaa. Joka päivä joku metsänrajalla partioiva väitti nähneensä vilauksen Guardianista ja herätti samat tuntemukset, saman pelottavan toivon. Mutta mitä enemmän Visu vain antoi ajan kulua, sitä vaikeammaksi hänen ystävänsä lähestyminen muuttui.
Sen hän oli havainnut jo ennen synkkiä uutisia. Sen, kuinka luottamuksen jäytämiseen ei tarvittu petosta tai valehtelua. Siihen tarvittiin ainoastaan hitaasti kaiken alleen peittävä tunne siitä, että Visokki oli aina luullut ystäväänsä joksikin aivan muuksi kuin kuka tämä todella oli.
Hän osasi kyllä paikallistaa, mistä se tunne oli alkanut Tawan kohdalla. Se toinen varmasti vastaisi oveen, jos Visokki kävisi kokeilemassa. Hän ei halunnut kokeilla.
Pahimmat ajatukset laskeutuivat aina öisin, silloin kun Visokki ei voinut olla ajattelematta hänen ja Syvän Naurun ensikohtaamista. Pahin ajatus oli se, että Tawan peilikuva ei pelottanut Visokkia niin paljon siksi, koska hän ei tiennyt tälle selitystä… vaan siksi, koska peilikuva näytti Tawan hänelle objektiivisena. Ilman sitä huntua, millä parhaan ystävänsä virheet aina lopulta peitti.
Pahin ajatus oli, että Visokki oli kaiken aikaa haudannut samaa varautumisen ja pelon tunnetta Tawaa itseäkin kohtaan, ja peilikuvan ilmestyminen oli vain herättänyt sen.Ja vielä pahemmalta tuntui se, että tuo tunne saattoi olla jollain tapaa perusteltua.
Miksi virheetön kultainen toa-ritari ystävystyisi visorakin kanssa?
Miksi se, mitä heillä oli, olisi vilpitöntä?
Ei, Visokki ajatteli. Se ei ole sinulle niin helppoa, kuuletko? Me emme ole se, joka on tässä eniten peloissaan!
Visu katseli, kuinka hänen lemmikkinsä etujalat pyörittivät ensimmäistä ateriaa tiukaksi nyytiksi. Kuoriainen taisteli vielä vastaan, mutta vähitellen sen räpiköinti seitin tiukassa puristuksessa alkoi heikentyä.
Se, mitä sinä yrität meille tehdä, vetoaa alkukantaisiin tunnereaktioihin, helppoihin defensseihin. Sairas shakkisi ei kestä objektiivista, järkeen perustuvaa tarkastelua. Vetoat vain pelkoihimme! Se jos mikä tekee sinusta suurimman pelkurin. Tiedän, että haluat meiltä jotain, jonka luulet kuuluvan sinulle, mutta meillä ei ole mitään velvollisuutta tarjota sitä sinulle.
Hän käänsi katseensa huoneen pimeimmälle nurkalle ja katsoi sitä hyytävästi kuin osoittaen sille viimeiset sanansa. Jos sinä ja mestarisi haluatte sirunne ja voittonne, tervetuloa hakemaan!
Visokki katseli hetken, kuinka Pikku-Herbert alkoi tyytyväisenä ahmia ateriaansa. Kahdeksanjalkainen karvaturri jäi verkolleen tyydyttämään nälkäänsä, kun Visokki poistui huoneestaan sulkien oven takanaan. Admin kipitti portaikkoon ja laskeutui tottuneesti tornia kerros kerrokselta katutasoa kohti.
Hänellä olisi tehtävää. Hän pystyisi pitämään itsensä kiireisenä ja hyödyllisenä. Moderaattorit kaipasivat uutta arviota Killjoyn suhteen. Päivän takaisen pakolaisveneturman selviytyjiä etsinyt joukko esittäisi kohta tuloksensa. Ja kaiken lisäksi jonkun täytyisi saada jotain järkeä siihen, miten meneteltäisiin Metru Nuilta palanneiden kanssa – varsinkin, koska Kapura itse ei halunnut nostaa kokemastaan minkäänlaista syytettä Matorolle.
Ja ehkä Visokin pitäisi käydä toteuttamassa myös Keetongun pyyntö. Hän halusi auttaa siinä, vaikka ei tiennyt, miten esittäisi jätille huonot uutiset. Minä yritän kyllä, Tongu… mutta ei välttämättä ole mitään pelastettavaa. Minä yritän.
Kaikki se piti Visokilla määränpään ja tarkoituksen, mutta joskus riitti yksi väärä sana hidastamaan tahtia. Yksi sana, jonka hän oli sanonut itsekseen huoneessaan.
Joskus tuollainen yksi, ainoa sana nosti esille jotain, josta olisi ollut parempi päästää irti. Nyt se sana pysäytti hänet portaikon keskelle, yhtä kauas kadusta kuin tornin huipusta. Se muistutti häntä ajasta, jonka hän oli halunnut jo unohtaa, mutta joka palasi näinä päivinä kerta toisensa jälkeen esiin.
Ja se oli vain yksi ainoa viaton sana. Sana toisesta hetkestä kuukausien takaa, johon hän palasi aina silloin, kun yöt olivat yhtä mustia kuin sinä kohtalokkaana iltana hänen kodissaan. Sana, jota hän oli käyttänyt hetkeäkään harkitsematta, mutta joka vangitsi sisälleen loputtoman merkitysten meren, hyytävän joutomaan.
