”… Kansalaiset. Kokoontuneet ystävät. Luottakaa minuun. Huomaatte, että pian huolemme ovat pois pyyhittyjä…”
Radion ääni porautui läpi palanneen betonin sekä prototeräksisten sirpaleiden labyrintin, jonka pommitus oli suonut uhreilleen. Radion äänellä käytävä kamppailu kaukaisen konfliktin kanssa oli kuin ideologinen mittelö unen ja todellisuuden välillä, jossa jokainen luodin lento ja ohjuksen jyrinä olivat vastalauseita sekä tahdin määrittäjiä. Mutta radion ääni ei lannistunut, vaan otti tämän haasteena. Silmittömän tuhon keskellä tuo ääni oli muistutus siitä, mikä vielä seisoi ehjänä ja uljaana Suuressa Kaupungissa.
”… Jokainen meistä on pyhyyden siunaama, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Pyydän siksi, että löydätte sisimmästänne sen valon, minkä Hyveemme ovat meille antaneet, ja pysykäämme rohkeampina ja vahvempina kuin eilen…”
Kaupungin asukkaat, hopeapäiset matoralaiset kokoontuivat kuuntelemaan kitisevistä radioistaan puhetta kaupungin pimeimmissä nurkissa, joita käsikranaattien tuhka ei ollut ehtinyt saastuttamaan. He taas, jotka olivat ehtineet pommisuojiin, seurasivat lumimyrskyn täyttämissä videoruuduissa punaista profeettaansa. Profeetta, kaupungin pappismies, oli selkeästi yhtä uupunut kuin kansalaisensakin, mutta ei antanut sen estää puskemasta viestiään läpi. Vaikkei hän ollut yhtä vanha kuin muut matoralaisten sakerdootit, hänen sisunsa oli silti ihailtavaa.
”… Todistakaamme Odinan piruille, että vaikka kuinka suuren pimeyden tuleva toisi, pysymme vakaana uskossamme, sekä itsellemme, toisillemme ja ennen kaikkea Suurelle Hengelle. Kun usko yhtenäisyyteemme on vahva, ja teemme kaikkemme velvollisuutemme vuoksi, läpäisemme pimeyden, ja tulkoon se auringonnousu, jonka kohtalomme on luvannut…”
Tuhkan täyttämässä maailmassaan matoralaiset olisivat ottaneet kiinni mistä tahansa, joka edes hetkeksi sai heidät unohtamaan lyijyn ja palavan lihan leuhkan. Se, että heidän sisäistä tulta lietsoi Pyhän Kaupungin korkein pappi, riittien mestari, oli tismalleen, mitä hopeapäiset asukkaat tarvitsivat. Todellisuuksien kauhut taistelivat tappiollisesti ihanteiden hohtoa vastaan. Punainen pappi oli yhtä suuri sankari Kaupungin asukkaille kuin kuka tahansa verta vuodattava sotilaskin. Se toi lohtua selviytyjille ja rohkaisi heitä marssimaan eteenpäin. Se toi pelastusta runnelluille, jotka näkivät taas syyn elää vielä yhden päivän.
Niin syvään he keskittyivät puhujan jokaiseen sanaan, että heitä olisi voinut luulla unohtaneen tulituksien kaiut ja räikeät värit, jotka piileksivät vieläkin horisontissa.
”Olkoon Suuri Henki kanssamme.”
Lähetys päättyi siunaukseen ja punainen profeetta, kaupungin turaga, astui pois kameran edestä studion toiselle puolelle linnan tapaan muuratun lähetystornin sisällä. Joukko matoralaisia, jotka olivat piileskelleet linssin ja mikrofonin takana, virtasivat huoneen joka kolkkaan omilla sovituilla tarkoituksillaan. Logistiset jälkityöt oli jätetty avustajaryhmälle, joiden taistelu pitää kaupungin infrastruktuuri toiminnassa oli melkein yhtä verinen kuin kadunvarsien kivääripiiritykset.
”Todella mahtavaa. Siis, aivan upea puhe, kuten aina, oi turagamme”, nuori le-matoralainen avustaja, Karana, ilakoi monisivuisen lehtiönsä ja sotkuisten paperimuistioiden kanssa saattaen samalla punaista profeettaa.
”Teen vain, mitä kansa haluaa”, punainen turaga vastasi ilman selkeää tärkeilyä. Hän oli tottunut kaupunkilaisten osoittamaan uskoon.
”Kansa oikein rakastaa puheitasi. Olette yhtä sankari heille kuin Toa Lhikan. Tietenkin, ilman teitä ei olisi Toa Lhikania myöskään…”, avustaja yritti jonglöörata paperiensa ja sanansa asianmukaiseen järjestykseen. Turaga hykersi hiljaisesti itselleen le-matoralaisen yrityksestä.
Karana onnistui lopulta nappaamaan sivujen seasta etsimänsä paperin.
”Ai niin, Komitea lähetti porukkaa. Haluavat puhua kanssasi. He odottavat jo kokoushuoneessa, oi Dume.”
Turagan ilme jäykistyi hieman. Hänen hymynsä alkoi raueta, mutta ei antanut sen näkyä avustajalleen.
”Ymmärrän. Käske vahkien odottaa toisaalla sen aikaa”, turaga vastasi ja vaihtoi koruttoman esittäytymisvaatteensa takaisin purppuroilla kirjailtuun omoforiinsa. ”Saa nähdä kuinka kauan tällä kertaa kestää.”
Ovi avautui kylmän väriseen kokoushuoneeseen. Turaga saapui vastaanottamaan odottavia Pyhän Kaupungin Komitean edustajia.
”Herra Karao, neiti Kunaki, on ilo tavata teitä ehjin nahoin”, turaga toivotti Kaupungin Komitean maistraatteja kolmin siunauksin ja pienellä kumarruksella asemastaan huolimatta.
”Ei tarvitse nöyrällä, turaga Dume. Tarvitsemme vain allekirjoitukset”, onu-matoralainen vastasi kärsimättömästi. ”Varmasti muistat mistä on kyse?”
”Ah, mutta niin tietenkin, Herra Karao”, Dume äännähti hieman liiankin ystävälliseen sävyyn, joka selkeästi ei lievittänyt Karaon tunnetilaa. ”Jos kuitenkin muistuttaisitte, ihan varmuuden vuoksi…”
Ko-Matoralainen huokaisi. Kuten toverinsakin, häntä ei myöskään kiinnostanut pitää päätään kylmänä Turagan edessä.
”Tämä on siitä tukiaisesta Le-Metrun kulkuneuvoteollisuudelle, sekä sokeritehtaille”, Ko-matoralainen tarjosi kansion ja kynän Dumelle. Turaga vastaanotti tiedostot ja ilman viivettä otti kansiossa säilötyt sopimukset ulos kynä valmiina toisessa kädessä.
”Ahaa, niin tietenkin. Tunnetustihan autopohatat ja sokerimagnaatit kärsivät paljonkin sodan aikana”, Turaga puhui sopimusta silmäillessään.
”Onko tuo ivaa, oi Turaga?” Karao vastasi siten, että hienovaraisesti, mutta selkeästi kommunikoisi, kuinka heikkoa jää oli punaisen papin alla.
”Ei tietenkään, hyvä ystäväni. Pidänhän minäkin nopeista autoista… Ihan siis tähän laatikoon myös?” Dume kääntyi Onu-Matoralaiseen hymyllä. Hän vastasi samalla sävyllä, joka ei tuonut Onu-Matoralaiselle mielihyvää. Karao kuitenkin jätti asian sikseen, tietäen hyvin, ettei vanhan ukon kanssa kannattanut aiheuttaa kinaa. Turaga täytti paperit ja laittoi ne turhankin siististi takaisin kansioon, ja tarjosi sen hymyillen takaisin ryppyotsaisten magistraattien käsiin.
”Toivottavasti oli tarpeeksi”, Turaga vastasi, ”näinä aikoina pieninkin apu tuntuu suurelta teolta”.
”Niinpä niin”, Kunaki laittoi kansiot salkkuun. ”Saattaa olla, ettet tarvitse tehdä suurtekojasi enää paljoakaan”
”Miten niin?” Dume kyseli.
”Päätimme turvallisuussyistä lakkauttaa puheiden lähetykset toistaiseksi”, Karao vastasi tunnottomasti.
”Minun lähetykseni? Mutta minulle on luvattu tämä sodan alusta asti. Mitä kansalaisemme sanoisi asiasta?”
”Kansalaiset voivat oppia elämään sen kanssa. Emme voi pyhittää Temppelin hallintoelintä epätärkeille tehtäville”, Ko-matoralaisen sanojen painotukset eivät piilottaneet väheksynnän jälkiä. Dume ei osannut määrittää, oliko se kohdistettu häneen vai Kaupungin asukkaisiin.
”Epätärkeää? En tiedä olisinko täysin samaa mieltä. Minusta puheet ovat olleet oikein arvokkaita.”
”Mielipiteesi eivät ole tärkeitä, Turaga. Nämä asiat eivät ole sinun käsissäsi, eikä kuuluisi olla. Tarvitset vain totella Työliittoja ja Komiteaa”, Karao osoitti etusormella Turagaa päin alleviivaten tämän asemaa Pyhän Kaupungin hallinnon tikapuilla.
”Voit jatkaa rituaalejasi, mutta jätät kaiken muun meille. Ymmärrätkö, oi Turagamme?
Turaga Dume jäykensi sinnikkään hymynsä ja vastasi kaikkein myönnyttävimmällä sävyllä, jonka hän kykeni tavoittamaan: ”Ymmärrän.”
Komitean lähettiläät nyökkäsivät ja aloittivat paluumatkansa lähetystorneista Turagan saattamana.
Sireenit ulvoivat ja niiden seuraajina pommien jyrinä. Ne olivat lähempänä kuin kukaan olisi toivonut. Lähetystornin henkilökunta aloitti kiireisesti, mutta järjestetysti evakuoitumisen. Toimenpide oli harjoiteltu ja toteutettu tarpeeksi usein jo muodostamaan rutiinin.
”Turaga Dume, on aika lähteä!” Karana osoitteli pako-ovien suuntaan maltittomasti.
”Ymmärrän, läh-”
Toinen räjähdys järisytti käytäviä, ennen kuin punainen profeetta sai lauseensa loppuun. Tomu ja valaistuksen antautuminen oli merkiksi pamauksen läheisyydestä. Matoralaiset lähetystornin sisällä yrittivät pitää orastavaa paniikkia parhaansa mukaan hallinnassa.
Vain Dume pysyi yhtä vakaana kuin aiemminkin ja jatkoi marssimista. Ohi kulkiessaan Turaga tähysti panssaroiduista ikkunoista kaduille. Vahki-sotilaat saattoivat kiperästi Komitean lähettejä haarniskoitujen vaunujen suojaan aloittaen ajomatkansa takaisin kohti bunkkeri-tukikohtiaan.
”Karzahnin äpärät”, Dume kuiskasi hampaidensa välistä kenenkään sitä kuulematta.
Vuosia sitten Suuren Kaupungin yöt olisivat olleet yhtä häikäiseviä kuin päiväsaikaan auringonvalojen osuessa kristallitornien ja suur-tehtaiden kiiltävään metallikylkeen. Tekovalojen sateenkaaren värit olivat kuitenkin vaihtuneet betonin ja terästen varjoihin, joiden kolkissa useat kuljetusvaunut liikkuivat korttelista kortteliin tuoden elintärkeitä resursseja taistelujen eturintamille. Yksikin vaunu olisi voinut karata helposti laumastaan ellei liikennettä olisi koordinoitu jokaista yksityiskohtaa myöten. Tämä tarjosi alibin yhdelle tyystin tavanomaiselle vaunulle, joka saapui satunnaisen näköisen varastotilan eteen. Vaunun itsensä oli ehdottomasti tarkoitus olla juuri siellä juuri sillä hetkellä. Sen sisällön, taasen, ehdottomasti ei.
Vaunun ovi avautui ja Turaga Dume astui ulos entisen tehdasvaraston eteen.
Tila oli täysin evakuoitu sodan syttyessä, mikä oli täydellinen mahdollisuus sen uusille omistajille. Sen vähäinen taktinen arvo tarjosi parhaimman turvapaikan arkaluonteisille projekteille, joista vain harvat ja valitut olivat saaneet tietää. Yksi näistä valituista astuikin tallin sisään mustiin siteisiin kieddotujen vahkien saattamana.
Useiden koodilukkojen takana odottava kuormahissi vastaanotti punaisen Turagan.
Hän odotti pitkään, kunnes hissin ovet avautuivat satoja metrejä pitkiin luolakäytäviin, jotka kietoutuivat toisiinsa sokkeloiksi. Kallioseiniä koristi ainoastaan kirjain- ja numeromerkinnät henkilökunnan helpotukseksi. Turagan saattue oli jo kauan sitten kartoittanut luolakäytävät ulkomuistiin. Turaga ei nähnyt kunnioittavansa tukikohdan rakentajia tarpeeksi tehdäkseen samaa.
Monien kaikuvien askelien jälkeen raskas betoniovi ja sitä yhtä raskaasti aseistetut vahkit estivät saattueen. Koodien vaihto robottisotilaiden välillä ja Turagan identiteetin varmistus täytti kaikki turvallisuusmääräykset. Betoniovi liikkui, tai pikemminkin “työnsi” itsensä suurella vaivalla auki Turagalle testaten tämän kärsivällisyyttä.
Oven takana useat fosforivalot häikäisivät tukikohdan varjelluimpia salaisuuksia. Suunnaton kammio avautui Turagan eteen ja hän astui sisään melkein areenan kokoiseen tilaan, joka oli jaettu kolmeen eri kerrokseen: Kolmas kerros, jossa Dume seisoi, oli laituri ja sille johtava jalkakäytävä suojakaiteilla kuin oli itsenäinen taso, selvästi rakennettu siihen muuta hallia myöhemmin.
Kakkoskerros näkyi kammion toisella puolella seinien ikkunoiden takaa, jossa puhtaan valkoista tilaa miehitti puhtaan valkoisiin pukeutuneet tieteilijät. Sitten oli pohjakerros, jota Dume katsoi kaiteiden takaa. Siellä kymmeniä metrejä pitkiä teräspöytiä järjesteltiin seinästä seinään samalla, kun lukuisat matoralaiset tutkijat paperiensa kanssa navigoivat niiden välillä. Jokaisen pöytäsarjan päällä lojui pitkittäin ruosteisia osia, jotka Turagan näköalalta näyttivät teollisuusromuilta. Tai ruumiilta. Dume ei tarvinnut jäädä pohtimaan, vaan hänet opastettiin alas käyttäen toista hissiä laiturin nurkassa.
Vaikkei hissimatka ollut pitkä verrattuna edelliseen, se antoi Dumelle silti tarpeeksi aikaa ajattella, kuinka paljon hän inhosi tavata tukikohdan vastaavia. Lähestyessään lattiatasoa pöytien päällä lojuvat tutkimusaineistot tulivat tunnistettaviksi. Useita, satojen tuhansien vuosien kerryttämän lian ja syövytyksen jättämät punaruskeat kotelot ja panssarit näyttivät yhä miltei koskemattomilta. Ne olivat fossiileja. Ajan jyrsinnästä huolimatta ne olivat kuitenkin vielä tunnistettavasti hyönteismäisiä, tarkalleen ottaen kuoriaisen muotoisia jäänteitä. Fossiileja ajasta, jota useat uskoivat vain myyteiksi, kun taas osa liian suureksi harmaa alueeksi akateemiselle diskurssille.
”Lopun Parvi”, Dume mietti äänettömästi. Matoralaisen myytin pelätty viimeinen vaihe. Muoto, jonka he ottaisivat luomakunnan lopussa. Kaupungin tietäjänä tuomiopäivän ennusteiden todistaminen kalvoi häntä syvästi. Mutta Kaupungin tärkeimpinä, ei, tärkeimpänä poliittisena johtajana, Dume siirsi katseensa fossiileista yhtä ilmeettömästi kuin saapuessaan. Hänen silmänsä kohdentui kammion keskellä seisoviin henkilöihin.
Kolme Toaa. Ei, yksi Toa, kaksi olentoa. Koko “perhe” oli koolla, Dume mietti ja kirosi itselleen.
Toa, sininen ja valkoiseen pukeutunut nainen nimeltä Niz, ei olisi huomannut Dumen läsnäoloa ellei hänen katseensa olisi juuri silloin siirtynyt kumppanistaan. Toa oli kuitenkin odottanut tapaamista ja tervehti Turagaa niin ystävällisesti kuin voi, joka ei myönnettävästi ollut paljon.
“Turaga Dume”, Niz sanoi, “saavuitte aikaisin”.
Ennen kuin Dume ehti vastata, toinen, nuorempi ääni kuului takaa.
“Se sen jätkän nimi oli! En koskaan pysy perässä siitä, ketä kaikkia tällä liikkuu!” Ääni kuului toan kaltaiselta nuoremmalta naiselta. Ei, ei toa. Jotain muuta. Dume yritti parhaansa piilottaa tyytymättömyyttään Nizin “tytärtä” kohtaan.
“Kaiken epäolennaisen muistaminen ei ole tärkeää, Xen”, kolmas jatkoi. “Niz, ehkä on parasta jos jätämme teidät kahden.”
Niz nyökkäsi ja antoi puolisonsa poistua. Turaga otti laihaksi lohduksi, ettei hänen tarvinnut käydä läpi muodollisuuksia Nizin seurueen kanssa. Tieteilijä ja tämän aviomies olivat luonteeltaan kuin yö ja päivä, mutta kumpikaan ei Turagaa miellyttänyt.
Hopeakasvoinen soturi oli toan näköinen, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Siluetistaan huolimatta kralhissa oli monta asiaa hieman… väärin.
Sen liikkeet olivat hieman liian sulavat, liian laskelmoidut. Sen ilmehdinnät vaihtelivat mekaanisen jäykkyyden ja epäorgaanisen kitkattomuuden välillä. Kehon osissa, missä olisi pitänyt olla lihaksia, oli sen sijaan metallijänteitä ja valoa. Silmien sijaan Nui-Kralhilla oli hohtavat, keinotekoiset näkömekanismit. Ellei Turaga olisi tutustunut tämän jokaisen sotapäällikön aineistoihin aiemmin, Miru-kasvoisen soturin olisi voinut uskoa olevan täysin kone, mutta faktat soturin todellisesta, näkymättömästä orgaanisuudesta ei helpottanut Dumen oloa ollenkaan.
Turaga kuitenkin suoristi itseään lähestyvän Nui-Kralhin edessä.
”Kenraalikapteeni”.
”Dume”, Mustan Käden laivaston johtaja vastasi tunteettomasti ja koruttomasti katsomatta punaista profeettaa silmiin. Hän ei olisi tarvinnutkaan tietääkseen, miten Turagan silmäluomi nykäisi kenraalikapteenin tahallisesta asemien väheksynnästä. Yhtä kolkosti Kralhi kääntyi nuoren seuraajansa päin. ”Tule Xen. Äitisi tarvitsee kaiken huomiokykynsä.”
Kralhi ja vahki marssivat ulos kääntymättä kertaakaan Turagaa päin. Punainen profeetta oli tottunut hillitsemään hermojaan kenraalikapteenin edessä, ja taisteli haluaan vastata tuleen tulella.
“Pahoittelut”, Niz aloitti, “en voinut tulla saattamaan teitä itse.”
“Tiedän”, Dume vastasi pitäen katseensa tiukasti kiinni tieteilijässä. “Ei ole aina helppoa tulla todistamaan, että teette oikeasti jotain ansaitakseen elannon.“
Ensimmäinen laukaus. Turagan lausahdus oli laskelmoivan kopea, mutta Niz piti selkänsä suorana. Toan tyyneys piti huolta, ettei Dumen peli kääntyisi helposti tämän puolelle. Sen sijaan, Niz ohjasi Turagan huomion taitavasti tutkimukseen.
“Kuten näette, meillä on enemmän aineistoa kuin aikaisemmin. Osaston laajennus on tullut tarpeeseen, kuten olin arvioinut.”
Tieteilijä ja kaupungintietäjä kävelivät ristikkoon asetettujen fossiilipöytien kyljessä. Joka toinen oli merkitty ja numeroitu, ja jokaisesta niistä Niz olisi voinut kertoa jokaisen huomioitavan yksityiskohdan- Hän olisi varmasti tehnytkin niin, ellei hän olisi tiennyt entuudestaan, miten Dume ja hänen kaltaisensa näkivät tieteenalan pelkkänä kilpailuna. Läpimurtojen tekeminen oli vain yksi monista sodankäynnin muodoista. Niz joutui kuitenkin myös myöntämään itselleen, että hänkin nautti Turagan tylsistyttämisestä ja ajan hukkaamisesta, niinkin lapselliselta kuin se tuntuikin. Tai ehkä Nui-Kralhin ja Xenin kärsimättömyys byrokraatteja kohtaan oli alkanut tarttumaan häneenkin.
Rutiininomaisesti Niz onnistui selittämään jokaisen uuden, pienenkin läpimurron. Turaga ainoastaan nyökytteli vastaukseksi. Niz ei ollut varma, oliko tämä hyvä merkki vai oliko Turaga kiireinen miettimään seuraavaa viiltoa, jonka voisi suullaan esittää.
Viimein, Turaga osoitti Bohrokin jäänteitä pöydällä. ”Tässä ne siis ovat.”
Niz pysähtyi jaloilleen, kun huomasi Turagan pysähtyneen paikallaan.
“Kuntieni pyhimpiä legendoja, salatuimpia oppeja joita vain korkeaoppiset harjoittajat on sallittu lukemaan. Suuret Puhdistajat, ja nyt ne lojuvat romumetallina.”
“Luulin, että Turagaa ei haitannut uskon häväistys”, Niz tuumasi. Kysymys oli täysin retorinen, vaikka Dumen uskonnollinen näkemys oli yllätys toalle, joka ei ole koskaan ajatellut kaupungintietäjää muuna kuin pragmaattisuuden ja nykyhetken realiteettien ahdaskatseisena puolestapuhujana.
“Ei haittakaan, mutta tiedän, että jotkut asiat ovat silti säädyttömiä”, Dume vastasi synkeästi.
“Turaga voisi ajatella asiaa näin. Mitä kauemmin projektimme etenee, sitä enemmän voimme oppia. Ja oppimalla teemme myyteistä arkea. Tämä on täsmälleen sitä, mitä ohjelmallasi tavoitellaan, eikö vain?”, Niz sanoi itsevarmasti. “Ja nyt, kun meillä on tämä osasto, voimme harkita aiemman laitoksen käyttämistä uuden osaston perustamiseksi-”
“Valitettavasti, neiti toa, tämä ei tule tapahtumaan”, Dume katkaisi Nizin puheen kesken. Tämäkö se oli, mitä Turaga oli kaiken aikaa hautonut, Niz mietti. Dume käänsi katseensa avustajaansa päin, jonka Niz tajusi vasta olleen koko ajan katseensa nurkassa.
Avustaja Karana toi pahvikansion Dumen käteen ja tämä antoi sen Nizille luettavaksi.
Tieteilijä käänsi kansion sivuja. Jokainen uusi ilmoitus oli edellistä tyrmistyttävämpi.
“Ei. Tämähän on…”
“Säädytöntä?” Dume kuittasi toan tunteen. Niz ei voinut vastustaa kääntämättä tunnetilaansa ilmi antavaa katsettaan takaisin Turagaan, jonka suupielessä liikkui iljettävä virne.
“Olette saaneet tarpeeksi aikaa ja resursseja tähän projektiin. Kaikki laskelmat ja numerot ovat osoittaneet, että ne eivät ole tasavertaisia tuloksiin. Ehkä neiti tieteilijä ei arvosta taloustutkimusta alana, mutta tekin varmaan ymmärrätte, miten sijoittaminen toimii”, Dumen jatkoi tyyneesti, mutta pienoinen kiihkeys puheen alla oli paljastui Nizin korvissa helposti ivaksi.
“Itäinen rintama kärsii sillä välin, kun te leikitte romumetalleilla. Voit toki kertoa, miten arvokas tämä pelleily on ollut, kunhan lupaat kertoa myös meidän pojillemme rintamalla samaa henkilökohtaisesti.”
Niz veti syvään henkeä hillitäkseen itseään, jotta voisi käyttää tunteitaan myöhemmin hyödyllisellä ajalla. Valitettavasti Turaga oli kanssakäynyt tietelijän kanssa tarpeeksi, että tiesi tämän olevan merkki tulevasta voitostaan.
“Sinä tiedät oikein hyvin, mihin tällä pyrimme. Ja niin tietää etulinjammekin. Vahkit yksinään eivät voita tätä sotaa, mutta jos emme löydää korvaajia entisestään nopeammin kaatuville toille, me emme-”
“Ratkaisu, jota etsit, toa Niz, ei löydy muinaisia reliikkejä kaivelemalla. Sen, minkä Suuri Henki on haudannut, on tarkoitettu unohdettavaksi”, Dume puhkui dokumenttiensa avulla löytynyttä uutta uhmaa.
“Ja jos luulettekin edes hetken, että voitte jatkaa tutkimusta Metru Nuin ulkopuolisella rahoituksella, tiedät hyvin, miten helposti teidät olisi tulkita… turvallisuusriskiksi, tai jopa maapetturiksi.”
Niz kääntyi taas kohtaamaan Dumen katseen.
“Voit, mutta olet ehkä unohtanut, että se valta ei ole turagoiden puolella. Niin kauan, kun Herra siunaa toimintaamme, pelkäänpä, että vaihtoehtosi ovat… rajoittuneet.”
Dume ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti, mutta Niz ei saanut siitä paljoa lohtua.
“Sitten peli jatkuu,” Turaga Dume lopetti ja käänsi selkänsä Toaa kohti kävellen pois fossiilipöydiltä kohti hissiä avustaja tiukasti vanavedessään. Pahvikansio dokumentteineen oli kaapattu töykeästi Nizin käsistä. Veden toan katse jäi pitkäksi aikaa seuraamaan poistuvan Turagan saattuetta. Hapan ilme kasvoillaan hän palasi takaisin työhönsä. Tutkimus jatkui. Ilmapiiri sen ympärillä vain oli muuttunut asteikolla happamaksi.
Hissin ovet avautuivat kaupungin Turagalle ja hänen avustajalleen. Toisin kuin monet ajattelivat, Dumelle tämä oli vain yksi välikohtaus lukemattomista monista. Tällaiset neuvottelut olivat jo niin arkipäivää, että vanhimmat niistä olivat pyyhkiytyneet hänen muististaan. Dumen oli väkisinkin oltava iloinen, ettei hän ollut enää nuori toa. Vaikka turagat olivat luontaisesti taipuvaisia asioiden muistamiseen, ihan jokaista ärsyttävää muistoa ei ollut tarpeen raahata koko elämää mukanaan.
”Karana, olet ollut kanssani jo pitkään. Olet rehellinen ja luotettava nuori mies. Sinun ei kannata tuhlata aikaa minun kaltaisille käppänöille”, Dume kääntyi puhumaan avustajalleen, joka vilpittömästi kuunteli Turagan jokaisen sanan.
”Et ole käppänä, oi Turagamme! Siis olet vielä kovin nuorikin Turagaksi- tai siis”
Dumea laittoi kätensä nuoren matoralaisen olkapäille.
”Kuule, kaltaisesti ahkeruudet pitää palkita. Näin asiat kuuluu olla. Laitan viestiä eteenpäin Komitealle. Tästä päivästä lähtien jatkat heidän sihteerinään.”
Karana tuskin pystyi hillitsemään jännitystään uransa suurimmasta ja täysin yllättävästä läpimurrosta.
”Ihanko totta? Voi Mata Nui, johan tässä- Tarkoitan, kiitoksia oi Turagamme. Ei, siis en tiedä, miten ikinä kiittäisin.”
Dume hykersi hiljaa. ”Ei tarvitse miettiä sitä nyt. Tulet vielä saamaan paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa…”
Onu-Metrussa, syvällä betoniseinien ja tietoterminaalien keskellä Niz huokaisi syvään ja nojautui tuoliinsa. Useat taulukot, yhtälöt ja laskelmat välkähtivät koneiden näytöistä sinisinä valoina mustassa huoneessa. Aina välillä Niz pohti, oliko viisasta hukuttaa päivän stressit työskentelemällä läpi yön. Se oli kuitenkin tuntunut jälleen helpoimmalta tavalta unohtaa poliitikkojen kanssa vääntäminen. Työhuoneessaan hän sai ajatuksensa kohdennettua niin, että kaikki muu unohtui ainakin hetkeksi.
Huoneen vasemmalla laidalla hiljaa kupliva akvaario oli ainoa näyttöpäätteiden lisäksi loistava valo. Sen sisällä kasvavat korallit ja hiljaa uiskentelevat pienet äyriäiset olivat vain näkyvin elementti karussa ympäristössä jollakin ilveellä kukoistavassa lasisessa maailmassa. Todellisuudessa akvaariossa kukoisti kokonainen mikrokokoinen elinympäristö, jota veden toa ylläpiti sekä huolella että taidolla. Sitä oli helppo jäädä tuijottelemaan kaikkein pisimpinä öinä. Sen väreilevää pintaa katsellessa hän jäi aina miettimään, kauanko oli siitä, kun hän oli viimeksi koskettanut merta… tai puhunut niille, ketkä siellä asuivat.
Ajatuksissaan Niz silmäili viereistä paperikasaa, joista päällimmäistä koristi Turaga Dumen allekirjoitus. Karzahnin päällepäsmäri, hän ajatteli. Jos kukaan maailmassa kykenisi kilpailemaan kiittämättömään työhönsä totaalisesta omistautumisesta, se olisi tuo omahyväinen, tekopyhä, lyhytkasvuinen Kaupungin tietäjä. Ehkä juuri tämän takia he eivät koskaan voisi koskaan kohdata silmästä silmään. Niz hihitti itselleen hölmöstä sanaleikistä, mutta pian hänen hymynsä viileni huomatessaan silmännurkastaan yhden monitoreista syttyvän.
>Iltaa.
Vihreä teksti sykki siitä ainoasta näytöstä, joka pysyi muuten aina pimeänä. Niz huokaisi syvään. Linjan toisessa päässä kirjoittava henkilö oli raskas kommunikaatiokumppani aivan muista syistä kuin kaupungin turaga. Tai ehkä raskaan sijasta oikea sana olisi ollut “painostava”. Ammatilliset intressit saivat hänet kuitenkin toimeen. Hän työnsi tuolinsa monitorin eteen ja naputti vastauksen väleistään aivan tolkuttoman pölyisellä näppäimistöllään.
>Iltaa.
Hän jäi tuijottamaan ruutua vastausta odottaen. Hän joutui kuitenkin vartomaan sitä ainakin kokonaisen minuutin, joka tuntui tolkuttoman pitkältä ajalta vain tuijottaa kahta vähäsanaista tervehdystä. Lopulta näyttöön kuitenkin välähti lisää tekstiä. Niz oli varma, että pieni odotus viestien välissä oli jonkinlainen testi. Hän ymmärsi keskustelukumppaniaan sen verran, että arveli sen olevan jotain, mitä tämä tekisi,
>Oletko yksin? >Olisi sopimatonta tulla häirityksi, eikö vain?
Niz kirjoitti vastauksensa jo valmiiksi, mutta ei lähettänyt sitä, ennen kuin oli tavan mukaisesti vilkuillut hetken ympärilleen. Hän tiesi, että ele oli täysin turha. Se oli hänen työhuoneensa ja siihen oli pääsy hänen lisäkseen vain kahdella muulla. Hänen tyttärensä kuitenkin teeskenteli vakuuttavasti nukkuvansa noin yksitoista kerrosta alempana. Hänen puolisonsa taas oli marssinut oletettavasti pitkään palaveriin Nurukanin ja Nahon kanssa. Le-Metrun ilmateitse kulkevat huoltokuljetukset olivat palatessaan jääneet jumiin yllättävän syvälle rintamalta työntyneen odinalaisen ilmatorjuntapatteriston taakse. Se tarkoitti, että Mustan Käden laivaston palveluksia tarvittiin jälleen. Ja se taas tarkoitti, että Nui-Kralhi tuskin palaisi ennen aamua.
Oli siis sula mahdottomuus, että huoneessa olisi hänen lisäkseen ketään muuta kuin kommunikoinnista viis välittävät merenelävät. Mutta Suuren Hengen luomukset olivat tapojensa orjia. Niz tiesi sen paremmin kuin suurin osa.
>Olen.
Seuraavaa vastausta hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Se ei kuitenkaan tullut enää viestin muodossa, vaan näytölle ilmestyi saapuvan videopuhelun merkki. Yhteys Metru Nuin ulkopuolelle oli sillä hetkellä harvinaista herkkua, eikä se jäänyt Niziltä huomiotta, kun hän painoi näppäimistöstään painiketta avatakseen linjan.
“Hyvää iltaa, tohtori”, hopeisen skakdin virnuilevat kasvot tervehtivät häntä. “Arstein”, Niz nyökkäsi kunnittavasti. Skakdin kuvan tausta oli jälleen kerran himmennetty niin, ettei siitä saanut juurikaan selvään. Hän näki ainoastaan pimeydessä kiiluvat kasvot ja piirun verran paksun takin peittämiä olkapäitä.
“Kuinka valitettavaa, että emme koskaan löydä aikaa epämuodollisuuksiin, eikö vain?” Skakdi hieroi leukaansa kasvot taittuneena lievään hymyyn. Niz odotti maltillisesti keskustelukumppaninsa seuraavaa vastausta. Tämän vihjailut ja hämäykset eivät olleet uusia eikä mitään, mitä toa ei jo ennaltaan kestänyt.
“Vastaanotin viimeisimmän tutkimusraporttisi eilen, tohtori. Kaikesta päätellen näyttää, että hypoteesini oli paikkansapitävä.”
Niz nyökkäsi ja kurotteli avaamaan pöytälaatikkonsa monitorin alta. Sormenjälkitunnistimella varustettu laatikko loksahti auki ja toa nosti sieltä esiin paperiset versiot skakdin mainitsemista raporteista.
“Meillä ei ole vieläkään kovin pitäviä ideoita siitä, kuinka saamme liuotettua seoksen niin, että metallin rakenne ei haurastu, mutta testit neljä ja viisi tuottivat odotetun tuloksen”, Niz selosti silmät tiukasti naulittuna omasta näppäimistöstään peräisin olevaan tekstiin. “Kahdeksankymmenen prosentin resilienssi raa’alle elementaalienergialle on tukevasti hakemiemme raja-arvojen yläpuolella.”
“Olemme molemmat perillä tuloksista”, Arstein vastasi. Hänen äänessään ei ollut varsinaista kärsimättömyyttä, mutta Nizistä tuntui silti, että hänen kertaustaan tuomittiin.
“Mutta tahdon tietää, mitä seuraavaksi. Muistiinpanot, jotka olit lisännyt raportin kaksi liitteisiin antavat olettaa, että alkuperäisellä sidosainemenetelmälläsi saattaisikin edelleen olla potentiaalia.”
Niz irvisti. Hän oli arvannut, että hänen kylmäpäinen kollegansa tarttuisi siihen. Hän oli kuitenkin kirjoittanut liitteen sen tietoisen riskin ottaen, että he päätyisivät vielä testaamaan sitä.
“Valitettavasti se olisi kaikkein loogisin ratkaisu haurausongelmaamme. Elementaaliresilienssi ei merkkaa paljoa, jos metallin saa kuitenkin voimalla taipumaan. Jos haluamme prototeräksen tasoista lujuutta, meidän täytyy… kääntyä biologisiin vaihtoehtoihin.”
“Valitettavasti?” Arstein ihmetteli. “Hyvä tohtori, tieteen edistysaskelien tavoittelemisessa ei ole mitään valitettavaa. On ainoastaan tutkimattomia mahdollisuuksia. Se on taidetta.”
Niz irvisti uudestaan. Arstein oli tietenkin täysin oikeassa. Eikä heidän suunnitelmien irvokkuus häntä varsinaisesti häirinnyt. Hän oli viettänyt puolet yliopistoajoistaankin jonkin tietoisen elemänmuodon aivot kourissaan. Sen sijaan häntä karmi seuraukset. Hän tiesi, että hän ei koskaan saisi Mustan Käden neuvostolta lupaa testien jatkamiselle. Joten jo toista kertaa hyvin lyhyen ajan sisään hänen olisi tehtävä kokeet salassa.
“Olet tietenkin oikeassa”, hän myönsi yrittäen parhaansa mukaan peitellä kasvoiltaan epäilyksen rippeitä.
“Joten”, Arstein tivasi. “Mitä seuraavaksi?”
“Verenluovutukseen valitut ruumiit ovat yhä meidän hallussamme. Kudosten keräämisen pitäisi olla vaivatonta.”
“Erinomaista”, Arstein virnuili, “Testaa uutta seosta niin pian kuin mahdollista. Tahdon vertailla tuloksia oman tutkimusryhmäni dataan.”
“Kaikella kunnioituksella, sinun tutkimusryhmäsi arvioi seokseen tarvittavan verimäärän hirvittävällä marginaalilla alakanttiin. En tiedä, ovatko mittauksemme millään tapaa vertailukelpoisia.”
Sydänkivi hypähti toan rinnassa. Sen seurauksena arkkikrana sen takana liikahti myös. Myöhäinen kellonaika varmasti vaikutti siihen, miten paljon hän sai suodatettua omaa puhettaan. Arstein ei kuitenkaan ottanut tohtorin kommenttia vastaan epäkunnioittavana. Niz oli oikeassa ja sataprosenttisen oikeutettu kritiikkiinsä.
“Tohtori hyvä, tiedät varmasti, kuinka vaikeaa on löytää luotettavia biologeja, kun maailman terävimmät mielet ovat jakautuneet jompaan kumpaan sotanne osapuolista”, skakdi huomautti hienovarainen happamuus äänensävyssään.
“Mutta olet valitettavasti oikeassa. Olen jo tehnyt laboratoriohenkilökuntaani sen kauan kaipaamia muutoksia. Sain irroitettua tohtori Radakin hetkeksi rautalaivaston palveluksista. Uskonpa, että hänen metodinsa kohottavat datankeruumme laadun vertailukelpoiselle tasolle.”
Niz ei voinut estää hämmästystä näkymästä kasvoillaan. Pohjoisen maailman biologiset piirit olivat pienet ja Niz oli hyvin perillä siitä, miten merkittävä kiinnitys Radakin kaltainen pioneeri oli. Hän ei osannut edes kuvitella, millaisia temppuja Arsteinin oli täytynyt tehdä – tai millaisia summia rahaa oli täytynyt liikkua – että moinen siirto oli saatu tapahtumaan.
“Hän on… lahjakas”, Niz myönsi. Arstein nyökkäsi siihen hyväksyvästi.
“Hän syntetisoi uuden seoksen täällä heti, kun sinun testituloksesi valmistuvat. Toivon hartaasti, että se on pian, tohtori. Meidän molempien vuoksi, Kal-metallin syntetisointi mahdollisimman nopeasti on ensiarvoisen tärkeää.”
Niz nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän vilkaisi sivusilmällään hopeista viisisakaraista kilpeä, joka lepäsi hänen työhuoneensa perällä metallisen kehikon sisällä. Ficuksen merkillinen sotasaalis oli laukaissut Mustan Käden ja sen harvalukuisten hyväntekijöiden ja kollegojen yhteisen suunnitelman uudelleenluoda sen kummallinen metallinen koostumus. Jarrua oli täytynyt painaa kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun siitä oli viimein onnistuttu saamaan käyttökelpoinen näytepala ja sen ominaisuuksia päästiin tutkimaan tarkemmin.
Kun se oli paljastunut yhtä paljon lihaksi ja vereksi kuin metallien seokseksi, tutkimustyö oli hyllytetty. Kilven proteiinijäljet oli lukuisista mutaatioista huolimatta edelleen mahdollisia jäljittää. Se tieto ei ollut miellyttänyt ketään. Kal-metalli oli muuttunut kahdessa viikossa Metru Nuin pelastavasta haaveesta irvokkaaksi kuriositeetiksi Nizin työhuoneen sisutuksessa.
Kunnes Arstein oli astunut kuvioihin. Siitä lähtien Niz oli puskenut tutkimusta eteenpäin yksin. Olkoonkin, että jopa Mustan Käden avokätisiä budjetteja paremmin rahoitettuna.
“Suurin osa henkilöstöstämme on siirretty kenttälabroille. Uskon saavani tuloksia lähipäivinä.”
“Mietitkö samaa kuin minäkin, tohtori?”
Niz ei vastannut välittömästi. Toalta kului hetki edes tajuta, kuinka skaksi vauhdilla käänsi keskustelun suuntaa. Niz kohotti kulmaansa kysyvästi, joka riitti ruudun toiselle puolelle vastaukseksi.
“Oletko miettinyt, miten loistavaa se on?” Arstein painotti lausahdustaan laittamalla molemmat kätensä ristiin leukansa eteen.
“Loistava?”
“Ehkä ei “loistava”. Ehkä “poeettinen?” “Ironinen?“ Paljon tunteita se herättää, enkä usko ettetkö sinä tuntisi täysin samoin.”
“Mitä minun kuuluisi tuntea?”
Niz näki, miten ruudun toisella puolella hänenkeskustelukumppaninsa käänsi katseensa pois hänestä. Niz ei ollut enää varma, kenelle tämä enää edes puhui.
“Eikö se tuntunut sinustakin uskomattomalta, kun ensimmäistä kertaa sait ne fossiilit käsiisi? Kivenkova todiste, että maailmanloppu on yhtä todellinen ja vääjäämätön kuin aamu ja ilta. Kun otit tehtäväksesi tutkia niitä, ajattelitko, kuinka paljon muita kansasi iltasaduista ja loruista voivat olla todellisia? Mitä, jos Arthakan Sonnit ovatkin olemassa? Jos lentävät Kasvotiikerit ovatkin tuolla jossain? Mitä, jos sängyn alla asuukin Pehkun Mörkö? Tren Krom hiipii ovellesi ja kaappaa mielesi?”
“Mitä ajat takaa?”
Niz tiesi, että ellei hän vastaisi skakdin tuumailuun, tämä ei koskaan lopettaisi.
“Ajattele,” skakdi veti henkeä, “kuinka juuri nyt, kaikesta huolimatta, kuinka niinkin kauhea kuin Lopun Parvi onkaan, me puhumme niistä juuri nyt tällä hetkellä kuin petrimaljassa elävästä viljelmästä. Eikö se tunnu vastenmieliseltä? Eikö se tunnu väärältä? Liuokset, testit, seokset… Varjelkoon, leikimme niillä kuin ne olisivat muovailuvahaa.”
“Tämä on osa tutkimusta.”
“Ja sinä olet aivan oikeassa, arvon tohtori. Banaalia, jokapäiväistä, rutiininomaista tutkimusta. Se tekee tästä kaikesta niin runollista. Meidän käsissämme legendatkin ovat kuin muovailuvahaa. Voimme muokata niistä minkä tahansa näköisiä. Me voimme luoda omat myytimme… oman hirviömme.”
Vasta silloin Niz huomasi, että skakdi oli nojannut intensiivisesti taas ruutuaan päin kohti häntä. Punaisten silmien intensiivinen hehku saattoi syntyä ainoastaan äärimmäisestä itsevarmuudesta. Sellaisesta paikasta maailmankaikkeuden järjestyksestä, mihin Niz ei itse ollut vielä uskaltanut kurkistaa.
“Haluatko tosiaan jättää keskustelun näissä merkeissä, Arstein?”
Skakdi pysähtyi. Hän hymyili ymmärrettyään, kuinka paljon etikettiä hän oli rikkonut., Hän perääntyi hitaasti takaisin tuolinselkäänsä vasten.
“Odotamme jännityksellä tuloksiasi, tohtori.”
Lauseensa lopuksi Arstein kurtisti kulmiaan tavalla, jota Niz ei ollut ennen nähnyt.
“Näyttää siltä, että toisenlaiset velvollisuudet kutsuvat sinua, tohtori. En pidättele sinua tätä pidempään. Näkemiin.”
Puhelu sulki itsensä hämmästyttävän nopeasti jättäen pöllämystyneen Nizin pohtimaan, mikä oli syy Arsteinin nopeaan poistumiseen. Pimentynyttä näyttöä tuijottaessaan hän kuitenkin tajusi, että jotakin tai oikeastaan joku heijastui sen pinnasta. Hän kiljaisi kovaan ääneen säikähdyksestä, mutta sai hengityksensä tasaantumaan nopeasti, kun tutut kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen.
“Minä vain”, Nui-Kralhi hymähti.
“Paratkoon… en kuullut, kun tulit sisään”, Niz parahti, mutta vastasi nopeasti häntä puristaviin käsiin nojaamalla päällään niitä vasten.
“Kuulostitkin keskustelevan aika intensiivisesti. Kuka tuo oli?” Nui-Kralhi kysyi näennäisen viattomasti. Nizin täytyi kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään. Hän ei ollut erityisen huolissaan siitä, että hänen puolisonsa epäilisi hänen tutkimuksiaan, mutta ei silti ollut huono idea vältellä tarpeettomia yksityiskohtia.
“Tuota, vaihdan tutkimustietoa erään kollegani kanssa”, Niz selitti samalla, kun mirukasvoinen kenraalikapteeni kiersi hänen eteensä ja istahti kirjoituspöydän reunalle.
“Vai niin. Mitään mielenkiintoista?”
“Riippuu keneltä kysyy”, Niz virnuili. “Jos tarkoitat, keskustelimmeko mistään, mikä auttaisi rintamalla, niin en osaisi vielä sanoa.”
Nui-Kralhi kohautti olkiaan. Tämän katse harhaili vaimonsa kasvoista pöydällä olevaan paperipinoon, jonka sisältöä Nizin sininen käsi oli asettunut peittämään. Niz ei kuitenkaan vilkaisua huomannut, sillä tämän omakin katse oli alkanut huomattavasti harhailemaan.
“Mikään ei ole koskaan yksinkertaista kanssasi”, kralhi murahti, mutta onnistui säilyttämään hopeisen naamionsa panssarilevyjen takana hyväksyvän virneen.
“Sinä ymmärtäisit yhtä paljon siitä, mitä teen kuin minä ymmärtäisin niistä loputtomista harakanvarpaista, mitä Nurukanin kanssa piirrätte karttoihinne”, Niz puolustautui. Hänen argumenttinsa oli sinänsä pitävä ja liikutti veden toan helpotukseksi keskustelun Mustan Käden laivaston johtokunnan kokoukseen.
Se oli käyty läpi nopeasti, vaikkakaan ei sen osanottajien omasta tahdosta. Pohjoisrintamalta videoyhteydellä kokoukseen saapunut Nurukan oli joutunut poistumaan odottamattoman tykistökeskityksen iskiessä vain muutaman kilometrin päähän heidän asemistaan. Nui-Kralhi ja tämän vastikään ylennyksen saanut kapteeniluutnantti Cody olivat joutuneet suunnittelemaan loput pelastusoperaatiosta kahdestaan. He mobilisoisivat telakalla olevan Mustan Käden kolmannen laivaston heti aamunkoitteessa, kun lentosää olisi parempi.
“Joten sinä lähdet taas?” Niz huokaisi.
“Niin”, Nui-Kralhi vastasi.
“Ja minä kuulen sinusta taas…”
“Kun palaamme. Niin lähellä rintamaa ei pysty ylläpitämään radioyhteyksiä.”
Niin Niz oli arvellutkin. Edellisestä suurlaivastohyökkäyksestä oli kulunut hädin tuskin viikkoa ja nyt Nui-Kralhi oli taas katoamassa linjojen taakse. Tarinasta oli alkanut tulla hänelle tuttu. Niin tuttu, että se varjosti myös niitä harvoja yhdessäolon hetkiä, mitä heillä vielä oli.
“Sinä huolehdit liikaa”, Nui-Kralhi töksäytti. Tämän ilmeestä pystyi helposti päättelemään, että tämä ei itsekään ollut aivan tyytyväinen siihen, miten oli asian sanonut.
“Ja sinä et huolehdi tarpeeksi”, Niz parahti. Se keskustelu oli kuitenkin käyty jo niin monta kertaa aikaisemmin, ettei kumpikaan kokenut enää tarvetta jatkaa sitä. He molemmat olivat jo hyväksyneet kohtalonsa. Niin kauan kuin sota raivosi, paluuta arkeen ei ollut.
He olivat jo hetken vältelleet suoraa katsekontaktia toistensa välillä, mutta nyt he eivät enää kyenneet jatkamaan sitä. Heidän silmänsä nauliintouivat toisiinsa ja jatkoivat, kunnes ilmaan heidän väliinsä pakkautuva jännite oli pakko jollain keinolla purkaa. Nui-Kralhi oli lopulta se, joka teki aloitteen. Hän kumartui määrätietoisesti lähemmäksi veden toan kasvoja ja raotti huuliaan.
Mitä hän ei odottanut, olivat Nizin kädet, jotka kiskoivat hänet sellaisella voimalla lähemmäksi, ettei Kralhi voinut estää itseään kaatumasta. Kaksikko rymisi lattialle sellaisella vauhdilla, että Nizin alla ollut työtuoli sinkoutui heidän tieltään huoneen sivulle. Toan päällä makaava mies ei saanut kuitenkaan mahdollisuutta nousta. Nizin jalat ja kädet olivat lukinneet tämän taidokkaasti paikalleen ja vetivät tätä lähemmäksi.
Kun he erkanivat suudelmastaan, ei kummallakaan ollut enää aikomusta nousta. Nizin silmät kuitenkin kertoivat tätä vain senttien päästä tuijottavalle aviomiehelleen pysähtyä vielä hetkeksi.
“Tarkistitko Xenin?”
“Ei ollut sängyssään”, Nui-Kralhi vahvisti jokaisen Nizin epäilyistä. Hänellä on suojelusenkeli perässään. Tuskinpa oli muutenkaan karkaamassa Vanhaa Onua kauemmaksi.
Niz virnisti. Hän oli harvoin tyytyväinen kuullessaan tyttärensä yöllisistä retkistä, mutta tällä kertaa tieto huojensi häntä. Hän saattoi olla varma, että viimeinen kulkuluvan omistaja ei kävelisi hänen huoneeseensa varoittamatta.
“Lupa jatkaa”, Niz virnisti. Nui-Kralhin kädet kiskoivat ensin valkoisen takin pois mytystä vaimonsa alta, jonka jälkeen tämän kädet puristivat hellästi, mutta tiukasti Nizin kädet vasten lattiaa, kun tämä kumartui antamaan seuraavan suudelman.
He saisivat olla hetken kahden. Toimistohuoneen hyytävä metallilattia ei ollut kylmä enää kauaa. Yhdessä he tuudittautuivat siihen valheelliseen turvallisuudentunteeseen, mihin sodan harvoina hiljaisina hetkinä heidän oli niin helppoa yhdessä vajua. Jos sitä, mitä tohtorin huoneen lattialla tapahtui, saattoi hiljaiseksi kauaa kutsua.
Ourgoksen, tai nykymatoranin käsityksen mukaan “Muovaajan” tarinan tiedetään saaneen alkunsa niin kauan aikaa sitten, ettei sen tarkkaa alkupistettä olla pystytty jäljittämään. Maltillisimmatkin arviot kirjurien ensimmäisille maininnoille ulottuvat niin kauas ajanlaskumme toiselle puolelle, että tarinan sijoittaminen millekään yleisesti tunnetulle aikajanalle ei ole mahdollista. Tiedämme kuitenkin, että Muovaajan legenda on ollut olemassa miltei yhtä kauan kuin sivilisaatioitakin. Edes eteläisen maailman titaanit eivät silloin vielä vaeltaneet. Draakkikuninkaat uinuivat vielä laavapätseissään ja tarinat Sokean Jumalattaren kauneutta kurottelevista kouristakin olivat vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessa.
Ainoa asia, mikä Muovaajan ajoissa oli yhteistä omiemme kanssa, oli tähtitaivas, joka on säilynyt lähes muuttumattomana. Tämän tiedämme, koska Kestekh Nuin aurinkokello sen meille kertoo. Sen sivuille kaiverrettu kartasto muistuttaa niin läheltä omaamme, että sitä ensimmäistä kertaa tutkineet pohjoismanterelaiset oppineet eivät olleet uskoa, kun kiven ikä heille lopulta selvisi.
Kulunut aika on kuitenkin vain yksi syy sille, miksi Muovaajan tarina tunnetaan nykyään niin heikosti Toinen, ja mahdollisesti vielä merkittävämpi, on se, kuinka paljon tarinasta selvinneet sirpaleet ovat ajan kanssa muotoutuneet kertojiensa näköisiksi.
Mantereilla hänet nähtiin jonkinlaisena luojana, kenties Suuren Hengen itsensä oikeana kätenä. Mahdollisesti juuri tästä syystä tarinan Muovaaja sekä “Rakentaja” risteävät vanhoissa legendoissa niin usein. Yhteneväisyyksiä henkien välillä toki on, mutta kuten on todistettu myös Turaga Manitaloksen teksteissä, ovat tarinan Muovaaja ja lännen suuri ritari selvästi kaksi täysin erillistä toimijaa. On ymmärrettävää, että legendat ovat ajan kanssa sulautuneet, sillä esitohungainen sana “Ourgos” kääntyy tavallisemmin juuri “rakentajaksi”.
Tämänkin vuoksi jatkan termin “Muovaaja” käyttämistä. En ainoastaan näiden kahden entiteetin erottamiseksi, vaan myös siksi, että “muovaaminen” sopii paljon paremmin siihen, mitä legendoissa kerrotaan muovatuksi tulleen. Sillä vaikka rakentajan alasimella taottiin kaikki maallinen, sanotaan taivaankannen “muovautuneen” Ourgoksen käsissä.
Mutta kuten aikaisemmin huomioin, Muovaajan legendaa värittää usein se, missä se kerrotaan. Varhaissteltiläiset tarinat jättävät usein pois maininnat Muovaajan taivaallisesta taustasta ja kuvaavat tämän lahjakkaana insinöörinä – kuolevaisena, joka tiedoillaan ja taidoillaan taivutti taivaankannen tahtoonsa. Samaan aikaan koillissakaran uskomukset yleensä keskittyivät Muovaajan seuraajiin – tämän kahteentoista oppilaaseen, joille tämä väitetysti jätti kaiken, minkä kosmoksesta tiesi.
Kaikki näistä ovat kuitenkin voimakkaasti ristiriidassa erityisesti länsisakaraisten näkemysten kanssa, jotka maalaavat Muovaajan Suuren Hengen vastavoimaksi. Ne kertovat Demo-Ourgoksesta, hänestä, joka vangitsi tähtitaivaan Suuren Hengen tahdon vastaisesti ikuisesti paikalleen. Nämä tarinat yhdistyvät usein väitteisiin, joissa Suuri Henki lopulta vangitsi Muovaajan helvettiin. Kiirastuleen, joka kulutti pois metallin ja mädätti pois lihan. Tosin tällaiset tarinat elivät voimakkaana lähinnä Lännen Rakentajalle uskollisissa taruissa, jotka tätä ylistäessään pyrkivät kumoamaan samalla kaikki tätä uhkaavat “väärät legendat”.
Erot eri sivilisaatioiden tarinoissa ovat luonnollinen seuraus ajan kulusta ja kulttuurillisesta värittymisestä, mutta ne tekevät tutkimuksen haasteelliseksi, jos tavoitteena on todistaa Muovaajan todellinen läsnäolo historiassamme. Ja vaikka nykyaikainen konsensus on, että Muovaaja on vain tulosta luontaisesta luomistarinan kaipuusta, keskittyy Turaga Manitaloksen teksti neljän viimeisen luvun aikana yksioikoisesti todistamaan Muovaajan todelliset juuret.
Hänen mukaansa Muovaajan täytyi olla Suuresta Hengestä. Tämän luotetuin poika. Tämän taivaankannen kirkkain tähti. Ja vaikka Muotoilijan ulkonäöstä selvinneet maininnat ovat harvalukuisia, tukevat ne kuitenkin Manitaloksen pääasiallista teoriaa: Muovaaja oli mitä luultavimmin valottu. Yksi ensimmäisistä.
Jos Muovaajan valollinen olemus olisi todistettavissa – tämän olemassaolon lisäksi, luonnollisesti – tukisi se myös sitä pääasiallista seikkaa, miksi tämän teoksen seuraava luku vaatii näin perusteellista pohjustusta. Sillä tähti, joka paistaa pohjoisella taivaalla koordinaateissa 104;252.6. sitoutuisi tällöin Muovaajan legendaan muutenkin kuin vain etymologiansa osalta. Jos aikaisemmat teoriat tämän luonteesta kyettäisiin vankemmin todistamaan, olisi äärimmäisen loogista päätellä, että koordinaattiemme taivaankappale ei ole ainoastaan pohjoisen taivaan kirkkain tähti, vaan myös Muovaajan toa-tähti.
Mutta vaikka näiden palasten paikalleen loksahteleminen antaakin tyydyttävän illuusion taivaankappaleen 104;252.6. luonteesta, on minun kuitenkin rikottava kuvajainen ilman armoa. Sillä vaikka Muovaajan alkuperä olisi puoliksikin niin taivaallinen kuin löydökset esittävät, ei se silti selitä sitä, miksi tämän tähti käyttäytyy taivaalla täysin eri tavoin kuin muut suojelustähdet. Itse asiassa, kuten määriteltiin jo luvussa seitsemän, on Muovaajan tähden lisäksi taivaalla ainoastaan yksi tähti, jonka radan vakaus ja paisteen kirkkaus ovat verrattavia: Initoi.
Tämä on se kohta, jossa hypoteesini karkaavat lopullisesti valistuneista arvauksista puhtaan spekulatiivisiksi – ja siitäkin syystä ne eivät siis tähän teokseen kuulu. Tulevilta sivuilta löydät laskemat ja kaikkein tuoreimmat ja tarkimmat kartat taivaankappaleen 104;252.6. sijainneista, kirkkaudesta ja gravitaation vaikutuksesta ympäröiviin taivaankappaleisiin. Tahdon kuitenkin jättää kartastoni kiehtovimman lähdemerkinnän sivun 211 loppuun ja ohjata katseita Turaga Manitaloksen muistiinpanoihin. Kenties ajan kuluttua tai optisen teknologian kehityttyä joku seuraajistani, kenties juuri sinä, lukijani, olet se, joka varmuudella vahvistaa linkin Muovaajan ja tämän mukaan nimetyn tähden välille – ja kenties myös selität sen, miksi sen kellertävä paiste niin läpitunkevasti värjää taivaan siellä, missä punaisen loisteen raja jo hälvenee.
Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä…
Syksy oli viimein saapunut siihen pisteeseen, että pimeä laskeutui jo siinä vaiheessa iltaa, kun Bio-Klaanin kaupunkielämä oli yhä verrattaen vilkasta. Toripaikkojen välissä leimuavat lämmittävät tulet ja kujia valaisevat katuvalot pitivät kuitenkin huolta, että valosaaste peitti vielä suurimman osan tähtitaivaasta loimuunsa. Paksuun turkisviittaan kietoutunut Suga tiesi, että muutaman tunnin päästä kaupungin hiljennyttyä taivas kuitenkin paljastaisi kaiken kosmisen loistonsa. Marssiessaan kohti linnakkeen itäistä porttia hän jätti tarkoituksella huomioimatta sen yhden punaisen hehkun, joka selkeällä säällä oli erotettavissa päiväsaikaankin.
Kuivuneet lehdet narskuivat hänen jalkojensa alla, kun toa portit läpäistyään käänsi askeleensa vasemmalle kohti koillista. Loivan alamäen päässä, lyhyen matkan päässä kaupungin muureista, siinsi ainoa todennäköinen määränpää, mihin sitä tietä pitkin yleensä matkustettiin. Tähän kellonaikaan tie oli jo hiljainen. Toisaalta myös muurien läpi kulkemisen yhteyteen pystytetyt turva-asemat vähensivät liikennettä siihen suuntaan verrattuna tavalliseen.
Vaikka Arkistojen vierailijoille tarkoitetut aukioloajat olivat jo ainakin puolella tunnilla takanapäin, paloi kirjaston pääsalissa edelleen valot. Suga koputti jykevään puiseen oveen kohteliaisuudesta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi suoraan sisään. Kuten tapana oli, ovea ei ollut lukittu. Ei siitäkään huolimatta, että Suga oli edellisen käyntinsä aikana sitä hartaasti pyytänyt.
“Morjensta moi!” hän kailotti kuuluvasti. Vastaukseksi hän sai ensiksi yhden hyväksyvän murahduksen jostain aulatiskin takaa ja hetkeä myöhemmin pirteämmän moikkauksen pääovesta vasemmalla seisovien kirjahyllyjen keskeltä. Jälkimmäisen äänen päästänyt sininen tonttu marssi kirjapinon kanssa tervehtimään toaa, joka nosti turkisviittaansa typötyhjään naulakkoon ovenpielessä.
“Kaikki kunnossa täällä päässä?” Suga aloitti varovaisen tiedustelunsa. Työpöytäänsä kohti vaappuva Geevee nyökkäili kulkiessaan.
“Toki. Miksi? Onko jotain tapahtunut?”
“Kaupungilla oli ampumavälikohtaus”, Suga tuumasi yllättäen itsensäkin, kuinka tottuneesti hän suhtautui uutisiin. “Paikallisten välienselvittelyä tosin tällä kertaa.”
Vaehran murahti ja nousi tiskin takaa pitkä valkoinen jatkojohto käsissään.
“Hiljainen päivä täällä on ollut muutenkin. Ei kyllä toisaalta haittaa yhtään. Tulit varmaan hakemaan seuraavaa satsia?”
Suga vilkaisi Vaehranin edessä pöydällä lepäävää pinoa eri näköisiä ja kokoisia teoksia, jotka ilmiselvästi odottivat siinä noutajaansa. Maakareiden yllätykseksi Suga kuitenkin pudisteli päätään.
“Olen, öh, ulkoistanut näiden läpi kahlaamisen. Peelo tekee saman puolessa ajassa ja tuhat kertaa tarkemmin. Turha laittaa omia väsyneitä silmiäni enää tarkistamaan teidän ihan hyvää pohjatyötä muutenkaan.”
Vaehran oli laskenut kätensä kirjapinon päälle. Lopulta hän kuitenkin kohautti olkiaan, tarttui pinoon ja laski kirjat jonnekin pöydän taakse pois näkyviltä.
“Annan ne sitten hänelle”, Vaehran sanoi.
“Ai sinäkin olet jutellut Peelolle?” Geevee ihmetteli. Kysymyksensä perään hän huudahti kovaan ääneen melkein kompastuessaan johtoon, jonka Vaehran oli hetki sitten pudottanut käsistään. Tulen toa kumartui nostamaan sen pois tieltä heti, kun tonttu oli löytänyt taas tasapainonsa.
“Tawan kanssa itse asiassa”, Suga vastasi silmät kuitenkin edelleen naulittuna Geeveen jalkoihin. “Hän on valtuuttanut pienen porukan auttamaan Seleciuksen kanssa. Sanoi, että Peelolla voisi olla asiaan uutta perspektiiviä, joten odotan hänen tuomiotaan.”
“Joo hän on ravannut täällä aika tiuhaan viime aikoina. Hän ei kyllä näistä löydä enää satunnaisia mainintoja enempää”, Vaehran mutisi ja kopautti jalallaan puuta siitä vierestä, mihin oli kirjat laskenut.
“Kaikki varteenotettava materiaali on käyty läpi kuukausia sitten ja niin kauan, kun kokoelmistamme puuttuvat teokset eivät taianomaisesti ilmaannu takaisin hyllyihimme, en usko, että kirjojen selaaminen enää saavuttaa paljoa.”
“Melkoista puhetta kirjastonhoitajalta”, Geevee ähkäisi, mutta ymmärsi kyllä ystävänsä turhautuneen äänensävyn syyn.
He olivat käyttäneet lukemattoman määrän tunteja Selecius-jahtiin, mutta kohtalokas yö, jolloin aihetta käsittelevät kirjat olivat heidän hyllyistään kadonneet, oli tehnyt liian peruuttamattoman kolon tutkimuksiin. Ja sen he olivat todenneet jo ennen Mercuraa. Ennen Tulinoidan Mestaria ja sitä ahdistavaa varjoa, joka oli maakarien työn päälle langennut.
Toivo oli ollut Sugan käsissä jo pitkään. Tai oikeastaan Sugan ystävässä, jonka lähettämä kirje oli palannut polttelemaan jään toan taskuun.
“No mitäpä saisi siinä tapauksessa olla?” Vaehran sitten huokaisi. “Meillä ei valitettavasti taida olla mitään muuta sellaista tekemistä, mikä johtaisi kovin mielekkäisiin seikkailuihin.”
“Itse asiassa kyllä teillä taitaa olla”, Suga virnisti. “Seikkailukirjallisuutta nyt siis ainakin. Tahtoisin aloittaa klassikoista. Jotain sellaista, mikä kaikkien pitäisi tietää.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan yllättyneinä, mutta tonttu tarttui tarmokkaasti tuumasta toimeen. Hän lähti johdattelemaan Sugaa kirjaston puoliväliin sille hyllyriville, missä toan toiveet toteutuisivat.
“En olisi uskonut sinusta lukutoukaksi”, Geevee huomioi ääneen. “Kun tutkimusaineistojenkin kanssa kiristelit aina niin hampaitasi.”
“Tahdon kokeilla jotain uutta. Tiedätkös, jotain sellaista kuuluisaa todellisuudesta irrottavaa.”
Sugan hartiat olivat niin leveät, että hän joutui seuraamaan tonttua sivuttain muutaman kapeamman hyllyrivin ajan.
“Toki olen nuoruudessani lukenut Sinne ja Sekaisin, sekä muut sitä seuraavat teokset, mutta olisi kiva avartaa vähän tajuntaa.”
“Juu tottahan toki”, Geevee hymähti. “Ja sinulla ei ole varmasti mitään muuta syytä sille, että saavuit tänne tällaiseen kellonaikaan hakemaan kevyttä iltalukemista.”
Suga ei lähtenyt mukaan Geeveen leikkiin, joten tonttu joutui jatkamaan pohdintaansa ilman toivottua reaktiota.
“Sillekään ei ole varmaan mitään syytä, että Vaehran on nähnyt sinut norkoilemassa rakennuksemme kulmalla ainakin kolmesti tämän päivän aikana.”
He olivat pysähtyneet. Kirjojen selkämykset hyllyssä heidän edessään olivat huomattavan kirjavia ympäristöönsä verrattuna. Vasemmalla aukeava rikolliskirjallisuuden osasto koostui kauttaaltaan harmaan sävyistä, kun taas oikealla näkyvät tieteiskirjat koostuivat melkein pelkästään mustan ja sinisen sävyisistä selkämyksistä.
“Nautin syyssäällä ulkoilusta”, Suga selitti epätyypillisen kuivaan sävyyn tietäen vallan hyvin, ettei onnistunut huijaamaan sinistä pientä miestä. Eikä hän huijata yrittänytkään. Sugan mielestä oli täysin luonnollista, että joku katsoi rusettikaulaisen tontun perään.
“En tiedä, mitä ne siellä kokouksessa oikein selittivät, mutta minusta on naurettava ajatus, että joku polttaisi kokonaisen hotellin yhden kirjakerhon takia.”
“Tiedät hyvin, ettei kirjakerhon, vaan sinun”, Suga murahti ja käänsi katseensa kirjojen värikkäistä selkämyksistä suoraan Geeveen kirkkaana loistaviin silmiin. Hän imitoi tonttua ja risti odottavasti omatkin kätensä näyttääkseen vakuuttavammalta.
“Ette te tiedä sitä”, Geevee intti.
“Emme”, Suga myönsi, “mutta onko mitään haittaa siitä, että olemme vähän varovaisempia?”
Geevee huokaisi kyllästyneesti, mutta ei saanut enää suunvuoroa vastalauseelleen. Hänen taakseen ilmestynyt vanhaa tietokoneen näppäimistöä kainalossaan kantava tulen toa piti siitä huolen.
“Me olemme sodassa, Geevee, ja informaatio on voimaa. Ei ole minusta kaukaa haettua, että joku yrittää katkoa yhden suurimmista voimavaroistamme.”
“Se tarkoittaa, että sinä olet ihan samalla tapaa vaarassa”, Geevee yskäisi. Siihen Vaehran vastasi vain sormenpäitään yhteen hieromalla. Geevee tiesi, että ainoa syy, miksi ne eivät iskeneet kipinää, oli se, että Vaehran piti elementit tarkoituksella aina kaukana herkästi syttyvästä elämäntyöstään. Tontulle ei kuitenkaan tarvinnut erikseen selittää, miksi pieni kirjallisuuteen hurahtanut tonttu oli kovemmassa vaarassa kuin lieskoja mielellään komentava supermies.
Huokaistuaan vielä kerran syvään antautumisen merkiksi Geevee nosti katseensa takaisin Sugaan ja yritti parhaansa mukaan jättää huomiotta Vaehranin omahyväisen virnuilun takanaan.
“Seikkailukirjallisuutta, siis?”
“Kyllä kiitos”, Suga hymyili. “Saa olla pituuttakin. Minulla on aikaa.”
Geevee tuijotti Sugaa. Sitten hyllyä takanaan. Sitten taas Sugaa. Sitten hän kääntyi taas ja tarttui kirjaan, joka keskihyllyn sijainnistaan huolimatta vaati tontulta varpailleen nousemista. Sugan silmät loistivat kirjan nimen nähdessään. Juuri siitä olisi täydellistä aloittaa.
Noin puolitoista tuntia myöhemmin Pimeä Uhka – vaiko mahdollisuus? lepäsi Sugan sylissä avonaisena, mutta ei kovinkaan kulutettuna. Hän oli lukenut siitä ensimmäiset parikymmentä sivua ja niistäkin ainoastaan puolet ajatuksella. Loput hänen huomiostaan oli mennyt Geeveen kanssa jutustelemiseen. Lepotuoliin rojahtanut toa naputti kirjan kantta sylissään samalla, kun Geevee kertoi viimeisimmästä lasinpuhallusprojektistaan. Tonttu oli alkanut pohtimaan ääneen, kuinka hän saisi savua jumiin pienen puhaltamansa lasipallon sisälle, jotta sen saisi muistuttamaan täysikuuta. Suga oli lähtenyt välittömästi pohdintaan mukaan, ja kirja oli jo silloin hylätty tekstipuoli alaspäin hänen syliinsä. Siitä keskustelu oli usean hukkuneen aasin ja rikkoutuneen sillan myötä kiemurrellut Klaanin kaupungin tapahtumiin ja lopulta päivän välikohtaukseen, josta Sugakin tiesi vain rippeitä.
“Hän… muutti itsensä banaaniksi?” Geevee ihmetteli epäuskoisesti. Risti-istuntaan tyynyn päälle asettunut tonttu oli tyhjentänyt jo kaksi kuppia teetä keskustelun aikana ja käytetty teepussi roikkui hänen mukinsa ulkopuolella.
“Silminnäkijät väittivät, että se oli hauskin juttu, minkä he olivat koskaan nähneet. Jaksan kyllä itse epäillä. Olivat varmaan ihan shokissa sen jälkeen, kun se apina…”
“… kun se apina?” Geevee tivasi malttamattomana.
“Öh… kääri sätkän… tuota…” Suga yritti löytää oikeita sanoja.
“Niin?”
“Se… öh, ei ole tärkeää jutun juonelle.”
Geeveen uteliaisuuden töykeä sivuuttaminen ei olisi muuten jäänyt käsittelemättä, mutta mukavasti istuma-asennossa iltaa viettävä kaksikko sävähti katsomaan kohti Vaehranin vastaanottopöytää, kun sen päälle kasatusta metallisesta rakkineesta alkoi kuulua niin julmettua rahinaa, että sitä lähempänä istuva Geevee ei ollut kuulla enää omia ajatuksiaan. Hän ei tohtinut vielä kysyä kollegaltaan, miten tämän rakennusprojekti eteni, vaan nappasi tyynynsä, tyhjän kuppinsa ja pienen vierelleen kasautuneen kirjapinon ja raahasi ne Sugan tuolin toiselle puolelle saadakseen hieman etäisyyttä Vaehranin huutavaan rakkineeseen.
Suga kiinnitti huomiota kirjoihin, joita Geevee siirteli. Nekin olivat kansitaiteeltaan värikkäitä, eivätkä lainkaan sellaisia harmaita tietokirjallisuuden jättiläisiä, mitä arkistomaakarin iltalukemiseksi olisi äkkiseltään uskonut. Geevee huomasi Sugan uteliaan katseen ja nosti pinonsa päällimmäisen kirjan paremmin nähtäville.
“Syvänmeren Saagat. Aitoja ja rehellisiä merenkävijöiden tarinoita vuosituhansien takaa. Huomaan palaavani tähän aika usein. Se tapa, millä Turaga Geran kokoaa tarut tuntumaan kuin yhtenäiseltä kokonaisuudelta on minusta aina ollut vaikuttava. Hän saa kymmenet irtonaiset tarinat yhdeksi tyydyttäväksi teokseksi.”
Suga kuunteli aidosti kirjasta kiinnostuneena. Tosin sitäkin enemmän häntä kiehtoi se, miten kevyt kirjallisuus arkistomaakarin tekstinnälkää lopulta tyydytti.
“Olen yllättynyt, että luet, noh… tuollaista kuolevaisten kirjallisuutta”, Suga myönsi ääneen. Geevee ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin, tontun kasvoilla oli leveä hymy.
“Hei, minä olen vain kirjastonhoitaja. Tuo on se viisi tutkintoa itselleen hankkinut suurprofessori”, tonttu naurahti ja nyökkäili Vaehrania kohti. Tämän edessä kasautuvan rakkineen pitämä meteli korjaantui yhdellä jämerällä läimäyksellä rakkineen kanteen. Kuului “piip” ja sitten “krunts”. Laite oli yhä päällä, mutta mekaanisen korinan ääni vaimeni ainakin muutamalla desibelillä.
“En ole muuten koskaan tainnut kysyä”, Suga käytti vähentyneen taustametelin suoman mahdollisuuden jatkaa, “että olitko sinä kirjastonhoitaja jo ennen Bio-Klaania? Arkistokuvien perusteella olit kuitenkin täällä töissä jo avajaisten aikaan.”
Geevee nyökytteli ja asetteli Syvänmeren Saagat nätisti takaisin kirjapinonsa päälle.
“Pieni yksityiskirjasto Kristallisaarilla. Sitä ennen Metru Nuilla. Tosin, öh… täytyy myöntää, että en muista puitteista paljoa. Niistä tuntuu olevan niin loputtoman paljon aikaa.”
Geeveen normaalisti niin kirkkaat silmät himmenivät huomattavasti tämän pysähtyessä muistelemaan mennyttä työuraansa. Se ei jäänyt Sugaltakaan huomaamatta. Tonttu oli mennyt selvästi hieman vaikeaksi.
“Jos olen ihan rehellinen, niin olen aina ollut parempi muistamaan teoksia kuin väkeä. Tiedätkös, kun tarinoiden kautta asiat kokee paljon aidommin. Tulee sellainen olo, että on elänyt jonkun muun seikkailuja, vaikka ei olisi nostanut ahteriaan tuolista.”
“No tuota kokemusta minäkin tässä kovasti tavoittelen!” Suga hihkaisi ja naputteli taas Pimeää Uhkaa sylissään. Hänen vyönsä alta ei seikkailuja tietenkään puuttunut, mutta se, mitä Geevee kuvaili, kuulosti niin taianomaiselta, että sen tavoitteleminen tuntui tärkeältä. Seikkailuja omalta kotisohvalta.
“Ehkä… öh, keskittymisessäni on vain hieman kehitettävää.”
Geevee huomioi sivumäärän, jonka läpi Suga oli kahlannut ja naurahti ääneen.
“Ehkäpä sinä olet sitä koulukuntaa, jonka olisi parasta lukea hiljaisuudessa omassa kolossaan. Tällainen kahden työmyyrän seura ei ainakaan helpota tuon edistymistä.
Suga arveli Geeveen olevan oikeassa, mutta juuri sillä hetkellä takaisin asunnolle hiippaileminen olisi tyrmännyt sen toisen syyn, miksi Suga Arkistojen pehmeintä tuolia kulutti. Moderaattorien pyyntö oli ollut selkeä: Jonkun tuli pitää Arkistoja silmällä myös aukioloaikojen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Peelon tutkimustyö oli vielä vaiheessa, ei Sugalla ollut kiire yhtään minnekään.
“Se elää!” Vaehran julisti nyrkkiin puristettua kättään ilmassa voitonriemuisesti heiluttaen. Kirjojen keskellä loikoileva kaksikko hätkähti istuimillaan. He käänsivät katseensa tulen toaan, jonka eteen kannettuun näyttöpäätteeseen oli syttynyt valo.
“Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?” Suga havahtui viimein kysymään. Koko sen ajan, kun hän oli istunut siinä, Vaehran oli kaivellut milloin mistäkin arkistojen uumenista erilaisia komponentteja ja johtoja. Nyt niistä suurin osa oli kasattu kellastuneen metallisen laatikon sisään ja niille toveriksi toa oli tuonut ikivanhan kuvaputkinäytön.
“Tämä kaunokainen”, Vaehran esitteli ylpeänä, “on Carnium Enten 16B-mallin pääte ajalta ennen kuin kukaan meistä oli edes nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa.”
Suga siristeli silmiään. Geevee näki tämän katseesta, että tällä oli vaikeuksia ymmärtää, mitä Vaehran tarkoitti.
“Se on tosi vanha tietokone”, tonttu selitti.
“No niin, kyllä”, Suga nyökytteli. “Mutta miksi? Teillä on asiakastietokoneinakin tuollaisia, joissa on jo litteä näyttö.”
“Ja meillä on ainakin kolme hologrammilevyäkin”, Geevee täydensi. “Mutta onhan tuo kieltämättä aika… retro.”
Vaehran ei näyttänyt tyytyväiseltä seuralaistensa reaktioihin. Samaan aikaan kone itse ei tuntunut olevan tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. Kuului “naks” ja se leikkasi kiinni ja sulkeutui. Viiden sekunnin päästä koneeseen liitetty kuvaputkinäyttö siirtyi automaattiseen virransäästötilaan.
“No voi perseensuti”, Vaehranin suusta luikahti. Sekä Geevee että Suga ajattelivat päässään, että toa kuulosti hetken aikaa omituisen paljon Paacolta.
“Niin ehkä minun kysymykseni sitten oikeasti liittyi siihen, että miksi oikeastaan kasaat tuollaista vekotinta”, Suga kohdensi ajatuksiaan. Samalla, kun Vaehran hiljaa itsekseen kiroillen tarkisti virtalähteeseen kulkevaa johtomerta, Geevee osoitti kirjekuorta pöydällä kaiken “retron” välineistön seassa.
“Hän aikoo taas yrittää ratkoa Demiurgia.”
Vaehran nosti katseensa Sugaan huomatessaan kummastuneen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. Suga oli noussut seisomaan ja kävellyt pöydän luokse Geevee vanavedessään.
“Ah, niin, sinä et vissiin ole koskaan käynyt digi-illoissani?” Vaehran kysyi.
Suga pudisteli jälleen päätään. Hän oli alkanut ymmärtää, että hän tiesi yllättävän vähän siitä, millaista toimintaa maakarit arkistoissa järjestivät muun työnsä ohella.
Vaehranista taas tuntui siltä, että Suga oli velkaa kunnollisen selityksen, kun oli kerran vaivalla itsensä lukutuolistaankin ylös kammennut. Hän avasi hetkeä aikaisemmin osoittamansa kuoren ja kiskoi sieltä ulos hopeisen datamuistitikun sekä sinisen muistilapun, johon oli raapustettu isoin kirjaimin “Demiurgi“.
“Matoro lähetti sen meille Metru Nuilta. Kertoi saatekirjeessä sen olevan Mustan Käden peruja ja, että kukaan paikallisista ei ollut päässyt käsiksi sen sisältöön. Hän oli arvellut, että me saattaisimme keksiä tavan, joten lähetti sen meille avattavaksi.”
“Se oli noin kuukausi sitten”, Geevee täydensi ystävänsä kertomusta. “Voit varmaan arvella siitä, miten hyvin meillä on sen kanssa mennyt.”
Mustan Käden mainitseminen kutitteli Sugan selkäpiissä. Päätellen siitä, että Matoro oli lähettänyt datamuistin suoraan Klaaniin, Killjoyta ei ollut joko saatavilla tai muistia yritettiin pitää salassa häneltä. Kumman vain, Suga olisi ymmärtänyt.
“Olemme pitäneet eräänlaisia talkoita täällä digi-illoissa”, Vaehran jatkoi. “Kaikki linnakkeen harrastelijat ovat saaneet yrittää vuorollaan, eikä kukaan ole saanut tikusta mitään irti. Oikeastaan, kukaan ei ole saanut sitä edes kytkeytymään oikein.”
“Voisiko se olla rikki?” Suga mietti ääneen. “Se näyttää meinaan aika vanhalta noin niin kuin kokonsa ja muotonsa puolesta.”
Suga vilkaisi Vaehrania, joka nyökkäsi tälle luvan. Suga nosti datamuistin pöydältä ja siveli sen pintaa sormellaan. Se oli kylmä. Paljon kylmempi kuin sitä ympäröivä arkistojen ilma, eikä Suga uskonut, että Vaehran oli säilyttänyt kirjekuorta ulkonakaan. Reaktiomaisesti Suga sitten kopautti tikkua napakasti rystysellään ja hänen yllätyksekseen iskusta ei kuulunut sellainen ääni kuin metallin ja rystysen kohtaamisesta olisi hänen mielestään kuulunut. Jokin metallin ominaisuuksista vaimensi siihen kohdistuvat iskut vaikuttavalla tavalla.
“Kal-metallia”, Suga tajusi. Nyt hän tiesi, mistä hän muisti materiaalin oudon tuntuman. Se oli sama, mitä Killjoy oli käyttänyt vuosikausia omissa haarniskoissaan. “Metru Nuin sodassa kehitetty taikametalli”, hän sitten kiirehti selventämään olettaen aivan oikein, että termi ei ollut yleistietoa.
“Olipa mitä oli”, Vaehran tuumasi, “kuka ikinä onkaan säilönyt tietojaan tuohon, ei halunnut, että kukaan yrittää aukoa sitä väkisin. Muuten olisimme jo kurkanneet sisälle, josko vaikka jokin juotos olisi löystynyt aikojen saatossa.”
“Ja tämä vanha rakkineesi on täällä siksi, että…” Suga yritti palautta keskustelua takaisin raiteilleen.
“Tiedostoformaatit”, Vaehran selitti. “Yksi syy sille, miksi emme pääse käsiksi edes mihinkään kansiota muistuttavaan voisi johtua siitä, että kaikki laitteemme ovat yksinkertaisesti liian uusia. Jos tämän muistin sisältö on tallennettu tarpeeksi kauan aikaa sitten, sen tiedostoformaatit saattavat olla myös niin antiikkisia, että mikään meidän vekottimistamme ei yksinkertaisesti tunnista niitä dataksi. Joten…”
“Joten tämä upea rotisko ajalta, ennen kuin kukaan meistä oli nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa”, Geevee toisti ystävänsä aikaisemmin lausumat sanat.
“Jos saisin sen vain pysymään päällä”, Vaehran kiristeli hampaitaan. “Olen varmaan johdottanut jotain väärin. Tai tämä muisti on väärää standardia. Tai… hmm…”
Suga laski datamuistin takaisin pöydälle ja antoi tulen toalle tilaa etsiä rakkineensa toimimattomuuden syitä. Hän kuitenkin kiskaisi lukutuolinsa yhdellä riuskalla kiskaisulla lähemmäksi Vaehranin työpistettä silminnähden kiinnostuneena siitä, saisiko tämä sen toimimaan. Geevee seurasi esimerkkiä ja kantoi istuintyynynsä toien seuraksi. Kirjat hän jätti tällä kertaa kuitenkin jälkeen.
“Se, mitä ystäväni ei sinulle kertonut on, että hän nauttii tuosta aivan valtavasti. Rakentelusta ja sen sellaisesta.”
Vaehran ei ottanut Geeveen virnuilua kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi koneen kanssa ähertämistä.
“En voi syyttää. Kyllä te olette joutuneet kahlaamaan ihan tarpeeksi monen käärön ja teoksen läpi viime aikoina. Hyvä, että pidätte mielenne virkeänä”, Suga hymähti.
Hän oli jopa hieman kateellinen maakareille, jotka molemmat olivat intohimoisesti paljastaneet hänelle vapaa-aikansa sisältöä. Ja koska Sugan viimeiset pari viikkoa eivät olleet erityisen kiireisiä, tuntui hänestä koko ajan siltä, että hänen pitäisi käyttää aikansa tuottavammin kuin vain alituisesti valmiustilassa olemalla.
“Miten tuo sitten liittyy asiaan?” Suga ihmetteli, vaikka osoittikin datamuistin mukana tullutta lappua vain harhauttaakseen itseään omista turhautuneista ajatuksistaan. “Miksi Demiurgi? Selittikö Matoro sitä lainkaan?”
Geevee ja Vaehran pudistelivat molemmat päätään.
“Se tuntuu jotenkin täysin irralliselta”, Geevee tuumasi. “Ehkäpä muistin omistaja oli Muovaajan myytin ihannoija. Tai ehkä se on viittaus johonkin muistin sisällössä. Vaikeaa edes arvailla.”
“Ai se viittaa Muovaajaan?” Suga ihmetteli. “Mietinkin, että nimi kuulosti etäisesti tutulta.”
Hän kurkotteli nostamaan sinisen lapun Vaehranin tietokoneen sisällä työskentelevien käsien välistä. Nimi “Demiurgi” oli kirjoitettu sille selvästi jonkinlaisella musteella. Teksti oli yllättävän tyylikäs, vaikka näyttikin kuin joku olisi vahvistanut kirjaimia jälkeenpäin maalaamalla ne siihen uudelleen.
“Muovaajan taru on sinulle tuttu?” Geevee ihmetteli ääneen. Suga oli kuitenkin jo senkin illan aikana myöntänyt useaan kertaan, että lukeminen ei ollut hänen juttunsa.
“Selecius kertoi sen pääpiirteittäin, kun matkustimme lännessä. Legenda tuntuu elävän sielläpäin paljon vahvempana. En ole kuullut varmaan koskaan kenenkään edes mainitsevan nimeä mantereilla tai välisaarilla”, Suga selitti.
“Ihan todellisuutta heijasteleva havainto”, Vaehran mutisi ja naksautti viimeisen hetkeä aikaisemmin irrottamansa johdon takaisin paikalleen. “Itäinen versio tarinasta on värittynyt aika sopivaksi Artakha-positiiviseksi myytiksi. Se esitti Demiurgin lähinnä vääränä profeettana, jonka kohtalo oli tulla ajan hampaiden kuoliaaksi kaluamaksi.”
“Kovin montaa muuta versiota et tarinasta enää kuulekaan”, Geevee täydensi. “Varsinkaan sen jälkeen, kun Metru Nuilla tutkittiin niitä myyttejä vähän, noh… kriittisemmin.”
Suga kohotti kulmiaan. Molemmat maakarit olivat selvästi lukeneet kaiken Demiurgiin liittyvän aineiston tarkasti.
“Mihin tutkimukseen viittaat?”
“Ko-Metrusta rahoitettiin pari vuosikymmentä sitten retkikunta tutkimaan kaikkia niitä arkeologisia löydöksiä, joihin myytti perustuu”, Vaehran jatkoi selittämistä nyt kädet viimein vapaana päätteen sekamelskasta.
“Suurin osa, mitä Muovaajasta tiedämme, perustui Turaga Manitaloksen teksteihin. Vanhaa tavaraa kaikki. Pohjoismanterelaisia muinaisreliikkejä.”
“Niihin oli dokumentoitu aika tarkkaan ne lähteet, mistä Demiurgin legenda oli peräisin. Vanhoja aurinkokelloja. Kaiverruksia vanhoilta kirjureilta. Suurin osa niistä oli yhä tallessakin ja, noh… melkein kaikki niistä osoittautuivat joko huomattavasti Manitaloksen arvioita tuoreemmiksi tai vain… luovasti tulkituiksi”, Geevee jatkoi.
Suga ymmärsi jo, mihin se oli kaikki johtamassa. Se ei kuitenkaan yllättänyt häntä. Ei hän Selecius-ystävänsä kertomuksistakaan ollut koskaan tulkinnut Muovaajan tarua muuksi kuin tarinaksi.
“Joten… hän ei ole totta? Demiurgia ei koskaan ollut olemassakaan. Onpas omaperäinen twisti”, Suga naurahti niin imelän sarkastisesti, että häntä itseäänkin kuvotti.
“No ei ollut ei, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedekunta ole niin uskonutkaan. Manitaloksen teksteillä on kuitenkin yhä aika paljon seuraajia. Aina parin vuoden välein saa lukea jonkun onnenonkijan fanaattisia ‘tutkielmia’, jossa yritetään todistaa Demiurgin olemassaolo. Siitä on tullut joissain piireissä jo vähän vitsi. Muovaajasta on tullut sellainen satoja tuhansia vuosia sitten kuollut kryptidi”, Vaehran tuhahti.
Sen sanottuaan Carnium Ente 16B hänen edessään jyrähti jälleen käyntiin. Valo syttyi näyttöön ja ikivanha kovalevy korisi kopassaan. Geevee pomppi ystävänsä rinnalle jännittämään. Sekunnit tuntuivat matelevan tuskallisen hitaasti. Vaikka näyttö paistoi kirkkautta maakareiden silmille, tuijottivat he edelleen vain eräänlaista valaistua pimeyttä. Kului ainakin kaksikymmentä jännittynyttä ja hiljaista sekuntia lisää, kunnes Carnium Enten rujo pikseleistä koostuva logo rävähti ruudulle ja Vaehran uskalsi tuulettaa uudestaan.
“Hah! Tiesin, että se oli virtalähteen syytä”, hän riemuitsi. “Täytyy pärjätä ilman levykeasemaa, mutta en usko, että se on ongelma.”
Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Vaehran kiskoi koneen eteen pyörivän toimistotuolinsa, asetteli sormet näppäimistölle ja saattoi muutamalla painalluksella – parin kiusallisen pitkän latausruudun kautta – 16B-mallin antiikkiselle, mutta silti tunnistettavalle työpöydälle.
“No niin”, Vaehran hieroi käsiään yhteen. Hän nosti datamuistin, mallasi sen avonaisen keskusyksikön edessä ammottavaan sopivaan porttiin ja työnsi.
Klops.
“Se on väärin päin”, Geevee huomautti. Vaehran käänsi datamuistia satakahdeksankymmentä astetta ja työnsi uudestaan.
Klops.
“No miten se nyt…”
Vaehran käänsi muistia uudestaan takaisin siihen asentoon, missä se oli, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa saada sitä sisään. Tällä kertaa se sujahti paikalleen täysin vaivatta. Kumpikaan maakareista ei ymmärtänyt, millaista kirottua taikaa datamuistin ympärille oli langetettu. Suga vain tarkkaili kärsivällisesti pöydän toiselta puolelta.
Sitten he odottivat. Keskusyksikkö rahisi. Kuvaputkinäyttö väreili. He odottivat minuutin ja sitten toisenkin. Näin vanhan rakkineen täytyi vain olla todella hidas. Vaehranin teoria datamuistin vanhentuneista tiedostoformaateista oli niin hyvä, ettei se voinut olla pitämättä paikkansa.
Kolmannen minuutin jälkeen he myönsivät tappionsa. Vaehranin hartiat lysähtivät ja naamio kallistui alaspäin. Geeveen toverillinen kosketus laskeutui salamannopeasti hänen olkapäälleen.
“Se oli hyvä teoria. Olen iloinen, että testasit sitä.”
Kaikki positiiviset tunteet Vaehranin kasvoilla kuolivat Geeveen silmien edessä. Toan silmät harhailivat ympäriinsä kuin syyllistä etsien sitä kuitenkaan löytämättä. Tontun ja Sugan kauhuksi Vaehranin seuraava reaktio oli repäistä datamuisti väkivaltaisesti irti tietokoneesta ja paiskata se halki arkistojen tyhjän aulan.
“HELVETTI! HELVETIN HELVETTI!”
Sugan niskateräsvillat nousivat pystyyn ja toa jähmettyi paikalleen tietämättä, kuinka reagoida. Geevee katsoi raivon partaalla kihisevää ystäväänsä kauhuissaan. Tonttu otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta Vaehran oli saanut pahimman vihansa jo purettua. Tämä päätyi lysähtämään takaisin tuolilleen ja romautti päänsä pöydälle käsiensä varaan. Häpeä ja katumus valuivat tulen toan tajuntaan sitä mukaa, kun adrenaliini haihtui hänen verestään.
Geevee ja Suga tuijottivat maansa myynyttä arkistoijaa hetken, kunnes Geevee rohkaistui heistä ensimmäisenä ja hyppäsi pöydälle ystävänsä viereen. Tonttu tarttui Vaehranin ranteeseen kaksin käsin samalla, kun Suga alkoi katselemaan ympärilleen ohi sinkoutunutta datamuistia etsiskellen.
“Olen pahoillani…” Vaehran sopersi. “En olisi saanut-”
“Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Geevee yritti lohduttaa, mutta Vaehran vain pudisti päätään.
“Kuukausitolkulla työtä. Kirjeitä ympäri maailmaa, kymmeniä tuhansia sivuja tekstejä ja olemme ihan yhtä tiedottomia kuin silloin, kun aloitimme. Olisikin pelkkä helvetin Selecius, mutta jos emme luoja paratkoon, saa yhtä datamuistia toimimaan… Mitä helvettiä me täällä oikein teemme?”
“Vaehran… päivä on ollut aika pitkä”, Suga yritti puskea väliin, mutta Vaehran jatkoi määrätietoisesti epätoivossaan märehtimistä.
“Joka ikinen päivä on ollut pitkä. Joka helvetin päivä. Eikä meillä ole kadonneita kirjoja, sinun Selecius-ystävääsi eikä Mustan Käden salaisia kansioita. Ei mitään. Ei mitään näyttöä niistä pitkistä päivistä, mitä me olemme täällä viettäneet.”
“Vaehran!” Geevee kivahti nyt jo niin kovaan ääneen, että tulen toa viimein nosti päänsä käsiensä syövereistä, joskin vain nähdäkseen turhautuneen ilmeen ystävänsä kasvoilla.
“Tuo ei pidä paikkansa! Jos satut muistamaan, meillä on Tulinoidan Mestarin vihat niskassamme, yksi varastetuista kirjoista palautettu takaisin paikoilleen ja Suga-ystävällämme on vieläpä melkoisen selkeä kuva seuraavasta siirrosta. Ja… katso nyt tuotakin! Sinä kasasit tuon… kivan retron vekottimen yhdessä illassa. Ja se toimiikin vielä! Mehän saamme aikaan täällä ihan hitosti, kun ottaa huomioon, että olemme kaksi kirjastonhoitajaa keskellä sotilassaartoa!”
Vaehran tuijotti Geeveetä suoraan tämän eriskummallisiin oransseihin silmiin. Hän harvoin pysähtyi miettimään ystävänsä luonnetta, mutta näin läheltä, ja näin epätoivoisen hetken keskellä hänen oli pakko käyttää muutama sekunti taas tontun eriskummallisen ulkonäön huomioimiseen.
“Geevee puhuu asiaa”, Suga murahti luovutettuaan datamuistin etsimisen suhteen. “Minä olen jo yksinäni teille moninkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Olen varma, että Tawa ja Peelo sanoisivat ihan samaa. Nyt ei ole aika vaipua epätoivoon. Ei varsinkaan, kun suunta on kaikesta huolimatta täysin oikea.”
Geevee nyökkäsi Sugan rohkaiseville sanoille ja käänsi sitten katseensa Vaehraniin odottaen tältä samaa. Nöyränpään kallistuksen saatuaan Geevee kiskoi ystävänsä käsistä niin kauan, että tämä viimein suoristi selkänsä. Suga hymähti tyytyväisenä ja istahti alas, kun taas ystävänsä ryhtiin viimein tyytyväinen Geevee loikkasi alas pöydältä ja riensi Sugan ohi ja kumartui aulan toisella puolella olevan ensimmäisen kirjahyllyn alle. Hetken hapuiltuaan hänen kätensä löysi etsimänsä ja kiskoi datamuistin sen uumenista.
Hän havahtui siihen, kuinka painava se oli kokoisekseen. Oikeastaan, Geevee tajusi, että ei ollut oikeastaan pidellyt datamuistia omissa hyppysissään vielä kertaakaan. Tietotekniset kommervenkit olivat aina olleet luonnostaan Vaehranin tehtäviä, eikä Geevee ollut kokenut sen kummempaa tarvetta ängetä tämän projekteihin mukaan. Mutta nyt, kun se oli hänen käsissään, hänestä tuntui kuin olisi koskettanut sen kaltaista metallia ennenkin. Sen ainutlaatuinen kylmyys tuntui elävän jossain hänen muistojensa syvyyksissä. Se aivan ehdottomasti muistutti häntä jostain.
“Jos se ei ollut ennen tätä rikki, niin nyt se varmaan on”, Vaehran sadatteli. Geevee asteli takaisin istuintyynylleen datamuistia käsissään pyöritellen. Siihen ei ollut ilmestynyt naarmuakaan, vaikka Vaehranin tunteenpurkaus oli singonnut sen melkoisella voimalla.
“Oletko varma, että haluamme sen auki?” Geevee kysyi ääneen, mutta hänen katseensa oli naulittu muistitikkuun eikä ollut täysin selvää, kenelle tonttu sanansa osoitti.
“No sitähän me tässä olemme yrittäneet”, Vaehran ihmetteli.
“Koska minusta tuntuu, että tiedän, kuinka…”
Suga ja Vaehran vilkaisivat toisiaan kummastuneena. Sitten Vaehran nousi seisomaan huomattuaan, kuinka valot Geeveen silmissä värähtelivät.
“Geevee… onko kaikki kunnossa?”
Mutta Geevee ei tiennyt, kuinka vastata kysymykseen. Datamuistin kylmä pinta oli herättänyt hänessä jotain. Tunteen, jonka hän oli luullut unohtaneensa. Ja olikin. Mutta nyt se tanssi hänen silmillään päivänkirkkaana. Miksi ihmeessä hän ei ollut sitä aikaisemmin tajunnut?
Datamuisti ei vaatinut oikeanlaista päätettä tai kykyä lukea vanhoja tiedostoformaatteja. Se vaati ainoastaan sanan. Sanan, jonka Geevee jostain selittämättömästä syystä tiesi. Ja mitä pidempään kylmä metalli poltteli hänen käsissään, sitä selvemmäksi sana muuttui.
Ei Demiurgi, vaan…
“Baterra”, Geevee sanoi.
Sugakin oli noussut seisomaan. Hiljaisuus vallitsi. Kumpikaan toista ei tiennyt, mitä Geevee tarkoitti.
Sitten kuului kilahdus ja lyhyt mekaaninen surahdus. Datamuisti oli haljennut Geeveen käsissä kahdeksi. Sen kansi lensi kaaressa irti ja kilahti omaan kylmään tapaansa arkistojen kiviselle lattialle. Kolmikko tuijotti datamuistia nyt yhtä pöllämystyneenä. Jokainen siristeli silmiään nähdäkseen, mitä salaisuuksia sen sisällä lymyili.
Kuului toinen kilahdus ja toinen mekaaninen surahdus. Sitten pölähti.
Jauhe, joka oli räjähtänyt datamuistin sisältä Geeveen kasvoille sai tontun välittömästi yskimään. Sitä oli pitkin hänen hengitysteitään. Sitä oli hänen silmissään. Hän oli melko varma, että hän ehti jopa nielaisemaan sitä.
Suga toimi ensimmäisenä. Salamannopea potku osui Geeveen ojennettuun käteen ja datamuisti sinkoutui metrien päähän tontusta kolkosti lattialle kilahdellen. Kaksi väkivahvaa kättä tarttui Geeveetä hartioista ja kiskaisi tämän välittömästi jauheen pöllystä pois. Mutta vaikka toa oli toiminut nopeasti, vahinko oli jo tapahtunut.
Geevee tajusi sen kuitenkin vasta silmät taas avattuaan. Kaikki oli pysähtynyt. Sugan Vaehranille käskyjä karjahtelevat kasvot olivat jähmettyneet ja suusta lentävä sylkivana jäätynyt ilmaan. Vaehranin järkyttynyt ilme ei värähtänytkään tämän kavoilla. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ainoa asia, mikä liikkui, oli Geevee itse.
Sitten joku koputti arkistojen oveen. Geeveen katse kääntyi hetkellisesti sitä kohti, kunnes tämä kuuli tömähdyksen taas edestään kiinnittäen hänen huomionsa takaisin.
Sugan irtonainen pää vieri hänen syliinsä. Se oli irronnut toan harteilla ilman merkkiäkään väkivallasta. Kuin toan ruumis olisi vain yhtäkkiä alkanut hylkimään sitä.
“PÄÄ POIKKI!”
“PÄÄ POIKKI!”
“PÄÄ POIKKI!”
Oveen koputettiin jälleen. Samalla hetkellä Vaehran katosi siniseen loimuun, joka paistoi kuin sininen aurinko olisi yhtäkkiä syttynyt arkistojen sisälle. Sininen valo, joka korvensi pois Vaehranin ruumiin. Sugan irtonainen pää oli löytänyt lempeän hymyn kasvoilleen.
“Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.”
Koputus. Se ei loppunut. Koputus ei koskaan loppunut. Geevee tiesi sen. Jokainen uusi koputus lähetti miljoona aaltoa ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin. Kellot raksuttivat. Koputus ei loppunut.
“JA JONAKIN AAMUNA ENNEN SARASTUSTA HUOMAAT…”
Koputus jokaisessa ajassa, mitä oli koskaan ollut.
“… ETTÄ MUSTA AURINKO NOUSEE!”
Sugan ruumis katosi lieskoihin. Naurava pää katosi vain hetkeä perästä. Ja oveen koputettiin vain. Se ei loppuisi ikinä. Se ei loppunut ikinä. Se oli teknisesti ottaen kaikkialla.
“SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Ja kaikki paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
“SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Geevee paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.
“SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”
Baterra.
Ei Demiurgi, vaan Baterra.
Geevee hengitti syvään. Vesi täytti hänen keuhkonsa. Se ei sattunut, ainoastaan yllätti hänet. Hänen alkaessa yskimään sitä pois, hän tajusi olevansa taas sillä rannalla, jossa kaikki oli miltei mennyt pieleen.
Hän makasi taas vatsallaan vetisissä suolaisissa kivissä. Varma siitä, että hänen matkansa oli päättynyt murheeseen. Hänen veljensä, se paljon häntä itseään suurikokoisempi, makasi hänen vieressään. Valtava lommo hänen kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa, mutta sitten pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Vesikin vasta puoliksi ulos hänen keuhkoistaan. Joten punainen hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Geevee menetti tajuntansa. Haaksirikko oli päättänyt kerätä veronsa.
“Jos minä en olisi kunnossa, niin en todellakaan väittäisi niin! Jos te vaivaatte Kupea tällaisella asialla joku, joka oikeasti tarvitsee apua, ei ehkä saa sitä”, Geevee yritti selittää. Hänen ympärilleen kerääntynyt joukkio vaihteli huolestuneita katseita, vaikka tontun sanat tuntuivatkin täysin vilpittömiltä.
Syvässä lukutuolissa – siinä samassa, missä Suga oli vielä vähän aikaa sitten istunut – nyt istuva Geevee yritti saada anelevaa katsekontaktia kenen tahansa läsnäolijan kanssa. Suga ja Paaco seisoivat tuolin molemmilla puolilla samalla, kun Vaehran pyyhki vesilammikkoa pois tuolin edustalta.
Tulen toan hätäratkaisu oli ollut hänen elementilleen ironinen. Puoli kannullista vettä Geeveen kurkkuun, ja valitettavasti osittain tämän keuhkoihin, oli saanut suuren osan jauheesta pois tämän hengitysteistä. Tukehtumisvaara oli myös saanut tämän välittömästi virkoamaan. Koko tilanne oli kestänyt lopulta vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sugan radiopuhelimeen tehtyyn ilmoitukseenkin oli reagoitu muutamassa minuutissa.
Tunnelma oli jo kohtuullisen rauhallinen siinä vaiheessa, kun Paaco oli rynnännyt sisään. Pyörätuolissa ärisevä skakdi, jota tämä oli työntänyt mukanaan, rullaili takaisin muiden luokse datamuistin puolikas käsissään. Sugan oli pitänyt hieraista silmiään, kun Bladis oli tylysti työntänyt sormensa sen sisälle jumiin jääneeseen jauheen jäänteisiin ja työntänyt sen jälkeen sormen suoraan suuhunsa.
“Kredipselleeniä”, skakdi ähkäisi. “Ja… hometta”, hän lisäsi.
“Osaat päätellä sen mausta?” Vaehran ihmetteli.
“Meillä oli taannoin… tilanne päällä liittyen tuohon mömmöön”, Paaco selvensi. “Kaikki moderaattorit opetteli sen jälkeen tunnistamaan sen.”
“Ei kait sitä nyt silti maistamalla…” Vaehran yritti jatkaa, mutta Bladiksen kärsivällisyys epäolennaisuuksiin oli sinä päivänä pyöreässä nollassa.
“Sanoitte, että tämä on istunut täällä kuukauden?”
Geevee nyökytteli päätään yrittäen parhaansa mukaan osoittaa toimintakykyään ystäviensä huolen laskemiseksi.
“Ja se oli peräisin?”
“Mustan Käden tukikohdasta Metru Nuilta”, Geevee sanoi.
Suga ja Bladis vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Skakdia kadutti jälleen, että olivat päästäneet Codyn jo poistumaan. Tosin tällä kertaa muistakin kuin harrastetoimintaan liittyvistä syistä.
“En usko hetkeäkään, että Matoro olisi lähettänyt sitä, jos olisi tiennyt, mitä sen sisällä on”, Suga kiirehti puolustamaan toa-toveriaan. “Näiltäkin herroilta kesti näin pitkään selvittää, että se ylipäätään edes aukeaa.”
Se fakta kiinnosti erityisesti Paacoa. Jopa Bladis seurasi ihmeissään pojan oma-aloitteista kuulustelua.
“Ja se aukesi miten täsmälleen? Sanoitte, että Geevee oli sanonut jotain outoa ja sitten se oli vain naksahtanut auki?”
“Baterra”, Geevee täsmensi. “Sanoin Baterra ja sitten alkoikin jo tapahtua.”
“Mitä se edes tarkoittaa? Suga ihmetteli.
“Se on vanhaa selakhiaa”, Bladis tiesi kertoa. “Tarkoittaa ‘hiljaista kuolemaa’ tai jotain sen suuntaista. Ette halua tietää, millaisilla eri tavoilla Same sitä aina välillä käyttää…”
“Minua kiinnostaa huomattavasti enemmän, mistä sinä sen oikein keksit”, Vaehran kivahti Geeveelle jopa hieman syyttävään sävyyn. “Olen yrittänyt ratkoa tuota viikkotolkulla ja sitten yksi sana vain avaa sen? Miksi juuri Baterra?”
Ympäröivä hiljaisuus antoi olettaa, että muutkin läsnäolijat miettivät aivan samaa. Geeveen ajatukset laukkasivat. Hän tiesi, että oli väärin sanoa, että ‘se oli tuntunut oikealta’. Varsinkin, kun hänellä oli sille myös ihan oikea syy. Siitäkin huolimatta, että hän oli tajunnut sen kunnolla vasta jälkeenpäin.
“Demiurgi… se kirjoitus tuossa lapussa. Se ei viittaa Muovaajaan, vaan tähteen, joka hänen mukaansa nimettiin. Tähti, joka väitetysti katosi yötaivaalta kokonaan joskus vähän ennen suuria sotia. Se vain… kuoli. Ennalta-arvaamattomasti, hiljaa, jälkiäkään jättämättä. Xialaiset tähtikartat viittaavat mustaan taivaaseen, joka sen tilalle jäi, Baterrana.”
“En… tiennyt, että olet lukenut tähtitiedettä”, Vaehran kakisti suustaan tietämättä, kuinka muuten vastata.
“Olen lukenut kaikkea, ystävä hyvä. Mutta erityisesti tähtitiedettä… joskin vähän nuorempana.”
Paaco ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Geeveen vastaukseen. Hän oli suurimman osan keskustelun ajasta tuijottanut Bladiksen kämmenellä lepäävää datamuistin puolikasta. Hän ojensi kätensä sitä kohti ja Bladis, vaikkakin hieman vastahakoisesti, antoi toan nostaa sen omiin käsiinsä.
Ensi töikseen Paaco nosti sen lähimmän avonaisen roskatynnyrin yläpuolelle ja varovaisesti pudisteli loput jauhetusta kredipselleenistä sen syövereihin. Sitten hän nosti sen suunsa eteen kuin olisi valmistautunut juontamaan standup-iltaa maailman omituisin mikrofoni kourassaan. Sitten kaikkien tyrmistykseksi hän sanoi vain yhden sanan.
“Baterra.”
Mitään ei tapahtunut. Paaco ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se haittasi. Hän asteli moderaattoritoverinsa luokse varmoin askelin ja työnsi datamuistin tätä kohti kuin olisi haastatellut urheilukisan voittajaa.
“Mitä helvettiä?” Bladis ärjähti.
“Sinun vuoro.”
“Miksi ihmeessä?”
“Anna nyt mennä vaan, yritän todistaa teoriaani.”
Bladis tuijotti Paacoa kummastuneena. Sitten hieman ärtyneenä. Lopulta hän vain pyöräytti silmiä päässään ja taipui.
“Baterra.”
Eikä mitään tapahtunut.
“Baterra”, Suga sanoi, kun Paaco vuorostaan loikki tämän luokse.
“Baterra”, Vaehran sanoi vuorollaan.
Sitten oli Geeveen vuoro. Paaco kuitenkin selvästi varoi työntämästä datamuistia liian lähelle tonttua.
“Baterra”, Geevee sanoi. Ja kaikkien yllätykseksi datamuistin sisälle syttyi sekunnin ajaksi pieni vihreä valo ja hiljainen “naks” kuului siitä, missä muistin toisen puolikkaan vapauttanut klamppi iski nyt tyhjää.
“Se ei ole ainoastaan salasanasuojattu. Se on salasanasuojattu aukeamaan täsmällisesti silloin, kun sinä sanot sen. Tuo tuossa, tuo hetkellinen vihreä valo, on ääniaktivaattori. Käytän samanlaisia live-esityksissäni. Tiedättekö, kun yleisössä jotain viisi tyyppiä vaatii soittamaan Kova Kivi Karzahnin joka helkutin välissä. Piti ohjelmoida taustavalot syttymään vain, kun minä sanon sen.”
Geeveen silmien valo värähteli tämän yli huokuvasta hämmennyksestä. Suga ja Vaehran vaihtoivat huolestuneita katseita.
“Joten se oli kuin olikin kohdennettu hyökkäys”, Suga huokaisi, joskin epäröiden silti omia sanojaan. “Mutta… se ei selitä sitä, miksi Matoro…”
“En olisi lopulta siitäkään ihan varma”, Paaco kiirehti keskeyttämään. Bladis kurtisteli näkyvästi kulmiaan. Hän oli Sugan kanssa aivan samaa mieltä. Tilanne täytti juuri sellaisen vaaratilanteen merkit, jollaisesta Peelo oli kokouksessa varoittanut.
Paaco oli työntänyt sillä välin sormensa datamuistin avonaisiin sisuksiin. Ääni, joka kuului seuraavaksi, oli… tahmea. Toa oli tarttunut johonkin sen sisuksissa ja liima, joka sitä piti paikallaan, litisi ja varisi irti siitä mustasta litteästä asiasta, jota toa yritti varovaisesti irrottaa.
Lopulta hän onnistui. Datamuistin tyhjäksi kolutut kuoret kilahtivat lattialle, kun Paaco nosti löytämänsä kaikkien nähtäville.
“Älä viitsi”, Vaehran parahti.
Datamuistin sisällä oli… pienempi datamuisti. Sellainen korttimallinen, joka varmasti sopisi heidän modernimpiinkin näyttöpäätteisiin.
“Näyttää siltä, että mitä peruja tämä lieneekin, sen lähettäjä halusi varmistaa, että vain sinä pääset käsiksi tiedostoihin.”
“Ja kredipselleenihöyryihin”, Bladis muistutti. “Tätä pitää tutkia hyökkäyksenä, ei käytännön pilana. Kemialliset aseet eivät ole hyväksyttävä tapa verhota informaatiota.”
“No tutkitaan sitten!” Geevee kivahti moderaattorien sananvaihtojen väliin. “Sitä vartenhan me täällä ollaan, että tutkitaan!”
Paaco kohautti olkapäitään Bladiksen kysyvälle katseelle. Geeveen sanat olivat saaneet tuekseen Vaehranin käden, joka oli laskeutunut tontun olkapäälle. Bladiksen katse kääntyi lopulta hakemaan luottamusta Sugalta, jonka ryhti oli hiljalleen rentoutunut keskustelun aikana.
“Minulla on ollut ihan helvetin kamala päivä”, skakdi sitten aloitti. “Sen lisäksi, että minua kohti on ammuttu tänään useaan otteeseen, jouduin todistamaan, kun apina repi irti omat perskarvansa, kääri niistä sätkän ja poltti sen silmieni edessä.”
“Hei se olikin tärkeää jutun juonelle!” Geevee ilahtui. Suga ei ollut varma, kuinka puolustautua.
“Minua suoraan sanottuna väsyttää niin infernaalisen paljon, että jos te myyrät tahdotte jatkaa tätä riskit tiedostaen niin antaa mennä. Mutta sillä ehdolla, että Suga on täällä jatkossakin pitämässä teitä silmällä.”
Geevee ja Vaehran olivat molemmat aidosti yllättyneitä, kuinka helposti Bladis lopulta taipui. Suga nyökytteli vakuuttavasti. Paaco ojensi muistikortin Geeveen ojennettuihin käsiin.
“Tuo annos oli pieni ja homeitiöiden määrästä päätellen ihan helvetin vanhaa, mutta jos olossa tulee muutoksia niin-”
“Otamme yhteyttä Kupeen, luonnollisesti”, Geevee vahvisti. Ei hän ollut edes taivuttanut totuutta vakuuttaessaan voivansa hyvin. Noin kymmenen sekuntia kestänyt tajuttomuus oli jättänyt häneen näennäisesti pienemmät jäljet kuin vesi, jonka Vaehran oli kaatanut hänen kurkkuunsa. Fyysisesti hänen olonsa oli aivan normaali. Henkistä tilaa hän ei kokenut edes tarpeelliseksi kommentoida.
“Ja joku teistä tulee huomenna päivällä kertomaan, mitä löysitte”, Bladis vielä toitotti.
Vaehran nyökytteli päätään. Skakdi ei ollut tilanteeseen laisinkaan tyytyväinen, mutta hänen harteillaan painava väsymys oli niin perusteellinen, että hänen oli pakko taipua sen edessä. Hän murahti ja lähti vaivalloisen näköisesti rullaamaan ulos aulasta. Paaco jäi kuitenkin hetkeksi jälkeen. Hän oli kontannut talteen datamuistin tyhjien kuorien molemmat puoliskot ja näytti niitä nyt maakareille.
“Haittaako teitä, jos tutkailen vähän tätä?”
“Antaa mennä vain”, Geevee myönsi. Ainoa asia, mitä hän juuri sillä hetkellä kaipasi, oli puristettuna jo hänen nyrkkinsä sisään.
“Tattista”, Paaco hihkaisi ja ryntäsi moderaattoritoverinsa perään. Tämän askeleita seuraamaan jäänyt kolmikko katseli hymähdellen, kuinka Paaco Bladiksen kiinni saatuaan tarttui tämän pyörätuolin kahvoista ja alkoi työntämään tätä kohti takaisin muureja johtavaan ylämäkeen.
Maakarit olivat paikallaan korkeintaan sekunnin sen jälkeen, kun moderaattorien selät olivat kadonneet näkyvistä. Suga oli varma, että Vaehran juoksi ainakin kahden askeleen verran paikallaan, ennen kuin tämän jalat ottivat kunnolla kontaktia kivilattiasta kiidättäen tätä kohti aulatilan kauimmaista nurkkaa. Geevee oli aivan tämän kintereillä. Muistikortti vaihtoi omistajaa lennosta. Vaehran ei edes harkinnut sen survomista illan retroprojektiinsa, joka oli kaaoksen keskellä hänen tietämättään myös sammuttanut taas itsensä prosessorin ylikuumennettua yli turvallisten rajojen.
Sermillä eristetty asiakastietokone ahmaisi kortin sisäänsä. Maakarit olivat niin tohkeissaan, että kumpikaan heistä ei tohtinut edes istahtaa, vaikka heidän edessään oli kaksi oikein käyttökelpoista toimistotuolia pöydän alle siististi aseteltuna. Siinä vaiheessa, kun Suga oli laahustanut kaksikon taakse, oli tietokone jo tunnistanut kortin ja ruudulle ilmestynyt latausruutu kertoi heille, että kansiota ja sen sisällä olevia tiedostoja ladattiin käyttöä varten.
Odottava hiljaisuus oli niin rikkumaton, että olisi voinut kuvitella, että kukaan tilassa ei edes hengittänyt. Latauspalkki liikkui kohtalaiseen tahtiin, mutta Vaehranin ja Geeveen molempien mielestä hetki oli pisin, mitä he olivat eläessään kokeneet. Kun kansio viimein aukesi, siristeli Sugakin silmiään. Muistikortti oli väärällään täynnä…
“… kirjoja!” Vaehran hihkaisi. “Satoja ja taas satoja digitoituja kirjoja!”
Oli nyt jo hieman selkeämpää, miksi datamuistin sisältö oli osoitettu juuri Geeveelle. Sugalla oli kuitenkin vaikeuksia saada mielestään kaikkia niitä kummallisia asioita, mitkä tilannetta ympäröivät. Hän kuitenkin päätti antaa kirjastokaksikolle näiden voitonriemuisen hetkensä.
“Edistystä, Vaehran. Sinä kaipasit edistystä!” Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Tulen toan happamuus ja huoli ystävänsä hyvinvoinnista olivat molemmat kaikonneet kuin tuhka tuuleen. Hän tarttui hiireen ja alkoi selailemaan.
“Tunnistan näistä aika paljon. Osa on varmasti jo meillä hyllyssä. Osa taas… näyttää tutkimuspapereilta. Metru Nuin yliopiston leimoilla. Jos pitäisi arvailla, tämä on jonkun sieltä kotoisin olevan digitaalinen kirjakokoelma tai laajempi tutkimusaineisto.
“Onko sinulla mitään tapaa selvittää, kenen?” Geevee kysyi. Vaehran raapi hetken leukaansa, avasi sitten yhden tutkimuspapereista, nimeltään “Aivokemian edistysaskeleet” ja alkoi selaamaan. Hän löysi etsimänsä nopeasti. Kirjassa oli valtava määrä muistiinpanoja. Vaehran tunnisti välittömästi sovelluksen, jolla ne oli tehty.
“Nämä on merkitty Ga-Metrun käyttämällä virtuaalisella muistiinpanovälineellä. Sellaisella litteällä kynälaitteella, mitä siellä edelleen käytetään. Ja katso, merkitsijästä on jäänyt jälkeen tällainen koodi.”
Geevee työnsi kasvojaan hieman lähemmäksi ruutua. Totta tosiaan, muistiinpanojen alaosassa oli pitkä numerosarja, joka toistui jokaisen kommentin lopussa. Yhteen muistiinpanoon oli merkattu ainoastaan kysymysmerkki. Toiseen oli lisätty itse lähdeviite. Kirjojen alkuperäinen omistaja oli selvästi joko opiskelija tai tutkija.
“Miten se numero auttaa meitä?” Geevee ihmetteli.
“Meillä on kopio Ga-Metrun opiskelijarekisteristä”, Vaehran vastasi.
“… mutta miksi ihmeessä?”
“Minä… öh, teetätin kopion siitä silloin… muistatko kun Tawa lähetti meidät etsimään sitä väitöskirjaa aderidonialaisista viherhuuhkajista?”
Geevee muisti ja nyökkäsi sen merkiksi.
“Minä… käytin tutkimuslupaamme vähän nuuskimiseen ja teetätin nopean kopion sillä niiden kätevällä laserlukijalla.”
“No kun… etsin sieltä Laeraa… jos siinä yhteydessä olisi ollut vaikka… yhteystiedot.”
Geevee läimäisi käden suurikokoiseen otsaansa. Hän ei voinut uskoa, että Vaehran oli tehnyt tason 7 informaatiorikoksen vanhan heilan kaipuun vuoksi.
Suga oli sillä aikaa päättänyt olla hyödyksi ja oli kirjoittanut muistiinpanojen numerosarjan Vaehranin pöydältä löytyneeseen siniseen muistilappuun. Hänen kysyvä katseensa oli kaikki, mitä Vaehran tarvitsi.
Suga virnisti, otti avaimen vastaan ja lampsi Vaehranin osoittamaan suuntaan. Geevee pudisteli edelleen päätään, mutta tiedonjano syrjäytti kaikki muut tunteet nopeasti. Hän tarttui hiireen Vaehranin nostettua kätensä sen päältä ja alkoi hieman kömpelösti selaamaan.
“Näitä on aika paljon. En usko, että meidän on tarkoitus selata niitä kaikkia. Voiko tässä hakea näitä nimeltä?”
“Voi”, Vaehran osoitti ruudun oikeassa yläkulmassa sijaitsevaa hakupalkkia. “Jos nämä on siis nimetty mitenkään loogisesti, mitä ne kyllä näyttävät olevan. Mitä oikein tahdot hakea?”
“No kyllä sinä tiedät.”
Ja niin tiesikin. Geevee luovutti hiiren Vaehranille ja tämä näpytteli sanat vuorotellen hakuun. Heidän pettymyksekseen “Demiurgi” ja “Baterra” eivät kumpikaan tuottaneet ainuttakaan hakutulosta.
“No tuo on vähän masentavaa…” Geevee tuhahti. “Onko meillä tapaa hakea näiden sisällöstä? Nämähän ovat kaikki ihan digitaalista tekstiä eikä vain kuvia? Eikö meidän silloin pitäisi voida?”
“Se vaatisi, että ajan nämä ensin meidän kirjastomme järjestelmään, mutta jos rehellisiä ollaan, meidän pitää tehdä se joka tapauksessa, jos tahdomme lukea näitä jossain muuallakin kuin tässä asiakaskoneen äärellä”, Vaehran pohdiskeli.
“Kauanko siihen menee?”
“No näitä on aika paljon, että varmaan ainakin tunti.”
Geevee huokaisi. Tunti kuulosti sillä hetkellä sekä yllättävän lyhyeltä ajalta että tuskastuttavan pitkältä ikuisuudelta odottaa lisää vastauksia.
“Tee se. Minä käyn keittämässä meille lisää teetä.”
“Tuota… kahvia myös, kiitos.”
“Kahvia myös”, Geevee virnisti. Vaehran jäi katsomaan, kuinka hänen ystävänsä vaappui ensin lattialle kaatunutta kuppiaan kohti ja sen nostettuaan kohti arkistojen alakerran yhteisiä keittiötiloja. Vaehran avasi sillä aikaa pääkäyttäjän tunnuksillaan arkistointisovelluksen ja aloitti muistikortin sisällön siirtämisen. Nyt, kun hänellä oli viimein hetki rauhoittua, illan tapahtumien kulku alkoi taas kalvamaan häntä.
Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Matoro oli tapahtuneeseen syyllinen. Se, mistä hän oli datamuistin saanut, sen sijaan epäilytti häntä. Siitä, kun Make ja Same olivat palauttaneet Jumalan Nyrkin heidän kokoelmiinsa, oli jo aikaa, mutta Killjoyta ei ollut saatu vieläkään tilivelvolliseksi sen viemisestä saatika sitten myöhästymismaksuista. Nyt paikka, mistä Matoro oli datamuistin saanut, osasi sopivasti kohdentaa lähetyksen paikkaan, jossa Geevee olisi sen vastaanottamassa.
Oli suoranainen ihme, että asia ei ollut paljastunut aikaisemmin. Vaehran huokaisi itsekseen kiitollisena siitä, että Suga oli ollut paikalla ja toiminut nopeasti. Jos Geevee olisi ollut jossain yksin ja koskenut datamuistiin ensimmäistä kertaa…
Hän ei edes halunnut ajatella sitä. Hän tuli myös siihen tulokseen, että hänen ei ehkä pitäisi murehtia niin paljoa. Vielä aikaisemmin päivällä hän oli kihissyt kiukusta siitä, että mikään heidän tutkimuksista ei edennyt. Nyt hän selasi tuhannen tuntemattoman kirjan listaa, jota hänellä ei hetkeä aikaisemmin ollut. Hän yritti olla siitä kiitollinen.
Uusi latauspalkki lähti liikkeelle ja Vaehran jäi tuijottamaan sitä kuin transsissa. Geevee palasi lopulta teen ja kahvin kanssa. Suga ei vastannut heidän huutoihinsa tauon pitämisestä. Maakarit arvelivat, että toa keskittyi niin kovaa, että ei ottanut huuteluja kuuleviin korviinsa.
He olivat oikeassa. Suga ilmestyi paikalle lopulta yli puolta tuntia myöhemmin, kun Geevee ja Vaehran olivat tuhonneet kahteen pekkaan pienen pussillisen Å-kirjaimen muotoisia keksejä, jotka Geevee oli tuonut aamuiselta torivierailultaan. Suga räväytti Vaehranin selvästi käsin kokoon askarteleman rekisterin sivupöydälle ja istahti sitten maakarien viereen itselleen pikkuisen liian pienelle toimistotuolille. Vaehran näki heti, että jokin oli pielessä. Sugalla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
“Noh?” Geevee ihmetteli.
“Löysin sen…” Suga ilmoitti. Vaehran ja Geevee vaihtoivat ilahtuneita katseita.
“Mutta se on… noh… tuttu nimi.”
Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tällä kertaa yllättyneinä.
“Noh, kerro jo.”
“Muistiinpanot jättänyt koodi kuului…” Suga nielaisi, “Tohtori Nizille.”
Vaehranin ilme ei muuttunut. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuka “tohtori Niz” oli. Eikä tiennyt tietoisesti Geeveekään. Siksi tonttu ihmettelikin, miksi hänen sydänkuulansa reagoi tietoon niin oudosti.
“Öh. Tuota. Minä en sitten kertonut tätä teille, koska vähän kuin lupasin viedä sen tiedon hautaani”, Suga aloitti. Vaehran ja Geevee nyökkäilivät tälle kannustavasti.
“Mutta… hän oli… Killjoyn vaimo. Kunnes hänet… surmattiin Metru Nuilla.”
Vaehran oli tiedosta toki yllättynyt, mutta ei ollut aivan varma, muuttiko se mitään. Geevee sen sijaan lakkasi hengittämästä pidemmäksi aikaa kuin oli terveellistä. Hän ei ymmärtänyt sitä. Miksi tohtorin kohtalo, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa eläessään, tuntui hänestä niin pahalta?
“Öh… jos saan kysyä, niin mitä se mielestäsi tarkoittaa?” Vaehran kysyi.
Suga joutui miettimään hetken. Nizin nimeen törmääminen oli yllättänyt hänet niin perusteellisesti, ettei hän ollut oikeastaan pysähtynyt vielä miettimään, mitä se tarkoitti.
“No siis… pieni piiri pyörii. Killjoy vei täältä Selecius-tutkimuksiin tärkeän kirjan ja nyt hänen edesmennyt vaimonsa lähettelee teille kirjoja haudan takaa. Kai tämä on teistäkin outoa?”
“On toki”, Geevee nielaisi kuuluvasti. “Mutta myös mahdollisesti sattumaa. Tiedämmekö me, mitä tiedekuntaa hän oikein edusti?”
“Neurotieteitä”, Vaehran vastasi, ennen kuin Suga ehti edes kaivella sitä faktaa muistinsa perukoilta. “Löysin hänen gradunsa. Muita julkaisuja hänellä ei näemmä edes ole. Sota varmaan sotki lupaavan akateemikon uran.”
Geevee ja Suga tuijottivat kirjaa, jonka Vaehran oli Nizin nimellä hakemistosta löytänyt. Se ei päällepäin näyttänyt hirveän merkittävältä, vaan juuri sellaiselta pääosin viimeisenä yönä ennen palautusta valmiiksi saatetulta analyysiltä kuin nuorelta yliopisto-opiskelijalta saattoi odottaa.
Samalla hetkellä Vaehranin näytön vasempaan alakulmaan siirtämä latauspalkki katosi merkiksi siitä, että siirto oli valmis. Se tarkoitti sitä, että heidän ei tarvinnut enää ainoastaan arvailla. Modernin tiedonhakujärjestelmän voima oli nyt heidän käsissään valmiina avaamaan digitaalisen kirjaston salat.
Vaehran oli erotellut kirjat omaksi kategoriakseen, johon ainoastaan hänen tunnuksillaan pääsi käsiksi. Hän nimesi sen nopeasti nimellä “niz” ja avasi sitten arkistojen oman hakutoiminnon. Sanan “Baterra” hän näpytteli sinne ensiksi. Kaikkien kolmen pettymykseksi se sana ei sisältynyt ainoaankaan muistissa olevaan teokseen. Vaehran ei kuitenkaan jäänyt märehtimään, vaan hänen sormensa näppäilivät nopeasti sen toisen sanan. Sen, joka oli muistilapun pintaan käsin kirjoitettuna tuijottanut häntä jo kuukauden.
“Demiurgi” – Yksi täsmäävä hakutulos.
Kaikki kolme hengittivät syvään. Vaehran klikkasi löytyneen ilmoituksen pois näytöltä ja avasi hakutuloksen osoittaman kirjan sen kummempia miettimättä.
He tuijottivat sen mustavalkoisena skannattua kantta pitkään. Suga oli ollut oikeassa. “Pieni piiri pyörii”.
Tri Delekin Tähtikartasto ei ollut kirja, jonka olemassaolosta kumpikaan arkistomaakareista oli edes tiennyt, mutta siinä se nyt oli. Kaikki 733 sivua kuvineen teksteineen päivineen. Suga ei tiennyt, mitä sanoa. Geevee tiesi, mutta ei saanut suutaan muodostamaan sanoja. Vaehranin käsi taas oli alkanut vapisemaan. Hänen oli pakko nostaa kätensä hetkeksi hiireltä.
“Mitä… mitä se meidän kokoamamme teoslista oikein sanoikaan Delekistä?” Geevee sai lopulta kysyttyä.
“Lähinnä aatteellisia ja filosofisia tekstejä ja se yksi, joka on kadonnut täältä meidän hyllystämme”, Vaehran nielaisi.
“Ja muistutatko vielä, mikä sen nimi oli?”
“Aivot.”
“Ja tohtori Niz oli?”
“Neurotieteilijä.”
“Tiedättekö pojat, kun asioissa on samaan aikaan hiton paljon järkeä ja ei lainkaan järkeä samaan aikaan?” Suga huokaisi syvään.
Hän oli ollut paikalla silloin, kun arkistokaksikko oli edellisen kerran kaivellut tri Delekiä kokoelmistaan. Tässäkin tapauksessa aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin hajanaisia viittauksia Seleciuksessa palvelleen tohtorin ajatuksiin ja aatteisiin. Jollakin ilveellä he tiesivät hänestä vielä vähemmän kuin Kezenistä, eikä sekään ollut arkku, joka oli yllättänyt ketään aarteillaan.
Ja nyt heillä oli edessään yksi hänen kirjoistaan. Ja vieläpä sellainen, mitä ei teoslistan mukaan edes pitänyt olla olemassa. Vaehran alkoi selaamaan. Sivu sivulta pohjustavaa tekstiä ja uskomattoman tarkkoja tähtikarttoja aukesi heidän eteensä.
“Tämän… tämän on täytynyt olla aikansa kattavin kartasto”, Geevee haukkoi henkeään. “Katsokaa noita päivämääriä. Ja tuota koillissakaran kärjen kaarteesta kuvattua Initoin liikerataa. Ei tällaisia karttoja pitänyt olla kuin vasta toissa vuosituhannen taitteessa! Eihän tuonne ollut kukaan edes matkustanut, ennen kuin Ikiaikaisen suursaarto-”
“Geevee, hengitä”, Vaehran keskeytti. Se ei kuitenkaan ollut naljailua, vaan aitoa huolenpitoa, sillä väri Geeveen silmissä oli jo hieman himmennyt hapenpuutteen vuoksi. Tonttu teki työtä käskettyä ja sillä aikaa Suga sai mahdollisuuden esittää pyyntönsä, jota hän oli jo hetken pitänyt sisällään.
“Demiurgi. Missä se oikein mainitaan?”
Sivu, jota he etsivät, oli 207. Niin arkistojärjestelmä heille kertoi. Vaehran ei jännityksessään edes tajunnut käyttää hakutoimintoa suoraan oikealle sivulle hypätäkseen, vaan selasi sinne manuaalisesti käsi edelleen täristen.
Sivulta alkava johdanto oli pitkä. Ensimmäisen sivun puoliväliin päästyään Vaehran päätti vielä palata takaisin ja lukea sen ääneen, jotta hänen olkansa ylitse kurkisteleva Suga saisi palata hieman ergonomisempaan asentoon kuuntelemaan.
“Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä Demiurgi”, Vaehran lopetti urakkansa henkeään haukkoen.
Hän oli lukenut sivut malttamattoman nopeasti, mutta maltamattomana kuunnelleet Geevee ja Suga olivat pysyneet mukana vaivatta.
Heidän oli pakko sulatella hetki kuulemaansa. Samalla, kun he tekivät niin, Vaehran selasi sivuja eteenpäin. Ne olivat Demiurgin liikeradat jokaisen eri kupolin taivaalla mitattuna häkellyttävällä tarkkuudella. Sivujen alalaidoissa kulki valtava määrä huomioita, joista suurin osa keskittyi vertaamaan kirkkaan keltaiseksi kuvaillun tähden suhdetta Initoihin.
“Joten edes Delek ei ollut varma, onko Muovaajan legendalla todellisuuspohjaa, vaikka sitä kyllä tuntui kovasti toivovan”, Geevee rikkoi lopulta hiljaisuuden. “Ja näistä teksteistä on kuitenkin ihan älyttömästi aikaa.”
“Sen perusteella, mitä hänestä tiesimme, en olisi myöskään uskonut tähtitieteilijäksi”, Suga tuumasi. “Vaikka tähtitiede ja filosofia kulkevatkin kyllä usein aika käsi kädessä.”
“Minä… minä en ole varma auttaako tämä meitä lainkaan”, Vaehran lopetti viimein selaamisen ja nosti kätensä hiireltä laittaakseen ne puuskaan. “Niz oli selvästi kiinnostunut Demiurgista, mutta en ole yhtään varma, että miksi. Olisin kuvitellut sen liittyvän jotenkin Muovaajan legendaan, mutta tämä tarkkailee tätä kyllä pääasiassa vain tähtitieteellisestä näkökulmasta.”
“Tässä on yksi tosi mielenkiintoinen seikka”, Geevee riensi puolustelemaan löytöä. Hän tarttui hiireen, selasi yhden Demiurgia esittävän kartan alareunaan ja osoitti sinne merkittyjä lukuja.
“Katsokaa sen magnitudia.”
“Magnitudia?” Suga kysyi.
“Sillä merkataan tähden kirkkautta. Miten kovaa se paistaa. “Nuo luvut ovat aivan pöyristyttävän suuria. Tämän mukaan Demiurgi on ollut yötaivaan selkeästi kirkkain tähti heti Initoin jälkeen. Sen radasta tiedetään myös, että se ei ollut toa-tähti, vaan ihan ehta aito taivaankappale. Nuo luvut ovat kuitenkin paljon, paljon suurempia kuin ne, mitä olen Demiurgista itse lukenut. Paljon, paljon, paljon suurempia.”
“Onko sillä merkitystä? Kai tähtien magnitudi voi vaihdella?” Vaehran ihmetteli.
“Säästä ja tarkkailtavasta kupolista tai kulmasta riippuen, kyllä. Mutta eivät tuollaisessa mittakaavassa. Demiurgille on tapahtunut jotain aikojen saatossa. Jo siis ennen muutostaan Baterraksi.”
“Emmekä me ole ihan varmoja vielä Seleciuksen käyttämästä ajanlaskustakaan”, Suga muistutti. “Se voi tarkoittaa, että aikana ennen Delekiä tähti olisi ollut vieläkin kirkkaampi.”
Geevee nyökytteli päätään. Vaehran ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että löydöllä oli heille suurta merkitystä. Hän pysyi kuitenkin vielä toiveikkaana. Heillä oli yhä satoja kirjoja läpi kahlattavana. Tiedä vaikka Delekin Tähtikartastostakin löytyisi vielä jotain konkreettisempaa.
“Näyttäisitkö sen?” Suga sitten pyysi osoittaen sanat selkeästi Geeveelle.
“Kaipaisin raikasta ilmaa ja mielelläni samalla näkisin tämän… Baterran.”
Geeveetä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä viittoili toat välittömästi seuraamaan itseään ulos. Vaehran oli aluksi vastahakoinen, mutta tuli siihen tulokseen, että hänkin todellisuudessa hyötyisi pienestä happihyppelystä. Suga nappasi turkiksensa mukaan naulakosta. Ei siksi, että hän olisi sitä lämpönsä puolesta oikeasti tarvinnut, vaan siksi, että hän kovasti piti siitä vaatekappaleesta.
Kuin kohtalon sanelemana ilma oli selkeytynyt sinä aikana, kun kolmikko oli viettänyt neljän seinän sisällä. Vaehran venytteli makeasti syysilman tervehtiessä häntä. Suga taas seurasi tarkasti Geeveetä, joka pyöri ympyrää arkistojen pihalla oikeaa suuntaa etsien.
“Okei, eli me katsomme suurin piirtein kohti etelää, joten meidän pitää kääntyä suuntaan yksi nolla neljä, eli melkein luotisuoraan pohjoiseen. Sitten kaksi viisi kaksi, joka on siitä hieman luoteeseen ja sitten kappale kuusi, jota… ei tietenkään ole, mutta siinä se on!”
Suga ja Vaehran seurasivat suuntaa, johon Geevee osoitti. Heiltä molemmilta kesti tovi tajuta, että heillä ei tietenkään ollut oikeasti mitään hajua, mihin kohtaan taivasta Geevee täsmälleen osoitti.
“Siellä se on. Iso kasa ei niin yhtään hiivatin mitään!”
“Sinä sanoit aiemmin, että xialaiset todistivat Demiurgin kuolemaa?” Suga kysyi.
“Niin tekivät. Siksi Delekin havainnot tähden magnitudista ovat minusta niin kiehtovia. Tähti, jonka katoamista vortixxit todistivat, oli mitätön. Se oli jo kuollessaankin himmeä, hädin tuskin näkyvä värähdys muiden paljon voimakkaampien tähtien seassa. Tähti, jonka Delek kuvailee, on ihan eri maata. Demiurgilla oli joskus aivan huikea valta, mitä tulee yötaivaan loisteeseen.”
Ajatuksen karmivuus alkoi viimein laskeutua myös toa-sotureiden harteille. Kumpikin heistä oli jo katseellaan löytäneet omat toa-tähtensä. Kirkkaan kelmeä Sugan tähti pohjoisessa ja Vaehranin oranssin leiskuva miltei suoraan heidän yläpuolellaan. Kumpikin heistä tiesi, että koittaisi päivä, jolloin niiden tulisi aika sammua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä kuuli toisenlaisten tähtien kuolemasta. Ken tiesi, Demiurgi oli hyvin saattanut olla kokonainen maailma, hieman kuin heidän omansakin. Ja nyt, siellä jossain, Geeveen edelleen kohotetun sormen kohdalla, se oli vain kadonnut.
“Tämä ei kyllä silti auta minua ymmärtämään, miksi Niz oli kiinnostunut Demiurgista. Tai miksi hän välitti nämä sinulle näin epäkäytännöllisellä tavalla muutenkaan. Ja miksi… miksi kredipselleeni?”
Vaehranin ääneen ajattelu ei selventänyt kolmikosta kenenkään ajatuksia. He seisoivat syysilmassa vielä muutaman minuutin tähtitaivasta tuijottaen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että he pyytäisivät Kepeä mukaansa tähtitorniin ja tarkastelisivat objektia 104;252.6. myöhemmin asiaankuuluvalla laitteistolla.
Vaehranin sormet syyhysivät palata Tohtori Nizin kirjakokoelman pariin, joten kolmikko astui lopulta takaisin sisälle. Vain puoli tuntia myöhemmin Suga kuorsasi jo lukutuolinsa perukoilla ja jopa Geeveen oli aika myöntää tappionsa. Hän löysensi kaulassaan olevaa rusettia, kantoi kolmikon astiat tiskialtaaseen ja valmistautui lopettamaan sen illan osalta.
“Aiotko istua siinä koko illan?” hän kysyi Vaehranilta, jonka asento muuttui hetki hetkeltä kumarammaksi tämän työntyessä lähemmäs ja lähemmäs tietokoneen näyttöä.
“En saa unta, ennen kuin olen nähnyt jokaisen teoksen nimen vähintään kerran”, toa selitti. Geevee ymmärsi hyvin paloa, joka toan silmissä loisti. Kaikesta huolimatta datamuistin sisältö oli askel eteenpäin. Ja juuri sitähän Vaehran oli toivonut.
“Minussa ei oikein ole enää puhtia. Käykö sinulle, jos lähden jo kotiin?”
Vaehran luki sillä hetkellä ruudullaan olevan listan loppuun ja rekisteröi vasta sitten, mitä Geevee oli hänelle sanonut. Hän kääntyi tuolissaan ystäväänsä kohti ja huomasi, kuinka lopen uupuneelta tonttu tosiaan jo näytti.
“Totta kai, totta kai. Tuota… oletko varmasti kunnossa? Tiedän, että se laaki ei ollut mitenkään valtava, mutta-”
“Olen kunnossa, Vaehran”, Geevee vakuutteli. “Mutta tässä päivässä on tosiaan ollut jo pikkuisen liikaa jännitystä makuuni.”
Vaehran nyökkäsi. Hän oli tuntenut Geeveen pitkään. Vaehranin saapuessa ensimmäistä kertaa Bio-Klaanin silloin alkeelliseen linnakkeeseen, oli Geevee jo silloin ollut Tawan toimiston pienen arkistohuoneen päällikkö. Kirjastorakennus oli ollut silloin haave vain. He olivat tutustuneet kuuman kupillisen ääressä linnakkeen keskustan ainoassa sellaisia tarjoavassa rakennuksessa. Jo silloin Geevee oli juonut itselleen tyypillistä vihreää teetä ja jo silloin Vaehran oli kaivannut elimistöönsä talon kitkerintä mustaa kahvia.
He olivat tunteneet niin pitkään, että ei ollut ihme, että Geeveellä oli välillä vaikeuksia muistaa menneisyyttään. Vaehran oli lakannut kyselemästä niiden muistojen perään jo varhain. Bio-Klaanin linnakkeessa oli myös turha lähteä kyseenalaistamaan sitä, mikä joku oli. Kummallista väkeä oli maailman joka kolkasta ja jos jokaisen tallustajan lajia olisi lähtenyt kyselemään, olisi jäänyt ikuisesti jumiin epäolennaisuuksiin.
Vaehran tiesi silti tuntevansa ystävänsä paremmin kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta, että ei oikeastaan tiennyt, mistä tai mikä Geevee oikeastaan oli. Niin hyvin Vaehran hänet tunsi, että hän tiesi pelkästään katsomalla, että juuri sillä hetkellä jokin oli hirvittävän pahasti pielessä.
Ja silti hän päästi Geeveen menemään. He heiluttivat vielä käsiä toisilleen, sanoivat näkemiin ja tonttu astui sen jälkeen kylmään syysilmaan ja kohti linnaketta. Vaehran jäi katsomaan ystävänsä loittonevaa selkää ja heti sen kadottua samaan mäkeen, mihin moderaattoritkin aikaisemmin illasta, hän ravisteli nukahtaneen Sugan hereille.
“Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen?”
Geevee oli istunut sänkynsä reunalla jo ainakin tunnin. Hänen silmänsä eivät olleet jättäneet pöydällään lepäävää pienoismallilaivaa rauhaan hetkeksikään sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin. Hän ihmetteli, miksi hän oli ostanut sen. Hän vihasi merenkäyntiä. Hän vihasi laivoja ja veneitä. Mikä kumma häntä oli viirannut, kun hän oli tyrkännyt kolikot kirpputorin pyörittäjän kouriin ja kantanut pienoismallin kotiin?
Oli, kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän vihasi vettä. Vihasi merta ja siellä matkustamista.
Ei… ei vihannut. Pelkäsi.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja sammutti viimein valot. Ei ollut vielä edes oikeasti yö, mutta hän oli jo lopen uupunut omien ajatustensa kanssa kamppailuun. Hän ei saanut tohtori Nizin nimeä millään mielestään. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että se nimi tuntui hänelle niin tutulta. Ja siitä huolimatta se oli Suga, joka osasi hänestä kertoa, eikä hän itse.
Hän rojahti pitkälleen sänkyyn ja sulki silmänsä. Hän luotti siihen, että muutamakin tunti unta selvittäisi hänen päänsä. Tunteilla oli paha tapa nousta pintaan aina pikkutunneilla. Herättyään hän osaisi käsitellä asioita loogisemmin.
Mutta uni ei tullut. Geevee nousi vähän ajan päästä raottamaan puutarhaansa johtavaa ovea päästääkseen sisään hieman viileää ilmaa. Hän kohotti tyynynsä sängyn päätyä vasten ja kohotti itsensä parempaan asentoon sulkien taas silmänsä. Eikä hän silti nukkunut.
Jokainen vietetty hetki omissa ajatuksissaan tuntui vain vievän hänet kauemmaksi todellisuudesta. Hän alkoi harkitsemaan, oliko kredipselleeniannos sittenkin vaikuttanut häneen jotenkin. Vaikka Bladiskin oli myöntänyt, että annos oli pieni ja mahdollisesti jopa vanhentunut.
Joten miksi, joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki taas aallot? Ja kivikon. Puunsäpäleet. Tunsi kivun ja hädän.
Miksi hän muisti punaiset huolestuneet kasvot, jotka hänet olivat sieltä löytäneet?
Joka kerta, kun hän yritti tietoisesti siirtää ajatuksensa jonnekin muualle, se muisto palasi hänen mieleensä selkeämpänä ja selkeämpänä. Hän erotti siitä jo meriveden suolaisen maun. Maistoi märän, leväisen kiven. Veren, joka valui hänen suuhunsa.
Hän yritti kamppailla sitä vastaan. Hän ei tahtonut sitä muistoa. Hän oli ollut onnellinen, kun se oli viety häneltä.
… viety.
“Hetkinen”, Geevee ajatteli mielessään.
Miten niin viety?
Hän ei halunnut antautua muistolle. Se tuntui väärältä. Hänen olemassaolonsa jokainen palanen tahtoi vältellä sitä. Tai kaikki paitsi yksi. Se loputon uteliaisuus, joka oli tehnyt hänestä kirjastonhoitajan alun pitäenkin, janosi ainoastaan tietää lisää.
Kun hän lopulta antautui ja nukahti, oli hänen leponsa levotonta. Hän pyöri. Hän haukkoi henkeään. Ulkopuolinen katsoja ei olisi uskonut tontun olevan unten mailla sen perusteella, kuinka paljon hän sängyssään liikkui.
Eikä hän kauaa nukkunutkaan. Tunnin. Ehkä puolitoista. Geevee ei tiennyt. Hän ei ollut katsonut kelloa ennen nukkumaan menoa. Jostakin syystä se sama viha, mitä hän koki pienoismallivenettään kohtaan koski myös kelloja.
Hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Geevee tiesi, että hänen sydämensä ei ollut aivan samanlainen kuin muilla, mutta hän tiesi, että siihen ei kuulunut koskea niin kovaa.
Kun hänelle valkeni, miksi, hän säntäsi ulos asunnostaan sellaisella vauhdilla, että pidempijalkainen olisi jäänyt helposti jälkeen. Rintaansa puristava pieni mies säntäsi Bio-Klaanin hiljeneville kaduille herättäen kulman takana turkisviittaan kietoutuneen hiljaisen tarkkailijan ajatuksistaan. Vaehran oli ollut oikeassa.
Vaehran oli jo lukitsemassa arkiston ovia, kun Suga marssi niistä vielä sisään. Asiakastietokoneessa paloi yhä valot, mutta Vaehran ei ollut ymmärtänyt lukemaansa enää pitkään aikaan. Hänkin olisi mielellään lähtenyt yöpuulle, mutta huolestuneella ilmeellä varustettu jään toa pisti stopin niille haaveille.
He käytännössä katsoen juoksivat linnakkeeseen. Suga kuitenkin johdatteli heidät reilusti ohi Geeveen asunnosta ja suoraan adminaukiolle. Vaehranille selvisi nopeasti, että he marssivat määrätietoisesti kohti admintornia.
“Päätellen siitä, että hän ei tullut välittömästi ulos, se, ketä hän tuli tänne tapaamaan, otti hänet vastaan”, Suga selvitti. “Ja… olen melko varma, että hän itki koko matkan tänne.”
Vaehranin sydänkivi jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut nähnyt Geeveen itkevän kertaakaan. Ei koskaan. Sympaattisesta ja hellästä ulosannistaan huolimatta Geevee ei ollut koskaan ollut hänestä erityisen herkkä. Tontun jalat olivat aina niin tukevasti maassa, että surulle ei jäänyt paikkaa. Mutta ei hän Sugan sanoja myöskään epäillyt. Hän tiesi, että jokin oli pielessä. Oli nähnyt sen ystävänsä kasvoilta… eikä hän ollut sanonut mitään.
“Hitto soikoon…”
Suga kuuli huolen Vaehranin äänestä, mutta keskittyi saattamaan toan oikeaan osoitteeseen. Hän toivoi hartaasti, että Geevee oli yhä sisällä. Ketä ikinä hän olikaan mennyt torniin tapaamaan, varmasti päästäisi heidät sisään…
… tai olisi heitä alhaalla jo vastassa.
“Olette myöhässä. Hän lähti aivan muutama hetki sitten”, Xela huusi adminaukion halki harppovalle kaksikolle jo hyvän matkan päästä. Tawan sihteeri oli kietonut itsensä useampaan paksuun kaulahuiviin ja nojaili kädet ristittynä admintornin sisäänkäynnin viereiseen seinustaan. Hän korjasi valuvia silmälasejaan ja odotti kärsivällisesti, että toat saapuisivat puhe-etäisyydelle, ennen kuin jatkoi.
“Hän saapui tapaamaan Tawaa, mutta keskustelu jäi aika lyhyeksi. Pinkoi tovi sitten jo pihalle.”
“Tawaa?” Vaehran ihmetteli. “Millä asialla?”
“Vaikka tietäisinkin, minulla ei ole tapana paljastaa muille adminin ja klaanilaisten kahdenkeskisiä keskusteluja, vaikka… olisinkin sattunut ne kuulemaan”, Xela selitti hieman vaivaantuneena.
“Ehkä voisitte kysyä Geeveeltä itseltään.”
“Tiedätkö, minne hän meni?” Vaehran kysyi toiveikkaana. Ja toiveeseen vastattiin. Xela nyökytteli päätään tietäväisesti.
“Veikkaisin hautuumaata. Seurasin häntä kaksi korttelia, kunnes en enää tohtinut jatkaa.”
Vaehran ja Suga vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei äkkiseltään keksinyt, miksi Geevee sinne oli rynnännyt.
“Kiitos, Xela”, Suga kumarsi. Toa-kaksikko oli jo ryntäämässä Geeveen kintereille, mutta Xela huikkasi kovaan ääneen pitääkseen heidän huomionsa vielä hetken.
“Itse asiassa, Tawa tahtoisi puhua tänään vielä sinun kanssasi.”
Tämän sanat oli ilmiselvästi tarkoitettu Sugalle, joka pysähtyi paikalleen hämmentyneenä.
“Tänään? Onko jotain tapahtunut?”
“Mm-h. Peelo on tullut takaisin”, Xela selitti.
“Takaisin?” Suga ähkäisi. “En… tiennyt että hän oli koskaan poistunut.”
“Hän saa selittää itse. He keskustelevat Tawan huoneessa parhaillaan.”
Suga ja Vaehran tuijottivat toisiaan hetken, mutta tulen toa taipui nopeasti ja nyökkäsi Sugalle myöntymisen merkiksi.
“Etsi ystäväsi”, Suga pyysi.
“Etsin. Kiitos.”
Vaehran puristi vielä tiukasti Sugan olkapäätä kiitoksensa vahvistamiseksi ja lähti sitten juoksuun kohti Xelan osoittamaa suuntaa. Perään jäänyt kaksikko seurasi hetken tämän menoa, mutta kääntyivät sitten pikaisesti tornin sisäänkäynnille ja Xelan johdattelemana he lähtivät kiipeämään pitkää portaikkoa ylöspäin. Reipasta kävelyä illan harjoittanut Suga pohti jälleen kerran ääneen sitä, miksi admintorniin ei ollut asennettu hissiä. Xela naurahti ääneen toan kommentille ja päätti olla kertomatta tälle tavarahissistä, jolla hän itse yleensä tornissa liikkui.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
Oli kulunut neljä päivää siitä, kun he olivat hyvästelleet Lähetin Xialla. Matka oli siitä jatkunut pitkin saarijonojen ja pohjoisen mantereen rannikkoja kohti etelää. Tarkastajalta saadussa veneessä ei ollut paljoa tilaa, mutta nyt, kun heitä oli enää kaksi, se riitti vallan mainiosti. Omaan päätyynsä käpertynyt Arkistoija ei ollut sanonut muutamaan tuntiin sanaakaan, vaikka häntä vastapäätä istuva Etsivä oli kovasti yrittänyt pitää tunnelmaa yllä kertomalla tarinoita, joita tämä oli Kristallisaarillaan aikaa viettäessään lukenut.
Arkistoijan hiljaisuudelle oli kuitenkin hyvä syy, eikä se ollut minkäänlainen kaunan kanto suurikokoista ystäväänsä kohtaan. Arkistoija sattui vain olemaan pahasti merisairas. Fakta, jota hän ei aikaisemmin tiennyt, sillä Mustan Käden palveluksessa hänet oli aina kuskattu uusiin paikkoihin lentäen.
Tunti tunnilta paheneva aallokko ja horisontissa näkyvät sysimustat pilvet eivät varsinaisesti helpottaneet hänen oloaan. Tarkastajan taialla liikkuva vene pysyi paremmin reitillä kuin se olisi kummankaan heistä ohjaamana pysynyt, mutta sekin siunaus alkoi löytää rajansa. Mitä pidemmälle pohjoisen mantereen rantaviivaa he etenivät, sitä korkeammiksi aallot muuttuivat. Eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka muuttaa kurssia. Tapaa rantautua ei yksinkertaisesti ollut.
Kun myrsky lopulta iski, vene pysyi reitillään vain muutaman minuutin. Se yritti epätoivoisesti korjata kurssiaan, mutta aaltoja vastaan kamppaileminen oli täysin turhaa.
Oli kohtalon ivaa, että he kääntyivät ympäri sen rantatörmän läheisyydessä. Puhdasta sattumaa, että meren ikuisen syleilyn sijasta he iskeytyivätkin märälle, mutta silti kiinteälle maalle.
He olivat vain tehneet sen aivan liian lujaa.
Kun hän avasi silmänsä, näki hän ensimmäisenä veljensä. Valtava lommo Etsivän kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.
Arkistoija yritti kutsua tätä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen pinnistellessään hän tajusi, kuinka paljon vettä hän oli niellyt. Ja silloin kaikki pimeni.
Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka kauan he olivat siinä maanneet. Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Mutta niin vain kävi, että pieni Arkistoija avasi vielä silmänsä. Aurinko paistoi. Valo hänen veljensä silmissä paistoi, mutta kumpikaan heistä ei ollut liikkunut senttiäkään. He makasivat yhä siinä keskellä kivikkoa, veneen puisten säpäleiden muodostamassa pedissä.
Sitten hän ymmärsi, mihin hän oli havahtunut. Hän oli kuullut huutoa. Sitten askeleita. Lopulta pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Arkistoija oli varma, että hänen keuhkoissaan oli yhä desitolkulla merivettä.
Hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Arkistoija menetti tajuntansa, mutta tällä kertaa hymy kasvoillaan.
Hän oli saanut viltin harteilleen. Useamman valveilla vietetyn harhaisen hetken jälkeen hän oli viimein tullut pysyvästi tajuihinsa. Siinä vaiheessa he olivat kuitenkin jo päässeet perille. Laiva, joka heidät oli mukaansa noukkinut, oli seilannut heidät päämääräänsä.
Puinen alkeellinen linnake ei ollut sitä, mitä Arkistoija oli odottanut. Siellä vaelteleva kirjava väki eleli pääosin teltoissa, jotka avattiin päiväsaikaan torinkaltaiseksi pieneksi kokoontumispaikaksi. Muutamaa varsinaista rakennusta asuttivat pääasiassa linnakkeen asioista päättävät olennot. Niihin kuului ainakin punainen hämähäkki, jonka Arkistoija oli nähnyt pariin otteeseen vaeltamassa pitkin pientä kylää. Niihin kuului myös toa Tawa, joka oli ottanut hänet vastaan avosylin.
Etsivä oli viety jonnekin pois. Arkistoija ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen paljoa, mutta ei kuulemma ollut varmaa, selviäisikö tämä päähän kohdistuneesta vammastaan. Tawa oli lohduttanut häntä. Se oli ollut mukava ele. Keltainen toa oli kuitenkin niin kiireisen oloinen, että Mekaanikko oli nopeasti ottanut tehtäväkseen pysyä Arkistoijan rinnalla tämän toipuessa kivikkoisesta matkastaan.
Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Niin paljon, mitä heidän tulisi kertoa toisilleen. He eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Sen jälkeen, kun Musta Käsi oli luhistunut oman painonsa alla.
Kumpikaan ei vain löytänyt oikeita sanoja. Sen sijaan Mekaanikon punainen käsi oli puristunut Arkistoijan sinisen käden ympärille, eikä päästänyt enää irti. Arkistoija ei valittanut. Hänen rakkaan veljensä läsnäolo oli ainoa asia, joka häntä lohdutti.
Tawa löysi kaksikon linnakkeen rannasta pelastusta seuraavan aamun jo vaihtuessa päiväksi. Hän pyysi Mekaanikkoa näyttämään Arkistoijalle paikkoja. Olihan tämä viettänyt jo useamman kuukauden linnakkeessa veljiään odottaen. Hän kuitenkin ilmoitti myös, että heitä odottaisi linnakkeessa vieras, joka tapaisi heidät ihan muutaman hetken päästä.
Mekaanikko virnuili. Arkistoija päätteli siitä, että tämä tiesi jo, kuka vieras oli. Arkistoija ei kuitenkaan kysellyt sen enempää. Hän tiesi, että se selviäisi hänelle pian.
He olivat kiertäneet toripisteet jo kahdesti läpi, kun keltainen toa viittoili heitä astumaan takaisin rantaa päin. Siellä Arkistoija näki hänet. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli varma, että haaksirikko oli varmasti koitunut hänen kohtalokseen ja nyt hän oli tuonpuoleisessa näkemässä harhoja.
Mutta totta se oli. Vesirajassa seisoi toinen toa. Veden toa. Hymy jalon Rurun peittämillä kasvoillaan.
“Tiesimme etsiä teitä, kun venettänne ei alkanut kuulumaan. Ja sitten se kauhea myrsky iski. Onneksi löysimme teidät niin pian sen jälkeen”, Tawa selitti taluttaessaan kaksikkoa lähemmäksi heitä odottavaa naista.
“Siinä ajassa… hän kuitenkin ehti lähtemään Metru Nuilta. Oli teistä niin huolissaan. Halusi varmistaa, että pääsette perille.”
Arkistoija ei ollut nähnyt Niziä monestikaan ilman tavaramerkikseen muodostunutta valkoista takkiaan. Ilman sitä toa näytti jotenkin yllättävän arkiselta. Tai olisi näyttänyt, jos toan olemusta ei olisi hallinnut se loputon uupumus ja suru, jonka läpi hän oli tiensä Klaanin saarelle raivannut. Tämä kuitenkin otti tätä kohti juoksevan Arkistoijan välittömästi syleilyynsä. Toa ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt pienten perään. Eivätkä Arkistoija ja Mekaanikko sitä silloin tienneet, mutta se tapaaminen totta kai oli heidän viimeisensä.
“Kiitos”, Niz lausui halauksensa ylitse Tawalle, joka seisoi sivummalla Mekaanikon kanssa seuraamassa onnellista jälleennäkemistä.
“Olen vain onnellinen, että kaikki ovat hengissä”, Tawa naurahti. Arkistoija irtosi silloin Nizin otteesta ja käänsi katseensa toiveikkaana keltaisen toan hymyileviin kasvoihin.
“Etsivä siis…”
“Elää”, Tawa vahvisti. “Hän ei… ehkä ole aivan oma itsensä, mutta uskomme, että saamme hänet tuosta vielä pystyyn.”
Mekaanikko hyppi paikallaan innoissaan. Niz nousi pystyyn polviltaan, jonne oli laskeutunut Arkistoijan tavatakseen. Tawa ja veden toa tuijottivat toisiaan hetken merkitsevästi.
“Saisinko vielä hetken heidän kanssaan”, Niz pyysi. Tawa nyökkäsi, mutta kääntyi vielä kertaalleen veden toan puoleen, vaikka tiesikin jo, mikä tämän vastaus oli.
“Tiedätkö, täällä olisi paikka myös sinulle.”
Niz vastasi pyörittelemällä päätään, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä toan ehdotukselle.
“Ei vielä, toa Tawa. Ei vielä… mutta kiitos tarjouksesta.”
Tawa nyökkäsi hiljaa, pakotti kasvoilleen vielä yhden lempeän virnistyksen ja lähti kävelemään kohti telttakylää jättäen Mekaanikon ja Arkistoijan Nizin hoiviin.
“Tule tänne”, toa viittaili Mekaanikolle, joka loikki alamäkeä rantaviivaan Arkistoijan rinnalle. Niz laski kätensä näiden olkapäille – vasemman Mekaanikon ja oikean Arkistoijan. Oli kivuliaan selvää, että toa pidätteli itkua. Eikä kumpikaan pienistä miehistä oikein ymmärtänyt, miksi.
He keskustelivat siinä vielä pitkään, mutta Geevee ei muistanut siitä sanaakaan. Ei, vaikka kaikki muu siitä päivästä oli palannut niin elävänä hänen muistoihinsa.
Hän kuitenkin muisti yhden asian. Yhden yksityiskohdan, jota hän ei ollut silloin ajatellut tarpeeksi.
Hetkeä ennen kuin meri oli nielaissut toa Nizin heidän silmiensä edessä, oli hän vuorotellen laskenut kätensä sekä Arkistoijan että Mekaanikon päiden päälle.
Se oli tuntunut vain ystävälliseltä puristukselta. Äidilliseltä rakkaudelta.
Mutta vasta nyt Geevee tajusi, että siinä hetkessä, toa Nizin oikea käsi oli hohtanut eri sinisenä kuin se normaalisti teki.
Vaehran löysi ystävänsä polviltaan kivisen pienen hautakiven edestä. Toa ei ajatellut, vaan ainoastaan juoksi. Juoksi, kunnes saavutti ystävänsä ja tarttui tätä niin tiukasti kuin suinkin pystyi.
Kyyneleet olivat muodostaneet pienen lammikon multaan Geeveen eteen. Hysteerisesti hengittävä arkistoija tarttui ystävänsä puristettuihin käsiin kuin ne olisivat olleet viimeinen meressä kelluva parru, joka piti häntä pinnalla.
“Vaehran…”
“Minun ei olisi pitänyt päästää sinua menemään. Olen pahoillani. Olisi pitänyt sanoa jotain… Minä…”
“Vaehran, minulla oli veli.”
Itkunparahdusten seasta ilmoille puristetut sanat saivat Vaehranin viimein nostamaan katseensa hautakiveen, jonka eteen Geevee oli lysähtänyt.
Creedy.
“Vaehran, minulla oli veli ja… ja…”
Vaehran puristi ystäväänsä yhä lujempaa. Hän toivoi, että se jotenkin siirtäisi Geeveelle sen verran rohkeutta, että tämä saisi sanansa sanotuksi.
“Minä… minä en muistanut häntä, Vaehran. Minä unohdin oman veljeni…”
“Geevee.”
“Me ohitimme toisemme melkein joka päivä. Tervehdimme. Jatkoimme matkaa. Ihan kuin kenet tahansa. Mutta Vaehran… hän oli minun veljeni…”
“Geevee…”
“Tiesin, että hänet oli haudattu, mutta… Vaehran minä unohdin… minä en tiennyt… miten minä en tiennyt?”
Geeveen ääni rikkoutui taas ja hänen sanansa hajosivat kyyneltensekaiseksi sotkuksi. Vaehran puristi nyt niin lujaa kuin vain uskalsi. Hän ei voinut estää palaa nousemasta omaan kurkkuunsa. Joten hän puristi yhä vain polvet hiljalleen upoten hautausmaan multaan.
“Kuinka minä saatoin unohtaa… ja miksi minä nyt muistan?” Geevee tukahdutti sanansa ystävänsä käsivarsiin.
Tuoreet kanervat Mekaanikon haudalla värähtelivät kevyessä syystuulessa. Hautakivi, joka tämän viimeiselle leposijalle oli tilattu, ei sisältänyt muuta kuin nimen. Kuten Arkistoijakin, Mekaanikkokin oli saanut itselleen Bio-Klaanissa nimen.
Arkistoija ja Mekaanikko. Geevee ja Creedy. Veljekset. Rakkaat veljekset, jotka olivat vain unohtaneet.
Taivaalla. Siinä, missä kappale 104;252.6. oli joskus loistanut, oli nyt pelkkää pimeyttä.
Sen saman taivaan alla Delek oli joskus istunut karttojaan piirrellen. Nyt sen saman taivaan alla pieni arkistoija kaipasi veljeään.
Sen arkistoijan ja tämän toa-ystävän taivas oli pimeämpi kuin se, mikä Delekin. Heidän taivaassaan siinä, missä ennen paistoi Muovaajan legendan mukaan nimetty tähti, oli nyt pelkkää tyhjää.
Mutta kun Geeveen viimeisetkin voimat kaikkosivat ja tämä lysähti pelkästään rakkaan ystävänsä kannateltavaksi, ei kumpikaan heistä suonut ajatustakaan sille, mikä loisti tai oli loistamatta heidän yläpuolellaan.
Sillä mitä väliä oli, jos tähdet kuolivat? Olivat ne sitten loppuvia maailmoja tai oman painonsa alle luhistuvia kaasupalloja.
Väliä oli vain yhdellä asialla.
Geeveellä oli veli. Ja hän rakasti sitä veljeä enemmän kuin ketään maailmassa.
Syvällä viemäreissä Bio-Klaanin kaupungin alla sijaitsi hautausmaa. Tai ehkäpä sitä olisi pikemminkin pitänyt kuvailla sotatantereeksi – tai tarkemmin ajateltuna joukkomurhan rikospaikaksi, sillä niin epätasaväkinen oli sota ollut. Lukemattomien kinloka-rottien runnellut raadot päällystivät lattioita kapeissa tunneleissa, ja veri oli värjännyt tunnelin pohjalla virtaavan jäteveden useiden minuuttien ajaksi.
Limaisen ja nyt myös hurmeisen tunnelin päässä voitokkaana seisova hahmo oli varsin tyytyväinen lopputulokseen. Hedelmä seisoi omilla kinlokien sekä muutaman ghekula-sammakon raadoista, kuin myös romumetallista, valmistetuilla kyberneettisillä jaloilla. Samoista ainesosista valmistetuilla käsillä banaani oli repinyt tiensä läpi armottomaan hyökkäykseen käyneistä jyrsijöistä.
”Testi numero kolme on varsin onnistunut, vai mitä, Kalmo?” banaani totesi vieressään lattialla pönöttävälle ghekulan irtopäälle. Kuolleen eläimen silmiin syttyi vihertävä loiste ja tämä vastasi: ”Testi numero kolme on varsin onnistunut. Jee.”
”Okei, toistit vain, mitä sanoin ja lisäsit ‘jee’. Ei kovin omaperäistä.” ”Olen kuolleen sammakon pää, johon asensit kyberneettisiä osia. Mitä luulit.”
”Ja nyt se irvailee minulle. Just.”
Banaani poimi pään mukaansa ja alkoi astella takaisin toiseen päähän tunnelia, murskaten matkallaan vielä elämän laidasta epätoivoisesti kiinni roikkuvien, tuskissaan kituvien rottien kallot kokoonsa nähden vahvojen jalkojensa alle. Hetken käveltyään ja raadot taakseen jätettyään hän saapui risteykseen, kääntyi vasemmalle ja – hieman pidemmälle jatkettuaan – saapui kulkua estävän ritilän luokse. Ritilikköön tosin oli asennettu sopivasti banaanin mentävä ovi, jota koristi häkellyttävän monimutkainen digitaalinen lukko.
Banaani näpytteli lukon käyttöliittymään nopeaan tahtiin kolmekymmenmerkkisen salasanan, jolloin se piippasi tyydyttävästi, ja ovi avautui. Hänen astuttuaan sisään ovi naksahti jälleen kiinni ja lukko piippasi uudestaan lukkiutuessaan. Lyhyen kävelyn jälkeen tunnelin päässä näkyi valoa. Hän saapui avoimeen tilaan, jota olisi voinut kutsua hedelmän kokoluokkaan suunnitelluksi tiedelaboratorioksi. Huonetta sisustivat useat kliinisen näköiset pöydät, joilla makasi kaikenlaista tavaraa kirurgeille tarkoitetuista välineistä mekaanikon työkaluihin, lasipurkeissa lilluvista kudosnäytteistä mekaanisiin mäntiin ja moottoreihin. Huoneen keskellä katosta roikkui kirkkaasti valaiseva lamppu, ja seinät oli päällystetty valkeilla laatoilla, jotka eivät todellakaan kuuluneet viemäriympäristöön. Jäteveden kulku oli ohitettu kiertämään huone käyttämällä uutuuttaan uhkuvaa putkijärjestelmää.
Banaani nakkasi puolihuolimattomasti sammakonpään yhdelle huoneen seinustoilla makaavista pöydistä (”Au!”) ja asteli huoneen keskimmäiselle, aivan lampun alla möllöttävälle, pöydälle, jonka päällä makasi vastikään työstetty tuliase.
”Tiedätkö, Kalmo”, banaani virkkoi, ”energianuuttokivääri on ollut to do-listallani aika pitkään. Mutta vasta Rasva-Apina ja haasteelliset olosuhteet saivat minut todella ryhtymään toimeen.” ”Tiedän.”
”Tiedät mitä?” ”Kysyit, tiedänkö. Tiedän.”
”Okei. Se oli kyllä aika retorinen kysymys.” ”Et ohjelmoinut minua tunnistamaan retorisia kysymyksiä.”
”Ookoo, ookoo, oma mokani.”
Hetken näpräiltyään ruuvimeisselin kanssa banaani tuli siihen tulokseen, että liitokset olivat tukevia, missä oli tietenkin kovasti järkeä, olihan hän viimeistellyt aseen todellisuudessa jo edellisenä iltana. Oli aika testata asetta ennen sen lopullista käyttöönottoa.
”Paljonko kello?” banaani kysyi. ”Aamu sarastaa jo”, vastasi Kalmo.
”Apina ei ole onnistunut paikallistamaan minua tähän mennessä, mutta jokainen minuuttikin on riskinottoa. Viemäri oli loistava veto, vaikka itse sanonkin, sillä banaaninmetsästäjä suunnistaa enimmäkseen ylivertaisen hajuaistinsa avulla silloin, kun kohde ei ole näkyvissä.” ”Tarpeetonta ekspositiota.”
”Ole sinä teuvo hiljaa, kun sinulta ei kysytä.”
Banaani nosti kiväärinsä pöydältä ja tarkasteli sitä koko sen pituudelta. Siinä oli iso kaareva perä ja jykevä piippu, tyylikäs design.
”Sori, en pysty kantamaan sinua, kun tämä vie molemmat kädet”, hän lausui vielä. ”Petyttävä juonenkäänne.”
”Ei voi mitään. Olit ihan kivaa seuraa tähän asti, mutta en toivottavasti tarvitse sinua enää.” ”Haista sinä kuule –”
”Ei. Tuhma Kalmo.”
Kuulematta kuolleen sammakon irtonaisen pään viimeisiä sanoja banaani talsi ulos laboratoriostaan, avasi lukon kivääriä olkapäätään vasten tukien ja marssi viemäreiden syvyyksiin. Oli aika haastaa kloaakin pomo.
Matka testivihollisen kotikonnuille oli verrattain pitkä. Banaani ei tiennyt, kuinka korkealle auringot olivat ehtineet jo nousta. Kun hän lopulta saapui isolle aukealle risteyskohdalle, oli hän jo hieman kyllästynyt viemärieloon.
”Hoidetaan tämä nopeasti pois alta”, hän huusi pimeään. Hetken kuluttua jokin liikehti varjoissa.
Sitten se syöksähti nopeasti häntä kohti. Hän väisti ripeällä ponnahduksella, joka sinkosi hänet toiselle puolelle kammiota. Valtava käärme sähisi hänelle sieltä, missä hän oli hetki sitten seisonut. Banaani virnisti.
”Välibossin aika”, hän tokaisi ja ampui aseellaan kohti käärmettä. Kiväärin piipusta ampaisi kellertävä säde, joka lävisti käärmeen pään ja jätti jälkeensä mustuneen aukon.
”Oho, one-shottasin sen vahingossa”, hän naurahti hämillään. ”Tulikohan tähän vähän liikaa ytyä.”
Hetken mietittyään ja Rasva-Apinaa pohdittuaan hän tuli lopputulokseen, että ei todellakaan tullut. Apinan haastaminen olisi hänen banaaninuransa vaikein koettelemus.
Banaani alkoi astella kohti lähintä ulos johtavaa aukkoa, kun hän kuuli kyseisen aukon suunnalta hirvittävimmän siinä tilanteessa kuviteltavissa olevan äänen.
”U-a-a-a?”
Oli aika juosta vastakkaiseen suuntaan ja kovaa. Takana kolahti. Ei helvetti.
Makuta Nui juoksi, minkä pienistä kintuistaan pääsi. Hänen suuntansa oli nyt kohti seuraavaksi lähintä viemäriaukkoa, ja aika alkoi olla lopussa. Viimeinen yhteenotto oli lähellä, hän tunsi sen.
Ja niin tunsi myös banaanin jäljille jälleen päässyt pieni brakas.
Banaani-Manu
Adminkadulla oli keskimääräistä hieman vilkkaampi aamu. Torilla tuotteitaan kauppaavat katukauppiaat saivat näinä niukkuuden aikoina aina suhteellisen hyvät tuotot, ja varsinkin varakkaampi osa väestä palkitsi itseään hyvinkin mieluusti satunnaisilla herkuilla, jos siihen tarjoutui tekosyy. Mikään ei osoittanut siihen, että kohta rauha rikkoontuisi ja kaunis aamupäivä saisi traagisen käänteen.
Kunnes Wanhan Kievarin katolta sinkoutui jotain pientä ja keltaista Adminkadun yli. Vastapäisen rakennuksen katolle päätynyt olento jäi katselemaan ruskeaa vastustajaansa, joka sekunnin murto-osia myöhemmin oli syöksynyt siihen, missä hän oli aiemmin seissyt.
Pienen hattupäisen brakas-apinan tuijotus oli intensiivinen. Pieninkään yksityiskohta vihollisen olemuksessa ei jäänyt huomaamatta. Parempiakin päiviä nähnyt sieltä täältä hieman mustunut banaani tuijotti takaisin hehkuvilla silmillä, joiden yllä hyökkäysasentoon asetetut kulmat synkistivät kasvojen yleisilmettä niin vihamieliseksi kuin oli banaanin kasvoilla mahdollista. Banaani seisoi rakennuksen katolla biomekaanisilla jaloilla, ja samaan tyyliin koostetut kädet pitelivät humanoidibanaanin kokoluokkaa ajatellen suunniteltua energia-asetta.
Tarzahnilaisen sotahuudon kaiku kimpoili rakennusten välissä, kun banaanille vastapäisellä katolla rintaansa takova apina valmistautui rankaisemaan otteestaan jo useiden päivien ajaksi livennyttä elintarviketta. Muaka ja kinloka -leikki alkoi jo kyllästyttää – oli toiminnan aika. Muinaista mahtia kajahtelevan karjahduksen voimaannuttaman Diddyn esiin vetämä zakazlaista perua oleva karvainen rynnäkkökivääri haki linjaa kohti keltaista kohdettaan. Pyhän hedelmän muodon ottanut jumal-teeskentelijä ansaitsi ainoastaan tuomioista ankarimman. Makutan sisällään pitämä C-vitamiini virtaisi pian Tarzahnin luotetun soturin suonissa.
Apinan takana leimahti selittämätön räjähdys. Alempana kauhuissaan huutavat kaupungin asukkaat pakenivat suojaan, kun seuraava ryöppy lyijyä purkautui apinan aseesta kohti vastakkaista kattoa. Tulitaistelu oli jo vaatinut uhrikseen kaksi torille jätettyä telttaa, jotka eivät enää koskaan suojaisi sateelta. Koska apina oli pyhittänyt vasemman kätensä sormimerkin näyttämiselle ja operoi asettaan yhdellä kädellä, oli osumatarkkuudessa parannettavaa. Ilmeisesti tämä ymmärsi sen ja tarttui kivääristä kaksin käsin.
Keltaisen kuunsirpin muodon omaksunut Rappion enkeli hyppäsi ketterästi ilmaan ja laskeutui tuplavoltin kautta alemmalle kattotasanteelle, josta tämä sitten avasi vastatulen. Banaaninkeltainen lasersäde ampaisi tämän aseen piipusta ja leikkasi irti apinan jalansijan alta melkoisen siivun räystästä. Häntänsä ansiosta Diddy ei pudonnut mutta horjahti sen verran, että luotisateen loput lensivätkin vain harmittomasti kohti taivasta. Apinan vaisto olisi määrännyt tätä näyttämään kaksin käsin keskisormea tätä uhmaavalle banaanille, mutta tälle aivan liian suuri kivääri säilytti karvaisten kourien prioriteetin ykkössijan.
Ruskeat jalat ponnistivat tasapainon löydettyään hurjaan loikkaan. Banaanin katse pystyi hädin tuskin seuraamaan, kuinka Diddy loikkasi tämän ja samalla koko rakennuksen ylitse. Hypyn lakipisteessä karvaisen kiväärin perä melkein iskeytyi banaania tämän kuoressa toljottaviin kasvoihin, mutta osui ohi täpärästi. Banaanin takana seisovan kivitalon seinään roikkumaan jäänyt apina tähtäsi jälleen kaksin käsin kohti hedelmää. Häntänsä varassa jonkun poloisen ikkunalaudasta roikkuva Diddy kirkui ilmoille pahimmat voimasanansa, jotka olisivat saaneet kenet tahansa niitä ymmärtävän pökertymään kauhusta.
”Helvetti!” Manu murahti, vaihteeksi ääneen, kun nyt siihen taas pystyi, ja latasi aseensa, mitä se sitten ikinä laseraseella tarkoittikaan. ”Tuo apina on ihan hiton vaarallinen! Parempi etsiä suojaa.”
Seuraavan sarjan luoteja osuessa seinään juuri siinä kohtaa, missä hän oli hetki sitten vielä seisonut, lensi banaani jälleen voimakkaiden kyborgijalkojensa sinkoamana kohti seuraavan rakennuksen kattoa. Raivokas karvapallero syöksyi jälleen saaliinsa perään. Sivullisen näkökulmasta kaksikko liikkui yliluonnollisen nopeasti.
Siinä se, sivulliset! Banaani virnisti häijysti. Oli aika testata apinan moraali.
Juostessaan pitkin kattoa hän pysähtyi äkkiarvaamatta ja vaihtoi suuntaa. Hän kierähti pallomaisesti kohti Diddyä ja onnistui pujahtamaan tämän jalkovälistä väistäen vaivoin tämän aggressiivisesti polkaisevan jalan. Kirkuva apina näki, kuinka banaani pakeni kadulla tilannetta pällistelevän matoralaisen taakse – ja avasi tulen matorania kohti. Sivustakatsojat kirkuivat, kun luodit lävistivät Manun kilpenään käyttämän kaupunkilaisen, ja ryntäsivät eri suuntiin paniikissa.
”Okei”, Manu totesi harmistuneena kierähtäessään kadulle jääneen puulaatikon taakse. ”Se ei välitä sivullisista uhreista?”
Banaani hyppäsi laatikon takaa juuri ajoissa, kun sen puurakenteet pettivät luotien alla ja päästivät ammukset läpi. Hän suuntasi kiireesti energia-aseensa jälleen kohti terroristiapinaa ja laukaisi, mutta säde meni muutamalla millimetrillä ohi nopeasta apinasta. Kenties se ehti kärventää pari karvaa.
Manu pyrähti pikajuoksuun ja loikkasi jälleen, yhden torin kojupöydistä päältä ja sen jälkeen katoksen kautta, rakennuksen katolle. Raivoisan apinan hidastamiseksi hän ampui lasersäteellä takaan seisovan rakennuksen savupiipun irti pudottaen sen tätä päin. Kaaoksessa hän hyppäsi katolta seuraavan kadun rivitalon ikkunan läpi.
”Kyösti, älä viitsi.”
”En ole koskaan ennenkään tarvinnut ‘apua’ arjen askareissa!”
Vanhan Turaga Niddin avuksi lähetetty sairasosaston aputyttö pudisti päätään turhautuneena. Vanhus heristi tälle nyrkkiään keinutuolistaan.
”Kerran Galifaatin terroristit hyökkäsivät kimppuuni… Laukaisin Super Soaker CPS 2000 -aseeni, joka oli täynnä Turkanen-sinappia… seitsemän tuubin edestä. He sulivat elottomaksi mönjäksi, kuin vamppyyrit Juhannusyössä!”
Tämän lausunnon oli ilmeisesti ollut tarkoitus osoittaa, että kyllä hän pärjäisi. Ga-matoran huokaisi ja totesi:
”Hyvä on sitten. Mutta jos tulee hätä, niin soita sillä puhelimella. Tai jos tarvitset jotain vaikka kaupasta.”
”Pah. Ei meidän aikana tarvittu mitään erillisiä puhe-elimiä puhumiseen. Kyllä silloin puhuttiin vain, jos oli asiaa.”
”Selvä.”
Ovi kävi, ja Kyösti oli jälleen yksin. Omassa rauhassa. Hän huokaisi ja katsoi kelloa. Puoli seitsemän. Se oli puoli seitsemän liikaa.
Hän ei olisi koskaan halunnut lähteä mökistään. Eikä olisi lähtenytkään, jos ei olisi pakotettu. Perkuleen nazorakit. Tai eipä kai niin saanut enää edes sanoa? Kaikki oli nykyään kielletty. Jotain alt-rightorakeja varmaan sitten. Mutta kaikki imperiumit olivat samanlaisia! Aina oli pakko viedä toisten maat! Missä oli oikeus?
Ei ainakaan Bio-Klaanissa, kun hänet oli laitettu tähän läävään. Pah. Keskustayksiö, ne sanoivat. Vaikea saada näinä aikoina, ne sanoivat. Väittivät arvokkaaksi, olevan aitiopaikalla. Vuosien jonot päästä vuokralle, eikä hänen tarvitsisi edes maksaa vuokraa. Ja vain väliaikaisesti, niin ne väittivät. Mutta hän oli ollut täällä jo ainakin kolme kuukautta… vai vuotta? Aika kului niin nopeasti. Paljon nopeammin kuin hänen nuoruudessaan. Se oli melko varmasti aikamatkustajien syytä.
Ähkäisten hän nousi kiikkustuolistaan ja köpötteli asuntonsa ainoan huoneen keittiöosaan avaamaan jääkaapin. Jääkaappi oli tyhjä – ei ainuttakaan putelia Turkasta jäljellä. Perhanan perhana. Kaikki hyvä oli elämästä viety. Oli viety mökki, oli viety kunnia ja kunnioituskin – ja pahinta kaikista, oli viety Turkanen. Tai teknisesti ottaen ei vain ollut tuotu lisää Turkasta; ainahan Turkanen loppui.
No jaa… kaupungissa sentään pystyi käymään kievarissa poikien kanssa. Ehkei kaikki ollut niin huonosti. Ja sai sieltä ruokaakin, niin ei tarvinnut pyydellä miltään hoitsuilta kauppa-apua!
Silti, ankeat harmaat betoniseinät kyllä ärsyttivät Kyöstiä. Hänen oman mökkinsä hirsiseinät olivat niin kodikkaat ja miellyttävän väriset. Hänen mökkinsä ikkunat olivat suuret ja päästivät paljon valoa sisään, kun taas täällä hän ei ilman kelloa olisi tiennyt edes, oliko päivä vai yö – niin vähän päästivät kapeat ikkunat kapealta kadulta kapeaa päivänvaloa läpi, ja kun talvikin oli tulossa, ei sitä valoa enää paljon edes riittänyt iltaisin. Mitä kellokin oli? Tasan puoli seitsemän. Yllättävää siihen nähden, että aika kului nopeasti. Vastahan se oli ollut puoli seitsemän. Ei kai aika nyt niin nopeasti kulkenut, että se oli jo puoli seitsemän illalla?
Kyösti köpötteli takaisin ”olohuoneeseensa” ja otti kellon seinältä. Jaha. Pysähtynythän se oli. Mitähän kello oikeasti oli? Ja mistähän hän olisi sen saanut selville? Matkalla jääkaapilta kellolle hän oli ollut vähällä kompastua mattoon, joka oli uutuudestaan vielä vähän kierteellä. Ei ollut hyvä matto se. Tuollainen väritön ja hajuton ja varmaan mautonkin, jos sitä maistaisi. Joku pöljä kuvio. Kyllä kunnon matto oli virkattu ja siinä oli hapsut ja monta väriä. Sellainen kuin hänellä takan edessä.
Eipä kyllä ollut takkaakaan tässä ”kämpässä”. Hyvä, jos oli suihku. Sitäkin oli pitänyt erikseen pyytää. Ei varmaan oikeasti ollut laillista edes myydä asuntoa ilman suihkua, mutta mitäpä täällä välisaarilla välitettiin siitä, mikä on laillista. Kukapa sitä valvoi? Kaupunginvaltuusto? Hah! Selkärangattomia pyrkyreitä! Adminit? Hah! Guartsu nyt oli ihan hyvä tyyppi, mutta kuulemma eksynyt metsään. Ennen vanhaan sitä ei eksytty metsään. Silloin suunnistettiin. Aurinkoja käyttämällä, tai tähtiä, jos oli yö. Eikä saari nyt niin iso ollut, etteikö rantaan olisi päässyt vain kävelemällä tarpeeksi kauan yhteen suuntaan.
Kylläpä ankea asunto sai hänen mielensä mustaksi, se toi hänestä esiin pahimmat puolet. Solttupoikien kanssa kievarissa oli ollut niin mukavaa! Ehkä hänen pitäisi hieman piristää oloaan jollain kehittävällä tekemisellä. Hän poimi pöydältä sen puhe-elimen, jonka neiti, jonka apua hän ehdottomasti ei tarvinnut, oli hänelle hänen tänne muuttaessaan jättänyt. Niitä oli kuulemma kaupungissa tosi vähän, jotain ”Tumman Kämmenen” (vai mikä olikaan) tuontituotteita kuulemma. Sen verran hän oli sallinut opastusta, että oli antanut asentaa siihen sen yhden ”äpin”, jota hän oli nyt opetellut käyttämään, koska kuulemma sitä käyttivät kaikki tärkeät heput kuten se yksi Vikean omistaja. Välillä hän kirjoitteli sinne tuntojaan kaikenlaisista asioista, ja jotkut tuntuivat tykkäävänkin hänen kirjoituksistaan joka kerta, kun hän jotain ”postasi”.
Kirjaudun taas sisään ja katson mitä nämä pellet pikku-tohungat ovat täällä keksineet..hymähtelen gultivoituneesti,ja jauhan lisää Meripihkahuonetta cacao:ni päälle.
… hän kirjoitti, yhden kirjaimen hitaasti kerrallaan sormellaan näppäillen, ja painoi sitten lähetysnappulaa. Kuului hassu ääni, ja viesti lähti eetteriin, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Teknisesti ottaen hänen kannanottonsa ei ollut ollut täysin totuudenmukainen, sillä hänen ruokakomerostaan puuttuivat mainitut elintarvikkeet, mutta se olisi ollut täysin totuudenmukainen, jos hän olisi ollut mökissään, missä kyseiset elintarvikkeet tietysti olisivat olleet kaapissa valmiina. Hän nimittäin tilasi aina kuuden vuoden sapuskat kerralla, niin eivät heti päässeet loppumaan. Hänen mökilleen toimitti hyvä kuljetuspalvelu. Kuulemma kaupungissakin olisi ollut joku ”voltti” tai miksi ne sitä kutsuivat, joka toimitti ruokaa, mutta sitä varten olisi pitänyt opetella taas uusi ”äppi”. Hirveä vaiva. Ehkä pitäisi lähteä taas pubikierrokselle alokkaiden kanssa, varmaan tarjoaisivat illallisen? Ei sillä, etteikö hänellä olisi ollut varaa maksaa itsekin, mutta se vara oli tallennettu johonkin ”luottokorttiin”, johon hän ei juuri luottanut.
Hän laittoi laitteensa takaisin pöydälle – autuaan tietämättömänä siitä, että näytön ylälaidassa näkyvät numerot esittivät kellonaikaa – ja istahti takaisin kiikkustuoliinsa. Kai se oli ollut paras tuoli, joka niillä oli ollut hänelle antaa: vähän huonoa puuta, ja aivan liian uusi. Pettäisi hänen altaan varmaan ennen pitkää, ehkäpä jopa ennen lyhyttä. Ikkunatkin olisi voinut kyllä joku käydä pesemässä. Mutta sitäkään hän ei kyllä pyytäisi.
Sitten mainitun ikkunan läpi lensi projektiili kammottavan lasin pirstoutumisen äänen säestämänä. Kyösti loikkasi alas tuolistaan uskomattomalla ketteryydellä ja säntäsi ikkunaan.
”HEMMETIN KAKARAT!” hän karjui ulos ikkunassa olevasta reiästä nyrkkiään raivoisasti heristäen. ”TÄLLÄ KERTAA ETTE PÄÄSE KUIN ENERGIAKOIRA VERÄJÄSTÄ! MINUN UUDET JA PUHTAAT IKKUNAT, PENTELE!”
Kadulla ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi hänet kuullut tai olisi voinut olla ikkunan rikkomisen takana. Mitähän himskuttia? Oliko niistä tullut niin nopeita, ettei hän enää ennättänyt edes näkemään niiden juoksevan pakoon tihutyön jälkeen? Itse asiassa katu oikein ammotti tyhjyyttään, mikä oli varsin epätavallista näin vilkkaalla paikalla. Olikohan jokin hullusti?
Hän kääntyi kohti nurkkaa, jonne ikkunan pirstonut esine oli laskeutunut. Hänen muutenkin apea ilmeensä vain synkkeni, kun hän näki, mikä häntä tuijotti.
”Moi, Kyösti”, Manu sanoi, raapi kylkeään, josta irtosi keltaisia säikeitä, ja irvisti.
”Mitä turkasta”, Kyösti vastasi.
”Sori, en tiennyt, että asut täällä. Ja hei, katso! Muutin itseni banaaniksi! BANAANI-MANU!”
”Sinä”, Kyösti ärisi. ”Just sinä siinä. Just tuollaisena kuin olet, olet tehnyt minun elämästäni helvetin.”
”Hä”, Manu protestoi ja irrotteli itsestään muutaman lasinsirun, jotka olivat jämähtäneet hänen kuoreensa. ”Mikä nyt taas on hätänä.”
”No varmaan olet myös vastuussa tästäkin!”
”Mitä sinä horiset, äijä? Mistä tästä?”
”No tämä asunto on ihan perseestä! Pakottivat tänne asumaan. Ja ruokaakaan eivät ole tuoneet sitten toissa päivän. Turkanen loppui jo eilen.”
”No miksi se on minun ongelmani? Minulla on vähän parempaakin tekemistä kuin miettiä kaiken maailman eläkeläisten asuinjärjestelyjä. Sitä varten on kaupunkibyrokratia. Sitä paitsi minä näin sinut eilen Kievarissa, kun juoksin apinaa pakoon, eikä sinulla tuntunut olevan silloin mitään valittamista elämästä! Oikein rattoisaa oli meno!”
”Enkä ole antanut vielä anteeksi sitä Shasalgradin juttua!”
”Nyt hei”, Manu puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan ja vilkuili huonetta nähdäkseen, minne hänen aseensa oli pudonnut ikkunan läpi tunkeutumisen jälkeen. ”Kyösti, me olemme puhuneet tästä. Ei ole mitään järke- hetkinen seis!”
Kyösti oli yllättäen ja hätkähdyttävän nopeasti saanut jostain kouriinsa haulikon, joka nyt osoitti suoraan kohti hänen päätään, tai siis sitä osaa banaanista, jossa hänen kasvonsa olivat. Tai ei se ehkä kovin selvää ollut, koska hän oli aika pieni kohde ja haulikon osumatarkkuus myöskin aika mitätön.
”Kyösti, laita haulikko alas.”
”Me kuule puhutaan tämä juttu läpi”, Kyösti tuumasi. ”Ja sitten päätän, ammunko sinut seulaksi.”
”Mikä juttu? Minulla ei ollut mitään tekemistä Shasalgradin kanssa!”
”No olipa!”
”Selitä sitten! Mitä ihmettä!”
”Karya-Koro!”
”Niin?”
”Kun Mantax miehitti sen! Ja sitten KKL hävitettiin! Niin kuka sen hävitti??”
”No… Makutain veljeskunta?”
”Ja sen jälkeen… Karya-Koron miehitystä ei purettu! Se on yhä Shasalgradin alue!”
”SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT KKL:N AIKANA!”
”MITÄ TURKASEN VÄLIÄ SILLÄ ON?”
”MIKÄ HENKILÖKOHTAINEN PANOS SINULLA ON TÄHÄN JUTTUUN?”
Kyösti latasi aseensa. Manu nielaisi.
”Sinä nyt vääristelet asiayhteyttä!” Kyösti ärähti.
”Miten niin!?”
”Nykyaikana… useampi henkilö on kiinnostunut sukupuoliyhteydestä, kuin asiayhteydestä… ja sen huomaa!”
”Mitä helvettiä tuo edes –”
Sitten räjähti.
Betoni pirstoutui vitamiinivajeisen kädellisen tieltä ja tämän notkeat jalat löysivät lopulta sijansa Kyöstin keittiönpöydän päältä. Rynnäkkökiväärin lisäksi tällä oli nyt kourassaan myös pyöreä esine, jonka molemmat asunnossa jo läsnä olleet tunnistivat välittömästi käsikranaatiksi. Diddyn ruskea nyrkki nosti sen pystyyn ja hirvittävä, sotaisa kirkaisu täytti ilman. Keltaisen kulkijan haju oli hivellyt apinan haisteluelimiä paksujen seinienkin lävitse. Nyt tämän takana ammottavasta aukosta lankesi näkymä kadulle. Pöly laskeutui yhä hitaasti karvaista päätä suojaavan lippalakin päälle, kun apinan voitonriemuinen ilme katosi tämän kasvoilta. Hän ei ollut odottanut toista tuliaseella varustettua vihollista. Eikä Kyöstin katse varsinaisesti uhkunut vieraanvaraisuutta.
”Jahas”, Kyösti totesi varsin arkisesti kääntyen täysin apinaa kohti. ”Näemmä vanha sanontani pitää paikkansa: ei ole väliä, kuinka monta kertaa kaadut, vaan kuinka paljon kalusteita siinä hajoaa.”
”Ookoo”, Manu totesi ja ampaisi Kyöstin ainoaan kirjahyllyyn. Diddy avasi jälleen tulen.
Kirjahylly pirstoutui pieneksi silpuksi, kun rynnäkkökivääri tulitti sitä sarjatulella hallitsemattomasti. Samalla myös Kyösti laukaisi.
”ANTAA PALAA, VEERAKK!” hän karjui mutta pettymyksekseen näki apinan väistävän ketterästi hänen laukauksensa hyppäämällä voltin takaperin alas pöydältä.
Jos tätä seuraava ohikiitävä hetki olisi ollut elokuva, olisi sitä hidastettu niin paljon, että jokainen lentävä puunsäle ja hauli olisi erottunut selkeästi kaikessa kuolettavassa kauneudessaan. Banaani kimpoili huonekalusta ja esineestä toiseen samalla, kun Veerakk ja Karvainen Kivääri omistajineen jauhoivat tomuksi Kyöstin ankean yksiön irtaimistoa.
Ketterästi loikkiva apina väisti turagan sylkemät haulit vaivattomasti, mutta niin tehdessään hänen oma osumatarkkuutensa putosi niin paljon, että täysin paikallaan seisovalla Kyöstillä ei näyttänyt olevan pienintäkään riskiä joutua luotien eteen. Vallitseva kaaos loi ainoastaan hirvittävän esteradan hedelmälle, joka poukkoili ympäri huonetta sen tuhoutuessa hänen ympäriltään. Lipas lippaalta ja patruuna patruunalta Kyöstin koti muistutti entistä vähemmän asuntoa ja entistä enemmän reikäjuustoa. Turagan karjahdukset, Karvaisen Kuninkaan kauas kulkeutuneen oppipojan kirkaisut ja terveellisen sekä maukkaan elintarvikkeen ähkäisyt loivat kakofonian, joka raateli jokaisen sitä kuulevan korvia.
Ja kaikki kuulivat. Kaikki.
Keskustan evakuointi oli jo käynnissä.
Manu otti vauhtia vielä Diddyn senhetkisen lippaan viimeisestä luodista ja ponkaisi sen päältä kohti kattoa, jossa hän sai kiinni ankeasta varjostimettomasta lampusta, joka valaisi keittiönurkkausta vähän huonosti. Apinan vaihtaessa lipasta hän tarkasteli kiireesti hyvin nopealla tahdilla tärveltynyttä huonetta, ja sitten hän näki sen: aseensa, jonka oli kadottanut iskeydyttyään ikkunan läpi. Se makasi keittiön pöydän alla juuri sellaisessa kulmassa, että se oli jäänyt pöydänjalan taakse hänen sitä viimeksi etsiskellessään.
Alhaalta kuului jälleen rynnäkkökiväärin lataamisen ääni, joten lampun johdosta kiinni pidellen Manu ponkaisi itsensä ylösalaisin ja asetti jalkansa kattoa vasten. Sitten hän työnsi jaloillaan ja repäisi kaikin voimin saaden kattolampun irtoamaan. Valaisin putosi, ja sen särkyessä pirstaleiksi banaani oli jo sinkoutunut pöydän alle poimimaan pyssynsä. Nopeaa tähtäystä ja liipasimenvetoa myöhemmin laser leikkasi huoneiston tukevimman seinän säpäleiksi. Sekä Diddy että Kyösti, edellinen apinan raivolla ja jälkimmäinen ikäisekseen ällistyttävän akrobaattisesti, olivat hypänneet pöydälle hänen ylleen, kun seinä otti osumaa, ja huoneen alkaessa romahtaa pääsi kumpikin kierähtämään ulos ulkoseinässä ammottavan kranaatin tekemän reiän kautta. Kyöstin haulikonperästä viime hetkellä kiinni siepannut banaani selvisi myös verrattain vammoitta rivitaloyksiön tuhosta.
Katutasoon kaikkein ketterimmin päätyneen apinan kärsivällisyys oli lopussa. Se ei ollut tottunut siihen, että sen välipalat pistivät tällaisella tavalla hanttiin. Nyt se oli alkanut muuttaa mieltään. Banaani saisi ravita sitä vaikka sitten grillattuna.
Pudotuksesta hädin tuskin toipunut turaga-pappa ja hieman sivummalla pällistelevä banaani – joka oli jälleen hukannut asunnon romahtaessa pyssynsä – katsoivat kauhuissaan, kuinka Diddy kiskaisi sokan irti kranaatista, joka oli taas ilmestynyt jostain tämän karvaiseen käteen. Sitten he saivat seurata, kuinka apina täysin surutta heitti kranaatin suuhunsa ja nielaisi sen.
Kului tasan yksi sekunti, jolloin ei kuulunut mitään. Tyhjäksi sivullisista evakuoidun kadunpätkän kaikki kamppailuun osallistuvat seisoivat hetken täysin paikallaan. Sitten apinan sisällä räjähti. Lieskat purkautuivat tämän suusta kohti banaania ja haulikkoaan yhä puristavaa Kyöstiä.
Oli kuin helvetti olisi löytänyt sijan tosimaailmasta, kun katu täyttyi liekeistä. Diddyn ulos röyhtäisemä räjähde oli kaikesta päätellen sisältänyt myös napalmia, sillä tämän suusta ulos lentävät sattumat alkoivat välittömästi syövyttää reikiä asfalttiin. Tultasyöksevä karvainen kammotus antoi kaikkien maistaa tulta ja tappuraa. Eikä liekeille tuntunut näkyvän loppua.
Tilanteeseen alkoi tulla tolkkua vasta, kun liekkien keskeltä pilkahti kimmellys metallia. Banaanin piti suojata silmänsä loimujen lisäksi paikalle rullanneen metallin sankarilliselta loisteelta. Järkyttävällä nopeudella tulen halki saapunut pyörätuoli tärähti päin apinaa ja jysäytti tämän asfalttiin niin suurella voimalla, että sen kidasta valunut napalmi viimein lakkasi pursuamasta. Tuolissa istuva skakdi onnistui jarruttamaan viime hetkellä ja esti itseään onnistuneen osuman jälkeen ajautumasta päin rakennuksen seinää.
”Onnnsenytpenttele!” Bladis ärjäisi raivon vallassa ja rullaili tarkastelemaan, oliko hänen kiihdytyksensä ollut tappava. Maassa uliseva apina kiemurteli kuitenkin edelleen siihen malliin, että työ ei selvästi ollut vielä tehty. Moderaattori hapuili pyörätuolinsa vasenta sivua, ja hänen käteensä osui nopeasti keskeltä katkaistu haulikko, joka pintansa kuluman perusteella varmasti edelsi sitä sisällisotaa, jossa se oli parhaat päivänsä nähnyt. Haulikon piippu laskeutui kohti maassa kiemurtelevaa karvakasaa armottomasti.
”Alkakaas pojat etsimään loukkaantuneita”, Bladiksen käsky kajahti, jolloin sivukujalta paikalle pomppi muutama kaartilaismatoran, jotka harppoivat hävityksen keskellä seisovan rakennuksen raunioihin. Rullaavan istuimen valtias oletti tilanteen rauhoittuneen tarpeeksi. Virhe, jota hän ei hetkeen myöntäisi.
Apinan silmissä paloivat lieskat, kirjaimellisesti. Karvan keskellä ilmiliekkeihin syttyneet silmämunat tuijottivat Bladista pitkin tämän pitelemää piippua. Skakdi hätkähti, mutta ei epäröinyt hetkeäkään.
Järkyttyneenä moderaattori tuijotti, kuinka apina kirjaimellisesti nielaisi tätä kohti syljetyt haulit. Liekit tämän silmissä paloivat entistä kirkkaampana reaktiona Bladiksen herkkään liipaisinsormeen. Skakdi ei olisi järkytykseltään ehtinyt reagoida apinan seuraavaan hurjistuneeseen loikkaan, ellei sivummalla itseään kasannut banaani olisi puuttunut tilanteeseen.
Ureansävyinen teknisesti ottaen kai marja poimi maasta irtonaisen, hieman ruosteisen vesiputkenpalan, syöksyi sitten kohti Bladista hälyttävän nopeasti lähestyvää kädellistä ja veti tätä juuri mainitulla metalliputkella turpaan. Apinan suusta lensi muutama hammas samalla, kun tämän naama lävähti vasten kadun toisella puolella vielä paikoitellen ehjää talonseinää.
”Tämä ei ole mitään leikkiä, Bladis”, Manu sanoi huohottaen. ”Tuo apina on niin vaarallinen, että jo pelkästään se on varmaan laitonta.”
”… ja kukas hitto se sinä olet?” Bladis kysyi tuijottaen banaania hieman hämillään.
”… no mutta”, Manu sanoi voitonriemuisesti. ”Olen –”
”Seis!” Kyösti huudahti. ”Älä anna sille syytä sanoa sitä TAAS!”
”– BANAANI-MANU!”
”Argh!”
”… niin joo”, Bladis sanoi. Hän oli jo autuaan unohtanut. ”Tawa taisikin mainita… No, voitko seuraavaksi kertoa, että mitä hel-”
Hän ei ehtinyt lauseensa loppuun, ennen kuin tällistä toennut tarzahnilainen syöksyi jälleen häntä kohti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin valmis. Haulikon piippu työntyi vauhdissa apinan kurkusta alas, kun karvapallo syöksyi murhanhimoissaan häntä päin. Hän kohotti puoliväliin apinaa työntyneen haulikkonsa kohti taivasta ja veti liipaisimesta.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olisi pyörinyt haudassaan, jos olisi sellaisessa sillä hetkellä levännyt, kun apinasta ja ylöspäin suuntautuvasta työntövoimasta rakennettu avaruusohjelma keräsi ihmetteleviä katseita useamman korttelin päästä. Taivasta kohti kiitävä kasa karvaa kiihdytti niin suuriin nopeuksiin, että liekehtivät silmät apinan kallossa sammuivat viimein ilmavirran johdosta. Tämä pieneni niin pieneksi pisteeksi, että Bladiksella oli vaikeuksia enää erottaa sitä kirkasta taivasta vasten. Tilanne kuitenkin korjaantui nopeasti, kun painovoiman lakeja tahtomattaan noudattava Diddy aloitti matkansa takaisin kohti asfalttia.
Karvan ja kadun yhteentörmäyksestä syntyvä paineaalto lennätti vihasta karjuvan skakdin tuoleineen kumoon. Kyösti kiristeli hampaitaan turhautuneena, kun syntyneestä kraaterista alkoi kuulua lisää ulinaa. Apinassa pihisi edelleen henki ja maassa makaavan moderaattorin mitta oli täynnä.
”On se nyt niin skarrarrarin kumma, että tuo saamarin apina ei kuole”, skakdi vaahtosi avuksi juosseiden kaartilaisten auttaessa häntä takaisin pyörätuoliinsa. ”Selitä nyt, Makuta Nui, että mitä helvettiä. Jonkinlaisena henkiolentona varmaan tiedät näistä toteemieläimistä jotain?”
”No siis joo”, Manu vastasi. ”Tuo on niin kutsuttu brakas, elikkäs eräänlainen apina.”
”No sepäs yllättävää”, Kyösti kommentoi käveleskellen aiempaa huomattavasti raihnaisemmin yksiönsä raunioissa selkäänsä hieroen ja puhelintaan etsiskellen.
”Kyösti, hiljaa nyt”, Bladis sanoi ja nyökkäsi Manulle. ”Jatka.”
”Ja siis, minä olen BANAANI, jos et huomannut.”
”Niin?”
”Apinat syövät banaaneja.”
”Niin?”
”Minä olen banaani.”
”Mitä vihjaat?”
”Apina haluaa syödä minut.”
”No se nyt oli ilmiselvää!” Kyösti ähkäisi ja potkaisi kivimurskaa.
”Kyösti, anna miehen puhua”, Bladis sanoi. ”Tai banaanin. Mikä ikinä.”
”No siis kun olen banaani”, Manu jatkoi, ”niin apinat ovat ihan hiton vaarallisia sekä minulle että ympäristölleni. En ehkä ajatellut asiaa ihan loppuun asti, mutta toisaalta en myöskään tiennyt, että jäsenistöömme kuuluu apinoita.”
”… onko tuo apina siis Bio-Klaanin jäsen?” Bladis hölmistyi. Kyösti tuhahti, kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Totta kai se on! Onhan sillä jäsenkorttikin. Voi nyt saatana, Bladis, sinäkin, täysi säkki. En sano tätä kevyesti enkä ilomielin… mutta jokainen henkilö, jonka olen ikinä tavannut, ikinä tuntenut, ikinä nähnyt missään, on IDIOOTTI!”
”Aika raffia, Kyösti”, Manu sanoi vaitonaisesti. Bladis tuijotti vanhusta mielensä pahoittaneena. Kyöstin vihainen ilme heltisi vain hieman.
”Kyösti…” Bladis sanoi. ”Luulin, että me ollaan kavereita.”
”No”, Kyösti vastasi hieman reaktiotaan häveten, ”niinpä kai. Tänään on vähän huono päivä. Turkanen on loppu, ikkuna meni rikki ja nyt koko talo romahti.”
”Kyllähän minä oikeasti tiesin, että Makuta Nuin kanssa kamppaileva apina on jäsen”, Bladis puolustautui vielä. ”Tawa kyllä sanoi siitä poliisikokouksessa. Se luikahti vain muististani. Olen viime aikoina joutunut keskittymään vähän muihin apinoihin! Kampiakseleita ryösteleviin sellaisiin!”
”Oliko vielä muuta?” Manu kysyi tylsistyneenä, ”vai voinko jo juosta niin kauas tuosta pällistä kuin vain fyysisesti on mahdollista? Mikä ei kyllä näillä jaloilla ole kovin kauas, ennen kuin se jo herää.”
”Niin, jos se kerran on jäsen”, Bladis tuumasi, ”sillä on joitain oikeuksia.”
Apina alkoi ryömiä ulos tekemänsä kraatterin pohjalta. Bladis rullasi sen viereen, osoitti sitä jälleen haulikolla ja sanoi:
”Moderaattorin oikeuksin, Bio-Klaanin nimissä, olette täten pidätetty. Kaikkea, mitä sanotte tai jätätte sanomatta, Guartsu voi käyttää teitä vastaan sitten oikeudenkäynnissä, kun sellainen joskus tulee, vaikka jonot ovat tällä hetkellä pitkät ja Geemieskin kateissa.”
”Mikään ei voita kuulasta syksyistä lainhuudatusta”, totesi Kyösti taustalla, jo hieman riemastuneenpana löydettyään puhelimensa raunioista. ”Huudata sitä lakia, beibi!! Jeah!”
”Teiltä takavarikoidaan kaikki Bio-Klaanin luovuttama kalusto, sisältäen seuraavat esineet mutta ei niihin rajoittuen”, Bladis jatkoi (jättäen huomiotta sen, että Kyösti ei vaikuttanut tietävän, mitä lainhuudatus oikeastaan tarkoitti), kaivoi taskunsa pohjalta ruttuisen paperin ja alkoi luetella siinä esiintyviä esineitä: ”Jäsenkortti, viikottainen lounassetelisetti, henkilökohtainen ampuma-ase, lemmikkilisenssi sekä kaikkien seitsemän eri kuntosalin kausikortit.”
Bladiksen yllätykseksi näytti siltä, että apinalta oli viimein loppunut puhti. Maassa istuva apina työnsi kouransa selkänsä taakse ja alkoi kaivaa omaisuuttaan esiin paikasta, mitä kukaan läsnäolijoista ei halunnut tarkemmin kuvailla.
Ensin Diddy tiputti maahan itsensä ja Bladiksen väliin halvan näköisen, neonsinisen sytkärin. Sitten se kaivoi esiin etelämanterelaisen tuhannen vitkuttimen setelin. Lopuksi se kiskaisi väkivaltaisesti tukon ruskeaa karvaa irti vasemmasta pakarastaan ja alkoi mallata tukkoa setelin päälle.
Apina kääräisi omasta karvastaan ja etelän valuutasta itselleen sätkän, joka löysi nopeasti paikan tämän hampaiden välistä. Bladis tuijotti silmät pyöreänä, kuinka tämä sytytti sätkän ja alkoi väsyneen näköisesti impata omia liekehtiviä perskarvojaan.
Hetken aikaa kuului ainoastaan tupakanhimoisen apinan ähkimistä. Sitten kädellinen paljasti korttinsa. Yhdellä näppärällä näpäytyksellä setelisikari lennähti pöyristymisestä lamaantuneen Bladiksen aseen piippuun. Karvankatkuinen pöllähdys puski ulos haulikon peräpäästä suoraan hänen kasvoilleen.
Köhivä ja harhautunut moderaattori joutui laskemaan aseensa antaen Diddylle täydellisen raon hyökätä. Raivokas brakas syöksyi tällä kertaa kohti Kyöstiä, joka alkoi karjua painokelvotonta tekstiä apinan yrittäessä riipiä hampaillaan hänen naamaansa irti.
”Rulla! Oletko vielä hollilla? Tämä saamarin apina ei pysy aisoissa!” Bladis ärjyi poliisiradioonsa, yhä pershenkosia kakoen.
Sillä välin, kun Bladis oli lukenut apinalle tämän ”oikeuksia”, Manu oli ollut penkomassa raunioita ja löytänyt jälleen aseensa. Nyt hän pomppasi jälleen kadulle, sulki toisen silmänsä tähdäten Kyöstin kimpussa pokkuroivaa Diddyä ja laukaisi aseensa. Hänen onnistui kuin onnistuikin osua apinaan (Kyöstin pään sijasta), jolloin tämä kirkaisi lasersäteen lävistäessä karvapeitteen (vain vaivoin) ja putosi pois Kyöstin päältä, mutta samalla kovia kokenut ase räjähti banaanin naamalle.
Diddyllä oli jälleen alkuperäinen kohde silmissään ja banaaninhimo aivoissaan. Se hyökkäsi hirvittävällä tavalla kirkuen ja kaikki raajat ojossa kohti Manua, joka luuli jo loppunsa koittavan, kunnes kohtalo äkkiä puuttui peliin.
Tai alienit – mistäpä sitä tiesi?
Appelsiininvärinen vilahdus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Kadulla seisovalta kolmikolta ja raunioissa kumartelevilta kaartilaisilta kesti hetki tajuta, että paikalle Bladiksen käskystä rullannut vauhtihirmu oli onnistunut kaappaamaan apinan mukaansa. Hiljaisuus laskeutui hävityksen keskelle. Kaaos oli siirtynyt kohti pohjoista, jossa oranssi koura piti karvaista kalloa tiiviisti kirskumassa vasten mukulaista katua.
”Matanauta mitä sekoilua!” Manu räkätti maassa maaten yllättyneenä juonenkäänteestä. ”Minulta melkein lähti henki, aika monelta sivulliselta lähti henki, ja Kyöstiltä meinasi lähteä naama. Ja Bladis, sinulta ilmeisesti hajureseptorit?”
Viimeksi mainittu köhi yhä hieman pyörätuolissaan. Hänen haulikkonsa makasi kraatterin pohjalla, mahdollisimman kaukana hänen naamastaan.
”Tämä on kyllä… väkivaltaisin tapahtuma sitten… en tiedä, Liskojen yön?” hän sanoi henkeä raskaasti vedellen.
”On kyllä helvetin ärsyttävää, kun raivoisa mandrilli iskee kulmahampaat kallooni ja alkaa nylkemään naamaani! Inhoan semmoista”, totesi verta päästään vuotava turaga istuutuessaan tuhoutuneen asuntonsa ulkorappusille.
”Joo, niin minäkin”, Manu sanoi. ”Nyt, jos suonette anteeksi, minulla on vähän kiire. En ole vakuuttunut, että brakas-ongelmamme on sillä selvä, joten minun on parasta hilpaista takaisin Kelvinin turvalliseen –”
”Et muuten mene minnekään”, sanoi Bladis rullaillen aivan banaanin viereen. Keskeytyksestä närkästynyt makuta fallistisessa pehmokehossaan tuijotti kädet puuskassa lähes pystysuoraan ylöspäin skakdin irveeseen.
”Äläs puhele pehmoisia, modepoju. Minä olen valtion väkivaltakoneiston yläpuolella. Minä olen osa pantheonia! Ei minua kiinnosta mikään rikostutkÄÄRGH!”
Bladis yksinkertaisesti nosti banaanin käteensä niin, että tämän kädet jäivät hänen nyrkkinsä sisään, eikä tämä voinut tehdä asialle yhtään mitään, koska oli banaani.
”Saat kyllä luvan selostaa tasan kaiken, mitä täällä tapahtui”, skakdi murisi.
”Voi hyvänen aika, alat kuulostaa ihan Samelta”, Manu älähti. ”Eikö sinulla ole enää huumorintajua?”
”Tässä ei muuten ole kyllä mitään hauskaa. Porukkaa on kuollut, ja sinä olit rikospaikalla painimassa terroristin kanssa! Ties vaikka itsekin olisit terroristi!”
”No totta helvetissä olen terroristi, olen makuta!” Manu ärähti.
”Totta se on”, Kyösti totesi kaartilaisen sitoessa hänen päätään valkeisiin kääreisiin. ”Kerros Bladikselle Shasalgradista, makuta!”
”Viimeisen kerran, SINÄ ET OLLUT EDES SYNTYNYT!”
”SILLÄ EI OLE VÄLIÄ!”
”LUULIN, ETTÄ SINULLA OLI KAHUJA KYNIMÄTTÄ VINKISTÖLIITTOUMAN EIKÄ MAKUTOJEN KANSSA!”
”NO ON SENKIN KANSSA! MUTTA SE ON ERI JUTTU EIKÄ KUULU PERKELE SINULLE!”
”MIKSI PITÄÄ HUUTAA JA KIROILLA?” huusi Bladis.
”EN PELKÄÄ KIROILLA, KUN ELÄMÄNI VIIMEINEN KUUDENNES HÄÄMÖTTÄÄ AJAN USVASSA!” Kyösti karjui.
”ONPA SYVÄLLISTÄ!” Manu kommentoi.
”Tuota, anteeksi”, yksi kaartilaisista sanoi niin kovaan ääneen kuin kykeni ilman, että itsekin huusi, ja kaikkien kolmen huutajan päät kääntyivät yhtä aikaa tätä kohti. ”Niin, tuota, saimme puhelun, että asiat eivät menneet Rullan päässä ihan odotetulla tavalla.”
Bladiksen suu vääntyi kahta kauheampaan irveeseen, Kyösti veti päätään puristavia siteitä hieman tiukemmalle ikään kuin se suojaisi häntä apinan kostolta, ja Manu totesi ääneen sen, mikä heidän kaikkien mielessä liikkui: ”Ei saatana.”
Vauhdin hurma oli nielaissut Jaken, ja Diddy maksoi siitä kasvojensa karvoituksella. Kipinät iskivät, kun apina hioutui hetki hetkeltä syvemmälle katuun. Jaken ote oli vankka ja suunta täsmällisesti pois keskustasta. Hän raahaisi apinan paikkaan, jossa se ei voisi satuttaa ketään. Paikkaan, jossa Jake nautti ylivoimaisesta kotikenttäedusta.
Muutama kiihdytyksen tielle joutunut kaupunkilainen joutui loikkaamaan kamppailun tieltä pois, mutta Jake tunsi kadut hyvin ja onnistui muutamalla luovalla käännöksellä välttämään pahimmat väenpaljoudet. Vankkaan slizeroid-otteeseen vangiksi jäänyt apina kirkui suu täynnä soraa, kun tämän kasvojen karvoitus hioutui kipinää iskien asfalttiin.
Karvapallon seuraava mahdollisuus hengittää saapui vasta, kun Jaken riuska heitto sinkosi tämän vauhdilla päin jonkinlaista kaarevaa, liukasta pintaa. Savuavia kasvojaan tunnusteleva apina oli niin järkyttynyt kohtelustaan, että ei ehtinyt edes katsella ympärilleen, ennen kuin seuraava isku saapui. Half-pipen yläpäästä vauhtia ottanut slizeroidi törmäsi jälleen Diddyyn täydellä vauhdilla. Apina lensi pois kourusta ja iski päänsä sivummalle pultattuun metalliseen kaiteeseen.
Jake rullasi itsensä takaisin kourun korkeimpaan pisteeseen ja tutkaili hetken vastustajaansa. Rapusaaren skeittiparkin rullaava ruhtinas tiesi erinomaisesti, kuinka vaarallinen apina oli. C-vitamiinin puutteesta kärsivä Diddy oli niin syvällä hedelmänhimoisessa hurmoksessaan, että tämä pitäisi iskeä siitä irti voimalla. Ja voimaa Jake apinaan kohdisti.
Diddy ehti hädin tuskin valmistella tarzahnilaisen esitaisteluposeerauksensa, kun Jaken ensimmäinen varial heelflip osui tähän. Vuosien kokemuksella suoritetut sadankahdeksankymmenen asteen frontside shove-it sekä kahdelle renkaalle suunnittelematon heelflip muodostivat yhdessä tuhoisan yhdistelmähyökkäyksen, joka lennätti apinan korkealle ilmaan. Jaken todellinen isku oli kuitenkin vasta tulossa. Kourusta vauhtia otettuaan hän sinkoutui ilmoihin Diddyn perään. Backside ollie läimäisi tämän välittömästi takaisin maahan ja näennäisesti tyrmäsi tämän.
Tämä ei kuitenkaan ollut Jaken ensimmäinen taistelu hedelmälihaa hamuavaa hihhulia vastaan. Hän tiesi, että apinan tajuttomuus oli varmistettava.
Ilmiömäisen pop shuvit-käännöksen jälkeen laskeuduttuaan Jake kiihdytti jälleen. Kaidetta vasten grindattuaan hänen vauhtinsa saavutti äänivallin, joka räjähdettyään sinkosi kauempaa kamppailua seuranneen Long Boin lippalakin tämän päästä. Kuntosalilta iltarullailuaan suorittamaan tullut Boi ei ollut uskoa silmiään, kun se Jake teki sen. Täydellisen. Frontside ollien.
Kun Jaken pyörien kumien katkusta ja väkivaltaisesta yhteentörmäyksestä syntynyt savupilvi viimein hälveni, rullasi ainoastaan yksi. Kätensä ristinyt Jake myhäili tyytyväisenä, kun apina ei enää noussut.
Temppu oli kuitenkin vaatinut veronsa. Kaikkensa antanut slizeroidi hengitti raskaasti. Hän oli käyttänyt sata prosenttia rullailuvoimistaan. Roborideroidien henki pihisi hänessä voimakkaana, mutta uupumus alkoi työntää sitä jo syrjään. Puiston laitamille oli ehtinyt kertyä pieni tapahtumaa seuraamaan saapunut porukka Long Boin rinnalle. Ryhmän hujoppi loikki pikaisesti Jaken luokse varmistamaan, että tämä oli kunnossa.
”Kaikki on hallinnassa! Minä, Jake, Powerin ja Bossin ikuisen rullaavan työn jatkaja, olen päihittänyt tämän katalan kädellisen!”
Seuraavat minuutit Jake keskittyi jakamaan nimikirjoituksiaan. Long Boi lampsi iltavuoroonsa tyytyväisenä slizeroidin nimi tussilla piirrettynä skeittilautansa pohjaan. Muutama harrastuksesta innostunut matoran jäi juttelemaan maailman huipulle henkisesti kohonneen Jaken kanssa. Hänen ilmiömäiset liikkeensä olivat ansainneet hänelle kansan suosion. Sattuipa paikalla olemaan yksi Klaanilehden syystoimittajakin, joka matkallaan kohti keskustan tuhoaluetta päätyi näpsäisemään hänestä kuvan seuraavan päivän läpyskään. Hän demonstroi toimittajalle ilmiömäisen 360 pop shuvin, impossiblen sekä useita varial kickflipejä, ennen kuin yksi paikalle saapuneista sivustakatsojista huomautti, että apina oli tällä välin lähtenyt lätkimään.
Jake tuijotti tyhjää half-pipea tyrmistyneenä. Hän ei ollut uskoa, että apinassa oli yhä virtaa pakenemiseen. Ei sellaisen ollien jälkeen. Ei se vain ollut mahdollista…
Tyrmistynyt slizeroidi sai lopulta raportoitua tapahtumat poliisiradioon, josta yksi Bladiksen mukana olleista kaartilaisista vastasi hänelle. Näköyhteyttä ei kuitenkaan enää ollut. C-vitamiinin erehtymättömän tuoksun haistanut Diddy oli taas todellisen tavoitteensa jäljillä.
Bladis oli kaiken varalta toimittanut Kyöstin sairasosastolle lepäämään. Banaaninhahmoinen Makuta Nui oli onnistunut pakenemaan hänen kynsistään käyttämällä likaisia temppuja – tuskinpa oli sattumaa, että kuin tyhjästä ilmaantunut puolikas porotokka oli yrittänyt jyrätä hänet juuri, kun banaania olisi ollut tarkoitus kuulustella? Jake oli raportoinut, että apsiterrorin pioneeri oli päässyt livistämään. Mitä Jake oli jättänyt kertomatta mutta Bladis oli kuullut myöhemmin kaartilaisilta, jotka olivat käyneet keräämässä silminnäkijähavaintoja, oli, että näin oli käynyt Jaken jakaessa nimikirjoituksia. Tästä puhuttaisiin vielä! Ja voi pyörät ja pyssykät, vielä pitäisi raportoida ylläpidolle. Siitä hän ei kyllä nauttisi.
Kyösti, punkassa jurottaen, tarkisti ”sossumeediansa” ja huomasi, että hänen aiemmin lähettämänsä päivitys oli kerännyt kritiikkiä: kuulemma ”Meripihkahuone ei ole elintarvike”. Hän vastasi kritiikkiin asiallisen ivallisesti, ja tivasi puolestaan antagonistinsa mielipidettä ”Meripihkahuoneesta”. Lähes välittömästi hän sai vastauksen, jossa vastaaja kieltäytyi kommentoimasta ja sanoi ”kirjautuvansa ulos” tältä päivältä. Kyösti oli raivoissaan.
Sairastuvalta pois rullailevaa Bladista saatteli hyvin aggressiivinen mutina ja melkein yhtä aggressiivinen joskin hidas näytön näpyttely.
Luulette että voitte vaan lopettaa, tai, lähteä pelkällä ulos-kirjauksella. Pelkurit, hölmöt , narrit !! Peli Ei voi päättyä ennen kun KAIKKI 'TEIKIT' on nähty. K a i k k i . T e i k i t. .
Kaikki ne.
Kelvin havahtui huutoon ja otti kuulokkeen pois sarvestaan.
Käytävältä kuului keskusradion rätinä: ”Öh, halojaa! Mode Paaco tässä! Ylläpito tiedottaa, että Admin-aukiolla on menossa parhaillaan tulitaistelu. Ei syytä paniikkiin — kyse ei ole nazorakien hyökkäyksestä! Ylläpito kehottaa silti kaikkia linnakkeen asukkaita pysymään sisätiloissa! Tilanne on hallinnassa!”
Kelvin kohotti tuntosarveaan. Tulitaistelu? Mistäköhän oli kyse?
… ja toivottavasti Manu ei liittynyt asiaan.
Lopulta hän vain kohautti olkiaan ja asetti muokatun korvakuulokkeen takaisin tuntosarvelleen ja napsautti kasettisoittimen päälle.
Kelvin alkoi naputtaa jalallaan rytmiä. Hän huomasi mutisevansa laulun sanoja — kuitenkin niin hiljaa, ettei itse kuullut ääntään musiikin alta. Sävel sai hänet hymyilemään.
Kelvin oli ottanut tavoitteekseen pitää itsensä mahdollisimman kiireisenä sekä mielensä harhautettuna niin kauan kuin Manu oli poissa. Makutan jo tavaksi muodostuneen katoamisen jälkeen Kelvin oli huomannut päänsä tuskallisen hiljaiseksi. Ja hiljaisuudessa ikävät ajatukset nousivat mieleen…
Vanha kristallisoitin oli löytynyt Santorinaukion kirpputorilta. Kelvin oli pitkään epäröinyt Klaanilta saamiensa muttereiden käyttämistä lopulta melko tarpeettomaan esineeseen, mutta… hän tunsi kaipaavansa musiikkia. Se vei ajatukset muualle.
Nazorak otti muutaman varovaisen tanssiaskeleen kohti pöytäänsä. Matkavalmistelut olivat jo hyvällä mallilla. Puoliksi täytetty rinkka nojasi seinää vasten pöydän vieressä. Pöydällä oli läjä kala- ja hedelmäsäilykkeitä, jotka hän oli hankkinut kovalla hinnalla torilta. Pöydällä odotti myös tulentekovälineet, linkkuveitsi, huopa, nippu köyttä, vesileili ja valokivilyhty. Bloszarin tehtaanmyymälästä saadun pistoolin hän oli purkanut ja öljynnyt. Myös Alinolla-hanska odotti huoltamistaan. Hän siirsi huovan rinkkaansa ja veti sen hyräillen yli listaltaan.
Kelvin oli jo aika innoissaan tulevasta matkasta, vaikka hän yrittikin pitää odotuksensa matalalla. Manun puheiden mukaan reissu tulisi olemaan rankka sekä luultavasti vaarallinen. Kelvin ei kuitenkaan voinut olla haaveilematta siitä, mitä uutta ja ihmeellistä hän tulisi reissulla näkemään. Kauniita maisemia? Vieraita ja eksoottisia kulttuureita, joissa hänen ei tarvitsisi käyttää naamiota? Mieltä räjäyttäviä teknisiä innovaatioita, jotka pyyhkisivät Imperiumin antiikkisella sotakalustolla lattiaa?
Kelvin teki korean tanssiloikan sängylleen. Pieni ääni hänen takaraivossaan muistutti, kuinka hölmöltä se oli luultavasti näyttänyt, mutta huoneessa ei ollut ketään muuta. Hän poimi kasan remmejä sängyltään ja alkoi pukea niitä päälleen. Hetken ähkittyään hän onnistui pujottamaan uuden varustehenkselinsä ylleen. Remmeissä oli monia irtotaskuja sekä kotelot hänen molemmille pistooleilleen. Varustevyö vaikutti kätevältä – hän sai tarvikkeidensa painon paremmin jaettua keholleen.
Sitten hän nappasi tuolin selkänojassa riippuneen valkoisen kankaan ja heilautti sen olalleen. Se oli metru-nuilainen sadeviitta, jossa oli korea oranssi vuorikangas. Hän ei ollut koskaan kokeillut oransseja asusteita – ei sillä että Imperiumin tiedemiestenkään pukukoodi olisi kaikkea sallinut.
Hänen katseensa kääntyi sänkyä vastapäätä olevaan kokovartalopeiliin, joka edelleen nojasi kuvapuoli seinään. Hän epäröi hetken.
Äh, ihan sama!
Nazorak tarttui peiliin ja käänsi sen osoittamaan itseään. Hän astui taaemmas ja tuijotti peilikuvaansa.
Se… näyttää ihan hyvältä.
Hän oli odottanut kuvajaisensa näkemisen olevan taas kuin tikari sydämeen, mutta… ei. Hän näytti omasta mielestään ihan hyvältä.
Kappaleen tempo nopeutui. Kelvinin hymy leveni. Hän heilautti viittansa näyttävästi sivuun ja poseerasi itselleen. Varustehenkselit näyttivät myös tyylikkäältä.
Kelvinin päähän juolahti ajatus. Hän nappasi pöydältä toisen pistoolinsa ja otti toiminta-asennon, jonka muisti nähneensä Hänen kenraalinsa salaisessa palveluksessa-elokuvan julisteessa. Hän kuvitteli olevansa agentti hiipimässä ase valmiina vihollisten bunkkeriin. Hän virnisti.
Sitten hän otti toisen asennon: hän kääntyi suoraan kohti peiliä, toinen yläkäsi lantiolla ja asetta pitelevä käsi korkealla ohimon korkeudella. Hän taivutti kaulaansa katsoen itseään kuonoaan pitkin. Hän seisoi itsevarmasti voittamansa vihollisen yllä.
Kolmas poseeraus! Hän painui kyyryyn, otti pistoolistaan molemmilla käsillään kiinni ja osoitti aseen kohti peiliä. Hän virnisti ja kuiskasi:
”Bang!” ”Bang!”
Kristallisoitin naksahti ja hiljeni. Kasetti oli lopussa.
Kelvin nousi suoraan ja pudisteli päätään itselleen. Härväys sai nyt riittää. Hänen piti jatkaa pakkaamista.
Sitten ovelta kuului kiivas kolmen koputuksen sarja.
Kelvin nosti päänsä kohti ovea. Hän ei ollut sopinut tapaavansa ketään tänään. Hän puki volitakin kasvoilleen ennen kuin avasi oven.
Mutta oven takana ei ollut ketään. Kelvin vilkuili hämmentyneenä, missä koputtaja mahtoi olla.
”Kelvin, täällä alhaalla!”
Hän suuntasi katseensa alas, josta ääni oli tullut. Ja hänen edessään seisoi banaani. Banaani, jolla oli neljä mekaanista, groteskia raajaa ja selvästi Manun ääni. Ja vielä pahempaa, Manun kasvot.
”Tuota…” Kelvinin äänestä kuuli, ettei hän tiennyt miten reagoida. ”Manu?”
”Kelvin, nyt on hätätilanne!” Manu sanoi heiluttaen käsiään hieman hätääntyneen kuuloisena. ”Ei ole aikaa selittää! Sinun täytyy syödä minut!”
Ennen kuin Kelvin ehti vastata, kävelevä banaani kipitti oven raosta huoneeseen.
”… Anteeksi, voitko toistaa?”
Banaani iski oven väkivaltaisesti kiinni voimalla, jota harva olisi odottanut tämän pienen koon huomioiden.
”Sinun täytyy syödä minut!” Manu toisti kärsimättömästi. ”Äkkiä, ennen kuin on liian myöhäistä! Se ei voi olla kaukana perässä.”
Kelvin tuijotti melko mustunutta ja parempia päiviä nähnyttä banaania ja tämän ilmeisesti pienraheista improvisoituja karmivia raajoja. Inhonväristys kulki hänen lävitseen.
”… Manu, mitä hittoa. En varmasti syö! Mi-miksi ihmeessä!?”
”Jos sinä et syö, niin se syö! Enkä varmasti anna sille sitä nautintoa!”
”Mikä?”
”Turpa kiinni ja turpa auki, poika! Muuten saat hyvästellä minut!”
Kelvin kurtisti kulmiaan. Hänen oli vaikea ottaa banaanin hätää tosissaan. Hän heitti valeasunaamionsa sängylleen, katsoi banaania, vilkuili sitten vielä ympärilleen ja lopulta – hyvin hitaasti – kumartui tarttuakseen banaaniin. Banaani jäykistyi odottaessaan poimivaa kättä. Nazorak nosti banaanin sen päälaessa olevasta varresta.
”Kokonaanko…?”
Yhtäkkiä ovelta kuului jälleen koputusta. Tällä kertaa hyvin alkukantaista, rummutuksen kaltaista.
”Älä avaa sitä!” Manu karjahti, ennen kuin Kelvin ehti edes miettiä asiaa. ”Kyllä, kokonaan! Tai siis pelkkä banaani. Pian, se pyrkinee kohta sisään väkivalloin!”
… mitä hittoa? Kelvin mietti. Hän tarttui banaanin… kädestä ja – hyvin varoen – nykäisi.
”Aissaaaatana!” Manu kiljaisi, kun käsi lähti irti. Kelvin hätkähti näkyvästi.
”Öh, sattuuko se?”
Reiästä, jossa käsi oli vielä hetki sitten ollut, valui kellertävää nestettä hänen kädelleen.
”No mitäpä veikkaat? Sattuisiko sinua, jos minä repisin sinun kätesi irti?”
”Ahaa…”
Ovelta kuului yhä raivokkaampaa hakkaamista.
”Äkkiä, revi nyt ne loputkin irti, kun kerran aloitit!” Manu kiirehti. Paniikki alkoi hiipiä hänen ääneensä.
Kelvin vilkaisi ovea, ja alkoi itsekin hätääntyä. Hän tarttui Manun jaloista ja nykäisi molemmat irti. Keltaista nestettä purskahti ulos raajojen irtaantuessa banaanista.
”Aisattuuuuu!”
”Ole hiljaa!” Kelvin tiuskaisi ja irrotti viimeisen kädenkin. Hän käänteli amputoitua banaania kädessään. Miten elävä banaani pitäisi syödä? Kuorittuna, varmaan?
Ovelta kuului nyt väkivaltaista ryminää, kuin joku yrittäisi potkaista oven sisään. Ja Kelvinin arvion mukaan yrittikin. Hän tarttui banaanin kärjestä ja repäisi ensimmäisen siivun kuoresta auki.
”AIJAIJAI! TARZAHNI SENTÄÄN MIKÄ KIPU!” Manu rääkyi. Kauhistuksekseen Kelvin näki, että Manun kasvot eivät jääneetkään kuoreen, vaan kirkuva naama jatkoi nazorakin tuijottamista mustuneesta hedelmälihasta. Tämän silmät pullistuivat päästä ja tämän huutavasta suusta roiskui sylkeä.
”IIIIK!” Kelvin kirkaisi. ”Manu! Miksi sinä olet tällainen!?”
”AAAH VAUHTIA! SE TULEE!”
Ovi tuntui antavan periksi. Alkoi olla kiire.
Nazorak alkoi riipiä loppujakin kuoria rääkyvästä banaanista.
”SUURTEN OLENTOJEN NIMEEN, ARMOA! ARMOA!”
”Haluatko, että lofetan?” Kelvin kysyi järkyttyneenä.
”EI! EI! TEET TYÖSI NYT JUMALAUTA LOPPUUN!”
Viimeisetkin säikeet irtaantuivat hedelmälihasta, ja Kelviniä tuijotti hänen kätensä puristuksessa kuvottavasti irvistävä ja voihkiva kuoreton, veltto hedelmä. No niin, nyt hän voisi syödä sen. Vai voisiko? Lausunto sen puolesta, että banaani ei näyttänyt syömäkelpoiselta saatika sitten hirveän herkulliselta, ei olisi juuri polemiikkia herättänyt.
”Tee se”, Manu voihkaisi heikosti. ”Pystyt kyllä siihen!”
Kelvin nielaisi. Kai se oli pakko. Hän toi banaanin lähemmäs hampaitaan. Mutta ennen kuin hän ehti puraista, kammottava ajatus nousi hänen mieleensä. Hetkinen, onko banaanilla aivot?
Sitten kuului hirvittävä räsähdys, kun karvaisin mahdollinen jalka iskeytyi ovesta läpi. Kelvin vilkaisi oveen ja säikähti reiästä läpi irvistävän apinan tuimasti tuijottavia kasvoja.
Paniikissa hän nieli Manun yhtenä kappaleena. Banaani maistui – sen verran kuin hän ehti siitä makua saada – hieman käyneeltä ja oli koostumukseltaan aikamoista mössöä, aivan kuten oli päällisin puolin näyttänytkin.
”VOI HYVÄ LUOJA SUURI HENKI OTA MINUT POIS TÄÄLTÄ! RUKOILEN! TEEN MITÄ VAIN AAAAAAAH!” kuului vaimentunut mutta kauhistuttava karjunta hänen ruokatorvestaan. Hän alkoi yskiä ja lyödä rintaansa saadakseen hedelmän alas.
Makutan kurlaavan kirkumisen vaimentuessa edelleen matkalla kohti vatsalaukkua oveen syntyneestä reiästä syöksyi läpi hurjalla nopeudella varsin harmittoman näköinen pieni brakas.
Kelvin köhi ilmaa ja nosti katseensa tulijaan. Apina, kuten banaani, jota se jahtasi, oli nähnyt parempia päiviä: sen turkki oli paikoitellen mustunut, ja sen naamasta puuttuivat lähes kaikki karvat. Muualta karvaa ei sitten puuttunutkaan. Olkoonkin karvaisin asia, minkä hän oli koskaan nähnyt, hän ei aivan ymmärtänyt Manun hätää.
”UIJUI! OLEN HENGISSÄ! MATA NUI ON KUOLLUT! MANU RULAA!” kuului tuttu mesoaminen Kelvinin mielessä. Apina, joka ilmeisesti oli kuullut makutan ulostulon, katsoi nazorakia järkyttyneenä ja päästi kurkustaan hiljaisen äänen, joka olisi tarkemmin kuulosteltuna saattanut kuulostaa siltä kuin se sanoisi ”o-ou”. ”HA! NYT JÄIT NALKKIIN!” ärjyi Manu telepaattisesti. Tämän ääni huokui riemua ja silmitöntä pahantahtoisuutta. Apina yritti perääntyä ovessa olevasta reiästä, josta oli tullut sisään, mutta sisällepäin törröttävät puunsäleet muodostivat piikistön, jonka läpi yrittäessään se olisi vain satuttanut itseään lisää. Pöllämystyneenä se käänsi jälleen katseensa takanaan seisovaan valkeaan jättiläiseen.
Hopeiset tasangot oli puhdistettu valkoisiksi. Taivaalla väärää valoa paistava tyhjyys oli imaissut värit sisäänsä. Jäljelle oli jäänyt vain kalpea maailma ja sen kalmaiset kulkijat. Todellisuuden itselleen anastanut seppä ei väreistä välittänyt. Hänen työstämä koneisto messinkisestä pinnastaan huolimatta hädin tuskin erottui valkoisista tasangoista. Luomuksen kuitenkin kuuli jo kaukaa. Se taivutti todellisuutta tahtoonsa vääjäämättömällä tikityksellään. Käki, joka nukkui sen sisällä, oli jo tiukasti sidottuna ajan säikeisiin.
Mutta käki ja seppä eivät olleet ainoita ajan hampaita tavoittelevia.
Kolmetoista
Törmän päällä tasankoa tuijotti kaksi hahmoa: Valkoiseen takkiin pukeutunut veden toa ja hopeisessa haarniskassa koriseva kuolleiden makuta. Näiden katse oli naulittu kahteen aaltoon, jotka lähestyivät toisiaan yhtä vääjäämättömästi kuin aika heidän ympärillään kulki eteenpäin. Sepän koneiston rivissä marssivat sotilaat olivat vailla muotoa. Sähköä rätisevien keskushermostojen marssia vahvistivat kuitenkin punaisella lihalla kokoon parsitut pedot, sekä punaisiin kaapuihin kietoutuneet papit, jotka maata pitkin luikertelevilla juurillaan petoja ohjastivat.
Sepän rivejä taas lähestyi aalto värejä – tunkeilijoita. Vanhojen valtiaiden parvet, jotka olivat käyneet sotaan maailmansa puolesta. Ja niiden kärjessä, peitset tanassa, marssivat Tarkastajan kaartilaiset. Rinta rinnan vanhojen sisarusten kuuden hopeisen vartijan kanssa.
Armeijat liikkuvat toisiaan kohti kuin kaksi hyökyaaltoa. Kaksi merta, joiden kohtalo oli sulautua yhdeksi ja sekoittaa vetensä.
Kelloa lähestyvän aallon keskellä jylisi. Kilpiä molemmissa käsissään kantavien sotilaiden seassa marssivat ikiaikaiset kuningattaret. Sisarukset, jotka enemmän kuin mitään tahtoivat repiä käen ulos pesästään ja murskata sepän, joka sen sinne oli laittanut. Karvas tappio sepän vallankumousta vastaan tuoreena yhteisessä mielessään he lähtivät laukkaan. Metallilla kasaan sidottu liha sisarusten sisällä näytti hädin tuskin pitävän muotoaan, kun kaksi raivokasta karjaisua halkoi ilmaa.
Tarkastajan ja Nizin katseet kohtasivat. Enää muutama hetki. Muutama ikuisuus. Teknisesti ottaen kaikkialla se ei ollut aika eikä mikään. Tarkastaja oli puristanut kätensä nyrkkiin. Violetti savu kohosi tämän Trynan silmäaukoista. Nizkin huomasi nopeasti syyn makutan reaktiolle. Kellokoneiston luokse, sitä suojaavien joukkojen taakse, oli ilmestynyt musta hahmo. Seppä itse oli astunut puolustamaan luomustaan ja ajan itsensä säikeitä, jotka sen lävitse pingottuivat.
Ja juuri silloin aallot kohtasivat toisensa. Kahden marssivan armeijan jyly hajosi korviavihlovaksi kaaokseksi.
Hopeiset peitset iskivät ensimmäisenä keskushermostojen riveihin. Kuolleiden metallin peittämät kaartilaiset kaatoivat sepän joukoista ensimmäiset vaivatta. Maassa sätkivät hermokimput tallautuivat taistelun alle, kun hyökkääjien armoton voima puski näitä eteenpäin kohti kellokoneistoa. Piston jälkeen peitsiään taakse vetävät kaartilaiset saivat suojaa eturintamaan rynnänneiden parvien kilviltä. Sitten kaartilaiset pistivät uudelleen. Ja sitten parvet taas suojasivat. Edestakaisin tanssien ne kaatoivat vihollisiaan kokonaisia rivejä kerrallaan. Tarkastaja ja Niz seurasivat rynnäkköä huojentuneina. Ficuksen oman olemassaolonsa kivusta sätkivät joukot eivät näyttäneet kestävän koordinoidun hyökkäyksen hampaissa.
Kunnes punaisen lihan peittämät pedot saavuttivat Kal-kaartin rivit. Niiden vauhti ja raaka voima yllättivät kaartin johtajan, joka kaatui ensimmäisenä armottoman hyökkäyksen edessö. Etulinjan murruttua taistelu muuttui nopeasti molemminpuoliseksi verilöylyksi. Bahragien sotilaat ja sepän takomat haamut repivät toisiaan kappaleiksi tuhansissa päin.
Ensimmäinen punaisten pappien pedoista kaadettiin, kun vanhat valtiaat litistivät sen askeleidensa alle. Sisarusten valtava koko riitti pitämään hyökkääjien liikkeen käynnissä. Toivo eli. Hetki hetkeltä, ikuisuus ikuisuudelta, he olivat lähempänä koneistoa.
Mutta törmällä seisovasta kaksikosta se oli ainoastaan makuta, joka toivonkipinästä piti kiinni. Hänen katseensa kääntyi veden toaan rinnallaan ja yllätyksekseen näki tämän kasvoilla ainoastaan murheen. Tarkastaja käänsi katseensa sinne, minne Nizin apea katse oli suunnattu. Kaukaakin oli selvää, että seppä oli kääntänyt katseensa heihin. Ja tämän läpitunkevaa tuijotusta seurasi hirvittävälle hammasrivistölle levinnyt virne.
Ja sillä samalla hetkellä, kun Tarkastaja huomasi sen, purkautui taistelukentälle jotain suurta. Valkoisesta sorasta taistelun keskellä kohosi messinkinen käärme. Basiliski, jonka hohtava katsekin näytti siltä, että se voisi tappaa. Se ei ollut kuitenkaan, mikä Tarkastajan taistelutahdon lopulta mursi. Vaikka basiliski nopeasti otti sinisen sisaruksen kuristukseensa ja kiskoi tämän pois taistelusta, oli viimeinen niitti sodalle se, mitä tapahtui toisiaan palasiksi repivien sotilaiden aaltojen keskellä.
Sokean Seurakunnan juurakot olivat levittäneet itiönsä taistelun jokaiseen kolkkaan. Maahan lyödyt lukemattomat hermokimput alkoivat kasvattaa luuta ja lihaa ympärilleen. Kivusta kirkuvat sielut nousivat seisomaan tuhatpäisenä joukkona keskelle hyökkääjien rivejä. Ja vain hetkeä myöhemmin kuudessa eri värissä marssineet parvet revittiin kappaleiksi lukemattomista suunnista.
Niz tiesi, että he olivat hävinneet. Ficuksen pilkkaava tuijotus oli takonut sen ajatuksen häneen jo heti taistelun alettua. Heillä ei koskaan ollutkaan toivoa. Arkkikranojen mahtia vastaan ei marssittu sotilailla…
“Me emme voita tätä…”
Tarkastaja ei ehtinyt estämään, kun Niz oli jo lähtenyt juoksuun. Mutta ei pois taistelusta, vaan sitä päin. Törmää pitkin alas kiitävä veden toa oli ottanut suunnakseen eturintaman. Tarkastajan ojennettu käsi jäi kurottelemaan kohti Niziä, joka sanaakaan pukahtamatta oli alkanut rynnistää kohti kuolemaa.
Virne Ficuksen kasvoilla muuttui entistäkin leveämmäksi. Hän oli viimein onnistunut murtamaan sodan kylmentämän veden toan mielen.
“Torie! Falangi!”
Tarkastajan taistelun ylitse jylisevä käsky herätti hopeisen kaartilaisen, joka muutaman toverinsa kanssa oli onnistunut kampeamaan tiensä pois taistelun ytimestä. Kal vilkaisi Tarkastajan osoittamaan suuntaan ja ymmärsi välittömästi, mitä hänen isänsä tarkoitti. Hän kasasi taakseen kuusi selviytynyttä toveriaan, lähistöllä kamppailleen vihreän kuningatarten kaartilaisen sekä ryhmän punaisia kilvekkäitä sotilaita, ja rynnisti niitä johdatellen ottamaan vastaan eturintamaan kiitäneen veden toan.
Niz ei edes huomannut, kun falangi muodostui hänen ympärilleen. Peitset tanassa etenevä ryhmä oli saanut puskuvoimaa punaiselta kuningattarelta, joka oli irtautunut kamppailusta basiliskia vastaan. Virne Ficuksen kasvoilla värähti viimein. Iskuryhmä oli tulossa suoraan häntä kohti.
Yhdellä kätensä heilautuksella messinkinen seinä purkautui maasta hyökkääjien eteen. Se pysäytti ne sijoilleen… tai ainakin melkein. Punaisen kuningattaren ja Torien väkivahva isku mursi seinään pienen reiän. Juuri sen kokoisen, että yksi pienikokoinen veden toa mahtui siitä lävitse.
Ficus valmistautui murskaamaan sielun ulos tätä kohti rynnistävästä Nizistä, mutta iskun lähtiessä liikkeelle veden toa sukelsi maahan ja liukui sen ali. Mutta sen sijaan, että Niz olisi käyttänyt tilaisuuden Ficuksen selkään iskeäkseen, hän vain jatkoi juoksemista. Virne pyyhkiytyi lopullisesti sepän kasvoilta. Veden toa jatkoi määrätietoisesti kohti kelloa. Eikä Ficuksella ollut enää aikaa pysäyttää tätä…
Nizillä ei ollut mahdollisuutta murtaa kelloa yksin, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensakaan. Säie aikaa, joka pingottui vielä osittain rakenteilla olevan koneiston keskellä, nielaisi hänen mielensä välittömästi, kun hän koski siihen.
Hän näki. Hän tiesi. Ei totuutta, vaan teknisesti ottaen… kaiken.
Ficuksen raivon piiskaama jahti kilpistyi lopulta mereen – tällä kertaa todelliseen sellaiseen, kun vettä vyörysi hänen päälleen portaalista, joka oli nielaissut veden toan ruumiin ja kuljettanut tämän takaisin todellisuuteen…
Rúcioro
Niz ei ollut liikkunut veden ääreltä kertaakaan taistelusta palaamisen jälkeen. Edes myrskytuulten piiskatessa Tarkastajan kartanon rantaan ei toa paennut sisälle puhuria turvaan. Tarkastaja oli tuijottanut ystäväänsä yläkerran ikkunasta jo tuntikausia. Tappion karvas maku oli vienyt makutalta voiman kohdata toa. Hänellä ei ollut lohduttavia sanoja eikä suunnitelmaa tulevalle. Hän oli varma, että vesirajassa kyhjöttäminen oli Nizin tapa surra. Mutta Rúcioron ruhtinas ei kaikesta viisaudestaan huolimatta huomannut, että Nizin toimet juonsivat kaikesta muusta paitsi murheesta.
Kesti silti tunteja, ennen kuin Tarkastaja uskalsi astua omalle pihamaalleen. Hän olisi mielellään vain vajonnut valtaistuinsaliinsa nielemään tappiotaan. Kaksitoista kamppailusta selviytynyttä kaartilaista seisoi nyt vartioimassa hänen viimeistä turvapaikkaansa. Tarkastaja oli jättänyt taistelussa kaatuneet lapsensa kiinni dynamoihinsa. Niiden sielut eivät enää palaisi niiden ruumiisiin. Sepän sotilaiden rivit olivat murskanneet niiden mielet tomuksi.
Niz kuuli askeleet takaansa ja nosti viimein kätensä rantavedestä. Hän kääntyi katsomaan murtunutta ystäväänsä, joka oli silminnähden yllättynyt Nizin itsevarmasta katseesta.
“Me lähdemme Taras-Siliin.”
Tarkastaja ei väittänyt vastaan. Hän työnsi pienen puisen veneen irti läheiseltä laiturilta ja astui sen sisään. Hän tiesi, että Niz olisi ollut perillä nopeammin uimalla, mutta kunnioituksesta ystäväänsä kohtaan veden toakin astui veneeseen ja he aloittivat hitaan matkansa kohti Taras-Silin saarta. Myrskyaallokot tyyntyivät Tarkastajan tahdon edessä. Tuulesta huolimatta he lipuivat eteenpäin tasaisesti.
Matkaa Rúciorosta selakhien synnyinmaille ei ollut pitkälti, mutta vene lipui sinne silti verkkaista tahtia. Kaksikko ei kuitenkaan vaihtanut sanaakaan matkan aikana. Nizin oikea käsi roikkui vettä viistäen veneen ulkopuolella ja Tarkastaja ymmärsi nyt, mitä Niz oli kaiken aikaa kartanon rannassa tehnyt. Silmät sulkenut veden toa kuiskaili aina välillä hengityksensä alta ja joka kerta tämän veden pinnalla leikittelevät sormet hohtivat hieman. Hän keskusteli jollekulle meressä, eikä Tarkastajan tarvinnut arvailla kovin monesti, kenen.
Taras-Silin rantavesissä Tarkastaja jäi sitomaan venettään vedestä törröttävään keloon, kun Niz alkoi jo laahustamaan kohti saaren keskiosia. Tarkastaja sai tämän pitkillä askeleillaan nopeasti kiinni, mutta hidasti sitten taas tahtiaan saadakseen kulkea Nizin rinnalla. Uteliaisuus puristi viimein sanoja ulos makutan kanohin takaa. Yksi kysymys poltteli hänen huulillaan kaikkia muita enemmän.
“Mitä sinä näit?”
Hetket Valkoisen valtakunnassa kelasivat itseään yhä Nizin mielessä. Hän muisti kaiken valokuvantarkasti. Jokaisen hetken siitä eteenpäin, kun hän oli koskettanut ajan sidettä aina siihen asti, kun häntä ja Tarkastajaa suojelleet voimat olivat kiskoneet heidät takaisin todellisuuteen.
“Tarpeeksi ymmärtääkseni, että mikään, mitä me teemme, ei riitä pelastamaan taivastamme.”
Tarkastajaa eivät yllättäneet Nizin sanat, vaan se, että niiden sisällöstä huolimatta toa oli onnistunut lausumaan ne hienovarainen, mutta murtumispisteessä värähtelevä hymy kasvoillaan. He molemmat käänsivät katseensa napakasti menosuuntaan päin. Tarkastajaoli osannut päätellä jo Nizin vähäsanaisesta selvityksestäkin, kenen harteille Niz oli kamppailun jatkamista siirtämässä. Oli vain vaikeaa kuvitella, kuinka yksi kenraali onnistuisi siinä, missä kokonainen armeija oli epäonnistunut.
Tie Sokean Jumalattaren temppeliin oli kivikkoinen siitäkin huolimatta, että xialaiset olivat hiljattain aloittaneet rakentamaan jotain Taras-Silin länsirannikolle. Temppeli itsessään oli kuitenkin vielä siinä kunnossa, millaiseksi Niz ja Tarkastaja olivat sen jättäneet. Usean kivisen ja Tarkastajalle hieman liian matalan käytävän sekä alas viettävän portaikon jälkeen he saapuivat temppelin pyhäkköön – vaalealla kristallilla päällystettyyn tilaan, jossa valkoisen kivipaaden ympärillä oli paikat kahdelletoista palvojalle. Ylhäältäpäin katsottuna se muistutti muodoltaan ilmiselvästi kellotaulua.
Jo kauan sitten Niz oli onnistunut selvittämään huoneen tarkoituksen, joskin apunaan hän oli hieman vastahakoisesti joutunut käyttämään Ficuksen ja Nacen aiempaa tutkimustyötä. Se oli paikka, jossa ennen aikaa kaksitoista sielua antoi elämänsä Sokealle Jumalattarelle. Kolmannelletoista, joka makasi heidän keskellään. Se oli edellinen kerta, kun joku oli yrittänyt pirstoa taivaan. Joskin jokin oli mennyt hirvittävällä tavalla pieleen ja Sokea Jumalatar oli päätynyt jumaluuden sijasta Tarkastajan Tuonelaan tekojaan katumaan.
Nyt ajan haalistama temppeli toimi ainoastaan kotina Nizin työkaluille ja muistiinpanoille. Tai ainakin niille, joita hän ei tutkimustensa alussa ollut siirtänyt Tarkastajan kartanoon. Hän asteli ensimmäiseksi pöydälle levitetyn omaisuutensa vierellä seisovalle panssarijalustalle ja alkoi yksi kerrallaan latomaan siihen päälleen pukemansa valkoisen haarniskan palasia. Hänen sotansa oli jo sodittu. Hän ei tarvinnut niitä enää.
Valkoisen takkinsa hän kuitenkin jätti. Hän kietoi sitä tiukemmin ympärilleen sotavarustuksesta luovuttuaan. Sitten hän silmäili hetken tavaroitaan ja päätti kaapata mukaansa vain pakolliset: Yhden tarvikepussillisen pieniä mekaanisia työkaluja sekä kopion valokuvasta, jossa hymyili hänen tyttärensä yhdessä hänen itsensä ja Nui-Kralhin kanssa. Lopuksi hän kahmaisi kainaloonsa yhden kirjan. Sen nimi oli “Aivot” ja hän ojensi sen Tarkastajalle. Tämä ymmärsi, että se oli alun perin lainattu hänen kirjastostaan.
Niz asteli ensimmäisenä pois pyhäköstä, mutta Tarkastaja jäi tuijottamaan sitä vielä hetkeksi. Se, mitä hänen suojeluksenssaan ollut kansa oli siellä tehnyt, vaivasi häntä edelleen. Enemmän kuin mitään hän toivoi, että olisi yrittänyt estää tapahtumia käynnistymästä silloin, kun hänellä oli siihen vielä mahdollisuus.
Kaksikon paluumatka oli yhtä hiljainen kuin mennessäkin, ja tälläkin kertaa Niz käytti sen lähinnä meren kanssa keskustellen. Tarkastajakin tunsi nyt sen läsnäolon. Sen asian, jonka kanssa Niz kommunikoi. Se oli se sama voima, joka oli merivettä tyrskyvällä voimallaan kiskonut heidät ja muut vähäiset selviytyjät turvaan teknisesti ottaen kaikkialta, ennen kuin Ficus ehti sinetöidä täydellistä voittoaan.
Kun heidän veneensä lipui taas kohti laituria, kolme hohtavaa katsetta odotti heitä Rúcioron rannassa. Kahdelle pienelle, ja yhdelle hieman isommalle olennolle turvapaikan antanut kartano ei ollut heille enää turvallinen paikka. He olivat ymmärtäneet sen heti, kun toa ja makuta olivat lähteneet venematkalleen ja vartoneet näiden paluuta siitä hetkestä lähtien.
Niz otti jokaisen olennoista syleilyynsä heti rantauduttuaan. Hän kumartui niistä pienimmän, siteisiin kiedotun puoleen ja kuiskutti jotain tämän korvaan. Lähetti nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänen tiensä veisi takaisin liskojen maille, jossa hän jatkaisi hiljaista tarkkailuaan.
Sitten Niz kumartui sinisen olennon puoleen ja kohensi helläsäti punaista rusettia tämän kaulassa.
“Se paikka, jonka Mekaanikko löysi välisaarilta. Menkää sinne. Siellä te olette turvassa. Toa Tawan seinien sisältä Ficus ei teitä ihan heti löydä”, Niz selitti rauhallisesti.
Kyyneleitä pidättelevä tonttu nyökkäili ymmärtäväisesti, vaikka tämä ei olisi selvästi tahtonut jättää Tarkastajan kartanoa, sen väkeä ja sen kirjastoa taakseen. Niz halasi tätä vielä kerran, mutta nousi sitten kolmikosta suurimman puoleen. Pitkään takkiin ja hattuun oman olemuksensa verhonnut olento tuijotti Niziä intensiivisesti, mutta tämän silmien hienovaraisesta värähtelystä näki, että tämäkin oli ymmärtänyt näiden olevan hyvästit.
“Ja sinun tehtäväsi on pitää heistä huolta, ymmärräthän. Siltä varalta, että jotain tapahtuu. Sinä pidät huolen, että kukaan ei satuta sisaruksiasi.”
Hujoppi nyökkäsi. Ja Niz tiesi, ettei hänen tarvinnut pyytää enempää.
Valmisteluissa ei kestänyt kauaa. Toa ja makuta jäivät katsomaan, kun makutan puinen vene katosi tonttuineen horisonttiin. Arkistoija oli heiluttanut hyvästejä vielä pitkään sen jälkeen, kun Niz oli kadottanut veneen silmistään. Lähetti oli nukahtanut heti veneeseen astuttuaan. Etsivä oli määrätietoisesti ottanut ohjakset venettä liikuttavista voimista.
Vielä päivää aikaisemmin elämää vilissyt kartano oli nyt hiljainen. Ainoastaan vesirajassa seisovan kaksikon hengitykset rikkoivat muuten elottomaksi taantunutta Rúcioroa. Ja Tarkastaja tiesi, ettei Nizkään aikonut viipyä pitkään.
“Minä lähden takaisin Metru Nuille.”
“Niin arvelinkin.”
“En usko, että näemme toisiamme enää.”
“Minä tiedän.”
He tuijottivat hetken yhdessä tuulessa vellovaa merta. Lopulta Niz käänsi katseensa ystäväänsä. Hän ei ollut vastannut Tarkastajan Taras-Silissä esittämään kysymykseen kovinkaan hyvin, mutta makuta oli selvästi jo päätellyt suurimman osan siitä vähästä, mitä Niz oli hänelle paljastanut.
“Oletko varma, että Nui-Kralhista on jatkamaan taistelua?”
“Hänen täytyy ymmärtää ensin, että hänen elämässään on enemmän kuin sota. Että hän ei ole vain sitä, mihin hänet on luotu. Hänen täytyy ymmärtää, että hänessä on paljon enemmän kuin vain Nuparun kädenjälkeä.”
“Ja kun hän ymmärtää, kuinka hän tietää, mitä tehdä?”
“Me jätämme hänelle kaiken, mitä hän tarvitsee. Kun aika on sopiva, hänen äitinsä johdattaa hänet oikealle polulle.”
Niz lausui ne sanat Tarkastajan sijaan suoraan kohti merta. Ja vaikka sitä oli aalloista miltei mahdotonta erottaa, näki Tarkastajakin tyrskyissä jotain kummallista. Kuin meri itsessään olisi nyökytellyt Nizin sanoille.
“Hän murtuu, kun hän saa tietää”, Tarkastaja murehti, mutta Niz pudisteli päätään. Hän tunsi aviomiehensä paremmin kuin kukaan muu. Sodan kovettaman Nui-Kralhin sydämessä paloi edelleen jotain erityistä. Se sama kytevä liekki, johon Niz oli jo vuosia sitten rakastunut.
“Xen pitää hänen jalkansa maassa. Yhdessä he löytävät tien eteenpäin.”
“Toivon, että ajan sanat eivät paljastu petollisiksi”
“Tiedän, mitä näin, Cestainu. Toivoa on vielä.”
Tarkastaja ei tiennyt, kuinka vastata. He seisoivat vielä pitkään siinä tuijottamassa merta, ennen kuin Niz käänsi makutalle selkänsä ja lähti vaeltamaan kohti metsään piilotettua lentokonettaan. Heidän ei tarvinnut hyvästellä toisiaan. He molemmat tiesivät, että heidän sielunsa kohtaisivat vielä.
Metsässä käynnistyvä alus valaisi hetkeksi koko kartanon ja sen ympäristön keinotekoisella valollaan. Tarkastaja seurasi sen nousua, kiihdytystä ja lopulta katoamista kohti länttä. Hänen oli mahdotonta päästää irti synkistä pilvistä, jotka sumensivat hänen mieltään. Vaikka hän tahtoi uskoa ystäväänsä ja siihen, mitä tämä oli Valkoisen valtakunnassa nähnyt, ymmärsi hän, että ainoa asia, mitä hän pystyi enää tekemään, oli istua tuoliinsa odottamaan kuolemaa.
Kaiken sen jälkeen hän oli epäonnistunut estämään sitä yhtä ainoaa asiaa, jolle hän oli omistanut koko elämänsä. Kuoleman makutakaan ei voinut olla taipumatta vääjäämättömän edessä.
Ficus saapui Rúcioroon heti seuraavana syksynä.
Ja talvella Metru Nuille painaen historiaan sen, minkä Niz oli ajan säikeessä nähnyt.
Ja Nui-Kralhi taisteli sielussaan yksiselitteinen tahto pelastaa se, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä.
Sillä ilman tytärtään Nui-Kralhi ei polullaan pysyisi. Ja Surutulituksen tuhkista nostettu raato oli jo vaipumassa omaan hiljaiseen tuonelaansa. Kirkas sielu roikkui todellisuudessa, enää hennon kasvin himmeässä valossa. Tarkastajan viimeisen lahjan varassa.
Ja meressä äiti katsoi ja vartoi. Odottaen poikansa paluuta.
Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.
Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.
Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.
Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.
Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.
Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.
Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
“Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”
“Gilgades”, hän mutisi itsekseen.
Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.
Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.
Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.
Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.
Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.
Mutta nyt hän meni asioiden edelle.
Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.
Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. “Luet Gilgadesia“, hän sanoi tullessaan.
Tarip havahtui ja silmäili häntä. “Niin.”
“Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.
Tämä kohautti olkiaan. “Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”
Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.
Tarip jatkoi. “Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”
“Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. “Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”
“En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. “On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”
Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. “Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”
“Mutta mitä?”
Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. “On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”
“Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. “Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”
“Aivan”, Tarip hymähti. “Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”
“Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”
“Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. “Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”
Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.
“Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. “On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”
“Kuten?”
“Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”
“Äiti“, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.
Tarip nyökkäsi. “Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”
Ja äkkiä tämä jatkoi: “Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”
Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. “Eikö se tarkoita… apinaa?”
“Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. “Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.”
“Millä tavalla alkuperäinen?”
“Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. “Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”
Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.
“Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, “koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”
He olivat hetken hiljaa.
“Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. “Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”
Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.
“… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”
“Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.
Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.
“On jokin keino”, hän sanoi. “En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”
Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?
“Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. “Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”
Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.
“Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.
Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.
Viimeiset sanansa hän kuiskasi. “Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”
Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.
“Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. “Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”
“Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. “Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”
“Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.
“Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.
“Niin”, sanoi Arupak. “En niin.”
Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.
“Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. “Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”
“Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.
“Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. “Ajattelin, että–”
“Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. “Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”
“No?”
“Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. “Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”
Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.
“Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. “On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”
“Tuo ei–”
Tarip vaimensi hänet käsieleellä. “Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”
Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. “Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”
“Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. “En ymmärrä.”
“Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. “Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”
“Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. “Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”
Tarip naurahti. “Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”
“No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. “Ainakin kaikki on selvää nyt.”
“Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. “Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”
Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.
Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.
Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.
Visulahti
-VI
Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.
Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.
Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.
Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.
Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.
Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.
Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.
Kapura hätkähti hereille.
Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.
Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.
Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.
Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.
Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?
Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.
Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.
Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.
Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.
Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.
Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.
Kapura nukkui.
Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.
Silti Kapura sukelsi.
Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.
Ja meren pohjalla oli toinen maailma.
Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.
Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.
Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.
Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.
Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.
Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.
Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.
Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.
Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.
Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.
Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.
Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.
Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.
Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…
Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.
Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.
Piip piip.
Piip piip.
“Krooh… hmmh?”
Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.
“… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”
Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!
Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.
Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?
Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.
Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.
Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.
Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.
Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.
Tawa häiritsi sen jonkun alkavia “yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.
Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.
Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.
Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.
Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.
Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.
Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.
Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.
Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.
Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.
Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.
Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?
Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.
Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.
Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?
No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.
“Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.
“Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”
“No eipä oikeastaan.”
Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.
Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.
Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.
Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.
Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.
Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.
Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.
Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.
Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.
Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.
Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?
Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.
Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…
Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?
Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.
Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.
Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?
Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.
Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.
Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?
Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän “voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.
Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.
Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. “Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. “Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”
Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.
Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.
Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.
Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.
Miten siellä oli noin valoisaa?
-V
Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.
Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.
Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.
Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.
Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.
Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.
“Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”
“Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. “Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”
Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.
“Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. “Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”
Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.
Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: “Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.
“Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. “No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.
Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.
“Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. “Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”
“Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”
Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.
Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.
Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.
Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?
Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.
Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.
“Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”
Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.
Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.
Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.
Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.
Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.
Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.
Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.
Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli “joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.
Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.
“Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. “Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”
“Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. “Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”
Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. “Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. “Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”
“Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, “kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”
Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. “Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”
“Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.
“Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”
Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.
“Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”
“Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.
Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.
“Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. “Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”
“Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. “Tavataan pian, Kapura.”
“Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.
Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.
Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.
Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?
Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
-IV
“Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”
“Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”
“Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”
“Hmh.”
“Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”
“Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”
Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.
Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.
Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:
“Minä en voi hyvin.”
Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:
“Enkä ole hetkeen voinutkaan.”
Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.
Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.
Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.
Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.
Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?
Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.
“Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”
Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.
“Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. “Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”
Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.
“Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. “Tuota. Miten voit?”
Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.
“Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. “Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”
Kapura katsoi häntä kohti. “Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”
Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: “On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”
Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.
“Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, “että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”
Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.
“Kuulostaa se”, hän sanoi. “Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”
Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.
“Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta. “Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”
“Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. “Mutta ihan miten haluat.”
“Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.
“Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. “Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ‘Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”
“Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. “Joten aloitetaan vaikka siitä.”
“Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, “varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti. “Se olento”, Visokki jatkoi. “Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”
He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.
“Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”
“Jouera”, Kapura sanoi. “Rakentaja.”
Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. “Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”
“Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”
“Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”
Visokkia melkein huvitti. “Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon. “Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”
“Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. “Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”
Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.
“Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”
Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. “Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”
Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.
“Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen. “Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”
Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.
“Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. “Sekö on mielipiteesi?”
“Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”
“Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. “Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”
“Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. “Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi. “Isä ja poika”, hän toisti. “Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”
“Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”
“Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.
“En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”
“Toimii”, vahvasti Kapura, “mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. “… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”
“Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”
“Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. “Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”
“Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ‘tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ‘isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.
“Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. “Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”
Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.
“Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”
“Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. “Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”
“No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”
Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. “Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”
“Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi. “Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”
“Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. “Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”
“Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”
“Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”
“Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”
Kapura kohautti olkiaan. “Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”
“No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, “tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”
He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.
“Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”
Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.
“No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, “vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”
“Siitäkin”, sanoi Kapura. “Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”
“Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää. “Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”
Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.
“Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. “Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”
Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.
“Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”
Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa. “Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.
“Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”
Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.
Kapura katsoi häntä hetken. “No”, tämä sanoi, “ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”
Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.
“Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. “Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”
“Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. “Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”
“En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. “Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”
Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.
“Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. “Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”
“Kysy pois”, Visokki sanoi. “Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”
“Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: “Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”
Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat. “Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.
“Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, “Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”
Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon. “Kapura”, hän sanoi apaattisesti. “Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”
“Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. “Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”
“Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. “Oliko sinulla vielä jotain?”
“Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. “grid-rightstaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”
Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.
“Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. “Kerro minulle.”
“Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. “Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”
Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: “Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.
Ja sitten tämä oli poissa.
-III
Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.
Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?
Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.
Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.
Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.
Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.
Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?
Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.
Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)
Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.
Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden “kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)
En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.
Jaakaappi
P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.
Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.
Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.
Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.
Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.
Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.
Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.
“Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”
Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.
“Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”
“Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. “Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”
Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. “Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”
Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. “Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”
Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.
Sitten hän vajosi.
Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.
Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.
Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.
Sitten se tuntui vain rauhalta.
Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.
Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.
Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.
Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.
Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.
Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.
Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.
Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.
Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.
Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.
He.
Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.
Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.
Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.
Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.
Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.
Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.
Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?
No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.
Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.
Ihan miten vain.
Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.
Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.
Ainakin voit arvata.
Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.
Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.
Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.
Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.
Kiitos huom–
Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.
Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.
Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.
Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.
Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.
Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.
Sammuta tuli.
Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.
Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.
Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.
“Kapura?”
Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.
Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.
Ja hänen edessään seisoi Matoro.
-II
Toisaalla Takalek ähisi kantaessaan poliisilaitoksen ikivanhaa mutta luotettavaa piirtoheitintä rappusia ylös. Kapineesta irtosi paksu pölypilvi, ja Takalek joutui pidättelemään aivastusta. Tässä vaiheessa otteen herpaantuminen voisi olla laitteelle kohtalokasta.
Selviydyttyään helpotuksekseen ylimmälle portaalle asti hän laski kantamuksensa alas vetääkseen hetken henkeä. Kiireisestä aamusta huolimatta poliisilek oli ennättänyt kiriä aikatauluaan hyvin kiinni: hän oli poliisiasemalle juostessaan napannut leipomo Sokerimahasta herkkuja taukoa varten ja vaihtanut ripeästi virka-asuunsa päästyään asemalle. Hänelle oli jopa jäänyt aikaa auttaa jo kokoussaliin ilmestynyttä Sulfreytä järjestelemään tuoleja.
Takalek nojasi kaiteeseen, ja syvä haukotus pääsi hänen suustaan. Ensi yönä minun on pakko saada unta… ehkä ne tutkimuspaperit voisi jättää tänään toimistoon.
Krickit ei ollut osannut odottaa ensimmäisen syksynsä kaupungin rikostutkijana olevan näin kiireinen – pitkään jatkunut sotatila oli alkanut lyömään rakoja hermostuneiden kaupunkilaisten riveihin. Toreilla tapahtui entistä enemmän käsirysyjä ja näpistelyjä. Outoja rikoksia ja katoamisia sattuijatkuvasti. Klaanin petturitutkinta, hotellipalo, Doxin sairastuminen…
Ja sitten lisäksi oli se bännittyjen tapaus.
Takalek puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa epätoivoisesti kattoon. Miten ihmeessä pari vankia voi imeytyä seinän sisään?
“Voi turskauksien turskaus kun ei julkisiin rakennuksiin edes luiskia kehdata tehdä!”
“Pahoittelemme. Vanha rakennus. Antakaas kun kannan teidät –”
“Ääk! Syyläsormet irti renkaistani, bandiitti!”
Takalekin ajatukset katkesivat valitettavan tuttuun ääneen. Hän vilkaisi alas ja näki kuinka Bodygyard kantoi merivartioston kapteeni Haddoxia ja Bladista ylös portaita hyvin, hyvin leveillä harteillaan. Pyörätuolissa istuva vanha krikcit ei selvästi arvostanut vanginvartijan apua vaan yritti tökkiä tätä atraimellaan.
“Laske alas, lehtikirva!”
“Ottakaas nyt ihan rauhassa. Olemme ihan kohta perillä!”
“Ah. Hyvää päivää, moderaattori Bladis, kapteeni Haddox sekä Body”, Takalek tervehti.
“Takalek, pennahinen! On se hyvä, että tässä talossa on sentään yksi tolkun krikcit paikallaan”, Haddox riemastui lajitoverinsa nähdessään.
Bodyguard puhisi viimeiset portaat ylös ja laski kannettavansa kakkoskerroksen lattialle. Haddox vastasi lähinnä murisemalla tälle, jolloin Bodyguard päätti jatkaa matkaansa.
“Kuinka voitte, kapteeni? Oletteko kuudentena päivänä tulossa temppeliin? Najavox olisi mielissään nähdessään teidät!” Takalek yritti kohteliaasti puhutella vanhusta.
“No hyvin hyvin, kunhan sahtia riittää ja etelästä tuulee! Ja katsotaan, saatan olla ruorin puikoissa silloin! No, jivhanalles terveisiä!” Haddox tokaisi ja lähti rullaamaan kokoussaliin.
“Hän toivottaa sinullekin!”
Niin, Takalek tiesi sielunkumppaninsa tuntevan krikcitien välisen keskustelun. Samoin Takalek juuri nyt tunsi, kuinka Najavox seisoi Yhdellä tiellä ja kiisteli kiivaasti athistilaisen naturistin kanssa muita kunnioittavasta pukukoodista. Takalek yritti karistaa tämän kiusallisen synkronian ajatustensa taka-alalle; hänen piti keskittyä pian alkavaan kokoukseen.
Takalek kyykistyi, nosti piirtoheittimen syliinsä ja käveli itsekin kokoussaliin.
-I
“Moi”, Matoron sanoi ajatuksiinsa vaipuneelle Kapuralle. Jään toa vilkaisi ympärilleen, mutta mikään ympärillä näkyvä ei paljastanut, mitä Kapura oli siinä tekemässä. Heidän lisäkseen kaupungin huonoimmalla kadulla näkyi vain kaupungistuneiden meriharakoiden pari ja muutamia kiireisiltä vaikuttavia hahmoja matkalla johonkin linnakkeen tärkeämpään osaan. Edes Ruskean Makutan asiakkaita ei näkynyt ulkona – mutta sille taisi olla muutenkin aivan liian aikaista.
“Öh, keskeytänkö… vesisateessa istumisesi?” Matoro kysyi hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan.
“Eihän… eihän täällä enää hirveästi sada”, takerteli tulen toa hetken häntä katseltuaan ja vilkaisi taivaalle juuri lausumaansa väitettä arvioiden. Kyllä siellä Matoron mielestä vähintään ripotteli. Ainakin hänen linssiään pitkin valui pari pisaraa.
Kapura istui siinä hetken nähtävästi itseään keräillen, mutta toipui lopulta. “Mikä sinut tänne tuo?” tämä kysyi ja viittoi tien vastakkaiselle puolelle, jossa tönötti Glaciatorin tatska & lävistys. “Päätitkö sittenkin ottaa sen tatuoinnin?”
“No arvaa”, Matoro huokaisi hieman tavallista dramaattisemmin. “Se ei ole muuttunut yhtään paremmaksi ideaksi sitten viime ehdotuksesi.”
“Minä luulen yhä, että Xen tykkäisi siitä.”
“Vai sinä?” Matoro virnisti.
Kapura kohautti olkiaan. “Jos välittäisin siitä niin paljon, olisin varmaan itsekin hankkinut niitä muodonvaihdoksessa menetettyjen tilalle.”
“Osaan kuvitella, miten monta merirosvotatuointia traagisesti menetit. Mitä luulet, korjautuisivatko koukkukädet tai puujalat samassa muutoksessa?”
“Voin kuvitella”, sanoi Kapura apaattisesti, mutta kuulosti sentään jo hieman tasapainoisemmalta. “Tunsin kerran erään toan, joka väitti, että näkökyky parantui.”
“No, jos se noin toimii, ainakin on joku syy eläköityä ja turagoitua joskus”, hän sanoi. Lauseen loppu ei kuulostanut enää yhtä keveältä kuin keskustelu vielä jokunen virke sitten. “Ei sillä, että sitä varmaan kannattaisi suunnitella hetkeen…”
“Turagoitua voi kuolleenakin”, mutisi Kapura. Toa istui yhä penkillä, ja siitä tuli joka hetki kiusallisempaa, ettei tämä ollut vieläkään selittänyt, mitä oli siinä tehnyt.
Matoro päätti olla antamatta sen häiritä. “Ei… unohda. Jos alamme keskustelemaan elämäfilosofiasta, saamme kyllä heittää hyvästit millekään hyödylliselle tänään. Vaikka et sinä taida kovin kiireinen ollakaan, kun pajasikin on kiinni ja muuta? Vieläkö modet seurailee tekemisiäsi?”
“Ainahan ne kai. Eivätkä vain modet”, vastasi tulen toa. Tämä vilkaisi oikealle ei erityisen hienovaraisesti, kurtisti kulmiaan ja nousi ylös. “Mutta mennään vain, jos sinulla on asiaa johonkin. Siltä ainakin vähän vaikutti, vai erehdynkö?”
“Öh, joo, olin menossa Hagahin suuntaan, ei tosin mitään kiireistä. Lähinnä siellä on yksi liike, josta ajattelin kysellä karttoja.”
“Ai mitä karttoja?”
He kävelivät satamakatua pitkin Tuonisiltaa kohti. Vaikkei sade kovin dramaattinen ollutkaan, merituuli teki yksittäisistäkin pisaroistakin pieneen energia-ammukseen verrattavia projektiileja.
“Lehu-metsää, Nui-Koroa, noita sota-alueita. Troopperin jengi pyysi katsomaan, josko löytyisi jotain hyödyllistä niille vietäväksi.”
“Oletko lähdössä sinne?” Kapura kysyi. “Mietin vain…” Toa avasi ja sulki suunsa, katsoi häntä kohti ja tokaisi liioitellun neutraalisti: “En vain tiennyt, että adminit päästivät sinut lähtemään kaiken sen jälkeen.” Kapuran ei tarvinnut täsmentää, että se viittasi paitsi Metru Nuihin myös kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen. “Varmaan ei kannata olla petturiepäilty.”
“No olin ihan yhtä yllättynyt”, Matoro myönsi. “Mutta olen ihan tyytyväinen, että pääsen harhauttamaan itseäni jollakin. Kai Tawakin ajatteli sen niin? Vaikka vannottikin minua pysymään elossa ja sitä rataa, sitä tavallista Tawaa.”
Kapura tuhahti. “Onneksi vaikutat ihan hyvältä sekä kuolemaan että pysymään elossa.” Hetken keskustelu vaikutti pyörineen jonkin vakavan ympärillä, mutta paluu vitseihin oli käynyt yhtä äkkiä kuin Kapuran kanssa aina.
Tuonisilta erotti toisistaan sen nimensä ansaitsevan satama-alueen ja sen vanhemman ja arvokkaamman. Tällä puolella veneetkin näyttivät olevan paremmassa kunnossa – ei ihme, sillä jokainen merirosvo tiesi kyllä pysähtyä mahdollisimman lähelle Ruskeaa Makutaa ja ilotaloja. Siellä heidän Karzahnille menettämäänsä alusta pitäneen Kapuran mukaan venepaikka Huonossa oli myös huomattavasti halvempi.
“No, onko sinulla jotain suunnitelmia?” Matoro kysyi. “Nyt kun, no, meriharakka-asiasta on… noh, jos ei selvitty niin ainakin saatu selvyys.”
“En tiedä, miten paljon olet itse kuullut Visokilta, mutta selvyydestä ei ehkä voi vielä puhua”, sanoi Kapura. “Mutta hei, jonkin verran tilannekuva on onneksi kyllä selvinnyt. Jos et tiennyt, niin tässä vähän faktoja: Avde aikoo rakentaa loisten avulla jonkinlaisen yhteisen unen, johon vangitsee meidät kaikki sirujen voimalla. Siinä koko simppeli homma.”
“Ai puhuit Visokin kanssa?” Matoro kysyi sivuuttaen kaiken muun. “No, hyvä kuulla, ettei se ole ollut vain omissa oloissaan. Visokki ei ole ollut ihan hirveän… avoin viime aikoina, ainakaan minulle. Hän kai kokee epäonnistuneensa koko loisoperaatiossa.” Eikä vähiten minun takiani, hänen ajatuksensa jatkoivat.
Kapura taputti käsiään yhteen. “Tästä minun pitikin kanssasi puhua. Visokki saa ajatella, mitä haluaa, mutta tärkeämpää on, että me onnistumme. Sinullahan on se kello vielä?”
“Joo…?” Toivottavasti et pyydä näyttämään sitä.
“Minä olen tosiaan sellaisessa käsityksessä, että Punainen mies tarvitsee kuin tarvitseekin kaikki sirut suunnitelmaansa varten. Se, mitä hän aikoo, kuulostaa niin valtavalta hommalta, ettei se takuulla onnistu ilman kaikkia. Joten… jos edes yhden survoisi takaisin sinne kelloon, on syytä uskoa, että se estäisi hänen aikeensa täysin. Eikö?”
“Noin minäkin kuvittelisin”, Matoro sanoi ja kohautti olkiaan. “Kokonainen Nimda kuitenkin vaikuttaa tuhat kertaa tärkeämmältä kuin kuusi yksittäistä sirua. Kello on paras keino saada edes se yksi pois vääristä käsistä. Toivottavasti useampi.”
“Niin”, vahvisti Kapura. “Ja… minä en aio missään tapauksessa pyytää, että lähtisit taas sirujahtiin… mutta sinulla vaikuttaa olevan jonkinlainen taipumus törmätä niihin, missä ikinä menetkään…”
Se loihti Matoron kanohille heikon virnistyksen. “No se on kyllä totta. Ja kyllä, olen ajatellut tätä aika paljon viime päivinä… ja olen ehkä oikeasti tajunnut viimein, miksi Aru–, öh, sinä sen sirun sinne kelloon suljit. Sääli vain, että joku ääliö löysi sen kellon ja avasi sen myöhemmin.”
“Metru Nuilla oli aika paljon ääliöitä”, tulen toa vastasi. “Joidenkin legendojen mukaan jopa tasan tuhat. Mutta vähintään kaksi.”
“Tuota, jos olisit minun roolissani… lähtisit varmaan saman tien Metru Nuille takaisin sulkemaan kelloon sen yhden sirun, jonka sijainnin tiedämme varmasti? Vai?”
Kapura katseli ympärilleen pohdiskelevasti. “Olen pelannut tarpeeksi roolipeleja tietääkseni, että joskus on järkevintä grindata rauhassa hetken juonipisteitä. Sinun asemassasi en lähtisi ainakaan sen yhden puukotusyön jälkeen, en ennen kuin on tarpeeksi hyvä olo henkisesti ja fyysisesti.”
“… no, kun sen muotoilee noin…” Matoro myönsi. “Koska olen miettinyt sitä paljon. Sekä sinä että Tawa olette nyt suositelleet minua ottamaan rauhallisemmin tämän kanssa, ainakin toistaiseksi… mikä on kai sitten ihan hyvä neuvo.”
“Eiköhän se ole. Mutta siinä ei valitettavasti ole kaikki. Nyt kysyn vähän vaikeamman kysymyksen”, sanoi Kapura ja katsoi häntä kulmat kurtussa.
“Kello on sinun nyt, pidä hyvänäsi. Olen samaa mieltä siitä, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Mutta… tiedäthän, että kosketus Nimdaan ei varsinaisesti ravitse rationaalista ajattelua. Melkein voisi sanoa päinvastaista. Joten jos Klaani saisi jälleen jonkin siruista, mutta, sanotaanpa vaikka näin, adminit haluaisivat käyttää sitä aseena, mitä tekisit? Nyt kun olet se, jolle kello – ja valta pysäyttää sirut ikiajoiksi – kuuluu?”
Vähän aikaa he kuuntelivat sateen ropinaa mukulakivetyksellä, kun Matoro yritti muotoilla jotakin vastausta.
“En usko, että Tawa tai Visokki haluaisivat tehdä niin”, hän vastasi. “Ja Gee teki aika selväksi, että haluaa vain heittää ne tulivuoreen.”
“Hyvä, että kenelläkään perusjärkevällä yksilöllä ei ole ikinä siruihin liittyviä epäterveitä mielihaluja”, sanoi Kapura pyöräytellen silmiään. “Olisi aika traagista, jos esimerkiksi sinä tai minä olisimme joskus menettäneet harkintakykymme Nimdaan liit–”
“Anteeksi, en osaa vastata”, Matoro keskeytti apeasti “Jos vaikka Tawa oikeasti haluaisi käyttää siruja, täysin vakuuttuneena siitä, että niillä voisi korjata kaiken… olisi yhtä lailla mahdoton kuvitella, että antaisin sen virheen tapahtua taas kuin että tekisin jotain Tawaa vastaan. Rehellinen vastaus: luultavasti en osaisi tehdä mitään siinä hetkessä, kun se olisi vielä mahdollista… ja sitten olisikin jo myöhäistä.”
“Haluan sinun miettivän asiaa lisää ja valmistautuvan siihen, että joudut joskus tekemään sen valinnan”, sanoi Kapura tiukasti. “Lienee selvää, ettei sota ole hetkessä ohi, ja mitä kauemmin kriisi jatkuu, sitä houkuttelevampi vaihtoehto taikakalusta tulee. Jos ei adminien niin ainakin meitä herkkäuskoisempien kanssaklaanilaisten mielestä. Ja Avde… en tiedä, tietääkö hän mitään kelloon liittyvistä suunnitelmistamme, mutta jos tietää, eiköhän se saa hänen kanohinsa hehkumaan raivosta, ja se mahdollisuus meidän on otettava vakavasti, Matoro. Kuvittele hänen valkoinen sätkynukkensa tuohon viereen miekka minun kurkullani ja vaatimuksena poistaa sirut kellosta.”
“Ehkä minä vain laitan yhden sirun kelloon ja ammun sen Punaiseen tähteen”, Matoro tokaisi kauhuskenaariota väistellen. Silloin hän tajusi, että jos harakka tiesi suunnitelmasta, myös Avde saisi tietää siitä lopulta. “Sinä se osaat synkentää päivää, Kapura. Anteeksi, en usko, että minulla on sinulle vastauksia.”
“En minä nyt sinulta mitään konkreettista halua. Mutta…” Tulen toa mietti hetken ja lausui sitten jotakin, joka oli äänensävyn mukaan lainattua.
“Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille. Minusta tuntuu, että Avde olisi kyllä voinut pysäyttää meidät minä hetkenä tahansa, jos olisi sitä oikeasti halunnut. Mutta hän antaa meidän pitää vapautemme, jos leikimme hänen sääntöjensä mukaan. Jos tuhoamme itsemme Nimdalla. Kello sen sijaan… se tuntuu huijaukselta. Kolmannelta valinnalta skenaariossa, jossa niitä oli tarkoitus olla vain kaksi. Rikommeko me Punaisen miehen kivan näytelmän käsikirjoitusta? Onko sillä seurauksensa?”
“No, hän ei varmaan halua minua enää punaiseen pikku hoviinsa”, Matoro sanoi ja virnisti enimmäkseen keventääkseen tunnelmaa. “Onko tämä jotain, mitä Visokki sai tietää, vai mistä tämä kaikki Avde-tieto tulee?”
“Väitti saaneensa tietää tuon kaiken minun mielessäni”, tokaisi Kapura. “Henkilökohtaisesti tosin uskon vain siihen, mikä käy muutenkin yhteen jo kuulemani kanssa. Kaikkien yhteinen unimaailma on siinä pinossa, jonka todenperäisyyttä vielä harkitsen.”
“Niin, no – viimeistään unien kohdalla tämä menee hieman ohi omasta erikoisalastani”, Matoro totesi. “Parempi jättää se puoli Visulle ja Manulle.”
He olivat päässeet jo pitkälle Hagahiin; pieni sankarihautausmaa oli jo takana. He näkivät vilaukselta toa-patsaan, jonka toinen käsi osoitti taivasta kohti. Matoro ei enää edes muistanut, missä konfliktissa muurien sisälle haudatut olivat menehtyneet, mutta kyse oli aivan Bio-Klaanin alkuhetkistä. Kotoisa kivijalkakirjakauppa, jonne seikkailija oli matkalla, oli aivan kulman takana.
“No, oli kiva jutella taas. Meidän pitäisi varmaan vain istua joskus iltaa oikein kunnolla. Tai mennä jollekin tosi tylsälle merimatkalle”, hän totesi heidän saapuessa kaupalle vaitonaisina.
“Joo”, sanoi Kapura hieman poissaolevasti. “Sitten kun nämä nykyiset kiireet ovat takana.” Matoro ei tiennyt, viittasiko se hänen omiin suunnitelmiinsa vai johonkin, josta tulen toa ei ollut hänelle kertonut. “Ja sitten, kun petturitutkinta ratkeaa ja minun annetaan jälleen liikkua vapaasti. Nyt minä vain…”
Kapura vaikutti miettivän hetken jotain kuumeisesti, mutta lopulta vain huokaisi ja pudisti päätään. “Minullakin on jo kiire toisaalle, mutta aioin kyllä kertoa sinulle yhdestä jutusta. Ehkä sujautan illalla ovesi alta kirjeen, jossa selitän kaiken. Senkin, mitä en voi kertoa nyt. Haluan vain sanoa…”
Matoro odotti hetken jotakin dramaattista paljastusta. Sen oli pakko olla jotain todella melodramaattista, Kapuran tuntien.
“… jos modet tai adminit tulevat illalla kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin yleiseen tasooni nähden häkellyttävän stabiililla tuulella. Enkä tahtonut pahaa kenellekään. Ei muuta.”
Sen sanottuaan Kapura livahti nurkan taakse merirosvon nopeudella.
“Selvä…?” Matoro vastasi, mutta ei ollut aivan varma, kuuliko Kapura.
Äkkiä hän oli paljon enemmän huolissaan ystävänsä henkisestä vakaudesta kuin oli hetki sitten ollut.
0
“Oletan, että kaikki ne, joiden on oltava paikalla, ovat paikalla”, lausui Same ja katseli terävästi monenkirjavaa joukkoa. Tälläkin kokoonpanolla kokouksesta saisi varmasti riittävän pitkän. “Kohta yksi, kokouksen avaus.” Nuija napsahti pöytään napakasti. “Aloitamme kokouksen ajassa 11.32.”
Salista ei kuulunut vastalauseita.
“Kohta kaksi – kokouksen järjestäytyminen. Kohta 2.1: todetaan kokouksen läsnäolijat.”
Jo siinä kuluisi oma aikansa. Toista kuin ylläpidon kokouksissa, mietti selakhi, etenkin kun admineista puuttui kaksi.
Kokous avattiin 11.32, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan.
“Otamme nimenhuudon. Yksinkertainen ‘hep’ tai ‘paikalla’ riittää, ei sutkautuksia. Kirjuri Sulfrey?”
“Paikalla”, Sulfrey sanoi.
“Sulfrey toimii kokouksen sihteerinä. Admin Tawa?”
“Paikalla”, lausui Tawa tottuneesti.
“Hyvä, sitten moderaattorit. Same – hep, Paaco…?”
“P–”
“Turpa kiinni”, Bladis murahti.
Ei sutkautuksia, kelasi Bladis päässään ja kääntyi virnuilevaa Paacoa kohti.
Paaco sulki suunsa hitaasti tuijottaen Bladista.
“Bladis?” huokaisi Same.
“Sori eikun hep.”
“Make?”
“Hep?” Make sanoi katsellen hermostuneesti Bladista.
“Hyvä. Sitten Klaanin poliisivoimat. Varsinaisena poliisilaitoksen edustajana rikostutkija Takalek?”
“Hep!” Takalek vastasi jämäkästi.
“Rikostutkija Taguna?”
“Ööh… hep”, sanoi Taguna.
Paacolla, kelaili Paaco päässään ja oli aivan varma, että se olisi ollut kaikista hurjan hauskaa.
“No niin. Vartiopäällikkö Vak?”
Same tiiraili ympäri salia. Turagan etsiminen herätti salissa muutenkin tiettyä levotonta hakemista.
“Ilmeisesti ei paikalla.”
Taguna jäi miettimään, olisiko sittenkin kehdannut sanoa jonkin vitsin, mutta Same vaikutti olevan pahalla päällä jo Paacon jälkeen. Pahalla tai ainakin liian virallisella.
“Varmaan taas jossain siistimmässä hommassa”, Bladis murahti. “Ei äijä niin vanha ole, etteikö vielä heiluttelisi peitseään.”
Peistään, siniviittojen pöydässä istuva Sulfrey korjasi mielessään ja teki merkinnän paperiinsa. Matoralainen oli tavannut turaga Vakin nopeasti pari kertaa. Vartiopäällikössä oli tiettyä, miten sen nyt sanoisi, suoraviivaisuutta. Istuminen ja keskusteleminen ei kuulunut hänen harrastuksiinsa eikä varmaan työhönsäkään.
“Hm. Merivartioston kapteeni Haddox?”
Ikivanha, kurttuinen pyörätuolissa könöttävä krikcit, entinen merten sotaherra, nosti harittavan katseensa Sameen ja murahti.
“Kautta leviaattanin partalonkeron, minä se olen!”
“Nui-Koron siniviitat”, Same jatkoi sivuuttaen etikettirikkeen. “Komisario Gambur?”
“Hep”, sanoi ta-matoralainen poliisi tottuneesti.
“Varakonstaapeli Apilak?”
“Hep!” huudahti nuorempi vihreä siniviitta.
“Varakonstaapeli Fuzchel?”
Takalek päästi pienen huokauksen.
“HEP!” vikistiin vastaus jostain; Same ei nähnyt puhujaa.
Onko tuo… zyglak?
Make tuijotti liskonaamaa leveän stetsonin alla ja haki katseellaan tukea Paacolta. Paaco vain kohautti olkapäitään. Kummallista sakkia oli näemmä Rapujoen toisessakin päässä.
“Hyvä. Klaanin vankiosasto: Bodyguard?”
“Hep”, sanoi suuri titaani, nousi seisomaan ja veti hunööriä.
“Hep”, sanoi asiallisesti palomestari, joka näytti kaapilta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin huudatettu Bodyguard.
Helkkari, äijä on leventynyt viime kerrasta, pohdiskeli Bladis jäätyään katselemaan hänet aseman portaita ylös kantanutta könsikästä tarkemmin.
“Vapaapalomies Matoro?”
“Hep.”
“Hyvä. Ja… jäsen Peelo?”
“Hep”, totesi harmaa androidi sivummalta seinän vierestä, selvästi etäämmällä kokouspöydän ympärille kerääntyneestä joukosta.
“No niin. Hyvä. Entä onko paikalla vielä joku, jonka nimeä en sanonut?”
“Ööö… hei?” huikkasi vilkuttaen hopeahaarniskainen tulen toa, jolla oli tummanpunainen kanohi-naamio. “Ajattelin, että minun olisi hyvä pysyä asioiden tasalla. Täällä käsiteltävät asiat koskevat kuitenkin myös minua.”
Onko tämä se kuuluisa Matoro? Sulfrey mietti katsoen hämmentävää olentoa, joka ei kuulunut mihinkään hänen tuntemaansa lajiin. Olihan nimi yleinen, mutta tämä Matoro ainakin herätti huomiota.
Sulfrey ei ollut aivan varma, mikä olennon raajakkeista, jos mikään, oli tämän pää. Matoralaisen katse kiinnittyi kuitenkin tämän tatuointeihin. Ensimmäistä sanaa hän ei tunnistanut, mutta toinen oli xiankielinen sankaria tarkoittava sana. Ja aivan ansaitusti – palokunta jos joku oli sankareita täynnä.
“Ja”, kysyi Same kulmaansa kohottaen, “Kuka sinä olet?”
“Toa Rapuka.”
Same huokaisi. “Nimeäsi ei löydy listalta, ja tämä ei ole yleinen kokous. Minun on pyydettävä sinua poistumaan.”
“Tuo on kyllä aika epäreilu käytäntö”, totesi Rapuka. “Nämä ovat kuitenkin kaikkia klaanilaisia koskevia asioita. Onko tämä kokouskulttuuri, jota haluamme tukea. Onko meillä–”
“Bodyguard?” Same kääntyi rotevan titaanin puoleen. Tämä nousi tuolistaan.
“Lähdetäänpä”, sanoi leveä mies ja laski kouransa Rapukan olkapäälle.
“Ensin moderaattorit sulkevat asetehtaani ja nyt minut vielä vaimennetaan. Tällä menolla järjestelmämme erottaa nazorakeista vain laskemalla käsivarret. Eikö teillä–”
Jokainen kokoustilassa kääntyi katsomaan kohti toaa.
Ovi sulkeutui, ja hanskasvo jäi huoneen ulkopuolelle. Bodyguard naksautti rystysiään ja nyökkäsi Samelle.
“Kiitos. Jatketaan. Kohta 2.2, esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi. Esityslista on lähetetty osallistujille sääntöjen mukaisesti ennen kokousta. Onko kenelläkään siitä mitään sanottavaa?”
Vastauksia ei kuulunut.
“Hyvä. Kohta 2.3, myönnetään puhe- ja läsnäolo-oikeus sitä pyytäville. Eli jäsen Peelolle.” Same nyökkäsi Sulfreylle, joka teki merkinnän pöytäkirjaan.
“2.4. Valitaan pöytäkirjantarkastajat. Ehdotuksia?”
“Ehdotan palomestari Nui-Pogoa ja siniviittojen komisario Gamburia”, sanoi Sulfrey, kuten oli ennen kokousta miettinytkin.
Tawa peitti naamionsa kädellään. Häntä hieman nolotti klaanilaisen puolesta.
“Hyväksytäänkö pöytäkirjantarkastajat? Ei vastalauseita; hyväksymme pöytäkirjantarkastajiksi palomestari Nui-Pogon ja komisario Gamburin. Kohta kolme, kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.” Nuija napsautti pöytää kuin pajavasara. “Meillä on vaadittava määrä osallistujia paikalla. Kokouskutsu ja esityslista on lähetetty kutsutuille säädösten mukaisesti. Totean kokouksen lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Hyvä. Kohta neljä: ajankohtaiskatsaus.” Naps. “Vapaapalokunnan asiat. Palomestari Nui-Pogo, ole hyvä.”
Tasapaino oli syytä pitää: yksi täältä etelästä, yksi Nui-Korosta. Toinen klaanin jäsen, toinen ei. Sulfrey tiesi, että kyseessä oli lähinnä byrokraattinen toimenpide, mutta oli se silti hoidettava kunnolla.
“Kiitos, arvon puheenjohtaja, arvon kokouksen osanottajat. Kaupungin paloturvallisuustilanne on vieläkin epävakaa. Krhm.”
Palomestari käveli piirtoheittimen luo, poisti varovasti esityslistan ja korvasi sen kaupungin karttaa kuvaavalla kalvolla.
“Kilpakujilla ja Zakazissa on yhä aivan liikaa rakennuksia, jotka on tehty palavasta materiaalista – puusta, komposiittilevystä, lehvistä, mudasta jossa on orgaanista materiaalia vähintään 40 prosenttia tai vastaavasta. Eikä palon leviämistä rajoittavia palomuurirakenteita ole.
Röltsi on, kuten paikallaolijat varmasti tietävät, ‘palokatastrofi joka odottaa tapahtumista’. Samanlaisia surullisia kokemuksiahan meillä onkin jo Huonosta, jonka suunnittelussa paloturvallisuus oli jätetty täysin huomiotta.
Palomestarin olemus herätti kummastusta useammassakin osallistujassa. Bio-Klaanissa oli tosiaankin jäseniä lähes jokaisesta maailman lajista, mutta Nui-Pogo oli kone, Metru Nuilla rakennettu tietoinen elämänmuoto. Pienillä rapujaloilla liikkuvalle piironkimaiselle olemukselle ei löytynyt linnoituksen muurien sisältä vertaista. Peelo painoi mieleensä mahdollisesti käydä jututtamassa laitetta myöhemmin – hän oli liian syvällä tutkimuksissaan antaakseen itselleen lupaa uskoa yhteensattumiin.
Aika ei ole puolellamme. Tulevana talvena uunien ja takkojen käyttöaste tulee kasvamaan, ja tämä aiheuttaa varmasti ns. ‘tulipalopakkasilla’ tapahtuvia paloja. Nämä onnettomuudet voivat pahimmassa tapauksessa levitä koko kortteliin ja uhata jopa kokonaisia kaupunginosia.
Ehdottaisin kaupunkia saneeratessa tontteja eristäviä palokujia, matalampaa tonttitehokkuutta palavasta materiaalista rakennettaessa sekä suojaavien puustovyöhykkeiden rakentamista mainittuihin kaupunginosiin. Tällä hetkellä suojaavia puukujia on lähinnä Rapujoen läheisyydessä, jossa palon leviämisen uhka on vesistön takia muutenkin melko vähäinen. Uudisrakentamisen tarpeisiin tulisi laatia selkeä ja sitova rakennusjärjestys, joka määrittelee sallitut materiaalit ja niiden paloneristys-, syttymis- ja palonkestoarvot.
Paaco nojautui vaivihkaa Maken puoleen. “Ei muuten kannata röyhtäillä siellä päin…”
Make katsoi takaisin lähinnä vaivaantuneena.
Tuore uhka paloturvallisuuden kannalta ovat tietenkin vihollisen täsmäiskujen aiheuttamat tahalliset palot eli tuhopoltot.
Normaaliaikanahan suurin osa palouhista on tapaturmapohjaisia – takasta karannut kipinä, vuoteessa sytytetty savuke, koksiämpäri liian lähellä seinävaatetta. Nyt meillä on kuitenkin vihollinen, joka on jo todistetusti käyttänyt palopommeja ja tulee todennäköisesti tekemään niin tulevaisuudessakin.
Palopommitukselta suojaaminen on vaikea prosessi, ja suosittelisin joidenkin kaupungin korkeimpien rakennusten muuttamista vesitorneiksi. Admin-torni olisi tähän tarkoitukseen toki paras, mutta esimerkiksi muuritornien käytöllä voisimme luoda koko kaupungin kattavan sammutusverkon.
Se mieletön combo, jonka hän oli vetäissyt viime viikolla sitä yhtä skakdia vastaan… Tagunan ajatukset palasivat menneiden mätäkkämatsien hohtoon, ja hänen kanohinsa suupielet venyivät ylös. Hän toivoi, että nyt oli sopiva kohta hymyillä.
Tässäkin toki korostuu vapaapalokunnan, vartioston ja tiedusteluyksiköiden saumaton yhteistyö. Ennakoimalla palopommitukset voimme pitää sekä miehistön että kaluston täydessä valmiudessa tilanteen ‘syttyessä’.”
“Kiitos, palomestari. Onko sinulla paloturvallisuutta koskevia ehdotuksia, jotka eivät vaadi kaupungin suunnittelua ja rakentamista uudelleen?” kysyi kokouksen puheenjohtaja.
“Paloturvallinen puukaupunki on jatkuva prosessi, arvon puheenjohtaja”, vastasi Nui-Pogo hieman toruvaan äänensävyyn.
Tawa ei kokenut oikeutetuksi pitää puheenvuoroa siitä, että 1. Admin-tornilla oli sotastrateginen tarkoitusperä ja 2. hän kirjaimellisesti asui siellä. Hän tyytyi nyökyttelemään hyväksyvästi.
Same ei aikonut juuttua pidemmäksi aikaa kokouksen ensimmäiseen varsinaiseen asiaan. “Seuraavaksi vuorossa rannikkovartioston kapteeni Haddox”, hän sanoi. “Olkaa hyvä.”
“Krhm!” röhäisi vanha dox ja oli jo tempaisemassa itsensä tuoliltaan reippaasti pystyyn, kunnes muisti sen olevan pyörätuoli ja etteivät hänen jalkansa olleet toimineet kahteensataan vuoteen. “Kolja…” mutisi vanha mies ja yskäisi varsin sairaan joskin voimakkaan oloisesti. Hän lähti rullaamaan taaksepäin ja osui komisario Gamburiin, joka pudotti kypäränsä sylistään. Hetken merikarhu ja tinanappi hytkyivät sivulta sivulle kun koli-hyökkääjä ja maalivahti epävarmoina siitä, kumpi väistäisi ja kummalle puolelle. Gambur luovutti; Haddox rullasi hänen varpaidensa yli piirtoheittimelle. Nui-Pogo kavahti ja vetäytyi valokeilasta palokaavionsa kanssa.
Sulfrey oli luovuttanut palomestarin huomioiden kirjaamisen kanssa jo heti alkuun. Hänellä oli sama kertomus kauniina käsikirjoituksena viime kokoukseslta, ja kopiokone oli hyvä renki.
Haddox asetti käsin kalvolle piirretyn merikartan juhlallisesti piirtoheittimelle. Katsojat pystyivät lähes haistamaan merisuolan ja kuulemaan aaltojen äänen ja pienenpienten merimiesten kauhunhuudot, kun sadat monilonkeroiset ja terävänokkaiset piirtohirviöt nousivat merikartan aalloista. Niitä oli ehkä jopa enemmän kuin todellisuudessa.
“Mmmeri.” Haddox mittasi harottavalla, puolisokealla katsellaan paikallaolijoita ja hymyili synkästi. “Se on vanhempi ja vahvempi kuin kukaan, joka kävelee tämän karun maan päällä. Se ei kumarra ketään eikä palvele edes Suurta Henkeä. Ei edes! Nazorakit, maan siira-kansa, ovat ehkä tämän maailmankolkan suuri merivoima, mutta Hopeisen Meren syvyyksille ja tyrskyille he ovat vain pari lehteä väreilevällä pinnalla. Mutta niin olemme mekin! Ja jos meri nousee niin kuin on kirjoitettu, voimme unohtaa koko sodan. Klaanistamme jää vain Admin-tornin huippu uudeksi majakaksi! Khäh!”
“Mihin niin on kirjoitettu?” kysyi Taguna kiinnostuneena.
“Mtäh?”
“Ööhh… kun sanoit, että jos käy niin kuin on kirjoitettu”, poliisi selitti. “Että meri syö Klaanin. Kuulostaa minun korviini ihan saakelin vakavalta uhalta, vaikken olekaan siitä ikinä kuullut. Tai siis lukenut.”
Enempi kuin yksi salissa olija pyöritti silmiään. Tulisiko tästä yhtä oleellinen puheenvuoro kuin edellisestä? Toisaalta Haddox vaikutti viihdyttävämmältä. Jollain hieman surullisella tavalla.
Merimiehen silmiin syttyi hetkeksi Pyhän Elmutin tuli. “No ei sitä ole mihinkään kirjoitettu! Se on merimiesten hiljaista ammattitietoa! Yritä siinä kirjoittaa asiota muistiin, kun aallot ovat kahdeksan syltä korkeita ja ruijanpallasta sataa vaakatasossa kannelle! Jos ei muista, on kuollut merimies! Yritä nyt seurata, poika!”
Haddoxin silmäkulma nyki. Hän kääntyi kartan puoleen ja piirsi yhdellä punakynän vedolla Klaanin ympärille täydellisen puoliympyrän rannikosta rannikolle.
“Merisaarto on tiedustelutietojen mukaan keskimäärin kahdeksankymmenen meripeninkulman päässä Klaanin linnoituksesta. Tämä rengas pitää yhä sisällään Ruki-Koron ja suurimman osan sen kalavesistä mutta ei enää Veljeskunnan saarta, joka on – kuten hyvin tiedämme – vihollisella.
Saarto on tiheimmillään tärkeimpien vesireittien varrella. Päättisten itäpuolella Kalimacin väylä on siis käyttökelvoton, ja lännessä Veljeskuntasaaren itälaidan aukon käyttö olisi uhkarohkeaa. Kalimacin menettäminen on meille toistaiseksi pienempi paha kuin he ehkä toivoivat – Klaanilla ei ole omia raskaita vesialuksia, jotka ovat siitä riippuvaisia. Vain tuontiliikenne on sieltä katki. Samoin itärannikko Vasallinokkaan asti on toistaiseksi meidän, ja voimme pitää nopeita aluksia suojaisissa valkamissa.”
Ainakin se parantaisi paloturvallisuutta vähentämällä rakennusmateriaalien syttyvyyttä, ajatteli Nui-Pogo, joka oli loukkaantunut tärkeän puheenvuoronsa tylystä lopetuksesta.
Keltaisella kynällä Haddox piirsi sopusuhtaiset tähdet itärannikolle Päättisten saarien korkeudelle. Hän kääntyi takaisin yleisöön.
“Zyglak-toiminta on yhä hiljaisempaa. Toisaalta merimunkkihavaintoja on tehty enemmän kuin moneen pitkään vuoteen. Ovatko nämä seikat yhteydessä toisiinsa? En tiedä. Kenties zyglak-väki väistää Kalpeaa Apottia, joka valmistuu konklaaveineen Syvällisten Aikakauteen. Se voi tietää nazorakien loppua, ja meidänkin. Suosittelen jättämään lepytyslahjoja niille uhrisuville, jotka ovat vielä saarron sisäpuolella. Samoin pikalähetykset ilmateitse kannattaa hoitaa mikäli mahdollista pimennettyinä ja itäkautta – alkumatkasta rannikkoa pitkin ja Kalimacia välttäen. Vihollisen silmät eivät nuku!
Kalastaminen ja meriliikenne saarron sisäpuolella on vielä melko turvallista, joskin uudenkuun aikaa uhrisuvien lähivedet ja Vanha Syvä ovat nyt vaarallisempia kuin sota. Varokaa Kelmeää Kansaa! Saarron ohi pyrkivät pienet vesialukset voivat lähteä Visulahdelta suoraan itään, jossa rengas on harvempi. Siihen liittyy aina riski” – Haddox katsoi terävästi joukkoa – “mutta riski on vielä hallittavissa. Ja yön suoja parantaa mahdollisuuksia. Suosittelen turvautumaan kokeneisiin merimiehiin tai mahdollisuuksien mukaan salatieteisiin. Olemme saaneet hyviä tuloksia turaga Perhelin kanohi Mahikin kanssa.”
Haddoxilla menee taas ihan helvetin kovaa, tuumi Taguna tyytyväisesti. Saisipa doxin vetämään kokouksen joka kohdan. Hänen mieleensä jäi pomminvarmasti joka ikinen yksityiskohta, oli niistä sitten mitään hyötyä tai ei.
Haddox otti esiin sinisen kynän ja piirsi täydellisen ympyräkaaren Ruki-Koron ympärille rannikosta rannikkoon.
“Ulappain sumun kätköissä on lounaisen naapurimme Ruki-koron tilanne. Heidän ja Veljeskuntasaaren välillä on pelkkää vettä, ja se, että he ovat vielä vapaita, saisi minut epäilemään siirojen merimahtia jos en paremmin tietäisi.
Kuinka kauan saa Kalan kansa pitää kotinsa? Heidän kylänsä on luonnollinen satamapaikka. He tuntevat vetensä paremmin kuin kukaan eivätkä ole tyhmiä. Mutta vihollisen ylivoimaa ja Rautasiipeä vastaan he eivät kauaa kestä. Minä olen puhunut heidän kanssaan viime täysikuuna Vanhan Syvän rajaluodolla. Lausuimme armosanan Kalpealle Kansalle ja vaihdoimme tiedot merisaarron tilanteesta. He ovat varuillaan mutta eivät pelkää. Mutta uskon, että jos siirojen laivasto ei ensimmäisenä yritä pyyhkäistä meidän kotisatamaamme rynnäköllä, ottaa Ruki-Koro seuraavan iskun ja sitä myötä tiukentuu merisaarron solmu ympärillämme.”
Haddoxilla menee taas ihan himpskutin kovaa, tuumi Sulfrey kauhuissaan. Hän ei ollut aivan varma, minkä sanan kohdalla oli lopettanut vakavahenkisen yrityksen kirjata ylös puheenvuoron täysi sisältö. Ehkä “merimunkki”, ehkä “salatieteet”.
Haddoxin silmät nykivät holtittomasti, ja hänen jalkansa iski vasten pyörätuolia. Mutta vanhan merimiehen käsi oli vakaa, kun hän piirsi Klaanin ympärille entistä paljon pienemmän punaisen ympyräkaaren tasaisella katkoviivalla. Se lähti Ruki-Korosta ja päättyi Vasallinnokan kärkeen. Linja viisti Visulahtea lännessä rajaavan kärken rantapoukamia.
“Jos Ruki-Koro kaatuu, on vain ajan kysymys, ennen kuin ne saavat noustua maihin Vartioniemen lounaisrannoilla. Se on kallioista maata, vaikeaa mutta suojaisaa. Mutta jos ne hiipivät lahdelle, on meillä etu. Maalinnamme on merialueen vahvin – vaan miten se kestää siirojen rautasiipeä vastaan, jos samalla käy isku Lehu-metsän yli pohjoismuurille? Siihen en minä osaa sanoa, mutta niin kauan kun meillä on satama ja laivoja, ei vartioni herpaannu!”
Vanha krikcit nosti kätensä hunööriin. Merimiehen puolisokeissa silmissä oli kyyneliä.
Haddoxin vaiettua täytti huoneen hetkeksi vain hiljainen supatus jossain takana, mutta sitten puheenjohtaja havahtui ja muisti roolinsa kokouksen kulussa. Nuija iski pöytään. “Juuriadminin puheenvuoro seuraavaksi”, Same sanoi.
Haddoxilla menee taas ihan perkeleen kovaa, tuumi Nui-Pogo haikeana. Jos hän olisi harrastanut tulen myönteisessä mielessä kuvaavia metaforia, olisi hän voinut ajatella tämän olevan liekeissä. Mutta ei tuli mikään vitsailun asia ollut.
Ehkä Bio-Klaani olisi ottanut hänen varoituksensa vakavammin, jos hänellä olisi ollut yhtä kovat puhelahjat. Pisara katkeraa kateutta kulki Nui-Pogon virtapiirien halki.
Pitäisi kai harkita kansanopiston retoriikan kurssille ilmoittautumista.
Tawa nyökkäsi. Koko huone, varsinkin ne, jotka eivät olleet linnakkeen ylipäällikön kanssa aiemmin tekemisissä, laskeutui hartaaseen hiljaisuuteen.
“Haluaisin ottaa puheeksi näin kaupungin ja linnakkeen kaikkien turvallisuuselimien kesken tuoreimman jäsenemme. Tähän asti olemme pitäneet jäsenen identiteetin salassa hänen oman turvallisuutensa nimissä, mutta olemme Samen kanssa päätyneet siihen, että teidän kaikkien olisi hyvä olla tietoisia asiasta.”
Tawa piti hetken tauon. Hän haki varmistusta Samelta, joka antoi sen nyökkäyksellä.
“Uusin jäsenemme, nimeltään Kelvin, on nazorak-karkuri. Hän on omiensa jahtaama ja on jo aiemmin auttanut Allianssin vastaisessa toiminnassa.”
Tämä uutinen aiheutti kohahduksen läsnäolijoissa. Moderaattorit vilkuilivat toisiaan. Takalek nosti katseensa muistiinpanoistaan Tawaan.
“Khrm. Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa”, Takalek ryhdistäytyi ennen kuin supina tilassa ehti kasvaa.
“Lupa myönnetty.”
“Tarkentaisitteko hieman… onko tämä nazorak Klaanin täysivaltainen jäsen? Onko hänellä lupa liikkua vapaasti Klaanissa?”
“Kyllä”, Tawa nyökkäsi.
Ennen kuin Takalek ehti jatkaa, kokouksen toinen krikcit älähti: “Kautta ikuisen partani! Annatteko te absolutistiautokraatit sen nelijalkaisen cyranon kulkea vapaasti pitkin pientareita!? Sehän niljake voi tehdä vaikka mitä!”
Sulfrey yritti olla näyttämättä, kuinka haltioissaan oli vieläkin Rapulinnakkeen johtajan kanssa tekemisissä olemisesta.
Same paukutti nuijaa raivokkaasti. “Kapteeni Haddox, pyytäkää puhutellessa puheenvuoro!”
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi. “Jäsen Kelvin on jo osoittautunut luotettavaksi liittolaiseksemme. Hänen luovuttamansa tiedot ovat auttaneet meitä sotatoimissa Imperiumia vastaan. Tahdon myös huomauttaa, että oman lajinsa pettäminen on tuskin hänen kaltaiselleen helppoa.”
“Puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!” Komisario Gambur viittoi. Same nyökkäsi.
“Oletteko varmoja, ettei hän ole kaksoisagentti?”
“Olemme varmoja. Visokki olisi huomannut, jos hän salaisi jotain.”
Gambur näytti hieman epäilevältä, mutta nyökkäsi kuitenkin. “Hän on sitten ensimmäinen tietämäni nazorak, joka ei ole osa niiden imperiumia.”
Takalek viittasi. “Tarvitseeko poliisivoimien tehdä erityisiävalmisteluita tätä jäsentä huomioiden?”
Tawa pudisti päätään. “Kelvin on pian lähdössä kaupungista Klaanin tehtävälle, joten se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”
Tämä aiheutti kokousväessä taas kohinaa, mutta Tawa jatkoi itsevarmasti.
“Minun nähdäkseni tämä tehtävä toimii varmistuksena siitä, että hän on valmis toimimaan Bio-Klaanin eduksi hankalissa tilanteissa. Tämän lisäksi tehtävä tapahtuu täysin kaupungin ulkopuolella.”
Same napautti nuijallaan pöytää. “Tahdon myös huomauttaa, että Kelvinin jäsenyys ei ole tämän kokouksen aihe eikä sen päätettävissä. Jollei jollakulla ole lisättävää, siirtykäämme eteenpäin.”
“Minulla olisi vielä toinen huomio”, Tawa sanoi. “Visokki ei valitettavasti itse päässyt paikalle terveyssyistä, mutta hän halusi pyytää että pidämme silmällä siltä varalta, että jossain näkyisi…”
Bladis siristeli silmiään ja tuijotti eksentristä merikarhua. Eihän sillä edes ollut partaa.
Tawa oli hiljaa joitakin sekunteja ja veti syvään henkeä.
“… apinaa, jolla on banaani, jolla on kasvot. Käsitykseni mukaan kyseinen banaani on jäsenemme Makuta Nui.”
Huoneeseen laskeutui harras hiljaisuus.
“Anteeksi”, komisario Gambur sanoi. “Tarkoitatteko, että banaanilla on Bio-Klaanin jäsenkirja?”
Olisit saanut tulla ihan itse kertomaan tämän tänne, Tawa mietti.
“Ei. Banaani on saaremme makuta, joka on myös liittolaisemme ja Bio-Klaanin jäsen”, Tawa sanoi kärsivällisesti. “Hän on tällä hetkellä banaanin hahmossa, mutta apina on varastanut hänet.”
“Ahaa”, Gambur sanoi nyökäten syvään. “Onko apinakin Bio- Klaanin jäsen?”
“On”, Tawa sanoi ilme peruslukemilla.
Tawa vihasi syvästi jokaista sanaa, jonka joutui tästä aiheesta sanomaan.
“Asia selvä. Ei enempää kysyttävää.”
Gamburilla, samoin kuin useammalla kokouksen osallistujista, olisi ollut kysyttävää.
Kapteeni Haddox muisteli syöneensä pari päivää sitten banaanin. Toivottavasti ei juuri sitä banaania.
Tawa ei tuntenut olevansa kaikkein uskottavimmillaan puheenvuoronsa jälkeen. Varsinkin ulkopaikkakuntalaisten katseissa oli lievästi sanottuna tervettä skeptisyyttä.
“Kiitos, Admin Tawa”, Same sanoi. “Rikostutkija Takalek?”
Takalek nousi seisomaan tuoliltaan kömpelösti. Hänen taaksepäin kääntyvät jalkansa meinasivat sotkeutua tuolin jalkoihin.
“Arvon puheenjohtaja, poliisiasema tahtoo tiedottaa, että lievien rikosten – kuten näpistelyn ja väkivaltarikosten – määrä kaupungissa on kasvanut viime aikoina. Poliisille ja vartiostolle tuli viime kuussa 40 prosenttia enemmän rikosilmoituksia kuin sitä edeltävänä kuuna. Syinä tälle uskomme olevan kauppasaarron ja evakkotilanteen.”
Takalek nyökkäsi puheenvuoronsa päättymisen merkiksi ja istui alas.
“Selvä, kiitän”, Same nyökkäsi. “Vieläkö jotain?”
“Krhm”, rykäisi Taguna. “Tai siis, ööh, jos saan–”
“Aivan vapaasti.”
“Niin”, sanoi plasman toa. “Aseman mätäkkäkerho kokoontuu vastedes maanantaisin. Ennen se oli keskiviikkoisin, jos muistatte. Saa tulla. Meillä on kahvia.”
Sulfrey palasi työnsä pariin kiireellä juututtuaan seuraamaan haltioituneena toa Tawan puheenvuoroa. Voi jestas miten tällä olikin sana hallussa!
Tämän jälkeen ei kukaan sanonut enää mitään, joten Same suuntasi pöytään napakan nuijaniskun.
“Siirrytään eteenpäin kohtaan viisi, meneillään olevat rikostutkinnat. 5.1, ‘tapaus petturi’.”
Useampi huoneessa näytti siltä, ettei ihan ymmärtänyt sanaa “mätäkkä”, mutta sentään kukaan ei kysynyt ja pidentänyt kokousta entisestään. Valmiiksi mietitty puheenvuoro nolotti Tagunaa hieman paljon vakavampien aiheiden jälkeen.
Huoneen tunnelma virittyi välittömästi. Muutoksen havaitsi etenkin Klaanin organisaation ulkopuolisten kohdalla. Same käänsi katseensa siniviittojen komisario Gamburiin.
“Olen ymmärtänyt, että siniviittojen puolelta on esitetty toiveita tarjota resursseja Bio-Klaanin sisäiseen petturitutkimukseen. Olenko oikeassa, komisario Gambur?”
“Olette, herra puheenjohtaja”, Gambur sanoi. “Siinä missä olemme nykyään enenevissä määrin osa yhtenäistä puolustusorganisaatiota, on meistä kieltämättä perin kummallista, että tämä petturitapaus on niin iso musta piste näkökentässämme. Jos olemme oikein ymmärtäneet, tämä petturinne oli vastuussa jostain, jota kutsutaan ‘kauhujen yöksi’ ja joka aiheutti paljon kuolemia kaupungissa.”
Viimeistään sen sanallistaminen vei tunnelmasta ison siivun lupsakkuutta.
“Pitää paikkansa”, Same sanoi.
“Niin, me vain tässä mietimme, että tämmöinen sisäinen uhka on tavalla tai toisella meidänkin ongelmamme. Osaatteko kertoa enempää siitä, mitä siirtoja tapauksen tutkimiseksi on tehty?”
Paaco nosti varoen kättään.
“Noh, linnakkeen sisäistä kameravalvontaa on ainakin tuplattu. Olisi nykyisellä vahtimistasolla aika vaikea uskoa, että jotain vastaavaa tapahtuisi.”
“Sen lisäksi tapauksesta tehtiin mittavat rikospaikkatutkinnat”, Bladis sanoi viittaamatta puheenvuoroa. “Ihan perusjuttuja. Lämpöjälkiä. Sormenjälkiä. DNA-tutkimuksia. Mitä näitä nyt on.”
Skakdi venytteli hieman tuolissaan ja jatkoi.
“Jos se yhtään mieltä keventää, niin homman parissa ovat moderaattoriston ja poliisilaitoksen parhaat miehet.”
“Ymmärsinkö oikein, että teillä on jo joitakin epäiltyjä tiedossa?” Gambur kysyi.
Moderaattorit vilkuilivat toisiaan.
“Siihen meillä ei ole ehkä lupaa vastata”, Same puuttui. “Mutta voin varmistaa, että tutkimuksissa on käyty useita kuulusteluita.”
“Onko totta, että tapaukseen liittyvä pidätysoikeus on vain moderaattoristolla ja rikostutkija Tagunalla?” Gambur jatkoi.
Ei taas siitä DNA:sta… Make mietti.
“Ööh, kyllä”, vahvisti Taguna huomattuaan muiden kääntyneen katsomaan häntä kohti. “Admin Guardianin erikoisluvalla.”
“Admin Guardian!” Gambur totesi. “Vanha kunnon Harkel puhui hänestä paljon hyvää. Kunnon toiminnan miehiä, hän sanoi. Pahoittelut meidänkin puolestamme hänen valitettavasta tilanteestaan.”
Tawa nyökkäsi. “Arvostan ajatusta. Suuret kiitokseni.”
“Kuulostamatta toivottavasti liian kylmältä”, Gambur jatkoi, “haluan kuitenkin kysyä. Eikö poikkeustilanteessa ja Guardianin poissaollessa moderaattoristolle ja rikostutkija Tagunalle jaettua pidätysoikeutta voisi laajentaa myös Bio-Klaanin ulkopuolisiin toimijoihin?”
Taguna nielaisi.
Tawa piti mietiskelevän hiljaisuuden näyttäen asialliselta.
“Valinta on ollut admin Guardianin”, hän sanoi lopulta. “En koe asiakseni pyörtää käskyä ilman keskustelua hänen kanssaan. Ja vaikkei se olekaan mahdollista juuri nyt, välttäisin niin tekemistä joka tapauksessa ilman erityisen painavia perusteita. Petturitutkinta on pysynyt Bio-Klaanin sisäisenä asiana, ja pitäisin sen sellaisena tästäkin eteenpäin.”
Gambur nyökkäsi. “Arvon juuriadmin, ymmärrän valintanne ja kunnioitan sitä. Minusta on vain tärkeää huomioida, että jos teillä on riveissänne tämmöinen petturi, siitä koituu nykyisin uhka myös meille.”
Saisit olla täällä puolustamassa omia valintojasi, Tawa ajatteli.
Mutta ei halunnut ajatella liian pitkään. Viikot jolloin tilanteesta ei ollut minkäänlaista tietoa olivat käyneet jo liian pitkiksi. Asiaa sattui liikaa ajatella.
“Ymmärrän”, Tawa sanoi. “Ja haluan pitää sen riskin rehellisesti pöydällä. Toivon, että te myös ymmärrätte, kuinka huonoon asemaan petturitutkinnan avaaminen oman organisaatiomme ulkopuolelle meidät laittaisi.”
“Se on tietenkin hyvin ymmärrettävää”, Gambur sanoi.
Tapauksen jättäminen veitsenterälle jätti myöskin huoneilmaan hiljaisuuden, jonka uskalsi rikkoa vasta Tawa.
“Jos petturin henkilöllisyyden tunnistamisen suhteen tehdään merkittäviä harppauksia, välitämme tietoa totta kai myös Klaanin ulkopuolisille puolustuselimille”, Tawa sanoi päättäväisesti. “Mutta tällä hetkellä en pidä kovin viisaana jakaa puolivalmiita tutkimuksia hyvin pienen ryhmän ulkopuolelle. Epäluulo ja sisäiset ristiriidat ovat juuri se, mitä vihollisemme meiltä toivovat. Toivon että ymmärrätte, miksi minusta ei ole viisasta jakaa julkisesti tietoa epäillyistä.”
Taguna tunsi olonsa hieman helpottuneeksi, kun keskustelu ei ollutkaan käsitellyt häntä. Sentään kenellekään ei ollut tullut mieleen kysyä, kuinka hyvää työtä hän oli tehnyt Kapuran seuraamisessa.
Oikeastaan oli tainnut käydä päinvastoin – siniviittojen riviin kuulunut zyglak oli vilkaissut häntä kohti epämiellyttävän ihailevasti. Pitivätkö he häntä jonakin Guartsun luottomiehenä, joka oli yksin valittu järjettömän haastavaa tehtävää suorittamaan?
Sellainen hän ehkä olikin, tai ainakin hänen olisi kuulunut olla. Hikipisara valui Tagunan kanohia pitkin.
Same tähyili paikallaolijoihin. Petturitutkimus oli nostanut tunteita pintaan, ja salissa vallitsi tietynlainen haalea epävarmuus. Asiasta ei ollut mainintaa kokouskutsussa, mutta pieni muutos suunnitelmassa voisi tehdä loppuosasta helpomman.
“Mikäli kenelläkään ei ole aiheesta petturitutkimus enää sanottavaa, voisimme nyt joko pitää ennenaikaisen tauon tai jatkaa kokousta eteenpäin. Kumpaa vaihtoehtoa osanottajat suosivat?” muodosti hairaattori kysymyksensä.
Kokouksen valtasi suuri vaivaantuneisuus, jolla oli jokaiseen paikallaolijaan lamauttava vaikutus. Samalla valtasi jokaisen sisäisen dialogin kaikille ikinä kokouksessa istuneille tuttu ajatus. Kukaan ei halunnut olla se, joka sanoi “näpsäkästihän tämä menee, jatketaan vain” ja tuomitsi väen istumaan ja istumaan ilman virvokkeita, lisähappea ja kokousaivojen uudelleenkalibrointia.
Toisaalta kukaan ei halunnut olla sekään, joka sessiota pitkittämällä tuhosi jonkun piruparan iltasuunnitelmat. Varmasti jollain oli treffit jossain Röltsin muodikkaassa orangeriassa, tärkeä business-tapaaminen tai luvattua laatuaikaa ystävien seurassa. Muiden elämä oli aina niin kiinnostavaa, ainakin Klaanilehden lifestyle-artikkeleiden perusteella.
Kokouksen yleiseksi olotilaksi tuli vilkuilu sekä muihin että kelloon, joissain vähemmän hienovaraissa tapauksissa myös ovelle ja ikkunoihin. Same katui, että oli edes kysynyt. Ehkä joku yleismaailmallinen voima sai maailmojen olennot kysymään tällaisia tuhoon tuomittuja kysymyksiä.
“Pidetään 15 minuutin tauko. Se on varmasti kaikille hyväksi. Muistakaa juoda vettä ja hengittää vähän raitista ilmaa.”
Puhuja oli Tawa, joka nousi rauhallisesti ja nosti viittansa tuolin selkänojalta. Helpotus valtasi kokousväen. Taas oli vahva johtajuus peitonnut demokratian kiusallisen epävarmuuden.
Same nyökkäsi adminille onnellisempana kuin hetkeen. Hän ei tosin aikonut noudattaa naisen neuvoa raittiin ilman suhteen.
“Ja meillä on pullaa Sokerimahalta”, lisäsi Takalek osoittaen sivummalla sijaitsevalle pöydälle, jolla lepäsi leivoksia pursuava tarjotin.
Same rykäisi. “Aivan oikein. Palataan vartin päästä. Ja kiinteistöhuolto pyysi minua ilmoittamaan, että aulan virvoitusjuoma-automaatti on rikki – älkää käyttäkö sitä!”
Moderaattorin viimeinen huomio tuntui kaikuvan kuuroille korville, sillä sali oli tyhjentynyt uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen hyvässä järjestyksessä.
Käytävällä Haddox takoi vihaisena juoma-automaattia, joka oli syönyt hänen rattaansa.
Same poistui salista viimeisenä, sulki oven perässään ja hiipi huomaamattomasti käytävällä parveilevien pullanhimoisten ohitse. Hän nyökkäsi vaimeasti Tawalle, mutta juuriadmin ei tainnut edes huomata; selvä merkki tauon tarpeellisuudesta. Oli ehkä ihan hyvä, että muiden huomio kääntyi täysin pois puheenjohtajasta, kun ei oltu virallisessa kokoustilanteessa.
Alakerrassa Same ei mennyt hallin kautta pääovelle vaan kumartui matalasta sivuovesta, kävi aution ja varjoisan keittiön läpi ja astui takaovesta soraiselle takapihalle, siihen ruosteisen vanhan kurkkupurkin ja maltillisen kokoisen roskakatoksen tuntumaan. Happea. Happea ja raitista ilmaa – ja tupakkaa, hyvät henkoset kauheata myrkkyä. Kiitos, Tawa, viidestätoista minuutista.
Soran rapina ja pieni vilkaisu alaviistoon paljastivat Bladiksen, joka oli ilmeisesti jatkanut matkaa omin voimin rakennuksen taakse BodyGuardin kannettua tämän alas. Skakdi mussutteli pullaansa sanomatta mitään. Hetken he kaksi katselivat Bio-klaanilaista, soraista takapihaa loppusyksyn alkuiltapäivän valossa. Ja tiesivät, että siinä oli jotain säilyttämisen arvoista. Oikeastaan paljonkin.
“Nimenomaan”, sanoi Bladis.
Onpa harmillisen kuivaa, mietti Taguna mutustellessaan toista pullaansa (suuri osa kokoustajista oli harpponut suoraan pöydän ohi, joten ei edes tullut paha mieli). Yleensä Sokerimaha oli pystynyt parempaan.
Ilmeisesti jonkinlaisina mainoksina toimivat ilmaisleivokset olivat ennen olleet iänikuisten kokousten kohokohta. Tämänkertainen suoritus ei kyllä saanut ajattelemaan, että pitäisi kai käydä leipomossa useammin. Maailma oli sillä tapaa julma.
Skakdi mussutteli pullansa rauhassa loppuun. Samen savuke paloi pois, ja hän heitti tumpin tottuneesti kellumaan surumielisesti kurkkupurkkiin. Taianomainen hetki oli mennyt. Taukoa oli neljä minuuttia jäljellä. Same tiesi tämän ilman kelloa; Bladis luotti siihen, että Same tiesi.
“Se olisi sitten toinen puoliaika”, sanoi Bladis.
“Näin on”, vastasi Same.
Bladis naputteli sormiaan käsinojiinsa. “Monta asiaa vielä käsittelemättä. Lähestymme finaalia.”
“Kuule, en ole sanonut tätä ennen, mutta olen vilpittömästi kiinnostunut siitä, miksi olet niin… innokas, tai omistautunut sille Increase Kongin tapaukselle.”
“No haittaako se?”
“Ei se haittaa. Minä vaan…”
“Huvittaako se sinua?”
Same katsoi vanhaa ystäväänsä silmiin. Skakdi virnuili.
Käytävällä komisario Gambur taipui henkeäsalpaavaan akrobaattiseen suoritukseen yrittäessään kalastaa juomatölkkiä käsivarrellaan laitteen annosteluputkesta. Tarvittiin BodyGuard, varakonstaapeli Apilak ja admin Tawa kiskomaan hänet irti viallisesta laitteesta.
“No ehkä se vähän huvittaa. Mutta eihän sitä tiedä, mihin sekin johtolanka johtaa. Nimdaan. Allianssiin. Abzumoon. Pitäisikö sellaisesta edes yllättyä? Sekö mahdollisuus sinua ajaa?”
“Ei edes. Se vaan, että on tämä ongelma, ja siihen on ratkaisu. On mahdollisuus ratkaisuun, realistinen mahdollisuus. Ongelma, ratkaisu. Sitä jotenkin tuntee itsensä onnistuneeksi. Kun ei täältä kaupungista käsin voi ampua vihollista päähänkään. Ja moni meidän ongelmistamme, Nimdan tuhoaminen, Geen löytäminen, sodan voittaminen – ne ovat niin isoja ja kamalan vaikeita. Mutta Increase Kongin tapauksen selvittäminen on pelkästään kimuranttia. Se on hitto soikoon mahdollista.”
Same mietti asiaa. “Niin. Ja ehkä sitä nykyään tarvitsee välillä jotain huvittavaakin.”
“Mutta älä ole liian huvittunut. Me ratkaisimme sen.”
“Lupaan suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuustasolla. Ilmalaivan piippuun tungettu vaihdelaatikko olisi voinut aiheuttaa vakavan onnettomuuden.”
“Nimenomaan.”
Taguna havahtui korttipeleihin luisuneista mietteistään tajutessaan, että hänen kohtansa voisi olla kokouksessa seuraavaksi. Miten se esityslista olikaan mennyt? Ei Kissabioa kaiketi ihan seuraavaksi oltu käsittelemässä, mutta senkin aika koittaisi vielä.
Nyt oli kai jonkinlainen viime hetken tilaisuus valmistautua puheenvuoroon, jonka oli määrä purkautua ulos hänen suustaan joidenkin kymmenien minuuttien sisällä. Tauon häntäpuolen minuutit olivat hänen vihoviimeinen tilaisuutensa hoitaa homma kotiin kokouksen arvolle sopivalla tavalla.
Mutta voisi hän toisaalta myös kuunnella seuraavan kohdan puolikorvalla ja miettiä samalla omia juttujaan.
Ping.
Jokin kimposi roskakatoksen ruosteisesta peltikatosta ja laskeutui soraiselle maalle puolen metrin päähän Bladiksesta.
“Sehän on ristipääruuvi. Mistähän se tuli.”
Moderaattorit käänsivät katseensa takavasemmalle ja ylös.
“Ei jumalauta, nyt alas sieltä!”
Rännissä ja sadevesikourussa roikkuva punaharmaa hahmo ei ehtinyt edes kiljaista vastausta Bladiksen käskyyn, kun loputkin ruosteisista ruuveista antoivat periksi. Kouru päästi valittavan pmoaang-äänen, ja Rapuka putosi takalistot edellä kolmannen kerroksen ikkunoiden tasalta suoraan roskakatoksen katolle ja sen läpi kauhistuttavan räminän ja surkean lässähdyksen saattelemana.
“Katso, totteli ensimmäisellä tällä kertaa”, Same totesi.
“Oliko tuo vitsi?”
“Nimenomaan.”
“Emmehän me edes olla tuolla. Ja se on sitä paitsi väärä kerros. Kai se nyt osaa laskea yhdet eikä kahdet portaat? Pitäisikö meidän tarkistaa, onko se elossa?”
Käytävällä janoinen varakonstaaeli Fuzchel yritti asettaa kolikkoa seinustan penkille nukahtaneen palomestari Pogon rintataskuun.
Same harppoi roskakatokselle, jonka räystään jäljellä oleva osa oli pitkän selakhiaanin rinnan tasolla. Hän kumartui katsomaan katon läpi sisään. Bladis kuuli vaimeaa puhetta ja vähemmän vaimeaa vaikerrusta. Same harppoi takaisin.
“On. Putosi keräyspaperiastiaan ja ei, en aio kertoa toista vitsiä, joka liittyisi jotenkin Klaanilehden kolumnien alhaiseen tasoon. Nyt meidän pitää palata yläkertaan. Pyytäisin BodyGuardia tuomaan sinut keittiön kautta, mutta hän ei mahdu takaovesta. Nähdään ylhäällä. Suuri hetkesi on pian.”
“Nimenomaan.”
“Toivon mukaan koette virkistyneenne”, Same sanoi. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus viimeisten keskustelujen hiipuessa pois. “Jatkamme kokousta kohdasta 5.2, ‘tapaus bännityt’. Rikostutkija Takalek.”
Sulfrey merkitsi pöytäkirjaan tauon päättymisajan: 12.16.
Krikcit nousi seisomaan. “Viime viikolla joukko bännittyjä karkasi – tai pikemminkin katosi – vankiosastolta. Kyseiset vangit olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli sekä vanki nro. 9, jonka nimeä emme tiedä.”
Takalek käveli piirtoheittimen eteen ja asetti oman kalvonsa sille. Taululle heijastuivat kuvat monenkirjavasta joukosta, joiden kasvoista paistoi viha sekä hulluus.
“Torahkshi – tässä näin – kuuluu krikciteihin, muiden kahden lajeista tai taustoista emme sen kummemmin tiedä. Torahkshi sekä Yksisiipinen enkeli tunnettiin rettelöitsijöinä, ja heidän tiedettiin liikkuvan kaupungin anarkistisissa piireissä.
Torahkshi ja Yksisiipinen vangittiin, koska saimme selville heidän suunnitelleen admin Tawan salamurhaa.
Vangin numero 9 tapaus taas on… melko epäselvä. Hänet löydettiin Faxadosq-nimisen jäsenen huoneesta sen jälkeen, kun tämän huomattiin kadonneen. Kuulusteluissa vanki lähinnä mutisi sekavasti. Tämän seurauksena hänet vangittiin epäiltynä Faxadosqin katoamisesta.”
Takalek vaihtoi kalvoa.
“Nämä kuvat ovat selliosaston valvontakamerasta. 8 päivää sitten yöllä klo 3:42…”
Takalekin selostus keskeytyi. Hänen oli vaikea pukea tätä sanoiksi. “… vankien selleihin ilmestyi ovia, jotka… eivät olleet niissä aiemmin. Vangit katosivat niiden kautta. Tämän jälkeen nämä ovet katosivat ilmaan…”
Tämä nostatti supinaa kokouspöydässä.
“Santor oli ihan supervarma siitä, että näin kävi, vaikka se kuulostaakin aika oudolta!” jylähti BodyGuard.
“Vankeja ei ole tämän jälkeen nähty. He ovat selvästi karanneet kaupungista.”
Tawa nosti kätensä puheenvuoroon.
“Tämä muistuttaa minua eräästä Allianssin palveluksessa olevasta olennosta, jota kutsutaan ‘Nihilistiksi’. Hän – tai se – työskentelee Avdelle. Nihilistin kohdanneiden klaanilaisten mukaan sillä on selittämätön kyky avata ovia paikkojen välillä ja matkustaa niiden kautta. Visokki tietää minua enemmän kyseisen olennon voimista, mutta kuvauksen perusteella olisin valmis uskomaan, että se oli vastuussa näiden vankien katoamisesta.”
Sulfrey piti pienen tauon miettiessään, miten kirjoittaa vankien katoamisesta. Siitä päätellen, ettei Tawa tai kukaan moderaattoreista näyttänyt erityisen järkyttyneeltä, näinkin taianomaiset tapahtumat olivat Klaanin johdolle arkipäivää.
Huomio oli melko typerryttävä.
“Tietenkin on mahdollista, että kyseessä on jokin toinen olento, jolla on samanlaisia voimia”, Tawa sanoi. “Mutta mikäli kenelläkään läsnäolijalla ei ole sellaisesta tietoa, on syytä olettaa, että Avde on näiden vankien katoamisen takana tavalla tai toisella.”
“Noh, Orkahmin partaveitsi sanoo, että yksinkertaisin ratkaisu on usein oikea!” kapteeni Haddox kivahti.
Tawa nyökkäsi.
“Yksinkertainen ei ole sana, jota tässä käyttäisin, kapteeni hyvä, mutta olen samaa mieltä.”
Gambur viittasi puheenvuoroa. “Mitä hyötyä Allianssille olisi Klaanin vankien hankkimisesta riveihinsä? Oliko heillä jotain tärkeää tietoa kaupungin puolustuksesta?”
“Ei tietääksemme”, Takalek totesi.
Same hieroi leukaansa. “Epäilen, ettei tämä liity suoraan sotatoimiin. Selliosastolla on tällä hetkellä kaksi nazorakia sotavankeina. Luulisi Allianssin tahtovan vapauttaa tai ainakin hiljentää heidät, jos heillä olisi siihen mahdollisuus. Etenkin ylikersantti 1034:llä on jonkinlaista arvoa nazorakien merivoimille.”
Nyt Bodyguard pyysi puheenvuoroa. “Sitä vain ajattelin sanoa, että se kolmikko kaveerasi sen pinkin jänön kanssa, joka myös karkasi hetki sitten. Oliko se Kauhujen yön aikaan?”
“Olihan se”, tokaisi Taguna. “Itse yön tapahtumien kanssa sillä ei tietääksemme ollut mitään tekemistä, pupu pääsi vain luikahtamaan pakoon kaaoksen turvin.”
Gambur nosti kulmaansa.
“Pahoittelut, mutta miten sellainen on edes mahdollista? Olen kuitenkin nähnyt sellinne, vaikuttavat olevan varsin hyvää tekoa.”
Tapaus ‘Nihilisti’ oli ollut yksi niitä harvoja asioita joista Visokki oli viimeisen viikon aikana suostunut puhumaan Tawalle.
“Siis… se voi vain ilmestyä minne tahansa?” oli ollut Tawan ensireaktio. Hän näki sen nyt useamman huoneessa olijan kasvoilla.
“Avde-juttuja. Älä mieti sitä liian paljoa”, Visokki oli sanonut itselleen poikkeuksellisen väsyneellä sävyllä.
Tawasta oli viime aikana tuntunut siltä, että hänen parhaan ystävänsä sisällä oli enemmän pelottavia totuuksia kuin tällä oli edes voimia kertoa.
“Tuota sinä kysyt”, Bladis tuhahti, “etkä että mikä helvetin jänö?”
Siniviitta oli hetken hiljaa.
“Hyvä herra moderaattori, olen ollut tässä linnakkeessa tarpeeksi kauan tietääkseni täällä olevan melko erikoislaatuisia asioita. Ei pahalla arvon vapaapalokuntalaisille.”
“Niin”, Gambur sanoi hymyillen hieman. “Mutta takaisin asiaan. Minua kiinnostaa jo sisäisen turvallisuuden puolesta, miten selleistä päästiin pakoon ilman poppaskonsteja. Varsinkin, jos siellä on tällä hetkellä muutama nazorak.”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kiusallisen pitkäksi hetkeksi. Moderaattorien ja Takalekin ilmeistä näki aiheen kiusallisuuden.
Kun muut eivät vastanneet, Paaco avasi suunsa: “Öö, tuota noin! Muiden vankien antamien tietojen mukaan jäsen nimeltään Dox – joka saattaa olla tai olla olematta sairasvapaalla oleva moderaattorimme – olisi vankiosastolla käydessään… eh, vapauttanut jänön. Tämä on tietenkin vielä epäselvää! Saattaa olla että vangit mustamaalaavat modea! Tutkinta on vielä kesken! Kysyisimme asiasta Doxilta itseltään, mutta valitettavasti hän sattuu olemaan tällä hetkellä koomassa sairasosastolla.”
Sulfrey ei uskaltanut keskeyttää kuumentumaan päin olevaa keskustelua kysyäkseen, mikä kyseisen jäniksen nimi sattui olemaan, joten hän merkitsi pöytäkirjaan “jänö (bännitty) (?)” ja muistutti itseään siitä, että kysyisi asiasta Tawalta myöhemmin.
Sitäkään hän ei viitsinyt tiedustella, miten joku ihme pupu oli niin suuri uhka Bio-Klaanille. Mielessään hän näki vaaleanpunaisen metsäjäniksen viruvan selliosaston pimeydessä ja vilkuilevan ympärilleen korvat pystyssä.
“Tjaa”, Gambur mutisi. “Ei pahalla, mutta ei aivan kuulosta moderaattorin toimintaprotokollan mukaiselta.”
“Hyvä komisario”, Same sanoi, “voin vakuuttaa, että se ei olekaan.”
“Toivottavasti häntä estetään toimimasta vastedes virassa”, poliisi jatkoi. “Ette varmasti kaipaa laisinkaan lisää sisäisiä ongelmia.”
Haddox pudisti itsekseen päätään. Hän muisteli pitkiä iltoja, jotka oli viettänyt Takalekin bhaix-doxin kanssa. Sellaisia doxien iltoja, joihin kuului paljon dox-juttuja. Naurua. Pirtua. Keskusteluja merimakkaroista.
Että olikin ryhtynyt vapauttamaan muita henkilöitä vankiloista – mikähän siihen oli sitten mennyt. Yhtä järjetöntä toimintaa kuin demonien tappaminen.
“Kuten sanottua, hän on sairaslomalla”, Same sanoi kylmänviileästi.
“Niin”, sanoi Taguna nopeasti, “joka tapauksessa: arvon jänis kävi täällä riehumassa vähän aikaa sitten, mutta eräs melekoinen sonni laittoi hänet aisoihin. Sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Hän voi olla yhä uhka Klaanille, etenkin jos liittyy jotenkin näihin uusiin katoamisiin. Sen kellon hän ilmeisesti haluaa.”
“Kellon?” Make kyseenalaisti ääneen.
“Siitä ei ole ehkä tarpeen puhua tässä”, Tawa sanoi pikaisesti. “Oli miten oli, on viisasta suhtautua tuleviin havaintoihin jäniksestä ja muista karkureista sillä lähtöoletuksella, että he ovat Avden asialla. Toivon siniviitoilta myös ilmoituksia, jos saatte selville jotain heihin liittyvää.”
“Hyvä on”, Gambur sanoi. “Pidetään silmä kovana pinkin jäniksen ja kolmen karkurin varalta, selvä.”
“Minä näin rusakon eilen”, sanoi Haddox. “Ei kyllä ollut vaaleanpunainen. Pisteli poskiinsa Admin-aukion kukkaistutuksia. Pirulainen.”
Siihen ei ollut kenelläkään mitään sanottavaa.
“Jos ei muuta tästä”, sanoi Same iskien nuijansa pöytään, “siirrytään eteenpäin. Esityslistan mukaan käsittelemme seuraksi kohdan 5.3, ‘tapaus Kissabio’.”
Same ja Takalek jakoivat katseen. Älä menetä malttiasi, Same selvästi halusi sanoa alaiselleen.
Takalek uskoi, että Same sanoi sitä myös itselleen.
Muutama katse kääntyi jo Tagunaa kohti.
“Jäsen Kissabion kauhujen yön aikana sattunut kuolema on ollut uusien tutkimuksien kohteena johtuen…” Same aloitti ja vilkaisi plasman toaa kohti. “No. Selitä vaikka itse, Taguna.”
Puhuteltu nielaisi. “A-aivan.” Hänen silmänsä haravoivat huonetta. Jokainen takaisin häntä kohti sojottava silmäpari laski mielialaa vähän. Pitikö sen zyglakinkin yhä tuijottaa häntä kuin mitäkin sankaria? Jokunen kokoustaja vaikutti sentään vaipuneen omiin ajatuksiinsa – ehkä siksi, että kohtalokas yö oli mainittu.
Sinä pystyt tähän, Taguna. Kohta se on ohi. Se oli totta ainakin siinä mielessä, että aika laukkasi eteenpäin yhtä lailla siitä riippumatta, selviytyikö hän täysin improvisoidusta selonteosta kunniakkaasti vai kusiko koko homman.
Jotain pitäisi varmaan jo sanoa. Voi helvetti. Kylläpä ne tuijottelevat. Tekee pahaa. Vähän kuin jos olisi taas mätäkkäturnauksessa Zakazilla ja tietäisi, että suuri osa yleisöstä kykenee ampumaan silmistään jonkin sortin hevonpaskasäteitä.
Sano jotain. Nyt.
Tämäkään ei ollut esityslistan niitä osioita, joista olisi ymmärtänyt mitään pelkän nimen perusteella. Sulfrey raapusti otsikon pöytäkirjaansa ja toivoi, että aiheesta käytäisiin mahdollisimman valaiseva keskustelu.
Olisi ehkä pitänyt valmistautua jotenkin. Tällaisia oivalluksia tähän väliin.
“Kissabio oli… kissa”, hän jatkoi. No eipä ollut, mitä helvettiä sinä valehtelet. “Tai siis, lajista emme ole aivan varmoja. Ei taida olla kissakaan mikään oikea laji, hehe. Joku kisuliini kuitenkin. Jonkinlainen olento.”
Jos katsoi vähän ylös tai alas, ei nähnyt muiden kokouksessa hilluvien kanoheille tai muunlaisille naamavärkeille nousseita ilmeitä. Niin kannatti varmaan tehdä.
Mutta taas piti sanoa jotain. Ei se vain loppunut. Voi saakeli tätä elämää, oli joku sanonut. Äksäkö? Ihan sama, puhetta!
“Kissabio tosiaan kuoli kauhujen yön yhteydessä”, Taguna sanoi. “Ja silloin hommaan ei kiinnitetty hirveästi huomiota. Oli muita juttuja menossa, eikä kuolemaan vaikuttanut liittyvän mitään outoa. Eikä oikeastaan liitykään, ei siihen kuolemaan siis. Mutta, ööh… elämään kylläkin.”
Miten hän selitti tämän näin huonosti. Olihan hän pitänyt ihan hyvän puheenvuoron silloin saadakseen luvan tehdä ne helvetin kissatutkimukset. Rikokset ja mysteerit eivät kaupungista loppuneet, mutta hänelle oli annettu lupa keskittyä yhteen kuolleeseen mirriin. Jostain piti saada kaivettua ne samat voimavarat, jotka hänen ulosantiaan olivat silloin viime kerralla ohjanneet.
“Mutta siis”, Taguna jatkoi ja rykäisi. “Kissabio oli aiemmin sen vaaleanpunaisen vemmelsäären hyökkäyksen kohteena. Kyse on samasta välikohtauksesta, jonka myötä tälle jaettiin bäntsyt. Ja koska kani tuppaa muutenkin käymään henkilökohtaisten vihollistensa kimppuun – viittaan tässä nyt jäsen Kapuraan…”
Voi ei, senkään ajatteleminen ei kyllä ollut mitenkään hyvä idea. Taguna näki karmiininpunaisten shan-kasvojen ilmestyvän mieleensä ja tunsi otteensa lipsuvan.
Ryhdistäydy.
“Ööh, siis. Ajattelin, että tässä voisi olla jotain. Kisu ja kani, että niillä voisi olla jokin yhteys. Ja että Kissabion duunien tarkempi tutkiskelu voi tuoda jotain oivalluksia liittyen pupun menneisyyteen ja tavoitteisiin.”
Okei, siihen asti oli sujunut ihan hyvin. Tai ei hyvin, mutta jotenkin. Joskus se riitti.
Fuzchel katseli ihaillen Tagunaa. Oliko tämä sankaripoliisi, joka selvitti kadonneen rakkaansa tapausta? Ainakin asia oli hänelle selvästi henkilökohtainen ja vaikea.
Mutta nyt…
“Mitä sait selville, Taguna?” kuului Samen ääni, jossa saattoi olla aavistus kärsimättömyyttä. Oliko hän taas ollut hiljaa liian kauan?
Kyllä hän nyt oli jotain saanut selville. Ei se päivä ollut ollut mikään Kapuran kanssa vietetty huviretki. Ei sellaisilla tutkiskeltu kuolleiden kisujen asuntoja.
Keksi jotain. Ne nielevät ihan minkä tahansa. Sinähän olet varsinainen superpoliisi, itse admin Guardianin tärkein luottomies laitoksella. Niille kelpaa mikä tahansa paljastus.
“Kissabiolla on loinen”, Taguna sanoi nopeasti. “Tai siis oli. Tiesittekö sitä? Kai te tiedätte, mitä loiset ovat? Ne ovat sellaisia… juttuja.”
Komisario Gambur yritti saada kiinni bioklaanilaisen kollegansa punaisesta langasta. Eikö tällaiset jutut kuuluisi paremminkin paikallisen rankkurin kontolle? Vai oliko tässä joku sisäpiirin piilomerkitys, koska ulkopaikkakuntalaisen korvaan asiassa ei ollut päätä eikä häntää. Toisaalta vilkaisu ympärille kertoi, että aika moni muukin kuulija vaikutti hämmentyneeltä.
Taguna vilkaisi ympärilleen. Kyseessä oli sen verran vanha juttu, että suuri osa isoista kihoista vaikutti kyllä tietävän, vaikkei henkilökohtaisissa tekemisissä loisten kanssa olisikaan sattunut olemaan. Joku saatanan komisario Gambur saisi hänen puolestaan miettiä loisten salaisuuksia hamaan kuolemaansa saakka.
“Mutta niin joo, Kissabiolla oli sellainen. On vielä työn alla selvittää, mitä kautta tartunta on levinnyt, mutta siitä on kaikesta päätellen kulunut aikas kauan.”
Hän piti tauon ja hieroi kanohiaan.
“Tai siis… voi olla, etten enää jatka varsinaisia tutkimuksia tähän liittyen. Tein jo aika perusteellista yhteistyötä Kap– ööh, erityisavustajani kanssa. Niin ja Matorokin oli siellä. Et sinä”, hän tokaisi nähdessään vapaapalomiehen nostavan kätensä. Tai jonkinlainen raaja se ainakin oli.
Same katsoi häntä kohti. “Taguna–”
“Mutta se on ihan tärkeä tieto”, hän keskeytti, “että Kissabiolla on loinen. Tai ainakin voi olla, en minä mikään loistutkija ole. Että on kriittisen tärkeää, että tieto tästä välitetään eteenpäin. Ainakin Visokkia varmaan kiinnostaa tietää. Niin että… admin Tawa? Anteeksi?”
“Niin, Taguna?” sanoi juuriadmin kuulostaen hieman hämmentyneeltä.
“Niin että voithan varmistaa, että tieto siirtyy Visokille?” Taguna sanoi. “Meinaan vain että kun se voi olla ihan mittaamattoman tärkeä tieto. Kun ei tiedetä, miten loinen tarttui Kissabiolle, eikä niistäkään tiedetä paljon, loisista siis. Niin tässä voi olla vaikka miten tärkeä vihje. Kuka tietää vaikka olisi avain koko jutun ratkaisuun.”
Sulfrey muisteli, kuinka Nui-Koron rakasetankkien loisia oli joskus hoideltu idenmektiinillä.
Sen jälkeen oli hetken hiljaista.
“Ihan vain sen takia varmistin, että tieto tästä välitetään Visokille”, Taguna sanoi hiljaa. “Hyvä admin Tawa.”
“Minä… minä pidän siitä huolen, Taguna.”
“Ööh, okei. Kiitos.”
Sitä seuraava hiljaisuus oli niin syvä, että siihen olisi hukkunut, jos olisi lähtenyt uimareissulle.
Taguna tarkkaili kuvioita puisessa pöydässä edessään ja mietti, miten siistiä olisi ollut olla maan voimia hallitseva toa, niin olisi voinut itse taikoa maahan raon, johon vajota. Ei sillä, että se olisi toiminut täällä, kun oltiin aseman yläkerroksessa.
No. Lattian toien voimille hän oli sitten kateellinen.
“Krhm”, sanoi Same lopulta. “Ellei… ellei tästä ole enää mitään sanottavaa, voimmekin siirtyä eteenpäin.”
Taguna toivoi uskomattoman kovaa, että kukaan ei enää sanoisi mitään. Hänen rukouksiinsa vastattiin.
Vähän itseään korostavaa ajatella, että jonkun typerän kissan jälkien tonkiminen olisi kovin oleellista sodan ja Nimdan ja kaiken kannalta, mietti Bladis ja kaivoi pullataikinaa hampaidensa välistä.
Same huokaisi. “Siirrymme kohtaan 5.4. Seuraavaksi listalla ‘tapaus Freynord’. Etsivä Takalek?”
“Khrm. Tämä meneillään oleva tutkimus liittyy Freynord-nimisen jäsenen murhayritykseen sekä viimeaikaiseen katoamiseen. Kuukaisi sitten Freynord löydettiin tajuttomana huoneestaan, kun alakerran huoneen omistaja havahtui katon läpi vuotavaan veteen…
Sehän oli mennyt ihan hyvin, Taguna mietti. Tai ehkä ainakin niin hyvin kuin oli voinut odottaa. Eihän se ollut mikään helppo tehtävä ollut. Harvoja niin haastavia oli tällä uralla tullut vastaan.
Mitä ihmettä hän valehteli itselleen? Tietenkään se ei ollut mennyt hyvin.
“… Freynord kuljetettiin sairasosastolle, ja hänet saatiin elvytettyä. Tohtori Kupen testien mukaan Freynordin veressä oli jäämiä kivimadon myrkystä, jota löytyi myös Freynordin asunnossa olleesta pullosta. Koska asunnossa ei ollut murron tai kamppailun jälkiä, poliisi epäili aluksi… öh, itsemurhayritystä. Suoraan sanoen aika yllättävä seikka nousi kuitenkin esiin tutkinnassa. Klaanilainen nimeltä Koukkukäpälä…”
Tagunan katse harhaili ympäri huonetta.
Mitä hän tässä ammatissa edes kuvitteli tekevänsä? Kiertävänä mätäköitsijänä ei ollut ainakaan tarvinnut pitää puheita; itsensä oli saattanut nolata vain pelaamalla huonon kortin. Ehkä se oli ollut hänen arvolleen paremmin sopivaa hommaa.
Siinä ne nyt puhuivat jostain Freynordista. Hän hädin tuskin tiesi, mikä se oli, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Kaiketi jokin tähdellinen mysteeri. Jokin, jonka selvittämisestä voisi olla hyötyä elämälle ja yhteiskunnalle.
Oikeastaan hän ei edes kuullut, mitä puhuttiin, mutta mielikuvitus toimi hätätilanteessa yhtä hyvin. Hyvin keksitty tehdä Freynordille DNA-testi, hän kuuli Bladiksen sanovan. Olikohan Taguna muistanut kerätä Kissabion DNA:ta, häh? Ja sitten ne nauroivat hänelle.
Oveen koputettiin ja sitten se ammuttiin auki. Sieltä tuli itse Guardian, jonka lihaksista valui testosteronia kokoushuoneen lattialle. Tulin takaisin kuultuani, että eräs jamppa, johon luotin, nolasi itsensä totaalisesti, admin sanoi ja osoitti sormellaan häntä kohti. Sormestakin valui testosteronia. Kyllä, Taguna, admin lisäsi, puhun juuri sinusta. Ja osoitti häntä zamor-kiväärillään, johon oli ladattu supernolouskuula, joka vain räjäytti välittömästi kaikki, jotka olivat liian mänttejä. Se oli uskomattoman harvinainen ja vaarallinen kuula.
Miettikää nyt, kuinka pahan virheen tein rekrytoidessani tuon kusipään, sanoi Guartsu ja sylkäisi lattialle. Siihen kohtaan syöpyi pieni aukko. Olisiko pitänyt silloin kysyä, että aiotko muuten möhliä jonkun skarrarrin Kissabio-tutkinnan ihan totaalisesti? Olisi varmaan pitänyt.
“… ja etsintäkuulutettu Brk Joe jäi Klaanin porteilla vartioston haaviin. Kuulusteluissa saimme hänet tunnustamaan hypnoosivoimien käytön Freynordiin. Motiiviaan hän ei ole suostunut paljastamaan. Tässä kohtaa tutkinta valitettavasti osuu seinään”, Takalek lopetti ja veti viimein henkeä.
Gambur viittasi taas puheenvuoroaan. “Osaatteko sanoa miksi ihmeessä Freynord karkasi sairaalasta?”
Takalek pudisti päätään. “Silminnäkijöiden mukaan Freynord oli hysteerisessä mielentilassa. Sairaanhoitaja Janife kertoi tämän puhuneen sekavia jostain kraatasta. Tämä saattaa ehkä liittyä siihen kraata-välikohtaukseen muutama kuukausi sitten, mutta… emme osaa sanoa varmasti.”
“… Voisiko koko tapaus olla makuta Abzumon järjestämää?” Same mietti ääneen.
Sulfrey yritti pähkäillä, miten Brk Joe kirjoitettaisiin. Birkjoe? Brick Joe? Bärktsou?
Taguna havahtui ajatuksistaan. Vieläkö ne puhuivat Freynordista? Mitä kello oli?
Kaikki ympärillä vaikuttivat keskittyvän tiiviisti Takalekin puheeseen. Hänen aivonsa eivät kyenneet enää tulkitsemaan sanoja, mutta ehkä niin oli hyvä.
Raitis ilma olisi voinut tehdä hyvää. Tai ehkä pari erää mätäkkää.
“Kiitos, etsivä Takalek”, Same napautti nuijallaan keskustelun päättyneeksi.
“Kröhöm, anteeksi” Takalek viittasi hieroen samalla kurkkuaan, “voisimmeko vielä pitää pienen tauon ennen kuin jatkamme?”
Same nyökkäsi. “Tässä meni odotettua kauemmin. Pidämme viiden minuutin tauon ennen viimeisiä aiheita.”
Osa kokousväestä poistui taas poliisilaitoksen käytävälle Takalek mukaan lukien. Krikcit pyöritteli pitkää niskaansa, josta kuului ikävä naksahdus.
Tawa pyöritteli jumisia ranteitaan ja astui rakennuksen ulkoportaalla haukkaamaan happea. Häntä väsytti. Esityslistan perusteella kokouksen sakein osuus ei ollut välttämättä edes vielä takana, vaikka se olikin vaikea uskoa.
Ovi kävi. Komisario Gambur astui ulos. Vaikkei potra ta-matoran sitä selvästi näyttänytkään, vaikutti siltä, että tämä halusi puhua juuriadminin kanssa. Poliisi otti kokouksen selvästi tosissaan. Se oli tietenkin arvostettavaa, mutta Tawaa ärsytti silti vähän, että hänen taukonsa keskeytettiin.
“Helei”, hän kuitenkin sanoi ja nyökkäsi. “Terve”, vastasi Gambur, riisui kypäränsä ja kalasti sen syvyydestä juustovoileivän. “Haittaako, jos istun?”
“Ei toki, tämä on vapaa porras”, Tawa sanoi ja katseli kadulle kaiteeseen nojaten.
“Nimittäin, taitaa olla aika lailla sama, puhunko reidellesi vai säärellesi”, totesi Gambur ja heilutteli kulmiaan.
“Voin istuakin, jos se miellyttää enemmän”, Tawa sanoi jokseenkin kylmästi. Hän kuitenkin oli tarpeeksi hereillä ja diplomaattinen jättääkseen arvon komisarion pois.
“Tarkoitukseni ei ollut loukata”, vastasi Gambur vähän nolon näköisenä. “Se oli vitsi. Ei ehkä hyvä. Mietin joskus iltaisin, miksi Suuri Henki päätti tehdä matoralaisista kaksi kolmasosaa lyhyempiä kuin toa-sotureista. Tai miksi matoralainen kasvaa niin paljon pituutta muuttuessaan toaksi. Se on hyvin epäkäytännöllistä rakennusten, ajoneuvojen ja sellaisten kannalta.”
Tawa istui kuitenkin ja nojasi polviinsa. “Kuule, taisit osua juuri bioklaanilaisuuden ytimeen”, vastasi Tawa nyt jo rennompana. “Ja meillä on vielä kaiken maailman peikkoja ja jättiläisiä päälle. Ainakaan tässä kokouksessa ei ole yhtään oviasiaa”
“Ja apinoita”, Gambur huomautti.
“Yksi apina.”
“Toivottavasti en vaikuttanut törkeältä tai turhantärkeältä kokouksessa aiemmin. Poliisiminäni kysyy vaistonvaraisesti vaikeita kysymyksiä. Nuikorolaisen virkahenkilön näkökulmasta Bio-Klaani on ollut aina aika outo naapuri, rehellisesti sanottuna. Ystävällinen ja taidokas – mutta ennalta-arvaamaton ja levoton. Tämä kokous on kieltämättä vahvistanut mielikuvaa, mutta hyvä kuitenkin, että olemme kartalla.” Matoran painoi kypärän takaisin päähänsä. “Sanotaanko, että useampi kuin yksi tuntemani kyläläinen olisi varmaan hyväksynyt Tahaen korstojen toimet matkalaistenne myrkyttämiseksi ihan vain siksi, että kulttuurien törmäämisen vaivasta oltaisiin päästy eroon ja elämä olisi jatkunut samanlaisena.”
“Mutta ei Harkel”, Tawa sanoi, “eikä Gambur?”
“Ei ja ei. Harkel suosi suorempaa toimintaa. Hän oli päättäväinen. Me muut emme olisi vielä uskoneet, että Tahae olisi mennyt niin pitkälle. Joku olisi voinut kuolla. Ja kaupungin kassaa se verenimijä oli vuodattanut jo pidempään.”
“Joskus suora toiminta on tarpeen.”
“On. Eikä Klaanin ja Suurkylän uusi ystävyys virinnyt hetkeäkään liian aikaisin. Tahaen konnuudet ovat pientä verrattuna siihen, mitä Nazorak-imperiumi on kylällemme tehnyt. Tahae toimi ilmeisesti vain omaan pussiinsa… toisin kuin teidän petturinne. Ja Ämkoo.”
Tawa ei vastannut mitään, tuijotti vain edessä menevät tien kivistä pintaa.
Gambur taputti adminia olkapäälle. “Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut kaivaa haavoja auki. Eihän sille mitään voi.”
“Ne eivät olleet vielä arpeutuneet. Minä en tiedä, kenen pussiin Ämkoo pelaa, ellei itsensä. Ja olisi vielä vaikeampi kuvitella, mitä hän itse yrittäisi saavuttaa.”
Tawa nosti katseensa eteläiselle taivaalle. “Ämköö ei ollut koskaan mikään Suuren Hengen kuoropoika, mutta ymmärrän, että teidän on vielä vaikeampi nähdä hänessä mitään hyvää. Harkelin jälkeen.”
“Harkelin, ja Guardianin. Käsittääkseni kummastakaan ei olla kuultu sen jälkeen, kun nämä kohtasivat entisen kollegasi metsässä kylämme lähistöllä. Vain Harkelin murhalla oli silminnäkijöitä.”
“Tongu ja Snowie kertoivat, että Harkel yritti pidättää Ämkoon. Uhkaamalla kiekonheittimellä… Poliisiminänsä ohjaama.” Vain Harkelin murhalla…
“Suoraa toimintaa”, sanoi Gambur. “Harkel, ja Guardian. Ja, no ilmeisesti Ämkookin. Sellaisia miehet ovat. Mennään yhdessä metsään pyssyjen ja puukkojen kanssa. Esitellään uusia kavereita vanhoille ystäville. Aina kaikki eivät tule elossa takaisin. Ja sinä ja minä ja Sulfrey saamme jäädä pitämään kotia pystyssä. Kuule, kun olin vielä nuori tyttö, kuulin etelän linnoituksen kuningattaresta. Sorjasta, pitkästä ja vahvasta, mutta ystävällisestä. En olisi uskonut, että hänen työnsä liittyisi banaanimakutoja varastavia apinoita, kaupungin palojärjestyksen muutosehdotukset ja selkään puukottavat ystävät. Iän tuoma kypsyys kuitenkin kertoo, ettei arkisten tai synkkien asioiden tärkeyttä tule aliarvioida, ja johtajuus on taakkojen kantavuutta. Olen vilpittömästi iloinen yhteistyöstämme. Sekä minun ja sinun että Nui-Koron ja Bio-Klaanin.”
Tawa kääntyi katsomaan poliisikomisariota ja hymyili. “Kiitos. Toivottavasti te saatte kylänne takaisin ja me Guardianimme.”
“Viimeisen kolmannesajan jälkeen! Viisi minuuttia taitaa olla jo ylitetty”, sanoi Gambur, heitti leipänsä kääreen portaan pielessä olevaan roskakoriin ja avasi oven. Tawa astui sisään hänen perässään ja huomasi kaasunaamarikasvojen viittovan häntä yksityisempään ajatustenvaihtoon. Tätä oli etelän kaupungin sorjan valtiattaren elämä.
“Hei! Taka!”
Krikcit kääntyi ja näki Paacon sekä Maken astelevan hänen luokseen.
“Heiii. Tuota, miten menee?” Paaco aloitti lievää epävarmuutta äänessään.
“Ah, ihan hyvin! Kiitos kysymästä. Tuo bännittyjen tapaus on vain aiheuttanut minulle turhan paljon ylitöitä.”
Takalek peitti suunsa haukotellakseen. “Minulla on paha tapa ottaa kuulusteluraportteja iltaluettavaksi…”
“Voi kuule, älä muuta virka”, Paaco totesi lakonisesti ja osoitti silmiään. Takalek ei aluksi huomannut niissä mitään erikoista ennen kuin toan kanohi alkoi hohtamaan vihreänä. Illuusion alta paljastuivat massiiviset silmäpussit.
“Oh…”
“Voisin nakittaa vaikka jonkun Kepen tuijottamaan kameroita joku yö.”
Make hieraisi niskaansa. “Tuota, me mietittiin vain että mitenkäs se Dox voi? Onko sen voinnissa ollut muutoksia?”
“Joo, me käytiin Bladiksen kanssa katsomassa sitä sairasosastolla tässä hetki sitten.”
Moderaattorit huomasivat krikcitin hymyn hiipuvan hieman. “Valitettavasti bhaixdoxin terveydessä ei ole tapahtunut muutoksia. Kiitos, että olette käyneet katsomassa häntä. Kupe sanoi uskovansa hänelle puhumisen voivan auttaa…”
Paaco ja Make hymyilivät empaattisesti.
“Jees. Mutta jos tarvitset apua jostain niin tiedät keiltä kysyä!” Paaco totesi ja näytti peukkua.
Takalek nyökkäsi. “Kiitos! Arvostan.”
Modet nyökkäsivät ja jatkoivat toiseen suuntaan. Make vilkutti Takalekille, joka vastasi eleeseen ennen kuin jatkoi juoma-automaatille.
Krikcit kyllä huomioi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan automaatin takana käytävää hiljaista keskustelua. Tawa nojasi oikealla kädellään käytävän seinään samalla, kun toan suojassa mutiseva kaasunaamarikasvo jututti adminia niin, että heidän puhettaan ei herkästi kukaan muu kuulisi.
Kapteeni Haddox rullasi palomestari Nui-Pogon ohitse. Merten mestarin ja tulten taitajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vain hetkeksi, ja sitten palasi elementtien välille kosminen raja, jota ei ollut ylittäminen.
Taguna kuunteli Sulfreyn vinkkejä siitä, miten Kissabion loisen olisi kenties voinut parantaa idenmektiinillä, eikä kehdannut sanoa, ettei kyse oikeastaan ollut samasta asiasta.
Mutta toisaalta…
… mitä jos se olikin äärimmäisen hyvä idea?
“Eli onko kaikki sitten valmiina?” Peelo tiedusteli.
“Tahtoisin nähdä sen mahdollisimman pian”, Peelo muistutti. Tawa vaikutti selvästi hieman hermostuneelta siitä, kuinka epätavallisen vaativa Peelo oli asian suhteen.
“Me löydämme kyllä sopivan raon. Älä huolehdi.”
Peelo nyökkäsi. Hän siirsi katseensa Tawan takaa pujotteleviin siniviittoihin ja odotti kärsivällisesti, että nämä olivat poistuneet kuuloetäisyydeltä.
“Liikkuvia palasia on niin paljon, että niiden yhdistäminen on mahdotonta. Olemme kuitenkin löytäneet aivan liikaa… yhteensattumia. Kepekin uskoo, että olemme jäljillä. Emme ole vain vielä aivan varma, minkä.”
“Ja olet aivan varma, että tähän… Suntioon on turvallista luottaa?” Tawa pohti ääneen.
“Hän tunsi Creedyn, Lähetin ja Etsivän. Uskon, että hän on vähintäänkin vilpitön, vaikka ei omasta tilastaan johtuen täyttä totta puhuisikaan.”
Tawa nyökkäsi ja huokaisi syvään. Hän olisi mielellään jakanut Peelolle vielä muutaman rohkaisevan sanan, mutta häntä kohti päättäväisesti marssiva Same varasti hänen huomionsa.
“Sinun vuorosi on ihan pian”, Tawa vakuutteli androidille poistuessaan ripein askelin selakhin perään. Käytävää tuijottelemaan jäänyt Peelo risti kätensä ja jäi nojailemaan juoma-automaattiin samalla, kun väki hänen ympärillään alkoi valumaan hiljalleen takaisin kohti kokoussalia.
“Seuraavaksi esityslistan kohta 5.5, ‘tapaus Increase Kong’. Bladis, ole hyvä”, sanoi Same napautettuaan pöytää nuijallaan.
Bladis hymyili, joskin normaalia vakavampaa, hyvin työnsä tehneen ammattilaisen hymyä. Hän nousi seisomaan ja korjasi ryhtiään.
“Telakalla keräämäni tietojen perusteella olemme päätyneet rikostutkinnassa siihen tulokseen, että Increase Kongin uhka on näillä näkymin ainakin toistaiseksi historiaa. ‘Keissejä’ ei ole ollut yli viikkoon, ja henkilökunnan puolella on jo varovaista toivoa siitä, että rataslaatikoiden huoltoa haittaavasta tuplalukituksesta voidaan luopua. Syyllistä tai siis epäiltyä ei ole saatu kiinni, mutta eipä se sitä toisaalta ennen paljon estänytkään.
Epäillyn holhoaja ei ole nähnyt apinastaan merkkiäkään. Tapaus on siirretty rikostutkinnasta kadonneiden lemmikkieläinten listalle. Voisin tosin lisätä epävirallisesti – älä kirjaa tätä pöytäkirjaan – ettei ole suurikaan menetys, jos sitä sinistä marakattia ei ikinä löydetä.”
Joskus selakhi mietti, miten oli päätynyt kaikista maailman paikoista juuri tähän tilanteeseen. Onneksi hänen ei tarvinnut avata tämän tapauksen taustoja. Bladis oli tarttunut siihen enemmän kuin mielellään.
Gambur viittasi puheenvuoroa ja sen myös sai. “Hetkinen, onko tämä sama apina kuin se, joka vei saarenne makutan?”
“Manun? Ei, tämä vihollinen hakee jotain muuta: kampiakseleita!” vastasi Bladis tomerana.
“Teillä on siis kaksi apinaa jäsenenä? Ainakin?” kysyi Gambur kulmakarvojaan nostaen.
“Ei, vain yksi”, sanoi Tawa.
“Makuta Nuin vienyt apina on jäsen”, selitti Same, vaikkei häntä olisi yhtään huvittanut. “Häntä epäillään vapaudenriistosta, joskin pidämme lähtökohtaisesti asianosaisen epähenkilömäistä olomuotoa lieventävänä asianhaarana. Häntä epäillään myös törkeästä kehonkielisestä eleestä päällystöä kohtaan. Tämän tapauksen epäilty, Increase Kong, ei ole jäsen. Hän on jäsenemme Icecapin lemmikkieläin.”
“Aivan”, Gambur huokaisi.
“Mutta pelko pois. Tämä asia on hoidossa”, julisti Bladis. “Siitä huolimatta en voi liiaksi korostaa, että kaikki mahdollisten rikospaikkojen läheisyydestä löydetyistä sinisistä karvoista on tehtävä viipymättä ilmoitus rikospaikkatutkintaan. Karvoihin ei saa missään nimessä koskea, tai DNA-näytteen ottaminen käy hankalaksi ja käpälöitsijä voi itse päätyä oikeuteen!”
Tähän uhkaukseen ei kellään vaikuttanut olevan mitään sanottavaa. Nuija kävi pöytään. “No”, sanoi Same vilkuillen ympärilleen, “jos ei muuta, siirrytään kohtaan 5.6, ‘tapaus… Tappaja’.”
Nuikorolainen komisario tunnisti kyllä brakas-apinoiden nimeämistavan.
“Tappaja?” kysyi Tawa. “Onko tämä se–”
“Kyllä, kyllä”, vahvisti Same. “Luulen, että pieni lisäselonteko on paikallaan. Bladis?”
“Krhm”, rykäisi skakdi. “Toinen vanhempi tapaus, jossa on viime aikoina sattunut käänne. Jotkut ehkä muistavat Keja- ja Sopon-nimiset matoranit, joiden murhat sattuivat lähellä toisiaan hieman kauhujen yön jälkeen.”
Takalek viittasi puheenvuoron. “Eikö niiden ajateltu silloin liittyneen zyglakien hyökkäykseen?”
“Näin on, mutta rehellisesti sanottuna se oli silloinkin aika huono teoria”, jatkoi Bladis. “Aikajana ei täysin täsmännyt, ja kumpikin matoraneista asui linnakkeessa – vaikea kuvitella, miten liskot olisivat päässeet livahtamaan näiden luokse kenenkään huomaamatta.”
Sulfrey katseli ympärilleen yrittäen nähdä, oliko paikalla ketään, joka olisi vaikuttanut tietään, mikä ihme tämä Tappaja oli. Esityslistassa oli ollut pelkkä otsikko ja puheenjohtajan huomio Selitetään kokouksessa.
“Motiivikin oli epäselvä”, keskeytti Same. “Kumpikin uhreista oli saapunut kaupunkiin melko hiljattain, eikä heihin vaikuttanut liittyvän mitään epäilyttävää.”
“Aivan, aivan. Ja!” tokaisi Bladis. “Kaiken kukkuraksi tapauksiin liittyi jotakin hyvin mystistä.”
Sali hiljentyi jännittyneeseen odotukseen.
“Tapahtumapaikoilta ei löytynyt yhtään DNA:ta”, Bladis miltei kuiskasi. “Ei sitten kierteen kierrettä.”
Fuzchel yritti valua kokonaan hattunsa sisään ja vaikuttaa mahdollisimman huomaamattomalta. Kukaan ei onneksi näyttänyt kiinnittävän häneen erityistä huomiota.
“… niin”, sanoi Same hetken kuluttua. “No, joka tapauksessa. Johtolangat loppuivat kesken, ja vaikka liskoteoria olikin sinänsä epäuskottava, siihen oli pakko luottaa. Tekoihin liittyi tiettyjä tuntomerkkejä, kuten murhan erityisen raaka luonne, ja olivat zyglakit syyllisiä tai eivät, uusia tapauksia ei enää löytynyt.”
“Mutta nyt meillä on uutta todistusaineistoa”, julisti Bladis voitonriemuisesti ja rullasi piirtoheittimen ääreen. “Nimittäin tämä rikosilmoitus.”
Takalek viittasi taas. “Ööh, ai Kejan tai Soponin murhasta?”
“No ei vaan eräästä toisesta vanhasta jutusta. Katsokaa itse!”
Bladis heilutti kädessään pitelemäänsä lappua ja asetti piirtoheittimelle kalvon, jonka muut tajusivat sen jäljennökseksi.
Make ei ollut ihan varma, tiesikö DNA:sta tarpeeksi osatakseen olla sitä mieltä, mutta ainakaan hänestä se ei kuulostanut täysin uskomattomalta. Asian ottaminen esille kokouksessa olisi kuitenkin nolottanut liikaa.
“Huonon satamakadun rommikaupan räjähdystä ei silloin tutkittu rikoksena”, sanoi Bladis. “Ymmärryksemme oli, että se ei välttämättä ollut rikos lainkaan; sellaista sattuu, kun on kellari täynnä räjähteitä. Ja sitä paitsi hypoteettinen tekijä todennäköisesti menehtyi muiden mukana, kun sieltä kuitenkin kaivettiin jotain kymmenen ruumista. Sillä siisti, saattoi rikostutkija todeta. Mutta tämä rikosilmoitus muuttaa tilannetta jonkin verran.”
Kyynel tirahti Haddoxin poskelle tämän muistellessa kaupungin parasta rommivalikoimaa.
“En ole aivan varma, mutta eikö rommikaupan tuhosta ole kuukausia?” kysyi Nui-Pogo. “Miten ihmeessä ylläpito huomasi rikosilmoituksen näin myöhään?”
“Se johtuu siitä”, vastasi Same, “ettei tätä paperia luovutettu ylläpidolle eikä edes poliisille. Ruskean Makutan tarjoilija huomasi sen naulattuna baarin ilmoitustaululle ja toimitti haltuumme noin viikko sitten.”
“Tahtoisin kiinnittää huomionne siihen”, sanoi Bladis, “että ilmoituksen perusteella kyse ei olekaan tapaturmasta tai kännisen merirosvon sekoilusta vaan salaperäisen ‘Tappajan’ kädenjäljestä. Voisiko hän olla syyllinen muihinkin selittämättömiin murhiin? Häiskä vaikuttaa niin salamyhkäiseltä, että tajuaisi olla jättämättä rikospaikalle DNA-jälkiä.”
Palomestari ei aivan kehdannut myöntää, että hänellä oli ensyklopedinen tietämys jokaisesta Bio-Klaanin alueella sattuneesta tulipalosta, räjähdyksestä ja laittomasta nuotiosta tarkkoine tapahtuma-aikoineen.
“Tämä on tietenkin vain hypoteesi”, kiiruhti Same sanomaan. “Ja vaikkei rommikaupassa tapahtunut ollutkaan, ööh, ‘kännisen merirosvon sekoilua’, tämä rikosilmoitus sopii kyllä siihen kuvaukseen. Kapteeni Notfun on valitettavasti juuri nyt tehtävällä, mutta kun hän palaa, voimme laittaa jonkun kuulustelemaan häntä.”
“Ai Noftuniko se oli?” kysyi Haddox siristäen silmiään. “Pirskule kun minä en enää näe lukea. Mukava äijä, ei siinä mitään. Ei ole uskoakseni ikinä puhaltanut alle kasia.”
Same palautti keskustelun raiteilleen strategisella nuijaniskulla. “Nyt pyytäisin teitä kaikkia jatkamaan silmien pitämistä auki myös rikosilmoituksessa kuvatun olennon varalta. En ole varma, kuinka kirjaimellisesti voimme piirrosta tulkita, mutta ilmeisesti etsimämme Tappaja on lyhyt ja kantaa suojaamisen naamiota.”
“Miltähän se ‘kylmä ääni’ sitten kuulostaa”, pohti Paaco ja rykäisi. “Olette nyt kahdestaan… sinä, ja kuolema.”
“No ei se varmaan flunssaiselta Makelta kuulosta”, heitti Bladis.
Fuzchel tiirasi silmä kovana rikosilmoituksen alalaitaan piirrettyä hahmoa. Jo merirosvon humalaisena suherruksena siitä välittyi uhkaava tunnelma. Olennolla ei ollut kaikesta päätellen edes käsiä, mutta silti se oli kyennyt niin raakoihin tekoihin.
Eräs yksityiskohta pomppasi hänen silmilleen. Zyglak säpsähti huomatessaan, mitä kanohia rikollisen väitettiin kantavan. Hänen katseensa siirtyi admin Tawan kasvoihin, joille oli noussut vakava ilme.
Ei kai se voinut olla…?
Sitten Fuzchel huomasi, ettei Tappajan naamion värin sanottu olleen keltainen, ja koki olonsa hieman hölmöksi. Ei kai asioiden välillä sitten voinutkaan olla mitään yhteyttä.
Same paukautti pöytää nuijalla kolmesti. “Jos kukaan ei ole sattunut törmäämään tähän Tappajaan viikko sitten, aiheesta on tuskin enää mitään järkevää sanottavaa. Siirrymme kohtaan. 5.7, Maja Hotellin tutkinta. Puheenvuoro jäsen Peelolle.”
En minä edes kuulosta tuolta, Make ajatteli hieman loukkaantuneena.
“Hotellin palon todellinen aiheuttaja on saatu kiinni ja lepää tällä hetkellä sairasosastolla koomassa”, Peelo siirtyi välittömästi asiaan. “Palo oli saanut alkunsa kotitekoisesta pommista, joka räjähtämisen sijaan sytytti Hotellin rakenteet liekkeihin. Pommin tekijä varmistettiin valvontakamerakuvista ja otettiin kiinni välittömästi. Tarkemmat yksityiskohdat löytyvät myös poliisivoimille ja moderaattoreille välitetyssä raportissa.”
Tummanpuhuva androidi sai salin päät kääntymään ripeästi itseensä. Sen lisäksi, että hän ei ollut kokouksissa tuttu kasvo, hän ei myöskään ollut kovin läheisissä väleissä kuin muutaman läsnäolijan kanssa.
Takalek, Taguna ja Bladis nyökkäilivät vuorollaan osoittaakseen, että Peelon mainitsema raportti totta tosiaan oli heidän käsissään. Samaan aikaan siniviittojen keskuudessa vaihdeltiin huolestuneita katseita. Sana “pommi” loi aiheen ylle varjon, jollaista he eivät olleet odottaneet.
“Ollaan myös isketty kamera ja kokopäiväistä vartiota arkistoille tän johdosta”, Paaco täydensi. Ne, jotka eivät olleet tutustuneet raporttiin ennalta, eivät selvästi ymmärtäneet yhteyttä Paacon huomion ja Peelon selonteon väliltä. Androidi huomasi tämän nopeasti läsnäolevien ilmeistä ja kiirehti täsmentämään.
Ks. tutkimusraportti 778, Sulfrey kirjasi pöytäkirjaan Peelon tiivistetyn selonteon viitteeksi.
“Meillä on syytä epäillä, että pommi oli tarkoitettu Geeveetä varten. Tapahtumaketju täsmää Maja Hotellissa järjestettyjen kirjakerhojen aikatauluun. Geevee oli hotellin henkilökunnan lisäksi ainoa henkilö, jonka läsnäolon olisi pystynyt varmaksi ennustamaan.”
“Entäs se pommittaja. Mitä me tiedetään siitä?”, Bodyguard ärjähti yrittäessään yhä sulatella ajatusta siitä, että joku olisi valmis pommittamaan kokonaisen hotellin yhden vaivaisen arkistonpitäjän vuoksi.
Peelolla ei ollut aikomustakaan sisällyttää selostukseensa Valkoisen valtakunnassa selvittämiään seikkoja. Suntion hänelle antamat yksityiskohdat vahvistivat kaikki hänen jo entuudestaan kehittämät teoriat, mutta teknisesti ottaen kaikkialle sijoittuneen retken selittäminen ei olisi maksanut siitä aiheutuvaa vaivaa.
“Hän on vakavasti sairas eikä mitä luultavimmin toiminut omasta tahdostaan. Tarkempi kuvaus epäillyn terveydentilasta löytyy Kupen ja Yildan epikriiseistä”, Peelo selitti.
Saliin laskeutui hetkellinen hiljaisuus, joka aiheutui selvästi lukuisten aivojen raksuttavista rattaista. Hetken rikkoi lopulta Bladis, jolla ei ollut halua venyttää kokousta yhtään pidempään kuin oli tarpeen.
“Jutskailtiin jo aiheesta Takalekin ja Tagunan kanssa. Ehdotettaisiin kokoukselle, että Peelo pidetään tutkijana tässä tapauksessa niin pitkään kuin on tarpeen. Olisi pari kuulustelua, jotka olisi vielä tarpeen pitää.”
Salista kuului jo hyväksyvää mutinaa, mutta Takalek rykäisi Bladiksen katseen tarjoillessa puheenvuoron sanatta hänelle.
“Poliisivoimat esittävät myös, että jäsen Peelolle myönnettäisiin toimivalta myös muihin avoimiin, ei-kiireellisiin tapauksiin. Hän on osoittanut tehokkuutta ja tarkkuutta työssään. Hän voisi pitää hengissä sellaisia tutkimuksia, joihin meillä asemalla ei olisi muuten aikaa.”
Sulfreylta kesti hetki löytää liitepinon alle hautautunut sairasosaston leimoilla varustettu nippu papereita. Lopulta hän kuitenkin sai esille niihin merkityt juoksevat raporttinumerot ja lisäsi nekin viitteeksi Peelon selontekoon.
“Kuulitte rikostutkijan esityksen. Asia on keskustelussa”, Same lausui.
Huolimatta siitä, että Peelo ei ollut tuttu varsinkaan niiden keskuudessa, jotka olivat muurien sisäpuolella tuoreempia, tämän puheenvuoron aikana kiertäneet tutkimusraportit olivat vakuuttaneet käytännössä jokaisen. Androidin looginen päättelykyky paistoi huolella naputelluista sivuista. Hetken päästä ympäri salia kajahtelevien “jaa”-laudahduksien jälkeen Samen katse kiersi vielä kerran varmistaakseen, että ehdotusta ei kenenkään toimesta vastustettu. Nuija napsahti pöytään ja asia julistettiin käsitellyksi.
Paacolta ja Bladikselta ei jäänyt huomaamatta Tawan ja Peelon välille yli pöydän muodostunut merkitsevä katseenvaihto. Admin ja androidi kuitenkin siirsivät katseensa nopeasti takaisin Sameen huomatessaan moderaattorien tuijotuksen.
Peelo antoi ryhtinsä valahtaa ensimmäistä kertaa kokouksen aikana ja leimasi katseensa pinoon hänen raporttinsa kopioista, joka kasaantui hiljalleen takaisin hänen eteensä kierrettyään kokoustajien keskuudessa. Tunnelma salissa alkoi olla jo hieman levoton. Kokous oli venynyt jo huomattavasti tavanomaista pidemmäksi.
Kuitenkin ennen kuin Same ehti siirtyä esityslistassa eteenpäin, Peelo suoristi taas itsensä näkyvästi ja pyysi viitaten vielä puheenvuoroa itselleen.
“Niin”, Same myönsi.
“Palaten hetkeksi aikaisempaan aiheeseen, minä voisin myös tutustua tähän Tappajaan. Minulla on hyvät välit Kapteeni Notfuniin. Voin kyllä keskustella hänen kanssaan, kun hän palaa vesiltä.”
Same ja Bladis vaihtoivat katseita. Nuijaansa nojaileva selakhi kurtisti sen jälkeen kulmiaan androidin suuntaan.
“Oletko varma? Kuten aiemmin totesin, meillä ei ole silminnäkijähavaint-”
Samen huomio kuitenkin keskeytyi Bladiksen suurieleiseen läimäisyyn. Kopio “RIKOS ILMOITUKSESTA” iskeytyi Peelon eteen sellaisella voimalla, että koko pöytä tärähti. Bladis ei epäröinyt hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä tapauksen loppuraportin kirjoittamisen vastuusta.
Tawa naputti sormillaan pöydän reunaan ajatuksissaan, mielessään kaikki ne yksityiskohdat, jotka Peelo oli jättänyt selonteostaan pois, mutta kertonut hänelle vain päivää aikaisemmin. Hän ei pitänyt tiedon pimittämisestä, mutta ymmärsi, miksi androidi oli pyytänyt häneltä luottamusta asian suhteen.
Same kohautti olkiaan eikä jaksanut edes haastaa Bladista tämän äkkipikaisesta reaktiosta. Tawan hiljainen nyökkäys puheenjohtajan suuntaan kertoi, että oli parempi vain päättää kokous.
Nuija kalahti taas kolmesti. Peelon ryhti rentoutui uudestaan. Salissa hiljalleen kasvavan puheensorinan keskellä kukaan ei huomannut, kun Peelo lausui pöydän yli tätä tuijottavalle juuriadminille yhden ainoan sanan: “yhteensattumia”.
“Kohta 6”, Same lausui. “Muut esille tulevat asiat. Toivon, että tässä kohtaa kokousta ei enää–”
“Perse”, Paaco sanoi.
Same vilkaisi kollegaansa kylmäävällä katseella. “Miten niin, Paaco.”
Sulfrey ei ollut lainkaan varma, kuinka kirjata nopea sanojen ja eleiden vaihto pöytäkirjaan, joten hän ainoastaan lisäsi rivin kohdan 5.6. Alle: Jäsen Peelo valtuutettu pitämään tutkimus avoinna.
“Se tuli esille.”
“Miten niin.”
Tawa huokaisi vaimeasti.
Same vilkaisi nopeasti ympärilleen. “Ellei kenelläkään oikeasti ole mitään…” Toiveikas tauko. “… niin en pidättele teitä enää vaan siirrymme kohtaan seitsemän, kokouksen päättäminen.”
Miten niin, Same mietti edelleen.
Vain hiljaisuutta. Kaipa kaikilla oli jo kiire johonkin.
Nuija kalahti pöytään vihoviimeisen kerran, ja kokoustajat vapautuivat kahleistaan.
I
Kepe oli tehnyt isolle paperiarkille jäljennöksen Kondelin muraalista. Hänellä olisi ollut kysymyksiä Kondelille itselleenkin, mutta tätä hän ei ollut onnistunut tavoittamaan pariin päivään. Todellisuudessa hän ei ollut ihan varma, olisiko hän valmis edes kohtaamaan Kondelia…
Hän oli kuitenkin ruokkinut puput käydessään tämän asunnolla, varmuuden vuoksi.
Muraalin kopio ei ollut yhtä taiteellinen toisinto perimätiedosta kuin Kondelin seinän versio. Se kuitenkin sisälsi piirrosten oleelliset olemukset ja jäljennökset niihin liittyvistä kuvausteksteistä. Orondesin ja Avden tarina sijoittui kauas menneisyyteen, mutta ehkä sen palaset voisi vielä koota yhteen.
Pajan ovelta kuului koputus.
Vuosien saatossa Kepe oli kuullut monen klaanilaisen ovikoputuksen ja varsin hyvällä todennäköisyydellä pystyi päättelemään, kuka kulloinkin oli päättänyt vierailla hänen luonaan. Tämä oli ehkä… Kapura?
Arvaus paljastui oikeaksi. Oven takana seisoi ei hirveän hyvin nukkuneelta näyttävä tulen toa. “Kepe”, tulija tokaisi. “Olisi ilmoitus. Meitä on nimittäin huijattu.”
“… Öö meitä on mitä?” Kepe yllättyi Kapuran erittäin asiaanmenevästä aloituksesta.
“Se ‘kummallinen valkoinen jauhe’… tuleeko siitä mieleen mitään?”
Hänen mieleensä palautui se kerta, kun hän oli syöttänyt paketista löytynyttä kummallista pulveria Doxille testatakseen, mitä tapahtui. Aivan siis tietysti kaikkien tieteellisen menetelmän periaatteiden mukaisesti, tai ainakin niitä taidokkaasti soveltaen. “Ööh… ei oikeastaan? Se oli muistaakseni lopulta aika mitäänsanomatonta.”
“No. Se oli kredipselleeniä.”
“Kredipse…” Kepen ajatus keskeytyi. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut päätynyt tutkimaan kredipselleeniä, mutta kai hän olisi kuitenkin huomannut sillä jotain psykoaktiivisia vaikutuksia? Kapura ehti jatkamaan:
“Jekun tarkoituksena oli ilmiselvästi saada meidät täysin sekaisin loisten luonteesta”, Kapura sanoi “Avde varmaan sanoisi, ettei se ollut valehtelua, kun hän ei väittänyt paketin ja loisten liittyvän toisiinsa mitenkään. Hän vain postitti meille kredipselleeniä ihan muuten vaan. Mutta…”
Kapuran selitykset virtasivat niin vuolaina että Kepe hädin tuskin ehti prosessoida kaikkea.
“… mieleeni tuli eräs toinenkin asia. Miksi juuri Snowie? Miten hän liittyy tähän? Miksi Avde halusi meidän ajattelevan, että juuri Snowie sai loisensa siitä paketista?”
Tähän teoriavirran suvantokohtaan Kepe sai sanallistettua ajatuksensa. “Oletko varma että paketti oli tosiaan suunnattu Snowielle? Hänen nimensähän siinä kieltämättä oli, mutta…”
“Punaiselle miehelle ei uskoakseni ole mikään ongelma toimittaa postipaketti oikeaan osoitteeseen”, sanoi Kapura tylysti. “Oli meidän ainakin tarkoitus ajatella, että se oli osoitettu Snowielle. Miksi hän?”
“Hei hei hei… Palataanpa vähän taaksepäin. Mistä tiedät että se oli kredipselleeniä? Minä en huomannut siinä mitään psykoaktiivisuuteen viittaavia piirteitä.”
“Ai et mitään?” Kapura tuhahti. “Kuvauksesi närhivälikohtauksesta kuulosti minun korvaani aika villiltä. Sekä villiltä että melko oudolta suhteessa siihen, mitä tiedämme loisista nyt.”
“No, niin, no, se oli kieltämättä aika kummallista. Siinä tapauksessa sen toimintamekanismi on jotain hyvin mystistä, sillä kemialliset kokeeni eivät tuottaneet minkäänlaisia tuloksia.”
Kapura heilautti käsiään välinpitämättömästi. “Turhapa siitä tässä on jankata. Tee sille mönjälle vielä testejä, jos se on sinulla yhä jossain, kunhan et altistu sille itse. Se ei ehkä tee hyvää tieteelliselle prosessille. Mutta enköhän minä ole tässä oikeassa; niin oudolta koko homma kuulostaa. Enkä ole ainakaan itse ikinä tullut törmänneeksi mihinkään muuhunkaan yhtä vahvasti hallusinogeeniseen, paitsi ehkä yhdessä labyr– äh, ei puhuta siitä.”
“Minulla on se tuolla yhdessä omituisten asioiden säilytyskuutiossa, pajan toisessa nurkassa, pieni hetki vain…” Kepe suuntasi kohti tilan vastakkaista kulmaa, johon oli pakattu pino tummia, piirteettömiä metallilaatikoita. Yksi laatikon kyljistä piti ruuvata auki ristipäisellä meisselillä. Sisältä paljastui ruskeaa pahvia oleva pakkaus sekä muovipussikaupalla valkoista jauhetta.
“Varovasti sen kanssa”, sanoi Kapura taaempaa. “Credox selecium on vahvaa kamaa.”
Seuraavaksi Kepe suuntasi arkistokaapilleen kaivaakseen esiin tämän tapauksen muistiinpanot. Yllättävän vaikeastitulkittavaa substanssia, ei reagoinut juuri minkään testatun aineen kanssa… Jos Kapuran kertoma piti paikkansa, hän ei ollut kuitenkaan tutkinut asiaa tarpeeksi tarkkaan. Kapura myös tiesi siitä jotain, mitä hän ei. Hetkinen, miksi Kapura sitä juuri kutsuikaan?
“Hetkinen, minkä sanoit sen kemiallisen koodin olevan? Credox mitä?”
“Selecium. Se on vanhempi nimitys.”
“Häh, ai niin kuin… Selecius?”
“Niin kai”, vastasi Kapura. “Ei se minulle erityisen tuttu nimi ole. Merkitseekö se sinulle jotain?”
“Selecius-säätiöksi kutsutulla järjestö tutki joskus muinoin Nimdan siruja. Nimi oli tuttu myös Peelolle; joku ‘Valkoiseksi kuningattareksi’ kutsuttu tunsi ‘Adorium Seleciuksen’, jonka voin olettaa olevan se, jonka mukaan tuo säätiö nimettiin.”
“Vai että Adorium Selecius”, sanoi Kapura. “Mitä tekemistä hänellä on Avden kanssa? Tai Aft-Amanan?”
“Se on hyvä kysymys… Onhan tietysti mahdollista, että Avde on saanut kredipselleeniä käyttöönsä ilman erityistä yhteyttä Seleciukseen.”
Kepen puhuessa hänen katseensa kiinnittyi pöydällä olevaan muraalikopioon. Isä Orondesin alla oli joukko pienempiä kuvioita. Rattaita, joiden merkitys ei ollut hänelle vielä auennut. Ja liekki, jonka keskellä oli silmä, joka muistutti häntä muinais-xialaisista logogrammeista.
Hän oli pari päivää sitten jutellut aiheesta arkistomaakareiden kanssa. Nämä olivat vierailleet paikallisessa xialaisessa temppelissä, tuliadoriumissa. Keskustelun ansiosta Kepelle oli selvinnyt, että Selecius oli xialaisessa mytologiassa esiintyvä Tulinoita, yksi modernin Xian muovaajista, todennäköisesti kauan sitten elänyt vortixx. Tämä osui kutakuinkin yksiin Selecius-säätiön, tämän perustaman tutkimusjärjestön kanssa.
Uusi lanka hänen päänsisäisellä teoriataulullaan sitoi päänsä muraalin ja Seleciuksen välille.
Muraalissa oli xialainen silmä liekin keskellä. Hänen olisi pitänyt tajuta tämä yhteys jo jäljennöstä tehdessään – silmä symboloi tietoa ja opiskelua, ja liekin keskellä se loi lähes aavemaisen osuvan yhteyden athismi-kerettiläisen seinämaalauksen ja Selecius-säätiön välille. Tässä kontekstissa rattaatkin saattoi tulkita merkitsevän tiedettä ja teknologiaa. Orondeskin, Verstaan oven luoja, oli jonkinlainen keksijä, kuten hän itsekin.
Kepe nielaisi.
“Mikä tuo on”, Kapura keskeytti hänen mietteensä, “ja miksi siinä on vaaleanpunainen kani.”
Sitten hän hätkähti. “Aa, tämä… Se on tiettyjen athistien perimätietona kulkenut muraali, mutta en ole vielä onnistunut dekoodaamaan sen kaikkia salaisuuksia. En itse asiassa edes tiedä sen taustoistakaan hirveästi. Mutta siinä on kuitenkin hämmentävän paljon symboleita, jotka vaikuttaisivat viittaavan tuntemiimme hahmoihin, jotka liittyvät Nimdaan. Keskellä oleva hahmo on luultavasti Avde. Tässä vasemmalla taas on isä Orondes, ‘profeetta’, ja tajusin juuri, että tämä silmäkuvio tässä alla saattaa viitata Seleciukseen…”
Tunsivatko Orondes ja Selecius toisensa?
“… Valitettavasti minulla ei ole vielä minkäänlaista selitystä vaaleanpunaiselle kanille.”
“Liittyykö se jotenkin siihen, joka karkasi selleistä vähän aikaa sitten”, sanoi Kapura hiljaa, äänensävyssään ripaus aitoa hämmennystä.
“…
…
… Toivon todella että ei.”
“Ei se ehkä hämmentävin asia tuossa kuvassa ole”, mutisi Kapura hiljaa tämän katseen kulkiessa paperin halki. “Eikä pelottavin.” Tulen toa oli pysähtynyt katselemaan alalaitaa, sitä kohtaa jossa kuusi hahmoa roikkui naruistaan.
“Aika karmivia, eivätkö olekin?” Kepe kysyi. “Oletan että siinä on Avden nuket… esitettynä jonkinlaisena irvokkaana toa-tiiminä.”
“Mmmh”, Kapura mumisi poissaolevana. “‘Punainen tähti’… ‘Suuri pyörä’… ‘Musta aurinko’… mikä se sitten onkaan.”
“En voi väittää tietäväni mikä se on, mutta luulen tietäväni missä se on. Se paistoi Verstaan taivaalla…”
Jos sen saattoi sanoa “paistavan”, jos sitä saattoi kaikessa olemattomuudessaan kutsua “mustaksi”, jos se oli edes olemassa ylipäätään… Jos siihen katsoi, niin mitä tapahtui…? Ajatus tuntui itsessään mustalta aukolta joka tahtoi imeä kaiken itseensä ikiajoiksi. Ääretön entropia, kadonnut horisontti, se mitä jää jäljelle, kun ouroboros on tehnyt työnsä. Tuosta kuilusta hänet pelasti nytkin vain ajatus Doxista. Dox parka, tämä sai sekä kredipselleeniä että katsoi siihen. Kepe ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä tämän nykyisestä olotilasta sairasosastolla.
Kapura ei vastannut, ja se ei sinänsä yllättänyt häntä suhteessa siihen, kuinka käsittämättömiä olivat hänen suustaan tulevat sanat. “Hei, jos tämä maalaus kiinnostaa sinua, haluatko että teen sinullekin jäljennöksen? Tai siis jäljennöksen jäljennöksen…”
“Ah”, Kapura havahtui ja vilkaisi häntä tutkiskelevasti. “Luulen, että siihen ei ole aikaa. Mutta kiitos tarjouksesta.”
Se oli aika oudosti sanottu, ja vielä oudommalta tuntui, että tulen toa vaikutti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin hän itse.
“Oli minulla vielä yksi asia kredipselleenistä”, sanoi Kapura yhtäkkiä, aivan kuin olisi unohtanut sen itsekin. “Minua ei huoleta vain huijaus, jonka uhreiksi olemme joutuneet – eikä se, että sen todellinen tarkoitus on yhä jollain tasolla hämärän peitossa. Minua huolettaa myös, mistä Avde sai sitä käsiinsä… ja se, mikä aineen todellinen merkitys hänen suunnitelmilleen on. Sillä on yhteyksiä aivan liian moneen asiaan.”
“Mitä tarkoitat?”
“Hypoteettisessä mielessä“, sanoi Kapura painottaen fraasia käsieleellä, “täysin hypoteettisessa: jos sinun pitäisi ryhtyä tekemään tutkimuksia kredipselleenistä, mistä aloittaisit? Mistä päin maailmaa löytyvät parhaat mahdollisuudet saada selville sen salaisuudet?”
“… Sinulla on selvästi jokin ajatus tässä, mutta sinun pitää valitettavasti olettaa etten tiedä kredipselleenistä oikeasti juuri mitään.”
“Aineen oletettu keksijä – tai ainakin hänen säätiönsä – on ehkä riittävä johtolanka”, sanoi Kapura. “Ja se johdattelee kohti Xiaa.”
“Niinpä kai”, Kepe totesi varovasti. Hänestä tuntui yhä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä keskustelussa oli kyse. “Minun täytyy nyt lähteä etsimään Snowieta. Meillä on paljon tehtävää, itse asiassa Selecius-säätiöön muun muassa liittyen.”
“Ei se mitään”, tokaisi Kapura hänelle ja harppoi ovea kohti. “Menoa on minullakin. Kiitos siitä, mitä sinulla oli kerrottavaa… ja hyvästi.”
“Hy- hyvästi!” Kepe vastasi yllättävän kohtalokkaisiin jäähyväisiin.
II
Taguna oli uransa rikostutkijana myötä havainnut, että pohjimmiltaan kuulusteltavia oli kahta eri tyyppiä: niitä, jotka tottelivat kiltisti, ja niitä, jotka pistivät vastaan. Mutta seisoessaan varsin hulppean huvilan pihalla Rapusaaressa toa joutui toteamaan, että oli ilmeisesti olemassa kolmaskin tyyppi, jota Pohatu VII edusti – sellainen henkilö, joka oikeastaan veti itse omaa kuulusteluaan.
“… ja ymmärräthän”, nainen jatkoi, “kun nuori kirjailija marssii Xialla kustantamoon kainalossaan bestseller, ei hänelle sanota: ‘miellyttäisivätkö teitä perin arveluttavat veroratkaisut?’ Niin vain tehdään. Näin me nämä asiat täällä teemme, saatetaan tokaista. On aivan normaalia, että on se yksi tili Steltillä, jota varsinaisesti käytetään, ja sitten osa rahoista laitetaan Gendopolikselle…”
“Ööh, rouva”, Taguna yritti huikata väliin.
Aamuisesta sateesta ei vaikuttanut olevan enää tietoakaan. Kaupungin halki maleksiminen kokouksen jälkeisessä masennustilassa oli oikeastaan ollut ihan kelpo meininkiä, ja sitä olisi voinut jatkaa vielä toisen tunnin, jos hän ei olisi yhtäkkiä muistanut olleensa liikkeellä ihan asiallakin.
Ja sitä paitsi tunnelman oli särkenyt jatkuva harhanäky karmiininpunaisesta Shan-kasvosta livahtamassa johonkin kadun päässä. Olikohan viisi kuppia kahvia päivässä liikaa.
“… ja minähän olen kuitenkin osuuteni kaupungin vuoksi tehnyt, nytkin majoitan kuutta evakkoa. Tarjosin vielä sohvaakin seitsemännelle, kun hänen tyttöystävänsä yöpyy yläkerran vierasmakuuhuoneessa, mutta sai kuulemma paremman paikan linnakkeesta, rakasetankkinsa kyllä laittoi talliin. Se jättää hirveät telaketjunjäljet takapihalle nuuhkiessaan aamuisin istutuksiani, voi että. Luuleeko valtuusto, että minulla olisi tässä tilanteessa edes varaa–”
“Anteeksi, rouva”, Taguna latoi tiukasti, “mutta tässä ei kyllä ole kyse, ööh, verojärjestelyistänne.”
Pohatu VII sipaisi päähinettään ja katsoi häntä tutkiskelevasti. “Oletko varma?”
“Olen.”
Tämä huokaisi, pyöritteli päätään arvokkaasti ja asetti kätensä ristiin. “Siinä tapauksessa minun täytyy myöntää, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, millä asialla herra poliisi minua suvaitsee häiritä.”
“Juurihan minä olin sanomassa.”
Taguna katseli ympärilleen. Pari matorania vilkuili häntä yläkerran ikkunasta kanoheillaan epäluuloinen ilme. Hän vilkutti, mutta vilkutukseen ei vastattu.
Kaikenlaista.
“Tehän tunnette Kapuran, ettekö vain?”
“Satun tuntemaan, kyllä.”
“Jees.” Rakasetankki hörähti jossain kauempana säestykseksi hänen mietintätauolleen. “Siinä tapauksessa minun on kysyttävä… onko totta, että hänellä on viime aikoina ollut talousvaikeuksia?”
Pohatu VII huokaisi teatraalisesti. “Minun tietojani tässä tuskin tarvitaan.”
“Vastaapa vain kysymykseen, rouva.”
“Hyvä on. Etköhän tiedä itsekin, että hänen pajansa suljettiin tutkintojen ajaksi; taidettiin siitä lehdessäkin kirjoittaa. Ja tämän lisäksi – samasta syystä, oletan – administo jäädytti hänen seikkailuvakuutuksensa väliaikaisesti, eikä hän ole vielä saanut korvausta Karzahnille menettämästään veneestä. Tämän verran minä tiedän.”
Taguna nyökkäsi. “Entä te… varsin varakkaan ystävän asemassa… no, pyysikö Kapura apua raha-asioittensa kanssa?”
“Saatoin minä hänelle jonkin pienen summan lahjoittaa, kyllä.”
“Entä kertoiko Kapura, mitä aikoi sillä tehdä?”
“En pyytänyt erittelemään tarkemmin”, Pohatu VII tokaisi. “Kaipa hänellä oli laskuja maksettavaksi tai tarviketilauksia, jotka eivät voineet odottaa. Ei se minua liikuta, kun avokätisyys on kaupunkimme hankalan tilanteen vuoksi ajan henki.”
Taguna katseli ylös pilvettömälle taivaalle. “Vai niin, vai niin.”
“Hetkinen”, Pohatu VII sanoi. “Tiedätkö sinä siitä jotain?”
“Ööh”, plasman toa hämmentyi. “Eeeen… voi sanoa. Voisi sanoa. Jos tietäisin.”
“Onko minun rahoillani tehty jotakin, josta minun täytyisi olla tietoinen?”
“Ei missään tapauksessa”, Taguna vakuutteli ja nosti kätensä. Kuten usein kävi – ainakin hänelle – hetki sitten valitut sananmuodot alkoivat kummasti kaduttaa. “Mitään sellaista en sano. Tai siis en sanoisi, jos tietäisin. Ei kun siis…”
Pohatu VII äännähti pahantuulisesti. “Mikäli vastavuoroisuus ei teitä huvita, tämä kuulustelu päättyy tähän.”
Sinäkö sen päätät, Taguna mietti. Mutta ei hän uskaltanut vastaankaan sanoa, ja lukaalinsa terassia kohti kääntynyt nainen ilmeisesti tulkitsi sen luvaksi poistua. “Yksi juttu vielä”, toa vikisi heikosti tämän jälkeen.
“Liittyykö se tähän asiaan?”
“Ööh, no itse asiassa kaksi juttua, joista toinen liittyy ja toinen oikeastaan ei.”
Pohatu VII nojasi valkeaksi maalattuun kaiteeseen mitään sanomatta.
“Juttu yksi.” Hän arveli kirjailijattaren suovan hänelle ehkä vielä yhden ainoan kysymyksen, ja nyt oli aika pelata kaikista voimakkain käsikortti. “Oletteko törmänneet Kapuraan tänään, ja jos niin, vaikuttiko hän jotenkin… oudolta?”
“Kyllä, ja hän vaikuttaa aina oudolta,” kuului lakoninen vastaus.
Ei saakeli. Hyvä pointti.
“No juttu kaksi sitten”, Taguna takelteli. “Niin tuota… ilmestyykö…”
Pohatu VII kääntyi ja tarttui ovenkahvaan.
“Odotas, rouva! Ilmestyykö seuraava Plasman ja mielenvoimien laulu milloin?”
Puhuteltu löi hänestä piittaamatta oven kiinni perässään, ja Taguna jäi hölmösti yksin pihalle seisomaan. Linnut lipersivät kauniisti, mutta ilmassa pyöri jokin pahaenteinen fiilis, jossa velloessaan hänen selkäpiitään karmi.
Yläikkunan matoran näytti hänelle keskisormea. Mikähän silläkin oli.
III
Kapuran kyynärpää nojasi hänen huoneensa oveen. Käytävällä oli hiljaista; ketään ei ollut paikalla kyseenalaistamassa, mitä tulen toa siinä seisoskeli kellon tullessa… mitä? Ei kai vielä voinut olla ilta?
Ei. Ei voinut. Lopeta.
Hän muisti kyllä. Hän oli tehnyt Kepen kanssa pari hyvää vaihtokauppaa – tietoa sinulle, tietoa minulle – ja hoiperrellut rannan suuntaan ajatellen olleensa lähellä myöhästymistä. Mutta sekä pilvistä vapautuneen taivaan pirteä auringonpaiste että Admin-aukion kello olivat antaneet vahvan vihjeen sen puolesta, ettei ilta ollut vielä kuin synkeä aavistus.
Mitä hän oli sitten tehnyt? Hoiperrellut kai hetken ympäriinsä pysähtymättä edes miettimään, mihin oli matkalla, mitannut linnakkeen muureja askeleillaan kuin häkkiään kiertävä rahi. Mutta miksi hän oli tullut tänne?
Pään hakkaaminen oveen alkoi vaikuttaa häkellyttävän hyvältä idealta. Olihan se kieltämättä ilmaista, helppoa ja hauskaa.
Oliko hän luvannut livauttaa muutaman henkilön oviluukusta jonkinlaisen kirjelappusen? Jos muisti ei pettänyt aivan totaalisesti niin kyllä, mutta niin kuin koko homma olikin, se lupaus oli sillä hetkellä viimeinen asia toan mielessä. Ei hän siksi tänne ollut tullut.
Muuta ei oikein tullut mieleen – ehkä jäi jäljelle enää kysyä, kuinka sekaisin hän ajatteli itse olevansa. Oliko hän valmis uskomaan maailmaan, jossa jalat olivat suunnanneet tiensä tänne ihan itsekseen? Entä sellaiseen, jossa niitä ohjannut tarkoitus oli vain kertakaikkiaan pyyhkiytynyt pois hänen mielestään?
Kapura sulki silmänsä ja hieroi otsaansa. Kyllä hän kenties tiesi sittenkin. Jonkinlainen aavistus siitä, mikä miete oli hänet heikkona hetkenä salvannut, toalla kyllä oli.
Teki mieli ottaa nokoset. Teki mieli oikein kovaa.
Oven avaaminen oli huono idea – ovenkahvaan tarttuminen tuntui oman kaulansa sivaltamiselta puukolla – mutta niin oli kai siihen käytävälle jääminenkin. Kapura astui sisään ja katseli itselleen virittämäänsä ansaa, puoliksi lattialle valuneita petivaatteita ja likaista tyynyä viekoittelijan sylissä.
Aivot hakivat epätoivoisesti mitä tahansa perustetta, jonka nojalla nukahtaa tunniksi tai pariksi. Herätyskello oli yöpöydällä, mutta tässä tilanteessa Kapura ei aikonut luottaa siihen, ettei sen julmettuun pärinään herättyään olisi vain vaimentanut masiinaa nyrkillään ja painunut takaisin unille. Mielessä kävi toinenkin, astetta pelottavampi ajatus: hän ei ehkä voinut luottaa siihenkään, että erinäiset hänen päähänsä majoittuneet olennot antaisivat hänen herätä.
Sen oli tapahduttava tänä iltana. Jos toa nukkuisi hukkaan tilaisuutensa, kaikki olisi ohi. Joten miksi hän laskeutui sängylle istumaan? Miksi haukotus purkautui hänen suustaan?
Ehkä hän ei sitten halunnut tätä. Ajatus kylmäsi hänen sängyn reunaa puristavia käsivarsiaan. Ehkä hän ei halunnut tätä.
Mutta senhän vuoksi hän oli tehnyt kaiken juuri niin, senhän vuoksi hän oli evännyt itseltään mahdollisuuden kääntyä takaisin. Senhän vuoksi hän oli juossut koko päivän potkimassa nurin itse pystyttämäänsä korttitaloa, sytyttelemässä sytytyslankoja. Muuten mistään ei tulisi mitään – muuten emmintä asettaisi hänen jalkoihinsa lopulliset kahleet.
Eri valinnat, eri elämät levittäytyivät hänen eteensä; niiden huumaava virta täytti hänen tajuntansa. Kapura laskeutui makaamaan sängylle ja katseli huoneensa kattoa. Joissakin niistä hän katsoi sitä viimeistä kertaa.
Ikkuna oli auki, mutta ei tuullut. Kaikki oli pysähtynyttä, kuin kuollutta.
Ulkona hieman alempana levittäytyi kaikessa komeudessaan Bio-Klaanin kaupunki rakennuksineen, asukkaineen, polkuineen ja siltoineen. Kaikki täällä oli niin tuttua – oli mahdotonta kävellä kadulla törmäämättä ystävän kasvoihin. Kahviossa oli aina samaa ruokaa, klaanilehdessä samat palstat. Se oli ihastuttava, raivostuttava koti, johon hän oli juurtunut vahingossa, tietämättä luvanneensa itselleen kauan sitten toista.
Jos hän nukahtaisi, mahdollisuus olisi hukattu, ja hän olisi näiden muurien vanki ikuisesti.
Kapura sulki silmänsä.
Kysymys ilmestyi hänen mieleensä kuin salama kirkkaalta taivaalta tismalleen sillä hetkellä, kun Kapura hätkähti hereille: mitä kello on?
Hän käänsi päätään varovasti yöpöydän suuntaan.
No. Se ei ollut oikea kellonaika.
Hämmennys viipyi vain hetken, ei edes jäänyt kahville. Hän oli unessa. Hyvä on – loisen metkuja taas, tai ehkä tällä kertaa Joueran. Joku ilkkuisi hänelle höyhensaarilla kallisarvoisten tuntien valuessa hukkaan oikeassa maailmassa.
Mata Nui soikoon, oliko hän edes laittanut herätyskelloa päälle?
Ehkä hän oli sittenkin unessa jonkun armosta, ei julmuudesta. Sitä, mitä tapahtuisi valveilla, hän ei halunnut ajatella; niin pelkurimaista kuin se olikin, hän ei pannut pahakseen pientä lepohetkeä todellisuuden toisella puolen.
Kapura katsahti ulos. Taivaan täytti aavemainen, tulenpunainen hehku, mutta muuten siellä näytti yhä Bio-Klaanilta.
Sitten Kapura käänsi katseensa oven suuntaan. Siellä…
… siellä ei ollut ovea. Pelkkää sileää seinää, kuin linnan aikoinaan piirrustanut arkkitehtuuri olisi vain unohtanut sen.
Ai.
Unessa yhtä vanki kuin valveilla. Kai sitä oli sitten vain odotettava heräämistä.
Kapura käveli hitaasti huoneensa ympäri.
Jotkut olivat hyviä pysymään aloillaan, hän ei. Jotkut juurtuivat kiinni, hän ei. Joillakin oli siteitä, toisilla vain kahleita; siitä tässä oli ehkä pohjimmiltaan kyse. Mikään satama ei riittänyt, jos oli aina valmis uskottelemaan itselleen, että merten takaa löytyisi jotain parempaa.
Jotkut taantuivat näennäisen tyydyttävään elämään, onnistuivat sammuttamaan poltteen – niin hän oli joskus ajatellut. Mutta rehellisempää olisi ollut kai sanoa, että hän oli vain erityisen hyvä kutsumaan sen esiin. Hänelle selittämättömän halun kynsiminen ulos sisuksistaan, tuosta vain kaikkien nähtäville, ei ollut koskaan tuottanut hankaluuksia.
Avonainen ikkuna pilkkasi Kapuraa joka kierroksella.
Unessa hänelle ei voinut käydä mitään, toa muistutti itseään. Mutta oliko se edes totta? Viime aikoina kuulemansa perusteella hän olisi voinut olla valmis uskomaan muutakin. Mitä jos vaikka mielipuoli vetäisisi hänen kurkkunsa auki lasinsirulla oikeassa maailmassa.
Toisaalta… jos täällä oli jotain, joka olisi hänelle vaaraksi, se löytäisi hänet yhtä helposti kuin hän sen.
Niin helppoa oli puhua itsensä ympäri. Kapura kurottautui ulos ja kokeili ränniä. Oikeassa maailmassa se ei olisi ehkä kestänyt, mutta täällä vakaampia tikapuita sai hakea. Ei siinä edes ollut mitään vaikeaa – käsi löysi aina jotain, mihin tarttua, ja jalka pysyi visusti kiinni tiilen reunalla.
Taivas ylhäällä oli syvän punainen. Se oli kuin valtava tulipalo, johon hän olisi irti päästäessään tipahtanut. Mutta niin ei käynyt, vaan pian hänen sormensa hapuilivat katon reunaa, ja toa kampesi itsensä ylös.
Kaukana edessä seisoi joku. Hänellä oli aavistus.
“Turhaan sinä täällä roikut.” Kapura asteli hitaasti liikkumatonta hahmoa kohti. “Mitä ikinä sinulla onkaan minulle sanottavaa, en aio kuunnella. Tuhlaat aikaasi, Jouera.”
Hetkeen ei vastausta. Sitten:
“Kuinka niin?”
Alkoi tulla hiostavan kuuma. Kattotiilet polttivat hänen jalkojensa alla.
“Sinä olet se, joka ei kykene päästämään irti. Sinä vedit minut takaisin.”
Yhtäkkiä Kapura näki välähdyksen palavasta torsosta loputtoman hiekka-aavikon keskellä; se loiskui ainoaa väriä siinä maailmassa. Hän tunsi hetken ajan pistävää kipua, sitten se katosi.
“Minä putosin helvettiin, johon Punainen mies minut syöksi, mutta olen myös täällä. Sinä teit sen.”
Kapura tuli tarpeeksi lähelle nähdäkseen hahmon tarkemmin. Katsottavaa ei ollut paljon; hänen edessään seisova toan kokoinen ranka oli niin hento, että tuulenvire olisi voinut repäistä sen kappaleiksi. Se oli luuranko vailla luita, jonkun joskus eläneen metalliset ääriviivat.
“Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Kapuran sanoi. Hän tiesi itsekään, etteivät sanat tarkoittaneet mitään; ne vain täyttivät tyhjän tilan heidän välissään, tilan johon hän ei halunnut hukkua.
“Eikö ei mitään ole samaan aikaan kaikkialla?”
Kapura hieraisi silmiään mitään vastaamatta. Alkoi tulla selväksi, millaiseen keskusteluun hän oli joutunut, ja sellaisesta hän nautti vain ollessaan se toinen osapuoli.
Taivaalla ei ollut pilviä, ei edes aurinkoja.
“Näit kasvin, jonka sirpaleistani tein“, Jouera sanoi. “Siinä kaikki, mitä minusta jäi. Kuoret, joille puhut, eivät ole mitään; eivät enää. Minä muistan, kuinka kuolin.”
“Sinä olet jotain“, Kapura sanoi tietämättä itsekään, miksi väitti vastaan edessään seisovalle mielipuolelle. “On jotakin, jolle minä puhun. Ehkä se olen vain minä itse.”
“Ei aivan. Tiedätkö, kuka sanoi makutaksi näin: esse est percipi?”
“En.”
“Etpä tietenkään“, Jouera hymähti. “Siinäkin mielessä kasvatin sinut huonosti.”
Kuuma, kuuma, kuuma. Miksi? Mistä lämpö tuli? Hiki valui pitkin hänen selkäänsä.
“Se oli Biorkeley. Samapa tuo – metafysiikan järjestelmille en koskaan antanut samanlaista painoarvoa kuin Desable. Minun ajatukseni pyörivät käytännön asioissa, mekaniikan ja fysiikan laeissa, ja niiden kauniista saloista löysin oman totuuteni. Biorkeley ajatteli aineen olevan valetta, että kaikki oleva on pelkkä ajatus Suuren hengen mielessä, ja enemmän väärässä ei ehkä voi olla.”
Joueran hiuksenhienoista säikeistä väännetyt kasvot eivät olleet tarpeeksi fyysisiä kyetäkseen ilmehtimään, ja tämän monotoninen koneääni lausui sanoja kuin ei olisi itsekään ymmärtänyt niiden merkitystä.
“Mutta minä tein siitä totta.”
Mutta silti kaikkea tämän lausumaa säesti ei mistään kantautuva kolkko, mahtipontinen pohjavire, jonka kannattelemat tavut jylisivät kuin koneiston männät.
“Minä en ole mitään – lakkasin olemasta ajat sitten. Mutta olemukseni kaiku kulkee yhä ympäri maailmaa muiden havainnoissa. Sinunkin havainnoissasi. Olen täällä, koska et voi lakata havaitsemasta minua, koska et voi lakata ajattelemasta minua. Eikä ole arvoitus, miksi näin on; tiedät itsekin, mikä meitä yhdistää.
Tuli. Tuli joka kaiken korventaa. Tuli jonka minä sinulle annoin.”
Alhaalla kaupungissa olivat näkymättömien narujen kannattelemat nuket jähmettyneet paikoilleen hahmottoman taivaan alle.
“Tein virheitä. En ole täydellinen… en itse, se on ehkä myönnettävä. Ystäviesi kohtaama Rakentaja oli kulissi, pelkkä ideologiasta humaltunut keikari, jonka taru saattaa olla jo lopussa. Mutta… minulla on perijäni. Minulla on poikani, jolle kaikki maailman ovet ovat avoinna. Kenties sinun oli aina tarkoitus ottaa taakkani kannettavaksesi – palaahan meissä sama tuli sen merkkinä.”
Nukkejen ilmeettömät päät olivat kääntyneet linnoituksen kattoa kohti.
“Minä… ei. En minä halua mitään sellaista.”
“Ja miksi et haluaisi?”
“Sinun mielettömässä utopiassasi on kyse vain itsestäsi.” Kapura sylkäisi sanat ulos suustaan katsomatta edes keskustelukumppaniaan kohti. Sen mitätön olemus kummitteli jossain hänen näkökenttänsä rajamailla. “Koneistosi ainut tehtävä on pyyhkiä maailmasta pois kaikki, mitä et uskalla käsittää. Mutta minä en ole sellainen; minä en halua enää unohtaa enkä pyyhkiä pois sitä, mitä minulle on tapahtunut.”
Tarip… Matoro… Taguna…
“Enkä… enkä sitä, mitä he kaikki ovat minulle merkinneet.”
“Kaikki lapset ovat samanlaisia – kuvittelevat omistavansa yksinoikeuden kärsimykseen ja vapauden määrittää, mitä se tarkoittaa.”
Nuket, joilla oli nimet muttei sieluja, seurasivat katon tapahtumia kaduilta ja silloilta, joihin ne oli naulittu. Vaikka yksikään äkillinen liike ei murtanut niiden jähmettyneitä rivejä, sietämätön, hermostunut odottavaisuus kyti jokaisessa.
“Desable petti minut. Sinä et edes tiedä, kuinka hän petti minut.” Joueran ääni tihkui myrkkyä, joka kuulosti sille vieraalta; vokaalit venyivät teatraalisesti, konsonantit pistivät kuin veitset. “En ollut ikinä merkinnyt hänelle mitään. Hän iski puukon selkääni, ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa, etkö vain? Mehän teimme sen yhdessä.”
“En minä…”
“Onko minun muistutettava sinua? Onko minun muistutettava sinua siitä, mitä me teimme?
Onko minun muistutettava sinua siitä, kuinka hyvältä se tuntui?”
Nukeista jokainen ajatteli samaa: vähemmän savua, enemmän tulta.
Tyyny revittiin pois, mutta se ei häntä pysäyttänyt. Valkeaa massaa vastaan taistellen hän asetti kätensä Matoron kurkulle, tunnusteli sitä ja puristi niin lujaa kuin pystyi. Unessa tämä oli kaunis, vailla petturuuden harsoa, ja unessa saisi pysyäkin.
Ja sitten hänet työnnettiin sivuun.
Mutta maassa lojui teräviä, kuolettavia lasinsiruja.
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.
Siellä he olivat olleet kahdestaan ilman suurkaupungin hälinää, siellä he olivat olleet kenenkään näkemättä tai huomaamatta, siellä heille olivat olleet sallittuja kaikki ajatukset.
DESABLE: Et ikinä ollut sosiaalisten taitojen metrunmestari, mutta tämä on jopa sinulle uusi pohjanoteeraus
JOUERA: …
DESABLE: En voi uskoa, että…
DESABLE: … äh, unohda. Säästän sen todelliselle versiollesi.
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
“Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
Rituaalimurha.
Kapura kuvitteli lasinsirun lävistämässä Matoron ruumiin. Hän kuvitteli sen lämmön omaansa vasten jään toan vetäistessä viimeiset hengenvetonsa, vaaleansinisen veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli peukalonsa kallistamassa tämän leukaa ylöspäin, huulensa tämän kaulalla. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Kastraatio.
Jouera kuvitteli veitsen lävistämässä ruumiinsa. Hän kuvitteli sen kylmyyden vartaloaan vasten vetäistessään viimeiset hengenvetonsa, vaaleanvihreän veren tahrimassa kätensä. Hän kuvitteli niskansa kallistumassa taaksepäin, huulensa vapisevan auki. Täydellinen hurmio virtasi hänen mieleensä.
Ja kun hän oli valmis, halua ei enää ollut.
en minä tehnyt sitä
Jos et, miksi kurottui kätesi häntä kohti?
en minä halunnut sitä
Jos et, miksi oli kätesi ohjaaminen niin helppoa?
se en ollut minä
Se en ollut minä.
se ei ollut minun mieleni
Se ei ollut minun ruumiini.
se oli paha kuvajaiseni.
sinun mielesi pakotti käteni
Sinun kätesi toteutti käskyni.
Sinulla on paljon tehtävää. Maailma on niin rikki niin monen valkoisen käden toimesta. Sytytä tuli ja polta jää tieltäsi; hallitse elementtiäsi, muuta kohtaloasi.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Jos et halua kohtaloani, mikset voi lakata ajattelemasta minua? Miksi vaikutelmani kaikuu yhä mielessäsi? Miksi sinulle antamani tuli sitoo meitä yli?
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Tuli ei tarvitse lupaa syttyäkseen. Se on yhtä vääjäämätön kuin jälkeensä jättämä tyhjyys.
minä en halua niin minä en halua niin minä en halua niin
Punainen mies on sotkenut pääsi valheillaan. Lakkaa olemasta hänen nukkensa ja tiedosta potentiaali, jonka sinuun ohjelmoin.
Sinä olet tulen toa.
Käyttäydy sen mukaisesti.
Katso nyt – ei se sinulle niin vierasta ollutkaan. Ja miksi olisi, kun liekit ovat olleet sisälläsi aina.
Mitä haluaisit polttaa ensimmäisenä?
Kiitäessään Bio-Klaanin käytävien halki pinkin pupun mielessä Desable ei voinut olla ajattelematta sitä, mitä oli juuri mennyt tekemään.
Lappu ja punaiset sanat olivat toki olleet loistavia ideoita. Eivätköhän ne riitäisi savustamaan Kapuran ulos Bio-Klaanista kello mukanaan; ne olivat juuri sopivan salamyhkäisiä vihjeitä, aivan liian kutkuttava mysteeri sivuutettavaksi. Parempaa hän ei olisi voinut keksiä.
Mutta vaikka sitä oli vaikea myöntää, oli totta, että kaikki se oli ollut hänen viestinsä myös varmasti Kapuran ennen pitkää löytävälle Joueralle. Ymmärtäisikö tämä edes, mitä hän tarkoitti? Mitä ajattelisi isä siitä, että hän satutti myös poikaa valheilla kauan sitten kadotetusta rakkaudesta?
Kyllä se Desablea itseäänkin järkytti, rationaalisena toimijana itseään kun piti, miten impulsiiviselta ja katkeralta teko sillä tavalla pohdittuna vaikutti… mutta ehkä hänellä oli enää vain sellaisia vaihtoehtoja.
Totuus oli, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä Joueran suhteen kuuluisi tehdä.
Se oli selvää, että kaikki heidän välillään oli ohi. Mutta maailma ei päättynyt siihen.
Näin roihuaa kaunis mosaiikki, jonka jokainen palanen oli niin tarkasti paikalleen asetettu, tuo kiiltävistä valheista valettu unelma. Näin rakennukset sortuvat ja nuket korventuvat. Näin yhteistyön hedelmät mädäntyvät, näin veteen piirretyt säännöt ja sopimukset haihtuvat höyrynä taivaan tietämättömiin.
Et sinä ikinä halunnut mitään muuta kuin tuhota sen kaiken; sinun oli vain annettava itsellesi lupa haluta niin. Miksi väittää luontoasi vastaan, miksi kieltää tuli sisälläsi?
Ja kun työ on valmis, näet sen viimein… sen, minkä minä näin jo ennen kuin ymmärsin, mikä se oli.
Katso tyhjyyttä, joka paljastuu liekkien poltettua valheet pois. Katso totuuksista lopullisinta.
Näetkö?
Minä tiedän, mistä kaikki sai alkunsa.
Julma enkelin kateus loi tuskan, joka oli liian suuri yhden sielun kannettavaksi
Varkaiden julkeus loi perisynnin, joka oli liian suuri yhden sielun hyvitettäväksi
ja siksi se meitä vainoaa uudelleen ja uudelleen.
Oli unelma
lihan utopiasta, jossa perhe taas kerran tyydyttää
metallin utopiasta, jossa koneisto viimein sammuttaa
meidät särjetyssä maailmassa hukuttavan halun.
Ja kuinka käy tämän unelman? Mikä tarina voittaa lopussa? Mikä totuus paljastuu tyhjästä tilasta tähtien välillä? Vastaus on edessäsi.
Katso ylös ja tunne valaistumisen sairaalloinen valo kasvoillasi.
Kapurasta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut ikuisuuden – maahan osumisen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sattua. Oliko tämä totta? Oliko hän yhä unessa?
Hiekka pisteli hänen kämmeniään.
Eniten pelotti se mahdollisuus, ettei niiden välillä ollut enää mitään eroa, että totuus ja valhe olisivat sulautuneet yhdeksi.
Joueran heikosti savuava ranko hänen vierellään lallatteli äänellä, joka kuulosti maailmaan laskeutuneessa täydessä hiljaisuudessakin vaimealta.
“Katso sitä, niin ehkä viimein ymmärrät. Etkö näe, mihin vääjäämättömyys on meitä kaiken aikaa velvoittanut? Etkö näe, miksi olen oikeassa?”
Kapura katseli jälleen ympärilleen. Ei vieläkään mitään; jossain kaukana ehkä jonkinlainen ranta.
Sitten ylös.
“Totuus, poikani.”
Totuus.
Kapura laski katseensa alas, omiin kämmeniinsä. Jokin oli imenyt niistä karmiininpunaisen sävyn.
Pieni tuulenvire.
Hän vilkaisi kohti Joueraa. Täytyi katsoa tarkasti, että hänen vierellään istuvalla kasalla säikeitä oli edes muoto. Jos antoi katseensa harhailla, illuusio raukesi, eikä se ollut enää mitään.
“Tiedätkö”, hän aloitti. “Sinä ja Avde olette siinä samanlaisia, että olette jatkuvasti kertomassa minulle, mitä elämäni tarkoittaa. Kirjoittamassa teatteriesityksiänne minun päälleni. Repimässä utopioittenne avaimia ruumiistani. Ja kumpikin kuvittelee tarunsa maailman sisimpään olemukseen kirjoitetuksi totuudeksi, jota ei kukaan voi paeta. Mutta…”
Kapura kohotti käsiään.
“Katso, mitä minä olen. Katso, mitä me kaikki olemme.”
“Minun ruumiini on vain lihaa ja metallia. Ehkä se ei tarkoita mitään. Ehkä siinä ei ole mitään liian vähän eikä liian paljon. Ehkä sillä…”
Mitä oli punainen, mitä muuta kuin väri panssarissa? Täällä sitä ei ollut.
“Ehkä sillä ei ole edes elementtiä.”
“Ja ehkä minä en edes ole tulen toa.”
Savun haju oli kaikonnut täysin. Infernosta, jonka hän oli äskettäin vapauttanut, ei ollut enää jälkeäkään; siinä korventunut kaupunki nukkeineen oli jäänyt jonnekin taivaan toiselle puolelle.
Eihän se mitään muuta kuin unta ollut koskaan ollutkaan.
Kapura jäi odottamaan vastausta, mutta sellaista ei tullut. Kun hän räpäytti silmiään, kaikkialle levittäytyvän valkeuden ja auringon sen keskellä oli korvannut hänen oma huoneensa, hänen oma sänkynsä.
Olisi tehnyt mieli maata siinä hetken ajatuksiaan keräillen; ehkä itkeä, ehkä nauraa. Miettiä sitä, mitä hän oli juuri tullut sanoneeksi, sitä jonka varsinainen merkitys odotti vielä jossain hänen tajuntansa rajamailla. Mutta Kapura muisti, millaisissa tunnelmissa oli nukahtanut, ja säpsähti todellisuuteen. Toa kömpi ympäri kohti yöpöytäänsä mielessään vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
IV
Kostea, viimeisetkin jäänteet mauistaan luovuttanut köntti lehtiä, juuria ja marjoja lätsähti lavuaariin teesiivilästä. Hanavesi huljutti puhtaaksi siivilän ja petuniakuvioisen teekupin. Lavuaariin muodostuva pyörre vettä lähetti mustan möykyn irtoteetä spiraalin kierteelle, joka päättyi roskasiivilään viemäriaukon suulla.
Pari keltaisia käsiä nappasi roskasiivilän lavuaarista, avasi kaapinoven ja kippasi teemössöt roskakoriin. Sitten kädet siirtyivät annostelemaan teesiivilään uutta annosta noin neljästä eri purnukasta.
Tawa haukotteli äänekkäästi kaataessaan itselleen päivän neljättä kupillista kuumaa. ‘Juuriadminin iltapäivä’ oli niitä teesekoituksia, joihin oli sodan kuukausien edetessä ilmaantunut tasaiseen tahtiin lisää piristeaineita. Rauhoittavan sijasta sen makua olisi nykyään voinut kuvailla terästäväksi. Vielä neljä tämänpäiväisen kaltaista kokousta ja Tawa lisäisi siihen jotain, joka oli laitonta Pohjoissakarassa.
Sateisen iltapäivän kalpea hajavalo laskeutui verhojen välistä mahonkipöydän pinnalle, jota koristi tuttu kavalkadi paperityötä. Tawa istahti tuolilleen molemmat kädet teekupillaan ja vetäisi syvään henkeä.
Kokouksen kaoottisuus heijastui valitettavasti myös siihen määrään paperityötä, joka koko bioklaanilaisen pyllysirkuksen ylintä peffatirehtööriä kirosi. Tai ei kai kukaan pakottanut Tawaa pysymään kaikesta kartalla – siihen hänellä oli luojan kiitos Same – mutta jokin syvä toa-instituutioon leivottu kunniantunto häntä selvästi ajoi. Se tai viimeisen viikon ajan kauhistuttavan ilmiselväksi tullut fakta, että hän oli juuri nyt ainoa virkaatekevä admin.
Niinä harvinaisina hetkinä, kun Tawa ei tuntenut itseään aivan näin kiltiksi, olisi hän halunnut olla ihan vähän katkera siitä, että ¾ johtoportaasta oli hankkinut masennuksen, myynyt kaikki periaatteensa nazorakeille tai jäänyt kuukaudeksi eräilemään. Ihan, ihan vähän katkera.
Sitä katkeruutta riitti pisaran verran ennen kuin se vaihtui empatiaksi ja syväksi huokailuksi. Huokailu oli niin syvää, että huoneen toinen henkilö – se joka istui nojatuolissa Nöpö sylissään – se, jota meinasi luulla peiliksi aina jos tämä oli liian pitkään paikallaan – huomasi ja kysyi:
“Noh? Mitä nyt?”
Tawa siemaisi teetään vastaamatta hänelle.
“Tawa, mussukka.”
Tawa kääntyi peilikuvaansa kohti ja huokaisi hieman. Häntä melkein ärsytti, kuinka hyvältä tämä kehtasi näyttää juuri nyt. Peilitär istui syvällä nojatuolissa Nöpö sylissään näyttäen paljon häntä hehkeämmältä. Siihen tietty auttoi se, jos oli saanut nukkua koko päivän eikä ollut tarvinnut istua pönöttämässä palaveripöydässä.
“Oli vain vähän hankala kokous”, Tawa sanoi lopulta. “Tai noh, kokous oli Klaanin mittapuulla kohtuullinen, mutta kaiken tämän käsiteltävän määrä ei ole.”
“Puhu jotain siitä ääneen”, peilitär ehdotti. “Ehkä se auttaa?”
Tawa katsoi pöytää ja nyökkäsi.
“Eihän minulla ole ollut aikoihin mitään illuusiota siitä, etteikö meitä yritettäisi hajottaa sekä sisältä että ulkoa. Ja se ‘sisältä’-osio on hankalampi kun se, keitä ‘me’ olemme, on koko ajan epämääräisempää. Minä olen nyt ilmeisesti myös Nui-Koron puolustusvoimien ylipäällikkö. Kenen valitsemana?”
“Toana voisit tietty sanoa, että… kohtalon.”
Tawa naurahti pahantuulisesti.
“No niinpä. Kohtalon valitsema Valkoinen kuningatar, historiallisen syklin urhea sankaritar, joka inkarnoituu uudestaan ja uudestaan taistellakseen hyvää taistelua! Kuten taistelua pysyä perässä, mitä pirua tapaus Freynordissa on nyt taas tapahtunut. Ja taistelua selittää ulkopaikkakuntalaisille, kuinka monta apinoihin liittyvää ongelmaa meillä on.”
“Et tainnut edes mainita sitä tosi isoa apinaa, joka kidnappasi sinut ja kiipesi torniin”, peilitär hymähti.
“En todellakaan”. Tawa sanoi ja veti syvään henkeä.
“Hei! Miten sinä tiedät siitä???”
“Tawa, muru, minä vähän loukkaannun. Totta kai olen lukenut sitä Geen ‘riskikartoitusta’ Klaanin vihollisista ja liittolaisista. Päivitin sitä joka tapauksessa parilla sivulla, jos ei haittaa! Samoin kuin jäsenkirjaa. Halusitko lisätä Kelvinin itse?”
Tawa kihisi henkeään haukkoen.
“Miten sinä kehtaat?”
“Minulla on siis kyllä jo luonnos. Saat kyllä itsekin kirjoittaa, mutta en ole rehellisesti ihan varma, ehditkö!”
“Nyt hei. Millä päätänän luvalla sinä kosket minun asioihini?”
“Ensiksi sitä harmittaa, että sillä on liikaa hommia”, peilitär tirskui, “sitten se suuttuu, kun joku tekee niitä sen puolesta. Naiset ja herrat: Bio-Klaanin juuriadmin!”
Päivä oli ollut muutenkin tarpeeksi pitkä, eikä Tawa ollut henkisesti kovin kaukana esineiden heittelystä. Tai fyysisesti kovin kaukana heiteltävistä esineistä.
“Kuules nyt! Sinun hommasi tänään oli lähinnä pysytellä poissa jaloista, ja aika huonosti sekin näemmä meni!”
Se toinen räpytteli silmiään esittäen viatonta.
“Et ole sitten varmaan hirveän innoissasi siitä, että pistin Kepelle ja Snow’lle pikku tehtävän vähän aikaa sitten? Se kun laitoin heidät kummitustutkimushommiin, siis.”
“Ai. Selvä. Milloin joku selittää minullekin ne kummitukset?”
“Okei, mitäs mieltä olet sitten siitä että pidin Matorolle pikku tsemppipuheen? Ja annoin miekan takaisin. Poika toden totta kaipasi molempia.”
Tawa ponkaisi pystyyn pöytänsä takana. Koko päivän stressaavuus purkautui tämän pöyristyttävyyden edessä puhtaana kiukkuna.
“Helvetti! Minä en antanut sinulle lupaa tehdä töitäni! Sinun piti olla täällä ja mahdollisimman hiljaa! Rentoudu vaikka välillä!! Nuku edes joskus yöllä!”
Peilitär nauroi.
“Edes sinä et voi antaa noin hyvää syöttöä omalle maalillesi!”
“Haluatko turpiin?”
“Muru, onko sinulla varmasti aikaa sille?” peilitär sanoi ylikorostetun surullisesti. “Kalenterisi on aika täynnä.”
Tawa oli päästämässä siihen vastauksena vain hallitsemattoman purkauksen kiukkuisia tavuja, mutta jokin keskeytti hänet. “Kuules, perkeleen tyllerö-“
“Juuriadmin?” kuului kiusaantunut ääni huoneen ovelta.
Alle sekunnissa Tawa ymmärsi, kuka tämä oli: Taguna. Joka oli näemmä päättänyt tulla koputtamatta sisään.
Tawan refleksit räjähtivät välittömästi toimintakuntoon. Ennen kuin plasman toa ehti edes vilkaista työpöydän vieressä olevaa nojatuolia ja ehkä tajuta näkevänsä kahtena, Tawa oli iskeytynyt salaman lailla työpöytänsä yli ja singonnut yhden viitoistaan nojatuolin ja sen päällä istuvan kaksoisolennon (sekä sylissä heräilevän hämmentyneen ravun) päälle.
Huohottava, toimintavalmis sähkön toa seisoi häkeltyneen ja säikähtäneen poliisi-toan edessä tuijottaen tätä silmiin.
“… öm. Oliko huono hetki?”
“Ei”, Tawa yskäisi väkivaltaisesti ulos. “Nyt on todella hyvä hetki. Kiva kun pääsit piipahtamaan, Taguna. Miten voit. Haluatko teetä.”
Tagunan kiusaantuneesta ilmeestä päätellen Tawa ei osannut juuri nyt esittää ei-stressaantunutta aivan yhtä vakuuttavasti kuin yleensä. Ja, toki, oli hän tietty aivan vasta loikannut oman työpöytänsä yli tämän eteen.
Nöpö vinkaisi hämmentyneenä viittakankaan alla. Taguna katsoi sinne, ja sitten taas Tawaan.
“Niin”, Taguna sanoi ja rykäisi. “Ajattelin vain, tuota… haluaisitko olla Guartsu?”
Tawa nosti kulmiaan. “… öh?”
“Minä kun vain ajattelin, ööh, että olisi hyvin henkilökohtaista asiaa. Mutta tässä ei nyt oikein voi mitään, kun se on… niin, tiedäthän. Siellä jossain.” Plasman toa piti tauon eufemisminsä jälkeen. “Mutta en minä oikeasti muuta tarvitse kuin puheseuraa niin ajattelin, että voisiko sitä vain etsiä jonkun toisen olemaan Gee ihan hetkeksi? Ja sinä kun kuitenkin tunnet hänet aika hyvin…”
“Öh, no minä ymmärrän. Jos se käy sinulle, niin voin… toki toimia hänen sijaisenaan tässä.”
Tawa tajusi vasta hetken päästä, että oli ottanut jotenkin leveämmän haara-asennon ja jäykemmän ryhdin. Vielä nolompaa olisi ollut näkyvästi korjata asentoaan siitä, joten hän vain jäi pönöttämään niin.
Näin sinä seisot, senkin sininen pösilö, hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan.
“Kerro, Taguna”, Tawa sanoi huomattavasti möreämmällä, maskuliinisemmalla äänellä.
“Noniin”, Taguna tokaisi astetta sotilaallisemmin. “Hyvä admin. Kuten molemmat tiedämme, komensit minua pitämään silmällä Kapuraa. Ja senhän me molemmat ymmärrämme, että tämä on kriittisen tärkeä tehtävä ei vain petturitutkinnan vaan myös koko Bio-Klaanin turvallisuuden kannalta, kun kyseessä on kuitenkin jokseenkin epäilyttävä henkilö, joka on ollut osallisena kaikenlaiseen, vaikka siihen Metru Nuin juttuun.”
Plasman toa sulki silmänsä, nosti toisen käden otsalleen ja oli hetken hiljaa.
“Ööh… anteeksi. Tämä… tämä ei vielä ihan toimi. Tai siis eläytyminen on vaikeaa. Voitko vaikka kieltää minua puhumasta mätäkästä?” Vahvistusta kysymättä tämä jatkoi: “Niin kun mietin vain että tuossa uudessa setissä on se yksi kolmen manan–”
Tawa ei tiennyt, miten ravut tähän liittyivät, mutta kuuli jostain sisältään pienen äänen. Se oli tuttu ääni, ja Tawa tiesi tismalleen, mitä mieltä se olisi ollut tästä ajanhaaskuusta. Kohta se puhui hänen huulillaan:
“Taguna, mene jo siihen skarrararrin asiaan tai pääset lajittelemaan jotain helvetin mappeja!”
Liian ilkeää? Tawa irvisti hieman itselleen. Oikea Gee olisi varmaan lisännyt pari voimasanaa.
“Kiitos! Tai siis, ööh, tämä ei toistu, herra admin!” Taguna veti syvään henkeä ja tuijotti häntä silmät leveänä. “Sitä minä siis vain, että kun minulle on suotu pidätysoikeudet tässä asiassa ja kun kenelläkään muulla ei ole valtuuksia reagoida samalla tavalla niin kauan ei tapahdu mitään suoraviivaisen rikollista… niin jos olisin saanut hyvin vahvoja vihjeitä siitä, että Kapura aikoo paeta Bio-Klaanista, mitä minun kuuluisi tehdä?”
Ennen kuin Tawa ehti sanomaan mitään, Taguna jatkoi: “Ja kun se ei ole niin yksinkertaista!” Tämän Miru vääntyi tuskaiseen ilmeeseen. “Se on liian ilmiselvää, liian helppoa! Toa ei edes yrittänyt peitellä jälkiään, ja minä luulen, että tähän liittyy jotain monimutkaisempaa. Se saattaa olla ansa tai jotain muuta sellaista. Minä en…”
“Milloin ja miten luulet tämän tapahtuvan?” Tawa kysyi. “Mitä hän on sanonut, joka saa sinut ajattelemaan näin?”
“Ei mitään minulle, mutta monelle tuttavalleen hän on antanut kuvan siitä, että jotakin on tekeillä”, Taguna sanoi. “Hän on hoitanut asioitaan valmiiksi ja ostanut uuden veneen Pohatu VII:ltä saamillaan rahoilla. Luulen, että se tapahtuu tänään, sitten kun aurinko on laskenut ja merisaarron ohi kulkeminen on suhteellisen turvallista. Kuten sanoin, jäljet ovat ilmiselviä. Minä… minä luulen, että hän haluaa minun tietävän. Jostain syystä.”
Helvetin Gee, Tawa ajatteli.
Helvetti soikoon kun meni hukkaamaan itsensä syksyisen märkään Lehu-metsään entisen parhaan ystävänsä kanssa ja jätti hänet selvittelemään tätä sotkua.
Jos Kapura halusi paeta koko saapuvaa talvea ja sen mukana marssivaa nazorak-sotakonetta, kenen oikeutena olisi pysäyttää sellainen? Toisaalta taas… jos Kapura oli edelleen vakavasti otettava epäilty Avden petturiksi ja kauhujen yön arkkitehdiksi, oliko muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää tämän pako, aivan varmuuden vuoksi?
Sillä hetkellä Tawalla oli hyvin, hyvin vaikeaa kokea empatiaa elämänsä läheisimpiä henkilöitä kohtaan. Helvetin Gee, kun takavarikoi Kapuran omaisuuden ja kävi kovistelemassa sitä. Helvetin sininen mörrimöykky, joka kokee kieroilun ja petturuuden ja juonittelun niin henkilökohtaisesti, että lähti kuukaudeksi nääntymään metsään tehdäkseen aivan toiselle petturille… niin mitä? Helvetin sankari, joka kokee henkilökohtaiseksi vastuukseen pysäyttää nazorakien tankit vaikka aivan itse.
Helvetin Visokki kontrollintarpeineen, joka kielsi välittämästä Geelle tietoa Killjoyn petturiehdokkuudesta, ja helvetin Gee, jonka huomioiden tuollainen varautuneisuus oli ehkä tarpeellista. Helvetin helvetti.
Helvetin Gee.
“Arvoisa admin?” Taguna kysyi.
“Lyö sitä päähän”, Tawa mumisi.
Ja tajusi mitä oli mennyt sanomaan vasta Tagunan astetta kalpeammasta ilmeestä. “Välittömästi, herra admin!” toa sanoi nyökäten, vilkaisi ympärilleen ja lähti. “Ööh, nähdään sitten joskus!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.
Tawa tuijotti tyrmistyneenä heiluvaa ovea, ja aivan liian myöhään huikkasi perään.
“… Taguna?”
Tawa käveli toimistonsa ovelle, raotti sitä ja näki vain tyhjän käytävän, jonka varrella oli suljettuja ovia. Hän sulki sen, käveli pari ympyrää pöytänsä edessä, nappasi yhden huoneen tuolien pehmustetyynyistä ja alkoi huutaa siihen.
Viitta valahti alas Peilittären kasvojen päältä. Nöpön silmävarret nousivat myös viitan alta tuijottamaan. Molemmat katsoivat huutamisen välissä henkeään haukkovan Tawan suuntaan.
“Vau, aika suoraa toimintaa”, toinen Tawa sanoi. “Toki, jos koet sen tarpeelliseksi.”
“Ei kai se nyt oikeasti mene tekemään niin?”
“Mitä nyt ymmärsin, sinulla on ollut aina valtuudet käskeä noin. On se nyt tietty yksi mahdollinen ratkaisu ongelmiisi.”
“Ole hiljaa tai sano jotain hyödyllistä!”
“Olen. Olin äskenkin.”
Tawa tuijotti omaa naamaansa hetken hiljaa, ja alkoi sitten huutaa uudestaan tyynyyn.
V
Laitoksen tytöillä ja pojilla ja niillä muillakin oli ollut suunnitteilla jonkinlainen ekskursio työpäivän päätteeksi, ja Taguna oli melko varma, että oli ohimennen luvannut tulevansa. Mutta kun toa ei kuollakseenkaan muistanut, mihin sitä oli ollut tarkoitus suunnata, täällä istumisesta ei tullut edes paha mieli.
Sitäkään Taguna ei enää muistanut, minkä sorttinen liike oli kuollut pois Sokerimahaa vastapäätä, mutta nykyisin siellä oli Toistaiseksi nimetön kapakka. Toa oli rehellisesti yllättynyt siitä, että joku oli uskaltanut perustaa kaupunkiin vielä uuden sellaisen, mutta kaipa viinaksille oli sitten kysyntää; ei täällä nytkään ihan tyhjää ollut. Se oli kai sitä ajan henkeä se.
Toivottavasti muut sinivuokot eivät olleet tulleet juuri tänne hillumaan – vai olisikohan se sittenkin ollut hyvä asia. Hän ei ollut ihan varma.
Musiikki pauhasi, ja se sopi Tagunalle sillä hetkellä oikein hyvin. Puoliksi juotu kaljatuoppi lepäsi pöydällä hänen edessään. Kukaan ei ollut ängennyt seuraksi sohvalle hänen viereensä; useimpina tällaisina iltoina lähettyvillä olisi pyörinyt muutama skakdi- tai vortixxneitokainen, joille hän ei ihan olisi tohtinut selittää olevansa “pelimies” lähinnä merkityksessä “lauta- ja korttipelit”, mutta tänään hän kai näytti ulkoakin liian apealta.
Siinäpä sitä sitten kai istuttiin. Kauempana tanssivilla matoraneilla näytti ainakin olevan ihan hauskaa, pula-ajasta ja merisaarrosta ja sen sellaisesta huolimatta. Merisaarrosta, josta – kuten Haddoxkin oli tietänyt sanoa – saattoi pieni alus selvitä iltasella aurinkojen laskettua. Siihen ei olisi enää kauan.
Tik tok tik tok. Ei täällä mitään kelloa ollut, ei ainakaan sellaista jonka tikityksen olisi kuullut jumputuksen alta, mutta raksutteli se yhtä hyvin mielikuvituksenkin voimalla.
Tagunaa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut villin haastattelukierroksen päätteeksi käväissyt kotona hakemassa muutamaa mätäkkäpakkaa selattavaksi ennen lähimpään paikkaan hakeutumista, mihin vain misä sai mitä tahansa juomaksia. Se olisi ehkä vienyt ajatukset pois työstä ja muusta. Nyt häntä piinasi kumpikin, kovaa ammuskelivat tykinkuuliaan hänen hauraan pääkoppansa sisällä.
Työtä hän ei ainakaan halunnut funtsia, kun sitä oli jo niin monta tuntia joutunut vastentahtoisesti mielessään pyörittelemään. Kai se oli sitten muun vuoro.
Maailma oli julma – julma kuin Zakazin aavikko, jota hän oli monta vuotta kutsunut kodikseen.
Ja aavikolla oli kukkinut vain yksi kukka. Kukka, jonka sielu oli ollut yhtä tulinen kuin pakka sinipunainen. Kukka, jonka silmiin ja ländeihin hän olisi voinut vajota iäisyyksiksi.
Ajattelikohan Zaiggera enää häntä?
Ajattelikohan Zaiggera enää mätäkkää?
Olihan tämä aina sanonut, että jättäisi mätäkän siinä samassa, jos ne menisivät tekemään lisenssisettejä, lopettaisi harrastuksen välittömästi ja totaalisesti kuin siihen ei olisi ikinä koskenutkaan. Ja sitten se Huudon Vaeltaja -setti oli pyörähtänyt lähimarketin hyllyille pari vuotta sitten.
Turhaanpa hän sitä enää mietti. Guartsun tarjoukseen suostuminen ja Bio-Klaania kohti lähteminen oli tarkoittanut kaiken sen jättämistä taakseen; ei se enää hänen asiansa ollut, oliko Zaiggera löytänyt jonkun järkevämmän tavan haudata sisällissodan traumat kuin häkellyttävän kalliit pahviläpyskät. Olihan niitä varmaan. Parhaimpina päivinään hän ajatteli, että vaikka työ poliisina oli varmasti toiminut kaikkeen sellaiseen.
Nyt ei ehkä ollut yksi hänen parhaista päivistään.
Seis – juuri töitä hänen ei ollut tarkoitus ajatella. Mutta ajan kultaamissa muistoissa vellominen vain toi Tagunan lähemmäksi ja lähemmäksi sitä totuutta, että hän ehkä kaipasi niitä päiviä enemmän kuin mitään muuta. Kai toan oli sen verran myönnettävä itselleen.
Ympärillä naurettiin ja juotiin, joku vissiin itkikin. Biisi vaihtui hitaanpaan ja levollisempaan, ja siinä samassa Taguna tajusi, mitä häntä koko baari-illan vaivanneet vaimeat kuiskaukset olivat olleet.
“Taguna.” “Taguna.” “Taguna.”
“Voi ei, ei taas”, Taguna mutisi hiirenhiljaa ja vilkuili ympärilleen toivoen, ettei kukaan kuullut hänen puhuvan oudolle jutulle päänsä sisällä. Ei kai hän ollut unohtanut sitä mihinkään… ei, siinä se lepäsi istuimen pehmustetulla pinnalla hänen vieressään. “Mutta hah! Katsopa tätä, sinä…”
No voi saakeli, baaritiskillä notkuva matoran oli kuullut ihan varmasti. Taguna kurotti kaulaansa sivulle kuin yrittäen itsekin saada selville, kuka hullu siellä huuteli ei millekään.
“Mitä jos vain kuiskisit minulle mietteesi ajattelemalla niitä?” loinen lipersi.
Ai. Voiko niinkin tehdä.
“Minä olen pääsi sisällä.”
Olihan se sinänsä aika ilmeistä.
Mutta hetkinen, ei hän saanut jäädä kiinni tällaisiin harhautuksiin. Katsopa tätä, lahja minulta sinulle. Taguna tarttui pakkaukseen ja repi käärepaperin auki. Hyvää ennenaikaista nimeämispäivää, kusinen kaniini. Tiedätkö, mitä tämä on?
“… Taguna.”
Taguna taisteli paketin elegantisti auki ja nappasi kirkkaansinisen pillerin sormiensa väliin. Idenmektiiniä. Haisi porkkanalta. Myyjä vakuutti, että tämä poika nirhaa loisen kuin loisen, kun sen. ööh, syöttää rakasetankille. Ja kun ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa lihaa ja metallia kuin me toatkin niin ei se kai…
Kani jökötti ilmeettömänä pöydällä hänen edessään.
“Taguna. Viisari vipeltää tuhatta ja sataa. Suo anteeksi kielenkäyttöni, mutta oletko varma, että haluat tuhlata kallisarvoisia minuutteja tällaiseen perseilyyn?”
Äläpä nyt yhtään yritä, ruikkurusakko. Onko viimeisiä sanoja? Taguna keskittyi kovasti siihen, että olisi ajatellut niin mahdollisimman vakuuttavasti.
Loinen venytteli hintelää ruumistaan. “Voin itse asiassa vaikka luvata, että pakkaan laukkuni ja lähden latomaan, jos syöt tuon helvetin pillerin. Sovitaan vaikka että se on supersalainen tapa poistaa loinen. Mutta oletko varma, ettei meillä ole yhtään tähdellisempää keskusteltavaa?”
Ei mitään, mistä haluaisin jutella loisen kanssa.
“Et viitsisi olla niin ennakkoluuloinen. Minusta meidän edellinenkin juttutuokiomme oli kovin rakentava – mehän juttelimme siitä, miksi oikeastaan täällä olenkaan, siitä mikä on se kallisarvoinen ajatuksesi, jota edustan. Muistatko? Enkö ollutkin meistä jonkinlainen optimismisi manifestaatio? Usko oikeuden ja onnen voittoon?”
Aika paksua sanoa ‘me’ sen monologin jälkeen.
“No, jos olet kuitenkin samaa mieltä, voisin jatkaa ajatusta. Minusta, Taguna, sinä olet ennen kaikkea toiminnan mies. Idealismisi ei jää ajatuksen tasolle; olet hädän hetkellä valmis vaikeisiinkin valintoihin, ja passiivisen sivustakatsojan rooliin et ennen kaikkea tyydy. Bio-Klaaniin et päätynyt sattumalta vaan niin itse valittuasi.”
Niinpä kai. Taguna hypisteli pilleriä tietämättä itsekään, miksi oli pysähtynyt kuuntelemaan pupun puppua – kai se, surullista kyllä, yksin baarissa notkumisen voitti.
“Jos olet tästä kaikesta samaa mieltä, saanen kysyä: mitä ihmettä sinä täällä virut ratkaisun hetkien lähestyessä jälleen? Miksi sinulle riittää nyt antaa maailman tapahtua ympärilläsi?”
Se on… monimutkaista.
“Mitä monimutkaista siinä voi olla? Itsehän sanoit Tawalle, että epäilyksesi ovat varsin vankkoja.”
Jos kuulit tuon, kuulit varmaan senkin, että kyse on pakko olla jostain ansasta. Taguna laski idenmektiinin pöydälle ja tarttui tuoppiin tajuttuaan, että oli mahdollista ajatella ja juoda samaan aikaan. Lienee Kapura sen verran viekas, että on peittänyt pakosuunnitelmansa jäljet näin huonosti tarkoituksella. Veneen laituripaikka on hänen omalla nimellään, ja se ostettiin täysin laillisesti siltä kaupungin ainoalta venekauppiaalta. Pitkään matkaan viittavat tarvikkeet hän hommasi yhtä huomiotaherättävästi; jätkä kävi vielä säilykeostoksilla siinä meitsiä vastapäätä olevassa kaupassa. Ja rahatkin vain lainasi ainoalta huomattavan varakkaalta tuttavaltaan. Tässä… tässä on oikeastaan niin paljon ihan paperista perustodistusaineistoa, etten oikeastaan voi olla pidättämättä.
Jänö kallisti päätään. “Eikö se sitten tee päätöksestä helppoa? Kiiruhda pidättämään! Lyö vaikka päähän kuten sinua käskettiin. Minäpä autan: jos pelkäät fyysisen turvallisuutesi puolesta, rekrytoi seuraasi vaikka Bodyguard tai kaupungin muita kivoja korstoja. Ei kai tässä nyt mitään niin haastavaa ole?”
Taguna oli hetken vaiti. Mutta kun minä… minä en oikeastaan halua.
Ulkona alkoi tulla pimeä, mutta sataa siellä ei tainnut. Ohut, viileä sumu kaupungin kaduille oli sen sijaan laskeutumassa. Tagunan katse ei tavoittanut ikkunasta iltaisia kulkijoita.
Siitä ei olisi mitään hyötyä kenellekään. En tiedä, mikä sitä saakelin seppää vaivaa, mutta se tuskin auttaisi mitään, että se heitettäisiin selliin maailman noloimman pakosuunnitelman vuoksi. Ei sellainen olisi ratkaisu mihinkään.
Taguna puristi puolityhjää lasia.
En vain ymmärrä, miksi hän pakottaa minut tekemään niin. Minä… oikeastaan minä pelkään, että tässä voi olla kyse jostain muusta. Että itse pako on jonkinlainen hämäys, ja toan oikeat aikeet ovat synkemmät. Häntä kylmäsi, vaikka sisällä kapakassa oli lämmintä. Lopullisemmat.
Siinä oli tietyllä tapaa järkeä. Mitä jos häkellyttävän ilmiselvä pakosuunnitelma, josta hänen oli selvästi ollut tarkoitus saada vihiä, ei ollutkaan ansa vaan… jonkinlainen avunhuuto?
Mutta muuttiko se tilannetta? Soiko se hänelle muita vaihtoehtoja? Mitä muuta hänellä oli valtuudet tehdä kuin pidättää?
Loinen pomppasi hänen ja ikkunan väliin. “Taguna… minä en tullut vaatimaan, että tottelisit lakia tai ammattietiikkaasi. Minä tulin vaatimaan, että teet päätöksen itse.”
M-miten niin?
“Istuisiko tuntemasi Taguna täällä odottamassa, että aika kuluu loppuun ja seuraukset löytävät hänet? Vai etsisikö hän Kapuran käsiinsä ja selvittäisi totuuden tämän aikeista senkin uhalla, että sen seurauksena hänen edessään avautuisi vaikea valinta?”
Taguna asetti kätensä kanohilleen ja sulki silmänsä.
“Kumpi Taguna pakeni Bro-Korosta väsyneenä jakamaan vääryyttä? Kumpi lähti kohti Bio-Klaania toiveenaan jakaa oikeutta? Istuuko edessäni mies, joka pelkää vapaata tahtoaan ja moraalitajuaan?”
Kaksi horisonttiin hiljalleen katoavaa rantaa piirtyi hänen mieleensä: Bro-Koron ja Zakazin. Kaksi päätöstä, kaksi lähtöä. Kaksi yritystä löytää jostain parempi elämä. Nolla helppoa valintaa – mutta ei tippaakaan katumusta sen vuoksi, että oli valinnut.
Tullessaan kapakkaan hän ei ollut tiennyt, millainen mies oli siihen hänen paikalleen istuutunut. Mutta nyt hän tiesi, tai ainakin toivoi tietävänsä: sellainen, joka oli valmis vaikka työntämään virkamerkin perseeseensä, jos sillä vain teki maailmasta yhtään paremman paikan.
“Ei.” Sen Taguna sanoi tahtomattaan ääneen, vaimeasti mutta päättäväisesti. “Minä…”
Oli se pupu ehkä oikeassa joissain jutuissa. Kun Taguna avasi silmänsä, se oli kadonnut, ja hän oli pöydässä taas yksin. Mieleen jäi kaikumaan vain yksi kysymys:
Mitä kello on?
VI
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Tarpeeksi. Ainakin jos hän juoksisi.
Toa vilkuili ympäri huonettaan täysin turhaan; silmät eivät osanneet tarttua mihinkään niin kauan, että hän olisi osannut päättää, mitä siitä ajatella. Oliko hän vienyt jo kaiken veneelle? Hän oli uskoi, että oli.
Se oli varmaa, että lupaamiaan kirjelappuja hän ei ehtisi enää raapustaa. Joten menoksi vain, hämärtyvää iltaa kohti.
Kapura avasi huoneensa oven ja katsoi autiolle käytävälle.
Hänelle tämän tien viitoittaneet punaiset sanat eivät sanoneet hyvästejä.
Kauhean sekunnin ajan Kapura tuijotti kelloa kuvitellen nukkuneensa aurinkojenlaskun ohitse. Mutta ei – se oli vasta käsillä. Suunniteltuun lähtöaikaan oli joitakin minuutteja.
Same käveli pitkin Bio-Klaanin iltaan hiljentyviä katuja ja antoi merituulen puhaltaa kanohi-naamionsa pinnalla. Sumua, hän ajatteli.
Takalek astui Keskisuureen kievarin ovesta, ja välittömästi sisältä hohkaava lämpö sai hänet hikoilemaan. Takalek kävi hakemassa tiskiltä lasin jäävettä ja pälyili hetken ympärilleen etsien ystäviään. Hän äkkäsi vilkuttavan Tyznyn ja Seeceen yhden pöydän ääressä.
Bladis pötkötteli sängyllään ja selasi televisiokanavia läpi. Kun hän oli tänään ryhtynyt kertomaan tärkeälle kokousväelle Increase Kongin tapauksen ratkaisusta, oli hän adrealiinin ja endorfiinin virratessa tyystin unohtanut olevansa tuomittu pyörätuolin käyttäjäksi.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Taguna loikkasi ulos ovesta ja katseli hetken ympärilleen. Nopeinta varmaan kulkea Nimeämispäivänkatua pitkin Hagahia kohti ja Tuonisillan yli satama-alueelle, jossa Kapuran venepaikka oli.
Eipä siinä sitten mitään. Matkaan vain.
Sumu oli tiivistynyt koko kaupunkia sylissään tuuduttavaksi sakeaksi massaksi hänen viipyillessään baarissa. Hyvä sää hiiviskelyyn, mutta eiköhän toalla ollut riittävän hyvä aavistus siitä, mistä kohde löytyisi.
Kunhan ei vahingossa pidättäisi Rapukaa.
Hetkinen. Pidättäisi?
Ei, sitä ei ollut aikaa miettiä nyt. Ihan juosta ei uskaltanut, kun katujen kuolettavan liukkaalla mukulakivipäällysteellä oli kosteutta, mutta sellaista puolihölkkää kuitenkin.
Olipa Taguna ollut outo, Matoro oli jäänyt miettimään Kahvion kulmalle. Tyyppi oli kierrellyt ja kaarrellut kuin ei olisi koskaan Kapuraa tuntenutkaan. Mitä enemmän toa sitä mietti, sitä oudommalta se tuntui.
Ei hitto.
Pohatu VII istuskeli kiikkutuolissa kuunnellen gramofonista rohisevaa xialaista kansanmusiikkia. Evakkolainen le-matoran havahtui koko lattian vallanneen lautapelin äärestä, vilkaisi takkaa kohti ja viskasi sisään uuden nipun veroasiakirjoja. Menneisyyden synnit paloivat iloisesti kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
“Sinä viimein nä–”
“Suu kiinni, pikkujäbä”, Kapura totesi ja ojensi kättään sivulle tönäistäkseen tätä töykeästi kullankeltaiseen kanohiin. “Minulla on kiire.”
Mutta ei siinä seisonutkaan ketään.
Hän räpytti silmiään.
Mitä ihmettä – no, ei sitä nyt ollut aikaa miettiä. Kiire ja hoppu askeleitaan kannattaen Kapura syöksyi alas portaita ja ulos linnoituksesta.
Kapura – ei järin viisaasti – juoksi alas portaita. Yhdessä tämän tarinan lopetuksista hän taittoi niskansa ja menehtyi siihen paikkaan, mutta tänään tähdet, se punainen ainakin, olivat suotuisassa asemassa.
Hän käytti linnoituksen hiljaisempia käytäviä toivoen kovasti, ettei törmäisi kehenkään. Tähän asti se oli onnistunut. Joitain minuutteja toa oli kiertoteillä kärkkyessään tosin menettänyt; kiirettä piti.
Oliko se… voi ei, joku erityisen lyhyt matoran. Tässä vaiheessa kantti ei enää kestänyt luikahtaa takaisin, vaan Kapura jatkoi alas.
Rapuka kurottui niska epämukavassa asennossa kiinnittämään ristipääruuvilla uutuuttaan kiiltävää sinkkistä rännikourua. Kolme kerrosta alempana Bob ja Petex vartioivat, että vandaali suorittaisi yhdyskuntapalvelunsa eikä karkaisi ennen aikojaan.
Takalek siemaisi juomaansa vilkaisten samalla ranteessaan olevaa kelloa. Oliko se jo 19:16? Eikä Taguna ollut vieläkään tullut.
Takalek nousi pöydästä kesken Tyznyn kertomuksen. “Anteeksi, minun pitää ehkä lähteä.”
“Äh, ai nyt jo?” Seecee harmistui.
“No kun… minun ehkä pitää käydä katsomassa missä Taguna on. Hän sanoi kyllä tulevansa tänne. Hoitaisi kuulemma vain asioita linnassa.”
“Hmph! Taguna on varmaan vain sellainen tyyppi, joka ei viitsi kieltäytyä tarjouksesta ja tekee jollain tekosyyllä oharit”, Tyzny tuhahti.
“Uskon että tässä on jotain muutakin”, Takalek väitti napakasti ja suuntasi ulko-ovelle. “Nähdään!”
Peelo sulki huoneen oven perässään, sytytti valot ainoaan huoneeseensa ja asteli pöytänsä ääreen. Tawan kiireet olivat jälleen estäneet hänen tutkimustensa etenemisen, mutta Peelo ei ollut aikeissa antaa pettymyksensä näkyä. Hän istui alas, kytki datakaapelin takaraivoonsa ja matkusti sinne, missä häntä kaikkein eniten kaivattiin.
Taguna hiippaili Tuonisaarenkatua pitkin siltaa kohti. Kaduilla oli hiljaista; kolea sumu oli varmaan karkoittanut suurimman osan kaupungin asukkaista sisätiloihin. Pari kiireisen näköistä matorania oli tullut vastaan, mutta silkan oleskelun vuoksi juuri kukaan ei ulkona maleksinut.
Virka-ase kalahteli hänen reittään vasten. Sen käyttötarkoituksia olivat pelote ja teloitus – kun kanavoi pyssyn kautta plasmaa, osuma oli vääjäämättä enemmän tai vähemmän kuolettava. Toivottavasti tänä iltana ei tarvitsisi kumpaakaan.
Taguna näki vilauksen Huonon satama-alueesta rakennusten välistä. Hiljaista oli sielläkin nykyään verrattuna merisaartoa edeltäviin päiviin, joina paikalla oli aina hengaillut neljästä kuuteen merirosvoalusta.
Auringot luisuivat alas horisonttiin. Taguna kiihdytti askeliaan.
Tawa huusi tyynyyn vielä noin puolisen minuuttia, veti syvään henkeä ja tajusi, että tilanteelle oli ehkä tehtävä jotain. Hän keskeytti Paacon pikaruokatauon tivatakseen, oliko linnakkeen valvontakameroissa ollut merkkiäkään Tagunasta.
Kieltävän vastauksen saadessaan Tawa päätti niellä ylpeytensä. Hän mietti sanottavansa hyvin tarkasti etukäteen, veti syvään henkeä ja puhui mikrofoniin.
“Hyvää iltaa, tässä Tawa. Jos Taguna tai Kapura – tai joku jolla on tuoreita näköhavaintoja jommastakummasta – kuulee tämän, toivoisin että tulette välittömästi puheilleni. Asia on erittäin kiireinen.”
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
Sumu oli hyvä; siitäkin sai ehkä jonkin verran ylimääräistä suojaa. Maltillisesti kuohuva aallokko oli merenkululle otollinen.
Ja pian laskevat auringot langettaisivat Visulahden ylle synkän varjon.
Sitten vain –
Kapuran juoksuaskeleet hakkasivat laiturin pintaa. Lokki lehahti lentoon hänen edestään. Perillä, ja hänet oli nähnyt korkeintaan pari kännistä merirosvoa.
“Hei, ööh! Seis!”
Viereisen rakennuksen tiiliseinään nojaavan Tagunan huuto kaikui Huonon halki, ja hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen nähdäkseen, oliko heillä ylimääräisiä seuralaisia. Melkein toivoikin, että olisi ollut. Mutta ei – vain he kaksi.
Kapura pysähtyi siihen keskelle laituria, parin metrin päähän veneestä, ja kääntyi katsomaan häntä.
“Hyvä ajoitus”, seppä huusi takaisin. “Luulin jo, ettet tulisikaan.”
Taguna käveli laituria kohti yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä sanoisi tai tekisi.
“Kiinni itse teosta, voisi sanoa”, Kapura jatkoi. “Ei jää epäilystäkään siitä, mitä olin tekemässä, viimeinen tiili todisteiden torniin. Tämäpä rikostutkija ei jätä mitään epävarmaksi tai sattuman varaan.”
Pistooli poltteli hänen vyötäröllään, ja Taguna mietti sitä, kuinka helppoa jonkun olisi ollut kätkeytyä sumun suojin rakennuksen katolle tai johonkin satamassa lilluvista laivoista. Työkokemuksen myötä syntyneet hälytyskellot, joiden tehtävä oli ilmoittaa, milloin hän oli vaarassa saada kuulan kalloonsa, soivat kovaa. Olisi tuntunut maailman suurimmalta virheeltä olla vetämättä asetta esiin…
“Olet mainettasi terävämpi, Taguna.”
… mutta yhtä isolta virheeltä olisi tuntunut tehdä niin. Hän ei tiennyt, oliko tämä vain puhumalla ratkeava tilanne, mutta jos oli, hän halusi pitää sen sellaisena.
“Kapura.” Taguna puri hammastaan ja yllättyi siitä, miten ilmeettömiltä hänen suustaan purkautuvat sanat kuulostivat. “Mitä sinä teet, ja miksi.”
“Kai sinä nyt sen verran onnistuit päättelemään?” Kapura kysäisi äänessään vain etäinen kaiku huvittuneisuudesta. “Otan hatkat. Lähden painelemaan. Pakenen.”
Taguna asteli hitaasti laituria pitkin. Kapura ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. “Mihin?”
“Ensisijaisesti jahtaamaan Taripin jättämää vihjettä, tietenkin”, Kapura tokaisi kuin se olisi ollut ilmiselvää. “Arkistojen materiaali ei riitä… täytyy tehdä tutkimuksia muualla, jotta ymmärtäisin, mihin se minua johdattaa. Ja on muutakin – oloni olisi parempi, jos saisin tietää lisää kredipselleenistä ja siitä, miten se liittyy Punaiseen mieheen.”
“Ja… miksi salassa? Mikset kysynyt admineilta lupaa?”
Kapuran ostama vene oli pienehkö, samaa mallia jota klaanin seikkailijat yleensäkin suosivat. Merisaarron ohi pääseminen sillä ei ollut pimeän turvin vaikea tehtävä. Tummanvihreän pressun alta pilkotti tuliterä maalipinta.
“Älä kysy kysymyksiä, joiden vastaukset tiedät ihan hyvin itsekin”, Kapura tuhahti. “Koska ne eivät olisi antaneet minun lähteä. Petturiehdokasta ei vain tuolla tavalla päästetä luikahtamaan.”
Ei Kapura siinä ehkä väärässä ollut. Taguna pysähtyi parin metrin päähän ja vilkaisi ympärilleen.
Ei ketään. He olivat vieläkin kahdestaan.
Ennen pitkää joku huomaisi heidät, ainakin jos tilanne tästä kiihtyisi – Huonolla liikkui aina iltaisia vaeltajia, varhaista lähtöä valmistelevia merimiehiä ja kapakasta toiseen kipittäviä merirosvoja. Mutta mitä sitten tapahtuisi? Halusiko hän edes niin?
“Jos tämä on näin kehno kuulustelu”, sanoi Kapura, “kysynpä minäkin pikku kysymyksen. Sopiiko?”
Eipä hänellä kai syitä kieltäytyäkään ollut. “No. Anna palaa.”
“Tuletko mukaan?”
“H-hä?”
“Kai sinä nyt kuulit, mitä minä sanoin.” Hän oli havaitsevinaan aavistuksen hermostuneisuutta hiipivän Kapuran ääneen. “Tuletko mukaan? Veneeseen mahtuu ihan hyvin kaksi, ja minulla on tarpeeksi ruokaa ja tarvikkeita seuraavaan satamaan. Mitä olen kaupungin merenkävijöiltä kysellyt, merisaarron ohi luikahtamisen ei pitäisi olla aurinkojen laskettua kovin riskaabelia.”
“Niin… niin, se on kyllä totta. Sen kyllä tiedän.”
Itse kysymys jäi leijumaan kiusallisesti ilmaan. Lokit kirkuivat jossain Huonon kaduilla; taistelivat kenties merirosvon heittämästä ranskanperunasta. Sumun hyväilemän kaupungin illassa ei muita ääniä juuri kuulunut, aallot vain murtuivat satamaan.
“En minä voi lähteä”, Taguna sanoi lopulta. “Minä… minulla on kaikki täällä. Työ. Ystävät. Kämppä. Kuutisentuhatta taikakorttia, ehkä enemmänkin, jäi kesken viimeksi kun yritin laskea. Sänkyni.”
“Nukkua voi laivassakin”, sanoi Kapura. “Ja mitä tulee noihin muihin… on niitä muuallakin, muissakin kaupungeissa. Visulahden tuollakin puolen.”
Taguna katsoi taakseen kohti iltapuuhille painuvaa kaupunkia. Hän ajatteli Admin-aukion vilskettä ja Tabiolan kapeita kujia, Rapusaaren fiinejä lukaajela ja Huonon luokattomia syöttölöitä. Linnakkeen sokkeloisia käytäviä, joihin hän tuppasi eksymään, kun ei liikkunut siellä päin usein eikä vieläkään muistanut, kumpi kahvio oli kummassa kerroksessa.
Hän mietti sitä, että oli pelannut mätäkkää jokaisessa kaupunginosassa ja juonut itsensä humalaan ainakin puolissa. Kunnon elämää, tavallaan.
Se tavallaan kätki taakseen jotain, jota hän oli pitänyt sisällään vuosikausia.
“Tuo kaupunki on mosaiikki”, sanoi Kapura, “kuten jokainen kaltaisensa. Se rakentuu pienistä palasista – rakennuksista, asukkaista, teoista, sanoista – jotka ovat viime kädessä mitättömiä ja merkityksettömiä verrattuna kokonaisuuteen, jonka ne muodostavat. Mutta on myös totta, että ilman sirpaleita ei olisi mosaiikkiakaan. Ja että sirpaleita ei voi pakottaa kuulumaan sinne, mihin ne eivät kuulu.”
Taguna kääntyi takaisin Kapuraa kohti. Toan kalpeilta kasvoilta puuttui niille ominainen jäykkyys, se tuttu vaikutelma siitä, että tämä piti tilannetta hallussaan.
Jokin ajatus tuntui jääneen lausumatta. Plasman toa koki tilanteen korjaamisen velvollisuudekseen ja veti syvään henkeä.
“Joten… aiotko siis vain hoitaa ne hommasi vai lähteä ikuisiksi ajoiksi?”
“En minä…” Kapura jätti lauseen kesken ja sulki silmänsä hetkeksi. “Aluksi… aluksi mietin sitä jonkinlaisena taukona.” Toa käänsi katseensa merta kohti ja laittoi kätensä puuskaan. “Mutta tässä seisoessani alkaa tuntua siltä, että se oli kaiken aikaa itsepetosta. Että olisi yhtä helppoa jättää kaikki taakseen lopullisesti, ehkä helpompaakin.”
“Mutta miksi?” Sanat tulivat Tagunan suusta tahattoman hiljaa, kuin sen kysymyksen kysyminen olisi pelottanut. “Miksi sinun on lähdettävä? Mikä järki siinä on?”
Kapura katsoi häntä hetken mitään sanomatta.
“Minä rakastan Bio-Klaania – linnaketta ja tätä kaupunkia. Sen katuja, sen viittä miljoonaa kahvilaa ja tavernaa, ja ennen kaikkea niitä tyhmiä idiootteja, jotka siinä asuvat. Mutta minusta on alkanut tuntua siltä, ettei se ole hyväksi minulle enkä minä ole hyväksi sille. Että teidemme on parasta erkaantua, koska… koska en halua nähdä sitä, mitä muuten tapahtuu.”
Taguna sai vaivoin lausuttua: “Petturitutkintaanko tämä liittyy?”
“Siihenkin”, Kapura sanoi kohauttaen olkiaan. “Mutta myös moneen muuhun asiaan. Oikeastaan minusta on tuntunut siltä jo kauan, mutta tänään tapahtui jotain, joka sinetöi päätöksen.”
Aallot pauhasivat laiturin alla heistä välittämättä. Raputaksin ääni kantautui jostain kaukaa.
“Minä keskustelin Visokin kanssa ja myöhemmin… näin unen. Unen halki historian uudelleen löytyvästä, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvästä taakasta. Totuudesta, joka paljastuessaan voi vain raastaa mantereet auki, millä tavalla sitä sitten tulkitseekaan. Parille kusipäälle olen ilmeisesti avain siihen totuuteen. Heidän utopioidensa perustusten seppä.”
“Mitä tuo edes tarkoittaa?” Taguna parkaisi.
“En tiedä itsekään”, tokaisi Kapura, “enkä aio ottaa selvää. Pitäkööt megalomaaniset visionsa siitä, mitä kaikki tämä oikeasti merkitsee tai mitä sille on tehtävä. Minä haluan elää itselleni. Kerrankin.”
Sen sanoessaan Kapura näytti viimein siltä toalta, jonka Taguna muisti, siltä joka oli yhtä kuin vankkumaton, itsevarma julkisivunsa. Laskevien kaksoisaurinkojen valo väritti tämän taivasta vasten piirtyvän siluetin terävät ääriviivat.
“No, enpä voi väittää ymmärtäväni”, Taguna sanoi omasta mielestään yllättävän huolettomasti siihen nähden, että sydän hakkasi julmetusti, ja esitti myös kysymyksen.
Sen, mitä hän oli ehkä oikeasti halunnut kysyä kaiken aikaan.
“Mutta miksi minun pitäisi tulla mukaasi?”
Kapura kallisti kanohiaan arvioiden. “Koska sinussa on sama polte kuin minussa. Vai olenko väärässä?”
Taguna pudisti hiljaa päätään. Polvet tuntuivat heikoilta, hädin tuskin kannattelivat.
“Ja no… mitä nyt olen erinäisistä lähteistä kuullut, et sinäkään erityisen tyytyväiseltä elämääsi vaikuta.”
“Niin, en kai sitten”, hän vastasi hajamielisesti.
Kapura vilkuili alustaan kohti yhtä poissaolevana. “Hassua… mietin tässä juuri erästä toista laituria. Senkin näin tänään unessa.” Taguna katsoi kysyvästi, ja Kapura heilautti kättään vastaukseksi. “Äh, unohda, ei sillä oikeasti ole väliä. Se oli vain… se oli kahdelle toalle kauan sitten paikka, jossa he saivat nähdä toisensa eri tavalla. Ja lopulta myös se, mistä he lähtivät matkalle kohti valheiden paratiisiaan.”
“No, miten heille kävi?”
Kapura irvisti. “Huonosti. Hyvin huonosti. Mutta ehkä sen ei tarvitse määrätä, mitä meille tapahtuu.”
“No ei”, Taguna naurahti. “Kustaan homma ihan omista lähtökohdistamme.”
Kapura nyökkäsi ja ojensi kättään häntä kohti. “Tuletko?”
Taguna tarrasi kiinni tämän lämpimään kämmeneen. Olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Hänen olonsa oli vieläkin pohjattoman epäuskoinen. Kukaan ei häirinnyt heidän rauhaansa, ja kun Kapura käynnisteli moottoria, hän tuli järjettömästi pelänneeksi, että jokin näkymätön voima pysäyttäisi heidän matkansa. Mutta niin ei käynyt, vaan alus lipui verkkaisesti ulappaa kohti.
Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Ovi kävi. Kapura hääräsi jotain laivan takaosassa.
“Ööh, eikö sinun pitäisi ohjata?” Taguna huikkasi.
“Odota. Yksi juttu vain.”
“Tuliko parempi mieli?”
“Valitettavasti kyllä”, Kapura sanoi laskien keskisormeaan hitaasti alas. Nyt se ilmaisi mielenpiteensä jollekin meren syvyyksissä lepäävälle.
Mitä se sitten olikaan. Ehkä jotkut arvoitukset saivat jäädä arvoituksiksi.
VII
Hiljaisuus oli alkanut tuntua liian raastavalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun Tawa oli hätistänyt peilikuvansa toimistostaan, joten hän oli korvannut sen musiikilla. Tässä kohtaa iltaa hänelläkin oli yleensä taipumus lopettaa työnteko, mutta sota-aikaan se sääntö oli valitettavasti joustanut. Juuri nyt odottelu oli niin piinaavaa, että hän käsitteli stressiään tekemällä rästiin jääneitä töitä.
Kirjeet saaren viimeisille valloittamattomille kylille alkoivat tässä vaiheessa tulla selkärangasta. Noin kerran kuukaudessa hän yritti ottaa yhteyttä Ruki-Koron kylänvanhimpiin tarjotakseen naapuriapua ja turvalliset muurit näiden suojaksi. Kyllä hän tässä vaiheessa tiesi loukkaavansa niin enää vain kalastajakylän ylpeyttä; yrityksillään hän lähinnä puhdisti omatuntoaan. Ja juuri nyt järjesti käsilleen tekemistä, että stressi ei saisi niihin valtaa.
Tawa nuoli kirjekuoren, sulki sen ja sytytti vahapuikon pöydällään palavalla kynttilällä. Hän valutti vahaa kuorelle ja painoi ussal-sinetin vasten sinistä vahaläikkää.
Tawa puhalsi vahapuikkoon ja heilutteli kirjettä toisella kädellään. Sitten hän laski sen pinon päälle pöydän reunalle.
Rästityöt alkoivat käydä pahasti loppumaan päin, mikä tarkoitti että stressi alkoi ottaa valtaa. Kuulutuksen jälkeen ei ollut kuulunut uutisia Tagunan tai Kapuran tilanteesta. Se keskustelu olisi voinut mennä paljon, paljon paremmin.
Mistä minä olisin voinut tietää, että se ottaisi sen tosissaan?
Ei mahda mitään. Tawa huokaisi syvään ja alkoi taas kirjoittaa. Ehkä seuraavan kirjeen hän kirjoittaisi itselleen muistuttaakseen itseään pitämään lomaa ennen kuin tapattaisi jonkun. Ennen kuin hän ehti ystävällistä tervehdystä pidemmälle, joku koputti oveen.
“Sisään!” Tawa huusi.
Takalek asteli sisään vähän kiusaantuneen näköisenä. “Anteeksi kun häiritsen näin myöhään, admin Tawa. Oletteko nähneet Tagunaa kokouksen jälkeen? Hän sanoi aiemmin käyvänsä puhumassa teille.”
Tawa laski sulkakynän käsistään ja nousi seisomaan pöytänsä ääreltä. “Olen. Kuulitko kuulutuksen?”
“… Kuulutusta? En. Tulin juuri Admin-aukiolta tänne.”
Tawa kirosi hiljaa sitä, että kuulutus ei ollut saavuttaneet linnakkeen ulkopuolista kaupunkia, mutta toisaalta kiitteli sitä, ettei ihan kaikkien 250+ jäsenen tarvinnut kuulla tästä sotkusta.
“Pyysin välittömiä näköhavaintoja Tagunasta, Kapurasta tai molemmista”, Tawa sanoi. “Mikä sinut sitten ajoi tänne?”
“Öh… siis, minä olin vain huolissani Tagunasta, etenkin sen aamun kokouksen jäl-”
Tilanne keskeytyi koputukseen. Tulija ei odottanut kuin muutaman sekunnin ennen kuin vain avasi oven.
“Öh, sori, keskeytänkö jotain?” Matoro kysyi nähdessään paikalla jo olevan keskustelun. “Näin Tagunan vähän aikaa sitten, ja mitä hän sanoi sai minut aika huolestuneeksi Kapurasta – uh, olitteko jo saaneet tietoja tästä?”
Tawa kääntyi Matoroon äkkiä. “Näit Tagunan? Milloin ja missä?”
“Puolitoista tuntia sitten, suurin piirtein, hän oli juuri tullut ilmeisesti täältä”, Matoro vastasi ja astui hieman peremmälle huoneeseen. “Yritin löytää hänet uudelleen, kun tajusin että jokin on pielessä, mutta en tavoittanut. Suuntasin sitten tänne…”
“Mitä on siis tapahtunut? Onko heille sattunut jotain?” Takalek kysyi turhautumista äänessään.
“No, kun tapasin Kapuran aiemmin tänään… tajusin vasta myöhemmin että hän vaikutti jotenkin lopulliselta. Ihan kuin olisi järjestellyt välejämme ennen kuin menee tekemään jotain vaarallista. Mutta siis, Kapura on vähän outo, en osannut ajatella sitä ennen kuin Taguna sanoi suurinpiirtein samaa…”
“Mitä Taguna sitten sanoi?” Tawa tivasi kiivaudella, joka yllätti hänet itsensäkin.
“No siis, ei varsinaisesti sanonut“, Matoro vastasi. “Mutta kun kysyin asiasta ja hänen tutkimuksistaan hän kiisti sen niin surkeasti, että kuka tahansa huolestuisi. Hänellä oli kauhea kiire. Äh, minun olisi pitänyt estää häntä katoamasta…”
“Kuulostaa Tagunalta. Okei… ja muuta emme tiedä? Oletteko vielä käyneet kummankaan asunnolla?” Takalek kysyi.
“En ole vielä myöntänyt etsintälupia, koska en ollut varma tilanteen vakavuudesta”, Tawa sanoi hampaitaan kiristellen. “Mutta tilanne alkaa vaikuttaa siltä, että Kapura on pakenemassa yön tullen Klaanista syistä, jotka… ovat huolestuttavia. Ja… saatoin epähuomiossa antaa Tagunalle luvan yrittää estää se, vaikka hän ei vaikuttanut… kovin tasapainoiselta.”
Takalek suoristi selkänsä. “Voin lähteä tarkistamaan Tagunan asuntoa, jos sallitte. Ilmoitan tilanteesta radiolla.”
“Lupa myönnetty”, Tawa töksäytti.
Takalek niiasi ja kääntyi. Hän irrotti hunnun silmiltään ja vaihtoi aurinkolasit niiden tilalle. Takalek poistui hölkäten ovesta.
Tawa henkäisi syvään ja istahti työpöydälleen. Hän oli poikki päivästä jo muutenkin, eikä tämä sotku helpottanut adrenaliinitasojen laskemista. Ehkä Same suostuisi vielä toiseen revanssiin, tai ehkä hänen täytyisi käydä hakkaamassa jotain muuta viikatteella kappaleiksi.
Tawan katse hakeutui Matoron omaan. Hän haki sanojaan pari piinallisen pitkää sekuntia.
“Kun sanoit että hän vaikutti lopulliselta, mitä tarkoitat?”
“Hän sanansa: jos modet tai adminit tulevat kyselemään jotain, muista sitten sanoa, että olin hämmästyttävän stabiililla tuulella, enkä tahtonut pahaa kenellekään“, Matoro lausui. “Hän myös halusi varmistaa mitä tekisin Nimdalla ja kellolla koska ei tulisi olemaan paikalla hetkeen… ja, hitto, sanoi että jättäisi minulle kirjeen… nyt kun sanon sen näin se kuulostaa äkkiä ihan hitosti vakavammalta. Ei hitto, mitä se idiootti on mennyt tekemään…”
“Taguna oli varma, että hän on pakenemassa”, Tawa sanoi hiljaa. “Mutta myös sitä mieltä, että hän oli peittänyt jälkensä siihen nähden liian huonosti. Tämä ei ole kovin mukava kysymys, eikä sitä ole mukava kysyä, mutta… mitä sinä olet mieltä siitä mahdollisuudesta, että hän ei olisi enää lojaali Klaanille?”
‘Petturi’, oli sana, jonka yli Tawa yritti astua. Mutta sen käyttämättä jättäminen tuntui vain sen alleviivaamiselta, ja hän näki sen Matoron ilmeestä.
“En epäile hänen lojaaliutta, epäilen hänen… noh, itsehillintää ja henkistä tilaa. Ne saavat tekemään typeriä asioita”, Matoro vastasi.
Joku vähemmän hienotunteinen olisi kysynyt Matorolta, puhuiko tämä kokemuksesta.
“Niin saavat”, Tawa sanoi.
“Hän myös puhui paljon Avdesta. Oli ilmeisesti kuullut Visokilta. Luulen, että Kapura ajattelee olevansa tekemässä jotain valtavan nerokasta loisten voittamiseksi, mutta… no, hän ei ole välttämättä ollut parhaassa mielentilassa tekemään tällaisia valintoja.”
“Minä voin hyvin ymmärtää, jos ei ole, mutta meidän täytyy miettiä, onko tässä vaarassa vain Kapura vai… hei, voisiko joku vaihteeksi koputtaa siihen oveen?!”
Takalek kiirehti Adminkadun liukasta tietä pitkin väistellen ohikulkijoita. Taguna asui Kartanonlahden uudistaloissa, ja Takalek muisti varmasti että hänellä oli ennestään avain hänen asuntoonsa. Taguna oli jättänyt sen hänelle kerran, kun toa oli ollut soluttautumassa Huonon merirosvopiireihin selvittäessään henkirikosta. Taguna oli pelännyt kadottavansa koko haarniskansa sillä reissulla – tai jotenkin niin se oli mennyt. Avain oli vain Takalekin kotona aina Vartiokaupungin perällä asti, mutta onneksi hänen puolisonsa ajatteli samalla aallonpituudella.
Takalek saapui Ussalinselän sillalle juuri kun Najavox oli ylitämässä sitä. Najavox meinasi horjahtaa liukkaalla sillalla samalla heiluttaen avainta kädessään.
“Lääh… se oli piironginlaatikossa… puhh… tarvitsetko ap-”
“Kiitos kulta! Ei, tämä on työasia. Et saa osallistua tähän.”
“Ööh, sitä vain että, Kapura kävi luonani kyselemässä kredipselleenistä, jostain syystä. Hänellä vaikutti tämän jälkeen olevan kova kiire jonnekin.”
“… et kai antanut sille sitä?” Matoro kysyi.
“… en tietenkään, mistä moisen ajatuksen sait? Hän vain kehotti minua tekemään vielä lisätutkimuksia sille satsille, joka saapui Snowielle osoitetussa paketissa. Kapura oli sitä mieltä, että se oli Avdelta jonkinlainen hämäys.”
Tawan ymmärrys kredipselleenistä alkoi ja loppui siihen, että sillä sai päänsä todella pahasti sekaisin ja Geen mukaan se oli Zakazilla varsin käypä ratkaisu kenttäkirurgiaan. Tietotason ollessa tämä hän ei kehdannut sekaantua asiaan.
“Kertoiko hän, mihin hän oli menossa?” Tawa kysyi.
“Ei varsinaisesti… Hän sanoi olevansa huolissaan siitä, mistä Avde oli sitä hankkinut, ja korostetun täysin hypoteettisesti vihjaisi, että Xia olisi oikea paikka selvittää asiaa.”
“… jos se on vielä kaupungissa, se on ehkä satamassa”, Matoro sanoi ja poistui huoneesta jotakin nopeiden kävelyaskeleiden ja hölkän välimuotoa. Älä ole vielä lähtenyt, hän toisteli päässään.
Ovi avautui Tagunan asuntoon.
“Taguna! Kapura! Oletteko täällä? Hoi!” Takalek huusi. Hän napsautti oven vieressä olevan valokivilampun päälle ja kiersi asunnon. Ei ketään.
Takalek ähkäisi ja pudisteli päätään. Hän oli jo astumassa ovesta ulos, kun hänen jalkaansa tarttui lattialla lojunut kirjekuori. Takalek nykäisi sen irti ja vilkaisi kuoren tekstiä. Hän kurtisti kulmiaan.
Hetken emmittyään Takalek repi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä.
Taguna. Taguna. Taguna.
Nimesi on myrkkyä huulillani ja verta kynässäni. Pelkurimainen petturuutesi on häpeäksi kaupunkimme pitkälle, pitkälle, aikaan ennen muistoja ulottuvalle historialle. Muotokuvasi Sankareiden salissa on käännetty esteettisesti epätyydyttävään 17 asteen kulmaan, eiväkä seuraukset jää siihen.
Bro-Koro menetti parhaan teloittajansa, mistä olen jokseenkin vihainen. Lähtösi myötä Bro on ikuisesti lukittu henkimailmaansa, mistä olen keskivertoa vähemmän vihainen. Mutta mikä oleellisinta, Bro-Koron keisarillinen kolmiokaarti koostuu nyt vain kahdesta jäsenestä, tai oikeastaan yhdestä nyt kun se yksi lähti Metru Nuille opiskelemaan, ja siitä olen aivan julmetun raivoissani, kihisen kuin Pyhän muodonvaihdoksen allas kun sinne putoaa vahingossa matoran. Et voi tehdä tätä!
Odotan sinua takaisin jatkamaan pyhää työtäsi ja/tai vastaanottamaan rangaistuksesi bioljotiinin muodossa. Turha luulla, että voisit paeta kirjeitäni loputtomiin – tai kohtaloasi.
Keisarisi
Mitäh…?
Kuin veden varassa
Visulahden rannalla lepäsi kaupunki, turvapaikkana maailman tuulilta tunnettu ja saartaan runnovan sodan viimeiseksi näyttämöksi arveltu, jonka muurien suojissa tapahtui sinä iltana paljon.
Salaman toa yritti hallita edessään kuplivaa kaaosta toimistonsa valtaistuimelta. Jään toa maleksi turhaan ympäri sumun hellimää satama-aluetta. Krickit kiiruhti takaisin käsissään sekä kaikkea että ei mitään merkitsevä kirje.
Tänään yksikään heistä ei saisi vastauksia kysymyksiinsä.
Ja jossain kauempana
tuntien ja merimailien päässä
oli pieni alus jättänyt Visulahden taakseen
ja pirstonut tiensä läpi paljon epävarmempaan maailmaan
jossa jokien suuntaa ei ollut kukaan vielä päättänyt
jossa kuita ja tähtiä vasta aseteltiin paikoilleen
jossa mahdollisuus seurasi varjona yksinäistä kulkijaa
ja jonka lakeja ei ollut vielä piirtänyt hirviömäinen kynsi ensimmäisen rannan hiekkaan.
“Eipäs tämä erityisen tilava paatti sitten ollutkaan”, tokaisi Taguna ja oli kompastua keskivertoa suuremman aallon keikauttaessa alusta. “Oho!”
Kapura nappasi lujasti kiinni tämän olkapäästä. “Olen kärsinyt pienemmissäkin. Ja isommalla porukalla.” Kaikki hyvin, kunhan aaltoilu ei tästä äityisi, hän ajatteli. Merisaarron ohittamisen jälkeen heitä oli vaivannut vain raikas, nopeasti tullut ja mennyt sadekuuro, ehkä sen aamuisen haamu; merenkäynnille kohtalaisen otollista säätä olisi voinut kuvailla onnekkaaksi, kun lähtöpäivän oli määrännyt sattuma.
He puoliksi istuutuivat ja puolisi rojahtivat sängylle. Pari yksittäistä vesipisaraa ripotteli ikkunalasiin suunnilleen heidän päidensä kohdalla.
“Mietinkin aina”, Taguna mutisi, “mitä karskit toa-sankarit tekevät, jos venosessa on vain yksi sänky.”
Kapura tarttui tämän rinnasta ja ohjasi tämän hellästi makuulle. “Mitä ikinä vain voivat.”
Sade kuulosti yltyvän ulkona. Yltyköön. He eivät olleet poistaneet hytin valokiven suojaa tullessaan; laivan hämärässä vain kuun kelmeä valo piirsi hänen eteensä Tagunan lihaksikkaan kehon.
Kapura kosketti tämän kaulaa, tutkaili sormenpäillään hellästi tämän
kanohin
kasvojen
muotoja.
“Tämä on ihan hullua”, Taguna kuiskasi. “Tämä koko juttu.”
“Mitä, joko alkoi kaduttaa?”
Taguna sulki silmänsä ja hieroi otsaansa hänen kämmentään vasten. “En minä niin sanonut.”
Kapura vastusteli sisuksistaan pakenevaa haukotusta. Tähän päivään oli mahtunut jo tarpeeksi monia nokosia… ja jos hän nyt nukahti, mitä varten hän oli edes koko sotkuun ryhtynyt?
Kapura painautui alas, kahmaisi Tagunan pään kainaloonsa ja kuljetti huuliaan tämän kaulaa pitkin. Plasman toa huokaisi raukeasti; tämän
panssari hankasi
keho säteili lämpöä
hänen omaansa vasten.
Sade vaikeni ulkona, tai ehkä se oli vain kuvitelmaa. Aallot keinuttivat venettä lempeästi, ja kun Kapura sulki silmänsä, olo oli kuin veden varassa.
Taguna vaikeroi hiljaa hänen sylissään ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
Kapura tunnusteli tämän sykkivää penistä kämmenessään ja haistoi siemennesteen hajun. Sitä oli mahdotonta vastustaa, ja hän runkkasi itsensä loppuun haroen tämän hiuksia toisella kädellään.
Häntä ravisuttava orgasmi tuntui siltä kuin hän ei olisi ikinä ennen lauennutkaan – se olisi voinut olla maailmanhistorian ensimmäinen.
“Voitko kuvitella”, Kapura mutisi, “että tämä on joillekin sama asia kuin perhe. Tai korjausta vaativa kosminen virhe.”
“En”, Taguna mutisi takaisin. Ei tällä kai ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, ja hyvä niin.
Ja sitten he kaatuivat makaamaan toistensa päälle. Kykenemättä enää taistelemaan ruumistaan alas repivää painovoimaa vastaan Kapura vajosi unettomaan uneen, josta heräsi tuulen ujellukseen vailla aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli kulunut tai mitä kello oli.
Kapura nousi portaita katsomaan, miltä ulkona näytti, mutta jo ensisilmäys paljasti, ettei hänen pelkäämäänsä myrskyä ollut noussut. Sadekin oli taas kaikkoamassa; vain pari yksittäistä pisaraa putosi hänen kanohilleen. Siispä hän vain istahti hetkeksi kannelle.
Sataman, jota kohti suunnata, ehtisi miettiä aamullakin. Nyt hän halusi vain nauttia viimeisistä hetkistä siunatussa epävarmuudessa, tulevaisuuden vielä hakiessa muotoaan. Keskellä merta, kun ei nähnyt saaria tai mantereita, saattoi niiden kuvitella lakanneen olemasta.
Kai vapaus oli vapautta myös kahleiden välissä, niin kauan kuin sitä kesti.
Vielä koittaisi uusi päivä, ja sen jälkeen toinenkin. Vielä joskus – menisi siihen sitten viikkoja tai kuukausia – hänen täytyisi vastata teoistaan ja kohdata kaaos, jonka hän oli lähtiessään jälkeensä jättänyt. Kai Taguna ennen pitkää tajuaisi, että hän oli enemmän jekuttanut kuin pyytänyt tämän mukaansa, ja kai Avde onnistuisi lopulta kutomaan hänet uudelleen verkkoonsa. Jouerakin kummitteli varmasti vielä jossain toisaalla, oli hänestä itsestään lopullisesti häädetty tai ei.
Mutta kaikki se tuntui nyt äärettömän kaukaiselta, kuin olisi koskenut jotain toista versiota hänestä. Olo oli kuin narunsa katkaisemaan onnistuneella nukella.
Ehkä jonkun toisen kuului kirjoittaa loppuun ne tarinat.
“Mitä mietit?” kuului Tagunan ääni. Plasman toa asteli ylös portaita ja istahti hänen viereensä.
“En mitään”, Kapura mutisi ja katsoi aaltoilevaa merta. “Mitä itse mietit?”
Hiljaisuutta, jonka vain silloin tällöin karjuva tuuli rikkoi, kesti hetken.
“Niin no, ööh”, Taguna takelteli, “sinänsä on kyllä yksi pikkiriikkinen juttu, joka minua jäi vaivaamaan.” Kapura kuunteli kärsivällisesti. “No, nyt on varmaan liian myöhäistä saada totuutta selville, mutta ajattelin kysyä mielipidettäsi, kun nyt satut olemaan tunnettu niistä… teorioistasi.”
“Antaa tulla.”
“Jepa.” Taguna läpsäytti käsiään yhteen “Luuletko että voisi silleen… olla olemassa kaksi Tawaa?”
“Hä?”
“Kun minä olin ikään kuin näkevinäni jotain sellaista, kun piipahdin sen luona tänään aiemmin. Enkä oikein kehdannut kysäistä että mitäs perkelettä täällä on meneillään… kun eihän se lopulta minun asiani ole, jos juuriadmin on kloonaillut itseään tai jotain. Ei kai sellaista Klaanin säännöissäkään kielletä.”
“Miksi ihmeessä jostain henkilöstä olisi kaksi versiota”, Kapura tokaisi vailla mitään käsitystä siitä, millä vitsin tasolla he tätä keskustelua kävivät. “Havainnollesi on paljon loogisempi selitys. Minä luulen, että Tawa osaa matkata ajassa.”
“Ai.”
Taguna katsoi merelle ja hieroi leukaansa pohdiskelevasti.
Valtavat, mustanharmaat pilvimassat eivät pitäneet taukoa ryöpyttäessään sisuksistaan lisää vettä mereen. Sade ja tuuli jatkuivat jo kolmatta päivää ja vaahtopäät vaelsivat harmaalla merellä. Osa niistä liukui horisontin halki aaltojen harjoilla ratsastaen, mutta osa tuhoutui kesken matkansa törmätessään metalliseen esteeseen. Aallot eivät kuitenkaan olleet niin suuria, että Rautasiiven kurssi olisi reagoinut niihin mitenkään. Useamman sata metriä pitkä sotalaiva puski moottoriensa voimalla tällaisessa säässä – ja aika paljon hurjemmassakin myrskyssä – melko lailla kelien hetkauttamatta.
Kelien, tai lähistöllä liikkuvien merirahien, tai muun meriliikenteen hetkauttamatta. Nazorakien laivaston lippulaiva oli imperiumin järein ase ja paksuin kilpi, tämän tiesi jokainen sen miehistön jäsen. Sotalaivan teräksisen panssarin suojissa olivat saaneet matkustaa valtakunnan salaiset aseet ja itse kaikista pyhin kuningatar. Sellaista vihollisen iskua imperiumi ei ollut vielä kohdannut, joka olisi murtautunut laivan perän panssariholviin. Tällä matkalla Rautasiiven tärkein lasti olivat kuitenkin sen etukantta ja keskustornia koristavat tykkirivit, joissa tuuli ulvoi tuhoa enteillen.
Komentosillan kupeessa olevan työhuoneen parvekkeelle vievä myrskynkestävä ovi oli auki. Tronie arveli, että oven takaa kantautuva meren pauhu ja tuulen ujellus rauhoittivat Amiraalia. Näin kala päätteli sen perusteella, että kaikki ne kerrat, jolloin hän oli nähnyt Amiraalin nukkuvan, olivat juuri tällaisella säällä ja oven ollessa auki. Klaanilainen oli melko varma, että yleensä nazorakit nukkuivat jonkinlaisissa säiliöissä tai kammioissa, mutta laivaston johto-nazorak torkkui toisinaan työpöytänsä äärellä.
Ja kuorsasi. Nazorakin suulla kuorsaamisesta lähti kummallinen ääni, mutta kyllä sen kuorsaamiseksi tunnisti. Rohinaa ja korinaa. Ääni oli aseistariisuva, taustalla kuuluvaa myrskyävän meren taustaraitaa vastenkin. Siinä se nyt rötkötti, Bio-Klaanin kanssa sotivan imperiumin kakkonen, mannerten välisen meren suurimman sotalaivan päällikkö ja hirmuinen nazorak-upseeri, avuttomana ja unissaan.
Silti kuitenkin riittävän pelottavana ajamaan alaisensa tiehensä. Kukaan ei halunnut herättää pomoaan, Tronie ymmärsi. Ne kaksi matruusia, jotka olivat äsken olleet tulossa tapaamaan Amiraalia, olivat luikkineet äkkiä tiehensä huomattuaan tämän nukkuvan. Parivaljakko ei ollut entänyt työhuoneeseen sisään asti, mutta kala oli aistinut heidän mielensä joka tapauksessa.
Troniesta oli tullut oikeastaan aika taitava lukemaan nazorakien ajatuksia. Oviaukolta kääntyneestä kaksikostakin hän osasi päätellä yhtä ja toista: he olivat keskenään tasaveroiset Rautasiiven miehistön jäsenet, jotka työskentelivät viestinnän parissa. He olivat tulossa jatkamaan jotain asiaa, joka heillä oli ollut Amiraalin kanssa kesken. Asiaa, joka…
Hei! Tronie ilahtui. Hehän olivat tulossa puhumaan minusta!
Tai ainakin… hän ajatteli. Ainakin Rautasiiven vankitilanteesta yleisesti.
Tronieta kiinnosti kovasti, mitä muille vangituille klaanilaisille kuului. Kala oli joutunut muista erilleen melkein heti vangitsemisen jälkeen. Hetken hän oli viettänyt selliosastolla, ja olipa hän yrittänyt paetakin kerran – tosin se oli päättynyt niin rumasti, että Tronien muistot siitä olivat huuruiset kuin liian pitkän ushmahilaisen saunaillan päätteeksi. Joka tapauksessa Tronie oltiin siirretty tähän kultakalamaljaan, eikä hän ollut sen koommin nähnyt muita Hildemarilta kiinni jääneitä.
Tronie näki meren. Hän näki sen kuohut ja siitä heijastuvat auringonlaskut ja tähtitaivaat, ja toisinaan hän näki sen takana siintävän maan. Sitä paitsi hänellä oli juttuseuraa, joskin aika äreää sellaista. Mutta mitä muille oli käynyt?
Ovatko he olleet tämän rautaisen pedon syövereissä kaiken aikaa?
Oli mahdotonta sanoa, kauanko aikaa oli kulunut. Vankisellin harmaat seinät ja hämärä keinotekoinen valaistus pitivät huolta, että sen arvioiminen oli mahdotonta. Ulkomaailmasta ei kuulunut mitään. Ainoa huomattava vaihtelu harmauteen oli selliosastolle aika-ajoin saapuvan nazorakin taakse hetkellisesti jäävä valokiila, joka sekin katosi nopeasti tämän jätettyä vesilasilliset vankien sellien edustalle ja poistuttuaan. Ruki oli jo kauan sitten lakannut arvioimasta, saapuiko kyseinen nazorak kerran päivässä vaiko kenties harvemminkin. Kaikki liike hänen ympärillään oli muuttunut samaksi harmaaksi mössöksi kuin häntä vangitsevat seinätkin. Veden toa oli vakuuttunut, että sellaisen käsiinsä saadessaan hän murskaisi kellon kouriinsa. Hän ei enää edes kaivannut muistutuksia siitä, kuinka kauan oli kulunut siitä, kun hän oli astunut Hildemarilta vihollisten kynsiin.
Ruki katui ainoastaan yhtä asiaa. Hän oli kiukunpuuskassaan murskannut päähänsä kuihtuneen kukan viimeisen terälehden. Sen punainen hehku olisi ollut hänen vakavasti kaipaamansa väripilkku. Ilman sitä hänellä ei ollut enää silmilleen mitään tarvetta, joten hän oli alkanut suurimman osan ajasta vain pitämään niitä suljettuina.
Hän ei enää muistanut aikaa, jolloin hän ei ollut vihainen. Vangituksi joutumisesta seurannut paniikki oli jossakin vaiheessa muuttunut suruun. Suru oli jossakin vaiheessa muuttunut hartiat kasaan painavaksi masennukseksi ja masennus oli lopulta muuttunut vihaksi. Sellaiseksi vihaksi, joka nyt piti häntä hereillä. Eikä se ulottunut enää vain hänet ja hänen naapurisellin väkeen vanginneisiin torakoihin. Se oli nopeasti kasvanut itseinhoksi ja inhoksi jokaista askelta kohtaan, jotka olivat johtaneet siihen, että hän virui nyt kaiket aistit turruttavassa vankilassaan.
Sellin juomahuoltoa harjoittava nazorak oli huomannut sen myös. Tämän käynnit olivat muuttuneet ajan kanssa paljon nopeammiksi. Ennen Rukin surullinen katse oli pitänyt sellien huoltajan sopivasti ylemmyydentunteessa kiinni. Nykyään Rukin katse viesti lähinnä kaikkia niitä ikäviä asioita, joita hän olisi halunnut nazorakille tehdä. Se oli pistänyt vauhtia toimituksiin. Veden toan katseeseen oli ilmestynyt kaikki se kuriton inho, mitä imperuimin propagandakin väitti toien veressä virtaavan.
Ruki oli koko elämänsä ollut vakuuttunut siitä, että hänelle suodut toan velvollisuudet olivat osa jonkinlaista Suuren Hengen virhettä. Nyt hän oli siitä kuitenkin varma. Hän tiesi, että toan päässä ei olisi kuulunut kiertää sellaisia ajatuksia kuin hänellä. Suojelijan rooliin eivät kuuluneet fantasiat vedenpaisumuksista tai hyökyaalloista. Rukille ne kuitenkin olivat niitä harvoja ajatuksia, jotka välillä tuudittivat hänet levottomaan uneen.
Naapurisellistä kuului taas meteliä, joka havahdutti Rukin ajatuksistaan. Merkol oli varmasti taas unissaan kierinyt joko Lignokin tai Korekin päälle. Tästä seurannutta kinastelua kesti hetken, kunnes Merkolin kuorsauksesta lähtevä korina palasi Rautasiiven moottorien hurinasta koostuvaan taustameteliin. Hain miehistön muut jäsenet sen sijaan taas hiljenivät. Ajan kulku oli kiristänyt hermot myös heidän keskuudessaan, mutta toistensa seurassa he onnistuivat myös pitämään toivoa yllä. Heidän läsnäolonsa oli myös yksi kahdesta viimeisestä asiasta, jotka estivät Rukia vajoamasta täysin oman mielensä pohjalle. He ja ne ajoittaiset vesilasilasilliset, joita nazorakit heille toivat. Ne olivat hänen ainoa linkkinsä elementtiin, joka sekin tuntui hylänneen hänet. Ironista, vaikka häntä ja merta erotti lopulta vain pari metriä metallia.
Oli mahdotonta sanoa, kumpi oli vihollisista pahempi: Pahaa tahtovien hyönteisten teot vaiko armotta eteenpäin tikittävä aika. Koskaan eläessään Ruki ei ollut joutunut kohtaamaan omia ajatuksiaan tällä tavalla. Hänellä oli aina ollut jotain, jolla alati harhauttaa itseään. Jotakin tai… joku.
Ja sitten Hime oli kuollut hänen silmiensä edessä. Ja Killjoy epäonnistunut pelastamaan hänet silloin, kun sillä olisi ollut väliä. Kaikista niistä lupauksista huolimatta.
Aivat kuten hänkin oli epäonnistunut silloin, kun…
Kun…
“Hitot”, hän kirosi ääneen. Kukaan ei kuullut, sillä naapurisellin kuorsaus peitti veden toan hiljaiset sanat alleen. Hänen kätensä karkailivat taas klipsille hänen päässään, jolle kuihtuneesta kukasta ei ollut jäljellä enää edes haurastuneita varsia. Se oli ollut hänen viimeinen konkreettinen muistonsa Bio-Klaanista. Hänen viimeisestä kodistaan. Paikasta, joka oli ottanut hänet vastaan senkin jälkeen, kun Ruki-Koro oli muuttunut katkeraksi muistoksi.
Mutta kaikesta vihastaan huolimatta hän olisi antanut mitä vain saadakseen nähdä vanhat kotikontunsa vielä kerran. Ruki-Koron vedet olisivat antaneet hänelle kaiken sen lohdun, joilla katkeruus olisi saatu väistymään…
“Ei pomo halua puhua siitä vieläkään”, nazorak totesi kiskoessaan sadeviittansa huppua paremmin kasvojensa suojaksi. “Ei vieläkään.”
Sade piiskasi merenkävijää ja tuuli oli repiä mustan sadeviitan hänen yltään. Nazorak oli kuitenkin kokenut tämänkaltaisissa asioissa ja tiukensi otettaan. Alakädet ja oikea yläkäsi puristivat viittaa tiukasti ja vasen käsi tukeutui aluksen kaiteeseen nazorakin askeltaessa keskustornin metallisia portaita alemmalle kannelle. Rautasiiven avoimen etukannen ja panssaroidun takaosan toisistaan erottava torni oli korkea kuin kerrostalo, ja nämä portaat olivat miehistölle suorastaan uuvuttavan tutut.
“Ei kai niin!” hänen keskustelukumppaninsa huusi. Edellä kulkevan, toisen laivasto-nazorakin täytyi pitää äänenvoimakkuutensa korkeana pystyäkseen keskustelemaan myrskyn jylyn yli. “Mutta on se silti meidän työmme kertoa, kun tulee jotain uutta vankeihin liittyvää!”
Tyyninä päivinä metalliaskelmien kolina saattoi kantautua kauas meren pintaa pitkin. Tällä kelillä se ei kuitenkaan kulkeutunut edes rapuissa askeltavien korviin.
“Minä putosin joka tapauksessa jo kärryiltä… ensin ne vietiin pois – tai siis muut paitsi se naurettava kala – mutta sitten esikunta lähetti vangit takaisin Siivelle? Mikä juttu?”
Tuuli puhalsi onnekkaasti takaapäin, joten ainakaan sade ei paiskautunut suoraan puhujien kasvoille.
“Niin niin!” edelläkulkija huusi tuuleen. “Ykkösen pompottelua kuulemma! Suunnitelma iskeä vähän nöyryyttä kakkoseen!”
Nazorakit ottivat pienen tauon, koska poikkeuksellisen voimakas puhuri pakotti heidät keskittymään pystyssäpysymiseen.
“Nöyryyttä… eli kala on vain vitsi?”
“No onhan se!”
“No on… mutta mites ne muut? Siellä on toakin, eivätkö ne ole aika tärkeitä? Tai siis tuskin vihollinen muuten lähettäisi niistä harva se päivä vanginvaihtopyyntöjä?”
Nazorak-parivaljakko pääsi katetulle välikannelle, joka yhdisti useamman tornin kylkiä pitkin kiemurtelevan portaikon toisiinsa. Kumpikin kiskaisi sadeviittansa hupun alas päästyään tilapäiseen sateensuojaan.
“Vihollinen on kuulemma sellainen, ettei ymmärrä strategisen arvon päälle. Eli voivat lähettää niitä viestejä muutenkin. Tunnesyistä.”
Merenkävijä ajatteli kaikkia niitä yhteydenottoja, joita viholliselta oli tullut vankeihin liittyen.
Nazorak-imperiumin edustajalle: Tämä on Bio-Klaanin Admin Tawa, ja toivon, että voimme avata keskusteluyhteyden koskien vankienvaihtoa…
Nazorak-imperiumin edustajalle: Tämä on Bio-Klaanin virallinen yhteydenotto. Tavoitteenamme on kommunikoida vankienvaihdosta…
Nazorak-imperiumin edustajalle: Sotavankien vaihto on tärkeää. Esitämme, että voisimme avata keskusteluyhteyden vankien vaihtoon liittyen…
Nazot hei: aika perse juttu ettette vastaa kun yritetään laittaa viestiä sotavangeista…
“Onko tämä nyt sitten sitä…” viestintämatruusi mutisi, ja katsoi ympärilleen varmistaen, ettei muiden sotavoimien haarojen edustajia ollut paikalla. Rautasiipi oli iso, ja mukana oli yleensä joku maavoimista tai lennostostakin. “…onko tämä sitä Amiraain ‘Laivaston menettelyä’, ettemme vastaa viesteihin? Eikö meidän pitänyt olla ‘imperiumin ylpeät’?”
Hänen keskustelukumppaninsa oli hetken hiljaa. “Kakkonen taitaa… hän taitaa käyttäytyä kuin ei tietäisi Rautasiivellä oleva muita vihollisvankeja kuin se kala.”
“Mitä?”
“Niin…” nazorak huokaisi. “Ilmeisesti Amiraalin ego otti osumaa, kun Kenraali vei hänen ansaitsemansa sotavangit pois, muutti mielensä ja antoikin ne lahjoina takaisin. Joten…”
“…joten nyt kakkonen toimii niin kuin ei tietäisi toasta ja muista selliosastolla? Jopas on! Ei tainnut onnistua…”
Toinen nazorak veti taas sadeviitan hupun päänsä yli ja valmistautui laskeutumaan toiset portaat. “Mikä ei tainnut onnistua?”
“Iskeä kakkoseen nöyryyttä.”
“No ei! Se on meidän pomo se!”
Nazorakit astuivat pois katoksen alta ja jatkoivat märkää matkaansa.
Sade ja tuuli jatkoivat vaan, välillä monotonisina, välillä sykähdyksittäin. Rautasiiven runko imi kuitenkin kaiken vaihtelun itseensä, ja aluksen sisätiloissa vaikutti siltä kuin säätä ei olisi ollutkaan – poislukien tietenkin Amiraalin työhuone avoimine ovineen. Aluksen päällikön torkkuja yhä sävytti myrskyn äänimaisema.
Tronie malttoi mielensä, eikä sukeltanut katsomaan, miltä nazorakin päiväunet näyttivät. Siitä huolimatta oli kuin Amiraalin pääkopasta olisi vuotanut telepaattista meteliä. Kuin… tykin jylyä? Huutoa? Olisi varmaan aika helppoa lipua Amiraalin mieleen ja katsoa, mistä tämä näki unia. Se ei kuitenkaan olisi positroniemainen teko – pikemminkin jotain, mitä hänen vastakappaleensa tekisi.
Kylmä väre hiipi Tronien selkäruotoa pitkin, kun hän ajatteli sitä ankeriasta.
Niistä ajatuksista hänet kuitenkin vapautti kähisevä ääni. Kala vilkaisi työpöydän suuntaan. Amiraali yski ja iski itseään rintaan. Päiväunet olivat ohi, ja aluksen päällikön koko olemus oli kärttyinen. Amiraali suoristi sotilasasunsa miehustaa alakäsillään ja tarttui yläkäsillä sulkakynään ja lokikirjaan.
Pahoja unia? Tronie lähetti viestin vangitsijansa tajuntaan.
“Ei sinne päinkään, sintti”, Amiraali murahti vastaukseksi katsomatta kalamaljan suuntaan.
Sori sori, Tronie puolustautui. Olin utelias, ja ajattelin että nokosesi menivät pikkuisen painajaisen puolelle, kun räiskettä vuosi läpi niin paljon…
Nazorak tuhahti. “Räiskettä eli ei, ennen oli kunnollista.”
Amiraali oli jo tottunut siihen, että klaanilainen sotavanki sai eviinsä signaaleja hänen ajatuksistaan. Tronie oli päätellyt jo aikapäiviä sitten, että ilmeisesti Amiraalia ei pelottanut tai kiinostanut.
Jaa että mäiskettä vailla? Kunnollista räiskettä? Se ei ole omaa hupiani, mutta… minä luulin, että lähdimme Bio-Klaanin vesiltä jonkinlaiseen välienselvittelyyn… joten, kiva juttu sinulle, päästä vähän tappelemaan? Tronie kokeili.
Etäisyys Mysterys Nuihin, Bio-Klaaniin ja Nazorak-imperiumin pesään kasvoi hetki hetkeltä, Rautasiiven metallirungon kiitäessä vaahtopäiden kruunaaman aallokon halki. Ei kai Allianssi veisi näin tuhoisaa asetta pois sodan keskipisteestä, ellei harmaan meren takana odottaisi tärkeä taistelu?
“Tappelemaan, tappelemaan…” vanha merikarhu murisi. “Tiedätkö, kuinka monta tykkien täyttämää kantta Rautasiivellä on? Tai kuinka paksut ja monikerroksiset ovat hänen teräspanssarinsa?”
En ymmärrä sota-aluksista mitään! Tronie oli rehellinen.
“Aivan. Vuosisataisen… säätämisen jäljiltä tällä aluksella on enemmän kansia ja paksummat haarniskat kuin millään muulla laivalla kahden mantereen välissä. Millään muulla! Meidän pitäisi purjehtia Xialle tai Metru Nuille saakka löytääksemme aluksen, jonka kanssa voisimme ‘tapella’. Tai sitten meidän pitäisi haastaa parin saarivaltion ja kauppakomppanian laivastot samaan aikaan, ihan punttien tasaamiseksi! Isoveljeni ei varmaan tykkäisi siitä…”
Ulappaa kyntävä Nazorak-imperiumin lippulaiva oli selvinnyt tästäkin sodasta ilman vakavampia vaurioita – vaikka komentosillan panssarilasi olikin pitänyt uusia monen ohjuksen jälkeen – ja oli tuhonnut useamman kylän edestä Mysterys Nuita. Sekä pitänyt Bio-Klaanin väkeä kauppasaarrossa. Paljon annettuja iskuja, vähän vastaanotettuja iskuja. Tronie kuitenkin tunsi mielensä kylkiviiva-aistilla nazorakin olevan ylpeää enemmän pettynyt tästä ylivoimasta.
“Joten ei, emme ole menossa tappelemaan”, Amiraali huokaisi. “Olemme menossa tuhoamaan.”
Taukoamattoman rankkasateen ja huutavien merituulien äänimaisemaan liittyi kaukana jyrähtävä ukkonen. Äänet olivat hurjia ja intensiivisiä, mutta vain koska työhuoneen ovi oli auki.
Sinä siis… haluaisit reilumman ottelun?
Amiraali huokaisi ja käänsi katseensa akvaarioon. “Monet ovat syntini… mutta mistä niistä minua rankaistaan sillä, että sotavankini sintti tuntee minut parhaiten?”
No mutta hei! Tronie huikkasi ja teki pienen kierroksen akvaariossaan. Älä syytä itseäsi tästä! Eikös se ole juurikin isoveljesi, joka näitä ison mittakaavan päätöksiä tekee? Kaipa hän on sinua enemmän vastuussa siitä, ettet pääsee haastamaan ja kehittämään itseäsi, kun kilpailijat on jo kuopattu?
Positronien positiivisuus ei kuitenkaan uponnut Amiraaliin, joka ärähti. “Ei! Tähän peliin minä en ryhdy!”
Akvaarion asukki säikähti kovaäänistä vastausta ja perääntyi nopeasti. Amiraali jatkoi: “Se peli, jossa pistän kaiken Kenraalin piikkiin ei vetele. Me loimme tämän, hän ja minä.”
Amiraalin käsi viittoi työhuoneen seinällä olevaa esineistöä. Aarteita valloitusretkiltä, karttoja kaukomailta…
“Katso”, Amiraali jyrähti ja kääntyi työpytänsä ääreltä Tronien maljan suuntaan. Hän naputti sormella otsaansa. “Katso sinne, tiedän että osaat.”
Tronie epäröi. Totta kai häntä kiinnosti kurkistaa nazorakin mieleen, mutta…
“Katso!”
Kala sulki silmänsä ja singahti mielensä pyrstön äkkinäisellä heilautuksella kohti Amiraalin aivoja. Tronien oma keho jäi taakse, kun hän molskahti Rautasiiven päällikön tajuntaan.
Välittömästi klaanilaiskala näki ympärillään kaaoksen. Tykinkuulat, zamorit ja puusäleet viuhuivat ilman halki ujeltaen mennessään. Aurinko paahtoi, ja puisen laivan kannella huudettiin ja oltiin mitä ilmeisimmin kiireisiä – sillä tavalla kiireisiä, kuin ollaan kuolemanvaarassa. Ilman halki uiva mielikala haki katseellaan Amiraalia meritaistelusta. Se onnistui, kun useampi oletetun vihollisen ammus iskeytyi samanaikaisesti alukseen tai lensi välittömästi sen läheisyydestä: kaikki kannellaolijat kumartuivat suojautuakseen – kaikki paitsi yksi.
“Nyt!” ryhtinsä säilyttänyt nuori Amiraali huusi. “Ylös ja toimiin! Ladatkaa tykit!”
Mahtavalla auktoriteetilla karjaistu käsky sai miehistön toimeen, ja nopeasti laivan aseiden äärellä kävi kova kuhina. Muutama tykinkuula putosi aluksen läheisyyteen ja nosti valtavan vesipatsaan kannelle saakka. Päälle loiskahtavat merivesilitrat eivät nekään hetkauttaneet Amiraalia, mutta muutama miehistön jäsen jähmettyi taas hetkeksi.
“Toimiin siitä, minä sanoin!” laivastonsiniseen kaapuun pukeutunut Amiraali jatkoi käskynjakoa ja osoitti muutamalle tykin varressa olevalle miehistön jäsenelle parempaa tähtäyskulmaa. “Ne ampuivat meitä juuri täyslaidallisella, saamme pistää vastaiskun vapaasti sisään jos olemme nopeita!”
Amiraali poimi maasta tykinkuulan ja osallistui itsekin kanuunoiden lataamiseen. Tämä oli selvästi Amiraalin muisto, Tronie ymmärsi, eikä mikä tahansa muisto. Tämä oli hyvä muisto. Tämä oli ylpeä muisto.
Hetken verran kala katseli kaoottisen tilanteen haltuunsa ottanutta Amiraalia, kunnes auringot nytkähtivät taivaalla iltapäivään asti muutamassa sekunnissa. Äänien, värien ja liikkeen pyörteessä muisto hyppäsi eteenpäin.
Taistelun lakattua Tronie kykeni ottamaan ympäristöstään paremmin selvän. Tämä oli selvästi avomeri, ja alus jolle muisto sijoittui, oli nazorakien varhaisempi sotalaiva. Kauempana ulapalla oli kolme palavaa laivaa, joiden kala ymmärsi hävinneen äsken käydyn taistelun. Merelle oli laskeutunut rauha, mutta muiston tunne oli muuttunut.
Aluksen miehistö tähtäsi tykeillä savuavia laivoja kohti. Amiraali nyökkäsi, ja tykit lauloivat.
Ylpeys oli kadonnut.
Yksi kerrallaan täyslaidalliset upottivat yhden, toisen ja kolmannen aluksen.
Ennen kuin Tronie sai kiinni muiston isännän tunnetilan tarkemmista vivahteista, ympäristö vaihtui taas.
Aluksen paksu piippu sylki ilmaan sankkaa savua, kun laiva eteni verkkaiseen tahtiin leveää jokea ylävirtaan. Kannen rautakaiteeseen nojasi joukko nazorakeja. Tronie ui mieli-ilman halki katsomaan tätä seuruetta, ja näki taas Amiraalin. Nazorak katseli ympäröivää luonnonmaisemaa: pitkää kultaista heinää kasvavia tasankoja ja kukkuloita, ja violetteja vuoria niiden takana. Amiraalin kasvoilla oli hämmästys ja… jonkinlainen kunnioitus? Ei pelko, vaan ihailu.
Tronie ei ollut aikaisemmin ajatellut, kuinka Amiraalin silmät lienivät lajinsa ensimmäisten joukossa näkemässä maailman ääret. Millaista ylpeyttä mahtoikaan herättää olla kansansa ensimmäinen niin monessa maassa – ensimmäinen luonnon ihmeiden äärellä?
Mutta ennen kuin kala ehti ottaa tästäkään muistosta kunnolla tolkkua, mentiin taas ajassa eteenpäin. Sama alus matkasi samaa maisemaa, mutta suunta oli vaihtunut. Paatti matkasi alavirtaan. Joskin samaksi paikaksi Tronie tunnisti seudut ainoastaan vuorten selkämyksistä: kultainen heinämaa oli vaihtunut mutaiseen telttaleiriin, ja kummut oltiin revitty auki. Sulavan metallin käry täytti ilman, ja laivan savupiipun tuprutus hävisi sulattojen savupatsaiden sekaan. Luonnon kauneudesta kala ei nähnyt enää jälkeäkään.
Tronie arveli vähitellen ymmärtävänsä, mistä oli kyse. Jälleen hänen ympäristönsä vaihtui. Amiraali liikkui muistoissaan sellaisella ryhdillä ja ripeydellä, ettei mielikalalle jäänyt epäilystäkään sen suhteen, kuinka paljon Amiraali menneisyydessään liikkui. Velloi, jopa.
Nyt Tronie katseli jonkinlaista rantalinnoitusta, jota nazorakien laivasto piiritti. Kivinen rakennelma suorastaan henki historiaa, patsaineen ja kulmatorneineen ja muureinen. Kala arvasi aivan oikein, miten tämä muiso eteni. Ensin imperiumin joukot tekivät uskaliaan maihinnousun, ja ottivat linnakkeen haltuunsa tiukassa lähitaistelussa; Tronie näki yksijalkaisen Amiraalin kahlaavan joukkojensa mukana rynnäkkövaiheessa.
Mutta pian muiston hehku hävisi täysin, ja kala näki edessään, kuinka nazorakit pistivät linnakkeen hävinneet puolustajat kahleisiin, polttivat pellot sen ympäriltä ja kaatoivat tuhat vuotta historiaa mereen, pistäen omat patsaansa tilalle. Pääportin yllä oli miekkaa puristava Kenraali, ja merelle antavan kulmatornin kärkeen veistettiin kivinen Amiraali.
Tuhotut viholliset, kesytetyt erämaat, valloitetut linnakkeet. Kaikkiin Amiraalin näyttämiin muistoihin sisältyi sama kaksijakoisuus. Tronie ei tohtinut nähdä lisää, vaan palasi pintaan Amiraalin muistojen syvyyksistä. Muutamalla pyrstönheilautuksella klaanilaisen tajunta oli taas kehossaan. Hän katsoi Amiraalia kalamaljan lasin läpi.
“Näetkö? Ymmärrätkö? Tämä on meidän imperiumimme”, Amiraali murahti. “Hänen ja minun! Joten en lähde siihen peliin, jossa kaikki pistetään Kenraalin piikkiin. Jokainen voitto, jonka olemme saavuttaneet, on Kenraalin voitto ja Amiraalin voitto. Mihin hänen uljaat joukkonsa edes marssisivat ilman laivojeni kyyditystä? Ei, tämä ei ole hänen imperiuminsa, tämä on meidän imperiumimme.”
Nazorak veti muutaman kerran syvään henkeä. “Jokainen tuhottu kylä on meidän kummankin tuhoama kylä, jokainen tehty verilöyly on meidän molempien tekemä verilöyly… ja jokainen päätös, joka on johtanut kansamme tähän tilanteeseen, jossa emme enää edes taistele vaan ainoastaan tuhoamme, on sekä ensimmäisen että toisen päätös.”
Positronie ei ollut aivan varma, miten tulkita tätä positiivisen kautta. Hän… hän uskoi ymmärtävänsä Amiraalin tajuntaa. Amiraalin ylpeydenaiheet ja häpeänaiheet olivat samat. Jokainen muisto oli ollut monumentti tälle hirvittävälle tosiseikalle.
Kuinka elät itsesi kanssa, jos aina taakse katsoessasi näet sekä ylpeyden että häpeän… ja ajattelet niiden virtaavan samoista teioista? Tronie mietti, joskaan ei sellaisella taajuudella, että Amiraali olisi kuullut.
“Meillä on hierarkia, tietenkin. 001, 002… mutta näetkö Kenraalia täällä?” Amiraali jatkoi. “Aistitko mielenvoimillasi häntä? Keksitkö mitään mekanismia, jolla hän voisi pakottaa minut, lippulaiva Rautasiiven päällikön ja laivaston Amiraalin, yhtään mihinkään? Et tietenkään, koska pakottamisen keinoja ei ole. Koska tämä on meidän yhteinen imperiumimme. Joten syvyyksien pedot minut periköön ennen kuin annan hänen viedä kaikkea kunniaa siitä, mitä olemme rakentaneet… tai sovittaa kaikkia syntejämme.”
Tronie ei keksinyt siihen mitään vastattavaa. Kakki kunnia, ja kaikki synnit… hän pyöritteli asiaa mielensä sisällä. Et taida luopua kummastakaan.
Amiraali kääntyi taas työpöytänsä ääreen ja upotti sulkakynän mustepulloon. Nazorak oli palaavinaan työnteon pariin, mutta Tronie oli oppinut tuntemaan vangitsijansa paremmin. Amiraalin myrskyt eivät laantuneet näin nopeasti. Luultavasti nazorak vain pyöritteli kynää käsissään ja velloi. Velloi katumuksessa ja ylpeydessä. Velloi imperiumin historiassa, velloi itsensä ja veljensä historiassa.
Sillä hetkellä Tronien valtasi kokonaisvaltainen tunne siitä, kuinka ahtaalla hän olikaan. Kuinka toivoton olikaan vangin asema.
Hän katseli Amiraalin selkämystä. Laivastonsinisen, ylpeän kaavunkauluksen yli kaartuvia kuluneita tuntosarvia. Väsyneesti liikkuvia hartioita ja vanhan miehen ryhtiä.
Jos oli olemassa helvetti, rikkinäisen jumalan johtama karvas kiirastuli, täytyi olla myös paratiisi, kaikkien kauhujen vastakohta, alkukantainen elämän lähde.
Sen rantahietikolla loistava utelias katse oli vartonut jo pitkään. Kurittoman viidakon reunalla vaahtoavat aallot kohisivat sinä päivänä niin lujaa, että sademetsän eläimien ja sen yläpuolella kaartelevien vesilintujen kirkumista oli vaikea kuulla. Mutta vaikka tuuli oli luja, oli ilma vielä selkeä. Kaksoisaurinkojen paahde oli pakottanut tarkkailijan puiden varjoon päivän kuumimmiksi tunneiksi. Tämän silmät olivat kuitenkin yhä naulittuna merelle.
Tämä tiesi, että oli vain ajan kysymys, kunnes aallot toisivat mukanaan jotain. Ennustajat olivat jo vuosia puhuneet siunauksesta, joka viimein herättäisi karvaisen kuninkaan horroksestaan. Siunauksesta, joka saapuisi mereltä.
Turkkiaan sukiva tarkkailija oli kietonut ruskean häntänsä tiukasti palmun ympärille. Tällä oli vaikeuksia rentouttaa itseään. Virtaukset olivat sinä päivänä niin lujat, että jos jotain oli merta pitkin saapuakseen, sen täytyi olla tänään. Hän tunsi sen karvojensa tyvessä. Tunne oli kiskonut häntä puoleensa. Kuin jokin olisi tahtonut juuri hänet rannalle sinä päivänä. Jokin… tai joku.
Mutta minuutit olivat muuttuneet tunneiksi. Taivaankantta kiertävät auringot paistoivat nyt suoraan ylhäältä ja puiden varjot liikkuivat niiden mukana. Keskipäivän ankara polte vain jatkui. Lämmöstä uupunut tarkkailija oli alkanut nuokkumaan uupumuksesta. Metsän reunalta kaapatut keltaiset hedelmät olivat jo huvenneet, eivätkä muutenkaan sisältäneet niin paljoa nestettä, että ne olisivat yksinään torjuneet nestehukkaa.
Tarkkailija oli viimein sulkenut silmänsä. Hän oli päättänyt levätä hetken. Aivan pienoisen tovin vain. Sen jälkeen hän suuntaisi takaisin viidakkoon ja etsisi itselleen juotavaa.
Mutta auringot olivat petollisia. Tarkkailijan suljetut silmäluomet olivat muuttuneet raskaiksi. Lihakset kuin velliksi. Ylös pääseminen oli muuttunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Väsymys painoi tarkkailijaa sellaisella voimalla, että tämä alkoi hätääntymään. Hän oli tehnyt valtavan virheen. Hänen täytyi päästä ylös, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hänen täytyi vain avata silmänsä. Hinnalla millä hyvänsä, hänen täytyi saada ne auki.
Hänen täytyi vain avata silmänsä.
Hänen täytyi vain…
… avata silmänsä.
Ja kun hän niin kaiken voimansa kerättyään teki, hän näki sen. Horisonttiin oli ilmestynyt jotain valtavaa. Merta pitkin ajelehti jotain, mitä tarkkailija ei ollut eläessään osannut kuvitella.
Voima palasi hänen jalkoihinsa kuin salamaniskusta.
Nyt oli kiire.
Paratiisi, aikojen alussa
Puiden oksat olivat hänen kiitoratansa. Liaanit ja köynnökset hänen valtatiensä. Huumaavalla vauhdilla halki sademetsän viilettävä kädellinen ei pysähtynyt hetkeksikään katsomaan taakseen. Tarkkailijalla oli yksi määränpää eikä hän antanut minkään asettua tielleen. Nestehukan hän oli kuitannut jo alkumatkasta nopealla hörpyllä lehtien päälle kasautuneesta kosteudesta. Sitten hän oli ottanut suunnakseen viidakon ytimen. Paratiisin paikoista kaikkein pyhimmän.
Latvoissa kaakattava värikäs lintupariskuntakin hiljeni, kun oksasta toiseen loikkiva apina vilahti heidän alapuoleltaan. Sademetsän tiheimmilläkään osuuksilla tarkkailija ei kuitenkaan hidastanut tahtiaan. Tämä antoi kevyempien oksien piiskata itseään kasvoille surutta. Hän ei jäänyt murehtimaan edes niitä, jotka viilsivät häntä karvojen lävitse. Hän vain irvisti ja jatkoi määrätietoisesti matkaansa.
Kesti tovi, ennen kuin puusto alkoi taas harvenemaan. Siellä täällä maan tasalla alkoi näkymään siistipintaisia kantoja. Niiden joukossa oli suuria reikiä siellä, missä puut oli revitty juurineen irti. Niiden jälkeen ei kestänyt kauaakaan, kun tarkkailijan edessä alkoi siintää rakennelmia. Siinä vaiheessa puusto oli kuitenkin jo niin harvaa, että oksalta toiselle loikkiminen muuttui mahdottomaksi. Matka jatkui maata pitkin. Tarkkailijan asento taittui eteenpäin ja tämän rynnistys jatkui kaikilla neljällä raajalla. Tämän lajitoverit kurkistivat puisten hökkelien ikkunoista, kun tämä juoksi niistä ohi. Tarkkailijalla täytyi olla ainoastaan yksi määränpää. Jokainen tiesi, mitä se tarkoitti. Oli tullut aika.
Pitkospuiden reunoille tarkkailijan jalkojen alle oli alkanut ilmestymään kultaista kimallusta. Koristeiden määrä sen kun kasvoi, mitä pidemmälle hän juoksi. Lopulta kädellisten kylää halkova tie kääntyi oikealle ja hänen määränpäänsä kohosi viimein jylhänä edessään.
Puinen linnoitus oli kymmeniä kertoja suurempi kuin yksikään muu rakennelma kylässä. Rakennelmaa kannattelivat sen reunoilla täyskultaiset pilarit, joihin oli kaiverrettu Paratiisin hallitsijan naamioidut kasvot. Avonaisista porteista sisään juoksevaa tarkkailijaa tervehtivät kuninkaalliset vartijat – kädelliset kiiltävissä haarniskoissaan. Ne suoristivat ryhtiään tarkkailijan saapuessa. Hekin tiesivät, mitä tämän saapuminen tarkoitti. Oli tullut aika.
Karvaisen kuninkaan hovissa tarkkailijaa odotti kuitenkin se sama hiljaisuus, joka oli paikkaa jo vuosisadan ajan kironnut. Kaukana kultaisen salin toisessa päässä uinui hän, jonka kädet olivat Paratiisin muovanneet. Mutta jo pitkään olivat kuninkaan silmät olleet suljetut. Koristeellinen kultainen naamio peitti taakseen hidastuneen hengityksen. Köynnökset olivat valloittaneet jättiläisen tuolin, eikä yksikään tämän palvelijoista ollut uskaltanut niitä poistaa. Niin pyhää oli kuninkaan lepo. Horros, jonka oli viimein aika päättyä.
Hengästynyt tarkkailija pysähtyi valtiaansa eteen ja käänsi katseena kohti korkeuksia. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa tasata hengitystään. Hän keräsi viimeiset voimanrippeensä lihaksistaan, avasi suunsa ja julisti:
“Se on täällä!”
Valo syttyi karvaisen kuninkaan silmiin. Ruskeat pupillit kääntyivät alaspäin nähdäkseen palvelijansa. Niillä kolmella sanalla päättyi vuosisadan kestänyt horros. Sillä Paratiisin valtiaskin tiesi, mitä tarkkailijan saapuminen tarkoitti. Oli tullut aika.
Köynnökset murenivat tämän ympäriltä, kun kuningas suoristi selkänsä. Kymmenien metrien korkuisen valtiaan naamion laki viisti pitkin tämän hovin kattoa. Tämän lihakset raksahtelivat, kun ensimmäistä kertaa vuosisataan ne saivat liikkua. Tarkkailija oli saanut taakseen linnoituksen vartijoiden lisäksi alati kasvavan joukkion kylän asukkaita. Karvan yhdistämän yhteiskunnan hurraahuudot kaikuivat pitkin kultaisia seiniä, kun heidän valtiaansa naamion suu viimein aukeni.
“On tullut aika.”
Karvaisen kuninkaan sanoilla ei kestänyt kauaa matkata tämän valtakunnan jokaiseen kolkkaan. Liaaneja pitkin matkustavat viestinviejät levittäytyivät kädellisten sukujen porteille julistamaan ilosanomaa. Karheat kuninkaat ja kuningattaret kasasivat kansansa ja matkasivat välittömästi halki metsien. Jokaisen suuntana oli etelä ja ranta. Oli tullut aika.
Tasan tuhat köyttä ja kiskovaa käsiparia myöhemmin rantahiekkaan jumiin jäänyt massiivinen klöntti oli saatu jälleen liikkeelle. Oli edelleen mahdotonta sanoa, mikä se oli, mutta hetki hetkeltä sitä paljastui lisää. Apinoiden kiskomista valvova kuningas kannusti väkeään jatkamaan. Tämän kultainen naamio leiskui laskevien kaksoisaurinkojen valossa. Ja pienet karvaiset jalat pureutuivat entistä syvemmälle märkään hiekkaan, joka oli tallautunut tiiviiksi jalkaparien painon alla.
Kuninkaansa mukaan nimetyn valtakunnan viimeisen puuttuvan suvun saapuminen kuului jo kaukaa. Kaikki kaksitoista olivat sittenkin vastanneet kutsuun. Valtiaan itsensäkin koollaan peittävät satametriset kolossit seurasivat sukunsa päätä. Tämän olkapäällä lepäsi köysi, joka oli läheisiä puunrukojakin paksumpi. Karvaisen kuninkaan olkapäällä istuva tarkkailija oli haltioitunut. Hän ei ollut koskaan nähnyt syvimmällä metsässä asustavia jättejä. Karvainen kuningas hymyili tämän ilmeelle. Hän oli ylpeä valtakunnastaan. Ja pian, hyvin pian, siitä tulisi entistäkin mahtavampi.
Kolossien saapuminen käänsi kamppailun rantahietikkoa vastaan viimein voitoksi. Pienemmät apinat päästivät irti omista köysistään, kun pari jättiläistä tarttui suurimpaan köyteen ja alkoi kiskomaan. Työnjohtajat viittoilivat kansoja väistämään. Sellaisella vauhdilla heidän rantaansa saapunut möhkäle liikkui.
Se oli kuin vuori ja onnistui koollaan jättämään jopa sitä kiskovat jätit varjoonsa. Vasta hiekasta irrottuaan sen todellinen luonne alkoi paljastumaan. Sillä oli punainen verestävä pinta ja hidas syke, jonka näki ja kuuli värisevän sen suonien sisällä. Sen näkyvin yksityiskohta oli kuitenkin sen muoto. Kuin jokin olisi leikannut sen siististi irti jostain vieläkin suuremmasta…
Mutta karvainen kuningas hymyili. Se oli täsmälleen sitä, mitä näyt olivat hänelle luvanneet. Täsmälleen, mitä Totuus oli hänelle aikojen alussa luvannut.
Taakse jäisivät horroksen ajat. Enää ei ollut paratiisin valtias veljeksistä heikoin. Meren sykkivällä lahjalla hän viimein näyttäisi niille, jotka olivat jättäneet hänet varjoonsa.
Karvaisella kuninkaalla oli aina ollut visio. Ajatus. Harras toive ja haave. Jotta luomakunta olisi voinut kukoistaa kuin hänen paratiisinsa, täytyi sitä perusteellisella tavalla muuttaa.
Hänen nyrkkinsä kohosi kohti taivasta ja käsky kävi. Apinat lakkasivat kiskomasta. Köysi löystyi ja rysähti maahan kaatuvan puun voimalla. Katseet karvaisilla kasvoilla nauliintuivat siihen, mitä he olivat kiskoneet. Se oli aivan kuten heidän valtiaansa oli kuvaillut ja täsmälleen kuin profetiat olivat kertoneet. Sykkivästä verestävästä ulkonäöstään huolimatta se oli täydellinen.
“Tämä on uuden aikakauden alku!” karvainen kuningas julisti. Tarkkailija oli pudottautunut tämän olkapäältä muiden kansalaisten joukkoon kädet puristettuna tiukasti nyrkkiin. Kuninkaan sanat kaikuivat ympäri rantaa, vaikka tämän äänellä ei ollut edes, mistä kimpoilla. Niin suuri oli valtiaan voima.
“Yhdessä me lunastamme paikkamme Mata Nuin valittuina. Hänen vannoutuneina suojelijoinaan!”
Yleisö kirkui, hurrasi ja takoi rintaansa. Oli tullut aika.
“Tämä päivä muistetaan ikuisesti uuden aikakauden alkuna!”
Lisää kirkumista. Lisää rintakehän takomista. Apinoista suurimpien iskut tärisyttivät koko rantaa. Tahti oli identtinen lihavuoren sykkeen kanssa.
“Kolmelle hyveelle!” Kuningas julisti. “Ja Totuudelle. Sekä täydelliselle tulevaisuudelle!”
Ja koko ranta hurrasi jälleen, mutta tällä kertaa huutojen sekaan oli ilmestynyt sanoja. Karvaisen kuninkaan nimi oli alkanut kiertää kansalaisten keskuudessa. Eikä kestänyt kauaa, kun he kaikki hokivat sitä. Valtiaan nimi täytti ilman.
“Tarzahni!”
Ja hän kohotti molemmat nyrkkinsä ilmaan. Se oli hetki, jota tarkkailija oli odottanut.
“Tarzahni!”
Ja kansa vastasi. Valtakunnan yhteinen tervehdys kohosi kohti taivasta. Nyrkkien keskimmäiset karvaiset sormet nousivat ainoina pystyyn.
“Tarzahni!”
Ja rantaan kiskottu liha sykki vain. Kuin se olisi liittynyt kädellisten äänekkääseen juhlaan.
“Kauan eläköön kuningas Tarzahni! Hän, joka johtaa meidät voittoon!”
Ja valtias tunsi sen voiman sisällään.
Oli tullut aika.
Apsityisetsivä
Rakennusmestari Bobin aamu oli mennyt siihen asti oikein mainiosti. Lehdistä tukkeutunut ränni Adminaukion kupeessa oli auennut mallikkaasti rautakangella ja oikealla tekniikalla. Linnoituksen uusimman hätämajoituksen turvallisuustarkastuksessa ei ollut paljastunut mitään palanutta sulaketta kummoisempaa. Hän oli tapojensa vastaisesti ehtinyt pitää jopa viidentoista minuutin lounastauon, jota kukaan ei tullut keskeyttämään millään kiireellisellä. Ikuisessa optimismissaan Bob oli tullut siihen tulokseen, että linnoituksen tilanteen huomioon ottaen oli kaikin tavoin melkein tavallinen eikä edes hirvittävän vastenmielinen päivä.
McTohungasista hankitun vitkuttimen juustosta ja картофель-tikuista koostuvan lounaan jälkeen Bobin päivä jatkui Santorinaukiolla, jossa valpas bioklaanilainen oli havainnut löystyneen viemärinkannen, joka luisti ikävästä alta, jos sen päälle astui väärässä kulmassa. Työkalut kilisivät hänen vyöllään, kun rakennusmestarin askeleet kiihdyttivät kohti ongelmapaikkaa. Viemärinkansi oli parempi kiristää nopeasti, ennen kuin joku satuttaisi itsensä – tai pahempaa – joku Bio-Klaanin käyttämistä steltiläisistä vakuutusfirmoista saisi asiasta vihiä.
Ongelma oli onneksi korjattu nopeasti. Viemärinkantta paikallaan pitävät mutterit olivat käytännössä irti, mutta vaativat ainoastaan muutaman pyöräytyksen Bobin jakoavaimesta. Hieman hämmentyneenä ympärilleen pälyilevä työmies ei nähnyt merkkiäkään siitä, mikä kannen oli alun alkaenkaan löystyttänyt. Korjausta seuraamaan tullut pieni joukko matoralaisiakaan ei tuntunut tietävän aiheesta mitään, mutta yksi näistä, usein Santorinaukiolle vankkureilla kauppatavaraa kuljettava po-matoran, kiitti Bobia nopeasta työstä. Tämä matoran, Notyal nimeltään, paljastui siksi, joka Bobin oli paikalle alun perinkin hälyttänyt. Huoli oli ollut aiheellinen. Tämän vankkuria vetävä Kal-laama olisi hyvinkin voinut aiheuttaa vahinkoa viemärinkanteen kaatuessaan.
Muutaman kannustavan ja kiitollisen selkääntaputuksen saatuaan Bob korjasi keltaisen kypäränsä asentoa, asetteli jakoavaimen takaisin tarvikevyölleen ja jatkoi matkaa. Santorinaukion ja linnoituksen muurien välisillä kujilla oli usein tukkeutuneita rännejä, joita korttelin oma kiinteistöhuolto ei joko osannut tai viitsinyt hoitaa. Tyytyväisesti vihellellen hän lampsi halki Spibaranuskujan ja kääntyi sitten oikealle kohti linnoituksen muureja. Hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi pistävään hajuun, joka leijaili jostain lähistöltä.
Bob ei ollut laisinkaan varma, mikä se oli tai mistä se oli peräisin. Hänen sieraimissaan pistävä katku oli selvästi peräisin jonkinlaisesta kemikaalista. Hän spekuloi sen ensin olevan jonkinlaista maalia, mutta hän haistoi siinä kuitenkin sivulöyhkän, joka ei todellakaan sopinut hänen teoriaansa.
Silloin hätä ja kauhu kuitenkin hiipivät hänen ajatuksiinsa. Kemikaalin koostumusta spekuloidessaan hän ei ollut edes ehtinyt ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että joku lähistöllä työskentelisi myrkkyjen kanssa ilman asianomaisia lupia. Varsinkin nyt, kun linnoitukseen sisälle tuotavien kemikaalien listaa oli ankarasti kiristetty. Joku jossakin aivan lähellä saattoi hyvinkin rikkoa sääntöjä. Ajatus ei jättänyt Bobia rauhaan. Hänen täytyi saada syyllinen kiinni, ennen kuin joku epähuomiossa loisi jonkinsorttisen räjähteen – tai pahempaa – joku moderaattoreista saisi tietää.
Hän seurasi hajuaistiaan, mutta hänen viiksiinsä tarttunut shasalgradilaisten herkkujen tuoksu teki paikantamisesta haastavaa. Hän riensi huoli kasvoillaan kulman takana sijaitsevasta pankista löntystelevän titaanin luokse ja kyseli tältä, oliko hän nähnyt pankin sisällä ketään sekoittamassa voimakkaita kemikaaleja toisiinsa. Titaani pudisteli päätään vähän kummastuneena ja jäi seisomaan hölmistyneenä kadulle, kun vastauksen saanut Bob riensi jo kulman taakse vastauksia janoten.
Häntä hämmensi edelleen se toinen haju, jonka hän kemikaalin kyljessä aisti. Se muistutti häntä hieman siitä katkusta, joka oli peräisin kolme päivää kestäneen Klaanifest-tapahtuman aurinkojen paahteessa istuneista ulkokäymälöistä. Mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Kuka nyt sekoittaisi maaliin omaa…
Hänen käännöksensä Tornikadun päädyn pieneen konkeloon vastasi kuitenkin kertaheitolla kaikkiin hänen kysymyksiinsä, valitettavasti myös siihen, mitä hän ei onnistunut sanallistamaan päässään loppuun asti. Hengästynyt rakennusmestari ei ollut uskoa silmiään. Tilanne oli niin paljon pahempi kuin hän oli osannut edes kuvitella.
Tiiliseinän edessä puuhasteleva apina oli niin uppoutunut työhönsä, että tämä ei huomannut, kuin hengästyneenä huohottava rakennusmestari ilmestyi hänen taakseen. Spraymaalipulloa kädessään puristava Diddyking teki viimeisiä silauksia mestariteokseensa. Bobin arviot syysilmassa leijailevista hajuista olivat osuneet oikeaan. Apina sujautti kädessään pitelemänsä purkin suoraan sinne, minne aurinko ei paistanut, ja kaivoi esiin uuden purkin, punaisen tällä kertaa, ja lisäili teokseensa yksityiskohtia.
Bob ei saanut sanaakaan suustaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä oli yllättänyt apinan maalit kädessään, mutta ensimmäistä kertaa hän joutui todistamaan silmin valitettavaa maalausprosessia.
“Hei!” Bob sai sitten lopulta karjaistua. Diddykingin selkäkarvat nousivat välittömästi pystyyn ja tämä kääntyi kirkaisten kohtaamaan yllättäjänsä. Yksi maalipullo sujahti tämän karvaisten pakaroiden välistä mukulakiville ja vieri hitaasti Bobia kohti.
“Montako kertaa minun pitää takavarikoida nuo sinulta, ennen kuin sinä opit?” Bob uhkaili. Hän oli kumartumassa nostamaan valkoista maalia sisältäneen purkin, mutta hänen kätensä pysähtyi puoliväliin. Hänen selkäpiitään kylmäsi. Hän oli nostellut niitä aikaisemmin aina paljain käsin.
“Hyieeee!” Diddyking yritti argumentoida. “Oook, oook. Skrieeeeh”, se jatkoi. Tämän kädet vispasivat ilmassa väitöksensä tueksi. Bobin kasvot kääntyivät kauhistukseen. Hän ei voinut uskoa, että apina oli valmis käyttämään niin hirveää sanastoa puolustuksekseen.
“Ei! Tämä saa luvan riittää. Minä teen sinusta ilmoituksen poliiseille. Ei! Pahempaa! Minä vien tämän suoraan moderaattoreille. Katsotaan, tekeekö mieli töhriä sen jälkeen, kun Same on työntänyt viikatteensa poikittain –”
“Uhu-uhu-uhu! Ugala-bugala. Kooka-booka!” Diddyking keskeytti, mutta Bob tunnisti välittömästi tyhjät lupaukset. Apina yritti ainoastaan puhua itseään tilanteesta pois.
“Älä edes yritä!” Bob ärjähti vastaan kädet puuskassa. “Minua ei kiinnosta tarzahnilaiset virtuaalivaluutat. Sitä paitsi tuo on selvästi yritys lahjoa viranomainen ja tulen mainitsemaan sen raportissani moderaattoreille.”
Diddyking huokaisi syvään ja piilotti vaivihkaa häntänsä selkänsä taakse. Bob ei sitä huomannut, sillä tällä oli aivan liian kiire luetella pidätetyn oikeuksia apinalle. Rakennusmestarin puheesta kuuli, että tämä ei ollut eläessään saanut ketään tihutyöläistä kiinni rysän päältä, sillä tämän mukaan apinalla oli oikeus “noin viiteen puhelinsoittoon” ja “ainakin kahdeksaan asianajajaan siitäkin huolimatta, että tämä valitsisi pysyä hiljaa”. Bobin pohtiessa pystyikö kaikkia apinan sanomisia käyttämään häntä vihtaan vaiko vastaan, Diddykingin pakaroiden välissä paistavasta Baterrasta liukui esiin vielä yksi spraypullo. Häntä heilahti kerran. Ilman halki kiitävä metallitölkki liikkui sellaisella vauhdilla, ettei Bobilla ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää. Maailma hämärtyi rakennusmestarin silmissä. Hän tunsi jalkojen pettävän hänen altaan.
Kun hän heräsi, oli hänen ympärillään pieni väkijoukko huolestuneita kanssaklaanilaisia. Hänen yläpuolelleen kumartunut titaani oli se sama, joka oli vähän aikaa sitten joutunut Bobin kuulusteltavaksi pankin edustalla. Tämä oli ollut aikeissa antaa rakennusmestarille tekohengitystä ihan kaiken varalta. Siitäkin huolimatta, että le-matoran tämän vieressä vakuutti, että Bob kyllä hengitti ja oli vain menettänyt tajunsa.
Bob kampesi itsensä titaanin avustuksella istuma-asentoon ja pudisteli hämmentyneenä päätään. Mitä kummaa oli edes tapahtunut? Ilme tämän kasvoilla oli ilmeisesti niin hämmentynyt, että le-matoran hänen edessään osoitti maahan, jossa Bobin jalkojen vieressä makasi ruttuun iskeytynyt, maalia valuttava, ulosteenhajuinen maalipurkki.
Bob tuijotti sitä kummastuneena. Sitten hän nosti kätensä kypärälleen ja tunnusteli sitä. Hänen oli pakko poistaa se päästään nähdäkseen, pettivätkö hänen tunnustelevat sormensa hänet. Bobin ja monen tätä ympäröivän kauhistukseksi keltaiseen metalliin oli ilmestynyt valtava halkeama siihen kohtaan, mihin apinan heittämä maalipurkki oli osunut. Se oli iskeytynyt häneen hirvittävällä voimalla. Hattu oli pelastanut hänen henkensä. Apina oli yrittänyt tappaa hänet… ja mikä pahempaa, päässyt karkuun ja jättänyt tärvellyn seinän jälkeensä.
“Olen kunnossa, olen kunnossa”, Bob vakuutteli ja kampesi itsensä omin voimin, joskin hieman haparoiden pystyyn. Hänen katseensa nauliutui apinan maalaukseen. Se ei ollut hänen mielestään edes kovin hieno. Miksi kukaan käyttäisi niin valtavasti aikaa johonkin niin typerään? Jos oli pakko töhriä, olisi edes käyttänyt sen vaivan johonkin, jossa oli tyyliä.
Diddykingin keskinkertaisen omakuvan pois pesemiseen menisi varmasti tunteja. Käsin Bob ei sitä suostuisi tekemään. Hän hakisi painepesurin toimistoltaan ja kävisi samalla raportoimassa tapahtuneesta lainvalvojille. Jos apinaa ei saataisi kiinni, tämä saattaisi hyvinkin satuttaa vielä jotakuta muutakin – tai pahempaa – tärvelisi vielä jonkun muunkin seinän.
Karvaisen kuninkaan katekismuksen kolme käskyä
Käsky 1: Merkkaa reviirisi
非代替性トークン
Hidaitaisei tōkun
Parinkymmenen metrin päässä, Santorinaukion kellotornin huipulla
Apsityisetsivän päiväkirja. Bobin tapaaminen jätti pahan maun suuhun. Mies on kaavoihin kangistunut ja tiukkapipoinen, pettänyt jopa Bio-Klaanin pinnalliset, liberaalit vakaumukset. Mahdollinen vääräuskoinen? Täytyy muistaa tutkia asiaa.
Puuha-Bobin katse ei yllä valtakuntaani. Taivas on yksin minun. Barbaarien linnoituksen korkeimmat pisteet ovat turvapaikkani sivistymättömien sanoilta ja sanoin kuvaamattomilta teoilta. Väärä jumala astelee heidän joukossaan, mutta vainuni on pettänyt minut. Linnoituksen lukuisat löyhkät pettävät aistini.
Väärän vitamiinin vikkelät askeleet johdattivat minut harhaan. Keskikaupungin kuvottavat käryt tarjosivat täydellisen suojan kuitupitoiselle kusiaiselle. Näkösensorini ovat virittäneet itsensä ainoastaan keltaiselle, mutta pettymys täyttää mieleni jokaiselle kadulle kurkistaessani.
Vaihtoehtoja jäi ainoastaan yksi. Epätoivon hetkellä käänsin katseeni pyhiin sanoihin. Karvaisen kuninkaan katekismuksen kolme käskyä ohjenuoranani päädyin rukoilemaan voimaa jatkaa.
Käskyistä ensimmäinen on selkeä. Jotta pyhä yhteys Paratiisin valtiaaseen säilyisi, täytyi valitun lajin kunniaa julistaa. Linnakkeen seinä sai olla julistukseni kanvaasi.
Olisi pitänyt arvata, että paikallisten fasismi asettuisi tielleni. Mutta Tarzahnin käskyt näyttävät minulle tien, vaikka kukaan ympärilläni ei pyhiä sanoja ymmärtäisi. Niin ovat barbaarisia linnakkeen niljakkeet, että karvaisen kuninkaat käskyt käyvät kuin kuuroille korville.
Astun alas pilvistä heidän joukkoonsa. Kohteenani tori, jossa epäpyhät esineet vaihtavat omistajaa. Heidän saastassaan yritän löytää vainun uudelleen. Koska kansani turvallisuus riippuu siitä.
Vaan syvälle ulottuvat petoksen juuret. Suojelevatko barbaarit väärää jumalaansa? Ovatko heidän katalat keinonsa hänet minulta piilottaneet? Kunpa kummallisesti pukeutuva lemmikkini olisi edes läsnä, mutta häntä kutsuivat jo maailman meret. Lisäparista silmiä ei olisi pahitteeksi, mutta hän vakuutti, että hänen polkunsa jatkuisi kaukana idässä. Millainen omistaja olisinkaan, jos sen olisin häneltä kieltänyt?
Barbaariksi hän on välkky. Näkee sellaisia asioita, mitä muut eivät koskaan huomaisi. Ei palvele vääriä jumalia eikä niele linnoituksen fasistien kieroja oppeja. Parempaa lemmikkiä saa hakea. Toivottavasti hänen tehtävänsä löytää tuhoutumaton mies etenee paremmin kuin omani.
Epätoivon hetkellä käännyn siskojeni ja veljieni puoleen. Lihasta kaiverrettu sydän pamppailee rinnassani ja tuhannet kaukaiset sykkeet vastaavat siihen. He tietävät, että metsästän. He tietävät pyhän tehtäväni. Heidän jatkuva läsnäolonsa antaa minulle voimaa. He sitovat minut isä Tarzahniin, joka meidät tälle polulle valjasti.
Ajatukseni selkeytyvät. Kansamme viisaus virtaa sulavasti karvaiseen mieleeni. Kosmosta itseään suuremmat totuudet kertovat minulle seuraavan askeleen. Tien, joka johtaa minut takaisin manalaisen marjan kintereille. Barbaareja kuulustelemalla saisin varmasti tiedon siitä, missä he piilottelevat jumalaansa. Kiduttaisin heitä, jos olisi pakko. Mutta eettisesti, totta kai. Enhän ole itse barbaari. Noudattamalla Yhdistyneiden Bio-Kansakuntien sotatoimia koskevaa säädöstä 77B, pakaroista irrotettujen karvojen käyttäminen kuulusteltavan silmien puhkomiseen on kielletty Shasalgradissa vuonna 1944 allekirjoitetun sopimuksen mukaisesti. Siksi en tee niin. Koska jonkun täytyy olla tekemättä niin, jotta karvaisen kansakunnan ylpeys säilyisi.
Parvekkeen kaidetta ponnahduslautana käyttäen yllätän ensimmäisen barbaarin keskeltä mukulakivistä katua. Hän kirkaisee kauhusta. Saatanan selkärangaton pikku-jäbä. Hän juoksee karkuun, ennen kuin ehdin avata suutani. Jahtaaminen ei maksaisi vaivaa. Kyllä muurahaisia pesässä riittää. Polkisin jalkani alle niin monta kuin on tarpeen. Kunnes joku kertoo minulle, mitä haluan tietää.
Seuraava vastaantulija oli suurempi. Pitkä harja ja leveä virnistys varmistivat, että kyseessä oli barbaari pahinta sorttia. Aavikolla toisensa rei’ittänyttä kansaa. Se karjaisee minulle, mutta ääntäkään ei kuulu. Hämmennyn. Astun syrjään ja annan korston mennä. Jokin on pielessä. Karvainen isä minua auttakoon, onko minusta tullut kuuro.
Ei, ei voi olla. Olenhan vasta satatuhatvuotias. Ei aistieni vielä pitäisi pettää. Mikä kirous minuun onkaan iskenyt? Kyllä, niin sen täytyy olla! Kirous! Klaanin fasismin kaikkialle ulottuvan kouran julma rangaistus!
On vain yksi keino varmistua. Kerään kaiken voimani, tukin sieraimeni sormillani ja puhallan poskieni sisään. Paine sisälläni kasvaa kuin kapitalistisen yhteiskunnan odotukset sen nuorimpiin uhreihin. Kuuluu “poks” ja korvani aukeavat. Kaksi karvaista tukkoa ampaisevat kuuloaukoistani ja väkevällä voimallaan ampaisevat lävitse rakennuksista vasemmalla ja oikealla puolellani.
Huokaisen helpotuksesta. Sen siitä saa, kun ei pese korviaan kolmeen vuosituhanteen. Linnakkeen fasistiset äänet ujeltavat jälleen korviini. Irvistän sille, mutta tiedän olevani taas toimintakykyinen. Lieneekö korvieni tukkeet olleet syypää myös banaanin pakomatkaan? Siksikö en häntä enää haistanut? Uudelleen nuuhkittuani en kuitenkaan saa vainusta kiinni. Suunnitelma B (kuin banaani) sai ottaa ohjakset takaisin. Paikallisia kuulustelemalla pääsisin takaisin jäljille.
“Sinä, pyhää uskoa uhmaava ryökäle! Mihin olette piilottaneet banaaniksi verhoutuneen jumalanne? Puhu tai koe karvainen kostoni!” huudan vankkureilla ratsastavalle pienelle olennolle. Se juhtineen pysähtyy ja katsoo minua suoraan karvaisiin silmiini. Sitten sanat pakenevat hänen suustaan kuin valheet Makuta-käärmeen kidasta.
“No hablo español, monke”, se sanoo. Tuijotan barbaaria kummastuneena. En voi uskoa, että kielimuuri pilaa kunniallisen kuulusteluni.
“Se ei puhu suomea”, sen vankkureita vetävä kal-kirahvi minulle selittää. “Kannattaa kysyä joltain vähän karvaisemmalta”, se jatkaa.
Kirahvin sanoissa on järkeä. Toden totta se on linnakkeen viisaimpia. Nostan sille hattua kiitokseksi, mutta mulkaisen tämän perässä tulevaa fasistia vielä kerran. Vielä opettaisin hänelle Tarzahnin pyhän kielen. Vain, jotta voisin sitten kiduttaa hänestä tietoa ulos. Linnakkeen koulutusjärjestelmä oli rappiolla. Vielä rakentaisin kouluja, joissa barbaareja saisi sivistää.
Kulman takaa kävelee jotain suurta. Titaani-luokan kansalainen olisi lelumuodossa varmasti tovereitaan kalliimpi. Se kantaa mukanaan säkkiä, jossa kilisee pankista nostettua rahaa. Lisää todisteita sen kapitalistisista tarkoitusperistä. Kuinka kammottavaa! Käyn hänen eteensä selkä suorana, osoitan häntä kasvoihin keskimmäisellä pyhällä sormellani ja lausun:
“Banaanin tämänhetkinen olinpaikka, ja äkkiä, ennen kuin survon kolme purkkia maalia sinne, minne –”
“Es tut mir leid, kleiner kerl, ich verstehe nicht, was du sagen willst”, se keskeyttää minut töykeästi. “Außerdem ist es sehr unhöflich, den mittelfinger so zu zeigen, und sie sollten sich schämen.”
Tajuan välittömästi virheeni. Olin erehtynyt luulemaan titaanin ruskeaa pintaa karvaksi. Tunnen rinnassani, kuinka tärkeä oppi tämä on. Värin perusteella tuomion tekeminen ei tuota hedelmää. Ruskea väri ei automaattisesti tarkoita karvaa, ja vain karva takaa sivistyksen ja pyhän kielen. Hylkään kolossin ja häntäni voimalla loikkaan roikkumaan torin lipputangosta uutta uhria tähystääkseni. Lupaava kohde löytyy useamman suurkarvanmitan päästä. Salskea kulkija kantaa harteillaan peitotusta pedosta anastettua karvaa. Tokihan tällainen suuri soturi olisi barbaarien sotasuunnitelmien sisäpiirissä. Karheutta itselleen anastaneena hänen täytyi tietää, missä väärä jumala piileksi.
“Sinä, suuri soturi, kerro minulle, mistä löydän itselleni banaanin. Sellaisen, joka tahtoo pahaa kaikelle pyhälle.”
Salskea katsoo minuun hetken, hymyilee ja rapsuttaa minua sitten korvan juuresta.
“N’es-tu pas une petite chose mignonne. Es-tu perdu? Souhaitez-vous que je vous aide?”
Salskean sanoista ei paista sama uhma, mikä edeltäjillään, mutta sivistymättömät sanat ovat yhä yhtä mysteeriä. Mutta juuri, kun toivo valuu kuvainnollisesti karvaisten sormieni läpi kohti fasistista asfalttia, nostaa salskea sormensa pystyyn ja osoittaa kohti kojua aivan torin keskellä.
“Envie d’un fruit délicieux? Regardez, il y a un marchand qui les vend en ce moment!”
“Kiitos, sotureista suurin. Tapan sinut viimeiseksi. Sinut ja sen kirahvin”, sanon, ja riennän kaikilla viidellä raajallani salskean osoittamaan suuntaan. Jo puolimatkassa tajuan, että tämän sanoissa oli perää. Keltainen kajastus hivelee silmiäni. Kuinka en vaistonnut niitä aikaisemmin? Oliko vastustajani ollut niin etevä, että tämä oli piiloutunut omiensa joukkoon?
Karvas totuus paljastuu minulle kojulla. Nämä marjat ja hedelmät eivät ole tuoreita. Lisäaineilla kyllästetyt pyhäinhäväistykset ovat osa fasistien juonta. Punainen pieni mies tiskin takana harjoittaa liiketoimintaa kuvottavalla kauppatavaralla. Hänen banaalit banaaninsa, oksettavat omenansa ja perseet päärynät hehkuvat myrkyllistä auraansa. Romahdan maahan niiden eteen. Ei niiden joukossa vihollistakaan näy, ja ajatus energiaa kasvattavasta välipalastakin haihtuvat lisäaineiden katkuun. Tarzahni minua auta, sillä olen eksynyt tielläni.
Huutoni kaikuu linnoituksen kaduilla. Epätoivoni korahdukset herättävät fasistien huomion. Ympärilleni on kerääntynyt väkeä. Heidän keskuudessaan kuiskitaan. Salaisuudet ja juonet karvaisen pääni menoksi viiltävät sieluani. Tähänkö jahtini päättyy? Joutuuko sydämeni sykkimään kotiin päin tiedon siitä, että olen epäonnistunut tehtävässäni?
Karvaisen kuninkaan katekismuksen kolme käskyä
Käsky 2: Luota karvaisen kuninkaan rakkauteen
お父さんを愛してください
Otōsan o aishitekudasai
Silloin tunnen kosketuksen olkapäälläni. Käännyn ja näen hymyilevät vihreät kasvot. Niiden lempeys häkellyttää minua. Tunnistan ne välittömästi lemmikkini kertomuksista. Postin valtias on toden totta linnoituksen fasisteista kaunein. Mutta mikään ei valmistanut minua siihen, kuinka upea hänen äänensä on.
“Kon’nichiwa! Anata no taichō ga amari yoku nai yōdesuga, watashi wa tada subete ga daijōbudearu koto o kakunin shitakatta dakedesu. Hora, watashi wa chūshoku kara shigoto ni modoru tochū, anata ga koko de naite iru no o mimashita. Nanika otetsudai dekiru koto wa arimasu ka? Korera no kudamono wa anata no kijun o mitashite imasen ka? Sore wa zan’nenda. Watashi jishin mo totemo kiniitte imasu.”
En usko kuulemaani. Vaikka kaunotar ei puhu Tarzahnin pyhää kieltä, ymmärrän hänen sanansa yhtä selkeästi kuin omat ajatukseni. Sydämeni pamppailee entistä lujempaa. Kädet täristen osoitan kauppiaan antimia. Erityisesti niitä keltaisia ja selitän:
“Yksi tuollainen on päässyt minulta karkuun. On elintärkeää, että löydän sen. Suuren hengen kohtalo riippuu siitä! Auta minua, postin valtias, kerro minulle, mistä löydän vannotun vastustajani!”
“Ā naruhodo. Sorede, tokutei no banana o funshitsu shita nodesu ka? Sōdesune, sono yōna mono o mita koto ga aru ka dō ka wa wakarimasenga, Hataku to asoko no resutoran de atte ita toki no koto o omoidashimasuga, gesuidō no toraburu de heiten shite imashita. No Kansainvälinen Viemärinpuhdistus ja AV-IT-palvelut OY AB RY sudeni soko ni arimashita. Shikashi, watashi wa, dō yatte tōroku kyōkai ga kabushikigaisha ni nareru no ka gimon ni omoimashita. Soshite AB to wa ittai nani o imi suru nodeshou ka? Anata wa toshioite ite kashiko-sō ni miemasu. Sore ga dono yō ni kinō suru ka gozonjidesuka?”
Kuljetuskuningattaren sanat valaisevat minua kuin aamuaringot kotisakarani horisontissa. Viemärit. Miksi en ollut edes ajatellut sitä? Kuinka ovelaa viholliseltani kätkeä hajunsa barbaarien saastan sekaan.
“Fuku shitu”, kiitän pelastajaani. “Real shitu”, jatkan, ja ampaisen kohti lähimpää kattoa. Näen, kuinka hymyilevä kaunotar vilkuttaa perääni, ja minä nostan keskimmäisen sormeni pystyyn hänelle vastatakseni. Kaikki aistini leimahtavat liekkeihin.
Musta ulottuvuus pakaroideni välissä tarjoaa minulle ratkaisuja. Käteni katoaa sen uumeniin ja paljastaa sieltä uskottuni. Vedän esiin aavikon barbaareilta anastetun aseen. Ainoa asia, missä harjakkaat koskaan onnistuivat, oli reikien tekeminen toisiinsa. Haju, joka sitä peittää hivelee sieraimiani. Karvat väpättävät myös sisäpuolellani. Minä haistan sen. Aistini taajuus on viimein oikea!
Aukion laidalla. Viemärinkansi. Juoksen sen luokse pää kuudentena jalkana asettani tiukasti puristaen. Haistan likaisen veden löyhkän allani, mutta haistan myös vastustajani. Viimein! Jumalalla kyllästetty pötkäle C-vitamiinia.
Mutta viemärinkansi ei liiku. Karzahni soikoon, joku on hiljattain kiristänyt sitä paikallaan pitävät ruuvit. Bob-barbaarin tekosia, varmasti! Se fasistista järjestelmää ylläpitävä konservatiivi on osannut ennakoida saapumiseni. Hän oli väärän jumalan paon arkkitehti. Niin sen täytyi olla.
Lasken aseen vierelleni ja tartun kanteen. Annan lihaksieni kerätä itseensä kaiken sen voiman, millä karvainen kuningas on minua siunannut. Tahmeat sormeni tarttuvat metalliin kuin kapitalisti palkkakuittiinsa. Suoristan karvaisen selkärankani. Ensin tuntuu siltä, että kansi ei liiku lainkaan. Sitten kuuluu räsähdys, kun maa sen ympärillä murtuu. Se liikkuu. Riuhtaisuni päättyy, kun viemärinkansi ja puolitoista keskikarvanmittaa maata ja kiviä lentää irti sen mukana. Edessäni ammottaa aukko, joka johtaa suoraan kamppailuni keskelle. Pyhä sota jatkuu viimein. Kiitän perhettäni, kuningastani ja kaunotarta, joka johti minut oikeille jäljille. Heidän ansiostaan maailma olisi taas parempi paikka.
Tartun aseeseeni ja loikkaan viemäriin. Mielessäni ainoastaan Tarzahnin käskyistä kolmas ja tärkein.
Sen voimalla kohtaan tänään viholliseni.
Karvaisen kuninkaan katekismuksen kolme käskyä
Käsky 3: Tapa jumalat
死
Shi
Santorinaukion toisessa päässä Bob katsoi tyrmistyneenä ja voimattomana, kuinka väkivahva apina kiskaisi hirmuisesti kirkuen viemärinkannen ympäröivine maa-aineksineen ja hyppäsi ilmestyneeseen aukkoon. Dinem taputteli rakennusmestaria lohduttavasti olkapäälle. Brakaksen jäljittäminen oli ollut turhaa, sillä Klaanin viemäriverkkoon kadottuaan apinalla oli pääsy käytännössä, minne vain linnakkeen keskustassa.
Hämmentyneet torilaiset olivat kerääntyneet Bobin taakse ihmettelemään karvapallon voimannäytettä. Turkiskaulukseen pukeutunut selakhirouva mutisi ystävälleen, että oli ollut ehkä virhe opastaa apina hedelmäkojulle. Rakennusmestari itse tahtoi jo luovuttaa. Karvapallon metsästäminen oli osoittautunut paitsi vaaralliseksi myös käytännössä mahdottomaksi. Hartiat lysyssä hän lähti laahustamaan kohti lähimpää Greshburgeria. Tyrmätyksi tuleminen oli herättänyt jälleen hänen ruokahalunsa.
Sitä paitsi, jos hän olisi jatkanut Diddykingin kintereillä, olisi tämä saattanut hyvinkin taas satuttaa häntä.
Tai pahempaa…
Paratiisi, nykyhetki
Ei ollut yleistä tietoa, että eteläisiä sakaroita oli itse asiassa kolme. Niistä keskimmäinen vain sattui olemaan niin pieni, etteivät kartturit olleet havainneet sen olevan kokonaan oma ulokkeensa. Seikkailijoiden elämää haittasivat myös tiheät, kurittomat viidakot, jotka peittivät sakaraa sen juuressa.
Ne harvat, jotka kuitenkin uskalsivat matkata niiden lävitse, löysivät lopulta pitkän, mutta kapean varren, joka johti kohti sakaran kärkeä, jossa Tarzahnin saariryhmittymä sijaitsi. Suuren Hengen paratiisi. Spekulaatioiden elämän lähde. Kärjestä hieman vartta paksumpi sakara paistoi lihaisan punertavana kaksoisaurinkojen paisteessa.
Sakaran kärjessä, apinain viidakkojen syvyyksissä, teki ikuista työtään koneisto, jota kolmas suurista veljistä oli asetettu varjelemaan. Siellä, mekanismien jylyn keskellä, karvainen kuningas valvoi itsensä elämän risteyskohtaa.
Läpinäkyvät tunnelit, joita pitkin lukemattomat kanisterit kulkivat, ampaisivat ulos Tarzahnin syvyyksistä merivirtojen kuljettamaksi. Alueen valtias ei itsekään tiennyt, kuinka koneisto toimi, mutta se oli väkevä. Päivittäin sakaran kärjestä suihkusi mereen valtava määrä elämän siemeniä, jotka aloittivat matkansa ympäri maailmaa Suuren Hengen johdattelemana. Jälleen oli yhden sellainen purkauksen aika, mutta karvaista valtiasta kaivattiin jo toisaalla. Tänään tapahtui siementen syöksy ilman valvojaansa. Sillä suvut oli kutsuttu koolle. Viesti oli ollut selvä. Yksi kuninkaista oli käynyt sotaan.
Karvaisen kuninkaan karheat askeleet veivät hänet lopulta pinnalle, jossa vuosituhannet olivat muuttaneet viidakon joksikin aivan muuksi. Teollistuneet Brakas-Kansakunnat olivat muovanneet metsänsä metropoliksi. Puiset pilvenpiirtäjät kohosivat kohti taivaita ja niiden välissä roikkuvat köynnösten verkostot toimivat valtateinä banaaninhimoisille kansalaisille.
Sataman suunnalla, sillä samalla rannalla, minne liha oli aikojen alussa saapunut heitä siunaamaan, ajelehti laivastollinen tarzahnilaisia kauppalaivoja. Xialle rekisteröidyn peiteyrityksen tunnukset komeilivat laivojen sivulla. Banaaneja ympäri maailman kuljettavat laivat olivat sakaran talouden selkäranka ja Tarzahni oli asettanut suvuista kaikkein suurimman niiden suojelijaksi.
Senkin suvun pää oli tänään paikalla. Hänen satametrinen kehonsa oli jo asettunut puiseen, mittatilauksena valmistettuun rakennuksen kokoiseen tuoliin. Taivasalla sijaitseva kokoussali oli jo täynnä, kun karvainen kuningas astui sinne itse. Penkkejä oli yhteensä kolmetoista, yksi pöydän päässä valtiaalle itselleen varattuna, ja kaksitoista muuta pöydän varrella. Tuolien ja niillä istuvien koot vaihtelivat nyrkinkokoisesta bonsai-brakaksesta Kongien kolossaaliseen muotoon.
“Tervehdittyjä olkaa, suuret suvut!” Tarzahni lausui. Yksitoista karvaista katsetta kääntyi häntä kohti.
“Tervehditty olkoon kuningas Tarzahni! Hän, joka johtaa meidät voittoon!” kaikuivat vastaukset yhteen ääneen.
Tarzahni istui tuoliinsa ja asetti karvaiset kätensä kultaisille käsinojille. Hiljaisuus laskeutui pöydän ympärille, jossa vielä hetki sitten oli keskusteltu kiivaasti. Ainoastaan apinoista suurimman sydämensyke kajahteli heidän ympärillään.
“Ystävät. Se, minkä olette sydämissänne tunteneet, on totta. Diddyjen kuningas on kohdannut vihollisen.”
Pöydän ympärillä kohahti. Karvaiset katseet vaeltelivat apinasta toiseen. Se oli siis totta. Pyhä sota oli jälleen käynnistynyt.
“Karhea kuolema ei ole syönyt enkeliä vuosisataan”, tuumasi hieman fallisen muotoinen apina pöydän vasemmalla puolella. “Tämä on suuri päivä pyhälle kansakunnalle.
“Expand Dongin sanat sykkivät totuutta”, nyökytteli laiha vesipiippua pössyttelevä apina kovana sojottavaa toveriaan vastapäätä. “Väärän jumalan ruumis porteillamme merkitsisi uuden ajan alkua.”
“Kyllä vain, Consume Bong”, Tarzahni hymyili tyytyväisenä sukujen heränneeseen intoon. “Jäämme odottamaan Diddyjen kuninkaan seuraavaa siirtoa. Olen kuullut hänen rukouksensa. Hän on valmis taisteluun.”
Pöydän ympärillä mumistiin tyytyväisenä. Ainoa, joka ei liittynyt väkensä hymähtelyihin oli heistä suurin. Tämän tyytymättömät tuhahdukset peittivät puheensorinan alleen.
“Uutiset miellyttävät minua, mutta Diddyjen kuningas toimii alueella, jossa poikani katosi hiljattain. Pyydän, että neuvosto suhtautuisi asiaan samanlaisella vakavuudella kuin pyhän sotamme jatkoon”, jylisivät kolossin sanat.
“Kuningas Kong, takaamme, että kruununprinssisi löytyminen on prioriteettimme. Kun saamme raportin kamppailusta langennutta enkeliä vastaan, keskitymme poikasi löytymiseen”, Expand Dong vakuutteli. Tämän huomio sai osakseen hyväksyviä nyökytyksiä. Yhden jopa Tarzahnilta itseltään. Tämä tuntui rauhoittavan raskaasti hengittävää Kongia.
“Sananne valavat minuun uskoa, valtuutetut. En tohdi edes ajatella mahdollisuutta, että valtani periytyisi sille toiselle aasille…”
Kuningas Kongin huomio aiheutti kuuluvia hörähdyksiä pitkin pöytää. Tarzahnia lähimpänä istuva bonsai-brakas oli kuitenkin kärsimätön. Diddykingin jahti pohjoisessa oli saanut tämän taistelutahdon heräämään.
“Jos ystävämme palaa makutan pään kanssa, verestämme konfliktia, joka on uinunut pitkään. Yhden kaatuessa useita uusia rintamia aukeaa. Karvan valtias, uskotko, että olemme valmiita?”
Tarzahni hengitti syvään. Hänen katseensa vieraili siinä tyhjässä tuolissa, jossa Diddyjen kuningas yleensä istui. Se oli ollut tyhjänä pitkään, mutta apinan matka pohjoiseen oli alkanut viimein tuottamaan hedelmää.
“Me teemme kaikkemme toteuttaaksemme pyhän tarkoituksemme”, Tarzahni vakuutti. “Kaikki jumalat kuolevat, jotta Suuri Henki voi olla turvassa. Jos langenneet käyvät kanssamme sotaan, vastaamme heidän vihaansa tuhatkertaisesti.”
Hurraahuudot täyttivät kokousaukion. Kuningas Kong rummutti rintaansa sellaisella voimalla, että koko saari vavahteli sen tahdissa. Tarzahni hymyili kultaisen naamionsa takana. He olivat odottaneet tällaista mahdollisuutta pitkään. Hänen katseensa vaelteli valtavaan puuhun kokouspöydän toisessa päässä. Sen oksille ripustetut kanohipäiset kallot olivat karvaisten kansakuntien suurimpia ylpeydenaiheita. Niistä tuoreinkin, Durmalosin makutan puhtaaksi kaluttu kalmisto oli sekin jo vuosisatoja vanha. Poltetusta antidermiksestä jääneet materiahiukkaset oli säilötty seremonialliseen astiaan tämän alla.
Jokainen pöydän ääressä istuva kuitenkin tiesi, että langenneet peitottuaan heidän työnsä ei olisi tehty. Suuren Hengen turvallisuuden takaamiseksi jokaisen jumaluutta tavoittelevankin kohtalo oli tukehtua etelän karvaaseen karvaan. Ja Tarzahni ymmärsi, että se tarkoittaisi lopulta myös hänen veljiään.
Häntä, joka lännessä takoi suuria luomuksiaan.
Ja häntä, joka pohjoisessa parsi kiirastuleen joutuneita.
Tarzahni oli aina kadehtinut veljiään. Kadehtinut suurta merkitystä, joka heille oli annettu. Jopa hänen veljistään rujompi, hän, joka oli varhain järkensä menettänyt, oli saanut suuren merkityksen. Vahtikoiran rooliin asetettu Tarzahni taas oli joutunut takomaan oman oikeutetun tiensä. Siksi jo kauan sitten hän oli tukeutunut ulkopuolisten ennustuksiin. Totuuden lupaus oli käynyt jo toteen. Hänen ja hänen karvaisen kansansa oli vain tehtävä loput itse.
Kokouksen muodollisuuksien päätyttyä Tarzahni kumarsi sukuja, jotka olivat saapuneet häntä kunnioittamaan, ja asteli määrätietoisin askelin satamaan. Päivä oli tyyni. Syvällä vedessä saattoi nähdä metallisia vilahduksia, kun saaren koneisto suihkusi elämää kohti maailman meriä. Hän oli ylpeä siitä, että sai toimia kovana seisovan sakaran mekanismin vartijana, mutta hän ei olisi koskaan voinut tyytyä vain siihen.
Hänen pyhä tehtävänsä. Hänen suurempi tarkoituksensa. Hänen… kohtalonsa. Hänen ja jokaisen karvalla siunatun kohtalo. Koko maailman tulevaisuus riippui heidän onnistumisestaan.
Syvällä keskellä Tarzahnia liha sykki apinain sydänten tahdissa. Se oli universumin merkki karvaiselle kuninkaalle. Merkki siitä, että he olivat oikealla polulla.
Keskimmäisten sormien tervehdys tunnettaisiin pian maailman jokaisessa kolkassa. Ja kaikki jumalat kaatuisivat sotahuutoja kirkuvan ruskean aallon alle.
Oli tullut aika.
Aika pyhään sotaan.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Ilta oli ollut pitkä. Long Boi oli päättänyt sulkea punttisalinsa hieman tavallista myöhempään korkea-arvoisten vieraiden vuoksi. Kun tila oli viimein hiljentynyt, oli ulkona jo pimeää. Venytetty veikkonen olisi mielellään selvittänyt, paljonko kello oli, mutta hän havaitsi, ettei hän koskaan ollut hankkinut sellaista salinsa seinälle.
Hätä ei onneksi ollut tämän näköinen. Sisäänkäynnin lähelle pultattu vanha lankapuhelin ohi yhä kiinni Bio-Klaanin puhelinlinjassa. Numeroita tarvitsi näppäillä vain muutama.
“Yksi, nolla, neljä”, Long Boi näppäili. “Kaksi, viisi, kaksi ja kuusi. Noin!”
Long Boi nosti luurin korvalleen ja jäi kuuntelemaan, kuinka linja tuuttasi. Ei kestänyt kauaakaan, kun sen toisesta päästä kuului vastaus.
“MOI.”
“No morjensta. Onko Neiti Aika?”
“JUU ON.”
“Niin että paljonkohan se kello mahtaa olla.”
Linjan toisesta päästä kuului hetken ainoastaan kellojen tikitystä.
Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun Neiti Aika vastasi:
“SE KELLO ON SILLO… KELLO ON SITÄ, KU SÄ LUET TÄN VIESTIN NIIN KELLO ON SILLO. KELLO ON JUST SEN VERRAN KU SÄ LUET TÄN VIESTIN NI KELLO ON JUST SEN VERRAN. KUN TÄÄ VIESTI TULEE ULOS JA SÄ KATOT KELLOA JA KUN VIESTI ON TULLUT ULOS NIIN KELLO ON JUST SEN VERRAN MITÄ SÄ KATOT KELLOON. SE ON JUST SEN VERRAN KUN TULEE ULOS TÄMÄ VIESTI.”