Klaanon

Avainsana: Xela

  • Rumisgoneen ja takaisin

    RUMISGONEEN JA TAKAISIN

    Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.

    Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.

    Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.

    Osa 1: Tahtorakin lähtö

    Hyvää iltaa kaikille.

    Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.

    Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.

    Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.

    Yksi Tie

    Kuusi tuntia lähtöön

    Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.

    Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.

    Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.

    Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.

    Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.

    Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.

    “Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
    “Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
    “Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
    “No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”

    Sieniravintola

    Viisi ja puoli tuntia lähtöön

    Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.

    “Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.

    “Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”

    ”Ilmeisen nopeaa toimintaa”, ihmetteli Theta. ”Vaativat pikaisia päätöksiä näin isossa asiassa.”

    ”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.

    “Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”

    ”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.

    ”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”

    “Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”

    ”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.

    ”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”

    “Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.

    “Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”

    ”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
    “Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”

    Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.

    ”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.

    “Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.

    “Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.

    ”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”

    ”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”

    ”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.

    ”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”

    Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”

    ”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”

    ”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.

    ”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.

    ”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.

    “Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.

    ”Ei lue tässä”, sanoi Theta.

    “Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.

    Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”

    ”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.

    ”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.

    ”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”

    “Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.

    ”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.

    ”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.

    ”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”

    ”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”

    “Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”

    ”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”

    Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”

    “Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.

    “Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”

    Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”

    Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”

    “Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.

    Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”

    “Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.

    ”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.

    Telakantori

    Viisi tuntia lähtöön

    Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.

    ”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”

    ”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”

    ”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”

    ”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”

    ”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”

    ”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.

    Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.

    Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.

    ”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”

    ”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.

    ”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”

    ”Mitään tullattavaa?” kysyi Paaco. ”Henkilöllisyyspapereita? Tiliä Bio-Klaanin pankissa?”

    ”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.

    ”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”

    ”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.

    ”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”

    Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.

    ”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”

    Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?

    ”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
    ”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
    ”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”

    Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”

    Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”

    Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”

    Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?

    Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.

    ”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.

    Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.

    ”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”

    Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
    ”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”

    Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”

    Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.

    Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.

    Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.

    Kokoushuone, linnoitus

    Neljä ja puoli tuntia lähtöön

    ”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”

    ”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”

    ”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”

    ”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”

    Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.

    ”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”

    ”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”

    ”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”

    ”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”

    ”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.

    ”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”

    ”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”

    ”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”

    Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”

    ”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”

    ”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”

    ”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”

    Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.

    Admintorni

    Neljä tuntia lähtöön

    Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.

    Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.

    ”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.

    Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”

    Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.

    Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.

    ”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.

    ”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.

    Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.

    ”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”

    ”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”

    Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.

    ”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”

    Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.

    Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
    ”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”

    ”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”

    Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.

    ”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”

    ”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”

    Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”

    Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.

    Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.

    Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
    ”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”

    Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?

    Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
    ”Sopiiko, jos halaan sinua?”

    ”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.

    Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.

    ”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”

    ”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”

    Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.

    Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.

    ”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”

    Visokin huone

    Kolme ja puoli tuntia lähtöön

    Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.

    Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.

    Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.

    ”Heippa Hämis.”

    ”Dinem”, Visokki sanoi.

    Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.

    ”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”

    Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.

    ”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”

    ”Dinem…”

    ”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”

    Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.

    ”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”

    Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.

    ”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”

    Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.

    ”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”

    ”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”

    Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.

    ”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”

    ”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”

    Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?

    ”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”

    Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.

    Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.

    ”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”

    Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:

    ”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”

    Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.

    ”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”

    Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.

    ”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”

    ”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”

    ”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”

    Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.

    ”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”

    Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.

    ”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”

    ”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”

    Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.

    ”Kuule. Minun puolestani.”

    Telakka

    Kolme tuntia lähtöön

    Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.

    ”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”

    ”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.

    ”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”

    ”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.

    Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.

    Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.

    Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.

    ”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”

    Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”

    ”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”

    ”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.

    Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”

    ”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”

    Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.

    ”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”

    ”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”

    ”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”

    ”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”

    ”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.

    Admin-aukio

    Kaksi ja puoli tuntia lähtöön

    Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.

    ”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
    ”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”

    Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.

    Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
    ”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”

    Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
    ”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
    ”Hmm, niin…”

    Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.

    ”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”

    ”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”

    ”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”

    Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.

    Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.

    Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.

    ”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”

    ”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”

    ”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”

    Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.

    Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.

    Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.

    Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.

    ”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”

    ”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”

    Telakka

    Kaksi tuntia lähtöön

    Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.

    Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.

    Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.

    Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.

    Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?

    ”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”

    Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.

    ”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”

    ”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”

    ”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.

    ”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.

    He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.

    ”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”

    Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.

    Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.

    Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.

    Tahtorak

    Kymmenen minuuttia lähtöön

    Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.

    Tongu naksautti auki kaikki puheputket.

    ”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.

    Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.

    Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.

    Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”

    No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.

    Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”

    Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.

    Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.

    ”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.

    Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.

    ”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”

    Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.

    ”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.

    ”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”

    ”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”

    ”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.

    ”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”

    ”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”

    Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.

    ”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”

    ”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.

    Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”

    ”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.

    ”Oho? Hui!”

    ”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”

    Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”

    Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
    ”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
    Hän katsoi Snowieen päin.
    ”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.

    ”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”

    Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.

    ”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.

    Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.

    ”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
    Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
    ”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”

    Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.

    ”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”

    ”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.

    ”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.

    Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.

    Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.

    ”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”

    Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.

    Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.

    Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.

    Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.

    Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.

    He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.

    Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –

    Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.

    Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”

    Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”

    ”Ei tietoa… jatkammeko…”

    ”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”

    ”Ok”

    Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.

    Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.

    Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?

    Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.

    Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.

    Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.

    ”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”

    ”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
    Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.

    ”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”

    Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
    ”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”

    ”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”

    Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.

    Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.

    Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.

    Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.

    Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.

    Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.

    Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.

    Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.

    Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.

    No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.

    Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.

    Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.

    Osa 2: Merirosvokaupunki

    Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.

    Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.

    Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.

    Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.

    Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.

    Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?

    Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.

    ”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”

    ”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.

    ”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.

    ”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”

    ”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.

    ”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”

    ”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”

    Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.

    Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.

    Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…

    Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
    ”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
    Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.

    Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.

    Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.

    ”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”

    Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.

    Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.

    ”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.

    ”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.

    ”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”

    Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.

    ”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”

    ”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”

    Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”

    ”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.

    ”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”

    ”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”

    ”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”

    ”No, toivotaan että olet oikeassa”, Bladis sanoi. ”Ei huvita päätyä rasvakeittimeen.”

    Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.

    He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.

    Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.

    ”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”

    ”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”

    Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”

    ”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”

    ”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”

    ”Kaksi koodilukittua prototeräskirstua täynnä ihka oikeita rattaita standardimittaisissa akseleissa, nostettuna Bio-Klaanin pankin holvista eilen illalla.”

    ”Olette selvästi tosissanne asianne kanssa.”

    ”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.

    Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.

    ”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”

    ”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”

    ”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”

    ”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”

    ”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”

    ”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”

    ”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.

    ”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.

    ”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”

    ”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”

    ”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”

    ”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”

    Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”

    ”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”

    ”Entäs saarenne noin muuten?”

    ”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”

    ”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”

    ”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”

    ”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”

    ”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”

    ”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”

    ”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”

    ”Muuttiko Guardian mieltään?”

    ”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”

    ”Ja muut adminit?”

    ”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”

    ”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”

    Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.

    ”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”

    ”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.

    ”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”

    ”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”

    Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.

    Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.

    Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.

    ”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”

    ”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.

    ”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
    ”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.

    ”Ah, klaanilaisia”, Manos sanoi. ”Naapureithan me! Yhden teistä taidan tunteakin. Manaatilla ratsastava titaani, arr!”

    Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.

    ”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.

    Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.

    Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”

    ”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”

    ”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”

    ”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”

    ”No en minä miettinyt sitä.”

    Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
    ”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”

    Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.

    Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
    ”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
    Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
    ”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”

    Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
    ”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.

    ”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”

    ”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
    ”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”

    Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.

    Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.

    ”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”

    ”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”

    ”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”

    Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.

    ”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”

    Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?

    ”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.

    Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.

    ”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”

    Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
    ”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.

    Nyt Manos lähes loukkaantui.
    ”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”

    ”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”

    ”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”

    ”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”

    ”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”

    ”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.

    ”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”

    ”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”

    Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.

    ”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
    ”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
    Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.

    Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.

    ”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.

    ”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”

    Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”

    ”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.

    ”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.

    Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.

    Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.

    ”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”

    Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.

    Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.

    Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.

    Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.

    Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.

    ”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”

    ”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.

    ”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.

    ”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”

    ”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”

    ”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”

    ”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”

    ”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”

    Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”

    Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.

    ”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”

    ”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”

    Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”

    ”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”

    Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.

    ”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”

    ”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.

    Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.

    Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.

    Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
    ”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”

    Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?

    Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
    ”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
    Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.

    Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.

    Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.

    Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.

    ”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”

    Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.

    ”Niin että”, Snowie jatkoi. ”Tuota, turvallista jatkoa!”

    Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.

    ”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”

    Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.

    Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.

    Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.

    Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.

    Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
    ”Hei, lumiukko!”

    Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
    ”Moi?” Snowie vastasi.
    ”Tuletko?”
    ”Hetkinen, mihin?”
    ”Keskustaan.”

    Nuori skakdi näytti odottavalta.

    ”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”

    Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…

    ”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
    ”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
    ”Takaisin?”
    ”Niin, siis…”

    Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”

    Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”

    ”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”

    Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.

    Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.

    Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.

    Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.

    Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…

    ”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
    ”Aah!” Snowie hätkähti.

    Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”

    Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”

    Tawan sihteeri pakkasi laukkuaan. Oliko hänkin lähdössä?

    ”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”

    ”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”

    Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.

    ”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”

    ”Aivan…” Xela nyökytteli. ”En minäkään haluaisi lähteä.”

    Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”

    ”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”

    ”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”

    Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”

    Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.

    ”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”

    Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.

    ”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”

    Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.

    Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.

    ”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”

    Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.

    ”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.

    ”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”

    ”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.

    ”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”

    ”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”

    ”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”

    Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.

    ”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”

    ”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
    Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.

    Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.

    ”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.

    Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.

    ”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.

    ”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.

    ”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”

    ”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”

    ”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”

    ”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”

    ”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”

    ”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.

    Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.

    Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
    Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
    … mutta sitten taas.

    ”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”

    ”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”

    ”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
    Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.

    Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
    ”Body… mitä mieltä sinä olet?”

    ”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.

    ”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.

    Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
    ”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.

    Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.

    ”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.

    Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”

    Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”

    ”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”

    ”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…

    … mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
    ”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?

    Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.

    ”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.

    Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”

    ”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”

    ”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.

    ”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.

    ”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”

    ”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.

    ”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.

    ”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.

    ”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.

    Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
    ”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”

    Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
    ”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”

    ”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”

    Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.

    Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
    ”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”

    ”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”

    Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.

    ”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”

    Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.

    Tohtori Delekin Aivot.

    Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.

    ”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”

    ”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”

    Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.

    ”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”

    ”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”

    ”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”

    ”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”

    ”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”

    ”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”

    ”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”

    ”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”

    Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
    ”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”

    Muut näyttivät skeptisiltä.
    ”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.

    ”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.

    ”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.

    Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.

    ”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”

    ”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”

    ”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”

    ”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”

    ”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”

    Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.

    ”Oho”, Tongu sanoi.

    ”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”

    ”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”

    ”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.

    Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.

    Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.

    ”Korotan.”

    Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.

    ”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.

    ”On hyvä, ettemme kohdanneet taivaalla”, Ghekula sanoi. ”Olisin ryöstänyt sinut paljon helpommin.”

    ”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”

    Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.

    ”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
    ”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”

    Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
    ”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”

    Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.

    ”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.

    Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.

    ”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
    Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.

    Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
    ”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
    ”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”

    ”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.

    ”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.

    ”Miten niin ei?” Äksä kysyi.

    ”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.

    Äksä katsoi Veryamusingia.
    ”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.

    ”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”

    Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.

    ”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
    ”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”

    Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
    ”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”

    Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.

    Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.

    Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.

    ”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.

    Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
    ”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”

    ”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.

    ”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”

    ”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”

    ”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”

    ”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”

    ”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”

    Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”

    ”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”

    ”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.

    ”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.

    ”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”

    Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.

    Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.

    Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
    ”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
    ”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
    Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
    ”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
    Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.

    ”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.

    ”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
    Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.

    Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.

    Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!

    Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.

    Osa 3: Kotiinpaluu

    Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.

    ”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.

    ”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.

    Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”

    Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”

    ”No niinpä.”

    ”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”

    Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.

    ”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”

    ”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”

    Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”

    ”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”

    ”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”

    Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”

    ”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”

    Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.

    ”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”

    ”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.

    ”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”

    Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”

    ”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.

    ”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”

    ”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”

    ”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.

    ”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.

    ”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.

    ”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”

    Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.

    Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.

    ”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”

    ”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.

    ”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”

    Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.

    ”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.

    Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.

    Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.

    Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?

    Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.

    Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.

    He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.

    ”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”

    ”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”

    ”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”

    ”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”

    ”Pitäisikö avata radioyhteys?” Garson kysyi huolestuneena.

    ”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”

    ”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”

    Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.

    ”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”

    ”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”

    He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.

    ”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”

    Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.

    ”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.

    ”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.

    ”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.

    Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”

    Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”

    Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.

    ”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.

    Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.

    ”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.

    Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
    ”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
    Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
    ”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
    ”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
    ”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”

    ”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”

    Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.

    Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.

    Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.

    ”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”

    ”Huh!” lumiukko hönkäisi. ”Osuiko komentosiltaan?”

    Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.

    ”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”

    ”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.

    ”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”

    Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.

    ”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.

    Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.

    Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.

    Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.

    ”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”

    ”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”

    ”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”

    ”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.

    ”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”

    Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.

    Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.

    Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”

    ”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”

    ”Täällä ollaan.”

    ”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”

    ”Vasen sivupatteri, suojatulta Lohrakeille!” mylvi Tongu puheputkeen.

    ”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”

    ”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”

    ”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!

    Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.

    ”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”

    ”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.

    Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.

    ”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”

    Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”

    ”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”

    ”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”

    ”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”

    Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.

    ”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”

    ”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”

    ”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”

    ”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”

    ”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”

    ”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”

    ”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.

    Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.

    Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.

    Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.

    Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.

    Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.

    Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.

    ”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”

    Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.

    ”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..

    ”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”

    ”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”

    ”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.

    ”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.

    ”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.

    ”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”

    Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.

    ”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.

    ”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.

    ”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”

    ”Moottorit kunnossa, siipi reikäinen, lauhdejärjestelmä päästää höyryä. Palaako punainen?” Ropua kysyi.

    ”Palaa. Mutta voisi olla huonomminkin. Kakkonen?”

    ”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.

    ”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”

    ”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.

    ”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!

    Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.

    ”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”

    ”Ota vaan korkeutta, pääsit kansitykkien tulilinjasta läpi!” huusi Tongu. ”Näemme sinut, päästät höyryvanaa, kattila vuotaa. Garson, näetkö tarkemmin?”

    Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”

    Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”

    ”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.

    ”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”

    ”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.

    ”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”

    ”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”

    ”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”

    ”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”

    ”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.

    ”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”

    ”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”

    Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.

    ”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.

    ”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”

    ”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.

    ”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”

    Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.

    Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.

    ”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”

    ”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”

    ”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”

    ”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”

    Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.

    Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.

    ”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”

    ”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.

    ”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.

    Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”

    ”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”

    ”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”

    Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.

    Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”

    ”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”

    Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.

    Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?

    Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.

    Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”

    ”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.

    ”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.

    Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.

    Ilmaraptori nousi Tahtorakin komentosillan tasalle. ”Hyvää työtä!” huusi Tongu radiolähettimeen. ”Karistamme ne, vihdoin!”

    ”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”

    Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”

    ”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.

    Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.

    ”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.

    Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.

    ”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.

    ”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.

    ”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.

    ”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
    ”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.

    ”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.

    ”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”

    ”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.

    Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.

    He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.

    ”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”

    Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
    ”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.

    ”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”

    Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.

    Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.

    Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.

    ”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”

    ”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
    ”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.

    ”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”

    ”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”

    Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”

    ”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”

    ”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.

    ”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”

    Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.

    Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.

    Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.

    ”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”

    Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.

    ”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”

    ”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”

    ”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.

    ”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.

    Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.

    ”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.

    ”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.

    ”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.

    ”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”

    ”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.

    ”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.

    ”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”

    Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”

    Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”

    Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”

    ”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”

    Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.

    ”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.

    ”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.

    ”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”

    Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.

    ”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”

    ”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”

    ”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”

    ”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”

    Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”

    ”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”

    Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.

    ”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.

    Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”

    Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”

    ”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”

    ”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.

    ”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”

    Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.

    ”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”

    Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”

    ”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”

    Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”

    ”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.

    ”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”

    Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.

    ”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”

    ”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
    ”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.

    ”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”

    ”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”

    ”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.

    ”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”

    ”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”

    ”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.

    ”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.

    ”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.

    Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…

    Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.

    ”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.

    ”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”

    Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.

    ”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”

    ”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.

    ”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”

    ”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.

    Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”

    ”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”

    ”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
    ”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”

    ”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”

    ”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.

    ”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
    ”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
    ”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
    ”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
    Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”

    ”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”

    Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.

    ”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.

    Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.

    ”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.

    ”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”

    ”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”

    Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.

    ”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”

    ”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”

    Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
    ”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”

    ”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”

    ”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.

    ”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”

    ”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”

    Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
    ”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”

    ”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”

    ”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”

    Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.

    Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
    Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.

    ”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”

    Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”

    ”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.

    ”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”

    Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
    ”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
    ”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
    ”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.

    Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.

    Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.

    Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.

    Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.

    Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.

    Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.

    Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.

    Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
    Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.

    Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
    Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.

    ”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.

    ”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.

    Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
    Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
    Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.

    Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.

    Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
    … niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.

    Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.

    ”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”

    Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.

    ”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.

    Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.

    Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.

    Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.

    ”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
    ”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
    Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.

    Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.

    Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.

    Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…

    Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.

    Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?

    ”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.

    Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.

    Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.

    Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.

    Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
    Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.

    ”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”

    ”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.

    ”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.

    Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.

    Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
    Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.

    Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!

    Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.

    ”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”

    Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.

    ”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”

    Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.

    ”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”

    ”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”

    ”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”

    ”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”

    Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.

    ”Mitä seuraavaksi?” kysyi Garson katsellen tuhoa kauhuissaan.

    ”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.

    Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.

    ”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.

    Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.

    Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.

    Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.

    Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.

    Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
    ”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”

    ”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.

    ”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.

    ”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.

    Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.

    ”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”

    Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.

    ”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.

    ”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.

    Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.

    Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.

    Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.

    Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.

    Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.

    ”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.

    ”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.

    Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.

    Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.

    Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.

    Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”

    Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.

    Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.

    Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”

    ”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”

    Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.

    Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
    ”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”

    Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.

    Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.

    ”Tulta!” Ämtur huusi.

    Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.

    ”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”

    ”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”

    ”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”

    ”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.

    ”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.

    Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.

    Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.

    ”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.

    Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.

    Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.

    Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.

    Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…

    …ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.

    Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.

    Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.

    Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.

    Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.

    Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.

    Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.

    Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.

    Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.

    Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…

    Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.

    Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?

    Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.

    Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.

    Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.

    Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.

  • Viimeinen juonenkäänne

    Kahvio
    Bio-Klaani

    Tapaaminen oli Matoron mielestä hieman omituinen. Hän nouti tiskiltä leipää ja kaakaota ja kääntyi katsomaan läpi melko vilkasta Kahviota. Moni Linnassa kävi etenkin aamu- ja iltapalalla siellä, kun matka kotiin oli lyhyt. Ja kyllä Kahvio loisti etenkin aamiaistarjoilussa. Useat pöytäseurueet olisivat eittämättä toivottaneet hänet tervetulleeksi, mutta hän löysi lopulta eräästä reunapöydästä ne, joiden kanssa hän oli sopinut juttelevansa. Päivän lehdessä oli sanottu, että ylläpidolla olisi tärkeä kuulutus illalla, mutta heillä olisi ihan hyvin aikaa puhua ennen sitä.

    Topakan näköisen pakarikasvoisen ga-matoranin hän kyllä tunsikin, tai ainakin oli puhunut tämän kanssa muutaman kerran. Hän ei ollut kuitenkaan aikaisemmin jutellut Xelan kanssa vapaalla. Tämän olemus ei näyttänyt eroavan työajasta kovin paljoa, sillä matoran vaikutti melko järjestelmälliseltä ja huolitellulta persoonalta muutenkin. Hieman metrulaistyylinen ulkoasu auttoi vaikutelmassa.

    Hänen pöydässään oli toinen matoran, keltainen ja komaukasvoinen nainen, joka selitti jotakin kovalla innolla. Hänellä oli huivi kaulassaan ja pilke silmäkulmassa. Tämän täytyi olla Randa, mutta muuta Matoro ei vo-matoranista tiennytkään… paitsi Xelan sivulauseessa olleen kommentin, että tämä omisti julisteen itsestään Matoro Mustalumesta. Syvä huokaus. Miksi hän oli ikinä suostunut siihen valokuvausjuttuun, Matoro mietti…

    ”Hei”, hän sanoi ja laski iltapalansa pöydälle. Matoranitkin söivät. Kahvion pöydät ja tuolit olivat melko tilavia, sillä tavalla että matoraneille ne olivat usein hieman liian isoja ja toille hieman ahtaita. Mutta kummatkin pärjäsi ihan hyvin. Ja pöytiä ja tuoleja oli kyllä eri kokoisia, ja seurueita muodostui monesti koon perusteella.

    ”Moi!” Randa sanoi ja hymyili.
    ”Hei”, Xela tervehti myös.

    Kaverukset istuivat päinvastaisilla puolilla. Matoro mietti hetken ja istuutui sitten Xelan viereen. Tälle hän oli edes puhunut aiemmin. Seurasi aivan lyhyt kiusallinen hiljaisuus.
    ”Niin, tuota, Randa, Matoro”, Xela esitteli heidät toisilleen lähinnä, koska se tuntui järkevältä tavalta aloittaa.
    ”Löysit siis oikeasti aikaa tavata meidät?” Randa ihmetteli ja tuijotti Matoroa jotenkin vähän liian kauan.

    ”Niin, en nyt ole ollut… kovin kiireinen”, Matoro selitti.

    ”Ai. Sori, ajattelin että olisit taas kohta menossa”, Randa vastasi.

    ”Ei se mitään”, Matoro sanoi. ”Ehkä pieni rauhoittuminen on ihan tervettä. Meillä on tarpeeksi ongelmia täällä kotona…”

    Ilmaan jäävän lauseen sävy oli kyllä Xelalle tuttu jo Toa Tawan suusta. Se oli jokaisen keskustelun laitamilla vaaniva sota, jonka jokainen tunsi, vaikkei sitä aina mainittu. Työnkuvassaan hän oli päässyt sitä liiankin lähelle: joku kaivertaja tai kukkakauppias sentään saattoi keskittyä omaan pieneen elämäänsä, mutta Admin-tornissa ei voinut olla tuntematta koko sota-ajan painoa. Randa – ja melkein koko heidän kaveripiirinsä – oli autuaan tietämätön suuresta kuvasta ja kaikista niistä uhista, joista Xela ei ollut voinut välttää kuulemista. Heille sota oli vain painostava tunne, mutta se ei ollut vielä syönyt heidän arkeaan. Sihteeri rohkaisi itsensä heikkoon hymyyn.

    ”Niin, me siis olemme vähän se, mitä Kapuran roolipeliporukasta on lopulta jäljellä”, Xela kertoi. ”Tai Lipes oli kanssa viimeisessä pelissä, mutta hän ei ollut niin kiinnostunut juttelemaan. Ahuj sai tarpeekseen sen mielisairaalaseikkailun jälkeen, ja Irutepin porukka lähti jo aiemmin… että en nyt tiedä kuinka hyvin tunsimme Kapuran. Mutta ei hänellä ilmeisesti kauheasti kavereita ollut.”

    ”… mielisairaalaseikkailun?” Matoro kysyi. Voi ei, hänen mieleensä palasi Kapuran mielessä nähty varislintujen täyttämä kaupunki.

    ”Niin, Aft-Uivana”, Randa kertoi. ”Pelasin Arukapia ja Xela oli Xentoro. Ja siinä oli pari muuta kanssa. Perustuiko se teidän… Metru Nuin matkaan?”

    ”… jossain määrin”, Matoro vastasi. Hänestä tuntui edelleen uskomattomalta, että jonkun niin traumaattisen kokemuksen jälkeen Kapura oli tehnyt jonkinlaisen Aft-Amana -satiirin, jossa hänen ”roolipeliversionsa” oli kaikista maailman vaihtoehdoista juuri… Xentoro. Kukaan muu kuin Kapura ei keksisi jotakin… tuollaista.

    ”Kapura ei oikein koskaan kertonut teidän matkoistanne”, Randa sanoi hieman haikeana. ”Vaikka minä kyllä yritin kysellä aika paljon!”

    ”Niin siis Randalla on käytännössä pakkomielle parin klaanilaisen toa-sankarin seikkailuiden seuraamiseen”, Xela virnisti.
    ”E-ei, vaan”, Randa yritti sanoa jotakin, mutta ei keksinyt mitään. Matoro seurasi kiusoittelua virne kasvoillaan.

    ”Kyllä minä voin puhua niistä”, Matoro vastasi, ja Randan ilme kirkastui. ”Kapura ei ollut koskaan kovin… avoin henkilö.”
    Niin, se oli vuosisadan aliarviointi. Ehkä Kapura oli ollut oikeassakin Aft-Amanassa eräänlaisena roolipelihahmona, esittämässä Kapuraa kunnes dramaattinen juonipaljastus tuli? Oliko koko hänen elämänsä ollut vain roolipeliä? Kuka takoo Kohtalomme, Arupak oli kysynyt. Ehkä Suuri Henki olikin jonkinlainen kosminen pelinvetäjä, ja Kohtalo oli vain tämän suunnitelma hahmolle… Matoro osasi jo kuvitella millainen se keskustelu olisi ollut. Hän ja Kapura, hieman tylsistyneenä veneen puikoissa, puhumassa kaikesta sen kaltaisesta. Kapura vastaisi jotakin ironista ja oivaltavaa, minkä Matoro tajuaisi vasta myöhemmin olleen täysin epäironista.

    ”Suoraan sanottuna en tiedä, yrittikö Kapura ärsyttää pelaajiaan mahdollisimman paljon tarkoituksella, vai oliko hän vain… noh, aika huono ja ajattelematon siinä. Tai ehkä molempia”, Xela mietti.

    ”Minusta se oli sille jonkinlainen terapian muoto”, Randa jatkoi. ”Suosittelin sille kerran yksisarvishoitoja, tunnen yhden tyypin joka tekee niitä täällä, mutta se ei kuulemma uskonut niihin…”

    ”Yksisarvishoitoja?” Matoro kysyi. Hetkinen, liittyikö se heidän Heporintissä kohtaamaan kryptidiin? Tai siis, ainakin hän oli luullut, että he olivat kohdanneet sellaisen, mutta labyrintti oli kyllä ollut täynnä hallusinogeenistä huumetta. Mikä tapahtui Heporintissä, pysyisi siellä…

    ”Niin!” Randan silmät loistivat. ”Kun pyydät apuun suurta Kirunga-Nuita, Yksisarvisten Valtiasta, ne alkavat toimimaan. Ne avaavat lukkoja ja poistavat esteitä, jotka haittaavat parantavan energian vastaanottamista ja virtausta. Kirungat voivat auttaa ketä vain, joka haluaa osaksi niiden auttavasta aurasta!”

    ”Tuota… jätän ehkä väliin”, Matoro hymähti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Kirunga-Nui jokin oikea asia vai ei.

    ”Randa, kyllä sinä tiedät, että se on vähän epämääräistä juttua…” Xela katsoi ystäväänsä jotenkin pahoittelevana.

    ”No onhan Nimdakin asia, yksisarviset on paljon pienempi juttu”, Randa puolustautui.

    Matoro kohotti kulmiaan.

    ”Niin, kyllä näitä kuulee! Tapasin yksisarvishoidossa pari tyyppiä, jotka kuuluu siihen uuteen Athin seurakuntaan”, Randa sanoi. ”Ja no kyllähän se tiedetään, että sinun retkesi koko tarkoitus oli löytää Nimda…”

    Randa jätti lauseen hetkeksi leijumaan, kuin hän olisi kerännyt voimaa sen jatkamiseen.

    ”… ja siis… nyt kun olet siinä, Matoro! Niin. Onko se niin, että löysitte kyllä Nimdan, mutta sinä annoit sen jollekin tytölle, jonka tapasit Metru Nuilla? Siis se on ihan huikean romanttista. Mutta Xelan mukaan se on vaan vähän tyhmä juttu ja että siitä kirjoittanut toimittaja ei ole aina ihan luotettavin. Mutta minusta se sopisi kuvaan! Tai siis siihen millainen tyyppi sinä olet…”

    Matoron varovainen hymy petti hänen ajatuksensa. Jotenkin hän ei ollut tajunnut aiemmin, että linnakkeen väen tyhmä kiinnostus hänen seikkailuihinsa (ja olihan hän ollut linnakkeen tavoitelluin poikamies melko pitkään) oli heille sellainen rento eskapismin muoto, kuin lukisi seikkailuromaaneja, mutta ne olivat tapahtuneet enimmäkseen oikeasti.

    ”No, tuota…” Matoro mietti. ”Metru Nui oli aika kammottava matka. Epäonnistuimme suurin piirtein kaikessa. Se… mielisairaalaseikkailunne perustuu yhteen oikeaan juttuun. Ja joo… kai sen voi noin sanoa. Vaikka tilanne ei ollut kauhean romanttinen… en nyt halua mennä yksityiskohtiin, mutta epäonnistuimme valtavan katastrofin estämisessä. Enkä tiedä, oliko Nimdan sirun sinne jättäminen myöskään kovin hyvä idea.”

    ”Okei, oliko se nainen Xentoro?” Randa kysyi.

    ”Miksi se olisi?” Xela huokaisi. ”Tai siis, muut hahmot oli selvästi fiktiivisiä. Urbam oli vaan väännös entisestä päämoderaattorista… ja Daleva oli ehkä joku klaanilainen? Ja Arukap on anagrammi Kapurasta. Ei siinä olisi järkeä, että yksi niistä olisikin ollut oikea tyyppi. Ja sitä paitsi Xentoron hahmo oli nyt vähän kliseinen ja outo muutenkin.”

    ”No eikö kaikki Kapuran jutut ole outoja muutenkin”, Randa nauroi lämpimästi.

    ”Hänen nimensä on Xen”, Matoro sanoi lopulta. ”Xentoro on… en tiedä, aika korkealla erilaisissa ironian tasoissa? Kapuran jutut oli outoja, kuten sanotte.”

    ”Onko hänellä oikeasti mustia aukkoja luova miekka?” Randa kysyi.

    ”… ei tietääkseni?” Matoro vastasi.

    ”Mitä lyijyoven takana oli?” Randa jatkoi.

    ”… emme koskaan menneet katsomaan.”

    ”Hah! Sen takia Kapura ei ollut edes tehnyt karttaa siitä, mitä sen takana oli”, Xela tajusi ylpeänä. ”Me menimme sinne heti.”

    ”Mitä siellä sitten oli?” Matoro kysyi.

    ”Hatuntekijä. Se… taisi tehdä mielisairaalan potilaista hattuja, jos tajusin juonen oikein. Perustuiko se johonkin oikeaan asiaan?” Xela sanoi.

    … niin, tottahan hän oli Hatuntekijän tavannut, Kapuran oman pään sisällä. Nukentekijä oli sellainen asia, mitä hän ei taatusti nostaisi esiin tällaisessa kevytmielisessä keskustelussa.

    ”Ehkä johonkin”, Matoro sanoi suurpiirteisesti ja katsoi tyhjyyteen matoranien ohi. Tuntui absurdilta keskustella siihen sävyyn ehkä hänen elämänsä traumaattisimmasta päivästä. Siinä oli jotakin vapauttavaa.

    ”Niin… Kapura oli pelinvetäjänä suoraan sanottuna aika raivostuttava, mutta hänen seikkailuistaan kyllä aina paistoi tietty… en tiedä, ironinen intohimo?” Xela mietti ääneen. ”Sellainen, että hän välitti niistä…”

    ”Ehkä se olisi terveempää, jos toat osaisivat puhua elämänsä jutuista enemmän”, Randa jatkoi ystävänsä ajatusta. ”Ei millään pahalla…”

    ”Ehkä se on ihan totta…” Matoro mietti. Se kalvoi häntä, miten ihaileva Randan katse oli koko ajan. Auringot paistoivat tämän kasvoilla, kun tämä katsoi Toa Matoroa. Mitä hänkin olisi mahtanut ajatella, jos olisi tiennyt, mitä Aft-Amanassa oli oikeasti tapahtunut? Tai Ko-Metrun taivaan yllä? Oli hänkin melkoisen surkea toa… lähinnä ylläpito tiesi totuuden Metru Nuista, ja muille kiinnostuneille siitä oli muodostunut lähinnä jonkinlainen sankaritragedia, joka oli johtanut Toa Umbran katoamiseen (ja paluuseen!) ja ehkä myös Toa Kapuran lähtöön… mutta ei sen takia, että klaanilaiset olisivat tehneet jotain pahaa. Se oli yksinkertaisesti sellainen tragedia, missä sankareiden vastavoimat olivat liian suuret ja liian voimakkaat, sellainen legenda jonka opetus tuli sisukkuudesta ja pelkästä selviytymisestä, ei voitosta. Ehkä se kauniimpi versio Metru Nuin Klaanilaisten Tarusta ansaitsikin olla se, mikä muistettiin…

    Keskustelu oli vaimentunut. Kaksi muuta eivät oikein tienneet, mitä sanoa, ja Matoro vaikutti vajonneen johonkin melankoliseen mietteeseen.

    ”Niin… kun kerran jäin juttelemaan Kapuran kanssa pelien jälkeen”, Xela sanoi mietteliäänä. ”Hän puhui siitä, ettei oikein uskonut mihinkään kohtaloon tai tarkoitukseen, ja että ikinä ei voinut tietää, minkä suunnan ottaa. Ja kun olen miettinyt sitä, niin luulen, että hän oikeasti lähti, koska viimein tajusi jonkun suunnan.”

    Matoro katsoi matorania.
    ”Niin… niin varmaan”, hän huokaisi. ”Kyllä minäkin olen ajatellut sen noin. Että hän lähti, koska ymmärsi sen tekevän hänet onnellisemmaksi kuin täällä pysyminen. Että oli aika vaihtaa uuteen roolipelihahmoon…”

    ”Uuteen roolipelihahmoon?” Randa katsoi kysyvästi.

    ”Niin, Kapura oli elänyt monta elämää. Monilla eri nimillä”, Matoro kertoi. ”Ihan jo se, että on toa, oikeastaan kirjoittaa sinulle uuden hahmon, eikä aiemmalla pelaamista voi oikein jatkaa.”

    ”No mutta onhan Klaanissa monta toaa, jotka eivät kovin paljoa toa-kohtalosta stressaa”, Randa sanoi. ”Ei kaikki toat voi olla hirmu sankarillisia, ei niin kuin sinä tai Toa Tawa. Tai ei kaikki varmaan pysty siihen. En minä ainakaan pystyisi.”

    ”Toa Randa…” Xela virnisti. ”Salamoiden valtiatar! Melkein Tawan veroinen…”

    ”JOS minusta tulee toa, niin sitten Xelastakin pitää kyllä tulla.”

    ”No eiköhän Kohtalo sen päätä.”

    ”Ei vaan toiset toat päättävät sen!”

    ”Mutta kai se jotenkin luetaan tähdistä?”

    ”Tai kysytään yksisarvisilta.”

    ”Randa, yksisarviset ei ole mikään oikea juttu!”

    ”Sinä et ole vaan tuntenut niiden olemusta vielä! Matoro! Kerro Xelalle, että hevoset ovat todellisia! Se ei usko!”

    Matoro havahtui kuuntelemasta kaksikon toverillista toraa.
    ”Häh?”

    ”Niin siis te kohtasitte Kapuran kanssa hevosen siellä labyrintissä. Kapura teki siitä roolipelin”, Randa selitti. ”Eli sinä olet nähnyt hevosen!”

    ”Niin, siellä oli… hallusinaatioita aiheuttavaa kaasua. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.”

    ”Hevonen pelasti teidät Bro-Koron Keisarilliselta Inkvisitiolta”, Randa puski.

    ”Hei haloo pahvi, mitä jo Kapura ei aina ollut ihan totuudenmukainen sen roolipeleissä”, Xela muistutti.

    ”Kai siellä jokin olento oli”, Matoro myönsi. ”Mutta siis olimme ihan huumeissa. Se oli todella huono idea. Emme tienneet, että labyrintissä olisi mitään sellaista.”

    ”Minä näin kerran hevosen, kun olin maistellut sieniä…” Randa myönsi hieman syyllisen oloisena.

    ”Randa! Sinun ei pitäisi tehdä noita juttuja!” Xela parahti.

    ”… joo minullakin on huumeista vain huonoja kokemuksia ”, Matoro sanoi.

    ”No joo, se oli vain yksi kerta”, Randa puolustautui. ”No siis uskotko sinä, että se oli hevonen, Matoro?”

    ”… varmaan? En tiedä kauheasti hevosista, paitsi sen mitä Kapura kertoi, ja usein on mahdoton tietää oliko se vitsi vai totta. Ehkä se oli jonkinlainen henkimaailman hevonen. Jotakin siellä oli.”

    ”Ahaa! Niin kuin yksisarviset!” Randa kiljaisi voitonriemuisena.

    ”Randa, Matoro juuri sanoi, että he olivat aivan aineissa siellä…”

    ”Ei se tarkoita, että mitä näkee, olisi epätosi”, Randa intti.

    ”No Kapura ei ollut uskonut hevosiin, vaikka oli siellä Matoron kanssa! Mitäs siihen sanot?”

    ”No Kapura ei oikeastaan koskaan kertonut kantaa siihen suoraan. Heporintin arvoitus on juuri se, että oliko niitä hevosia vai ei”, Randa jatkoi. Hän sai viimeisen sanan, sillä vastarintaa ei kuulunut kummastakaan suunnasta.

    ”Okei, mutta”, Randa nosti etusormensa ilmaan ja katsoi Matoroa. ”Nyt kun olet siinä! Niin miksi vaihdoit suurnaamiotasi! En ole kuullut keneltäkään hyvää selitystä.”

    ”Pahin viholliseni löi minua naamaan miekalla”, Matoro sanoi naama peruslukemilla.

    ”Aa. Toivottavasti siinä ei käynyt kovin pahasti. Älä huoli, minusta tuo arpi saa sinut näyttämään vähän karskimmalta…” Randa nauroi.

    ”Randa!” Xela puoliksi parahti, puoliksi nauroi.

    ”Okei no onko tällä uudella naamiollasi joku tarina? Täytyyhän sillä olla!” Randa kysyi.

    Matoro huokaisi.
    ”Xen antoi sen minulle…”

    ”No TUO nyt ainakin on romanttista”, Randa julisti.

    ”Niinhän se vähän taitaa olla”, Matoro myönsi.

    ”Tuleeko Mustalumi haarniskan väristä vai toisin päin?” Randa jatkoi kyselyään.

    ”No mistä muusta se nimi muka tulisi?” Xela kysyi.

    ”Mystisestä menneisyydestä? Ehkä se on pimeyden metsästäjä -nimi”, Randa ehdotti.

    ”Se taitaa tulla ihan haarniskan väristä”, Matoro sanoi. ”Onhan se epätyypillinen jään toalle.”

    ”Onko se inspiroitunut Toa Ämkoon haarniskasta? Tai siis silloin kun hän vielä. Noh, oli meidän porukassa.”

    ”Ei, minulla oli tämä jo ennen kuin tunsin Ämkoota. Se on vain sattumaa.”

    ”Se saa sinut näyttämään salaperäiseltä”, Randa sanoi.

    ”Minä en luullakseni ole kovin salaperäinen henkilö…” Matoro puolustautui.

    ”No et ehkä omasta mielestäsi”, Randa vastasi. ”Tai siis onhan se totta, että meillä on Klaanissa aika paljon oudompaakin väkeä, se on just hyvä, mutta kyllä sinunkin juttujen seuraaminen on aika vaikeaa.”

    Matoro kohautti olkiaan. ”Tuota, jos voin kysyä, niin miksi sinä oikeastaan olet niin kiinnostunut siitä, mitä olen tehnyt?”

    Kysymys jotenkin pysäytti Randan, joka jäi sanattomaksi hetkeksi. Hän vilkaisi Xelaa ja sitten taas Matoroa.
    ”No… ööh. Kaikki suuret tarinat kertoo siitä, mitä toat tekee. Eikö se ole aika perus!”

    ”Niinpä kai”, Matoro vastasi.

    ”Tai niin… okei, myönnän että olen kyllä tykännyt toa-tarinoista niin kauan kuin muistan. Toa Tawan takia minä tänne tulin. Et voi uskoa miten siistiä oli, kun kuulin, että paras ystäväni pääsee niin lähelle Tawaa! Mutta etenkin nykyään, kun jutut on miten on, se tuntuu jotenkin… en tiedä, se auttaa siinä, ettei mieti ikäviä asioita. Joo, tiedän että olette vain tyyppejä, mutta oikeasti? Kyllä minä koen oloni turvallisemmaksi siellä missä on Toa Tawa ja Toa Suga ja Toa Matoro ja Super Toa Santor, vaikka sitten olisikin sota.”
    Randan silmäkulmasta oli kadonnut pilke.
    ”Anteeksi! Ei puhuta sotajutuista tämmöisenä iltana”, hän kuitenkin palautti itsensä pian syvemmistä vesistä. ”Te kaksi saatte huolia niistä liikaa muutenkin…”

    ”Jotkut sanovat, että vaikeudet seuraavat toia. Että siellä, missä on miekkoja, tulee vääjäämättä käyttöä niille”, Matoro vastasi hiljaa.

    ”No minun kotikylässäni olisi kyllä ollut toalle käyttöä, vaan ei ollut ketään”, Randa sanoi. ”Ja Xela lähti Metru Nuilta sodan takia, ei sielläkään sota toien takia alkanut.”

    ”Anteeksi, en tarkoittanut sitä niin”, Matoro vastasi. ”Tuo on surullisen tuttu tarina.”

    ”Niin… en siis tarkoittanut mitenkään syyttävästi”, Randa sanoi.

    ”Ei, kyllä minä olen miettinyt tuota”, Matoro kertoi. ”Ennen Klaaniin tuloa olin kiertelevä toa. Jotkut ryhtyvät siihen, koska kokevat pystyvänsä tekemään niin enemmän hyvää. Tawakin teki niin ennen tänne tuloaan. Mutta suojeli kylää tai kulki maailmalla, aina oli paikkoja, joissa olisi tarvittua toia mutta heitä ei ollut. Onneksi auttaa voivat muutkin kuin toat.”

    ”Joo, meidän kylän sheriffi oli skakdi”, Randa naurahti. ”Mutta ei se tuntunut samalla tavalla turvalliselta, kuin että jos olisi ollut toa…”

    ”Onhan meidän sheriffimme täälläkin skakdi”, Matoro virnisti.

    ”Niin, joo. Tiesitkö että hänestä on tehty elokuvia?” Randa kysyi. ”Ne on ihan suosikkejani. Vaikka kyllä Toa Lhikanista on vielä parempia kuin Viimeisestä Vartijasta.”

    ”Joo, tiedän”, Matoro naurahti hieman. ”Minun alalla kyllä vähän pilaa toimintaelokuvat itseltään.”

    ”Niin, oikeasti kiitos kauheasti kun olet vastaillut tyhmiin kysymyksiini”, Randa sanoi.

    Xela oli ollut hiljaa jo tovin, ja lähinnä seurannut kaksikon keskustelua ajatuksissaan. Lopulta Randan kyselyn hieman tauotessa hän otti suunvuoron.
    ”Tawalla on ollut aika samanlaisia mietteitä”, hän sanoi hiljaa. ”Ei hän haluaisi huoliaan minulle purkaa, mutta kyllä sitä käy aina välillä. Ja hyvähän se on, hän tarvitsee henkilöitä, joille puhua. Minusta se tuntuu… no, jotenkin epäreilulta, että toisille kasataan niin valtava vastuu vain siksi, että he osaavat hallita luonnonvoimia. Ei salamat tee kenestäkään parempaa johtamaan linnaa tai kaupunkia tai taistelua.”

    Kaksi muuta katsoivat Xelaa.

    ”No, hän voisi olla puutarhuri jossain kaukana, jos haluaisi”, Matoro pohti. ”Mutta hän halusi tehdä jotakin enemmän.”

    ”Kun mietin vaikka Kapuraa, eikö ole ihan uskottavaa, että hän lähti, koska tällaisena aikana etenkin toalla on valtava paine tehdä jotakin… no, sodan eteen”, Xela puhui. ”Hänen mukanaanhan lähti toinenkin toa, poliisi Taguna. Osaan kuvitella, miten jotkut toat painivat sen kanssa. Rauhallisempana aikana ei tarvittu kaikkia, mutta nykyään… velvollisuus on armoton kahle.”

    ”Niin”, Matoro kohautti olkiaan. ”Vaikka ei Kapura juuri koskaan velvollisuudesta huolehtinut.”

    ”Ei ainakaan ääneen”, Xela huomautti. ”Mutta kuten sanoit, hän ei ollut kovin avoin henkilö.”

    ”Niinpä kai”, Matoro myönsi.

    ”Niin, halusitko sinä puhua jostakin?” Xela kysyi. ”Tai sanoit silloin, että koit syyllisyyttä Kapuran lähdöstä…”

    Niin tosiaan, Matoro mietti. Hän oli aivan unohtanut sen vuodatuksen, joka oli johtanut hänet tähän pieneen vertaistukiryhmään.
    ”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan. Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”

    ”Minä… minä luulen, että tämä auttoi jo aika paljon, kiitos”, Matoro myönsi. ”Olen murehtinut siitä, ettemme oikein ehtineet… noh, puhuneet välejämme kuntoon. Tai emme me riidoissa erottu… mutta kesken.”
    Umbran kanssa oli ollut sama juttu… mutta sen hän oli saanut korjattua, kiitos Kohtalon tai sattuman tai Zorakin.

    Matoranit olivat hiljaa hetken. Matorosta tuntui hieman tyhmältä jakaa sydäntään puolitutulle sillä tavalla… mutta ehkä se oli myös vapauttavaa, etteivät he tienneet kaikkea. Vaikka Matoron ja Kapuran välit olivat viikkoina ennen tämän lähtöä… noh, normalisoituneet, Matoro katui ettei ollut vain sanonut, että hitot siitä merirosvojutusta, en minä halua sinulle ikuisesti katkera olla. Paljon asioita oli sanottu heidän välillään, mitä Matoro katui. Mutta se oli myöhäistä nyt.

    ”Onhan tuo aika inhimillinen murhe…” Randa mietti hiljaa. ”Siitä taitaa kärsiä kaikki taivaan alla siitä huolimatta onko toa vai matoran…”

    Xela nyökkäsi.
    ”No, hyvä jos ainakaan ette olleet riidoissa lähtiessänne”, hän yritti keksiä valoisaa puolta.

    ”Niin”, Matoro mietti. ”Anteeksi, onhan tämä vähän outoa kun valitan tästä teille… eipä kai kellään ole tähän mitään vastauksia.”

    ”No eihän tuossa ole vastauksista kyse”, Randa sanoi yllättävän voimakkaasti. ”Ei kaikkia juttuja vain ’ratkaista’ niin kuin jotain mysteeriä roolipelissä. Oman itsensä kanssa eläminen on kokopäivätyö! Se on joskus helppoa ja joskus – nykyään aika usein – vaikeaa, mutta pitää silti keksiä miten siinä laukkaa eteenpäin.”

    ”… laukkaa?” Matoro ja Xela kysyivät yhteen ääneen.

    ”Kulkee huolettomasti kuin hepo Zakazin arolla… elää siinä hetkessä eikä jossain muussa! Carpe diem!” Randa julisti.

    Xela pyöräytti silmiään. Matoro mietti taas outoa hevoskohtaamistaan. Oliko siinä ollut jokin salainen avain mielenrauhaan?
    … tuskinpa vain.

    ”… no, kiitos”, toa lopulta vastasi. ”Niin… eihän tästä kai mitään lopullisia vastauksia voi oikein saada. Olen yrittänyt pitää mieleni nykyhetkessä niin paljon kuin mahdollista. Tehdyissä virheissä on turha velloa, ja tulevaisuuden haaveet pitää joskus osata sysätä syrjään.”

    ”Niin Kapurakin kai yritti elää”, Randa sanoi. ”Hänen elämänsä oli ihan sekaisin, mutta ainakaan hän ei jäänyt paikoilleen. Monta rautaa tulessa. Tai sinä nyt varmaan tiedät paremmin.”

    ”Luulen, että olet ihan oikeassa”, Matoro myönsi. ”No, ei tämä murehtimalla parane. Pitää vain uskoa, että Kapura tiesi, mitä teki.”

    ”Niin, hän oli kyllä voimakastahtoinen”, Xela sanoi. ”Minäkin luulen, että hän tietää kyllä, mitä tekee.”

    ”Malja maailman oudoimmalle roolipelaajalle!” Randa sanoi ja nosti enimmäkseen tyhjän teemukinsa ilmaan.

    ”Ja maailman huonoimmalle pelinvet–” Xela jatkoi, mutta linnakkeen kuulutusjärjestelmän tuttu jingle keskeytti hänet. Kahvion hälinä hiljeni äkkiä, ja monien katseet kääntyivät kovaääniseen katossa, vaikka samaltahan se näytti kuin aina ennenkin.

    ”Ylläpidon tiedotustilaisuus pidetään Adminaukiolla kello kahdeksan. Turvallisuussyistä tiedotetta ei toisteta radiotaajuuksilla.”

    ”Tiedätkö sinä mistä tässä on kyse?” Randa kysyi hieman huolestuneena ystävältään.

    ”Minulla on arvaukseni”, Xela vastasi. ”Mutta vaikka tietäisinkin, en kai minä salaisia admin-asioita teille kertoisi…”

    Matoro katsoi kelloa seinällä muistettuaan, ettei hänen oma taskukellonsa näyttänyt aikaa. Kahviossa hälistiin, ja väkeä kerääntyi terassin puolelle seuraamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Kolmikko söi nopeasti iltapalansa loppuun ja siirtyivät pian muun joukon jatkoksi ulos. Ilta oli kolea.

    Kahvio sijaitsi hieman pohjakerrosta ylempänä, joten sen terassilta saattoi nähdä suoraan Adminaukiolle. Kellotornin edustalle oli tuotu koroke, jolla seisoivat Toa Tawa sekä Keetongu. Kaukaa katsottuna Tawa näytti jotenkin todella pieneltä verrattuna kyklooppiin. Kirkkaat valot loistivat heidän takanaan. Aukiolla oli todella paljon kansaa, ja terassillakin oli hyvin ahdasta, kun kaikki yrittivät saada paikan aivan reunalta. Pidempänä Matoro näki aika monen yli tai hartioiden ohi, mutta Xela ja Randa eivät edes yrittäneet päästä aitiopaikoille, vaan istuivat penkillä terassilla monen muun kanssa.

    ”Hyvää iltaa kaikille”, Tawan ääni kaikui suurista äänentoistolaitteista, joita oltiin varmasti käytetty useammalla keikalla. Toa Kyberi näkyi lavan sivustalla varmistamassa, että kaikki pelasi. Keskustelun kakofonia vaimeni hieman. Jokin koko tilanteessa tuntui raskaalta, painokkaalta.

    ”Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.”

    Koko Klaani pidätti hengitystään.

    ”Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.”

    Vai sellainen pikku projekti, Matoro hymähti muistellessaan miten vaatimaton Tongu oli ollut taannoin saunassa. Keskustelu ympärillä nousi heti, mutta äänentoisto vain jyräsi sen alleen.

    ”Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista.”

    ”Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.”

    ”Seuraavaksi lentoa johtava Keetongu kertoo käytännön yksityiskohdista, jotka teidän on tärkeä tietää. Kaikki yksityiskohdat löytyvät myös lehtisistä, jotka ovat jo jaossa, sekä mistä tahansa edellä mainituista toimipisteitä.”

    Klaanilaiset kuuntelivat kaiken samalla hartaudella kuin temppelissä, mutta moni ei osannut keskittyä kovinkaan hyvin. Ajatus lähtemisestä, mikä oli ollut useimmille aiemmin vain syrjään työnnetty haave, oli äkkiä muuttunut todelliseksi heidän edessään. Toisaalta myös paikkojen vähäisyys suhteessa kaupunkilaisten määrään nosti huolta, ja kenties myös mahdolliset vaarat. Kaikki halukkaat eivät mahtuisi mukaan. Toisissa se herätti solidaarisuuden – muut tarvitsevat niitä enemmän – ja toisissa kilpailuvietin: piti varmistaa oma paikka mahdollisimman nopeasti.

    Jotkut lähtivät Kahviosta juoksujalkaa jo ennen kuin kuulutus oli ohi. Mitään kaaosta ei kuitenkaan syntynyt, kevyttä sekasortoa vain. Matoro katseli mietteliäänä kaikkea äänekästä hälinää ympärillään, kun klaanilaiset pohtivat kovaan ääneen, mitä tehdä. Hänen oli pakko myöntää, että ajatus Metru Nuille lähdöstä kummitteli jälleen, mutta sen hän osasi jo sysätä syrjään. Oli pakko.

    Mutta samaa taistelua velvollisuuden kanssa näytti käyvän joku toinenkin. Xela oli hiljaa ja katseli toisten ohi tyhjyyteen. Hän istui penkillä Randan vieressä. Salamatar herätti ystävänsä kohmeesta tönäisemällä tätä.
    ”Niin, mitä luulet! Että millaista siellä Rumisgonessa olisi…” Randa nauroi.

    ”Tuota, en minä tiedä”, Xela mutisi. ”Tai siis…”
    Hän kääntyi katsomaan Randaa. Tämä näki ystävästään läpi melkein heti, ja virne muuttui järkytykseksi.

    ”Sinä… sinä siis oikeasti harkitset sitä?” Randa kysyi.

    ”No…” Xela vastasi vaitonaisesti. ”Tai siis… etkö sinä? Ollenkaan?”

    ”Sinähän jättäisit Tawan ihan pulaan”, Randa sanoi kuin vitsinä, jolla yritti epätoivoisesti keventää tilannetta.

    ”Kyllä hyviä sihteereitä aina löytyy”, Xela puolustautui ja katsoi lattiaan.

    ”Okei, mutta entä kaikki meidän ystävät? Hataku ja Lipes ja Aino ja muut?” Randa kysyi.

    ”Randa, kyllä te selviätte”, Xela vastasi. ”Anteeksi, minusta tuntuu, että jos tietäisit yhtä paljon kuin minä, sinäkin pelkäisit…”

    ”Xela en minä selviä!” toinen parahti ja halasi ystäväänsä. ”Mutta en halua jättää heitä ja kaikkia muita mahtavia tyyppejä täällä…”

    Matorosta tuntui siltä, että oli seuraamassa kiusallisen läheltä jotakin, mikä oli täysin kahden ystävyksen välinen asia, mutta ei ehtinyt poistua, kun Randa veti häntä ranteesta.
    ”Matoro! Sano tuolle säkille että me tarvitaan sitä täällä… velvollisuus ja kaikki se!” tyttö sanoi kovaäänisemmin kuin tarkoitti. Mies pysähtyi, katsoi heitä ja huokaisi.

    ”Ehkä se ei ole minun paikkani sanoa, miten teidän pitäisi elää elämäänne”, Matoro lopulta sanoi. ”Anteeksi, Randa, minusta ei ole tässä apua. Hyveistä ei pitäisi tehdä kahletta.”

    Randan suu vääntyi mutruun ja hän irrotti otteensa toasta.
    ”Sihteereillä ei taida olla suuria Kohtaloita”, hän mutisi. ”Muuten varmaan neuvoisit jäämään.”

    ”Randa, eikö tuo ole vähän epäkohteliasta vetää hänet tähän…” Xela huomautti.

    ”Ei se haittaa”, Matoro sanoi ja kyykistyi matoranien tasolle. ”Kuulkaas… ehkä sitä ei kannata ajatella lopullisena erona. Kuka tietää, vaikka kaikki olisi hyvin ensi vuonna, ja Xela pääsisi takaisin tavallisella postialuksella?”
    Hän ei tiennyt, uskoiko siihen itsekään, mutta mitä muutakaan toa-soturi olisi voinut sanoa?

    Randa otti surkeana kiinni Xelan kädestä. Xela nyökkäsi Matoron suuntaan.
    ”Hetken pelkäsin, että alkaisit oikeasti puhumaan velvollisuudesta”, Xela myönsi.

    ”Hyvä jos olen perillä omastani”, Matoro sanoi ja nousi. ”Sinuna laittaisin vauhtia, jos tahdot hyvästellä ystäväsi. Tehkää jotakin sellaista ennen lähtöä, minkä muistatte. Koskaan ei tiedä, milloin näette seuraavan kerran…”
    Hänen oli käännettävä kasvonsa nopeasti, etteivät matoranit olisi nähneet hänen liikutustaan. Hänen mieleensä palautui viimeinen, hädin tuskin nukuttu yö Metru Nuilla. Olet minulle vielä sen tanssin velkaa…

    ”Kiitos, Matoro”, Xela sanoi. ”Randa, mennään. Minulla on pari tuntia aikaa, eikä pakkaukseen mene kuin hetki. Älä nyt aloita mitään synkistelyä nyt, kun et sinä ole sitä ennenkään tehnyt.”
    Randa nyökkäsi ja piti edelleen tiukasti kiinni ystävänsä kädestä.

    ”Jos näet Kapuraa Rumisgonessa, kerro terveiset”, Matoro huikkasi vielä. ”Ja Randa, jos ikinä tarvitset mitään, kyllä minulla on aikaa.”

    Randa vilkutti hänelle ja sai loihdittua kasvoilleen virneen kyynelistä huolimatta. ”N-nähdään!”

    ”Turvallista matkaa”, Matoro huikkasi vielä. ”Ja nähdään.”

    Hän vilkutti ja jätti matoranit terassille. Nämä istuivat vieri vieressä ja käsi kädessä. Sellaisia hetkiä toistui taatusti kaupungissa kaikkialla. Pelon, rakkauden ja velvollisuuden ristiriita repi melkein kaikkia. Matoro livahti Kahviosta niin pian kuin pystyi, ja yritti saada ajatuksensa jonnekin muualle Metru Nuilta. Piti ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä.
    Olisiko hänellä jotakin arvokasta lahjoitettavaa, mitä ei tarvittu sodassa? Ehkä pitäisi koluta hieman seikkailuarkkua. Sieltä löytyisi taatusti jotakin. Kyllä, piti keskittyä johonkin sellaiseen. Muut saisivat miettiä Rumisgonea.

  • Sherlock Gnomes

    Luku 1. Phimes-Metrun kärmes

    Synkät kujat jäivät taakseni, kun astelin asuntooni pimeän porraskäytävän halki. Kaupungin valot eivät paistaneet edes astellessani kolmannen kerroksen ensimmäisestä ovesta sisään, sillä verhot, joilla olin peittänyt toimistoni, estivät hehkuvia kehityksen äpärälapsia häiritsemästä rauhaani.

    Asuntoni pimeys esti minua kuitenkin näkemästä häntä, joka oli saapunut apuani anelemaan. Ehdin laittaa hattuni oven pielessä sijaitsevaan naulaan, kun pimeydestä lausuttiin viettelevät sanat.
    ”Olen odottanut sinua, etsivä.”

    Ryntäsin katkaisijalle ehkä hieman nopeammin, kuin arvolleni oli soveliasta. Kattoni ainoalla valolla kesti kuitenkin hetki saavuttaa täysi loistonsa. Sen välkkeen aikana näin kuitenkin kurvikkaan siluetin istumassa työpöytäni päällä. Ja kun silmäni tottuivat valoon, näin hänet kaikessa kauneudessaan. Uhkeimman liskottaren, joka koskaan oli kolkkoa työhuonettani läsnäolollaan siunannut.

    ”Eikös kello ole melko paljon kaltaisellesi neidolle? Vielä näin levottomalla seudulla”, sanoin yrittäen parhaani mukaan peitellä katseeni suuntaa.

    ”Omistan tämän alueen”, neito vastasi ja nosti viehkeästi toisen jalkansa pöytäni päälle. Tarkoitus eleen takana oli selvä. Petollinen nainen luuli, että olisin niin helposti vieteltävissä.

    ”Sitten saanen kysyä, mikä tuo sinut matalaan majaani?”

    ”Minut on ryöstetty, etsivä hyvä. Jotain minulle korvaamattoman arvokasta on viety. Röyhkeästi ryövätty keskellä päivää! Vain lasikaapin sirpaleet jäljellä!”

    Lisko voihkaisi dramaattisesti jokaista lausettaan painottaakseen. Kertomuksensa päätteeksi hän nosti toisenkin jalkansa työpöydälleni. Liskotar käytännössä makasi selällään työhuoneeni keskellä. Nojatuolini vanhat jouset narahtivat peittäen sopivasti äänekkään nielaisuni.

    ”Tokihan kaltaisesi maanomistajan palveluksista löytyy lainvalvojia, jotka voisivat hoitaa asian… neiti?”

    ”Rouva. Rouva Adlerr”, nainen vastasi. Tämän pää roikkui nyt ylösalaisin pöydältäni vaaleanpunaiset silmät hämärässä välkkyen.

    ”Ja voih, kun enhän minä voi heihin luottaa, etsivä! Voihan hyvin olla, että yksi heistä on varkauden takana. Ei! Se on oltava sinä! Vain sinä olet puolueeton! Vain sinä voit ratkaista tämän kammottavan vääryyden.”

    Rouva Adlerr oli totta kai oikeassa. Varkaus oli mitä luultavimmin tämän sisäpiiristä järjestetty.

    ”Mutta mikä mahtaa olla tämä asia, mikä sinulta vietiin, rouva Adlerr?”

    ”Voih. Se oli rakkaani minulle jättämä. Viimeinen lahja, kunnes hän ennenaikaisesti menehtyi. Se oli kultainen kello, etsivä hyvä. Arvokkain aarteeni.”

    Lisko oli valunut pöydälläni niin, että puolet tämän yläruumiista valui kohti lattiaa. Ainoastaan tämän uhkeiden reisien voima piti tätä vielä puoliksi pöydän päällä.

    ”Kiinnostavaa, mutta täytyyhän minulla olla jotain, mistä aloittaa. Jättikö voro jälkeensä minkäänlaisia jälkiä? Jonkinlaista johtolankaa”, tiedustelin.

    Viettelijättären notkea ruumis taipui miltei kokonaan ympäri ja tämän jalat kohtasivat asuntoni puisen lattian. Mutta liskon katsekontakti ei rikkoutunut hetkeksikään. Tämä katsoi minua nyt omien viehkeiden jalkojensa välistä. Tämän huuleen oli akrobatian aikana ilmestynyt sätkä. Herrasmiehenä astelin hänen luokseen sytytin kädessäni valmiina.

    ”Ei johtoa, mutta lankaa kylläkin. Kyllä vain, etsivä. Särjetyn kaappini kulmaan oli tarttunut punaista lankaa. Tiedäthän, mitä se tarkoittaa?”

    Naisen pöllytellessä tupakansavua jalkojensa välissä rohkaistuin itsekin kaivamaan piippuni esiin ja sytyttämään sen. Sauhut rauhoittivat mieltäni ja saivat minut viimein siirtämään katseeni minua viettelevistä eleistä huoneeni seinälle koottuun tapahtumien sarjaan. Punaiset langat yhdistivät rikospaikkoja edellisen kuuden viikon ajalta. Lanka, joka oli jo pienen ikuisuuden kietonut kuvainnollista hirttonuoraa kaulani ympärille.

    ”Itse Professori”, kuiskasin hiljaa. ”Kuinka hän tähän liittyy?”

    ”Se sinun täytyy selvittää, etsivä rakas”, Adlerr huokaisi ja nosti selkänsä viimein suoraksi. Nikamien narahdusta säesti huoneen toisella puolella nitisevän nojatuolin äänet. Liskon lempeä kämmen siveli poskeani. Toisella kädellään hän ojensi minulle purkin…

    ”… silliä?”

    Wahti-Wahin punaista silliä, jos oltiin aivan tarkkoja.

    ”Se oli jätetty hyllyyn kelloni tilalle”, Adlerr voihkaisi. ”Jonkinlainen käytännön pila epäilemättä. Viimeinen pilkan ele rakkaani aikaraudan kähveltämisen päätteeksi.”

    Tuijotin purkkia varmasti silminnähden kummastuneena. Voisiko jahtaamani Professori olla niin julma, että jättäisi silliä uhrinsa aarteen tilalle? Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Jokin ei nyt täsmännyt. Adlerr kuitenkin epäili varkaudesta omaa henkilökuntaansa. Jos asia olisi niin, mistä punainen lanka oli peräisin? Kysymyksiä oli tarpeeksi herättääkseen mielenkiintoni. Olin tehnyt päätökseni.

    ”Hyvä on, rouva Adlerr. Minä otan tämän hoitaakseni. Voisimmeko tavata huomenna itse rikospaikalla?”

    ”Oih! Totta kai!” liskotar voihkaisi kiihkeästi. Hänen sormiensa väliin oli ilmestynyt pahvinen käyntikortti, jonka otin vastaan. Adlerr & Arty co. Pikku-Adoriuminkatu 18. Siinä oli kaikki, mitä tarvitsin. Tuolini sisältä kuului erehtymättömästi ”Ammuu!”

    Adlerr kumartui antamaan minulle suukon poskelle. Selkäpiitäni kylmäsi. Sitten liskotar kaappasi minut rintapanssareidensa väliin ja rutisti kovasti. Selkäpiitäni ei enää kylmännyt.

    ”Luotan sinuun, etsivä rakas. Nähdään huomenna.”

    Katsoin, kun Adlerr käveli ovestani pimeälle porraskäytävälle. Tämän kurvikas siluetti pysähtyi vielä vilkuttamaan minulle, ennen kuin ovi sulkeutui jättäen liskon tupakansavut leijumaan piippuni tuprujen sekaan. Vaikka ajatukseni olivatkin pääasiassa jo tutkinnan merkillisissä yksityiskohdissa, en voinut olla ajattelematta Adlerrin massiivisia –

    ”Hoi! No otitko sen keissin? Tänne kuuluu vähän huonosti”, parkaistiin nojatuolini sisältä. Ajatukseni katkesivat.

    Katsoin ällistyneenä, kun pieni silinteripäinen mies kaivautui esiin jostain nojatuolini pehmusteiden sisältä ja mätkähti lattialle eteeni. Pienet sarvet törröttivät kenoon kaatuneen päähineen alta.

    ”Tohtori hyvä. Mitä teet lepolasseni sisällä?”

    ”Lepäsin tietenkin. Noh. Kerro nyt! Otitko sen keissin? Vesilasku pitäisi maksaa taas tässä kuussa ja –”

    ”Älä huolehdi, Tohtori”, vakuuttelin. ”Otin sen. Vaikka jokin tässä haiskahtaa kuin mädäntynyt kala.”

    Tohtori kaappasi sillipurkin käsistäni ja asetti sen ikkunalaudalle, jossa se ei voinut satuttaa ketään. Palkinnoksi hyvin tehdystä työstä annoin hänelle neidon käyntikortin, jotta hänkin tietäisi, minne olimme huomenna menossa.

    ”Oho, ai että iso kiho oikein”, Tohtori vaikuttui raapien samalla sarviensa tyveä. ”Oliko se puljun omistaja ihan? Se jolla on ihan helvetin isot–”

    ”Juuri hän, rakas Watsonnini”, lausuin. Raotin työhuoneeni verhoja sen verran, että pystyin näkemään ulkona pimeänkin aikaan leiskuvat mainosvalot kaikessa niiden kauheudessaan.

    Enhän minä sitä vielä silloin tiennyt, mutta se kohtalon punainen lanka päätyisi johdattamaan minut vielä elämäni suurimpien mysteerien jäljille. Se nainen oli kietonut minut sormensa ympärille ja oli aikeissa kiskoa minut helvettiin mukanaan.

    Kävihän se jo silloin mielessäni. Että lieköhän moista aarretta kuin kultainen kello oikeasti olemassakaan. Siihen kysymykseen ei vielä silloin ollut rakkaalla Watsonnillanikaan vastausta.

    Vaan mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksen. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olin…

    ”Minä puren sinua!”

    Pino kierrätykseen menossa olevia sanomalehtiä Bio-Klaanin arkistojen lehtilukusalin edustalla kaatui, kun sen vieressä mesoava pieni sininen tonttu polki jalkaansa maahan.

    ”Sinun ei tarvitse!” Vaehran kivahti nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. ”Minä vain ajattelin, että tahtoisit ottaa pari päivää vapaata sen jälkeen, kun-”

    ”Puren!” Geevee painotti. ”Minä tarvitsen tätä! Joten voit unohtaa tuuraajan etsimisen, sillä minä lähden mukaan!”

    Kätensä tuimana ristinyt Geevee näytti ihan hitusen huolimattomammalta kuin yleensä. Se johtui luultavasti siitä, että sinisen miehen normaalisti taitavasti ja tarkkuudella sidottu punainen rusetti roikkui nyt viitisen senttiä hänen kaulansa alapuolella.

    ”En minä yritä estää sinua tulemasta. Ajattelin vain, että kaikki meistä ansaitsevat pienen tauon aina silloin tällöin. Ja että nyt olisi varmaan-”

    ”Oletko ihan tosissasi, että olet valmis mieluummin vastaamaan jokaiseen tuhanteen kysymykseeni jälkeenpäin sen sijaan, että tulisin vain katsomaan sen omin silmin?”

    ”No tuota…”

    ”Koska minä aion kysyä jokaisesta hiivatin yksityiskohdasta. Saat satikutia, jos lasket sen turagan kulmien kurtutkin väärin. Ja jos jätät yhdenkin yksityiskohdan mainitsematta, minä-”

    ”Puret, joo, se kävi selväksi”, Vaehran huokaisi. ”Hyvä on. En koettele onneani enempää.”

    Geeveen nyrkki heilahti kerran voiton merkiksi. Sen jälkeen tämä kääntyi takanaan olevalle pöydälle, nosti ainakin kahdenkymmenen kulmalukkokansion pinon käsiinsä ja lykkäsi ne Vaehranin käsiin.

    ”Hienoa! Mennäänkös sitten? Sinä voitkin kantaa nämä.”

    ”Öh, mutta Suga tulee vasta puolen tunnin päästä. Eikä meillä ole ketään vahtimassa paikkoja siihen asti.”

    Vaehran oli valitettavasti aivan oikeassa. Tuuraajan etsiminen olisi ehkä ollut hyvä idea siitäkin huolimatta, että Geevee koki olevansa sataprosenttisen työkykyinen. Sugan aika arkistoille oli vähentynyt huomattavasti esikunnan perustamisen jälkeen, eikä muita vaihtoehtoja oltu vielä ehditty kartoittaa.

    Maakarit tuijottelivat toisiaan hetken. Sitten he vilkaisivat taakseen arkistojen aulaan. Siellä asiakastietokoneen äärelle kumartunut pitkä hahmo työnsi lierihattua hieman syvemmälle päähänsä. Sen jälkeen se jatkoi näppäimistön näpyttelyä ja hädin tuskin ymmärrettävää itsekseen jupisemista.

    ”Älä edes kuvittele”, Vaehran protestoi ennen kuin Geevee oli ehtinyt tehdä elettäkään.

    ”En edes sanonut mitään”, tonttu puolustautui.

    ”Mutta olit aikeissa. Olen pahoillani, mutta hän ei vaikuta sellaiselta henkilöltä, jolle antaisin vastuuta.”

    ”No en minäkään nyt vastuuta… mutta hän on etsivä. Etsivä, Vaehran. Hänen työtään on kirjaimellisesti seurata ja valvoa muita ja pysäyttää pahantekijöitä. Sitä paitsi, Suga on aina pikkuisen etuajassa. Puoli tuntiasi on varmasti lähempänä jotain varttia.”

    ”Sitä paremmalla syyllä voisimme vain odottaa, että hän saapuu”, Vaehran yritti, mutta Geevee oli jo luikahtanut hänen jalkojensa ohi kohti aulaa. Toa sulki silmänsä, laski mielessään kärsivällisesti viiteen ja huokaisi sitten syvään. Hän puristi kansiot tiukasti rintaansa vasten ja marssi ystävänsä perään.

    ”Öh, hei”, Geevee aloitti varovaisesti. Etsivän punaiset silmät olivat naulittuina tietokoneen ruutuun, eikä tämä näennäisesti edes huomannut vierelleen saapunutta tonttua.

    ”Tuota. Me ajattelimme tästä lähteä vähäksi aikaa. Olisiko liikaa vaivaa, jos pitäisit sillä aikaa paikkoja silmällä?”

    Mainitut silmät värähtivät hieman. Etsivän sormi kliksautti hiirellä ja kuva, jota tämä oli tuijotellut, vaihtui.

    ”Katsos”, Geevee jatkoi. ”Kun Suga tulee kohta tähän ja omatoimitiski palvelee kyllä asiakkaita, mutta jos voisit pitää huolta, että kukaan ei tee mitään tihutöitä siihen asti, että hän on täällä.”

    Toinen klikkaus. Kuva näytöllä vaihtui taas. Etsivän silmät siristelivät kuin tämä olisi tajunnut jotain merkittävää.

    ”Kirjaston mestari pyysi palvelusta. Suuren sinisen miehen rusetti kuristi tämän kaulaa kuin hirttoköysi tuomitun kaulalla. Särmän salaisuuksien suojelijan tahto olisi lakini. Herkkymätön katseeni olisi pieni hinta kaikista niistä salaisuuksista, joihin tämä oli päästänyt minut käsiksi.”

    ”Oho, katsos”, Geevee noteerasi Etsivän huomion ja kiristi viittä vaille tipahtaneen rusettinsa nyöriä. ”Hei, kiitos kauheasti! Mainitsetko vaikka Sugalle, että lähdimme vähän etuajassa?”

    ”Mestarin pyyntö oli kohtuullinen. Vaikka jäinen soturi olikin osa saastaisen kaupungin korruptoitunutta eliittiä, oli minut sidottu tehtävääni kunnian kahleilla. Vaikka hyljeksin ajatusta hyödyttää järjestelmää, oli minun vastattava myöntävästi.”

    ”Tattista! No mepä tästä sitten lähdemmekin.”

    Etsivä klikkasi taas, ja kuva tämän näytöllä vaihtui vielä kertaalleen.

    ”Tuhoutumattoman miehen tuhoutunut perintö syövyttää reiän linnakkeen perustuksiin. Vain minä kestän happoa. Ja emäksistä”, Etsivä jupisi. Tämän mietteet jatkoivat matkaansa Bio-Klaanin ojituksien haukkumiseen, kun Geevee lähti jo astelemaan kohti ulko-ovea jättäen pöyristyneen Vaehranin laahustamaan vastahakoisesti tämän perässä.

    Se huolettomuus, jolla Geevee oli valmis jättämään elämäntyönsä sen itsekseen höpisevän hullun kanssa ei ollut tontulle tyypillistä käytöstä. Vaehran ei kuitenkaan ollut vielä ihan varma siitä, johtuiko Geeveen toiminta todella palavasta halusta jatkaa tutkimuksia vaiko tämän uudelleen löytämästään luottamuksesta kummalliseen trenssihaalariseen… veljeensä.

    Geeveen määrätietoisista askeleista pystyi kuitenkin päättelemään, ettei tämä ollut valmis kuuntelemaan vastaanväitteitä, eikä Vaehran niitä olisi tohtinyt enempää esittäkään. Hän seurasi ystäväänsä syysilmaan ja harppoi muutaman kerran lujempaa saadakseen pienen sinisen miehen kiinni.

    ”Mitä hän oikein teki siellä? Katsoitko, mitä hän oikein luki?”

    ”Öh, joo. Viime viikon Klaanilehtien sarjakuvia. Oli kai missannut ne reissussa ollessaan.”

    ”Niinpä niin”, Vaehran tuumasi.

    Suurin osa matkasta Klaanin keskustaan meni tuulta vastaan kamppaillessa, sillä voimakkaat syyspuhurit yrittivät parhaansa lennättääkseen Vaehranin puristamat kansiot mennessään. Lopulta Geeveen oli nöyrryttävä ja kevennettävä ystävänsä lastia puolella. Admintornin ovista sisään päästäkseen he joutuivat turvautumaan kahden ohi vaellelleen kaupunkilaisen apuun. Maakarit nyökyttelivät neidoille kiitokseksi vapaiden käsien puuttuessa, jonka jälkeen pitkä porrasmatka kohti tornin ylintä kerrosta alkoi. Tawan oven edustalla olevan työpisteen takana pöytänsä reunaa naputteleva matoran osasi jo oven käydessä arvata, ketkä sieltä saapuivat.

    ”Koputtakaa vain oveen. Neiti Tawa osaa odottaa teitä”, Xela tervehti kaksikkoa. Molemmat käänsivät katseensa sylissään valuviin kansioihin. Sitten he katsoivat toisiaan. Sitten Vaehran älysi potkaista Tawan ovea kolmesti koputusta kömpelösti jäljitellen.

    Oven takaa vaimeasti kuuluva keskustelu hiljeni. Ovi aukesi vain muutamaa sekuntia myöhemmin. Oven raosta heitä tervehti kuitenkin Tawan sijasta mustaan kaasunaamariin pukeutuneet vihreähohtoiset kasvot.

    ”Päivää. Olemme jo aloittaneet.”

    Peelo avasi oven selkosen selälleen, jotta Geevee ja Vaehran pääsivät kantamustensa kanssa siitä käytännöllisesti lävitse. Ovea näiden perässä sulkiessaan androidi kuitenkin nyökkäsi vielä merkitsevästi Xelalle, joka nyökkäsi välittömästi takaisin. Sihteeri tiesi täsmälleen, mitä se tarkoitti. Huoneessa olivat sisällä nyt kaikki vieraat, joita admin odotti. Enempää ei tarvitsisi päästää sisään.

    Peelo ohjasi kansiosaattueen Tawan toimiston halki suoraan takahuoneeseen, jonka valot oli pimennetty ja ikkuna peitetty verholla. Huone oli ollut selvästi helpompi saada pimeäksi kuin toimistohuone, joka kylpi miltei aina kaksoisaurinkojen paisteessa lukuisten suurien ikkunoiden ja korkean sijainnin vuoksi. Adminin sängyn yläpuolella sijaitsevalle seinälle oli ripustettu kannettava valkokangas ja huoneen ainoa kunnollinen valonlähde oli projektori, joka heijasteli pysäytettyä kuvaa. Siinä kanohi Rauta kantavan turagan kasvot olivat ensimmäinen asia, joka Geeveetä ja Vaehrania tervehtivät. Toinen, mutta konkreettisempi tervehdys tuli salaman toalta, joka istui puisella jakkaralla huoneen nurkassa. Tämän rintamasuunta oli kohti kuvaa, mutta tämä käänsi niskojaan tavatakseen kansioita käsistään pöydälle siirtäviä arkistoijia.

    ”Helei. Olemme odottaneet teitä. Hienoa, että pääsitte tulemaan.”

    Tawan sanat oli osoitettu selvästi lähinnä Geeveelle. Oli kulunut hädin tuskin kokonaista viikkoa siitä, kun tonttu oli edellisen kerran vieraillut toimistossa. Edellinen kohtaaminen oli ollut kuitenkin surumielinen. Tawa näytti Vaehranin tapaan huojentuneelta, että Geevee oli saapunut paikalle tarmoa uhkuen.

    Peelo asteli huoneeseen kaksikon perässä ja sulki kevyen puisen oven, jotta toimistohuoneen valo ei häiritsisi heitä. Mukanaan androidilla oli kaksi penkkiä lisää.

    ”Kiitos, Peelo”, Tawa tuumasi. Toan katse kuitenkin vaelteli koko ajan malttamattomana nauhan alkuun pysäytetyssä projektorissa. Androidi ei sitä ääneen myöntänyt, mutta uteliaisuuden rattaat raksuttivat hänenkin päässään lujempaa kuin pitkiin aikoihin.

    ”Ilo nähdä teitä”, Peelo myönsi ja tyrkkäsi tuolit maakarien viereen. ”Jos olemme kaikki sopivasti tervehtineet toisiamme, voimme aloittaa.”

    Penkille kavunnut Geevee jakeli kansioita Vaehranille – noin joka toinen toalle ja joka toinen hänelle itselleen. Hän toivoi, että heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat. Hän oli käyttänyt koko aamun tarvittavien muistiinpanojen ja lähteiden monistamiseen.

    Vaikka hän oli nähnyt nauhan kerran aikaisemminkin, oli rusettikaulainen tonttu suorastaan täpinöissään. Nyt, huomattavasti edellistä kertaa pahemmin tiedolla kirottuna, hän oli valmis kuulemaan turaga Kezenin sanat vielä kerran.

    ”Eli”, Vaehran sanoi naksauttaen kuulakärkikynäänsä, ”faktat ovat nämä. Yksi, turaga Kezen on oikea historiallinen hahmo, jonka jälki on seurattavissa varhaisimmissa säilyneissä kirjoituksissa Steltin, Xian ja Eteläisen mantereen alueilla. Jossain määrin on jäljitettävissä myös hänen toa-aikaansa, mutta mikään taistelukuvaus ei kavalla Kezenin osallistuneen ainakaan merkittävän suuriin sotiin lähellä ajanlaskumme alkua.Delekistä ei Arkistoissa ollut mitään mainintaa Kezen tunnetaan lähinnä turagana, jonka kirjoitukset sielun, mielen ja ruumiin kolminaisuudesta poikkeavat varhaisen pohjoisen maailman pääosin kolmeen hyveeseen pohjautuvasta kosmologiasta. Muutama lähde kutsuu häntä ensimmäiseksi tieteilijäksi, joka sanallisti tietoisuuden ongelmaa.”

    Nauha oli pysähtynyt alkuun, jonka myötä huoneessaolijat saivat katsella Kezenin kasvoja. Mies oli vanha, mutta ei raihnainen. Sinisissä silmissä keskellä tummaa Kanohi Rauta oli vielä uteliaisuutta, näkemystä, kyseenalaistamista. Jos ei olisi ollut selvää, että turaga oli kauan sitten laskettu manan maille, olisi hänet ollut helppo kuvitella tähän huoneeseen ratkomaan omaa mysteeriään.

    ”Fakta kaksi. Kezen tuo nauhalla ilmi työskentelevänsä Adorium Seleciukselle, ja on siten suorin linkki, joka tällä tutkimuksella on ikinä ollut Seleciukseen itseensä: oletettuun esi-Xian Tulinoitaan.Satuhetki”

    ”Ja oletustamme valitettavasti vahvistaa Mercura-raukan kohtalo”, Geevee mutisi kasvot jalkoihinsa kääntyneenä. ”Joku, joka väittää itseään ’Tulinoidan mestariksi’ on kohtalaisen röyhkeällä sanastolla kovistellut häntä sitä ennen.Tulinoidan mestari”

    Vaehran näytti keräilevän hetken ajatuksiaan. Tawa avasi suutaan varoen.
    ”Hän on ystäväsi, joka…”
    ”Surmattiin”, Vaehran sanoi. ”Koska hän kaivautui liian syvälle.”
    ”Otan osaa”, Tawa sanoi. Hän vilkaisi sivusilmällä Peeloa. Androidi tiesi jo.

    Vaehran nyökkäili hiljaa jalkojaan tuijotellen.
    ”Kiitos”, hän lopulta sanoi. ”Näen asian niin, että mikäli emme jatka Mercuran viitoittamalla polulla, hän kuoli turhaan. Ja moni asia osoittaa, että tämän tutkiminen on äärimmäisen tärkeää ymmärtääksemme Bio-Klaanin kohtaamaa mystillistä uhkaa. Mikä tuo meidät…”

    Vaehran korotti jälleen ääntään itsevarmempana.
    ”… faktaan kolme. Nauhalla ei ole suoria todisteita siitä, että Kezen kollegoineen olisi tutkinut Nimdan sirua. Kuitenkin aihe liippaa huolestuttavan läheltä: mielenhallintaa, aivotutkimusta, mielen ja sielun yhteys. Suoran Nimda-yhteyden meille antaa kuitenkin fakta neljä: nauha päätyi käsiimme Matoron kautta Makuta Itrozin laboratoriosta: saman makutan, joka tutki Nimdaa ja yritti toisintaa sitä Kanohi Cencordin muodossa… ja makuta oli merkinnyt kasetin nimellä ’Projekti Nimda’.Destralille ja sen ohi XXXXI: Labra palaa
    ”

    Tawa nyökkäili. ”Eli, on melko todennäköistä että Selecius-säätiö on tutkinut Nimdaa?”

    ”Pitäisin sitä melko todennäköisenä jopa ilman suoria todisteita. Tämä nostaa Tulinoitaa – tai Seleciusta – käsittelevät myytit mielenkiintoiseen valoon. Vanhat xialaiset sadut puhuvat Tulinoidasta suuren tulenliekin löytäjänä ja antavat ymmärtää, että hän toteutti kaikki ihmeensä sen avulla. SatujaTulinoidan oppipojat tai ei, yhteys on liian lupaava olla tutkimatta.”

    ”Sanokaa ihmeessä, jos en puhu järkeviä”, Tawa mietti ääneen. ”Mutta… Suurten olentojen ajanlasku? Esi-xialaiset myytit? Eikö… ole melko outoa, että niiltä ajoilta on olemassa videomateriaalia?”

    Vaehranin kasvoille nousi hienoinen hymynkare, ja hän jakoi sen Geeveen kanssa.

    ”Niin. Olemme me sitäkin miettineet, että mitä jos tämä nauha on pelkkää huijausta. Makutan mielipuolinen jekku. Fakta viisi: nauha itse on sinänsä melko vaatimaton betadox-nauha, jotka häviävät kuvanlaadussa moderneille videoformaateille, ja joiden valmistus lopetettiin reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä hypoteettisessa tilanteessa, että nauhan sisältö olisi aitoa, täytyisi silti uskoa että sisältö on digitoitu jostain vanhemmasta. Jos se ei ole huijausta, siis.”

    ”Ja se voisi yhä olla huijaustakin”, Tawa sanoi. ”Mutta?”

    ”Mutta detaljit ovat aivan liian paikallaan”, Vaehran sanoi pakahtuen innosta. ”Ja ne detaljit, mitä tiede ei tue, eivät tunnu siltä että huijari osaisi keksiä niitä. Arkeologisesti ei ole kovin paljoa todisteita, miltä vaikkapa esimetrulaisen ajan turaga-stoolat näyttävät — kankaat noin kaukaisilta ajoilta eivät oikein säily. Silti Kezenin yllä oleva sopii kaikkiin kuvauksiin, ja täydentää tiedossamme olevia aukkoja mielenkiintoisilla tavoilla. Esimerkiksi stoolan kirjailuissa on aikakaudelle ja pohjoistohungalaiselle kulttuuripiirille tyypillistä suomukuviota, mutta siinä kuvaillut tähtikuviot ovat kiehtovan uniikkeja. Kai jotain tuollaista voisi vain keksiä, totta kai. Mutta meillä on kullanarvoinen kuudes fakta, joka osoittaa, että nauhan henkilö on aito Kezen.”

    Tawa pysähtyi aloilleen, juuttui miettimään, ja huomasi leukansa loksahtavan.

    ”Koska Matoro on nähnyt hänen ruumiinsa?”

    ”Koska Matoro on nähnyt hänen ruumiinsaDeltan temppeli 33: Turaga Kezenin viimeinen viesti”, Vaehran sanoi. ”Ja, vaikka en väitä ymmärtäväni mitä tämä tarkoittaa, puhunut sille.”

    Tawa oli käynyt Matoron kanssa pitkän puinnin Metru Nuin jälkeenPunasiirtymä: Norea . Makuta Itrozin laboratorio, Deltan temppeli, Nuket, koko Nimdan verinen polku joka oli lopulta johtanut Tiedon tornien kaatumiseen ja Matoron psyykeen sirpaloitumiseen — jollain tavalla tämä nauha oli sen saman hulluuden juurisyy, sen siemen.

    Ja miksi ei olisi. Miten muuten se kuului ottaa, kun sai pitäviä todisteita siitä, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten elänyt ja kuollut henkilö puhui videonauhalla, jota ei olisi pitänyt olla olemassa?

    Hyytävällä tavalla pysähtynyt kuva Kezenistä oli vain lihaa ja verta. Ilman ymmärrystä siitä, että tätä videota ei teknologisesti voinut olla olemassa oli se helppo katsoa ja ajatella, että henkilö oli elänyt eilen. Kaikki kummallisuudet tämän puhe- ja ilmaisutavoissa menisivät eksentrisyyden piikkiin. Historialliset hahmot harvoin pääsivät puhumaan suoraan… ja se jos mikä karmi Tawan selkäpiitä.

    ”Katsommeko sen?” Tawa kysyi varovaisesti.

    ”Nämä kädet eivät tärise usein”, Geevee huomautti, ”mutta hiivatti vie, painakaa sitä nappia jo.”

    Peelo nyökkäsi. Hän oli odottanut Tawan sanoja pitkään. Niin pitkään, että hänenkin oli myönnettävä miltei turhautuneensa odotukseen. Androidi tunsi suoranaista helpotusta, kun hän viimein sai painaa projektorin toistopainiketta. Miltei täysille väännetyt kaiuttimet räjähtivät henkiin. Kezenin ääni täytti huoneen ja jokainen kuulijoista antoi sille jakamattoman huomionsa.

    ”-des vuosi ja viides kuukausi Suuren Olentojen ajanlaskua. Kahdeskymmenesensimmäinen päivä. Nimeni on Kezen ja olen yksi tämän tutkimuslaitoksen pääintendenttejä. Työskentelen useiden matoran-, steltiläis- ja vortixx-tovereideni kanssa. Työtämme ohjaavat johtaja Selecius, hänen oikea kätensä tohtori Delek ja Selecius -säätiö. Rahoittajamme ovat olleet perin anteliaita ja ovat antaneet minulle vastuun dokumentoida kaikki tämän tutkijakunnan saamat tulokset.”

    Kezen ryhdisti selkänsä. Eleessä oli jotain ikiaikaista, mutta myös ikinuorta arvokkuutta. Turagan fysiikka oli heikkenemään päin, mutta oli helppo kuvitella hänet myös rotevana toa-soturina.

    ”Tervetuloa seuraamaan läpimurtoa, ystävät”, hän sanoi hymyillen leveämmin. ”Yhdessä otamme selvää, mitä sijaitsee tämän maailmankaikkeuden parhaassa piilossa!”

    Turaga osoitti sormella otsaansa. ”Aivoissa.”

    Geevee ja Vaehran vilkaisivat toisiaan. Tyhjä aukko arkistoissa siinä kohtaa, missä Tohtori Delekin Aivot olisi pitänyt sijaita, poltteli heidän molempien mielissäTietokato.

    ”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 22. Ei merkittäviä edistyksiä tutkimuksissa. Saamme kuitenkin olla iloisia, sillä johtaja Selecius on luvannut huomattavia uudistuksia toimintaamme. Tämänhetkisen päätutkimusasemamme lisäksi rahoittajamme aikaisemmin lupaamat lisätutkimusasemat on luvattu valmistuviksi viikon sisällä! Nämä kaksi pienempää asemaa sijoitetaan etelään kahdelle eri saarelle. Onnekseni saan itse pysyä tällä asemalla.”

    Kezen näytti kameralle karttaa, jonka saarien muodoista ei kuitenkaan saanut paljoakaan selvää huonon kuvanlaadun takia. Kolme niitä joka tapauksessa oli.

    ”Asemat 2 ja 3 on merkitty tälle kartalle punaisella. En pidä kummankaan ilmastosta, mutta eivätköhän ne hoida asiansa. Lisäksi…”

    Kezen yskäisi, huokaisi ja näytti harmistuneelta.

    ”Sanalla sanoen minua ei harmita, että saan hieman etäisyyttä tohtori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä kuin koiranpentu.”

    Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan, ja sitten nauhaa, ja sitten taas toisiaan. Kumpikaan, toa tai tonttu, ei näyttänyt siltä, että olisi hengittänyt kymmeneen sekuntiin.

    ”Onko jokin hätänä?” Tawa kysyi.

    ”Peelo”, Vaehran sanoi, ”kelaa kymmenen sekuntia taaksepäin!”

    Androidi teki työtä käskettyä.
    ”-tori Delekiin. Akateemiset erimielisyytemme ovat vain kasvaneet, sekä pidän täysin sietämättömänä, miten hän roikkuu johtaja Seleciuksen perässä-”

    ”Tämä ei ollut tässä aiemmin”, Vaehran sanoi. ”Miten ihmeessä tämä ei ollut tässä aiemmin?”

    ”Mitä tarkoitat sillä, ettei se ollut siinä aiemmin?” Peelo ihmetteli.

    ”Mitä… mitä luulet sen tarkoittavan?”

    ”Nauhat toimivat useimmiten niin, että niissä on asioita. Ja niitä asioita harvemmin ilmestyy lisää, ellei joku nauhoita edellisten päälle.”

    ”No siis, joo”, Geevee myönsi. ”Mutta Vaehran on ihan oikeassa. Minulla on ihka aito tontun muisti ja tuo pätkä ei ollut tuossa viime kerralla.”

    Peelo käänsi katseena takaisin kuvaan. Hän ei ollut varma täsmentäisikö betadox-nauhojen toimintaperiaatetta tarkemmin vai luottaisiko ”tontun muistiin”.

    ”Tässä välissä nauha aiemmin pimeni”, Vaehran haukkoi henkeään, ”ja nyt siinä kohtaa on vain lisää nauh-”
    Tawa hyssytteli äänekkäästi – ja kaikki heistä tajusivat välittömästi, että Kezen jatkoi yllättävää uutta avautumistaan.

    ”Mata Nui meitä varjelkoon”, Kezen huokaisi. ”Sen minä sanon, Delekin hullutukset vievät tätä tutkimusta, tätä ristiretkeä, kohti turmiota. Tiedän, että hän on terävimpiä mieliä tällä puolen sakaroita, mutta… joidenkin asioiden suhteen hän on niin sokea. Edelleen sokea. Pah, aivan kuin johtaja ei olisi ikinä parantanut häntä ihmeellään.”

    Kuvan vasemmalla laidalla tapahtui selvästi jotain. Kezen kääntyi, ja tämän kulmat kurtistuivat.

    ”Sinä”, hän tuhahti. ”Mitä olet vailla?”

    Nauhaa katselevan joukon sydämet hyppäsivät kollektiivisesti pari lyöntiä yli, kun aivan uusi ääni puhui. Sanoista ei saanut selvää – kieli oli aivan vieras – mutta puhujan ääni oli matala ja äärimmäisen napakka. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä tarkempia päätelmiä nauhan kuvanlaatuakin heikomman äänen vuoksi.

    ”Jahas”, Kezen murahti. ”Löydät ’lapsesi’ harjoittelukammiosta. Ehkä olisi hyvä, jos katsoisit sen perään.”

    Ääni sanoi jälleen käsittämättömiä sanoja, ja kävelyaskeleet loittonivat.

    ”Pysäytä nauha”, Vaehran kiirehti väliin. Peelo teki työtä käskettyä.

    ”Kuka tuo oli?” Tawa kysyi. ”Ja miksi en ymmärrä hänen puhettaan?”

    ”No”, Vaehran sanoi, ”se saattoi olla vanhan mataian puhuttua muotoa – tai siis, jonkinlainen esiaste – ja kukaan ei oikein tiedä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Käy sinänsä järkeen, että tuhansia ja taas tuhansia vuosia sitten puhuttiin tavalla, jota meillä ei ole edellytyksiä ymmärtää.”

    ”Miksi… miksi me sitten ymmärrämme Kezenin puhetta?” Tawa kysyi.

    Vaehran oli hetken hiljaa, kun ei ihan olisi halunnut uskoa ajatustaan.

    ”No”, Vaehran sanoi, ”hänellä on toki Rau.”

    Typertynyt hiljaisuus täytti huoneen.
    ”Täh”, Geevee huudahti. ”Ei se nyt niin voi toimia.”

    ”Eikö?” Vaehran kysyi itsekin epäuskoisena. ”Kielten naamio.”

    Geevee näytti että oli lähes ratkeamassa liitoksistaan.
    ”Ei se nyt NIIN voi toimia. Ei kukaan voi olla niin hyvä Raun käyttäjä. Ei… ei kukaan voi kääntää omaa puhettaan tuhansien vuosien päähän…”

    ”Ilmeisesti voi”, Vaehran sanoi. ”Ja ilmeisesti me kuuntelemme sitä. Ja… ilmeisesti tässä videossa on kaiken aikaa ollut lisää, mutta me emme ole jostain syystä nähneet sitä.”

    Tawalla ja Peelolla oli vaikeuksia seurata kahden arkistoijan syvenevää eksistentiaalista kriisiä. Peelo kohautti olkapäitään ja laittoi nauhan pyörimään uudestaan. Tawa oli sitä mieltä, että kaksikko olisi kaivannut ehkä jonkinlaisen hengittely-, kahvi- tai röökitauon, mutta toisaalta hän ymmärsi androidia siinä, että arkistoijat menisivät vielä pahemmin solmuun siitä, että eivät saisi lisää.

    Hän ei väittänyt ymmärtävänsä mitään, mutta se ei ollut uusi tunne. Mutta eräs pelottava mahdollinen selitys alkoi muotoutua. Toivottavasti hänen ei tarvisi harkita sitä.

    Tawan katse hakeutui yöpöydän vetolaatikkoa kohti, ja sitten taas nauhaan, joka alkoi pyöriä jälleen.

    Ruutu pimeni sekunniksi. Kezen oli kuitenkin taas pian ruudulla.

    ”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 26. Lieviä harppauksia tutkimuksissa. Delek ei suostu uskomaan kantaani. Uskomme molemmat, että sielu kuuluu olennaisesti psyykeeseen, mutta Delekin mukaan sielun voisi poistaa ja ajatukset toimisivat täydellisesti.”

    Kezen vaikutti hieman harmistuneelta. ”Toivon löytäväni tavan todistaa hänelle, että asia ei ole niin”, hän sanoi. ”Sielu ei ole vain sivutuote, ajatukset ovat sielun työkaluja!”
    Tutkijaturaga oli jo sammuttamassa kameraa, kunnes muisti jotain.

    ”Myöskin. Tänään törmäsimme joihinkin saaren matoraneihin. Minua ei heidän primitiivinen kulttuurinsa kiinnostanut, eikä kyllä Delekiäkään. Valjaiden osastolla toimiva ystävämme tuli kyllä heidän kanssaan toimeen. Kunnioitan tätä hengenparantajaa, vaikka palvommekin eri jumalia. Niin kunnioittaa myös johtaja Selecius. ”

    Ruutu pimeni. Se tuntui merkitsevän aiemman päiväkirjamerkinnän alkua ja uuden loppua. Nelikko oli nauliutunut tuijottamaan herkeämättä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

    ”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 30.”
    Kezen vaikutti entistä väsyneemmältä. ”Se on käsissämme”, hän sanoi voitokkaana. ”Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme. Kaivoimme auki hautoja, otimme haltuumme salaisia asiakirjoja ja turvauduimme jopa alamaailman tietolähteisiin. Siinä kesti vuosia, mutta se on käsissämme.”
    Kezen hymyili todella leveästi.
    ”Nyt voin näyttää Delekille. Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli…”

    Po-turagan vanha käsi nousi ruudulle. Ja nosti mukanaan jotain, joka kiinnitti kaiken huomion itseensä: sinisenä hehkuvan sirun, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain: Gamma.

    ”… on sielun verstas.”

    ”No niin siinä se hitto vie on!” Vaehran huusi ja läimäisi polveaan sellaisella voimalla, että yksi kulmalukkokansioista tämän sylistä sinkoutui ilmaan ja osui Geeveetä otsaan. Ääneen parkaiseva tonttu sai Peelon viimein keskeyttämään nauhan uudestaan. Gamma jäi hohtamaan pysäytetylle kuvalle, kun vuolaasti anteeksi pyytelevä Vaehran kumartui tarkistamaan, oliko Geeveelle käynyt mitään. Sininen pieni mies oli kuitenkin aivan yhtä tohkeissaan ja työnsi hössöttävän toan vauhdilla takaisin penkilleen.

    ”Ei enää pelkkä hypoteesi!” tonttu riemastui. ”Siinäkös mollottaa!”

    ”Mutta miksi?” Vaehran mietti. ”Miten… tässä nauhassa on lisää?”

    Tawan katse oli nauliutunut Gamman siniseen hohteeseen Kezenin kädessä. Tuttuun, tuttuun hohteeseen.

    Peelon vihreät silmät värähtelivät pysäytetyn sinihohtoisen kuvan tahdissa. Tämä ei ollut kääntänyt katsettaan edes Vaehranin vahingossa tapahtuneen kansiohyökkäyksen aiheuttamasta mekkalasta.

    ”Olisiko meillä mahdollista seurata sirun jälkiä?” Vaehran pohdiskeli ääneen ja kaivautui väkivaltaisesti sen saman kansion syövereihen, jolla oli hetkeä aikaisemmin melkein saattanut Geeveen silmälääkärille.

    ”Meinaan meillä on aika monta karttaa piirrettynä eri sirujen spekuloiduista reiteistä niiltä osin, mitä olemme niistä kuulleet. Hyvällä tuurilla saamme lankoja yhdistettyä! Voisimme kokeilla päästä Gamman jäljille.”

    Tawakaan ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeen. Eikä kumpikaan, Peelo eikä salaman toa, olleet sanoneet toviin mitään.

    ”Niin!” Geevee innostui. ”Kukas siitä olikaan viimemmäksi jotain kuullut? Minulla menee aina päässä jotenkin ne Beetan jälkeisen kirjaimet sekaisin. Ei tuota merkistöä nyt kukaan täysjärkinen enää käytä.”

    Tawa ja Peelo olivat edelleen aivan hiljaa. Maakareista Vaehran oli ensimmäinen, joka tajusi, ettei kaksikko ollut lainkaan samalla innostuksen linjalla heidän kanssaan.

    ”Mitäs nyt? Huomasitteko vielä –”

    Sitten Vaehrankin hiljeni. Geevee ei sitä tosin omia kansioitaan kaivellessaan huomannut.

    ”Siis, kun Deltastahan meillä on nyt aika kattava kuva. Siitäkin piti muuten puhua, että kun se nyt jäi minne jäi… mutta että Gamma Gamma Gamma. Gamma tosiaan”, tonttu ähisi. ”Mihin hiivattiin minä sen lanketin oikein laitoin? Olisi pitänyt arvata, että Nimda nousee näistä kuitenkin ensimmäisenä esille. Siitäkin huolimatta, että… Vaehran. Mikäs nyt oikein –”

    Ja sitten hänkin huomasi sen. mihin kaikki muut kolme tuijottivat. Nimittäin eivät pysäytettyyn kuvaan, vaan piirun verran sen alapuolelle.

    Tawan yöpöytää oli siirretty hieman muun kaluston mukana katsomoa rakentaessa. Huoneessa hieman levällään ollut irtotavara oli kaikki kasattu joko toan sängylle tai hieman epätasaiseen pinoon yöpöydän päälle. Geevee huomasi, että lipaston ylin laatikko oli jossakin vaiheessa heidän keskusteluaan alkanut hohtamaan. Sininen hehku pakotti tiensä läpi huonekalun raoista ja väleistä.

    ”Älkää viitsikö.”

    Tawa nousi viimein ja otti vaadittavat kolme askelta yöpöydän saavuttaakseen. Hän vetäisi laatikon auki. Sininen valo hohkasi hänen kasvoilleen, kun hän nosti laatikosta sen lähteen: jonkin hyvin tutun muotoisen. Sirun, hyvin samanlaisen kuin se, joka Kezenin käsissä oli nauhalla.

    Gamma.

    ”Niinpä niin”, Peelo huokaisi. Ja totta tosiaankin huokaisi. Se ei ollut ele, jota androidin suusta kuuli usein, jos koskaan.

    ”Lienee sanomattakin selvää”, Tawa sanoi. ”Että tämä on salaisuus. Myönnän, että olisin pitänyt sen teiltä salaisuutena, jos minun ei olisi pakko paljastaa sitä nyt. Mutta näyttää siltä, että sellaiselle hienovaraisuudelle ei ole tässä varaa.”

    Siru hehkui sinistään. Sama siru, kahdessa eri pisteessä heidän näkökenttiään. Kezenin kädessä tuhansien vuosien takana, ja Tawan kädessä nyt.

    ”Siksikö”, Geevee köhi. ”Sekö tämän nauhan parsi?”

    Vaehran näytti jäävän sanattomaksi. Kuukausia kirjojen läpi kahlaamista, kuukausia vesiperää, kuukausia turhia hypoteesejä, ja nyt tämä. Sama siru, joka oli hehkullaan polttanut Seleciuksen tarinan täyteen reikiä parsi ne reiät nyt ehjiksi vain läsnäolollaan, ja jollain tapaa hän ei silti näyttänyt tyytyväiseltä.

    Siinä oli jotain väärää. Samalla tavalla kuin siinä, että tuhansia vuosia kuollut turaga puhui kielillä niin, että he voisivat ymmärtää. Yhtäkkiä se kaikki historia vain virtasi heidän aisteistaan sisään, eivätkä he voineet muuta kuin kuunnella.

    Nimdan siru tuhannen vuoden takaa kosketti Nimdan sirua nyt. Samaa sirua, itseään. Tieto, joka antoi itsensä tällä tavalla tarjottimella ei tuntunut siltä, että se oltiin ansaittu. Se tuntui siltä, että he olivat tulossa hulluksi.

    Se tuntui siltä että Tulinoidan mestari katseli heitä pimeästä.

    ”Ymmärrän kyllä, miksi halusitte pitää sen piilossa, admin”, Vaehran sanoi kivuliaan asiallisesti.

    ”Moka oli minun siinä, että luulin pystyväni piilottamaan sen niiltä, joille annoin tehtävän säilöä koko maailman tietoa”, Tawa sanoi surullisen hymyn kera. ”Ehkä emme voi nyt muuta kuin katsoa, mitä muuta nauhalta paljastuu.”
    Tawa sulki sirun taas kämmeneensä.

    Peelo ei sanonut vieläkään mitään, mutta tämän toistopainikkeelle pysähtynyt sormi kertoi, että tämänkin mielessä raksutti vielä. Konemies ei kokenut tarpeelliseksi jakaa arvioitaan sattumista ja todennäköisyyksistä. Jokainen läsnäoleva varmasti ymmärsi pääpointit itsekin. Peelon loputonta uteliaisuuden kuilua kuitenkin kalvoi se, millaisilla numeroilla hän joutui leikittelemään. Ei kai mikään nyt ollut näin sopivaa. Yleensä vastauksien saamiseksi tarvittiin ainakin yksi motorisoitu innovaatio, imuroitua lihaa ja ehkä hyvällä tuurilla löytyvä liskoshamaani, jolta vastauksia sai kuulustella muun toiminnan ohessa.

    Mutta Peelon katse vaelteli myös tasaisesti Tawan suljettuun nyrkkiin. Hänen oli myönnettävä, ettei hän ollut aivan varma, mitä sirun läsnäolo kaikkeudessaan tarkoitti. Niiden tärkeys oli käynyt selväksi jo kauan sitten, mutta ei kuitenkaan aivan, miksi.

    Peelo painoi nappia, ja Kezen liikkui taas. Välissä oli kulunut aikaa. Nyt hän näytti hieman pahoinvoivalta. Turaga piteli päästään kiinni.

    ”Kuudes vuosi ja viides kuukausi Suurten Olentojen ajanlaskua. Päivä 31. Ensimmäinen testi…”
    Turaga yskäisi.
    ”… olisi voinut mennä paremmin. Opimme, että käsiimme saamaamme kohteeseen ei välttämättä kannata kokeilla…”
    Turaga kuulosti siltä kuin se olisi halunnut oksentaa.
    ”… suoraa kontaktia. Kohde sisältää niin paljon puhdasta energiaa, että suosittelen käsittelemään sitä työkaluilla.”
    Kezen piti pohdiskelevan hiljaisuuden. ”Olen kuullut sadut. En ollut ihan varma, että ne voisivat olla totta.”
    Turaga peitti kasvonsa käsillään.
    ”Mihinköhän olemme sotkeutuneet.”

    Normaalisti nauha olisi loppunut siihen – sen Vaehran ja Geevee hyvin tiesivät. Jo yhden sekunnin jälkeen oli selvää, että sitä oli vielä paljonkin. Nimda Gamman kauhea lahja heille. Henkeään pidätellen he seurasivat, kun Kezen vain piteli käsiään kasvoillaan ja alkoi… nyyhkyttää.

    ”Minä olen omistanut koko elämäni niille”, hän sanoi. ”Minä otin vastaan johtaja Seleciuksen tarjoaman kohtalon. Minusta tuli hänen soturinsa, ja minä taistelin, ja minä voitin. Ja minä löysin niitä. Minä löysin taivaan tähden sirpaleita. Ja me kävimme sotaan tähtiä vastaan, kun… kun olisimme voineet kysyä, että mitä meille käy ilman niiden valoa.”

    Kezen raotti sormiaan, ja katsoi kameraan. Hänen silmänsä näyttivät vanhoilta, vanhemmilta kuin aiemmin.

    ”Minä olen tuominnut itseni helvettiin, josta ei ole paluuta. Minä olen auttanut pimentämään taivaan. Ja taivas… se tulee vain pimenemään ja pimenemään. Enkä tiedä, onko näin vanhasta miehestä sytyttämään enää uutta valoa.”

    Huoneessa istuva nelikko oli niin Kezenin sanojen vangitsema, ettei kukaan heistä osannut tulkita nauhan taustalta kuuluvaa kolahdusta Kezenin oven avautumiseksi. He saivat suutahtaa turagan mukana, kun keskeytys miltei käveli ruudulle. Hädin tuskin varjoa enempää vilahti vasemmassa reunassa, kun tulistunut Kezen tarttui pinoon papereita pöydällään ja paiskasi sen kohti keskeyttäjää.

    ”Delek, miten monta kertaa minun pitää sanoa, että punainen valo ovessa tarkoittaa, ettei minua saa häiritä?!”

    Videon taustalta kuului kompuroivia askelia ja sitten mikrofonin kantokyvyn rajoille vetäytynyttä puhetta. Ääni oli ilmiselvästi sama kuin mille Kezen oli puhunut edellisen katkelmankin aikana. Selvää siitä ei kuitenkaan edelleenkään saanut. Sekä sanasto että hädin tuskin pahoittelevasta äänensävystä erottuva korostus olivat sellaisia, etteivät huoneen oppineimmat edes juljenneet luoda sen sisällöstä teorioita.

    ”Hei, hei!” Vaehran huudahti ja osoitteli kiireellä kohti projektorin kontrolleja.

    ”Näin sen”, Peelo vahvisti. Kela keskeytyi ja androidi kelasi sitä taaksepäin piirun verran. Paperit lensivät ruudun ulkopuolelta takaisin Kezenin käsiin ja laskeutuivat takaisin pöydälle. Sitten ruudun vasempaan reunaan ilmestyi varjo… ja pronssinen pieni käsi. Ehkä matoralaisen? Pieni, siro.

    ”Siinäkö kaikki…” Geevee tuhahti pettyneenä. ”Siinäkö kaikki?”

    Tontun turhautuminen oli ymmärrettävää. Vaehraninkin oli pakko kiristellä hieman hampaitaan. He olivat olleet niin lähellä saada tietää, miltä heidän kauan jäljittämä kirjailija näytti. Nyt kuitenkin oli tultava sinuiksi sen kanssa, että he saivat tyytyä Tähtikartaston viivat vetäneeseen käteen.

    ”Po-matoran? Ehkä joku rautakyläläinen? Xialla oli tuohon aikaan melko paljon erinäisiä malmitohungoja”, Geevee yritti epätoivoisesti palastella edes jotain konkreettista Delekin hädin-tuskin-vierailusta.

    Tawa taas oli pysähtynyt tuijottamaan haikeana Kezenin turhautuneita kasvoja.

    ”Tuominnut itseni helvettiin…” Tawa toisti turagan sanat. Peelon katse oli nauliutunut kuvan sijasta adminiin, johon sanat olivat selvästi tehneet suurimman vaikutuksen. Tawa kääntyi katsomaan hämmentyneitä arkistomaakareita.

    ”No, nyt meillä on varmuus siitä, että heillä todella oli Nimdan siru. Ehkä useampikin. Miltä teistä tuntuu?”

    Vaehran pudisti päätään.
    ”Likaiselta”, hän sanoi selvästi rehellisemmin kuin oli tarkoittanut. ”Minä olen katsonut tuon videon monta kertaa, ja se, että siellä oli kaiken aikaa tuollainen… kerros, johon pystyi vain… kurkistamaan.”
    Vaehranin katse laskeutui taas sinisiin säteisiin, jotka pakenivat epätoivoisesti Tawan sormien välistä.
    ”Tiesittekö, että näin tapahtuisi, admin?”

    ”En”, Tawa sanoi vilkaisten nyrkistään säkenöiviin säteisiin. ”Jos olisin tiennyt, en olisi ehkä halunnut tätä katselmusta tässä huoneessa.”

    Vaehran nyökkäsi.
    ”Olimme oikeassa – lähestulkoon kaikesta. Mutta kaiken ydin pakoilee meiltä yhä.”

    Geevee käänsi katseensa ystävästään kohti Peeloa kuin odottaen konemiehellä olevan valmiita vastauksia. Peelo oli yrittänyt järjestää katselmusta tapahtuvaksi siitä lähtien, kun tämä oli lyönyt hynttyyt yhteen Snowien ja Kepen kanssa. Geevee toivoi hartaasti, että Peelon erikoinen ajatuksenjuoksu olisi löytänyt etsimänsä vastaukset. Mutta sen sijaan tämä vain istui projektorin vieressä tuijottaen tyhjyyteen.

    ”On luonnollista, että suuret ajattelijat usein päätyvät käsittelemään samanlaisia aiheita. Suuria kysymyksiä, joiden vastauksien etsinnälle voi omistaa elämänsä”, Peelo aloitti. Tämän rauhallinen ja systemaattinen puheenparsi vangitsi välittömästi kaikkien huomion.

    ”On silti hieman huolestuttavaa, että kuulin tuossa sellaisia sanoja ja ajatuksia, joihin olen törmännyt hiljattain muuallakin.”
    Maakarit vaihtoivat taas katseitaan. Tällä kertaa yhdessä Tawan kanssa, joka ei myöskään ollut aivan varma, mihin Peelo viittasi.
    ”Minun täytyy miettiä asiaa”, tämä sitten vielä vahvisti. ”Mikään ei tunnu selvältä.”

    ”Minäkin kuulin jotain, jonka olen kuullut ennenkin”, Tawa tuumasi, ennen kuin kumpikaan maakareista ehti ääneen valitella sitä, kuinka Peelo ei ollutkaan tullut vakuuttaviin päätelmiin.
    ”Mieli on sielun verstas”, Tawa toisti taas Kezenin sanoja. ”Minusta tuntuu, että teidän kannattaisi viedä oppimamme Kepelle.”

    Peelo nyökytteli Tawan huomioon. Maakareiltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, miksi ”verstas” oli tuonut Tawalle ensimmäisenä mieleen juuri hänet. Vaehran oli auttamattoman tietämätön siitä, mihin hänen tieteilijäkollegansa oli alkavan sodan saapuessa aikaansa käyttänyt.

    Hän oli ollut hetken hiljaa, mutta ponkaisi taas seisomaan, käveli projektorille ja nappasi nauhan otteeseensa. Tawa katsoi arkistojen mestaria pitkään arvioiden.

    ”Mitä on mielessäsi?” Tawa kysyi.

    ”Tässä ei voinut olla vielä kaikki”, Vaehran sanoi. ”Tuo ei voi olla kaikki, mitä tästä irti saamme. Sillä… meillä on nyt nauhoitettua puhetta tohtori Delekiltä. Vaikka se on kielellä, jota käytännössä kukaan ei enää puhu, eikä kukaan linnakkeen Raun käyttäjä pysty samaan kuin turaga Kezen pystyi. Ei tuollaisia kielillä puhujia nyt vain yksinkertaisesti ole. Paitsi jos… Makuta Nui?”

    ”Älä pidätä hengitystäsi, Vaehran”, Tawa sanoi. ”Ymmärtääkseni hän ei ole enää kaupungissa.”

    Vaehran oli huokaista turhautuneena, mutta hillitsi itsensä ja yritti kääntää ajatuksensa positiivisiksi.
    ”Harmi. Mutta… meillä on jotain. Ehkä vain kaksi-kolme-lausetta, mutta kokonaisia opinjärjestelmiä on rakennettu vähemmästäkin.”

    ”Vaehran, en… en ole varma onko tuossa järkeä”, Geevee sanoi. ”Ei kai Delek – jos se todella oli hän – välttämättä sanonut mitään kovin järkevää.”

    ”Jos tieteilijä ajalta, jota historiankirjat eivät kata, onnistui puhumaan meille haudan takaa”, Vaehran sanoi päättäväisenä, ”niin emme voi muuta kuin kuunnella. Halusimme tai emme, meillä on vihdoin todiste siitä, että heillä oli Nimda. Tulinoidalla oli Nimdan siru. Olivatko sadut totta? Mitä heille kävi? Miksi historia muistaa vain Tulinoidan ideaalin, mutta ei mitä hänelle tapahtui?”

    ”Suntio ei tiennyt mitään Nimdasta, mutta hän vakuutteli, että Tulinoidan ymmärtäminen auttaisi ymmärtämään myös Valkoista Kuningatarta”, Peelo tuumi ääneen. Vaehran kohotteli kulmiaan siihen tapaan, että tämä ei ymmärtänyt täysin, mitä Peelo selitti, mutta androidi osasi odottaa lisäkysymyksiä, joten avasi ajatuksiaan vielä ääneen.

    ”Olen viettänyt aikaa paikassa, jota kutsutaan Valkoisen Valtakunnaksi. Sen valtias muistaa Tulinoidan vielä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Tonttu nimeltä Suntio pyysi minua selvittämään, minkä pystyn. Vaikuttaa siltä, että joku on pyyhkinyt muistoja ja peitellyt jälkiään.”

    Geeveen katse laajeni. Tawa taasen ei näyttänyt yllättyneeltä. Vaehran päätteli, että Peelo oli kertonut Suntiosta tälle jo aikaisemmin.

    ”… tonttu?” Vaehran kysyi.

    ”Eräänlainen”, Peelo varmisti.

    ”Ja onko sinulla mitään käryä siitä, minkä takia joku on poistanut jonkun… Valkoisen valtiaan muistoja Tulinoidasta?”

    ”Varmaan samasta syystä, miksi minun päähäni oli kajottu… ja Mekaanikon. Joku vihaa sitä, että tontuilla on hyvä muisti”, Geevee huokaisi.
    Peelo tuijotti Geeveetä selvästi vähän ihmeissään. Hänelle uutinen tämänkin päähän kajoamisesta tuli uutisena.

    ”Vertaillaan muistiinpanoja myöhemmin”, Geevee sanoi toivoen, ettei Peelo puskisi asiaa sen kovempaa. ”Keskitytään nyt siihen, mitä meillä on. Onko meidän tämän tiedon perusteella mahdollista jäljittää joku Selecius-säätiön väestä? Kezen on viivattu jo yli, mutta onko Delek vielä jossain?”

    ”Suga”, Tawa muistutti. ”Olen ymmärtänyt, että hän alkaa olla pian lähtökuopissa.”

    ”On varmasti ollut jo hetken, mutta sotahommat ovat ehtineet harhauttaa häntä”, Vaehran sanoi huokaisten. ”Rintama vie meiltä kohta kirkkaimmatkin mielet, mikäli emme ole tarpeeksi nopeita.”

    Tawa myönsi hiljaa, että kuilu konkreettisten sotatoimien ja kaiken yllä leijailevan Nimda-mysteerin välillä levisi joka päivä laajemmaksi. Hän ei voinut myöntää ääneen sitä, että hänen mielessään ne olivat enemmän ja enemmän sama polku.
    ”Se on siis totta?” Tawa kysyi. ”Että Suga tuntee jonkun, joka… liittyy näihin tapahtumiin?”

    Vaehran naurahti.
    ”Epäuskottavaltahan sekin kuulostaa. Mutta mitä ilmeisimmin Tulinoidan kultaisen armeijan viimeinen sotilas on Sugan vanha aseveli. He ovat sopineet tapaavansa… jossain pohjoisempana? Ja tämä Sugan Selecius on löytänyt… no, ilmeisesti yhden noista Kezenin mainitsemista tutkimusasemista, tai ainakin sen jäänteet. Hän kutsui Sugan mukaan tutkimaan, mitä siitä on jäljellä.Tulinoidan valinta”

    ”Olen jo keskustellut asiasta Sugan kanssa”, Peelo myönsi. ”Lähden hänen mukaansa, kun matkan aika koittaa.”

    Vaehranin kasvoilta näki pakahtunutta intoa. ”Tiedättekö, olen hieman harkinnut, pitäisikö minun lähteä mukaan.”

    ”Täh”, Geevee hörähti. ”Sinä? Ulos arkistoista? Älä puhu pehmeitä.”

    ”Unohdat nyt, että en minä ole koko ikääni näiden hyllyjen välissä pölyttynyt”, Vaehran sanoi virnistäen. ”Minä olen tehnyt kenttätutkimusta ja journalismia yhtä pitkän osan elämääni kuin suojellut arkistoja. Ja tämä vaikuttaa sen verran poikkeavalta mysteeriltä, että ehkä voisi olla korkea aika jalkautua jälleen. Sitä paitsi… Tulinoidan mestari saa pelotella kuinka paljon tahtoo, mutta Mercuran kohtalo vain nostaa haluani juosta suoraan tulta päin.”

    Vaehranin sanat jättivät huoneeseen yllättyneen hiljaisuuden. Harvoin kukaan muisti, että Bio-Klaanin arkistomestari ei ollut mikä tahansa kynäniska, vaan tulen toa. Eikä kovin moni tajunnut edes, että henkilö joka osasi ylläpitää voimillaan koko Arkistojen ilmankosteutta ja lämpötilaa täydellisenä kirjojen säilymisen kannalta osaisi paljon ihmeellisempiäkin asioita. Eräänlainen tulivelho hänkin, Tawa jätti sanomatta.

    ”Toki jos haluat heidän mukaansa, sinusta olisi varmasti suunnaton apu”, Tawa sanoi.

    ”Ehkä jollain tasolla ajattelen, että sotatilassa olisin enemmän hyödyksi myös kenttätyössä”, Vaehran sanoi. ”Osaan taistella paremmin käsittämättömiä totuuksia ja valheita vastaan kuin kiväärejä ja keihäitä. Enkä myös haluaisi jäädä odottamaan, että minut määrätään täältä rintamalle.”

    Tawa katsoi häntä pitkään.
    ”Niin pitkään kuin se on minusta kiinni, niin ei kävisi muutenkaan. Bioarkistot on suurimpia aarteita, mitä tällä saarella on. Se tarvitsee suojelijansa.”

    Vaehran hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti, mutta ei myöskään halunnut tuoda esille pelkäävänsä, kuinka pitkälle tämänkaltainen idealismi kestäisi. Historia ei antanut hyviä esimerkkejä sellaisesta. Sivistys oli viisaan ajan etuoikeuksia, eikä sille ollut paikkaa raakalaismaisina aikoina.

    Geevee oli koko keskustelun ajan tuijottanut Vaehrania suu ammollaan. Ajatus siitä, että tämä saattaisi lähteä muille maille ei ollut käynyt tällä pienessä mielessäkään. Rintamalle joutumisesta he olivat toki teepöydässä keskustelleet – ja siitäkin vain pintapuolisesti, mutta tällaista vetoa tonttu ei silti ollut valmis nielemään.

    ”Siinä on saartorengas välissä”, hän parahti.
    Vaehran kääntyi vilkaisemaan ystäväänsä ja vasta nyt huomasi, miten kaikki väri oli kadonnut tontun kasvoilta.

    ”Toki on, mutta tarpeeksi pienellä veneellä –”

    ”Ja pohjoiseen? Minne pohjoiseen? Onko Suga edes kertonut sinulle, minne hän on menossa?”

    ”No ei tosiaan ole. En ole kyllä myöskään kysyn-”

    ”JA SITÄ PAITSI”, Geevee korotti ääntään saadakseen puheenvuoron takaisin itselleen. ”Sen jälkeen, mitä Mercuralle kävi… mitä jos Tulinoidan Mestari ottaa sinut hampaisiinsa seuraavaksi? Kai sinä muistat, mitä siinä kirjeessä luki? Tuo jos mikä olisi liian syvälle kaivautumista. Jos sinulle tapahtuu jotain siellä ja –”

    ”Geevee”, Vaehran huokaisi laskien samalla kämmenen ystävänsä olkapäille. ”Se, mitä Mercuralle tapahtui, on nimenomaan, miksi minun täytyy mennä.”

    Kaksikon katseet kohtasivat. Geeveen ryhti lysähti, mutta tältä oli argumentit lopussa. Tulen toan mielenmaisemia ei ollut vaikea spekuloida. Ei enää sen jälkeen, kun tontulle oli selvinnyt, että hänelläkin oli vielä menneisyyden kahleita kiskomassa tätä luokseen.

    ”Toivotan toki kaiken avun tervetulleeksi”, Peelo yritti keventää tunnelmaa. ”Niin varmasti Sugakin. Sinulla on kyky huomata sellaisia asioita, mitä me muut emme.”

    Vaehran nyökkäsi Peelolle kiitokseksi tuesta. Geevee mutisi jotain itsekseen, mutta ärähti ääneen ainoastaan muutaman sanan.

    ”Jos kuolet sinne, parempi riivata Arkistot. En minä siellä tahdo yksin pitkiä iltoja istua.”

    Vaehran naurahti, joskin hieman vaivaantuneesti. ”Lupaan sen. Kalistelen kettinkejä sitten aina merkiksi läsnäolostani.”

    Tawa käveli tontun luokse ja laski lempeän katseen tämän silmiin. ”Ymmärrän, että tämä ei varmaan ole oikea huolenaiheesi juuri nyt, mutta haluan kuitenkin sanoa sen. Linnakkeen puolelta saadaan varmasti lisää apukäsiä Vaehranin poissaolon ajaksi.”

    Geeveen sydän heitteli edelleen kuperkeikkoja, mutta tämä pakotti kasvoilleen hymyn vastaukseksi adminille. Hän ei kehdannut myöntää, ettei häntä oikeastaan kiinnostanut se, saataisiinko Vaehranille tuuraajaa. Merkitystä oli vain hänen ystävänsä turvallisuudella.

    ”Kiitos”, hän kuitenkin kakisti ulos, vaikka kenellekään läsnäolevalle ei tullut yllätyksenä se sävy, jolla tonttu kiitoksensa lausui.

    ”Ja sitä paitsi… Vaehran lähtee matkaan linnakkeen vahvimman miehen kanssa. En olisi turhan huolissani”, Tawa sanoi hymyillen aidosti.

    ”Enkä minä nyt ihan heti ole lähdössä”, Vaehran sanoi. ”Ensin pitää käydä läpi koko esimatoralaisen kielentutkimuksen osasto, tarkistaa koko linnake läpi tosi vanhan Raun varalta ja sitten kokeilla, onnistuisinko kääntämään tuhansia vuosia vanhat kolme lausetta.”

    ”Mitä jos se vain kiroilee?” Geevee tuhahti.

    ”No… sitten se kortti on ainakin pelattu.”

    ”Tai sitten opitte muinaisen voimasanan, jossa on oikeaa voimaa sisällä”, Tawa yritti vitsailla. Se sai kuitenkin kaikkien ajatukset taas rullaamaan. Jos Kezen pystyi Raullaan kommunikoimaan halki ajan ja ikuisuuden, kai olisi myös mahdollista, että joku Seleciuksella oli onnistunut noitumaan noitumisiinsa aitoa voimaa.

    Yhteinen hiljainen hetki johti lopulta Vaehranin tuumaukseen siitä, että heidän oli parasta palata takaisin Arkistoihin. Kiire johtui oikeasti siitä, että toaa ei innostanut ajatus pitää Yksityisetsivää tilanvalvojana sekuntiakaan pidempään kuin oli pakko. He lupasivat palata asiaan pikimmiten sen jälkeen, kun Vaehran olisi saanut hetken aikaa muhia uuden informaation kanssa. Geevee laahusti Tawan makuuhuoneesta ulos huomattavasti vähemmällä innolla kuin sinne saapuessaan.

    ”Minä tarvitsen happea”, Tawa haukkoi henkeään. Peelo seurasi tämän askelia ulos huoneesta. Projektori jäi päälle. Nimda oli jäänyt taas Tawan yöpöydän laatikkoon.

    ”Tuletko mukaan?” admin vielä varmisti. Peelo nyökkäsi. Häntä raitis ilma ei ajattelussa auttanut, mutta ei hän myöskään vastustellut ajatusta pienestä kävelystä. He olivat tehneet niitä useita viimeisten viikkojen aikana. Eivätkä he aina edes keskustelleet mistään elämää suuremmasta. Tawa oli oppinut nauttimaan Peelon merkillisestä tavasta nähdä arkisia asioita ja Peelosta taas oli virkistävää kuulla sellaisen henkilön näkemyksiä, jonka elämänkokemukset kattoivat hänen omaa olemassaoloaan kauemmaksi.

    Xela oli kumartuneena pöytänsä takana sijaitsevan terraarion puoleen, kun he astuivat Tawan huoneesta ulos admintornin käytäville. Pieni olento lasisessa maailmassaan sanoi ”rousk”, kun Xela tiputti jotain vähän sätkivää suoraan vaaleanruskean eläjän suuhun. Tawa nyökkäsi Xelalle ja Xela nyökkäsi takaisin. Peelo vain laahusti adminin perässä mielessään uusi ajatus, joka vaati selvästi pohtimista. Sen verran, että hän lausui sen jopa ääneen.

    ”Miksi ne ovat tonttuja?”

    Tontut

    Tonttu ei ole yksiselitteinen taksonominen määritelmä, vaan yleiskuvaus pikkuväelle, jotka säkenöivät mystillistä voimaa sekä viisautta, mutta eivät ole Suuren Hengen siunaamia. Toiset tontuiksi määriteltävät olennot saattavat näyttää hyvinkin paljon matoralaisilta.

    Tällaiset ’kryptomatoralaiset’ voivat elää huomaamatta koroissa keskuudessamme tai olla hyvinkin erottuvia ulkonäöllisiltä piirteiltään.

    Tonttuja kautta maailman yhdistää syvä viisaus ja hyvä muisti sekä taipumus suojella jotain. Matoralaisessa maailmassa näitä kotien ja metsien uutteria vartijoita kutsutaan monesti vanhamataialaisittan nimellä vahkiva, pikku suojelija.

    Toisaalta taas kansankielinen nimitys ’tonttu’ uskotaan juontuvan selakhian kielen vanhahtavasta ilmaisusta tonn-tú, ’he suuret’

    On kiehtovaa, miten selakhialainen kulttuurisuuntaus näkee tontut kokoaan suurempina ja mahtavampina. Toiset uskovat, että tämä juontuu tonttujen suhteesta muistoihin ja menneeseen: usein sanotaan, että tontut eivät suojele ensisijaisesti taloja tai paikkoja, vaan muistoja. Tonttu saattaa kiintyä kovasti vaikkapa kauniiseen maisemaan, lauluun tai tarinaan, ja pyrkiä varjelemaan sitä kaikin voiminensa.

    Ehkä kahden nimityksen ristiriidassa on kuultavissa, että menetyksiä ja tuskaa tuhansia vuosia maistanut Selakhia näkee muistojen suojelemisen arvon monesti paremmin kuin me matoralaiset.

    Toisinaan kohdataan tapauksia, joissa tontuksi uskottu olento on elänyt matoralaisten joukossa vuosia arvostetussa asemassa. Tontuilla on mystillinen yhteys aikaan ja ajan kuluun, ja monesti myös valtavat leuat ja hampaat. Jos rakennuksessa epäillään olevan tonttuja, suositellaan niille jätettävän lasillinen maitoa ja parhaimmassa tapauksessa myös muutama keksi.

    Ushmat

    Vähän tunnettu kryptomatoralaisten heimo, ”ushmat”, ovat monien virheellisten uskomusten ja harhaluulon kohde. Usein väitetään, että ushmat ovat vaarallisia ja verenhimoisia, mutta todellisuudessa suurin osa ushmista on rauhanomaisia.

    Nimitys ”ushma” tulee uskomuksesta, jonka mukaan tämä kansa on ussal-rapujen ja matoranien välinen puuttuva lenkki. Näillä hyvin lyhyillä olennoilla on vahva rapumainen kuori, ketterät jalat, suuri pää ja tanakat kädet, joissa on suuret rapusakset. Ushmilla ei ole naamioita, mutta heidän kasvonsa muistuttavat niitä.

    Tavallisesti ushmat kaivautuvat piiloon vaaran uhatessa, tai tutkijan yrittäessä havainnoida niitä.

    Mutta osa ushmista on suunnattoman vaarallisia, ja eittämättä nämä ovat se osa ushmia, joista suurin osa ushmiin liittyviä uskomuksia tulee. Aina kun Suuri Henki luo ushman, on yhden sadasosan mahdollisuus, että siitä tulee Gobserkkeri – murhaamista ja verta intohimoisesti rakastava ushma.

    Nämä Gorserkkerit ovat tavallista ushmaa paljon voimakkaampia ja tyhmempiä, ja siksi niin vaarallisia.

    Tunnetaan tonttututkijoita, joiden satavuotinen menestyksekäs ura päättyi kohtaamiseen Gobserkkerin kanssa. Gorserkkerin tunnistaa yleensä tämän suuremmista rapusaksista (joita Gorserkkeri kutsuu ”miekoiksi”) ja tavallistakin psykoottisemmasta käyttäytymisestä.

    Gobserkkerit ovat myös voiman lisäksi suunnattoman nopeita, ja taitavat monenlaisten modernien tuliaseiden käytön.

    Selviytyminen kohtaamisesta Gorserkkerin kanssa vaatii joko suunnatonta taistelutaitoa tai puhdasta onnea.

    Tässä yhteydessä pitää tonttututkijaa varoittaa vielä toisesta ushmiin liittyvästä aiheesta. Mikäli löytää selittämättömän saunan keskeltä erämaata, joka ei vaikuta ole kenenkään rakentama, on suuri mahdollisuus sen olevan ns. ushma-sauna. Näitä tulee välttää.

    Ushma-sauna on eräänlainen kuori, jonne ushma – usein Gobserkkeri – houkuttelee uhrin saunomaan ja tämän jälkeen brutaalisti murhaa saunojan.

    Joissakin tapauksissa nämä ”sauna-ushmat” asettuvat jopa jo rakennettuihin saunoihin, jolloin näitä pitää pitää tyytyväisinä jatkuvin uhrauksin. Tällaisen sauna-ushman kanssa on osoitettava mitä suurinta varovaisuutta ja/tai tulivoimaa. Saunan polttaminen on suositeltu toimenpide.

    Maahiset

    Onuhiset, manatoralaiset tai kansankielisemmin ”maahiset” ovat pelätty ja hirvittävä demonien alalaji, joka majailee maankuoressa ns. alemmissa kupoleissa, maan-alassa.

    Nämä pienet, vääristyneiltä matoralaisilta näyttävät olennot eivät ole kaikki ulkonäöltään yhtenäisiä, mutta heitä yhdistää poikkeavuus siitä, mitä Mata Nuin valitun kansan kuuluu edustaa. Toisilla onuhisista on sarvia, toisilla taas liian vähän tai liian paljon raajoja.

    Manatoralaisia yhdistää vain sairaalloisuus ja vääristyneisyys, ja kohdatessa nämä pikkupirut kuuluu karkoittaa tai hävittää. Toisissa uskomuksissa maahisen pitää poissa Suuren Hengen symboli, toisissa loitsu pahojen henkien karkoittamiseksi. Manatoralaiset sekoitetaan välillä ortoneihin — tässä on tärkeää tehdä ero biologisen taksonomian ja kulttuurillisten erojen välille.

    Valtaosa tonttututkijoista tunnustaa ortonien olevan biologisesti kaikin puolin matoralaisia, jotka ovat vain luopuneet Suuren Hengen valitun kansan nimestä ja tavoista sekä paenneet Punaisen tähden loistetta maankuoreen.

    Manalan maahiset eroavat matoralaisista ja ortoneista ulkoisesti niin radikaalisti, että väitteen ”ortonit ovat maahisia” ainoa älyllisesti rehellinen tarkoitusperä on luoda synkeän essentialistinen jako meidän ja maanalaisten, harhateitä tarpovien veljiemme ja siskojemme välille.

    Maahisia näkee pintapuolisessa maailmassa hyvin harvoin. Vaietun sub-karzahni-hypoteesin mukaan matoralaisuskon helvetti Karzahni jatkuukin syvemmälle maan poveen muodostaen kuusi kauhujen rinkiä, joissa virheellisiä rankaistaan ja joissa vaanii toinen toistaan pahempia demoneja.

    Legenda kertoo manatoralaisten palvovan Hajonnutta Herttuaa, demoneista synkintä, ja hänen ylipappinaan toimivaa julmaa kuningasta, joka on saanut maahiset valtansa alle. Osa maahisista on hyvin fanaattisia kuninkaansa seuraajia: nämä tuhansien taisteluiden kovettamat mestarimaahiset kantavat miekkoja, jotka uppoavat kuin voi voihin.

    Biomenninkäiset

    Biomenninkäiset ovat kaksijalkaisia, näennäisen kädettömiä pikkuväen edustajia, jotka näyttäytyvät vain harvoille ja valituille. Kukaan ei tiedä, mitä vaaditaan menninkäisen näkemiseen — suurenmoista onnea, kirkassilmäistä uskoa vaiko sen, että menninkäinen haluaa tulla nähdyksi?

    Nämä kultanaamioiset olennot ovat tämän oppaan väestä arvoituksellisimpia, mutta jokainen sellaisen nähnyt on muuttunut kokemuksesta lopullisesti. Toiset sanovat, että menninkäiset vartioivat mahtavaa aarretta, toiset sanovat että ne tuovat mukanaan aurinkoisen hyvän onnen. Älkööt kuitenkaan tulistuttako biomenninkäistä, sillä niillä on paha tapa

    Adminaukio

    Päästyään ulkotilaan ja pois ylimääräisten valvovien silmien alta Tawa päästi todella, todella syvän huokauksen. Nimdan sirusta tietävien klaanilaisten määrä oli tuplaantunut hänen tahtomattaan. Tämä oli kai kelpo vaihtokauppa uusista johtolangoista Selecius-säätiön jäljille… mutta ei se hyvältä tuntunut.

    ”Peelo”, hän sanoi.

    ”Tawa.”

    ”Ole rehellinen minulle. Sinulla on taipumusta nähdä asiat vähän eri tavalla kuin muut. Tiesitkö sinä sirusta jo?”

    ”En tiennyt”, Peelo vastasi rehellisesti. ”Oletin, että sellainen löytyy tältä saarelta, mutta en sitä, kenen hallussa se olisi. Olen tyytyväinen, että se on sinulla.”

    ”Minä en ole aivan varma, olenko siitä tyytyväinen.”

    Adminaukio oli poikkeuksellisen rauhallinen tähän aikaan päivästä. Viitisen riuskaa matoralaista ruuvasi irti muttereita ja pultteja korokkeesta, jota oli käytetty aiemmin päivästä jonkinlaiseen musiikkiesitykseen. Tawa oli kuullut arkistolaisia odottaessaan välillä ikkunasta sulosointuja ja toivonut, että jossain olisi joku vielä ylempi juuriadmin, joka voisi siunata hänelle vapaapäivän. Ainakin se, että kaupungissa vielä ymmärrettiin musiikin arvo antoi hänelle toivoa talveen. Vaikkakin… kun aukiolta katsellessa näki sen kauhean asian, joka langetti varjottoman uhkansa linnakkeen katolta, oli vaikea kuvitella kenenkään olleen kuuntelemassa päivän keikkaa.

    ”Mitä sinä olet mieltä tuosta, mitä opimme?” Tawa kysyi. Peelo vietti kuitenkin pienen hetken hiljaa. Tawa oli jo oppinut sen tarkoittavan, että androidi prosessoi silloin hieman monimutkaisempaa ajatusta.

    ”Että meidän todella kannattaisi puhua Kepen kanssa”, Peelo lopulta vastasi. Tawa oli yllättynyt tämän vastauksen ytimekkyydestä.

    ”Varmasti, mutta jatkuuko ajatuksesi jotenkin?” Tawa kysyi.

    Peelo nyökkäsi. He keskeyttivät keskustelunsa hetkeksi, kun heitä vastaantulleesta pakolaisten jonosta jokainen halusi tervehtiä Tawaa henkilökohtaisesti. Matkan jatkuttua Peelo palasi takaisin ajatukseen, joka hänellä oli jäänyt kesken.

    ”Olen kehitellyt teoriaa. Kezenin omantunnontuskat paljastivat ehkä jotain sellaista, mikä tukee olemassaolevia ajatuksiani.”

    He kääntyivät Vallikadulta Tawankujalle. Admin nyrpisti tavalliseen tapaan nenäänsä kujan rakennuksen sivuun naulatun kyltin kohdalla. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan märissyt nimestä ääneen, vaan antoi Peelon jatkaa.

    ”Kezen puhui auttaneensa taivaan pimentämisessä. Kerroin sinulle jo aamulla, mitä Geevee ja Vaehran olivat löytäneet Delekistä. Tähtikartastossa puhuttiin tähdestä, joka oli alkanut hämärtymään. Sama tähti hajosi myöhemmin mustaksi aukoksi. Se on dokumentoitu tarkkaan.”

    ”Miten tämä liittyy Kepeen?” Tawa ihmetteli. ”Onko hän kertonut sinulle Verstaasta?”

    ”Keskustelimme siitä sairasosaston lihapandemian jälkeen. Kezen mainitsi mielen verstaan jo nauhan alkupuolella. Luulen, että taivasta kohti katsominen on juuri nyt oikea suunta.”

    Tawankujan ja Kauppakadun kulman liiketilat olivat vielä auki. Yhdestä putiikista kuului kovaäänistä kinastelua. Joku suuriääninen oli innostunut tinkimään.

    ”Kun Totuus puhui minulle, se näytti minulle asioita. Jokaisessa näyssä taivas oli hieman pimeämpi”, Tawa huokaisi. Hän oli huokaillut sinä päivänä aika paljon, mutta syitä sille tuntui tulevan koko ajan lisää.

    ”Ja vahki, joka kantaa Nimdan sirua Metru Nuilla, kuvaili sinisen tähden taivaalle sinä yönä, kun Matoro Mustalumi käytti siellä siruja”, Peelo kertoi.

    Tätä yksityiskohtaa Tawa ei ollut ennen kuullut, vaikka tiesikin, että Peelo oli ollut Valkoisen Valtakunnan matkoillaan yhteydessä johonkuhun Metru Nuilla. Hän ei ollut aivan varma, mitä Peelo yritti sillä vihjata. Tämä lahjoitti ajatuksiaan kuin lehtiä tuuleen.

    ”Vierailuni Verstaaseen ovat olleet lyhyitä, mutta yhteys sen ja Valkoisen Valtakunnan välillä on selvä. Uskon, että ainoastaan Kepellä on sieltä tarpeeksi kokemuksia, että saisimme siitä selkeän kokonaiskuvan”, Peelo tuumi.

    ”Hetkonen nyt”, Tawa pysähtyi paikoilleen. Kauppakadun vilinä joutui väistelemään adminia, jonka jalat naulasivat tämän paikalleen. ”Sinä olet ollut Verstaassa?”

    ”Vain pieniä hetkiä”, Peelo myönsi. ”Sen rajat tuntuvat olevan heikot Valkoisen valtakunnassa. Ja minulla on siellä tuttu, joka kyyditsee minua välillä sitä kautta.”

    Luvan tämän selvittämiseen Tawa oli Peelolle Totuuden kohtaamisen jälkeen antanutkin. Että tämä katsoisi hänen puolestaan niille totuuden tasoille, joihin hänellä ei ollut pääsyä. Hän ei vain tiennyt sitä silloin… tai ymmärtänyt sitä nyt. Tawan teki mieli puristaa kalloaan, mutta hän hillitsi itsensä julkisen paikan huomioiden. He jatkoivat matkaa ja Tawa toivoi hartaasti, että Peelolla olisi vielä jotain sellaista sanottavaa, joka saisi ajatusketjuun jonkinlaista järkeä.

    ”Joten en ole oikeastaan varma”, Peelo sitten Tawan harmistukseksi myönsi. ”Joka tapauksessa olet luultavasti oikeassa arvioidessasi, että kaikilla näillä ilmiöillä on yhteys toisiinsa. En ole lukenut Tähtikartastoa vielä kannesta kanteen, enkä puhunut Kepen kanssa, mutta niillä aion jatkaa. Poikkean myös Suntion luona kertomassa Kezenin nauhasta. Ehkä se kirvoittaisi hänen muistiaan.”

    Tawa ei ollut aivan varma siitä, oliko hän puhunut koskaan Peelolle ääneen epäilemistään yhteyksistä, vai oliko androidi ainoastaan päätellyt, että Tawa ajatteli niin. Joka tapauksessa adminia hirvitti se, kuinka syvällä Peelo tutkinnassaan oli. Vielä enemmän häntä hirvitti se, kuinka jokainen päivä hänestä tuntui enemmän ja enemmän siltä, että hänenkin pitäisi olla.

    ”En väitä ymmärtäväni ihan jokaista asiaa, jonka sanot”, Tawa myönsi. ”Enkä välttämättä edes joka toista. Mutta tuo, mitä puhuit tähtien sammumisesta… ’minä olen auttanut pimentämään taivaan’. Kezen sanoi niin. Eikä hän vaikuttanut runoilijalta, vaan sanoi sen kuin olisi tarkoittanut sitä jotenkin konkreettisesti.”

    ”Tulkitsin sen samoin. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun olen kuullut sellaisesta”, Peelo myönsi, mutta kiirehti nopeasti täsmentämään. ”Tai on kenties kronologisesti ensimmäinen siihen viittaava maininta, mutta uskon, että Valkoinen Kuningatar on jollain tapaa samalla tiellä.”

    ”Mutta taivaalla on vielä tähtiä”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Ja niitä sammuu aina välillä muutenkin. Toia kuolee, mutta myös uusia syntyy. Aina on valoa.”

    Tawan katse hakeutui siniselle taivaalle.
    ”Mitä jos se, mitä Kezen pelkäsi, ei ikinä tapahtunutkaan? Tai… se pysähtyi – tai pysäytettiin jo kauan ennen kuin sinä ja minä olimme syntyneet?”

    Peelo oli hiljaa. Sininen taivas oli poikkeuksellisen seesteinen huomioiden, että edeltävän viikon oli satanut käytännössä päivittäin.

    ”Uskotko että tuo… taivaan pimentäminen… tai tähtien sammuminen voi alkaa uudestaan? Vai viittasiko hän johonkin aivan muuhun?” Tawa kysyi.

    ”Kappale 104;252.6. ei ollut toa-tähti ja silti se katosi ja pimensi pienen osan taivasta. Vaikea uskoa, että se, mistä Kezen puhui, ulottuisi näin lähelle nykyhetkeä, mutta toisaalta Delek puhui siitä jo kirjassaan. Sattumaa se tuskin on, mutta suoraa yhteyttäkään ei voida todistaa.”

    ”Eikä sitä paitsi näyttänyt siltä, että Kezen ja Delek olisivat tulleet toimeen hirveän hyvin”, Tawa tuumasi. Hän kuitenkin huomasi, että Peelo oli se, joka oli tällä kertaa pysähtynyt. Tawa asteli tämän rinnalle. Kauppakadulta näki vielä sopivasti hieman adminaukion kellotornin kulmaa. Tawa oli jo heidän lukuisien keskustelujen perusteella alkanut ymmärtää, miksi Peelo mielellään jäi aina tuijottelemaan sitä.

    ”On toki myös mahdollista, että taivaan pimeneminen on vain osa ajan kulkua”, Peelo mietti. Tämän hieman kevyemmästä sävystä kuuli, että tällä kertaa hän ei ollut täysin tosissaan. ”Ehkä se ei vaadi keneltäkään työtä. Niin vain lopulta tapahtuu.”

    ”Niin tapahtuukin”, Tawa sanoi. ”Mutta ei ikinä lopullisesti.”

    ”Tyttö.”

    Tawa pysäytti askeleensa kesken, kun kylmä huokui hänen kehonsa läpi. Ei. Ei nyt.

    Hän oli haaveillut jostain sen kaltaisesta, mistä Peelo nyt puhui – mistä Kezen oli puhunut. Ne päivät olivat Tawalle kuin puoliksi muistettua pahaa unta, mutta silti hän ei ikinä unohtaisi.

    Jokaista isänsä sanomaa sanaa Tawa kantoi mukanaan, halusi tai ei.

    Sama suu, joka puhui horisontin pois pyyhkimisestä oli halveksunut myös taivaan tähtiä ja niiden valtaa. Sama suu oli vakuuttanut hänelle tyhjyyden voittavan lopussa. Ja vaikka Tawa oli luvannut taistella sitä vastaan kaikella, mitä hänellä oli, toistuivat nuo sanat jokaisessa aurinkojen langettamassa varjossa, jokaisessa hetkessä jolloin oli liian hiljaista, jokaisessa sanojen välisessä tyhjyydessä.

    Ja Peelo oli sanonut Valkoisen Kuningattaren olevan tiellä pimentää taivas. Tawa tiesi, että Peelo viittasi sillä henkimaailmassa kohtaamaansa kirjaimellisesti valkoiseen hahmoon, mutta…

    Hän hapuili kättään vyötärölleen varmistaakseen, että Nimdan siru ei ollut siellä. Että hän ei olisi tajuamattaan kantanut sitä mukanaan… ihan vain odottaakseen sitä hetkeä, jolloin hän voisi tehdä isänsä ylpeäksi sen voimalla.

    Ei. Ei ikinä. Ei hän ollut se, mitä hänestä yritettiin tehdä.

    Peelo oli pysähtynyt katsomaan kellotornia. Tawa tiesi jo valahtaneensa kalpeaksi. Hän keräsi pari rauhallista hengenvetoa, sulki silmänsä hetkeksi ja rentoutti olkapäänsä. Hän seurasi katseellaan hajamielisesti hyvin pientä kultanaamioista onu-matoralaista, joka kipitti pois hänen jalkojensa alta.

    ”Anteeksi”, hän sanoi Peelollle. ”Tämä aihe nostaa jotain esille.”

    ”Se on ihan okei”, Peelo nyökkäsi ymmärtäväisesti. Saatuaan katseensa irti kellotornista androidi viittoili Tawaa jatkamaan matkaa kanssaan.

    ”Olemme varmaan menossa perinteistä reittiä?”

    Tawa nyökkäsi. Puutarhalle ei ollut matkaa enää pitkälti. Kauppakadun kuhinan pääsi väistämään suoraan nurmialueelle. Eteläisen Vallikaupungin kauniit kivitalot, kuhisevat kauppakujat ja sään pieksemät tiilikatot lipuivat ohitse, kun Tawa ja Peelo kävelivät kohti kasvihuoneita ja puutarhoja. Piknikille keli oli liian hyinen, mutta muutama matoralainen potkiskeli laiskasti palloa selvästi keskustelun oheistoimintana.

    Kasvihuoneista suurin oli heille hyvin tuttu. Lasi-ikkunoiden takana suurten saniaisten välissä vilkkuva puuhakas lierihattu kavalsi Figan olevan työn touhussa. Tämänhetkinen keskustelu ei kuitenkaan vaikuttanut asialta kaupungin kiireisimmän floristin korville, joten Tawa ja Peelo astuivat sisään yhteen pienemmistä kasvihuoneista. Häikäisevä hajujen ja värien sinfonia toivotti heidät tervetulleeksi. Suuret etelämanterelaiset diliarynikset tervehtivät heitä auringon muotoisilla suurilla kukillaan, daxianloukut hönkivät ilmaan kirpakan makeita houkutuksia kärpäsille, krasanteemit värjöttelivät suurempien kasvien varjoissa. Tawa tunsi mielentilansa kohenevan joka hetki. Kaupunginkin äänet väistyivät paksujen lasien taakse.

    ”Peelo”, Tawa sanoi katse kasveissa. ”Minkälaisen vastuun valta sinun mielestäsi asettaa?”

    Daxianloukkujen luokse kumartunut Peelo mietti hetken. He olivat kierrelleet aiheen ympärillä ennenkin, mutta Tawa ei ollut kertaakaan kysynyt häneltä mitään siihen liittyvää aivan näin suoraan. Jokin heidän edellisessä keskustelussaan oli taas virvoittanut sen.

    ”Huomaan, että ajattelet valtaa ja vastuuta jotenkin eri asioina. En ole varma, näenkö asiaa niin.”

    Peelo kosketti kevyesti loukun suuria viininpunaisia lehtiä ja suoristi sitten selkänsä.

    ”Ihanteellisessa tilanteessa valta on vain vastuun kantamista. Huonoimmassa tilanteessa valtaa käytetään ymmärtämättä, että ilman vastuuta se on vain tyranniaa. Nähdäkseni jokaisella vastuuntuntoisella on kuitenkin valta kantaa sitä vastuuta parhaakseen katsomallaan tavalla.”

    ”Absoluuttinen valta antaa absoluuttisen vastuun?” Tawa kysyi.

    ”Se lienee looginen jatkopäätelmä, kyllä.”

    ”Mikäli jollakulla olisi käsissään mahdollisuus muuttaa maailmaa paremmaksi – vaikka väkisin – olisiko hänellä vastuu yrittää sitä?”

    ”Jos tuntee olevansa vastuussa koko maailmasta, kaipa se olisi hyväksyttävä tapa edetä”, Peelo myönsi. ”Kysymys kuuluu, miksi sinä tunnet olevasi vastuussa niin paljosta?”

    Tawa ei ollut sanonut missään vaiheessa mitään itseensä viittaavaa, mutta eipä hänen hypoteettinen skenaarionsa ollut enää aivan niin älytön nyt, kun Peelo tiesi, mitä lepäsi parhaillaankin hänen yöpöydällään.

    Tawa jäi pureskelemaan Peelon kysymystä. Kyllähän se kuulosti hölmöltä, kun sen sanoi ääneen – hän vastuussa koko maailmasta. Ja kivuliaalta myöntää itselleen, kuinka paljon hän ajatteli niin oikeasti, ja usein.

    Bio-Klaanin kaunis ideaali, paikka niille joilla ei ole muuta, nojasi uskoon siitä, että jonkun täytyisi tehdä niin. Jonkun täytyisi pelastaa ne, joilla ei ollut pelastajaa. Oliko hänkin niellyt näin purematta toa-ritarien ideaalit säihkyvissä haarniskoissaan? Oliko hän salaa sitä mieltä, että legendojen ’kultainen ritari’ voisi olla hän? Pohjimmiltaan Tawa teki samaa mihin toat kautta sakarain oli koulutettu – vain isommalla skaalalla. Ja nyt hän mietti vakavissaan sitä, voisiko sodan pysäyttää siruilla. Voisiko kaikki sodat pysäyttää sirulla? Voisiko sammuneet tähdet tuoda takaisin?

    Jos niin voisi tehdä, mitä muuta vaihtoehtoa oli kuin yrittää?

    Oliko tämä kaikki vain jumaluuskompleksia? Vai ehkä vielä surullisempaa, syyllisyyttä, itsesääliä? Vai jonkinlainen surullisen nuoren tytön tarve kapinoida vasten kaikkea sitä, miten hänet oli kasvatettu?

    Tawa kumartui krasanteemin äärelle. Varjoissa piilotteleva pieni tummansininen kukka näytti suorastaan surkuhupaisalta mahtavien punalehtisten aurinkojen alla. Silti sekin pärjäsi täällä.

    ”Osuit ihan asian ytimeen, kuten tavallista”, Tawa sanoi hetken päästä. ”Olisi kai hölmöä ajatella, että olisin jotenkin erityinen sähkön toa muuten kuin silloin, jos uskoo johonkin jumalaiseen kohtaloon. Mutta tämä Totuus, josta usein puhumme, näytti minulle jotain, jota on vaikea olla ajattelematta. Syklit. Ehkä… ehkä minä uskon kuitenkin, että historiassa tulee aika ajoin tienhaaroja, joissa joillekin yksilöille siunataan tai kirotaan vastuu tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat heitä suurempiin asioihin. Enkä voi olla täysin varma, onko tämä sellainen päätös. Mutta ihan päätänästi se sellaiselta tuntuu.”

    ”Minä en yleensä ole kovin hyvä antamaan neuvoja”, Peelo myönsi, ”mutta ehkäpä tällä kertaa sinun kannattaisi vain ajatella vähän vähemmän kerrallaan.”

    Kasvihuoneen ohi tietä pitkin kävellyt kolmea valtavaa sormenkynttä perässään laahaava hahmo oli syöttänyt Peelolle ajatuksen, joka sopi hetkeen täydellisesti.

    ”Nimittäin”, hän jatkoi, ”sehän on, mitä Varjottu yritti. Hän kyllästyi Mata Nuihin uskovaan maailmaan ja yritti muuttaa sitä suotuisammaksi omalle väelleen. Aiheutti sillä suurimman sodan, mitä on nähty. En sano, että aiheuttaisit lisää sotia yrittämällä muuttaa maailmaa, mutta maailma ei välttämättä tarvitse aina pelastamista. Odina palvelee omaa väkeään, vaikka koko maailma ei sellaiseksi muuttunutkaan. Ehkä sinunkin tulisi keskittyä siihen, mille olet valasi vanonnut. Näiden seinien sisällä sinulla on vastuu tehdä kaikkien elämästä parempaa. Mutta uskoakseni naamoja työkseen keräilevä pimeyden metsästäjä ei paljoa välitä siitä, jos maailma on suotuisampi bioklaanilaisille.”

    Tawa seurasi ikkunan läpi sitä hahmoa, johon Peelon huomio oli kiinnittynyt. Naamoja keräilevä pimeyden metsästäjä… kaikenlaisten tyyppien jäsenkirjoja hänkin oli mennyt allekirjoittamaan. Se elektronisen musiikin duo oli sentään ollut ihan hyvä vitsi, ja puolustukseksi sinä iltana Rapusaaressa oli ollut aika kova meno, sekä erinäisistä ruokatorvista oli liikkunut alas aika monta värikästä pilleriä.

    Luoja.

    Tawan huoli vaihtoi maalitolppia: olikohan aina ihan täysin järkevää, että hänen vastuullaan oli edes näin paljon?
    Toisaalta hänkin oli ollut nuori ja villi joskus. Hänkin oli joskus halunnut pitää hauskaa. Onneksi Nimdan siru ei ollut löytänyt itseään hänen käteensä silloin.

    ”Niin. Kai minä olen ensi kädessä vastuussa vain siitä, mitä olen tähän maailmaan luonut.”

    ”Niin”, Peelo nyökytteli. ”Sinut nähdään tämän paikan johtajana ja pidetään myös siinä arvossa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että olet paljon enemmän tämän paikan äiti kuin admin.”

    Tawa vaikeni hetkeksi. Harva käytti tuota sanaa. Siinä oli liikaa painoa, sellaista jota androidi ei ehkä täysin ymmärtänytkään. Ei Tawakaan väittänyt täysin ymmärtävänsä. Mutta jokin siinä oli tuntunut oikealta niin pitkään kuin hän muisti.
    ”Siinä on se sivuoire, että joskus näihin käsiin kulkeutuu myös asioita, joita en ole erikseen etsinyt. Ja silloin on pakko myöntää, että minulla on valtaa – ja kai siis myös vastuuta jopa Bio-Klaanin ulkopuolelle. Minä en edes täysin tiedä, mihin se siru pystyy… tai tuleeko sellaista rajaa ikinä vastaan.”

    Valot Peelon silmissä värähtelivät hieman, kun tämä tarkensi ulkoa takaisin Tawan kasvoihin.
    ”Minun on vaikea kuvitella, että tarinat Nimdasta olisivat kovin todenmukaisia. Se voi johtua siitä, että minä en oikeastaan ”toivo” asioita samalla tapaa kuin te kanisterisyntyiset. Uskotko tosiaan, että sen rajat olisivat niin loputtomat?”

    ”Eräs henkilö, jolle puhuin yhdessä näistä kasvihuoneista antoi ymmärtää, että se riippuu myös käyttäjästä. Mielenlujuudestako? Vai vain siitä, kuinka hyvä mielikuvitus on? Vai… vakaumus?”

    Pyhän äidin lempeä hymy muistui mieleen. Hetki oli hyvin samanlainen. Kasvien keskellä, valmiina muuttamaan maailmaa. Odottiko athistien johto sitä häneltä, suorastaan? Että hän käyttäisi sirua? Tawa oli hyvin iloinen juuri nyt siitä, että athistien mestari ei vielä tiennyt Nimda Gamman uutta sijaintia. Ainakaan, jos hänen ajatuksiaan ei ollut luettu salaa.

    Tawa jatkoi. ”Sitten taas… kolmea sirua käsissään pidellyt henkilö puhui niistä pikemmin kuin sirut olisivat käyttäneet häntä. Häntä heiluttaa koiraa. Tai jotain.”

    Täysin tarpeeton koiraheitto muistutti Guardianista, ja se oli liikaa tähän hetkeen. Tawa tajusi kaataneensa adminillisen auktoriteetin rippeet suoraan kukkasten lannoitteeksi. Mutta ei Peelo ehkä pönöttämisen tai etiketin päälle ymmärtänytkään.

    ”Vaikea edes kuvitella”, Peelo myönsi. ”Ymmärrän kyllä konseptit, mutta en saa niistä sellaista kuvaa kuin sinä. Pelkäänpä, että mitä tulee Nimdaan, en osaa keksiä edes puoliksi niin hyvää neuvoa kuin Facestionator tarjoili tuossa hetki sitten.”

    ”Siis… onko hän edelleen Pimeyden metsästäjä?” Tawa sanoi pöyristyneenä. ”Keräileekö hän niitä naamoja yhä?”

    ”Kysyin tuota häneltä, mutta sen jälkeen, kun hänelle selvisi, ettei minulla teknisesti ottaen ole naamaa, hän ei ole suostunut puhumaan minulle.”

    ”Selvä.”

    Tuon tyypin täytyy olla Samen tutkalla, Tawa vakuutteli itselleen. Jos se aiheuttaisi joskus ongelmia, Angorangerit varmaan pieksisivät sen n. 0,5 minuutissa maanrakoon.

    ”Luuletko tuon riittävän tältä erää?” Peelo kysyi nyökäten kohti lannoitekatastrofia, joita Tawan huolimaton pussin käsittely oli aiheuttanut. Hätäisesti ylimääräisiä syrjään kämmenellään työntävä toa huokaisi syvään ja katsoi kättensä jälkeä silminnähden pettyneenä.

    ”Minusta ei ehkä ole kädentaitoihin tänään.”

    ”Ymmärrettävää. Jatkammeko sitten matkaa?” Peelo kysyi.

    Tawa nyökkäsi ja suoristi selkänsä. Tämä yritti pudistella multaisia käsiään puhtaaksi, mutta niinkin lyhyessä ajassa lika oli tarttunut niin tiukkaan, että hänen piti käyttää puutarhan perällä sijaitsevaa vesipistettä niiden pesemiseen. Jääkylmä vesi lähetti vilunväreitä pitkin toan selkäpiitä. Pieni piristysruiske ei ollut kuitenkaan ainoastaan huono asia.

    Kasvihuoneen ovi aukesi ja Tawa johti matkaa hajamielisen määrätietoisesti. Pöydällä olevat ajatukset olivat liian massiivisia, että hän halusi antaa niiden muhia mielessään. Maisemanvaihdos antoi ajatuksille hieman enemmän arvoa, ja Peelo oli osoittautunut viime aikoina erittäin hyväksi kuuntelijaksi. Ehkä Totuuden kohtaamisen jälkeen he olivat yhdessä päätyneet katselemaan niin isoja horisontteja, että Tawa ei ollut lopulta erityisen pahoillaan siitä, että tämäkin tiesi nyt Nimdasta. Androidin arkisen lakoninen suhtautuminen käsittämättömän suuriin asioihin helpotti niistä puhumista.

    He matkasivat puistoa etelään kohti satamamuuria. Kivisen tornin portti avattiin juuriadminille ja hänen seuralaiselleen ilman edes admin-kiven vilautusta, ja kierreportaat kaartuivat jyrkkinä heidän edessään. Hengästyneen askelluksen jälkeen Tawa ja Peelo nousivat muurinharjalle, ja viiltävä merituuli piiskasi heitä välittömästi kasvoihin. Visulahden ulappa aukeni edessä valtavana ja sataman tuulenpieksemät rakennukset näyttäytyivät täältä pikku puisina laatikkotaloina. Viimeaikaisen jylhien syysmyrskyjen myötä horisontin aallokko näytti nyt keskipäivällä suorastaan vaatimattomalta. Tawa laski kätensä muurille ja tuijotti horisonttiin.

    ”Arvostan seuraasi, Peelo”, hän sanoi yhtäkkiä. ”En aina ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta luulen että tarvitsen perspektiiviäsi näin… suurissa asioissa. Kiitos siitä.”

    Peelo oli tehnyt, kuten aikaisemmillakin kerroilla ja nojasi vastakkaiseen suuntaan Tawasta. Siinä, missä toan katse oli haaveilevasti aavalla merellä, oli Peelon katse naulittuna Bio-Klaanin kaupunkiin. Sillä tapaa he olivat seisoneet ennenkin. Katseet vastakkaisiin suuntiin, mutta tarpeeksi lähellä toisiaan, että tuulisellakin säällä he kuulivat toistensa äänet.

    ”Minusta on mukavaa, että kerrot minulle asioita.”

    ”Jäin miettimään sitä, mistä puhuimme äsken. Ehkä minulla ei ole vastuuta pelastaa koko maailmaa, jollei tilanne näytä jossain kohtaa niin pahalta että oikeasti voisin vaikuttaa sellaiseen. Mutta… minulla on vaikutusta siihen, miten tämä sota etenee. Uskon, että jokaiselle valinnalle jonka teen on mahdollista laskea seuraamukset numeroissa. Vaikkapa kuinka monta ruumista ne aiheuttavat.”

    Hänen olisi pakko antaa Tongulle vastaus kohta. Jos ikkuna toimia Rumisgonen suhteen sulkeutuisi ennen kuin he ehtisivät toimia, hän ei pystyisi katsomaan itseään peiliin.

    ”Niin en minä oikein voi olla miettimättä, kuinka paljon kuolemia voisin vähentää, jos yrittäisin lopettaa tämän sodan siruja käyttämällä. Jos ne pystyisivät siihen, olisiko sellainen vallankäyttö sinusta perusteltua?”

    Peelo mietti paljon pidempään kuin normaalisti. Tawa antoi tälle kuitenkin aikaa. Juuri sillä hetkellä hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään.

    ”Minä en pidä nazorakeista”, Peelo lopulta töksäytti. Se oli tältä niin suorasukainen laukaisu, että Tawa kääntyi Peeloa kohti kulmat koholla. Mutta Peelon katse oli yhä naulittuna Bio-Klaaniin.

    ”Siellä, mistä minä tulen, en saanut olla utelias. En ollut siellä tervetullut. Toisin kuin täällä. Täällä minä saan seisoa puistossa vaikka koko päivän katsomassa asioita, jotka ovat minusta kiinnostavia, ja pahin asia, mitä on koskaan tapahtunut oli, kun Long Boi luuli minua tilataideteokseksi.”

    Tawa ei voinut olla hymähtämättä ääneen. Peelon ajatus ei kuitenkaan ollut vielä aivan kokonainen.

    ”Tämä paikka, jonka olet vahingossa saanut aikaan, on erilainen kaikista muista paikoista. Mutta nazorakit eivät halua, että meillä olisi sitä. Siksi minä en pidä heistä. En pidä kenestäkään, joka ei halua antaa muiden olla kuin he ovat.”

    Peelo käänsi viimein katseensa kohtaamaan toan. Hänen vihreissä silmissä näytösti olevan hohtoa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

    ”Jos sinä luulet, että pystyt pelastamaan sen, tahtoisin, että tekisit niin”, Peelo päätti ajatuksensa.

    ”Se on ylväs ajatus. Että siruilla voisi vain ohittaa kaiken verenvuodatuksen. Olen haaveillut siitä, että niin voisin vapauttaa jopa nazorakit. Mutta Kezenin sanat ja se video saavat minut pelkäämään, että saatan olla vain yksi idiootti pitkässä jonossa idiootteja, jotka heittäytyvät samaan kuiluun.”

    Tawan katse lipui rantaa pitkin itään ja pysähtyi rannikon vanhaan majakkaan. Siihen samaan, joka oli langettanut yhtenä yönä muiden joukossa valonsa ulapalle ja kutsunut hänet rantautumaan. Siitä oli uskomattoman kauan – tuo majakka oli vanhempi kuin tämä muuri jolla hän nyt seisoi. Yksi harvoista asioista tässä maisemassa, joka oli Bio-Klaania vanhempi.
    Hänen vaikutuksensa tähän maisemaan oli järisyttävä, näkyvä ja helposti mitattavissa. Ja jos hän oli saanut tämän kaiken aikaan ilman sirua…

    Tawa naurahti kuivasti.
    ”En tiedä. Mitä sinä luulet, että Kezen ja hänen mestarinsa ajattelivat ennen kuin siru päätyi heidän käsiinsä?”

    ”Se riippuu varmaan siitä, millaisia tarinoita heillä oli siitä entuudestaan”, Peelo tuumasi. ”Niillä on tapana värittää sitä, miten asiaan suhtautuu. Luuletko, että olisit huolettomampi, jos et olisi koskaan kuullut Kezenin viestiä? Tai sitä, mitä Metru Nuilla tapahtui?”

    ”Olen minä ottanut joskus sokeita hyppyjä. Joskus ei ole muita vaihtoehtoja. Joskus ei ole valmiita askelia, joita seurata. En ole varma, onko kukaan yrittänyt tismalleen sitä, mistä minä haaveilen.”

    Tawan sanat toivat Peelolle mieleen jonkun toisen sanat. Kertomukset, jotka Tawakin oli kuullut ja kelannut mielessään tuhat kertaa.

    ”Huolimatta siitä, mitä Totuus sinulle kertoi, en usko, että on. En usko, että kukaan niissä ’aikaisemmissa Bio-Klaaneissa’ joutui miettimään mitään tuollaista. Siksi en usko, että kukaan syyttää sinua, jos hyppy tuntemattomaan ei tuotakaan haluttuja tuloksia. Tärkeämpää, nähdäkseni, on yrittää.”

    ”Ehkä. Ehkä niin. Ehkä on hyvä, että ei ole ainakaan lukinnut itseään raiteille, jotka vievät verenvuodatukseen. Mutta… kaikki eivät tule pitämään siitä valinnasta.”

    ”Eivät varmasti”, Peelo sanoi. Tämän hartiat olivat lysyssä tavalla, joka soti tämän suoraryhtistä mainetta vastaan.
    ”Mutta sellaista todellisuutta ei taida olla, jossa kaikki voittaisivat. En usko, että me selviämme tästä ilman murhetta, Nimdan taikaa tai ei. Mutta jos tästä paikasta jää jäljelle edes sen verran, että joku kirjoittaa siitä myöhemmin tarinan, olemme nähdäkseni jo suoriutuneet paremmin kuin Selecius-säätiö. Minusta tuntuu, että se asia, joka lopetti heidän olemassaolonsa, teki sen viimeiseen saakka.”

    Tämä on täysin mielipuolista, Tawa ajatteli. Ei hän nyt voinut yhä ajatella voivansa astella Nimdan sinistä polkua katsottuaan vain tunti sitten silmiin miestä, joka tuhansia vuosia sitten teki sen, kuoli ja katosi jäljettömiin. Sen opetuksen Kezen sai jätettyä tuleville sukupolville, vaikka hän jäi vain yhdeksi häpäistäväksi ruumiiksi muiden joukossa.

    Vai… oliko se opetus, jonka Kezen olisi jättänyt, jos olisi saanut itse valita? Ja mitä mahtoivat noista valinnoista ajatella henkilöt, joista Kezen vain puhui? Kuka oli Delek, ja kuka Selecius? Mahtoiko ”Xian Tulinoidalla” olla ollut yhtä majesteettisia ajatuksia vallasta ja vastuusta? Oliko mahdotonta sytyttää niin kirkas liekki ilman, että tuli itse sen polttamaksi?

    Valkoinen Kuningatar, Tulinoita, Bio-Klaanin admin. Pyörä pyöri pyörimistään. Jono idiootteja matkalla yhteen ja samaan kuiluun. Ehkä jos heitä yhdisti jokin, niin täysi kyvyttömyys hyväksyä, että toivo oli pahin Annonan lippaan vitsauksista. Jos hän oli idiootti vain, koska vielä uskoi johonkin, hän oli mielellään idiootti.

    ”Jos opit vielä jotain näistä… sammuvista tähdistä, kerro minulle lisää”, Tawa sanoi. ”En oikein osaa yhdistää sitä mihinkään. Mutta haluan edes yrittää olla tekemättä samoja virheitä kuin Kezen tovereineen.”

    ”Lupaan sen”, Peelo nyökkäsi. Samalla, kun Tawan katse harhaili edelleen saaren majakassa, oli Peelon katse siirtynyt jälleen Bio-Klaanin kellotorniin.
    ”Vaikka se kyllä voi johtaa siihen, että joudut sittenkin pelastamaan tämän saaren lisäksi koko muunkin maailman.”

    ”Niin minä vähän pelkäsinkin”, Tawa sanoi huokaisten syvään. ”Jos ikinä olemme siinä pisteessä, ehkä vihdoin ymmärrän, mitä tarkoitat kun puhut matkoistasi ’Valkoisen valtakuntaan’. Ja ehkä osaat kertoa, mitä minun ei ainakaan kannata tehdä.”

    Peelo sai haluamansa. Minuuttiviisari kellotornissa liikahti androidin nähden. Tyytyväisenä siihen faktaan, että kello kävi yhä eteenpäin odotetulla tavalla, hän viimein kääntyi ja asteli Tawan rinnalle ulappaa tuijottelemaan.

    ”Ensi kerralla, kun käyn siellä, voin kysyä häneltä. Hän on välillä hieman pahalla tuulella, mutta luulen, että hän pitää sinusta tarpeeksi, että suostuisi antamaan minulle vastauksen tuotavaksi.”

    Tawa kurtisti kulmiaan huolestuneen näköisenä.
    ”Onko se ihan hyvä juttu, että hän pitää minusta?”

    ”Huolimatta siitä, että hän tahtoisi pimeämmän taivaan, uskon, että hän pitää sinusta sellaisella tavalla kuin toisista yleensä pidetään. Hän on aika huono peittelemään sitä, että hän on oikeasti aika…” Peelo jäi tosissaan miettimään, kuinka päättäisi lauseensa. Tavanomaiset kuvaukset eivät tuntuneet riittävältä.

    ”… pehmeä”, hän sanoi tyytyväisenä löytämäänsä sanaan.

    ”Pehmeät tyypit ovat kaikkein vaarallisimpia”, Tawa sanoi. ”Melkoista tuhoa voi saada aikaan sillä, että välittää jostain todella paljon.”

    Lausunnon synkeä itseironia ei jäänyt häneltä huomaamatta. Oli jotenkin mahdoton tietää, jäikö se Peelolta. Tawa ei ollut vieläkään ihan varma, oliko tämä ironian sakarainmestari vai täysin kyvytön ymmärtämään sitä.

    ”Jos Varjotulla on minkäänlaista kykyä itsetutkiskeluun, hän on varmasti kanssasi samaa mieltä”, Peelo sanoi. ”Mutta jos olemme päättäneet jotain tämän lenkkimme aikana, olkoon se, että välittämällä tuhoaminen on silti parempi kuin tyhjyyden voitto.”

    ”Toivon, että olet oikeassa. Toiseen kertaan, Peelo.”

    ”Kiitos. Vaikka luulen, että meidän molempien pitäisi toivoa yhdessä, että sinä olet meistä kahdesta lopulta se, joka on oikeassa.”

    Kuin yhteisestä sopimuksesta Peelo jätti Tawan keräilemään ajatuksiaan merimaiseman äärelle ja alkoi askeltaa muurin keskitornia kohti. Tuuli mereltä tuntui yltyvän. Viime yöt olivat olleet jotenkin normaaliakin julmempia sen suhteen. Levollista paikkaa laskea katsetta ei oikein ollut. Bio-Klaanin suuntaan katsomalla oli mahdotonta olla huomaamatta hehkuvaa kenttää linnakkeen katonharjalla, joka toivottavasti piti Avden kätyriä vankinaan, kun taas Visulahden poukama oli vähintään yhtä levoton kuin hänen ajatuksensa. Pilvipeite oli liian sankka paljastamaan, näkyisikö tällä kirkkaudella yhtään tähtiä.

    Hän ajatteli usein sammuvia tähtiä. Viimeksi hän oli keskustellut siitä Geen kanssa admin-tornin parvekkeella. Se hetki oli ollut merkityksellinen monesta syystä — mutta jälkikäteen oli helppo paikallistaa se ensimmäiseksi kerraksi, kun hän oli myöntänyt itselleen harkitsevansa Nimdan sirujen käyttämistä.

    Toaksi tuleminen ei voinut olla terveellistä todellisuudentajulle. Se, että tiesi olevansa vastuussa yhdestä taivaan tähdestä valui helposti mielipuoliseksi jumalkompleksiksi siitä, että oli vastuussa kaikista niistä. Hänen tapauksessaan ei auttanut, että hän ei oikeastaan muistanut aikaansa matoralaisena — tai ollut aivan varma, mikä tähdistä oli hänen. Ja hänen menneisyydellään oli helppo myös muistella ääntä, joka kertoi aikovansa pudottaa viimeisenkin valon taivaalta aikain lopussa.

    Mitä hän ei tajunnut Kezenin sanoissa? Miksi se nauha vaivasi häntä yhä?
    ”Minä löysin taivaan tähden sirpaleita”, Tawa mutisi itsekseen.

    Nouseva syysmyrsky hakkasi lipputangon narua kipakasti. Uusi puuskahdus tuntui siltä, että hän lentäisi kohta kaupungin ylle keltaviolettina leijana. Oli aika laskeutua maan tasalle – monessakin merkityksessä.

    Observatorio, jota pohjoisen Suureen Kaupunkiin suunnitellaan – nimetty toistaiseksi Tiedon Torniksi – on perustuksiltaan ironinen, enkä ole varma, onko sanaleikki tarkoituksellista nokkeluutta jääkansan arkkitehdeiltä vaiko epähuomiossa tehty käännösvirhe, jollaiseen kokematon Raun käyttäjä saattaisi helposti langeta.

    Nimittäin manner-selakhian termi ”Freä-Erdenon” kääntyy pohjoiseen tohungaan hyvin kömpelösti, varsinkin jos jättää tarkoituksella kääntämättä sanan ”tunnelmaa” värittävät erikoismerkit, jotka käännöksissä usein korvataan virheellisesti väliviivalla.

    Sillä Freä’-’endon tähtimuodostelmasta juontava nimi viestii paljon muutakin kuin pelkkää informaatiopohjaista tietoa. Sanan todellisen vivahteen ymmärtäminen on toki paljon helpompaa, jos sen kuulee lausuttavan selakhin suulla. ”Fre”-äänteeseen oleellisesti kuuluva hampaiden kirkautus – sellainen, joka matoralaisen suulla olisi mahdotonta toistaa – muistuttaa sanan todellisesta vivahteesta: Tuskasta.

    Joten Ko-Metruun kohoavan tornin nimi, ainakin teoriassa, kääntyisi paremminkin muotoon ”Tieto lisää tuskaa”. Olisi helppoa nähdä pelkistetyn version olevan jonkin filosofisen seuran metku. Pohjoisen taivaan keskipisteessä paistava muodostelma on profiloitunut monen tieteellisesti hataralla pohjalla olevan tutkimusryhmän maskotiksi.

    Toivoa saattaa, että Suuren Kaupungin suuret miettijät ovat perillä käännöksen todellisesta vivahteesta ja pelkistetyn termin käyttäminen on vain osa näiden sisäpiirin vitsiä.

    Kuvion nimi kertoo kuitenkin kaikkein eniten Selakhiassa kehittyvästä filosofisesta suuntauksesta. Kenties nopeasti kehittyvien tieteellisten saavutusten mukanaan tuoma vastuu on viimein pureutunut salskeiden arkeen.

    Ei olekaan ihme, että Freä-Erdenon on muuttunut niin merkittäväksi esteettiseksi elementiksi sekä Cest’aen maakunnassa että Qwienne Puhtaan vaikutuspiirissä.

    Sama ajattelu, joka Freä-Erdenonin lisäksi nimesi Maran-Pridanon ja Fra-tar-aftanan kuviot, on siirtänyt selakhialaisen ajattelun voimakkaasti irti menneiden vuosikymmenien tiedepohjaisesta ajattelusta kohti ideologisempaa, kauneuden ja puhtauden opeille keskittyvää vallanpitoa.

    Itäisten draakkikuntien katsetta vaihtunut suunta tuskin silti harhauttaa, mutta muutosta tarkastelemalla voidaan tehdä melko pitäviä päätelmiä siitä, kuinka Taras-Silin filosofit käyttivät kääntyviä aatteita hyväkseen muodostelmien tähtiä ja kuita nimetessään.

    Kertokoon se jotain maailmasta, että pohjoisen kansat niin huolettomasti ottavat tiedon vastaan, kun idässä taas myönnetään, että tiedon mukana sielu saa osakseen yhtä lailla myös tuskaa. On vaikea olla ajattelematta Papitar Ney’relin tarinaa selakhien nimiä tutkiessa.

    Sadun viimeisen luvun huomio sielun kuolemasta mielen kustannuksella, vaikkakin vaarallisen epätieteellinen, sisältänee rahtusen totuutta.

    Selakhialaisessa filosofiassa on aina ollut paljon yhtymäkohtia muun pohjoisen maailman tapaan ajatella, mutta Papittaren teksteissä on paljon sellaista, mihin matoralaiset kansat eivät luonnostaan osaa samaistua.

    Tulee kuitenkin muistaa, että Salskean kansan polku on niteenä kärsinyt koillissakaraa vuosikymmeniä riivanneesta sensuurista ja siihen tutustuvien kannattaa yrittää löytää siitä painos, joka edeltää Cest’aen kulttuurivallankumousta.

    Seuraavilla sivuilla käymme läpi sekä Freä-Erdenonin ja Maran-Pridanon kappaleiden nimiä ja suhdetta toisiinsa sekä koillissakaran että pohjoisen mantereen taivailla. Kappaleiden käännökset on selitetty myös liitteessä 6, sivuilla 755 ja 756.

    – Katkelma Tohtori Delekin teoksesta Tähtikartasto

    Arkistojen oven eteen seisomaan asettunut tulen toa oli ristinyt kätensä. Hän nojaili ovia vasten niin rennon näköisesti kuin suinkin osasi, sillä hän ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että haluaisi jotenkin väkisin estää Geeveen pääsemistä takaisin sisälle. Matka admintornilta takaisin oli kuitenkin ollut sen verran kiusallisen hiljaisuuden piinaama, että Vaehran tiesi, ettei se johtunut ainoastaan Kezenin sanojen seurauksena.

    ”Olet vihainen minulle.”

    ”En vihainen”, Geevee tuhahti, joskin hänkin oli ristinyt kätensä vastatoimena Vaehranin puuskalle. ”Vain… vähän yllättynyt.”

    ”Minä olen toa, Geevee.”

    ”Äh, no kyllä minä sen tiedän! Ja siis kyllähän Mercurankin jälkeen on ihan totta, että jotakin pitäisi alkaa tekemään, mutta… se…”

    Vaehran oli kohottanut kulmansa, mutta ei hoputtanut ystäväänsä, jolla oli selvästi vaikeuksia löytää oikeita sanoja.

    ”Se… tuntuu pahalta.”

    He tuijottivat toisiaan vähän aikaa. Jos tämä sama keskustelu olisi käyty menneisyydessä – edes vaikka viikolla – Vaehran olisi varmasti ihmetellyt, miksi Geevee antoi niin helposti itsensä tunteiden vietäväksi. Järjellä perustellen oli aivan selvää, että Vaehranin kuului lähteä. Hän halusi itse niin, toki, mutta Tawan ja Peelon reaktiot olivat vain vahvistaneet ajatusta, että hänen kuului olla siellä läsnä.

    Mutta sitten kredipselleeni oli tapahtunut. Creedyn haudan yläpuolelle polvistuneen itkuisen Geeveen kuva oli ikuisesti syöpynyt Vaehranin verkkokalvoille. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä enemmän hän ymmärsi, miksi Geeveestä tuntui pahalta.

    ”Anteeksi”, Vaehran vastasi. Geevee näki heti, että sanassa ei ollut häivääkään ironiaa tai väkinäisyyttä. Vaehran tarkoitti, mitä sanoi.

    ”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Minä vain –”

    ”Kyllä tarvitsee”, Vaehran keskeytti. ”Tämä on huonoin mahdollinen aika minulle lähteä. Minä ymmärrän sen. En vain… voi muutakaan, Geevee. Minun pitää tehdä jotain. Kun ajattelenkin sitä, että meidän olisi mahdollisuus saada vastauksia, käteni alkavat tärisemään.”

    Geevee vain kuunteli. Hän oli huomaamattaan antanut käsiensä valahtaa takaisin sivuilleen.

    ”Minä tiedän, että minun pitäisi jäädä. Se olisi viisasta. Antaa enemmän seikkailevien sankareiden hoitaa kulkemiset ja keskittyisin itse työhöni, mutta… minusta… tiedätkö…

    ”… tuntuu siltä, että sinun pitää mennä”, Geevee täydensi, mutta ei voinut estää itseään huokaisemasta syvään, vaikka tiesikin, mitä Vaehran tarkoitti.

    ”Niin. Ja siksi minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Sinusta tuntuu pahalta, että minä lähden ja minusta tuntuu oikealta. Ja minä valitsin sen, miltä minusta tuntuu yli sen, miltä sinusta tuntuu.”

    Geevee tuijotti ystäväänsä saamatta sanaakaan suustaan. Vaehrankin veti syvään henkeä unohdettuaan tehdä niin melkoiseen toviin.

    ”Sinä olet kyllä toisaalta toa”, Geevee myönsi. ”Kyllä sinäkin olet seikkaileva sankari jos vain sellaista tahdot.”

    Vaehran virnisti. Tällä kertaa heidän katseensa eivät pakoilleet toisiaan, toisin kuin paluumatkan aikana tapahtuneiden epäonnistuneiden keskustelunavausten aikana.

    ”Ja sinä olet tonttu. Ja omistussuhteesi Arkistoihin on täten paljon minua tiiviimpi. Meistä kahdesta sinä olet se, jonka ylin tehtävä on vaalia tietoa.”

    ”Siinä missä sinun on vaalia meitä”, Geevee hymähti. Hänen katseensa nousi ystävästään arkistorakennuksen rakenteisiin. Se oli hänelle koti. Sellaisella tavalla, mitä oli vaikea selittää. Mutta osittain juuri siksi hänen oli myös helppoa ymmärtää, miksi Vaehranista ei tuntunut niin vaikealta poistua sieltä aika ajoin.

    ”Kyllä minä ihan oikeasti ymmärrän”, Geevee vakuutti. ”Ja naureskelen tälle jälkeenpäin sitten, kun olet tullut turvallisesti takaisin. Mutta… tiedätkö… ajatus sinusta matkaamassa veneellä jonnekin kauas… nosti tunteita pintaan.”

    Geeveen ei tarvinnut selittää, miksi. Hän oli onnistunut kertomaan tarinan kohtalokkaasta merimatkastaan Vaehranille sen surun täyttämän yön päätteeksi. Hän oli kuvaillut, miltä kylmä ja märkä kivi oli tuntunut. Kuinka myrskytuulen ujellus hänen korvissaan oli kuulostanut. Miltä kallonsa kiveen halkaissut Etsivä oli näyttänyt…”

    ”Kukaan ei muuten puhunut veneilystä”, Vaehran huomautti selvästi jo vähän leikkimielisemmin. ”Tai siis, henki varjele toivon, että emme mene vesiteitse. Jos koko loppusyksy on näin järkyttävän myrskyinen, siinä on riski, että tulen toa joutuu opettelemaan äkkiä uimaan.”

    Geevee onnistui kaikesta huolimatta naurahtamaan mielikuvalle.

    ”Sitä paitsi en usko, että Peelokaan kestää vettä hirveän- oho, anteeksi!”

    Vaehran joutui hyppäämään pois tieltä, kun ovet hänen selkänsä takana avattiin. Geeveekin joutui astumaan hetkeksi syrjään, kun Arkistoista rullasi ulos oranssimusta muukalainen, joka tervehti heitä hieman epäselvästi mutisten, ennen kuin kiihdytti vauhtiaan kohti Bio-Klaanin keskustaa. Maakarit jäivät tuijottamaan hetkeksi Jaken peräänsä jättämän sorapöllyn hälvenemistä.

    ”Minä… en tiennyt, että hän osaa lukea”, Vaehran ihmetteli.

    ”Äläs nyt. Se on kirjoittanut omakustanteenkin”, Geevee huomautti. ”Meillä on niitä laatikollinen takahuoneessa odottamassa… arkistointia.”

    ”Et ole laittanut niitä hyllyyn? Niinkö laadukas teos se on?”

    ”Ymmärrät, kun näet sen”, Geevee huokaisi viittoillen ystäväänsä samalla liikkumaan. Heidän aikaisempi keskustelu ei vaatinut lopullista päätelmää eikä sen kummempaa rusettia päälleen kuin se, mitä Geevee parhaillaan kaulassaan kohensi. He olivat olleet ystäviä niin iauan, että he molemmat tiesivät, ettei asia jäisi heitä enää kaihertamaan.

    Hyväntuulinen hohotus tervehti heitä jo Arkistojen tuulikaappiin astuttuaan. Sen lähdettä ei tarvinnut kauaa spekuloida. Suga oli löytänyt jotain suunnattoman huvittavaa, eikä kumpikaan maakareista malttanut olla heti utelematta, mikä oli saanut toan niin hyvälle tuulelle.

    Pokkarikokoista kirjaa kädessään puristava jään toa pyyhki hysteerisen naurun kyyneleitä poskiltaan. Siitä kulmasta Vaehranin oli mahdotonta nähdä, mikä kirja se oli. Geevee alaviistostaan sen sijaan näki sen oikein hyvin.

    ”Miksi sinä luet Basker-koron hurttaa?” tonttu ihmetteli. Suga yritti vastata jotain, mutta yritys tukahtui uuteen naurunpurskahdukseen.

    Vaehran katseli ympärilleen samalla, kun Suga yritti epätoivoisesti kasata itseään. Yksityisetsivä istui edelleen asiakastietokoneen äärellä, mutta tällä kertaa kädet puuskassa katse naulittuna jään toaan. Pöydällä näyttöpäätteen vierellä oli valtava kasa kirjoja. Nopealla vilkaisulla ne kaikki kuuluivat A.C. Doylekin tuotantoon.

    ”Kun puhuit aloittavasi lukuharrastuksen, olisin odottanut jotain vähän… öh…”

    ”Laadukkaampaa”, Geevee täydensi Vaehranin empiessä tämän lauseen loppuun.

    ”Eih, ei. Te ette ymmärrä. Ette nyt… hi hi… hihihi… te ette nyt… ehhehehe…”

    Sugan hyödyttömyydestä johtuen molemmat maakarit käänsivät katseensa luonnostaan Yksityisetsivään kuin odottaen tältä koherentimpaa vastausta xialaisen hömppäkirjallisuuden läsnäoloon. He molemmat hiemamn yllättyivät, kun he saivatkin sellaisen.

    ”Menneisyyden tohtorin huonosti varjeltu salaisuus. Häpeällinen kaksoiselämä. Työn hedelmät yhä kaikkien saatavilla. Vaarallisia sanoja tarinoiksi puettuna. Jääsoturin mieli ei kestänyt sivuilta tihkuvia kauhuja. Vain minun kestää. Vain minulla on mielessä lujuus, jota eivät tohtorin sanat murtaneet.”

    Maakarit tuijottivat etsivää kulmat koholla. Sitten he katsoivat Sugaa, joka oli avannut Punaisen langan arvoituksen sen melko alkupäästä ja osoitteli sieltä tiettyä riviä, jonka Vaehran kumartui lukemaan.

    ”Rouva Adlerr on kieltämättä aika… tuota, notkea”, tulen toa myönsi.

    ”Ihan kamalaa. Ihan hirveää”, Suga hirnui. ”Jokainen rivi on edellistä kauheampi. Selattiin näitä läpi ainakin tusina ja kaikkien näiden femme-fatalet on aina jotain toinen toistaan törkyisempiä liskonaisia. En voi uskoa, että näitä pidetään klassikoina.”

    ”Niin noh, niitä kaiketi pidetään klassikoina lähinnä siksi, että ne ovat niin vanhoja”, Geevee sanoi ja kaappasi pöydälle lasketun Basker-koron hurtan käsiinsä ja käänsi sen kaksi ensimmäistä sivua löytääkseen teoksen julkaisuvuoden.
    ”Dekkarikirjallisuuden ensimmäiset merkkiteokset tai jotain sitä rataa. Julkaisuvuosikin on vain arvio, kun nämä ovat niin muinaisia.”

    ”Niin oliko teillä joku oikea syy sille, miksi olette kiskoneet nämä kaikki hyllyistä?” Vaehran ihmetteli. Etsivä tuhahti maakarin sanoille kuuluvasti. Tämä näytti loukkantuuneen niistä jotenkin.

    ”Niin siis, kuten Etsivä tuossa yritti selittää”, Suga tulkkasi naurunsa viimein aisoihin saaneena, ”niin me jatkettiin sen Demiurgi-paketin kaivelua tässä valvomisen ohessa.”

    Yksityisetsivä nyökytteli hyväksyvästi. Sekä Geeveen että Vaehranin katseet oli kuitenkin tiukasti naulattu Sugaan.

    ”Ja löydettiin sitten todistusaineistoa. Meinaan… oletteko miettineet…”

    Maakarit vaihtoivat katseita. Eivät he olleet miettineet. Eivät mitään sellaista, mitä Suga röyhkeästi implikoi.

    ”Että ehkä… se meidän tohtorimme on vain julkaissut muita teoksia jollain toisella nimellä?”

    Geevee näytti taas hämmentyneeltä. Vaehran järkyttyneeltä.

    ”Öh… jos yrität väittää, että tohtori Niz on salaa kirjoittanut huonoja dekkareita nuoruudessaan niin pitää teroittaa, että aikajanoissa ei ole mitään tolk-”

    ”He eivät puhu Nizistä” Vaehran parahti. Yksityisetsivä nyökytteli tämän havainnolle.

    ”Niin katsokaas, kun ei tämän tikun sisältö liity juurikaan Niziin. Se on kokoelma lähinnä muinaista xialaista kirjallisuutta. Suurimmasta osasta löytyy teidänkin tietokannasta merkintöjä”, Suga selitti.

    Vaehran vilkaisi näyttöä Yksityisetsivän edessä. He olivat todella tutkineet Demiurgin sisältöä. Sugaa he olivat toki pyytäneet tekemään niin huomioiden yhteisen tehtävän Seleciuksen mysteerien ratkaisemiseksi, mutta Etsivän apua he eivät olleet osanneet odottaa.

    Geevee oli sillä aikaa ymmärtänyt, mihin Arkistoihin tutkimaan jäänyt kaksikko yritti heitä johdatella. Hän naurahti hieman kuivasti ja sivuutti ajatuksen kokonaan.

    ”Hauska vitsi, pojat.”

    ”Niin, noh… me… tai oikeastaan Etsivä tässä löysi kopiot melkein kaikista A.C. Doylekin kirjoista tuolta tiedostoista. Mutta painokset, jotka ovat niin vanhoja, ettei niitä ole missään pohjoisen maailman kirjastojärjestelmässä olemassa”, Suga jatkoi.

    ”Älä viitsi”, Geevee huokaisi.

    ”Sitten löysimme… tai niin, Etsivä tosiaan löysi, muutamasta niistä keskeneräisiä versioita. Tosiaan sellaisia luonnosvedoksia, joissa oli vielä kirjoitusvirheitä, joita editori ei ollut vielä korjannut.”

    ”Elä nyt jaksa”, Geevee parahti.

    ”Emmekä me nyt mitenkään keksineet ilmiselvää syytä, miksi ne olisivat tuolla muiden joukossa. Kunnes me tajuttiin, että tuossa neljännessä kirjassahan viitataan suoraan Tähtikartastoon, kun Watsonni lukee sitä ääneen mestari Gnomesille.”

    Geevee puristi päätään molemmilta sivuilta niin kovaa kuin pystyi. Hän olisi mielellään muussannut aivonsa niiden väliin. Vaehranistakaan ei ollut nyt tukea. Toa oli rojahtanut lähimpään penkkiin ja peittänyt suunsa ristityillä käsillään.

    ”Ja sitten, niin…” Suga hekotteli. ”Sitten on se nimi…”

    ”A.C. Doylek”, Etsivä sanoi itselleen epätyypillisen selkeällä äänellä.

    Vaehran huokaisi syvään. Hän tiesi täsmälleen, mitä kaksikko ajoi takaa
    ”Uskallanko edes kysyä, mitä ne ’A’ ja ’C’ siinä tarkoittavat?”

    ”No sekin me löydettiin”, Suga virnuili Geeveen mielestä vähän liian tyytyväisen näköisenä. Suga osoitti kohti Yksityisetsivän näyttöä, josta tämä klikkasi esiin ikivanhan digitoidun artikkelin, joka oli löytynyt yhdestä Xian varhaisimpien selvinneiden sanomalehtien arkistokappaleista. Vaehran tuijotti pitkään ja hartaasti. Lyhyen haastattelun loppupuolella lehden toimittaja oli kysynyt samaa.

    ”Adorium Candidatus Doylek”, Vaehran luki ääneen.

    Suga vain nauroi. Jopa Etsivän trenssihaalarin sisältä kuului huvittunutta kuminaa.

    Geevee ei suostunut uskomaan sitä. Ideahan oli suoraan sanottuna täyttä skerdenshaissea. Kuukausitolkulla he olivat jahdanneet Delekin teoksia. Kaivautuneet syvälle pienintäkin uutta informaationmurusta etsien. Ja sitten he kääntävät selkänsä pariksi tunniksi ja nyt heille väitettiin päin naamaa, että maailman tunnetuin roskakirjallisuussarja oli heidän mystisen tohtorin kynästä peräisin.

    ”Ei. Ei ei. Tämä ei ole validia yhteyksien luomista. Se, että nimissä on samankaltaisuus ja ne sattuvat löytymään samalta datamuistilta Tähtikartaston kanssa ei vielä tarkoita, että Delek olisi kirjoittanut tällaista roskaa ilman, että kukaan koskaan olisi huomannut”, Geevee parkui. Hänen puheenvuoronsa muistutti enemmän avunhuutoa kuin koherenttia virkettä.

    ”No voihan se niinkin olla”, Suga myönsi. ”Mutta onhan ihan hyvin mahdollista, ettei se silloin aikanaan mikään salaisuus ollut. Asioilla on vain tapana unohtua vuosituhansien mittaan. Tiesittekö muuten, että kahdennessatoista kirjassa esitellään viimein Etsivälle tämän omasta väestä juontava naisystävä nimeltä Selena Gnomez, mutta jo saman kirjan lopussa kuvioihin tulee taas uusi liskonainen vaaleanpunaisilla silmillä, johon päähahmo sitten rakastuukin.”

    ”Elä laita tämmöistä”, Geevee parahti.

    Vaehran ei sanonut mitään. Geevee oli valmis esittämään lisää vastaanväitteitä, kunnes Suga viimein täräytti pöytään heidän työnsä viimeisen löydöksen.

    ”Toki sitten lopuksi me löysimme varhaisen version Punaisen langan arvoituksesta, joka on yhä kirjoitettu Delekin omalla nimellä. Siinä on Selecius-säätiön leimakin perässä. Hän varmaan tulosti ensimmäisen kopion vielä siellä työskennellessään.”

    Etsivä osoitti tietokoneruutua edessään. Tämä oli avannut kyseisen tiedoston ja osoitti sen viimeisen sivun perään. Siinä oli suttuisella, mutta tunnistettavalla käsialalla kirjoitettu signeeraus, jossa luki vanhahtavalla, mutta tunnistettavalla tyylillä viisi kirjainta.

    ”D E L E K.”

    ”Arkistomestarit ovat sokeita vanhalle kielle. Nimi ’Doylek’ on voinut syntyä litterointivirheestä. Muinaisxian vokaalit taipuivat puhekielessä eri tavalla kuin nykyisinä barbarismin aikoina. ’E’ D-kirjaimen jälkeen on hyvin voinut puhekielessä taipua ’öy’ tai oy’. Tälle tiedolle olivat informaation vartijat sokeita.”

    Vaehran tuijotti Etsivän selitystä suu ammollaan. Tämän puheenparressa oli huomattavasti enemmän tolkkua kuin normaalisti. Kaikki muut läsnäolijat olivat kuitenkin niin keskittyneet tämän yllättävään tietouteen, etteivät he pysähtyneet kyseenalaistamaan muutosta tämän puhetyylissä.

    Geevee näytti siltä, että oli valmis purskahtamaan itkuun. Vaehran siltä, että tämä oli valmis myymään maallisen omaisuutensa ja muuttamaan Tarzahnille niin kauas kirjoista kuin suinkin oli mahdollista. Sugan mielestä tilanne oli edelleen selittämättömän hulvaton. Oli vain niin uskomatonta, että myyttien tohtori Delek oli syyllistynyt niin hirvittäviin rikoksiin tohungainkuntaa vastaan.

    ”Minä en muuten tahdo lukea ainuttakaan noista”, Vaehran huokaisi.

    ”Ei hätää, minä pääsin jo näiden makuun”, Suga ylpeili. ”Nämä on tällä tapaa kätevästi pokkarikoossa, että voin ahmaista aina yhden esikuntahommien luppoajalla. Kulkee mukavasti mukanakin. Sitä kait se ”pokkari” tarkoittaa?”

    Vaehran halusi tuskasta eroon niin nopeasti kuin oli mahdollista, joten hän kaappasi Doylekin koko tuotannon käsiinä, asteli tiskille ja piippasi ne lainatuiksi. Hän halusi niistä eroon niin nopeasti, että ei edes pyytänyt Sugalta tämän kirjastokorttia, vaan merkkasi teokset suoraan tutkimusaineistoksi ja täten pois kirjaston lainattavien listalta.

    ”Ei ole pakko tuoda niitä takaisin, ellet löydä jotain, josta on oikeasti hyötyä”, Vaehran mutisi.

    Suga otti kirjat kiitollisena vastaan ja pakkasi ne yhteen metallisista koreista, joita sai lainata Arkistojen sisäänkäynniltä.

    ”Onko… onko meillä yhtään kuvaa… sitten Doylekista?” Geevee sai kysyttyä. Vaikka ei olisi halunnut. Niiden sanojen sanominen ääneen tuntui jo tappiolta. Hän oli sillä myöntänyt ainakin osittain hyväksyvänsä ajatuksen.

    ”Ei siltä näyttäisi”, Suga harmitteli. ”Kaikki aikaisensa näihin viittaava teksti oli nopean haun perusteella lähinnä lehdistä eikä niissäkään ollut mitään kovin ihmeellistä. Näyttää siltä, että Doylek tulkittiin jälkeenpäin ehkä virheellisesti skakdiksi. Varmaan nimensä perusteella, mutta tietenkin… noh, on tuo hänen tyylinsä aika…”

    ”Tyylitön”, Vaehran täydensi.

    ”Suorasukainen”, Suga korjasi. ”Missään ei kyllä ole ollut mitään lähdettä, joka viittaisi tämän olleen oikeasti skakdi. En kyllä tiedä oliko niitä edes olemassa silloin, kun Delek vielä vaikutti…”

    Vaehran oli vielä Arkistoihin palatessaan tihkunut intoa. Hän oli oikein odottanut, että saisi jakaa Sugalle Tawan huoneessa oppimansa. Innoissaan siitä, että pääsisi kertomaan tälle tahdostaan lähteä mukaan tapaamaan tämän menneisyyden ystävää. Nyt koko paljastuksen ympäriltä oli kuin päästetty ilmat pihalle. Yhtäkkiä se salaperäinen ääni Kezenin nauhalla kuuluikin jollekin liskojen perään kuolannellee puoskarille.

    Geevee ja Yksityisetsivä tuijottelivat sillä aikaa lähinnä toisiaan. Järkytyksestä toipuva sininen tonttu katsoi veljeään syvälle tämän punaisiin silmiin yrittäen ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.

    ”Miten sinä löysit nuo niin nopeasti?”

    ”Etsivän työ ei ole koskaan valmis. Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase. Ja sillä aseista mahtavimmalla paljastan tämän maailman salaisuudet.”

    Etsivä oli valunut takaisin perinteiseen puheenparteensa. Geeveestä tuntui suoraan sanottuna pahalta. Hän näki sielunsa silmin sen johtojen mytyn, mikä oli levinnyt kylmälle rantakiveykselle heidän murheellisen merimatkansa päätteeksi. Hän olisi antanut mitä vain muistaakseen kunnolla, millainen Etsivä oli sitä ennen ollut.

    ”Tiedätkö, taitaa olla kaverille kutsumushomma. Tuo Gnomes-hahmo muistuttaa kyllä sinua aika paljon”, Vaehran tuumasi pakottaen ääneensä niin paljon tahdikkuutta ja hyväntahtoisuutta kuin vain osasi.

    Yksityisetsivä nousi ylös ja suoristi selkänsä. Ensin Geevee pelkäsi, että tämä oli loukkaantunut Vaehranin sanoista ja oli alkamassa aggressiiviseksi. Mutta todellisuudessa tällä oli aivan toiset aikeet. Ensimmäistä kertaa koskaan kenenkään heistä nähden Etsivä nosti hattunsa pimeyttä uhkuvan pääkoppansa päältä ja laski sen rintaansa vasten nöyränä.

    ”Minä…” Etsivä aloitti. Sana tuntui loputtomasti sitä muodostavaa olentoa voimakkaammalta. Kuin se olisi vaatinut tältä todellisia fyysisiä ponnisteluja.

    ”Minä… halusin olla avuksi.”

    Etsivän silmät oli naulittu Geeveen omiin. Tonttu katsoi toista kuin ensimmäistä kertaa koskaan. Geeveen suu repsotti vähän auki. Suga ja Vaehran tuijottivat äimistyneenä ja aivan hiljaa.

    ”K-kiitos”, Geevee sai viimein vastattua. Tämän äänestä kuuli palan, joka oli noussut tämän kurkkuun. ”Sinusta oli valtavasti apua.”

    He tuijottivat toisiaan vielä pienen hiljaisen hetken. Etsivä nyökkäsi varovaisesti Geeveelle, jolla oli täysi työ peitellä samaan aikaan sekä surua, että suunnatonta hymyä.

    Se hymy vaihtui kuitenkin sekunneissa hämmennykseen. Yhdellä rivakalla liikkellä Yksityisetsivä kääntyi puhumaan ei-niin.yhtään-kenellekään, joka seisoi Arkistoissa ei-niin-yhtään-missään. Kukaan muu paikallaolijoista ei ollut nähnyt, mistä uusi lipallinen hattu oli ilmestynyt etsivän päähän. Saatika sitten piippu, joka törrötti jostain Etsivän verhotuista kasvoista. Savua tupruttava Etsivä oli riemastunut Delekin hirveiden tarinoiden mysteerin ratkeamisesta. Hänen julistuksensa kaikui pitkin Arkistoja havahduttaen ne viimeisetkin lukusalissa Klaanilehteä ahmivat, jotka eivät olleet vielä häiriintyneet Sugan naurunremakasta.

    ”Yksityisetsivä on voitokas jälleen!” tämä julisti. ”Kohti seuraavaa seikkailua, rakas Geeveeni! Mitäpä ei etsivä tekisi ratkaistakseen rikoksia. Sillä ainoastaan etsivä löytää. Ja minähän se kaikista etsivistä kuuluisin olen!”

  • Näkökentän takana

    Deltan temppeli

    Se sali oli tuhonnut hänet jo tuhat kertaa. Vettä oli jo nilkkaan ja se solisi kuoleman lailla. Isä Athin patsas hänen takanaan oli vain kylmä ja voimaton todistaja, valvoja vailla valtaa.

    Hän vilkaisi kattoon. Niiden varjot eivät enää nukkuneet siellä. Ne saattoivat olla missä vain. Aina se ei ollut miekkaa pitelevä käsi, jonka hän kohtasi. Niitä oli muitakin, eikä käsi edes ollut niistä pahin.

    Joskus hän vain hukkui sinne maan alle. Ehkä se oli armollisin versio tapahtumista. Joskus kuolema oli nopea, toisinaan hidas. Joskus se toistui monen monta kertaa, niin kuin lupaus oli ollut.

    Valokivien muistot, jotka yrittivät epätoivoisesti kamppailla pimeyttä vastaan, eivät kestäneet, vaan niitä sammui yksi kerrallaan. Huojuva hahmo asteli eteenpäin varjoihin kietoutuneena. Sillä ei ollut kiire. Se saattoi ottaa askeleen, kaksi ja sitten vain katsella. Toa temppelissä painautui selkänsä takana olevaa patsasta vasten ikään kuin se tarjoaisi mitään suojaa.

    ”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, sanoi ruumis. Se oli epätodellinen ääni, sellainen mikä tulee olennolta, joka matkii elävien puhetta sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kuollut, jonka suusta ääni tuli, antoi sille oman, katkeran mausteensa.

    Hahmo oli äkkiä hänen edessään. Turagan ruosteinen, pureskeltu kallo irvisti ällöttävästi. Se haju sattui, ja siihen sekoittui myös linnunhahmoisen kauhun haju. Tyhjistä silmäkuopista loisti kelmeän sininen valo. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä. Kallossa oli vain rippeitä naamiosta. Se oli läpeensä ruostunut ja sen kasvojen poikki kulki syvä viilto. Keho oli pelkkä luinen ranka, mistä kaikki liha oli aikaa sitten näivettynyt pois, ja jättänyt vain haarniskan rippeet. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askeleen eteenpäin.

    Hahmo oli ilmielävä muisto siitä, mitä Turaga Kezenistä oli ollut jäljellä heidän tavatessaan. Vaikka yksityiskohdat eivät olleetkaan kohdallaan…

    ”M-mehän vasta tapasimme”, hän yritti vastata turagalle. Tietysti he tapasivat ensimmäistä kertaa.

    ”Meidän aikamme oli lopussa sillä hetkellä, kun astuimme salaisuuksien tielle. Meidän aikamme, ja niiden aika, joista välitämme”, turagaa liikuttava ääni sanoi. Se olisi voinut olla haikeaa, jos ääni ei olisi ollut niin kammottava. Se oli vain mukaelma äänestä, todellisen äänen parodia. Jokainen äänenpaino oli väärin. Jokainen sana sanottiin, kuin se ei olisi tarkoittanut mitään. Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta.

    ♫ Nauru ei toivoisi, että juonit hänen vihollistensa kanssa ♫

    ”Kun kuolet, käyt toisella puolella”, Kezen jatkoi. Hänen toinen kätensä putosi veteen, jonka pinta kohosi koko ajan. ”Kun ne eivät anna sinun kuolla, joudut elämään kuolemasi uudelleen joka hetki. Hinta, joka meidän kaltaistemme on maksettava. Kuolema, joka ei ole loppu, vaan loppuelämä.”

    Mutta kuolemaa ei tullut vielä. Uni yleensä päätyi Sätkynukkeen. Tai mihin tahansa niistä muista. Mutta Kezen vain oli siinä, huojuen. Ainoa liike oli alati nouseva vesi. Se oli mustaa.

    ”Pimeän pelko on täysin luonnollista”, ääni Kezenistä jatkoi. ”Se on ollut osa inhimillistä mieltämme koko rotumme historian ajan. Mutta se pelko ei tarvitse meitä.”

    Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotakin sen kallon sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi työntyi ruosteisen, mädänneen kallon sisään. Unen näkijä kuljetti katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa… kunnes ymmärsi käden olevan hänen omansa. Hän irvisti ja kavahti. Ote turagasta kirposi. Kezen kaatui aivan häntä vasten. Haju oli sietämätön.

    ♫ Etkö jo oppinut, mikä hinta on liian syvälle kaivautumisella? ♫

    Vasta siltä etäisyydeltä hän tajusi, että kun hän tuijotti Kezenin kuollutta kalloa, oli hän näkevinään tutut kasvonpiirteet. Sellaiset, mitkä hänellä itsellään oli naamionsa alla. Viiltokin oli sama, läpi kasvojen. Samat hailakan siniset silmät hehkuivat samaan tahtiin hänen omiensa kanssa, vaikka vuosisatojen saatossa himmentyneinä. Hän työnsi turagan ruhon kauemmaksi itsestään, ja se kaatui veteen.

    ”Kuvittele maailma, jossa painajaiset eivät enää tarvitse uneksijoitaan–” Kezen raakkui vielä, kunnes vesi täytti tämän repaleisen kehon.

    ♫ Naurulla on vain tämä viesti ♫

    Vesi nousi nopeammin ja nopeammin. Luuranko katosi jonnekin syvyyksiin.

    ♫ Syvissä vesissä uiva hukkuu~ ♫

    Vesi nousi ja nousi, eikä painajaisen tarvinnut lähettää sen Nukkeja lopettamaan kohtausta tuskaan. Sen teki musta vesi, mikä täytti Isä Athin kammion, eikä sieltä ollut pakoa. Ja kun pää painui pinnan alle, näki, miten vesi oli täynnä irvistäviä, punaisia silmämunia.

    ♫ Sinun, jos kenen, pitäisi se tietää, sotilaani~ ♫

    Lopulta hän heräsi tukehtumisen tunteeseen.

    Bio-Klaani

    Ulkona oli vielä pimeää. Nukkumisesta ei varmaan tulisi enää mitään, Matoro huokaisi hikisenä ja syke vielä sadassa. Hän ryömi ylös lakanoistaan lähinnä pakotetulla rutiinilla, avasi ikkunan ja hengitti syvään. Unien maailma onneksi haipui joka hetki kauemmaksi valveesta. Hän mutisi taivaalle lyhyen rukouksen Suurelle Hengelle pyytäen varjelusta ja johdatusta.

    Painajaisten lähetti oli ollut nimensä veroinen. Hänellä oli ollut jokin aika sitten parempi vaihe, jonka aikana oli nähnyt painajaisia vähemmän, mutta tuntui kuin tilanne olisi huonontunut siitä nopeasti. Herääminen sillä tavalla alkoi olla surullista rutiinia, johon Matoro oli yrittänyt vain sopeutua. Hän oli kyllä saanut joitakin tuloksia, kun oli alkanut kiinnittää tietoisesti huomiota siihen, mitä mielessä liikkui iltaisin, ja pyrkinyt ohjaamaan huomionsa kevyempiin asioihin. Aivan muista asioista kuin jännityksestä ja sodasta lukeminen auttoi. Samoin typeristä asioista haaveilu sekä meditaatio. Mutta jotenkin painajaiset olivat yleistyneet etenkin muutamana viime yönä, siitäkin huolimatta että viime illan saunomisen jälkeen hän oli nukahtanut makeammin kuin pitkään aikaan.

    Toa pyöritteli mekaanisen kätensä sormia hetken. Seranin mukaan hermoratojen liitokset toimisivat parhaiten, jos niitä vain käyttäisi mahdollisimman paljon. Esimerkiksi hampaiden pesu konekädellä tuntui ihan hyvältä hienomotoriikan harjoitukselta. Koneisto tarvitsi vain pienen tipan rasvaa, mutta muuten se tuli toimeen vähällä huollolla.

    Toisin kuin hänen aito biomekaaninen kätensä, hänen kylmä oikea kätensä ei tuntenut juuri mitään, oikeastaan ainoastaan paineen. Se oli hyvin yksinkertainen malli, vailla juuri mitään hienouksia. Parhaat mekaaniset lisät yhdistyivät niin saumattomasti biomekaaniseen kehoon, että eroa hädin tuskin oli. Tämä käsi ei ollut sellainen, vaan sen nivelistä kävi melko selväksi käden olevan vain imitaatio aidosta kädestä, lähempänä vahkia kuin matorania.

    Aamutoimiensa ohessa hän napsautti lisäsilmänsä kiinni naamioon enimmäkseen, koska hänen oikea silmänsä oli niin tottunut siihen, ettei osannut olla ilman. Hän kiinnitti haarniskan raskaammat rinta- ja olkapanssarit paikalleen ja veti kiinni miekkavyönsä. Harppuuna kiinnittyi suoraan ranteeseen. Joskus rauhallisempina aikoina edes toan ei tarvinnut olla niin varautunut koko ajan, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.

    Matoro vielä tarkisti, että kultakello oli siellä missä pitikin ja vilkaisi valokuvaa. Vai että langenneen laulajan ja tuhoutuneen jumalattaren silmä, hän virnisti, ja laittoi sen takaisin turvaan.
    Hän suunnisti alas huoneestaan. Käytävät olivat hiljaiset, mutta eivät tyhjät. Kuntosalilta kuului ääniä. Vastaanottotiski oli tyhjä, mutta pääoven lähettyvillä nuokkui Vartioston matoran, joka odotti vuoronsa päättymistä kuin kuita nousevia. Kahviokaan ei aukeaisi vielä tuntiin. Hän harkitsi kysyvänsä Umbran mukaan lenkille niin kuin silloin joskus, mutta veikkasi tämän olevan vielä syvällä unessa. Kyllä heillä olisi aikaa.

    Matoro maleksi ulos linnasta ja lähti hölkkäämään kaupungin ympäri suurin piirtein sen muurin suuntaisesti. Yöllä oli ollut pakkasta, ja jäätynyt aamukaste muodosti aavistuksen kuurasta niitylle. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan jäisiä kukkia.

    Viimeistään liike sai hänet hereille. Hyytävä aamuilma tuntui hyvältä hikoillessa. Yleensä se sai ajatusten harhailun kuriin, mutta viime yön painajainen tuntui takertuneen tavattoman tiukkaan. Tavalliset painajaiset katosivat nopeasti yön pimeyden mukana, mutta tätä hän kävi päässään uudelleen ja uudelleen, vailla haipumisen merkkejä. Hän muisti nähneensä sen painajaisen jo muutamana edellisenä yönä, jo ennen kuin räystäälle oli ilmestynyt yksi Avden olennoista.

    Mitä ihmeen salaisuuksia hän oli muka nyt löytänyt?

    Nimdastakin hän oli luopunut.

    Ainoa asia, mitä Matoro keksi, oli kello… ja se, mitä hän oli Oraakkelilta kuullut.

    Oliko… Syvä Nauru kuullut sen keskustelun? Viittasiko harakka siihen? Matoro ei tiennyt. Pystyikö Nauru kuuntelemaan kaikkien loistensa kautta, vai oliko tämä ollut jotenkin erityinen tilanne? Johtuiko se Oraakkelin yhteydestä Avdeen?
    Hän huokaisi syvään ja moikkasi toiselle juoksijalle, joka kiersi kaupunkia päinvastaiseen suuntaan.
    Hänen pitäisi ehkä mennä puhumaan Visokille. Ei se ollut niin paha. Hän oli selvinnyt Oraakkelistakin. Sääli, ettei tämä ollut paikalla enää. Ehkä hän olisi osannut kertoa painajaisten lähetistä.

    … mutta ei hänen kyllä tehnyt yhtään mieli tavata Visokkia. Tuntui hankalalta kohdata heidän erimielisyytensä Kapuran aivoituksissa. Ei Visokki ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Matoroa oli jäänyt kalvamaan se, miten tämä oli käytännössä olettanut, että Matoro vain toisti Avden ja loisen ajatuksia ilman mitään omia valintoja. Se, että Kapuran hengen suhteen hänen sydämensä ja Avden tarkoitukset olivat menneet yhteen, oli saanut koko tilanteen näyttämään Visokille ja Makuta Nuille aivan väärältä. Äh, sen koko sotkun käyminen läpi synkensi Matoron mieltä jo nyt. Uskoisiko Visokki häntä?

    Matoro kirosi mielessään Avden ja koko sotkun. Sodan vielä kesti, mutta sellaisen vainoharhan ja petoksen levittäminen… se tuntui jotenkin pahemmalta. Ajaa heitä toisiaan vastaan.

    Kun hän oli kiertänyt kaupungin myötäpäivään, oli aika hypätä Visulahteen ja uida vielä lahden yli. Tähän aikaan ei juuri ollut vesiliikennettä. Kyöstin koulun väki teki saman lenkin, mutta Matoro taisi olla heitä ennen hereillä tänään.

    Hän rakasti uimista. Visulahti aivan kaupungin edustalla ei ollut kovin mukava, joten hän otti kunnolla etäisyyttä ja antoi meren tuoksun ja kylmyyden viedä hänet mukanaan. Vuorien kylmyyteen hän ei päässyt usein, mutta meri oli kaikkialla, ja myös siellä hän saattoi kokea kaukaisen ykseyden luonnonvoimien kanssa. Hän oli puhunut siitä pari kertaa Toa Hain kanssa, mutta ei ollut lopulta jaksanut ajatella sitä henkistä vaivannäköä, mitä vaatisi ymmärtää veden elementtiä yhtä hyvin kuin jäätä. Mutta ehkä se selitti hänen rakkautensa kylmään veteen.
    Joskus kun hän oli sanonut, että hänen aamulenkkinsä kulki koko kaupungin ympäri, etelästä uiden, sitä pidettiin vitsinä, Matoro virnisti. Oliko mitään piristävämpää alkua päivälle? Ehkä sama, mutta ilman painajaisia…

    Räystäällä hohtava nukke näkyi mereltä asti pienenä valopallona linnan katolla. Se alkoi kadota kaupungin muiden valojen joukkoon, mutta siellä se odotti. Matoro yritti olla ajattelematta asiaa ja sukelsi. Veden alla hänen mieleensä tuli painajaisen mustiin vesiin hukkuminen, ja hän kauhoi itsensä mahdollisimman nopeasti rannalle.

    Auringot nousivat hitaasti ja vaivalloisesti, ja Kyöstin kööri ilmestyi pian omalle aamulenkilleen. Matoro moikkasi heille, lähti pois tieltä ja suunnisti takaisin linnalle.

    Niin. Visokin luona käyminen.

    Matorosta ei tuntunut siltä, että haluaisi edes puhua kellosta ja… noh, politiikasta vielä. Olisi täysi työ korjata se halla, mitä heidän välillään oli siltä pitkältä yöltä. Ja ehkä olisi hyvä, jos hän jakaisi tälle kaiken yksityiskohtaisesti… eipä hän ollut Deltan temppelin tai Aft-Amanan kohtaamisista Avden olentojen kanssa puhunut kovinkaan yksityiskohtaisesti. Kezenin raadon sanat kaikuivat hänen korvissaan.

    Hän pohti, kuinka aikaisin oli sosiaalisesti hyväksyttävää yrittää tavata Visokkia. Hänellä ei ollut aavistustakaan visorakin unirytmistä. Ehkä hän odotti varsinaisen toimisto-ajan alkuun, ja menisi sitten ensi töiksi pyytämään päästä tapaamaan Visokkia. Ei sitä kannattaisi lykätä, hän huokaisi.

    Merenraikkaana hän palasi nyt jo paljon vilkkaampaan linnaan ja suunnisti Kahvioon aamiaiselle. Vielä ei ollut aivan ruuhkaisin aika, joten tyhjiä pöytiä löytyi yllin kyllin. Ei tehnyt mieli puhua muiden kanssa juuri silloin.
    Päivän aamiaiseen kuului puuroa, leipää, valkoista juustoa pohjoisen tyylillä ja omenamehua. Niiden lisäksi hän otti ison kupin kahvia, mutta lisäsi siihen paljon maitoa ja sokeria. Hän ei ollut oikeastaan juonut kauheasti kahvia ennen Metru Nuita, mutta siellä kofeiinista oli muodostunut ystävä melko nopeasti. Ja nykyään hän nukkui niin huonosti, että piti kompensoida.

    Hän luki aamun Klaanilehden huolellisesti läpi. Umbran ja Domekin paluu oli tietysti etusivun juttu. Siihen oli haastateltu monien hyviä muistoja etenkin Umbrasta. Sellainen oli hyvää harhautusta linnan katolla kaikkien nähtävillä olevasta kauhusta, josta lehdessä oltiin kyllä julkaistu lyhyt tiedoitus.
    Myös sota-asioita käsiteltiin laajalti, mutta kevyempiäkin juttuja oli melko paljon. Ehkä ne olivat tärkeitä pitämään ajatukset muualla kuin masentavissa asioissa. Erityisen tarkasti Matoro kolusi ulkomailta-palstan, jonka taso oli tietysti pudonnut aika paljon sodan takia. Kun postia ei saatu, tiedonjyvät ulkomaailmasta perustuivat niihin harvoihin radiolähetyksiin Xian suunnasta, mitkä ylttivät Välisaarille ja saatiin tarpeeksi selvinä nazorak-häirintäsignalien läpi. Nytkin kyllä kerrottiin, että Onu-Metrussa oli ollut jokin aika sitten taistelu, mutta tilanne oli Toa Lhikanin hallinnassa, kuten tavallista. Toimittajan kynästä oli kuitenkin maininta, että Killjoy olisi jollakin tavalla liittynyt tapahtumiin. Se oli hieman huvittava klaanilainen tapa, joka oli Matorolle hyvin tuttu – että kun joku klaanilainen oli uutisissa maailmalla, se piti erityisesti mainita, vaikkei olisi edes kauheasti tiedetty, mitä oikein tapahtui.
    ”Klaani mainittu!” sanottiin täällä vaikka kyse olisi ollut vaikka Tiedon tornin tuhoutumisesta. Kaikki julkisuus oli hyvää niin pienelle paikalle.

    No, ehkä siellä oli kaikki kunnossa, Matoro mietti ja ohitti piinaavan huolen. Metru Nui oli kuitenkin maailman parhaiten puolustettu kaupunki, mitäpä siellä voisi käydä? Hänen idiotisminsa jälkeen turvatoimiakin oli varmaan kiristetty aika lailla… ja sitä paitsi hän oli luvannut itselleen keskittyä velvollisuuksiinsa Klaanissa eikä huolehtimaan Metru Nuin asioista. Sirun jättäminen sinne alkoi tuntua koko ajan huonommalta idealta, mutta eipä hän voinut tehdä kalvavalle katumukselle muuta kuin yrittää ohittaa sen.

    Lopulta hän joi viimeisen, jo viilentyneen tilkan kahviaan ja totesi, että oli tarpeeksi aamu, että olisi sopivaa mennä Visokin puheille.

    Matoro saapui Admin-tornin aulahuoneeseen, missä Xela oli uppoutuneena työnsä ääreen. Pöydällä höyrysi teekuppi. Hän oli keskustellut ga-matoranin kanssa kertaalleen, kun oli käynyt puhumassa Tawalle jokin aika sitten. Xela nosti katseensa papereistaan ja hymyili asiallisesti.

    ”Huomenta”, Matoro tervehti. ”Onko Visokki paikalla?”

    ”Kyllä on”, Xela vastasi. Matoro oli hetken vain kävelemässä tämän ohi koputtamaan Visokin ovea, mutta jokin pidätteli häntä.

    ”Viime kerralla kun puhuimme, Kapura oli vielä täällä”, hän sanoi lopulta.

    Xelan hymy laimeni peruslukemille.
    ”Niin. Siitä meidän roolipelisessiosta ei taida tulla enää mitään. Ystäväni on aika pettynyt.”

    Matoro asteli lähemmäksi matoranin pöytää ja nojasi siihen hieman epäasiallisesti.
    ”Muistan, kun sanoit, että olit Kapurasta huolissasi. Ja että Kapura on aina ollut surullinen…” Matoro mietti.

    ”Niin…” Xela vastasi, tietämättä mitä muutakaan sanoa. ”Minä… minä toivoin, että sinä olisit tiennyt jotakin hänen lähdöstään.”

    ”Voi, kun tietäisin”, Matoro huokaisi. ”En edes tajunnut, että viimeinen keskustelumme oli hänen hyvästinsä. Emme me riidoissa eronneet, mutta epätietoisuus kyllä kalvaa.”

    Xelasta oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli. Hän katsoi toaa kasvoillaan sekä hämmennystä että myötätuntoa.
    ”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan”, Matoro jatkoi. ”Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”

    ”Ei se mitään”, matoran vastasi hiljaa. ”Ehkä se on ihan terveellistä. Myös Toa Tawa tekee niin joskus. Olen ajatellut, että ehkä se kuuluu hieman tähän työhön. Että osaa kuunnella.”

    ”No, onneksi autat Tawaa tämän linnan pyörittämisessä”, Matoro naurahti hieman.

    ”Kuule… jos haluat puhua Kapurasta enemmän, niin minun on pakko sanoa että minä ja Randakin haluaisimme”, Xela sanoi. ”Emmehän me varmaan mitään vastauksia onnistu keksimään, mutta se voisi, no, rauhoittaa itse kutakin. Voisimme vaikka tavata Kahviossa joku ilta.”

    Matoro ei tiennyt, miten paljon matoran tiesi kaikesta, mitä kahden toan välillä oli tapahtunut. Aft-Amanan salaisuus oli tiettävästi pysynyt vain ylläpidon keskuudessa, mutta naapurihuoneessa tapahtunut lasinsirpale kaulaan oli saanut aikaan joitakin huhuja, sillä Matoron päätyminen sairasosastolle ei varsinaisesti ollut salaisuus. Selvää kuitenkin oli, ettei kaksikon välit olleet entisen kaltaiset Metru Nuin jälkeen.
    Hän ei myöskään tiennyt, että Xela oli aikanaan roolipelannut Xentoroa. Se olisikin sitten astetta oudompi asia selittää.

    ”Se on ihan hyvä idea”, Matoro vastasi lopulta. Hän ei oikein keksinyt, keitä muita läheisiä ystäviä Kapuralla edes oli, hänen itsensä ja ehkä tämän roolipeliryhmän lisäksi. Eikä hän ollut aivan varma näidenkään läheisyydestä. ”Kiitos”, hän sanoi vielä. ”En häiritse sinua enempää.”

    Matoro mietti hetken, missä välissä hänestä oli tullut niin emotionaalinen. Hän vain avautui nykyään murheistaan puolitutulle ollessaan tekemässä aivan muuta? Keskustelu Oraakkelin kanssa oli liikuttanut häntä syvästi, ja samoin Umbran. Ja Kelvinin lähdön jälkeen hän oli ollut tästä hieman huolissaan myöhään yöhön… yrittikö hän korvata vuosikymmenien tunteista puhumattomuutta parhaansa mukaan? Vai eikö hänellä vain ollut sellaisia murheita aiemmin? Hän virnisti kuivasti ajatukselle… Toa-soturithan eivät tunteista puhu, van pelkistä hyveistä.
    Mutta olihan nekin tunteita, ainakin kaksi ensimmäistä. Juhlalliseen pukuun puettuja, mutta tunteita yhtä kaikki.

    Sisältä Visokin huoneesta kuului keskustelua. Ovi ei ollut ihan yhtä pitävä äänen suhteen kuin olisi ehkä ollut toivottavaa.

    ”Ei, en ole päättänyt vielä. Tongu ymmärsi kyllä, kun tilasin lisää mietintäaikaa. Viime päivät ovat laittaneet aika paljon asioita uusiksi..”

    Ääni oli hiljaa, ja sitten jatkoi. Matoro arveli, että ei kuullut keskustelun toista osapuolta.

    ”Uskon, että aion sanoa hänelle kyllä. Mitä muutakaan voimme?”

    Se tuntui salakuuntelulta, ja hän halusi lopettaa sen mahdollisimman pian. Lähinnä velvollisuudesta Matoro koputti kuuluvasti Visokin oveen, ja keskustelu keskeytyi joiksikin sekunneiksi.

    ”Sisään!” huusi hyvin tuttu ääni. Ei Visokin ääni. Matoro tarttui ovenkahvasta ja astui varoen sisään adminin huoneistoon. Näky oli hämmentävä — muuten kyseessä oli melko viihtyisä, jos askeettinen hämärästi valaistu huone, jonka reunoilla oli säkkituoleja ja painavia kirjahyllyjä ja keskellä vaalea nahkasohva… mutta katonrajasta roikkui seitistä tehty riippumatto, jota pitkin kipitti pieni hämähäkki. Monet huoneen esineistä — taulut, kirjat, koriste-esineet — vaikuttivat lahjoilta tai muistoilta, eivät sellaisilta asioilta, joita Visokki olisi itse hankkinut.

    Nahkasohvalla istui Tawa kupponen teetä käsissään. Tätä vastapäätä oli Visokki, joka kääntyi ovea kohti myös katsomaan häntä.

    ”Öh, hei”, Matoro sanoi hieman epävarmasti. ”Minä halusin puhua Visokin kanssa, mutta jos teillä on jotain kesken, voin kyllä odottaa… ei ole mikään kiire…”

    ”Olimme kyllä juuri lopettelemassa”, Visokki sanoi, ja kääntyi vielä Tawaa kohti. Matoro epäili, että äskeinen keskustelu sai jatkoa hänen kuulemattomissaan. Sitä ei kestänyt kovin kauaa, sillä Tawa nousi sohvalta ja käänsi katseensa Matoroon.

    ”Matoro. Miten voit?”

    ”Oikeastaan aika hyvin”, Matoro vastasi. ”Mitä nyt ei tullut kauheasti nukuttua…”

    ”Tiedän tunteen”, Tawa sanoi ymmärtäväisen näköisenä. ”Sitä on ollut liikkeellä. Haluaisin pystyä antamaan paremman vinkin siihen kuin kamomillatee, mutta eipä siitä haittaakaan ole.”

    ”Ehkä kokeilen sitä”, Matoro hymähti. ”Kiitos neuvosta!”

    ”Jätän teidät nyt kahden”, Tawa sanoi ja lähti harppomaan Matoron ohi juuri sellaisella ripeydellä, jota linnakkeen kiireisimmältä henkilöltä sopi odottaakin.

    Matoro päästi Tawan ohi, ja alta aikayksikön hän havahtui olevansa kahdestaan huoneessa Visokin kanssa. Visorak tuijotti häneen kysyvänä, ja keskusteluun ladattu painolasti tuntui yhtäkkiä juuri niin suurelta, kuin hän oli pelännytkin.

    Matoro oli miettinyt monta kertaa läpi, miten aloittaisi keskustelun, mutta mikään niistä ei tuntunut juuri sillä hetkellä kovin luontevalta. Hän huokaisi syvään ja astui pari askelta peremmälle.
    ”Niin… haluaisin puhua siitä, miten se Kapuran mielijuttu meni”, hän otti suoraan tärkeimmän asian. ”Olen pahoillani, etten ainakaan tehnyt siitä sinulle helpompaa.”

    Visokki oli näkyvästi yllättynyt, mutta keräsi itsensä ja aprikoi hetken vastaustaan.

    ”Ajattelinkin, että haluaisit joskus puhua siitä”, Visokki sanoi. ”Se oli kokonaan toinen maailma. Myönnän, että muistoni niistä hetkistä Koneessa eivät ole olleet kaikkein selkeimpiä viime aikoina. Minäkin kadun montaa valintaa, joita siellä tehtiin.”

    Matoro ei voinut olla ajattelematta, että Visokki näytti paljon väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia. Oli hän kuullut huhuja tämän sairaslomasta — kyllähän sellainen kiersi. Yleensä hyväntahtoisesti, mutta epävarmuuden ajat vahvistivat soraääniäkin. Visokki jatkoi:
    ”Yksi niistä valinnoista oli sinun ottamisesi mukaan siinä henkisessä tilanteessa, jossa Metru Nuin tapahtumien jälkeen olit. Se ei ollut turvallista sinulle. Eikä toki meille muillekaan.”

    ”No, olen kuitenkin kiitollinen, että olin mukana”, Matoro myönsi. Kesti aina hetki sopeutua keskusteluihin, jossa vain toinen puhui ääneen, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. ”Se… auttoi, että sain tehdä jotakin Kapuran hyväksi. Mutta taidat kyllä olla oikeassa.”

    ”Olen kyllä kuullut, että voit nykyään paremmin. Ja näenkin. Se on hyvä.”

    Se kuulosti huomiolta, jonka lopussa oleva ”mutta” jäi sanomatta. Matoro empi hetken, ja haki oikeita sanoja.

    ”Minun piti kysyä parista asiasta, mistä, noh, Radukow ei oikein osaa sanoa mitään. Muistan, kun sanoit, etten ajatellut selkeästi, ja että se johtui Avden… loisesta. Ja olen miettinyt sitä aika pitkään. Minä koen erottavani loisen ajatukset omistani… tosin en tietenkään voi olla varma, erotanko kaikki. Se ehkä liittyy jotenkin kokemukseeni Nimdan kanssa ja kaikkeen siihen, en minä tiedä. Mutta minä haluaisin ajatella, että en olisi enää sen johdateltavissa kovin helposti. Kai minä olisin halunnut pelastaa Kapuran muistot vaikkei mitään loista olisi ollut? Ja, no… minua häiritsee koko ajatus, joten kysyn suoraan. Uskotko, ettei minuun voi luottaa loisen takia?”

    Visokki käänsi katsettaan pois Matorosta tavalla, jota hänen oli vaikea tulkita… mutta ehkä se oli häpeää? Admin oli totta tosiaan haavoittuvaisempi kuin koskaan aiemmin, mutta ehkä myös siten läsnäolevampi. Visokki nyökkäsi kohti sohvaa, ja Matoro otti sen kehotuksena istahtaa alas. Istumapaikka oli vielä lämmin Tawan jäljiltä. Sohva oli mukava, mutta sillä oli vaikea rentoutua.

    ”Kuten olemme puhuneet, loinen ei voi tehdä mitään, mitä sinä et erikseen sallisi tai haluaisi. Mutta ehkä minä… pelkään eniten niiden hienovaraista vaikutusta. Paras manipulaatio on sellaista, että manipuloitava ei tiedä tulevansa manipuloiduksi. Uskon, että Avde haluaa ruokkia kaikkia huonoimpia taipumuksiamme, ja siksi hän vahvistaa niiden ääniä. Ja sinussa hän löysi — tai ainakin luuli löytäneensä — jättipotin.”

    ”Niin, siitä minä olenkin huolissani. Luulen, että olen nykyään parempi hahmottamaan loisen tavat vaikuttaa, mutta en tietenkään voi olla varma… oikeastaan luulen, että se vaikutti Metru Nuilla aika paljon. Nimda ja loinen lienee erityisen huono yhdistelmä.”

    ”Toki”, Visokki sanoi vaisummin. ”Mutta minulla ei ole edes loista, ja yhtä lailla minä olen tullut niiden manipuloimaksi. Pelkällä epäluulolla loisista Syvä Nauru on saanut meidät katsomaan toisiamme silmiin ja näkemään vain toistemme huonoimmat taipumukset.”

    Se oli jotenkin lannistavankin rehellistä Visokilta, joka oli kaikista heidän erimielisyyksistään huolimatta hoitanut heidät kaikki hengissä ulos Koneesta.

    ”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Aft-Amanassa yksi Avden juoksupojista sanoi minulle, miten se meni, että jos saan sirut, minulle on tuoli punaisen kuninkaan hovissa. Ei aavistustakaan mitä se tarkoitti, mutta kai hän sitten oli erityisen kiinnostunut siitä matkasta.”

    ”Olet toa. Kyllähän teidät tunnetaan. Te olette luihin ja ytimiin asti sankareita. Avdella on suuria suunnitelmia maailmalle — tai pikemminkin uuden sellaisen luomiseksi — ja hän tarvitsee niitä, jotka uskovat kykenevänsä luomaan jotain tyhjästä. En tiedä, näkikö hän sinussa väärin, vai pysäytitkö itsesi ennen kuin ehdit olla liian hyödyllinen hänen uudelle maailmalleen.”

    ”En tiedä hänen arviostaan, mutta pysäytin itseni aika konkreettisesti…”, Matoro sanoi kuivasti. Arpi huulien yli muistutti häntä siitä joka kerta, kun katsoi peiliin. ”… minkä takia kai haluaisin uskoa, etten olisi enää yhtä altis hänen lintunsa kuiskeelle.”

    ”Mutta. Jokin ajoi sinut puhumaan minulle tästä silti juuri nyt.”

    Matoro vilkaisi huoneen hämärää reunaa ja palasi sitten visorakiin.
    ”Niin ajoi”, hän aloitti. ”Tämä… tämä on vähän tyhmää. En yleensä anna kovin paljoa painoarvoa unille, ja painajaiset näistä asioista ovat aika tuttuja, mutta pari viime yötä ovat olleet… oudon selkeitä ja toistuvia.”

    ”Kun puhutaan Avde-jutuista, unilla on enemmän väliä kuin millään muulla. Kerro rohkeasti.”

    Selkeä ja toistuva oli myös kaava painajaisten suhteen: samanlainen houreinen painajainen oli ajanut Kapuran hänen puheilleen keskelle yötä, ja sittemmin Visokin puheille. Matoro kauhistui miettimään, oliko hän yhden uhkarohkean loikan päässä uudesta sukelluksesta mielikuvitusmaailmaan. Hieman rohkaistuneena Matoro jatkoi hiljaisella mutta vakaalla äänellä.

    ”Olen unessa siinä temppelissä, siinä mistä Arupak aikanaan löysi Deltan. Se menee samansuuntaisesti kuin oikeastikin – Kezenin ruumis välittää varoituksen, Avden miekkamies ilmestyy, hukun kun kammio täyttyy vedellä. Paitsi… nyt viime öinä vesi on ollut mustaa massaa täynnä Avden silmiä, ja se on jotekin… hallitseva tuntemus. Niin painostava, että se tuntuu jotenkin tarkoitukselliselta, eikä pelkältä uudelta painajaiselta. Ja tämä on tosiaan toistunut.”

    ”Kezen”, Visokki toisti nimen. ”En… ole niin perillä siitä asiasta, mutta onko tämä se turaga siltä videonauhalta, joka on Tawan käsissä? Olen kyllä nähnyt sen kertaalleen.”

    ”Öh, joo”, Matoro vastasi hieman yllättyneenä. ”Tai siis, Deltan temppelissä oli Kezenin ruumis, jonka… se yksi laittoi puhumaan. Makuta Itroz, jonka saarelta sen kasetin löysin, oli käynyt siinä temppelissä aiemmin… mutta en oikein tiedä, miten mikään näistä liittyy toisiinsa. Kuinka niin?”

    ”Mietin vain. Jos unesi on suoraan Syvän Naurun sinulle lähettämä, eiköhän loisten mestari halua viestiä jotain. Ymmärtääkseni Vaehran ja Geevee ovat tutkineet Kezenin polkua tarkemmin, mutta se liittyy asioihin, joista en ole kovin kartalla.”

    Matoro pysähtyi siihen ajatukseen. Itroz, jonka käsissä nauha oli ollut, oli tutkinut Kezenin elämää ja tämän matkaa. Kezen oli tuhonnut itsensä Deltan temppeliin, Itroz oli seurannut tämän askelia samankaltaiseen tuhoon ja vielä vuosituhansien päästä Matorokin oli astellut samoissa syövereissä… ja välttänyt samanlaisen tuhon ehkä vain, koska kaikesta tästä oli myös kapteeni Arupak huutanut hänen korvaansa kuurouttavan kovaa. Ja hän oli jättänyt Deltan taas seuraavalle typerykselle…

    ”No, en kyllä keksi, mikä se viesti on… eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta kauheasti, mitä Avde yrittää sanoa.”

    ”Olen iloinen ainakin siitä, että sanot noin. Kellossa on eri ääni kuin Koneen aikaan.”

    Matoro kävi mielessään läpi eri vaihtoehtoja. Kyse tuskin oli Kezenistä… mutta ehkä kyse oli tämän varoituksesta. Liian syvälle kaivautumisesta ja hukkumisesta? Ehkä hukkuminen Syvään Nauruun – mutta mihin salaisuuteen hän muka oli nyt taas kaivautunut, hänhän oli ollut Klaanissa-

    … niin. Se Oraakkelin tarina, Matoro tajusi. Se… sekö oli salaisuus liian syvälle?

    ”Kuulostaa kyllä siltä, että myös Avde on muuttanut mieltään sen suhteen, mitä hän haluaa sinun varallesi tehdä. Mikä on mahtanut muuttua, että hän tekee jotain, joka tuntuu tuolla tavalla… uhkailulta?”

    … niinhän se Oraakkeli oli sanonut. Että Punainen Mies haluaisi kovasti, että kello poistuisi kuvioista. Että sirujen laittaminen sinne sotkisi tämän suunnitelmia kunnolla… ja oletettavasti Syvä Nauru tiesi siitä loisen kautta? Helvetti… ja vaikutti siltä, että Visokkikin näki välittömästi enemmän kuin sanoi. Sillä tavalla Oraakkeli ja Visokki muistuttivat toisiaan: kummallakin oli vähäeleinen katse, joka tuntui yksinkertaisesti näkevän läpi valheiden ja epämääräisyyksien.

    Keskustelun avaaminen alkoi kaduttaa jo nyt.

    ”No… minä puhuin Oraakkelin kanssa pari päivää sitten tästä”, hän lopulta sanoi ja otti esiin kultakellon, mutta ei irroittanut sitä ketjusta.
    ”Löysimme sen Aft-Amanasta. Kapura oli piilottanut Deltan siihen… ja mitä Oraakkelilta kuulin, kellolla voi saada Nimdan Avden ulottumattomiin. Vain se, joka ne kelloon laittoi, saa ne sieltä pois. Ja, no, Oraakkeli vaikutti uskovan, että se sotkisi Avden suunnitelmat.”

    Hän ei valehdellut, mutta Oraakkelin todellisten paljastusten ympäri luistelu tuntui turhan liukkaalta jopa kaupungin moninkertaiselle luistelumestarille. Visokki käänsi jälleen koko rintamasuuntansa häntä kohti, ja hän tunsi olevansa juuri siinä seitissä, johon hän oli tänään vapaaehtoisesti kävellyt. Aamuyöstä hän oli hukkua mustiin vesiin, nyt hän liukasteli mustalla jäällä.

    Visokki ei esittänyt syytöksiä. Hän katsoi Matoroa silmiin hyvin pitkään, kunnes harhautui hänen käsissään kimaltelevaan kultaiseen kelloon. Adminin katse oli tyypillisen vaikeaa tulkittavaa, mutta reaktio oli merkittävä: selvästi Visokilla oli ollut jokin kokemus, joka sai hänet ottamaan kellon välittömästi vakavissaan. Olikohan tämä nähnyt jotain siihen liittyvää Kapuran mielessä?

    ”Ja sinä olet sitä mieltä, että haluaisit tehdä niin? Sulkea Nimdan tuohon kelloon?”

    ”No… en enää oikein jaksa uskoa, että siruilla saisi aikaan kauheasti hyvää”, Matoro sanoi ankeana. ”Tai siihen olisi varmaan oltava joku mahdottoman täydellinen henkilö, joka kukaan meistä ei tosiaankaan ole. Enkä usko, että meillä on oikeutta tuhota niitä, jos edes pystyisimme siihen. Mutta kello… no, ehkä se estäisi pahimman, mitä lie käy, jos Avde tai Abzumo tai joku muu saisi kaikki sirut. Mutta jättäisi mahdollisuuden, että ehkä joskus joku vielä näkisi Nimdasta kasvavan jotain parempaa.”

    Kello tuntui liiankin hyvältä harhautukselta siitä, että hänen ei tarvinnut juuttua Oraakkeliin. Vanhuksen arvio tuntui kivuliaankin osuvalta. Visokki vaikutti nyt väsyneemmältä kuin ennen Koneen tapahtumia, ja jotenkin itsetietoisemmalta, mutta sana ”Avde” viilsi ilmaa tavalla joka kertoi kyllä, mitä admin yhä ajatteli.

    ”Uskotko, että olisi mahdollista että Avde yrittää pelotella sinut pois… tuon käyttämisestä Nimdaa vastaan? Voiko unessa olla vain siitä kyse?”

    Toa kohautti olkiaan. ”Mistä muusta siinä voisi olla? Se on vain uni, ei se voi tehdä muuta kuin pelotella.”

    ”Unet voivat valitettavasti tehdä paljon pahempiakin asioita”, Visokki sanoi jääkylmällä sävyllä. ”Minä en tiedä silti, mitä ajatella. Tämä on aika paljon suoraviivaisempaa toimintaa kuin olen tottunut Syvän Naurun verkostolta odottamaan. Ihan kuin olisit jotenkin päässyt Avden ihon alle… en uskonut sitä mahdolliseksi.”

    Matoron mielessä kävi, että hän ajatteli Voxiluxia ja kaikkea siihen liittyvää juuri nyt niin äänekkäästi, että kuka tahansa telepaatti pääsisi siihen käsiksi. Ehkä loistartunnan vaara oli joskus hyvä asia, vaikka ei hän uskonutkaan, että Visokki yrittäisi moista. Ei tarvinnut olla telepaatti huomatakseen, että Matoron ajatukset harhailivat.

    ”Eikö edes kaappaamalla siltä meille uusi räystäskoriste?” Matoro kysyi jotenkin hieman tyytyväisenä nokkeluuteensa.

    Visokki oli vaiti joitakin sekunteja.
    ”Niin. Totta kai sinä tietäisit, mistä siinä on kyse. En halunnut ottaa asiaa esille… kokemuksesi huomioiden.”

    ”No… ehkä tämä on jonkinlaista siedätyshoitoa”, Matoro naurahti kuivasti. ”En tiennyt tarkkaan, mutta kun niitä on nähnyt pari, ei ole kovin vaikea veikata, että sekin on yksi niistä.”

    Harhautus oli ehkä toiminut. Matoro puski Oraakkelin tarinat jonnekin syvälle tajuntaansa ja piti ne kaikin voimin siellä.

    ”Ainakin uskomme sen olevan. Minulla oli tässä sairaslomalla hetki aikaa ajatella asioita, ja puhuin Kepen kanssa muutamista jutuista. Ja kävi ilmi, että hän oli työstänyt, öh, kummitusimuria. Siitä ei ollut liian hullu loikka kokeilla jotain, joka toimisi johonkin muuhunkin yliluonnollliseen. Sanalla sanoen olen ällistynyt, että olemme nyt tässä. Joskin myös yhä todella skeptinen siitä, että se oikeasti toimisi.”

    ”Se on kyllä aika uskomatonta. Mukava, että mekin onnistumme välillä yllättämään Avden, loisista ja muista huolimatta. Tuota, onko sinulla mielessä seuraavaa vaihetta? Tai siis… mitä me teemme sillä?”

    ”Ymmärrän täysin, jos sanot ei seuraavalle ehdotukselleni. Mutta kun tässä puhutaan juuri näistä asioista, niin ajattelin, että voisimme käydä katsomassa sitä hieman lähempää.”

    Matoron ensireaktio oli melkein ”ei helvetissä”, mutta hän harkitsi kriittisen sekunnin. Hän oli jo pyrähtänyt olennon alta yöllä… ja, no. Hän oli jo tullut vapaaehtoisesti tapaamaan ensin Oraakkelia, ja sitten Visokkia, niin eipä ne Nuket voineet olla kovin paljoa pelottavampia.

    Ainakin hänen taitonsa itsepetokseen oli edelleen tallella. Nyt hän oli päässyt harrastamaan petosta (tai ainakin totuuden pimittämistä) myös adminia kohtaan. Sitäkään ei kannattanut ajatella liian äänekkäästi.

    ”Mennään vain”, hän sanoi vähäeleisesti, mutta Visokille oli ilmiselvää, että Matoron näennäisen rauhallisuuden takana velloi epävarmuus ja pelko, jonka hän kontrolloi vain vaivoin.

    ”Missään kohtaa ei ole liian myöhäistä sanoa ei.”

    Aamupäivän auringot häikäisivät. Askeleet kaltevalla protopeltikatolla viettivät linnakkeen sisäpihaa kohti, ja Matoro joutui nojaamaan ylämäkeen ollakseen horjumatta. Kiipeily näin korkealla ei ollut hänelle vierasta, mutta visorakin tasaisia askelia seuratessa oli mahdotonta olla tuntematta itseään hieman kömpelöksi.

    Linnan punainen katto nousi paljon muureja ja kaupunkia korkeammalle, ja sieltä avautui näköala yli kaupungin ja kauas niityille sen ympärille. Matoron oma huoneisto oli pari kerrosta alempana, ja ne pari kerrosta tuntuivat tekevän paljon – perspektiivi nousi kaupungin kattojen tasalta linnun näkökulmaan. Mikään ei näyttänyt toalle niin kotoisalta kuin se kaupunki.

    Suunnassa, mistä paksut kaapelit kulkivat pitkin kattoa, istui koreasti haarniskoitu toa, jolle oli osunut tämä vahtivuoro. SUPER Toa Santor ja Vartioston Palatu keskustelivat jostakin kivenheiton päässä Nukesta, ja aina välillä pälyilivät sen suuntaan. Kun ei oikeastaan tiedetty, mitä Nukke voisi tehdä, tai mitä sille voisi tehdä, vartijoiden rooli oli lähinnä pitää silmällä, ettei mikään muuttunut. Tawan käsky oli ollut, että mieluummin sitten antaa sen paeta kuin menee riskeeraamaan henkensä. Mutta Nukke ei ollut liikahtanutkaan sitten toissayön.

    Räystään reunalla hohkasi värivalojen sädekehä, joka ympäröi jotain tummanpuhuvaa, josta kaikki ulkoilman valo tuntui heijastavan vain hyvin vaivoin. Se oli langettanut varjottoman uhkansa Admin-aukion ylle jo kokonaisen päivän, ja vaientanut torin kuhisevaa tunnelmaa hiljaisen tappavalla tavalla. Matoro ei ollut jakanut sen kanssa kovin pitkiä katseita tätä ennen. Kun hän seurasi Visokin askellusta sitä kohti, ensimmäinen ajatus oli melko mykistävä: se tuntui jo etäältä hirvittävän paljon isommalta kuin hän oli kuvitellut.

    ”Pidämme sitä ympärivuorokautisessa valvonnassa. Se ei ole liikkunut senttiäkään, mikä jättää pari vaihtoehtoa. Yksi: Kepen laite todella toimii, ja olemme saaneet Avden nuken vangittua.”

    ”… ja toinen vaihtoehto?” Matoro sanoi Visokin pidettyä hieman epämiellyttävän liian pitkän tauon.

    Visokki pysähtyi tarkkailemaan hehkuvaa kenttää etäältä.

    ”Kaksi: se vain odottaa.”

    ”Mikä se niistä on?” Matoro kysyi. ”Jos luotamme siihen runoon.”

    ”En ole ekspertti Avden ’ritareista’, vaikka olen kohdannut niistä muutaman. Mutta tämä vaikuttaisi hyvin vahvasti Rautaneidolta.”

    He lähestyivät askel askeleelta. Kattotiilet rahisivat, ja hahmo säihkyvän kentän sisällä vei kohta kaiken huomion kaupungin kauniilta maisemilta ja meren etäiseltä pauhulta.
    Mustan kaapukankaan verhoama olento oli kaikkea muuta kuin Sätkynuken lailla virtaviivainen ja langanlaiha. Matoro ei voinut olla ajattelematta, että hän lähestyi joka askeleella suurta hauta-arkkua, joka olisi valmiina nielaisemaan sisäänsä hänet tai Visokin. Tai tarvittaessa vaikka molemmat. Ilmaan jäätyneen kaapukankaan alla oli kuin rautainen monoliitti, joka katsoi heitä molempia hieman yläviistosta.

    Se oli aivan järjettömän iso.

    Mitä lähemmäs he kävelivät sitä, sitä vaikeampaa oli olla huomioimatta, että hän voisi kohta katsoa sitä kasvoihin. Pakokauhu kasvoi jokaisella askeleella, mutta Matoro puri hampaat yhteen ja asteli eteenpäin kuin taistelun ja kuolemanvaaran pakottamana.

    ”Katse tuskan, turmion”, Matoro toisti. ”Ja näkökentän takana… no, siinähän odottaa.”

    Olento seisoi täysin keskellä hänen näkökenttäänsä oudon valon vangitsemana. Oliko se seurannut häntä joskus? Deltan temppelissä, Aft-Amanan käytävillä? Katsoiko hän nyt ensimmäistä kertaa jotain, joka oli kyllä tiennyt hänestä jo pitempään?

    Kylmä viilsi luihin ja ytimiin.

    ”Olen kieltänyt kaikkia menemästä liian lähelle sitä”, Visokki jatkoi. ”Mutta haluan kyllä tarkkailla sitä. Vaikka pelkään, että tuollainen olento ei anna itsestään paljoa.”

    ”Niissä ei tunnu olevan kovin paljoa… mitään”, Matoro sanoi hiljaa. ”Ne eivät tunnu eläviltä olennoilta.”

    ”Ei”, Visokki sanoi kylmästi. ”Mutta kyllä minä silti kuulen asioita, kun yritän keskittyä siihen.”

    ”Ajatteleeko se jotakin?”

    Hänelle ei tullut mieleenkään kokeilla omalla naamiollaan. Visokki pysähtyi taas ja tuntui hieman keräilevän ajatuksiaan. Hän kääntyi Matoroa kohti, ja katsoi tätä sanoinkuvaamattoman pelottavalla katseella.

    ”Siihen sattuu, Matoro. Siihen sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Enkä usko, että se on meidän aiheuttamaamme. Ehkä se vain… on tuollainen.”

    Matoro ei oikein tiennyt, mitä sellaiseen saattoi vastata. Eihän se yllättävää ollut, että sellainen olento ei ollut tyytyväinen omaan olemassaoloonsa… mutta silti.

    ”Mistä kirotusta paikasta ne voivat edes tulla?” Matoro kysyi, vaikkei odottanut Visokin tietävän.

    ”Nukentekijän käsistä. Mikä se sitten ikinä onkaan.”

    ”Miljoonien mutterien taloudelliset vahingot”, Matoro sanoi ja sai omituisen virneen kasvoilleen, kun muisteli Kapuran kirjoittamaa Hatuntekijää.

    Visokki oli vieläkin vakavampi kuin aiemmin. Matorolla oli paha aavistus, että admin ei ollut valmis yrittämään keventää tätä hetkeä.

    ”Minä kyllä sain pelottavankin vakavia syitä uskoa, että… jollain tavalla se on ’toa’. Ainakin symbolisesti. Avden oma toa-tiimi, jos voit kuvitella.”

    ”Kezen… tai se, mikä puhui Kezenin suulla sanoi, että ne eivät antaisi sinun kuolla, vaan joutuisit elämään kuolemasi yhä uudelleen ja uudelleen.” Matoro piti katseensa Nukessa, mutta vaikutti poissaolevalta. Jokainen askel oli edellistä vaikeampi.

    ”En olisi yhtään yllättynyt, että Vatsastapuhuja puhui sinulle kokemuksesta. Että niiden itsensäkin koko olemassaolo on pelkkää painajaista. Kävisi melkein sääliksi, mutta en tiedä, onko minulla varaa sellaiselle säälille.”

    ”Onkohan meidän edes mahdollista hidastaa sitä tämän enempää, tai tuhota? Sen tuhoaminen tuskin tekee mitään, jos sen tekijä pystyy parsimaan sen takaisin kuosiin.”

    ”Kuka Punaiselle Miehelle ikinä onkaan tehnyt leikkikalunsa on tehnyt hyvää työtä. Tai no, hyvää ja hyvää.”

    Visokki oli hetken pysynyt paikoillaan, ja niin oli Matorokin. Olennon kasvot alkoivat hahmottua, mutta seuraavat pari askelta veisivät heidät jo puhe-etäisyydelle. Valo kiilteli kasvoista, joiden pinta oli peilinkirkas.

    ”En voi olla miettimättä, kokeeko hän niitä kohtaan jonkinlaista sentimentaalisuutta. Enkä sitä, että onko tämäkin syy sille, että Syvä Nauru toimii nyt suoremmin. Ehkä olemme päässeet hänen ihonsa alle monellakin eri tavalla.”

    ”Ainakin ne kutsuivat Naurua isäkseen”, Matoro sanoi. Eikä voinut olla ajattelematta Voxiluxin sanoja isästään ja äidistään.

    Matoro pelästyi — mitä jos hänen äänekkäät ajatuksensa Oraakkelista kavaltaisivat jotain, jota hän ei halunnut antaa adminille? Tässä tilanteessa tuntemuksiensa piilottelu tuntui kuolettavan vaikealta.

    ”Nyt on muuten erinomainen hetki kääntyä takaisin, jos ei halua nähdä sitä tämän tarkemmin.”

    Matoro huokaisi syvään, mutta piti kurssinsa. Hän ei sanonut mitään. Visokki kyllä tunnisti toan mielentilan, jonka rohkeus tuli lähinnä itsensä ruoskimisesta eteenpäin. Se ei ehkä ollut kovin terveellistä, mutta jokainen toa, joka taisteli tarpeeksi pitkään, oppi sen lopulta.

    He astuivat muutaman metrin päähän olennosta hehkuvan staasikuplan vankina. Kaavun hupusta kurkisti lohduttomat metalliset kasvot, joiden pinnasta Matoro näki vääristyneen heijastuksen itsestään.

    Hän katsoi kuin tyhjää haarniskaa. Silmäkuopat olivat tyhjät ja paljastivat onton kammion kasvojen takana — toisen niistä alla oli kyynelen muotoinen kuoppa. Suun paikalla oli jotain, joka vaikutti hitsaussaumalta, ja kasvojen muoto oli kulmikas, taottu, terävä. Sen leukaperät ja ohimot saivat kokonaisuuden näyttämään hieman Pakarin kaltaiselta naamiolta.

    Ja sen keskeltä kulki viiru. Railo samaan pimeään tyhjyyteen, johon silmät veivät. Railo merkiksi siitä, että se joko oli haljennut kahtia tai tulisi vielä halkeamaan.

    Kuten mestarinsakin.
    Se tiesi. Ja se tiesi, että Matoro tiesi.

    Sen kasvot kertoivat samaa tarinaa, jonka Matoro jo tunsi.

    Näky oli täysin metallinen, täysin liikkumaton, täysin eloton… mutta Matoro tiesi sen tarkkailevan häntä. Oli pitkään tarkkaillutkin. Jokainen vilahtava varjo silmäkulman rajalla Deltan temppelistä — ei, Rozumilta asti — tuntui samalta kuin se tuntui. Ja se kuunteli. Se kuunteli kun hän hengitti, ja hengitys tiheni, ja oli helppo kuvitella tuo railo kasvojen keskellä aukeamaan ja nielaisemaan hänet kuin se suuri sarkofagi, jolta sen muoto näytti.

    Joku osa hänestä mietti hieman huvittuneena, miten hän onnistui aina vain löytämään uusia painajaisten aiheita itselleen, ikään kuin niitä ei olisi ollut vielä tarpeeksi. Muut osat olivat lähinnä kauhuissaan. Se näytti niin raskaalta ja kömpelöltä, että sen ei missään nimessä pitäisi kyetä vain… seuraamaan. Huomaamatta. Jälkiä jättämättä.

    ”O-onko se ritarikuntalainen kertonut vielä mitään?” Matoro kysyi, vaikka ei tiennyt halusiko hän edes tietää enempää.

    ”Hän ei ole ollut hereillä. Emmekä me tiedä, miksi tuo seurasi häntä.”

    ”No… mitä me voimme tehdä tuon kanssa?” Matoro yritti ajatella jotakin muuta kuin olentoa edessään. ”Minusta tuntuu, että Avden miekkamies voi ilmestyä koska vain, ja yksinkertaisesti katkoa tuon kaapelin.”

    ”Niin, ehkä vain leikimme tulella. Mutta jos olet sitä mieltä, että sirut voi vangita kelloon, joudumme kohtaamaan nämä painajaiset ennemmin tai myöhemmin.”

    Matoro yllättyi — kuulostiko tämä siltä, että Visokki jo harkitsi ajatusta? Ehkä siihen olisi hyvä palata vielä… toisissa merkeissä.

    ”Jos leikimme tulella, mitä yritämme saavuttaa? Jos sitä ajattelee… noh, jonkinlaisena panttivankina, onko siitä edes meille mitään hyötyä?”

    ”Ajattelin ensin katsoa, reagoiko Avde jotenkin. Sitten meidän lienee viisasta käydä keskustelu siitä, paljonko virtaa tähän ansaan on järkevää pumpata. Mutta toisaalta… jos tämä pitää yhtä Avden aseista edes hetken poissa päiväjärjestyksestä, se ei ole ainakaan täysin huono asia.”
    Visokki päästi ulos äänen, joka kuulosti epämääräisesti naurahdukselta.

    ”Tuntuuko yhä siltä, että kummallekaan meistä olisi tämän jälkeen paikka punaisen kuninkaan hovissa?”

    ”Mieluummin minä olen Tawan hovissa”, Matoro vastasi lähes uhmakkaasti. ”Avde saa pitää typerät tuolinsa…”

    ”Lohduttaa kuulla sinulta noin, kaiken tämän jälkeen.”

    Kauhistuttavalla tavalla tuntui siltä, että rautaiset järkähtämättömät kasvot kuuntelivat niitä sanoja. Mutta jos Syvä Nauru tiesi, mitä hän tiesi, sillä ei ollut ehkä enää väliä.

    Hän oli jo lähtenyt uinnille näihin syviin vesiin kauan, kauan sitten.

    Vihreä viirusilmä vilkaisi Matoroa vain nopeasti, mutta katsoi taas kohti hauta-arkkumaista olentoa.

    ”Voisin ehdottaa tästä poistumista. Kääntämättä sille selkäämme.”

    Matoroa ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja hän peruutti selvästi hieman liian nopeasti, ja melkein horjahti. Eleettömänä pysyminen kävi yhä vaikeammaksi, mutta myöhemmin hän olisi tyytyväinen siitä, että oli suostunut koko hommaan, vaikka sitten vain näyttääkseen Visokille olevansa paremmalla tolalla. Juuri sillä hetkellä hän olisi halunnut vain kääntyä ja juosta pakoon katolta niin nopeasti kuin mahdollista, mutta hillitsi itsensä.

    Rautaneito seurasi heidän poistumistaan kärsivällisesti. Sillä oli aikaa odottaa.

  • Demiurgi

    Ourgoksen, tai nykymatoranin käsityksen mukaan ”Muovaajan” tarinan tiedetään saaneen alkunsa niin kauan aikaa sitten, ettei sen tarkkaa alkupistettä olla pystytty jäljittämään. Maltillisimmatkin arviot kirjurien ensimmäisille maininnoille ulottuvat niin kauas ajanlaskumme toiselle puolelle, että tarinan sijoittaminen millekään yleisesti tunnetulle aikajanalle ei ole mahdollista. Tiedämme kuitenkin, että Muovaajan legenda on ollut olemassa miltei yhtä kauan kuin sivilisaatioitakin. Edes eteläisen maailman titaanit eivät silloin vielä vaeltaneet. Draakkikuninkaat uinuivat vielä laavapätseissään ja tarinat Sokean Jumalattaren kauneutta kurottelevista kouristakin olivat vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessa.

    Ainoa asia, mikä Muovaajan ajoissa oli yhteistä omiemme kanssa, oli tähtitaivas, joka on säilynyt lähes muuttumattomana. Tämän tiedämme, koska Kestekh Nuin aurinkokello sen meille kertoo. Sen sivuille kaiverrettu kartasto muistuttaa niin läheltä omaamme, että sitä ensimmäistä kertaa tutkineet pohjoismanterelaiset oppineet eivät olleet uskoa, kun kiven ikä heille lopulta selvisi.

    Kulunut aika on kuitenkin vain yksi syy sille, miksi Muovaajan tarina tunnetaan nykyään niin heikosti. Toinen, ja mahdollisesti vielä merkittävämpi, on se, kuinka paljon tarinasta selvinneet sirpaleet ovat ajan kanssa muotoutuneet kertojiensa näköisiksi.

    Mantereilla hänet nähtiin jonkinlaisena luojana, kenties Suuren Hengen itsensä oikeana kätenä. Mahdollisesti juuri tästä syystä tarinan Muovaaja sekä ”Rakentaja” risteävät vanhoissa legendoissa niin usein. Yhteneväisyyksiä henkien välillä toki on, mutta kuten on todistettu myös Turaga Manitaloksen teksteissä, ovat tarinan Muovaaja ja lännen suuri ritari selvästi kaksi täysin erillistä toimijaa. On ymmärrettävää, että legendat ovat ajan kanssa sulautuneet, sillä esitohungainen sana ”Ourgos” kääntyy tavallisemmin juuri ”rakentajaksi”.

    Tämänkin vuoksi jatkan termin ”Muovaaja” käyttämistä. En ainoastaan näiden kahden entiteetin erottamiseksi, vaan myös siksi, että ”muovaaminen” sopii paljon paremmin siihen, mitä legendoissa kerrotaan muovatuksi tulleen. Sillä vaikka rakentajan alasimella taottiin kaikki maallinen, sanotaan taivaankannen ”muovautuneen” Ourgoksen käsissä.

    Mutta kuten aikaisemmin huomioin, Muovaajan legendaa värittää usein se, missä se kerrotaan. Varhaissteltiläiset tarinat jättävät usein pois maininnat Muovaajan taivaallisesta taustasta ja kuvaavat tämän lahjakkaana insinöörinä – kuolevaisena, joka tiedoillaan ja taidoillaan taivutti taivaankannen tahtoonsa. Samaan aikaan koillissakaran uskomukset yleensä keskittyivät Muovaajan seuraajiin – tämän kahteentoista oppilaaseen, joille tämä väitetysti jätti kaiken, minkä kosmoksesta tiesi.

    Kaikki näistä ovat kuitenkin voimakkaasti ristiriidassa erityisesti länsisakaraisten näkemysten kanssa, jotka maalaavat Muovaajan Suuren Hengen vastavoimaksi. Ne kertovat Demo-Ourgoksesta, hänestä, joka vangitsi tähtitaivaan Suuren Hengen tahdon vastaisesti ikuisesti paikalleen. Nämä tarinat yhdistyvät usein väitteisiin, joissa Suuri Henki lopulta vangitsi Muovaajan helvettiin. Kiirastuleen, joka kulutti pois metallin ja mädätti pois lihan. Tosin tällaiset tarinat elivät voimakkaana lähinnä Lännen Rakentajalle uskollisissa taruissa, jotka tätä ylistäessään pyrkivät kumoamaan samalla kaikki tätä uhkaavat ”väärät legendat”.

    Erot eri sivilisaatioiden tarinoissa ovat luonnollinen seuraus ajan kulusta ja kulttuurillisesta värittymisestä, mutta ne tekevät tutkimuksen haasteelliseksi, jos tavoitteena on todistaa Muovaajan todellinen läsnäolo historiassamme. Ja vaikka nykyaikainen konsensus on, että Muovaaja on vain tulosta luontaisesta luomistarinan kaipuusta, keskittyy Turaga Manitaloksen teksti neljän viimeisen luvun aikana yksioikoisesti todistamaan Muovaajan todelliset juuret.

    Hänen mukaansa Muovaajan täytyi olla Suuresta Hengestä. Tämän luotetuin poika. Tämän taivaankannen kirkkain tähti. Ja vaikka Muotoilijan ulkonäöstä selvinneet maininnat ovat harvalukuisia, tukevat ne kuitenkin Manitaloksen pääasiallista teoriaa: Muovaaja oli mitä luultavimmin valottu. Yksi ensimmäisistä.

    Jos Muovaajan valollinen olemus olisi todistettavissa – tämän olemassaolon lisäksi, luonnollisesti – tukisi se myös sitä pääasiallista seikkaa, miksi tämän teoksen seuraava luku vaatii näin perusteellista pohjustusta. Sillä tähti, joka paistaa pohjoisella taivaalla koordinaateissa 104;252.6. sitoutuisi tällöin Muovaajan legendaan muutenkin kuin vain etymologiansa osalta. Jos aikaisemmat teoriat tämän luonteesta kyettäisiin vankemmin todistamaan, olisi äärimmäisen loogista päätellä, että koordinaattiemme taivaankappale ei ole ainoastaan pohjoisen taivaan kirkkain tähti, vaan myös Muovaajan toa-tähti.

    Mutta vaikka näiden palasten paikalleen loksahteleminen antaakin tyydyttävän illuusion taivaankappaleen 104;252.6. luonteesta, on minun kuitenkin rikottava kuvajainen ilman armoa. Sillä vaikka Muovaajan alkuperä olisi puoliksikin niin taivaallinen kuin löydökset esittävät, ei se silti selitä sitä, miksi tämän tähti käyttäytyy taivaalla täysin eri tavoin kuin muut suojelustähdet. Itse asiassa, kuten määriteltiin jo luvussa seitsemän, on Muovaajan tähden lisäksi taivaalla ainoastaan yksi tähti, jonka radan vakaus ja paisteen kirkkaus ovat verrattavia: Initoi.

    Tämä on se kohta, jossa hypoteesini karkaavat lopullisesti valistuneista arvauksista puhtaan spekulatiivisiksi – ja siitäkin syystä ne eivät siis tähän teokseen kuulu. Tulevilta sivuilta löydät laskemat ja kaikkein tuoreimmat ja tarkimmat kartat taivaankappaleen 104;252.6. sijainneista, kirkkaudesta ja gravitaation vaikutuksesta ympäröiviin taivaankappaleisiin. Tahdon kuitenkin jättää kartastoni kiehtovimman lähdemerkinnän sivun 211 loppuun ja ohjata katseita Turaga Manitaloksen muistiinpanoihin. Kenties ajan kuluttua tai optisen teknologian kehityttyä joku seuraajistani, kenties juuri sinä, lukijani, olet se, joka varmuudella vahvistaa linkin Muovaajan ja tämän mukaan nimetyn tähden välille – ja kenties myös selität sen, miksi sen kellertävä paiste niin läpitunkevasti värjää taivaan siellä, missä punaisen loisteen raja jo hälvenee.

    Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä…

    Syksy oli viimein saapunut siihen pisteeseen, että pimeä laskeutui jo siinä vaiheessa iltaa, kun Bio-Klaanin kaupunkielämä oli yhä verrattaen vilkasta. Toripaikkojen välissä leimuavat lämmittävät tulet ja kujia valaisevat katuvalot pitivät kuitenkin huolta, että valosaaste peitti vielä suurimman osan tähtitaivaasta loimuunsa. Paksuun turkisviittaan kietoutunut Suga tiesi, että muutaman tunnin päästä kaupungin hiljennyttyä taivas kuitenkin paljastaisi kaiken kosmisen loistonsa. Marssiessaan kohti linnakkeen itäistä porttia hän jätti tarkoituksella huomioimatta sen yhden punaisen hehkun, joka selkeällä säällä oli erotettavissa päiväsaikaankin.

    Kuivuneet lehdet narskuivat hänen jalkojensa alla, kun toa portit läpäistyään käänsi askeleensa vasemmalle kohti koillista. Loivan alamäen päässä, lyhyen matkan päässä kaupungin muureista, siinsi ainoa todennäköinen määränpää, mihin sitä tietä pitkin yleensä matkustettiin. Tähän kellonaikaan tie oli jo hiljainen. Toisaalta myös muurien läpi kulkemisen yhteyteen pystytetyt turva-asemat vähensivät liikennettä siihen suuntaan verrattuna tavalliseen.

    Vaikka Arkistojen vierailijoille tarkoitetut aukioloajat olivat jo ainakin puolella tunnilla takanapäin, paloi kirjaston pääsalissa edelleen valot. Suga koputti jykevään puiseen oveen kohteliaisuudesta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi suoraan sisään. Kuten tapana oli, ovea ei ollut lukittu. Ei siitäkään huolimatta, että Suga oli edellisen käyntinsä aikana sitä hartaasti pyytänyt.

    ”Morjensta moi!” hän kailotti kuuluvasti. Vastaukseksi hän sai ensiksi yhden hyväksyvän murahduksen jostain aulatiskin takaa ja hetkeä myöhemmin pirteämmän moikkauksen pääovesta vasemmalla seisovien kirjahyllyjen keskeltä. Jälkimmäisen äänen päästänyt sininen tonttu marssi kirjapinon kanssa tervehtimään toaa, joka nosti turkisviittaansa typötyhjään naulakkoon ovenpielessä.

    ”Kaikki kunnossa täällä päässä?” Suga aloitti varovaisen tiedustelunsa. Työpöytäänsä kohti vaappuva Geevee nyökkäili kulkiessaan.

    ”Toki. Miksi? Onko jotain tapahtunut?”

    ”Kaupungilla oli ampumavälikohtaus”, Suga tuumasi yllättäen itsensäkin, kuinka tottuneesti hän suhtautui uutisiin. ”Paikallisten välienselvittelyä tosin tällä kertaa.”

    Vaehran murahti ja nousi tiskin takaa pitkä valkoinen jatkojohto käsissään.

    ”Hiljainen päivä täällä on ollut muutenkin. Ei kyllä toisaalta haittaa yhtään. Tulit varmaan hakemaan seuraavaa satsia?”

    Suga vilkaisi Vaehranin edessä pöydällä lepäävää pinoa eri näköisiä ja kokoisia teoksia, jotka ilmiselvästi odottivat siinä noutajaansa. Maakareiden yllätykseksi Suga kuitenkin pudisteli päätään.

    ”Olen, öh, ulkoistanut näiden läpi kahlaamisen. Peelo tekee saman puolessa ajassa ja tuhat kertaa tarkemmin. Turha laittaa omia väsyneitä silmiäni enää tarkistamaan teidän ihan hyvää pohjatyötä muutenkaan.”

    Vaehran oli laskenut kätensä kirjapinon päälle. Lopulta hän kuitenkin kohautti olkiaan, tarttui pinoon ja laski kirjat jonnekin pöydän taakse pois näkyviltä.

    ”Annan ne sitten hänelle”, Vaehran sanoi.

    ”Ai sinäkin olet jutellut Peelolle?” Geevee ihmetteli. Kysymyksensä perään hän huudahti kovaan ääneen melkein kompastuessaan johtoon, jonka Vaehran oli hetki sitten pudottanut käsistään. Tulen toa kumartui nostamaan sen pois tieltä heti, kun tonttu oli löytänyt taas tasapainonsa.

    ”Tawan kanssa itse asiassa”, Suga vastasi silmät kuitenkin edelleen naulittuna Geeveen jalkoihin. ”Hän on valtuuttanut pienen porukan auttamaan Seleciuksen kanssa. Sanoi, että Peelolla voisi olla asiaan uutta perspektiiviä, joten odotan hänen tuomiotaan.”

    ”Joo hän on ravannut täällä aika tiuhaan viime aikoina. Hän ei kyllä näistä löydä enää satunnaisia mainintoja enempää”, Vaehran mutisi ja kopautti jalallaan puuta siitä vierestä, mihin oli kirjat laskenut.

    ”Kaikki varteenotettava materiaali on käyty läpi kuukausia sitten ja niin kauan, kun kokoelmistamme puuttuvat teokset eivät taianomaisesti ilmaannu takaisin hyllyihimme, en usko, että kirjojen selaaminen enää saavuttaa paljoa.”

    ”Melkoista puhetta kirjastonhoitajalta”, Geevee ähkäisi, mutta ymmärsi kyllä ystävänsä turhautuneen äänensävyn syyn.

    He olivat käyttäneet lukemattoman määrän tunteja Selecius-jahtiin, mutta kohtalokas yö, jolloin aihetta käsittelevät kirjat olivat heidän hyllyistään kadonneet, oli tehnyt liian peruuttamattoman kolon tutkimuksiin. Ja sen he olivat todenneet jo ennen Mercuraa. Ennen Tulinoidan Mestaria ja sitä ahdistavaa varjoa, joka oli maakarien työn päälle langennut.

    Toivo oli ollut Sugan käsissä jo pitkään. Tai oikeastaan Sugan ystävässä, jonka lähettämä kirje oli palannut polttelemaan jään toan taskuun.

    ”No mitäpä saisi siinä tapauksessa olla?” Vaehran sitten huokaisi. ”Meillä ei valitettavasti taida olla mitään muuta sellaista tekemistä, mikä johtaisi kovin mielekkäisiin seikkailuihin.”

    ”Itse asiassa kyllä teillä taitaa olla”, Suga virnisti. ”Seikkailukirjallisuutta nyt siis ainakin. Tahtoisin aloittaa klassikoista. Jotain sellaista, mikä kaikkien pitäisi tietää.”

    Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan yllättyneinä, mutta tonttu tarttui tarmokkaasti tuumasta toimeen. Hän lähti johdattelemaan Sugaa kirjaston puoliväliin sille hyllyriville, missä toan toiveet toteutuisivat.

    ”En olisi uskonut sinusta lukutoukaksi”, Geevee huomioi ääneen. ”Kun tutkimusaineistojenkin kanssa kiristelit aina niin hampaitasi.”

    ”Tahdon kokeilla jotain uutta. Tiedätkös, jotain sellaista kuuluisaa todellisuudesta irrottavaa.”

    Sugan hartiat olivat niin leveät, että hän joutui seuraamaan tonttua sivuttain muutaman kapeamman hyllyrivin ajan.

    ”Toki olen nuoruudessani lukenut Sinne ja Sekaisin, sekä muut sitä seuraavat teokset, mutta olisi kiva avartaa vähän tajuntaa.”

    ”Juu tottahan toki”, Geevee hymähti. ”Ja sinulla ei ole varmasti mitään muuta syytä sille, että saavuit tänne tällaiseen kellonaikaan hakemaan kevyttä iltalukemista.”

    Suga ei lähtenyt mukaan Geeveen leikkiin, joten tonttu joutui jatkamaan pohdintaansa ilman toivottua reaktiota.

    ”Sillekään ei ole varmaan mitään syytä, että Vaehran on nähnyt sinut norkoilemassa rakennuksemme kulmalla ainakin kolmesti tämän päivän aikana.”

    He olivat pysähtyneet. Kirjojen selkämykset hyllyssä heidän edessään olivat huomattavan kirjavia ympäristöönsä verrattuna. Vasemmalla aukeava rikolliskirjallisuuden osasto koostui kauttaaltaan harmaan sävyistä, kun taas oikealla näkyvät tieteiskirjat koostuivat melkein pelkästään mustan ja sinisen sävyisistä selkämyksistä.

    ”Nautin syyssäällä ulkoilusta”, Suga selitti epätyypillisen kuivaan sävyyn tietäen vallan hyvin, ettei onnistunut huijaamaan sinistä pientä miestä. Eikä hän huijata yrittänytkään. Sugan mielestä oli täysin luonnollista, että joku katsoi rusettikaulaisen tontun perään.

    ”En tiedä, mitä ne siellä kokouksessa oikein selittivät, mutta minusta on naurettava ajatus, että joku polttaisi kokonaisen hotellin yhden kirjakerhon takia.”

    ”Tiedät hyvin, ettei kirjakerhon, vaan sinun”, Suga murahti ja käänsi katseensa kirjojen värikkäistä selkämyksistä suoraan Geeveen kirkkaana loistaviin silmiin. Hän imitoi tonttua ja risti odottavasti omatkin kätensä näyttääkseen vakuuttavammalta.

    ”Ette te tiedä sitä”, Geevee intti.

    ”Emme”, Suga myönsi, ”mutta onko mitään haittaa siitä, että olemme vähän varovaisempia?”

    Geevee huokaisi kyllästyneesti, mutta ei saanut enää suunvuoroa vastalauseelleen. Hänen taakseen ilmestynyt vanhaa tietokoneen näppäimistöä kainalossaan kantava tulen toa piti siitä huolen.

    ”Me olemme sodassa, Geevee, ja informaatio on voimaa. Ei ole minusta kaukaa haettua, että joku yrittää katkoa yhden suurimmista voimavaroistamme.”

    ”Se tarkoittaa, että sinä olet ihan samalla tapaa vaarassa”, Geevee yskäisi. Siihen Vaehran vastasi vain sormenpäitään yhteen hieromalla. Geevee tiesi, että ainoa syy, miksi ne eivät iskeneet kipinää, oli se, että Vaehran piti elementit tarkoituksella aina kaukana herkästi syttyvästä elämäntyöstään. Tontulle ei kuitenkaan tarvinnut erikseen selittää, miksi pieni kirjallisuuteen hurahtanut tonttu oli kovemmassa vaarassa kuin lieskoja mielellään komentava supermies.

    Huokaistuaan vielä kerran syvään antautumisen merkiksi Geevee nosti katseensa takaisin Sugaan ja yritti parhaansa mukaan jättää huomiotta Vaehranin omahyväisen virnuilun takanaan.

    ”Seikkailukirjallisuutta, siis?”

    ”Kyllä kiitos”, Suga hymyili. ”Saa olla pituuttakin. Minulla on aikaa.”

    Geevee tuijotti Sugaa. Sitten hyllyä takanaan. Sitten taas Sugaa. Sitten hän kääntyi taas ja tarttui kirjaan, joka keskihyllyn sijainnistaan huolimatta vaati tontulta varpailleen nousemista. Sugan silmät loistivat kirjan nimen nähdessään. Juuri siitä olisi täydellistä aloittaa.

    Noin puolitoista tuntia myöhemmin Pimeä Uhka – vaiko mahdollisuus? lepäsi Sugan sylissä avonaisena, mutta ei kovinkaan kulutettuna. Hän oli lukenut siitä ensimmäiset parikymmentä sivua ja niistäkin ainoastaan puolet ajatuksella. Loput hänen huomiostaan oli mennyt Geeveen kanssa jutustelemiseen. Lepotuoliin rojahtanut toa naputti kirjan kantta sylissään samalla, kun Geevee kertoi viimeisimmästä lasinpuhallusprojektistaan. Tonttu oli alkanut pohtimaan ääneen, kuinka hän saisi savua jumiin pienen puhaltamansa lasipallon sisälle, jotta sen saisi muistuttamaan täysikuuta. Suga oli lähtenyt välittömästi pohdintaan mukaan, ja kirja oli jo silloin hylätty tekstipuoli alaspäin hänen syliinsä. Siitä keskustelu oli usean hukkuneen aasin ja rikkoutuneen sillan myötä kiemurrellut Klaanin kaupungin tapahtumiin ja lopulta päivän välikohtaukseen, josta Sugakin tiesi vain rippeitä.

    ”Hän… muutti itsensä banaaniksi?” Geevee ihmetteli epäuskoisesti. Risti-istuntaan tyynyn päälle asettunut tonttu oli tyhjentänyt jo kaksi kuppia teetä keskustelun aikana ja käytetty teepussi roikkui hänen mukinsa ulkopuolella.

    ”Silminnäkijät väittivät, että se oli hauskin juttu, minkä he olivat koskaan nähneet. Jaksan kyllä itse epäillä. Olivat varmaan ihan shokissa sen jälkeen, kun se apina…”

    ”… kun se apina?” Geevee tivasi malttamattomana.

    ”Öh… kääri sätkän… tuota…” Suga yritti löytää oikeita sanoja.

    ”Niin?”

    ”Se… öh, ei ole tärkeää jutun juonelle.”

    Geeveen uteliaisuuden töykeä sivuuttaminen ei olisi muuten jäänyt käsittelemättä, mutta mukavasti istuma-asennossa iltaa viettävä kaksikko sävähti katsomaan kohti Vaehranin vastaanottopöytää, kun sen päälle kasatusta metallisesta rakkineesta alkoi kuulua niin julmettua rahinaa, että sitä lähempänä istuva Geevee ei ollut kuulla enää omia ajatuksiaan. Hän ei tohtinut vielä kysyä kollegaltaan, miten tämän rakennusprojekti eteni, vaan nappasi tyynynsä, tyhjän kuppinsa ja pienen vierelleen kasautuneen kirjapinon ja raahasi ne Sugan tuolin toiselle puolelle saadakseen hieman etäisyyttä Vaehranin huutavaan rakkineeseen.

    Suga kiinnitti huomiota kirjoihin, joita Geevee siirteli. Nekin olivat kansitaiteeltaan värikkäitä, eivätkä lainkaan sellaisia harmaita tietokirjallisuuden jättiläisiä, mitä arkistomaakarin iltalukemiseksi olisi äkkiseltään uskonut. Geevee huomasi Sugan uteliaan katseen ja nosti pinonsa päällimmäisen kirjan paremmin nähtäville.

    ”Syvänmeren Saagat. Aitoja ja rehellisiä merenkävijöiden tarinoita vuosituhansien takaa. Huomaan palaavani tähän aika usein. Se tapa, millä Turaga Geran kokoaa tarut tuntumaan kuin yhtenäiseltä kokonaisuudelta on minusta aina ollut vaikuttava. Hän saa kymmenet irtonaiset tarinat yhdeksi tyydyttäväksi teokseksi.”

    Suga kuunteli aidosti kirjasta kiinnostuneena. Tosin sitäkin enemmän häntä kiehtoi se, miten kevyt kirjallisuus arkistomaakarin tekstinnälkää lopulta tyydytti.

    ”Olen yllättynyt, että luet, noh… tuollaista kuolevaisten kirjallisuutta”, Suga myönsi ääneen. Geevee ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin, tontun kasvoilla oli leveä hymy.

    ”Hei, minä olen vain kirjastonhoitaja. Tuo on se viisi tutkintoa itselleen hankkinut suurprofessori”, tonttu naurahti ja nyökkäili Vaehrania kohti. Tämän edessä kasautuvan rakkineen pitämä meteli korjaantui yhdellä jämerällä läimäyksellä rakkineen kanteen. Kuului ”piip” ja sitten ”krunts”. Laite oli yhä päällä, mutta mekaanisen korinan ääni vaimeni ainakin muutamalla desibelillä.

    ”En ole muuten koskaan tainnut kysyä”, Suga käytti vähentyneen taustametelin suoman mahdollisuuden jatkaa, ”että olitko sinä kirjastonhoitaja jo ennen Bio-Klaania? Arkistokuvien perusteella olit kuitenkin täällä töissä jo avajaisten aikaan.”

    Geevee nyökytteli ja asetteli Syvänmeren Saagat nätisti takaisin kirjapinonsa päälle.

    ”Pieni yksityiskirjasto Kristallisaarilla. Sitä ennen Metru Nuilla. Tosin, öh… täytyy myöntää, että en muista puitteista paljoa. Niistä tuntuu olevan niin loputtoman paljon aikaa.”

    Geeveen normaalisti niin kirkkaat silmät himmenivät huomattavasti tämän pysähtyessä muistelemaan mennyttä työuraansa. Se ei jäänyt Sugaltakaan huomaamatta. Tonttu oli mennyt selvästi hieman vaikeaksi.

    ”Jos olen ihan rehellinen, niin olen aina ollut parempi muistamaan teoksia kuin väkeä. Tiedätkös, kun tarinoiden kautta asiat kokee paljon aidommin. Tulee sellainen olo, että on elänyt jonkun muun seikkailuja, vaikka ei olisi nostanut ahteriaan tuolista.”

    ”No tuota kokemusta minäkin tässä kovasti tavoittelen!” Suga hihkaisi ja naputteli taas Pimeää Uhkaa sylissään. Hänen vyönsä alta ei seikkailuja tietenkään puuttunut, mutta se, mitä Geevee kuvaili, kuulosti niin taianomaiselta, että sen tavoitteleminen tuntui tärkeältä. Seikkailuja omalta kotisohvalta.

    ”Ehkä… öh, keskittymisessäni on vain hieman kehitettävää.”

    Geevee huomioi sivumäärän, jonka läpi Suga oli kahlannut ja naurahti ääneen.

    ”Ehkäpä sinä olet sitä koulukuntaa, jonka olisi parasta lukea hiljaisuudessa omassa kolossaan. Tällainen kahden työmyyrän seura ei ainakaan helpota tuon edistymistä.

    Suga arveli Geeveen olevan oikeassa, mutta juuri sillä hetkellä takaisin asunnolle hiippaileminen olisi tyrmännyt sen toisen syyn, miksi Suga Arkistojen pehmeintä tuolia kulutti. Moderaattorien pyyntö oli ollut selkeä: Jonkun tuli pitää Arkistoja silmällä myös aukioloaikojen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Peelon tutkimustyö oli vielä vaiheessa, ei Sugalla ollut kiire yhtään minnekään.

    ”Se elää!” Vaehran julisti nyrkkiin puristettua kättään ilmassa voitonriemuisesti heiluttaen. Kirjojen keskellä loikoileva kaksikko hätkähti istuimillaan. He käänsivät katseensa tulen toaan, jonka eteen kannettuun näyttöpäätteeseen oli syttynyt valo.

    ”Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?” Suga havahtui viimein kysymään. Koko sen ajan, kun hän oli istunut siinä, Vaehran oli kaivellut milloin mistäkin arkistojen uumenista erilaisia komponentteja ja johtoja. Nyt niistä suurin osa oli kasattu kellastuneen metallisen laatikon sisään ja niille toveriksi toa oli tuonut ikivanhan kuvaputkinäytön.

    ”Tämä kaunokainen”, Vaehran esitteli ylpeänä, ”on Carnium Enten 16B-mallin pääte ajalta ennen kuin kukaan meistä oli edes nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa.”

    Suga siristeli silmiään. Geevee näki tämän katseesta, että tällä oli vaikeuksia ymmärtää, mitä Vaehran tarkoitti.

    ”Se on tosi vanha tietokone”, tonttu selitti.

    ”No niin, kyllä”, Suga nyökytteli. ”Mutta miksi? Teillä on asiakastietokoneinakin tuollaisia, joissa on jo litteä näyttö.”

    ”Ja meillä on ainakin kolme hologrammilevyäkin”, Geevee täydensi. ”Mutta onhan tuo kieltämättä aika… retro.”

    Vaehran ei näyttänyt tyytyväiseltä seuralaistensa reaktioihin. Samaan aikaan kone itse ei tuntunut olevan tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. Kuului ”naks” ja se leikkasi kiinni ja sulkeutui. Viiden sekunnin päästä koneeseen liitetty kuvaputkinäyttö siirtyi automaattiseen virransäästötilaan.

    ”No voi perseensuti”, Vaehranin suusta luikahti. Sekä Geevee että Suga ajattelivat päässään, että toa kuulosti hetken aikaa omituisen paljon Paacolta.

    ”Niin ehkä minun kysymykseni sitten oikeasti liittyi siihen, että miksi oikeastaan kasaat tuollaista vekotinta”, Suga kohdensi ajatuksiaan. Samalla, kun Vaehran hiljaa itsekseen kiroillen tarkisti virtalähteeseen kulkevaa johtomerta, Geevee osoitti kirjekuorta pöydällä kaiken ”retron” välineistön seassa.

    ”Hän aikoo taas yrittää ratkoa Demiurgia.”

    Vaehran nosti katseensa Sugaan huomatessaan kummastuneen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. Suga oli noussut seisomaan ja kävellyt pöydän luokse Geevee vanavedessään.

    ”Ah, niin, sinä et vissiin ole koskaan käynyt digi-illoissani?” Vaehran kysyi.

    Suga pudisteli jälleen päätään. Hän oli alkanut ymmärtää, että hän tiesi yllättävän vähän siitä, millaista toimintaa maakarit arkistoissa järjestivät muun työnsä ohella.

    Vaehranista taas tuntui siltä, että Suga oli velkaa kunnollisen selityksen, kun oli kerran vaivalla itsensä lukutuolistaankin ylös kammennut. Hän avasi hetkeä aikaisemmin osoittamansa kuoren ja kiskoi sieltä ulos hopeisen datamuistitikun sekä sinisen muistilapun, johon oli raapustettu isoin kirjaimin ”Demiurgi”.

    ”Matoro lähetti sen meille Metru Nuilta. Kertoi saatekirjeessä sen olevan Mustan Käden peruja ja, että kukaan paikallisista ei ollut päässyt käsiksi sen sisältöön. Hän oli arvellut, että me saattaisimme keksiä tavan, joten lähetti sen meille avattavaksi.”

    ”Se oli noin kuukausi sitten”, Geevee täydensi ystävänsä kertomusta. ”Voit varmaan arvella siitä, miten hyvin meillä on sen kanssa mennyt.”

    Mustan Käden mainitseminen kutitteli Sugan selkäpiissä. Päätellen siitä, että Matoro oli lähettänyt datamuistin suoraan Klaaniin, Killjoyta ei ollut joko saatavilla tai muistia yritettiin pitää salassa häneltä. Kumman vain, Suga olisi ymmärtänyt.

    ”Olemme pitäneet eräänlaisia talkoita täällä digi-illoissa”, Vaehran jatkoi. ”Kaikki linnakkeen harrastelijat ovat saaneet yrittää vuorollaan, eikä kukaan ole saanut tikusta mitään irti. Oikeastaan, kukaan ei ole saanut sitä edes kytkeytymään oikein.”

    ”Voisiko se olla rikki?” Suga mietti ääneen. ”Se näyttää meinaan aika vanhalta noin niin kuin kokonsa ja muotonsa puolesta.”

    Suga vilkaisi Vaehrania, joka nyökkäsi tälle luvan. Suga nosti datamuistin pöydältä ja siveli sen pintaa sormellaan. Se oli kylmä. Paljon kylmempi kuin sitä ympäröivä arkistojen ilma, eikä Suga uskonut, että Vaehran oli säilyttänyt kirjekuorta ulkonakaan. Reaktiomaisesti Suga sitten kopautti tikkua napakasti rystysellään ja hänen yllätyksekseen iskusta ei kuulunut sellainen ääni kuin metallin ja rystysen kohtaamisesta olisi hänen mielestään kuulunut. Jokin metallin ominaisuuksista vaimensi siihen kohdistuvat iskut vaikuttavalla tavalla.

    ”Kal-metallia”, Suga tajusi. Nyt hän tiesi, mistä hän muisti materiaalin oudon tuntuman. Se oli sama, mitä Killjoy oli käyttänyt vuosikausia omissa haarniskoissaan. ”Metru Nuin sodassa kehitetty taikametalli”, hän sitten kiirehti selventämään olettaen aivan oikein, että termi ei ollut yleistietoa.

    ”Olipa mitä oli”, Vaehran tuumasi, ”kuka ikinä onkaan säilönyt tietojaan tuohon, ei halunnut, että kukaan yrittää aukoa sitä väkisin. Muuten olisimme jo kurkanneet sisälle, josko vaikka jokin juotos olisi löystynyt aikojen saatossa.”

    ”Ja tämä vanha rakkineesi on täällä siksi, että…” Suga yritti palautta keskustelua takaisin raiteilleen.

    ”Tiedostoformaatit”, Vaehran selitti. ”Yksi syy sille, miksi emme pääse käsiksi edes mihinkään kansiota muistuttavaan voisi johtua siitä, että kaikki laitteemme ovat yksinkertaisesti liian uusia. Jos tämän muistin sisältö on tallennettu tarpeeksi kauan aikaa sitten, sen tiedostoformaatit saattavat olla myös niin antiikkisia, että mikään meidän vekottimistamme ei yksinkertaisesti tunnista niitä dataksi. Joten…”

    ”Joten tämä upea rotisko ajalta, ennen kuin kukaan meistä oli nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa”, Geevee toisti ystävänsä aikaisemmin lausumat sanat.

    ”Jos saisin sen vain pysymään päällä”, Vaehran kiristeli hampaitaan. ”Olen varmaan johdottanut jotain väärin. Tai tämä muisti on väärää standardia. Tai… hmm…”

    Suga laski datamuistin takaisin pöydälle ja antoi tulen toalle tilaa etsiä rakkineensa toimimattomuuden syitä. Hän kuitenkin kiskaisi lukutuolinsa yhdellä riuskalla kiskaisulla lähemmäksi Vaehranin työpistettä silminnähden kiinnostuneena siitä, saisiko tämä sen toimimaan. Geevee seurasi esimerkkiä ja kantoi istuintyynynsä toien seuraksi. Kirjat hän jätti tällä kertaa kuitenkin jälkeen.

    ”Se, mitä ystäväni ei sinulle kertonut on, että hän nauttii tuosta aivan valtavasti. Rakentelusta ja sen sellaisesta.”

    Vaehran ei ottanut Geeveen virnuilua kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi koneen kanssa ähertämistä.

    ”En voi syyttää. Kyllä te olette joutuneet kahlaamaan ihan tarpeeksi monen käärön ja teoksen läpi viime aikoina. Hyvä, että pidätte mielenne virkeänä”, Suga hymähti.

    Hän oli jopa hieman kateellinen maakareille, jotka molemmat olivat intohimoisesti paljastaneet hänelle vapaa-aikansa sisältöä. Ja koska Sugan viimeiset pari viikkoa eivät olleet erityisen kiireisiä, tuntui hänestä koko ajan siltä, että hänen pitäisi käyttää aikansa tuottavammin kuin vain alituisesti valmiustilassa olemalla.

    ”Miten tuo sitten liittyy asiaan?” Suga ihmetteli, vaikka osoittikin datamuistin mukana tullutta lappua vain harhauttaakseen itseään omista turhautuneista ajatuksistaan. ”Miksi Demiurgi? Selittikö Matoro sitä lainkaan?”

    Geevee ja Vaehran pudistelivat molemmat päätään.

    ”Se tuntuu jotenkin täysin irralliselta”, Geevee tuumasi. ”Ehkäpä muistin omistaja oli Muovaajan myytin ihannoija. Tai ehkä se on viittaus johonkin muistin sisällössä. Vaikeaa edes arvailla.”

    ”Ai se viittaa Muovaajaan?” Suga ihmetteli. ”Mietinkin, että nimi kuulosti etäisesti tutulta.”

    Hän kurkotteli nostamaan sinisen lapun Vaehranin tietokoneen sisällä työskentelevien käsien välistä. Nimi ”Demiurgi” oli kirjoitettu sille selvästi jonkinlaisella musteella. Teksti oli yllättävän tyylikäs, vaikka näyttikin kuin joku olisi vahvistanut kirjaimia jälkeenpäin maalaamalla ne siihen uudelleen.

    ”Muovaajan taru on sinulle tuttu?” Geevee ihmetteli ääneen. Suga oli kuitenkin jo senkin illan aikana myöntänyt useaan kertaan, että lukeminen ei ollut hänen juttunsa.

    ”Selecius kertoi sen pääpiirteittäin, kun matkustimme lännessä. Legenda tuntuu elävän sielläpäin paljon vahvempana. En ole kuullut varmaan koskaan kenenkään edes mainitsevan nimeä mantereilla tai välisaarilla”, Suga selitti.

    ”Ihan todellisuutta heijasteleva havainto”, Vaehran mutisi ja naksautti viimeisen hetkeä aikaisemmin irrottamansa johdon takaisin paikalleen. ”Itäinen versio tarinasta on värittynyt aika sopivaksi Artakha-positiiviseksi myytiksi. Se esitti Demiurgin lähinnä vääränä profeettana, jonka kohtalo oli tulla ajan hampaiden kuoliaaksi kaluamaksi.”

    ”Kovin montaa muuta versiota et tarinasta enää kuulekaan”, Geevee täydensi. ”Varsinkaan sen jälkeen, kun Metru Nuilla tutkittiin niitä myyttejä vähän, noh… kriittisemmin.”

    Suga kohotti kulmiaan. Molemmat maakarit olivat selvästi lukeneet kaiken Demiurgiin liittyvän aineiston tarkasti.

    ”Mihin tutkimukseen viittaat?”

    ”Ko-Metrusta rahoitettiin pari vuosikymmentä sitten retkikunta tutkimaan kaikkia niitä arkeologisia löydöksiä, joihin myytti perustuu”, Vaehran jatkoi selittämistä nyt kädet viimein vapaana päätteen sekamelskasta.

    ”Suurin osa, mitä Muovaajasta tiedämme, perustui Turaga Manitaloksen teksteihin. Vanhaa tavaraa kaikki. Pohjoismanterelaisia muinaisreliikkejä.”

    ”Niihin oli dokumentoitu aika tarkkaan ne lähteet, mistä Demiurgin legenda oli peräisin. Vanhoja aurinkokelloja. Kaiverruksia vanhoilta kirjureilta. Suurin osa niistä oli yhä tallessakin ja, noh… melkein kaikki niistä osoittautuivat joko huomattavasti Manitaloksen arvioita tuoreemmiksi tai vain… luovasti tulkituiksi”, Geevee jatkoi.

    Suga ymmärsi jo, mihin se oli kaikki johtamassa. Se ei kuitenkaan yllättänyt häntä. Ei hän Selecius-ystävänsä kertomuksistakaan ollut koskaan tulkinnut Muovaajan tarua muuksi kuin tarinaksi.

    ”Joten… hän ei ole totta? Demiurgia ei koskaan ollut olemassakaan. Onpas omaperäinen twisti”, Suga naurahti niin imelän sarkastisesti, että häntä itseäänkin kuvotti.

    ”No ei ollut ei, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedekunta ole niin uskonutkaan. Manitaloksen teksteillä on kuitenkin yhä aika paljon seuraajia. Aina parin vuoden välein saa lukea jonkun onnenonkijan fanaattisia ’tutkielmia’, jossa yritetään todistaa Demiurgin olemassaolo. Siitä on tullut joissain piireissä jo vähän vitsi. Muovaajasta on tullut sellainen satoja tuhansia vuosia sitten kuollut kryptidi”, Vaehran tuhahti.

    Sen sanottuaan Carnium Ente 16B hänen edessään jyrähti jälleen käyntiin. Valo syttyi näyttöön ja ikivanha kovalevy korisi kopassaan. Geevee pomppi ystävänsä rinnalle jännittämään. Sekunnit tuntuivat matelevan tuskallisen hitaasti. Vaikka näyttö paistoi kirkkautta maakareiden silmille, tuijottivat he edelleen vain eräänlaista valaistua pimeyttä. Kului ainakin kaksikymmentä jännittynyttä ja hiljaista sekuntia lisää, kunnes Carnium Enten rujo pikseleistä koostuva logo rävähti ruudulle ja Vaehran uskalsi tuulettaa uudestaan.

    ”Hah! Tiesin, että se oli virtalähteen syytä”, hän riemuitsi. ”Täytyy pärjätä ilman levykeasemaa, mutta en usko, että se on ongelma.”

    Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Vaehran kiskoi koneen eteen pyörivän toimistotuolinsa, asetteli sormet näppäimistölle ja saattoi muutamalla painalluksella – parin kiusallisen pitkän latausruudun kautta – 16B-mallin antiikkiselle, mutta silti tunnistettavalle työpöydälle.

    ”No niin”, Vaehran hieroi käsiään yhteen. Hän nosti datamuistin, mallasi sen avonaisen keskusyksikön edessä ammottavaan sopivaan porttiin ja työnsi.

    Klops.

    ”Se on väärin päin”, Geevee huomautti. Vaehran käänsi datamuistia satakahdeksankymmentä astetta ja työnsi uudestaan.

    Klops.

    ”No miten se nyt…”

    Vaehran käänsi muistia uudestaan takaisin siihen asentoon, missä se oli, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa saada sitä sisään. Tällä kertaa se sujahti paikalleen täysin vaivatta. Kumpikaan maakareista ei ymmärtänyt, millaista kirottua taikaa datamuistin ympärille oli langetettu. Suga vain tarkkaili kärsivällisesti pöydän toiselta puolelta.

    Sitten he odottivat. Keskusyksikkö rahisi. Kuvaputkinäyttö väreili. He odottivat minuutin ja sitten toisenkin. Näin vanhan rakkineen täytyi vain olla todella hidas. Vaehranin teoria datamuistin vanhentuneista tiedostoformaateista oli niin hyvä, ettei se voinut olla pitämättä paikkansa.

    Kolmannen minuutin jälkeen he myönsivät tappionsa. Vaehranin hartiat lysähtivät ja naamio kallistui alaspäin. Geeveen toverillinen kosketus laskeutui salamannopeasti hänen olkapäälleen.

    ”Se oli hyvä teoria. Olen iloinen, että testasit sitä.”

    Kaikki positiiviset tunteet Vaehranin kasvoilla kuolivat Geeveen silmien edessä. Toan silmät harhailivat ympäriinsä kuin syyllistä etsien sitä kuitenkaan löytämättä. Tontun ja Sugan kauhuksi Vaehranin seuraava reaktio oli repäistä datamuisti väkivaltaisesti irti tietokoneesta ja paiskata se halki arkistojen tyhjän aulan.

    ”HELVETTI! HELVETIN HELVETTI!”

    Sugan niskateräsvillat nousivat pystyyn ja toa jähmettyi paikalleen tietämättä, kuinka reagoida. Geevee katsoi raivon partaalla kihisevää ystäväänsä kauhuissaan. Tonttu otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta Vaehran oli saanut pahimman vihansa jo purettua. Tämä päätyi lysähtämään takaisin tuolilleen ja romautti päänsä pöydälle käsiensä varaan. Häpeä ja katumus valuivat tulen toan tajuntaan sitä mukaa, kun adrenaliini haihtui hänen verestään.

    Geevee ja Suga tuijottivat maansa myynyttä arkistoijaa hetken, kunnes Geevee rohkaistui heistä ensimmäisenä ja hyppäsi pöydälle ystävänsä viereen. Tonttu tarttui Vaehranin ranteeseen kaksin käsin samalla, kun Suga alkoi katselemaan ympärilleen ohi sinkoutunutta datamuistia etsiskellen.

    ”Olen pahoillani…” Vaehran sopersi. ”En olisi saanut-”

    ”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Geevee yritti lohduttaa, mutta Vaehran vain pudisti päätään.

    ”Kuukausitolkulla työtä. Kirjeitä ympäri maailmaa, kymmeniä tuhansia sivuja tekstejä ja olemme ihan yhtä tiedottomia kuin silloin, kun aloitimme. Olisikin pelkkä helvetin Selecius, mutta jos emme luoja paratkoon, saa yhtä datamuistia toimimaan… Mitä helvettiä me täällä oikein teemme?”

    ”Vaehran… päivä on ollut aika pitkä”, Suga yritti puskea väliin, mutta Vaehran jatkoi määrätietoisesti epätoivossaan märehtimistä.

    ”Joka ikinen päivä on ollut pitkä. Joka helvetin päivä. Eikä meillä ole kadonneita kirjoja, sinun Selecius-ystävääsi eikä Mustan Käden salaisia kansioita. Ei mitään. Ei mitään näyttöä niistä pitkistä päivistä, mitä me olemme täällä viettäneet.”

    ”Vaehran!” Geevee kivahti nyt jo niin kovaan ääneen, että tulen toa viimein nosti päänsä käsiensä syövereistä, joskin vain nähdäkseen turhautuneen ilmeen ystävänsä kasvoilla.

    ”Tuo ei pidä paikkansa! Jos satut muistamaan, meillä on Tulinoidan Mestarin vihat niskassamme, yksi varastetuista kirjoista palautettu takaisin paikoilleen ja Suga-ystävällämme on vieläpä melkoisen selkeä kuva seuraavasta siirrosta. Ja… katso nyt tuotakin! Sinä kasasit tuon… kivan retron vekottimen yhdessä illassa. Ja se toimiikin vielä! Mehän saamme aikaan täällä ihan hitosti, kun ottaa huomioon, että olemme kaksi kirjastonhoitajaa keskellä sotilassaartoa!”

    Vaehran tuijotti Geeveetä suoraan tämän eriskummallisiin oransseihin silmiin. Hän harvoin pysähtyi miettimään ystävänsä luonnetta, mutta näin läheltä, ja näin epätoivoisen hetken keskellä hänen oli pakko käyttää muutama sekunti taas tontun eriskummallisen ulkonäön huomioimiseen.

    ”Geevee puhuu asiaa”, Suga murahti luovutettuaan datamuistin etsimisen suhteen. ”Minä olen jo yksinäni teille moninkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Olen varma, että Tawa ja Peelo sanoisivat ihan samaa. Nyt ei ole aika vaipua epätoivoon. Ei varsinkaan, kun suunta on kaikesta huolimatta täysin oikea.”

    Geevee nyökkäsi Sugan rohkaiseville sanoille ja käänsi sitten katseensa Vaehraniin odottaen tältä samaa. Nöyränpään kallistuksen saatuaan Geevee kiskoi ystävänsä käsistä niin kauan, että tämä viimein suoristi selkänsä. Suga hymähti tyytyväisenä ja istahti alas, kun taas ystävänsä ryhtiin viimein tyytyväinen Geevee loikkasi alas pöydältä ja riensi Sugan ohi ja kumartui aulan toisella puolella olevan ensimmäisen kirjahyllyn alle. Hetken hapuiltuaan hänen kätensä löysi etsimänsä ja kiskoi datamuistin sen uumenista.

    Hän havahtui siihen, kuinka painava se oli kokoisekseen. Oikeastaan, Geevee tajusi, että ei ollut oikeastaan pidellyt datamuistia omissa hyppysissään vielä kertaakaan. Tietotekniset kommervenkit olivat aina olleet luonnostaan Vaehranin tehtäviä, eikä Geevee ollut kokenut sen kummempaa tarvetta ängetä tämän projekteihin mukaan. Mutta nyt, kun se oli hänen käsissään, hänestä tuntui kuin olisi koskettanut sen kaltaista metallia ennenkin. Sen ainutlaatuinen kylmyys tuntui elävän jossain hänen muistojensa syvyyksissä. Se aivan ehdottomasti muistutti häntä jostain.

    ”Jos se ei ollut ennen tätä rikki, niin nyt se varmaan on”, Vaehran sadatteli. Geevee asteli takaisin istuintyynylleen datamuistia käsissään pyöritellen. Siihen ei ollut ilmestynyt naarmuakaan, vaikka Vaehranin tunteenpurkaus oli singonnut sen melkoisella voimalla.

    ”Oletko varma, että haluamme sen auki?” Geevee kysyi ääneen, mutta hänen katseensa oli naulittu muistitikkuun eikä ollut täysin selvää, kenelle tonttu sanansa osoitti.

    ”No sitähän me tässä olemme yrittäneet”, Vaehran ihmetteli.

    ”Koska minusta tuntuu, että tiedän, kuinka…”

    Suga ja Vaehran vilkaisivat toisiaan kummastuneena. Sitten Vaehran nousi seisomaan huomattuaan, kuinka valot Geeveen silmissä värähtelivät.

    ”Geevee… onko kaikki kunnossa?”

    Mutta Geevee ei tiennyt, kuinka vastata kysymykseen. Datamuistin kylmä pinta oli herättänyt hänessä jotain. Tunteen, jonka hän oli luullut unohtaneensa. Ja olikin. Mutta nyt se tanssi hänen silmillään päivänkirkkaana. Miksi ihmeessä hän ei ollut sitä aikaisemmin tajunnut?

    Datamuisti ei vaatinut oikeanlaista päätettä tai kykyä lukea vanhoja tiedostoformaatteja. Se vaati ainoastaan sanan. Sanan, jonka Geevee jostain selittämättömästä syystä tiesi. Ja mitä pidempään kylmä metalli poltteli hänen käsissään, sitä selvemmäksi sana muuttui.

    Ei Demiurgi, vaan…

    ”Baterra”, Geevee sanoi.

    Sugakin oli noussut seisomaan. Hiljaisuus vallitsi. Kumpikaan toista ei tiennyt, mitä Geevee tarkoitti.

    Sitten kuului kilahdus ja lyhyt mekaaninen surahdus. Datamuisti oli haljennut Geeveen käsissä kahdeksi. Sen kansi lensi kaaressa irti ja kilahti omaan kylmään tapaansa arkistojen kiviselle lattialle. Kolmikko tuijotti datamuistia nyt yhtä pöllämystyneenä. Jokainen siristeli silmiään nähdäkseen, mitä salaisuuksia sen sisällä lymyili.

    Kuului toinen kilahdus ja toinen mekaaninen surahdus. Sitten pölähti.

    Jauhe, joka oli räjähtänyt datamuistin sisältä Geeveen kasvoille sai tontun välittömästi yskimään. Sitä oli pitkin hänen hengitysteitään. Sitä oli hänen silmissään. Hän oli melko varma, että hän ehti jopa nielaisemaan sitä.

    Suga toimi ensimmäisenä. Salamannopea potku osui Geeveen ojennettuun käteen ja datamuisti sinkoutui metrien päähän tontusta kolkosti lattialle kilahdellen. Kaksi väkivahvaa kättä tarttui Geeveetä hartioista ja kiskaisi tämän välittömästi jauheen pöllystä pois. Mutta vaikka toa oli toiminut nopeasti, vahinko oli jo tapahtunut.

    Geevee tajusi sen kuitenkin vasta silmät taas avattuaan. Kaikki oli pysähtynyt. Sugan Vaehranille käskyjä karjahtelevat kasvot olivat jähmettyneet ja suusta lentävä sylkivana jäätynyt ilmaan. Vaehranin järkyttynyt ilme ei värähtänytkään tämän kavoilla. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ainoa asia, mikä liikkui, oli Geevee itse.

    Sitten joku koputti arkistojen oveen. Geeveen katse kääntyi hetkellisesti sitä kohti, kunnes tämä kuuli tömähdyksen taas edestään kiinnittäen hänen huomionsa takaisin.

    Sugan irtonainen pää vieri hänen syliinsä. Se oli irronnut toan harteilla ilman merkkiäkään väkivallasta. Kuin toan ruumis olisi vain yhtäkkiä alkanut hylkimään sitä.

    ”PÄÄ POIKKI!”

    ”PÄÄ POIKKI!”

    ”PÄÄ POIKKI!”

    Oveen koputettiin jälleen. Samalla hetkellä Vaehran katosi siniseen loimuun, joka paistoi kuin sininen aurinko olisi yhtäkkiä syttynyt arkistojen sisälle. Sininen valo, joka korvensi pois Vaehranin ruumiin. Sugan irtonainen pää oli löytänyt lempeän hymyn kasvoilleen.

    ”Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.”

    Koputus. Se ei loppunut. Koputus ei koskaan loppunut. Geevee tiesi sen. Jokainen uusi koputus lähetti miljoona aaltoa ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin. Kellot raksuttivat. Koputus ei loppunut.

    ”JA JONAKIN AAMUNA ENNEN SARASTUSTA HUOMAAT…”

    Koputus jokaisessa ajassa, mitä oli koskaan ollut.

    ”… ETTÄ MUSTA AURINKO NOUSEE!”

    Sugan ruumis katosi lieskoihin. Naurava pää katosi vain hetkeä perästä. Ja oveen koputettiin vain. Se ei loppuisi ikinä. Se ei loppunut ikinä. Se oli teknisesti ottaen kaikkialla.

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”

    Ja kaikki paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”

    Geevee paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”

    Baterra.

    Ei Demiurgi, vaan Baterra.

    Geevee hengitti syvään. Vesi täytti hänen keuhkonsa. Se ei sattunut, ainoastaan yllätti hänet. Hänen alkaessa yskimään sitä pois, hän tajusi olevansa taas sillä rannalla, jossa kaikki oli miltei mennyt pieleen.

    Hän makasi taas vatsallaan vetisissä suolaisissa kivissä. Varma siitä, että hänen matkansa oli päättynyt murheeseen. Hänen veljensä, se paljon häntä itseään suurikokoisempi, makasi hänen vieressään. Valtava lommo hänen kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.

    Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa, mutta sitten pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Vesikin vasta puoliksi ulos hänen keuhkoistaan. Joten punainen hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.

    Geevee menetti tajuntansa. Haaksirikko oli päättänyt kerätä veronsa.

    ”Jos minä en olisi kunnossa, niin en todellakaan väittäisi niin! Jos te vaivaatte Kupea tällaisella asialla joku, joka oikeasti tarvitsee apua, ei ehkä saa sitä”, Geevee yritti selittää. Hänen ympärilleen kerääntynyt joukkio vaihteli huolestuneita katseita, vaikka tontun sanat tuntuivatkin täysin vilpittömiltä.

    Syvässä lukutuolissa – siinä samassa, missä Suga oli vielä vähän aikaa sitten istunut – nyt istuva Geevee yritti saada anelevaa katsekontaktia kenen tahansa läsnäolijan kanssa. Suga ja Paaco seisoivat tuolin molemmilla puolilla samalla, kun Vaehran pyyhki vesilammikkoa pois tuolin edustalta.

    Tulen toan hätäratkaisu oli ollut hänen elementilleen ironinen. Puoli kannullista vettä Geeveen kurkkuun, ja valitettavasti osittain tämän keuhkoihin, oli saanut suuren osan jauheesta pois tämän hengitysteistä. Tukehtumisvaara oli myös saanut tämän välittömästi virkoamaan. Koko tilanne oli kestänyt lopulta vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sugan radiopuhelimeen tehtyyn ilmoitukseenkin oli reagoitu muutamassa minuutissa.

    Tunnelma oli jo kohtuullisen rauhallinen siinä vaiheessa, kun Paaco oli rynnännyt sisään. Pyörätuolissa ärisevä skakdi, jota tämä oli työntänyt mukanaan, rullaili takaisin muiden luokse datamuistin puolikas käsissään. Sugan oli pitänyt hieraista silmiään, kun Bladis oli tylysti työntänyt sormensa sen sisälle jumiin jääneeseen jauheen jäänteisiin ja työntänyt sen jälkeen sormen suoraan suuhunsa.

    ”Kredipselleeniä”, skakdi ähkäisi. ”Ja… hometta”, hän lisäsi.

    ”Osaat päätellä sen mausta?” Vaehran ihmetteli.

    ”Meillä oli taannoin… tilanne päällä liittyen tuohon mömmöön”, Paaco selvensi. ”Kaikki moderaattorit opetteli sen jälkeen tunnistamaan sen.”

    ”Ei kait sitä nyt silti maistamalla…” Vaehran yritti jatkaa, mutta Bladiksen kärsivällisyys epäolennaisuuksiin oli sinä päivänä pyöreässä nollassa.

    ”Sanoitte, että tämä on istunut täällä kuukauden?”

    Geevee nyökytteli päätään yrittäen parhaansa mukaan osoittaa toimintakykyään ystäviensä huolen laskemiseksi.

    ”Ja se oli peräisin?”

    ”Mustan Käden tukikohdasta Metru Nuilta”, Geevee sanoi.

    Suga ja Bladis vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Skakdia kadutti jälleen, että olivat päästäneet Codyn jo poistumaan. Tosin tällä kertaa muistakin kuin harrastetoimintaan liittyvistä syistä.

    ”En usko hetkeäkään, että Matoro olisi lähettänyt sitä, jos olisi tiennyt, mitä sen sisällä on”, Suga kiirehti puolustamaan toa-toveriaan. ”Näiltäkin herroilta kesti näin pitkään selvittää, että se ylipäätään edes aukeaa.”

    Se fakta kiinnosti erityisesti Paacoa. Jopa Bladis seurasi ihmeissään pojan oma-aloitteista kuulustelua.

    ”Ja se aukesi miten täsmälleen? Sanoitte, että Geevee oli sanonut jotain outoa ja sitten se oli vain naksahtanut auki?”

    ”Baterra”, Geevee täsmensi. ”Sanoin Baterra ja sitten alkoikin jo tapahtua.”

    ”Mitä se edes tarkoittaa? Suga ihmetteli.

    ”Se on vanhaa selakhiaa”, Bladis tiesi kertoa. ”Tarkoittaa ’hiljaista kuolemaa’ tai jotain sen suuntaista. Ette halua tietää, millaisilla eri tavoilla Same sitä aina välillä käyttää…”

    ”Minua kiinnostaa huomattavasti enemmän, mistä sinä sen oikein keksit”, Vaehran kivahti Geeveelle jopa hieman syyttävään sävyyn. ”Olen yrittänyt ratkoa tuota viikkotolkulla ja sitten yksi sana vain avaa sen? Miksi juuri Baterra?”

    Ympäröivä hiljaisuus antoi olettaa, että muutkin läsnäolijat miettivät aivan samaa. Geeveen ajatukset laukkasivat. Hän tiesi, että oli väärin sanoa, että ’se oli tuntunut oikealta’. Varsinkin, kun hänellä oli sille myös ihan oikea syy. Siitäkin huolimatta, että hän oli tajunnut sen kunnolla vasta jälkeenpäin.

    ”Demiurgi… se kirjoitus tuossa lapussa. Se ei viittaa Muovaajaan, vaan tähteen, joka hänen mukaansa nimettiin. Tähti, joka väitetysti katosi yötaivaalta kokonaan joskus vähän ennen suuria sotia. Se vain… kuoli. Ennalta-arvaamattomasti, hiljaa, jälkiäkään jättämättä. Xialaiset tähtikartat viittaavat mustaan taivaaseen, joka sen tilalle jäi, Baterrana.”

    ”En… tiennyt, että olet lukenut tähtitiedettä”, Vaehran kakisti suustaan tietämättä, kuinka muuten vastata.

    ”Olen lukenut kaikkea, ystävä hyvä. Mutta erityisesti tähtitiedettä… joskin vähän nuorempana.”

    Paaco ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Geeveen vastaukseen. Hän oli suurimman osan keskustelun ajasta tuijottanut Bladiksen kämmenellä lepäävää datamuistin puolikasta. Hän ojensi kätensä sitä kohti ja Bladis, vaikkakin hieman vastahakoisesti, antoi toan nostaa sen omiin käsiinsä.

    Ensi töikseen Paaco nosti sen lähimmän avonaisen roskatynnyrin yläpuolelle ja varovaisesti pudisteli loput jauhetusta kredipselleenistä sen syövereihin. Sitten hän nosti sen suunsa eteen kuin olisi valmistautunut juontamaan standup-iltaa maailman omituisin mikrofoni kourassaan. Sitten kaikkien tyrmistykseksi hän sanoi vain yhden sanan.

    ”Baterra.”

    Mitään ei tapahtunut. Paaco ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se haittasi. Hän asteli moderaattoritoverinsa luokse varmoin askelin ja työnsi datamuistin tätä kohti kuin olisi haastatellut urheilukisan voittajaa.

    ”Mitä helvettiä?” Bladis ärjähti.

    ”Sinun vuoro.”

    ”Miksi ihmeessä?”

    ”Anna nyt mennä vaan, yritän todistaa teoriaani.”

    Bladis tuijotti Paacoa kummastuneena. Sitten hieman ärtyneenä. Lopulta hän vain pyöräytti silmiä päässään ja taipui.

    ”Baterra.”

    Eikä mitään tapahtunut.

    ”Baterra”, Suga sanoi, kun Paaco vuorostaan loikki tämän luokse.

    ”Baterra”, Vaehran sanoi vuorollaan.

    Sitten oli Geeveen vuoro. Paaco kuitenkin selvästi varoi työntämästä datamuistia liian lähelle tonttua.

    ”Baterra”, Geevee sanoi. Ja kaikkien yllätykseksi datamuistin sisälle syttyi sekunnin ajaksi pieni vihreä valo ja hiljainen ”naks” kuului siitä, missä muistin toisen puolikkaan vapauttanut klamppi iski nyt tyhjää.

    ”Se ei ole ainoastaan salasanasuojattu. Se on salasanasuojattu aukeamaan täsmällisesti silloin, kun sinä sanot sen. Tuo tuossa, tuo hetkellinen vihreä valo, on ääniaktivaattori. Käytän samanlaisia live-esityksissäni. Tiedättekö, kun yleisössä jotain viisi tyyppiä vaatii soittamaan Kova Kivi Karzahnin joka helkutin välissä. Piti ohjelmoida taustavalot syttymään vain, kun minä sanon sen.”

    Geeveen silmien valo värähteli tämän yli huokuvasta hämmennyksestä. Suga ja Vaehran vaihtoivat huolestuneita katseita.

    ”Joten se oli kuin olikin kohdennettu hyökkäys”, Suga huokaisi, joskin epäröiden silti omia sanojaan. ”Mutta… se ei selitä sitä, miksi Matoro…”

    ”En olisi lopulta siitäkään ihan varma”, Paaco kiirehti keskeyttämään. Bladis kurtisteli näkyvästi kulmiaan. Hän oli Sugan kanssa aivan samaa mieltä. Tilanne täytti juuri sellaisen vaaratilanteen merkit, jollaisesta Peelo oli kokouksessa varoittanut.

    Paaco oli työntänyt sillä välin sormensa datamuistin avonaisiin sisuksiin. Ääni, joka kuului seuraavaksi, oli… tahmea. Toa oli tarttunut johonkin sen sisuksissa ja liima, joka sitä piti paikallaan, litisi ja varisi irti siitä mustasta litteästä asiasta, jota toa yritti varovaisesti irrottaa.

    Lopulta hän onnistui. Datamuistin tyhjäksi kolutut kuoret kilahtivat lattialle, kun Paaco nosti löytämänsä kaikkien nähtäville.

    ”Älä viitsi”, Vaehran parahti.

    Datamuistin sisällä oli… pienempi datamuisti. Sellainen korttimallinen, joka varmasti sopisi heidän modernimpiinkin näyttöpäätteisiin.

    ”Näyttää siltä, että mitä peruja tämä lieneekin, sen lähettäjä halusi varmistaa, että vain sinä pääset käsiksi tiedostoihin.”

    ”Ja kredipselleenihöyryihin”, Bladis muistutti. ”Tätä pitää tutkia hyökkäyksenä, ei käytännön pilana. Kemialliset aseet eivät ole hyväksyttävä tapa verhota informaatiota.”

    ”No tutkitaan sitten!” Geevee kivahti moderaattorien sananvaihtojen väliin. ”Sitä vartenhan me täällä ollaan, että tutkitaan!”

    Paaco kohautti olkapäitään Bladiksen kysyvälle katseelle. Geeveen sanat olivat saaneet tuekseen Vaehranin käden, joka oli laskeutunut tontun olkapäälle. Bladiksen katse kääntyi lopulta hakemaan luottamusta Sugalta, jonka ryhti oli hiljalleen rentoutunut keskustelun aikana.

    ”Minulla on ollut ihan helvetin kamala päivä”, skakdi sitten aloitti. ”Sen lisäksi, että minua kohti on ammuttu tänään useaan otteeseen, jouduin todistamaan, kun apina repi irti omat perskarvansa, kääri niistä sätkän ja poltti sen silmieni edessä.”

    ”Hei se olikin tärkeää jutun juonelle!” Geevee ilahtui. Suga ei ollut varma, kuinka puolustautua.

    ”Minua suoraan sanottuna väsyttää niin infernaalisen paljon, että jos te myyrät tahdotte jatkaa tätä riskit tiedostaen niin antaa mennä. Mutta sillä ehdolla, että Suga on täällä jatkossakin pitämässä teitä silmällä.”

    Geevee ja Vaehran olivat molemmat aidosti yllättyneitä, kuinka helposti Bladis lopulta taipui. Suga nyökytteli vakuuttavasti. Paaco ojensi muistikortin Geeveen ojennettuihin käsiin.

    ”Tuo annos oli pieni ja homeitiöiden määrästä päätellen ihan helvetin vanhaa, mutta jos olossa tulee muutoksia niin-”

    ”Otamme yhteyttä Kupeen, luonnollisesti”, Geevee vahvisti. Ei hän ollut edes taivuttanut totuutta vakuuttaessaan voivansa hyvin. Noin kymmenen sekuntia kestänyt tajuttomuus oli jättänyt häneen näennäisesti pienemmät jäljet kuin vesi, jonka Vaehran oli kaatanut hänen kurkkuunsa. Fyysisesti hänen olonsa oli aivan normaali. Henkistä tilaa hän ei kokenut edes tarpeelliseksi kommentoida.

    ”Ja joku teistä tulee huomenna päivällä kertomaan, mitä löysitte”, Bladis vielä toitotti.

    Vaehran nyökytteli päätään. Skakdi ei ollut tilanteeseen laisinkaan tyytyväinen, mutta hänen harteillaan painava väsymys oli niin perusteellinen, että hänen oli pakko taipua sen edessä. Hän murahti ja lähti vaivalloisen näköisesti rullaamaan ulos aulasta. Paaco jäi kuitenkin hetkeksi jälkeen. Hän oli kontannut talteen datamuistin tyhjien kuorien molemmat puoliskot ja näytti niitä nyt maakareille.

    ”Haittaako teitä, jos tutkailen vähän tätä?”

    ”Antaa mennä vain”, Geevee myönsi. Ainoa asia, mitä hän juuri sillä hetkellä kaipasi, oli puristettuna jo hänen nyrkkinsä sisään.

    ”Tattista”, Paaco hihkaisi ja ryntäsi moderaattoritoverinsa perään. Tämän askeleita seuraamaan jäänyt kolmikko katseli hymähdellen, kuinka Paaco Bladiksen kiinni saatuaan tarttui tämän pyörätuolin kahvoista ja alkoi työntämään tätä kohti takaisin muureja johtavaan ylämäkeen.

    Maakarit olivat paikallaan korkeintaan sekunnin sen jälkeen, kun moderaattorien selät olivat kadonneet näkyvistä. Suga oli varma, että Vaehran juoksi ainakin kahden askeleen verran paikallaan, ennen kuin tämän jalat ottivat kunnolla kontaktia kivilattiasta kiidättäen tätä kohti aulatilan kauimmaista nurkkaa. Geevee oli aivan tämän kintereillä. Muistikortti vaihtoi omistajaa lennosta. Vaehran ei edes harkinnut sen survomista illan retroprojektiinsa, joka oli kaaoksen keskellä hänen tietämättään myös sammuttanut taas itsensä prosessorin ylikuumennettua yli turvallisten rajojen.

    Sermillä eristetty asiakastietokone ahmaisi kortin sisäänsä. Maakarit olivat niin tohkeissaan, että kumpikaan heistä ei tohtinut edes istahtaa, vaikka heidän edessään oli kaksi oikein käyttökelpoista toimistotuolia pöydän alle siististi aseteltuna. Siinä vaiheessa, kun Suga oli laahustanut kaksikon taakse, oli tietokone jo tunnistanut kortin ja ruudulle ilmestynyt latausruutu kertoi heille, että kansiota ja sen sisällä olevia tiedostoja ladattiin käyttöä varten.

    Odottava hiljaisuus oli niin rikkumaton, että olisi voinut kuvitella, että kukaan tilassa ei edes hengittänyt. Latauspalkki liikkui kohtalaiseen tahtiin, mutta Vaehranin ja Geeveen molempien mielestä hetki oli pisin, mitä he olivat eläessään kokeneet. Kun kansio viimein aukesi, siristeli Sugakin silmiään. Muistikortti oli väärällään täynnä…

    ”… kirjoja!” Vaehran hihkaisi. ”Satoja ja taas satoja digitoituja kirjoja!”

    Oli nyt jo hieman selkeämpää, miksi datamuistin sisältö oli osoitettu juuri Geeveelle. Sugalla oli kuitenkin vaikeuksia saada mielestään kaikkia niitä kummallisia asioita, mitkä tilannetta ympäröivät. Hän kuitenkin päätti antaa kirjastokaksikolle näiden voitonriemuisen hetkensä.

    ”Edistystä, Vaehran. Sinä kaipasit edistystä!” Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Tulen toan happamuus ja huoli ystävänsä hyvinvoinnista olivat molemmat kaikonneet kuin tuhka tuuleen. Hän tarttui hiireen ja alkoi selailemaan.

    ”Tunnistan näistä aika paljon. Osa on varmasti jo meillä hyllyssä. Osa taas… näyttää tutkimuspapereilta. Metru Nuin yliopiston leimoilla. Jos pitäisi arvailla, tämä on jonkun sieltä kotoisin olevan digitaalinen kirjakokoelma tai laajempi tutkimusaineisto.

    ”Onko sinulla mitään tapaa selvittää, kenen?” Geevee kysyi. Vaehran raapi hetken leukaansa, avasi sitten yhden tutkimuspapereista, nimeltään ”Aivokemian edistysaskeleet” ja alkoi selaamaan. Hän löysi etsimänsä nopeasti. Kirjassa oli valtava määrä muistiinpanoja. Vaehran tunnisti välittömästi sovelluksen, jolla ne oli tehty.

    ”Nämä on merkitty Ga-Metrun käyttämällä virtuaalisella muistiinpanovälineellä. Sellaisella litteällä kynälaitteella, mitä siellä edelleen käytetään. Ja katso, merkitsijästä on jäänyt jälkeen tällainen koodi.”

    Geevee työnsi kasvojaan hieman lähemmäksi ruutua. Totta tosiaan, muistiinpanojen alaosassa oli pitkä numerosarja, joka toistui jokaisen kommentin lopussa. Yhteen muistiinpanoon oli merkattu ainoastaan kysymysmerkki. Toiseen oli lisätty itse lähdeviite. Kirjojen alkuperäinen omistaja oli selvästi joko opiskelija tai tutkija.

    ”Miten se numero auttaa meitä?” Geevee ihmetteli.

    ”Meillä on kopio Ga-Metrun opiskelijarekisteristä”, Vaehran vastasi.

    ”… mutta miksi ihmeessä?”

    ”Minä… öh, teetätin kopion siitä silloin… muistatko kun Tawa lähetti meidät etsimään sitä väitöskirjaa aderidonialaisista viherhuuhkajista?”

    Geevee muisti ja nyökkäsi sen merkiksi.

    ”Minä… käytin tutkimuslupaamme vähän nuuskimiseen ja teetätin nopean kopion sillä niiden kätevällä laserlukijalla.”

    ”Minä arvasin kyllä, miten”, Geevee jatkoi. ”Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi.”

    ”No kun… etsin sieltä Laeraa… jos siinä yhteydessä olisi ollut vaikka… yhteystiedot.”

    Geevee läimäisi käden suurikokoiseen otsaansa. Hän ei voinut uskoa, että Vaehran oli tehnyt tason 7 informaatiorikoksen vanhan heilan kaipuun vuoksi.

    Suga oli sillä aikaa päättänyt olla hyödyksi ja oli kirjoittanut muistiinpanojen numerosarjan Vaehranin pöydältä löytyneeseen siniseen muistilappuun. Hänen kysyvä katseensa oli kaikki, mitä Vaehran tarvitsi.

    ”Ah, tuota, takahuone. Kolmoshylly, alin rivi. Sellainen… tosi paksu musta kansio. Odotas. Tarvitset avaimeni.”

    Suga virnisti, otti avaimen vastaan ja lampsi Vaehranin osoittamaan suuntaan. Geevee pudisteli edelleen päätään, mutta tiedonjano syrjäytti kaikki muut tunteet nopeasti. Hän tarttui hiireen Vaehranin nostettua kätensä sen päältä ja alkoi hieman kömpelösti selaamaan.

    ”Näitä on aika paljon. En usko, että meidän on tarkoitus selata niitä kaikkia. Voiko tässä hakea näitä nimeltä?”

    ”Voi”, Vaehran osoitti ruudun oikeassa yläkulmassa sijaitsevaa hakupalkkia. ”Jos nämä on siis nimetty mitenkään loogisesti, mitä ne kyllä näyttävät olevan. Mitä oikein tahdot hakea?”

    ”No kyllä sinä tiedät.”

    Ja niin tiesikin. Geevee luovutti hiiren Vaehranille ja tämä näpytteli sanat vuorotellen hakuun. Heidän pettymyksekseen ”Demiurgi” ja ”Baterra” eivät kumpikaan tuottaneet ainuttakaan hakutulosta.

    ”No tuo on vähän masentavaa…” Geevee tuhahti. ”Onko meillä tapaa hakea näiden sisällöstä? Nämähän ovat kaikki ihan digitaalista tekstiä eikä vain kuvia? Eikö meidän silloin pitäisi voida?”

    ”Se vaatisi, että ajan nämä ensin meidän kirjastomme järjestelmään, mutta jos rehellisiä ollaan, meidän pitää tehdä se joka tapauksessa, jos tahdomme lukea näitä jossain muuallakin kuin tässä asiakaskoneen äärellä”, Vaehran pohdiskeli.

    ”Kauanko siihen menee?”

    ”No näitä on aika paljon, että varmaan ainakin tunti.”

    Geevee huokaisi. Tunti kuulosti sillä hetkellä sekä yllättävän lyhyeltä ajalta että tuskastuttavan pitkältä ikuisuudelta odottaa lisää vastauksia.

    ”Tee se. Minä käyn keittämässä meille lisää teetä.”

    ”Tuota… kahvia myös, kiitos.”

    ”Kahvia myös”, Geevee virnisti. Vaehran jäi katsomaan, kuinka hänen ystävänsä vaappui ensin lattialle kaatunutta kuppiaan kohti ja sen nostettuaan kohti arkistojen alakerran yhteisiä keittiötiloja. Vaehran avasi sillä aikaa pääkäyttäjän tunnuksillaan arkistointisovelluksen ja aloitti muistikortin sisällön siirtämisen. Nyt, kun hänellä oli viimein hetki rauhoittua, illan tapahtumien kulku alkoi taas kalvamaan häntä.

    Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Matoro oli tapahtuneeseen syyllinen. Se, mistä hän oli datamuistin saanut, sen sijaan epäilytti häntä. Siitä, kun Make ja Same olivat palauttaneet Jumalan Nyrkin heidän kokoelmiinsa, oli jo aikaa, mutta Killjoyta ei ollut saatu vieläkään tilivelvolliseksi sen viemisestä saatika sitten myöhästymismaksuista. Nyt paikka, mistä Matoro oli datamuistin saanut, osasi sopivasti kohdentaa lähetyksen paikkaan, jossa Geevee olisi sen vastaanottamassa.

    Oli suoranainen ihme, että asia ei ollut paljastunut aikaisemmin. Vaehran huokaisi itsekseen kiitollisena siitä, että Suga oli ollut paikalla ja toiminut nopeasti. Jos Geevee olisi ollut jossain yksin ja koskenut datamuistiin ensimmäistä kertaa…

    Hän ei edes halunnut ajatella sitä. Hän tuli myös siihen tulokseen, että hänen ei ehkä pitäisi murehtia niin paljoa. Vielä aikaisemmin päivällä hän oli kihissyt kiukusta siitä, että mikään heidän tutkimuksista ei edennyt. Nyt hän selasi tuhannen tuntemattoman kirjan listaa, jota hänellä ei hetkeä aikaisemmin ollut. Hän yritti olla siitä kiitollinen.

    Uusi latauspalkki lähti liikkeelle ja Vaehran jäi tuijottamaan sitä kuin transsissa. Geevee palasi lopulta teen ja kahvin kanssa. Suga ei vastannut heidän huutoihinsa tauon pitämisestä. Maakarit arvelivat, että toa keskittyi niin kovaa, että ei ottanut huuteluja kuuleviin korviinsa.

    He olivat oikeassa. Suga ilmestyi paikalle lopulta yli puolta tuntia myöhemmin, kun Geevee ja Vaehran olivat tuhonneet kahteen pekkaan pienen pussillisen Å-kirjaimen muotoisia keksejä, jotka Geevee oli tuonut aamuiselta torivierailultaan. Suga räväytti Vaehranin selvästi käsin kokoon askarteleman rekisterin sivupöydälle ja istahti sitten maakarien viereen itselleen pikkuisen liian pienelle toimistotuolille. Vaehran näki heti, että jokin oli pielessä. Sugalla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.

    ”Noh?” Geevee ihmetteli.

    ”Löysin sen…” Suga ilmoitti. Vaehran ja Geevee vaihtoivat ilahtuneita katseita.

    ”Mutta se on… noh… tuttu nimi.”

    Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tällä kertaa yllättyneinä.

    ”Noh, kerro jo.”

    ”Muistiinpanot jättänyt koodi kuului…” Suga nielaisi, ”Tohtori Nizille.”

    Vaehranin ilme ei muuttunut. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuka ”tohtori Niz” oli. Eikä tiennyt tietoisesti Geeveekään. Siksi tonttu ihmettelikin, miksi hänen sydänkuulansa reagoi tietoon niin oudosti.

    ”Öh. Tuota. Minä en sitten kertonut tätä teille, koska vähän kuin lupasin viedä sen tiedon hautaani”, Suga aloitti. Vaehran ja Geevee nyökkäilivät tälle kannustavasti.

    ”Mutta… hän oli… Killjoyn vaimo. Kunnes hänet… surmattiin Metru Nuilla.”

    Vaehran oli tiedosta toki yllättynyt, mutta ei ollut aivan varma, muuttiko se mitään. Geevee sen sijaan lakkasi hengittämästä pidemmäksi aikaa kuin oli terveellistä. Hän ei ymmärtänyt sitä. Miksi tohtorin kohtalo, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa eläessään, tuntui hänestä niin pahalta?

    ”Öh… jos saan kysyä, niin mitä se mielestäsi tarkoittaa?” Vaehran kysyi.

    Suga joutui miettimään hetken. Nizin nimeen törmääminen oli yllättänyt hänet niin perusteellisesti, ettei hän ollut oikeastaan pysähtynyt vielä miettimään, mitä se tarkoitti.

    ”No siis… pieni piiri pyörii. Killjoy vei täältä Selecius-tutkimuksiin tärkeän kirjan ja nyt hänen edesmennyt vaimonsa lähettelee teille kirjoja haudan takaa. Kai tämä on teistäkin outoa?”

    ”On toki”, Geevee nielaisi kuuluvasti. ”Mutta myös mahdollisesti sattumaa. Tiedämmekö me, mitä tiedekuntaa hän oikein edusti?”

    ”Neurotieteitä”, Vaehran vastasi, ennen kuin Suga ehti edes kaivella sitä faktaa muistinsa perukoilta. ”Löysin hänen gradunsa. Muita julkaisuja hänellä ei näemmä edes ole. Sota varmaan sotki lupaavan akateemikon uran.”

    Geevee ja Suga tuijottivat kirjaa, jonka Vaehran oli Nizin nimellä hakemistosta löytänyt. Se ei päällepäin näyttänyt hirveän merkittävältä, vaan juuri sellaiselta pääosin viimeisenä yönä ennen palautusta valmiiksi saatetulta analyysiltä kuin nuorelta yliopisto-opiskelijalta saattoi odottaa.

    Samalla hetkellä Vaehranin näytön vasempaan alakulmaan siirtämä latauspalkki katosi merkiksi siitä, että siirto oli valmis. Se tarkoitti sitä, että heidän ei tarvinnut enää ainoastaan arvailla. Modernin tiedonhakujärjestelmän voima oli nyt heidän käsissään valmiina avaamaan digitaalisen kirjaston salat.

    Vaehran oli erotellut kirjat omaksi kategoriakseen, johon ainoastaan hänen tunnuksillaan pääsi käsiksi. Hän nimesi sen nopeasti nimellä ”niz” ja avasi sitten arkistojen oman hakutoiminnon. Sanan ”Baterra” hän näpytteli sinne ensiksi. Kaikkien kolmen pettymykseksi se sana ei sisältynyt ainoaankaan muistissa olevaan teokseen. Vaehran ei kuitenkaan jäänyt märehtimään, vaan hänen sormensa näppäilivät nopeasti sen toisen sanan. Sen, joka oli muistilapun pintaan käsin kirjoitettuna tuijottanut häntä jo kuukauden.

    ”Demiurgi” – Yksi täsmäävä hakutulos.

    Kaikki kolme hengittivät syvään. Vaehran klikkasi löytyneen ilmoituksen pois näytöltä ja avasi hakutuloksen osoittaman kirjan sen kummempia miettimättä.

    He tuijottivat sen mustavalkoisena skannattua kantta pitkään. Suga oli ollut oikeassa. ”Pieni piiri pyörii”.

    Tri Delekin Tähtikartasto ei ollut kirja, jonka olemassaolosta kumpikaan arkistomaakareista oli edes tiennyt, mutta siinä se nyt oli. Kaikki 733 sivua kuvineen teksteineen päivineen. Suga ei tiennyt, mitä sanoa. Geevee tiesi, mutta ei saanut suutaan muodostamaan sanoja. Vaehranin käsi taas oli alkanut vapisemaan. Hänen oli pakko nostaa kätensä hetkeksi hiireltä.

    ”Mitä… mitä se meidän kokoamamme teoslista oikein sanoikaan Delekistä?” Geevee sai lopulta kysyttyä.

    ”Lähinnä aatteellisia ja filosofisia tekstejä ja se yksi, joka on kadonnut täältä meidän hyllystämme”, Vaehran nielaisi.

    ”Ja muistutatko vielä, mikä sen nimi oli?”

    ”Aivot.”

    ”Ja tohtori Niz oli?”

    ”Neurotieteilijä.”

    ”Tiedättekö pojat, kun asioissa on samaan aikaan hiton paljon järkeä ja ei lainkaan järkeä samaan aikaan?” Suga huokaisi syvään.

    Hän oli ollut paikalla silloin, kun arkistokaksikko oli edellisen kerran kaivellut tri Delekiä kokoelmistaan. Tässäkin tapauksessa aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin hajanaisia viittauksia Seleciuksessa palvelleen tohtorin ajatuksiin ja aatteisiin. Jollakin ilveellä he tiesivät hänestä vielä vähemmän kuin Kezenistä, eikä sekään ollut arkku, joka oli yllättänyt ketään aarteillaan.

    Ja nyt heillä oli edessään yksi hänen kirjoistaan. Ja vieläpä sellainen, mitä ei teoslistan mukaan edes pitänyt olla olemassa. Vaehran alkoi selaamaan. Sivu sivulta pohjustavaa tekstiä ja uskomattoman tarkkoja tähtikarttoja aukesi heidän eteensä.

    ”Tämän… tämän on täytynyt olla aikansa kattavin kartasto”, Geevee haukkoi henkeään. ”Katsokaa noita päivämääriä. Ja tuota koillissakaran kärjen kaarteesta kuvattua Initoin liikerataa. Ei tällaisia karttoja pitänyt olla kuin vasta toissa vuosituhannen taitteessa! Eihän tuonne ollut kukaan edes matkustanut, ennen kuin Ikiaikaisen suursaarto-”

    ”Geevee, hengitä”, Vaehran keskeytti. Se ei kuitenkaan ollut naljailua, vaan aitoa huolenpitoa, sillä väri Geeveen silmissä oli jo hieman himmennyt hapenpuutteen vuoksi. Tonttu teki työtä käskettyä ja sillä aikaa Suga sai mahdollisuuden esittää pyyntönsä, jota hän oli jo hetken pitänyt sisällään.

    ”Demiurgi. Missä se oikein mainitaan?”

    Sivu, jota he etsivät, oli 207. Niin arkistojärjestelmä heille kertoi. Vaehran ei jännityksessään edes tajunnut käyttää hakutoimintoa suoraan oikealle sivulle hypätäkseen, vaan selasi sinne manuaalisesti käsi edelleen täristen.

    Sivulta alkava johdanto oli pitkä. Ensimmäisen sivun puoliväliin päästyään Vaehran päätti vielä palata takaisin ja lukea sen ääneen, jotta hänen olkansa ylitse kurkisteleva Suga saisi palata hieman ergonomisempaan asentoon kuuntelemaan.

    ”Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä Demiurgi”, Vaehran lopetti urakkansa henkeään haukkoen.

    Hän oli lukenut sivut malttamattoman nopeasti, mutta maltamattomana kuunnelleet Geevee ja Suga olivat pysyneet mukana vaivatta.

    Heidän oli pakko sulatella hetki kuulemaansa. Samalla, kun he tekivät niin, Vaehran selasi sivuja eteenpäin. Ne olivat Demiurgin liikeradat jokaisen eri kupolin taivaalla mitattuna häkellyttävällä tarkkuudella. Sivujen alalaidoissa kulki valtava määrä huomioita, joista suurin osa keskittyi vertaamaan kirkkaan keltaiseksi kuvaillun tähden suhdetta Initoihin.

    ”Joten edes Delek ei ollut varma, onko Muovaajan legendalla todellisuuspohjaa, vaikka sitä kyllä tuntui kovasti toivovan”, Geevee rikkoi lopulta hiljaisuuden. ”Ja näistä teksteistä on kuitenkin ihan älyttömästi aikaa.”

    ”Sen perusteella, mitä hänestä tiesimme, en olisi myöskään uskonut tähtitieteilijäksi”, Suga tuumasi. ”Vaikka tähtitiede ja filosofia kulkevatkin kyllä usein aika käsi kädessä.”

    ”Minä… minä en ole varma auttaako tämä meitä lainkaan”, Vaehran lopetti viimein selaamisen ja nosti kätensä hiireltä laittaakseen ne puuskaan. ”Niz oli selvästi kiinnostunut Demiurgista, mutta en ole yhtään varma, että miksi. Olisin kuvitellut sen liittyvän jotenkin Muovaajan legendaan, mutta tämä tarkkailee tätä kyllä pääasiassa vain tähtitieteellisestä näkökulmasta.”

    ”Tässä on yksi tosi mielenkiintoinen seikka”, Geevee riensi puolustelemaan löytöä. Hän tarttui hiireen, selasi yhden Demiurgia esittävän kartan alareunaan ja osoitti sinne merkittyjä lukuja.

    ”Katsokaa sen magnitudia.”

    ”Magnitudia?” Suga kysyi.

    ”Sillä merkataan tähden kirkkautta. Miten kovaa se paistaa. ”Nuo luvut ovat aivan pöyristyttävän suuria. Tämän mukaan Demiurgi on ollut yötaivaan selkeästi kirkkain tähti heti Initoin jälkeen. Sen radasta tiedetään myös, että se ei ollut toa-tähti, vaan ihan ehta aito taivaankappale. Nuo luvut ovat kuitenkin paljon, paljon suurempia kuin ne, mitä olen Demiurgista itse lukenut. Paljon, paljon, paljon suurempia.”

    ”Onko sillä merkitystä? Kai tähtien magnitudi voi vaihdella?” Vaehran ihmetteli.

    ”Säästä ja tarkkailtavasta kupolista tai kulmasta riippuen, kyllä. Mutta eivät tuollaisessa mittakaavassa. Demiurgille on tapahtunut jotain aikojen saatossa. Jo siis ennen muutostaan Baterraksi.”

    ”Emmekä me ole ihan varmoja vielä Seleciuksen käyttämästä ajanlaskustakaan”, Suga muistutti. ”Se voi tarkoittaa, että aikana ennen Delekiä tähti olisi ollut vieläkin kirkkaampi.”

    Geevee nyökytteli päätään. Vaehran ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että löydöllä oli heille suurta merkitystä. Hän pysyi kuitenkin vielä toiveikkaana. Heillä oli yhä satoja kirjoja läpi kahlattavana. Tiedä vaikka Delekin Tähtikartastostakin löytyisi vielä jotain konkreettisempaa.

    ”Näyttäisitkö sen?” Suga sitten pyysi osoittaen sanat selkeästi Geeveelle.
    ”Kaipaisin raikasta ilmaa ja mielelläni samalla näkisin tämän… Baterran.”

    Geeveetä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä viittoili toat välittömästi seuraamaan itseään ulos. Vaehran oli aluksi vastahakoinen, mutta tuli siihen tulokseen, että hänkin todellisuudessa hyötyisi pienestä happihyppelystä. Suga nappasi turkiksensa mukaan naulakosta. Ei siksi, että hän olisi sitä lämpönsä puolesta oikeasti tarvinnut, vaan siksi, että hän kovasti piti siitä vaatekappaleesta.

    Kuin kohtalon sanelemana ilma oli selkeytynyt sinä aikana, kun kolmikko oli viettänyt neljän seinän sisällä. Vaehran venytteli makeasti syysilman tervehtiessä häntä. Suga taas seurasi tarkasti Geeveetä, joka pyöri ympyrää arkistojen pihalla oikeaa suuntaa etsien.

    ”Okei, eli me katsomme suurin piirtein kohti etelää, joten meidän pitää kääntyä suuntaan yksi nolla neljä, eli melkein luotisuoraan pohjoiseen. Sitten kaksi viisi kaksi, joka on siitä hieman luoteeseen ja sitten kappale kuusi, jota… ei tietenkään ole, mutta siinä se on!”

    Suga ja Vaehran seurasivat suuntaa, johon Geevee osoitti. Heiltä molemmilta kesti tovi tajuta, että heillä ei tietenkään ollut oikeasti mitään hajua, mihin kohtaan taivasta Geevee täsmälleen osoitti.

    ”Siellä se on. Iso kasa ei niin yhtään hiivatin mitään!”

    ”Sinä sanoit aiemmin, että xialaiset todistivat Demiurgin kuolemaa?” Suga kysyi.

    ”Niin tekivät. Siksi Delekin havainnot tähden magnitudista ovat minusta niin kiehtovia. Tähti, jonka katoamista vortixxit todistivat, oli mitätön. Se oli jo kuollessaankin himmeä, hädin tuskin näkyvä värähdys muiden paljon voimakkaampien tähtien seassa. Tähti, jonka Delek kuvailee, on ihan eri maata. Demiurgilla oli joskus aivan huikea valta, mitä tulee yötaivaan loisteeseen.”

    Ajatuksen karmivuus alkoi viimein laskeutua myös toa-sotureiden harteille. Kumpikin heistä oli jo katseellaan löytäneet omat toa-tähtensä. Kirkkaan kelmeä Sugan tähti pohjoisessa ja Vaehranin oranssin leiskuva miltei suoraan heidän yläpuolellaan. Kumpikin heistä tiesi, että koittaisi päivä, jolloin niiden tulisi aika sammua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä kuuli toisenlaisten tähtien kuolemasta. Ken tiesi, Demiurgi oli hyvin saattanut olla kokonainen maailma, hieman kuin heidän omansakin. Ja nyt, siellä jossain, Geeveen edelleen kohotetun sormen kohdalla, se oli vain kadonnut.

    ”Tämä ei kyllä silti auta minua ymmärtämään, miksi Niz oli kiinnostunut Demiurgista. Tai miksi hän välitti nämä sinulle näin epäkäytännöllisellä tavalla muutenkaan. Ja miksi… miksi kredipselleeni?”

    Vaehranin ääneen ajattelu ei selventänyt kolmikosta kenenkään ajatuksia. He seisoivat syysilmassa vielä muutaman minuutin tähtitaivasta tuijottaen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että he pyytäisivät Kepeä mukaansa tähtitorniin ja tarkastelisivat objektia 104;252.6. myöhemmin asiaankuuluvalla laitteistolla.

    Vaehranin sormet syyhysivät palata Tohtori Nizin kirjakokoelman pariin, joten kolmikko astui lopulta takaisin sisälle. Vain puoli tuntia myöhemmin Suga kuorsasi jo lukutuolinsa perukoilla ja jopa Geeveen oli aika myöntää tappionsa. Hän löysensi kaulassaan olevaa rusettia, kantoi kolmikon astiat tiskialtaaseen ja valmistautui lopettamaan sen illan osalta.

    ”Aiotko istua siinä koko illan?” hän kysyi Vaehranilta, jonka asento muuttui hetki hetkeltä kumarammaksi tämän työntyessä lähemmäs ja lähemmäs tietokoneen näyttöä.

    ”En saa unta, ennen kuin olen nähnyt jokaisen teoksen nimen vähintään kerran”, toa selitti. Geevee ymmärsi hyvin paloa, joka toan silmissä loisti. Kaikesta huolimatta datamuistin sisältö oli askel eteenpäin. Ja juuri sitähän Vaehran oli toivonut.

    ”Minussa ei oikein ole enää puhtia. Käykö sinulle, jos lähden jo kotiin?”

    Vaehran luki sillä hetkellä ruudullaan olevan listan loppuun ja rekisteröi vasta sitten, mitä Geevee oli hänelle sanonut. Hän kääntyi tuolissaan ystäväänsä kohti ja huomasi, kuinka lopen uupuneelta tonttu tosiaan jo näytti.

    ”Totta kai, totta kai. Tuota… oletko varmasti kunnossa? Tiedän, että se laaki ei ollut mitenkään valtava, mutta-”

    ”Olen kunnossa, Vaehran”, Geevee vakuutteli. ”Mutta tässä päivässä on tosiaan ollut jo pikkuisen liikaa jännitystä makuuni.”

    Vaehran nyökkäsi. Hän oli tuntenut Geeveen pitkään. Vaehranin saapuessa ensimmäistä kertaa Bio-Klaanin silloin alkeelliseen linnakkeeseen, oli Geevee jo silloin ollut Tawan toimiston pienen arkistohuoneen päällikkö. Kirjastorakennus oli ollut silloin haave vain. He olivat tutustuneet kuuman kupillisen ääressä linnakkeen keskustan ainoassa sellaisia tarjoavassa rakennuksessa. Jo silloin Geevee oli juonut itselleen tyypillistä vihreää teetä ja jo silloin Vaehran oli kaivannut elimistöönsä talon kitkerintä mustaa kahvia.

    He olivat tunteneet niin pitkään, että ei ollut ihme, että Geeveellä oli välillä vaikeuksia muistaa menneisyyttään. Vaehran oli lakannut kyselemästä niiden muistojen perään jo varhain. Bio-Klaanin linnakkeessa oli myös turha lähteä kyseenalaistamaan sitä, mikä joku oli. Kummallista väkeä oli maailman joka kolkasta ja jos jokaisen tallustajan lajia olisi lähtenyt kyselemään, olisi jäänyt ikuisesti jumiin epäolennaisuuksiin.

    Vaehran tiesi silti tuntevansa ystävänsä paremmin kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta, että ei oikeastaan tiennyt, mistä tai mikä Geevee oikeastaan oli. Niin hyvin Vaehran hänet tunsi, että hän tiesi pelkästään katsomalla, että juuri sillä hetkellä jokin oli hirvittävän pahasti pielessä.

    Ja silti hän päästi Geeveen menemään. He heiluttivat vielä käsiä toisilleen, sanoivat näkemiin ja tonttu astui sen jälkeen kylmään syysilmaan ja kohti linnaketta. Vaehran jäi katsomaan ystävänsä loittonevaa selkää ja heti sen kadottua samaan mäkeen, mihin moderaattoritkin aikaisemmin illasta, hän ravisteli nukahtaneen Sugan hereille.

    ”Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen?”

    Geevee oli istunut sänkynsä reunalla jo ainakin tunnin. Hänen silmänsä eivät olleet jättäneet pöydällään lepäävää pienoismallilaivaa rauhaan hetkeksikään sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin. Hän ihmetteli, miksi hän oli ostanut sen. Hän vihasi merenkäyntiä. Hän vihasi laivoja ja veneitä. Mikä kumma häntä oli viirannut, kun hän oli tyrkännyt kolikot kirpputorin pyörittäjän kouriin ja kantanut pienoismallin kotiin?

    Oli, kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän vihasi vettä. Vihasi merta ja siellä matkustamista.

    Ei… ei vihannut. Pelkäsi.

    Hän hieroi väsyneitä silmiään ja sammutti viimein valot. Ei ollut vielä edes oikeasti yö, mutta hän oli jo lopen uupunut omien ajatustensa kanssa kamppailuun. Hän ei saanut tohtori Nizin nimeä millään mielestään. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että se nimi tuntui hänelle niin tutulta. Ja siitä huolimatta se oli Suga, joka osasi hänestä kertoa, eikä hän itse.

    Hän rojahti pitkälleen sänkyyn ja sulki silmänsä. Hän luotti siihen, että muutamakin tunti unta selvittäisi hänen päänsä. Tunteilla oli paha tapa nousta pintaan aina pikkutunneilla. Herättyään hän osaisi käsitellä asioita loogisemmin.

    Mutta uni ei tullut. Geevee nousi vähän ajan päästä raottamaan puutarhaansa johtavaa ovea päästääkseen sisään hieman viileää ilmaa. Hän kohotti tyynynsä sängyn päätyä vasten ja kohotti itsensä parempaan asentoon sulkien taas silmänsä. Eikä hän silti nukkunut.

    Jokainen vietetty hetki omissa ajatuksissaan tuntui vain vievän hänet kauemmaksi todellisuudesta. Hän alkoi harkitsemaan, oliko kredipselleeniannos sittenkin vaikuttanut häneen jotenkin. Vaikka Bladiskin oli myöntänyt, että annos oli pieni ja mahdollisesti jopa vanhentunut.

    Joten miksi, joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki taas aallot? Ja kivikon. Puunsäpäleet. Tunsi kivun ja hädän.

    Miksi hän muisti punaiset huolestuneet kasvot, jotka hänet olivat sieltä löytäneet?

    Joka kerta, kun hän yritti tietoisesti siirtää ajatuksensa jonnekin muualle, se muisto palasi hänen mieleensä selkeämpänä ja selkeämpänä. Hän erotti siitä jo meriveden suolaisen maun. Maistoi märän, leväisen kiven. Veren, joka valui hänen suuhunsa.

    Hän yritti kamppailla sitä vastaan. Hän ei tahtonut sitä muistoa. Hän oli ollut onnellinen, kun se oli viety häneltä.

    … viety.

    ”Hetkinen”, Geevee ajatteli mielessään.

    Miten niin viety?

    Hän ei halunnut antautua muistolle. Se tuntui väärältä. Hänen olemassaolonsa jokainen palanen tahtoi vältellä sitä. Tai kaikki paitsi yksi. Se loputon uteliaisuus, joka oli tehnyt hänestä kirjastonhoitajan alun pitäenkin, janosi ainoastaan tietää lisää.

    Kun hän lopulta antautui ja nukahti, oli hänen leponsa levotonta. Hän pyöri. Hän haukkoi henkeään. Ulkopuolinen katsoja ei olisi uskonut tontun olevan unten mailla sen perusteella, kuinka paljon hän sängyssään liikkui.

    Eikä hän kauaa nukkunutkaan. Tunnin. Ehkä puolitoista. Geevee ei tiennyt. Hän ei ollut katsonut kelloa ennen nukkumaan menoa. Jostakin syystä se sama viha, mitä hän koki pienoismallivenettään kohtaan koski myös kelloja.

    Hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Geevee tiesi, että hänen sydämensä ei ollut aivan samanlainen kuin muilla, mutta hän tiesi, että siihen ei kuulunut koskea niin kovaa.

    Kun hänelle valkeni, miksi, hän säntäsi ulos asunnostaan sellaisella vauhdilla, että pidempijalkainen olisi jäänyt helposti jälkeen. Rintaansa puristava pieni mies säntäsi Bio-Klaanin hiljeneville kaduille herättäen kulman takana turkisviittaan kietoutuneen hiljaisen tarkkailijan ajatuksistaan. Vaehran oli ollut oikeassa.

    Vaehran oli jo lukitsemassa arkiston ovia, kun Suga marssi niistä vielä sisään. Asiakastietokoneessa paloi yhä valot, mutta Vaehran ei ollut ymmärtänyt lukemaansa enää pitkään aikaan. Hänkin olisi mielellään lähtenyt yöpuulle, mutta huolestuneella ilmeellä varustettu jään toa pisti stopin niille haaveille.

    He käytännössä katsoen juoksivat linnakkeeseen. Suga kuitenkin johdatteli heidät reilusti ohi Geeveen asunnosta ja suoraan adminaukiolle. Vaehranille selvisi nopeasti, että he marssivat määrätietoisesti kohti admintornia.

    ”Päätellen siitä, että hän ei tullut välittömästi ulos, se, ketä hän tuli tänne tapaamaan, otti hänet vastaan”, Suga selvitti. ”Ja… olen melko varma, että hän itki koko matkan tänne.”

    Vaehranin sydänkivi jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut nähnyt Geeveen itkevän kertaakaan. Ei koskaan. Sympaattisesta ja hellästä ulosannistaan huolimatta Geevee ei ollut koskaan ollut hänestä erityisen herkkä. Tontun jalat olivat aina niin tukevasti maassa, että surulle ei jäänyt paikkaa. Mutta ei hän Sugan sanoja myöskään epäillyt. Hän tiesi, että jokin oli pielessä. Oli nähnyt sen ystävänsä kasvoilta… eikä hän ollut sanonut mitään.

    ”Hitto soikoon…”

    Suga kuuli huolen Vaehranin äänestä, mutta keskittyi saattamaan toan oikeaan osoitteeseen. Hän toivoi hartaasti, että Geevee oli yhä sisällä. Ketä ikinä hän olikaan mennyt torniin tapaamaan, varmasti päästäisi heidät sisään…

    … tai olisi heitä alhaalla jo vastassa.

    ”Olette myöhässä. Hän lähti aivan muutama hetki sitten”, Xela huusi adminaukion halki harppovalle kaksikolle jo hyvän matkan päästä. Tawan sihteeri oli kietonut itsensä useampaan paksuun kaulahuiviin ja nojaili kädet ristittynä admintornin sisäänkäynnin viereiseen seinustaan. Hän korjasi valuvia silmälasejaan ja odotti kärsivällisesti, että toat saapuisivat puhe-etäisyydelle, ennen kuin jatkoi.

    ”Hän saapui tapaamaan Tawaa, mutta keskustelu jäi aika lyhyeksi. Pinkoi tovi sitten jo pihalle.”

    ”Tawaa?” Vaehran ihmetteli. ”Millä asialla?”

    ”Vaikka tietäisinkin, minulla ei ole tapana paljastaa muille adminin ja klaanilaisten kahdenkeskisiä keskusteluja, vaikka… olisinkin sattunut ne kuulemaan”, Xela selitti hieman vaivaantuneena.

    ”Ehkä voisitte kysyä Geeveeltä itseltään.”

    ”Tiedätkö, minne hän meni?” Vaehran kysyi toiveikkaana. Ja toiveeseen vastattiin. Xela nyökytteli päätään tietäväisesti.

    ”Veikkaisin hautuumaata. Seurasin häntä kaksi korttelia, kunnes en enää tohtinut jatkaa.”

    Vaehran ja Suga vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei äkkiseltään keksinyt, miksi Geevee sinne oli rynnännyt.

    ”Kiitos, Xela”, Suga kumarsi. Toa-kaksikko oli jo ryntäämässä Geeveen kintereille, mutta Xela huikkasi kovaan ääneen pitääkseen heidän huomionsa vielä hetken.

    ”Itse asiassa, Tawa tahtoisi puhua tänään vielä sinun kanssasi.”

    Tämän sanat oli ilmiselvästi tarkoitettu Sugalle, joka pysähtyi paikalleen hämmentyneenä.

    ”Tänään? Onko jotain tapahtunut?”

    ”Mm-h. Peelo on tullut takaisin”, Xela selitti.

    ”Takaisin?” Suga ähkäisi. ”En… tiennyt että hän oli koskaan poistunut.”

    ”Hän saa selittää itse. He keskustelevat Tawan huoneessa parhaillaan.”

    Suga ja Vaehran tuijottivat toisiaan hetken, mutta tulen toa taipui nopeasti ja nyökkäsi Sugalle myöntymisen merkiksi.

    ”Etsi ystäväsi”, Suga pyysi.

    ”Etsin. Kiitos.”

    Vaehran puristi vielä tiukasti Sugan olkapäätä kiitoksensa vahvistamiseksi ja lähti sitten juoksuun kohti Xelan osoittamaa suuntaa. Perään jäänyt kaksikko seurasi hetken tämän menoa, mutta kääntyivät sitten pikaisesti tornin sisäänkäynnille ja Xelan johdattelemana he lähtivät kiipeämään pitkää portaikkoa ylöspäin. Reipasta kävelyä illan harjoittanut Suga pohti jälleen kerran ääneen sitä, miksi admintorniin ei ollut asennettu hissiä. Xela naurahti ääneen toan kommentille ja päätti olla kertomatta tälle tavarahissistä, jolla hän itse yleensä tornissa liikkui.

    Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.

    Oli kulunut neljä päivää siitä, kun he olivat hyvästelleet Lähetin Xialla. Matka oli siitä jatkunut pitkin saarijonojen ja pohjoisen mantereen rannikkoja kohti etelää. Tarkastajalta saadussa veneessä ei ollut paljoa tilaa, mutta nyt, kun heitä oli enää kaksi, se riitti vallan mainiosti. Omaan päätyynsä käpertynyt Arkistoija ei ollut sanonut muutamaan tuntiin sanaakaan, vaikka häntä vastapäätä istuva Etsivä oli kovasti yrittänyt pitää tunnelmaa yllä kertomalla tarinoita, joita tämä oli Kristallisaarillaan aikaa viettäessään lukenut.

    Arkistoijan hiljaisuudelle oli kuitenkin hyvä syy, eikä se ollut minkäänlainen kaunan kanto suurikokoista ystäväänsä kohtaan. Arkistoija sattui vain olemaan pahasti merisairas. Fakta, jota hän ei aikaisemmin tiennyt, sillä Mustan Käden palveluksessa hänet oli aina kuskattu uusiin paikkoihin lentäen.

    Tunti tunnilta paheneva aallokko ja horisontissa näkyvät sysimustat pilvet eivät varsinaisesti helpottaneet hänen oloaan. Tarkastajan taialla liikkuva vene pysyi paremmin reitillä kuin se olisi kummankaan heistä ohjaamana pysynyt, mutta sekin siunaus alkoi löytää rajansa. Mitä pidemmälle pohjoisen mantereen rantaviivaa he etenivät, sitä korkeammiksi aallot muuttuivat. Eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka muuttaa kurssia. Tapaa rantautua ei yksinkertaisesti ollut.

    Kun myrsky lopulta iski, vene pysyi reitillään vain muutaman minuutin. Se yritti epätoivoisesti korjata kurssiaan, mutta aaltoja vastaan kamppaileminen oli täysin turhaa.

    Oli kohtalon ivaa, että he kääntyivät ympäri sen rantatörmän läheisyydessä. Puhdasta sattumaa, että meren ikuisen syleilyn sijasta he iskeytyivätkin märälle, mutta silti kiinteälle maalle.

    He olivat vain tehneet sen aivan liian lujaa.

    Kun hän avasi silmänsä, näki hän ensimmäisenä veljensä. Valtava lommo Etsivän kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.

    Arkistoija yritti kutsua tätä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen pinnistellessään hän tajusi, kuinka paljon vettä hän oli niellyt. Ja silloin kaikki pimeni.

    Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka kauan he olivat siinä maanneet. Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Mutta niin vain kävi, että pieni Arkistoija avasi vielä silmänsä. Aurinko paistoi. Valo hänen veljensä silmissä paistoi, mutta kumpikaan heistä ei ollut liikkunut senttiäkään. He makasivat yhä siinä keskellä kivikkoa, veneen puisten säpäleiden muodostamassa pedissä.

    Sitten hän ymmärsi, mihin hän oli havahtunut. Hän oli kuullut huutoa. Sitten askeleita. Lopulta pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Arkistoija oli varma, että hänen keuhkoissaan oli yhä desitolkulla merivettä.

    Hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.

    Arkistoija menetti tajuntansa, mutta tällä kertaa hymy kasvoillaan.

    Hän oli saanut viltin harteilleen. Useamman valveilla vietetyn harhaisen hetken jälkeen hän oli viimein tullut pysyvästi tajuihinsa. Siinä vaiheessa he olivat kuitenkin jo päässeet perille. Laiva, joka heidät oli mukaansa noukkinut, oli seilannut heidät päämääräänsä.

    Puinen alkeellinen linnake ei ollut sitä, mitä Arkistoija oli odottanut. Siellä vaelteleva kirjava väki eleli pääosin teltoissa, jotka avattiin päiväsaikaan torinkaltaiseksi pieneksi kokoontumispaikaksi. Muutamaa varsinaista rakennusta asuttivat pääasiassa linnakkeen asioista päättävät olennot. Niihin kuului ainakin punainen hämähäkki, jonka Arkistoija oli nähnyt pariin otteeseen vaeltamassa pitkin pientä kylää. Niihin kuului myös toa Tawa, joka oli ottanut hänet vastaan avosylin.

    Etsivä oli viety jonnekin pois. Arkistoija ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen paljoa, mutta ei kuulemma ollut varmaa, selviäisikö tämä päähän kohdistuneesta vammastaan. Tawa oli lohduttanut häntä. Se oli ollut mukava ele. Keltainen toa oli kuitenkin niin kiireisen oloinen, että Mekaanikko oli nopeasti ottanut tehtäväkseen pysyä Arkistoijan rinnalla tämän toipuessa kivikkoisesta matkastaan.

    Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Niin paljon, mitä heidän tulisi kertoa toisilleen. He eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Sen jälkeen, kun Musta Käsi oli luhistunut oman painonsa alla.

    Kumpikaan ei vain löytänyt oikeita sanoja. Sen sijaan Mekaanikon punainen käsi oli puristunut Arkistoijan sinisen käden ympärille, eikä päästänyt enää irti. Arkistoija ei valittanut. Hänen rakkaan veljensä läsnäolo oli ainoa asia, joka häntä lohdutti.

    Tawa löysi kaksikon linnakkeen rannasta pelastusta seuraavan aamun jo vaihtuessa päiväksi. Hän pyysi Mekaanikkoa näyttämään Arkistoijalle paikkoja. Olihan tämä viettänyt jo useamman kuukauden linnakkeessa veljiään odottaen. Hän kuitenkin ilmoitti myös, että heitä odottaisi linnakkeessa vieras, joka tapaisi heidät ihan muutaman hetken päästä.

    Mekaanikko virnuili. Arkistoija päätteli siitä, että tämä tiesi jo, kuka vieras oli. Arkistoija ei kuitenkaan kysellyt sen enempää. Hän tiesi, että se selviäisi hänelle pian.

    He olivat kiertäneet toripisteet jo kahdesti läpi, kun keltainen toa viittoili heitä astumaan takaisin rantaa päin. Siellä Arkistoija näki hänet. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli varma, että haaksirikko oli varmasti koitunut hänen kohtalokseen ja nyt hän oli tuonpuoleisessa näkemässä harhoja.

    Mutta totta se oli. Vesirajassa seisoi toinen toa. Veden toa. Hymy jalon Rurun peittämillä kasvoillaan.

    ”Tiesimme etsiä teitä, kun venettänne ei alkanut kuulumaan. Ja sitten se kauhea myrsky iski. Onneksi löysimme teidät niin pian sen jälkeen”, Tawa selitti taluttaessaan kaksikkoa lähemmäksi heitä odottavaa naista.

    ”Siinä ajassa… hän kuitenkin ehti lähtemään Metru Nuilta. Oli teistä niin huolissaan. Halusi varmistaa, että pääsette perille.”

    Arkistoija ei ollut nähnyt Niziä monestikaan ilman tavaramerkikseen muodostunutta valkoista takkiaan. Ilman sitä toa näytti jotenkin yllättävän arkiselta. Tai olisi näyttänyt, jos toan olemusta ei olisi hallinnut se loputon uupumus ja suru, jonka läpi hän oli tiensä Klaanin saarelle raivannut. Tämä kuitenkin otti tätä kohti juoksevan Arkistoijan välittömästi syleilyynsä. Toa ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt pienten perään. Eivätkä Arkistoija ja Mekaanikko sitä silloin tienneet, mutta se tapaaminen totta kai oli heidän viimeisensä.

    ”Kiitos”, Niz lausui halauksensa ylitse Tawalle, joka seisoi sivummalla Mekaanikon kanssa seuraamassa onnellista jälleennäkemistä.

    ”Olen vain onnellinen, että kaikki ovat hengissä”, Tawa naurahti. Arkistoija irtosi silloin Nizin otteesta ja käänsi katseensa toiveikkaana keltaisen toan hymyileviin kasvoihin.

    ”Etsivä siis…”

    ”Elää”, Tawa vahvisti. ”Hän ei… ehkä ole aivan oma itsensä, mutta uskomme, että saamme hänet tuosta vielä pystyyn.”

    Mekaanikko hyppi paikallaan innoissaan. Niz nousi pystyyn polviltaan, jonne oli laskeutunut Arkistoijan tavatakseen. Tawa ja veden toa tuijottivat toisiaan hetken merkitsevästi.

    ”Saisinko vielä hetken heidän kanssaan”, Niz pyysi. Tawa nyökkäsi, mutta kääntyi vielä kertaalleen veden toan puoleen, vaikka tiesikin jo, mikä tämän vastaus oli.

    ”Tiedätkö, täällä olisi paikka myös sinulle.”

    Niz vastasi pyörittelemällä päätään, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä toan ehdotukselle.

    ”Ei vielä, toa Tawa. Ei vielä… mutta kiitos tarjouksesta.”

    Tawa nyökkäsi hiljaa, pakotti kasvoilleen vielä yhden lempeän virnistyksen ja lähti kävelemään kohti telttakylää jättäen Mekaanikon ja Arkistoijan Nizin hoiviin.

    ”Tule tänne”, toa viittaili Mekaanikolle, joka loikki alamäkeä rantaviivaan Arkistoijan rinnalle. Niz laski kätensä näiden olkapäille – vasemman Mekaanikon ja oikean Arkistoijan. Oli kivuliaan selvää, että toa pidätteli itkua. Eikä kumpikaan pienistä miehistä oikein ymmärtänyt, miksi.

    He keskustelivat siinä vielä pitkään, mutta Geevee ei muistanut siitä sanaakaan. Ei, vaikka kaikki muu siitä päivästä oli palannut niin elävänä hänen muistoihinsa.

    Hän kuitenkin muisti yhden asian. Yhden yksityiskohdan, jota hän ei ollut silloin ajatellut tarpeeksi.

    Hetkeä ennen kuin meri oli nielaissut toa Nizin heidän silmiensä edessä, oli hän vuorotellen laskenut kätensä sekä Arkistoijan että Mekaanikon päiden päälle.

    Se oli tuntunut vain ystävälliseltä puristukselta. Äidilliseltä rakkaudelta.

    Mutta vasta nyt Geevee tajusi, että siinä hetkessä, toa Nizin oikea käsi oli hohtanut eri sinisenä kuin se normaalisti teki.

    Vaehran löysi ystävänsä polviltaan kivisen pienen hautakiven edestä. Toa ei ajatellut, vaan ainoastaan juoksi. Juoksi, kunnes saavutti ystävänsä ja tarttui tätä niin tiukasti kuin suinkin pystyi.

    Kyyneleet olivat muodostaneet pienen lammikon multaan Geeveen eteen. Hysteerisesti hengittävä arkistoija tarttui ystävänsä puristettuihin käsiin kuin ne olisivat olleet viimeinen meressä kelluva parru, joka piti häntä pinnalla.

    ”Vaehran…”

    ”Minun ei olisi pitänyt päästää sinua menemään. Olen pahoillani. Olisi pitänyt sanoa jotain… Minä…”

    ”Vaehran, minulla oli veli.”

    Itkunparahdusten seasta ilmoille puristetut sanat saivat Vaehranin viimein nostamaan katseensa hautakiveen, jonka eteen Geevee oli lysähtänyt.

    Creedy.

    ”Vaehran, minulla oli veli ja… ja…”

    Vaehran puristi ystäväänsä yhä lujempaa. Hän toivoi, että se jotenkin siirtäisi Geeveelle sen verran rohkeutta, että tämä saisi sanansa sanotuksi.

    ”Minä… minä en muistanut häntä, Vaehran. Minä unohdin oman veljeni…”

    ”Geevee.”

    ”Me ohitimme toisemme melkein joka päivä. Tervehdimme. Jatkoimme matkaa. Ihan kuin kenet tahansa. Mutta Vaehran… hän oli minun veljeni…”

    ”Geevee…”

    ”Tiesin, että hänet oli haudattu, mutta… Vaehran minä unohdin… minä en tiennyt… miten minä en tiennyt?”

    Geeveen ääni rikkoutui taas ja hänen sanansa hajosivat kyyneltensekaiseksi sotkuksi. Vaehran puristi nyt niin lujaa kuin vain uskalsi. Hän ei voinut estää palaa nousemasta omaan kurkkuunsa. Joten hän puristi yhä vain polvet hiljalleen upoten hautausmaan multaan.

    ”Kuinka minä saatoin unohtaa… ja miksi minä nyt muistan?” Geevee tukahdutti sanansa ystävänsä käsivarsiin.

    Tuoreet kanervat Mekaanikon haudalla värähtelivät kevyessä syystuulessa. Hautakivi, joka tämän viimeiselle leposijalle oli tilattu, ei sisältänyt muuta kuin nimen. Kuten Arkistoijakin, Mekaanikkokin oli saanut itselleen Bio-Klaanissa nimen.

    Arkistoija ja Mekaanikko. Geevee ja Creedy. Veljekset. Rakkaat veljekset, jotka olivat vain unohtaneet.

    Taivaalla. Siinä, missä kappale 104;252.6. oli joskus loistanut, oli nyt pelkkää pimeyttä.

    Sen saman taivaan alla Delek oli joskus istunut karttojaan piirrellen. Nyt sen saman taivaan alla pieni arkistoija kaipasi veljeään.

    Sen arkistoijan ja tämän toa-ystävän taivas oli pimeämpi kuin se, mikä Delekin. Heidän taivaassaan siinä, missä ennen paistoi Muovaajan legendan mukaan nimetty tähti, oli nyt pelkkää tyhjää.

    Mutta kun Geeveen viimeisetkin voimat kaikkosivat ja tämä lysähti pelkästään rakkaan ystävänsä kannateltavaksi, ei kumpikaan heistä suonut ajatustakaan sille, mikä loisti tai oli loistamatta heidän yläpuolellaan.

    Sillä mitä väliä oli, jos tähdet kuolivat? Olivat ne sitten loppuvia maailmoja tai oman painonsa alle luhistuvia kaasupalloja.

    Väliä oli vain yhdellä asialla.

    Geeveellä oli veli. Ja hän rakasti sitä veljeä enemmän kuin ketään maailmassa.

    Ja nyt hän muisti.

    Jostain syystä, hän muisti.

  • Saarretun linnoituksen sotilas

    Ennen sotia

    Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kaukaisia kertomuksia. Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!

    Tämän Matoro oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Laulu Viimasta ja Vasamasta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen esiaikojen suurimmista tragedioista…

    … ja näin se yleensä kerrottiin.

    Silloin kun Suurkaupunki oli vielä nuori ja kesken, Pohjolan ikimetsiin kulkeutuneita matoraneja ryhtyi suojelemaan sankartiimeistä ensimmäinen. Heitä johti urhea ilman toa, jota ollaan legendoissa kutsuttu vain Viimaksi. Pohjoismantereen perimätieto käyttää nimeä Lesovikk. Etelässä hän on Virtik. Ja tragedian toinen puolisko oli Vasama – Nikila, Vokua, Atraimeksikin kutsuttu.

    Kuin nuori maailmakin, Viima oli villi ja oikukas. Viima ihastui ja vihastui herkästi, mutta hän ja hänen johtamansa toat saivat nopeasti Pohjolan matoralaisten kunnioituksen puolustaessaan näitä ajan alkuhämärien petoja vastaan.

    Mutta toisinaan Kohtalo toimi oudoilla tavoilla, jos se oli Kohtalo laisinkaan. Ja niin Viima kohtasi Vasaman – tämä oli oli salaman soturi samasta ryhmästä, ja ilman toan hyvä ystävä. Hän oli vakaa ja kaukaa viisas – ainakin aluksi.

    Jokainen Toa-tiimi hioutuu läheiseksi joukoksi sisaruksia, kun he kulkevat läpi monen monien haasteiden, mutta Viimalle ja Vasamalle se ei riittänyt. He eivät halunneet olla vain toa-veli ja toa-sisko – he halusivat toisensa. He eivät halunneet tyytyä vain velvollisuuden polkuun. He halusivat. Ja se ajoi heidät tielle, joka sai soturin niin helposti hukkaamaan Velvollisuutensa ja lopulta Kohtalonsa.

    Ja synnillä, yhdellä niistä ensimmäisistä, oli nimi. Sitä kutsutaan Myrkyksi, sillä vain pieni pisara sitä myrkyttää hyveiden polun.

    Toisin kuin joukkoa yhdistävä Yhtenäisyys, myrkyllinen itsekkyys hajottaa toveruuden. Se saa Suuren Hengen lapset uskomaan omaan voimaansa ja kuvittelevan, että he muka tietäisivät paremmin. Se saa heidät antamaan vain Hengelle kuuluvan palvonnan toisille kuolevaisille.

    Viima ja Vasama palvoivat toisiaan. He jakoivat kaiken – jopa tiimin johtajuuden. Toki he saivat vastalauseita siitä, ja osa heidän tovereistaan näki, miten vaarallista polkua pari tanssi. Mutta harvalla oli sydäntä sanoa mitään heidän onneaan vastaan – ja siinä piili rakkauden vaara. Kuinka sanoa vastaan onnelle? Kuka muka kieltäisi ilon?

    Viima ja Vasama olivat eittämättä onnellisia – kenties onnellisempia kuin kukaan muu ajan alun lapsista. Mutta yhtä kaikki heidän onnensa johti vääjäämättä pohjattomaan suruun.

    Niin kului vuodet, ja he uskoutuivat toisilleen.

    He vannoivat ikuista rakkauttaan Yhtenäisyyden nimeen – mutta se oli vain yhtenäisyyden irvikuva.

    He vannoivat Velvollisuutta toisiaan kohtaan – vala jota tulisivat vielä katkerasti katumaan.

    Ja he vannoivat Kohtaloidensa olevan yhteen solmitut – kuolevaisten ainainen harhahan se oli, luulla ymmärtävänsä Kohtalon polut ja hallitsevansa niitä.

    Mutta yhtä kaikki, he uskoivat tekevänsä oikein. He uskoivat toisiinsa enemmän kuin Suureen Henkeen.

    Yhä useampi tunsi varjojen seuraavan heitä.

    Pitkään onni kestikin. He olivat taistelukentällä erottamattomat, ja parin johdossa ei ainutkaan peto pärjännyt heidän ryhmälleen. Pohjolan kylät kukoistivat turvassa pimeältä. He majailivat yhdessä suurimmista kylistä, Rei-Korossa, josta on nykyisin jäljellä vain rauniot. Viima ja Vasama asuivat yhdessä, ja kauan he saivatkin nauttia rauhasta, jonka olivat maille taistelleet.

    Mutta kaikki päättyy lopulta, ja väärät polut katkeavat. Sillä eräänä kohtalokkaana kevätpäivänä kävi kylän kimppuun Suuren Hengen äpäriä, zyglakeiden saastaista sukua. Niinä varhaisina aikoina ne pimeyteen kirotut pedot olivat vielä monilukuiset ja uskaliaat. Lauma hyökkäsi kylään aikomuksenaan syödä sen väki ja tappaa sen toat, jotka olivat kaataneet niin monta kammotusta vuosien saatossa. Joukko oli suuri, ja niiden johtajan maine kiisi heidän edellään kuin myrsky pelkoa.

    Ei se kokeneille toille mahdoton vastus ollut – ei, mikäli he olisivat pysyneet hyveiden tiellä.
    Mutta kun ratkaiseva hetki koitti, ja Viiman piti valita tehtävän ja rakkauden väliltä, hän valitsi väärin. Taistelun ollessa hurjimmillaan hän joutui eroon Vasamasta, ja näki tämän haavoittuvan taiston toisella puolella. Se sai Viiman hautaamaan kaikki muut aatteensa, eikä hän johtanut toia tappamaan Äpärien hirviökomentajaa silloin, vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus. Mahdollisuus, jonka hän heitti hukkaan oman rakkautensa alttarille.

    Hän syöksyi rakkaansa luokse kuin myrskytuuli. Ja niin tulinen oli hänen vimmansa, ettei yksikään peto kestänyt hänen tiellään. Viima hukutti taistelukentän vereen päästäkseen vaimonsa luo, ja Vasaman luo päästyään hän romahti polvilleen nähtyään tämän haavan vakavuuden. Ase joka oli Vasamaa iskenyt oli ollut myrkytetty, kuten Äpärillä usein oli, ja sen rutto oli nopeasti saastuttanut salamattaren sydämen. He tiesivät kummatkin, ettei hän selviäisi.

    Vaikka Viima olisi silloin noussut ja palannut taisteluun, olisi ollut liian myöhäistä. Hänen uljaudestaan huolimatta muut olivat jääneet äpärien karmivan kuninkaan saaliiksi, ja uljas vastarinta oli murrettu luumiekkojen iskuin. Seitsemän kahdeksasta toasta makasi maassa, kuusi kuolleena ja viimeinen hitaasti pois hiipuvana.

    Pedot eivät uskaltaneet lähestyä murheen murtamaan Viimaa, sillä he pelkäsivät tämän raivoa. Toa kumartui puolisonsa eteen ja vannoi tälle löytävänsä tämän vielä. Hän vannoi, ettei unohtaisi häntä. Ja hän itki katkerasti loppua. Rakkaansa loppua. Heidän ystäviensä loppua. Koko kylän loppua.

    Vasama hymyili heikosti.
    ”Mikä typerys sinä olet”, hän sanoi vaivalloisella henkäyksellä. ”Sinähän lupasit, ettet koskaan asettaisi muita vaaraan takiani. Sen sinä lupasit kaikille heille”, Vasama parahti, ja siinä hänen sielunsa hitaasti lipuessa Punatähdelle hän ymmärsi heidän virheensä täyden mitan.
    ”Olet tahrannut minunkin käteni ystäviemme vereen, sillä kaiken lupasimme jakaa, eikä ilman lupaustamme tätä olisi tapahtunut.”
    Eikä Viima uskaltanut katsoa rakkaaseensa, sillä ymmärsi virheensä ilmankin.
    ”Minä en pystynyt päästämään sinusta irti”, Viima sanoi synkästi. ”Uskoni ei riittänyt, että selviäisit yksin. Ja milloinkaan en olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin jättänyt sinut.”

    Vasama esitti kysymyksen, jota niin monet vielä tänäkin päivänä pohtivat.

    ”Jos saisit valita uudelleen, ja joko ottaa onnemme ja kurjan kohtalomme – tai sitten unohtaa rakkautemme mutta välttää tämän tuskan – kumman Kohtalon valitsisit, rakkaani?”

    Mahdoton kysymys se oli. Kuka muka voisi mitata onnen ja surun, kuka voisi laittaa sen vaakakuppiin? Yksin Suuri Henki kaikista olevaisista, eikä Hän katsonut maahan sinä iltana.

    Eikä Viima vastannut. Kenties hän uskoi rakkauden ja onnen olleen niin suuri, että kaikkien menettäminen oli siitä käypä hinta – mutta ei pystynyt tunnustamaan sitä itselleen, sillä ei halunnut myöntää miten itsekkääksi se sai hänet tuntemaan. Vai olisiko hän mieluummin ottanut heidän elämänsä ilman heidän rakkauttaan – tyytyä vähäisempään mutta välttää suruista suurin? Sitä hän ei voisi elämänsä rakkauden edessä myöskään myöntää, sillä se rakkaus oli kaikki, mitä heillä oli jäljellä.

    ”Olisipa meillä ollut enemmän aikaa”, hän itki karvaasti ja suuteli rakastaan, jonka tunsi kylmenevän hänen käsissään.
    ”Kun joskus seuraat minua”, Vasama sanoi heikosti. ”Ja pääset tähden hoviin… etsi minut. Minä odotan sinua ikuisesti.”

    Ja niin hän lopulta kuoli, ja Viima kantoi hänen ruumiinsa metsään jonne kasasi kaksi kumpua – toisen rakkaalleen ja toisen kaikille muille menettämilleen.

    Eikä hän enää koskaan uskaltanut katsoa taivaalle, sillä se oli seitsemän tähteä synkempi hänen erheensä takia.

    Tarut eivät kerro, mitä Viimalle kävi. Rei-Koro autioitui, ja nekin rippeet, jotka selvisivät pedoilta katosivat maailman tuuliin. Yksinäinen toa vaelteli aikansa, yrittäen löytää uudelleen intohimolle hukkaamansa toan polun, mutta sen hän oli hukannut ainiaaksi.
    Jotkut sanovat surun ja katumuksen käyneen lopulta liian suureksi, ja kertovat Viiman heittäytyneen teräänsä neitonsa haudalla.
    Toiset taas kertovat hänen vaeltavan maailmassa vieläkin, iäisen surullisena mutta päättäväisenä siitä, että löytäisi uudelleen Kohtalonsa.

    Ja niin päättyi matoralaisten tärkein kertomus rakkaudesta.

    Meni kauan, ennen kuin Matoro todella ymmärsi kertomuksen ytimen.

    Saarretun linnoituksen sotilas

    Bio-Klaani

    Vapaus!

    Tai ainakin vapaus sairasosastolta. Iloa hieman söi se, että hän vapautui lähinnä piiritetyn saaren arkeen, jossa oli aivan liikaa toivottomia ja liian vähän tilaa.
    No, kyllä hän silti mieluummin otti pari sataa kilometriä liikkumatilaa parin metrin sijaan.

    Toan asunto oli surullisessa kunnossa. Hän ei ollut lainkaan muistanut, miten maassa hän oli ollut vielä pari päivää sitten. Lattialle on kerääntynyt postia, jota hän hädin tuskin oli katsonut läpi. Pöydällä oli vieläkin se kirja, minkä Kapura oli hätätapauksellaan keskeyttänyt kello neljältä aamuyöstä. Toa otti sen – se oli romaani legendaarisen Nivan Kardalaisen taistelusta Kalmahin joukkoja vastaan. Hän työnsi sen hyllyynsä. Juuri nyt Matoroa ei huvittanut lukea pientä kirjastoaan sotahistoriaa.

    Toa avasi ikkunan selälleen ja antoi kylmän tuulen pilata kaikkien naapurihuoneidenkin lämmityksen. Hänen kaulansa oli edelleen arka, eikä hän uskaltanut tehdä kovin nopeita pään liikkeitä, vaikka Kupen mukaan hän kyllä pysyisi kasassa. Ainakin tavallisessa arjessa. Voi, tohtori-parka ei tainnut tietääkään, millaista Matoron tavallinen arki oli, toa mietti hieman huvittuneena ja poimi postinsa.

    Lähinnähän ne olivat Klaanilehtiä ja lehtisiä erinäisistä avustustilaisuuksista, joita hän ei ollut jaksanut katsoa läpi aiemmin. Joukossa oli näköjään myös… saapumisilmoitus Bio-Klaanin postista? Tai kai noutoilmoitus oikeasti, koska postipaketteja ei oikein kulkenut. Mikä teki koko lapusta mysteerillisemmän – miten niin hänelle olisi paketti, jos posti ei päässyt saarelle? Vai oliko se saaren sisältä?

    Hetken miettimisen jälkeen Matoro kyseenalaisti koko pohdinnan mielekkyyden. Hän voisi vain mennä sinne postilaitokselle ja selvittää, mistä on kyse.

    Joko oli melko kirkas päivä, tai sitten Matoro vain katsoi Klaania tänään hieman kirkkaammin. Kumpikin piti luultavasti paikkansa. Tuntuipa hyvältä vain kävellä parin päivän joutenolon jälkeen! Kahvio näytti olevan keskellä lounasruuhkaa, kun toa ohitti sen.

    Hän näki monia uusia kasvoja, enimmäkseen pohjoisen matoralaisia. He eivät häntä juuri tunteneet, mutta sen sijaan kaupunkilaisten katseista saattoi huomata, miten ne viipyivät toassa. Luultavasti syy ei ollut ainoastaan hänen komea ulkonäkönsä. Matoro oli etäisesti tietoinen häntä ympäröivästä huhumyllystä ja epätietoisuudesta… ja totta puhuakseen sille huhumyllylle taisi olla ihan hyvät syy. Toa pohti, pitäisikö hänen vaikka julkaista jotakin Klaanilehdessä, mutta ajatukset keskeytyivät postiin saapumiseen ja muuannen postinhoitajan iloiseen hymyyn.

    ”Hei! Oh, olet Matoro! Tai siis tietysti olet, ei meillä muitakaan sinun näköisiä ole, vaikka onkin niitä samannimisiä pari…”
    ”Minulle pitäisi olla paketti”, Matoro pisti väliin.
    ”Ah, joo! Meille tuli tuo yksi paketti jo jokin aika sitten, ja se on aika iso, niin että ei sitä voinut oikein työntää postiluukusta, etkä sinä kai huomannut lähettämäämme viestiä, mikä on tietty ihan ymmärrettävää, kun sinulla on ollut jotain niitä kiireitä ja matkoja, mutta ajattelin, että…”
    ”Joo, on ollut… kiireitä”, toa vastasi. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä kuunnellessaan ga-matorania.
    Dinem jatkoi. ”Se on sellainen iso ja aika harmaa, missä on sellainen hassu metrunuilainen leima, jollaisia ei ole kyllä näkynyt aikoihin, kun on se sota ja kaikkea sellaista ja oikeastaan sekin että postilennotkin lopetettiin ettei niitä paketteja ole kovin paljoa muutenkaan…”

    ”Keneltä se on?”

    ”Ah, niin, tietty, se tuli jo ennen kuin postilennot lopetettiin, eihän se olisi muuten voinut ollenkaan tulla. Se odotti vain aika kauan tuolla muiden alla, mutta nyt kun ei ole enää muita paketteja niin muistin että sillekin pitäisi tehdä jotakin, vaikka ei se hassu vahki kyllä sanonutkaan että tämä olisi kiireistä kun käski toimittaa tämän eteenpäin…”

    Vahkeja, jotka olisivat voineet jättää postipaketin Klaaniin viime aikoina, ei ollut kovin montaa.
    ”Cody jätti sen?”

    ”Joo, se se nimi oli, Cody. Joku ihme kenraalikin se taisi olla, kun niin vakava ja sotilaallinen oli, mutta ei sellaisella uhkaavalla tavalla niinkuin nazorakit, ehkä enemmän sellaisella…”

    ”Tuota, kiitos, voisitko–”

    ”… ei sillä, onhan se vähän hassua että vahkien päät on kuin vortixxeilta eikä esimerkiksi matoraneilta kun ne kuitenkin kai luotiin Metru Nuin poliiseiksi, ja siellä käsittääkseni on aika paljon enemmän matoraneja kuin vortixxeja – mutta sinähän olet käynyt siellä, etkö vain, Matoro? Oliko Metru Nuilla kivaa? Kävittekö Tiedon torneilla? Ne kuulemma koskettavat taivasta, mikä on vähän hassua, kun miten taivasta edes voi koskea, mutta Metru Nuista sanotaan muutakin sellaista mitä ei oikein tahdo käsittää, kun se on niin suuri ja vanha…”

    ”–voisitko–”

    ”… että Tongukin sanoo aina ettei niiden koneisiin ole luottaminen, kun ovat niin outoja eikä niitä kuulemma saa edes korjattua jakoavaimella, koska olisihan se hassua jos vahkit voisi laittaa kuntoon ruuvimeisselillä, vaikka toisaalta vahkien sanominen koneiksi on kai niiden mielestä vähän epäkohteliasta, kun ne kuitenkin osaavat tehdä monia juttuja mitä mekin kuten vaikka kävellä ja puhua ja jättää postipaketteja– niin, se postipaketti, se on aika iso ja…”

    ”Näytätkö nyt vain sen paketin!” Matoro sai sanottua, kun matoran joutui haukkaamaan happea ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana. Ilmeisesti ga-matoranien muita suuremmat keuhkot kävivät muihinkin tarkoituksiin kuin vain sukeltamiseen.

    ”Ah, niin, kyllä, se on täällä näin takahuoneessa, jos seuraisit minua, kun sinne ei kaikki osaa, paitsi postin työntekijät, eikä meitäkään ole…”

    Matoro antoi hyperaktiivisen puheensorinan vaimentua etäiseksi mölyksi ja lähti postineidin perään. Mies mietti hetken, mitä Cody olisi oikein hänelle jättänyt, ja miksei tämä ollut kertonut siitä henkilökohtaisesti? Ainoa, mitä toa keksi, oli jokin hölmö jatko heidän taannoiselle väittelylleen miekkojen ja tuliaseiden välillä, mutta ei kai Codykään käyttäisi vitsinsä huipentumaan niin paljoa vaivaa? Mitä jos paketista paljastuisikin esimerkiksi kivääri, joka käyttäisi miekkoja ammuksinaan? Tai miekka, joka ampuisi ohjuksia?

    Toisaalta Bladis oli kertonut suurinpiirtein jokaiselle siitä typeryydestä, mitä hän oli vahkin kanssa kehittänyt, eikä Mustalumi ollut sen jälkeen enää lainkaan varma siitä, että vahkilla oli itsekurin hiventäkään.

    Laatikko oli totta vie ”iso ja aika harmaa”, kuten Dinem oli luonnehtinut. Siinä oli päällä vain pari metrunuilaista oletusleimaa ja useita merkkejä Mustan Käden leimasimella, aivan kuin joku olisi testannut leimasimen toimivuutta useita kertoja laatikon pintaan ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen.

    Toa sai siirrettyä paketin ylös huoneeseensa matoralaisen anteliaasti lainaamilla nokkakärryillä, joihin liittyviä hassuja tarinoita Dinem oli jäänyt selittämään toan poistuttua melkoisen tyhjästä postivarastosta.
    Toa sysäsi laatikon keskelle kylmää huonettaan. Se oli nopea kangeta auki.

    No, tämä selittää, miksi se painoi kuin synti, Matoro ajatteli katsoessaan sodanaikaista radiolähetintä, joka oli kokonsa perusteella kiskottu jostakin Käden suuremmasta ajopelistä. Se oli kuitenkin selvästi viritelty, sillä kuoresta pisti esiin osia, joita eivät oltu todellakaan suunniteltu siihen. Mukana tuli mauttoman pitkä antennijärjestelmä, sodanaikaista kaapelia sekä… kirje?

    Kirjoitusta täynnä olevan paperin lisäksi ulos sujahti valokuva

    Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Se oli Xeniltä. Tai pikemminkin se oli Xen.

    Sen toisella puolella oli lyhyt teksti:

    Kun minulle kerran jäi tämä naamio, niin on vain reilua, että sinullekin jää joku kiva muisto!
    – Xen

    Kuvan ikää oli vaikea arvioida. Matoro muisti etäisesti nähneensä vanhoja kameroita Xenin huoneessa, eikä vahkin valokuvaharrastus olisi yllättänyt häntä lainkaan.

    Hän olisi halunnut jäädä vain tuijottamaan valokuvaa, mutta uteliaisuus kirjeen sisällöstä vei lopulta voiton.

    Teksti vanhassa, kellastuneessa paperissa oli kuin koneen kirjoittamaa. Rivit olivat absoluuttisen suoria ja jokainen sama kirjain identtinen – mutta silti teksti oltiin ilmeisesti kuitenkin kirjoitettu käsin, sillä siellä täällä oli pieniä punaisia mustepisaroita..

    Aivan ensiksi tahdon selittää, miksi en antanut tätä sinulle jo lähtiessänne. En tahtonut antaa turhaa (sinulle eikä minulle) toivoa tämän toimimisesta. Mavrah on työskennellyt vastakappaleen kanssa siitä asti, kun Cody lähti viemään teitä. Kenties hänen paluun aattona vihreä valo viimein palaa lähettimen takaosassa. Se tarkoittaa, että professori on onnistunut. Mikäli ei, niin ainakin yritimme. Meriporttien lävitse kommunikoiminen on uskomattoman hankalaa! Se vaatinee hyvän tuurin lisäksi myös erinomaisen sään halki kommunkoitavien alueiden.

    Kuten tässä vaiheessa varmaan olet jo keksinyt, on paketissa vanha sodanaikainen kommunikaattori. Ja (jos se toimii) sen pitäisi pystyä luomaan yhteys välillemme. Matka on pitkä enkä usko pääseväni poistumaan Metru Nuilta vielä aikoihin. Olkoon tämä rajattu mahdollisuutemme pitää yhteyttä toisiimme.

    Siinä tapauksessa, että Mavrah epäonnistuu eikä laite toimikaan toivon, että tapaamme ennen kuin tämä hullu maailma sekoittaa kaiken lopullisesti. Älä anna äänien päässäsi viedä mukanaan itseäsi, niin minäkään en anna omieni tehdä sitä minulle.

    Lisäksi minun täytyy pyytää, että et avaa kommunikaattorin takakantta. Se, miten tämä on saatu toimimaan on tosi tosi outoa, enkä ole varma osaisinko itsekään selittää. Meillä on jossakin Xian suunnalla vanha yhteyspiste, jonka kautta signaali kulkee, joten ehkä yhteys toimii parhaiten suuntaamalla antenni liskosaarta kohti? Ehkä.


    – Rakkaudella, Xen

    Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Mies nosti katseensa kirjeestä eikä tiennyt, mitä ajatella.
    Vahkin ollessa vain Matoron muisto ja unelma tämä oli ollut todellisen maailman ongelmien ulottumattomissa. Yhdellä viestillä nainen oli hypännyt hänen haavemaailmastaan takaisin todellisuuteen.

    Kaikki oli ollut niin paljon yksinkertaisempaa, kun kyse oli ollut vain unelmasta. Matoro oli ollut täysin valmis antamaan periksi typerän rakastumisensa suhteen! Haavetta oli turha ruokkia. Ehkä sitten sodan jälkeen, mies oli selittänyt itselleen. Mutta niin kauan kuin Klaani oli uhattuna, oli sotilaan velvollisuus siellä. Hän ei vain voinut lähteä taas ja hylätä kaikkia.

    Se oli ollut helppoa perustella, sillä eihän hänellä ollut vielä aavistustakaan siitä, välittikö Xen hänestä yhtä paljon. Xeniltäkin järkevin valinta olisi ollut vain unohtaa koko asia! Ihan niin kuin Matoroltakin. He olivat hädin tuskin tutustuneet toisiina! Se, mikä jäi vainoamaan miestä kuin uni, johon haluaisi palata, ei todennäköisesti ollut yhtä dramaattista vahkille. Miksi olisikaan ollut?

    Toki Matoro oli ollut ensimmäisiä, joiden kanssa Xen oli päässyt puhumaan eristyksensä jälkeen… mutta miksi tämä muka tekisi vahkista yhtä palavasti rakastuneen kuin mitä Matoro oli? Mustalumi itse oli ollut henkisesti riekaleina ja pakkomielteiden ajama. Ehkä hän oli tarttunut Xeniin kuten hukkuva tarraa pelastusrenkaaseen, kuten meriharakka oli hänelle rääkynyt.

    Hän oli käynyt sen monologin läpi mielessään useita kertoja: olisi ollut niin helppoa vain unohtaa vahki ja keskittyä siihen elämään, joka hänellä Klaanissa oli. Niin hän oli yrittänyt tilannetta järkeillä, sillä toinen vaihtoehto oli tuskallinen valinta Klaanin ja Xenin välillä.

    Järkeily oli toiminut, kunnes sanat ”Rakkaudella, Xen” olivat piirtyneet miehen verkkokalvoille.
    Se sanapari kertoi hänelle, ettei kyse ollut vain hänen epätoivoisesta unelmastaan, josta hän voisi päästää irti, jos haluaisi. Se kertoi, että myös Xen välitti.

    Ja vaikka se olikin Matoron sydämen intohimoisin toive, ei sen toteutuminen tehnyt maailmasta yhtään yksinkertaisempaa. Se pakotti hänet valitsemaan.

    Hän tiesi, ettei voinut hylätä Klaania taas. Häntä tarvittiin saarella enemmän kuin koskaan. Jokaista tarvittiin.
    Mutta voisiko hän hylätä Xenin?

    Toa huokaisi.

    Ei tietenkään voisi. Ei, jos tämäkään ei halunnut hylätä häntä.

    Xen oli ainoa hyvä asia, mikä häneltä oli jäänyt käteen Metru Nuilta. Kaiken lisäksi hän oli jättänyt tälle Deltan… ja vaikka hän katui sitä jälkikäteen suunnattomasti, ainakin hän saattoi uskotella huolehtivansa Xenistä myös vastuuntunnosta. Metru Nuin virheiden korjaaminen oli hänen velvollisuutensa…

    … mutta niin oli myös Klaanin auttaminen, eikä näyttänyt siltä, että näitä velvollisuuksia olisi voinut sovittaa yhteen. Hänestä tuntui kuin kidutettavalta venytyspenkissä. Sellaisessa, mitä siinä yhdessä oudossa huoneessa Arkkienkelillä oli ollut. Ainakin Makuta Abzumoa oli voinut vain lyödä päähän. Rakastumista ei voinut.

    Matoro lähestulkoon toivoi, ettei laite toiminut, kun hän veti antennin esiin ja viritti sen vaivoin ikkunastaan ulos. Lähetin oli hetkessä kiinni linnakkeen sähköverkossa Se aloitti rauhallisen kohinan yhteyden löydettyään. Ääni muistutti sitä, miltä vahkit kuulostavat kommunikoidessaan keskenään.

    Toa ei ehtinyt odottaa kovin pitkään vihreän valon syttymistä. Hän painoi soittonapiksi olettamaansa painiketta hetken epäröinnin jälkeen. Minuutteja kestäneen piippausten rivin jälkeen hän alkoi kuulla kohinan seasta tuttua ääntä.

    ”No voi nyt ranaman perse soikoon tämä vehje huutaa kovaa”, vastaanottimen toisesta päästä kuului riemastuttavan tutulla äänellä. Tätä seurasi jotain, joka kuulosti huonekalujen siirtelyltä. Aivan mikrofonin läheisyydestä kuului rahisevaa ääntä. Soittoon vastanneen naisen ääni tuhahti turhautuneena.
    ”Okei? Jos tämä ei nyt huutaisi korviani verille… ei kun siis… moi!”

    ”Tuota, hei? Kuuluuko tämä?” Matoro kysyi varovaisesti kuin peläten, että miellyttävä hallusinaatio lakkaisi, jos hän yrittäisi keskustella sen kanssa. Yhteys ei ollut hyvä, mutta siitä sai selvää.

    ”Tuota”, Xen aloitti, hiljeni taas hetkeksi ja sääti jälleen jotain omassa päässään. ”Kuulostat siltä kuin puhuisit teollisuushallin toisesta päästä. Saattaa toki johtua siitä, että säädin sinut juuri hiljaiselle. Odota vielä!”

    Sitten kuului taas epämääräisen säätämisen ääntä. Myöskin lisää konenaisen teknologiaan turhautunutta tuhinaa. ”Koetahan vielä kerran!”

    ”Oookei, entä nyt?” Matoro jatkoi kuuliaisesti.

    ”Aivan mahtavaa!” Xen viimein riemastui, vaikka hänen äänestään paistoikin väsymys. ”Nyt kuuluu hyvin. Verkko on kyllä vähän hassuna. Kuulostat ihan siltä, kuin olisit aloittanut tupakoimaan.”

    ”Loukkasin kaulani”, kuului lyhyt vastaus.

    ”Luoja, tuntuu kuin viime kerrasta olisi ikuisuus”, Matoro lopulta jatkoi.

    Vastaanottimesta kuului jo hieman rentoutuneempi huokaus. Kankaan kahinasta pystyi päättelemään, että Xen oli viimein istunut alas.

    ”Minä tiedän! Katson kalenteriin joka aamu ja yllätyn siitä, ettei lähdöstänne ole kulunut jo vuosia.”

    Matoro kuunteli hetken linjan hiljaista kohinaa hieman epäuskoisena siitä, että se todella toimi.
    ”No, mitä sinulle kuuluu?”

    Kysymys oli lajiaan kaikkein vähiten yllättävä, mutta vahkilla oli silti vaikeuksia keksiä, kuinka vastata siihen. Viimeisimmät viikot Xenin elämässä olivat täynnä asioita, jotka olisivat varmasti herättäneet hyvää keskustelua, mutta Matoronkaan osoittama uteliaisuus ei tuntunut läpäisevän naisen loputtoman raskasta väsymystä.

    ”Öööh. Laaja kysymys. Outoa? Outoa kuuluu. Täällä on ollut aikamoista hullunmyllyä lähdöstänne lähtien. Viime yö oli aika kamala. Haamuja ja sellaista. Älä minusta huoli!”

    ”Yritän olla huolehtimatta liikaa… No, entä muut? Miten Deleva voi? Kun lähdimme, hän oli vielä… aika huonossa kunnossa.”

    ”Angien osoittautui oikeasti ammattitaitoiseksi ja peltipoika saatiin yllättävänkin hyvin jaloilleen. Lähtivät pari viikkoa sitten vierailemaan siellä sinunkin kotikonnuillasi. Ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, joten eiköhän siellä ihan hyvin mene.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”… tai tosi huonosti. Ei hitto. Onkohan niillä edes mitään kommunikaatiovälinettä mukana? Olisiko minun pitänyt huolehtia tästä? Eäöööh…”

    ”Sen sijaan huolehdit tästä”, Matoro huomioi. ”O-otaksun, että et… tai siis, että sinustakin tämän on… hyvä idea?”

    ”Jos sovitaan, että tämä puhelu on minun hermolomani tästä koko sotkusta niin voimmeko molemmat vain olla tyytyväisiä vaikka siihen, että tämä koko rotisko edes toimii”, Xen virnuili niin leveästi, että sen kuuli hänen äänestään.

    ”Tarkoitan meitä”, toa korjasi kiusaantuneesti. ”Tai siis, kannattaako meidän elätellä mitään… turhia toiveita? Minusta tuntuu siltä, että olemme kumpikin aika syvällä omissa sotkuissamme.”

    ”Mutta tämähän on hyvä idea!” vahki töksäytti aivan liian innoissaan. ”Tai siis… äh. Minä olen tuijottanut tätä puhelinta lähdöstänne saakka. Tätä ennen se on soinut tasan kerran enkä ole ikinä ennen eläessäni ollut pettynyt siihenkin, että se olikin vain Cody. Joo, onhan tämä aika sekavaa, mutta haittaako se? Ei se… ei se minua ainakaan.”

    Kuin suuri kivi olisi vierähtänyt Matoron sydämeltä.
    ”Hyvä… Tai siis, sitten se en ole vain minä. En ole onnistunut olemaan päivääkään… ajattelematta sinua.”

    Xen antoi Matoron sanojen upota hetken. Kahinasta päätellen vahki valui koko ajan syvemmälle istuimeensa.

    ”Tulisit takaisin”, hän sitten parahti sen kummempia ajattelematta. Sitten hän ajatteli, muttei silti muuttanut mieltään. ”Tiedän, että sinua tarvitaan siellä, mutta tämä paikka kaipaisi eloa ja… noh. Kaipaisi sinua.”

    ”Tiedätkö, minä olen miettinyt tuota niin paljon. Enemmän kuin mitään haluaisin vain lähteä ja jättää tämän kaiken… mutta jos tekisin niin, en varmaan antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi. Olen saarretun linnakkeen sotilas, ja… no, täällä on kotini ja ystäväni. Minulla on velvollisuus Klaania kohtaan, enkä minä voi hylätä sitä, en juuri nyt.”

    ”Minä tiedän, minä tiedän”, Xen huokaisi ilmiselvästi pettyneenä siitäkin huolimatta, että hän oikein hyvin tiesi, miten Matoro ehdotukseen vastaisi. ”Täällä on vain niin omituisen yksinäistä. Cody lentelee ties missä ja Mavrah ja Nurukan rakentavat jotain todella idioottimaista keskenään. Mexxikin on kadonnut johonkin. Naholla on aivan liian kiire pysähtyä varttia pidemmiksi ajanjaksoiksi.”

    Xen pysähtyi hengittämään hetkeksi luettelonsa keskellä. ”Että sellaista meillä”, hän lopulta päätti.

    ”No, ainakaan sinulla ei taida olla tylsää”, toa vastasi. ”En tiedä, olenko ollut koskaan niin yksinäinen kuin viime viikkoina. Olen vain tyytyväinen, että olet olemassa, vaikka oletkin siellä kaukana.”

    Matoron sanat saivat vahkin myhäilemään tyytyväisenä. Puhelun taustalta kuului jonkinlaista kolinaa hetken hiljaisuuden aikana. Xenin takana ähertävä matoran törmäili huonekaluihin niin kovaa, että äänet kaikuivat Matorolle asti.

    ”Tarvitsetko apua?” Xen huuteli ilmiselvästi mikrofonistaan pois päin. Kuului uusi metallinen kalahdus sekä nopeatempoista Mavrahin kiroilua.

    ”Kaikki hyvin. Puhelua jatka”, ääni kaukaa vastasi ja kolina kaikkosi hitaasti ääniyhteyden kantaman ulkopuolelle.

    ”Pahoittelut tuosta”, Xen ähkäisi takaisin mikkiinsä, ”Kuten sanoin, noilla maaveikoilla on lähinnä huonoja ideoita meneillään.”

    ”Mitä te oikein teette?” toan oli pakko kysyä.

    ”Eyöööömmmmmm…”, nainen ensin tuumasi ja yritti ensimmäistä kertaa muodostaa itselleenkin todellista mielikuvaa Nurukanin ja professorin oudosta projektista. ”Noh, muistat varmaan Nurukanin muistot. Tai siis niiden puutteen. Nämä luulevat keksineensä ratkaisun. Ja Mavrah alkoi tapansa mukaan värkkäämään tosi vaarallisia juttuja. Ja minä istun nyt täällä odottamassa, että ne saavat tuomionpäivänkoneensa valmiiksi.”

    ”Hei, minun piti kysyä”, mies säpsähti maininnasta muistoista. ”Mitä olet tehnyt Nimdan kanssa? Onko siitä ollut ongelmia?”

    ”Ongelmia? Eeeeei. Ei ole!” Xen vastasi epäilyttävän nopeasti. Nainen oli kuitenkin täysin vilpitön! Ei siru varsinaisesti ongelmiakaan ollut aiheuttanut. Eikä kaulassa killuvan esineen mielikuvitusflirttailu Xenin mielestä ollut edes mainitsemisen arvoinen asia. Ei ainakaan Matorolle.

    ”Olen minä järkkäillyt pieniä varotoimia kaiken varalta”, vahki jatkoi nyt hieman rauhallisemmin. ”En jaksa uskoa, että se teidän makutanne oikeasti uskaltaa laskea jalkaansa Metru Nuin maaperälle, mutta kuitenkin. Emme me täällä laakereillamme lepää!”

    ”Minä olen oikeasti huolissani sinusta. Älä aliarvioi sitä sirua, äläkä ainakaan pidä sitä mukanasi. Hemmetti, Killjoy kävi täällä, ja haukkui minut maan rakoon valinnastani jättää se siru sinulle. Minä niin haluaisin todistaa hänet vääräksi, joten älä ota mitään riskejä!”

    Kuului tukehtumista muistuttava ääni. Vaikka olihan se typerää, että joku oli oikeasti ohjelmoinut vahkiin mahdollisuuden tukehtua omaan kieleensä.
    Tai että vahkilla edes oli kieli.
    Vaikka tarjosihan kieli mahdollisuuksia muihinkin juttuihin kuin vain tukehtumiseen.
    Matoron ajatuskulku keskeytyi suorastaan demoniseen rääkymiseen.
    ”HÄN KÄVI SINUN LUONASI? KAI EDES VEDIT TURPAAN?”

    Matoro pyöräytti silmiään epäuskoisena, mutta valitettavasti se ei välittynyt radioaaltoja pitkin Metru Nuille.
    ”Ensinnäkin, ei tyyppien hakkaaminen noin vain ole mikään ratkaisu, ja toiseksi, Joy on joku kaapin kokoinen ja hävittää saaria olkapäidensä sisällöllä!”

    ”Mutta… mutta t-t-turpaan”, Xen piipitti nyt niin hiljaa kuin osasi. ”Mutta ihan tosissaan, älä kuuntele sanaakaan sen lahopään sanoja! Kuulitko jo sen viimeisimmän tempauksen? Pisti koko Mustan Käden rahat palamaan jotain henkilökohtaista sotaansa varten. Jos se peltipää ei ollut sekaisin ennen tätä niin nyt viimeistään on.”

    ”No, olen tuntenut isukkisi aika monta vuotta pidempään kuin sinä”, mies kommentoi. ”Ei sillä, että yrittäisin sanoa, ettei hän ole sekaisin. Sitä Joy taatusti on. Lähinnä halusin sanoa, että jopa hän oli huolissaan sinusta ja sirustasi. Hän välittää, vaikka onkin todella surkea ilmaisemaan sitä.”

    ”Pfffft”, kuului ensimmäinen reaktio. ”Usko, että sinun sanasi ja varoitukset merkitsevät minulle, mutta Killjoy saa toistaa ne sanasta sanaan enkä silti suostu kuuntelemaan. Siru on hyvässä jemmassa niin kauan kun se pysyy Metru Nuilla.”

    Matoro harkitsi ehdottavansa, että Xen istuisi joskus isänsä kanssa saman pöydän ääreen ja puhuisi asiansa läpi. Sitten hän muisti, että niin oli itse asiassa jo tapahtunut, mutta se oli sisältänyt enimmäkseen yrityshistoriaa ja huutamista kätevästi vuorotellen.

    ”Toivottavasti”, toa sanoi. ”Älä ota sen kanssa mitään riskejä. Minä koen itseni osittain vastuulliseksi, jos siellä tapahtuu jotakin. Minä kuitenkin jätin sen sirun sinulle, vaikka minun ei olisi pitänyt.”

    Xen kumartui hieman lähemmäksi mikkiään asentoaan kohentaessa. Hänen äänensä särkyi hieman huonosta äänenlaadusta johtuen. ”Älä koe. Sinä teit aivan oikean ratkaisun. Sinä kerroit siruista tarpeeksi, jotta ymmärsin kuinka tärkeää ne on pitää erillään. Sitä paitsi, jos tehtävämme suojella Metru Nuita osoittautuu juuri niin hedelmättömäksi mitä se on tähän mennessä ollut, on meillä ainakin jotain mitä suojella. En tunne oloani aivan niin hyödyttömäksi, mitä muuten varmasti tuntisin.”

    ”No, ehkä olet oikeassa”, Matoro myönsi. ”Jos kaipaat tekemistä, voisitko selvittää, löytyykö kirjastoistanne tekstejä Nimdasta?”

    ”Olen jo aloittanut!” vahki hihkui ylpeänä. ”Tai ainakin lajitellut kaikki potentiaalisesti hyödylliset kirjat samaan kasaan. Lupaan kertoa jos löydän mitään. Minulla on vain mennyt kiusallisen pitkä aika heittää pois kaikki neurologiaan liittyvä. Täällä on ollut ihan käsittämätön pakkomielle aivojen sorkkimiseen.”

    ”Joo, kuulostaa Mustalta Kädeltä…” mies totesi. ”Ovatko Kalit olleet ongelma?”
    ”Nurukan romahdutti loputkin kymppikerroksesta niiden päälle ihan vain kaiken varalta. Sieltä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen”, Xen tuumasi ja olisi jatkanutkin vielä ellei hänen taustalleen olisi ilmestynyt jälleen askeleita. Matoro kuuli lähinnä yksittäisiä sanoja pois mikrofonista päin käytävästä keskustelusta, kunnes Xen kääntyi takaisin hänen puoleensa.

    ”No nyt ne sanovat olevansa valmiita. Minun on varmaan pakko mennä”, Xen murahti ilmiselvän harmissaan. ”Saat ensi kerralla kertoa tuosta vammastasi. Ja luvata minulle nyt ettet riehu siellä liikaa.”

    ”Yritän”, mies köhäisi. ”Ihana puhua kanssasi, Xen. Nähdään pian!”

    ”Nähdään?” Xen ihmetteli, ”Toivottavasti!”

    ”Se on sanonta”, Matoro vastasi kuivasti.

    ”Tiedän”, Xen vastasi huomattavasti pirteämmin ja katkaisi puhelun ennen kuin sananvaihto muuttuisi vielä kiusallisemmaksi.

    Matorolla kesti hetki koota ajatuksensa. Hän ei ollut vieläkään aivan varma siitä, oliko edellinen keskustelu todella tapahtunut. Ainakin valokuva ja kirje pöydällä tuntuivat puhuvan sen puolesta, että oli. Hän ei ollut pystynyt loihtimaan esineitä tyhjästä edes syvimmässä hulluuden kuilussaan.

    Kun miellyttävä lämmin tunne tutun äänen kuulemisesta kaikkosi, mies oli taas syvällä ristiriidassaan. Toisinaan hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Xeniä. Se olisi ollut hänelle parempi, hän järkeili. Haave yhteisestä elämästä oli järjetön ja vailla tulevaisuutta: hän oli piiritetyn kotilinnakkeensa puolustaja ja Xen kenraali kaukana Metru Nuilla, jonne Matoroa ei taatusti enää päästettäisi – ei, vaikka hän haluaisikin lähteä. Heillä oli omat velvollisuutensa aivan eri puolilla maailmaa!

    Mutta järkeily ei auttanut rakastumiseen. Harva asia auttoi.

    Matoran-kulttuurin kenties tärkein rakkaustarina oli varoittava, ja hyvästä syystä. Viiman tarinan opetus oli yksinkertainen ja aina ajankohtainen: omistushaluinen, romanttinen rakkaus oli itsekkyyttä, jossa yksilö asetti jonkun toisen velvollisuutensa tielle. Rakkaus oli myrkkyä velvollisuudelle, nuorille toille opetettiin. Niin hänelle oli opetettu.

    Ja niin Matoro oli pitkään ajatellutkin. Ehkä ajatteli vieläkin. Siltä hänestä taatusti tuntui. Jokin osa hänestä halusi vain paeta kaikkia velvollisuuksiaan Klaanissa, paeta sitä koko sotkua jonka hän oli aiheuttanut, ja kulkea jonnekin kauas Xenin kanssa. Mutta se oli typerä unelma, jonka toa yritti sivuuttaa parhaansa mukaan.

    Mutta unelmia ei niin vain leikata. Ei, vaikka ne olisivat järjettömiä ja vailla tulevaisuutta.

    Rakentaja oli yrittänyt, eikä hänen poransa ollut saanut haaveeseen edes naarmuja.

    Ja sellaisina epäilyksen hetkinä harakka aina kuoritoutui kristallikuorestaan.
    ♫ Eikö olisi mukavaa vain karata~ ♫

    Miten hän ikinä voisi päästä eroon siitä itsekkäästä unelmasta, jos Delta kuiski siitä alituiseen?

    Se, mitä Makuta Nui oli kertonut loisista, oli pyörinyt pitkään Matoron mielessä. Vaikka hän oli tiennyt aina Deltan olevan jokin olennainen palanen sydäntään, oli hän vasta makutan oppitunnin jälkeen ymmärtänyt, mikä palanen se oli.

    ♫ Eikö olisi mukavaa olla välillä itsekäs~ ♫
    ♫ Etkö ole sen ansainnut?~ ♫

    Hän halusi, että saisi kerrankin asettaa oman nautintonsa ja vapautensa hyveiden edelle. Hän halusi kerrankin kuiskata maailmalle, ettei enää pistäisi henkeään likoon kenenkään puolesta.

    Toat opetettiin hautaamaan se ajatus syvälle. Ei, ei pelkästään toat – koko matoran-kulttuuri opetettiin hautaamaan itsekkyys. Voima tuli yhtenäisyydestä. Velvollisuus oli jokaista yksilöä suurempi. Ja lopulta Kohtalokin tuli uskosta ja luottamuksesta Suuren Hengen polkuun. Itsekkyys – myrkky – oli matoraneille se synti, joka repi maailmaa kappaleiksi.

    ♫ Et ole Klaanille mitään velkaa, rakas~ ♫
    ♫ Ja vaikka olisit, Klaani ei ole enää entisensä~ ♫
    ♫ Mahtaisivatko adminit muka tuhota sirut?~ ♫

    Hän oli hyvä työntämään sen ajatuksen syrjään. Hän ei ajatellut itseään. Hän oli velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, kuten toan pitikin olla. Hänellä oli periaate, joka nosti hänet pois tavallisten soturien joukosta toain joukkoon. Hän ei taistellut oman etunsa vuoksi, vaan Suuren Hengen ja tämän lapsien.

    Jos sen toistaisi tarpeeksi monta kertaa, se olisi totta, eikö?

    ♫ Voi, olet jokaisen unelmien toa~ ♫
    ♫ Olet niin rohkea ja epäitsekäs ja sankarillinen~ ♫
    ♫ Katso, mitä olet saanut siitä palkkioksi~ ♫

    Mutta silti hiipi se ajatus häneen silloin tällöin.

    ♫ Muistatko, miten jouduit sotaan Legendojen Kaupunkiin?~ ♫
    ♫ Palkkioksi et saanut edes kiitosta~ ♫

    ♫ Muistatko, mitä Ritarikunta laittoi sinut tekemään?~ ♫
    ♫ Kadut sitä vieläkin~ ♫

    Deltan sanat palauttivat hetkessä hänen mieleensä jokaisen hetken, jona hän oli epäillyt syitään olla Toa. Jokaisen turhautuneen, epäkiitollisen hetken, jolloin hän oli niellyt protestinsa ja jatkanut eteenpäin, sillä niin Suuren Hengen sotilaat tekivät. Sotilaat tekivät kuten heidän pitikin. Sotilaat eivät kapinoineet tai tehneet omia polkujaan.
    Hän oli jo yrittänyt sitä kerran, ja oli vain polttanut sormensa.

    ♫ Muistatko, miten panit henkesi likoon Arkkienkelillä?~ ♫
    ♫ Niin paljon vaivaa jonkun muun virheiden korjaamiseksi~ ♫

    ♫ Muistatko, miten annoit Metru Nuin yllä kaikkesi?~ ♫
    ♫ Palkinnoksi sinua syytettiin katastrofista~ ♫

    Hyvä sotilas teki, kuten Hyveet sanoivat. Hyvä sotilas teki, kuten everstit ja juuriadminit määräsivät. Klaani tarvitsi häntä, eikä hän voinut juosta taas – siitä huolimatta, mitä Delta hänelle sanoi. Siitä huolimatta, mitä Xen hänelle sanoi. Hänen ystävänsä tarvitsivat häntä. Ties mitä Kapura voisi tehdä, jos Matoro ei ollut katsomassa tämän perään…

    … mutta hän oli ihan yhtä huolissaan Deltasta. Vaikka Matoro halusi uskoa, että sirusta ei olisi vaaraa vakaammissa käsissä, hän pelkäsi silti. Kyllä hän tiesi, että Killjoy ja Kapura olivat olleet oikeassa. Hänen ei olisi pitänyt jättää sirua Xenille. Hänen ei olisi pitänyt antaa Nimdaa taas uusiin käsiin. Se oli vain katastrofi, joka odotti kipinää syttyäkseen uudelleen.

    ♫ Haluatko korjata virheesi, koska se on velvollisuutesi?~ ♫
    ♫ Vai koska haluat Xenin?~ ♫

    Koska se on velvollisuuteni, Toa Matoro halusi vakuuttaa, mutta hän tiesi sen olevan ainakin puoliksi valhe.

    ♫ Mikset vain riennä Metru Nuille ja pelasta häntä taas?~ ♫
    ♫ Hän varmasti pitäisi siitä~ ♫
    ♫ Ritaristaan mustassa haarniskassa~ ♫

    Ei, Matoro vastasi – hän ei antaisi periksi, vaikka kuinka haluaisi. Toan piti olla velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, hän tiesi. Hän oli Toa, eikä voinut valita, ettei olisi.

    Eikä oikea Toa harkinnutkaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin saarrettuun kaupunkiin jäämistä ja sen auttamista, vaikka sitten viimeiseen asti, vaikka lupaus aivan toisenlaisesta elämästä hänen sydämessään kummittelikin.

    ♫ Mutta rakkaani, sinä ansaitset parempaa~ ♫

    Et edes tiedä, olisiko sinusta Metru Nuilla mitään apua, hän muistutti itseään uudelleen ja uudelleen kunnes pystyisi unohtamaan vahkin tuoksun. Tai ainakin yritti unohtaa. Keskity olennaiseen, keskity Klaaniin, hän teroitti itselleen, mutta palasi aina pian uudelleen miettimään sitä yhtä yötä, jonka oli viettänyt Xenin kanssa Metru Nuin alla.

    Hän lupasi itselleen, että palaisi Metru Nuille, kun Klaani olisi taas turvassa, eikä päivääkään ennen. Hän keräsi kaiken itsekurinsa ja vannoi, ettei väistäisi velvollisuuttaan kotiaan kohtaan. Ei, vaikka hän miten haluaisi.

    Ennen sotia

    Taruista kenties yleisin oli myös niistä ylevin. Jokainen nuori Toa-soturi kuuli legendan Suuresta Häiriöstä ja sankareista, jotka matkasivat maailman ääriin pelastaakseen Suuren Hengen. Matoro osasi nuo nimet ulkoa niin monen kuuntelukerran jälkeen – Jovan Viisas, Nivan Kardalainen, Jotor Punainen, Toran Terävä, Vantor Tähtisirppi ja itse Elämän Kuningas, muinaisaikojen sankareista suurin. Näiden kuuden nimen ympärillä eli kokonainen taruperintö, joka oli aina ohjannut Toia olemaan parempia versioita itsestään.

    Ja vaikka heidän Kohtalonsa olivat suuremmat kuin yhdelläkään Toa-tiimillä vielä nykypäivään asti, eivät he sitä alkuun tienneet.

    Kun etelän Toat tuskailivat velvollisuutensa kanssa, he muistivat, miten Viisas jätti kotinsa – kansansa ja saarensa hirvittävän sisällissodan kynsiin, koska hän tiesi Velvollisuutensa vievän hänet suurempiin tekoihin.

    He muistivat, miten Kardalainen hylkäsi rakkaansa, sillä ei halunnut saattaa tätä tehtävänsä vaaroihin. He muistivat, miten Punainen jätti Käskynhaltijan mustan linnoituksen, kun häntä kutsuttiin paremmalle polulle.

    He muistivat, miten Terävä ei enää milloinkaan palannut kotiinsa eikä löytänyt kansaansa. He muistivat, miten Tähtisirppi näki varjon heidän tulevaisuudessaan, mutta siitä välittänättä antoi kaikkensa.

    Ja itse Elämän Kuningas, Ta-Ignaika, Nitorinakin ennen pyhittämistään tunnettu – hän antoi epäröimättä henkensä, kun Velvollisuus sitä vaati. Vaan alun perin hänkin oli vain matoralainen, rauhanomainen karjapaimen, joka huvitti itseään ja muita teksteillään. Jos Elämän Kuningas olisi sanonut: ”Ei, minä haluan jatkaa arkista pikku elämääni enkä ottaa kaikkien sakarain murheita taakakseni”, kenellä muulla olisi ollut voima estää Aurinkoja sammumasta? Jos hän olisi sanonut: ”Ei, en minä ole se sankari, joku muu saa kantaa tämän Kohtalon”, eikö hän olisi tuominnut koko maailman?

    Mutta kun Velvollisuus ojensi hänelle karmiinikätensä, nuori ilman matoran tarttui siihen, eikä milloinkaan päästänyt irti.

    Ja vastapalvelukseksi Initoin puna valaisi hänen tiensä ja antoi hänelle suunnan ja tarkoituksen.

    ”Mutta miksei Suuri Henki opasta myöhempien aikojen sankareita yhtä suoraan?” Matoro muisti joskus kysyneensä, nuorena ja ajattelemattomana.

    ”Ei kukaan tiedä, mistä Kohtalon polku alkaa”, hänen opettajansa oli vastannut. ”Ei Suuri Henki sitä heille kertonut. Eivät he sitä tähdistä lukeneet.”

    ”Sen kertoi heille Velvollisuus, jota omatunnoksikin kutsutaan. Kaikilla se on, jolleivät ole sieluaan kadottaneet. Velvollisuuden hento liekki palaa jokaisessa sydämessä, ajamassa heitä oikealle tielle. Muistuttamassa heitä hyvästä ja pahasta”, hänen opettajansa oli vastannut.

    Mutta Velvollisuuden todella ymmärtää vasta, kun sitä koetellaan.

    Bio-Klaani

    Matoro oli kulkenut Admin-siiven läpi viimeksi sinä yönä ennen unisukellusta. Silloin ympäristö oli ollut vain autiota taustaa, mutta päivänvalossa toa huomasi, miten mukavalta aulatila näytti. Klaanin siniset klassikkosohvat oli aseteltu seinien vierille. Pienellä pöydällä oli kahvinkeitin, pino Klaanilehden numeroita sekä Ase & Ammunta-lehtiä (ne olivat joko Bladiksen tai Geen, kenen muunkaan?) Sininen seinävaate oli kuvioitu suurella ussalilla. Ennen siihen ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota, mutta sotatilanteen vakavoituessa se tuttu rapu alkoi tuntua tärkeämmältä ja tärkeämmältä symbolilta.

    ”Hei vain”, ga-matoran hymyili asiallisesti. Tawan sihteeri, toa muisti. Xela laski administon leimalla varustetun tablettinsa pöydälle. ”Oletteko tullut tapaamaan jotakuta admineista?… vaikka ei heitä ole kovin montaa paikalla, kun Guardian ei ole vieläkään palannut.”

    Nainen vaikutti henkilöltä, joka otti edustustehtävänsä ja asemansa vakavasti. Mustalumi oli varmasti nähnyt tämän jossakin muualla. Kapuran pajalla? Ei, tuskin, ei Kapuran pajalla käynyt kuin asiakkaita ja poliiseja, eikä ga-matoran vaikuttanut kummaltakaan. Vaikka ei sitä aina tiennyt, ketkä harrastivat erinäisten plasmateemaisten aseiden keräilemistä.

    ”Onko Tawa paikalla?” Matoro kysyi käheästi.

    ”Hänellä on juuri palaveri, mutta siinä ei mene enää kauaa. Voit odottaa tässä, Matoro.”

    Mustalumi nyökkäsi ja jäi seisoskelemaan aulaan. Sihteeri syventyi jälleen tietotekniseen laitteeseensa.
    Yhdellä seinällä oli maalaus puulinnoituksesta. Matoro muisti sen olevan Tawan itse maalaama.
    Sen Bio-Klaani näytti niin pieneltä ja unenomaiselta. Kaukana taustalla kohosi suuri vuori, kuin pienen haavekaupungin etäisenä vartijana.

    ”Tuota”, mies antoi lopulta periksi uteliaisuudelleen. ”Olenko sattumoisin nähnyt sinut joskus Kapuran pajalla?”
    Matoralainen nosti pakarikasvonsa ruudultaan.
    ”Tuota, se on mahdollista”, hän vastasi hieman kiusaantuneena. ”Minä ja ystäväni olemme usein mukana hänen… roolipeleissään.”
    ”Okei, se selittää. Olin varma, että olin nähnyt sinut jossakin.”

    ”Jos saan udella”, Xela kysyi, ”perustuvatko hänen roolipelinsä oikeasti teidän matkoihinne?”

    Voi ei, ei kai se kahjo piraatti ole tehnyt roolipeliä Heporintistä, Matoro kauhistui.
    ”Ilmeisesti ainakin… osittain”, vastasi mies, joka oli kuitenkin tavannut Xentoron ja Arukapin. ”Jollakin kieroutuneella tavalla.”

    ”Tunnet hänet hyvin, etkö tunnekin?” matoran kysyi.
    Matoro huokaisi. ”Luulen niin”, hän myönsi.

    ”Minusta tuntuu, että Kapuralla ei ole kaikki kunnossa. Hän on surullinen. Ollut oikeastaan aina. Kerran jäin juttelemaan hänelle pelin jälkeen, ja hän sanoi sen aika suoraan”, Xela kertoi hiljaa. Enää hänellä ei ollut hänen pirteän asiallista asiakaspalvelija-ääntään.
    ”En tiedä, miksi minä tästä puhun, ei kai pitäisi levitellä muiden asioita näin”, hän jatkoi. ”Mutta olen vähän huolissani hänen puolestaan.”

    ”Minäkin olen”, Matoro vastasi.

    He olivat hetken hiljaa. Tawan toimistosta kuului vaimeaa puhetta.

    ”Tiedätkö, olemme yrittäneet saada Kapuraa pyytämään sinut mukaan pelaamaan tosi monta kertaa, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle!” Xela kertoi. ”Randa – eräs ystäväni – on aina selittänyt, miten hienoa hänestä olisi roolipelata itse Toa Matoro Mustalumen kanssa jotakin. Totta puhuakseni hän taitaa olla vähän fanisi. Näkisitpä ne julisteet…”

    ”E-en usko olevani niin kiehtovaa seuraa kuin hän uskoo minun olevan”, Mustalumi puolustautui.
    ”Silti, hän olisi tosi tyytyväinen, jos saisi nimikirjoituksesi”, ga-matoran jatkoi. ”Ehkä sinun pitäisi tulla käymään seuraavalla kerralla, kun Kapura järjestää jonkin pelin.”

    ”No, jos Kapura ei halua minua niihin, olisi aika epäkohteliasta vain tunkea mukaan.”

    ”Ehkä meidän sitten pitää vain jatkaa hänen suostutteluaan”, matoran huokaisi. Hän palasi takaisin sihteerivaihteelleen juuriadminin toimiston oven avautuessa. Pitkä aristokraatti asteli aulan läpi alakertaan. Matoro oli melko varma, että kyseinen henkilö oli korkeassa asemassa kaupungin pankissa. Herra Seserakh, tai jotain sinne päin.
    Matoran asteli toimiston ovelle. ”Neiti admin, Toa Matoro haluaa nähdä sinua”, hän huikkasi. Mustalumi ei erottanut adminin vastausta, mutta matoran viittoi tätä sisään.

    ”Helei, Matoro”, Tawa hymyili pöytänsä takaa. Hänellä oli hartioillaan paksu tummanpunainen viitta. Vaikka admin oli hyvä peittämään huolensa, näki Matoro tämän katseen loistavan hieman vähemmän toiveikkaana kuin heidän viime tapaamisellaan.

    Matoro nyökkäsi tervehdykseksi ja istuutui vastapäätä naista. Tawa risti kätensä pöydälle eteensä ja aloitti.
    ”Miten voit? Kuulin, että pääsit tänään sairasosastolta.”

    ”Ihan hyvin”, Matoro vastasi käheästi. ”Ääni vain vähän heikkona.”

    ”Kestääkö se teetä?” salamatar kysyi ja kurotti kohti pannua, jossa oli vielä juomaa edellisen tapaamisen jäljiltä. Matoro nyökkäsi, ja juuriadmin kaatoi heille mukilliset. Juoma oli hämmästyttävän herkullista – ja eittämättä melko harvinaista saarron alla. Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi maistanut niin hyvää teetä. No, ehkä neiti juuriadmin ansaitsi oman salaisen varaston laatuteetä kaiken huolehtimisensa palkaksi.

    Admin hymyili rohkaisevasti.
    ”Mistä halusit puhua?”

    Matoro mietti hetken sanavalintojaan.
    ”Kuten muistat, minulla on ollut hieman… vaikeaa”, hän aloitti varovaisesti. Tawan katse oli myötätuntoinen. ”Mutta olen vähän miettinyt juttuja. Ja haluaisin yrittää korjata niitä.”
    Kun sen sanoi ääneen, se muuttui vähän todellisemmaksi.
    ”Halusin vain kertoa, että olen valmis tekemään mitä ikinä Klaani minulta kaipaakaan. Toivoin, että pääsisin pian mukaan pohjoisen operaatioihin rintamalle. Tai mitä tahansa hyödyllistä! T-tietysti vain, jos se on sinusta okei. En tiedä, voinko pyytää teitä luottamaan minuun sen kaiken jälkeen, että jos– ”

    ”Hyss” Tawa keskeytti toan vaivautuneen selittelyn. ”Luotamme kyllä sinuun.”

    Hän nojasi taaksepäin ja hymyili hieman. ”Olemme puhuneet muiden kanssa tilanteestasi, eikä siinä ole mitään epäselvää. Olet vapaa tekemään kuin haluat, Matoro. Kapura ei halunnut Metru Nuita Klaanin käsittelyyn, etkä sinä sen pitkän yön tapahtumia. Ne pysyvät teidän välillänne. Uskon, että pystytte löytämään sovinnon.”

    Mustalumi oli huojentunut.
    ”M-mutta entä Nimda? Minä silti kadotin ne.”

    ”Sinä epäonnistuit”, admin sanoi rauhoitellen. ”Se on aivan luonnollista. Emme me rankaise ketään siitä. Olit joutunut tilanteeseen, johon kenenkään ei pitäisi joutua.”
    Sitä paitsi olet ainakin rehellinen horjumisestasi, Tawa ajatteli, toisin kuin Klaanin varjoissa vaaniva todellinen valapatto.

    Matoro katsoi lattiaa. ”Niin. Niin kai.”
    Hän hörppäsi teetään katse pöydässä. Lopulta hän vilkaisi taas adminia silmiin.
    ”Kiitos, Tawa. Siitä, että uskot minua.”

    Admin naurahti heleästi. ”Et ole antanut syitä epäilykseen”, hän sanoi. ”Olen vain iloinen siitä, että olet selviämässä siitä kaikesta, Matoro. Tiesin, ettet antaisi periksi.”

    Nyt Matoronkin oli pakko hymyillä varovaisesti.
    ”Eli… olen vapaa tekemään mitä haluan?”

    ”Kyllä”, admin nyökkäsi.

    ”Pyydän päästä mukaan pohjoiseen nazorakeja vastaan. Tiedän, että minusta olisi siellä enemmän hyötyä.”

    ”Oletko aivan varma tästä?” salama-toa kysyi ja nojasi taaksepäin. ”Olet vielä toipilas. Ei sinun tarvitse todistaa Klaanille mitään, Matoro.”

    Ei niin, toa ajatteli. Minun pitää todistaa itselleni.
    ”Pyydän, Tawa. Tiedät kyllä minut – tulen hulluksi, jos en saa tehdä jotakin. Ei ole toalle sopivaa vain istua täällä ja kutoa peittoja pakolaisille… tai siis, onhan sekin tärkeää työtä. Mutta tiedät kyllä.”

    ”Tiedän”, admin vastasi nyt hiljempaa. ”Taidat olla niitä, joiden mielestä Suuren hengen soturi, joka ei taistele, hukkaa lahjansa?”

    ”No”, Matoro vastasi varovaisesti, ettei loukkaisi liian monen tuntemansa toan tunteita. ”Minusta siinä on pointti. Että jos on saanut muita suuremmat kyvyt laittaa henkensä likoon, niin tuntuuhan se oudolta jos ei tee niin.”

    ”Kunpa se olisi niin yksinkertaista”, Tawa sanoi. ”Tuntuuko sinusta siltä, että se auttaa? Soturin tie?”

    ”Onhan se usein epäkiitollista”, Matoro myönsi. ”En ainakaan enää usko, että pelkästään sillä saattaisi saavuttaa paremman maailman. En oikeastaan tiedä enää, millä… mutta sillä välin kun mietin sitä, nukkuisin paremmin tietäessäni, että saan suojeltua teoillani niitä, jotka ovat siihen vähemmän kykeneviä.”

    ”Hyvä on”, admin myöntyi. ”Mutta älä ole itsellesi liian ankara, Matoro. Kuolleena et voi suojella ketään.”

    ”Niin kai sitten”, linnakkeen sotilas sanoi. ”Yritän pysyä pinnalla.”

    ”Parempi olisi”, Tawa naurahti. ”Liian moni Klaanin kirkkaista tähdistä ei ole pystynyt siihen.”

    Teekuppi alkoi lähestyä loppuaan.
    ”Tuota, vielä… vielä yksi asia, mitä olen miettinyt”, Matoro sai sanotuksi hetken mietittyään. ”Ja luulen, että osaisit sanoa jotakin siihen, kun olet niin hyvä näissä asioissa…” Matoro takelteli.

    ”Kerro toki”, Tawa nyökkäsi hieman huvittuneena yllättävästä kiemurtelusta.

    ”Velvollisuuteni on Klaanissa”, jään toa aloitti päättäväisesti. ”Mutta koen velvollisuuteni olevan myös pitää huoli, ettei… Nimda aiheuta taas yhtä katastrofia Metru Nuilla. Tai siis, kun minä kuitenkin… ”
    Hän hiljeni hetkeksi, huokaisi ja päätti sanoa asian suoraan.
    ”Velvollisuuteni on Klaanille mutta rakastan erästä Metru Nuilla, enkä pysty sovittamaan näitä kahta asiaa yhteen.”
    Siinä, hän oli sanonut sen. Niin tiiviisti kuin mahdollista.

    Admin näytti hieman yllättyneeltä, mutta ongelman suloisuus sai hänet hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
    ”Ja minä jo luulin, että asiasi olisi surullinen, kun niin takeltelit”, hän virnisti. ”Onko hän kivakin?” Tawa kysyi ilkikurinen hymy kasvoillaan.

    Matoro vilkaisi katonrajaa hieman kiusaantuneena. Miksi kaikkien piti tehdä siitä sellainen numero?
    ”On”, hän sanoi. ”Oletko varma, että tämä on tärkeää?”
    ”Tietysti se on”, Tawa sanoi. ”Täytyyhän minun olla perillä armaiden klaanilaisteni parisuhteista!”
    ”Mmh, niin kai”, mies myönsi. ”Tuota, aiotko kiusata minua tästä vielä vai onko sinulla jotain ajatuksia kysymyksestäni?”

    ”Oh, anna anteeksi”, Tawa nauroi. ”Yritän palata vakavempaan aiheeseen!” admin sanoi ja mietti hetken. ”Rakkaudella ja velvollisuudella on usein tapana törmätä.”

    Nauru katosi nopeasti Tawan huulilta.
    ”Minä uskon, että meidän pitäisi aina seurata sydämiämme”, hän aloitti. ”Mutta aina se ei ole paras vaihtoehto. Joskus, kun ajat ovat mitä ovat, siitä voi olla meille haittaa.”
    Hänen äänensä oli muuttunut haikeaksi.
    ”Joskus sydän tahtoo jotakin, mikä ei ole mahdollista. Minkä tavoittelusta koituu lopulta vain enemmän tuskaa.”

    Hän epäröi hetken ennen seuraavia sanojaan.

    ”Se nuori tyttö minussa vuosien takaa haluaisi käskeä sinua seuraamaan rakkauttasi. Pitämään siitä kiinni, ettet vain kadottaisi sitä”, Tawa sanoi. Hän ei katsonut Matoroon, vaan naisen väsyneiden silmien katse liiti jossakin ei missään.
    ”Mutta se tyttö on saanut pettyä katkerasti ennenkin.”

    ”Niin minä olen ymmärtänyt”, mies vastasi hiljaa.

    ”En halua kertoa kenenkään puolesta, miten heidän pitäisi elää elämäänsä. Jos todella haluat neuvoni, se on tämä: älä hätiköi sydämesi kanssa. Oikeistakin syistä voi tehdä vääriä valintoja… ja sinusta olisi totta vie hyötyä täällä, Matoro.”

    ”Ymmärrän”, Mustalumi nyökkäsi hivenen pettyneenä, mutta ehkä ne olivat olleet niitä järjen sanoja, joita hän oli tarvinnutkin. Lopulta hän naurahti. ”Tämä taitaa olla tismalleen niitä Toa-haasteita, mistä meitä yritetään varoittaa.”

    Tawa nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Niin taitaa”, hän vastasi mietteliäänä. ”Omien polkujen tekemisestä varoittaminen. Heikkoudesta varoittaminen. Rakkaudesta varoittaminen.”

    ”Niin, no. On niissä tarinoissa ajatuksensa”, Mustalumi vastasi.

    ”On”, Tawa myönsi. ”Mutta jokaisesta tarinastakin löytää tusina eri versiota eri opetuksilla. Tiedätkö, mieleeni muistui eräs rohkaiseva eteläinen Toa-legenda. Tai osa siitä. Pahoin pelkään, että tarutieto ei ole paras taitoni.”

    Matoro kohotti kulmiaan. ”Mistä se kertoo?”

    ”Viima ei koskaan saanut loppua omassa tarinassaan. Sanottiin vain, että toa oli kadottanut Kohtalonsa ja vaelteli ilman päämäärää… mutta olen tavannut version, joka oli paljon lohdullisempi.”

    ”Minä olen kuullut hänestä vain traagisia versioita. Turagallamme ei ollut hänelle onnellista loppua.”

    ”No, tämäkin on traaginen. Mutta siinä on hopeareunus, sanoisin”, Tawa kertoi. ”Päämäärättömänä maailmassa vaellellessaan Viima sotkeutui vielä kerran suuriin tapahtumiin. Kerrottiin, että hän tapasi Elämän Naamion etsijät. Että hän opasti ja auttoi sankareita näiden oman taipaleen alussa. Käänsi virheensä johonkin hyvään, vaikkei voinutkaan koskaan saada takaisin sitä, minkä oli menettänyt.”

    Se oli selvästi kuulostanut runollisemmalta Tawan päässä, mutta sai luvan kelvata.

    ”Se… se on aika kaunis versio”, Matoro vastasi silti. ”Mahtoiko Kohtalo antaa uuden mahdollisuuden?”

    ”En tiedä Kohtalosta”, Tawa sanoi. ”Mutta ainakin hän antoi itselleen uuden mahdollisuuden. Ja minusta se on tärkeintä.”

    ”Mahtaakohan tämä olla niin vähän kerrottu versio”, mies mietti, ”kun se tekee kaiken väärin valinneesta varoittavasta esimerkistä jonkun, joka lopulta löysi tarkoituksen.”

    Admin kohautti olkiaan. ”Tiedä sitten. Ehkä? Moni käyttää tarujamme omiin tarkoituksiinsa. Kenties ajatus armottomasta ja anteeksiantamattomasta Kohtalosta pitää väen paremmin kurissa ja nuhteessa kuin ajatus armahduksesta.”

    Matoro nyökkäsi, hänkin vakavana. Admin kuulosti suoranaisen surulliselta.

    ”Mutta minä en halua elää niin kylmässä maailmassa”, salamatar lopulta sanoi haikeana. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän naurahti. ”Pahoittteluni, täällä minä vain jaan murheitani sinulle, vaikka tulit kysymään apua.”

    ”Ei se mitään. Kiitos neuvoista, Tawa. Ja ajatuksista”, Matoro sanoi lopulta hiljaa. ”Vaikka en tiedä, onko minulla vieläkään vastauksiani.”

    ”Onko meillä koskaan?” hän kysyi ja hymyili varovaisesti. ”On ilo olla avuksi. Ja mitä tulee pyyntöösi auttaa? Hyvä on, ole se soturi, joka haluatkin olla. Voit noutaa miekkasi moderaattoreilta. Sano, että käskin luovuttaa sen. Tai no, kirjoitan nopeasti jotain, kun Same kuitenkin haluaisi varmistaa asian minulta.”
    Hän kirjoitti nopeasti jotakin, jossa suurempi merkitys oli admin-leimalla kuin itse tekstillä. Admin ojensi sen toalle.
    ”Tässä näin. Älä kiidä heti vaaroihin, Matoro.”

    ”En, neiti admin!” Matoro vastasi huvittavan virallisesti.

    ”Nähdään”, Tawa hymyili.

    ”Samoin. Ja kiitos vielä teestä!” mies hihkaisi vielä ovelta.

    Viherkivien siipi linnaketta oli vain kivenheiton päässä administon omasta, joten Matoro päätti käydä sen kautta saman tien. Totta puhuakseen hän oli arkaillut hieman moderaattorien tapaamista… yleisten epäilyjen takia mutta myös siksi, koska jokainen vihreä kivi muistutti häntä Umbrasta.

    Toan suureksi helpotukseksi Same ei näyttänyt olevan paikalla. Häntä ei huvittanut kohdata selakhin hyytävää katsetta pilaamaan päiväänsä. Sen sijaan oven avasi tuttu skakdi. Matoro päätteli modejen kokoustilan pöydällä olevan sotkun perusteella keskeyttäneensä juuri jonkin äärimmäisen tärkeän rikostutkinnan.

    ”Ai hei”, Bladis sanoi. ”Sinua ei olekaan näkynyt liikaa.”

    Matoro tuli sisään. ”Joo ei”, hän vastasi. ”Keskeytänkö?”

    ”Kyllä, mutta ei minulla kyllä oikein ole hetkiä milloin et keskeyttäisi. Pirusti hommaa.”

    Matoro yritti olla vilkuilematta eittämättä hyvin salaisia dokumentteja liikaa. Pikaisella vilkaisulla kyse näytti olevan jonkun petturitutkintaan liittyvän materiaalin läpikäynnistä. Sivummalta valvomon suunnasta kuului Paacon puhe, kun hän selvästi nillitti jollekulle puhelimessa.

    ”Voin kuvitella”, Matoro sanoi kävellessään Bladiksen perässä peremmälle. ”Kehen voit luottaa, kun et voi luottaa kehenkään.”

    ”Anteeksi?”

    ”Ei, se on vain… Kapura taisi sanoa sen minulle ensimmäistä kertaa? Se on vain hyvä lause”, Matoro virnisti.

    ”Niin, no, oletan että tiedät sepänkin olevan epäilty.”

    Toa nyökkäsi. ”No, vietin tuossa yhden yön tämän päässä, enkä löytänyt häntä räjäyttämässä generaattoria.”

    Bladis naurahti. Matoro ei ollut aivan varma itsekään, oliko tarkoittanut sen vitsiksi.

    ”Aika paljon merirosvoja tosin oli”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Mutta ei Feterroita…”

    Bladis istuutui pöydälle reteästi. ”Pitää kysyä Visulta, onko se samaa mieltä”, Bladis sanoi. ”Siis ihan kaikella kunnioituksella, mutta et ole välttämättä paras tyyppi ottamaan kantaa petturijuttuun.”

    ”Joo, sori”, Matoro myönsi. ”Oli minulla asiaakin”, hän sanoi ja ojensi lapun adminilta. ”Saanko miekkani jemmastanne?”

    Modeholvi oli ollut vielä joitakin viikkoja sitten uljas ja murtamaton, mutta oudon kaniolion halkaistua sen oven lainvalvojien oli pitänyt siirtyä pienempään lukittuun arkkuun. Se oli työnnetty vähän kiusallisesti vanhaan holviin, jonka ovea ei oltu vieläkään korjattu kokonaan. Ehkä siksi, että poliisivoimat olivat estäneet Klaanin parasta seppää työskentelemästä.

    Mode vilkaisi lappusen enimmäkseen tavasta ja hädin tuskin kiinnitti siihen huomiota – Klaanin piirit olivat niin pienet, että moisesta asiasta valehteleminen olisi tuntunut melko typerältä. Hän kaivoi avainnipusta oikean instrumentin ja avasi lukon.

    ”Yksi kappale… miekan kahvoja? Hei, tämä on niitä, mitä Killjoyllä oli, eikö. Niitä, missä terä ilmestyy tyhjästä”, Bladis sanoi ja ojensi kuparinpunaisen miekankahvan.
    ”Joo. Ioniterä”, Matoro sanoi.
    ”Jännä väri. Ei ihan tavallisinta tyyliäsi.”
    Matoro pyöräytti asetta käsissään. Hän ei ollut vielä koskaan oikeasti kokeillut sen käyttämistä.
    ”Sain sen… lahjaksi.”
    ”Metru Nuilta?”
    ”Joo.”
    Bladiksen kasvoille levisi zakazinlevyinen virne.
    ”Siltä tytöltäkö?”

    ”Miksi pirussa KAIKKI tiesivät siitä?” Matoro parahti. ”Oliko Kapura kertonut siitä kaikille? Vai olivatko klaanilaiset vain niin kovia juoruamaan, että olivat palastelleet tiedot irti Metru Nuin uutisista? En yllättyisi, vaikka olisin seuraavan Klaanilehden kannessa näiden juorujen kanssa!”
    Ei sillä, että Klaanilehden juoruilla olisi kovin korkeita standardeja. Mutta yleensä ne olivat pyörineet edes jonkun Tawan tai Umbran ympärillä…

    Skakdia lähinnä huvitti toan purkaus.
    ”Joo siis Paaco on aika hyvä stalkkaamaan. Sillä on pari xialaista kanavaa joilta se seuraa suuren maailman uutisia. Et usko, miten paljon sinustakin liikkuu teorioita.”
    ”Onneksi Klaani on saarrossa. Muuten minulla olisi varmaan loputon jono jotain toimittajia perässäni”, Matoro vastasi kuivasti.
    ”No, sen siitä saa kun käy isoissa ja tärkeissä paikoissa. Vaikka kyllä Killjoykin on itselleen mainetta tehnyt.”
    ”Eikö teillä ole joku petturitutkinta tai joku?” Matoro vastasi pistävästi. ”Vai muuten vain liikaa vapaa-aikaa?”
    ”Hei, tämä on osa toimenkuvaa! Pitää seurata maailman tapahtumia. Tiedä, vaikka joku yllättäen alkaisi välittää meidän sodastamme täällä.”
    Lauseen loppu kuulosti jopa katkeralta.

    ”Täällä oli myös tämä kello”, skakdi sanoi lopulta ja onki kultakellon Alinollahanskan alta. Matoro oli lähes unohtanut aikaraudan olemassaolon. Se muistutti häntä välittömästi Aft-Amanasta.

    ”Oh… se”, Matoro mutisi ja otti kultakellon. Sehän oli koko syy sille, miksi kani oli holvin kimppuun käynyt.
    Toa avasi ajannäyttäjän kannen ja vilkaisi sen viisareita. Hänen melkein teki mieli kokeilla, olisiko niitä vääntämällä saanut jotakin ulos. Lopulta mies päätti jättää kellokokeet myöhemmäksi ja sujautti kultanauriin vyölleen ioniterän viereen.

    ”Älä huoli”, Matoro sanoi hiljaa, ”Emme ole tässä sodassa yksin. Tämä on tuhat kertaa monimutkaisempi peli kuin saatoimme käsittää.”
    Bladis hörähti. ”Niin se varmaan on. Sinähän sen kai tietäisit. Minä olen ollut jumissa täällä linnakkeessa.”
    ”Hei, onneksi olet”, Matoro vastasi. ”Totta puhuakseni minulla on siitä hieman huono omatunto, etten ole ollut paikalla.”
    ”Kuinka niin? Eikö superasejahti ole mahdollisesti isoin pyssy, mikä meillä on?”

    Matoron oli pakko hymähtää hieman moisille sanoille. Hän miltei kuuli itsensä. Paljon matalaäänisemmän ja hampaakkaamman itsensä.
    ”Se ei ole superase”, jään toa huokaisi katse maassa. ”Ei oikeasti.”

    ”Niin, no. Vissiin vähän huonostihan se meni”, Bladis myönsi hieman epävarmana siitä, mitä sanoa.

    Matoro nosti päänsä. Vissiin vähän huonosti? Toan oli pakko naurahtaa moiselle kuvaukselle siitä henkilökohtaisesta helvetistä, josta hän oli selvinnyt. Vissiin vähän huonosti. Se sai kaiken kuulostamaan niin arkipäiväiseltä.

    Onneksi se oli takana.

    ”Usko minua”, Matoro sanoi. ”Olen paljon mieluummin vain yksi sotilas armaassa linnassamme kuin taianomaisin soturiprinssi kaukana suuressa kaupungissa.”

    Sää oli muuttunut synkeäksi hänen palatessaan huoneistoonsa. Avonainen ikkuna oli jäähdyttänyt koko huoneen hyytäväksi. Ehkä se olisi pitänyt muistaa sulkea.

    Siinä ikkunalle tullessaan hän oli entistä varmempi tiestään. Se oli täällä, tuon alhaalla avautuvan rapukaupungin muureilla. Mitä pidempään hän sitä mietti, sitä selvemmin hän näki. Hänellä ei ollut enää Mielen silmää, ja silti hän näki kirkkaammin kuin milloinkaan sen kanssa.

    Hänellä ei ollut tarpeeksi sydäntä hylätä kotiaan taas. Ei, vaikka kuinka haluaisi lähteä. Ei, vaikka halusikin enemmän.

    … ei, vaikka pelkäsi kuollakseen, että siru, jonka oli jättänyt Xenille, osoittautuisi hänen suurimmaksi virheekseen. Ehkä vahkin sanat olivat valaneet häneen toivoa?

    Klaani saisi pitää sotilaansa.

    Ja siellä linnakkeen yläkerroksista ulos katsellessa hän avasi jälleen Arupakin kellon.
    Se muistutti häntä hänen suurimmista virheistään – oli korkea aika laittaa se muistuttamaan häntä myös jostakin paremmasta.

    Toa taitteli kaukaa tulleen valokuvan sen sisäkanteen. Vain hieman askartelua, ja joka kerta, kun hän avaisi sen, hän muistaisi, minkä tulevaisuuden puolesta hän taisteli. Hän muistaisi tarpoa eteenpäin, sillä sodan takana odotti parempi tulevaisuus.

    Nainen kultakellossa.

  • Paras meistä

    Bio-Klaani

    Linnaketta ei oltu koskaan suunniteltu kovin laajamittaiseen sotaan. Läpi vuosien sen muurit olivat enimmäkseen estäneet onnettomia villiraheja eksymästä kaupunkiin. Toki sen yli kymmenmetriset kivimuurit kykenivät kilpistämään monenmoisten rauhanrikkojien aikeet, mutta nazorakein tulivoimaa vastaan kivimuurit olisivat vain hidaste. Se tosiasia oli omiaan nakertamaan kaupunkilaisten uskoa selviytymiseen.

    Admin piteli kiinni purppurakaavustaan estääkseen sitä liehumasta liikaa tuulen mukana. Metrejä leveällä muurinharjalla puhuri oli kova. Näkymä kaupungin pohjoispuolen pelloille oli pilvinen. Se oli ollut toasta aina kaunis, vaikka metsää olikin nykyisin paljon vähemmän. Vuodesta toiseen hän oli muurinharjoilta seurannut, miten linnaketta ympäröiviä maita oltiin asutettu. Pienet mökit olivat levinneet pohjoiseen joen kumpaakin rantaa, tuoden mukanaan puutarhat ja pienet tiet. Jokaisesta niistä jotkut olivat löytäneet kodin, kiitos Bio-Klaanin.
    Heillekin pitää linnakkeessa olla tilaa, kun Allianssi jatkaa etelään etenemistään, hän pani merkille huolissaan. Heidän suojakseen kaupungin muurit olivat alun perinkin rakennettu. Nyt tilaa hädin tuskin olisi. Tawasta se tuntui kammottavalta. Jokainen, joka ei saisi suojaa linnakkeesta, olisi Bio-Klaanin pettämä.

    Vuori, joka kohosi kaukana horisontissa, oli jo kauan sitten tuntunut majesteettiselta muistutukselta siitä, miten pieni Tawan linnake lopulta oli. Aikanaan kyse oli ollut jylhän maamerkin kunnioittamisesta, mutta nyt uhka oli konkreettinen. Sen – kutsui sitä sitten Mt. Ämkooksi tai Guartsuvuoreksi – siluetti muistutti heitä aina sodasta.

    Tawa ei tiennyt, kumpaa nimeä inhosi enemmän.

    Jossakin noilla mailla linnakkeen ja vuoren välissä samosi Guardian, toa mietti. Hän ei aikonut uskoa mitään muuta vaihtoehtoa.

    ”Tulitkin aikaisin”, sanoi mirukasvoinen turaga, joka saapui vartiohuoneesta muurille. Hänen rintapieleensä oli kiinnitetty hopeareunuksinen siniussal. Niitä löytyi vain yksi kappale linnoituksesta, ja se kuului Klaanin vartioston komentajalle, turaga Vak-Nektakarille.

    ”Helei, Vak”, admin vilkaisi häntä. Miehellä oli päällään yksinkertainen, mustasta nahkasta tehty turagankaapu. Sitä koristavat ketjut olivat haalistuneita. Vakin ryhti näytti painuvan kumarampaan vuosi vuodelta. Hän alkoi näyttää vanhalta, toa noteerasi. Turaga huolehti aivan liikaa, etenkin nyt Vartioston vastuunkantajana.

    ”Pohjoisesta tulleiden joukosta on löytynyt muutamia loistavia muurareita”, turaga kertoi matalalla äänellään. ”Olemme saaneet vallien vahvistustyöt hyvään vauhtiin. Teemme siitä hieman kaarevamman, jotta tykinammukset kimpoilisivat siitä pois.”

    Lähdettyään moderaattorin virasta Vak-Nektakar oli ryhtynyt kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut kenellekään yllätyksenä, ettei hän viihtynyt politiikassa. Hän oli ollut aina toiminnan mies.
    Kun Vartioston koko oli nelinkertaistettu sodan alussa, se oli myös siirretty pois moderaattorien suorasta alaisuudesta. Paisunut organisaatio oli tarvinnut oman johtajan, ja Vak oli ollut enemmän kuin helpottunut päästessään pois eläkkeeltään. Po-musiikki ja liskojen hoitaminen olivat käyneet lopulta pitkästyttäviksi.

    ”Kiitos, että olet niin positiivinen. Kaikki eivät ajattele samoin”, Tawa sanoi. ”Onko vartiostolla kaikki, mitä se tarvitsee?”

    ”Ei, neiti admin. Ei ainakaan linnoitustarpeista. Meillä on käynyt aina välillä toiakin auttamassa. Mutta tiedättehän te, aina voisi olla lisää miehiä ja aseita. Etenkin aseita.”

    Salaman toa veti kädet puuskaan ja katsoi kauas metsiin. Kaikki Telakasta poliisivoimiin ja Vartiostoon pyysivät lisää aseita. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Tawasta vain tuntui käsittämättömän turhauttavalta vastata kaikille, että ei, aseita ei yksinkertaisesti ole enempää, eikä niitä saada kuin hyvällä onnella.

    ”Aseita en voi, ikävä kyllä, luvata paljoa. Tiedät varmasti, millainen pula sellaisista tarvikkeista on”, Tawa selitti.
    ”No, vähäaseista yhteiskuntaahan me yritimmekin saada aikaan”, Vak huokaisi ja katseli vuorta. ”Se oli aina todella kaunis idea, Tawa.”
    ”Niin”, admin vastasi.
    ”Sääli, etteivät kaikki jaa ideaamme. Niin kauan kuin muilla on aseita täytyy itsekin aseistautua”, turaga mietti. ”Ehkä meidän olisi pitänyt tunnustaa se jo aiemmin. Sitähän Guardiankin tapasi sanoa. Että Klaani ei voisi kuvitella ikuisesti olevansa vaaran ulottumattomissa.”

    Salamatoan rauhanomainen yhteisö kaatuisi siihen, ettei aseita olisi tarpeeksi. Guardian olisi ylpeä Kohtalon ironiantajusta.

    ”Mitä hyötyä on haaveilla sodattomasta maailmasta, jos ei ole valmis edes yrittämään?” admin vastasi hiljaa. Uskoiko hän enää siihen yhtä järkähtämättömästi kuin ennen? Tawa ei ollut enää varma. Hän oli kerran lukenut sananparren, että idealismi ei kestä tulikosketusta, mutta oli aina halunnut uskoa sen olevan väärässä.
    Guardian oli jossakin tuolla, hän katseli saartaan. Elossa, kuolleena, kukaan ei tiennyt. Se nakersi naisen toivoa pahemmin kuin sadat nazorak-leuat.

    ”Meillä on kyllä cordak-tykkejä, samoja mitä Telakan pojat käyttävät. Ammuksista vain on aina pulaa. Sitten on vanhanmallisia sähikäislaukaisimia, sellaisia rhotukalla toimivia. Olemme myös tehneet paljon jousia ja muita sellaisia. Kaikkea on kuitenkin liian vähän siihen nähden, mitä meillä on vastassa.”

    ”Kuulostaa kekseliäältä”, Tawa vastasi. ”Värvätkää lisää väkeä rakentamaan niitä sekä ammuksia. Bio-Klaani kyllä maksaa palkat heille.”
    ”Anteliasta. Mitenkä muuten on, onko niitä xialaisia miinoja vielä varastossa? Kunnon miinakenttä linnoituksen ympärille taatusti pitäisi torakat poissa.”
    ”Ette miinoita linnakkeen ympärystää ennen kuin lähialueet ovat evakuoitu”, admin määräsi. ”Saatamme olla sodassa, mutta emme ota tarpeettomia riskejä.”
    Vak kohautti olkiaan.
    ”Kaikella kunnioituksella, Tawa, en usko, että selviämme, ellei Klaani muutu. Emme ole koskaan kohdanneet mitään näin suurta uhkaa. En halua kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, mutta minusta sodassa on oikeutettua käyttää kaikkia keinoja, mitä meillä vain on. Me puolustamme kuitenkin taistelemisen arvoista aatetta!”

    Tawa nojasi muurinharjaan ja katsoi kaukaisuuteen. Kaksoisauringot olivat harmaan pilviverhon peittämät. Maan turaga nojasi kävelykeppiinsä.
    ”Olen saanut sinulta aina rehellisen vastauksen, Vak. Uskotko, että me voimme voittaa?” admin kysyi.

    Turaga naputteli leukapieltään. ”Onko uskollani merkitystä?” hän kysyi.

    ”Valtakunnat nousevat ja kaatuvat uskosta”, toa vastasi.

    ”En usko, että voimme voittaa, mutta en näe muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää. Olemme kaikki näiden muurien sisällä yhtä lailla vankeina”, kertoi Vak vakavana.

    ”Mutta onko siinä mitään järkeä?” Tawa parahti. ”Toworu ja Harkel ja moni muu on jo kuollut. Moni tulee kuolemaan. Joskus mietin, onko tämä sen arvoista. Mitä jos vain lähtisimme ja aloittaisimme alusta jossain muualla? Antaa torakoiden pitää tämä saari, voimme etsiä uuden. Henkemme ovat arvokkaammat.”

    ”Nazorakit eivät vaikuta halukkailta päästämään meitä.”

    ”Niin. Emme edes tiedä, mitä ne haluavat”, Tawa kertoi. ”Kenraali ei ole esittänyt vaatimuksia. He eivät edes vastaa mihinkään viesteihimme. He eivät halua neuvotella.”

    ”Ei muakakaan neuvottele saaliinsa kanssa”, Vak vastasi. ”Nazorakit eivät voi hävitä tätä sotaa. Vaikka me saisimme heidän hyökkäyksensä torjuttua, he olisivat edelleen turvassa pesässään, ja silti heitä olisi sata kertaa meidän määrämme. He voisivat yrittää uudestaan ja uudestaan, ja lopulta voittaisivat.”

    ”Kiitos, että olet rehellinen”, admin katsoi vanhaan ystäväänsä. ”Me puhumme liian harvoin.”
    ”Olemme kiireisiä.”
    ”Niin. Palkkasin vähän aikaa sitten itselleni sihteerin. Kaikki se kirjanpidon ja aikatauluttamisen määrä alkoi käydä ylivoimaiseksi.”
    ”Enpä olisi uskonut. Sinulla sihteeri?”
    ”Minulle tulee karmean huono omatunto, jos unohdan jotakin. Tuntuu jatkuvasti, että joku Klaanissa tarvitsee jotakin. Sihteeri on helpoin tapa säilyttää mielenterveyteni.”
    ”Minulla on onnekseni vain pari sataa alaista”, turaga hymähti.
    ”Minun pitää jatkaa kierrostani pian”, admin sanoi ja kaivoi esiin pitkän listan. ”Käyn tänään läpi kaupunkia. Ehkä se helpottaa. Monet ovat vielä alamaissa viimeaikaisten huonojen uutisten jäljiltä. Se, että tapaan heitä, piristää monia.”
    ”En tiedä, olenko koskaan sanonut, mutta arvostan sinua valtavasti, Tawa. En usko, että Klaani olisi tällainen ilman sinua. Sinä se osaat valaa toivoa ja sopua. Minä itse en pystyisi hymyilemään ja rohkaisemaan aina.”

    ”En minäkään”, Tawa vastasi. ”Mutta jonkun on pakko hymyillä.”

    Klaanin kaupungin keskipäivä oli ruuhkainen. Aukiolle pystytetyllä torilla myytiin kalaa ja jauhoja, joita lähiseutujen matoranit myivät hyvällä hinnalla kaupunkiin. Torin laidalla poliisipari piti tilannetta silmällä. Joukossa oli käsityöläisiä ja epätoivoisia arvoesineidensä kaupittelijoita. Hinnat olivat kohonneet valtavasti viime viikkoina, Tawa mietti huolissaan. Klaanilla oli omat, suuret ruokavarastot, joita pitäisi alkaa pian levittää.

    Admin purppuraviitassaan sai kyllä tilaa kulkiessaan läpi ruuhkan. Kaupunkilaiset tervehtivät häntä, ja hän hymyili heille takaisin. Kaikesta huolimatta hänen alamaisensa rakastivat häntä. Se antoi Tawalle voimaa jatkaa eteenpäin. Niin kauan kuin klaanilaiset uskoivat häneen, hänen velvollisuutensa oli olla vahva.

    Tawa pysähtyi herkullisen tuoksun ympäröimälle kojulle, joka mainosti myyvänsä tuoreita leivonnaisia. Suurisilmäinen ko-matoran kysyi varovaisesti adminilta, maistuisiko tälle aidot kermasarvet Steltin tapaan.
    ”Nämähän ovat erinomaisia”, admin maistoi sokerileivosta. Se oli kenties paras kermasarvi, minkä hän oli koskaan syönyt. ”Missä tämä on leivottu?”
    ”Tuota, eräs leipuri tuolla vähän kauempana kaupungista tekee ne”, matoran kertoi. ”Laitanko teille kokonaisen pussillisen?”
    ”Kyllä, kiitos. Voisitko välittää leipurille kiitokseni? Nämä ovat kerrassaan loistavia.”
    ”Uh, toki, neiti admin. Vien terveiset leipurille.”

    Admin pyyhki sokeria suupielistään jatkaessaan matkaansa. Hänellä oli edessä vielä monta kohdetta läpi kaupungin. Asepajoja, avustusjärjestöjä, monenlaisia ryhmiä jotka kantoivat kortensa kekoon Klaanin puolesta. Tawa koki tärkeäksi, että hän osoittaisi näille kiitoksensa henkilökohtaisesti.

    Lisäksi kierros saisi hänen ajatuksensa pois viime päivien ankeudesta. Hän ei ollut vieläkään puhunut Visokille, eikä halunnut ajatella kahta muuta adminia.
    Yhtä adminia. Se toinen ei ollut enää tittelin arvoinen.
    Tähän mennessä se ei ollut onnistunut, sillä hänen aatoksensa palasivat aina heihin.

    Satamaan tullessaan hän kohtasi paljon väkeä ja huutoa. Väki tungeksi erään pienen laiturin ympärillä, missä vene valmistautui ilmeisesti lähtemään matkaan. Paraikaa alusta pakkasi joukko pakolaisia – enimmäkseen matoraneja. Tawa tunnisti pitkän, veneen kannella saapastelevan le-matoranin perämies Un-Takiksi. Hän oli yksi tärtäläisinä tunnetusta merirosvojoukosta, joka oli pidätetty Klaanin lähivesiltä. Veneessä näkyi myös veden toa, jonka admin muisteli kuuluneen samaan joukkoon.

    ”Minne olette menossa?” Tawa hihkaisi heille ystävällisesti, astellen väkijoukon läpi veneen viereen.

    ”Kauas pois täältä!” huusi Un-Tak ja sai marginaaliset hurraahuudot miehistöltään. Pakolaiset, joista osa oli jo pakkautunut alukseen, lakkasivat pakkaamasta adminin ilmestymisestä kiinnostuneina.
    ”Tulevatko he mukaasi?” toa kysyi, vilkaisten pakolaisjoukkoa.

    ”Hekin haluavat pois tämän typerän sodan alta! Rumisheressä on rauhallista ja mukavaa!” perämies sanoi.
    ”Emme halua kuolla, kun torakat tulevat”, säesti ta-matoran, joka piteli käsissään köysinippua.

    ”Te olette suuressa vaarassa, jos lähdette avovesille”, Tawa kertoi. ”Tiedätte sen, tiedättehän?”

    ”Die Pira on tämän kolmen sakarain nopein ja ketterin alus”, vastasi Un-Tak. ”Et voi pitää meitä täällä, jos haluamme lähteä. Minä en ole mikään siivoojaorja eivätkä he halua kuolla!”

    ”En aio estää teitä, mutta pyydän, harkitkaa tätä. Te olette vaarassa, jos lähdette merelle.”

    Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut nähdä nazorak-aluksen partioimassa merta silläkin hetkellä. He kaikki kyllä tiesivät hyytävät tarinat kalastusaluksista, jotka hyönteiset olivat syösseet merenpohjaan.

    ”Klaaninne on uppoava laiva”, totesi tärtäläinen. ”Matkaan, miehet! Meillä on kaikki valmiina! Osa laiturin väestä pakkautui Die Piran kannelle, mutta eivät kaikki, jotka olivat paikalle sitä varten tulleet – he epäröivät.
    ”Pelkurit! Te kuolette täällä!” Un-Tak suuttui, kun näki, että osa olikin jänistämässä.

    ”En toivo uppoamistanne, mutta pelkään, että niin käy, emmekä me voi pelastaa teitä. Haluatteko todella antaa kaiken sattuman varaan?” admin vetosi lähtijöihin vielä viimeisen kerran. Se sai muutaman muunkin eroamaan joukosta – pelosta vai kunnioituksesta, sitä ei osannut toa sanoa.

    Die Pira irtosi laiturista mukanaan tärtäläispari ja kaksi tusinaa pakolaista. Enemmän heitä oli kuitenkin jäänyt laiturille. ”Onnea matkaan”, hän sanoi hiljaa itsekseen ja todella toivoi olleensa väärässä varoituksissaan.

    Jos he kuolisivat, olisiko se hänen syynsä? Hän olisi lopulta voinut kieltää heitä lähtemästä? Tawa jäi yksin ajatuksensa kanssa lähtiessään rannasta. Tapaamisia päivälle oli vielä useita.

    Klaanin ensimmäinen ja vanhin todellinen ”asetehdas” sijaitsi kaupungin reunoilla muurien ulkopuolella, melko lähellä Telakkaa. Mustanpuhuva rakennus oli ruosteessa ja selvästi nähnyt parempia päiviä. Sen peltikatosta sojotti savupiippuja ryppäänä taivaalle, ja vain yhdestä niistä muodostui taivaalle musta pilvi. Tehdas oli tehty hyvin kauan sitten, mutta sen alkuperäinen rakennuttaja oli lähtenyt aikoja sitten. Hänen mukaansa Bio-Klaanin ”suhteettoman” tiukat ympäristömääräykset olivat estäneet kaiken bisneksen. Tawa oli kuullut miehen hankkineen ölynporauslautan Xian aluevesiltä pian sen jälkeen.

    Ovea vartioivat kaksi karua ja julmasti irvistävää robottia, jotka tekivät liioitellun sotilastervehdyksen tunnistaessaan adminin. Se sai toisen konemiehen kämmenen lentämään kivenheiton päähän.

    ”Helei? Oletko täällä, Zeruel?” Tawa huhuili astuessaan sisälle suureen tehdashalliin, joka oli täynnä mitä erilaisempia laitteita. Enimmäkseen niiden muotokieli oli harmaata, rujoa ja improvisoitua.

    Kumaraselkäinen, haalistuneen mustanpuhuva hahmo ilmestyi sivuhuoneesta.
    ”Ha ha ha, Tawa!” entinen paha diktaattori hörähti. Kolmimetrinen jättiläinen nojasi metalliseen kävelykeppiinsä vaivalloisesti. Iän näki hänen haarniskastaan: kaikki kiilto oli sen metallipinnasta kadonnut aikoja sitten, ja tilalla oli ajan kuluman ja lukemattomien naarmujen luoma karhea pinta. Hänen suuri, repaleinen viittansa makasi paksuna hänen leveillä harteillaan.
    Zeruelin kasvoton naamio oli uurteita täynnä, ja hänen mustat sarvensa olivat kuluneet lyhyiksi.

    ”Tuota, ovivahdiltasi irtosi taas käsi”, admin huomautti.
    ”Surkea 35”, Zeruel tuhahti. ”Täytyy hitsata se tällä kertaa tiukemmin. Ha ha ha!”

    Tawa katseli ympärilleen Bio-Klaanin yhdistettyyn metallinkierrätyskeksukseen ja asetehtaaseen. Tai, no. Tehtaaseen. Mutta se tuotti noin kolmetoista asetta enemmän kuukaudessa kuin mikään muu asia Klaanissa, joten sai luvan kelvata. Ensisijaisesti tehtaalla kuitenkin tehtiin kaikkea muuta: varaosia Laivastolle, uuneja, suihkuja, takseja ja monia muita esineitä.

    Koneiden ääni kuului etäisenä rakennuksen toisesta suuresta konehallista, jossa varsinainen tuotanto tapahtui. Zeruelin oma puoli oli pikemminkin romuvarasto, kirpputori ja hullun tiedemiehen paja. Toki hän johti koko tehdasta, mutta eläköidyttyään Klaaniin entinen kyborgikeisari ei enää nauttinut hallitsemisesta siinä määrin kuin mitä hän nautti luomisesta.

    Siivoamisesta hän sen sijaan ei nauttinut, ja sen näki. Zeruelin elämän suurin katastrofi aikoihin oli ollut Killjoyn putoaminen hänen sulattoonsa, kun tämä oli ratkonut välejään admin Guardianin kanssa. Vahkimiehen karrelle palaneita riekaleita sai siivilöidä oikein hyvästä metallista vielä viikkoja tapauksen jälkeen, eivätkä kaikki osat olleet varmaankaan vieläkään sulaneet. Ajatus siitä, että missä tahansa metalliesineessä, mikä Klaanista löytyi, saattoi olla palanen Killjoyn pakaraa sai tehtaanomistajan höhöttelemään itsekseen.

    ”Vartiosto pyysi lisää aseita”, admin kertoi. ”Mutta teillä on varmasti valtavasti tehtävää muutenkin.”

    ”Kyllä me työt saamme tehtyä, mutta raaka-ainetta ei tahdo riittää”, Zeruel köhi. ”Malmikuljetuksia ei ole saatu pitkään aikaan, pirulaisia nuo torakat. Olemme järjestäneet keräyksiä ja kaapineet kokoon kaiken kierrätysmetallin, mitä on helposti löytynyt lähiseuduilta, mutta ei se riitä pyörittämään tätä paikkaa kovin pitkään. Laivaston poikien osat vievät paljon rautaa!”

    Ei se Tawaa yllättänyt. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi. Kaupungin resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen siihen, mitä heidän olisi pitänyt saada aikaan.

    ”Ymmärrän”, toa vastasi. ”Oletteko olleet yhteydessä ortoneihin? Heistä voisi olla apua.”

    ”Emme ole kuulleet maanalaisten kaupungista viikkoihin. Kenties hekin ovat paenneet ötököitä. Hyviä kaivajiahan ne torakanpirulaiset ovat.”

    ”Ehkä meidän pitää selvittää heidän tilanteensa”, admin mietti. ”Iniko on ollut usein heihin yhteydessä. Ehkä kysyn häntä lähtemään pienellä joukolla tutkimaan, mistä on kyse.”

    ”Sitä varten pojat voivat ottaa minun uuden Nöpöni”, Zeruel sanoi ylpeänä ja osoitti pajan perällä seisovaa jättiläiskonetta. ”Se vaatii vielä vähän virittelyä, mutta pitäisi käydä moiseen.”

    Tawa nyökkäsi. ”Pärjäätte tehtaalla hienosti. Minä selvitän, mitä voimme tehdä orton-asialle.”

    Jälleen yksi asia tehtäväksi, hän huokaisi. Ehkä hän ei ehtisi murehtia lainkaan, jos keksisi itselleen tarpeeksi paljon työtä.
    Aivan kuin hän voisi olla murehtimatta.

    Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Tawa pääsi listallaan viimeiseen kohtaan. Kyseessä oli Vahtikoirat-nimitystä käyttävä vapaaehtoisjoukko, mutta admin ei tiennyt aiheesta sen enempää. Joukkio oli perustettu vain viikko sitten, ja he olivat anoneet audienssia Guardianin kanssa siitä asti.

    Toivottavasti he eivät pety, kun kyseessä onkin eri admin, salama-toa mietti kävellessään läpi rauhallisen asuinalueen. Kaupungin asukkaat tervehtivät häntä hymyillen – siellä täällä esiteltiin epävarmoja kysymyksiä tulevasta. Hän vastaili niihin miten parhaiten taisi. ”Kyllä, toki me selviämme”, ”Ei, nazorakit eivät voi kaivautua Klaaniin alhaalta käsin”, ”Kyllä, ruokaa riittää varastoissa pitkäksi aikaa.”
    Se, että hän henkilökohtaisesti vakuutteli tavallisille kaupunkilaisille tilanteen olevan hallinnassa, vaikutti toimivan. Tawa alkoi lähes uskoa siihen itsekin.

    Ampumaradalta kaikuvat laukaukset kertoivat Vahtikoirien olevan harjoittelemassa. Se oli sama rata, jolla Guardianillakin oli ollut tapana harjoitella. Ei sillä, että Klaanissa olisi ollut kovin laajasti ampumaratoja tai ampumaharrastusta. Vaikka kaupungissa asuikin joukko Välisaarten parhaita taistelijoita, ei heidän kykyjään kovin usein ihailtu. Klaanin sankareissa oli parempiakin ihailtavia ominaisuuksia kuin heidän kykynsä tappaa.

    Sodan aikana olennaisimmaksi ominaisuudeksi vain usein osoittautui kyky tappaa, toa murehti. Ka-bla-blam, kaikui yhteislaukaus katoksista.
    ”Kolme laukausta polvelta! Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Ka-bla-blam. ”Laukaus seisaalta Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Kaa-bla-blam. ”Patruunat ulos! Lataus!” Klik, klik, kuumia rhotuka-kapseleita lenteli kivääreistä, ja uusia sellaisia työnnettiin sisään. ”Valmiina!”
    Huutaja oli Omeran, joka tunnettiin paremmin ”Sota-Omppuna.” Se johtui hänen tavastaan saada Zakazin sisällissota tuotua joka ikiseen keskusteluun mistä hyvänsä aiheesta. Toisinaan oli kyse sodan suuresta vaikutuksesta purkkiruoan yleistymiseen, toisinaan taas postkardalaisen taiteen hiipumiseen. Ei ollut aihetta, missä tuo sotaveteraani ei nähnyt traumaattisen konfliktin kynsiä.

    Katoksessa oli kaksikymmentä skakdia, joille hän huuteli komentoja. Sadan metrin päässä edessäpäin heitä tuijottivat maalitaulut, joihin oli piirretty nazorakien siluetteja. Paksuissa puulevyissä oli siellä täällä mustia, hiiltyneitä osumanjälkiä. Palanut, kitkerä tuoksu levisi niistä.

    ”Jokainen ammus, joka ei tapa, on hukkaan heitetty mahdollisuus!” Sota-Omppu huusi miesten ladatessa. Vanhojen rhotuka-kiväärien lataaminen oli hidasta – patruunat piti poistaa, ja sitten rumpuun työnnettiin uudet. Yhdellä latauskerralla sai kahdeksan kuolettavaa laukausta, mutta harjoituksissa he käyttivät kivääreitä huomattavasti matalatehoisimpina, jolloin energiapatruunasta riitti laukauksia nelinkertainen määrä. ”Muistakaa, että toverinne takarivissä pitävät teidät turvassa ladatessanne – mutta jos ette ole valmiita, kun heiltä loppuvat ammukset, alkaa kaatua miestä! Puolitoista minuuttia, siinä ajassa teidän pitää olla valmiita.”

    Omeran oli hieman kyrmyniskainen hahmo mustavihreällä haarniskalla, josta roikkui kuivia lehtiä maastovärinä. Hänellä oli päässään aavikonkeltainen kypärä, jossa oli aukot hänen harjalleen. Kolhuista ja mustumista päätellen kypärä oli palvellut Zakazilta saakka. Skakdiksi Omppu oli yllättävän pienileukainen, mutta pyrki kompensoimaan sitä syvällä, miehisellä bassoäänellään, joka olisi sopinut Bayrakin elokuvan päähahmolle. Omeranin oman tarinan mukaan hänen äänensä ei ollut alunperin sellainen – se oli vain odottamaton sivuvaikutus eräästä kovasta iskusta kaulaan, jonka hän oli saanut.

    Tawa jäi seuraamaan harjoituksia ovelle. Ne tuntuivat kestävän aivan liian pitkään. Loputtoman tuntuisten sotilaskomentojen ja yhteislaukausten jälkeen Sota-Omppu antoi käskyn lopettaa. He alkoivat keräämään patruunoja uudelleentäyttöä varten – sekin oli yksi etu, kun käytettiin pienitehoisia energiapulsseja: ammuttaessa patruuna ei kärventynyt käyttökelvottomaksi, vaan sen saattoi uudelleenladata.

    ”Öh, neiti admin”, Omeran huomasi vasta nyt hiljaisen tarkkailijan. ”Me, tuota, olimme kyllä voineet keskeyttääkin.”
    ”Helei”, Tawa tuli pidemmälle. Hänen piti nostaa purppuraviittaansa helmaa, ettei se olisi tarttunut kivikynnykseen. ”Ei se mitään. Halusin seurata harjoituksianne ilman, että tiedätte sitä. Olen huomannut, että läsnäoloni saa monet hermoilemaan.”

    Toiset vahtikoirista jatkoivat aseensa puhdistamista juuri noteeraamatta toaa, mutta osa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt nousta ja tehdä kunniaa. Jotkut yrittivät jatkaa kivääriensä huoltamista parhaansa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään – ei sitä joka päivä näe Bio-Klaanin ihailtua johtajaa ilmielävänä ja läheltä. Admin oli huomannut, miten moni muutti heti käyttäytymistään hänen läsnäollessa – kaikki yrittivät olla mahdollisimman kohteliaita ja hienoja. Se oli hieman hullunkurista, mikä sai ukkosneidon hyvälle tuulelle.
    Guardiania olisi moinen joukko tervehtinyt jämäkällä asennolla ja sotilastervehdyksellä. Ainakin se oli sotilaille helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä itse, miten reagoida. Silti se sai adminin hieman murheelliseksi. Niin se olisi saanut Guardianinkin.

    ”Komentaja Omeran ja Vahtikoirien ensimmäinen komppania, palveluksessanne, neiti admin!” tumma skakdi esittäytyi filmitähden äänellään.
    ”Lepo vain”, Tawa sanoi. ”Vahtikoirat, vai? Hilpeä nimitys sotilasjoukolle.”
    ”Olemme Viimeisen Vartijan uskollisia seuraajia”, komentaja kertoi. ”Suoraan sanottuna, toivoimme, että eversti Guardian itse ehtisi vierailemaan luonamme, mutta hänelläkin on varmasti paljon tehtävää. Salainen tehtävä pohjoisessa ja sitärataa”, hän iski silmää kuin olisi muka tietänyt jotakin.
    ”Niin. Niin hänellä on”, salaman toa vastasi varovaisesti. Hän kääntyi katsomaan skakdijoukkoa, joka oli kokoontumassa lähtemään – joukossa oli joitakin vanhoja miehiä, Omeranin ja Guardianin kaltaisia kaiken nähneitä sotilaita, mutta enemmistö heistä toi Tawalle enemmän mieleen Bladiksen. He olivat nuoria skakdeja, joiden silmissä paloi vielä ripaus viattomuutta ja uhkarohkeutta. Mikä pahinta, heistä näki vakaumuksen. He olivat sotilaita, jotka uhraisivat henkensä uskollisuudestaan Guardianille.

    Tawa huokaisi. He ihailivat vain kuvaa ja ajatusta Vartijasta. Suurta klaanilaista sotasankaria.
    ”Näytitte osaavanne asianne hyvin”, Tawa kertoi sotilaille. Hän oli ensin harkinnut kehuvan heidän ampumataitojaan, mutta se olisi tuntunut väärältä.”Haluan kiittää teitä henkilökohtaisesti valmiudestanne taistella Bio-Klaanin puolesta. Kaupunkimme… kaupunkimme puolustus nojaa teidän kaltaisiinne vapaaehtoisiin, jotka uskovat siihen, että me voimme voittaa ja selvitä.”
    Ne sanat kumisivat tyhjyyttään. Tawa näki nuoret skakdit huutamassa, ampumassa ja kuolemassa hänen ja Guardianin nimessä.

    ”Eläköön, Bio-Klaani!” innostui yksi nuorista skakdeista huutamaan. Pian hänen hurraahuutoihin yhtyivät monet muutkin. ”Eläköön! Eläköön! Torakoita turpaan!”

    Tawan oli pakko kääntyä selin iloitsijoihin ja ottaa heistä etäisyyttä, sillä hän yritti parhaansa mukaan olla kyynelehtimästä. Voitonlaukaukset pamahtelivat ilmaan ja sotilaat vannoivat ikuista uskollisuuttaan samalla, kun hänen Guartsunsa oli… jossakin, ehkä kuolleena tai haavoittuneena, ja Harkel makasi haudassa, samalla tavoin everstin inspiroimana…

    ”Anteeksi, minun on mentävä”, Tawa sanoi Omerannille ja keräsi kaiken tahdonvoimansa hymyyn.
    ”Selvä. Hyvä että kävit! Olisi tosi hienoa, jos sanoisit vielä eversille, että ehtisi tapaamaan meitä kun palaa!”
    ”Sanon”, toa lupasi, mutta oli jo astelemassa rivakasti pois ampumaradalta viitta maata siintäen. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt puhumaan jokaiselle vastaantulijalle, ei kyselemään heidän kuulumisia ja rohkaisemaan heitä. Hän vain hymyili kulkiessaan heidän ohitseen. Hymyili hymyä, joka peitti epävarmuuden ja surun ja pelon paljon paremmin kuin kanohi Hau saattoi ikinä.

    Vasta Admin-tornin suojiin päästessään hän saattoi kadottaa kasvoiltaan hymyn, jonka hän oli kilvekseen loihtinut. Hän vilkaisi hiljaista aulaa, jonka seinillä adminien toimistot olivat. Kaikki neljä. Visokin ovi oli kiinni, mutta Tawa ei olisikaan valmis puhumaan tälle. Guardianin ovi oli myös kiinni, vaikka Tawa toivoi koko sydämestään sen äkkiä avautuvan. Takimmainen tiloista oli muutettu varastoksi, joka oli tällä hetkellä täynnä kuivattuja elintarvikkeita. Sen ovenpielestä oli revitty irti kyltti, jossa oli aikanaan komeillut Ämkoon nimi.

    Tawa huokaisi syvään ja asteli huoneeseensa. Hän heitti purppuraviittansa naulakkoon ja silitti Nöpöä, joka istui hänen työpöytänsä itsevaltiaana.
    ”Sinä se vain olet nukkunut”, Tawa piristyi hieman. Ussal-rapu pyöritti silmiään.

    Nainen vilkaisi takanaan avautuvan ikkunan näkymää koko kaupungin ylitse. Koko päivän risteily ympäriinsä tuntui hänen jaloissaan, mutta ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltamasta surun poluille. Hetken hän vain katseli kotikaupunkiaan käteensä nojaten ja miettien kaikkea sitä hätää, mihin hän ei ollut vastannut, ja kaikkia niitä, joita hän ei ollut rauhoittanut.

    Sellaisina hetkinä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja yksinäiseksi.

    Koputus oveen keskeytti hänen mietteensä. Sisään tuli kohteliaan tauon jälkeen ga-matoran Pakari kasvoillaan. Hän piti käsissään kansiota, joka oli varustettu admin-sinetillä.
    ”Hei, Xela”, Tawa hymyili sihteerilleen. ”Luulin, että olit jo lähtenyt.”

    ”Neiti admin, olin juuri lähdössä”, matoran sanoi. Hänen äänensävynsä oli Tawan harmiksi aina kovin viileän asiallinen. Xela oli loistava järjestelemään hänen kaaoksen valtaamaa kalenteriaan, mutta matoran ei osannut lainkaan ottaa rennosti adminin ollessa paikalla. Tawa oli yrittänyt sanoa tälle, ettei häntä tarvinnut teititellä, mutta matoran ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. ”Mutta hieman ennen kuin saavuit kuulin jotakin, mikä on tärkeää.”

    ”Kerro toki”, Tawa sanoi.
    Matoran epäröi hetken.

    ”Tuota, nazorakit upottivat jälleen yhden aluksen. Se pakolaisvene, joka lähti päivällä satamasta, nähtiin saavan osuman torpedosta merellä. Myös pelastusvene upotettiin. Heitä ei pystytty pelastamaan.”

    Tawa laski katseensa ja nielaisi. Hän oli ollut oikeassa yrittäessään estää heitä, mutta se ajatus ei tuonut hänelle lämpöä.
    ”Minä annoin heille luvan siihen”, toa sanoi hiljaa.

    Xela ei oikein tiennyt, miten vastata.
    ”Ei se ole teidän vikanne”, hän lopulta vakuutti. ”Se oli nazorakien vika.”

    Tawa nousi ja kääntyi kohti merelle antavaa ikkunaa. Hän katseli hetken sen aavaa autiutta, mutta kun näki sielunsa silmin matoranien hukkuvan, hän käänsi päänsä.
    ”Minä olisin voinut kieltää heitä. Vakuutin monta heistä jäämään – mitä jos olisin ollut sitkeämpi? Mitä jos olisin yrittänyt vielä kerran, ja olisin saanut heistä edes yhden enemmän jäämään? Mitä jos olisin voinut tehdä niin, mutten tehnyt?”

    ”Neiti admin”, Xela sanoi hitaasti. ”M-me kaikki ihailemme teitä niin paljon juuri siksi, miten paljon välitätte. Kaikista. En tiedä, miten me selviäisimme ilman teitä.”

    ”Mutta…” Tawa parahti. Hänen visiirinsä sisäpintaan putosi kyynel.

    Xelan ammattimainen ilme säröili, kun hänen suupielensä kallistuivat varovaiseen hymyyn.
    ”Te olette vahvin ja hienoin henkilö, jonka tiedän”, matoran vakuutti. ”Vaikka aina ei onnistuisi pelastamaan kaikkia voi silti välittää heistä. Ei kukaan pysty pelastamaan kaikkia. Ei edes Toa.”

    Tawa istui pöytänsä taakse ja silitti Nöpöä ajatuksissaan. Rapu kurkoitti hänen poskeaan, muttei yltänyt niin korkealle. ”Kiitos, Xela”, toa vastasi lopulta. ”Et tiedä, miten paljon tarvitsin sitä, että joku sanoisi minulle tuon.”

  • Heporintin arvoitus

    Kahvio
    Ennen sotaa

    Kapura iski hampaansa suosikkipatonkiinsa ja ajautui samoihin mietteisiin, joita hänen pääkopastaan tavallisestikin löytyi: uusiin roolipeli-ideoihin, mielenkiintoisiin substansseihin, joita moottorisahat voisivat hypoteettisesti ampua ja teorioihin Klaanilehden kissa-aiheisen sarjakuvan uusimmista juonenkäänteistä.

    Kuka kissoista oli petturi? Oliko se Mirrikisu, jolla oli parempi motiivi tunkea ruokakulhoon myrkkyä, vai Kissakissa, joka aineen omisti?
    Voisiko moottorisaha ampua taikaa?
    Kuinka ratkaista pian ilmestyvän Valaistusnaatti-kampanjan aikajanaongelmat?
    Sen sellaista.
    Tavallisia ajatuksia.

    Päivä oli vasta nuori, eikä kovin moni ollut vaivautunut vielä ylös sängystään. Ja miksi olisikaan, kun maailma rullasi eteenpäin samoja tuttuja ratoja, joita varmasti kulkisikin vielä monia vuosikymmeniä. Vakavastiotettavin uhka oli dramaattinen ironia siitä, ettei muita vakavastiotettavia uhkia ollut.

    Mutta eräs aamuvirkku kiinnitti Kapuran huomion ja keskeytti hänen pohdintansa kissasymbolismista ja moottorisahatieteistä: värityksensä perusteella plasman elementtiä edustava Miru-kasvoinen toa, jonka takoja tunnisti parin sekunnin tyhjäkäynnin jälkeen Tagunaksi poliisivoimista.

    Seppä viittoi häntä luokseen, ja siihen Taguna vastasi ilmaisemalla tilaavansa vielä jotakin. Pian hän istuutui Kapuran muuten tyhjän pöydän ääreen mukanaan patonki ja varmasti isoin Mokelin myymä kuppi kahvia. On pojalla kokoa, ajatteli Kapura ja hämmästeli hetken sitä, että kukaan ylipäätään saisi moisen juotua.

    Taguna ei aikaillut. ”Olin muistavinani, että sinä olit toinen niistä toista, jotka kävivät vilkaisemassa sitä hevossaarta. Onko näin?”

    ”Oikeassa olet”, vastasi siihen Kapura. ”Mukaanko olisit halunnut?”
    ”Enpä oikeastaan, eikä kiireinen työaikataulukaan olisi sallinut. No, mitä paikan päältä löytyi?”

    ”Se on toissijaista”, sanoi Kapura ja haukkasi patonkiaan. ”Mieluummin kerron sinulle erinomaisesta roolipelistä, jonka pidin seikkailun perusteella.”

    Aiemmin
    Pimeä huone

    ”Ei vieläkään Valaistusnaattia?”

    ”Älähän nyt”, sanoi Kapura ja osoitti taskulamppunsa valokeilan kohti kahta pettyneen näköistä naismatorania, elementteinään vesi ja sähkö. ”Voin taata, että ainakin kuudesosa aivokapasiteetistani on jatkuvassa käytössä, jotta se kampanja saisi arvoisensa juonenkäänteet. Ja mitä tällä haen takaa on se, että se ei ole vielä valmis. Tulee pian.”

    Kumpikaan ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Kapura asetti lamppunsa siten, että se valaisi pelipöytää, jolle oli asetettu kehnosti tuherrettu kartta.

    ”Ja sitä paitsi tarvitaan yli kaksi pelaajaa”, Kapura huomautti. ”Saisimme pelattua korkeintaan jotakin esiosaa, jonka juonelliset implikaatiot eivät voi ulottua kovin kauas. Nyt kun muistan sanoa, niin hankkikaa kolmas ensi pelikerralle, vaikka tämä sessio tästä selvitäänkin kahdella. Mutta kyllä, mieluummin tämä loistoidea, joka päähäni putkahti aiemmin tänään kuin puolivalmis salaliittosekoilu.”

    ”Jos sinulla kestää näin kauan suunnitella Valaistusnaattia, en malta odottaa, kuinka laadukas tämä on”, sanoi ga-matoran Xela.

    ”Kartta näyttää aika nopeasti tehdyltä”, myötäili vo-matoran Randa.

    ”Kuinka ironista, että kiinnitätte huomionne karttaan, sillä voin taata, että tämän kampanjan muut tehosteet eivät jätä ketään kylmäksi”, vannoi Kapura. ”Katsokaapa, mitä bongasin tänään muovisoturialelaarista!”

    Toa asetti keskelle pöytää dramaattisesti taskulampunvaloon…

    … eräänlaisen hevosen?

    ”Tuohan on… täysin musta hevonen?” kyseenalaisti Xela. ”Ei ihme, että oli alennuksessa.”

    ”Mutta tähän kampanjaan se sopii täydellisesti”, vakuutti Kapura. ”Kliimaksista tulee niin järkyttävä, että pitää oikein varoittaa ennalta, ja sattumalta teinkin sen juuri!”

    ”… mutta sinähän paljastit meille, mitä kliimaksissa on: musta hevonen, joka ei edes ole hirveän pelottava taruolento”, huomautti Xela.

    ”No–”
    ”Eivät hevoset ole taruolentoja”, sanoi Randa.

    Kapura ja Xela katsoivat vo-matorania.

    ”Minun kotisaarellani oli niitä.”

    ”Sekoittanet muskeliraheihin”, ehdotti Kapura.
    ”Hevoset ja muskelirahit ovat sama asia”, sanoi Randa.
    ”Hevosia ei ole olemassa”, väitti Xela.

    ”Jos haluatte keskustella lisää hepo-ontologiasta, se kerho kokoontuu viereisessä huoneessa”, sanoi Kapura. ”Minä ehdotan, että pelataan. En jaksanut keksiä ironisen ilmeisiä peitenimiä itselleni ja Matorolle, joten mennään ihan niillä.”

    ”Eikö ole vähän outoa roolipelata henkilöillä, jotka ovat oikeasti olemassa?” protestoi Xela, mutta huomaavainen pelimestari ei välittänyt, vaan käynnisti draaman moottorin.

    Hepotinrin arvoitus

    Bio-Klaani

    Vielä aiemmin

    ”Mikä on heporintti?” kysyi Kapura ja katsoi Matoron pöydälle laskemaa karttaa, jonka yläkulmaan samainen sana oli painettu.
    ”Löysin tämän tänäaamuna postiluukustani. Se vaikuttaa aika vanhalta”, jään toa kertoi nahka-arkista. ”Nuo otukset marginaaleissa ovat jotain… kentaureja? Ei, hevosia. Jännä, kun ottaa huomioon, että saari on Koillissakarassa.”
    Matoro ei ollut koskaan matkaillut kovin paljoa kotisakarassaan. Se tosin johtui enimmäkseen siitä, että niillä seuduilla törmäili turhan usein Odinan roskaväkeen.

    ”Kävitkö jo Arkistoilla?” kysyi Kapura. ”Onko tuo saari asuttu vaiko jokin raunio?”
    ”En löytänyt siitä mitään tietoa. Ei kyllä yllätä, noilla seuduilla on satoja pieniä saaria, mistä ei tiedetä juuri mitään.”

    ”Jotakin rakennuksia tuolla kuitenkin on”, mutisi Kapura ja yritti saada selvää kartan soherruksista. Keskellä oli kohta, jossa ei ollut mitään merkintöjä – seiniä kuvaavat viivat loppuivat kuin… seinään. ”Eikä karttakaan ole täydellinen. Alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, jos ei siis ole tosi huono käytännön pila.”
    ”Kartta itse kyllä tuntuu aika autenttiselta. En kyllä tunnista, minkä otuksen nahasta se on tehty.”

    ”Minussa melkein herää halu käydä kurkistamassa, mikä tuo saari on miehiään”, sanoi Kapura. ”Asetilaukset ovat aika vähissä. Onko itselläsi mitään?”
    ”No eipä juuri, nyt kun Umbrakin on etelässä hoitamassa jotain asioita. Olisi muutenkin asiaa noille tienoille.”

    ”Hienoa”, vastasi tulen toa. ”Pitänee vielä katsoa tarvikkeita. Luulen, että hevosaiheisesta kirjallisuudesta voi olla hyötyä.”
    ”Ethän sinä nyt voisi mennä minnekään ilman tiiliskiven kokoista kirjaa, jota siteeraisit joka välissä”, Matoro totesi kaverillisella tavalla turhautuneena.

    Pimeä huone

    ”Noniin”, sanoi Kapura. ”Tärkeimmät ekspositiot on nyt ekspositioitu. En antanut hahmoistanne muuta kuin nimet ja jostain aiemmasta ropesta kopioidut tilastot, joten pieni tarvikkeenostokierros voi olla paikallaan.”

    Toa työnsi pöydän toiselle puolelle suikaloisen paperilapun, johon oli kirjattu pitkä lista erilaisia tarvikkeita – aseita, ruokatavaroita, tynnyreitä täynnä verta, instrumentteja… hetkinen, tynnyreitä täynnä verta?

    ”Miksi täällä on tynnyreitä täynnä verta?” kyseenalaisti Xela.
    ”Kopioin ne eräästä toisesta roolipelijärjestelmästä”, Kapura vastasi, ”mutta ne tehtiin nopanheitoilla. Kaipa siinä oli joku virhe. Se oli uskomattoman yksityiskohtainen peli, joka materiaalillekin oli oma numero.”

    ”Hyvä on”, myöntyi Xela. ”Mutta miksi täällä listan loppupäässä on… reilusti kaikkea muuta halvempi lajitelma vihanneksia?”

    ”Onpa mystistä”, sanoi Kapura ja suuntasi taskulampun dramaattisesti itseensä. ”Jumalat tarjoavat teille valinnan, kuolevaiset. Ostakaa halpoja vihanneksia, tai olkaa taloudellisesti–”

    ”Valo tänne, meidän on tarkoitus lukea.”
    ”Ai niin.”

    Matoranit tutkivat hetken dokumenttia ja merkitsivät valintansa huolellisesti ylös. Vihanneksia he tietenkin ostivat – hinta oli niin alhainen, että oli melkein kuin…
    Xelan kasvoille kohosi ymmärrys.

    ”Kapura… haluatko sinä, että me ostamme näitä? Onko niillä jokin juonellinen merkitys?”

    ”Ei tietenkään”, sanoi Kapura äärimmäisen uskottavasti. Nähtyään matoranien ilmeet hän jatkoi: ”Hei, ne olivat sesonkialennuksessa silloin, kun seikkailu oikeasti tapahtui. Yritän vain olla realistinen.”

    Kahvio

    ”Hetkinen”, keskeytti Taguna kertomuksen ropeillasta. ”Miten… miten sinä annat noiden valita mukaan tarvikkeita, jos tuo… perustuu tositapahtumiin?”

    ”Yksinkertaista, Taguna hyvä”, sanoi Kapura ja katsoi kahvia hörppäävää poliisitoaa. ”Minkä sanoisit näin pintakosketuksen roolipelaamiseen perusteella olevan pelimestarin tärkein tehtävä?”

    ”Ööh, luoda konsistentti ja johdonmukainen narratiivi?”

    ”Ei”, sanoi Kapura, ”vaan esittää luovansa konsistentti ja johdonmukainen narratiivi. Pelaajat ovat kuitenkin tyhmiä, eivätkä tee ikinä sitä, mitä haluaisin. Siispä yksinkertaisesti johdattelen tai pakotan heidät seuraamaan minun visiotani tarinasta, halusivat he sitä tai eivät.”

    Siihen Taguna ei vastannut mitään.
    Hänellä oli selvästi paljon opittavaa roolipelaamisesta.

    Pimeä huone

    Xela pyöritti silmiään ja osti loppurahoillaan kymmenen satsia mystisiä maan antimia. Eipä ainakaan tekisi niin ilmeistä virhettä, että jättäisi ottamatta pelimestarin noin ahkerasti tyrkyttämää vaihtoehtoa.

    Meri

    Heporintin terävillä rantakallioille ei näkynyt juuri elämää, Matoro havainnoi kiikarisilmällään. Vain lukemattomia ajan hampaan kalvamia patsaita, jotka olivat kuin köyhän matoralaisen Moai-Korosta. Niistä ei enää edes erottanut, mitä ne olivat joskus olleet.

    Kapura ohjasti heidän kovia kokenutta alustaan saarta ympäri etsien samalla sopivaa rantautumiskohtaa, jonka pohja ei mielellään koostuisi terävistä kivistä. Heitä ei juuri innostanut ajatus haaksirikosta Heporintissä. Erään niemennokan jälkeen näytti sopivalta, mutta…

    … paikalla oli jo alus!

    ”Voi ei”, Matoro tokaisi nähdessään purjelaivan epilepsiakohtauksia laukaisevan lipun. ”Se on Bro-Korolainen!”

    ”Bro-Korolainen?” hämmästeli Kapura. ”Mitä bioritoja ja kehnoa musiikkia tuottava saarivaltio etsii mystisistä, hevosteemaisista raunioista? Keskeytämmeköhän me jotakin salaista?”

    ”Niiden kutsuminen valtioksi on aika kohteliasta”, jään toa mutisi. ”Kierretään vielä vähän, luulen, etteivät ne ole vielä nähneet meitä. En näe aluksen kannella ketään.”

    Pimeä huone

    ”Heittäkää noppaa siitä, havaitaanko aluksenne”, käski Kapura.

    Kahvio

    ”Hetkinen”, sanoi Taguna. ”Voi olla, etten vieläkään ymmärrä tätä ideaa ihan täysin. Tuo on siis… tositapahtumiin perustuva roolipelikampanja? Mutta silti arvot tapahtumat, jotka tapahtuivat juuri tietyllä tavalla oikeassa elämässä?”

    ”Niin”, sanoi Kapura.
    Siihen Taguna ei sanonut mitään.

    ”Tässä kohtaa ei oikeastaan edes ole väliä, nähdäänkö pelaajat”, sanoi Kapura. ”Mutta jos olisi, minun pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy. Jos oudon aluksen väki havaitsee pelaajat, vaikka ei kuuluisi, ehkä he kuvittelevat sen optiseksi harhaksi tai eivät yksinkertaisesti tee mitään, kunnes tapaavat pelaajat – niin tapahtuu joka tapauksessa. Mutta voi, onnettomat nukkeni eivät sitä ymmärrä. Kun aika koittaa, he voivat jopa luulla, että kohtaaminen tapahtui vain siksi, että heidät nähtiin seikkailun alussa.”

    Taguna joi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kohti tiskiä nähdäkseen, oliko Mokel lähellä täyttämässä hänen kuppiaan.

    ”Hmm”, mutisi plasman toa mietteliäästi. ”Eikö… eikö voisi kuitenkin sanoa, että tämä vähän vie vapaan tahdon pelaajilta? Eikö olisi kuitenkin hauskempaa päästä tekemään itse hauskoja, juonen kannalta merkityksellisiä päätöksiä?”

    ”Tämä perustuu jo tositapahtumiin, ja teen niille kunniaa parhaiten esittämällä ne juuri sellaisina, kuin oikeasti tapahtuivatkin”, puolustautui Kapura. ”Ja sitä paitsi, pahoitteluni, mutta huomaa, ettet ole juurikaan roolipelannut. Pelaajat ovat tyhmiä voisi olla ensimmäinen lause jokaisessa aihetta käsittelevässä teoksessa. Eikä heitä voi siitä syyttää: onnettomat ropettajat eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin juoni on menossa, ja minkälainen toiminta tekee siitä vielä paremman. Mutta minä tiedän, ja siksi minä päätän.”

    Pimeä huone

    ”Teitä ei huomattu!” julisti Kapura. ”Onnekasta. Siirrytte ympäri saarta ja huomaatte laiturin – kuluneen sellaisen, tosin – jolta ei ole näköetäisyyttä Bro-Korolaisen aluksen luo. Mitä teette?”

    Heporintin ranta


    Onnekkaasti heidän valitsemaansa maihinnousupaikkaa koristi sisäänkäynti, joka näytti siltä, kuin olisi joskus ollut puuoven vartioima, mutta aika oli syönyt esteet pois tieltä. Nyt avautui näkymä hämärään sisätilaan, jossa kasvoi valtavasti kasveja ja jonka seinät ja katto olivat menettäneet osia itsestään useista kohdista. Vielä ei näkynyt, kuinka sokkeloisia rauniot olisivat sisältä, mutta nimen ”heporintti” etymylogian pohtiminen oli saanut heidät varautumaan: Matoro oli ottanut mukaan vanhan navigaationaamionsa, koska kirjaimelliseen labyrinttiin meneminen ilman sitä olisi lähinnä typerää.

    Kapura ja Matoro nousivat aluksesta ja olivat rannalle päästyään ylipäätään tyytyväisiä siitä, että laituri oli kestänyt. Puolet siitä oli jo romahtanut mereen, mikä saattoi selittää sen, että Bro-Korolaiset asioivat mieluummin saaren toisella puolella… mitä he siellä ikinä tekivätkään.

    ”Käytit jotain koko matkan hevoskirjojesi tutkimiseen. Sanottiinko niissä mitään, ööh, labyrinteistä?”

    ”Suurin osa käsittelikin zakazlaista mytologiaa”, sanoi Kapura. ”Kuulemma hevoset syöksevät tulta ja laskeutuvat taivaista aina, kun sota puhkeaa.”
    Matoro pohti hetken, miksei skakdisaari sitten ollut aivan täynnä noita sotien oreja, mutta muisti pian miten vähän järkeä missään mytologioissa oli.

    He astuivat sisään varomatta ansoja tai muita kliseitä, koska kaikki mahdollinen näytti menneen hajalle jo aika päiviä sitten. Ympäriinsä lojui erinäisiä pikkuesineitä ruukunsirpaleista nuolenkärkiin.

    ”Hevosia on tosin muidenkin kulttuurien myyteissä, mutta vähän marginaalisemmin”, selosti Kapura. ”Löysin maininnan jostakin selakhilaisesta hevoskultista, joka kuulosti epäilyttävästi juuri tältä, mutta se kuulemma kuoli pois jo kauan aikaa sitten. Raunioita on paikoitellen Kristallisaarilla, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Valitettavasti kultti vaikutti niin kauan aikaa sitten, että ryövärit ovat vieneet suurimmat aarteet.”

    ”Veistoksissa oli kieltämättä klassista selakhityyliä – kaikki tosi terävää ja kulmikasta”, Matoro mietti heidän kulkiessaan eteenpäin. Yksikin rujo hepokaiverros näytti siltä, kuin olisi voinut ahmaista auringon hampaittensa väliin.

    ”Odota, tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, sanoi Kapura ja pysähtyi tutkimaan erästä kaiverrosta. Sen alapäässä oli lauma telmiviä hevosia – ei kovinkaan outo aihe näiden raunioiden taideteoksissa – ja yläpäässä jokin tähteä muistuttava. Siitä lähti vana pienempiä samanlaisia oikealle, joten toat päättelivät sen ehkä kuvaavan jonkinlaista tähdenlentoa.

    ”Outo symboli hevoskultille”, mutisi Kapura.
    ”Sen voisi tulkita niin, että kaikki hevoset kuolivat tähden pudotessa taivaalta”, Matoro päätteli.
    ”Ja varmaan kaikki muukin, koska en näe täällä minkäänlaista elämää. Lukuunottamatta Bro-Korolaisia, ja heistäkin vain veneen.”

    Kaiverrokset jatkuivat hevospainotteisina pitkään, kunnes he törmäsivät jonkinlaiseen vartiohuoneeseen. Kivinen ovi oli irti saranoiltaan. Lattialla oli kasoittain tavaraa, josta ryöstäjät eivät ilmeisesti olleet välittäneet – selakhialaisia maljakoita ja kynttilänjalkoja, puolikas tuoli – ja luuranko.
    Ilmiselvästi selakhilajia edustaneen uhrin kristallinen ranka oli puoliksi hautautunut tavaran alle. Sen hieman vaaleanvihreää heijastavat luut ja pneumaattiset nivelet olivat paljaat ja sileät.

    Luuranko puristi edelleen kädessään korua, joka muistutti kivistä… hevosta.

    Pimeä huone

    ”Onko sinulla satunnaisia kohtaamisia?” keskeytti Randa. ”Alkaa käydä tylsäksi, kun ei pääse hakkaamaan mitään miekoilla.”

    ”Vai oliko Heporintissä oikeasti jotakin vihamielistä?” ehdotti Xela. ”Muuta kuin se hevonen, siis. Jos kerran aiot tehdä tästä realistisen kampanjan, määrää meille epäfiktiivistä tapettavaa.”

    ”Tuo ei ole se idea”, vastusti Kapura. ”Olen sen verran hyvä pelimestari, että pystyn kyllä sovittamaan suunnitelmiini pari satunnaismuuttujaa. Tässä minulla on lista hyvistä rahikohtaamisista” – toa heilutti taskulampun edessä paperinpalaa – ”ja taidan heti arpoa jonkin niistä. Heittäkää kolmea noppaa.”

    ”Jos aiot perustaa tämän tositapahtumiin, perusta sitten täysin”, vaati Xela.

    Kahvio

    ”Hyppään nyt yli usean tunnin riidasta”, sanoi Kapura.

    ”… ahaa?”

    ”Älä kuulosta noin yllättyneeltä. Niin käy usein – jokaisen vakavastiotettavan roolipelin tunnuspiirre, eiväthän osalliset muuten välittäisi siitä yhtään – ja sitä paitsi tiesin, että pian tarvitaan kolmatta pelaajaa, joten minua ei haitannut yhtään, vaikka jatko menisikin seuraavan session puolelle.”

    ”Useiden tuntien riita on aika kovaa sisältöä jollekin, jonka on tarkoitus olla hauska vapaa-ajan harraste”, totesi Taguna kohauttaen olkiaan.

    ”… niin?”
    ”… unohda.”

    Toinen sessio
    Pimeä huone

    Oli jälleen tullut astua Heporinttiin ja kulkea noilla mystisillä käytävillä, jotka olivat täynnä hevosia, luurankoja ja…. no, eivät juurikaan mitään muuta.

    ”Terve, Lipes”, sanoi Kapura. ”Luepa viime session tiivistelmää ja hahmokorttiasi samalla, kun me muut pelaamme siihen kohtaan, jossa hahmosi esiintyy.”

    ”Tulitko jo järkeesi rahiasian suhteen?” kysyi Xela. ”Olen yhä sitä mieltä – ja Randa yhtyy kantaani – että on järjetöntä arpoa, mitä tapahtuu, jos tapahtumat kerran perustuvat löyhästi todellisuuteen. Tuossa kohtaa oikeaa seikkailua jokin rahi hyökkäsi, vai mitä? Sama tilanne nyt.”

    ”Hyvä on”, huokaisi Kapura. ”Kaipa viime kerran riidat olivat jo tarpeeksi. Kuten tapahtui todellisuudessakin, hätkähdätte, kun ovelta kantautuu yhtäkkiä ääni, jonka päästi… Ovivahti!”

    ”Mikä se edes on?” Xela protestoi.
    ”Se mainitaan Suuressa rahipetokirjassa. Ne näyttävät jonkinlaisilta kahdesta visorakista yhteen liimatuilta asioilta. Seuraisitte alan julkaisuja niin tietäisitte.”

    Heporintti

    Matoro ja Kapura hätkähtivät, kun ovelta kantautui yhtäkkiä ääni, jonka päästi Nui-Jaga. Kyseessä ei ollut kuitenkaan uhkaava yksilö – jättiskorpionit olivat muutenkin melko harmittomia, elleivät olleet puolustamassa pesiään. Violetti araknidi laukkasi nopeasti tiehensä äännellen oudosti, selvästikin pelästyneenä oudoista vastaantulijoista.

    ”On täällä näköjään jotakin elämää”, mutisi Kapura. ”Ei sentään mitään vaarallisia raheja.”

    ”Paitsi kuvissa”, Matoro huomautti pyyhkiessään pölyä seinäkaiverroksista. Taideteos esitti massiivista hevosta, jonka hampaat pureutuivat johonkin onnettomaan saareen. Meri kiehui sen ympärillä.

    Toisessa kuvassa moinen otus syöksi silmistään säteen, joka oli ilmeisesti tosi hyvänä metavitsinä tehnyt oikean reiän seinään.

    Erästä taideteosta he tuijottivat pitkään sanomatta mitään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä näyttänyt olevan minkäänlaista järkeä. Joukko olentoja (varmaankin selakheja) oli kokoontunut hevosen ympärille, ja hevonen söi jotakin, joka näytti ympyrältä, jossa oli kiinni jonkinlainen suunnikas.

    ”Mikä tuo on, mitä tuo hevonen syö”, kysyi Kapura hiljaa, mutta ei saanut vastausta. Ei niin itseltään kuin Matoroltakaan.

    He etenivät syvemmälle, ja veistoksetkin alkoivat näyttää yhä uhkaavammilta. Hampaikkaat hevoset, joiden kasvoilla oli suunnatonta raivoa kuvastavia ilmeitä, tuntuivat niin eläviltä, että välillä jompikumpi toa oli näkevinään niiden kumartavan puremaan heitä – mutta kun katsoi tarkemmin, pelkkiä veistoksiahan ne olivat.

    Käytävä oli myös yhä huonommin rakennettu. Lattia ei ollut tasaista nähnytkään. Vaikka kattoa halkoivat yhä reiät, joista valoa tulvi sisään ja joista omituiset, vihreät kasvit kurottautuivat ulos, ilma alkoi tuntua oudon raskaalta.

    He saapuivat risteykseen.

    Pimeä huone

    Xela huokaisi äänekkäästi.

    ”Mitä nyt?” tiedusteli Kapura. ”Valitkaapa tie, niin seikkailu voi jatkua.”

    ”Miksi sinä annat meille taas valintoja, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään?” vaati ga-matoran saada tietää. ”Vai onko tämä vain satunnaista harhailua, kunnes päädymme tekemään sitä, mitä juonen edistyminen vaatii?”

    ”Ei, vaan muutan karttaa lennossa valintanne mukaan.”

    Kahvio

    ”En kyllä voi olla olematta ropettajien puolella”, sanoi Taguna. ”Miksi antaa turha illuusio vapaudesta?”

    ”Käsitit ehkä väärin, kun ilmaisin, että pelaajat ovat tyhmiä ja tekevät huonoja valintoja”, kommentoi seppä siihen. ”Paras kampanjasta tulee silloin, kun pelaajat luulevat tekevänsä itse valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se auttaa luomaan tunnesidettä! Jos valitsee vaikean eettisen pulman vaihtoehdoista toisen, tuntee enemmän syyllisyyttä kuin jos sama olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Hyvä pelaaja toimii tietämättään oikean päämäärän – eli minun määräämäni juonen – mukaan, huono yrittää säheltää omiaan.”

    Plasman toa hörppäsi kahvimukistaan, joka oli hiljattain täytetty. ”No, ei kuulosta siltä, että pelaajat toimivat tietämättään määräämäsi juonen mukaan.”

    ”Seuraa tarinaa, niin saat selville”, sanoi Kapura salaperäisesti.

    Pimeä huone

    ”Minä en jaksaisi riitelyä taas”, sanoi Randa. ”Menemme oikealle.”

    ”Hyvä valinta!” sanoi Kapura. ”Mikä tietenkin tarkoittaa, että se on tismalleen yhtä hyvä valinta kuin niistä toinenkin, koska ne ovat oikeastaan sama valinta. Laskeudutte portaat alas sokkeloon, jota voisi melkein sanoa labyrintiksi. Katsokaapa karttaa ja päättäkää, mihin suuntaan menette.”

    Heporintti

    ”Tämä paikka on taidettu rakentaa ennen kuin suoraa viivaa keksittiin”, Matoro mutisi, kun ei ollut löytänyt ainuttakaan suoraa seinää pitkään aikaan. Asiasta vielä oudomman teki se, että tällainen aaltoileva arkkitehtuuri vaati varmasti enemmän taitoa ja vaivaa kuin perinteinen, jossa dominoivat suorat kulmat. Taideseikkako tämä oli, vaikkei sopinutkaan klassisiin selakhisuuntauksiin?

    ”Minusta tuntuu, että olemme siinä kartan keskustassa”, mutisi Kapura ja katsoi edessään aukeavaa uutta haaraa. ”Kokeilepas naamiotasi.”

    Matoro vaihtoi kasvoilleen kätevän karttakanohinsa ja keskittyi luomaan mielensisäistä kuvaa käytävien kaaoksesta.
    ”Keskellä on suuri huone”, hän sanoi naamio kirkkaasti hohtaen. ”Sinne menee kaksi reittiä… labyrintin kummaltakin reunalta. Tämä… tämä koko pohjapiirros muodostaa suuren hevosen–”
    Hän avasi silmänsä ja osoitti vasemmalle. ”Seuraa minua.”

    Kapura päätti totella, koska hänen suuntavaistonsa oli kadonnut johonkin katakombien samannäköisille käytäville. Aina välillä he kävelivät luurankojen ohi – lajeja oli selakheista matoraneihin, ja osa jopa näytti ihmeellisiltä humanoideilta, joita he eivät edes tunnistaneet minkään tietyn rodun edustajaksi. Kapura mietti hetken ja päätyi siihen tulokseen, että joku oli huvikseen yhdistellyt eri luurankoja – mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.

    Etäiset rahiäänet kaikuivat labyrintissä, kun he kulkivat Matoron viitoittamaa tietä. Kapura mietti, mikä laji niitä päästi, muttei saanut tarpeeksi hyvin selvää etäisistä kaiuista. Samanlaiset vihreät kasvit kuin ylhäälläkin kiemurtelivat seinillä ja lattialla. Minkälaisia ihmeköynnöksiä olivatkaan, kun eivät näyttäneet kaipaavan valoa tai vettä.

    Ja jos ilma oli tuntunut tunkkaiselta ylhäällä, syvällä labyrintissä, jossa ei näkynyt ajan myötä syntyneitä luonnollisia ilmanvaihtokanavia, se oli vieläkin paksumpaa. Asiaa ei parantanut se, että hämäryydessä – hämäryydestä se varmaankin johtui – seppä oli näkevinään hevosmaisia hahmoja edessään, mutta kun katsoi tarkemmin, ne katosivat.

    Pimeä huone

    ”… mitä sinä teet?” kysyi Randa, kun Kapura siirsi mustaa muovihevostaan kartan toisesta päästä toiseen siten, että se kulki toia kuvaavien paperinpalojen ohi.

    ”Hevosella on teleportaatiovoimat.”

    Heporintti

    He jäätyivät niille sijoilleen, kun kuulivat äänen.

    Eivät he tietenkään tienneet, minkä ääni se oli. He eivät olleet koskaan kuulleet mitään sellaista. Toa-kaksikko oli kuitenkin melko varma, että jos he tietäisivät, miltä hevosten äänet kuulostaisivat, ne kuulostaisivat suurinpiirtein siltä hirnumiselta, jota he olivat juuri kuulleet.

    ”Kapura”, Matoro varmisti, että seppä oli vielä vierellään, eikä esimerkiksi muuttunut koningaskunnan satuhahmoksi. ”Kuulitko tuon?”

    ”Kuulosti… eräältä zakazilaiselta runolta.”

    ”… onko Zakazilla tehty runoutta?” Matoro kysyi, mutta labyrintin hirviö keskeytti keskustelun.

    Hirmuiset hevosenvarjot leikkivät seinillä, eikä aina erottanut, mitkä olivat oikeita veistoksia ja mitkä olivat mielikuvituksen tuotetta. Niiden kaikkien heposilmät tuntuivat seuraavan klaanilaiskaksikon liikkeitä herkeämättä. Hirn hirn, ääni kaikui käytävissä.

    ”… minä olen nähnyt tuon luurangon ennenkin”, Kapura mutisi. ”Sen kallosta sojottaa puukko. Oletko varma, että navigoit oikein?”

    ”En. Olen ihan varma, että viime kerralla tarkastaessani tämä risteys haarautui kolmeen eikä kymmeneen suuntaan.”
    ”Miten se on edes fyysisesti mahdollista.”
    ”Tieteellisesti katsoen hevosten ei pitäisi kyetä lentämään.”

    ”Tieteellisesti katsoen hevosia ei välttämättä pitäisi olla olemassa”, mutisi Kapura, ”vaikka eräs kirjoistani väitti, että myyttien ratsut olisivat saaneet alkunsa–”

    Mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä heidän edessään odotti juuri se asia, jota tieteellisesti katsoen ei välttämättä kuuluisi olla olemassa.

    Pimeä huone

    ”Ohhoh!” sanoi Kapura ja osoitti taskulampun valokeilan kohti pöydälle heitettyä punaista noppaa, jonka valitsemassa asennossa numero kuusi oli päällimmäisenä. ”Hevosen on aika näyttäytyä.”

    Toa laski hitaasti muovihepan toia kuvaavien paperilappujen eteen. Tunnelma pimeässä huoneessa tiivistyi, kun ainoa lupaus kampanjasta – hevosten läsnäolo – lunastettiin viimein.

    ”Kuvaile”, pyysi Xela, kun dramaattista hiljaisuutta oli kestänyt vaikka kuinka kauan.

    ”Hyvä on”, vastasi pelimestari. ”Kuusisataa elämänpistettä. Kaviohyökkäys, joka tekee kaksisataa vahinkoa. Lasersädehengityshyökkäys, joka sytyttää tuleen minkä tahansa materiaalin – se on taikaa – ja tekee ajan myötä kasvavaa vahinkoa. Ja tietenkin on vielä teleporttaus, sitä ei saa unohtaa.”

    ”Kuusisataa?” sähkön matoran huokaisi. ”Tuota me emme kyllä voita.”

    ”Juoksisin karkuun, mutta onko siitä edes mitään hyötyä, jos tuo… hirvitys osaa teleportata?” kyseenalaisti Xela.

    ”Voittehan te kokeilla”, sanoi Kapura ja kohautti olkiaan. ”Tosin huomautan, että minä en ole hevosen tappama, ainakaan tietääkseni, joten on pääteltävissä, että kumpikin seikkailijoista selviää.”

    Xela ja Randa katsoivat toisiaan. ”Hyvä on. Paetaan.”

    Heporintti

    Heporintin urheille seikkailijoille tuli kovin kiire, kun hirvittävä koni ilmestyi heidän eteensä.
    Kuin sanattomasta sopimuksesta he kummatkin totesivat, ettei paikassa ollut enää mitään nähtävää, ja syöksyivät tosi tosi kovaa pakoon.

    Hevosen kita loimusi tulta, kun se karjui heidän peräänsä. Hirn, se huusi ja tuhosi patsaat ja seinät ja maljakot, joiden läpi sen lihaksikas olomuoto syöksyi.

    Kapura sukelsi läpi ensimmäisestä oviaukosta, minkä löysi, ja löi päänsä epämiellyttäväaan kavioon. Matoron poistuminen oli hallitumpi – ovi ei tosin ollut sama, mistä he olivat tulleet, hän huomioi. Hevosen hän jätti loihtimansa arviolta neljän metrin jääseinämän taakse.

    Kun he kääntyivät katsomaan, minne olivat saapuneet, veikeäviiksinen aristokraatti tervehti heitä.
    ”Hei kaikki, olen Bartyrak af Nebula-Anderson!”

    Pimeä huone

    ”Siinä on hahmosi, Lipes”, sanoi Kapura. ”Alapas ropettamaan!”

    ”Hetkinen”, sanoi Xela. ”Kun tämä kerran perustuu tositapahtumiin, tiedät kai aika tarkasti, mitä tuokin hahmo tekee tai kertoo seikkailijoille. Miten voit ollenkaan…”

    Kahvio

    ”En voi jälleen olla olematta samaa mieltä”, totesi Taguna ja kohautti olkiaan. ”Tai siis, sen vielä nielen, että pelaajat tekevät tekovalintoja, ja muutat hienovaraisesti tilannetta sopivaksi. Mutta jos pelaa hahmoa, jonka jokaisen liikkeen olet jo päättänyt… no, minusta ei tunnu, että siinä olisi edes illuusiota vapaudesta.”

    Kapurakin kohautti olkiaan. ”Minusta ne ovat täysin sama tilanne. Joka tapauksessa lopputulos tiedetään, ja pelaajat mukautuvat tahtooni – tai itkevät ja mukautuvat.”

    Pimeä huone

    ”Jospa minä vain luen tämän lapun, jonka työnsit minulle hahmokorttini kanssa”, huokaisi Lipes, joka oli selvästi jo aika tylsistynyt hahmonsa esiintymisen odottamiseen. ”Se näyttääkin olevan valmis ekspositio.”

    ”Hienoa!” iloitsi Kapura. ”Juoni etenee kuin keskivertoa nopeammin kulkeva juna.”

    Heporintti

    ”Tiesittekö, että hevoset osaavat syöstä paitsi tulta, myös lasersäteitä?” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson johdattaessaan heitä läpi raunioiden. Se oli vain yksi pitkästä listasta ”kryptozoologisia faktoja”, joilla aristokraatti oli heitä ampunut.
    Kumpikin oli aika varma, ettei kryptozoologia ollut oikea tiede.

    Suurella aristokraattisella seikkailijalla oli päässään typerä punainen myssy ja päällään sangen tyylitajuton haarniska. Hänen viiksiputkensa muistuttivat enemmän pesukoneonnettomuutta kuin mitään oikeaa muotisuuntausta.

    ”Täällä minä elän silloin, kun en metsästä Biojalkaa!” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson iloisesti ja osoitti huonetta, jota saattoi sanoa viihtyisäksi, mutta vain siksi, että kaikki muu vaikutti satoja vuosia sitten hylätyltä. Keskellä oli punainen matto, jota ei pölykerroksesta päätellen oltu siistitty koskaan, ja peremmällä kitara ja jonkinlainen laite, jonka Kapura tunnisti hetken päästä kasettisoittimeksi.

    ”Ja valitettavasti en enää metsästä Biojalkaa juuri koskaan!” valitti Bartyrak af Nebula-Anderson. ”Oli sekin elämää, mutta nykyisin keskityn hevosiin.”

    ”Tuota, mitä täällä tapahtuu? Onko täällä hevosia?” Matoro kysyi täysin tietoisena, että aristokraatti ei välttämättä ollut erityisen selväjärkinen.

    Bartyrak af Nebula-Anderson nauroi kiusallisen pitkään. ”Aika kysymyksen kysyit, poju! Onko todellisuudessa hevosia? Onko tämä todellisuutta? Onko tämä samaa vai eri todellisuutta, kuin jokin muu todellisuus? No, minäpä vastaan: täällä on hevosia, mutta tietenkin varmasti vain tämän todellisuuden kontekstissa.”

    Toa vaihtoi taktiikkaa ja otti esiin aiheen, jota seikkailija-kryptozoologi ei ollut toivottavasti tutkinut satoja vuosia: ”Miten Bro-Korolaiset liittyvät tähän?”

    Siihen Bartyrak af Nebula-Anderson vastasi nauramalla nopeasti ja hermostuneesti. ”Voi voi, ovatkos Keisarin pojat tulleet taas kiusaamaan minua? Ette uskokaan, kuinka kauan minä vakuuttelin heille, etten aio enää koskaan poistua tästä siunatusta labyrintistä, jotta pahantekijät eivät olisi tappaneet minua! Ja sama koskee teitäkin, niin, en olekaan toivottanut teitä tervetulleiksi… tilaa on paljon, mutta en ole kunnostanut kuin tämän, koska on niin kiire hevosia katsellessa…”

    ”Minulla on teoria”, Kapura vastasi mietteliäänä. ”Jos kerran Bro-Korolaiset vaativat vain, ettet koskaan lähde täältä… voisiko olla, että Bro-Koron Keisari pyrkii kadottamaan todisteet hevosten mahdollisesta olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta? Ehkä he alun perinkin tappoivat kultin, ja raunioittivat paikan… ja nyt he ovat vahtineet, ettei kukaan vain pääsisi tänne…?”

    ”Niin, niin, tappoivat alkuperäiset asukkaat”, sanoi Andyrak af Nebula-Bartynson ja heilutti kädellään ilmaa, kuin se olisi maailman epätärkein yksityiskohta. ”Mutta heitä eivät hevoset kiinnosta. Ja, heh, valitettavasti kukaan ei edes tiedä, onko hevosia olemassa, mutta kun kerran täällä olette, voitte juhlia sitä, että hevosia on kiistatta olemassa!”

    ”Kuinka paljon Bro-Korolaisia saaren lähistöllä on? Paljonko tiedät?” Matoro kysyi välittömästi laatien pakostrategiaa.

    ”Kuulostat joltakulta, joka aikoo aiheuttaa ongelmia”, sanoi Bartynson af Nebula-Andyrak. ”Mutta heh, pian ymmärrätte. Kukaan ei halua lähteä Heporintistä! Paitsi ne inhottavat Bro-Korolaiset, mutta he ovat inhottavia eivätkä ymmärrä mitään hevosista, ja heh, taisinpa juuri sanoa kaksi samaa tarkoittavaa ilmaisua!”

    Nebula af Barty-Anderson katsoi toia kasvoillaan haltioitunut ilme ja kuiskasi: ”Miksi haluaisitte lähteä, kun on olemassa hevonen – hevosia – ihania olentoja, ja vieläpä varmasti? Hevoset – ne ovat mielenrauha! Ne täyttivät tyhjyyden sielussani, ne ovat jotain suurempaa–”

    ”Tuo yksi, johon törmäsimme, ei vaikuttanut hirveän ihanalta”, mutisi Kapura.
    ”Hevoset eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavia otuksia”, Matoro komppasi.

    Bartyrak af Anderson-Nebula haukkoi henkeään loukkaantuneena. ”Kuinka te… kuinka te voitte syyttää hevosia, kun… kun vika on itsessänne? Hevoset ovat olemassa Heporintin todellisuudessa, ja Heporintin todellisuus muovautuu sellaiseksi, kun itse haluatte! Kuvailkaa näkemäänne hevosta, minä vaadin!”

    Toat katsoivat parhaaksi totella.
    ”Se liekehti ja hohti keltaisen ja oranssin sävyissä, ja sen kehosta kasvoi piikkejä, ja… ja sillä oli kuusi jalkaa”, Kapura mutisi.
    ”Öh, se oli skakdiharjainen hypermaskuliininen lihaskasa, joka kulki telaketjuilla ja syöksi tulta”, Matoro antoi ristiriitaisen kuvauksen.

    Toat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä.

    ”Alatte ymmärtää!” myhäili Bartyrak af Rammstein-Anderson. ”Minäkin ymmärrän nyt, mutta aina en ymmärtänyt. Voitteko kuvitella, kuinka kauan aikaa vietin etsien Biojalkaa – petollista, keksittyä Biojalkaa, jota ei ole olemassa missään todellisuudessa? Koska juuri niin minä tein! Ja… ja… sydämeni särkyi, ja siirryin tutkimaan hevosia. Luin jokaisen zakazilaisen runokokoelman – niitä on yhteensä kolme – kannesta kanteen, mutta niistäkään en löytänyt mitään… mitään… todellista.”

    Matoro ja Kapura eivät keksineet sopivaa välikommenttia.

    ”Kunnes! Eräänä päivänä etsin lisätietoa hevosista, ja tutustuin sattumalta siunattuun hevoskulttiin, joka näitä seutuja joskus asutti. Päätin matkustaa paikan päälle tänne Heporinttiin, sillä legendat kertoivat, että usea tutkija oli kuullut täällä outoja ääniä ja nähnyt outoja näkyjä… hevosia, jopa.”

    Anderak von Barty-Bula rykäisi äänekkäästi ja jatkoi.

    ”Ja tänne saavuinkin. Tiesin, että jos saisin selville, ettei hevosia ole olemassa, kuolisin suruun samana hetkenä, ja uskomattoman komeat viikseni maatuisivat ajan myötä tämän rauniosaaren maaperään. Mutta en saanut selville tuota pelottavaa faktaa, vaan jotain aivan muuta! Jotain… jotain…”

    Aristokraatti katsoi kohti toia ja näytti siltä, kuin olisi voinut räjähtää silkasta onnesta.

    ”Katsokaas… Jokin tämän entisen hepotemppelin ilmassa on voimakkaasti, uskomattoman voimakkaasti, hallusinogeenistä. Ja kun tänne saapunut tutkija on tarpeeksi tuijotellut entisaikojen taidokkaita hevostaideteoksia, näkee hän yhtäkkiä hevosen! Ja kiistattomasti, aivan empiirisen havainnoinnin pohjalta, hevosia on olemassa! En aikaillut, vaan haalin käsiini uusinta huipputeknologiaa olevan äänentoistojärjestelmän. Lainasin zakazin runoperinteestä sen, kuinka kuvittelen hevosten ääntelevän. Ja nyt, kun kuka tahansa näissä raunioissa viettää aikaansa… ei hän voi kuvan ja äänen kauniin avioliiton seurauksena välttyä näkemästä, että hevosia on olemassa!”

    Pimeä huone

    Pimeään huoneeseen oli tämän seurauksena laskeutunut kryptozoologin puhetulvan täydellinen vastakohta.

    ”Tuota selitystä en niele!” ilmoitti Xela. ”Sinähän et edes kuvaillut hevosta, joten oletimme järkevästi, että se on tuon muovisen kaltainen – musta ja… hevosmainen. Miten ihmeessä–”

    ”No, älkää olettako, että hahmonne näkevät saman kuin te itse”, puolustautui Kapura. ”Ettekä te edes pyytäneet minua kuvailemaan sitä.”

    ”… kyllä pyysin?” huomautti Xela.

    Kapura teki vähättelevän käsieleen ”Et pyytänyt tarpeeksi kovaa. Ei olisi kannattanut luottaa näkemäänne.”

    Hetkeen roolipelaajat eivät sanoneet mitään.
    ”Hyvä on, jospa hyväksymme tämän ja menemme eteenpäin”, sanoi Xela, mutta vilkaisi sivusilmällään Kapuraa katseella, jonka jokainen vakavastiotettava roolipelaaja tunsi.

    Tämä tietää sotaa.

    Heporintti

    Jälleen nousi suunnaton hymy Nebula af Anderson-Bartyn kasvoille, kun aristokraatti odotti toien vastausta merkittävään paljastukseen hevosten todellisesta luonteesta.

    ”Mutta…” Kapura mutisi, ”… entä jos joku ottaisi videokuvaa ja toteaisi, että yhtään hevosia ei näy?”

    Kryptozoologi aukaisi suunsa, mutta ei sanonut mitään.

    Pimeä huone

    ”… oikeasti?” Kapura mutisi.

    ”Joo?” Xela sanoi. ”Onhan nyt aivan selvää, että hallusinogeenit – mitä oikeasti ovatkaan – eivät vaikuta kameroihin sun muihin.”

    ”Hmm”, Kapura mutisi mietteliäästi. ”Älkää lannistuko. Kyllä me tämän selitämme.”

    Kahvio

    ”… ööh?” kyseenalaisti Taguna. ”Tarkoitatko, ettette oikeasti tajunneet tuota silloin, kun seikkailu tapahtui oikeasti?”

    ”No, siellä oli jotain outoja hallusinogeenejä”, Kapura puolustautui. ”Suo anteeksi, jos ajatus ei ihan kulkenut.”

    Pimeä huone

    ”Ehkä se… se aristokraatti ei tiedä, että kameroita on olemassa”, Lipes ehdotti.

    ”Sillä on selvästi jonkinlaisia teknologisia tietoja”, Kapura mutisi ja hieroi otsaansa. ”Tuo ei kelpaa. Jokin muu, ja nopeasti, koska luulen, että vanha kunnon Barty alkaisi väkivaltaiseksi, jos joku kyseenalaistaisi hänen maailmankuvansa.”

    ”Minusta tuntuu, että tuolla on kuitenkin jotakin taikaa”, pohti Xela, ”tai ainakin on uskottavaa, että olisi. Siis… täytyihän jonkin saada alkuperäiset hevoskultistit ajattelemaan hevosia, jotta he kehittivät uskontonsa, ja kun hevosia ei–”

    ”Hevosia on olemassa”, Randa keskeytti. ”Minun kotisaarellani–”

    ”Zakazilainen runopiiri kokoontuu tosiaan vastakkaisessa huoneessa”, keskeytti Kapura. ”Sinne kaikki, jotka haluavat pohtia hevosia tarkemmin. Jatka, Xela.”

    ”Niin. Kun hevosia ei ole olemassa, on todennäköistä, että jonkinlainen taikavoimainen olento – hevonen tai hevosen muodon ottanut – oli se, joka sai heidät ensiksi ajattelemaan hevosia. Ja jos on taikaa, voimme todeta, että on myös mahdollista, ettei teknologia toimi Heporintissä. Selitys: taikaa.”

    ”Tuo on hyvä!” riemuitsi Kapura.

    ”Mistä taika tietää, mikä on teknologiaa ja mikä ei?” puuttui Lipes. ”Samaa ainettahan se kaikki on.”

    ”Ei mietitä sitä liikaa”, ehdotti Kapura. ”Barty selittää tuon seikkailijoille. No niin, jatkuu.”

    Heporintti

    ”Meillä ei taida olla täällä enää mitään”, Matoro totesi. Hän oli lakannut kuuntelemasta aristokraatin selityksiä jotakin kymmenen minuuttia sitten. Sen sijaan hän oli suunnitellut pakoa Heporintistä.

    ”Olen miettinyt, miten hevosen olemus toimii. Jos kuljemme täältä pois silmät sidottuina, hevosella ei voi olla näkyvää muotoa, eikö?”

    ”Se olisi oletettavaa”, mutisi ohimennen Kapura, joka oli jostain syystä nauliintunut kuuntelemaan aristokraatin pitkää kryptozoologista luentoa, joka käsitteli tällä hetkellä Biojalkojen tavanomaisia esiintymisalueita.

    ”Jos palelluttaisimme itsemme niin, että meiltä katoaisi täysin tunto, hevonen ei kykenisi myöskään mihinkään fyysiseen… niinhän? Tämä alkaa kulostaa joko tosi nerokkaalta tai tosi sekopäiseltä.”

    ”Mennään äkkiä”, Kapura kuiskasi ja kuunteli selostusta Biojalkojen kommunikaatiokyvyistä – ovelat veijarit kuulemma morsettivat keskenään. ”Minusta tuntuu, että jos en lähde nyt, en pääse enää koskaan liikkeelle. Tuo on niin…”

    Sopivaa adjektiivia ei koskaan tullut.

    ”Ei huono idea”, Mustalumi vastasi. He luikahtivat pian pois kämäisestä seikkailuohjelman lavasteesta ja jättivät Bartyrak af Nebula-Andersonin jorisemaan omiaan.

    He eivät ehtineet pitkälle, sillä he törmäsivät labyrintissä BRO-KORON KEISARILLISEEN INKVISITIOON.

    Pimeä huone

    ”Tiedätte pelin hengen”, sanoi Kapura. ”Heittäkää noppaa siitä, tuletteko yhtäkkiä Bro-Korolaisten huomaamiksi.”

    ”Mitkä ovat todennäköisyydet?” kysyi Xela.

    ”Numeroilla 1–6 tulette huomatuksi.”

    ”Ja nytkö sinä et pelaakkaan satunnaisesti?” Randa huokaisi.
    ”En, mutta te luulette niin, joten sillä ei ole väliä.”
    ”No enää emme–”

    Xela hiljensi vo-matoranin koskettamalla tämän olkapäätä, mikä oli onneksi pimeydessä huomaamatonta.
    Kyllä he pian saisivat tilaisuuden pelata peliä niin kuin sitä kuului pelata.

    ”Eikö minun hahmoni tee enää mitään?” nurisi Lipes, mutta saamatta varsin aiheelliselle valitukselleen yleisöä.

    Heporintti

    Joukkion taaimmaisilla oli yllään harmaat kaavut, joihin oli kirjailtu lukuisia kolmioita – ei huono vaatetus, jos halusi vaikuttaa raunioiden pimeydessä hieman pelottavalta.

    Mutta joukkion etummainen…
    Joukkion etummainen…

    Matoro hieroi silmiään, jotta voisi olla varma siitä, ettei se, mitä hän näki, ollut hallusinaatiota.

    Heidän edessään seisoi oranssi toa. Ensimmäiseksi Matoro kiinnitti huomionsa siihen, että toan yllä oli kymmeniä solmioita – kaikissa mahdollisissa väreissä, kaikilla mahdollisilla kuvioinneilla, vaikkakin kolmiot olivat yleisin aihe. Yhtä räikeästi kirjailtuja hattuja ilmestyksellä oli päässään neljä siten, että niiden lipat sojottivat kaikki eri suuntiin. Toisessa kädessään toalla oli pussi bioritoja, toisessaan pinkin, keltaisen ja vihreän eri sävyillä koristeltu miekka, joka näytti vähän solmiolta, jos oli kovissa hallusinogeeneissä.

    ”Yo”, sanoi toa. ”Minä olen Brohatu, ja toivon, että te olette hallusinaatioita, koska muuten minun on valitettavasti tapettava teidät.”

    Pimeä huone

    ”No niin”, sanoi Xela. ”No niin.”

    ”Syyhyävätkö sormenne päästä tappelemaan?” kysyi Kapura huvittuneena. ”Joka tapauksessa voin antaa juonipaljastuksen, jonka mukaan ketään ei kuollut, joten toimikaapa sen rajoissa.”

    Xela nauroi. ”Liian myöhäistä, pelimestari hyvä. Pelasit itsesi juuri pussiin?”

    Kapuran ilme synkistyi hetkellisesti.
    ”Kuinka niin?”

    ”Tavoitteesi ovat seuraavat”, sanoi Xela. ”Yksi: Ylläpitää konsistenttia ja johdonmukaista narratiivia. Kaksi: Antaa pelaajien tehdä päätöksiä, kuitenkin siten, että mitä ikinä he valitsevatkaan, oma versiosi tarinasta – joka ehkäpä vastaa jonkinlaista todellisuutta – toteutuu.”

    ”Hienosti selitetty”, kehui Kapura. ”Missä menin pieleen?”

    ”Sinun on käytännössä mahdotonta taata kumpikin”, väitti Xela. ”Bro-Korolaiset eivät pidä siitä, että joku seuraa heidän toimiaan Heporintissä. Laitoit tämän Brohatun jo sanomaan, että hän aikoo tappaa toat, jos vakuuttuu näiden todellisuudesta, ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta olet sanonut, et voi enää mitenkään perua tuota.”

    Siihen Kapura vastasi hiljaisuudella.

    ”Joten”, jatkoi Xela, ”entä jos me päätämmekin toimia tavalla, joka johtaa suoraan meidän kuolemaamme? Ilmoitamme Bro-Korolaisille, että olemme taatusti todellisia, ja jos he eivät siitä vielä innostu – kertomasi perusteella heidän pitäisi – uhkaamme heitä vaikkapa elementaalivoimilla tarpeeksi uskottavasti, jotta he kokevat olonsa uhatuksi, mutta silti siten, että tarpeeksi moni jää henkiin tappaakseen meidät. Miten on, Kapura? Myönnätkö tappiosi?”

    ”Jos aiotte pelata tavalla, joka johtaa pelihahmojenne kuolemaan, olette itse se, joka tässä rikkoo pelin järkevyyden”, sanoi tulen toa lyhyesti.

    ”Voi, olisipa mahdollista roolipelata jokin tilanne, jossa hahmomme menettävät täysin järkensä!” huudahti Xela voitonriemuisesti. ”No, sellainen on: Heporintin oudot hallusinogeenit. Tässä vaiheessa Kapura ja Matoro ovat viettäneet hevosteemaisessa katakombissa ties kuinka kauan, ja he ovat varmaankin herkempiä kuin kaikki muut, koska tämä on heidän ensimmäinen kosketuksensa tuohon ihmeaineeseen.”

    Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
    Randa katsoi jo Xelaa suu auki, voitonriemun valtaamana.

    ”No”, sanoi Kapura lopulta, ”jos itse hyväksytte tuon – vaikka se huonoa tarinankerrontaa onkin – on kai minunkin pakko. Hahmonne joutuvat täysin hallusinogeenin valtaan, ja juoksevat peloissaan pois nähden ties mitä Biolzebubeja!”

    Heporintti

    Ulkoilmaa. Viimein. Matoro ja Kapura olivat kaatua nurmikolle – hallusinogeeni oli tehnyt pakoon juoksemisesta todellisen haasteen – mutta onnistuivat kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.

    Sekavassa tilassaan kumpikin ehti tuntea hetken helpotusta ennen kuin he tajusivat, että olivat päätyneet sille puolelle saarta, jonne Bro-Korolaiset olivat ankkuroituneet.
    Totta se oli – he katsahtivat merelle ja näkivät laiturissa tutun, järkyttävän värisen aluksen, jossa muutama Bro-Korolainen nousi ylös maattuaan jonkinlaisten säkkien päällä ja osoitti aseitaan kohti toia.

    Ja pian takaa saapuisivat muut.

    Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Matoro ja Kapura kohottivat kristalliflorettinsa, ja –

    Pimeä huone

    ”Mitkä?” kysyi Xela.

    ”Ne kristallifloretit”, sanoi Kapura ärtyneesti. ”Voin joskus näyttää teille, otimme ne ihan oikeasti mukaamme. Nyt eteenpäin, sillä lopputaistelu on–”

    ”Hahmomme eivät koskaan löytäneet mitään sellaista”, sanoi Randa.

    Kapura hymyili ovelasti.
    ”Ehkäpä me sovimme, että löysitte ne harhaillessanne hallusinogeeneissä tuossa juuri äsken. Ja poimitte mukaanne, koska järkensä menettäneen mieli tosiaan on arvaamatonta laatua.”

    Xela ei voinut uskoa korviaan. Toan ilkeä juoni alkoi hahmottua.

    ”Sinä… sinä… sinä huomasit, että jokin jatkumossa meni toisin kuin piti, ja sait meidät kapinoimaan, jotta hyväksyisimme tuon tavan, jolla korjaat virheesi?”

    ”Aika ovelaa, jos totta”, sanoi Kapura muina miehinä. ”Jos nyt jaksatte keskittyä varsinaiseen kliimaksiin, niin sellainen on juuri alkamassa.”

    Heporintti

    Mutta toat ymmärsivät minkään fyysisen vastarinnan turhaksi, kun muut Bro-Korolaiset – Brohatu etupäässä – saavuttivat heidät.
    He olivat lievästi sanottuna pahasti alakynnessä.

    ”Antaudutaan”, mutisi Matoro ja pudotti florettinsa näkyvästi. Kapura teki samoin. Raittiissa ulkoilmassa jään toasta tuntui, että heidän mielensä sekoittaneen aineen vaikutus saattoi olla laantumassa, joten sentään heidän koko aivokapasiteettinsä olivat nyt omistettuja juonimiselle.

    ”Kovin oikeilta te näytätte, yo”, mutisi Brohatu tilanteesta hämmentyneenä. ”Osaatteko xiaa, roistot? Xian kielessä on sellainen sana kuin bro, joka tarkoittaa yhtenäisyyttä. Valitettavasti minun on palveltava tuota hyvettä – ja yhteisöäni – teloittamalla kaikki, jotka sitä uhkaavat, eli toisin sanoen teidät.”

    Toa mutusteli bioriton mietiskelevästi, ehkä näyttäen katuvan surulliselta mutta silti horjumattoman päättäväiseltä. Kapura ja Matoro eivät voineet olla vakuuttumatta siitä, kuinka paljon tunnetta Brohatu osasi ilmaista pelkällä bioriton popsimisella, mutta tämä tilanne ei ollut otollinen laajemmalle keskustelulle aiheesta.

    ”Luulen, että teidät kannattaa sitoa, sillä onhan saarivaltiomme kuulu erään filosofin suunnittelemista erinomaisista giljotiineista, joilla–”

    Mutta toa ei saanut lausettaan loppuun, vaan hyppäsi kauhistuneena sivuun. Samoin teki koko Bro-Koron Keisarillinen Inkvisitio, mutta Matoro ja Kapura reagoivat vain jähmettymällä, kun hirvitys syöksyi ulos Heporintistä…

    … tai pikemminkin laukkasi.

    Se oli hevonen, täysin musta, ja vain yksi piirre oli jotain muuta väriä: hevosen silmät hohtivat punaisina. Kun toat tarkemmin katsoivat, heistä alkoi tuntua, että sen raajat eivät edes liikkuneet.

    Se laukkasi, tai pikemminkin… leijui Matoron luokse, ja jäi siihen paikalleen.
    Jään toa, kuunneltuaan koko matkan Kapuran monologeja hevosten myyttisistä ominaisuuksista, käsitti, mistä oli kyse ja ehti olla onnellinen siitä, että oli ostanut matkaevääksi sesongin vihanneksia.

    Kapura ja Matoro eivät olleet ihan varmoja, mitä tästä ajatella. Bro-Korolaiset sen sijaan olivat: Brohatun inkvisitiolaiset syöksyivät äkkiä laivaan, ja nopeita – sekä ironisia – käskyjä huudettin. Alus lähti liikkeelle, ja silloin hetken paikallaan tärissyt hevonen ampui kuolettavan lasersäteen.

    Toat katsoivat, että alus ainakin syttyi tuleen, mutta pian se katosi horisonttiin, eikä sen kohtalosta saanut enää selvää.

    Hevonen katsoi hetken toia – pidempään Matoroa – ja alkoi sitten kohota hitaasti ilmaan.

    Ja taivaisiin se katosikin.

    Kumpikaan toista ei keksinyt sujuvaa loppukommenttia – tapahtumien outouden ja niihin kuluneen ajan suhde oli aika korkea –, joten he päättivät yksinkertaisesti palata alukselleen.

    ”Ulkokautta”, Kapura sanoi muistaen hallusinogeenit.
    ”Ulkokautta”, Matoro vahvisti.

    ”Ja tästähän ei sitten puhuta mitään”, ehdotti Kapura.
    ”Ei puhuta, ei”, vahvisti Matoro.

    Kesti aika kauan, ennen kuin he sanoivat paluumatkan aikana mitään muuta.

    Pimeä huone

    Kukaan pelaajista ei keksinyt mitään sujuvaa sanottavaa.

    ”No”, kysyi Kapura omahyväisesti, ”oliko konsistentti ja johdonmukainen narratiivi? OLIKO?”

    ”Konsistentti siinä, että hevosten rooli oli vähän epäkonsistentti, mikä kai oli tarkoituskin”, analysoi Lipes.

    Xela ja Randa eivät sanoneet mitään.

    ”Sitten ensi kerralla jotain muuta”, sanoi Kapura ja kävi sytyttämässä huoneeseen valot. ”Toivottavasti ette väsyneet hevosiin, koska aion käyttää tuota muovihevosta miniatyyrinä joka karzahnin tilanteessa, johon se vähänkään sopii.”

    Matoranit vain yksinkertaisesti lähtivät.

    Onnistunut kampanja.

    Kahvio

    ”Ah… vai… sellaista”, mutisi Taguna ja katsoi nopeasti toisaalle.

    ”Niin”, sanoi Kapura. ”Jostain syystä myöhempiä viittauksiani Heporinttiin ei arvostettu, vaikka minusta tuo oli ylivertaisesti paras vetämäni kampanja. Voisiko olla, että he viimein ymmärsivät, ettei pelaaja voi valinnoillaan luoda hyvää tarinaa, ja siksi–”

    ”Minun pitää nyt mennä”, sanoi Taguna ja nousi ylös. ”Työt… työt alkavat.”
    Plasman toa oli jo kävelemässä pois, mutta pysähtyikin ja kääntyi vielä kerran katsomaan Kapuraa.

    ”Muuten, kun mainitsit siitä hevosesta lopussa… niin oliko se oikeasti olemassa, vai hallusinaatiota, vai keksittyä roolipeliin, vai keksittyä tarinaan, jota kerroit roolipelistä, koska oikea peli meni oikeasti mielestäsi paljon epätyydyttävämmin?”

    ”Joo”, sanoi Kapura. ”Hauskaa työntekoa, taidan itsekin painua takomaan.”

    Taguna mietti, olisiko pitänyt kysyä tarkennusta, mutta päätti lopulta vain lähteä.