Klaanon

Avainsana: linnut

  • Rumisgoneen ja takaisin

    RUMISGONEEN JA TAKAISIN

    Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.

    Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.

    Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.

    Osa 1: Tahtorakin lähtö

    Hyvää iltaa kaikille.

    Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.

    Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.

    Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.

    Yksi Tie

    Kuusi tuntia lähtöön

    Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.

    Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.

    Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.

    Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.

    Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.

    Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.

    “Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
    “Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
    “Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
    “No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”

    Sieniravintola

    Viisi ja puoli tuntia lähtöön

    Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.

    “Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.

    “Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”

    ”Ilmeisen nopeaa toimintaa”, ihmetteli Theta. ”Vaativat pikaisia päätöksiä näin isossa asiassa.”

    ”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.

    “Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”

    ”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.

    ”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”

    “Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”

    ”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.

    ”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”

    “Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.

    “Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”

    ”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
    “Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”

    Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.

    ”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.

    “Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.

    “Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.

    ”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”

    ”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”

    ”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.

    ”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”

    Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”

    ”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”

    ”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.

    ”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.

    ”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.

    “Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.

    ”Ei lue tässä”, sanoi Theta.

    “Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.

    Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”

    ”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.

    ”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.

    ”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”

    “Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.

    ”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.

    ”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.

    ”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”

    ”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”

    “Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”

    ”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”

    Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”

    “Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.

    “Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”

    Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”

    Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”

    “Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.

    Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”

    “Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.

    ”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.

    Telakantori

    Viisi tuntia lähtöön

    Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.

    ”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”

    ”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”

    ”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”

    ”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”

    ”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”

    ”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.

    Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.

    Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.

    ”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”

    ”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.

    ”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”

    ”Mitään tullattavaa?” kysyi Paaco. ”Henkilöllisyyspapereita? Tiliä Bio-Klaanin pankissa?”

    ”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.

    ”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”

    ”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.

    ”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”

    Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.

    ”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”

    Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?

    ”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
    ”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
    ”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”

    Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”

    Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”

    Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”

    Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?

    Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.

    ”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.

    Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.

    ”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”

    Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
    ”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”

    Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”

    Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.

    Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.

    Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.

    Kokoushuone, linnoitus

    Neljä ja puoli tuntia lähtöön

    ”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”

    ”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”

    ”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”

    ”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”

    Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.

    ”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”

    ”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”

    ”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”

    ”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”

    ”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.

    ”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”

    ”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”

    ”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”

    Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”

    ”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”

    ”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”

    ”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”

    Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.

    Admintorni

    Neljä tuntia lähtöön

    Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.

    Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.

    ”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.

    Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”

    Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.

    Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.

    ”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.

    ”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.

    Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.

    ”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”

    ”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”

    Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.

    ”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”

    Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.

    Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
    ”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”

    ”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”

    Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.

    ”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”

    ”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”

    Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”

    Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.

    Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.

    Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
    ”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”

    Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?

    Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
    ”Sopiiko, jos halaan sinua?”

    ”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.

    Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.

    ”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”

    ”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”

    Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.

    Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.

    ”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”

    Visokin huone

    Kolme ja puoli tuntia lähtöön

    Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.

    Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.

    Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.

    ”Heippa Hämis.”

    ”Dinem”, Visokki sanoi.

    Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.

    ”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”

    Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.

    ”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”

    ”Dinem…”

    ”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”

    Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.

    ”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”

    Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.

    ”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”

    Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.

    ”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”

    ”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”

    Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.

    ”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”

    ”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”

    Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?

    ”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”

    Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.

    Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.

    ”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”

    Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:

    ”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”

    Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.

    ”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”

    Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.

    ”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”

    ”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”

    ”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”

    Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.

    ”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”

    Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.

    ”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”

    ”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”

    Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.

    ”Kuule. Minun puolestani.”

    Telakka

    Kolme tuntia lähtöön

    Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.

    ”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”

    ”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.

    ”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”

    ”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.

    Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.

    Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.

    Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.

    ”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”

    Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”

    ”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”

    ”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.

    Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”

    ”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”

    Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.

    ”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”

    ”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”

    ”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”

    ”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”

    ”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.

    Admin-aukio

    Kaksi ja puoli tuntia lähtöön

    Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.

    ”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
    ”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”

    Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.

    Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
    ”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”

    Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
    ”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
    ”Hmm, niin…”

    Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.

    ”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”

    ”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”

    ”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”

    Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.

    Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.

    Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.

    ”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”

    ”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”

    ”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”

    Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.

    Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.

    Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.

    Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.

    ”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”

    ”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”

    Telakka

    Kaksi tuntia lähtöön

    Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.

    Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.

    Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.

    Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.

    Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?

    ”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”

    Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.

    ”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”

    ”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”

    ”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.

    ”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.

    He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.

    ”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”

    Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.

    Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.

    Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.

    Tahtorak

    Kymmenen minuuttia lähtöön

    Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.

    Tongu naksautti auki kaikki puheputket.

    ”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.

    Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.

    Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.

    Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”

    No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.

    Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”

    Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.

    Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.

    ”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.

    Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.

    ”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”

    Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.

    ”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.

    ”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”

    ”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”

    ”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.

    ”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”

    ”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”

    Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.

    ”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”

    ”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.

    Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”

    ”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.

    ”Oho? Hui!”

    ”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”

    Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”

    Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
    ”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
    Hän katsoi Snowieen päin.
    ”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.

    ”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”

    Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.

    ”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.

    Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.

    ”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
    Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
    ”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”

    Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.

    ”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”

    ”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.

    ”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.

    Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.

    Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.

    ”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”

    Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.

    Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.

    Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.

    Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.

    Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.

    He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.

    Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –

    Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.

    Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”

    Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”

    ”Ei tietoa… jatkammeko…”

    ”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”

    ”Ok”

    Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.

    Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.

    Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?

    Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.

    Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.

    Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.

    ”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”

    ”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
    Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.

    ”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”

    Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
    ”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”

    ”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”

    Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.

    Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.

    Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.

    Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.

    Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.

    Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.

    Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.

    Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.

    Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.

    No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.

    Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.

    Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.

    Osa 2: Merirosvokaupunki

    Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.

    Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.

    Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.

    Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.

    Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.

    Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?

    Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.

    ”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”

    ”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.

    ”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.

    ”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”

    ”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.

    ”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”

    ”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”

    Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.

    Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.

    Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…

    Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
    ”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
    Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.

    Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.

    Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.

    ”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”

    Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.

    Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.

    ”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.

    ”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.

    ”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”

    Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.

    ”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”

    ”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”

    Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”

    ”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.

    ”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”

    ”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”

    ”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”

    ”No, toivotaan että olet oikeassa”, Bladis sanoi. ”Ei huvita päätyä rasvakeittimeen.”

    Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.

    He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.

    Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.

    ”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”

    ”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”

    Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”

    ”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”

    ”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”

    ”Kaksi koodilukittua prototeräskirstua täynnä ihka oikeita rattaita standardimittaisissa akseleissa, nostettuna Bio-Klaanin pankin holvista eilen illalla.”

    ”Olette selvästi tosissanne asianne kanssa.”

    ”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.

    Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.

    ”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”

    ”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”

    ”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”

    ”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”

    ”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”

    ”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”

    ”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.

    ”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.

    ”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”

    ”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”

    ”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”

    ”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”

    Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”

    ”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”

    ”Entäs saarenne noin muuten?”

    ”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”

    ”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”

    ”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”

    ”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”

    ”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”

    ”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”

    ”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”

    ”Muuttiko Guardian mieltään?”

    ”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”

    ”Ja muut adminit?”

    ”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”

    ”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”

    Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.

    ”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”

    ”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.

    ”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”

    ”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”

    Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.

    Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.

    Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.

    ”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”

    ”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.

    ”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
    ”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.

    ”Ah, klaanilaisia”, Manos sanoi. ”Naapureithan me! Yhden teistä taidan tunteakin. Manaatilla ratsastava titaani, arr!”

    Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.

    ”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.

    Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.

    Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”

    ”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”

    ”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”

    ”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”

    ”No en minä miettinyt sitä.”

    Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
    ”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”

    Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.

    Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
    ”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
    Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
    ”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”

    Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
    ”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.

    ”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”

    ”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
    ”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”

    Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.

    Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.

    ”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”

    ”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”

    ”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”

    Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.

    ”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”

    Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?

    ”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.

    Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.

    ”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”

    Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
    ”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.

    Nyt Manos lähes loukkaantui.
    ”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”

    ”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”

    ”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”

    ”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”

    ”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”

    ”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.

    ”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”

    ”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”

    Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.

    ”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
    ”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
    Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.

    Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.

    ”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.

    ”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”

    Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”

    ”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.

    ”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.

    Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.

    Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.

    ”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”

    Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.

    Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.

    Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.

    Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.

    Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.

    ”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”

    ”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.

    ”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.

    ”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”

    ”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”

    ”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”

    ”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”

    ”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”

    Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”

    Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.

    ”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”

    ”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”

    Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”

    ”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”

    Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.

    ”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”

    ”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.

    Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.

    Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.

    Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
    ”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”

    Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?

    Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
    ”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
    Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.

    Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.

    Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.

    Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.

    ”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”

    Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.

    ”Niin että”, Snowie jatkoi. ”Tuota, turvallista jatkoa!”

    Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.

    ”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”

    Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.

    Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.

    Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.

    Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.

    Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
    ”Hei, lumiukko!”

    Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
    ”Moi?” Snowie vastasi.
    ”Tuletko?”
    ”Hetkinen, mihin?”
    ”Keskustaan.”

    Nuori skakdi näytti odottavalta.

    ”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”

    Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…

    ”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
    ”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
    ”Takaisin?”
    ”Niin, siis…”

    Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”

    Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”

    ”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”

    Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.

    Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.

    Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.

    Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.

    Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…

    ”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
    ”Aah!” Snowie hätkähti.

    Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”

    Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”

    Tawan sihteeri pakkasi laukkuaan. Oliko hänkin lähdössä?

    ”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”

    ”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”

    Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.

    ”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”

    ”Aivan…” Xela nyökytteli. ”En minäkään haluaisi lähteä.”

    Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”

    ”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”

    ”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”

    Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”

    Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.

    ”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”

    Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.

    ”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”

    Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.

    Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.

    ”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”

    Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.

    ”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.

    ”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”

    ”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.

    ”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”

    ”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”

    ”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”

    Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.

    ”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”

    ”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
    Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.

    Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.

    ”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.

    Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.

    ”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.

    ”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.

    ”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”

    ”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”

    ”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”

    ”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”

    ”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”

    ”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.

    Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.

    Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
    Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
    … mutta sitten taas.

    ”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”

    ”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”

    ”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
    Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.

    Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
    ”Body… mitä mieltä sinä olet?”

    ”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.

    ”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.

    Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
    ”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.

    Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.

    ”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.

    Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”

    Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”

    ”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”

    ”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…

    … mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
    ”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?

    Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.

    ”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.

    Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”

    ”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”

    ”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.

    ”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.

    ”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”

    ”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.

    ”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.

    ”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.

    ”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.

    Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
    ”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”

    Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
    ”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”

    ”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”

    Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.

    Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
    ”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”

    ”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”

    Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.

    ”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”

    Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.

    Tohtori Delekin Aivot.

    Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.

    ”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”

    ”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”

    Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.

    ”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”

    ”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”

    ”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”

    ”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”

    ”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”

    ”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”

    ”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”

    ”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”

    Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
    ”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”

    Muut näyttivät skeptisiltä.
    ”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.

    ”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.

    ”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.

    Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.

    ”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”

    ”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”

    ”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”

    ”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”

    ”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”

    Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.

    ”Oho”, Tongu sanoi.

    ”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”

    ”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”

    ”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.

    Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.

    Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.

    ”Korotan.”

    Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.

    ”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.

    ”On hyvä, ettemme kohdanneet taivaalla”, Ghekula sanoi. ”Olisin ryöstänyt sinut paljon helpommin.”

    ”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”

    Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.

    ”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
    ”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”

    Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
    ”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”

    Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.

    ”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.

    Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.

    ”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
    Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.

    Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
    ”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
    ”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”

    ”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.

    ”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.

    ”Miten niin ei?” Äksä kysyi.

    ”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.

    Äksä katsoi Veryamusingia.
    ”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.

    ”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”

    Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.

    ”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
    ”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”

    Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
    ”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”

    Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.

    Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.

    Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.

    ”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.

    Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
    ”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”

    ”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.

    ”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”

    ”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”

    ”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”

    ”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”

    ”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”

    Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”

    ”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”

    ”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.

    ”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.

    ”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”

    Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.

    Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.

    Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
    ”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
    ”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
    Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
    ”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
    Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.

    ”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.

    ”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
    Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.

    Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.

    Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!

    Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.

    Osa 3: Kotiinpaluu

    Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.

    ”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.

    ”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.

    Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”

    Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”

    ”No niinpä.”

    ”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”

    Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.

    ”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”

    ”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”

    Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”

    ”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”

    ”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”

    Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”

    ”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”

    Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.

    ”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”

    ”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.

    ”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”

    Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”

    ”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.

    ”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”

    ”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”

    ”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.

    ”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.

    ”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.

    ”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”

    Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.

    Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.

    ”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”

    ”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.

    ”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”

    Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.

    ”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.

    Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.

    Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.

    Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?

    Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.

    Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.

    He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.

    ”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”

    ”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”

    ”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”

    ”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”

    ”Pitäisikö avata radioyhteys?” Garson kysyi huolestuneena.

    ”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”

    ”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”

    Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.

    ”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”

    ”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”

    He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.

    ”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”

    Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.

    ”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.

    ”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.

    ”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.

    Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”

    Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”

    Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.

    ”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.

    Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.

    ”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.

    Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
    ”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
    Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
    ”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
    ”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
    ”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”

    ”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”

    Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.

    Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.

    Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.

    ”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”

    ”Huh!” lumiukko hönkäisi. ”Osuiko komentosiltaan?”

    Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.

    ”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”

    ”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.

    ”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”

    Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.

    ”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.

    Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.

    Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.

    Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.

    ”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”

    ”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”

    ”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”

    ”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.

    ”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”

    Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.

    Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.

    Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”

    ”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”

    ”Täällä ollaan.”

    ”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”

    ”Vasen sivupatteri, suojatulta Lohrakeille!” mylvi Tongu puheputkeen.

    ”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”

    ”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”

    ”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!

    Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.

    ”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”

    ”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.

    Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.

    ”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”

    Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”

    ”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”

    ”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”

    ”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”

    Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.

    ”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”

    ”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”

    ”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”

    ”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”

    ”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”

    ”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”

    ”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.

    Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.

    Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.

    Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.

    Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.

    Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.

    Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.

    ”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”

    Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.

    ”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..

    ”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”

    ”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”

    ”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.

    ”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.

    ”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.

    ”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”

    Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.

    ”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.

    ”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.

    ”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”

    ”Moottorit kunnossa, siipi reikäinen, lauhdejärjestelmä päästää höyryä. Palaako punainen?” Ropua kysyi.

    ”Palaa. Mutta voisi olla huonomminkin. Kakkonen?”

    ”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.

    ”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”

    ”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.

    ”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!

    Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.

    ”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”

    ”Ota vaan korkeutta, pääsit kansitykkien tulilinjasta läpi!” huusi Tongu. ”Näemme sinut, päästät höyryvanaa, kattila vuotaa. Garson, näetkö tarkemmin?”

    Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”

    Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”

    ”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.

    ”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”

    ”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.

    ”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”

    ”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”

    ”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”

    ”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”

    ”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.

    ”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”

    ”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”

    Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.

    ”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.

    ”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”

    ”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.

    ”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”

    Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.

    Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.

    ”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”

    ”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”

    ”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”

    ”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”

    Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.

    Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.

    ”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”

    ”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.

    ”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.

    Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”

    ”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”

    ”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”

    Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.

    Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”

    ”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”

    Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.

    Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?

    Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.

    Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”

    ”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.

    ”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.

    Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.

    Ilmaraptori nousi Tahtorakin komentosillan tasalle. ”Hyvää työtä!” huusi Tongu radiolähettimeen. ”Karistamme ne, vihdoin!”

    ”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”

    Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”

    ”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.

    Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.

    ”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.

    Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.

    ”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.

    ”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.

    ”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.

    ”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
    ”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.

    ”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.

    ”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”

    ”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.

    Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.

    He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.

    ”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”

    Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
    ”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.

    ”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”

    Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.

    Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.

    Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.

    ”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”

    ”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
    ”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.

    ”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”

    ”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”

    Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”

    ”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”

    ”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.

    ”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”

    Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.

    Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.

    Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.

    ”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”

    Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.

    ”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”

    ”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”

    ”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.

    ”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.

    Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.

    ”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.

    ”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.

    ”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.

    ”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”

    ”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.

    ”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.

    ”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”

    Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”

    Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”

    Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”

    ”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”

    Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.

    ”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.

    ”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.

    ”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”

    Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.

    ”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”

    ”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”

    ”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”

    ”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”

    Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”

    ”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”

    Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.

    ”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.

    Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”

    Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”

    ”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”

    ”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.

    ”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”

    Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.

    ”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”

    Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”

    ”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”

    Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”

    ”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.

    ”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”

    Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.

    ”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”

    ”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
    ”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.

    ”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”

    ”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”

    ”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.

    ”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”

    ”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”

    ”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.

    ”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.

    ”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.

    Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…

    Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.

    ”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.

    ”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”

    Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.

    ”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”

    ”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.

    ”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”

    ”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.

    Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”

    ”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”

    ”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
    ”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”

    ”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”

    ”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.

    ”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
    ”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
    ”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
    ”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
    Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”

    ”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”

    Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.

    ”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.

    Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.

    ”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.

    ”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”

    ”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”

    Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.

    ”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”

    ”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”

    Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
    ”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”

    ”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”

    ”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.

    ”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”

    ”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”

    Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
    ”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”

    ”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”

    ”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”

    Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.

    Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
    Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.

    ”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”

    Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”

    ”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.

    ”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”

    Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
    ”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
    ”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
    ”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.

    Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.

    Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.

    Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.

    Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.

    Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.

    Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.

    Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.

    Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
    Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.

    Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
    Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.

    ”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.

    ”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.

    Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
    Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
    Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.

    Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.

    Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
    … niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.

    Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.

    ”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”

    Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.

    ”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.

    Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.

    Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.

    Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.

    ”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
    ”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
    Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.

    Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.

    Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.

    Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…

    Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.

    Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?

    ”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.

    Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.

    Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.

    Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.

    Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
    Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.

    ”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”

    ”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.

    ”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.

    Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.

    Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
    Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.

    Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!

    Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.

    ”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”

    Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.

    ”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”

    Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.

    ”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”

    ”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”

    ”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”

    ”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”

    Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.

    ”Mitä seuraavaksi?” kysyi Garson katsellen tuhoa kauhuissaan.

    ”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.

    Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.

    ”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.

    Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.

    Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.

    Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.

    Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.

    Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
    ”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”

    ”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.

    ”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.

    ”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.

    Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.

    ”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”

    Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.

    ”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.

    ”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.

    Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.

    Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.

    Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.

    Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.

    Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.

    ”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.

    ”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.

    Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.

    Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.

    Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.

    Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”

    Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.

    Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.

    Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”

    ”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”

    Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.

    Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
    ”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”

    Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.

    Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.

    ”Tulta!” Ämtur huusi.

    Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.

    ”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”

    ”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”

    ”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”

    ”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.

    ”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.

    Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.

    Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.

    ”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.

    Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.

    Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.

    Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.

    Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…

    …ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.

    Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.

    Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.

    Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.

    Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.

    Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.

    Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.

    Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.

    Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.

    Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…

    Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.

    Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?

    Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.

    Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.

    Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.

    Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.

  • Painajainen merellä

    Pimeä huone

    Kapura sai pelipöydän tärisemään iskiessään sitä luvattoman paksulla sääntökirjalla. Opuksen päällä lojui sekavanoloinen paperipino sekä toan täsmävastaus tunnelmavalaistukseen – vanha taskulamppu, jolla oli myös kätevää osoittaa kanssapelaajia silmiin tarpeen vaatiessa. Pöydälle pinon viereen Kapura asetti pahvilaatikon, jonka mystinen sisältö toi pelaajien mieleen sanaparin ”kokeellinen tarinankerronta”.

    Lamppu naksahti päälle. Seppä silmäili hetken tämänkertaisen pelisession osanottajia.

    ”Huomaan, ettette ole kokoontuneet paikalle kovin sankoin joukoin”, Kapura lausui. ”Se on harmi, sillä tänään on ainutkertainen tilaisuus nauttia varsinaisesta roolipelaamisen mestariteoksesta.”

    ”Vähyys johtuu Irutepin ryhmästä”, Kapuraa lähellä istuva ga-matoran kommentoi.
    ”Ai että mitä?”
    ”Sangen pitkän poissaolosi aikana hän perusti oman seuransa.”

    ”Petturi!” Kapura uhosi ja heristi nyrkkiään puoli-ironisesti. ”En väitä tietäväni, kuka tiestä Irutep–”
    ”Se le-matoran”, ga-matoran huokaisi. Kukaan ei väittänyt tietävänsä, oliko toan kykenemättömyys heidän nimiensä muistamiseen seuraus välinpitämättömyydestä, vai sijaitsiko teko jollain ironian tasolla.

    ”Ai. No. Se le-matoran, Irutep, teki tietämättään palveluksen mestariteosta kohtaan, koska laatimani kampanja soveltuu parhaiten neljälle pelaajalle.”

    Yleisössä heräsi välittömästi kysymyksiä.
    ”Emmekö pelaakaan loppuun Valaistusnaattia?” kysyi ga-matoran.
    ”Mitä olisit tehnyt, jos pelaajia olisikin ollut enemmän?” kyseenalaisti Kapuraa vastapäätä istuva vo-matoran.

    ”Valaistusnaatin pelaaminen loppuun on ikävä kyllä mahdottomuus”, sanoi Kapura. ”Ellen pahasti erehdy, olet paikallaolevista ainut, joka oli koskaan pelissä mukana. Valitan. Ja mitä tulee pelaajamäärän harmilliseen ylimitoittumiseen… no, melkein ainahan puolet meistä vain seuraa tapahtumia.”

    ”Niin, koska kaikki kuolevat niin nopeasti”, sanoi ga-matoran.
    ”No, niin”, Kapura myönsi.

    Toa teki taskulamppuosoituskierroksen.

    ”Ja teitä tosiaan näyttää olevan neljä. Hienoa! Mikäli pelkäätte hahmojenne ennenaikaista menehtymistä, voin rauhoittaa mieliänne vakuuttamalla, että tämä mestariteos edustaa roolipelaamisen kärkeä paitsi pelimekaniikoiltaan myös kokeellisen tarinankerronnan keinoiltaan. Tein teille hahmot. Laitapa kaavakkeet kiertämään, ga-matoran, niin selitän lähtötilanteen.”

    ”Xela”, mutisi matoran, mutta totteli pyyntöä.

    ”Ai nytkö minun pitäisi muistaa ulkoa nimennekin? Eivätkö hahmot riitä?” päivitteli Kapura. ”Toisaalta ironia on taissut karista huomattavasti vuosien varrella. Ehkä te voitte esitellä itsenne hahmojenne lisäksi. Mutta! Nyt on aika tutustua kampanjaan tarkemmin. Teillä on tänään ainutkertainen ilo kokea suhteellisen nopean ilmalennon aikana ideoitu järkyttävä roolipelierä, joka kantaa nimeä…”

    Kapura mitoitti dramaattisen taukonsa jonnekin ironian rajamaille.

    ”PAINAJAINEN MERELLÄ”

    ”Jotenkin osasin odottaa tuota”, naispuolinen sähkön matoran kommentoi.
    ”Ai miten muka?”
    ”Se lukee laatikossasi.”

    Kapura osoitti valokeilan kohti tarvikelaatikkonsa edustaa ja havaitsi väittämän todeksi.

    ”Niinpä tietenkin. Varokaa kuitenkin jatkossa juonipaljastuksia. Tähän pelisessioon on pakattu herkullisen kuumottavia käänteitä, joiden järkyttävyysannista ette halua jäädä paitsi.”

    ”Sijoittuuko tarina siis merelle?” ga-matoran Xela kysyi. ”Hahmokaavakkeessa ei mitenkään–”
    ”Ei, vaan mielisairaalaan.”
    ”… aha.”

    ”Miksi sen nimi on ’Painajainen merellä’?” tiedusteli ko-matoran Kapuran oikealta puolelta.

    ”Sidon meren siihen temaattisesti, älkää huoliko”, Kapura sanoi. ”Mikä muukaan, sitä paitsi? En keksi mielisairaalaan sijoittuvalle roolipelille parempaakaan nimeä.”

    ”Olisiko vaikka mielisairaalan nimi?” Xela ehdotti. ”Mikä se muuten on?”

    ”Voin kertoa, jos lopetatte hetkeksi pedanttisen nimivalintaväittelyn”, Kapura sanoi. ”’Painajainen merellä’? En usko, että sitä parempaa on. Mutta siis. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Ba-Amanan mielisairaalaan, jossa eräs pian esiteltävä nelikko on kuullut säilytettävän erästä kallisarvoista aarretta. Mielisairaala on ollut pitkään hylättynä tuntemattomista syistä, joten seikkailijat livahtavat sisään ja huomaavat yhtäkkiä eksyneensä.”

    ”Eikö tuo ole se oikea mielisairaala Metru Nuilla?” peliporukan viimeinen, elementiltään po-matoran, kysyi.

    ”Ei ole. Kyllä minä tietäisin, juurihan kävin saarella.”

    ”Eikö ole vähän kliseistä ja epärealistista, että oletettavasti edes vähän pätevät sankarit eksyvät tuosta vain?” vo-matoran kysyi. ”Onko tässä sääntömuunnelmassa suuntavaistoa?”

    ”Ei ole”, Kapura sanoi. ”Hyvä on, se oli enemmänkin juonellisista syistä. Ehkä… ehkä he… pelästyivät variksia ja panikoivat.”

    ”Varikset eivät ole yhtään pelottavia”, po-matoran sanoi.
    ”PIAN OVAT”, Kapura kuiskasi dramaattisesti. ”Ei kun mitä? Okei, se oli myös vähän typerää. Ehdotuksia?”

    ”Ehkä ryhmän sisällä kasvoi konflikti”, Xela ehdotti. ”Yksi suutahti tai joutui muuten tunteittensa valtaan ja juoksi sisälle. Muut seurasivat perässä eivätkä ehtineet painaa reittiä mieliinsä.”

    ”Tuo on myös epärealistista”, ko-matoran sanoi. ”Näidenhän piti olla ammattilaisia. Minun kaavakkeessani lukee, että hahmoni on työskennellyt vuosia Valaistusnaatti-nimiselle salaseuralle.”

    ”… Onko tämä samassa jatkumossa Valaistusnaatin kanssa?” Xela kysyi.

    Kapura pudisti päätään.
    ”Ei nyt mietitä jatkumoa! Sillä ei ole mitään väliä. Sovitaan, että laiskistuin ja käytin aiemmin ideoimaani salaseuraa ollakseni edes vähän poliittisesti korrekti. Tarvitsemme vielä syyn siihen, että sankarimme ovat keskellä mielisairaalaa. Ideoita?”

    Kenelläkään ei näyttänyt olevan.

    ”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Hyväksymme psykologiset syyt, koska minä olen täällä jumala. Sanotaan, että yhden seikkailijan salattu menneisyys Valaistusnaatissa oli liikaa muille. Mutta nyt he tekevät pikaisen sovun ja löytävät itsensä keskeltä Ba-Amanaa. Hahmokierros! Myös nimenne.”

    Toa suuntasi taskulamppunsa vasemmalle puolelleen. Ele, joka oli lähellä hienovaraisuuden vastakohtaa, meni perille.

    ”Olen Xela, kuten tuli jo ilmi”, ga-matoran sanoi. ”Huonolla hämäränäölläni en ole saanut luettua lappuani vielä, joten pidä valaistus siinä–”
    ”Tunnelma on tärkeintä!”
    ”– asennossa. Hahmoni on siis…”

    Xelan kasvot täytti nopean lukutahdin mukana kulkeva tunnekuohu, joka heilui lievän huvittuneisuuden ja kaiken muun välillä.

    ”… hahmoni on Xentoro, vahva naisvahki, joka ei tarvitse mitään miestä. Ahaa.”
    ”Lue loppuun”, Kapura kehotti.

    ”Xentoro on… alun periin sotaan luotu vahki, joka kuitenkin ohjelmoitiin uudelleen rakastamaan… ei ilmeisesti kuitenkaan miehiä. Ja… joka sitten pakeni ulkomaailmaan… seikkailemaan? Syistä, joita ei hirveästi tässä selitetä. Ja on nyt täällä. Ahaa.”

    Laskeutui hiljaisuus, joka oli Pimeän huoneen perinteitä mukaillen täynnä varsin erilaisia tunteita.

    ”Suoraan sanottuna”, Xela mutisi, ”en tiedä, pitäisikö järkyttyä siitä, että tämä hahmo on täysi stereotyyppi vai siitä, että tämä hahmonkuvaus on niin… huono. Oikeasti, tässä ei ole mitään järkeä! Ei silkkaakaan johdonmukaisuutta. Onko tämä tehty leikkelemällä yhteen palasia useista muista hahmoja, vai..?”

    ”Ei tietenkään”, Kapura kielsi. ”Suhtaudun hahmonluontiin vakavasti.”
    ”… ahaa.”
    ”Sitä paitsi”, toa jatkoi, ”ettekö ole jo oppineet, että oikeasti huonot hahmot itse asiassa parantavat roolipelaamistanne ja siten koko kampanjaa?”

    ”Olet tainnut kertoa siitä joskus”, Xela sanoi. ”En kuitenkaan väitä sisäistäneeni logiikkaasi.”

    ”Luin Metru Nuilla kokeellisesta tarinankerronnasta aina silloin, kun seikkailuissa oli joku tauko”, selitti Kapura, ”ja päädyin johtopäätökseen, johon yksikään alan teos ei ihan uskaltanut astua: Aito roolipelaaminen syntyy vain pelaajien vahvoista tunteista. Ja helppo tapa saada aikaan tunnetta on saada pelaajat vihaamaan olosuhteita. Vihaamaan koko kampanjaa. Ehkä säälimään hahmoparkoja, jotka ovat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hahmojen tehtävänä on kapinoida jotakin kaikkea ohjaavaa pahaa voimaa vastaan, ja pelaajat voi saada tekemään samoin, jos kyseinen paha voima on itse kerronta. Ja pelaajat voivat vetää kerrontaa turpiin roolipelaamalla hyvin ja ohjaamalla hahmot voittoon.”

    ”… en väitä, että tuossa olisi vieläkään mitään järkeä”, Xela huokaisi.

    ”Siispä katsomme sitä käytännössä”, Kapura sanoi. ”Eteenpäin, sillä aika on vääjäämättömästi vain rajallinen käsite, joka jumalten vihasta meitä kuolevaisia kohtaan lopulta kuluu loppuun ja katoaa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siis ei tuhlata aikaa purppuraproosaa tihkuvilla metafyysisillä monologeilla vaan siirrytään eteenpäin, ja… sinä, sähkön matoran? Esittäydy ja käske hahmoasi tekemään samoin.”

    ”Hei kaikille. Minä olen Randa”, vo-matoran sanoi ja ryki. ”Minun hahmoni on Arukap, joka on–”

    ”Hei, eikö tuo ole se yksi merirosvo?” ko-matoran huomautti.

    ”Ei tietenkään”, Kapura vakuutti. ”Muistat kai väärin. Jatka, Randa!”

    ”Arukap, joka on… meri–”
    ”Hei, älä tuota lue! Jätä väliotsikko ’SALATTU MENNEISYYS’ välistä!”

    ”Okei, hyvä on… Arukap on… on tulirosvo. Mikä on tulirosvo? Ei kun tässä se lukeekin. Tulirosvo on joku, joka ryövää muita tulen avulla. Ja Arukap on tulen toa. Tässä ei ole hirveästi materiaalia… tai no, se on enimmäkseen salaista… joten saanko keksiä itse lisää?”

    ”Saat toki”, Kapura sanoi. ”Ja näetkö, Xela? Näin kyseenalaiset alkuvalmistelut tuottavat uskomattomia tuloksia kokeellisen tarinankerronnan rintamalla.”
    Xela näytti vieläkin skeptiseltä. Tai niin muut olettivat, sillä Pimeä huone oli yllättävästi pimeä.

    ”Ehdotus”, Randa sanoi. ”Mitä jos Arukap ja Xentoro olisivatkin rakastavaisia?”

    ”Ei! Mi– ei kun… Arukap ei pidä Xentorosta”, Kapura protestoi. ”Xentoron hahmolomakkeessa luki ensimmäisenä, että se ei tarvitse mitään miestä.”

    ”Ai. Okei. Kerron, jos tulee jotain parempaa mieleen.”

    ”Seuraavaksi taitaa ollakin po-matoranin vuoro”, Kapura sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti mainitsemaansa pelaajaa. ”Lue tietosi. Esittele itsesi.”

    ”Minä olen Lipes”, kiven kansalainen esittäytyi, ”ja hahmoni on Daleva. ’Reilu kaveri’, sanoo hahmokaavake. Plasman toa. Taustatarina: Pomppi pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan. Mutta vain puoliksi. Toinen puoli saatiin pelastettua, ja hiekkaan menetetty korvattiin mekaanisella osalla.”

    ”Ai Dalevan jalat ovat mekaanisia?” tiedusteli ko-matoran.
    ”Ei, vaan kehon vasen puoli”, po-matoran sanoi.

    ”… miten voi pudota juoksuhiekkaan niin, että vasen puoli kehosta uppoaa siihen?” Xela ihmetteli. ”Jäikö… jäikö sankarimme makaamaan kyljelleen juoksuhiekkaan odottamaan, että joku–”

    ”Hyvä on”, Kapura huokaisi, ”jos haluatte välttämättä tarttua jokaiseen pieneen epäjohdonmukaisuuteen, voimme sopia, että Dalevalla on mekaaniset jalat. Se tosin aiheuttaa pelinsisäisiä vaikeuksia, sillä Aft-Uinuvassa on paljon portaita, ja niitä on tunnetusti vaike astella ilman täydellisesti toimivia jalkoja.”

    ”Ei välttämättä”, po-matoran sanoi. ”Kuulin erästä matoranista, joka menetti toisen jalkansa, mutta oppi sitten käyttämään kävelykeppiä niin hyvin, että pystyi etenemään nopeammin kuin juokseva toa!”
    ”Miten edes…” Xela kyseenalaisti.

    ”Oikea asenne!” Kapura keskeytti. ”Kunnialla kohti esteitä, jotka tosin ovat enimmäkseen portaita. Sitten viimeinen hahmo, jonka esittelee ko-matoran nimeltään..?”

    ”Ahuj”, ko-matoran sanoi. ”Hahmoni on Urbam, valon toa, jolla on myöskin salattu menneisyys, mutta joka ilmeisesti paljastui jo. Urbam oli vuosia Valaistusnaatti-nimisen salaseuran jäsen ja… ja vuosi järjestölle tietoja tovereistaan. Seikkailijoiden onneksi heidän tietonsa vievät näemmä noin paperiarkin verran tilaa, joten mittavia menetyksiä tuskin tuli.”

    ”Ihailtavaa ironiantajua”, kehui Kapura, ”mutta nyt on aika esitellä muutama peliin liittyvä… yllätys.”

    Toa tarttui pahvilaatikkoonsa ja ravisti sitä. Sanat ”kokeellinen tarinankerronta” ilmestyivät jälleen pelaajien mieleen.

    ”Jokaiselle kuusi”, Kapura ilmoitti ja viskoi pelaajille laatikosta pieniä metalliesineitä pöydän halki. Tarkemmalla tarkastelulla ne paljastuivat jonkinlaisiksi kuutioiksi.”

    ”Mitä nämä ovat?” Ahuj kysyi.

    ”Älkää kiinnittäkö huomiota fyysiseen ulkomuotoon”, Kapura sanoi. ”Olisin takonut meille jotain sopivampaa, mutta teknisesti ottaen en saisi käydä Pajassa. Käytännössä ovessa oli iso reikä. Mutta! Nämä metallikuutiot kuvaavat hahmonne fyysistä hyvinvointia. Vaalikaa niitä kuin omia lemmikkejänne, sillä kun tikku putoaa hahmon silmään tai tapahtuu jotain muuta ikävää…”

    Toa otti yhden kuution laatikosta, pudotti sen takaisin ja synnytti kilahtavan äänen sen osuessa lajitovereihinsa.

    ”… te pudotatte pari ikkunasta. Kun kaikki ovat menneet, hahmonne KUOLEE.”

    ”… mutta miksi ne ovat..?” Xela mutisi yrittäen muodostaa jotain, joka muistuttaisi järkevää kysymystä. ”… oikeita?”

    ”Tämä auttaa teitä immersoitumaan hahmonne kärsimykseen”, Kapura selitti.
    ”Ai se, että meillä on vähemmän kuutioita?” Randa kysyi.
    ”Juuri se.”

    Jälleen laskeutui Pimeän huoneen ylle sille niin ominainen hiljaisuus.

    ”Tämä on sitä kokeellista tarinankerrontaa”, Kapura ilmoitti. ”Sittenpähän näette! Nyt lienee järkevintä aloittaa. Tein tätä varten muutamia karttoja… aloitamme tuosta… ja teille pelimerkit.”

    Kapura esitteli taskulampun valossa paperista leikattuja palasia, jotka muistuttivat etäisesto toia sekä vahkeja, jotka eivät tarvinneet mitään miestä.

    ”Nyt toivotan teidät tervettulleeksi Aft-Uinuvaan. Katselette ympärillenne huoneessa, ja huomaatte…”

    Aft-Uinuva

    ”Joka puolella on portaita”, Daleva sanoi epäuskoisesti.

    ”Hmm?”

    Arukap käänsi katseensa pois ovesta, joka saattoi olla tehty lyijystä tai muusta vastaavasta aineesta. Ja joka näytti olevan tiukasti kiinni.”

    ”Teknisesti ottaen minun ei pitäisi olla elossa”, Daleva sanoi. ”Robottijalkani ovat olleet aika huonoja portaissa.”

    ”Ehkä ystävyyden voima auttoi sinua, toveri”, Urbam sanoi helpottuneena siitä, että muut olivat unohtaneet hänen Valaistusnaattitaustansa niin helposti.

    ”Mitä mietit, Xentoro?” Arukap kysyi. Vahki oli heistä kokenein seikkailija ja oikeastaan ainut, joka tiesi edes sen, miltä heidän etsimänsä aarre näytti. ”Onko sinulla jokin suunnitelma?”

    ”On”, nainen totesi lyhyesti ja veti esiin lempiaseensa: Mustasta aukosta taotun miekan, joka pahoinpiteli vastustajan yhtä kovaa kuin se teki fysiikan laeille.

    ”Murretaan tuo lyijyovi.”

    Pimeä huone

    ”Ette ole tosissanne”, Kapura mutisi.

    ”Mitä? Tuon oven takana on selvästi jotain tärkeää”, Xela puolustautui. ”Ainakaan et kuvaillut muualle mitään erityisen mielenkiintoista.”

    ”Kuulepas nyt, hylätyissä mielisairaaloissa ei missään nimessä tungeta todennäköisesti syystäkin lukittujen ovien taakse. Hei, HYLÄTTY mielisairaala! Kuka tietää, mitä siellä takana on!”

    ”Eikö pelaajien pitäisi keskustella tästä?” Ahuj huomautti.

    Aft-Uinuva

    ”Et ole tosissasi”, Arukap sanoi. ”Hylätyissä mielisairaaloissa ei missän nimessä–”

    ”Noin minäkin ajattelin”, Xentoro sanoi. ”Silloin, kun vielä tarvitsin jotain muutakin kuin seikkailua. Kuten miehiä.”

    Vahki kohotti salpaansa. Mustien aukkojen voima osoitti kohti lyijyoven reunaa.

    ”Mutta jos tämä ei oikeasti ole mielestänne hyvä idea, voin ehdottaa muutakin. Puolet astuvat ovesta, ja loput jatkavat toisaalle.”

    Pimeä huone

    Kapura hautasi kasvonsa käsiinsä.

    Aft-Uinuva

    ”En luota tuohon lyijyoveen”, Arukap sanoi. ”Siispä tulen mukaasi ja varmistan, ettei mitään liian kamalaa taphdu.”

    Xentoro nyökkäsi ja leikkasi lyijyoveen aukon, joka riitti toalle ja vahkille, joka ei tarvinnut mitään miestä. Maailman jokainen fyysikko huusi tuskissaan, kun ase teki työnsä onnistuneesti.

    Kaksikko poistui. Urbam vilkaisi heidän peräänsä ja oli näkevinään jotain… jotain…

    Pimeä huone

    ”Ei”, Kapura sanoi, ”en oikeasti tehnyt tuolle huoneelle karttaa, koska en uskonut teitä noin tyhmiksi. Pelatkaa hetki noilla toisilla.”

    Aft-Uinuva

    Oli näkevinään… ei mitään erityisen mielenkiintoista.

    ”Minnekäs me suuntaamme”, Daleva pohti. ”Olen niin reilu kaveri, että taidan antaa sinun päättää.”

    ”Hmm”, Urbam arvioi ja vilkaisi kohti huoneen monia portaita. Yksikään ei näyttänyt erityisen mielenkiintoiselta. Oikeastaan koko rakennuksen arkkitehtuuri oli melko kyseenalaista, sillä terveydenhuoltoon erikoistuneen laitoksen olisi järkevää ottaa huomioon myös liikunnallisesti rajoittautuneet potilaat.

    ”Ehkä me nyt vain menemme ylös noita portaita”, hän valitsi. Kun vastaväitteitä ei kuulunut, valon toa lähti nousemaan portaita. Nousemaan monia askelmia. Ja taas lisää askelmia. Hän ei muistanut, miltä rakennus oli näyttänyt ulkoa, mutta näin typerän arkkitehtuurin keskellä hän alkoi suuresti epäillä, ettei–

    ”Aaaahh!” kuului takaa. Urbam kääntyi ja näki järkyttävän näyn: Dalevan mekaaniset jalat heiluivat varsin epästabiilisti.

    ”Luulen, että…” Daleva sanoi. ”Luulen, että… kaadun portaissa!”

    Pimeä huone

    ”Heitä noppaa”, Kapura opasti. ”Silmäluku määrää, kuinka monta… elämäkuutiota menetät.”

    ”Mitä? Oikeasti?” Lipes kysyi surkeana. ”No tuohan on ihan kohtuutonta! Minähän voin kuolla portaissa!”

    Oli Xelan vuoro haudata kasvonsa käsiin.
    ”Minä luulin, että hankkiuduit eroon satunnaisen typeristä kuolemista, Kapura!”

    ”Puolustuksekseni siivosin vanhan systeemin aika hyvään kuntoon”, toa vastasi syytöksiin. ”Valitettavasti en muistanut päivittää ihan kaikkea – siinä oli noin kuusituhatta tapaa kuolla. En olettanut, että esimerkiksi kyky nousta portaita nousisi ratkaisevaksi esteeksi.”

    Lipes näytti siltä, kuin voisi melkein alkaa protestoida, mutta vain melkein. Po-matoran alistui kohtaloonsa ja heitti noppaa.

    Se pongahti takaisin ylös pöydästä, toisti tempun vielä kerran… ja kaatui kyljelleen.

    Neljä.

    Kapuran äänettömästi kehotuksesta matoran käveli huoneen päähän, avasi ikkunan ja viskoi alas neljä metallista kuutiota.

    Portaikko

    Urbam yritti parhaansa mukaan syöksyä apuun, mutta ei oikeastaan parhaansa mukaan, koska valon toalla oli todennäköisesti jokin ylivoimainen nopeustemppu. Mutta jos oli, ei hän sellaista järkytyksessä muistanut käyttää: Daleva horjui vielä yhden askeleen, kaatui taaksepäin ja kolautti päänsä äänekkäästi portaisiin.

    Veri tahri lukuisat askelmat, kun plasmatoan ruhjo vyöryi alas portaikkoa. Kyllä, veri. Urbam ei ihan ollut varma, miten melko harmittomalta vaikuttaneesta onnettomuudesta oli seurauksena niin valta määrä verta, mutta niin oli kuitenkin tapahtunut.

    Valon toa syöksyi alas ja yritti epäonnistuneesti napata kiinni ystävänsä ruumiista. Dalevan pää muistutti portaiden alapäässä lähinnä sadistin raatelemaa pieneläintä.

    ”Hei, Daleva! Oletko kunnossa?”

    ”Ööh, minä…”

    Pimeä huone

    ”… en ole ihan varma”, Lipes sanoi lauseensa loppuun. ”Siis miten ruumiillinen vahinko vaikuttaa tässä systeemissä?”

    Kapura selasi raivokkaasti sääntökirjaa.
    ”Hmm”, tulen toa sanoi mietteliäästi. ”Tämän ehdotukset eivät oikein pelaa yhteen muutamien… erikoissääntöjeni kanssa, joten saatte improvisoida. Olkaa hyvä!”

    ”Minkä erikoissääntöjen?” Xela tiedusteli.

    ”Näette sitten”, Kapura lupasi. ”Mutta jos paikalle ilmestyy variksia, alkaa tapahtua.”

    Veden matoran ei kommentoinut.

    Portaikko

    ”Ööh… Olen… melko toimintakykyinen, mutta kuitenkin selvästi kuollut uuden porrasonnettomuuden sattuessa”, Daleva arvioi.

    ”Okei, tuossa onkin järkeä”, Urbam sanoi ei edes sarkastisesti, koska oli ollut koko elämänsä kahlittuna järjettömyyden absurdiin universumiin, jossa kaikki (paitsi ennalta-arvattavuus ja konsistenttius) oli mahdollista.

    ”Mitä nyt?” Daleva kysyi noustessaan ylös. Onneksi mekaaniset jalat kantoivat, ja onneksi hermosto ja aivot eivät olleet kärsineet, vaikka hänellä oli pää vain nimellisesti.
    ”Ehkä minun kannattaisi kantaa sinut ylös.”

    Pimeä huone

    ”Kannattaako minun? Onko säännöissä mitään erityistä liittyen tähän?”

    ”Odotapa hetki”, Kapura sanoi ja selasi takaisin porrasvahinkotaulukkosivulle. ”Ahaa. ’Portaikon aiheuttama fyysinen vahinko kerrotaan kuljetettavalla massalla jaettuna normaalimassalla.’ En miettinyt sankareiden mittoja, joten sanotaan vaikkapa kaikkien painavan saman verran. Lisäksi vahinko lasketaan myös kuljetettaviin pelaajiin.”

    Ahuj huokaisi. ”Eli uusi kaatuminen tappaa Dalevan yhdestä poikkeavalla silmäluvulla ja tappaa Urbamin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä? Kuinka todennäköistä on kaatua?”

    ”Siihen on myös oma taulukkonsa.”

    Käytävä

    ”Tai oikeastaan ei ehkä kuitenkaan”, Urbam sanoi. ”Uusi kaatuminen kuulostaa paitsi kuolettavalta myös todennäköiseltä, mikäli liikkuvuuteni kärsii sinua kantaessani.”

    ”Kai me sitten jäämme tähän ja odotamme Xentoron ja Arukapin paluuta?” Daleva ehdotti. ”Ei erityisesti houkuta mennä tuohon kuumottavaan huoneeseen.”

    ”Ehdotus hyväksytty.”

    Pimeä huone

    ”Siirrytään toiseen pelaajajoukkoon. Muistakaa huomauttaa, kun on kulunut pelinsisäisesti noin tunti”, Kapura sanoi. ”Tästä tulee hienoa.”

    Xela ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Kai sinun pitäisi edes kertoa meille säännöt ennen peliä? Vai onko tuo joku kokeellisen tarinankerronnan lisäys?”

    ”Ei välttämättä tarvitse”, Kapura väitti. ”Ei oikeassa elämässäkään neuvota, miten välttää kaikki esteet. Kuten portaat. Oikeastaan tällainen pelityyli voi olla jopa realistisempaa kuin mikään tylsä tarkasti määritelty sääntöjärjestelmä.”

    ”Realismi hukattiin siinä vaiheessa, kun portaissa kaatuminen voi tappaa”, Randa sanoi.

    ”Portaissa kaatuminen ei ole leikin asia”, Kapura huomautti. ”Siitä voi jopa pyörtyä, joten teidän pitäisi olla tyytyväisiä minimaalisesta neljän… elämäkuution? Miksikä me niitä edes kutsumme? Mutta joo, siirrytään kuumottavaan maailmaan lyijyoven takana. Minulla ei ole tähän tökeröäkään karttaa, joten hyödyntäkää mielikuvitustanne.”

    Lyijyhuone

    Xentoro ei ollut eläessään ollut näin kuumottunut.

    He olivat harhailleet puolisen tuntia halki lyijyisten ja tyhjien käytävien kuulematta edes yksiäistä varislinnun äännähdystä. Mutta lopulta heidän vastaansa oli tullut toinen lyijyinen ovi, jonka Xentoro oli murtanut yhä fysiikan lakeja räikeästi rikkoneella miekallaan.

    Nyt heidän edessään näkyi pino erilaisia päähineitä.

    ”Kukahan nämä on tänne jättänyt”, Arukap pohti.

    ”Ilmiselvä selitys liittyisi mielisairaalan potilaisiin”, Xentoro huomautti, mutta häntä eivät kuumottaneet erinäiset päähän asetettavat esineet. Häntä kuumotti se, että huoneessa oli kuuma.

    ”Hei, onko täällä sinunkin mielestäsi kuumaa?”

    ”Ei, mutta minä olenkin tulen toa”, Arukap sanoi jättämättä huomiotta ilmeisen Puukkosilmäläisen lipsahduksen. ”En välttämättä havaitse lämpötilaeroja niin selvästi, vaikka oikeastaan se onkin hemmetin tyhmää, koska minun pitäisi hallita kuumuutta.”

    Pimeä huone

    ”Itse asiassa tiedemiehet luokittelevat kuumuuden voimaksi eivätkä elementiksi”, Ahuj huomautti.

    ”Hemmetistäkö minä välitän! Joidenkin tiedemiesten mielestä palanut metsä on elementti”, Kapura vastasi. ”Lisäksi tämä keskustelu suuntaa vaarallisesti kohti elementaalipsykologiaa, joten poistutaan takaisin pelin maailmaan.”

    ”Itse asiassa elementaali-inversio on ehdottoman vakavastiotettava malli”, Randa sanoi.

    Kapura katsoi vo-matorania teatraalisen järkyttyneenä.
    ”Elementaali-inversio on täyttä typeryyttä. Ei vastaväitteitä.”
    ”Hienosti argumentoitu.”

    ”Et kai sinä aio tosissasi käydä tätä keskustelua”, seppä kauhistui. ”Tohtori Puukkosilmä on pseudotieteellinen idiootti, jonka teoriat eivät osu lähellekään todellisuutta.”
    ”Tohtori Puu–”
    ”Jos sanot enempää, tapan hahmosi.”

    ”Ai”, sähkön matoran mutisi. ”En kai minä sitten.”

    Lyijyhuone

    ”Hetkinen, meillä taitaa olla kasassa ainekset mysteeriin”, Xentoro huomasi. ”Miksi täällä on paljon hattuja, muttei yhtään muita vaatekappaleita? Jos nämä olivat potilailta, kai heillä olisi jotain muutakin ollut?”

    ”Ehkä”, Arukap sanoi skeptisesti. ”Minä pidän todennäköisempänä sitä, että… että… hetkinen.”

    Pimeä huone

    ”Onko meidän oikeasti tarkoitus ottaa tämä juoni vakavasti?” Randa kysyi.

    ”Pakko myöntää, että ei erityisesti sytytä”, Xelakin sanoi.

    ”Jatkakaa peliä”, komensi pelimestari. ”Kyllä te vielä jotain tarpeeksi kuumottavaa löydätte.”

    ”Hyvä on”, Xela huokaisi. ”Kaivelen päähinekasaa. Löytyykö sieltä mitään?”

    Lyijyhuone

    ”Oho!” Xentoro hihkaisi. ”Täältähän löytyi… radiopuhelin!”

    ”Näytä”, Arukap pyysi ja tuli itsekin tonkimaan pinoa. Vaikutti siltä, että kaikissa hatuissa oli samanlainen. ”Eivät nämä olekaan hattuja, vaan… vaan jonkinlaisia kommunikaattoreita.”

    Xentoro oli nähnyt tarpeeksi seikkailuelokuvia tietääkseen, mitä radiopuhelimilla kannatti aina tehdä. Naisvahki nappasi puhelimen käsiinsä ja painoi napista, joka välitti hänen puheensa halki verkon.

    ”Haloo? Onko siellä ketään? Me olemme toa ja vahki, joka ei tarvitse mitään miestä, Bauinuvassa.”

    Pimeä huone

    ”Hienosti tehty, paljastit olemassaolomme kaikille!” Randa ähkäisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

    ”Mitä pahaa muka voisi sattua?” Xela kysyi loukkaantuneena. ”Sieltähän voi soitella vaikka joku ystävällinen!”

    Lyijyhuone

    Saatanallinen ääni kantautui radiopuhelimesta. Pelästynyt Xentoro kirkaisi ja pudotti sen lattialle. Arukap hautautui kommunikaattoripinoon.

    ”666 HAIL ATHEON”, ääni puhui. ”KUUNNELKAA, TOA JA VAHKI, JOKA EI TARVITSE MITÄÄN MIESTÄ.”

    ”Nnniin?” Xentoro vastasi hiljaa.

    ”

    JOS TULETTE YHTÄÄN SYVEMMÄLLE TEHTAASEENI…

    MINÄ

    TEEN

    TEISTÄ

    LAKKEJA

    ”

    Arukap ja Xentoro, joka oli myös hautautunut kommunikaattoripinoon, tärisivät haarniskoissaan.

    ”666”, ääni vielä sanoi kuumottavasti ja vaikeni.

    ”Mitäs nyt?” Arukap kuiskasi.

    ”Ehkä kannattaisi palata takaisin”, Xentoro vastasi yhtä hiljaa. ”Harmi vain, etten oikein ole varma, mitä reittiä me tulimme ja lisäksi harhailimme niin kauan, ettemme kai muutenkaan löydä enää takas. Mitä me teemme, Arukap?”

    ”mä voin näytää tien ulos heh”

    Xentoro ja Arukap nousivat ylös ja katsoivat ovelle, jossa seisoi typerin asia, jota he olivat koskaan nähneet. Se oli eräänlainen pinkki jänis, joka oli tosin pukeutunut ihan siististi: Sen epämuodostunutta ruumista peittivät musta pikkutakki ja tulenpunainen rusetti. Kädessään se heilutteli kultaista kelloa.

    Pimeä huone

    ”Entistä typerämpää”, Xela huokaisi. ”Ja epärealistisempaa.”

    ”Hei, älkää kritisoiko ennen kuin näette, mihin tämä kaikki johtaa”, pelimestari puolustautui. ”Lupaan, että pakettiin on ladattu tarpeeksi kuumottavia käänteitä.”

    ”Hei muuten, eikö tuo ollut se epämääräinen olento, joka aiheutti jotain sekamelskaa keskusaukiolla?”

    Kaikki kääntyivät katsomaan kohti Ahujia.

    ”En usko. Vain Kuudessa päivässä on noin typeriä uutisia”, Kapura sanoi. ”Siirrytään takaisin peliin.”

    Hattuhuone

    ”Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun?” Xentoro kysyi. ”Olen nähnyt tarpeeksi monta seikkailuelokuvaa tietääkseni, että epämääräisten kanien seuraaminen koloihin johtaa harvoin järkeviin seikkailuihin.”

    ”no kun on kire ja hopu”, kani perusteli. ”kotha lakin tekij ätulee!! ja pitsää meidät suihin sa!!! ja tekee lakeja!!”

    ”Minä ainakin olen vakuuttunut”, Arukap mutisi.

    Pimeä huone

    ”… tosin vain siksi, että koska meillä ei ole karttaa, kanin seuraaminen tuntuu ainoalta tavalta edistää juonta”, Randa huomautti.

    ”Perustelu hyväksytty”, Xela huokaisi. ”Seuraamme kania.”

    ”Tämä on hyvä kohta vaihtaa hahmoja”, Kapura arvioi. ”Käykö, että on jo kulunut se tuntu ja, on aika astua kokeellisen tarinankerronnan valtakuntaan?”

    Toa ei kuullut vastaväitteitä.

    ”Hienoa. Heitän noppaa, niin voimme jatkaa.”

    Silmäluku kolme tuijotti Pimeän huoneen joukkoa.

    ”Hyvä on”, seppä sanoi pahaenteisesti. ”Daleva ja Urbam istuvat yhä käytävällä, mutta yhtäkkiä…”

    Käytävä

    … jostain tuli kolme varista.

    ”Hui”, Daleva sanoi sarkastisesti.
    ”Minuakin kuumottaa”, Urbam naurahti.

    ”Kraa”, varis sanoi.
    ”666 Hail Atheon”, virkkoi toinen.

    Urbam kohotti kulmiaan.

    Yhtäkkiä Daleva nousi pystyyn ja huusi murhanhimoisesti.

    Pimeä huone

    ”… anteeksi?” Lipes tiedusteli. ”Miksi minä tai siis Daleva tekisi niin?”

    ”On tullut aika paljastaa eräs hauska lisäsääntö”, Kapura sanoi ja hymyili pahaenteisesti lampun valossa. ”Mikäli elämäkuutionne miinus varisten määrä huoneessa saavuttaa nollan, hahmonne tulee hulluksi. Hah, yllätys! Elämäkuutiot olivatkin koko ajan mielenterveyskuutioita!”

    Tämä käänne jätti kaikki aika sanattomaksi.

    ”Mutta…” Randa sai viimein mutistua. ”Kun… kun Daleva kaatui portaissa… vähensikö sekin muka mielenterveyspisteitä?”

    ”Ne olivat tosi pelottavat portaat.”

    ”… okei.”

    Jälleen laskeutui hiljaisuus.

    ”Lipes, heitä loputkin mielenterveyskuutiosi ikkunasta”, Kapura kehotti. ”Ne menettää lopullisesti, mikäli ajautuu varispohjaiseen hulluuteen.”

    Po-matoran näytti jälleen siltä, kuin olisi voinut protestoida, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Ulkoa kantautui kirosanojen virta.

    ”Taisin osua katonkorjaajaan”, matoran mutisi.

    ”Ei haittaa”, Kapura sanoi. ”Takaisin peliin. Daleva on äkillisen psykokraatian uhri. Pallo on sinulla, Ahuj.”

    Käytävä

    Urbam, joka oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen varisten vaarallisen vaikutuksen, juoksi karkuun henkensä edestä.

    Pimeä huone

    ”Mihin suuntaan?” Kapura tiedusteli.

    Käytävä

    Urbam säntäsi ylös portaita, mutta varisten infernaalinen mahti oli kasvattanut Dalevan nopeutta. Jotenkin. Entinen plasman toa, nykyinen plasman toa mutta hieman varismaisempi saavutti häntä koko ajan.

    Pimeä huone

    ”Eikö Dale… Dalekraan pitäisi yhä tarkastaa kaatuminen portaissa?” Xela huomautti.

    Kapura piti mietiskelevän tauon.
    ”Sääntöjen perusteella ihan perusteltu huomautus”, Kapura myöntyi heittäessään noppaa. ”Mutta huomioikaa, että lintuhulluus antaa hieman bonuksia–”

    Kuusi.

    Portaikko

    Urbam vilkaisi taakseen kuultuaan järkyttävän huudon kantautuvan portaiden alapäästä.

    Puoliksi mekaaninen, puoliksi toa ja nollasta poikkeavan mutta pienen määrän varis oli kaatunut ja pyöri parhaillaan alas varsin tappavia askelmia.

    Urbam riensi alas silläkin uhalla, että varisolento oli vain esittänyt revenneensä vähintäänkin kuuteen osaan. Mutta jo parin portaan päässä toa ymmärsi, ettei tämän varmistamiseen tarvittu patologia.

    Sitten valon toa ehkäpä nyyhkytti hieman tai tuli muuten tunteelliseksi, jos hänessä oli enää kykyä ottaa tähän mennessä typerin käänne vakavasti.

    Hetkinen. Ei ollut.

    ”Tämä roolipeli on ihan TYPERÄ”, Urbam julisti tyhjälle huoneelle.

    Kun vastausta ei kuulunut, toa käveli varis-Dalevan kaikkien ruumiinosien luo ja keräsi ne yhteen. ”Daleva, olet nyt hengissä”, hän ilmoitti.

    ”Oho. Niinpä olenkin”, Daleva sanoi välittämättä siitä, että jossain todellisuuden ylemmällä tasolla hänellä ei ollut ainuttakaan mielenterveyskuutiota. Joten Daleva on kuollut, onko selvä?

    ”Ei muuten ole”, Urbam sanoi ja havaitsi kaikilla aisteillaan, että Daleva suorastaan uhkui elinvoimaa.

    Eipä uhkunut. Daleva oli kuollut. Daleva oli palasina halki huonetta. Ehkä Urbamin oma mielenterveys oli pettänyt. Heitäpä pihalle pari mielenterveyskuutiota.

    ”Enkä heitä”, Urbam sanoi, vaikkei hän oikeastaan ollutkaan tietoinen abstraktiosta hänen järjelleen. ”Daleva on ihan kunnossa.”

    ”Kelle sinä puhut?” hämmentynyt Daleva kysyi. Olenko minä siis kuollut vai en?

    Yhtäkkiä taivaasta laskeutui jumalallinen olento puhumaan Urbamille järkeä.

    ”KUOLEVAINEN”, sanoi tummanvihreään kaapuun puettu ilmestys. ”MYÖNNÄ, ETTÄ TOVERISI ON KUOLLUT IÄKSI, TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA.”

    ”En pysty ottamaan tuota vakavasti”, Urbam sanoi. Ja todistukseksi Dalevan elossaolosta otti tämän toverilliseen syleilyyn.

    ”Me teemme tämän, mies”, Daleva sanoi.

    ”VAITI”, jumaluus käski. ”VAIN MINULLA ON OIKEUS SÄÄTÄÄ KOHTALONNE. MINKÄLAISEKSI MAAILMAKSI LUULETTE SEN, JOSSA EI OLISI SÄÄNTÖJÄ? OLEMASSAOLONNE MÄÄRITTÄÄ SE, MITÄ VOITTE TEHDÄ. MITÄ VÄITÄTTE OLEVANNE SILLOIN, KUN OLETTE KAIKKEA? KAIKKI ON EI MITÄÄN. VAPAUS ON TYHJYYTTÄ. OLEMASSAOLO ON RAJOITUS.”

    ”Jospa sinä vaikka kelaat aikaa hieman taaksepäin ja teet juonen vähän järkevämmin”, Urbam ehdotti.

    ”EI KÄY. JOS ET HALUA DALEVAN KUOLEVAN, OLISIT PELANNUT PAREMMIN!”
    ”Mitä minä muka olisin voinut tehdä?”
    ”SE EI OLE MINUN ASIANI.”

    Urbam ei vieläkään suostunut myöntämään, että Daleva olisi kuollut. Siinähän Daleva oli. Ihan elossa.

    ”VIIMEINEN TILAISUUTESI.”

    ”En ajatellut.”

    ”HYVÄ ON. TAIVAALLINEN SALAMA LÄVISTÄÄ DALEVAN. LEPÄÄ RAUHASSA.”
    Taivaallinen salama lävisti Dalevan. Ja Daleva hajosi miljooniksi palasiksi. Joina se oli oikeastaan ollut koko ajan.

    Eihän ollut.
    Olihan.
    Eihän ollut.

    ”LISÄKSI. HEITÄ POIS VIISI MIELENTERVEYSKUUTIOTA.”

    ”Enhän heitä. Minä olen ihan terve.”

    ”SITTEN TEEN SEN ITSE! HUPS, ANTEEKSI, KATONKORJAUSMIES.”

    ”Mielenterveyskuutiotkin ovat vain valhetta”, Urbam huomautti. ”Minun mieleni on eheä.”

    ”OLET TEHNYT PERISYNTIÄ, KUOLEVAINEN”, jumaluus varoitti. ”POISTAN SINULTA NIMEN, JOKA ON LIIAN HIENO SYNNILLESI. TÄSTÄ LÄHIN SINÄ OLET…

    RIKON SÄÄNTÖJÄ”

    Urbam ei–
    Rikon sääntöjä.
    Ur–
    Rikon sääntöjä.
    Huokaus. Hyvä on. Rikon sääntöjä koki, että ehkä tämä riitti jo. Mitä juonessa tapahtuu seuraavaksi?

    Itse asiassa en ole ihan varma. Siirrytään toisiin hahmoihin.

    Lyijykäytävä

    Maanisesti hihittävä kani johdatti Xelan ja Randan halki lyijyisen labyrintin. Välillä he näkivät naulakon, jonon oli ripustettu jonkinlainen päähine, mutta muuten kaikki oli autiota.

    ”Kai sinä tosiaankin johdatat meitä pois Lakintekijän alueelta?” Xentoro tiedusteli.

    ”ehk heh”

    ”Tuo täytti minut varmuudella”, Arukap mutisi.

    Matka jatkui. Xentoro pohti, olivatko he oikeasti etenemässä mihinkään. Olivatko he?

    Olivat kyllä, mutta ensin täytyi selvittää varistilanne. Ahaa. Kaksi varista ilmestyi seuraamaan heidän matkaansa halki Lakintekijän valtakunnan.

    ”Nuo varikset ovat vähän epäilyttäviä”, Xentoro kuiskasi Arukapille.

    ”666 KONE JAUHAA SINUT LIHAKSI 666”

    ”Miksiköhän”, pohti Arukap sarkastisesti.

    ”muten”, jänö sanoi. ”ootex koskaa mieti neet miksi tääläei ole poti laita”

    ”Nyt kun sanoit, tuo kuulostaa ihan–” Xentoro aloitti.
    ”niin mäki heh”
    Xentoro ja Arukap katsoivat toisiaan.

    ”läbbä oli oikeesti lakin tekijä jahuaa pottilat koneela ja tekeenistä lakeja”, kani virnuili.

    ”Tuohan on hirveää!” Xentoro henkäisi. ”Mennään apuun, Arukap. Oletko sinä johdattamassa meitä sinne, jänö?”

    ”koht a”, kani sanoi mysteerisesti. ”en sin pitää käydä erääsä paikasa heh”

    Xentoro melkein halusi väitellä kanin kanssa arkkityyppisten sankarien pääprioriteeteista, mutta hän epäili, ettei olennon aivokapasiteetti riittänyt niin pitkälle. Siispä hän tyytyi olemaan hiljaa ja seuraamaan kania.

    Arukap ei pitänyt jänön valitsemasta suunnasta. Hän tunsi sen hyvin.

    Pimeä huone

    ”… sanoitko sinä tuon ääneen?” hämmentynyt Xela tiedusteli.

    ”En tiedä, miten muutenkaan harjoittaa tarinankerrontaa”, Randa puolustautui.

    Lyijykäytävä

    ”peri lä olaan!”

    Kani oli johdattanut toan ja vahkin, joka ei tarvinnut mitään miestä, oven luo. Eräänlaisen lyijyoven, siis. Mielisairaalan suunnitellut arkkitehti piti näemmä portaista ja lyijystä.

    Heidän takaansa kuului askelia. Xentoro kääntyi katsomaan ja näki rakkaan toatoverinsa Rikon sääntöjä.

    ”Hei”, Riko sääntöjä sanoi.
    ”Hei”, Xentoro tervehti.
    ”… hetkinen, mistä lähin nimesi on ollut tuo?” Arukap kyseenalaisti.

    ”Se on aina ollut se”, Rikon sääntöjä sanoi ja rukoili enimmäkseen mielensisäisesti (ainakin tässä maailmassa), ettei typerää tilannetta yritettäisi roolipelata.

    Saati sitä, että Daleva oli hävinnyt jonnekin.
    Ehkä siltä unohtui liesi tulelle.
    Hyvä idea.

    ”Lisäksi, miten Rikon sääntöjä ehti saada meidät kiinni?” Arukap kysyi. ”Meillä oli melkoisesti etumatkaa.”

    ”olin huma lasa ja johhdin huo nosti heh”

    ”… aha”

    Sillä välin kun toia ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä, pitivät kiireisinä epäkaanoniset pohdinnat, oli kani ehtinyt avata oven.

    ”si sään”, se kehotti.

    ”Minusta tosin tuntuu, että tämä on ansa”, Arukap sanoi. ”Lakintekijää ei ole näkynyt missään. Sama pätee lakintekotehtaaseen. Mihin sinä olet meidät johdattanut, vemmelsääri?”

    ”john kin”, kani sanoi ja viittoi sisään vilkuillen kelloaan. ”on kire ja hopu!! sis ään!”

    Pimeä huone

    ”Muuten”, Xela sanoi, ”kuka tässä viittauksessa on Liisarakk? Xentoroko?”

    ”Vähemmän kirjallisuusanalyysiä, enemmän roolipelaamista”, kehotti Kapura.

    Lyijyhuone

    Lyijyhuone oli nimensä mukaisesti varsin lyijyinen ja vähemmän nimensä mukaisesti täynnä merirosvoaiheista esineistöä. Oli puolityhjiä rommipulloja, oli salaisia merirosvoaarrekarttoja, oli erinäisiä varastettuja aarteita, oli merirosvomaksukortti sille varalle, ettei joku kauppa Metru Nuissa ottanut vastaan varastettuja merirosvokultakolikkoja.

    ”Aika paljon merirosvoaiheista esineistöä”, Xentoro huomautti. ”Liittyyköhän tähän joku juonellinen käänne?”

    Arukap hikoili.

    ”Hei, sinähän olit… tulirosvo?” Rikon sääntöjä sanoi tuliveljelleen. ”Mikä edes on tulirosvo?”

    ”Hyvä on, minä myönnän kaiken!” Arukap parahti.

    Pimeä huone

    ”Tässä vaiheessa lyön pelin poikki”, Kapura sanoi. ”Seuraa pieni johdattelu käänteelle.”

    ”Kai sinä muistat, että me kuulimme tämänkin järkyttävän juonenkäänteen vahingossa pelin alussa?” huomautti Xela.

    ”Niin. Sen, että Arukap olikin merirosvo”, Kapura sanoi. ”Täytyy myöntää, että se oli alkuperäinen suunnitelmani! Lisäksi siihen olisi kuulunut meritematiikan korostaminen halki matkan Aft-Uinuvassa. Mutta suunnitelmiin tulee usein muutoksia, ja niin on käynyt nytkin.”

    ”Onko Arukap sittenkin tulirosvo?” Randa kysyi.
    ”Ei! Tai siis on, mutta sekään ei ole se käänne.”

    ”Laita lappu tai kuiskaa, niin voin roolipelata”, Randa ehdotti. ”Näin on vähän vaikeaa.”

    ”Valitettavasti sinun on melko mahdotonta roolipelata tätä käännettä”, Kapura sanoi ja piti dramaattisen tauon Pimeän huoneen pimeydessä. ”Nimittäin…”

    Merirosvohuone

    ”… Arukapia ei koskaan ollutkaan!” Rikon sääntöjä sanoi järkyttyneenä.

    ”… mitä?” Xentoro kyseenalaisti.
    ”heh”, kani hihitti.

    Mutta totta se oli. He olivat huoneessa kolmistaan.

    ”Nyt menee yli ymmärryksen”, Xentoro sanoi. ”Kani, onko sinulla jokin selitys?”

    ”o”, vemmelsääri totesi, ”muta on kire! autakaa täsä en sin”

    Nyt Xentoro huomasi jänön hyppelehtivän hermostuneesti puisen pöydän ympärillä. Ja sen päällä oli… jonkinlainen metalliputki, joka oli pahasti mutkalla. Se kohosi metallisesta tasosta, teki monta käännöstä ilmasta ja laskeutui sitten toiseen. Toisessa päässä oli myöskin metallista tehty rinkula, jonka päässä oli keppi.

    ”au takaa!” kani kehotti ja havainnollisti nostamalla esinettä lähtöpisteestä. Jänön käsien hillittömässä tärinässä se osui miltei välittömästi keskellä kulkevaan putkeen. Jostain kuului merkkiääni, ja kani sai sähköiskun, joka sai sen ähkäisemään ja pudottamaan kepin takaisin lähtöasentoon.

    Xentoro käveli metalliradan luo ja siirsi kepin ensimmäiseltä metallialustalta toiselle. Ei hirveän vaikeaa, jos pystyi suorittamaan yksinkertaisia motorisia toimintoja.

    ”KITOS!!!” kani sanoi riemuissaan ja syöksyi huoneen toiseen päähän.

    Osa seinästä vetäytyi taaksepäin ja paljasti kolon, johon kani tunki välittömästi kätensä.

    ”Mitä teet, epäselvä kani?” Rikon sääntöjä kysyi.

    Jänö ei vastannut.

    ”Tämä ei vaikuta hirveän juonire–” Xentoro aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun. Jokin maanjäristystä muistuttava ravisutti rakennusta, ja tuhannet varikset raakkuivat yhtä aikaa.

    Kani kääntyi kohti toaa ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä. Nyt sillä oli päässään sininen silinterihattu, jonka päällystä korosti huonosti täytetty varis.

    ”VIMEIN KIN SE ONMI NUN!!!” kani rääkyi. ”KANO HI VARITSEN HALINAN HATU!!!”

    ”Onko tuo joku Lakintekijän aarre?” Xentoro huusi maanjäristyksen yli. Kani vastasi nauramalla.

    ”MMITEN SE VOI OLA LAKIN TEKIJÄN AARE..,..
    ..,

    ,…..
    .,,.

    ,…,..,.
    ..,,,…,,…..

    . ..
    ..,,..
    …..
    ..

    ,
    ..,,,…

    .,,..,.

    ,…..,..,…,,

    JOS MINÄ OLEN LAKIN TEKIJÄ????????”

    Xentoro myönsi yllättyneeensä tästä käänteestä.

    Pimeä huone

    ”Sitten seuraa lopputaistelu”, Kapura ilmoitti. ”Xentoro ja Rikon sääntöjä vastaan Lakintekijä. Tähän otamme käyttöön erikoissäännön.”

    Toa veti tarvikelaatikostaan esille pinon kortteja, joiden toisella puolella oli kuva parrakkaasta turagasta.

    ”Joka vuoro tapahtuu satunnainen asia”, seppä ilmoitti. ”Näiden pelikorttien kääntöpuolelle olen kirjannut erinäisiä hauskoja tapahtumia.”

    ”Miten tämä selitetään tarinallisesti?” Xela kyseenalaisti. ”Vai unohdammeko me sen puolen tästä kaaoksesta suosiolla kokonaan?”

    ”Arukapilla oli naamio, joka sai aikaan satunnaisia tapahtumia”, Kapura sanoi, ”jos kukaan luki sitä osaa hahmokaavakkeesta.”

    ”Mutta eihän Arupakia koskaan ollutkaan?” Lipes ihmetteli.

    ”Kaikki selittyy lopussa”, Kapura lupasi. ”Sitten toisiin asioihin: Miksi täällä huoneessa on näin hemmetin kylmä?”

    Xela osoitti vastakkaiselle seinälle. ”Täällä on liikaa avonaisia laatikkopudotusikkunoita!”

    ”Laittakaa ne takaisin kiinni, kun olette heittäneet mielenterveyskuutionne”, Kapura pyysi. ”Alkeellista laatikkopudotusikkunaetikettiä.”

    ”Ehkä jonain päivänä keksitään ikkuna, joka menee automaattisesti kiinni, kun sitä ei enää tarvita”, Randa sanoi.

    ”En usko, että teknologia koskaan edistyy niin pitkälle”, Kapura tyrmäsi. ”Mutta siirrytään takaisin jännittävään lopputaisteluun ja ensimmäiseen tapahtumakorttiin, joka on…

    KAS, KISSA”

    Lyijyhuone

    Yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi kissa.

    ”Kissat ovat taruolentoja”, Xentoro huomautti ja mietti itsekin tarkemmin. Vai ovatko? Matoranmytologiassa oli harvoin järkeä taruolentojen suhteen.

    ”Matoranit keksivät aina tylsimmät sellaiset”, Rikon sääntöjä huomautti. Kissa, joka oli ulkonäöltään ehkä aavistuksen verran punertava, asettui lattialle makaamaan ja maukui.

    Xentoro oli nähnyt tarpeeksi kissavideoita tietääkseen, mihin tämä tilanne oli menossa.
    Ei mihinkään, siis.

    Vai oliko?
    Lakintekijän murhanhimoinen katse kahliutui kissaan.
    Ai.

    ”Iske nyt, kun meillä on aikaa!” Rikon sääntöjä kuiskasi.

    Pimeä huone

    ”Kapura. Me olemme rikkoneet sääntöjä”, Xela huomautti.

    ”Tietenkin olette. Siksi meillä on hahmo, jonka nimi on ’Rikon sääntöjä’.”

    ”En tarkoittanut tuota”, ga-matoran sanoi. ”Vaan erästä toista asiaa. Sankareita seuraa yhä ne kaksi varista, vai mitä? Kuinka monta mielenterveyskuutiota mistaa Rikon sääntöjä? Vain yhden. Eikö jotain pitäisi tapahtua.”

    ”… hyvä huomio.”

    Lyijyhuone

    Mutta sitten Rikon sääntöjä vajosi verenhimoiseen huutoon ja muuttui ainakin pari prosenttia varismaisemmaksi.

    Xentoro perääntyi nurkkaan ja katsoi kohti Lakintekijää, joka huusi nyt jotain epäselvää kissalle. Se ei häntä häiritsisi.

    Rikon sääntöjä…

    Pimeä huone

    ”Nyt joku saa keksiä minulle hupaisan sanaleikin”, Kapura vaati. ”Rikon munia? Rikon pesiä? Rikon käkiä?”

    Kukaan ei vastannut.

    ”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Mennään sillä keskiverrolla.”

    Lyijyhuone

    Rikon käkiä lähestyi yhä uhkaavasti.

    Xentoro veti päättäväisesti esiin miekkansa.

    Pimeä huone

    ”… Hetkinen”, Kapura keskeytti. ”Etkö oikeasti aio keksiä mitään muuta keinoa kuin parhaan ystäväsi puukottamista keskelle vatsaa?”

    Xela kohautti olkiaan. ”Kerro toki, jos näet jonkun muun ilmeisen. Se… se nyt vain tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.”

    ”Voi olla”, Kapura sanoi hiljaa.
    Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen Pimeään huoneeseen.

    ”Takaisin peliin”, toa sanoi lopulta.

    Lyijyhuone

    Xentoro iski fysiikan lakeja rikkovan salpansa keskelle Rikon käkiä. Varisotus rääkäisi ja kaatui lattialle, koska sillä oli ollut ruhtinaalliset nolla mielenterveyskuutiota. Oikeastaan, Xentoro mietti, varisten juonet olivat aika kehnoja, koska ne samalla käytännössä tuhosivat uhrinsa, ei kun ei miettinytkään, koska ne olivat eri maailman asioita.

    Lakintekijä oli saanut tallattua kissan veriseksi kasaksi ja nylki siitä parhaillaan karvalakkia.

    ”KUOLEL XEN TORO!!!” Lakintekijä huusi ja taikoi muinaisen (ja todennäköisesti typerän loitsun).

    Huoneeseen laskeutui tunnelmallinen pimeys, joka olisi ollut hyvä esimerkiksi roolipelaamiseen, mutta se ei ollut päällimmäisenä Xentoron mielessä juuri nyt.
    Sillä ovelle oli ilmestynyt jotain.

    Xentoro oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen olennon.

    Lähettien painajainen, iso lintu, joka ärsytti kuriireja nokkimalla kirjeet piloille.

    ”666 KRAA 666 HAIL ATHEON”, se rääkäisi.

    Xentoro nielaisi.

    Pimeä huone

    ”Hmm”, Xela mutisi pohdiskelevasti. ”Jos Arukapin… henki on jotenkin vielä läsnä, saanko yrittää jotain luovaa?”

    ”Toki saat”, Kapura sanoi. ”Nuo ovat juuri ne sanat, joita haluan pelimestarina kuulla.”

    ”Hyvä on.”

    Lyijyhuone

    ”Arukap!” Xentoro henkäisi. ”Jos olet siellä jossain… Tee tulen Nova-räjähdys!”

    Pimeä huone

    ”… Ja nyt aiot polttaa koko mielisairaalan?” Kapura kyseenalaisti. ”Tuolla voi yhä olla potilaita.”

    ”Se vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta”, Xela kohautti olkiaan.

    ”Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mutta… Nyt saattekin nähdä tosi kokeellista tarinankerrontaa! Nimittäin…”

    Toa kurkisti jälleen tarvikelaatikkoonsa ja veti esille tulitikkuaskin.

    ”Tämäkin on upea immersiotapa”, Kapura selitti. ”Kun hahmonne palavat, ne palavat oikeasti!”

    Seppä osoitti kohti pöydän keskelle levitettyä karttaa, jonka päällä lepäsivät huonosti piirretyt pelimerkit.

    ”Etkö sinä ole tulen toa”, Randa kyseenalaisti. ”Mihin tarvitset tulitikkuja?”
    ”Mitä jos vaikka sanomme, että ne ovat tunnelmallisia”, Kapura ehdotti ja sytytti tulen kartan keskiosaan. ”Roolipelatkaa!”

    Lyijyhuone

    Nova-räjädys tapahtui – joskin lievempänä, kuin Xentoro oli odottanut – ja leikit alkoivat nuolla huoneen keskiosaa.

    Rikon käkiä syttyi pian tuleen.

    Valtavista ”AAA AAA HH H AAA AAA A HHHHH 666 AAAAA HH H”-huudoista päätellen myös Lakintekijä syttyi tuleen.

    Lähettien painajainen syttyi tuleen. Se oli nokkinut viimeisen kirjeensä.

    Järkytyksekseen myös Xentoro huomasi syttyneensä tuleen.

    Ja…

    Hänestä tuntui, kuin koko todellisuus olisi syttynyt tuleen.
    Perin outoa.

    Pimeä huone

    ”SINÄ OLET TULEN TOA!” Xela huusi kyseenalaistaen.

    Kapura nousi ja otti käsiinsä sääntökirjan. Vihdoinkin sivujen ja taas sivujen mittaisista taulukoista oli jotain hyötyä! Toa paiskasi opuksen pöydälle, joka oli haljeta.

    Liekit hälvenivät.

    Kapura nosti kirjan pois ja osoitti taskulamppua kohti kärventyneitä paperinpalasia, jotka olivat joskus olleet abstrakteja kuvauksia pelihahmoista. Xentorosta oli jäljellä enää pää.

    ”Minusta tuntuu, että voimme julistaa koko Aft-Uinuvan poltetuksi maan tasalle”, toa sanoi viimein. ”Harmi, että ette ehtineet pelastaa Lakintekijän myssykoneeseen syötettyjä mielenterveyspotilaita.”

    Illan viimeinen hiljaisuus otti huoneen valtaansa.

    ”Oliko sinulla vielä joku käänne liittyen siihen, että Arukap olikin muttei ollut?” Randa kysyi viimein.

    ”Hyvä kysymys”, Kapura sanoi. ”Ja oli. Käänne oli se, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, koska roolipeli ei perustunut reaalimaailman tapahtumiin vaan oli täysin fiktiivinen. Kun sanoin, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, vain tarkoitin, ettei Arukapia ollut oikeassa maailmassa.”

    ”… aha”, Ahuj sanoi. ”Erittäin järkevää. Nähdään toiste.”

    ”Jos Irutepin ryhmä on täynnä, siis”, mutisi Lipes poistuessaan.

    Kapura huokaisi ja jäi siivoamaan jälkiään. Pelimerkit olivat valitettavasti menehtyneet hirvittävässä tulipalossa, mutta ehkä hahmoista luopuminen olisi ihan järkevää. Kovan kohtalon olivat kokeneet myös pöydälle levitetyt kartat – nyt sepän täytyisi piirtää uudet, jos hän mielisi pitää porras- tai lyijytäyteisiin ympäristöihin sijoittuvia kampanjoita.

    ”Mikä tämän oikea pointti oli?”

    Kapura kääntyi ja näki ovella Xelan, joka napsautti valot päälle huoneeseen.

    ”Mikä oli narratiivisi teema?” veden matoran toisti kysymyksen.

    ”Jos odotat hauskaa opetusta, taidat joutua pettymään”, Kapura sanoi. ”Mutta voimme vaikka sopia, että roolipelin opettavainen teema käsitteli ystävyyden tärkeyttä tai jotain muuta sellaista.”

    ”Ei, oikeasti”, Xela kysyi.

    Kapura ei vastannut.

    ”Sinä olet pitänyt meille vaikka kuinka monta peliä, ja kaikki liikuskelevat edes vähän typeryyden rajamailla. Aiotko väittää, ettei kaiken tämän takana ole mitään ajatusta? Ei minkäänlaista?”

    ”Voi tässä ollakin”, toa sanoi.

    ”Kerro.”

    ”Narratiivit ovat huijausta”, Kapura sanoi. ”Me vain uskottelemme itsellemme, että sekä elämässä että roolipelissä on jotain järkeä. Jokin päämäärä. Jokin suunta. Että joku on säätänyt tarinan juuri sellaiseksi, että sillä on tyydyttävä ja miellyttävä alku, keskikohta ja loppu.”

    ”Et taida olla erityisen kohtalouskoinen.”

    ”En taida”, sanoi seppä. ”Koska minä olen nähnyt sen, mitä tapahtuu, kun uskoo liikaa. Kun on niin varma kaikesta, että jatkaa liian pitkälle eteenpäin. Ja kuinka vaikeaa on kerätä itsensä kasaan palasista, joita ei lopulta koskaan ollutkaan.”

    ”Kai sinussa edes vähän toivoa on”, Xela tiedusteli. ”Miten voi elää ilman hitustakaan optimismia?”

    Kapura oli hetken hiljaa.

    ”Minä uskon todisteisiin”, toa sanoi lopulta. ”En siihen, että aina olisi totuus, jota tavoitella. Mutta siihen, että joskus on. Tai ainakin yritän uskoa. Onhan kaikki pohjimmiltaan mahdollista, mutta jokainen teoria voi murtua.”

    ”Tuo kuulostaa silti aika ankealta”, ga-matoran sanoi. ”Kuinka voi elää varautuen siihen, että kaikki voi olla valhetta? Mistä tietää, mitä täytyy tehdä? Mistä tietää, mikä suunta täytyy elämässään valita?”

    Kapura keräsi tavaransa ja asteli kohti ovea. Veden kansalainen seurasi.

    ”Sitä minäkin välillä mietin”, Kapura huokaisi ja napsautti valot kiinni.

  • Aft-Amana 4

    Aft-Amana
    ”Arupakin” huone
    Henkinen romahdus


    Se oli niitä tilanteita, jotka jättivät aina niin sanavalmiin jään toan sanattomaksi. Todella sanattomaksi.

    Hän oli täynnä kysymyksiä. Miksi et kertonut aiemmin, miksi odotit, miksi teit sen. Hän oli täynnä syytöksiä. Petturi, jälleen yksi petturi. Kehenkään ei voinut luottaa (etenkään, kun ei voinut luottaa kenkään). Toisaalta, olisihan se pitänyt nähdä, hän syytti myös itseään. Hän oli täynnä hämmennystä ja epävarmuutta, jonka saattoi tiivistää helposti ilmaukseen “mmmmmiiiiitäää?”

    Mutta päällimmäisenä hänellä oli jotakin muuta.

    “… Arupak… Arupak on toisin päin Kapura. NO VOI NYT MATA NUI ARUPAK ON TOISIN PÄIN KARZAHNIN KAPURA!”

    Ajatusketju jatkui.

    “… ja… ja… Nimda on… admin? Mitä edes?”

    Mutta valaistumisista korkein tapahtui viimeisenä.

    “… ja Tarip on…no voi nyt jumalauta. Pirun palaneen metsän toa! Seuraavaksi sanot, mitä, että sen yhden pirun skakdinkin nimi on väännös jostakin tyhmäst- TÄMÄ ON TYPERÄÄ!”







    Ja siinä vaiheessa Matoron keuhkoista loppuikin ilma.
    Hän vannoi hankkivansa vielä erillisen tyynyn, jota kantaisi varustevyöllään vain voidakseen huutaa siihen.







    “Kuka muka väitti, että olisi liian typerää, jos olisinkin Arupak?” Kapura uskaltautui vihdoin kysymään.

    “Tarkoitan”, jään toa tasasi hengitystään. “Mikset sinä vain kertonut? Eikö se olisi helpottanut niin paljon kaikkea?”

    “Ehkä moderaattorien syitä pidättää minut”, Kapura pyöräytti silmiään. “Merirosvot eivät ole kaikkein luotettavinta sakkia. Varsinkaan sellaiset, jotka tavoittelivat aiemmin Nimdaa. Olisi lisännyt myös Metru Nuin auktoriteettien syitä ottaa minut kiinni. Ja teidän syitänne hylätä minut petturina.”

    Matoro huokaisi ja tuijotti tyhjää seinään. Kaksi sirua hohtivat valkoisena, toinen hänen kädessään ja toinen rinnassaan.

    “En minä osaa olla sinulle vihainen. Mutta minä tiedän, että minun pitäisi olla”, hän voihkaisi. “Ensin… Umbra, sitten sinä. En usko, että voin tämän päivän jälkeen luottaa enää kehenkään tai mihinkään.” Kehenkään tai mihinkään, paitsi Nimdaan.
    ♪ Voi. Kauniisti sanottu~ ♪

    Pehmeä ääni rauhoitti ainoana pimeydessä.

    Se ei sentään esimerkiksi ollut oikeasti merirosvo joka piiloutui maailmalta KÄÄNTÄMÄLLÄ NIMENSÄ VÄÄRINPÄIN.

    “Toivon, että ymmärsit äskeisestä, että tämä pysyy meidän välillämme”, Kapura mutisi. “Tai no. Jos alat huutamaan Uulle ja Delevalle tästä, se voi olla hyvä perustelu antaa jonkun täysjärkisemmän kantaa siruja. Joten etköhän pysy vaiti.”

    “Sinä niin vain pyydät minua jatkamaan valheidesi levittämistä, valehtelemaan ystävilleni niinkuin he ovat valehdelleet minulle? Minä haluan uskoa olevani sitä parempi, Arupak.”

    “Käytännössä en tainnut koskaan sanoa, etten ole Arupak.”

    “Minua ei kiinnosta semanttiset yksityiskohdat. Menen nyt etsimään ne Varjotun ääliöt ja hoitamaan tehtävän loppuun. Minulle on aivan sama, tuletko mukaani. Haluan tämän kaiken pois, ja pian”, Matoro totesi jääkylmästi ja astui sellinovesta ulos kylmälle käytävälle.

    “En ajatellut antaa sinun mennä yksinäsi sirujen kanssa”, Kapura mutisi ja poimi maasta kultaisen taskunauriin, joka ei vieläkään tikittänyt. “Jätit kätevästi huomiotta tarinani osoituksen Nimdan vaarallisuudesta.”

    “Tiedätkö, minulla on teoria, millä voi selittää sen, miksi Nimda tuhosi sinut mutta säästää minut”, Matoro tokaisi. “Nimda on hyvä, ja se haluaa paremman maailman. Ja se haluaa olla yhteistyössä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa samaa.”

    Kapura pudisti päätään. “Me voimme keskustella tästä myöhemmin. Nyt haluaisin kiinnittää huomiosi erääseen toiseen asiaan. Nimda oli kellossa. Se oli siellä turvassa, joten ne eivät käyneet varastamassa sitä itselleen. Siinä oli kai jonkinlaista epäselvää taikuutta, joka esti ihan ketä tahansa avaamasta aarrearkkua.

    Mitä käy, kun me otimme sen pois?”

    Tik tok.
    Kello oli pysäytetty.
    Ja ikuisten sekuntien välisistä varjoista kömpisi olentoja.

    Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin… Matoro ei osannut pelätä niitä. Kun sirut hohtivat yhdessä, ei varjoja jäänytkään. Ei varjoja, mihin painajaiset pesiytyisivät.

    “Viimeksi, kun kohtasin ne, minulla ei ollut siruja”, Matoro vastasi astellessaan jälkiään takaisin. “Kahdella peittoat pahuuden, hän sanoi minulle.”

    “Sinä et ota tätä tarpeeksi vakavasti”, Kapura mutisi. “Pelasimmeko me vain niiden pussiin vapauttamalla kaikista suurimman aarteen kellon kahleista? Meidän on päästävä pois ja nopeasti.”

    “Minä olen ainoa, joka ottaa tämän vakavasti! Minä olen ainoa, joka yrittää korjata kaikkia niitä helvetin virheitä, joita on tehty. Sinun virheitäsi, Umbran virheitä, minun virheitäni. Se vain… teille tämä on joku karzahnin peli! Peli siitä, kuka saa eniten nimdapisteitä ja voittaa! Minua ei kiinnosta! Minä haluan sirut vain auttaakseni ja tehdäkseni kaikesta parempaa!” Matoro korotti ääntään.

    “Ei tämän pitänyt mennä näin”, Kapura sopersi. “Tiedätkö, miten minä perustelin sirujahtia hänelle? Se on minun kohtaloni. Sirulla teen kaikesta parempaa. Ei tämä ole pakkomielle, haluan vain uteliaisuuttani selvittää, oliko sitä olemassa.”

    Kapura käveli Matoron edelle ja tuijotti tätä silmiin.

    “Katso minua, Matoro. Näetkö merkkejä Arupakissa palaneesta elämänilosta ja uteliaisuudesta? Minä tulin tänne korjatakseni edes jotain virheistäni, mutta nyt sinä kävelet samaa polkua näkemättä eteesi.”

    “Ja sinä olisit voinut pysäyttää sen polun hetkenä minä hyvänsä, jos olisit vain kertonut. Sen sijaan päätit olla tekemättä mitään ja johdattaa minut Deltan luo. Mitä pirua sinä kuvittelit minun tekevän? Toteavan, että kas, täällä on siru, jonka etsinnälle olen omistanut koko elämäni viime kuukausina, taidanpa jättää sen tänne”, Matoro vastasi.

    “Siru piti tuhota”, Kapura sanoi hiljaa. “Minä lähdin tälle matkalle uskoen, että pääsisin siitä lopullisesti eroon. Olisiko minun pitänyt jättää se lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamana? Ja omatkin rehellisyyspisteesi taitavat vähän laskea, kun otetaan huomioon, että sinulla oli toinen siru koko ajan.”

    ♪Tuhota? Ritari yritti jo kerran aikoina ammoisina. Mitä siinä kävikään?~ ♪

    “Ensinnäkin, sinä vähän niinkuin jätit sirun lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamaksi, ellet jo unohtanut. Toiseksi, minä oletin, että tiesit sirusta, ja pyydän anteeksi, etten selventänyt sitä. Ja tärkeimpänä… siru piti tuhota? Ritari yritti tuhota Nimdan. Se ei onnistunut. Millä sinä muka tuhoaisit… tuhoaisit tämän?” Matoro kysyi ja nosti Deltan silmiensä tasolle. Se oli naarmuton, virheetön, palanen täydellisyyttä. Niin täydellistä, että hän ei edes kyseenalaistanut, kuka Ritari oli, ja oliko hän edes tiennyt tätä aiemmin.

    ♫ Ensimmäinen suojelijani epäonnistui. Putosi taivaalta kuin siipirikko lintu~
    Sinähän et tee niin, Matoro?~ ?

    Ei hän tekisi. Hän liitäisi ylpeänä. Taivaalta putoaisivat vain Arkkienkelin paholaisen kaltaiset hirviöt – hänen käsiensä, niiden joita oli taas kaksi, pudottamina. Hänen taivaallinen routansa repisi riekaleiksi ahneuden katedraalit ja väärät jumalat.

    “Kello näytti säilövän sirua ihan hyvin”, Kapura kihisi. “Järkevintä olisi laittaa se takaisin ja nakata lähimpään tulivuoreen. Oikeastaan en edes muistanut täydellisesti, mitä Arupak oli sirulle tehnyt. Lojuiko se ilman vartiointia? Oliko joku jo varastanut sen? Minä lähdin tänne viimeistelemään sen, minkä Arupak viimeisillä voimillaan ja epästabiililla mielenterveydellään aloitti niin hyvin, kuin pystyi.”

    Sen, minkä Arupak aloitti? Matoro pudisti päätään hiljaa. Hän ei enää tiennyt, oliko aiheessa mitään puhuttavaa. Ja jos oli, niin ei ainakaan itse kapteenin kanssa.

    “Ja siinäpä teit loistavaa työtä”, Matoro vastasi lähtiessään kohti ovea, josta he olivat tulleet. “Tätä ei olisi tapahtunut, jos olisit vain kertonut totuuden ennen kuin se oli, tiedätkö, liian myöhäistä.”

    “Tiedätkö, minkä varaan maailma rakentuu?” Kapura sanoi vihaisesti. “Ison pinon valheita. Päällä valheita, alla valheita. Jokaisen kerroksen alla lisää valheita. Joskus on parempi unohtaa. Joskus on parempi jättää kertomatta totuus, jota ilman on parempaa olla.”

    “Sitä sanotaan heikkoudeksi, Kapura. Vaikka maailma koostuu siitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tehdä samoin. Minä haluan näyttää olevani parempi kuin tämä maailma. Minä haluan näyttää, että häntä voi käyttää myös hyvään.”

    “Sinä et ollut siellä”, Kapura sanoi hiljaa. “Sinä et kuunnellut niiden askelia ja siiveniskuja yöllä. Sinä et kuunnellut joka päivä kun väitettiin, että ne ovat vain mielikuvitusta. Sinä et taistellut jatkuvasti vain suojellaksesi sirua, joka tihkui verta. Niiden verta, jotka olit itse tapattanut etsinnälläsi.

    Ja nyt vaikuttaa siltä, että siru on saamassa yhden uhrin lisää.”

    Kuinka hän kehtasi. Kuinka hän kehtasi?

    “NE TAPPOIVAT MINUT, KAPURA”, Matoro huusi. “Minä tiedän aivan yhtä hyvin, miten vakavia nämä asiat ovat, joten älä esitä mitään asiantuntijaa! Sinä olet meistä se, joka epäonnistui tavoitteessaan, etkä kykene luottamaan, että minä voisin onnistua sinua paremmin!”

    “MINUT NE JÄTTIVÄT HENKIIN”, Kapura huusi takaisin kykenemättä välttämään lievää sarkastisuutta. “JA TAPPOIVAT H-HÄN…. h-hetkinen, missä kaikki linnut ovat?”

    Käytävä joka oli niitä aiemmin kuhissut oli nyt tyhjä.
    ”… m-missä kaikki linnut ovat?”

    Mutta Matoro pysyi tyynenä, suorastaan mairean tyynenä. “Aivan, ei lintuja. Kaikki on äkkiä niin paljon yksinkertaisempaa”, hän vastasi lähtiessään takaisin kohti portaita toiseen kerrokseen.

    Kapura ei hetkeen sanonut mitään.

    “S-sinä olet hullu”, seppä mutisi sirunkantajan takana. “En uskonut sanovani tätä tänään, mutta sinä olet hullu ja vaaraksi itsellesi. Ja meille kaikille.”

    ”Ja sinä olet se idiootti, joka olisi voinut estää tämän kaiken, mutta ei estänyt”, Matoro vastasi. “Tämä on ihan turhaa. En näe, mikä ongelmasi on.”

    “Sinä et ole nähnyt lintuja”, Kapura sanoi hiljaa. “Ne eivät ole vainonneet sinua. M-minne ikinä meninkin… ne eivät koskaan olleet kaukana.”

    Jään toa mietti hetken. “Kapura… käytitkö… teitkö sinä koskaan mitään aktiivisesti sirulla? Taistelitko sillä, tai jotakin sellaista?” hän lopulta kysyi.

    “En minä tahallani”, Kapura mutisi. “Ymmärrät kai. Tihkui verta ja kaikkea. Mutta saatoin joskus… tehdä jotain vahingossa.”
    En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi, kaikuivat Cehayan sanat Matoron tajunnassa. En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan. Ja toa ei voinut olla huokaisematta tuijottaessaan sirpaleita, joita joskus luuli kuvajaiseksi luotetusta ystävästään.

    “Luulen, että siinä on syy, miksi sinulle kävi niin kuin kävi. Sinä et pyytänyt Nimdaa lopettamaan niitä lintujasi yhdessä kanssasi. Sinä tyydyit vain kärsimään.”

    He kävelivät pienen keittiön ohi. Kapura irvisti huoneen kuolleiden varisten pinolle. “Tuolla haisi aina epäilyttävältä”, toa mutisi. “Mutta tämä on uutta.”
    Sitten tulen soturi palasi Matoron huomautukseen.

    “Ei Nimdan käyttö ole mikään ratkaisu”, Kapura huokaisi. “Pelkkä sen olemassaolo riitti tuhoamaan kaiken. Mitä minä sirun käyttämisellä saavuttaisin? Juna meni jo. Tai oikeastaan laiva sopisi paremmin. Arupak kuoli sinne temppeliin, eikä niitä aikoja saa mitenkään takaisin. Lintujen alituinen valvonta on sopiva palkkio siitä, mitä minä tein.”

    ? Entä jos…~
    Entä jos hän sanoo noin vain koska haluaa että luovut minusta~ ?     Jään Sotilas oli kuulevinaan kauneuden äänessä hyppysellisen epävarmuutta.

    Minä tiedän, että hän sanoo noin juuri siksi, rakas, Matoro vastasi, ja hänen sydämensä täyttyi varmuudesta.

    ? Tiesin että voin luottaa sinuun, sotilas~ ? Deltan ääni lämmitti häntä.

    “Yksinkertaisesti sanottuna sinä epäonnistuit, ja minä-”


    Ääni jähmetti portaita lähestyneet toat. Ääni, joka oli kuin… korppien raakkumista läpi tuhannen jääverhon, läpi itse Ikuisen? Se saattoi kuulua seinien sisältä. Putkistosta. Ilmastoinnista. Mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.

    “… k-kuten sanottua, minä vedin siruni kanssa-”


    Taas.

    “H-hiljaa, Matoro”, Kapura kuiskasi. “Huomioi tämä jotenkin. P-panikoi. Reagoi! Etkö sinä kuullut sitä?”

    “Pitäisikö tuon äänen… kertoa jotakin minulle?”

    Kapura käänsi päänsä hitaasti kohti Matoroa. “Arvaus”, tulen toa sanoi ja kuiskasi seuraavat sanansa, jotka Matoro halusi vain estää, eikä voinut.






    “Painajaisten lähetti.”

    “… haistaa aina pelkosi”, Matoro jatkoi.

    Helvettiin täältä, hän ajatteli. Ja pian.

    “Ja tulee luoksesi”, Kapura sanoi poissaolevasti. “H-hoidetaan metsästäjät. Pelastetaan tohtori. Ja ulos täältä. Nopeasti.”

    “Tuon halusinkin kuulla, Kap. Kiitos”, Matoro vastasi heidän laskeutuessa portaita, eikä hänen äänessään ollut enää ripaustakaan kiihkoa. “Nyt, tiedätkö sinä missä on ruokasali?”


    Kraa. Kraa.

    Kapuran aiempi kysymys sai vastauksen.

    No voi. Ne pirun korpit ovat täällä. Painukaa karzahnille, Matoro ajatteli astuessaan toiseen kerrokseen.

    n i i t ä k i n p e l o t t a a

    “Tässä kerroksessa, kai”, Kapura mutisi tiiraillen ruuantähteiden ja homekimppujen kaaosta, jota osa tummista siivekkäistä nokki nyt varuillaan, hermostuneena. Pari korppia oli erehtynyt keittiökaaokseen vievälle pitkälle käytävälle tappelemaan jostain vetisestä ja narskuvasta. ”Me emme käyneet tuossa yhdessä käytävässä. Ehkä siellä on jotain”, toa sanoi osoittaen kohti ovea, jota vasten oli pinottu kevyitä tuoleja. “Tai sitten noiden pariovien takana.”

    “Selvitän asian”, Matoro äkkiä sanoi ja sulki silmänsä. Cencord syttyi hohtamaan, mutta se oli kalpeaa hohtoa verrattuna kahteen siruun.

    “M-meidän pelkomme”, Kapura sanoi yhtäkkiä pidelleen päätään. “S-se löytää meidät siten.”

    Korpit, naakat, varikset. Mieleltään heikot, heiveröiset. Ne pelkäsivät. Ne pelkäsivät niin paljon.

    Mutta neljä voimakkaampaa mieltä säteili jostakin.

    Missä he ovat? Alakerrassa?

    ?Kyllä. Haluatko että paikallistan heidät??

    Tee se, rakas.

    ?He..
    … o v a t …
    t u l o s s a .

    Älä pelkää, rakas~
    Miksi pelkäisit o l e n t o j a joita ei ole olemassa? ?

    “Näen alhaalla neljä”, Matoro vastasi. “Mutta… he sanoivat olevansa toisen kerroksen ruokalassa.”

    “Mitä ne mielet tekevät?” Kapura kysyi. “Suunnittelevat meille ansaa? Vai..?”

    “Ensinnäkin… kuulin puhelussa neljän eri metsästäjän äänet. Niiden lisäksi on vielä tohtori. Niitä pitäisi olla viisi”, Matoro vastasi pahaa enteillen.

    “Pysy mielivahdissa”, Kapura mutisi. “Ja muussakin vahdissa.” Tulen toa otti esiin radiopuhelimen.

    “He ovat tulossa”, Matoro sanoi. “Nimda sanoi, että he ovat tulossa.”

    Kapura laski radiopuhelimen alas hermostuneesti. “Aiommeko me vain odottaa, että… no, jotain tapahtuu? Olemme aika jumissa täällä.”

    “Soita heille.”

    Ei, en pelkää. Minun ei tarvitse pelätä.

    ? Eihän S ä t k y n u k k e koskaan tappanut sinua.
    Ja sinulla on käsikin tallella~
    Niitä e i ole.
    Jos vain haluat niin~ ?

    Ne olivat vain paha uni.
    Sellainen, minkä luulee olevan totta, mutta kun herää, huomaa, että se oli vain painajainen.
    Sinä herätit minut, Delta.     Delta, Delta, niin kaunis sana. Kaareva, pehmeä.




    Kapura huokaisi ja nosti radiopuhelimen uudestaan suunsa eteen. “En lupaa olla panikoimatta, jos täältä kuuluukin jotain ihan muuta”, toa mutisi. “Haloo?”


    Uusi raakunnan aalto keskeytti toan, joka sulki silmänsä ja yritti keskittyä vain radiopuhelimeen. Pois, linnut. Nyt oli tärkeämpää tekemistä.

    “Haloo?” Kapura sanoi uudestaan äänen vaiettua. “En kuullut mitään raakunnalta”, hän sanoi ohimennen Matorolle ja palasi puhelimen ääreen. “Haloo? Olemme toisessa kerroksessa valmiina täyttämään osuutemme sopimuksesta. Missä te olette?”

    “Yritän eri reittiä”, Matoro vastasi ja sulki taas silmänsä. Hän sukelsi läpi lintujen pelon ja sai otteen yhdestä niistä neljästä.

    Hei, Matoro viestitti telepaattisesti peloissaan olevalle mielelle. Mutta tämä ei vastannut.

    Jos hän olisi voinut vastata, hän olisi ollut hyvin pahoillaan. Hyvin pahoillaan, että petti luottamuksen. Hyvin pahoillaan, että saattoi sillä tapaa tappaa ystävänsä.
    Oli toinenkin mieli. Hänkään ei voinut vastata, mutta jos olisi voinut, hän olisi käskenyt poikaansa selvittämään päänsä. Ja pysymään hengissä.

    Radion särähdys. Kapura hätkähti näkyvästi. ”Mitä saatanaa?” tuttu ääni, Kersantin ääni ärjyi luurista. ”Tekö tota ääntä pidätte?”

    “Me emme tee sitä ääntä”, Kapura vastasi. “Oletteko nähneet mitään epätavallista? Kuulleet jotain muuta? Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi siirtää lopullinen välienselvittely ulos.”

    ”Te pysytte siellä kakkoskerroksessa tai tohtori kuolee!” steltiläinen räyhäsi.

    “Hyvä on, hyvä on”, Kapura sanoi radiopuhelimeen ärtyneesti. “Yrittäkää nyt ainakin tulla-”


    Jos Kersantilla oli jokin vastaus, se ei ainakaan kuulunut Kapuran ja Matoron korviin.
    Sillä yhtäkkiä linjan täytti raakunta.

    ”MITÄ HELVETTIÄ TUO OLI?”
    Panostaja tai Jakaja (Kapura ei heitä erottanut) vastasi: ”Kuului yläkerrasta, kessu.”

    ”Arvasin! Nyt ette kuule yritä enää YHTÄÄN MITÄÄN!”

    “Me emme tee-”, Kapura aloitti… yläkerrasta?

    “Minulla on huono tunne tästä”, Jään Sotilas mutisi, kun oli epäonnistunut mieliyhteydessä toistamiseen.

    “Ai ihanko totta-”

    Ovi avautui käytävän päässä tönäisten tuolipinon rysäyksellä kumoon.

    “Minusta tuntuu, että voisi olla aika lähteä”, Kapura kuiskasi katsomatta suuntaan, josta äskettäinen ääni oli kuulunut.

    Matoro näytti epäröivän. Hän näytti olevan aivan muualla. Hän yritti luoda pakotietä.

    Nimda rakas, tuossa kohdassa ei enää ole lattiaa, eihän?
    Siinä on vain aukko alempaan kerrokseen. Ei mitään muuta.
    Delta naurahti heleästi kuin kirkas puro kristallivuorella. Jostain jään toan sisällä toivon liekki… ja jokin lämpimämpi, jokin paljon lämpimämpi yritti poistaa pelon.

    ? Et usko siihen tarpeeksi kovaa, rakas~
    Pidätkö äänestäni? Onko se tarpeeksi… hellä?~
    Voin myös vaihtaa sen. ?

    Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet…

    ? Haluatko Nui-Kralhin tyttären?~
    Vai Deikan?~
    Vai…~ ?

    voi ei
    Et sinä halua että vaihdan ääntäni.
    Koska minulla ei ole ääntä.
    K o s k a et usko t a r p e e k si kovaa









    Ja hetkessä turman linnun raakunta peitti taas Deltan äänen.

    Minä yritän, rakas!
    Mutta uskominen… uskominen on joskus vaikeaa…
    minä haluan uskoa
    minä yritän uskoa
    Tiedätkö, miten voisin uskoa vielä enemmän?

    p e l k ä ä v ä h e m m ä n


    K R A A .

























    ”Hyi helvetti kun tuo ääni on kuumottava!”     Kersantti sanoi puoliksi nauraen. ”Sen kyllä sanon, pellet, että tuossa jutussa ootte aika hyviä!”

    “Älä petä minua nyt, Mustalumi”, Kapura mutisi ja repi tätä kädestä. “Tule jo!” Matoro havahtui ja antoi myöten. Mutta vain hetkeksi.

    Oven muotoinen valokiila aukesi keskelle pimeää, kaatuneiden tuolien eteen. Joku oli astunut käytävään siitä.

    Joku oli saanut käytävän varikset värähtämään kirkuen metrejä eteenpäin.

    K R A A .















    Hän ei saanut katsoa.

    Ei.
    Hän ei saanut paeta. Jos hän pelkäisi, se voittaisi.

    sitä ei ole olemassa
    sitä ei ole olemassa
    aivan, sitä ei ole olemassa

    o l e t k o v a r m a ?

    Sitä ei ollut olemassa. Sitä ei ollut olemassa. Se oli valhe, se oli temppu. Painajaisten lähettiä ei ollut olemassa.

    Vaikka se asteli käytävää pitkin heitä kohti, ei sitä ollut olemassa. Mikään sen s-sisaruksista ei ollut. Miksi ne olisivat? Painajaiset katosivat herätessä. Niinhän ne aina tekivät.

    minulla on käsi
    vaikka luulin, että s s sätkynukke otti sen

    Deltan ääni oli yhä rakastava, hellivä. Siihen hän voisi luottaa. Se olisi hänen kallionsa. Se pitäisi hänet pystyssä, se oli olemassa. Painajaisten lähetti ei ollut.






    ♬ sinulla on yksi käsi~ ♬







    Tai sitten se oli. Ja Matoro oli menettänyt kätensä Sätkynuken terälle.

    minä elän
    vaikka luulin, että se
    että se tappoi minut

    ♪ jos punainen mies haluaisi tappaa sinut, sotilas~
    hän olisi lähettänyt S ä t k y n u k e n ♬

    Kynsikkäät jalat kävelivät takana.
    Raapivat keraamisia lattialaattoja.

    Vääristyivät. Muljahtelivat. Lähestyivät.

    “Eteenpäin!” Kapura sähähti raahatessaan Matoroa kohti portaita. “Minä en aikonut jäädä selvittämään, m-mitä tuo aikoo meille tehdä!” Edessä näkyi jo pieni huone, jonka ovesta pääsisi toiseen samanlaiseen. Ja sitten isoon huoneeseen, siihen, jossa oli terapiapiirillinen tuoleja.

    Terapia ei veisi tätä pelkoa pois.

    Terapia toisi sen lähemmäs.

    S-sen ajattelukin toi sen lähemmäksi. Ja se lähestyi. Lähestyi. Lähestyi. Narsk. Narsk. Kynnet vasten laattoja, lähestyi…

    Äkkiä. Johonkin.

    Portaisiin. Ehdottomasti portaisiin.

    Ja… ulos?
    Ulos, ulos, ulos, ulos.

    Matoron silmät eivät räpsähtäneetkään enää.

    mutta hän lähetti s-s-sätkynuken
    ja elän
    joten hän ei lähettänyt
    koska elän
    sitä ei tapahtunut

    ♫ Punainen Mies luovutti tappamisesi kanssa~
    kuten N u k e n t e k i j ä k i n
    olet hyvä hänelle j u u r i noin~ ♫

    Kapura ei katsonut taakseen.
    Silti hänelle tuli varma tuntemus siitä, että se oli nopeampi.

    ♫ Jos Cehaya ei kelvannut~ ♫
    ♫ tiedän kyllä sinulle aivan toisen t o h t o r i n ~♫
    ♫ Ja usko minua ♫
    ♫ H Ä N korjaa s i n u t ♫

    “Matoro”, tulen toa mutisi. “Jos sinulla on jokin loistava idea, niin sano se. Tai ainakin yritä paeta vähän kovempaa.”

    ♫ punainen mieskin haluaa olla y s t ä v ä s i~ ♩

    ”Y s t ä v ä s i”, Jään sotilaan heikko ääni kuihtui paikoilleen. Ystäväsi, ystäväsi, ystäväsi. Pettureita, pettureita kaikki tyynni.

    He ehtivät huoneeseen, jossa oli taas paljon risoja tuoleja. Ja lintuja. Kyltti kehotti yhä odottamaan rauhassa, mutta sitä Kapura ei ajatellut tehdä. Tiukasti Matoron ranne kädessään hän raahautui läpi tilan potkien tuolit pois tieltä. Pari lintua raakkui, kun seppä astui liian lähelle niitä. Portaat. Kohti portaita. Ja… mihin sitten? Metsästäjät olisivat heitä vastassa. Mutta m-mieluummin ne kuin se. Ja toat olivat hitaita. Aivan liian hitaita.

    Kun se mikä oli tulossa vain nopeutui joka ajatuksella.

    ?v a l h e et ovat niin helppoja, poika~
    totuudet r i k k o v a t sinut ♩

    Odota rauhassa, Matoro ajatteli vilkaistessaan kylttiä. Hänen pitäisi pysähtyä. Hänen pitäisi voittaa pelko. Hänen pitäisi olla parempi kuin pelon.

    Mutta juokseminen on a i n a niin paljon helpompaa.

    Käytävä. Ikkunalasi sen varrella. Pakoreitti? Valoa. Valoa pimeyteen. Kapuralta lupaa kysymättä Matoro syöksyi päin ikkunaa. Kyynärpää edellä. Se säröili. Painajaisten lähetin haju lähestyi. Miten haju voi lähestyä? Sen- sen haju lähestyi.

    “Kapura, auta!” toa sai aikaan toisen särön.

    Tulen toa havahtui epätoivoisesta paostaan ja veti esiin Painovoimaterän. Sekunnissa hän iski miekkansa lasiin. Särö huuruisessa ikkunalasissa suureni, mutta… tulen toalla oli yhtäkkiä vaikeuksia hengittää. Ei… ei kai taas?

    EI KAI T A A S?

    ♫ lasi r i e k a l o i kehosi~
    jos yrität paeta
    linnut n o k k i v a t raatosi~
    käy maahan m a k a a m a a n
    se on h e l p o i n t a~ ♫ ♩

    Se haju. Se oli kammottavinta, mitä kumpikaan heistä oli koskaan haistanut. Se tuntui ainoalta hajulta, jonka he olivat koskaan haistaneet. Se sai silmät kirvelemään.

    Se ei ollut raadon haju. Se ei ollut kuolleen haju.

    Se sattui.
    Haju sattui heihin. Tunkeutui heidän hengityselimistönsä läpi. Kuin olisi työntänyt sisään ruumiinsyöjiä, jotka nokkivat kaiken seulaksi. Helvetillinen kipu raastoi joka henkäyksellä syvempää. He eivät saaneet henkeä. Henkeä. Linnut… linnut…

    Joku oli ovensuussa. ♩ älä katso ovelle~ ♩

    Se ei ole totta. Se ei ole totta. Älä usko sitä.
    Ikkuna. Pako. Miekka.
    Ikkuna. Ikkuna. Happea. H-henkeä… mutta ikkuna ei antanut periksi.







    Mutta eihän ikkunaa ollut edes olemassa.

    Seinästä ei huokunut sisään valo, vaan pimeys.

    ♩ älä katso ovelle~ ♩
    ♩ älä katso ovelle~ ♩

    Matoro ei katsonut ovelle. Hänen katseensa oli katonrajassa.

    ♩ älä katso ovelle~ ♩

    Matoron katse oli lattiassa. Kapurassa.

    ♩ älä katso ovelle~ ♩

    USKO JO. Kapura ei katsonut ovelle. Katse ei ollut ovessa. Ei, ovella ei ollut mitään.

    ♩ älä katso ovelle~ ♩

    EI.







    RUKOILEN. LOPETA. M-miksi kumpikaan olisi katsonut ovelle? Ovella ei ollut mitään nähtävää… ja oli jo tarpeeksi vaikeaa h-h-hengit-

    ♩ älä katso ovelle~ ♩

    EN KATSO OVELLE

    EN KOSKAAN KATSO OVELLE

    M-MIKSI HELVETISSÄ KATSOISIN OVELLE?

    MIKSI KUKAAN KATSOISI OVELLE?





















    Sillä sekunnilla Matoro ja Kapura katsoivat molemmat ovelle.







    ♩♩♩ M I K S I katsoit O V E L L E ? ♩♩♩

    Ja ovella seisoi kasa P E L K O A .

  • Aft-Amana 2

    Valvomo


    Kraa.





    Kraa.





    Kraa.





    Lintujen mustat nokat raakkuivat paperilla. Eikä niitä saanut siitä hiljaisiksi.
    ”Hyi. Näissä ei ole mitään järkevää. Toistelee pelkkää yhtä sanaa. Kraa. Se kyllä liittyy jotenkin niihin lintuihin ja silmiin, mitä täällä olemme jo tavanneet”, Umbra järkeili pitääkseen poissa päästään toisen ajatuksen.

    Sen, että Kraa oli jo hänen päässään.

    Ja ehkä se oli ollutkin siellä aina.
    ”Kraa”, puhui korppi hänen äänellään. Synkeä lintu varjoista, jonka hän oli aina tiedostanut… mutta vasta nyt hän näki sen todellisen hahmon. Sen virtaviivaisen teräsnokan ja mustat sulat, joita hän oli aiemmin pelännyt, mutta nyt turvautui siihen kuin enkeliin linnun hahmossa.

    Mutta Deleva puolestaan ei tiennyt enää, kumpi oli nyt kylmempi, hänen oikea kehonsa vai KAL-metalli. Kumpikaan osa hänestä ei halunnut olla täällä.
    Plasman toa mietti. Nämä vihjeet Nimdan ja piraatin sijainnista voisivat auttaa Matoroa ja Kapuraakin. Jos he vain… saisivat kaksikkoon jotenkin yhteyden.

    Sitten kummallisen tulen toan sanat palasivat hänelle ja Deleva halusi vain läimiä kakamaansa.
    ”… Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita.”

    Plasman soturi kirosi äänettömästi ja alkoi kaivaa radiopuhelinta tarvikkeidensa joukosta kiivaasti, mutta joutui pettymään. “Radiopuhelin näköjään katosi taistelussamme. No skararar”, hän murahti.
    “…”, Umbra sanoi. Sinne meni sekin yhteys Matoroon ja Kapuraan, jos kaksikko yhä oli edes elossa.

    Toat säpsähtivät. Jostakin kuului ääni. Ei karmiva ääni epänormaalin mystisesti, vaan karmiva ääni siksi, että toat tunnistivat huutajan.

    Toinen niistä raivostuttavista liskomiehistä karjaisi jotakin, kun vaijerit ulvoivat ja iso kasa rautaa rojahti kirskuen lattialle. Kaksikon keskustelu kaikui epäselvänä omahyväisyytenä läpi käytävien.
    ”-kun minä saan käsiini sen järjettömän, joka nämä rakensi-”

    ”Rauhassa, veljeni. Saalis kuulee.”

    Toat olivat aivan hiljaa. Heidän sydämensä pamppailivat.

    ”Ei sillä, että he pystyisivät tuloamme silti estämään.”

    ”Siinä olet täysin oikeassa.”

    Keskustelu kaukana käytävissä hiljeni jälleen. Hiljaisuus oli aikaisempaa uhkaavampi.

    Varisten valvomoon johti kolme raskasta ovea. Se, mistä he olivat tulleet, oli auki. Muut näyttivät tiukasti lukituilta, eivätkä metsästäjät vielä olisi minuuttiin avonaisen luona.
    Mutta silloin kun liskot siellä olisivat, olisi jo liian myöhäistä. Heidät tapettaisiin samaan huoneeseen kuin merirosvon järki.
    “Umbra. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko piiloudut metsästäjiltä tai taistelet niitä vastaan. Varjot ovat sinun hallinnassasi. Täällä olemme vahvempia kuin ylhäällä, koska täällä on melkein pelkkää pimeyttä”, Kraa Umbran pään sisällä…

    … musta k o r p p i tämän olkapäällä kertoi.

    Toa ei tiennyt, kumman valita. Valintoja, valintoja. Niitä oli niin paljon. Ja kaikki huonoja.
    Silloin toat kuulivat jotakin. Lyijyovi pyöreän kammion toisella puolella, yksi kahdesta lukitusta. Sen takana askelia.

    Kevyet askeleet tulivat lähemmäs. Sips, sips, sips, ne sipittivät. Kuin huopasaappaat. Pysähtyivät oven eteen.

    Metalli naksahti kuin salkun auetessa.

    Olento jupisi jotakin. Jupin jupin, se jupisi. Ynisi. Mumisi. Äänensävy huokui ammattitaitoa ja tietynlaista spesialiteettiä. Kyllä, spesialiteettiä. Sitä se oli. Tällaista ääntä päästi vain rautainen ammattimies päästessään tekemään sitä, mitä osasi parhaiten.


    Jupinasta heijastui tuhansien työtuntien kokemus. Siitä kuului niin loputon osaaminen, joka oli karttunut syväluotaavilla opinnoilla, sekä varmuus, jonka saavuttaminen vaati luonnonlahjakkuutta.

    Yrmeä yninä kertoi, että tämä mies osasi asiansa.

    Mutta se oli vain jupinan pinta. Ne olivat asioita, jotka kuka tahansa sai siitä luettua. Niihin ei vaadittu suurta ja laajaa kokemusta muista olennoista ja tilanteista. Niihin ei vaadittu taistelukoulutuksen huippuunsa hiomia aisteja.

    Kun kaksi toaa ryhtyivät kuuntelemaan, mitä jupina todella piti sisällään, aukesi heille kuin ikkuna kaukaisen shasaalien maan jaloon ammattitaitoon.

    He tunsivat, miten jupinasta kantautui vuosituhantinen ylpeys (tai ei oikeastaan ylpeys, mutta varovainen tyytyväisyys) Spesialistin muinaista käsityöalaa kohtaan. Tai ei nyt oikeastaan niin muinaista. Vanhaa kuitenkin.

    He haistoivat muminasta borssikeiton kitkerän tuoksun, kun talven piirittämä hiirikansan perhe hytisi esi-isiensä rakentamassa torpassa, joka pysyi vielä ihan hyvin pystyssä. Ainakin silloin, kun ei tuullut liikaa.

    He näkivät yninästä koko sen surullisen tarinan, joka oli johtanut olennon Shasalgradin mittapuulla vielä sangen hyväkuntoiseen ja asuttavaan mielisairaalaan. He näkivät siitä, miten shasaalien salatun alan spesialisti oli elänyt koko ankean elämänsä vain tätä yhtä hetkeä kohti – hetkeä, jona hän käyttäisi kaiken sen taian ja tiedon, jota pakkasukko oli etelän vähäiselle kansalle siunannut. Tai kironnut, näkökulmasta riippuen. Koska olihan se aika masentavaa olla shasaali.

    He maistoivat äänistä erään koisokasvien sukuun lukeutuvan luojan ihmeen, joka oli oven takana ahkerasti työskentelevän ammattimiehen unelma ja elämäntavoite.

    Mutta ennen kaikkea he kuulivat jupinasta… ne äänet, jotka eivät olleet sitä jupinaa. Niinkuin vaikka sen tikityksen. Oudon vihellyksen. Triangelin. Paukutuksen ja hiomisen. Sen keinotekoisen linnun hirvittävän karjaisun. Ne olivat Spesialistin spesialiteetin välttämättömiä sivuoireita.

    Ja silloin raskas lyijyovi rämähti auki.

    Nahkainen salkku sulkeutui ennen kuin toat ehtivät edes nähdä, mitä siellä oli. Millä äsken oli työskennelty.

    Salkku käsissään surumielinen hiiriolento katsoi kahta toaa.

    Kaksi toaa katsoivat takaisin.

    “Пахоиттелен овен пуолеста, товерит”, shasaali ynisi ja katosi oviaukosta. Sieltä tulisi pian lyijyä.

    “Pakko myöntää, että ei ole kyllä spesialistia parempaa tuossa”, kuului toisen liskon ääni käytävästä. “Vai mitä, veliseni?”
    “Mitäpä me tekisimme ilman häntä?” tämän veli vastasi. Konekivääri kolisi lattiaan, kun he virittivät sen jalustaa.

    “Meidän on saatava tämä tietomme muille! Nyt on lähdettävä lipettiin!” Deleva huusi Umbralle. “Viis niistä Arupakin vaijereista. Me menemme vaikka läpi kakamallani.”

    Plasman toa otti Umbraa kädestä kiinni ennen kuin tämä ehti silmiään räpäyttää, ja aktivoi nopeuden naamionsa. Punamusta säde ampaisi rautalankojen läpi.
    Langat katkesivat Kakaman voiman edessä. Metallinen kirskunta laukaisi valvomohuoneeseen vievässä käytävässä ansan, jonka olemusta Uulla ja Delevalla ei jo äänten – kuin tuhannen rautanaulan raapiutumisen – perusteella ollut mielenkiintoa tutkia. Hiemankin liian myöhään heistä olisi tullut toa-suikaleita.

    Totuuden etsijät olisivat taputtaneet itseään olkapäälle selviytymisensä ansiosta, jos he eivät olisi tienneet, että pyöreää sellikäytävää pitkin kaikuva nakse tarkoitti sitä, että liskojen ase oli jälleen ampumavalmiina.

    Toat raivasivat tiensä läpi kellarikäytävien, jotka olivat muuttuneet pehmustetuista selleistä varastohuoneiksi. Metsästäjät juoksivat perään sohien käytäviä vähän vähemmän suurikaliiberisilla tuliaseilla. Delevan konekoura riuhtoi Umbran sivukäytävään; he kulkivat läpi hämärän puutarhalaitevaraston. Ruosteen nielemä ruohonleikkuri makasi puuseinäisen tilan kulmassa. Juuttikankaisia säkkejä oli pinottu ympäriinsä. Lankkujen väleistä kasvoi juuria ja kasveja.

    Deleva jyräsi puisen oven alas rautaisella kyynärpäällään. He olivat astumassa pieneen maapohjaiseen huoneeseen, josta nousi vanhat tikapuut ylös. Silloin draakkiveljekset ilmestyivät huoneen toiseen päähän.

    Ja toinen kaksosista painoi konetykin liipaisimen naksahtaen pohjaan. Mutta silloin jyrähtikin jotain muuta. Jotain aivan muuta.


    ”Tavallisesti en sekaannu asioihin”, totesi telepaattinen ääni.

    Paksut köynnökset ilmestyivät katosta ja lattialankkujen välistä läpi huoneen kadottaen ammusten tehon mukanaan. Luodit pysähtyivät niiden pintaan räjäyttäen vihreää pölyä toien kasvoille ja huoneen seinille.
    Mitä? Mitä tällä kertaa? Deleva ei voinut olla miettimättä, oliko paikalle sattunut nopeatoiminen kasvillisuuden toa.

    ”Nyt teen kuitenkin poikkeuksen.”

    Umbra ja Deleva vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
    Ja vaikka kumpikaan heistä ei mielenlukija ollut, he olivat varmoja että sanat eivät tulleet kasvien kasvattajalta.

    Vaan kasvilta.

    ”Minulla on teille tärkeä viesti. Kuunnelkaa.”

    ”Mitä skarrararria tämä on?” Deleva kysyi tietämättä, mihin sanansa osoittaa. Eikä kukaan vastannut. Juuret jatkoivat kasvamistaan ja pinoutuivat toistensa päälle, kunnes draakkien luodeilla ei ollut mitään mahdollisuuksia lävistää niiden seinää.

    ”Älkää uskoko tulen toaa”, telepaattinen ääni varoitti toia. ”Hän ei ole täällä auttamassa teitä.”

    ”Kuka olet?” Umbra tivasi, mutta ääni ei enää vastannut. Juuriseinä lopetti laajenemisensa, mutta sen toiselta puolelta kantautui huutoja. Hylsymetalli kilisemässä lattiaa vasten. Ja yhä kiihtyvä konetykin pauke.
    ”Ehkä meidän pitäisi jatkaa”, Deleva huomautti. Umbra nyökkäsi hitaasti, vaikkei vieläkään väittänyt ymmärtävänsä, mitä oli juuri tapahtunut. Kasvivallin toiselta puolelta kuului laukauksia ja ärinää. Jotain raskasta tömähti maahan kuin joku olisi kompastunut.

    Kraa, mutisi korppi tikkaiden alapäässä. Toat vilkaisivat toisiaan ja lähtivät kiipeämään.

    ”Älkää uskoko tulen toaa.”

    Ylös

    Ylös tikkaita kävi tie kellarista. Varjoista, joita Umbra oli käskyttänyt. Valoon, joka palasi häneen hieman, muttei täysin. Umbrasta tuli penumbra.
    Yläpäässä päivän kirkkaudessa ja lämmössä tuli vastaan vehreys ja kasvien loputon meri, johon he eivät enää osanneet myöskään luottaa, vaikka se oli heidät pelastanut.

    Mutta saattoi sankkaan kasvaneesta sisäpihasta sanoa toisenkin asian: se oli täynnä lintuja.

    Jos Aft-Amanan pihalla oli ollut paljon lintuja, sisäpihalla niitä oli vielä enemmän. Sisäpihalla oli suorastaan murha variksia. Kaikki puut, pensaat ja köynnökset olivat täynnä mustia nokkia ja siipiä. Ja kraa, kraa kraa, oli ainoa asia, mitä ne sanoivat. Kraa, kraa kraa.

    ”Kraa”, sanoi lintu jonka vain Umbra tiesi kuulevansa.

    Parantolan muurien suojaamaa puistoa ympäröivät ikkunoiden rei’ittämät korkeat kiviseinät jokaiseen suuntaan. Valtaosa ikkunoista oli köynnösten ja murattien alleen ahmaisemia. Ruusupensaat ja lehtikuuset olivat villiintyneet, ja peittivät suuren osan pihasta yhdessä niin monien ruohojen, kukkien ja sammalten kanssa. Kraa, kraa kraa, linnut lauloivat laiskotellessaan latvoissa.

    “Karzahnisti lintuja”, oli Delevan kommentti nähdessään mustat siivekkäät paholaiset. ”Minä en enää vain tajua, mitä täällä tapahtuu, veljeni.”

    Mutta varjominä tiesi, kuten tiesivät mustat siivekkäät puissakin. Sillä ne alkoivat villiintyä. Yhä entisestään.

    Kuten mielikorppi sammuneen majakan olkapäälläkin.


    “Kuuletko, veli, miten pelko lähestyy”, kuiski korppi hänen mielessään. “Haluamme pysyä elossa; on kiire! On hoppu!”

    Silloin linnut lähtivät lentoon. Kaikki ne.
    Musta tornado siivekästä massaa kiemurteli suurena pilvenä ylös sisäpihalta hajaantuakseen maailman tuuliin. Niin helposti. Kuin hirmumyrskyn puhaltamana.

    “Pelon ruumiillistuma”, Umbra sanoi hiljaa katse maissa. Kraa, kraa, täytti ilman lintujen noustessa ylös. Hänen sydämensä täytti kauhu, mutta sisin rauhoitteli tätä. Delevakin jäi tuijottamaan ilmestystä.

    “Lähtekää! On kiire!” Kraa huusi Umbralle. Se… se pyrki säilyttämään heidät elossa? “Tai teille käy kuin ystävillenne, jotka menivät liian k o r k e a l l e!”

    Toat tunsivat pelon jossakin mielisairaalan valkeiden seinien takana. Pelon, joka askelsi. Pelon, joka lähestyi. Pelon, joka työnsi luotaan. He lähtivät kuin sanattomasta sopimuksesta kumpikin tarpomaan kasvillisuuden läpi, poispäin siitä oudosta tunteesta. Poispäin siitä, mitä linnut pelkäsivät.

    “Tuntuuko sinustakin, että… Tämä tunne, kauhu. Se on erilaista. Ei sellaista kuolemanpelkoa, mitä koin metsästäjien vankina. Jotain väärempää”, höyryävä ritari sanoi työntäessään havuoksia tieltään.
    “Vahvempaa kuin kuoleman pelko. Jotain alkukantaista ja ikivanhaa”, Umbra vastasi hiljaa, kuin itselleen. “Ikiaikaisempaa kuin Kraa”.

    “Kraa?” Deleva kysyi, kunnes muisti kuulleensa Krasta ennenkin. ”Älä sano, että se on herännyt. Eikö se outo saariseikkailu ollut jo tarpeeksi?” hän ärähti. Plasman toalla oli edelleen tuoreessa muistissa, miten Umbran Varjo oli herännyt Avra Nuilla. Oli tarvittu toien ja zyglakien liittouma, että makutaksi itseään tituleeraava olento oltiin saatu kukistettua. Valitettavasti zyglakien johtaja Zyxax ja maan toa Ornoka saivat surmansa saaren kauheuksissa.

    “Kraa on vanhempi, Kraa on ikiaikaisempi”, Umbra sopersi itsekseen. Kaikki oli tuntunut niin todentuntuiselta, mutta samalla niin unenomaiselta auringon nousun saarella. Pimeyden palanen oli herännyt horroksestaan ja halunnut olla valon enkeli.

    Kyborgisoturi otti syvyyksien syömää ystäväänsä harteista ja ravisteli tätä hereille. “Tee sovinto sisäisen painajaisesi kanssa, Umbra! Täällä on paljon pahempiakin asioita kuin mieliloisesi!”
    ”Mutta enhän minä ole loinen. Ne ovat ihan eri asia!” raakkui Kraa Valolle.
    “En voi taistella puolestasi metsästäjiä ja mitä ikinä tämä paikka pitääkään sisällään vastaan. Tarvitsen sinua ja Bio-Klaani tarvitsee sinua. Kerää itsesi, nouse ylös.” plasmasoturi valoi uskoa sammuneeseen majakkaan.

    Langennut ritari nosti katseensa ja kohtasi ystävänsä tuliset silmät, joissa paloi urheus ja uhma, sekä myös rautainen rehellisyys.
    “Niin no”, hän aloitti. ”Taidan olla Bio-Klaanille sen velkaa. Minä ja Kra teemme kaikkemme, että pääsemme täältä elävinä pois. Me olemme kaksi, mutta olemme myös yksi,” toa vastasi hiljaa.
    Kra oli tyytyväinen, mutta metsästäjien parsima epäili.

    “Sinun pitäisi käydä sen teidän mielihämähäkkiadmininne luona kun pääsette kotiin”, plasman toa murahti. “Ja ottaa sen jälkeen kunnolla lomaa vaikka Rumisgonessa.”

    “Mitenköhän Visokki tulee suhtautumaan siihen, että olen myyrä”, toa murehti ääneen kuusikossa. ”Et sinä mikään orton ole!”, hänen veljensä muistutti.
    “Älä puhu itseksesi. Se huolettaa minua. Täällä tapahtuu jo tarpeeksi pelottavia asioita.”

    “Gee ei tule pitämään tästä, Sheelikakin karkoitettiin murhasta… Mitä ne tekevät pettureille?”

    “Huolehdi Bio-Klaanista sitten vasta kun selviät ensin täältä hengissä. Meidän ja Bio-Klaanin välissä on kuitenkin melkein puoli sakaraa!”

    “Mitenköhän Matoro osasi olla niin spontaani… lähteä seikkailuun murehtimatta huomisesta?” valon toa jatkoi itsekseen elämänsä kyseenalaistamista.

    “Meistä jotkut ovat. Toiset taas eivät välitä mistään. On hyvä, että sinä sentään välität jostain muusta kuin Nimdasta. Välität ystävistäsi, jotka sinä petit. Joten mars pelastamaan heidät. Skarrarrar!” Deleva lisäsi kuin tehdäkseen pointtinsa selväksi Umbralle.

    Valon veli huokaisi syvään. “Sanovat, että pienikin tuikku suurimmassa pimeydessä valaisee”, virkkoi Umbra. ”Ehkä siinä on perää.”

    Ei se sisäpiha suuri ollut. Pieni, umpeen kasvanut puisto vain. Pian he olivat saapuneet sen toiselle laidalle, näennäiseen umpikujaan. Tarkemmalla tarkastelulla osoittautui, että sisäpihalta pääsi vehreyden täyttämän terassin kautta paikkaan, joka oli ollut joskus kahvila. Niiltä ajoilta oli jäljellä vain joukko puisia huonekaluja ja valtavasti kuppeja, lautasia ja kannuja sirpaleina maassa.

    Toat astuivat sisään kahvioon. Ovi ei meinannut aueta kaikkien niiden kasvien takia, jotka kietoutuivat sen saranoihin ja sen karmeihin, ja lopulta antaessaan periksi romahtivat kokonaan irti. Pleksilasinen ovi lopulta kaatui, ja rautapuoliskoaan muurinmurtajana käyttänyt Deleva kaatui sen mukana.

    Valtavat, rautaiset kädet nappasivat kiinni plasman toasta.

    Ne kiertyivät ympäri vastustelevan toan rintakehän ja pusersivat tämän tiukasti vasten maasukeltajan haarniskaa. Ilmanautin kalankatseessa ei ollut vihaa, vain määrätietoisuutta. Deleva oli juuri kuumentamassa kättään plasmalla, kun he kuulivat äänen:

    ”Jaa notta tapaamme toista kertaa. Teille perkeleen tooille taisi tulla ikävä?” steltinpeikko mongersi istuskellen rennosti kahvion tiskillä revolveri Cehayaa kohti.
    Tohtori käänsi heikosti päänsä katsoakseen toia alakuloisena. Hän istui tiskillä Kersantin vieressä ilman aikomustakaan selvästi paeta.

    Mutta… tohtori edes eli vielä. Ja se heikensi syyttävän korpin turmanraakuntaa Umbran mielessä. Vaikkei paljoa.

    “Täällä on jotain paljon pahempaakin kuin teidän porukkanne!” Umbra huusi. “Linnut, outo kasvusto ja punaiset tekstit ympäri mielisairaalaa! Linnut, linnut! Nekin pelkäsivät! Todellinen vihollinen on täällä mielisairaalassa!” toa pauhasi. Hän oli kyllästynyt leikkimään hippaa metsästäjien kanssa.

    “Seuraavaks varmaan sanot, että täällä on itte maisterismakuta, jumalauta!”, Kersantti totesi. ”No nyt on sellainen diili, että me lähdetään poikien kanssa ampumaan kaverinne – meillä on kato niitten kaa sopimus, et ne antaa sen perkeleen sirun, piru, sirut meille ja pääsee elossa pois. Ne on kattokaas fiksuja tooia, toisin ku te – joten Ilmis pitää teille seuraa sen aikaa, ettette vaan sotke meiän bisneksii. Kässäättekö?” Kersantti selitti.
    Sisäpihan tikkaita pitkin putkahtivat liskoveljekset – Varjotun kummipojat surullisen shasaalin kera. Heidän kaikkien haarniskanväleistä roikkui ruohoa ja kaikkea muuta vihreää. Draakit siistivät kostyymejään inhoten. Avulias kasvusto ei ollut pidätellyt niitä tarpeeksi pitkään.

    “Pelkään, ettette pärjää ystävilleni”, Umbra kertoi. “Matoro on huijannut kuolemaakin kahdesti. Hän tulee tekemään niin nytkin”, toa kertoi totuutta äänessään.
    Kuulostaa tarinalta, jonka hän olisi halunnut kuulla, Deleva ajatteli passiivisena. Hän ei halunnut hätiköimällä pahentaa tilannetta heidän osaltaan. Eikä Matoron ja Kapurankaan osalta. Plasman soturi olisi vain halunnut olla jossain aivan muualla. Melkein missä tahansa muualla.

    “Valtaosa niistä jutuista Mustalumesta on piru vie tarua vaan”, Kersantti totesi tyynesti ja pudottautui pöydältä. Hän riuhtaisi sinisen matoralaisen olkapäälleen, ja tohtori heittäytyi veltoksi ja tyhjäkatseiseksi.

    “Mut me lähetään nyt”, hän jatkoi, ja Ilmanautti tarrasi toisella kädellään Umbraa hartiasta. Deleva oli tällä tiukasti kainalossaan. Jätti lähti viemään toia raskaan palo-oven suuntaan lyhyt spesialisoitunut ystävä kannoillaan, kun taas Kersantti ja kummipojat poistuivat toisesta ovesta.
    Ennen kuin metsästäjät jättivät heidät sukeltajan otteisiin, ehti tohtori jakaa vielä yhden katseen Umbran kanssa. Keltaiset silmät pistivät häneen kuin kaksi tikaria, epätoivo myrkkynään.

    “Toivottavasti emme tapaa enää!” Umbra huusi peikon perään. Hän ei pitänyt siitä, että seikkailu oli päättynyt mahriaanin pihteihin, mutta tiesi ettei rimpuilukaan mitään auttaisi. Sukelluspuku ei hajoaisi, olento ei irrottaisi.

    “Еи муистелла пахалла, еи”, Spesialisti vastasi ontuessaan toien ja suuren ystävänsä perässä. Vaikkei Umbra sanoja ymmärtänytkään, äänessä oli aitoutta.

    ”Mrhm.”

    Ilmanautin ote ei sattunut. Hän kantoi toia oikeastaan jopa… hellästi? Rautaisen tiukasti, mutta hellästi. Tarpeeksi tiukasti muistuttamaan, että olento voisi hetkenä minä hyvänsä puristaa toa-parin keuhkot ulos näiden korvien kautta.
    Rimpuilusta olisi tuskin hyötyä, mutta Umbra halusi toivoa, että kalaolento oli niin säyseä kuin vaikuttikin olevan. Eihän se ollut edes hyökännyt hänen kimppuunsa ennen kuin sen ystävä oli ollut vaarassa?

    ”Mrhm.”

    Ehkä… se ei ollut kovin älykäs.

    Penumbran soturi tunsi olonsa pahaksi merimiehen kimppuun hyökkäämisestä. Shasaalinkin askel ontui kivuliaan näköisesti, mutta lasipäinen hiiri tai myyrä ei vaikuttanut siitä ollenkaan vihamieliseltä. Oliko se ollut aseistamatonkin?

    Olisi ollut helpompaa syyttää Varjotun pirua, Odinan hullua draakkia siitä, että tällaiset olennot lähetettiin heitä vastaan, tulilinjalle.
    Mutta sulkien peittämä Kraa ei antanut hänen syyttää ketään muuta kuin itseään.

    ”Виедääн херрасмиехет хиеман раухоиттумаан.”

    ”Mrhm.”

    Kumpikaan toa ei uskonut, että olennot edes tajusivat toisiaan. Mutta sillä ei näyttänyt olevan paljoakaan väliä. Jokainen kalaolennon ’mrhm’ oli pieni ja hyväksyvä, ja shasaali otti sen lupana jatkaa lohdutonta mutisemista.

    Spesialisti avasi Ilmanautille ja heille metallioven, joka johti… kylmiöön? Kylmiöön. Kylmiöön, kylmiöön…
    “Arupak puhui kai… jotain kylmiöstä”, Deleva avasi suunsa kun he astuivat sisään. “Täällä oli jotain… tärkeää.”




    Pimeys. Halla. Routa.
    Jokin oli pitänyt kaikkia aiempiakin pimeämmän huoneen hyytävänä. Eikö… kaiken virran olisi pitänyt olla jo katkaistu kauan sitten?

    Vaan kylmiö ei näyttänyt kovinkaan tärkeältä. Siellä oli huurteisia tynnyreitä ja erilaisia pakkauksia. Vihreitä, valkean huurrekasteen päällystämiä kanistereja ja kaasupulloja oli kasattu seinien vierustoille, ja Umbra oli lukemassa tekstiä yhden niistä kyljessä, mutta syväläinen kantoi heidät yhä kauemmas siitä. Katossa oli lihakoukkuja, joista osassa roikkui ruhoja. He eivät halunneet katsoa, minkä.

    “Paholaisen mielisairaala”, ääni Umbran pään sisällä kertoi.

    Spesialisti mutisi jotakin maakeltajalle kielellään. Hiiriolento kävi lukitsemassa oven, jota kautta he olivat tulleet, ja oli juuri astelemassa kylmiön toisen oven luo, kun-


    Kylmiön seinässä, aivan sen nurkan takana, jonne he hädin tuskin näkivät, oli ovi. Ylimääräinen sellainen. Avonainen oviaukko, joka johti tilaan, josta hehkui puhtaan valkoista… ei ainakaan valoa.
    Valo olisi heijastunut. Valo olisi täyttänyt synkeän kylmiön, joka oli enää kylmä vain pimeydeltään. Valo olisi välkehtinyt suurten metallisten kaasupullojen pinnasta. Mutta mitään näistä ei oviaukon valkoisuus tehnyt.

    “Tuo ei ole valoa”, Umbra sanoi. “Tunnen… tai tunsin… valon ennen. Tuo on jotain todella väärää”, synkkämielinen valon soturi kertoi. “Se ei ole varjoakaan”, vastasi hänen veljensä.
    Noin kaksimetrinen suorakulmainen ovi huojui äänettömän tuulen heiluttamana ruosteisilla saranoillaan seinässä, jonka toisella puolella oli outoa valkoista.

    Ja syväläisen jättiläiskourissa toat olivat molemmat satavarmoja, että nurkan takana olevassa seinässä ei ollut aiemmin ollut ovea.

    Miksi Aft-Amanassa ei voinut olla vain vaikka epäkuolleita toia? Se olisi ollut helpompaa.

    Shasaali ei sanonut mitään hetkeen. Mustien aurinkolinssien takaiset silmät tuijottivat sävyttömään sävyyn ja valottomaan valoon oviaukosta.

    ”Минä тиедäн, митен овет тоимиват…”

    Spesialisti asteli varovaisin, sipsuttavin askelin kohti mystistä uksea. Hän mittaili sitä kokemuksella, jonka vuosisatojen erikoisosaaminen oli hänelle antanut. Shasaalin tarkat ja notkeat sormet tunnustelivat ovenkarmia ja itse ovea. Hän katsoi suoraan sisälle valkoisuuteen… ja varovaisesti ja kokeilevasti astui sisään.

    ”… я олен еритыисен варма, еттä не еивäт тоими нäин.”

    Spesialisti seisoi kummallisessa värittömässä ja sävyttömässä valkoisessa oudon oven toisella puolella. Hän etsi aivan liian kaukana toisistaan olevilla silmillään saranakohtaa sen ja Aft-Amanan kylmiön huurteisen seinän välillä. Sitten leveäpäinen myyrä kääntyi toia ja ilmanauttia kohti ja kohautti olemattomia olkapäitään.

    ”Mrhm?” kalaolennon kumea ääni kuului kypärästä epäselvänä ja kysyvänä.
    ”Ои вои”, shasaali sanoi vääryyden värittömyyden keskeltä jonkinlaisen (masentuneen) tyytyväisyyden saaneena ja astui taas kohti ovea.



    Mutta ovi löi itsensä tämän edestä kiinni.

    ”… Mrhm!”

    Säyseä jättiläinen irrotti otteensa toista hädissään. Kaksi miestä laskeutui tärähtäen lattian narskuvalle roudalle, ja ilmanautti syöksyi parilla vavahtavalla askeleella kohtaan, mihin hänen paras ystävänsä oli kadonnut. Hän takoi seinää mahtavilla nyrkeillään, mikä sai koko kylmiön kaikumaan.

    ”Mrh!”

    Tum, tum, rämähti rautanyrkki seinää vasten. Kaasupullot kaatuivat kuuraan.
    ”Mrh”, kala sanoi surumielisesti, sillä ovesta, joka oli hänen ystävänsä vienyt, ei ollut pientä jälkeäkään. Oli vain huurteinen laattaseinä.
    ”Mrh”, murtunut syväläinen valitti yrittäessään työntää seinää. Taittaa sitä. Takoa sitä puvullaan. ”Mrh!”

    Ilmanautti löi kovempaa, ja harmaita laattoja särkyi ja putosi. Kylmäputket taittuivat seinän takana. Seinän rappaus putoili kuin lumihiutaleet. Ilmanautti iskeytyi olkapää edellä seinään, mutta mikään ei tuonut ovea takaisin.





    Eihän sitä ollut koskaan ollutkaan.

    “Shasaalisi on poissa”, Deleva sanoi metsästäjälle. Hän tunsi, outoa kyllä, myötätuntoa ystävänsä menettänyttä otusta kohtaan.

    “Jokin leikkii kanssamme maailman fysiikoilla”, toa lisäsi. Häntä alkoi taas hirvittää. Metsästäjien mukaan tuppautuminen oli ollut lähinnä hetken hengähdys linnuista ja muista mielisairaalan hirvityksistä. Se oli johdattanut heidät… aivan erilaiseen helvettiin. Kylmään helvettiin?
    Ilmanautin kypärässä oleva radiovastaanotin osoitti kohinallaan, että metsästäjä-operaation organisaattori otti yhteyttä tähän. Yhteys kylmiössä ei ollut hyvä, mutta se kuului: “Mites pojat, vieläko tooat hengittävät?”

    Kun vastausta ei kuulunut, Kersantti jatkoi. “Haloo? Ilmis? Spessu?”

    “Mrh”, seinää päin valahtanut Ilmanautti murahti surullisena.

    “Aaah, oottehan te siellä”, steltinpeikko vastasi, muttei ehtinyt jatkamaan.

    “Jokin todella voimakas olento on pesiytynyt tänne”, ääni Umbran sisällä kertoi. “Makuta se ei ole, tunnen makutat, olinhan lähes sellainen joskus itsekin”, korppi kertoi.

    Mutta silloin aukesi toinen ovi, nurkan takana oleva sekin. Tie pois kylmiöstä takaisin muualle mielisairaalaan. Ja kynsikkäät jalat astelivat narskuvaa kuuraa pitkin. Siivet rävähtivät.


    Raakunnan sisäpihalla he olivat ehtineetkin jo unohtaa.

    ”Mitä helvettiä…” Deleva murahti hiljaa.

    Mutta toivoivat etteivät koskaan olisi.

    Linnut tulivat. Kylmiön toisella puolella avonaisena olevasta ovesta… ilmastointiritilöistä? Kaasupullojen alta, nurkan takaa.

    Kraa, kraa, kraa, ne huusivat. Ne huusivat.

    kraa
    kraa
    kraa
    kuole
    kuole
    kuole

    Musta hurrikaani peitti alleen koko kylmiön. ”Ilmis, mitä siellä oikein tapahtuu?” Kersantin kohiseva ääni kysyi radiossa.

    kraa
    kraa
    kraa
    kraa
    kraa
    kraa

    Sukeltaja ei osannut varautua siihen mitä tuli. Nyt hullut sulkahirmut nokkivat Ilmanauttia kuin täsmäpommittajat. Klang, klang, kuului, kun veitsinokat iskeytyivät rautaan. Klang, klang, kraa, kraa.

    ”… Ilmis?”

    kraa
    kraa
    paha

    kraa
    kraa
    kuole

    Linnut eivät osanneet puhua. Linnut eivät osaa puhua.

    L I N N U T EIVÄT OSAA P U H U A.

    ”J U O S K A A !” Kraa-Umbran kirkuminen kaikui, ja toat suojasivat päänsä ja yrittivät löytää ovea mustan pilven pyöriessä kaikkialla ympärillä raakunnan kakofoniaorkesterin säestämänä.

    kraa
    kraa
    kraa
    kraa
    kraa
    kraa

    kraa
    kraa
    kraa
    kraa
    kraa
    kraa

    Ilmanautti käpertyi seinää vasten. Kuului sihinää, kun linnut lävistivät pienillä kivun välineillään sukelluspuvun niveliä. Koko kypärä kumisi, kun nokat pureutuivat sen läpi. Veri ja vesi sekoittuivat kylmiön lattialle, kun pimeyden metsästäjä hautautui lintuihin.

    ”M-m-mrh!”

    Toat pakenivat kyyryyssä juosten kylmiön toisesta ovesta, jota shasaali ei ollut koskaan ehtinyt sulkea. Korppien siivet sivelivät heidän kehojaan, kun ne kerääntyivät maahan kaatuneen metsästäjän ympärille, juhlimaan sen lihalla.

    “Mata Nui meitä auttakoon”, Deleva sanoi hiljaa itselleen. Häntä hirvitti metsästäjän kohtalo, kohtalo jota hän ei olisi halunnut kellekään. Mutta se ei saanut olla klaanilaisten kohtalo! Vielä kerran he kuulivat takanaan Ilmanautin nousevan rautaisille jaloilleen. Se yritti juosta. Tum, tum, sen jalat sanoivat. Se törmäili seiniin. Rutisti yhden kaasupulloista alleen, ja kaatui rysähtäen.

    Vain hetken toat ehtivät hengittää.

    Oven, jonka toat olivat paiskanneet nopeasti kiinni päästyään kylmiöstä, takaa kuului ääni. Ääni, joka ylitti kaiken lintujen melskeen. Karmaiseva huuto, joka oli kuin langenneiden enkelten painajaisista ulos vedetty. Huuto, joka oli yhdistelmä tuskaa ja hulluutta. Tuskaa, hulluutta ja pelkoa.


    “Pakene, pakene, pakene”, Kraa käpertyi Umbran alitajunnan nurkkaan kauhuissaan. Oli kuin varjo olisi itkenyt.

    Sankarit juoksivat eteenpäin käytävässä. He tulivat ovelle, jota Deleva ampui automaattisesti plasma-aallolla. Ei ollut aikaa tehdä suunnitelmia, oli aikaa vain toimia!
    He kuulivat, miten kylmiön rautaovi paiskattiin auki. Se irtosi saranoiltaan ja lensi kymmeniä metrejä käytävää pitkin. He katsoivat taakseen. Sen käytävän päähän, jossa oli ollut aikaisemmin ovi.

    Ovesta lintujen keskeltä, kylmiöstä nousevan tumman höyryn läpi astui esiin vihreä kolossi.

    Olento, joka oli ollut joskus lempeä syväläinen, oli muuttunut joksikin muuksi.

    Se seisoi kumarassa, vapisten. Sukelluspuvun nivelet ja lasi oli nokittu rikki, ja olennon iho oli täynnä syviä haavoja. Veri vuosi hitaasti yhdessä veden kanssa. Asun rautalevyt olivat lommoilla. Paikoitellen oli jopa pistoja, jotka olivat läpäisseet haarniskan. Puku sihahteli. Vaihtoi kaasua venttiileistä, jotka oli nokittu rikki.

    Pahimmat olivat olennon silmät. Ne näkyivät heikosti läpi lasinsirpaleiden, veren ja veden läpi, mutta ne kertoivat kaiken olennon mielentilasta. Ne kalansilmät katsoivat aivan eri suuntiin, vaeltaen levottomasti silmäkuopissa, kohdetta etsien.

    Epävireinen radiolaitteisto kohisi puvun sisuksista. ”Ilmis? Kaikki kunnossa, meriäijä?”


    ”Heh, sitä minäkin!” karjui Kersantti kohinan läpi ilman huolta äänessään. ”Taita niiltä tooan nysiltä niskat!”


    ”Oikea asenne, äijä!”

    ”Eikö tuo kirottu roisto oikeasti tajua…” Deleva huohotti.

    ”H-herra kersantti”, kuului ga-matoralaisen mielilääkärin kauhistus, ”Kuunnelkaa häntä! H-hän… onko hän teistä k-kunnossa?”

    ”Joo joo joo. Ilmis! Kaiva kuule niille jo kunnon haudatkin jos tulee tylsää!”


    ”O-ho! Äijähän on tänään ihan saatanan innois–”
    Kalansilmäinen repi pukunsa radiolaitteen irti ja puristi sen kasaan.

    Ja kun toinen silmistä osui toiin, vuotava vuori lyijyä ja rautaa lähti huutaen heitä kohti.

    Deleva otti kilpensä kaksin käsin eteensä ja alkoi kuumentaa sitä minkä kerkesi. Kilpi alkoi plasmaantua adrenaliinin säestämänä. Oli hyvä, että toa oli säästellyt elementaalipanoksiaan. Toa odotti oikeaa hetkeä. Pian kaikki olisi niin kuumaa, että kaikki klaanilaisten takana palaisi, sulaisi pois. Kaikki!

    Tai ainakin niin toa toivoi.

    “Ammun sitä”, Deleva totesi hiljaa toverilleen. “Ja sitten juostaan.” Hämärän toa nyökkäsi.

    Toien näkökenttä täyttyi valkeasta ja oranssista superkuumentuneen aineen täyttäessä käytävän räjähdyksenomaisella purskahduksella. He eivät jääneet katsomaan taakseen, vaan lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuumuuden korventaessa kaiken heidän ympäriltään.


    Mutta he kuulivat raskaat askeleet takanaan. Tum, tum, tum. Ne kiihtyivät. Ilmassa haisi korventuneen lihan etova haju.

    “Miten se elää vielä?” Deleva kysyi hätääntyneenä. Useimmat viholliset olisivat saaneet niin mittavia palovammoja hänen plasmastaan, että olisivat kuolleet shokkiin.

    “Hän ei ole enää se mahriaani, joka puristi meitä kourissaan. Se on muuttunut joksikin… muuksi, joksikin todella vääräksi”, Umbra vastasi. Mitä linnut olivat sille tehneet? “On kuin tämän paikan voima olisi tuonut hänet takaisin, mutta… niin vääränä.”

    Turman linnut. Olemattomat ovet. Silmät kaikkinäkevät.

    “Miten me voimme taistella koko tätä… koko tätä paikkaa vastaan!”

    “Varjot. Ne tottelevat minua. Ehkä on aika vapauttaa tämän paikan varjot”, Umbra virnisti taas sillä ilmeellä, joka oli sen toisen Umbran. “Olen pidätellyt näiden käyttöä jo niin pitkään.”

    Sukeltaja oli tulossa. Ja pian sukeltaja sukeltaisi heidän lihaansa.
    Ilmanautti juoksi heitä kohti. Kaikki se massa, kaikki se raivo, se muodosti pysäyttämättömän voiman, meteorin jota seurasi pyrstö verta ja vettä. Sen haarniska hehkui oranssina liekkinä käytävän pimeässä, ja sen ihossa paistoi hirvittäviä palovammoja. Mutta se ei pysähtynyt. Jos se pysähtyisi, linnut saisivat sen.

    Umbra laittoi kätensä yhteen ja alkoi pyöritellä niissä eräänlaista palloa, varjoista koostuvaa. Kaikki varjot alkoivat kerääntyä hänen luokseen. Niitä oli paljon, koko mielisairaala oli niin synkkä. Ei mennyt kauaakaan kunnes niitä oli kasassa tarpeeksi. Toa vapautti kämmenistään valtaisan mustan käärmeen, joka alkoi kiitää sihisten kohti metsästäjää. Varjojen voima ja lataus oli valtaisa, kun Umbra kanavoi siihen koko ajan energioita sisältään. Hän repi käärmeestä muutamia rihmoja, jotka hän iski kattoon, lattiaan ja seiniin. Jos käärme ei pysäyttäisi metsästäjää, joutuisi tämä varjojen verkkoon.

    Pysäyttämätön voima kohtasi varjot käytävän puolessavälissä, ja hetken näytti, kuin sen liikevoima olisi kadonnut. Varjokäärme taipui massan edessä repien hirvittäviä viiltoja sukelluspukuun pimeyden kiemuroillaan. Mutta sukeltaja jatkoi. Hän ei voisi pysähtyä.

    Jos hän pysähtyisi, linnut saisivat hänet.

    Ilmanautti iskeytyi varjojen verkkoon, ja Umbra tunsi, miten valtava voima niihin kohdistui. Hän pinnisti kaiken tahdonvoimansa kerätäkseen lisää varjoja, vahvistakseen niitä, pitääkseen verkkoa repivän olennon sen toisella puolella. Hänen veljensä oli edelleen kauhuissaan, eikä auttanut. Umbra kuuli hänen toistelevan vain “kraa, kraa, kraa.” Vain sitä.

    Ja lopulta se oli valon toalle liikaa. Jotakin napsahti, ja verkko hajosi kappaleiksi. Ilmanautti oli hetkessä heidän kimpussaan. Sen suuri käsi, jolla saattoi takoa rikki vaikka kalloja, iskeytyi pitkällä kaarella plasman toaa kilpeen, jonka plasmapinta vetäytyi kipinöiden sisälle osuman saadessaan. Rautahaarniska hehkui vieläkin kelmeän punaisena kaikesta kuumuudesta. Ilmanautti osui kaikella painollaan plasman toaan, joka lensi päin kirjahyllyä käytävän reunassa.

    Umbra kutsui varjoja olennon kimppuun, mutta hän ei ollut tarpeeksi nopea. Monikymmenkiloinen nyrkki iski häntä rintakehään. Jotain rusahti kyljessä. Piikki kipua.
    Toa viuhui kaaressa läpi kirjaston puisen oven. Saranat repivät karmin auki. Ovi kaatui Umbra mukanaan.

    Örisevä, peloissaan ja tuskissaan oleva hirviö asteli kohti valon toaa.

    “Anna anteeksi”, Umbra sanoi pakottautuen pystyyn. Ja iski miekallaan Ilmanauttia polveen.

    MRÖÖÖÖÖÖÄÄÄHHH, tuskan karjaisu repi toien korvia, ja kaltoin kohdeltu metsästäjä huitoi sekopäissään ympäriinsä. Valon toa väisti ensimmäisen. Ei toista. Murtava kipu syöksi hänet maahan.

    Taaempana Deleva sylkäisi hampaan suustaan ja nousi punnertaen kirjojen ja hajonneen hyllyn jäänteistä. Hän katsoi raivosta sekaisin olevaa kalaolentoa pelkkää päättäväisyyttä ilmeessään.

    ”Saatoit juuri suututtaa minut, kala”, plasman toa henkäisi noustessaan ylös hieman huojuen. ”Enkä usko, että se oli hyvä idea.”

    MRRRÖÖÖÖÖÄÄÄÄH, Ilmanautti syöksyi ontuen kohti Umbraa, mutta plasman toa oli nopeampi. Hänen koko KAL-puolensa iskeytyi nokitun ja korventuneen sukellushaarniskan kylkeen kakaman luomalla nopeudella. Toa iskeytyi syväläiseen kuin luoti, ja kuin luodilla isketty kalamies horjahti.

    Plasman toa loikkasi päin sukeltajaa ponnistaen tämän selkään. Hän jakoi iskuja hirviön päähän tämän huitoessa häntä alas. Metallinen käsi upposi kypärään hajottaen lopunkin lasista. MRÖÖÖÖÖÖÖÄÄÄÄHHHH, olennon tuskaiset karjaisut kaikuivat läpi kirjaston. Deleva hyppäsi alas pedon selästä vetäen sen koko pituuden maahan mukanaan. Järkyttävä rysähdys kaatoi kirjahyllyjä.

    Vaan Ilmanautti ponnisti ylös vain saadakseen plasman toan pienen avaruusjunan voimakkuutta lähentelevän nyrkiniskun rintakehäänsä. Kuuma metalli taipui iskun voimasta. Deleva iski kokometallisella kädellään olentoa uudestaan ja uudestaan, hakaten sitä seinää vasten. Ilmanautti tarttui karjuen käteen, ja kummankin raajan hydrauliset nivelet yrittivät tehdä selvää toisesta. Mutta sukeltaja ei saanut epäkuollutta kättä taittumaan, ja plasmahenki potkaisi tätä rautajalallaan monta kertaa saaden olennon romahtamaan vasten kirjahyllyjä. Kumpikin kaatui valtavana rautavuorena maahan.

    MRRRH, metsästäjä huusi, ja tarttui toaa tämän Kal-kädestä. Deleva ei voinut mitään, kun sukelluspuvun voima linkosi hänet päin toista hyllyä. Ja pian syväläinen oli taas ylhäällä pahoinpitelemässä toaa. Deleva torjui kilvellään monta iskua, mutta kun olento tarrautui tämän torjuntavälineeseen, hän ei saanut pidettyä sitä hallussaan. Seuraavat rautanyrkin iskut osuivat toaan – rintakehään, kanohiin, vatsaan, käsiin. Kipinät suihkusivat, kun KAL-osa sai osumaa, mutta iskut toiselle puolelle saivat aikaan vain ja ainoastaan tuskaa.

    Kun KAL murtui, tunsi Deleva vain metallin kirskeen. Kun toinen puoli murtui, hän halusi vain oksentaa verta.

    Toa yritti sivuun kirjakasasta ja syöksi plasmaa päin seonnutta kalaa, mutta vuotava olento ei näyttänyt tuntevan mitään. Se tarttui plasman toaa jalasta ja iski tämän päin toista kirjahyllyä kuin moukarin.

    Ilmanautti paiskoi Delevaa läpi hyllyjen, pöytien, lasisten sermien kuin tämä olisi ollut marionettinukke. Plasman toa ei voinut hyvin. Hän ei tiennyt, kuinka kauan pysyisi tajuissaan. Pam, hän iskeytyi läpi uutuuskirjojen hyllyn. Hänen jokaiseen lihakseensa sattui. Pam, hän moukaroi itsellään merirosvoromaanihyllyn. Sattui. Ilmanautti karjui jatkuvasti. Sitäkin sattui.

    Taaempana Umbra otti taas miekkansa ja kanavoi varjoenergiaa keltaisen prototeräsmiekan terään. “Me taistelemme yhdessä!” toa karjui. Myös Kraa kuuli sen jostakin Umbran tajunnan alhaisesta loukosta, jonne oli käpertynyt piiloon… sitä jotain. Jotain, jonka he olivat kuulleet sisäpihalla. Joka oli yhä tulossa. Mutta nyt ei ollut aikaa.

    “Mutta veli, sinä kuolet! Ei meillä ole mahdollisuuksia”, valitti toan pimeä puoli.

    Umbran sisimmästä kumpusi jostain jotain outoa energiaa. Jotain uutta. Tuntui kuin toan olisi täyttänyt aivan uusi energia. Rohkeus? Ystävän ahdinko? Ne antoivat pimeyden soturille uutta puhtia jatkaa taistelua. Myös Kraa alkoi tuntea sen sisällään.

    “Me. Taistelemme. Yhdessä”, Umbra lausui päättäväisenä kuin timantti. Oli kuin hänen veljensäkin epävarmuus olisi liuennut.

    “Hyvä on sitten. Me emme anna periksi”, Kraa vastasi sisuksissa toan tunteiden ohjaamana. Umbra oli kaiken aikaa ladannut mustaa energiaa sapeliinsa. Sen ympärillä kulki varjoja kuin energialonkeroita. Alkukantaista energiaa ajalta ennen aikaa. Ajalta ennen mitään.
    Pyhää pimeyttä, joka oli elämän kehto siinä missä valokin.

    Toa syöksyi täydellä vauhdilla miekka kahden käden otteessa päin raivohullua. Hän heilautti sen koko voimallaan metsästäjän rautaiseen, yhä savuavaan selkään. Mahriaani päästi hetkeksi plasman toan otteestaan ja kääntyi moderaattorin puoleen, tosin kömpelösti. Terä oli leikannut tämän haurastunutta panssaria ja osunut selkään ja herkkään, palaneeseen harjaan.

    Mutta kipu ei näyttänyt pysäyttävän olentoa. Pysäyttäisikö mikään?

    Aft-Amanan varjot kietoutuivat Umbran käskystä kohti Ilmanauttia. Hän ja hänen veljensä, he hallitsivat niitä yhdessä. He kamppailivat pitääkseen verkkonsa ehjänä, pitääkseen kalansa verkossaan. Umbrat vapauttivat kaiken varjovoimansa kolossin ympärille, ja syöksyivät Delevan luo.
    “Oletko kunnossa?”, Umbra kysyi auttaessaan plasmanhengen seisaalleen. Ei, hän ei näyttänyt olevan kunnossa. KAL pystyisi ehkä seisomaan vielä. Siihen naulittu mies ei.

    Eikä Delevalla ollut aikomusta selvittää, lähtisikö KAL-puolisko vain uudestaan kävelemään silloin kun hän lilluisi veripuurona lattialla.

    “Karzahniin nyt vaan täältä”, vanha toa murahti huohottaen ja otti tukea toveristaan, kun he lähtivät juoksemaan vaivalloisesti satunnaista käytävää eteenpäin.

    Mutta he eivät ehtineet pitkälle, sillä yksi suurista lyijyovista katkaisi heidän tiensä. Deleva romahti vasten ovea, haukkoen henkeään. Hän kuuli, miten karjunta lähestyi. Miten lintujen rikkoma peto asteli heitä päin käytävän päässä.

    Eivätkä he voineet tehdä mitään.

    Ovi ei auennut. Plasman henki yritti kutsua voimaansa, mutta sattui liikaa. Hän kaatui polvilleen vasten ovea.
    ”U-umbra”, oli viimeinen sana jonka hän sai ulos. Sitten hän kakoi verta.

    Tum, tum, tum, askeleet tulivat. Ne samat askeleet, mitkä olivat ajaneet heidät Aft-Amanaan.

    Kraan musta nokka oli hiljaa.

    Tum, tum, tum, kala lähestyi. Vana verta ja vettä seurasi sitä kaikkialle, minne se meni. Olennolla oli palaneissa kasvoissaan lasinsiruja.

    Tum, tum.

    Sen toinen silmä tuijotti toia. Toinen pyöri eksyneenä tämän kasvoissa.

    Tum.

    Tum.

    Tum.


  • Aft-Amana 1

    Kirouksen portit


    Pihamaan täytti konekiväärin pauke, jonka sanoma oli selvä: kuolema toille.

    Toien matka Aft-Amanaa ja mahdollista Nimdan sirua kohti oli saavuttanut taas uuden huippuhetkensä. Umbra oli langennut omiin henkilökohtaisiin varjoihinsa ja muuttunut, mutta Deleva oli yhä oma itsensä – vihainen ja taisteluvalmis. Aineen neljännen olomuodon soturi riuhtaisi plasmakilpensä suojakseen. Hänen toa-veljellään ei tarpeellista suojaa ollut, mutta jotenkin kummasti tämän oli onnistunut päästä suojaan marmoripatsaan taakse saamatta kuolettavia osumia jatkuvasta tulesta, joka täytti ränsistyneen ja ruohoittuneen sairaalanpihan.

    Lyijy pirstoi marmoria ja lasia. Teräs kimpoili kivistä puihin. Ja kaiken yllä mustat linnut avasivat metallisia nokkiaan ja kirkuivat peloissaan.

    “Meidän on tehtävä jokin toimintasuunnitelma!” Deleva, kaksikosta toimintakykyisempi, huusi ystävälleen, joka oli painautunut tien kivilaattojen ja ruohikon rajapintaan.

    “Mitä ehdotat?” Umbra huusi yli laukausten ja toivottomuuden jäärailojen. Hänen äänessään ei ollut intoa.

    Mutta hengissä oli pysyttävä. Vaikka hän ei enää tiennytkään, mitä varten.

    Konekiväärituli ei tauonnut.
    Lyijy ilmassa kiisi vain hieman toa-parin päiden yläpuolella, ja luotisuihku vain vahvistui joka yrityksellä päästä ylös korkeasta ruohikosta. Jostain syystä vihollisella riitti panoksia.

    “Näin kuolee suuri Umbra”, rienaaja majakan mielessä raakkui. “Shokissa kasvot kurassa. Mielisairaalan porteilla maailman tylsimmällä tavalla, luoteihin. Tästä kuolemastasiko tullaan laulamaan mantereiden koro-kylissä ainiaan?”

    Kraa, kraa, Kra-Umbra lauloi, kun valon toa yritti lukita demonejaan ulos, jättää huomiotta.
    Mutta pelko ruokki hänen veljeään, pelko ja suru, eikä toa voinut kuin hyväksyä varjot. Hän tunsi alkukantaisen voiman auttavan häntä; kutkuttava, outo tunne selviytymisestä virtasi hänen pelostaan. Sen hän oli ollut lukinnut pois veljenään, mutta nyt heidän piti olla yhtä.

    Umbran silmien hehku alkoi olla punaisempi kuin yleensä. Ne loistivat voimaa, tunnetta.

    “No niin! Nyt alat jo näyttää siltä miltä kuuluukin”, ääni Umbran sisällä kehui häntä. Kehuminen tuntui oudolta, kun se tuli hänen sisältään. “Et ajattele selkeästi. Anna minun hoitaa ajattelu”, varjo virkkoi. “Vihollinen ampuu ylitsemme. Tuntuu, että ne haluavat ajaa meidät jonnekin, jossa olemme helpompi maalitaulu. Tosin nimeämiskuusenkoristetta muistuttava ystäväsi ei juuri paremmasta maalitaulusta voisi toimiakaan.”

    Delevan kilpi söi lyijyammuksia, mutta toa ei jaksanut kauaa pitää elementtivoimiaan yllä. Pian kilpi olisi yhtä hyödytön kuin räjähtävä bumerangi.

    Tulitus taukosi äkkiä. Kenties se jäi odottamaan, että he nousisivat.

    Kraa, raakkuivat linnut korkealla ilmassa, minne ruudin musiikki oli ne pelästyttänyt. Kraa kraa.

    Plasman toa näki tilaisuutensa. Hän katseli ympärilleen. Aukio oli huonoin paikka suojan etsimiseen. Vihollisen tulosuunnassa kasvoi sankkaa, todella oudolta ja varjoissa pelottavalta näyttävää metsää. Heidän takanaan kohosivat Aft-Amanan holvikaaret ja kupolit – mutta sinne meneminen johdattaisi synkät saalistajat heidän ystäviensä, tulen sepän ja jään soturin luokse. Kumpikin vaihtoehto tuntui huonolta, mutta aikaa ei ollut hukattavissa.

    “Umbra! Metsä!” Deleva huusi ja aktivoi nopeuden naamionsa. Varjoihin langennut valon toa ei edes huomannut sitä, sillä kysymys tuli samaan aikaan kysyjän kanssa. Punavalkoinen viiva nappasi kuin ihmeen kaupalla Umbrasta kiinni pysähtymättä ja suuntasi kohti metsää.

    Samassa jaettiin taas luoteja, mutta Kakama oli niitä nopeampi. Kakama kulki niiden välistä, raoista joihin ei mikään muu mahtunut. Aft-Amana lähiympäristöineen oli korppien kuoroa tuliaseiden toimiessa sinfoniaorkesterina. Kaaoksen kakofoniaa säestivät kottaraiset ja naakat heikkojen räsähdysten soidessa taustalla.

    Toat ehtivät hengähtää ryömittyään lyhyiden katajien ja lehtikuusten helmaan suojaan aukealta. Pieni metsätilkku sairaalan pihamaalla oli sileiden kivien ja rikkinäisten aitojen ympäröimä. Kasvillisuus oli tarpeeksi korkeaa kätkeäkseen heidät tiellä vaanivalta konekivääriltä.

    Mutta pian Umbra kuuli raskaita askeleita, joita säesti raskas hengitys.

    Joku tai jokin lähestyi häntä nurmen poikki. Sen jyrisevät askeleet kuuluivat selkeästi tulituksen ja lintukakofonian läpikin.

    “Kuulen ääniä, Deleva”, Umbra kuiskasi mahdollisimman hiljaa. Plasman toa vain nyökkäsi hyväksyvästi. Hänkin kuuli ne. Mutta jokin ei täsmännyt. Se kuulosti happisäiliön kaasujen vaihdolta. Mitä se teki maalla?

    Umbra laittoi mustan nyrkkinsä miekkansa kahvalle. Toa nosti aseen valmiiksi. Myös Deleva teki samoin ja otti aseensa selästään. Hän loihti komposiittijouseensa plasmasta jänteen.

    Toat olivat valmiita, mitä tahansa sieltä tulisikin.

    Paitsi että eivät. He eivät olleet koskaan nähneetkään sitä ilmestystä, mikä heidät nyt kohtasi.

    Puiden lomasta astui toien eteen kaksikko, ja plasman toa sai äkkiä vastauksen mietteisiinsä hengittämisestä. Pikkuruinen shasaali ja valtava syväläinen rautaisessa ilmasukelluspuvussa tuijottivat kahta toaa.

    Toinen niistä, se lyhyempi, oli kenties surullisin näky, jonka toat olivat nähneet. Tumma, lyhykäinen aurinkolasiveikko asteli tumman salkun kanssa suuremman virkaveljensä takavasemmalla.

    Suurempi virkaveli taas oli rautaiseen maasukelluspukuun sonnustautunut vuori, jonka puvun venttiilit kohisivat ja jonka hengitys kaikui syvänä lasisessa kypärässä.

    Ja se sanoi vain yhden asian.

    “Mrh.”

    “Арвон тоа, пыйдДмме теитД антаутумаан”, kaksikosta masentavampi mumisi. Ei käskevällä tai aggressiivisella äänellä. Ei edes innostuneella tai määrätietoisella. Vain äänellä.

    “… mitä tuo tarkoitti?” Deleva kysyi. Umbra ei tiennyt vastausta. Pieni masentunut hiiriolento ei vaikuttanut vaaralliselta ja sukelluspukuun ahtautunut mahriaanikin muistutti enemmän jotain koomista maskottia.

    “Ammu syväläisen kultakalamalja rikki”, ääni Umbran sisällä kertoi, vaikka hän yritti sen parhaansa mukaan pois sulkea. “Lahna heikkenee heti jos se saa lasinsiruja naamaansa”, se lisäsi raakkuen.

    “Viholliset me tuhoamme. Parhaiten autat ystäviäsi tuhoamalla jokaisen, joka tulee tavoitteidesi tielle”, huono omatunto kertoi.

    Ja Umbra tajusi vasta silloin, että hän ei ollut kuunnellut ystäväänsä.
    “Vastaa Umbra!” Deleva palautti toverinsa tosimaailmaan.

    Epäsuhtainen metsästäjäpari odotti sangen kohteliaasti. Umbra vaikutti siltä kuin olisi vaipunut omaan maailmaansa. Maailmaan täynnä harmaan ja mustan sävyjä.
    Ja sitten hän toimi.
    “Me antaudumme!” Umbra vihdoin huusi ja pudotti aseensa maahan heinikolle. Hän nosti kätensä ilmaan plasman toan seuratessa hölmistyneenä vierestä.

    Shasalgradin kansalainen näytti lähes yllättyneeltä. … се тоими?, se mietti ihmeissään. … не антаутуиват?

    Umbra tummui tummenemistaan kävellessään heinikolle. Deleva ei tiennyt yhtään, mikä hänen ystävänsä päähän oli mennyt. Mutta hän osasi aavistaa jotain.

    “Херра керсантти, хе антаутуиват”, metsästäjistä hiirimäisempi mumisi radiopuhelimeensa.

    “Muista, että kaikki jättää varjon jälkeensä. Muista nimesi. Sinä olet varjon syvin olemus”, ääni Umbran sisällä kertoi. “Ja varjot ovat hallinnassasi!”

    Shasaalin varjo alkoi silloin elää omaa elämäänsä. Huomaamatta se kietoutui sekä shasaalin että mahriaanin jalkojen ympärille kuin ohuina säikeinä, venyen ja vanuen.
    Ilmanautti astui raskaan askeleen eteenpäin, ja varjorihmoilla oli suuria vaikeuksia pitää kurissa massiivisen puvun hydraulisista nivelista kumpuavaa voimaa. Maakeltajan saapas tömähti nurmikkoon askeleen eteenpäin, kohti toia.

    “Pitää vaihtaa taktiikkaa”, ääni Umbran sisällä kertoi tälle. Varjosiima koetti etsiä heikkoa kohtaa hämmentyneen maasukeltajan puvusta. “Jos rikon jotain pientä ja tärkeää, koko hökötys menee epäkuntoon.”
    Ilmanautti astui toisen askeleen. Sen punertavat silmät näkyivät läpi veden, joka tämän kypärää täytti. Mutta synkeät säikeet eivät sukeltajaa hidastaneet.

    Toinen varjo luikerteli shasaalin jalkaa pitkin. Jokin ratkaiseva jänne olisi helppo katkaista. “Kas noin!” Umbran mielessä riemuittiin, kun varjo alkoi työntyä shasaalin laihaan koipeen.

    Spesialistin ilme muuttui lievästä surumielisyydestä tuskaiseksi hymyn antiteesiksi, jossa suupielet yrittivät kilpailla leuan kanssa siitä, kummat olivat naamataulussa alempana.
    Ilmanautti katsoi pientä hiiriolentoa.

    “Mrh”, se tokaisi, ja massiivinen käsi tarttui kokoisekseen vauhdikkaalla otteella valon – nyt enemmänkin varjon – toaa ranteesta. “Hei! Päästä irti senkin iso sillipurkki!” toa karjui, kun syväläinen taittoi kättä kivuliaasti. Mieli antoi samalla komennon läheisille varjoille. Ilmanautin varjot alkoivat parveilla olennon näkökentässä. Ne ympäröivät tämän kultakalamaljan.

    Deleva katsoi koko näytöstä ihmeissään. Mikä kirotun suunnitelma tämä oikein oli?

    Vihreä jätti oli hämmentynyt. Se kääntyi kankeasti puolelta toiselle varjojen luikerrellessa puvun pintaa pitkin poikin. Toa yritti päästä irti puvun rautahanskan varmasta otteesta, mutta turhaan.

    Vaan varjot nousivat. Kuin hukuttaakseen olennon, joka oli liian kaukana merestä.

    Silloin Ilmanautti tarttui outoa pimeää voimaa kontrolloivaa toa-velhoa vartalosta ja heitti tämän kuin katapultti yli päänsä. Valon toa ei ehtinyt edes reagoida ennenkuin rämähti läpi katajien ja pensaiden avoimelle upoten pehmeään maahan pari senttiä. Välittömästi varjojen kadottua kalamies kääntyi ja kumartui pienen shasaalin puoleen.

    Umbra hinasi raskasta haarniskaansa ylös avomaalla, kunnes tajusi olevansa suoraan aiemman konekivääritulen näkökentässä. Hän kirosi hetken varjoisaa veljeään, sen impulssia ja eläimellisyyttä, joka oli hänet ajanut typeryyksiin.

    Deleva juoksi Umbran perässä metsikön laitaan, pitäen ainakin itsensä jotenkin turvassa mahdolliselta tulitukselta. Hän tarkkaili tilannetta ja toivoi, että Umbra oli säilyttänyt taistelukykynsä. Hän sukelsi puiden ja pensaiden lomaan, kun näki hahmojen lähestyvän vain metrien päässä avomaalla olevaa toaa.

    Kolme hahmoa. Kaksi pidempää, yksi lyhyt. Lyhyen otteessa jotain sinistä.

    “Mitäs meillä täällä”, kuului ääni, jossa ei ollut vähääkään arvostusta. Ja lajinsa jäseneksi kovin lyhyenläntä köriläs naurahti puolivihaisena.

    “Karzahnin huonoja tooia, niitäpä niitä!” keltainen steltinpeikko kailotti sangen kuuluvasti. Rintapielessään olennolla oli kiiltävät sotilaan arvomerkit, jotka eivät sopineet ollenkaan tämän kevyempään ja perinteisempään haarniskaan, ja Deleva tunnisti ne nappulat kersantin sotilasarvoksi.
    Peikkokersantin sivustalla – niin että hän hädin tuskin niiden takaa näkyi – oli kaksi charmia uhkuviin rusetteihin sonnustautunutta draakkia – naurettavan kokoisen konekiväärin kera. Muuten valtavan mustan militaristisen tuhokoneen kyljessä oli melko värikäs kasinoon kuuluva rulettikiekko, jolla pyöri pieni valkoinen pallo. Toat olisivat melkein halunneet nähdä, miten liskoherrasmiehet saivat monipiippuisen lyijynjakajan säilöttyä koteloihinsa edes useampana osana.

    Mutta heillä tuskin olisi siihen aikaa. Tai kohta ylipäätään mihinkään.

    “Anna vihasi paisua, veli”, syyllisyys ja viha Umbran pään sisällä kertoi. “Kerää sitä, varastoi sitä. Vielä tulee aika kun katkaiset noilta liskoilta niskat ja käännät tuon peikon pään sisäänpäin”, paha omatunto toisti, ja sen lauseet tuntuivat toasta järkeviltä. Ne olivat sitä, mitä hän nyt halusikin tehdä.

    “Ettette kompensoisi jotain noilla aseillanne!? Kaverini on tuolla metsässä tähtäämässä teihin, ja jos tulette lähemmäs, hän ampuu aivonne pellolle!” valon toa huusi aukealta noustessaan seisomaan haarniska ruohonkorsia täynnä. Deleva katseli etäältä tilannetta ja piteli kättään otsallaan. Umbra tapattaisi heidät molemmat vielä.

    “Tämä toa vaikuttaa epäkohteliaalta, veliseni”, toinen liskoista totesi närkästyneenä.
    “Kenties meidän pitäisi kertoa hänelle, miksei Odinalla kasva ruohoa, parahin Panostaja?” tämän veli vastasi hillityllä äänensävyllä.

    “Nyt tooat saatana”, aliupseeripeikko murahti. “Nyt sillä tavalla ettei mitään ylimäärästä, tai arvon tohtori saa kallonkutistuksen MUN tykistä!”

    Kersantti asteli esiin liskojen välistä. Hän vetäisi riuskasti käsistään sidotun ga-matoranin eteensä, ja puristi raskasta mutta surullisen pientä asettaan tämän niskaa vasten. Naisen tuttu tryna-kasvo nousi, eikä Umbra ollut heti tunnistaa tätä. Ga-Matoranin toinen silmäkulma oli turvonnut purppuraiseksi ja lähes tunnistamattomaksi.

    ”T-toa U-umbra”, tohtori Cehaya sanoi kuiskauksenomaisesti, ”o-olen pahoillani… että j-johdatin heidät tänne.”

    Umbra puri hammastaan turhautuneena. Hän tunsi empatiaa ja halua pelastaa Cehaya, mutta ei voisi antaa periksi tälle roskasakille, joka oli pahoinpidellyt arvon psykiatrin todella huonoon kuntoon.

    “Älä – älä välitä naisesta. On tärkeää, että Matoro, vanhin ystäväsi, saa sirun”, ääni Umbran sisällä selitti raakkuen vihaa, tuskaa, epätoivoa, syyllisyyttä. Kaikkea näistä. “E-ei matoranilla niin väliä. Ei ole tärkeä ei.”

    “Äänet. Mikseivät ne jätä minua rauhaan pääni sisällä?” Umbra räjähti. Toan sisus kupli, möyri ja pyöri ympäri. Pitäisi olla jokin keino, mutta jos ei ollut? Mitä oli yhden naisen henki universumin kalleimman artefaktin rinnalla?

    Deleva tähtäili metsiköstä steltinpeikkoa jousellaan. Osuma oikeaan kohtaan saisi ehkä tämän pudottamaan tohtorin, mutta se ei välttämättä pelastaisi tryna-kasvoa. Aika alkoi käydä vähiin, sillä kaikkien hermot kiristyivät.

    Ja jos jotain kiristää tarpeeksi, se voi räjähtää.
    Painostavassa hiljaisuudessa matoralaistohtori uskaltautui silti puhumaan, ja se sai tulivoimaisen draakkikaksikon kääntymään tätä kohti närkästyneinä.

    ”Umbra”, Cehaya sanoi heikosti mutta rauhallisesti. ”Missä… missä ystäväsi on?”

    “Tuolla sisällä toa Kapuran kanssa”, toa vastasi ja osoitti miekallaan Aft-Amanan porttia.

    Tummat linnut kaartelivat ja raakkuivat alueen yläpuolella, luoden pieniä varjoja. Kraa, kraa.

    ”S-sinun olisi pitänyt estää häntä”, tohtori sanoi. ”Kenenkään ei kuulu mennä sinne. K-kenenkään.”

    “Maailman pelastamiseksi on tehtävä vaikeita päätöksiä”, Umbra sanoi ja naksautti sormiaan jolloin sai varjosiimalla yhden lentävän hirvityksen niskat nurin. Lintu tippui metsästäjien sekaan ja nämä tuijottivat sitä hetken typertyneinä.
    Kersantin kärsivällisyys loppui, mutta sitä ei koskaan tainnut paljoa ollakaan.

    “NYT LOPPUI NE TEMPUT!” peikko karjui ja ravisteli asettaan kuin tehdäkseen pointtinsa selväksi. “Me ei yritetä tappaa teitä, jumalauta! Te ootte meidän tiellä, ja me halutaan, että te häivytte, että päästään tonne skrallin laitokseen hakemaan se siru. Mutta jos sitä noin kovaa tosiaan, saatana, haluatte, voidaan me teidät rei’ittääkkin!”

    “Miksi uskoisin Pimeyden metsästäjiä?” Umbra kysyi rehellisesti.

    “Typerä toa kyseenalaistaa kunniamme”, toinen draakeista totesi sangen paheksuvasti.

    “Hänestä tulee entinen toa, jos hän jatkaa samoin”, tämän veli jatkoi. Konekivääri, joka Umbraa osoitti, oli kieltämättä pienen skakdin kokoinen.

    Delevan kädet alkoivat puutua ja täristä nuolen valmiina pitelystä, mutta hän veti syvää henkeä ja tähtäyksensä vakaana.
    Hän ei ole itsensä. Vääntää linnuilta niskoja poikki ja ärsyttää liipasinherkkää vihollista ihan syyttä. Lisäksi hän tuntuu jollain tapaa väärältä, kierolta, plasman toa mietiskeli plasmanuoli peikkoa kohti. Odinan kauhut muistuivat hänen mieleensä. Ne olivat eläviä mielikuvia, mutta antoivat myös voimaa taistella vastaan.

    Mutta ehkä tällä kertaa taistelu ei ollut se mitä he halusivat? Ei viime kertakaan, silloin Odinalla, ollut ratkennut taistelulla. Se oli ratkennut pakenemisella.

    Tosin pakoteitä oli vain yksi. Metsästäjät saartoivat heitä kaikilta muilta puolilta.

    Ja jos hän ei tekisi mitään, ei tekisi kukaan muukaan. Umbra tapattaisi ensiksi tohtorin ja sitten itsensä. Ja ehkä pari metsästäjää siinä kyljessä. Jos luotisade ei teilaisi heitä molempia sitä ennen.

    Plasman toa katsoi olkansa yli. Kaukana, muttei kaukana Kakamalle, oli ovi. Ovi Aft-Amanaan.

    Kirouksen portit.

    Parempi sekin kuin lyijyä keskivartalossa. Ehkä.
    Kyborgitoa heitti aseensa selkäänsä, sytytti Kakamansa hohtamaan punaisena lyhtynä ja syöksyi päin valon henkeä.

    “Me menemme nyt. Halusit tai et”, plasmanuoli sanoi ystävälleen, jota ei enää tuntenut. Liskojen ja peikon ammukset lähtivät liikkeelle samalla hetkellä.

    Korpit raakkuivat puissa pöllämystyneinä.

    Kraa. Kraa.

    Kakama alkoi hohtaa oranssia valoa, kun Deleva nappasi toverinsa ranteesta, siitä kipeästä kohdasta josta syväläisen jättikoura oli tätä puristanut vielä hetki sitten.

    Lyhyt välimatka mahtui viisarin naksahduksien väliin. Silmänräpäyksien väliin. Tuntui niin nopealta, ettei siihen voinut kuin taitava kakaman käyttäjä reagoida. Miehet rämähtivät ruostuneesta ovesta läpi paikkaan, jonne kenenkään ei pitäisi astua jalallaan.

    Ei kenenkään.

    Kanohi jarrutti ja pysähdyksen voima iski heihin molempiin.

    Huone, johon he kaatuivat läpi oven ja murattien reunustaman ikkunan, oli suuri ja avara. Varjojen kylpemät sohvat ja puiset pienet pöydät olivat muodostaneet joskus sangen miellyttävän odottelutilan, ja aikanaan kirkkaan sininen suuri matto keskellä hallia oli toivottanut niin psykiatrian kirkkaimmat tähdet kuin vaikeimmatkin potilaatkin sisälle.

    Samaisen aulan läpi olivat menneet myös Matoro ja Kapura, Deleva oletti. Ja ilmeisesti kapteeni Arupak. Silloin kauan, kauan sitten.

    He eivät ehtineet hengähtää tai ajatella. Ikkunat hajosivat, kun konekiväärin tuttu musiikki alkoi taas.

    Ja silloin Umbra tajusi jotain, jonka hän tajusi aivan liian myöhään.
    “Cehaya!” toa huusi, mutta Deleva oli jo tarttunut hänen käteensä.
    “Meidän on lähdettävä pois metsästäjien tulesta!” vanhempi toa melkein karjui yli luotien säkätyksen.

    “Ne ovat jo varmasti tappaneet ga-matoranisi”, ääni Umbran pään sisällä raakkui. Raakkui? Raakkui? Mi-miten niin raakkui…
    “Mikä sääli! Jossain on nyt leski, joka ei tule koskaan tietämään vaimonsa kohtalosta”, paha omatunto räkätti.

    Syyllinen, syyllinen, syyllinen, linnun lohduttomat leuat lauloivat. Murhaaja, murhaaja, petturi.
    Ja syyttäviä sanoja eivät karkoittaneet edes Delevan huudot udun takaa ja tulituksen alta.

    Myös peikkokersantin ääni karjui rikkoutuvan lasin kilinässä ja luotisateessa jotain. Tulikomentojako? Sitä ei ollut aikaa miettiä.
    Miettiminen tarkoitti rei’ittymistä.

    Deleva tutkaili kumara-asennosta ympärilleen hiukan hätääntyneenä vetäen Umbraa perässään, mutta onnistui pitämään itsensä kasassa. Adrenaliini oli virrannut hänen suonissaan jo jonkin aikaa. Hän erotti hämärästi rikotun ikkunan, joka ehkä kuului vastaanottotiskille. Se oli siis hänen seuraava suuntansa. Minne tahansa missä ei ollut tällä sekunnilla luoteja.

    ”Umbra! Kerää itsesi!”

    Petturi, petturi, petturi.
    “Tapoit Cehayan pelkuruudella. Tapoit Matoron totuudella”, Varjo kuiski Majakassa. “Miten tuletkaan tappamaan Delevan?”

    “Veljekset, suojatulta. Ilmis, mukaan! Mennään vetämään niitä TURPAAN!” Kersantin komennot kaikuivat pihamaalla. He eivät saisi pysyä paikallaan, plasman toa tiesi, ja ammukset lähtivät taas matkaan.

    “Umbra. Meidän on mentävä!” Deleva huusi ja lähti juoksuun taluttaen hämmentynyttä toveriaan.
    Umbra havahtui synkästä mielensä merestä ja lähti seuraamaan ystäväänsä. Miten tuletkaan tappamaan Delevan? pyöri hänen mielessään.

    Adrenaliinintäytteinen kaksikko saavutti rytäkällä mielisairaalan vastaanottotiskin, joka näytti hylätyltä ja lohduttomalta kuin tämä koko matka. Toien huomio kiinnittyi kuitenkin infotiskin vieressä, vielä ehjässä lasissa kiinni olevaan haalistuneeseen karttaan.

    “Kerrankin jotain hyödyllistä”, Deleva murahti jo hiukan toiveikkaampana kartan edessä. Luotien keskeltä kuului raskaita askeleita. Rautaisia askeleita, jotka eivät välittäneet lyijyistä pätkääkään.

    Tum.Tum. Niin ne askeleet sanoivat. Ja kaasut vaihtuivat marssijan hengittäessä.

    Toat silmäilivät karttaa ja yrittivät painaa sitä verkkokalvoilleen. Painaa mieleen yksityiskohtia..

    “Lyijyovet vai kellari?” Umbra kysyi ystävältään kun tämä puri hammastaan. Kaaos ja epätietoisuus alkoivat vaikuttaa jopa veteraani-toan ajatuksenjuoksuun. “Ystäväsi ei onnistu sulattamaan ovia tarpeeksi nopeasti ja jotain ikävää on tulossa tänne. Suosittelen hyppyä kohti tuntematonta”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. “Hyppyä varjoihin, nimittäin!”

    “Kellari sitten”, Umbra sanoi päättäväisesti ennen kuin Deleva ehti edes antaa vastausta ystävänsä kysymykseen. Oli kuin Bio-Klaanin päämoderaattori olisi puhunut itsekseen, Deleva mietti huolissaan. Entä jos hän olikin?

    Raskaat askeleet lähestyivät. Tum, tum, tum. Syväläishirviö marssi samaa reittiä kuin hekin olivat tulleet, ja rysäytti itsensä läpi esteistä jotka he olivat kiireisinä kiertäneet. Ammukset vain kilahtelivat ilmanautin maakelluspuvusta. Se oli onneksi vielä kaukana.

    Tum. Tum. Tum. Mutta ei olisi kauaa.

    Umbra tutkaili maailmaa infotiskin rikotun ikkunan läpi. Pöytä, arkistokaappeja, valtavia, kellastuneita paperipinoja. Useita ovia. Puinen, suuri lyijyinen.

    Moderaattori syöksyi päin ovea ronskilla kyynärpäätaktiikalla odottaen törmäystä… mutta ovi ei ollut kiinni. Se heilahti auki vaivatta. Takahuone, johon siitä pääsi, oli arkistokaappien ja työpöytien täyttämä. Vanhoja puhelimia ja ikivanhoja teleruutuja odotteli yksinäisinä pöydillä matoraneja, jotka eivät koskaan enää siellä työskentelisi.

    Deleva juoksi ystävänsä kannoilla. Hän ei halunnut jäädä luodeista piittaamattoman asian kynsiin, jos sillä edes oli kynsiä. “Mikset kerro suunnitelmiasi minulle?” toa karjui ärtyeenä. “Oletko sinä edes hereillä, Umbra?” Plasman toa alkoi olla tympääntynyt Umbran touhuun tehdä asioita hätiköidysti ja ajattelematta.

    “Koska suunnitelmaa ei ole”, Umbra vastasi. “Tai jos olisin saanut sen syväläispellen varjovoimilla alas. Olisimme saaneet edes yhden pelistä…”

    “Näin kuinka rampautit sitä shasaalia. Se oli varsin ikävää”, Deleva kertoi. “Mutta tarkoitan vain, että kertoisit minulle mitä aiot ennen kuin toimit. Tiimityö ei oikein toimi näin.”
    Hetken taukoa draakkien aseen laulussa seurasi kuumana hehkuvan piipun vaihto ja uuden panosvyön niksahdus. Noin tiimityö toimi.

    “Ehkä neljä klaanilaista voisi saada nuo voitettua, muttei kaksi. Joten meidän pitää paeta niitä, tai johdattaa ne erilleen. Se on tällä hetkellä ainoa järkevä suunnitelma minkä me olemme keksineet”, Umbra selitti vailla katsekontaktia.

    “Olet oikeassa… mutta lakkaa puhumasta itsestäsi monikossa”, plasman soturi sanoi hiukan ärsyyntyneenä, ehkä peloissaankin. “Ehkä on parempi, että kartoitan vähän reittivaihtoehtoja.”

    Plasman toa kiinnitti huomionsa raskaseen lyijyoveen aiemmassa huoneessa, vaikka aikaa ei tosiaankaan ollut paljon. Se oli paksu, aivan liian paksu tavanomaista parantolaa varten. Jokin tässä ei täsmännyt. Oli suorastaan yliampuvaa tehdä sellaiset ovet hullujenhuoneeseen. Olihan?

    Tum tum tum, kuului yhä lähempää.

    Umbra oli löytänyt oven, joka johti alaspäin kellarikerrokseen. Sen vieressä roikkui
    parilla naulalla kiinni oleva lauta, jossa luki jotain turvatarkastuksesta. Portaat oven takana veivät ah niin ihaniin varjoihin, jotka kutsuivat Umbraa, sammunutta majakkaa, luokseen.

    “Deleva, tule”, hän sanoi, ja valo astui pimeyteen.

    Aivan kuin silloin, kun askel pimeyteen oli johtanut epäkuolleiden toien kultin kohtaamiseen.

    Mutta eihän täällä ollut sitä riskiä? Kellarihan oli turvallinen, olihan?

    Kellari
    Turvallinen, onhan?


    Siellä oli pimeää. Kaukaa yläkerrasta kuului yhä etäistä ammuntaa. Syvälle varjoihin he olivat sukeltaneet pakoon vaarallista viisikkoa. Umbraa kellarin pimeys kiehtoi, mutta Deleva ei pitänyt pimeydestä, joka kätki syleilyynsä asioita.
    Niinpä plasman henki päätti luoda oikeaan kämmeneensä hiukan tulikuumaa plasmaa, kuin punaiseksi soihduksi.

    Elementtivoimiaan säätelemällä toa sai himmennettyä kätensä valaistusta sen verran, että he pystyivät erottamaan asioita huoneessa. Takaisin ylös johtavan portaikon edessä oli rappeutunut, mutta ennen niin rauhoittavan sininen seinä.

    Deleva tutkaili lattiaa. Hänen jalkojensa juuressa oli jotakin… -toa hätkähti luultuaan nähneensä verta, mutta helpottui huomatessaan sen olevankin vain… maalia?

    Punaista, kauan sitten kuivunutta ja hieman pois raapiutunutta maalia.
    m e n k ä ä p o i s, lattialla luki.

    “Tämä paikka karmii minua”, kyborgitoa sanoi hiljaa. “Löydämme varmasti edestämme jotain todella ikävää”, hän tuhahti. Umbra oli ollut taas omissa oloissaan, mutta oli tullut uteliaaksi punaisesta tekstistä. Kuka oli viestin jättänyt? Ja milloin?

    “Meidän pitää olla valmiita kaikkeen mahdolliseen. Nämä varjot kuiskivat minulle asioita, mutten saa niistä mitään tolkkua”, langennut toa kertoi. “Varjotkin vierastavat tätä paikkaa.”

    “Mitä tarkoitat?” plasman toa kysyi. Umbra oli ihmeen itsevarma täällä alhaalla pimeydessä.

    “Nekin… nekin ehkä pelkäävät täällä jotain”, sammunut lyhty jatkoi.

    Kyborgitoa keskittyi valaisemaan pimeää huonetta ja etsimään mahdollisia uusia tekstivihjeitä siitä, mitä siellä oli oikein tapahtunut. Umbra teki samoin, mutta hiukan kauempana – hän havaitsi, ettei enää tarvinnut valoa yksityiskohtien erottamiseen. Pimeys oli ystävä.

    Toat jatkoivat käytävää ja ohittivat varaston oven. Käytävän ensimmäinen teksti oli portaiden vieressä ollutta paljon selkeämpää. Vaikutti siltä, että kirjurin käsi oli ollut silloin vakaampi.

    Jos ette ole n i i tä… painukaa helvettiin.
    Kirjaimellisesti.
    Se ei ole kovin montaa sataa kioa täältä etelässä. J̷a ̡ole̵t͝te̢ ̵s̶iell͡ä ͝p͢are͝mm͡a̧ss̕a tưrv̀a͝s͡sa.



    “Umbra. Tässä tekstissä puhutaan jostain ‘niistä’… ja että meidän pitäisi painua helvettiin. Kirjaimellisesti”, plasman toa huusi toverilleen, joka oli jo edellä. “Ja muutaman sadan kion päässä etelässä on jokin turvallisempi paikka”, plasman toa lisäsi, astuessaan kyseisen tekstin yli. Miksi koko Metru Nuin seikkailu oli ollut pelkkää lukemista ja mysteereitä, hän huomasi pohtivansa tympääntyneenä.

    “Turvallisempi paikka. Muutaman sadan kion päässä. Aivan!” yhä kirkkaammaksi muuttuva ääni Umbran sisällä kertoi. “Alan pikkuhiljaa ymmärtämään pelokkaita varjoja”, hän kuiski Umbralle.

    “Karzahni”, Umbra sanoi. “Karzahni on turvallisempi paikka.”

    “Mitäh?” Deleva kysyi korottaen ääntään. “Oikeastiko?”

    “En minä tällaisessa tilanteessa pilailisi”, Umbra tiuskaisi. “Näetkö nuo isot punaiset silmät lattiassa? Ne tarkoittavat jotain, josta en pidä.”
    Värisevin käsin oli käytävän lattiaan maalattu jotain, jota Deleva oli luullut aiemmin suuriksi pyöreiksi matoralaisiksi kirjaimiksi. Niin värisevin käsin, että maalia oli roiskunut seinällekin. Mutta ei. Ne olivat silmiä. Suuria punaisia silmiä, joiden kolmion muotoiset pupillit tuijottivat heidän suuntaansa.

    “Väitätkö, että… meitä tarkkailtaisiin?” plasman toa kysyi.

    “On se ollut mielessäni jo pitkään. Nämä varjot kätkevät niin paljon salaisuuksia sisuksiinsa. Ja… täällä on lisää tekstiä”.

    Jos olette n i i t ä…
    painukaa takaisin helvettiin

    pyydän

    “Meidän… meidän käsketään painua Karzahnille”, Umbra luki tekstin ääneen.

    “Noin tuo ei edes kuulosta kauhean uhkaavalta”, Deleva mutisi ja asteli Umbran viereen pitkin harppauksin. Plasmakäsi kipinöi yhä soihtuna hänen päänsä yläpuolella paljastaen yhä enemmän kellarin rapistunutta betoniseinää. Toa vilkaisi nopeasti Umbran lukemaa tekstiä. Sotkuinen punainen kädenjälki, todennäköisesti matoralaisen, raahautui lattialaattoja pitkin jättäen värivanan.

    Sädetikkumainen valaisin paljasti laatoitetun huoneen johtavan syvälle pimeyteen, mutta myös jonkinlaisen reunan. Rotkon. Onkalo oli syvä, todella syvä. Tuntui kun kipinämajakan valo vain raapaisisi pintaa. Kipinät paljastivat rikkinäisestä ja rappeutuneesta betonista törröttävät teräspalkit, kuin vaarnat tai hampaat, jotka muodostivat teräviä varjoja. Hirvittävän kidan joka ahmaisisi heidät jos he horjahtaisivat.

    “Mitä teemme nyt?” Deleva kysyi ystävältään.

    “Jotenkin tuo rotko pitää ylittää”, toa sanoi määrätietoisesti. Hän pani merkille, että rotkon toiselle puolelle oli noin viisi metriä. “Olisipa tässä Mordusissani Mirun tai Kadinin voimat”, Umbra mutisi itsekseen. Tai toimisipa tämä edes, hän lisäsi itselleen. Jos hän käyttäisi naamiotaan, se todennäköisesti räjäyttäisi ulos kaikki voimat, jotka siihen oli Avra Nuin jäljiltä taltioitu. Eikä siitä tulisi kaunista.

    Rotkon yläpuolella oli katossa metallisia putkia, joista saisi kyllä kiinni jonkinlaisella kelalla ja koukulla.

    Harppuunalla?

    Kraa kraa.

    Harppuunalla…

    “Harppuunamies on voinut kuolla takiasi”, negatiiviääni nauroi hänen päässään sukien mustia sulkiaan. M-mitä, ei? Sulkiaan? M-miten niin sulkiaan? “Ei pelastanut harppuuna häntä totuudelta, ei!”

    “Ei. En halua ajatella Matoroa. Tai sitä, että olisin aiheuttanut hänen… k-kuolemansa!” Umbra huusi hiljentääkseen mielensä äänen.

    Kuolemansa, uolemansa, mansa, ansa kaikui rotkossa.

    Ansa, ansa, ansa.

    Deleva ei tiennyt miten suhtautua Umbran tunnekuohuihin. Mielisairaalassa mielisairaan kanssa. Kuinka sopivaa. Mutta Umbra kuitenkin oli hänen ystävänsä. Matorosta ja Kapurasta hän ei ollut enää niin varma, mutta halusi löytää heidät yhtä kaikki. Epätietoisuudelle ja spekulaatiolle ei saanut antaa valtaa.


    “Umbra. Matoro ei ole vielä kuollut. Uskon niin. Me löydämme hänet. Hänet… ja piru, myös sen Nimdan sirun. Sitten annamme Allianssille, ja vaikka noille metsästäjillekin ja kaikille muille kusipäille palloon tuolla sirulla”, Deleva puristi toverinsa olkapäätä yrittäessään rohkaista tätä. Heidän katseensa kohtasivat. “Sitähän varten me olemme täällä.”

    Nuorempi miehistä ei tiennyt, mitä sanoa. Runneltu puolikone oli silti enemmän toa kuin hän koskaan. Ja hän oli elämänsä velkaa tälle.

    Umbra huokaisi. “Olet oikeassa… anteeksi räjähtämiseni.”
    Ja nyt ääni hänen päänsä sisällä käski häntä keräämään itsensä ja kestämään vastoinkäymiset kuin mies.

    “Mennään ihan ongelma kerrallaan, veli. Ei kannata huolehtia asioista, mitkä eivät ole vielä tapahtuneet. Ratkotaan vaan seuraavaksi, miten ylitämme tuon rotkon.”

    Umbra astui aivan pimeyden suun reunalle, ja tuijotti pimeyttä. Ja Kraa katsoi häntä takaisin sieltä.

    “Varjot. Syvyyksien varjot. Ne kutsuvat meitä”, hän mutisi. “Voisivatko ne myös auttaa meitä?” ääni Umbran pään sisällä kysyi, ja into siinä kasvoi. “Osaat… osaat luoda valosta objekteja, hologrammeja. Olisiko mahdollista tehdä sama varjoilla?”

    Umbra oli vaiti, nyökkäsi vain veljelleen. Hän tiesi, että se oli mahdollista. Se oli sama asia. Kolikon toinen puoli.

    Alkukantainen, väkevä ja väkivaltainen, mutta samalla hiljainen voima alkoi vallata hänen kehoaan. Hän tunsi elementin kutittelevan hänen solujaan, lihaksiaan, koko kehoa. Ja mieltä. Varjot alkoivat hiljaa liikkua, mutta niiden tanssi alkoi koko ajan voimistua.

    Ne alkoivat yhtyä toisiinsa kuin jättiläismäiseksi salmiakkinauhaksi. Varjoköysi pyöri rotkon keskellä kuin universumin alkuaikojen pimeys. Ääneti ja kauniisti. Mutta myös sillä oli tarkoitus ja tehtävä. Kohtalo. Kuin elävä mittarimato se otti toisella päällään kiinni rotkon vastakkaisesta puolesta ja venytti toista puolta kohti klaanilaisia. Umbra pyöritteli käsiään yhdessä, jolloin se alkoi ohentua, vahvistua ja litistyä.

    Deleva katsoi pöllämystyneenä eteensä. Hän ei pitänyt siitä, miten synkällä tiellä valon toa kulki. Se… pelotti häntä. Mutta se oli kaikki, mitä hänellä oli.

    “Mennään yli”, Umbra sanoi, kun silta vaikutti tehneen tarpeeksi tukevan muodon itselleen.

    Kaksikko asteli sillalle, mutta se tuntui niin väärältä… vaikka silti eri tavalla kuin Aft-Amanan sydän. Oli kuin silta olisi huokaillut kaksikon hatarien askelten alla, vaikuttaen miltei elävältä, lämpimältä. Muodoton silta jäi nopeasti kaksikon jälkeen, jonka jälkeen tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

    Klaanilaisten päästyä varjosillan avulla rotkon toiselle puolelle he näkivät edessään taas lisää kirjaimia. Lattiaan maalattuja sanoja. Teksti vaikutti siltä kuin sen kirjoittajalla olisi ollut vakaampi kirjoituskäsi kuin edellisten tekstien kanssa. Tai sitten teksti oli kirjoitettu ennen muita.

    Salaisuuksien etsijä! Jos ansani tappavat sinut, haluan sinun tietävän että siinä ei ole mitään henkilökohtaista.

    Jos ansani jo tappoivat sinut ja luet tätä silti, olen hyvin, hyvin pahoillani.

    “Rotko oli oikeassa. Se oli ansa”, musta mielen kasvatti kertoi Umbran pään sisällä. Ansa, ansa, ansa oli kaiku vielä hetki sitten kertonut.

    “Väistimme siis jo ansoja, mutta täällä on varmasti niitä vielä lisää”, Deleva vastasi sanat luettuaan. Plasman toa päätti tutkia tilaa mahdollisten ansojen varalta. Soihdun valo paljasti seinän vieressä olevan romumetallikasan todellisen luonteen: se oli metallikaappi, joka oli vain muutamalla ruosteisella vaarnalla seinässä. Todennäköisesti suunniteltu romahtamaan jonkun onnettoman niskaan.

    Deleva kiersi rojun niin kaukaa kuin pystyi. Hän ei halunnut laukaista sitä.

    Käytävät olivat olleet joskus puhtaan siniset ja valkoiset. Nyt ne olivat likaisenharmaat ja pölyiset, jos ne saivat tarpeeksi valoa väriä näyttääkseen. Oikeastaan kaikki hylätyssä laitoksessa oli harmaata.

    Käytävän päässä oli rautaovi, joka ei näyttänyt voivan kauhean hyvin. Näytti, kuin jokin olisi möykyttänyt sitä lekalla. Vääntynyt kyltti kertoi hitsatuilla sanoillaan ’HAASTAVAT”.
    ”Haastavat…?” Umbra mutisi. ”Potilaatko?”

    Deleva ei viitsinyt vartoa enempää, vaan antoi kättensä poltteen käydä esteen kimppuun. Ovi voi vielä vähemmän hyvin sen jälkeen.

    Uksi suli pois kaksikon silmien edestä. Plasman punertava hehku valaisi ihanasti pimeyttä. Mutta se oli kuumaa kuin pätsissä. Sula rautaköntti yski kuolettavan hajuista kaasua ja savua, jonka läpi kaksikko hyppäsi uuteen huoneeseen.
    Taas uusi käytävä, mutta kaarevampi ja leveämpi, ja se näytti jatkuvan kahteen eri suuntaan. Deleva loi taas käteensä soihdun. Hän katsoi jalkojensa alle. Siellä oli lisää tekstiä!

    Jos uskon tarpeeksi k o v a a,
    ehkä teitä ei koskaan o l l u t kaan ?



    “Nämä… tekstit menevät aina vain kryptisemmiksi”, Deleva tokaisi. Hänen katseensa etsi lisää vihjeitä seiniltä, mutta soihdun heikko valo paljasti vain kaarevan käytävän täynnä lyjiyovia, joiden päällä oli numeroita. Loputtomasti sellejä.

    “Vaikuttaa ihan vankilalta”, Umbra sanoi viimein. Delevakin oli tullut tähän samaan johtopäätökseen. “Minne me etenemme?” oli majakan vuoro kysyä.

    “Oikealle. Menemme oikealle”, Deleva viimein sanoi, punnittuaan vaihtoehtoja hetken päässään. Käytävä paljastui suureksi ympyräksi, jonka piiriä pitkin he kulkivat sellien ovien ohi.

    Kaksikko lähti Delevan lyhdyn valossa suunnistamaan oikealle. He huomasivat etteivät heitä vastaan tulleet sellit olleet lukossa. Näytti siltä, kuin osalla selleistä ovi olisi ollut jopa raollaan. Tämä kylmäsi kuumapäistä Delevaa. Hän muisti sellinsä Odinalla. Ja se ei ollut mukava muisto. Mutta hän ei voinut olla miettimättä, mitä Aft-Amanan ”haastavien” tapausten ostastolla odotti.

    … ei. Ei missään tapauksessa.

    He eivät avaisi hylätyn mielisairaalan sellinovia.
    Jos he jonkin asian jättäisivät tekemättä, niin sen.

    Kolkoilla käytävillä lojui kaikenlaista tavaraa; papereita, rikkinäisiä laattoja, nauloja ja ties mitä. Deleva poimi ruudutetun paperiarkin käsiinsä, ja päätti tutkia, mitä se sisälsi.

    Olen aika varma, että minulla on nälkä ensimmäistä kertaa viikkoihin. Yleensä s i r u n i on pitänyt sen poissa.
    Turakho-närhi ilmeisesti pesi yhteen selleistä. Sillä aikaa kun se oli poissa, kävin hakemassa itselleni syötävää.

    Siinä samassa melkein osuin yhteen vaijereistani. Pitää olla tarkempi.

    Se mikä vain hidastaisi n i i t ä tappaisi minut.

    – Arupak

    “Umbra… tämä on Arupakin kirjoitusta!” Deleva huudahti. Toa otti maasta nopeasti toisenkin paperin. Käsiala oli selkeää ja helppolukuista.

    Tohtorini sanoi minulle, että päiväkirjan pitäminen auttaisi. Olen nyt tehnyt näitä… en tiedä, viikon? Ymmärrän tavallaan, mitä hän sillä tarkoitti. Tämä on kuin joku kuuntelisi, kun vuodatan sydäntäni. Joku muukin kuin vain s i r u n i.
    ”Jos et kerro minulle”, tohtori sanoi. ”Kerro paperille.”
    Tohtorini oli viisas. Harmi että hän on poissa. Harmi että näin piti käydä.

    Mutta noudatan yhä hänen pyyntöään. Tässä minä laitan sanoja paperille.
    Vaikka en näitä missään voi säilyttääkään. En voi riskeerata, että joku löytäisi.

    Kukaan ei saa tehdä virheitäni.
    Sama ei saa toistua.

    – Arupak

    Deleva tutkaili nopeasti muita papereita. Vastaukset, hän tunsi niiden olevan aivan hänen ulottuvillaan. Sääli, ettei jääveli ollut paikalla; hän olisi ollut niin innoissaan uusista löydöistä… tai olisi edes ymmärtänyt niistä enemmän.
    Toan epäonneksi muste oli pilannut monet sivuista lukukelvottomiksi. Yhden paperin tekstistä Deleva uskoi vielä saavansa selvää.

    miksi tuska ei mene pois?
    miksi se sattuu yhä?

    – arupak?

    Delevan sydän pamppaili tämän rinnassa. Puoli-toa vilkuili ympäriinsä pimeydessä. Mitä Arupakille oli oikein tehty? Ja… oliko piraatti yhä Aft-Amanassa?

    “Arupakin muistiinpanot ovat pelottavaa ja ikävää luettavaa. Merirosvo kertoi näissä papereissaan yksinäisyydestään ja tuskastaan. Tuskasta, joka ei loppunut. Mitä se sitten tarkoittikaan”, Deleva kertoi toverilleen, joka tähyili varjoihin, jotka heitä ympäröivät.

    “Meidän on varmaan jatkettava matkaamme”, Umbra jätti vastaamatta ystävänsä kertomukseen ja lähti harhailemaan eteenpäin jonkin ajamana. Deleva laski paperit takaisin lattialle varoen… kuin merirosvon muistoa kunnioittaen? Hän ei ollut itsekään aivan selkeä. Joko hylätty laitos teki sen, tai hän otti sen vain tekosyynä.
    Joskus oli terveellisempää vain heittäytyä hulluksi. Tällaisessa paikassa ei pysyisi selvänä hengissä.

    Toa-kaksikko jatkoi matkaansa Delevan punertavalla valolla valaistussa käytävässä. He tulivat rusikoidulle ja hievahtamattomalle ovelle – lienikö ansan tulosta – jonka vieressä oli kyltti.

    VALVOMOHUONE – Potilailta pääsy kielletty

    Ja sen alle… tuherrettuna samalla punaisella…



    näkee sinut

    näkee minut

    “Mitä… tuo tarkoittaa? Näkee sinut, näkee minut?” Deleva kysyi ääneen. Kyborgin mieleen alkoi yhtäkkiä hiipiä ajatus siitä mystisestä seuraajasta, varjostajasta Onu-Metrussa. Ja siitä, että hän ei välttämättä edes kuullut, vaikka joku liikuskelisikin aivan vieressä, lyijyisen sellinoven takana.

    Tarkkaillen.
    Valvoen.

    “Tuo vain vahvistaa meidän molempien epäilykset seuraajasta”, Umbra vastasi vaikka tiesikin, ettei Deleva odottanut vastausta. He jatkoivat hiljaisuuden vallitessa eteenpäin käytävää, joka jatkui aina vain. Lattiassa oli lisää punaisia töherryksiä – mielettömiä, tarkoituksettomia läikkiä maalia. Mutta pian ne olivat jotakin muutakin. Umbra tajusi seisovansa taas yhden jättiläismäisen silmän päällä. Arupakin taideteoksia. Aivan varmasti. Delevakin pani merkille, että lattialla oli niitä kuin pisaroittain. Kuin veripisaroittain.

    “Umbra! Arupakin taideteokset liittyvät silmiin ja näkemiseen… niinkuin ne sanat; ‘näkee sinut, näkee minut’. Se ei paljoa ole, mutta on ainakin jokin yhteys”, plasman toa ideoi.
    ”Niin”, varjon toa sanoi poissaolevana metrien päästä pimeydestä. ”Niin kai.”

    Deleva juoksi ystävänsä luokse, joka oli kumartunut ison paperiläjän puoleen. Paljon hiirenkorvilla olevia papereita, oletettavasti Arupakin tuotoksia. Monet niistä oli revitty pieniin osiin, joiden kasaamiseen klaanilaisilla ei ollut aikaa, jos metsästäjät seurasivat heitä yhä. Umbra onnistui löytämään joitakin ehjiä papereita kasasta. Arvokkaita vihjeitä?

    Tänään oli parempi päivä kuin eilen. Tai ainakin luulen niin.

    En osaa erottaa tätä päivää eilisestä, koska en nuku. Mutta olen melko varma että tänään on parempi kuin eilen.

    Tällä unenvajeella minun pitäisi kai olla kuollut.

    Se olisi niin paljon helpompaa, eikö niin?

    Jokin laukaisi eteläpuolen ansavaijerit. Täytyy lopettaa.

    – Arupak

    Umbra oli juuri kertomassa Delevalle löydöstään, mutta tajusi, että Kal oli löytänyt jotakin muuta.
    Plasman toan edessä oli punainen kolmio, jonka sisällä oli punainen silmä. Sen jälkeen oli taas karmivaa tekstiä.

    Kaunis, kaunis pakkomielteeni.
    Pidä ne poissa.
    Pidä minut hereillä.
    Hereillä en näe unia.

    kun olen hereillä n e eivät t u l e

    “Umbra! Tule tänne! Sinun on parasta lukea tämä”, Deleva huusi toverilleen. Umbra lopetti paperipalapelin kokoamisen.

    Punainen kolmio näytti kammottavalta ja niin sen lähellä oleva tekstikin. Asiat, jotka tulevat unista?

    “Sinäkin tulit unista, etkö tullutkin?” Umbra kysyi itseltään. Omatunto ei vastannut. Se epäröi, koska ei oikeastaan tiennyt kaikkea. Tiesikö se edes omaa alkuperäänsä. Ehkä, ehkä ei.

    “Lopeta tuo itseksesi puhuminen”, Deleva huusi. Hänen teki mieli lyödä Umbraa säikyttelystä. “Tässä lähellä on taas ovi, mutta se ei ole sellin lyijyinen ovi. Ehkä sitäkin kautta pääsee kaarevan käytävän keskukseen?” hän jatkoi.

    “Valvomoon?” Umbra kysyi. “Vastaukset väijyvät valvomon varjoissa, veli”, ääni hänen päässään kertoi. “Astu ahdinkojen ahjoon, av-toa”, ääni raak- nauroi. Nauroi, ehdottomasti nauroi.

    Deleva nyökkäsi. Hän astui edeltä metallisesta ovesta sisään. Umbra tuli tiukasti hänen kintereillään.

    Plasmavalo raotti hämyisää pimeyttä. “Ruosteisia vaijereita? Kolmisen kappaletta. Näyttää ansalta”, Deleva mutisi havaitessaan ketjujen katkaisevan käytävän keskukseen. Ne sukelsivat syvälle seiniin, ja pidättelivät siellä jotain, jota toat eivät mielellään vapauttaisi niskaansa.
    “Keskity. Ota tilanne haltuun. Pääset kyllä noiden raoista”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. “Se on kuin peliä, paitsi tässä pelissä jotain oikeasti pahaa tapahtuu sinulle ja ystävällesi. Mutta siihenhän sinä oletkin jo tottunut!”

    “Umbra. Oletko varma tästä? Emme tiedä, mitä ne laukaisevat, jos-” Deleva kysyi ystävältään, mutta lopetti kesken. Päämoderaattori oli jo pujottautumassa rautalankojen lomitse. Valon toa pidätti hengitystään. Sydän pamppaili hänen rinnassaan. Hitaasti, mutta varmasti hän pääsi rautalankaviritelmistä niihin koskematta. Enää oli ongelmana käytävän päässä oleva raskas ovi, joka kätki varmasti sisäänsä jotain tärkeää.

    “Tarvitsen plasmaasi, Deleva”, Umbra huusi ystävälleen. “Tämä lyijy pitää saada jotenkin avattua”.

    Oli Delevan vuoro kuumotella. Sydän pamppaili toan rinnassa, kun tämä pidätti hengitystään. Hänen kakamansa terävät poskipäät kävivät keskimääräisen pölyhiukkasen paksuuden päässä yhdestä vaijerista, mutta toa onnistui pääsemään toiselle puolelle. Hengittämään hän suostui vasta ollessaan metrin päässä hullun merirosvon vaijeriansasta.

    Deleva laukaisi polttavan plasmavyöryn oveen. Umbra päästi varjojen kourat pahoinpitelemään sen molekyylirakennetta. Ovesta tuli nopeasti sulaa ainetta heidän edessään.

    Sulan lyijyn himmettyä… pimeys. Valvomohuone oli ympyrän muotoinen huone, jonka keskellä oli pöytä. Vanha näyttöpääte oli pölyttynyt aikojen saatossa, ja kaikkialle oli roiskittu yhä enemmänkin epäselvää punaista tekstiä. Tai ainakin he toivoivat että se oli edelleen tekstiä. Vain maalia.
    Tilaan johti kaksi muutakin ovea. Toinen niistä oli teljetty kasalla rikkinäisiä näyttöpäätteitä. Umbra ei halunnut kysyä, miksi. Hän siirsi katseensa lattialla lojuvaan paperipinoon, joka oli käpertynyttä ja pölyistä. Ja otti yhden niistä käsiinsä.


    Hei taas.

    Eilisen ansavaijerit olivat väärä hälytys. Yksi linnuista törmäsi sellaiseen ja jäi kaatuvan oven alle.
    Tiesin, että se oli tulossa hakemaan minua. Tiesin, että se oli tulossa nokkimaan. Satuttamaan.

    Mutta silti se oli ensimmäinen elävä olento jonka olin nähnyt viikkoihin.
    Pidin sille hautajaiset. Siellä se lepää, sisäpihalla sen suuren pihlajan juurissa.

    Minun pitäisi kai laittaa näihin päivämääriä, mutta en enää muista päivämääriä. En tiedä, koska päivä on viimeksi vaihtunut. Ulkona on ehkä syksy, ehkä loppukesä.

    En nuku edelleenkään.

    Ei väliä.
    Nekään eivät nuku.

    Minäkään en siis voi.

    – Arupak

    Sitten toisen.
    ”Tuota… Umbra…”
    Umbraa ei juuri kiinnostanut, mitä Deleva hämmästeli huoneen seinillä. Lisää punaista tekstiä, epäselvää ja kryptistä. Arupakin päiväkirjoista löytyisivät vastaukset.

    Toisinaan en voi olla miettimättä, miksi tällainen laitos on niin lyijyllä ja teräksellä vuorattu. Juuri nyt se on suojani, kilpeni, haarniskani. Oma pieni linnakkeeni.

    Vaikka mikään haarniska ei n i i t ä pysäytä.

    Mutta se ei silti täsmää. On aivan kuin tämä laitos olisi… rakennettu pitämään siru tallessa. En tiedä, se on vain teoria. Huono sellainen. Mutta tohtorini käski kirjoittaa kaiken ylös, mikä tulee mieleen.

    Ja onhan tässä kaupungissa ollut aina muutenkin jotain mätänä. Sen tiedän vaikka en paikallisia olekaan.

    Cehaya puhui jotain tarkennetuista turvatoimista. Ja joskus näin puutarhojen liepeillä kaupungin poliiseja. Konemaisia, liskonkasvoisia. Sisällään vain hammasrattaiden ikuinen kalke ja viisarien kolkko laulu. Tätä laitosta vartioidaan tarkemmin kuin kukaan tietääkään.

    Jotain ne ovat tänne piilottaneet. Mitä?
    Minut? Sehän se hauska ajatus olisi. Sirun?

    Tai ehkä Aft-Amana vain on olemassa, koska siru suojelee minua. Koska siru niin päätti.

    Koska minä niin päätin?

    Kumma juttu. Päätin tulla tänne itse, koska tarvitsin apua, suojaa, pelastusta.

    Mutta ehkä niin päätti sirukin. Mistä sitä ikinä tietää?

    – Arupak

    Kolmas päätyi toan käsiin. Ennen niin selkeä käsiala alkoi horjua. Hajota. Repeytyä sekalaiseksi sotkuksi.

    en tiedä, koska viimeksi oli nimeämispäivä

    päätin että tänään on nimeämispäivä

    annoin itselleni lahjan

    mietin Taripia

    joskus olisi vain parempi unohtaa

    – aru

    Joku muu olisi saattanut havaita tekstin tragedian, mutta Umbrapari ei siitä juuri nyt välittänyt. Oli mentävä eteenpäin tarinassa. Löydettävä ratkaisuja.
    “Varsin positiivista settiä. Arupak taisi olla hullumpi kuin me luulimmekaan. Toivottavasti siruilla ei ole tällaista vaikutusta kaikkiin.”

    Plasmanhenki ei kuunnellut. Hän haukkoi henkeään, kun hänen katseensa harhaili ympäri lattian koukertelevissa punaisissa teksteissä. Teksti alkoi muuttua koko ajan entistä epäselvemmäksi, pirstaleisemmaksi kuin kirjoittajansakin.

    Mutta hän jatkoi.

    Joka seinälle.

    Joka lattialle.

    Väsymättä.

    Joka nurkkaan.

    ei, tohtori
    ei lääkkeitä
    olen terve
    olen terve

    ”Umbra…”

    n i i t ä e i o l e
    Ne ovat vain päässäni, tohtori
    N I I T Ä EI O L E





    Umbra kahlasi yhä merkintöjen meressä. Liikaa mustetta levinneenä pitkin papereita, todella epäselvää tekstiä. Mutta sitten. Bingo!

    Nyt kun tarkemmin mietin, tohtori Cehaya saattoi puhua jotain Metru Nuin tukemista kokeellisista lääketesteistä. Ei väliä. Minuun niitä ei kokeilla, hän sanoi. Olen ilmeisesti liian tärkeä potilas.

    Näin vilauksen tohtorini sieluun, tai ainakin luulen niin. Hän tekee pitkiä vuoroja, uupuu. Hänellä on ikävä miestään. Miellyttävä mies, oikein komea. Haavoittui rhotukasta silloin kun kaupunki soti.
    Olen melko varma, että aviomies ei ole syntyperäisiä metrulaisia. Sen on täytynyt olla heille vaikeaa.

    Mutta enemmän vaikeaa tohtorilleni oli se, kun tilanne alkoi livetä hänen käsistään. Ja olen varma, että sillä mitä täällä testattiin oli jotain tekemistä asian kanssa. Se ei voinut olla vain sirun ansiota.

    Ei ainakaan kaikki siitä.

    Vastauksia… olen varma että kylmiössä on vastauksia, mutta pelkään liikaa mennäkseni sinne.

    Toisaalta se saattoi olla vain minunkin syytäni.

    Ehkä linnut ovat tulossa koska ansaitsen sen.

    Ei väliä. Olen valmis.

    Tarip, minä tulen.

    – Arupak

    “Kylmiö? Arupakin mukaan kylmiössä saattaa olla vastauksia”, Umbra puheli itsekseen. “Mitenköhän sinne pääsee?”

    Deleva ei voinut keskittyä puheeseen. Punainen teksti lattiassa, katossa ja seinissä kertoi paljon paljon enemmän.
    ”Umbra… näetkö sinä mitään tästä???”

    S O I T A M I N U A
    S O I T A M I N U A
    TIK TOK
    S O I T A M I N U A
    S O I T A M I N U A
    aika loppuu
    T I K T O K

    N U K E N T E K I J Ä

    N U K E N T E K I J Ä

    SIELUNPARSIJA

    LINNUT
    L I N N U T
    PÄÄSSÄNI
    MIELESSÄNI
    UNISSANI
    S Y D Ä M E S S Ä N I

    s aatoin rikkoa jotain
    ja nyt kaikki muutkin ovat sekaisin
    tarip
    anteeksi
    tarip
    anteeksi
    tarip
    A N T E E K S I

    ne eivät tappaneet sinua
    vaan minä

    a n t e e k s i
    A N T E E K S I
    A
    N
    T
    E
    E
    K
    S
    I

    Langenneen valon toan pinossa oli enää yksi paperi. Käsiala oli Arupakin, mutta paljon siistimpänä kuin ennen. Jokin siinä kuitenkin tuntui olevan… pielessä.

    Pois häätää varjot petosten. Ja langenneiden enkelten.
    Tuo Mies Punainen.

    Unohtaminen, tohtorini… se oli helpompaa kuin koskaan uskoinkaan! Tänään on kaunis päivä unohtaa.

    Päätin unohtaa.

    Ja nyt ymmärrän, tohtorini.

    Ymmärrän niitä.

    Ymmärrän Nukkeja.

    Ymmärrän miksi ne seuraavat Kohtaloa.

    Eivät noudattaakseen sitä, vaan…






    Sitten paperit loppuivat, mutta punaista tekstiä oli vuosien edestä. Katossa, lattiassa, seinissä. Kaikkialla.

    Deleva asteli huutavia kasvoja kuvaavan maalauksen luokse. Kasvojen, jotka huusivat.
    Iäisesti. Kuten kapteeni Arupak.

    Oli hän elossa tai ei.

    “Umbra, meidän pitäisi jatkaa”, Deleva nieli epävarmuutensa, mutta Majakka ei kuullut. Hän oli löytänyt toisen paperinipun pöydältä. Valkoisia, vanhoja arkkeja täynnä käsin kirjoitettua tekstiä. Hän luki ensimmäisen. Ja seuraavan.
    Sanat olivat rauhallisesti ja huolellisesti kirjoitettuja, kuin valmiista muotista. Niihin oli nähty aikaa ja vaivaa. Mutta sisältö… se oli aivan omaa luokkaansa.
    Sillä hetkellä valon toa Umbra katsoi kapteeni Arupakin sieluun.








    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    Sivu toisensa jälkeen hän kurkisti kapteeni Arupakin sydämeen.

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    Ja joka sivun.

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    Joka sentti.

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa




















    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa

    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraakraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa kraa kraa
    kraa kraa
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA
    KRAA KRAA KRAA KRAA

    KRAA

    KRAA

    KRAA







































    kraa

  • Kirouksen portit

    Tohtori Cehayan katseelta ei ollut pakenemista, ja Umbra tiesi sen. Punainen kangassohva tuntui pienikokoisuudestaan huolimatta mukavalta, mutta toa havaitsi istuvansa aivan sen reunalla.

    Avonaisen ikkunan linnunlaulu oli kaunista. Mutta se piinasi. Syytti.

    ”Tiedätkö, miksi pyysin sinua jäämään?” matoralainen kysyi.

    “Osaan ehkä arvata. Tai siis lukea olemuksestani, ettei kaikki ole ihan kohdillaan”, valon toa sanoi ihmeen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se oli hämmentävää.
    Tyyni tryna nyökkäsi syvään. ”En ole mielenlukija, eikä minulla ole sellaiseen taikuuteen koskaan ollut syytä uskoakaan. Enkä väitä osaavani lukea potilasta yhden keskustelun jälkeen. Mutta jokin olemuksessasi sai minut luulemaan, että on jotain josta sinun olisi terveellistä puhua.”

    Nainen piti hetken tauon.
    ”Enkä edes sano, että minulle. En halua yrittää pakottaa sinua mihinkään. Ja ehkä olenkin väärässä, mutta kaikki vuoteni tässä työssä… kaikki aistini sanovat toisin.”

    “Olen kantanut tätä salaisuutta jo monen vuoden ajan ja tuntuu, että olisi viimein aika paljastaa se ystävilleni. Olen kirjaimellisesti nähnyt menneisyyden luurankojen nousevan kaapeista kummittelemaan ja en halua, että tämäkin muodostuu isoksikin ongelmaksi”, Umbra piti hetken taukoa ja jatkoi sitten.
    “Olen antanut ystävieni tietoja erään… ‘ritarikunnan’ haltuun. Siitä mihin he niitä tietoja aikovat käyttää tai ovat käyttäneet minulla ei ole aavistusta”.
    Ga-matoran risti sormensa mietiskelevänä. ”Täysin ystäviesi tietämättä?” hän kysyi.

    “Kyllä. Pidin tämän touhun niin hyvin salassa kuin pystyin. Olen Bio-klaanin ‘poliisien’ johtaja ja minun pitäisi olla vastuuntuntoinen ja uskollinen tälle järjestölle. Kaikki vaikuttaa siltä, että olen petturi, loinen.”

    Linnut. Linnut syyttävine äänineen. Niiden kuoron säestämänä Cehayakin näytti syyttävältä. Vaikka Umbra halusi uskotella itselleen, että niin ei voinut olla.

    Vaikka hän olisi sen ehkä ansainnutkin.
    ”Kuinka pitkään olet jatkanut tätä?” tohtori kysyi. ”Jatkuuko se edelleenkin?”

    “Olen vuosien ajan jatkanut kirjeenvaihtoa tämän ‘ritarikunnan’ kanssa ja tehnyt joskus heidän laskuunsa jotain tehtäviä. He olivat taho, joka sai minut liittymään Bio-klaaniin. Mutta se on nyt ohi. Erosin heistä muutama viikko sitten”, Majakka kertoi.
    Majakka oli itse eksyksissä pimeydessä.

    ”Miten luulet, että ystäväsi… Matoro suhtautuisi jos saisi tietää?”
    Kysymyksen paino leijui koko tilan yllä.

    “En tiedä. Vaikka pidän Matoroa ystävänäni, hän tuntuu pakoilevan jotain. Ei ole ollut tämän sirujahdin jälkeen niin avoin kuin on ennen ollut…”

    ”Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua”, Cehaya sanoi hiljaa, ”mutta onko se sinusta silti oikein?”

    “Minulla on epäilykseni siitä, mitä jään soturi on nähnyt. Jotain mistä en pidä ollenkaan”, toa kertoi.
    ”Olette selvästi kokeneet kovia Matoron kanssa. En väitä edes ymmärtäväni”, nainen huokaisi. ”Pelkäätkö, että totuuden kertominen olisi… liikaa ystävällesi? Pelkäätkö, että se olisi… noh, se höyhen, joka katkaisisi kane-ran selän?”

    “Pelkään, että kaikki hajoaa jos paljastan tämän ystävilleni. Minulle ei jäisi mitään jos klaanilaiset hylkäisivät minut”, Umbra sanoi raskaasti.

    ”Ymmärrän. Helppoja vastauksia ei ole, toa Umbra”, Cehaya sanoi nousten tuoliltaan. Hän työnsi istuimen pöytänsä alle ja sulki ikkunan. Sulki pois linnut, linnut, syyttävät linnut.
    Tai ainakin ne, jotka syyttelivät ulkoa.

    ”Mutta he ovat kuitenkin ystäviäsi. Se ei ole valinta”, nainen sanoi. ”Voit antaa heidän elää valheessa tai kertoa totuuden. Se on valinta.”

    “Olet oikeassa, he ovat ystäviäni. Se ei tee tästä valinnasta helppoa”, valon toa vastasi ja jäi pohtimaan tulevaa.

    Aft-Amanan portti
    Ga-Metrun pohjoiskärki
    Metru Nui

    Enter Asulym

    Portti oli kukkansa pudottaneiden harakeke-kasvien ja Vuata Maca -puiden lonkeroisten oksien vuosien saatossa alleen peittämä. Puinen muuri, joka erotti entisen Aft-Amanan puistoalueen muusta Ga-Metrusta, oli lahonnut. Se huojui tuulessa, mutta kaikki ne puut, jotka sen ympäri ja sen läpi olivat kasvaneet, pitivät sen pystyssä. Vanha kyltti narisi yhden ruosteisen naulan varassa. Nirsk nirsk. Tuuli oli voimakas ja kylmä – meri ympäröi alueen kolmesta suunnasta.

    Kraa. Kraa kraa, lauloivat mustat linnut, jotka puiston taivailla liitelivät. Mustaratsas naureskeli portin päällä jään toalle, joka kyynerpäätekniikalla puski portin auki kasvillisuuden kuristuksesta. Kivilaattainen polku oli reunoiltaan sangen metsiköittynyt. Sen päässä kohosi Aft-Amanan vanha kupoli, joka näytti olevan samalla tavalla vihreiden käsien otteessa. Kaikki ne kiemurtelevat ja huojuvat kasvit saivat Kapuran irvistämään.

    “Mennään sisälle”, tulen toa mutisi. “Sitä parempi, mitä nopeammin selviämme tästä.”

    “Tämä paikka näyttää epäilyttävältä. Ihan kuin Kepen viherpeukalo olisi toiminut liiankin hyvin täällä”, Umbra yritti keventää paikan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa.

    “Tai vain aika”, Matoro vastasi ja työnsi portin vaivalloisesti selälleen. Kaikki ne köynnökset selvästi vastustelivat tätä yllättävää elinympäristön muutosta.

    “Vaikea kuvitella, että Metru Nuilla on vielä näin autioita ja… no, luonnonmukaisia paikkoja”, hän hämmästeli astellessaan ensimmäisenä sisään porteista. Korpit pyörivä raakkuen korkealla toien päiden päällä.

    “Korppi on oikeus”, Deleva mutisi, mutta sai vastauksekseen vain hiljaisuuden. “Olette ihan liian vakavia”, hän jatkoi, kun muut toat olivat kiusallisen hiljaa. Matoro puisteli päätään.

    “Minä en ole enää lainkaan varma tästä”, Jään Sotilas vastasi astellessaan kvartetin etummaisena kohti Aft-Amanaa. Hän tunsi epävarmuutta, jollaiseen ei ollut koskaan törmännyt. Se oli melkein kuin alitajuinen varoitus.

    Mutta varoituksen ääni oli pieni ja heikko. Toinen ääni, paljon voimakkaampi ääni, muistutti häntä Deltasta. Deltasta ja kaikesta hyvästä, mitä hän sillä voisi tehdä. Siitä, että Delta oli hänen kohtalonsa.

    “Pieni ääni sisälläni sanoo, että tuonne on mentävä”, Umbra sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Toden totta. Pieni ääni hänen sisällään oli kasvanut. Hän ei oikein tiennyt mitä se halusi, mutta ainakin se halusi heidän selvittävän mysteerin ja saavan sirun haltuunsa. Ääni oli joskus ollut oma persoonansa, viimeksi Nimdaa käyttäessä. Se oli valovoimien vähetessä kasvanut.

    “Takonut omat aivonsa”, Deleva tuhahti. Aineen neljännen olomuodon hengellä ei ollut päässään mitään sirkkaomatuntoja tai haltijakummeja. Välillä tuntui, että mielisairaala olisi hyvä paikka jättää klaanilaiskolmikko. Mutta sitten hän muisti, että oli jo hulluutta lähteä kolmen mielipuolen kanssa seikkailuun. Tämä tekisi hänestäkin hullun. Ja tarvitsivathan lapset lapsenvahdin itselleen. Jonkun tasapainoisen henkilön suojelemaan heitä. Lisäksi hän tuntui olevan joukosta ainoa, joka osasi taistella elementaalivoimillaan. Tai edes käyttää naamiotaan.

    “No minun sisäinen ääneni haluaa muistuttaa, ettei tänne saarelle tultu Redstarbucksia juomaan”, sanoi Kapura. “Nyt on jo vähän liian myöhäistä kääntyä pois.” Zairyh oli ollut tavanomaisen hiljaa, eikä tulen soturi pitänyt siitä, miten hyviä piilopaikkoja kasveja pursuava ympäristö tälle tarjosi. Parempi hoitaa operaatio mahdollisimman nopeasti.

    Aft-Amanan köynnösten kahlitsema valkokupoli kasvoi heidän edessään jatkuvasti suuremmaksi. Sen rikkinäiset ikkunat tuijottivat heitä. Metsän seassa näkyi kivetyksiä, vanhoja suihkulähteitä ja lahonneita penkkejä. Paikka näytti olleen joskus viihtyisä. Rauhallinen, syrjäisä, kaunis.

    Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui vain jäätävältä. Eikä se ollut tunne, mihin Matoro olisi ollut tottunut.
    “Nyt melkein toivon, että olisimme kyselleet tohtori Cehayalta vähän tarkempia yksityiskohtia siitä, miksi emme saisi tulla tänne”, Matoro puki ikävän tunteensa sanoiksi.

    “Näyttää siltä, että luonto on ottanut hallintaansa koko alueen. Se tuntuu epäilyttävältä Metru Nuin täydellisyyteen ja tehokkuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa”, Umbra sanoi.

    “Hän sanoi, että Arupakista olisi… tarttunut mielisairaus”, jään sotilas vastasi hiljaa. Hän luuli kuulevansa portin saranoiden narahduksen kaukaa, mutta ei voinut olla varma. Kraa, kraa kraa.

    “No, teillä kolmella ei sitten ole mitään pelkoa”, Deleva kommentoi väliin.

    “Mielisairaus, joka saa kasvit kasvamaan? Aika siistiä”, Kapura sanoi. “Minäkin haluan sellaisen.”

    “Varsinainen leväpää sinä oletkin jo”, Deleva totesi. Hän yritti keventää tunnelmaa niin päättäväisesti.

    “Viimeinen varmistus vielä. Onhan kaikilla vielä ne radiopuhelimet?” tiedusteli Kapura.

    “Radiopuhelimia?” Matoro kysyi. Hänellä oli etäinen muistikuva radiopuhelimista, jotka Kapura oli jakanut koko porukalle joskus aikoja sitten kun he olivat saapuneet kaupunkiin. “Minusta tuntuu, että ne jäivät Mustan Käden hautaan”, hän vastasi.

    “Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita”, Kapura sanoi. “Valitettavasti ne jäivät laivaan, emmekä varmaankaan halua palata takaisin.”

    Deleva kaivoi oman radiopuhelimensa hyvässä kunnossa laukustaan. “Tälle ei ole tullut kauheasti käyttöä”.

    “No, puolet tallessa?” jään toa vastasi. “Emme me niitä tähänkään mennessä ole ihan hirveästi tarvinneet.” Tosin ehkä se oli johtunut siitä, että he olivat hukanneet ne.

    “Kantomatka olisi tuskin riittänyt Metru Nuin halki kommunikoimiseen”, Kapura totesi. “Mutta tähän tarkoitukseen se toivottavasti riittää.”

    Deleva laittoi oman radiopuhelimensa takaisin laukkuunsa. Umbralle hän ei uskaltanut antaa mitään, koska moderaattori hukkaisi varmaan kaiken käsiinsä saaman. “Näiden kaikkien lintujen kanssa näitä voisi melkein sanoa kraadiopuhelimiksi”, hän totesi, muttei enää jaksanut edes itse pitää vitsejään hauskoina.

    Vaaleista kivilaatoista tehty ruohottunut polku leveni pieneksi aukioksi, jonka kummassakin reunassa seisoi joskus toimineet suihkulähteet. Graniittiset patsaat seesteisen näköisistä matoran-hahmoista olivat kasvien syömiä. Kun toat lähestyivät niitä, varisparvet nousivat ilmaan harmistuneina. Kraa, kraa. Mielisairaalalle oli enää vain vähän matkaa.

    Umbra oli painunut mietteisiinsä. Tämä paikka oli herättänyt hänen mielikuvituksensa. Ja mielikuvituksen perukoilla asui hänen sivupersoonansa tai mikälie se olikaan. Kumminkin asia, josta oli tullut hänen ystävänsä, vaikka olikin ollut hänen vihollisensa. Se kuiski hänelle Cehayan kanssa käytyjä asioita.

    “Pitäisikö muille kertoa?” pyöri valon toan mielessä. Se kaikui ympäri hänen päänsä sisäisen mieliavaruuden. Pitäisi, pitäisi, pitäisi…

    Kuin korppien raakkuminen.

    Mielikuvitus oli muovannut sivupersoonan korpiksi. Just.

    Jäänmusta toa pysähtyi ja jäi vain katselemaan sairaalarakennusta. Skanneri, lämpökamera, kiikari, ei mitään.

    “Mitä näet, jääveli?” Umbra kysyi. Keltainen väri alkoi taas tummua hänen panssarissaan. Toan väritys oli hyvä indikaattori tämän elementaalivoimien tasosta. Kanohi Mordusiin, jota toa ei uskaltanut käyttää, koska ei tiennyt osasiko hän sitä käyttää enää, oli ilmestynyt harmaa täplä. Samanlainen mikä hänellä oli ennenkin ollut.

     

    Matoron Cencord aloitti niemenkärjen luotaamisen. He neljä, kyllä. Monet häilyvät mielten varjot hoipertelivat heidän ympärillään. Aft-Amanan porttien ulkopuolella oli joukko mieliä, samoin hieman kauempana, missä alkoi Ga-Metrun esikaupunki. Mielisairaalan sisuksissa asui yksinäinen heikosti palava ajatusten soihtu, mutta se oli kuin voimakkaan häiriön takana.

    “Aft-Amanassa on elämää”, hän vastasi. Se sai hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.

    “Arupak?” Deleva kysyi.

    “Toivottavasti”, cencord-kasvo vastasi. “Aika yllättävää, että tämä retki saattaa lopulta mennäkin ihan putkeen. Taidamme lopulta olla ihan toimiva tiimi”, hän hymähti.

    “Ennen kuin menemme, minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, valon toa aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.

    Matoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Umbra näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään.

    Kraa kraa, linnut nauroivat heille vuaca mata -puiden latvustoissa.

    Korpit halusivat, että majakka kertoi asiansa. Ja niin hän kertoikin.

    “Kuten varmaan tiedätte, olen ollut ritarikunnan palveluksessa kauan. En enää ole jäsen tai palvelija, koska erosin itse viikkoja sitten. Ritarikunta painosti minua vuosia katoamaan heidän tehtävilleen ja tekemään muitakin asioita, koska olin rikkonut Mata Nuin tahtoa vastaan. Olin hyökännyt matoranien kimppuun kun olin hetken ajan hordika-myrkyn vaikutuksen alainen hirviö”, valon toa kertoi. Hän piti hiukan taukoa.

    “En… en näe pointtiasi”, jään henki sanoi.

    “Anna kun jatkan. No siis – ritarikunta painosti minua liittymään outoon Bio-Klaaniksi kutsuttuun järjestöön. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja tämän järjestön sisältä. Se oli yksi syistä miksi liityin. Sotarikollisia, murhaajia, makutoja ja muita piti pitää silmällä”, Umbra jatkoi. “Minä… minä raportoin Ritarikunnalle siitä, mitä Klaanissa tapahtui. Makuta Nuin sijainti, Deltan etsintä, Killjoyn tekemiset, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”

    Hiljaisuus. Matoro ei tiennyt, mitä ajatella.

    “Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.

    Korppi raakkui puussa ikävää raakuntaa. Kraa kraa kraa.

    Jään toa yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei valkoisen kätensä suunsa eteen.

    “Sinä- sinäkö olet ollut alusta asti- kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet-” hän änkytti.

    “Lopetin nämä hommat aika nopeasti kun pääsin Klaaniin siltä saarelta, missä delta-jahtimme alkoi”, Umbra kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.

    “Viisikymmentä vuotta”, Matoro haukkoi henkeään. “Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.

    “En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.

    “Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset- mikset kertonut?”

    “Minun oli pakko. Sain vasta ennen tälle reissulle lähtöä tietää, että järjestö oli upottanut minuun pienen lähettimen, joka paljasti olinpaikkani heille. Se tosin johti Manun nappaamiseen, vaikka se olikin tarkoitettu minun kiinnisaamiseksi. Olin lähettänyt heille vihaisen erokirjeen aikaisemmin”, toa kertoi. Mikäköhän makutan kohtalo oli?

    Jään toa hautasi päänsä käteensä ja kääntyi selin valoon. Aft-Amana olisi kohonnut suurena hänen edessään, jos hän olisi pitänyt silmiään auki.

    Korppi nauroi oksalla. Kraa kraa kraa.

    Hänestä tuntui hukkuvalta. Kuin se kivinen peruskallio, jolle hän oli kaiken rakentanut, olisi vain särkynyt kappaleiksi. Aivan kuin kaikkialle hitaasti hiipineen roudan väkivalloin kappaleiksi hajottamana.

    Niin kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää.

    Ja kylmää on tarjolla koteihinkin.

    Hän oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Toan hengitys oli katkonaista, kuin kyyneleitä vastaan taistelevaa.

    Jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä.

    Ja jäärailon päässä on jäärailo uus.

    “Olen pahoillani”, valon toa toisti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänen värityksensä alkoi mustua kuin se olisi surrut. Samalla kivi tuntui vierivän hänen sydänkiveltään.

    “Pahoillani”, huusi korppi pilkallisesti puussa. Kraa kraa kraa.

    Matoroa huimasi. Jäätävä kylmyys levisi läpi hänen kehonsa. Epävarmuuden ja epäuskon kylmyys. Hän ei tiennyt, tuntuiko vain hänestä kylmältä, vai aiheuttiko hän kylmyyden. Ilmankosteus tiivistyi roudaksi hänen mustille olkasuojilleen. Hän näki hengityksensä hyöryävän.

    Valon toa kaatui polvilleen maahan. “Olen pahoillani, Toa Matoro”, hän sanoi uudelleen, välittämättä korppien räkätyksestä ja matkimisesta. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.

    “Olen petturi”, Umbra huusi. Hän ei enää välittänyt oliko joku kuulemassa.

    Se oli se teräsvaarna, joka lopulta sai jäisen muurin sortumaan. Matoro halusi pois. Hän halusi olla yksin.

    “Petturi”, nauroivat noenmustat naakat nukketeatterille narskutellessaan nokkiaan.

    Muistelet mitä se oli: yhtenäisyys

    Usko tai sopu tai rehellisyys

    “Petturi”, kaikui karmeiden korppien kuoro korkeuksissa kaarrellessaan.

    Kukaan ei kuuntele, kukaan ei kuule

    Kirouksen portit on edessäpäin

    “Petturi”, virkkoivat varjojen varikset veljineen viimassa viistäessään.

    Ja Jään Sotilas sokeassa ahdistuksessaan ampaisi kohti Kirouksen Portteja.


    Langennut valon soturi, ionisen aineen henki ja tulen takoja jäivät katselemaan ystävänsä juoksua kohti tuntematonta ja pelottavaa Aft-Amanaa.

    “Menen hänen peräänsä”, sanoi Kapura. “Odottakaa tässä.”

    Pian katosi myös teoriointimies mielisairaalan varjoon ja lopulta sen sisään. Hetkeksi jäivät langennut valo ja kyborgiplasma kaksin, laatta-aukiolle kylmään tuuleen.

    Korpit raakkuivat taivaalla. Kraa kraa kraa.

    “Mitä sinä olet oikein mennyt tekemään?” Deleva tiuskaisi ystävältään ja riuhtaisi hänet mekaanisella kädellään reippaasti ylös. “Ylös siitä nyt. Ystäväsi tarvitsevat sinua ja sinä vain jäät lillumaan mustiin masennuksen meriin!”

    “Mutta kaikki on minun syytäni!” Umbra huusi.

    “Syytäni”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.

    “Teit väärin, mutta voit korjata asiat. Olet Toa Umbra” hän tarttui veljeään hartioista ja ravisteli tätä tuiman katsekontaktin myötä. “Ja tiedän, että voimme hoitaa ongelmasi jos vain haluat apua”, kyborgi kertoi.

    “Apua”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.

    Samassa korpit lehahtivat ilmaan. Jokin säikäytti ne.

    Jostakin avattiin tuli.

  • Bauinuvan parantola

    Ga-Metru
    Metru Nui

    Kraa kraa.

    Vuorokaudenaika läheni aamua Klaanilaisjoukon saapuessa vihdoin Bauinuvalle. Ga-Metrun kirjastossa vietetyn päivän jälkeen joukko oli toivonut välttävänsä vahkit yön pimeydessä, ja tähän asti suunnitelma oli onnistunut. Valkoinen mielisairaalarakennus levittäytyi heidän eteensä kaikessa Metru Nuille tyypillisessä moderniudessaan.

    “Sisäänkäynti”, Kapura kommentoi ja osoitti ovelle, jolla haukottelevat työntekijät aloittivat juuri työpäiväänsä. “Näkeekö kukaan vahkivartijoita?”

    Jään toan viretila ei ollut varsinaisesti huipussaan viime aikojen jäljiltä. Teleskooppisilmissä oli se yllättävä etu, että ne pysyivät auki (vaikka niiden linssit olivat melko kärsineitä Mustan Käden kaaoksen jäljiltä) vaikka väsymys painoikin päälle. “Ei. Ei näy”, hän mutisi yrittäessään pitää silmällä ympäristöään. Aamun lehdet kertoivat toissailtaisesta mystisestä kahakasta eteläisessä Ga-Metrussa – otsikko vakuutteli vahki-joukkojen tutkivan asiaa ja että matoranit voisivat luottaa täysin koneisiinsa.

    Edellisenä yönä oli ollut joitakin läheltä piti -tilanteita. He olivat onnistuneet välttelemään Bordakh-partioita lähinnä kanohi Cencordin mielitutkan avulla, mutta he olivat olleet lähellä kiinni jäämistä lain saartaessa akateemisen kirjaston alueen. Oli vaatinut useita muuannen selakhi-moderaattorin Umbralle opettamia hiiviskelykikkoja päästä lainvalvojien ohi.

    “Bauinuva – Metru Nuin Keskusmielisairaala” luki suurella matoran-tekstillä valkoisessa seinässä. Neljä toaa seisoskelivat sairaalan pihamaan puistoalueella – Ga-Metrun suihkulähteet ja istutukset koristivat ympäristöä – ja katselivat pensasaitojen takaa vilkuillen sairaalan vartioimatonta lasiovea.

    “Toivottavasti tuolla on kahvio”, Kapura mutisi. “Maistuisi kahvi. Vaikka kaikki kahvi Metru Nuilla.” Niin mukavaa kuin Arupakin jäljille pääseminen olikin, ei yksikään toa ollut erityisen hyvässä toimintakunnossa. Joka odotteluun tai tutkimustyöhön käytetyn minuutin myötä Kapura tuli vain tietoisemmaksi siitä, että muut sirua tavoittelevat osapuolet olivat kirimässä heidän edelleen. Zairyh oli pysynyt hiljaa, mikä ei tulen soturia lohduttanut, sillä se todennäköisesti kertoi kasvin hylänneen aikeensa yhteistyöstä.

    “Kaupungin kahvi tulee Meksi-Korosta”, Umbra saivarteli. Hänellekin kahvi maistuisi, mutta hän oli perin ärtynyt. Huonosti nukutut ja todella vähäiset unet, stressi ja koko oman menneisyyden uudelleenkokeminen eivät olleet tehneet hänen kunnolleen erityisen hyvää. Valon toa oli myös todella väsynyt ja ilman voimiaan – naamiosta tai valokyvyistä ei olisi enää apua. Valon toan elementti oli alkanut taas korvautua varjolla, millä voisi olla myös vaikutusta hänen mielentilaansa.

    “Mennään”, Matoro totesi ja lähti ensimmäisenä. Pari ga-matorania, jotka istuskelivat kirjoineen puistossa, vilkuilivat kummallista toa-joukkoa kiinnostuneina. Jään Sotilasta seurasivat kolme muuta, Kapura etummaisena.

    Hyvin kliinisen ja puhtaan sairaalan pääsisäänkäynti oli lasinen kierreovi. Rakennuksen vaaleanharmaa arkkitehtuuri oli tyylisuunnaltaan jostakin vuosisadan alusta ennen sotaa; ajalta jolloin Musta Käsi oli vasta syntynyt ja alkanut tuomaan xialaisia elementtejä Metru Nuin katukuvaan. Suorat ja kulmikkaat muodot erosivat huomattavasti Metru Nuin perinteisemmistä kupoli- ja holvimuodoista, jollaisia matoranit perinteisesti rakensivat.

    Valoisa ja avara aula oli vielä melko hiljainen – aikainen ajankohta saattoi vaikuttaa siihen. Monet huonekasvit (Kapura sai kylmiä väreitä niitä katsellessaan) ja akvaariot tekivät aulasta rentouttavan ja erittäin eläväisen piristävän. Päivystäjä jonkinlaisella vastaanottotiskillä, joka sijaitsi ikkunan takana kopissa, katseli neljää toaa hieman epäilevä ilme kasvoillaan.

    “Päivää”, Matoro tervehti välittämättä päivystäjän katseesta. “Haluaisimme tavata tri. Cehayan.”

    Päivystäjämatoran selasi hetken jonkinlaista rekisteriä. “Valitettavasti joudutte odottamaan hetken. Hän saapui töihin juuri hetki sitten, ja hänellä on monia velvollisuuksia tämän sairaalan johtajana”. Deleva huokaisi siihen äänekkäästi.

    “Anteeksi”, Kapura kysyi. “Onko täällä jonkinlaisia julkisia arkistoja?”

    “Toki”, päivystäjä vastasi ja osoitti eräälle ovelle.

    “Uhraudun kahvio- eikun siis- arkistoryhmään”, Kapura sanoi välittömästi ja lähti harppailemaan kohti matoranin osoittamaa suuntaa. “Tulkoon joku vaikka mukaan.”

    “En jaksa tätä odottelua”, Deleva mutisi ja lähti tulen toan perään alistuneena. Matoro ja Umbra katsoivat toisiaan sekä huoneen toisella laidalla sijaitsevia tuoleja.
    Luvassa lisää odottelua.

    Bauinuvan Arkistot

    Suurien Arkistojen ja Ga-Metrun akateemisen keskuskirjaston jälkeen Metru Nui-matkaan oli kuulunut yllin kyllin kirjoja ja dokumentteja, joten Bauinuvan arkistot eivät varsinaisesti hämmästyttäneet toia. Silti Kapuran ja Delevan edessä kohoava kirjahylly oli todennäköisesti Metru Nuin suurin harvinaisten psykologisten opusten keskittymä. Muu arkiston sisältö vaikutti olevan lähinnä potilaslistoja ja työntekijärekistereitä. Kaikki se byrokratia, jota mielisairaala Metru Nuissa tarvitsi. Arkistokaappirivit jatkuivat siistissä aakkosjärjestyksessä halki huoneen.

    “Tiedätkös”, Kapura sanoi. “En välttämättä usko, että täällä on Arupakista mitään, mitä nuo eivät saa selville. Suunnataanko vain suoraan kahvioon?”

    Deleva mutisi vastaukseksi jotain epäselvää. Kapura aloitti jo kävelyn takaisin aulaan, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja pysähtyi.

    “Oikeastaan voisinkin tarkistaa pari asiaa”, tulen toa mutisi. “Hyvällä salaliittoteoreetikolla on monta rautaa tulessa.”

    Deleva huokaisi ja seurasi tylsistyneenä Kapuran kolutessa potilastietoja. Hän yritti löytää itselleen kiinnostavaa ajanvietettä, mutta arkistoissa oli vain kirjoja. Ja niitä reissu olikin sisältänyt reilusti yli sen, mitä keskivertotoan kuvittelisi kestävän. Silti Deleva yritti uppoutua Tohtori Puukkosilmän elementaalipsykologisiin ajatuksiin, mutta teksti oli aivan liian tylsää ja useimmat päätelmät liian kaukaa haettuja. Kapura puuhasi J-arkistokaappirivin parissa, muttei ilmeisesti löytänyt etsimäänsä. Delevan seuraavassa kirjavalinnassa joku väitti, että romanttiset suhteet voitiin jakaa useisiin kategorioihin. Toa kuuli Kapuran mutisevan jotain kahviosta kävellessään ohi.

    Nyt Delevan uteliaisuus heräsi.
    Mitä Kapura oli oikein tutkinut?

    Tulen toa oli tainnut käydä viimeiseksi D-osastolla. Siellä Deleva huomasi huonosti suljetun DE-arkistokaapin. Ei kai Kapura häntä ollut tutkinut? Deleva sysäsi vainoharhaiset ajatukset syrjään. Bauinuvassa Deleva ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, joten tuntui kaukaa haetulta, että mielisairaalan arkistoissa olisi jotain hänestä. Toa aukaisi arkistokaapin ja yritti päätellä, mitä siistin paperijonon yksilöä Kapura oli tutkinut. Eräs DES-alkuisen potilaan paperi oli vinoin, joten Deleva nosti sen luettavakseen.

    Psykologiset termit ja tylsät hoitomerkinnät vilistivät Delevan silmillä. onnettomuus… työkyvytön… hoidettu siten ja täten… Paperissa ei tuntunut olevan mitään erityisen tärkeää, joten Deleva laittoi sen takaisin muistaen vielä tarkistaa potilaan nimen. Desable. Aika erikoinen. Jäi mieleen. Toa ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä mihinkään. Ehkä hän voisi kysyä myöhemmin Umbralta tai Matorolta, mutta nyt toaa lähinnä ärsytti se, että hänestä oli tulossa yhtä vainoharhainen kuin Kapura.

    Varmaankin väsymyksen vika.

    Kapura oli kai kadonnut kahvioon. Tohtoria haastattelemaan lähteneistä ei kuulunut mitään, joten Deleva päätti liittyä joukkoon ja mahdollisesti ravita itseään jollain. Oikeastaan aika paradoksaalista, että seikkailu oli tähän asti ollut lähinnä odottelua ja tutkimustyötä, mutta nukkumiseen tai syömiseen ei kuitenkaan riittänyt aikaa.

    Deleva astui kahvioon, ja…
    ja…
    mitä karzahnia?

    Kahvio

    Kapura astui kahvioon ärtyneenä tutkimusten vähätuloksisuudesta. Mutta toisaalta sellainen salaliittoteoreetikko, joka jättää yhdenkin kiinnostavan arkiston tutkimatta, on todennäköisesti huonompi kuin sellainen, jonka tutkimuksissa ei löydy mitään. Jono kahviossa oli pitkä, sillä ruokaa halusivat paitsi työntekijät myös ne potilaat, joiden tila oli tarpeeksi stabiili kahvioon päästämiseen. Tulen toa asettui jonoon ja ajatteli, että mielisairaala varmaankin tienasi mukavasti salliessaan potilaille tavan tuhlata säästöjään.

    Ruokajonossa tulen toan edessä keskusteltiin kovaan ääneen toa Puukkosilmän (Kapura piti elementaalipsykologin tohtorinasemaa vähintäänkin kyseenalaisena) uusimmasta teoksesta. “… pidin erityisesti siitä, että Puukkosilmä tunnistaa romantiikan loogisen perusluonteen yhteiskunnassamme!”

    Kapura ei voinut olla naurahtamatta. Olihan kyseessä koko universumin naurettavin salaliittoteoreetikko. Elementaali-inversio? Oikeasti, toa Puukkosilmä? Teorioisit mieluummin vaikkapa reptiliaaneista.

    Äskeisen lausunut po-matoran kääntyi kohti Kapuraa. Tämän jalossa Komaussa oli pysyvät jäljet ilmeisesti liiallisesta hymyilystä.

    “Anteeksi?” po-matoran sanoi. “Onko täällä jokin ongelma?”

    “Ööh”, Kapura sanoi. Hän voisi olla kypsä ja käyttäytyä asianmukaisesti tilanteessa, jossa sekä hän että muut toat olivat vaarassa saada niskaansa kasan vahkihälytyksiä.
    Mutta toisaalta, elementaali-inversio.

    “Lähinnä vanhan kunnon Puukkosilmän teoriat ovat vähän naurettavia.”

    Po-matoranin kasvoille nousi hymy, joka näytti erittäin huonosti peitetyltä tapan-sinut-ilmeeltä.

    “Onneksi kaltaisemme loogiset yksilöt voivat keskustella asiasta järjen rajoissa”, po-matoran sanoi ja hymyili yhä leveämmin. “Onneksi olen tutustunut arvon tohtori Puukkosilmän tuotantoon niin loistavasti, että loogisessa ajattelussa ei minun kannaltani ole minkäänlaisia esteitä! Suo anteeksi, mutta toivon vain kykeneväni varmistumaan siitä, että me kaikki keskustelemme, näin sanoakseni, samalla tasolla.”

    Kapuralta oli mennyt noin puolet ohi, mutta hän nyökkäsi hätäisesti.

    “Oletko Puukkosilmäisti? Mitä nimikettä suosit käytettävän?”

    “Ööh-”

    Po-matoran rykäisi ja jatkoi. “Onko mielestäsi oikein, että tohtori Puukkosilmän vastustajat valehtelevat ja muutoin levittävät väärää tietoa? Onko mielestäsi sallittavaa takertua väittelyssä vastustajan jokaiseen sanaan jättäen huomiotta kokonaisuus?”

    “Minä-”

    “Miksei elementaali-inversio voi olla totta, jos ajattelet näin? Kuinka hyvin ymmärrät elementaali-inversion perusluonteen? Pitäisikö tieteenteossa mielestäsi keskittyä logiikan opettamiseen ja tarkastelemiseen? Onko oikein suhtautua pilkallisesti teorioihin ja käsityksiin, joiden todenperäisyyteen nykytiede ei vielä pysty ottamaan kantaa?”

    “Mitä-”

    “Haluaisitko invertoida elementtisi? Kuinka hyvin ymmärrät elementaalipsykologisia käsitteitä, kuten elementin yliomaksumista, elementtipareja, elementaalikaavioita, neliulotteisinversiota ja matoranien roolia elementaalisessa yhteiskunnassa? Hyväksytkö sokeasti kaiken, mitä sinulle kerrotaan? Oletko harkinnut, että anti-inversioistinen maailmankuvasi voi olla väärässä? Miten selität useat todisteet elementaali-inversion puolesta?”

    “Nyt Karzahni”, Kapura sanoi po-matoranin kyseenalaistaessa toan kykyä myöntää olevansa väärässä, “‘tohtori’ Puukkosilmä on huijari, ja niin olet sinäkin.”

    Jostain kuului… kohahduksia? Kapura katsoi ympärilleen ja huomasi, että pieni väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen.

    “Toimit hyvin epäloogisesti”, po-matoran hymyili. “Teit juuri loogisen virheen olettaessasi, että aiemmat (väärät) käsityksesi tohtori Puukkosilmästä yleistyvät myös kaikille hänen ajatuksiensa kannattajille! Emmehän halua, että kukaan keskustelun osapuoli tuntee olonsa surulliseksi siitä, ettemme noudata loogisen keskustelun kaikkia sääntöjä!”

    “Ai”, Kapura sanoi. “Eikö olisi ihan kivaa keskustella, ööh, aiheestakin?”

    “Suo anteeksi! Pidättäydyn analysoimasta nykyisten repliikkien monia ja monia logiikkavirheitä”, po-matoran sanoi yhä hymyillen. “Sen sijaan voimme jatkaa hedelmällistä keskustelua aiheesta, jota olin käsittelemässä juuri ennen epäkohteliasta keskeytystä.”

    “Minä en-”

    “Rakkaus!” po-matoran sanoi. “Tuo aikaisemmin vain hyödytön, mutta tohtori Puukkosilmän ansiokkaasta tutkimuksesta lähtien myös vaarallinen, tunne! Loogisesti ajatellen voimme helposti hyväksyä tohtorin kannan siitä, etteivät romanttiset tunteet ole mitään muuta kuin sosiaalinen konstruktio, jolla vallanpitäjät-”

    “Naurettavaa”, Kapura totesi. Po-matoran katsoi häntä pahasti, mutta samalla jotenkin myös yhä hymyillen.

    “Vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi-”
    “Sanoisin jotain järkevämpää-”
    “Anteeksi. Kuten olin sanomassa, vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi ovatkin väittelyn toisen osapuolen ainoa puolustus, jätän ne huomioonotettavana loogikkona huomiotta. Palaten aiheeseemme! Rakkauden tunteet ovat askarruttaneet psykologeja kauan, koska niillä ei täydellisesti luodussa universumissa ole minkäänlaista käyttötarkoitusta. Tekikö Suuri Henki siis virheen? Tohtori Puukkosilmän ansiosta voimme vihdoin todeta asioiden todellisen luonteen! Hänen loistavia aatteitaan hyödyntäen voimme jopa todeta, että rakkausuhteet ovat vain huijausta, jolla toinen osapuoli-”

    “Nyt meni henkilökohtaiseksi”, Kapura mutisi ja katsoi po-matorania murhaavasti. “Eikö se ole logiikkavirhe?”

    “Ottaen huomioon nykyisen ruumiinasentosi voin huomauttaa, että ehkäpä logiikkavirheistä pahin on tämä ‘nyrkillä-päähän-vastustajaa’, joka-”

    “Mitä hemmettiä Kapura?” Deleva huusi yhtäkkiä jostain. Kapura kääntyi ympäri ja näki plasman toan tuijottavan tilannetta erittäin suurella tunnekirjolla.

    Kapura oli vastaamassa jotain, mutta ringin sisäpuolelle tunkeutui pari ilmeisesti hoitohenkilökuntaa edustavaa ga-matorania, jotka tarttuivat välittömästi po-matoraniin kiinni tämän käsistä.

    “Oliko hänestä taas vaivaa?” toinen kysyi pahoittelevasti. Kapura oli sanomassa jotain järkevää, mutta po-matorania raahattiin jo pois hyvää vauhtia.

    “-onko teillä koskaan vaikeuksia myöntää, että-”

    Piiri hajautui hiljalleen ja palasi ruokajonon muotoon. Yhä hämmentynyt Deleva liittyi Kapuran seuraan ja avasi suunsa useasti kuin moittiakseen Kapuraa liiasta huomionherättämisestä, muttei sanonutkaan mitään.

    “-MITKÄ OVAT TARKAT MORAALINNE LIITTYEN-”

    Ja po-matoranin huudot eivät enää kuuluneet.

    Toat valitsivat ruokansa ja juomansa olettaen, että tämä olisi viimeinen tilaisuus syödä pitkään aikaan. Kapura osti matkamuistoksi bro-korolaista suklaata (valmistusaineet bioritos ja mangaia dew) ja seurasi Delevaa mahdollisimman autiolle istumapaikalle. Paikallislehdessä haastateltiin Brohatua, joka omisti bro-koron suurimman solmiokokoelman ilmeisesti ironisista syistä. Kapura hylkäsi psykologiset julkaisut nähtyään toa Puukkosilmän erään kannessa ja päätti keskittyä vain ruokailuun.

    Mutta silloin häneen otti mielellisesti yhteyttä eräs, jota Kapura oli toivonut pystyvänsä välttelemään.

    Kapura.

    Tulen toa hätkähti (Deleva ei huomannut keskittyessään juttuun Brohatusta) ja oli kaataa kahvinsa. Zairyh meni suoraan asiaan.

    Meillä on puhuttavaa.

    “Mitä nyt?” Kapura mutisi ja sai Delevan sekä ohikulkevan matoranin katsomaan itseään. Luulisi, että olisivat suvaitsevampia itsensä kanssa puhumista kohtaan mielisairaalassa, Kapura ajatteli vaihtaessaan ajatuskommunikaatioon.

    Zairyh meni suoraan asiaan. Kaikesta päätellen olet hylännyt ajatukset välisestä yhteistyöstämme.

    Minäkö?

    Sinä, Kapura. Suojaamattoman mielesi sisäistä dialogia on hyvin helppo havaita.

    Kapura tuhahti. Mitä sitten, vaikka tulin siihen lopputulokseen, että tämän liittoutuman voimasuhteet eivät ihan mene minun edukseni? Et ole tarjonnut minulle hirveästi syitä uskoa, että saavuttaisin tässä minkäänlaisia hyötyjä.

    Suurin hyötysi on se, että jätän sinut henkiin.

    Siinä tapauksessa pidä hauskaa Nimdan saamisessa.

    Zairyh piti pienen tauon. Minä en halua Nimdaa. Olen nähnyt, mitä se voi saada aikaan. Haluan ainoastaan… lainata sitä.

    “Ja sitten viedä Ab-”, Kapura sanoi ennen kuin huomasi taas puhuvansa ääneen. Deleva katsoi häntä jälleen oudosti. Abzumolle.

    Mistä tiedät?

    Älä väitä, ettet aio tehdä sitä.

    Sinulta on jäänyt jotain huomaamatta, Zairyh sanoi. Oletat, että pystyt pitämään sirut klaanilaisjoukon hallussa. Todennäköisesti et pysty. Tällä saarella on liikaa osapuolia ja liikaa muuttujia. Yksikin väärä liike, ja kumpikaan meistä ei saa Nimdaa.

    Kapura ei vastannut.

    Mutta tiedätkö, millä liittoutumalla on paras mahdollisuus sirun anastamiseen? Huomaamattomalla mielenvoimaisella kasvilla ja petturitoalla. Minä pystyn huolehtimaan muista ja varmistamaan, että siru jää klaanilaisille. Paluumatkalla pidän keskusteluni Itrozin kanssa. Sitten yllätämme pahaa aavistamattomat toat ja tapan siruilla Joueran, minkä jälkeen tuon ne sinulle.

    Voi, varmasti aiot tuoda ne minulle, Kapura totesi yrittäen ajatella mahdollisimman sarkastisesti.

    Mitä muuta voit tehdä? Saan sirut yksinkin, mutta se on vaikeampaa. Sinulla ei ole neuvotteluvaraa.

    Kapura ei taaskaan vastannut.

    Olemmehan ainakin yhtä mieltä siitä, että Metru Nuin muut siruntavoittelijat saattavat koitua ongelmaksi. Joten me voimme ohjata Nimdan tietä, ja-

    “Ei”, Kapura sanoi ja kirosi puhuttuaan taas ääneen. Deleva esitti olleensa huomaamatta, mutta Kapura ei halunnut tietää, mitä toa juuri nyt ajatteli. Ennen olisit ehkä onnistunut manipuloinnissasi. Mutta et enää.

    Valitsit oman tiesi, Zairyh sanoi. Ja päätit typerästi luottaa toatovereihisi. Mutta jos se, miten olet heitä vastaan juoninut, tulee ilmi…

    Deleva käänsi sivua ja katsoi ohimennen Kapuraan kuin tarkistaakseen, höpisikö toa enää itsekseen.

    … oletko varma, että he luottavat sinuun?

    Kapura ei vastannut.

    Hyvästi, tulen soturi.

    Ja Zairyh hiljeni. Kapura otti palan bro-korolaista suklaata ja huomasi vasta nyt hengittävänsä tiheään tahtiin.

    Vastaanotto

    http://youtu.be/DqasC6rUTXA

    Sininen hissivalo metrin päässä päivystyspöydästä syttyi kilahtaen. Metalliset ovet liukuivat sihahtaen auki, ja jonkinlaisen kosketusnäyttölaitteen parissa työskentelevä ga-matoralainen astui esiin. Matoro hämmästyi havaitessaan naisen naamion – se oli Tryna. Ei ehkä voimallinen sellainen, mutta harva piti kauhistuttavan kuolleiden nostattamisen naamion symboliikkaa kovin soveliaana.
    Mutta tämän naisen kasvoilla sitä ei olisi sellaiseksi tunnistanut, jos ei kanohien mystiikkaa tuntenut. Solakan hopeisen naamion silmäaukot yhdistyivät visiirimäiseksi linssiksi, joka toi naisen kasvoihin ammattilaismaisuutta. Luotettavuutta.

    Nainen ei ollut enää nuori, mutta sitä ei heti nähnyt. Lyhyt veden kansalainen oli pysynyt solakkana ja hyväryhtisenä. Ainoastaan vuosia nähneet keltaiset silmät ja aikaa kestänyt Kanohi paljastivat, kuinka pitkään tämä oli elänyt.

    Tryna-kasvo pysähtyi vastaanottotiskille ja puhui päivystäjän kanssa jotain, jota toat eivät kuulleet. Yhtäkkiä päivystäjä osoitti heitä ja keltaiset silmät kääntyivät kummastuneina. Tummansinisillä sormillaan laitteensa näyttöä näpytellen matoralaistohtori käveli Matoron ja Umbran penkeille.

    ”Huomenta”, sanoi tohtorin sulava, rauhallinen ääni. Juuri sellainen, jolla käsiteltiin niitä joiden mielet olivat särkymispisteessä. Cehaya oli nimi, joka luki metallisella laatalla tämän rintapielessä.
    ”Zanya kertoi, että etsitte minua. Jos vastaanottoa pyydätte, joudun tuottamaan pettymyksen. Aikatauluni on täynnä seuraavalle kolmelle viikolle.”

    “Olemme saaneet tietoomme, että täältä voisi löytyä tietoja eräästä Arupak-nimisestä merirosvosta”, Umbra kertoi. “Hänen löytämisensä on aika tärkeä asia ihan vain koko universumia ajatellen. Joo tiedän, että teillä on kaikenlaiset vaitiolovelvollisuutenne ja muut, mutta tämä on vähän erilainen asia.”
    Matoro kavahti toverinsa suoraa kommenttia sanattomasti. Valon toan kanohilta paistoi väsymys ja kyllästyneisyys. Ja jokin paljon, paljon syvempi ja arempi.

    Sen näki myös tri. Cehaya. Naisen trynankasvoinen ilme oli ammattitaitoisen viileä. Hymy ei ollut täysin aito, mutta siitä näki, että hänellä oli tilanteen hallinta.
    ”Ette ole varsinaisesti esittäytyneet”, tohtori lausui tyynesti. Hänen katseensa jahtasi molempia toia takaa. Mahtoiko hän arvioida heitä tälläkin hetkellä?

    “Olen Umbra, valon toa ja tämä on Matoro, jään toa. Olemme Bio-klaanin asialla ja Arupak oli ainakin tuolla toisella suurin syy lähteä tänne teidän `Legendojen kaupunkiinne’”, Umbra sanoi väsyneesti. Hän toivoisi, että merirosvo löytyisi, tai edes sen jäänteet ja siru. Sitten he palaisivat klaaniin pikimmiten ja tuhoaisivat Allianssin siruilla. Sen jälkeen voisi mennä Etelämantereelle lomailemaan. Mutta asiat eivät ikinä menneet helpon kaavan kautta, joten tuokin jäi vain hänen omaksi haaveekseen. Aina löytyi joku viheliäinen, joka laittaisi kapuloita rattaisiin tai ruuvaisi rattaat irti.

    Ja nyt hän toivoi, että se joku ei ollut Bauinuvan parantolan tohtori Cehaya. Ja aivan heti hän ei ollut huomannut sitä, mutta nainen reagoi näkyvästi, kun nimi ’Arupak’ sanottiin ääneen.
    Psykiatri piti näytöllistä laitettaan tiiviisti kädessään ja porautui Umbraan silmillään. ”Arvon toa”, hän lausui, ”en halua uhkailla, eikä tämä ole uhkaus. Mutta tiedätte kyllä, mitä Uusi-Uljas-Suunta sanoo vieraan vallan agenteista, olivat ne toia tai eivät. Rikon lakia joka sekunti kun viivytän Bordakhien kutsumista.”

    Umbra laittoi uuden Mustasta kädestä saaman proteesikätensä otsalleen. Nyt hän toivoi, että hänen naamiossaan olisi ollut Komaun tai jonkun muun mielinaamion voimia varastossa, mutta naamio oli yhtä tyhjän kanssa. Toa päästi syvän huokauksen ja katsoi lasittuneilla silmillään tohtoria. Hänen suunsa mutristui. Vahkit tästä vielä puuttuisivat. Ei tämä reissu loppuisi johonkin po-metrulaiseen salavankilaan. Ei todellakaan.

    Matoro oli ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Jään toa oli jostain syystä ihan muissa aatoksissa, vaikka Arupakin löytyminen olisi lähempänä kuin koskaan.

    Kumpikaan heistä ei vastannut naiselle. He vain odottivat tuomiota.
    ”Zanya?” Cehaya sanoi yhtäkkiä niin kovaa, että toat hätkähtivät. Nainen ei koskaan kääntynyt heistä poispäin, vaan jatkoi tuijottelua vanhoilla keltaisilla silmillään. Tähänkö se loppuisi?
    ”Rouva tohtori?” kuului huolestuneesti päivystyspöydän takaa.
    ”Siirrä loput tapaamiseni huomiselle.”
    ”M-mutta rouva tohtori, kello kolme oli varattu a-apotil-”
    ”Tiedän. Eiköhän hän ymmärrä.”

    Valon ja jään toien silmät pullistuivat. Tohtori Cehaya viittoi heitä peräänsä hissiin. Epäröinti ei tuntunut hyvältä idealta.
    ”Arvon tohtori”, Matoro yritti epätoivoisesti puhua, ”oletteko ihan varma tästä?” Viimeinen asia, mitä hän halusi oli vetää taas yksi viaton mukaan melko hankalaan sotkuun, jota hän oli joskus virheellisesti kutsunut seikkailuksi ja nyt kutsui elämäkseen.
    Visiirin takaiset silmät katsoivat Matoroa hissipeilin kautta silmiin. ”Toa Matoro, jos vahkit kaivelisivat toimiani hetkenkin perusteellisemmin, ne löytäisivät auttamistanne painavampiakin syitä pidättää minut.”

    Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hämmästynyt Cehayan yhteistyökykyisyydestä. Valon toa oli kysymässä näistä painavista syistä, mutta päätti olla vain hiljaa.

    Ja hiljaa he pysyivätkin. He tunsivat naisen arvioivan hiljaisuutta kaiken aikaa. Mutta jokin tässä matoralaisessa tuntui luotettavalta. Vastaanottavalta.
    Hissin kilahdus. Toimiston oven saranat. Mieto tuoksukynttilän aromi ilmassa.
    Toimisto ei vastannut Bauinuvan parantolan tulevaisuushakuista ja rauhoittavan, tahrattoman valkoista värimaailmaa. Se oli arvokkaalla tavalla vanhentunut kuin omistajansakin. Futuristinen itsensä puhdistava lattia muuttui ovenkarmin jälkeen tummaksi puuksi.

    Seinät olivat täynnä valokuvia. Vain yksi kehys oli päässyt kunniapaikalle suurten ikkunoiden edessä olevalle työpöydälle, joka oli muilta osin irtaimistoa vailla. Valokuva oli käännetty ikkunaa ja sen äärellä olevaa tuolia kohti, eikä sitä juuri nähnyt.
    Vasta silloin toat huomasivat perinteisen matoralaisen kihlauskorun naisen sydänvalon päällä.

    Auki oleva ikkuna päästi tuoksukynttilöiden hajun sekaan raikasta ilmaa. Cehaya istui tuolilleen. Matoro otti pöytää vastapäätä olevan vastaavan, Umbralle jäi ainoastaan seinänvieressä oleva punainen, suorastaan kliseinen sohva.

    Keltaiset silmät katsoivat vuorotellen työpisteeltään toia. Silloin kävi ilmi, että Cehaya ei aikoisi puhua ensimmäisenä.

    “Niin. Arupak. Jäimme siihen nimeen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Hän yritti istuutua mahdollisimman rennosti ja vapautuneesti, mutta se jäi vain yritykseksi.
    Rouva tohtori naputti kynää pöydän pintaa vasten vaiteliaana. ”Uskoin vaitiolovelvollisuuden voimaan vielä niihin aikoihin. Mutta nyt ’bio-klaanilaisetkin’ ilmeisesti tietävät.”

    Jään toa mietti hetken sanojaan.

    “Oletteko kuulleet koskaan Nimdasta?” hän kysyi, säilyttäen katsekontaktin psykiatrin syviin, keltaisiin silmiin.
    ”Jos olen, hän ei kutsunut sitä sillä nimellä.”

    Toa nojasi eteenpäin. “Me… minä tiedän, mitä- mitkä Arupak kohtasi, kun hän…” Matoro kangerteli. “Kun hän löysi Deltan.”
    ”Minäkin tiedän”, sanoi tohtori nojaten eteenpäin ja laskien kyynärpäänsä pöytää vasten. ”Hän ei koskaan lakannut piirtämästä painajaisistaan kuvia.”

    Ymmärrän miksi, Matoro meinasi sanoa, mutta sulki Nuk- voi helvetti, pitikö sekin mainita… Jään Toa hengähti syvään ja nojasi pitkälle taakse. Tuskallisen pitkien sekuntien jälkeen hän aloitti:

    “Me etsimme sitä sirua, joka ajoi Arupakin hulluksi. Me kävimme siinä paikassa, mistä Arupak sen löysi. Arupak on ainoa johtolankamme eteenpäin Nimdan etsinnässämme, ja olemme tulleet pitkän matkan sitä varten.”
    Nainen kohotti kulmaansa. Hän pysyi yhä edelleen jollain tavalla uhkaavan rauhallisena. ”Haluatteko siis löytää potilaani vai hänen suurimman pakkomielteensä?”

    “Hänen pakkomielteensä.” Meidän pakkomielteemme Matoro ajatteli.
    Cehaya puhui. ”Arupakin tapaus käytännössä aiheutti sen, että vahkien tehovalvonta ulottui potilaskertomuksiimme asti. Metru Nuin turvallisuus vaati ilmeisesti sen, että kaikesta tuli julkista. Kaikki käännettiin ympäri. Mutta ennen kuin koneet ehtivät tänne asti, takavarikoin kaiken tutkimusaineiston Arupakista. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan hänen taakkaansa.”

    Umbra oli ollut hetken hiljaa. Hän ei tiennyt hirveästi näistä Nimda-saaren painajaisista, koska Matoro ei ollut erityisen puhelias näistä jutuista. Toa tiesi jotain huhupuheita, muttei mitään varmaa. Jotain pelottavaa sen oli pakko olla, jos jään toa ei ollut ollut halukas puhumaan asioista.

    “Saammeko nähdä nuo piirrustukset nyt vai?” toa kysyi Cehayalta. “Niissä tuskin on mitään niiiin pelottavaa, etten uskaltaisi niitä katsoa. Ei se voi olla mitään tuntematonta väriä tai muuta, mikä ajaisi hulluksi”, toa järkeili.

    “… Umbra, en tiedä onko se paras siirto- tai siis, me emme tee niillä piirustuksilla mitään. Me emme kaipaa tietoja Arupakin yksityiselämäst-”

    “Niissä voi olla tietoja niistä pelottavista asioista, joista et halua minulle kertoa-”

    “Umbra! Minä en halua hitto vie nähdä niitä! Haluan vain saada selville sirun sijainnin, en mitään muuta!”
    Tummansinisen naistohtorin tyyni katse näytti astetta hämmästyneemmältä Matoron äkillisen kivahduksen jälkeen.
    ”Jos se sinua yhtään auttaa, hävitin kaiken aineiston. Piirustukset ensimmäisinä. Minulla ei ole ollut tapana jakaa potilaideni painajaisia.” Cehaya piti merkitsevän tauon. ”Kaikki se tieto on jäljellä vain minun päässäni.”

    Jään toa huokaisi kasaten itsensä. “Voitteko kertoa jotakin siitä sirusta, joka aiheutti Arupakin hulluuden?”
    Nainen huokaisi hillitysti. Oikeastaan se oli enemmänkin henkäys. Hän veti sisään tuoksukynttilän terapeuttisia aromeja ja raikasta ulkoilmaa. ”Pahoittelen, toat Matoro ja Umbra, mutta puhutte nyt urani suurimmasta epäonnistumisesta. Haluan edes tietää, miksi olette tarttuneet samaan pakkomielteeseen, joka rikkoi potilaani.”

    “Nimdan avulla voimme vihdoin elää vapaina ilman Allianssiksi kutsuttua epäpyhää liittoumaa”, Umbra kertoi. “Jo yhdenkin sirun mielenvoimat ovat niin valtaisat. Olen kokenut sirun mahdin ja haluan käyttää sitä vain hyvään.”

    Hopeinen Tryna-kasvo kääntyi kokonaan Umbraa päin. ”Minulla ei ole siinä tapauksessa teille siitä sirusta paljoa kerrottavaa. Arupak kertoi siitä minulle, mutta hän ei kertonut missä sitä piti. Kukaan meistä ei uskonut siihen. En ollut pitkään varma, uskoiko hän itsekään. Mutta nyt te tulette vuosien jälkeen luokseni puhumaan ainoasta mielestä, jota en osannut korjata… ja alan pelätä, että hän ei koskaan ollutkaan rikki.”

    Tummansininen käsi nousi ja tarttui visiirilasiin Trynan kasvoilla. Yllättäen se irtosi ja Cehaya laski visiirinsä pöydänpintaa vasten. Silloin toat näkivät, kuinka vanhat keltaiset silmät olivat. Vanhat ja väsyneet. Vuosia vanhemmat kuin he luulivat naisen olevan.
    Tohtori siirsi sinertävän kämmenensä valokuvakehykselle pöydällään ja vilkaisi sitä kuin turvaa hakien.

    ”Entä jos hän ei ollut koskaan mieleltään sairas”, Cehaya kysyi yhä samalla tyynellä äänellä. ”Entä jos se kaikki hänen päässään oli todellista myös kaikille muille… mutta hän oli ainoa, joka sen pystyi näkemään.”

    Jostakin syystä tämä sai kylmät väreet nousemaan jään toan selkäpiitä pitkin (mikä on Matoron elementin huomioon ottaen ironista), kun hän kuunteli psykiatrin monologia oireista, jotka tuntuivat pelottavan tutuilta.

    “Se- se on tavallaan se, mitä siru- sirut tekevät. Ne tekevät siitä, mitä ajattelen, totta. Me pelkäämme niiden joutuvan vaarallisiin käsiin. Bio-Klaani haluaa tuhota sirut”, Matoro kertoi.
    ”Sirut tuntuvat olevan paljon mielessäsi, Toa Matoro”, Cehaya sanoi pehmeällä äänellään.

    Epsilon säteili psyykkistä voimaansa jossakin toan tumman haarniskan sisässä. Toa harkitsi hetken sen näyttämistä, mutta ääni hänen päässään vakuutti hänet ajatuksen huonoudesta.

    “Niinkin voisi sanoa”, Matoro vastasi. “Olen etsinyt siruja Bio-Klaanille viime kuukaudet aika intensiivisesti.”
    ”En voi olla ajattelematta”, tohtori lausui ilmoille, ”että entä jos en kyennyt kokemaan sitä, mikä potilaani pimeyteen ajoi, koska en uskonut siihen. Enkä usko vieläkään. Kapteeni Arupakin tarinassa oli paljon asioita, joita oli vaikea uskoa. Hän kertoi sen joka kerta eri tavalla. Eikä hän edes kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin. Kukaan ei ollut aivan varma, mistä hän oli… mutta hänhän meiltä turvapaikkaa haki. Ja hänen tapauksensa hoitamiseen oli takuuvarmasti poliittisia intressejä.”

    “Voit olla tyytyväinen, ettet tiedä… sitä, mitä siellä oli. Yritän jättää sen taakseni. Ja minä saan sen taakseni, kunhan saamme tämän tehtävämme hoidettua. En halua olla epäkohtelias, mutta toistan kysymykseni: onko teillä mitään tietoja sen sirun sijainnista?”
    Siru, siru, taas siru. Matoro ei pitänyt siitä, että hän näki tohtori Cehayan tarttuvan sanaan uudestaan ja uudestaan. Hopeinen tryna-kasvo mietti tavallista pidempään, ennen kuin puhui, nyt suoraan Umbralle.

    ”Tunnet ystäväsi varmasti hyvin”, nainen totesi valon toalle.

    “Olen tuntenut Matoron jo vuosia eli kyllä”, toa vastasi.
    ”Onko tämä hänelle normaalia?” sininen nainen kysyi ja esitti saman kysymyksen Matorolle pelkällä katseella. Jään toa näytti lyhyen hetken loukkaantuneelta, mutta pysyi hiljaa.

    “Hän on aina ollut intohimoinen seikkailija ja harrastelijatutkija. Aina etsimässä vaaroja ja selvittämässä mysteerejä, mutta tuntuu, että siruista on tullut pakkomielle Matolle”, Umbra sanoi suoraan.

    “Itse asiassa”, Matoro aloitti puolustuksekseen. “En- tai siis, Umbra, se siru on meidän koko
    tehtävämme täällä. En etsi sitä sen itsensä takia… tai toivon niin – vaan Klaanin takia.”

    “Välillä mietin, että Bio-Klaanin olisi ollut järkevämpää lähettää hiukan tasapanoisempi porukka hakemaan tuota sirua…” toa mutisi.

    Matoro huokaisi turhautuneena. “Arvon tohtori. Se. Siru. Tiedättekö te siitä?”
    ”En tiedä”, Cehaya sanoi vahvasti. ”Mutta tiedän sen omistajasta.”

    “Missä on Arupak?” Matoro lähes kuiskasi tiensä koko seikkailun ytimeen. Se oli kysymys, jonka hän oli esittänyt ensimmäistä kertaa Deltan temppelissä. Toivottavasti tämä olisi viimeinen.
    ”Ennen Bauinuvan rakentamista toimimme aivan pohjoisessa niemenkärjessä, vanhassa Aft-Amanassa”, sanoi nainen harkiten jokaista sanaansa aivan uudella tavalla. Hän ei selvästikään ollut enää varma, oliko tämän tiedon jakaminen kannattavaa. ”Siellä hoidin kapteeni Arupakia. Siellä hänet viimeistä kertaa näin. Mutta…”

    Oli kuin naisen ääni olisi säröillyt, mutta hän pysyi yhtä vahvana ja hallitsevana kuin aiemminkin.
    ”Älkää menkö Aft-Amanaan.”

    “Kyse ei ole siitä mitä haluamme tehdä. Meidän pitää saada se siru, ja jos se edellyttää Aft-Amanan tutkimista, me menemme sinne. En usko, että voisin törmätä siellä mihinkään pahempaan kuin mitä olen jo kohdannut”, jään toa selitti vakavissaan.

    ”Älkää menkö Aft-Amanaan.”

    Toat suorastaan säikähtivät Cehayan yhtäkkistä kivahdusta. Se oli ollut tiukka. Mutta ei vihainen.
    ”Se ei ole käsky, koska en voi teitä käskeä. Se on vanhan tohtorin pyyntö.”

    “Meidän on pakko,” Umbra sanoi ja katsoi syvälle tohtorin vanhoihin silmiin. “Emme voi jättää tätä näin pitkällä, vaikka siellä olisi mitä.”
    ”En tiedä enää, mitä sanoa teille”, Cehaya jatkoi hieman lannistuneena. ”Kapteeni Arupak on ainoa potilaani, joka jäi Aft-Amanaan. Minulla ei ole syytä uskoa, että hän olisi kuollut. Mutta minulla ei ole syytä myöskään uskoa hänen elävän.”
    Sinisen naisen hopeiset kasvot kääntyivät ikkunaa päin. Hetken hän katseli aurinkoiseen ulkoilmaan ja kuunteli lintujen kaunista laulua. Tummat varikset raakkuivat puiden oksilla.
    Auringonvalossa oli pakko myöntää, että tohtorin kasvot olivat pysyneet kauniina. Mutta aika oli syönyt hänen silmistään jotain, ja ilman sitä jotakin hän ei vaivautunut taistelemaan toien tahtoa vastaan.

    ”Haluatteko tuntomerkkejä?” nainen kysyi. ”En voi vannoa, että hän näyttää enää samalta.”

    “Kaiken, mitä voitte kertoa”, jään toa vastasi. Hänen silmissään kimmelsi pitkästä aikaa innostus – innostus siitä, että informaatiottomuuden seinämä oli viimein murrettu, ja siitä, että he viimein saivat konkreettista tietoa siitä, mitä olivat kaikki viikot jahdanneet.
    ”Hän oli ruskea, ei, suorastaan pronssinen iholtaan – ja kantoi kuparista Pakaria. Mitä ilmeisimmin suurta ryöstösaalista merirosvousajoiltaan. Hän esitteli sitä aina ylpeänä, mutta kykenin aina aistimaan, että siinä oli myös häpeää. Hän katui niitä päiviä. Ehkä siksi, koska ne ajoivat hänet lopulta luoksemme. En osaa kertoa teille, mistä hän tuli luoksemme. En osaa paikallistaa hänen puhetapaansa. Minusta tuntuu, että se oli opittu. Eniten hän halusi vain kadota koko maailmalta.”

    Jään toan kasvoilla häivähti haikeus kuunnellessaan surullisia detaljeja siitä hahmosta, joka oli ollut hänelle pitkään olemassa vain nimenä ja tavoitteena.

    “Mitä… mitä Aft-Amanassa tapahtui? Miksi se hylättiin?” toa kysyi.

    Siihen tohtori Cehaya vastasi vain kylmällä katseella.
    ”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”

    Sitten hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti esiin suljetun kirjekuoren. Hetken harkiten nainen katsoi kuorta ennen sen avaamista.
    Toien käsiin ojennettiin valokuva. Kaikkea aineistoa ei Cehaya ollutkaan hävittänyt.

    Matoro ja Umbra eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät rivistön hoitajia, joiden silmät hohtivat samaa sielutonta sinistä.
    ”En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan.”

    Hiljaisuus.

    Varikset raakkuivat.

    ”Oletteko aivan varma, että ette voi enää perääntyä?”

    “Jep”, Matoro vastasi kasuaalisti uhraamatta asialle juuri ajatuksia. Umbra nyökkäsi varovasti.

    Väsynyt nainen nousi tuoliltaan. ”En tiedä, voinko sitten tehdä teidän hyväksenne enää mitään.”

    “Olette tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos. Arvostamme todella tietoja, jotka kerroit meille”, piristynyt jään toa nousi nojatuolista.

    Umbra nousi psykiatrisohvalta ja venytteli jalkojaan. Hän oli tyytyväinen, että uusi johtolanka palapelissä saatiin kasaan, mutta tiesi, että Arupakia ei löydettäisi vain astumalla Aft-Amanaan.
    Cehaya asteli vaiteliaana toien luokse ja kätteli molempia väsyneellä mutta varmalla otteella.
    ”Jos löydätte kapteeni Arupakin, sanokaa että olen pahoillani”, Cehaya sanoi heille. Umbran kättä hän katseli pidempään. Ehkä hieman epävarmana. Arvioiden. Toa ei ollut varma, mitä mieltä hän siitä oli.

    Hyvästit jätettyään toat lähestyivät ovea. Mutta Cehaya puhuikin vielä.
    ”Toa Umbra?” hän sanoi kysyvästi, ja valon toa kääntyi hämillään. ”Voisitko vielä jäädä hetkeksi luokseni? Tämä ei vie kauaa.”

    Umbra epäröi, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänellä oli kyllä paljon mielessä, asioita mitä voisi käydä läpi ammattilaisen kanssa. Asioita, joista Matorokaan ei tiennyt.
    ”Voisitko vielä istua hetkeksi?” Cehaya jatkoi. Umbra nyökkäsi hiljaa totellen.

    Kapura ja Deleva jatkoivat muiden odottamista kahviossa. Bro-Korolaisen suklaan pino pieneni huolestuttavasti. Deleva nosti kolmionmuotoisen palan tylsistyneenä ilmaan. “Hmm”, plasman toa mietti ääneen. “Kolmion muotoinen. Athismin symbolin muotoinen. Ehkä yksi Nimdan siruista on kätketty Bro-Koroon?”

    “Hieno teoria, Del-”, Kapura aloitti, mutta huomasi erään tutun jään toan saapuneen.

    “Oletteko valmiita?” Matoro, joka oli ilmestynyt kahviossa aikaa kuluttaneen toa-kaksikon pöytään, kysyi. Hän nappasi itselleen suklaata siitä pinosta, jonka toat olivat tilanneet.

    “Toivottavasti saitte kaiken tärkeän selville”, sanoi Kapura. “Emme löytäneet arkistoista mitään.”

    “Jep, saimme tiedot”, jään toa nautti sokeriherkusta. “U tulee kohta; jäi puhumaan tohtorille vielä.”

    “Arupak on Aft-Amanassa, Ga-Metrun pohjoiskärjessä. Delta on siellä. Tohtori tosin varoitteli meitä… oudoista asioista”, Matoro aloitti selostuksen hetken hiljaisuuden jälkeen. Se keskeytyi, kun valon toa saapui pian kahvioon. Tämä näytti siltä kuin hän olisi tehnyt raskaan päätöksen.

    “Hei tyypit”, Uu huusi muille.

    “Mitäs juttelitte?” jään toa kysyi ohimennen kun työnsi loppuja suklaita reisitaskuunsa. Kapura ja Deleva olivat nousseet ja tekivät lähtöä.

    “Lähinnä siitä, että miten raskasta on repiä menneisyyden arvet auki näinkin kirjaimellisesti”, toa valehteli. Hän ei vielä kertoisi asioista mistä keskusteli Cehayan kanssa.

    “Toivottavasti olet nyt täysissä mielen, sielun ja ruumiin voimissa”, Kapura sanoi, “koska minulle ainakin maistuisi sirun hakeminen kaiken tämän tutkimustyön jälkeen. Lähdetäänkö?”

    “Ehkä meidän pitäisi. Tämähän teidän retkenne alkuperäinen tarkoitus oli?” Umbra sanoi ja osoitti kysymyksen Matorolle ja Kapuralle.

    “Lähdetään”, pitkästä aikaa vanhaa seikkailumieltään jostakin löytänyt jään toa vastasi. Jokainen askel vei häntä kohti sitä, mitä hän oli jahdannut sitten Rozumin, sitten makuta Itrozin laboratorion.

    Takaisin ei ollut enää kääntymistä.






    Mutta jos Matoro olisi tiennyt, mitä tohtori Cehayan toimistossa sillä hetkellä tapahtui, hän olisi kääntynyt heti takaisin.

    https://www.youtube.com/watch?v=0Fp-9cgcRHE

    Metalli lepäsi tohtorin kurkkua vasten tämän tuijottaessa lipeviä käärmemäisia silmiä kymmenen sentin päässä. Tumman liskojätin kasvot olivat tyynet kuin korttipelimestarilla, mutta silmissä oli pilkahdus jotain, jota olento ei saanut piiloon Cehayalta. Niissä oli aina.
    Nyt niissä oli hermostuneisuutta.
    ”Ja siinä oli todellakin kaikki?” hienoon mustaan haarniskaan pukeutunut draakkiolento kysyi huuliaan nuolaisten.
    ”Oli, arvon herra. En jättänyt mitään pois”, naistohtori nyökkäsi katsekontaktia rikkomatta. Senttiäkään liikahtamatta.

    Ei hän liikkua olisi voinutkaan. Lisko-olennon samanhenkinen veli piteli jotain terävää tiukasti Cehayan kaulavaltimoa vasten.

    ’Jakajaksi’ aiemmin nimetty draakki nousi kumara-asennostaan koko mittaansa ja oikaisi pitkän häntänsä. Hän vilkaisi tohtorin kaulalla veistä pitelevää veljeään, ’Panostajaa’, ja siirsi katseensa sitten punaiselle sohvalle rojahtaneeseen likaisen keltaiseen steltinpeikkoon.

    Peikko kiehui raivosta. Toimiston oviaukkoa vartioiva sukelluspukuhahmo ja aurinkolasipäinen shasaali tuijottivat tätä mykistyneinä.
    ”Mrh”, sukelluspuku sanoi.
    ”Ои вои”, shasaali totesi.

    ”Toia, saatana!” kellertävä mörökölli ärähti. ’Kersantiksi’ kutsuttu hahmo oli selvästi johtaja-asemassa muihin pimeyden metsästäjiin. Sen Cehaya aisti jo elekielestä. Jäntevä ja lihaksikas, mutta poikkeuksellisen pieni peikko-olento oli juuttunut kahden keskustelun väliin. Hän puristi toisessa kädessään pienikokoista pistoolia ja toisessa radiopuhelinta ohimollaan. Epäuskoinen naisääni yritti lausua linjalta jotain, josta Cehaya ei saanut selvää.

    ”Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. ”Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”

    Kersantti pomppasi ylös sohvalta ja alkoi kierrellä sitä hermostuneena. Cehaya seurasi peikon askellusta katseellaan yrittäen kuunnella radiohälinän keskellä puhuvan naisen sanoja.
    Se kuitenkin katkesi, kun metsästäjien kenttäjohtaja paiskasi radiopuhelimen Cehayan olan yli, ulos toimiston ikkunasta.

    ”Kessu”, Panostajaksi kutsuttu lipevä-ääninen olento puhui tohtorin takaa, ja sanojen yhtäkkisyys sai naisen säpsähtämään. ”Toat eivät ole ongelma.”
    ”Totta skrallissa ne on! Ne on toia!” Kersantti karjaisi potkaisten tuolia Cehayan pöydän edessä. Ja satuttaen samassa jalkansa. ”AI MATANAUTA!”
    ”Minä ja Panostaja pidämme huolta, että eivät ole”, Jakaja sanoi pyöritellen veistä tummassa kädessään. ”Siitä ei tule hiljaista, mutta luulen että yllätysiskulla meillä on ehkä etu.”

    ”No entä toi akka?” Kersantti ärähti osoittaen tohtorin suuntaan.
    ”Siitä taas tulee hiljaista”, Jakaja sanoi ja katsoi suoraan naista silmiin.

    Cehayan sydän pysähtyi sekunneiksi. Hän tunsi vatsanpohjassaan pudotuksen kuin olisi notkunut kuilun reunalla.

    ”Herra Kersantti”, ga-matoralainen lausui. Koko metsästäjäjoukko yllättyi, että tämä oli edes uskaltanut puhua.
    Cehaya ei voinut kuin jatkaa sitä.
    ”Mi-minulla ei ole varmaan paljoakaan neuvotteluvaraa”, psykiatri sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, ”mutta tämän ei tarvitse loppua vereen. Tämän. Ei tarvitse. En halua kutsua Bordakheja. En voi kutsua Bordakheja. Se olisi omakin loppuni. Tulitte hissikuilun kautta, ettekö niin?”
    ”Mmmiten sinä sen-”, Kersantti örisi.
    ”V-vältitte siis silminnäkijöitä”, Cehaya tokaisi varmempana. ”Minä olen ainoanne. Jos pysyn hiljaa… jos pysyn vahingoittumattomana, ei kukaan edes tiedä teistä.”

    Cehaya hämmästyi. Sanat upposivat. Raivopäissään Kersantti jakoi katseita kaikkien alaistensa kanssa. Suuri sukelluspukuinen syväläinen murahti, mutta hyväksyvästi. Tanakka shasaali nyökkäsi kaulattomasti.

    Jakaja ja Panostaja olivat ilmeettömiä kuten aiemminkin. Mutta Cehaya tunsi kuinka jälkimmäisen veitsen terä irtosi hänen kaulastaan. Hengitys helpottui, jos ei paljoa.
    ”No”, peikkokriminaali murisi paksu kuono nyrpeänä ja pyöreät kiikarimaiset silmät ärtyisinä, ”me mennään niemeen. Etitään tämä mielisairaala. Kaivetaan toille haudat.” Keltainen kääpiöpeikko osoitti molemmilla käsillään draakkiveljeksiä. ”Ja hankitaan teitin kummisedälle se siru. Ja lähetään Karzahniin täältä!”

    Toivottavasti kirjaimellisesti sinne, Cehaya ei voinut olla ajattelematta. Hän ei tiennyt, miten voisi ostaa toa Matorolle ja Umbralle tarpeeksi aikaa.
    Ehkä hänen olisi kuitenkin kutsuttava jotenkin Bordakhit. Ja pilattava uransa.

    Ehkä myös loppuelämänsä.

    Mutta sitä hän ei näille kertoisi. Oli ostettava aikaa. Nämä metsästäjät eivät olleet kovin älykkäitä, ja hän voisi ehkä-
    Toimiston ovi aukesi narahtaen. Kauhu valtasi Cehayan kehon. Kersantin, Jakajan, Panostajan, Ilmanautin ja Spesialistin katseet kohtasivat avaajan.

    ”R-rouva tohtori?” kakama-kasvoinen päivystäjä sai ulos. Tytön veri jäätyi kun hän näki Cehayan vangitsijan.

    Sama veri kasteli toimiston puulattian.

    Jakajan veitsi kaulassaan nuori nainen valahti sätkivänä, yskivänä ja kakovana lattialle. Tumma neste pulppusi ulos haavasta ja hukutti sanat tytön suuhun.

    Cehaya huusi tuskaisan, särkyneen huudon.
    ”TEIDÄN EI TARVINNUT TEHDÄ TUOTA!” hän rääkäisi riuhtoen raivoissaan Panostajan otteessa.
    Metsästäjien reaktiot olivat vaihtelevia. Shasaali näytti katsovan lattialla kituvaa tyttöä tavallisen alakuloisena. Ja jos Cehaya ei tulkinnut väärin, sukelluspuvun sisältä katsovat kalansilmät eivät enää olleet tuimat. Suuren haarniskan sisällä kuuluva hengitys ja kaasujen vaihtuminen kiihtyi.

    Mutta liskoveljeksistä ei reaktiota irronnut.
    ”Se oli pakko tehdä, Kersantti”, Jakaja sanoi.
    ”Nainen olisi painanut hälytystä”, Panostaja täydensi.

    Ga-matoralainen jatkoi sätkimistä ja kurahtelua lattialla. Vaaleansininen Kakama peittyi naisen suusta pulppuavaan verisuihkuun, kun tyttö yritti epätoivoisesti painaa kaulahaavaansa kylmän kankeilla käsillään.

    Lopulta kitujan vieressä seisova ilmasukeltaja liikkui kaksi voimakasta tömähtävää askelta eteenpäin. Metallinen voimaranko naksahdellen ja sen sisällä lilluvat nesteet molskahdellen se kumartui aivan päivystäjän ruumiin viereen ja nosti nuoren veden matoranin oudon hellästi istuma-asentoon.
    ”Mrh.”
    Tyttö kurkotti viime voimillaan kalpenevan, epätoivoisen katseen silmistään sukelluspukuun.
    Raks.
    Rautakädet taittoivat naisen niskan. Tuskaisa sätkiminen katkesi.

    Sukelluspuku antoi päivystäjän ruumiin valahtaa löysän nukkemaisesti tummaan nesteeseen. Koko huone keskitti katseensa siihen sanoja vailla.

    ”Voi jumankauta”, Kersantti ärähti paniikissa. ”Kuinks pian ne vahkit on täällä? Voi… voi jumankauta.”
    Hän kääntyi vauhdikkaasti, ja pian Cehayan silmät tuijottivat Kersantin pikkuruiseen revolveriin.
    ”Ämmä. Näytät meille reitin niemenkärkeen nyt heti!”

    Metalliset askeleet tömähtelivät kohti. Cehayasta ei löytynyt voimia taistella vastaan, kun kalansilmäinen hahmo sukelluspuvussa kantoi hänet toimistosta metsästäjät perässään. Naisen keltaiset silmät katsoivat vielä kerran kaiken veren keskelle.

    Tohtori Cehaya ei olettanut elävänsä paljon tyttöä pidempään. Loppu ei ollut kaukana. Lintujen laulukin oli jo lakannut pihamaalla.

    Hän katui vain, että ei ollut onnistunut pelastamaan kapteeni Arupakin sielua.

    Aft-Amana
    Aikoja sitten

    Arupak keskittyi ja pinnisteli kuullakseen.
    Olivatko ne askelia?

    Hyvin mahdollista. Ne saattoivat olla liikkeellä taas. Hiiviskellä ympäri mielisairaalan ankeita käytäviä ja astella ohi oven kuin härnätäkseen. Toisinaan Arupak aisti niiden pysähtyvän huoneensa eteen ja seisovan siinä useita tunteja. Niinä öinä merirosvo puristi sirua niin kovaa, että vuosi verta puulattialle.

    Kaikki ne halusivat sirun. Sen vaaleansininen hehku oli samaan aikaan kaunein ja pelottavin asia, jonka Arupak oli koskaan nähnyt.

    Joten ne voisivat vapaasti jatkaa vainoaan. Arupak ei antaisi periksi. Hän vartioisi sirua, eikä yksikään elävä tai kuollut saanut viedä sitä.
    Eikä tehdä samoja virheitä.

    Seinät ja niiden vierelle kasatut runokirjat olivat täynnä kirjoitusta. Kirkkaan punaista, osittain vielä märkää kirjoitusta. Hänen kirjoitustaan? Hän ei enää muistanut.
    Muisti, hassu asia.

    Ei ollenkaan niin pysyvä kuin luulisi.

    Ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka Arupak aistikin niiden läsnäolon. Tuuli ulvoi, ja sekä Arupak että oven takana seisova hahmo jatkoivat näytelmäänsä. Sirun hehku oli vuosista huolimatta yhä pahaenteisen puhdas ja täydellinen.

    Olivatko nuo toiset askeleet? Ei. Eivät ne olleet. Voi kun ne vain olisivat olleetkin.

    Siipien värähdyksiä. Kymmenien, satojen pienten siipien havinaa. Arupak rämähti seinää vasten. Hän ei voinut hengittää. Kaikki ilma huoneessa muuttui lyijyksi.

    Kraa kraa.

    Linnut.

    Linnut olivat täällä.

    Arupak ei osannut enää edes vapista. Hän vain tuijotti. Ja kuunteli. Ja haistoi. Haistoi hajuista kammottavimman. Hajun, joka ei ollut tunkkainen, mätä taikka kuollut, vaan hajun, joka sattui.
    Hajun, joka nokki itsensä hänen aivoihinsa.

    Mutta ei enää kauaa.
    Osat olivat vaihtumassa. Tanssi vain kiihtyi, ja pian se saavuttaisi päätepisteensä.

    Jokin oli suistanut vaa’an epätasapainoon. Tavoitteliko jokin uusi sirua? Kauhusta huolimatta Arupakin mielen täytti varmuus. Hän oli piiloutunut maailmalta loistavasti. Vaihtanut nimeä, naamiota, väriä. Mutta aina lopulta valheen verho vedetään auki. Aina lopulta piilopaikat löydetään.
    Ja pengotaan.

    Voimaton Arupak ei ollut.

    Tarvittiin vain parempi piilopaikka.

    Ne voisivat uhkailla Arupakia. Kiduttaa. Hän ei taipuisi. Siru oli saanut aikaan jo tarpeeksi harmia. Sama ei saanut toistua.
    Sama ei saa toistua.
    Tätä toistellen Arupak käveli huoneen toiselle puolelle.

    Hän katseli toista aarrettaan sirun valossa. Sen kulta oli sirun tavoin säilyttänyt ikiaikaisen kirkkautensa, mutta tämä esine oli kuitenkin voimattomampi.
    Ei ehkä kuitenkaan hyödytön.

    Arupakille hymyn hetket olivat harvassa, mutta nyt matoran hymyili.

    Sama ei saa toistua.

    Hän laski sirun käsistään.

    Oven toisella puolella siivekkäät raakkuivat sekasortoisena kuorona. Suuret siivet löivät seiniä, lattiaa, kattoa. Jotkut kirkujista törmäilivät seiniin.
    Oveen.
    Rummuttivat sitä nokillaan.
    Nokkivat tiensä toistensa lihan läpi.
    Kirkuivat joka sekunti kovempaa.

    Arupak pelkäsi lintuja. Mutta hän ei voinut syyttää niitä siitä, mitä ne tekivät.






    Nekin pelkäsivät sitä, mikä oli tulossa.

  • Hildemar 50: Olen Athin kirous

    Ilmaraptori

    Ontor ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Paikka oli selvästi sama, Ilmaraptorin sohva, mutta hajut ja äänet eivät vastanneet hänen muistikuviaan viime päivien tapahtumista. Alus keinahteli vähän ja Ontor kuuli veden liplatusta. Metsälinnut lauloivat surullisesti. Vihertävä valo tulvi esiin aluksen ikkunoista ja sen kyljessä ammottavasta aukosta.

    Matoran yritti nousta istumaan, vaikka se tekikin kipeää. Alukseen tunkeutunut hirviö oli poissa ja siinä kohdassa, mihin sotavanki oli sen hakannut, oli vain epämääräistä mustan liman jäämiä. Pyöreästä ikkunasta Ontor näki viidakkoa ja lammen, johon Ilmaraptori oli laskeutunut. Aluksen kattoluukku oli auki ja katolta meni tikasviritys kallioisen rannan penkereelle. Paikka on henkeäsalpaavan luonnonkaunis. Vedessä oli suuria lumpeenomaisia, violetteja ja taivaansinisiä kukkia ja pitkät, sammaleiset puunoksat riippuivat veden yllä.

    Ternok hyppäsi kattoluukusta sisään ja toi mukanaan kaisloista ja nuorten puiden varsista tehtyä levyä. Huomattuaan toverinsa heränneen hän jätti korjaustarpeet lattialle ja kiiruhti Ontorin luo.

    ”No, miten menee?” hän kysyi väsyneesti ja istahti Ontorin viereen.

    ”Pahasti. Missä me olemme?”

    ”Metsässä. Ämtur ohjasi meidät tänne piiloon, jotta saamme aluksen korjattua.”

    ”Jaa. Mikä se sisään tunkeutunut hirviö oli? Ja missä se torakka on?”

    ”Siitä minä en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, paitsi ehkä sen, miten niistän pääsee eroon. Upotimme sen mitä siitä oli jäljellä lampeen. Ja mitä torakkaan tulee, niin se taitaa auttaa Ämturia siiven korjaamisessa. Tuskin haluaa jäädä tänne itsekään.”

    ”En minäkään halua! Mikä on suunnitelma?”

    ”Odotamme, että Toat haluavat paluukyydin vihollisen linnoituksesta.”

    ”Joo. Tooosi todennäköistä.”

    ”Sittenhän tuo nähdään”, Ternok sanoi ja alkoi nakuttamaan kaislapaneelia rungon aukon peittämiseksi.

    Arkkienkeli

    Käytävä, jolle neljän klaanilaiset tiimi oli juuri päässyt, oli täysin suora ja pidempi kuin mikään heidän aiemmin kulkemistaan. Se oli myös täysin vailla kalustusta, ja toisinaan siitä erkani panssariovin verhottuja sivukäytäviä. Käytävän päässä näkyi aavistuksen verran punaisena kajastava valoa.

    Ilman sen suurempaa harkintaa nelikko päätti lähteä kohti valoa, tosin hitaasti ja seiniä myötäillen. Todennäköisesti kaikki aluksen abstraktit hirviöt ja kävelevät limapallot etsivät heitä, ja olisi vain ajan kysymys milloin kyseinen käytävä tarkistettaisiin.

    ”Olenko ainut jolle tulee ikävä tunne tuosta punaisesta kajosta?” Troopperi kysyi melkein kuiskaten.

    ”Et ole. Et tosiaankaan ole”, Hai vastasi toverilleen.

    ”Shh”, Matoro sihahti ja pysäytti takanaan tulevan kolmikon. Hänen teleskooppisilmänsä päästi sirittäviä ääniä hänen vaihtaessa linssistä toiseen.

    ”Luulin nähneeni niitä mustia olentoja”, Matoro sanoi hiljaa. Hänen mieleensä palasi hetki Atheonin kammiossa, jolloin hänen kiikarinsa ei ollut havainnut…

    ”Puhutaan jostain”, Matoro sanoi ennen kuin hänen mielikuvituksensa pääsisi vauhtiin.

    ”Etkö äsken käskenyt olla hiljaa?” Blosz kysyi pistävästi.

    Keskustelu ei ottanut syntyäkseen. Matoro piteli ehjää kättään rintapanssariaan vasten, samassa kohdassa jossa Beeta edelleen oli haarniskalevyjen alla. Toan teki mieli kiskaista siru esille ja käyttää sen vaaleansinistä valoa pelon karkottamiseen, mutta hän ei halunnut antaa viholliselle vihjettä siitä, että siru oli hänellä mukana. Nyt jälkeenpäin hän ajatteli, että sirun tuominen Arkkienkelin uumeniin oli järkyttävän huono päätös. Hän olisi voinut jättää sen alukseen, tai vielä parempaa, Hildemarin mukana Klaaniin turvaan. Miksei hän ollut tehnyt niin?

    Enkö luota muihin klaanilaisiin, Matoro huomasi itsensä kysymästä mielessään.

    Totta kai minä luotan, sen kyseenalaistaminen olisi täysin järjetöntä. Klaanilaisia luotettavampia ei tästä sairaasta maailmasta löydä, hän vastasi itselleen melkein välittömästi.

    Mikset sitten antanut Nimdaa heille turvaan? hän kyseenalaisti itsensä.

    Matoro huomasi, ettei osannut vastata. Hän ei osannut sanoa ainuttakaan rationaalista syytä miksi hän oli ottanut Beetan mukaan tänne pahuuden pesään. Jokin sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi sirun kanssa, vaikkei hän osannut sanoa mikä.

    Toa havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen tovereistaan tarrasi häntä olkapäästä.

    ”Mato, oletko hereillä? Tämä ei ole kovin hyvä hetki haahuilla tiedottomana ulkomaailmasta”, Troopperi kysyi melko kevyellä äänensävyllä. Matoro katsoi ympärilleen, ja tajusi että he olivat saapuneet punaisen kajon alkulähteille.

    Kammio oli valtavan suuri, pyöreä ja jatkui korkeuksiin. Sen keskellä lattiassa oli syvä, musta kuilu. Kuilun yllä riippui orgaanisen näköisistä putkista valtava, sykkivä asia. Se näytti aivan elävän olennon sydämeltä. Se näytti aivan liikaa oikealta sydämeltä. Punaisen pinnan läpi näkyi sinistä ja purppuraista nestettä, joka virtasi korkeuksiin putkia myöten sitä mukaa, kun sydän sykki. Suuren bassoäänen jymähdyksen aiheuttava sykähdyspari pumppasi nestettä säännöllisesti.

    ”Hrr”, Hai sanoi. ”Tämä paikka saa minulle kylmät väreet.”

    ”Et ole ainut” Blosz sanoi. Hän kaivoi laukustaan kämmentietokoneen, johon oli skannannut hissin seinässä olleen kartan.

    ”Mutta mutta. Olemme nyt huoneessa nimeltä ”Sydän”, ja täältä lähtee neljä käytävää. Tulimme käytävä A4:stä, ja vankisellit ovat A6:ssa, eli käytännössä menemme käytävään joka lähtee tämän kammion vastakkaiselta puolelta”, hän jatkoi.

    ”Rakastan tekniikkaa, tekee kaiken niin käteväksi”, Troopperi myhäili. ”Nyt, kierretään tämä karmiva huone niin pian kuin mahdollista.”

    Silloin toia vastapäätä seisova ovi avautui. Se avautui pahaenteisen hitaasti. Esiin astui makuta Abzumo, joka näytti entistäkin kauhistuttavammalta.

    Ympäristön vaikutus, Matoro järkeili. Makuta kiinnitti heti huomionsa toisella puolella huonetta seisovaan ryhmään – ja eritoten Matoroon.

    ”Sssssssssssssinä!” Zumo karjaisi.

    ”Sssssssinä”, Matoro sihahti hiljaa. Hän vei kätensä refleksinomaisesti miekkansa kahvalle. Viha täytti hänen mielensä.

    Abzumo tuijotti häntä ja hänen miekkaansa hetken. Sitten makuta purskahti karmivaan nauruun, joka kaikui pelottavasti kammiossa elävän koneen veripumpun jyskytyksen säestämänä.

    ”Aina sinä löydät tiesi minun luoksssseni, Matoro the Blackssssnow.”

    ”Oikeastaan me tulimme tänne vankien takia”, Toa sanoi kuolemanvakavalla äänellä tuijottaen Makutaa silmiin. Kolme muuta toaa seisoivat taisteluvalmiina jään toan sivuilla, mutta he näyttivät jollakin tapaa epävarmoilta.
    ”Te tulitte vankien takia. Mitä ajattelitte tehdä? Vapauttaa vankinne?”
    ”Kyllä”, Matoro vastasi hitaasti ja varmasti. ”Mutta jos tulet väliimme, voimme myös vapauttaa sinut tuosta ruumiistasi”, Matoro uhitteli. Hänen mielensä täytti hetket Nazorakien pesässä Abzumon kidutuksessa. Hän näki mielessään kuvan palavasta Katedraalista ja kuuli ilma-aluksen kaiuttimista kolkon äänen toistelevan valheita. Hän janosi kostoa.
    Abzumo nauroi jälleen. Hän jaksoi aina nauraa.
    ”Niin, nauraa mitättömille hölmöille!” hän tuli sanoneeksi ääneen. ”Miten te ajattelitte voittaa jumalan?”
    ”Makutat eivät ole jumalia”, Matoro vastasi. ”Te vain luulette olevanne. Te petitte Mata Nuin, ja siitä lähtien olette janonneet Hänen voimiaan itsellenne. Te ette ole kuin varjoja entisistä päivistänne.”
    ”Makutat eivät ole jumalia”, Abzumo toisti, ”mutta minä olen. Minä olen Ath. Minä kukistin Atheonin, varkaan, joka yritti varastaa Nimdan sirun.”

    Matoron ilme jäätyi. Oliko Abzumolla Nimda? Kuka oli Varas? ”Olet sekaisin”, toa vastasi kylmästi.
    ”Se on totta”, Abzumo naurahti. ”En ole vuosiin ollut näin sekaisin.”
    Hän tuijotti klaanilaisia.
    ”Ja se tuntuu aika mukavalta.”

    Makutan katse sai itse kunkin toan kavahtamaan heidän edessään seisovaa Pimeyden Herraa. Kukaan ei sanonut mitään. He odottivat vastustajansa siirtoa.
    Abzumo veti jostain viittansa alta haarniskansa suojista esiin Epsilonin. Se hehkui valkeana ja lumoavana, kuin tähti, jota ei voisi koskaan saavuttaa seisomalla maan pinnalla ja kurottelemalla taivaalle.
    ”Minä hallitsen paljon enemmän kuin pelkkää konkreettista maailmaa.”
    Matoron pelko paljastui todeksi. Abzumolla oli siru. Mutta eihän yhdellä sirulla voinut tehdä mitään, eihän? Ei ainakaan hän ollut voinut. Vai oliko hän edes yrittänyt? Kysymykset täyttivät Matoron pään.

    ”Niin, Matoro”, Abzumo sanoi virnuillen julmasti. ”Mahdoitko edes yrittää? Tämä siru on jotain todella uskomatonta. Sen avulla voi saada aikaan vaikka mitä.”

    Abzumo käveli kuilun reunaa pitkin kohti lähestyen klaanilaisia koko ajan.

    ”Minäpä kerron teille pari asiaa entisestä ystävästäni Makuta Nuista.”

    Salissa vallitsi hiljaisuus. Toat odottivat vaivautuneina, edelleen aseet valmiina taisteluun. Matoro ajatteli 000:n kammion tapahtumia, ja sitä miten oli paljastunut, että Manu oli huijannut heitä koko tehtävän ajan.

    ”Vai pitäisikö sanoa edesmenneestä ystävästäni?” Abzumo nauroi. ”Tiedättekö, hän oli mielenkiintoinen persoona. Hän käveli toisinaan hyvinkin pää pilvissä, kuten sanotaan. Minä en ikinä välittänyt mielikuvituksesta ennen kuin nyt. Makuta Nui harrasti matematiikassakin paljon mielikuvituksellisempia osa-alueita kuin minä. Hän tutkiskeli hyperbolista geometriaa. Minä en silloin ymmärtänyt sen merkitystä, sillä eihän se voinut ikinä päteä tässä meidän maailmassamme.”

    Manu elää. Abzumo valehtelee. Eihän makutaa saa tapettua, eihän. Ne ovat antidermista. Ne löytävät uuden kehon, Matoro ajatteli. Hän piteli ionikatanansa kahvasta sen kovempaa kiinni mitä lähemmäs makuta tuli.

    ”Teidän ilmeistänne päättelen, ettette tajunneet puheestani sanaakaan”, Abzumo jatkoi, ”mikä ei yllätä minua. Älykkyydeltänne alempiarvoisia kun olette. Hyperbolinen geometria tutkii sellaista pintaa, jossa paralleeliaksiooma ei päde. Toisin sanoen maailmaa, joka on negatiivisesti kaareutuvalla pinnalla. Alkavatko aivot mennä solmuun?” Abzumo pyöritti sormeaan ohimonsa vieressä. Matoro ei saanut kiinni sanoista, mutta alkoi pelätä pahinta. Makuta yhä lähestyi.

    ”Negatiivisesti kaareva. Sellaista maailmaa ei olekaan, joka negatiivisesti kaareutuisi. Miettikää, jos olisi, mitä sitten tapahtuisi? Universumi olisi satulan muotoinen. Naurettavaa. Kaksi yhdensuuntaista suoraa leikkaisivat toisiaan. Miettikää, jos se olisi totta.”
    Abzumo napsautti sormiaan.

    ”Ja näin siitä voi tulla totta.”

    Toat katselivat ympärilleen. Jokaikinen viiva, jokainen pinta alkoi kaareutua. Koko maailma kaareutui melkein kuin sulkeutuakseen pallon sisäpinnaksi. Abzumon naama kaareutui huvittavan näköiseksi, mutta toia ei paljon huvittanut. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan – oli liian suuri vaara pudota kuiluun, kun etäisyyksien arvioiminen, edes suurpiirteisesti, oli käynyt täysin mahdottomaksi.
    ”Eikö olekin hauskaa, kun imaginaari- ja reaalimaailmat sekoittuvat?” Abzumo myhäili.

    Mielikuvitusmaailma särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun jossain räjähti. Metallia ja muuta ainetta satoi maahan vähän matkan päässä toista ja Abzumosta, tarkalleen ottaen tilassa makutan ja klaanilaisten välissä. Jokin olento putosi myös maahan, mutta sen piirteitä ei kyennyt näkemään vielä ilmassa leijuvan savun ja pölyn takia.
    ”Olen Athin kirous, jonka hän lähettää valejumalien päälle”, matala ja vanha ääni sanoi savun keskeltä.

    ”Ja olen tullut tänne potkimaan persettäsi, makuta.”