Pohjoinen Manner, viikkoja sitten
Pölyinen erämaa hohti punaisena laskevien aurinkojen valossa. Tähän kellonaikaan varjot olivat pisimmillään, ja jopa ratavartijan kupolitupa langetti niin pitkän pimeyden, että se ulottui aina rotkolle saakka. Kanjonin seinät hohtivat nekin punaisina, joskaan eivät aurinkoinlaskun takia – mikään taivaankappale ei loistanut valoa rotkon syövereihin. Lämminsävyinen hehku oli seurausta kanjonin pohjalla leimuavasta junasta, jonka ilmiliekeissä roihuavat vaunut erottuivat ylös luonnonmuodostelman reunalle asti. Palavasta lastista ei ottanut ylhäältä käsin selkoa, eikä tässä vaiheessa luultavasti lähempääkään. Niin palanutta elektroninen romu jo oli.
Näkymää katseleva parivaljakko kyllä tiesi, mitä juna oli kuljettanut. Siksihän selakhi oli sen rotkon pohjalle syössyt, tietenkin.
”Minä en tiedä ketään muuta, joka keräilisi vahkien osia tuolla intensiteetillä”, ääni selakhin vieressä totesi.
Robotinosien palamisesta kantautui vain vähän ääntä ylös saakka, mutta haju kohosi savupatsaiden mukana.
”Siksi tämä onkin pitänyt minua kiireisenä”, Cyrenda vastasi. Hän kiikaroi keskittyneenä aiheuttamaansa onnettomuutta ja etsi liikettä. Sitä ei onneksi näkynyt – hän oli varmistanut, että junan vartijat ja henkilökunta olivat kaikki kaukana täältä.
”Teit aikaisemmat iskusi huomaamattomammin”, ääni hänen vierellään jatkoi. ”Tuliko kiire, vai loppuiko kiinnostus?”
Cyrenda laski kiikarin käsistään, mutta oli tottuneesti kääntämättä katsettaan puhujan suuntaan. Selakhi mutisi vastauksensa: ”Harkittu valinta. Operaatioiden yksityiskohtia vaihtamalla kaavaa on vaikeampi nähdä.”
”Hmm, niinpä kai. Sinua ei huoleta, että jätät liikaa jälkiä?”
”Lopettelen tehtäväkokonaisuutta joka tapauksessa. Sabotaasin tehokkuus laskee tästä eteenpäin, kun Puhdistaja tajuaa mitä on tapahtunut. Siitä eteenpäin pelkkä vainoharha ja valvonnan lisääminen hidastavat rattaiden raksutusta samaa tahtia kuin satunnaiset lähetysten tuhoamiset.”
Cyrenda kääntyi kannoillaan ja asteli kauemmaksi rotkolta, kohti radanvartijan tupaa. Hänen kollegansa seurasi.
”Kutsut häntä Puhdistajaksi… yhäkö hän muka on Metsästäjien listoilla?”
”Ei enää. Irtisanomisen syynä oli, ja lainaan nyt suoraan, ’varojen väärinkäyttö’…” Cyrenda vastasi ja avasi kupolimökin oven. Hän astui sisään ja heilautti repun selkäänsä. ”Lähteemme mukaan on kyllä aika ilmeistä, että Varjottu on viittä vaille aloittamassa täyttä Puhdistaja-jahtia.”
”Voimmeko käyttää tätä jotenkin? Ja luotatko lähteeseemme?”
Cyrenda astui mökistä ulos. ”Täysi gangsterisota ei sovi tavoitteeseemme juuri nyt. Ja lähde on kyllä luotettava. Syvällä roolissaan, mutta luotettava.”
Selakhi astui kollegansa viereen – tai hän oli melko varma tehneensä niin. Näkymätön agentti piti tarkan sijaintinsa usein omana tietonaan. Myös työyhteisön sisällä.
”Jerbraz”, Cyrenda jatkoi. ”Keiden sinä luulet paikallisten ajattelevan olevan syypäitä tähän iskuun?”
Näkymätön ritarikuntalainen mietti tuhottua kuormajunaa hetken. ”En ole varma. Liian tarkkaa työtä skakdeille, liian väkivaltaista matoran-bandiiteille…”
”Liikkuukohan näillä main huhuja niistä… todellisista sabotaasin mestareista?”
”Nyt en pysy mukana.”
Cyrenda kiristi varusteidensa hihnoja ja tarkasti, että jokainen kiekko oli paikallaan. Ritarikunnan pikasiirtymä-kanokat olivat tarkkuutta vaativia työkaluja. ”Tiedäthän… pimeydestä iskevät rahit? Näkymätön riesa?”
Jerbraz ei vastannut mitään.
Cyrenda jatkoi. ”Apinat…”
”Mitä?”
”Niin, tunnet toki myytit noiden rahien salaisesta sodasta? Ehkä täällä on samoja myyttejä? Ja ehkä paikalliset ajattelevat apinoiden olevan iskujen takana.”
”Vaikea uskoa. Apinoiden syvempi olemus on niin äärimmäinen mysteeri… Ontologisen Koulun oppineet uskovat, että niin syvät mysteerit pohdituttavat jopa Suurta Henkeä. Ja jos joku on mysteeri itselleen Mata Nuille, on niiden koko olemassaolo parhaimmillaankin kyseenalaista. Nekö siis apinat, joiden olemassaolo itsessään on maailman suuria mysteereitä?”
Cyrenda nyökkäsi. Jerbraz huokaisi.
”Ei, en usko paikallisten luulevan apinoiden olevan iskun takana…” Jerbraz vastasi, ja piti pienen miettimistauon. ”Onko tämä jotain sellaista huumoria, jota sinä ja… oliko tämä joku sinun ja Glennhun vitsi?”
Siihen selakhi ei vastannut mitään.
Mata Nuin Ritarikunnan agentit aloittivat jalan vaelluksensa Pohjoisen Mantereen erämaassa. Heillä olisi tietysti ollut käytössään muitakin kulkemisen muotoja – kuten Cyrendan yllä roikkuva, teleportaatio-kanokoin päällystetty liivi – mutta kaikki tavat siirtyä paikasta toiseen jättivät joitain jälkiä. Jalkapatikka oli vähiten epäilyttävä ja vaikeiten tunnistettava. Cyrenda oli melko varma, että Puhdistajan organisaatio oli jo oppinut lukemaan teleportaation jäämiä sabotaasioperaation aikana, joten sitä hän ei ainakaan halunnut käyttää. Ei näin lähellä iskupaikkaa.
Ehkä tuon vuoriston takana, hän ajatteli ja katsoi horisontissa siintävää, teräväkärkistä vuorijonoa. Niin laajaa verkkoa hän ei uskonut Puhdistajan voivan heittää iskun jäljittämiseksi, että tämä voisi analysoida pikasiirtymän energiajäämiä noin kaukaa. Tai jos heittäisi, olisi se jokseenkin onnistunutta vihollisen resurssien tuhlaamista.
Vuorille oli matkaa, ja illan puna oli vaihtunut yön sineen jo miltei koko taivaankannen mitalta, kun Cyrenda rikkoi taas hiljaisuuden. ”Operaatio alkaa olla nyt finaalissa”, hän sanoi kollegalleen, jonka oletti kulkevan vierellään. ”Palaanko taas Bio-Klaanin ja Allianssin konfliktin pariin?”
Cyrenda oli päättänyt olla loukkaantumatta siitä, että hänet oltiin määrätty pois Välisaarilta aviomiehensä kuoleman jälkeen. Hän arveli sen johtuvan siitä, ettei hänen ammattimaisuuteensa ja harkintakykyynsä luotettu, nyt kun Nazorak-imperiumi oli tappanut hänen puolisonsa. Jos joltain puuttui ammattitaitoa niin operaatiojohdolta, selakhi jupisi mielessään. Ritarikunta aliarvioi nazorakien röyhkeyden ja maksoi siitä kovan hinnan, mutta ei Cyrendalla käynyt mielessäkään loukata puolisovainaataan toimimalla typerästi. Tai pahempaa, ei-ammattimaisesti.
Töiden täytyy jatkua, hän vakuutteli itselleen. Niin Glennhu olisi varmasti halunnut.
Tietysti oli järkevää, että Cyrendan ammattitaitoa tapahtumaketjun ympäriltä hyödynnettiin nyt täällä. Samaa operaatiotahan Puhdistajan hidastaminen ja Bio-Klaanin ja Allianssin tarkkailu tietysti olivat, kun riittävän laajalla perspektiivillä katsoi. Cyrenda arveli, että saisi pian siirron Välisaarille. Oikeastaan hän oli olettanut Jerbrazin saapuneen tapaamaan häntä juuri tämän tehtävänannon välittämiseksi.
”Jerbraz?” Cyrenda kysyi. Ei vastausta. Perkeleen näkymätön hiippari, taasko se lähti omille teilleen ilmoittamatta? Näin kävi joka kerta.
Ehkä yksin on kuitenkin parempi, Cyrenda ajatteli ja jatkoi vaellustaan pölyisen erämaan yössä. Yksin oli hiljaista. Ja kun oli hiljaista, saattoi meditoida. Yhteys Suureen Henkeen ja tehtävän edistäminen samanaikaisesti… se oli juuri sellaista tehokkuusajattelua, jolle Glennhu oli aina naureskellut. Nyt ei ollut naureskelijoita, tai ketään muutakaan. Cyrenda vain. Hän oli erämaassa yksin.
Mutta sitten hän tunsi väristykset selkäpiissään.
Oliko hän yksin?
Ritarikunnan kouluttama selakhi oli taitava huomaamaan, milloin häntä tarkkailtiin. Hän skannasi ympäristöään alitajuisesti koko ajan. Häntä harvoin yllätettiin.
Eikä aavikolla ollut ketään. Ei voinut olla. Cyrenda kaivoi esiin kiikarinsa. Hän skannasi ympäristönsä lämpökamera-asetuksella, naamioenergiaa-lukevalla asetuksella… eikä missään ollut ketään. Jerbrazkin oli takuulla tiessään, minne lie lähtenyt.
Silti selakhilla oli tunne, että oli havainnut jonkun silmäkulmastaan. Aivan näkökenttänsä laidalta.
Taas…
Hän käännähti ympäri. Mutta missään ei näkynyt ketään.
Selakhi kiristi tahtiaan, ja alkoi käydä päänsä sisällä riskianalyysia teleportaatioon turvautumisesta. Jos häntä tarkkailtiin jollain tuntemattomalla keinolla, Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua. Ja silloin kun Ritarikunnalla ei ollut informaatioetua, asiat menivät pieleen.
Deikan rakennuspölyyn hautautunut ruumis Metru Nuilla.
Konekiväärisarjan luodit repäisemässä Glennhun kehon veriseksi silpuksi öisessä metsässä.
Cyrenda vei kätensä pitkän matkan teleportaatiokiekolle. Oli rationaalista tehdä pikainen poistuminen, jos tilanne meni liian arveluttavaksi.
Taas.
Täällä oli joku.
Cyrenda puristi kättään ja aktivoi kiekon. Lähes äänetön, vain vaivoin havaittava vihreä välähdys, ja agentti oli tiessään.
Erämaan tuuli voimistui ja nosti pölyä. Se tanssi tähtitaivaan valossa hypnoottisesti. Vaikka eihän tällä luonnonnäytelmällä ollut enää yleisöä.
Auringot olivat jo horisontin takana, ja vain kuut loistivat taivaalla.
Gnomoni
Etelä
Eteläisten sakaroiden aurinkojen sanottiin paistavan kahta kuumempina, mutta Cyrenda tiesi tuntemuksen johtuvan vain ilmankosteudesta ja tuuliolosuhteista. Auringot olivat samat kaikille, vaikka juuri mikään muu siellä kaukana ei ollutkaan samaa. Ainoastaan muutamat hänen tehtävistään olivat ikinä johtaneet hänet näin kauas etelään, eikä ainoakaan Kahgar-Wahin soisiin sademetsiin. Kasveista suurin osa oli hänelle täysin tuntemattomia, eikä rahienkaan kirjossa ollut montaa tuttua.
Kaikessa vehreydessäänkään metsä ei saanut Cyrendaa rentoutumaan. Kostean ilman tuoksu oli elämää täynnä. Lukemattomia eksoottisia kukkia. Hän oli löytänyt syvältä metsästä, vulkaanisen kallionseinämän juurelta Ritarikunnan saarelle jättämän varustekätkön, mikäli agentti jostakin syystä jäisi jumiin saarelle. Siihen oli kulunut parempi puoli päivästä, sillä metsässä liikkuminen oli toivottoman hidasta jopa hänelle. Saarelle hän oli teleportannut toissapäivänä.
Kätkössä oli ollut lisää kanoka-kiekkoja – mukaan lukien kaksi kappaletta pikasiirtymäkiekkoja. Kukaan hänen kollegansa ei tulisi niitä tarvitsemaan näin kaukana. Hän ei ollut missään yhteyksissä Ritarikuntaan viikkoihin, ja vaihtanut seutua niin usein, ettei sellaista olisikaan, joka pystyisi pysymään hänen perässään.
Hän kumartui käymään läpi varustekätkön sisältöä ja työntämään reppuunsa kaiken hyödyllisen, mutta vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Hän oli suurella todennäköisyydellä ainoa puhekykyinen olento sadan kion säteellä, niin kaukana hän oli edes kaukaisimmista etelän matoralaisten kylistä. Mutta silti tunne kalvoi häntä.
Kyllä, häntä seurattiin jälleen.
Selakhi yritti järkeillä tuntemusta. Etenkin tiheässä viidakossa saattoi olla tuhansia silmäpareja, jotka tarkkailivat outoa kulkijaa, harmittomista makakiraheista suuriin petoihin. Mutta eivät ne häntä häirinneet eivätkä olleet uhka.
Ei, se on jokin muu.
Cyrenda veti repun selkäänsä ja kääntyi jatkaakseen matkaa. Kallioita ylemmäs hän olisi helpommin havaittavissa, mutta alhaalla puupeitteen alla hän tunsi itsensä vielä haavoittuvammaksi.
Hän laskeutui kalliolta alas takaisin aluskasvillisuuden joukkoon. Killer-kädelliset huusivat ja hyppelivät puusta toiseen. Linnut, jotka olisivat halunneet vain olla rauhassa oksillaan, joutuivat aina vaihtamaan puuta mekastavien makakien tieltä.
Jos jokin näki hänet siellä, sen oli pakko olla hyvin lähellä. Kasvillisuus oli niin tiheää, että näkyvyys oli usein vain pari metriä. Ei kai mikään pystynyt seuraamaan häntä sellaisen etäisyyden päästä huomaamatta?
Mutta kun Cyrenda pysähtyi keskelle tiheintä mangrovemetsää ja oli täysin paikallaan, hän tunsi katseen saavuttavan hänet pian. Ei ollut mahdollista sanoa sen suuntaa, mutta jossakin se oli. Metsä oli niin tiheää, että hän ei nähnyt juuri viidakkoveistään pidemmälle, mutta silti jokin näki hänet.
Jos jokin asia liikkui siinä viidakossa, siitä jäisi merkkejä. Heiluvia oksia ja saniaisia, jälkiä mutaiseen maahan. Hän yritti etsiä niitä, mutta mitään ei löytynyt. Vain hänen itsensä taitattamia oksia. Vai olivatko ne? Hän oli siitä lähes varma, mutta siinä mielentilassa nakertava epäilys valtasi alaa.
Sen oli pakko olla hänen oma mielikuvituksensa.
Hän jatkoi puurtamista viidakon läpi. Ainakin matkan työläyteen keskittyminen sai hänet ajattelemaan jotakin muuta. Työstä se kävi, edetä sellaisessa maastossa. Vaikkei tällä kertaa täytynytkään raahata lyhykinttuista Glennhua perässä.
Mutta joka hetki, kun hän pysähtyi, ja jäi ajatuksiinsa, hän kyllä tunsi sen taas. Se seurasi häntä.
Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki vaihtoehdot. Hän oli hylännyt kaikki ajatukset jostakin näkymättömästä seuraajasta aikaa sitten. Sen piti olla jollakin tavalla aineeton – mutta myös suunnattoman nopea. Hänellä oli Ritarikunnan agenttina melko laaja ymmärrys siitä, millaisia olentoja ja voimia saattoi edes olla olemassa, eikä hän keksinyt mitään, mikä olisi ollut näin sitkeä ja mahdoton.
Rationaalisempi selitys oli, että hän vain kuvitteli tuntemuksen. Että se oli jokin psykologinen häiriö, jonkinlainen vainoharhainen aistiharha. Niin hän olisi saanut kuulla, jos olisi esittänyt ongelman jollekin Ritarikunnan tutkijalle. Kuten Glennhulle, jos tämä olisi ollut mukana. Jos siitä ei jää hiukkastakaan haaviin, ei haisuakaan kemistin löydettäväksi, ei koko hiipparia ole olemassakaan, Cyrenda kuvitteli kuolleen puolisonsa virnuilemassa. Näin monta vuotta yhdessä, ja olenko minä koskaan ollut väärässä näistä jutuista? Justiinsa joo…
Cyrenda pudisti päätään. Hän oli varma, ettei tällä kertaa voinut voinut olla kyse harhasta. Tunne oli liian todellinen, liian outo itse keksittäväksi.
Siispä hän palasi uudelleen ja uudelleen aloitusruutuun. Jos se ei ollut harha-aistimus, se oli jokin, joka kulki hänen mukanaan. Jokin, joka ei ollut havaittavissa. Jokin, joka kykeni seuraamaan häntä saaresta saareen ja sakarasta sakaraan. Päivissä. Kuinka kadota tällaiselta seuraajalta? Se oli kuin yrittäisi paeta omia ajatuksiaan tai tunteitaan.
Mutta pakko oli yrittää. Niin kauan kuin tilanne jatkui, hän oli riski koko Ritarikunnalle.
Raskas sade sai itäisen Rahtapoliksen kiveämättömät kadut mutavelliksi. Korkeat, nopeasti rakennetut tiilirakennukset kohosivat kulkuväylän molemmilla puolilla ja syöksivät ränneistään lisää vettä vähäisten kadullakulkijoiden riesaksi. Kaupunki oli kasvanut tässä suunnassa jyrkkien mäkien päälle, ja kuraisen rinteen tarpominen ylämäkeen kysyi tasapainoa. Etenkin jos piti kiirettä.
Cyrenda näki paljon vaivaa siihen, ettei hänen kiireensä ollut ulospäin liian ilmeinen, mutta liikkui silti nopeasti. Pitkää jalkaa toisen eteen. Hän vilkaisi taakseen – ei mitään epäilyttävää – ja veti tumman sadeviittansa hupun syvemmälle päänsä yli.
Seuraavaan insidenttiin olisi luultavasti vielä päiviä, mutta varma Cyrenda ei voinut olla. Hän piti päänsä sisällä kirjaa kohtaamisten aikatauluista. Mitään rytmiä, kuvioita tai kaavaa hän ei kyennyt havaitsemaan. Aina kun Cyrenda huomasi, että häntä tarkkaillaan, hän vaihtoi maisemaa – yleensä teleportaatiokiekolla, mutta testin vuoksi hän oli kokeillut muitakin menetelmiä – ja sitä seurasi aina muutama päivä rauhaa. Mutta sitten se hiipi taas selkäpiitä pitkin. Tunne siitä, että joku seuraa.
Glennhu oli ollut näissä aina Cyrendaa parempi; löytämään aineistosta kuvioita. Signaalin kohinasta. Työnteko olisi niin paljon helpompaa, jos aviomies olisi vielä täällä, olisi vielä elossa, Cyrenda ajatteli. Teoria, testi, vahvistus. Tarvittaessa uusi teoria, uusi testi, vahvistus. Raportti toimistolle, märkä muisku poskelle ja päivä pulkassa. Kotiin kahville.
Mutta ei. Cyrendan piti jatkaa nyt yksin, olla ammattimainen molempien puolesta. Sen täytyi olla, mitä Glennhu haluaisi.
Cyrenda ei ollut saanut laskettua tarkkaa aikaa sille, kuinka kauan salaperäisellä varjostajalla kesti päästä hänen kannoilleen aina teleporaation jälkeen, mutta väli oli liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Ritarikunnan teknologian ja salaisten loitsujen turvin yhdenkin pikasiirtymän olisi pitänyt piilottaa Cyrenda likipitäen miltä vain seuraajalta. Ajatus siitä, että joku löysi hänet uudelleen ja uudelleen, ja aina päivissä, oli hyytävä. Mutta ei auttanut kuin toimia käytettävissä olevan tiedon mukaan. Ja sen mukaan nyt oli todennäköisesti muutaman päivän väli ennen seuraavaa välikohtausta. Ja se puolestaan tarkoitti, että nyt oli paras hetki käydä hoitamassa toimenpide. Mutta silti ripeästi.
Cyrenda harppoi Rahtapoliksen mutaisia katuja vielä pari korttelia ennen kuin kääntyi kahden teollisuushallin väliin jäävälle sivukujalle. Selakhin askeleet olivat kevyet ja ketterät, ja hän oli melko varma, ettei kukaan ollut huomannut hänen kääntyneen pois päätieltä.
Merkitsemätön metalliovi odotti häntä keskellä kujaa. Cyrenda koputti ukseen, ensin kolme nopeaa ja sitten kaksi hidasta iskua. Sitten hän odotti.
Odotti, ja tarkkaili kujaa molempiin suuntiin. Tarkkaili ylös. Häntä ei seurattu. Peikkoparivaljakko kulki katua pitkin ohi, mutta matalalla äänellä mutisevat työläiset eivät kaikesta päätellen huomanneet Cyrendaa sivukujalla.
Lopulta ovi aukesi, ja sen takaa kurkisti jaloa Komauta kantava matoran. Ei se, jota Cyrenda oli tullut tapaamaan… tai ainakin hän oli melko varma siitä. Tämä paikka huomioiden saattoi toisaalta ollakin.
”Niin?” matoran kysyi.
”Olen tullut toimenpiteeseen”, Cyrenda vastasi hiljaa.
Matoran nyökkäsi ja avasi ovea lisää, niin että selakhi mahtui sujahtamaan sisään. Hän astui alaspäin viettävään portaikkoon ja aloitti laskeutumisen. Ovi narahti kiinni Cyrendan takana. Rappu oli valaistu himmeillä valokivillä, joista puolet oli palanut pois. Aivan kuten edellisilläkin kerroilla… Cyrenda pudisti pienesti päätään. Näin taitava tyyppi, mutta lamput silti vaihtamatta.
Pienessä toimistossa portaiden alapäässä Komau-kasvo tarjoutui ottamaan Cyrendan sadevaatteen. Agentti riisui viittansa, jonka alta paljastuivat valjaat, joista roikkui lukuisia merkitsemättömiä teleportaatiokiekkoja. Ne hohtivat himmeästi valkoista ja vihreää pyhää valoa. Matoran ei kuitenkaan tuijottanut. Käy järkeen, Cyrenda ajatteli. Noita rappusia tuskin laskeudutaan ilman suurta määrää vaurautta.
Kun matoran ei puhunut sen enempää, vaan istuutui työpöydän taakse heti sadeviitan naulakkoon ripustettuaan, Cyrenda aloitti: ”Missä hän on? Kuinka pian voimme aloittaa?”
”Hän on vielä asioilla… mutta olen hänen uusi kisällinsä. Voimme käydä valmisteleviin toimiin jo, jos niin haluat.”
Uusi kisälli, Cyrenda pohti. Niinpä kai. Sama toimia nopeasti. Jos hän ei voisi luottaa siihen, mitä tässä kellarissa tapahtuu, ei hän olisi tänne tullut.
Kisälli poimi työpöydän lipastosta keltaisen pelletin ja tarjosi sitä Cyrendalle. ”Ota.”
Ei auta kuin luottaa, Cyrenda totesi itselleen ja poimi pelletin hopeisilla sormillaan. Glennhu oli ollut mestari valmistamaan erilaisia unilääkkeitä. Ei ollut oikeastaan mahdotonta, että nämä pelletit olisivat hänen tekosiaan. Cyrenda mietti vainaata aviomiestään, katetri kädessään matkalaboratorionsa äärellä. Se oli ollut jokapäiväinen näky.
Cyrenda nakkasi pelletin suuhunsa. Kisälli kaivoi työpöydän takaa pienen rullatun makuualustan ja levitti sen huoneen nurkkaan. ”Käy tähän, siirrämme sinut oikeaan huoneeseen kun hän palaa.”
Cyrenda teki työtä käskettyä ja asettui makaamaan. Hän odotti unta, joka tuli pian.
Sankka sumu peitti kaikki maat alleen. Täydellisen liikkumaton peitto syleili ja tukahdutti maiseman, niin ettei mitään näkynyt. Kuului vain. Ja mitä ääniä ne olivatkaan: lasi kilisi lasia vasten, lasi kilisi posliinia vasten, ja jossain kaadettiin nestettä astiasta toiseen. Cyrenda ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan ne. Glennhu keitteli kemikaalejaan jossain lähettyvillä.
Selakhiagentti alkoi astella sumun läpi ääniä kohti. Lattia hänen jalkojensa alla oli luonnottoman kova ja siinä oli jotain kaiverruksia. Ennen kuin hän ehti kiinnittää enempää huomiota niihin, hän kuitenkin huomasi kaksi hahmoa.
Ensimmäinen oli tietysti Glennhu, hänen rakas vainaa työparinsa ja aviomiehensä, nahkalakki päässään työn touhussa. Toinen sai Cyrendan vatsan kiertämään. Se oli Deika. Mielenvoimien toa oli kyllä paremmassa kunnossa kuin viime näkemällä, Tiedon tornien iskun raunioissa. Siltikin…
”Hei”, selakhi ilmoitti saapumisestaan.
Glennhu ja Deika käänsivät katseensa hänen suuntaansa. Glennhu hymyili pienesti, Deika tuijotti ilmeettömästi. Kumpikaan ei sanonut mitään: käsillä oli selvästikin tarkkaavaisuutta vaativa hetki.
Cyrenda katseli, kun hänen aviomiehensä avasi luukun Deikan niskassa. Matoran asetti kokoonkeittämänsä kemikaalikimaran toan niskaan. Luukku vain kiinni ja naps, Deikan väkevät mielenvoimat oli taas ohjattu uusiksi, Suuren Hengen tarpeiden mukaisesti.
Cyrenda huomasi jännittävänsä kehoaan. Miksi juuri tällainen hetki? Se katkeroitti jälleennäkemisen iloa. ”Onko…” hän aloitti. Hän ei yleensä kyseenalaistanut puolisonsa menetelmiä, vaan luotti tämän ammattitaitoon. ”Onko meidän oikeastaan pakko tehdä noin? Pakko ohjata hänen, tuota, tunteensa uudelleen?”
Glennhu katsoi Cyrendaa yllättyneenä. ”Se on tehokkain tapa saada työt tehtyä. Tunnemanipulaatio aktivoi mielenvoimien alitajuisetkin kerrokset. Kyllähän sinä tämän tiedät, Deika on tällaisena ihan ässä.”
Äh, Cyrenda ajatteli. Ei ollut mitään parempaa kuin kuulla Glennhun karhea ääni taas, mutta sanat jotka matoran lausui vaativat silti vastalausetta.
”Hän tulee kuolemaan”, selakhi vastasi, sättien samalla itseään siitä, että muutti jälleennäkemisen ristiriitatilanteeksi. ”Se mitä teemme Deikalle tulee tappamaan hänet Metru Nuilla.”
Deika pälyili ympärilleen sumuisessa maisemassa, ketä lie Glennhun ohjelmoimaa rakasta etsien. Toa näytti haavoittuvaisemmalta ja viattomammalta kuin oli oikeasti näyttänyt, ollessaan vielä elossa. Sen Cyrenda toki ymmärsi.
Glennhu huokaisi. ”Tätä tämä oli. Minä olin aina tällainen. Älä yritä muutta tosiasioita, vaan ole ammattilainen ja katso faktoja silmästä silmään.”
Cyrenda avasi silmänsä. Se oli työn ja tuskan takana. Lääkkeiden suoma uni oli ollut paras lepo, jonka hän oli sallinut itselleen sen jälkeen, kun oli huomannut itseään seurattavan. Paluu valveillaolon maailmaan oli epämiellyttävä: pistävä raudan haju tunkeutui hänen sieraimiinsa, ja operointipöydän kirkas valo hyökkäsi heti silmiin.
Cyrenda käänsi päänsä sivulle ja katsoi kättään. Se oli vieras käsi. Hailakka vihreä väri ja geneerisin kuviteltavissa oleva haarniskan muotokieli sulkivat sisäänsä käden, jonka hän tiesi olevan omansa – se totteli hänen käskyjään, sormet heiluivat hänen tahtonsa mukaisesti – mutta se näytti silti vieraalta.
Se oli tietysti tarkoituskin. Jos Cyrenda ei tunnistanut omaa kättään, kuka muukaan voisi? Sama homma toisen käden, kehon, jalkojen suhteen. Kaikki oli hiottu, maalattu tai vaihdettu. Kuinka perinpohjaisesti, kuinka paljon pintaa syvemmältä, sitä ei Cyrenda itsekään tiennyt. Mieli oli ennallaan, Ritarikunnan sadan lukon suojaama.
Hän vei kätensä kasvoilleen. Uusi kanohi. Cyrenda irrotti naamion kasvoiltaan ja käänsi sen itseään kohti – voimaton, harmaa, mitäänsanomaton Kanohi Rau. Kuinka sopivaa. Hän vei sormen naamion sisäpinnalle ja tunnusteli. Tietenkään kanohissa ei ollut sarjanumeroa. Hyvä. Hän asetti naamion kasvoilleen ja kampesi itsensä istuvaan asentoon.
Työtila oli sotkuinen ja ahdas, eikä Cyrenda ollut yksin. Hahmo, jonka hän tunsi vain ”Hiekkapaperimiehenä” seurasi silmä kovana Cyrendan ensimmäisiä liikkeitä operaation jälkeen. Hahmo oli voimakasrakenteinen po-matoran, jonka naamiolla oli järeä valikoima erilaisia teleskooppisilmiä. Naamiokaan ei vastannut mitään tunnettua, vaikka muistuttikin Pakaria. Hän istui pöydällä erilaisten työvälineidensä keskellä: oli pallokupinavaajaa ja akselipihtiä ja magneettikristallia ja lihapinnejä. Osia Cyrendan vanhasta haarniskasta oli sysätty isoon laatikkoon.
Cyrendan naamio, kenties kallisarvoisin esine koko tilassa, oli asetettu siististi sivupöydälle. Selakhialainen menneisyyteen katsomisen naamio. Jos joku käyttäisi sitä silloin, siinä tilassa, voisi seurata, miten Cyrenda muuttui toiseksi haarniskan osa kerrallaan.
”Hauska nähdä sinuakin”, Cyrenda sanoi lopulta, kuin tapaillen sanoja. ”Ehdin epäillä, saapuisitko.”
”Kyllähän mie aina vanhoja asiakkaita palvelen”, Hiekkapaperimies nyökkäsi melodramaattisesti. ”Enkä mie usein pääse hiomaan selakheja. Haastavia, paljon hienompia rakenteita. Kuka tahansa ei osaisi.”
Cyrenda ei tiennyt koko prosessista tarpeeksi ymmärtääkseen alan hienouksia, mutta oli valmis uskomaan väitteen.
Matoran ojensi hänelle hienon pronssikehyksisen käsipeilin.
”Tylsin, mitäänsanomattomin, joukkoon katoavin hahmo, kuten sie toivoit”, Hiekkapaperimies kertoi ylpeänä. ”Niin harmaa, että katoat Rahtapoliksen kaduille kuin pöly. Ketä lie pakoiletkin, tuskin voi enää saada mitään vainua.”
”Toivon niin”, Cyrenda vastasi. Jälki oli vaikuttavaa, mutta hän ei osannut olla vakuuttunut.
Matoran katsoi agenttia, mutta ei sanonut mitään. Oli parempi jättää murheet niiden murehtijoille.
”Tarvitsetko sie vielä jotakin muuta? Piilopaikkaa, aseita?”
”Sinulla on kiekkoja?”
”Kaikkea löytyy. Sitä siun tyyppiäsi tusina nyt, mutta pystyn järjestämään lisää seuraavalla junalla.”
”Otan ne kaikki, kiitos”, Cyrenda sanoi.
”Kyllä siuna ottaisin myös jotakin tappavampaa”, Hiekkapaperimies mutisi. ”Mutta parhaitenhan tiedät. Tuleeko maksu tavallisesti?”
”Ei, tämä ei ole… tavallista reittiä”, Cyrenda sanoi. Ritarikunta hoiti yleensä agenttiensa maksuliikenteen, mutta se ei ollut enää mahdollista. Agentti ei ottaisi mitään yhteyttä Ritarikuntaan ennen kuin saisi tilanteensa ratkaistua. Onneksi hänellä oli vielä jäljillä se hätävara, minkä kenttäagentit saivat käyttöönsä yllättäviä kustannuksia varten.
He nousivat kellarista ylös ja Cyrenda poimi varustevaljaansa ja viittansa. Yhden, suuremman soljen sisällä oli kolme pientä kuulaa, joista hän otti yhden. Se oli marmorikuulan kokoinen ja tuntui hyvin raskaalta käteen, raskaammalta kuin lyijy. Kuula oli täydellisen symmetrinen ja tylsän harmaa, eikä sen pinta ei ollut kulunut vuosituhansien saatossa lainkaan. Hän ojensi kuulan biomekaanikolle.
Matoran otti kuulan ahneesti ja hypisteli sitä. Sen aidoksi ymmärtäminen oli helppoa. Mikään muu aine ei tuntunut siltä, sillä se oli sulanutta ja helmeksi puristunutta alkuenergiaa mutterikaivosten äärimmäisistä syvyyksistä, sitä samaa ainetta mistä suuret meriportit olivat tehty. Yhden helmen arvo oli tuhansissa Metru Nuin muttereissa. Kukaan ei tiennyt, miten niitä tehtiin, ja niiden löytyminen oli suunnattoman harvinaista. Jollakin tavalla Ritarikunnalla oli jakaa niitä agenteille enemmän kuin rikkaimmallakaan rikollisorganisaatiolla.
”Kovin kiehtovaa”, Hiekkapaperimies katseli kuulaa. ”Siun työnantajasi se vasta on kiehtovaa sorttia”, hän mietiskeli. Hänellä oli siitä veikkauksia, mutta ei mitään todisteita. Eipä se hänen asemansa ollutkaan tonkia maksavan asiakkaan taustoja. Viimeistään Puhdistajalle palveluksen tehtyään hän oli vannonut, että nukkui paremmin, kun ei selvittänyt aivan kaikkea. Vain ne asiat, mistä maksettiin, täytyi tietää.
”Voitko säilyttää naamiotani holvissasi?” Cyrenda kysyi. Hän oli ottanut sen mukaansa alakerrasta, ja oli vasta nyt ajatellut, mitä sillä kannattaisi tehdä. ”En tiedä, milloin palaan hakemaan sen.”
”Se mahtuu sinne oikein hyvin. Enpä mie tiedä turvallisempaa paikkaa Rahtassa, tai melkein koko Pohjolassa. Tule, kun tarvitset sitä.”
Cyrenda nosti naamion silmiensä tasolle ja katsoi entisiä kasvojaan. Naamiolla, jota nykyajan matakansan naamiokatalogit eivät edes tunteneet, oli suuret silmät, terävät piirteet ja monimutkaisesti kiertyvviä juovia pitkin kasvoja. Hän ei pitänyt itseään sentimentaalisena, mutta sellaisessa tilanteessa omituinen haikeus tuntui vääjäämättömältä; omien kasvojensa hyvästeleminen. Hän mietti, näkisikö enää milloinkaan noita kasvoja. Todelliselle ammattilaiselle kehon vaihtaminenkin oli vain osa työnkuvaa.
Matoran-assistentti toi vielä Cyrendalle pinon uusia, vähän käytettyjä kanoka-kiekkoja jostakin hämyisestä varastosta. Agentti veti valjaat ja viitan päälleen, ja lähti pois. Hyvästiksi hän heilautti kättään Rahtapoliksen biomekaanikolle, jonka tunsi vain Hiekkapaperimiehenä.
Uusi taivas kaartui taas Cyrendan yllä. Näin kaukana etelässä tähtitaivas ei ollut hänelle yhtä tuttu kuin Koillisakarassa tai Pohjoisen mantereen yllä, mutta Punatähti sentään loisti vakaata valoaan, kuten aina. Kuluneet päivät ja yöt Cyrenda oli jatkanut pakomatkaansa, kulkien sekä perinteisin menetelmin että pikasiirtymällä paikasta toiseen. Pitkin mantereita, pitkin saaria, pitkin sakaroita. Hiekkapaperimiehen jälkeen hänellä ei ollut havaintoja seuraajastaan, mutta vielä ei ollut huolettomuuden aika: muutaman päivän taukoja oli ollut aiemminkin.
Tilanne oli joka tapauksessa lupaava. Juuri silloin, Tikohin katedraalilaakson iltamyöhän pyhiinvaeltajamassojen keskellä, hän tunsi olonsa hyväksi. Agentti tiesi titaanien pyhän kaupungin sopivan erityisen hyvin kahteen tarkoitukseen: itsensä hengelliseen löytämiseen ja väenpaljouteen katoamiseen. Vaikka tarkoituksista jälkimmäinen olikin Cyrendalle juuri nyt tärkeämpi, hän oli hyvillään siitä, että pääsi pakomatkansa aikanakin käymään kirkossa.
Hän asteli vaitonaisten matoralaisten, titaanien ja muiden lajien joukossa laakson keskuskatedraalin kuluneita kiviportaita ylös. Rakennuksen ovi oli valtava: enemmistö laakson muista, titaanikokoon suunnitelluista rakennuksista olisi mahtunut seisomaan oviaukkoon. Katedraalin lukuisat tornit ja massiivinen keskuskupoli kohosivat kohti taivaita. Vaikutelma oli jylhä – Cyrenda oli kuullut monen kuvailevan Tikohin suurkatedraalia suorastaan uhkaavaksi. Hän ei kuitenkaan osannut ajatella niin. Hänelle temppelin massiivisuus kuvasti ainoastaan Mata Nuin suuruutta ja uskovien yhteisön voimaa. Oven takana aukesi suuri halli, jonka katon pyöreät ikkunat päästivät sisään tähtien valoa. Tila oli täynnä pyhiinvaeltajia, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut. Vain kaikuvia askeleita ja kankaiden kahinaa. Äänet kaikuivat mahtavissa saleissa.
Sisään päästyään Cyrenda poikkesi pääväylältä, titaanien pyhimyspatsaiden ja rituaali-suvien reunustamalta keskuskäytävältä. Hän tiesi valtavien pylväiden katveesta löytyvän pienemmän sivukammion. Siellä oli alttari, jolle Cyrendalla olisi asiaa.
Kammioon vievän oven seinustalla oli sytyttämättömiä suitsukkeita, joista Cyrenda poimi kaksi astuessaan sisään. Tämänkin tilan kaarevan katon keskellä oli reikä, josta taivaan himmeä valo loisti sisään. Kammion keskellä seisovalle alttarille oli aseteltu sadoittain suitsukkeita, joiden makea tuoksu täytti tilan. Cyrenda sytytti suitsukkeen ja asetti sen muiden joukkoon.
Deika.
Sitten toinen suitsuke.
Glennhu.
Kaksi uutta hentoa savukiehkuraa kohosi kohti taivaita ja punaista tähteä siellä jossain.
Kohoaminen oli Cyrendankin seuraava suunnitelma. Hän tiesi katedraalin ylemmissä kerroksissa olevan tilaa, jossa pyhiinvaeltajat toisinaan majoittuivat. Ei enemmistö tietenkään – useimmat matkalaiset viihtyivät Tikohin lukuisissa majataloissa – mutta hartaat, askeettisuutta kaipaavat matkalaiset saattoivat yöpyä katedraalin ylempien kerrosten kivisaleissa. Sopivan rauhallinen välipysähdys juuri hänelle.
Satojen porrasaskelmien jälkeen Cyrenda löysi itsensä pyhiinvaeltajien kammioista. Hän oli käynyt täällä kolmesti aiemmin. Riittävän usein, että hän tiesi mitä odottaa, mutta riittävän harvoin, ettei paikkaa voisi varsinaisesti yhdistää häneen. Siinäkin mielessä täydellinen välipysähdys. Edellisistä kerroista poiketen kennomaiset kivisalit vaikuttivat kuitenkin olevan täysin tyhjiä. Ei sieluakaan.
Cyrenda asteli peremmälle ja terotti aistejaan. Ei ollut mitenkään mahdotonta, että makuupaikat olisivat sattumalta vailla käyttöä. Mutta silti…
Väristys selkäpiissä. Hän ei ollut yksin.
Cyrenda käännähti ympäri. Ei pyhiinvaeltajia. Ei ketään, ei missään.
Ja siltikin. Hän tiesi. Täällä oli joku.
Suuren hengen pyhän kaupungin suuri katedraali. Ja täälläkin. Kehonsa vaihtamisen jälkeenkin. Mittaamattomien kiojen matkojen päästäkin, sadoista Ritarikunnan mielilukoista välittämättä… häntä oli seurattu.
Rauhallinen hengenveto. Vieretysten rakennetut kivisalit. Pyhä rakennus. Hän voisi jäädä katsomaan mitä tapahtuu. Hän voisi odottaa. Tai jatkaa pakomatkaansa, suunnata taas uuteen kohteeseen. Mutta vielä oli yksi pelaamaton kortti, yksi tarttumaton mahdollisuus. Viimeinen keino selvittää, mistä oli kyse.
Jo viikkoja Cyrenda oli paennut vainolaistaan, seuraajaansa, selkäpiissään hyytävää tunnetta. Harhaansa. Hän oli ottanut etäisyyttä ja loitontunut, kokeillut kaikkia maailman tunnettuja nurkkia ja muutamaa tuntematontakin.
Mutta se oli ollut varovaisuutta. Ritarikunnan doktriinin mukaista toimintaa: väistää, kunnes tuulen suunta muuttui. Mutta Cyrenda voisi myös vaihtaa suuntaa itse. Ottaa aktiivisen roolin, kääntää rintamansa suoraan seuraajaansa päin. Katsoa sitä kasvoista kasvoihin.
Ei tämä muuten loppuisi.
Tsäpp.
Vihreän välähdyksen saattelemana myös Tikohin katedraalilaakso jäi taakse.
Ja agentti palasi Rahtapolikseen. Hän juoksi pitkin mutaisia katuja ja harppoi suoraan Hiekkapaperimiehen luo. Hän vaati naamionsa takaisin, ja välittömästi tartuttuaan vanhaan selakhi-kanohiinsa, hän teleporttasi taas. Takaisin sinne, missä ensimmäinen kohtaaminen oli tapahtunut, takaisin pölyiseen erämaahan.
Agentti seisoi keskellä tyhjää. Railo kiojen päässä yhtäällä, vuoret vastaavan määrän toisaalla, keskellä aavikkoa. Oli pimeä yö.
Aika kurkistaa verhon taa, Cyrenda ajatteli. Hän riuhtaisi valeasu-kanohin kasvoiltaan, ja antoi sen pudota maahan. Hän asetti menneisyyteen näkemisen naamion sen tilalle. Kultainen hehku levisi naamion juovia pitkin takaraivosta kasvopuolelle ja ympäröi agentin silmät. Pian koko katse oli yhtä kultaa. Hän katsoi menneisyyteen. Palasi jahdin ensimmäiseen yöhön.
Tähdet muuttuivat pisteistä juoviksi ja juoksivat ratansa silmänräpäyksessä. Yöt ja päivät ja yöt ja päivät seurasivat toisiaan yhden henkäyksen aikana. Kellon viisarit veivasivat väärään suuntaan.
Cyrenda näki edessään itsensä – menneen itsensä – kultaisena kummituksena. Hän näki itsensä puhumassa itsekseen, luullen puhuvansa Jerbrazille. Hän näki, miten hänen asentonsa jäykistyi, kun hän tajusi silloin viikkoja sitten, että häntä tarkkailtiin. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun selakhi oli tuntenut vainolaisensa silmät selässään.
Ja sitten hän näki sen. Toisen kultaisen kummituksen – toisen hahmon, joka oli ollut tuossa erämaassa silloin. Sen, mikä ei ollut koskaan siellä, mihin Cyrenda katsoi, vaan aina näkökentän takana. Aina odottamassa.
Sen piirteistä oli vaikea ottaa selkoa. Se oli kääriytynyt kaapuun, ja sen kasvot… sillä oli jonkinlainen kiiltävä naamio. Yksinkertaiset, soikeat kasvot, joiden keskellä oli pystyviiva. Sen silmäkuopat olivat tyhjät, ja toisen niistä alle oli kaiverrettu putoava kyynel.
Hahmon jälki menneisyydestä katsoi Cyrendaa. Ei Cyrendaa menneisyydessä, viikkoja sitten. Hahmo katsoi Cyrendaa nyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui paljon. Cyrenda lakkasi käyttämästä naamiovoimaansa, mutta kaavutettu vainoojaneito seisoi silti hänen edessään… ja tuijotti suoraan häneen.
Sitten selakhin takaa kuului oven narahdus.
Keskellä tyhjää erämaata.
Cyrenda ei suostunut, ei voinut irrottaa katsettaan hahmosta edessään. Rautaista kyyneltään itkevä neito oli ollut viikkoja vain tunne hänen selkäpiissään, mutta nyt se oli hänen edessään.
Mutta nyt hänen selkänsä takana tapahtui jotakin muuta.
Pistävä haju täytti Cyrendan sieraimet. Se virtasi ulos ovesta, joka oli auennut hänen takanaan. Se oli haju, jota Cyrenda ei ollut koskaan haistanut, tai edes tiennyt sen olevan mahdollinen . Hän irvisti. Kipu iski ensin hänen nenäänsä, ja levisi sieltä kaikkialle muualle. Minkälainen haju sattui? Minkälainen haju oli k i p u a?
Oli kuin lauma nälkäisiä raadonsyöjälintuja olisi lehahtanut Cyrendan sisälle ja koputellut häntä nokillaan.
Eivät siksi, että ne olisivat tahtoneet pahaa, vaan siksi, että niitäkin pelotti.
Nekin olivat kauhuissaan. Ja ne söisivät hänet, se haju söisi hänet. Pian hän myös kuuli sen hajun, kuuli ne linnut.
Mihin ikinä ovi hänen takanaan oli auennut, se oli paha paikka. Se oli vihainen, se oli surullinen, se oli täynnä kipua.
Älä katso ovea. Älä katso sinne.
Kraa.
Kraa. Kraa.
Cyrenda vajosi polvilleen.
Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa. Kraa.
Hän menetti katsekontaktin rautaiseen neitoon. Sitten se olikin taas tiessään.
Kraa.
Haju repi selakhin kalloa sisältäpäin auki. Agentin viimeinen yö.
Kraa.
Odottava neito. Aukeava ovi. Vihainen, surullinen, kivuntäyteinen haju.
Cyrenda oli varma, että hän oli oksentanut sisukalunsa hiekkaiseen maahan edessän, ja että linnut olivat jo kalunneet hänen kallonsa sisältäpäin tyhjäksi. Viimeisillä tahtonsa ja järkensä rippeillä hän vei vielä kätensä liivilleen. Kiekolle. Paolle.
Kraa.
Ritarikunnan luo Cyrenda ei tätä painajaista lähettäisi. Mutta…
Kraa.
Tsäpp.
Pikasiirtymää seurannut rauha ja hiljaisuus ei kestänyt kauaa.
Taitavinkaan teleportaatiospesialisti ei aina osunut kohteeseensa. Oli suorastaan ihme, että Cyrenda oli osunut näinkin lähelle, ottaen huomioon missä tilanteessa hän oli laskelmat tehnyt. Melkein sinne minne pitikin. Ainoastaan… liian korkealle.
Cyrenda tunsi viileän ilmavirran kehollaan ja kasvoillaan, kun hän putosi halki yöllisen taivaan.
Hän ei ehtinyt arvioida virhettään kovin kauaa. Hän iskeytyi kovaan, kaltevaan pintaan olkapää edellä. Se meni varmasti sijoiltaan, mutta rikki meni paljon muutakin. Selakhi tunsi naamionsa murtuvan.
Hän kieri peltipintaa pitkin, kieri, kieri, kunnes tuli katon laidalle ja putosi.
Alla oli parveke.
Shokki työnsi kivun ja säryn syrjään ritarikuntalaisen mielestä. Maailma sumeni, tajunta hälveni. Hän tuijotti tähtitaivasta.
Kuluiko aikaa sekunteja, minuutteja vai ehkä elinikä, sitä Cyrenda ei osannut sanoa. Mutta siinä se taas oli.
Katon laidan yli häntä tuijotti se sama hahmo. Tyhjät silmänreiät kiiltävässä naamiossa. Vainolainen seisoi hänen yllään, katolla.
Cyrenda vaipui tajuttomuuteen. Hänen viimeiset havaintonsa olivat lähestyvien moottorien jyly, kolme kolahdusta, ja sarja välkkyviä valoja.
Unimaailma vei selakhin.
Pieni valokivi leijui keskitangon ympärillä, josta lankesi varjo numeroiden ylle. Glennhu tuijotti aurinkotaskukelloaan keskittyneenä kunnes huomasi vaimonsa vierellään. Nahkalakkinen matoralainen väläytti pienen, vain Cyrendalle varatun hymyn.
”Jahas, pitkä päivä toimistolla?” Glennhu kysyi.
”Mitä..?”
”Niin, taisi ottaa voimille. Pistän kahvia tulemaan.”
Glennhu napautti taskukellonsa kiinni, sulloi sen liiviinsä ja kumartui laukkunsa ääreen. Hän kaivoi esiin kahvipannun ja kaasukeittimen. Hämmästyttävän nopeasti täytti porisevan kahvin tuoksu Cyrendan sieraimet. Se oli kuin rohtoa haavoille.
”Tässä”, Glennhu sanoi, ja ojensi kupin Cyrendalle.
Selakhi tarttui kuppiin varovaisesti. Juoma oli vielä kuumaa. ”Missä me olemme?”
Glennhu osoitteli ympärilleen. Sumu ympäröi heitä. Ainoa tunnistettava maamerkki oli horisontissa siintävä kivinen piikki. ”Täällä”, hän sanoi, ja taputti liivinsä miehustaa.
Cyrenda ei pitänyt aviomiehensä arvoituksesta. Hän taputteli omaa rintaansa. ”…sydämessä…?”
Heitä ympäröivä sumu kieltämättä muistutti legendojen Karda Nuita. Suuren Hengen sydän…
”No ei!” Glennhu röhähti. ”Täällä!”
Nahkalakkinen matoralainen kaivoi rintataskustaan taas aurinkokellon esiin. Hän avasi sen ja Cyrenda kurkisti sisään. Aurinkotaskukellon neula kohosi pystyyn ja pienet valokivet kohosivat ilmaan. Ne alkoivat kiertää kellotaulua.
Ja siellä he toden totta olivat: taskukellon sisällä. Cyrenda siristi silmiään ja erotti itsensä ja Glennhun seisomassa kellotaululla. Niin kovin pieninä. Sumukin hälveni hieman, ja Cyrenda katsoi kovaa maata jalkojensa alla. Hän ymmärsi kaiverrettujen kuvioiden olevan kellotaulun numerot.
”Mitenkäs työpäivä?” Glennhu virkkoi.
Cyrenda veti syvään henkeä. ”Niin, raskas päivä tosiaan… Kohtasin joukon käsittämättömiä vihollisia. Ei mitään sellaista, mihin operaatiojohto olisi meitä valmistanut, eikä pomoista ollut tietenkään mitään apua, koska kompromissitilanteessa heihin ei saa ottaa yhteyttä.”
Selakhi hörppäsi kahvia. Tuntui hyvältä puhua asiasta Glennhun kanssa.
”No… mikset pyytänyt auttamaan?” matoran kysyi. ”Olen sinua parempi kehittelemään teorioita.”
”Koska… koska olet kuollut.”
”Hmm, niinköhän…”
”Enkä päässyt luoksesi, en ennen kuin vasta nyt…” Cyrenda sanoi, ja piti pienen tauon. Hän keräsi ajatuksiaan. ”Olenkohan minä kuollut?”
Glennhun kasvoille levisi varovaisen huolestunut ilme. ”Katsotaanpas…”
Kemisti-matoran viittoi Cyrendaa kumartumaan ja vei kätensä tämän otsalle. Hän tunnusteli ensin kasvot, sitten olkapäät, rinnan ja vatsan.
”Et sinä kuollut ole, et millään”, hän totesi. ”Mutta pahassa kunnossa kylläkin.”
Cyrenda suoristui taas seisomaan. ”Oletko varma? Minusta tuntuu siltä kuin linnut olisivat kalunneet pääkoppani tyhjäksi… syöneet aivoni viimeistä limaa myöten.”
”Olen täysin varma, kuten yleensä”, matoran naurahti. ”Sinun aikasi ei ole vielä. Oikeastaan…”
Kirkkaana hohtava valopallo taivaalla liikkui. Miten Cyrenda ei ollut huomannut sitä aiemmin? Taskukellon tekoaurinko vaihtoi asentoaan, ja horisontissa siintävän neulan langettama varjo lankesi Glennhun ylle.
”…niin”, Glennhu rykäisi. ”Minähän se tosiaan kuollut olen. Tietysti. Mutta sinun aikasi ei ole vielä. Palaahan elävien kirjoihin, työpäivä taitaa olla vielä kesken.”
”Mutta…” Cyrenda yritti pistää väliin, mutta ei oikeastaan tiennyt miten jatkaa. Eihän tämä näin voinut mennä. Ei Cyrenda voinut olla elossa ja Glennhu kuollut. Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Arkisia kuulumisia, mutta myös selvittämättömiä ristiriitoja. Se, mitä Deikalle oli käynyt, oli vielä kokonaan purkamatta. Ei Cyrenda voisi jatkaa yksin.
”Otetaan kahvit sitten myöhemmin”, Glennhu iski silmää.
Cyrendalla oli ollut huono päivä. Vainolainen oli yhä hänen kintereillään, kauhistuneet linnut olivat syöneet hänen sisuskalunsa, ja nyt hänen puolisovainaansa oli lähettämässä hänet jatkamaan töitä yksin. ”Mutta en minä halua!”
”Noh noh, kyllähän ammattilainen tekee aina työt loppuun.”
”Työt… töiden tekeminen oli aina meidän juttumme! Sinä ja minä, ammattilaiset. En minä halua jatkaa yksin! Sinä olit aina….” Selakhi katsoi horisonttiin. Hän katsoi valopalloa ja kivistä tornia. ”Sinä olit aina aurinkoni! Ilman sinua olen vain kellon tyhjä neula! Ilman sinua… mihin varjo lankeaa? Mitä minä teen?”
Glennhu hymyili surullisesti. ”Meidän olisi varmaan kannattanut puhua näistä kun olin vielä elossa.”
Taskukellomaailman auringot laskivat, ja Cyrenda kadotti aviomiehensä pimeyteen.
Mysterys Nui, nykyhetki
”Sininen hälytys! Sininen hälytys!”
Torvi ulisi ja vinhasti pyörivä merkkivalo heitti sinertävää valokiilaansa ympäri etelähallin seiniä. Päivystysvuorossa olevat Lohrak-lentäjät parvelivat parakkihallista. Tulipesiä valmiustilassa pitänyt Sahmel käynnisti jo ensimmäisen koneen moottoreita. Hänen ampujansa Grook oli vasta herännyt, mutta oli jo karistanut unen silmistään työntämällä päänsä kylmään vesisaaviin. Grook kipusi pikaisesti tikkaat ampumakupuun, työnsi ne pois tieltä ja alkoi vääntämään kupua kiinni. Hävittäjäkone lepäsi telillä kiskoilla, jotka jatkuivat avoimen nosto-oven alta hyiseen syysyöhön.
”Sininen hälytys! En uskonut, että tämä päivä koittaisi ikinä.”
”Tai yö”, sanoi Sahmel. ”Laukaisin valmis?”
”Laukaisin valmis”, Grook kuittaisi. ”Pesä 1 100 astetta. Toivottavasti tämä ei ole taas harjoitus…”
”Ei ole harjoitus”, sanoi rauhallisesti mutta kuuluvasti Lohrak-päällikkö Valitai, joka saapui huoneeseen. ”Sininen Lohrak yksi valmiina? Kohdetiedot viisi… neljä… kolme… Linnoitus, koillispuoli.” Projektori heitti suoraa lähetysdataa komentokeskuksesta hallin seinälle. Sahmel näytti peukaloa. ”Pitäkää radioyhteys. Lähtölupa välitön. Sininen Lohrak kaksi?”
Valitai vaikeni, koska hetkeen puhumisesta ei ollut hyötyä. Kaksi tehokasta höyrymoottoria räjähti käyntiin ja savupiippu iski lieskaa ja palokaasuja. Potkurien jyly täytti tilan hyvinkin konkreettisesti, ja ensimmäinen hävittäjä kiihtyi kiskoillaan huimaan kiitoon. Se syöksyi ovesta ulos ja nousi ujeltaen taivaalle. Takana seuraavan aluksen pilotti Swenard näytti peukaloa suljetun ohjaamokuvun takana. ”Lähtölupa välitön!” Valitai karjaisi, ja toinenkin alus ujelsi yöhön.
”Mata Nui suojelkoon siipiänne”, Valitai lausui Lohrakien perään.
Kello oli jo vaikka mitä, mutta peli oli vielä kesken. Kepe tihrusti työpajansa pöydälle levitettyjä kortteja ja mietti seuraavaa siirtoaan. Pelitilanne oli tiukka ja monimutkainen – mikä vain siirto saattaisi sinetöidä kaksintaistelun lopputuloksen. Yksikin väärä liike, ja peli olisi siinä. Suorastaan tieteellisen täsmällistä touhua; hienostuneen strategian huipennus…Tai sitten voisi vain lätkiä kortteja pöytään ja katsoa mitä tapahtuu. Kellonaika ja siitä johtuva vireystila puhuivat tämän jälkimmäisen lähestymistavan puolesta.
Niin, mitäs se kello jo olikaan? Toa ryysti limonadia ja vilkaisi seinäkelloa. Aamuyön puolella mentiin – missä se Snowie nyt viipyy? Pelikaverin pitkäksi venynyt välipalanhakureissu tarjosi kyllä mahdollisuuksia miettiä seuraavaa siirtoaan tarkkaan, mutta tämä meni jo tarpeettoman pitkälle. Kepe suoristautui seisomaan ja–
Tu-tuut! Tu-tuut!
Hälytyssireeni rupesi pauhaamaan keksijän pajassa. Limu oli mennä väärään kurkkuun.
Kepe laski kortit pelipöydälle ja pinkaisi ohjauspaneelinsa ääreen. Hän yritti päästä tilanteen tasalle. Aamuöinen hyökkäys linnakkeeseen? Taasko mennään; onko vaahtosammutin valmiina? Hän kurtisti kulmiaan. Sininen hälytys? Sehän tarkoitti…
Nyt taisi tulla kiire. Tieteilijä ryntäsi kottikärrylleen, heitti keskeneräiset radiokyhäelmät pois kyydistä ja ähki lastiksi useamman sylillisen kaapelia ja pari työkalua. Kun kamat olivat kasassa, hän vielä kipitti ohjauspaneelilleen, ja pisti liikkeelle kutsun (tai pikemminkin herätyksen) virransiirtokaapelihenkilöstöä varten. Sitten hän tarttui kottikärryynsä ja lähti hölkkäämään kohti linnakkeen yläkerroksia.
Ja mihin se Snowiekin oli hävinnyt?
Telakan syöksyovi antoi etelään, ja Siniset Lohrakit syöksyivät Visulahden öisen ulapan yli kääntyessään kohti linnoitusta. Ulkopuolelta katsottuna siellä oli rauhallista: ei välkettä, ei sodan ääniä. ”Taistelunopeus, kontakti 35 sekunnissa”, Sahmel sanoi. ”Linnoituksessa… miten se pääsi sinne ilman, että vartio huomasi mitään?”
”Niin, ja mikä se on?” vastasi Grook hermostuneena.
”Voi olla mitä tahansa.”
Sananvaihdolle ei ollut enempää aikaa. Hävittäjä liiti Huonon Satamakadun yli, jossa yksi baari oli vielä auki valaisten katua. Linnoituksen muuri vilahti ohi alhaalta, linnoitus nousi edessä; vasemmalla näkyi hetken Admin-tornin sininen valli ikkunoineen. Kumpikin tiiraili silmä kovana monimuotoista kattomaailmaa, jonka savupiippujen, venttiileiden ja kattoratsastajien joukkoon olisi voinut piilottaa pimeällä joukkueellisen nazorakeja.
”Näetkö mitään?”
”Ööh… En vielä, en vielä…”
Yö täyttyi valosta. Linnoituksen katolla ei ollut juurikaan valoja, koska edes Bob ei puuhaillut siellä pimeän laskeuduttua. Ohjaamosta joku oli kuitenkin kääntänyt kaikki uudet muureille ja vartiotorneihin asennetut valonheittimet kohti paikkaa, jossa sinisen hälytyksen aiheuttanut tunkeutuja oli neljä minuuttia aiemmin huomattu.
Sahmel naksautti lentolaseihinsa häikäisysuojan päälle. Grook teki samoin. ”Katso, tuolla! Kello puoli kahdessa lähellä räystästä! Joku kaapuhemmo, ehkä toa!”
Sahmel teki sivuluisun ja kaartoi Admin-aukion yli. Räystäällä oli hahmo, josta näkyi kaavun sisällä hädin tuskin mitään – leveät hihatkin yhtyivät toisiinsa keskellä. Mutta suuren hupun sisällä kiiltävä naamio heijasti valonheitinten hehkua kuin lyhty. Olennon kehonkielestä ei saanut luettua mitään.
”Se on etutykkien ristikossa”, Sahmel sanoi. ”Tulisi kirkas osuma…”
”Pysytään doktriinissa! Muista mitä lumiukkokin sanoi! Ties vaikka se kimmottaa panokset! Kaarra oikealta, kakkonen valmiina?”
”Valmiina”, kuului radiosta, toinen Lohrak oli lähes perässä kiinni. Sahmel nyökkäsi ja kaarsi aivan hitusen oikealle – seuraava hävittäjä kaarsi vasemmalle. Hetkessä kaavutettu oli hävittäjien välissä. Grook painoi laukaisimensa liipaisinta.
Kapselit sinkosivat Lohrakien pohjista ja iskeytyivät Bio-Klaanin linnoituksen kattoon. Juuri ennen törmäyshetkeä niiden kärjistä paljastui pienet iskuhaat, joiden avulla kapselit entrautuivat kattopeltiin. Niiden ulkokuoret rapisivat naksuen irti, ja paljastivat värikkäästi vilkkuvat sisältönsä.
Kaavutettu tunkeilija kääntyi hitaasti yhtä laitetta kohti. Vilkkuminen voimistui, ja sitten välähti. Jokaisesta kolmesta kapselista sinkosi säde toisiinsa, mitä seurasi sarja sokaisevia valoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Laitteet langettivat välilleen vilkkuvan voimakentän. Rautaneidon liike hidastui, hidastui… hidastui…
Ja pysähtyi kokonaan. Nukke jäätyi paikoilleen.
Kepe huohotti rynnistäessään portaita ylös.
Kestäkää vielä hetki…. Kepe maanitteli keksintöjään. Kohta saatte lisävirtaa.
Viimein hän tuli kerrokseen, jonka ikkunasta pääsi katolle. Hän avasi ikkunaluukun ja työnsi päänsä ulos siitä. Valoshow hohkasi peltisen kattoharjanteen takaa.
Kepe nielaisi. Sininen hälytys…
Hän kömpi ulos ikkunasta katon peltiselle pinnalle, loput kaapelista olkansa yli heitettynä. Se oli jo kiinni linnakkeen virrassa, mutta toinen pää piti vielä yhdistää kapseleihin. Katon lape oli onneksi melko loiva, mutta pinta oli sileää ja kiipeäminen vaikeaa. Ähkien hän pääsi harjalle, ja näki toisella puolella hakojen välisen valoverkon ja sen sisällä seisovan hahmon, jonka hupusta näkyi vain takaosa.
Valosäikeet säpsähtivät ja syttyivät uudestaan. Kapselit rutisivat ja humisivat. Säikeet sammuivat taas, ja hetken aikaa Kepe huomasi raskaan kaavun liikkuvan hitaasti yötuulessa. Liike loppui heti, kun virta palasi säikeisiin – mutta pian kenttä alkoi taas antaa periksi. Kapselien varausta ei ollut suunniteltu pysyväksi.
Hahmo katolla oli lähes abstrakti, paksu hupullinen munkinkaapu, jonka sisällöstä ei voinut päätellä muuta kuin se, että se oli pystyasennossa liikkuva ja melko raskastekoinen. Jokin uhka siinä kuitenkin oli, eivätkä Kepen vaistot todellakaan kehottaneet häntä lähestymään sitä – varsinkaan, kun voimakenttä tuntui vetelevän viimeisiään. Verkkovirta oli kuitenkin ainoa mahdollisuus, joten Kepe keräsi kaiken rohkeutensa. Tieteen voittoon! Alaspäin oli vielä vaikeampi ryömiä, joten hitot, Kepe ajatteli, ja laski pyllymäkeä voimakentän reunalle ja iski töpselin kiinni lähimpään kapseliin.
Kepe päästi huokauksen, säikeet voimistuivat ja kaavun liike pysähtyi. Helpottunut toa lähti kiipeämään kohti harjaa ja toisella puolella olevaa luukkua. Hän näki voimakentän hehkun heijastuvan peltipinnasta. Harjan saavutettuaan toan sydän jätti lyönnin välistä: hehku sammui hetkeksi, kenttä alkoi taas välkehtiä. Valo oli yhä voimakas, mutta pätkiminen kävi nopeammaksi ja epävakaammaksi. Välke sai vastauksen ympäröivistä valonheittimistä, jotka alkoivat välkkyä ja surista. Kepe katsoi ympärilleen yödiskoksi muuttunutta kattomaailmaa. Kaapu liehui taas.
”Virta ei riitä!” huusi kaapelihenkilöstön matoran kattoluukusta. ”Verkko menee kohta oikosulkuun! Sitä ei ole suunniteltu tällaisille ampeerimäärille!”
”Hiivatti, mitäs sitten? Paksumpi kaapeli, generaattori katolle?”
”Mitä, nytkö? Mihin virta oikein katoaa?”
”Hyvä kysymys…”
”Katson mitä voimme tehdä!” huikkasi matoran ja katosi takaisin sisälle. Nukke ei liikkunut ollenkaan. Jotenkin se sai silti haastettua Klaanin sähköverkon siirtokapasiteetin.
Sinun on muistettava nukkua, kaikki aina sanoivat. Myös johtajan on muistettava nukkua. Ilman unta ei ollut johtajaa.
Mutta vaikeat ajat vaativat erilaista unta. Syvä uni oli luksusta. Tawa nukkui yleensä yksi silmä auki – ainakin kuvainnollisesti. Hänellä oli silti myös uninaamio, jossa oli pienet kolmionmuotoiset korvat ja hassut viivat viiksien kuvina. Mihin lie rahi-petoon viittasi.
Sisäinen kello kertoi, että oli vielä sydänyö. Miksi uninaamion reunoilta näkyi välkettä? Oliko sekin unta?
Ei. Ei se koskaan ollut. Tawa riuhtaisi uninaamion kasvoiltaan, heitti yöpöydän juomalasin sisällöt naamalleen ja oli portaikossa keihäs kädessä viidessätoista sekunnissa. Pienten ikkunoiden rivi seurasi askelmia. Ne kiersivät viistona nauhana sitä tornin reunaa, joiden takana portaikko oli. Tawa pysähtyi pariksi sekunniksi ja katsoi pohjoiseen. Valonheittimet oli sytytetty, mutta ne rätisivät ja poksuivat ja sammuivat sitten kokonaan. Myös linnoituksen yläkerroksien harvat valot sammuivat. Itäisessä horisontissa oli aavistus sarastuksesta, mutta suurin valonlähde oli räiskyvä häkkyrä linnoituksen katolla.
Tawa jatkoi alas, yhdet raput, toiset, kolmannet. Ilmaisku, ei. Ma-Wetin sisäänkäynnit, tukittu. Gekon uusi laajennusosa, tyhmä idea. Feterroja taas? Punainen mies? Ajattele, ajattele, Nimda. Esikunta. Varustaututuminen. Rappuja, rappuja, tästä ulos, odotushuoneen halki, hän olisi nyt kattojen tasalla. Sininen hälytys! Sitähän ne olivat kehitelleet, hän muisti nähneensä muistion…
Sininen hälytys! Tawa avasi oven hiljaa, lihakset ottivat komennon. Keihään täydellinen tasapaino, vakaat askeleet katonharjalla. Raikas myöhäissyksyn yöilma karisti lopunkin unen silmistä, kaupunki levittäytyi ympärillä, se oli lähempänä kuin tornista katsottuna. Ehkä hänen pitäisi tehdä useammin yökävely katoilla, tältä Ämkoostakin varmaan tuntui monesti…
Sininen hälytys. Sehän oli selvä homma. Ongelma alaisten kanssa oli, että ne eivät aina olleet ihan perillä siitä, mikä oli yksinkertaisin ratkaisu.
Tawa hyppäsi harjalta alas, liukui kyykkyasennossa lappeiden väliin ja nousi uudelle harjalle käyttäen keihään koukkua apunaan. Kepe sai sätkyn, kun admin laski kätensä rauhallisesti tämän olalle. Tawa vaimensi Kepen nostamalla sormen huulillensa ja nosti keihäänsä kärjen kohti taivaita. Admin sulki silmänsä ja päästi pitkän huokauksen.
Harva tiesi, että ukkonen iski ensin maasta taivaalle ja vasta sitten takaisin alas. Harva tiesi sitäkään, ettei salama sinällään vaatinut pilveä tai sadetta, ne vain loivat mukavan helposti jännite-eroja. Tässä tapauksessa ensimmäinen pulssi siirtyi huokauksen mukana Tawasta taivaisiin. Vastapulssi valaisi yön ja iski taivaankannelta siniseen verkkoon. Sekunnin päästä kuului korvatlukitseva jysähdys, joka jatkui vielä sekunteja matalana jytinänä. Se oli niitä ääniä, joiden muisteleminen ei ikinä vetänyt vertoja kokemiselle siinä hetkessä.
Tawa hengitti sisään. Hänellä oli naamio päässään ja keihäs kädessään, mutta admin-kivensä, viittansa ja hameensa hän oli jättänyt illalla vuoteensa reunalle. Pieni sähköpurkaus rätisi asekädestä ja maadoittui Tawan sydänkiveen. Kepekin muisti hengittää. Säikeet hohtivat tasaista valoa, ja kaapu niiden sisällä oli taas suljettu ajasta irralleen.
Hetken kaksi toaa katsoivat Tawan sähkövoimien vakauttamaa vekotinta hiljaisuudessa. Vekotinta, ja olentoa sen voimakentässä.
”No niin”, Tawa sanoi vihdoin. ”Miten nämä pysäyttivät sen?”
”Ei… mitään tietoa!” Kepe tokaisi ja nojasi läheiseen savupiippuun helpottuneena ja ylpeänäkin.
”Miten niin ei mitään tietoa?”
”No, katsos…” Kepe aloitti. ”Bio-Klaani on kohdannut näitä nukkeja jo useamman kerran, eikö? Ja koskaan emme ole keksineet, millä ne saisi pysäytettyä. Emme edes tiedä mitä ne ovat!”
Tawa kohotti kulmiaan, katsoi nukkea ja sitten taas Kepeä. ”… joten?”
”Keksimme sitten porukalla tehdä tällaiset… antinukkekapselit! Siltä varalta, että kohtaamme taas jotain, mikä vastaa Matoron ja Snowien ja muiden kuvauksia niistä.”
Nukke oli yhä täysin liikkumatton, värikkäässä ansassaan kapseleiden keskellä.
”Mutta miten ne toimivat? Miten ne pysäyttivät… tuon.”
”Kuten sanoin: ei mitään tietoa! Koska emme tiedä nukeista mitään, päätimme kokeilla kaikkea. Kerralla! Noissa pötkylöissä on virtapiireihin kytkettynä naamiota naamion perään, on Komauta ja Garaita ja Matatua… rahienhallinnan naamiokin! Koska emme tiedä, mitä nuket ovat.”
”Eli… kokeilit useita naamiovoimia kerralla?”
”Enkä edes vain naamiovoimia! Tuossa on myös muitakin laitteita ja loitsuja ja vaikka mitä. Vaehran auttoi elementtienergialumouksissa, Tongu tietty laukaisujärjestelmässä, Kupe tainnuttavien kemikaalien kanssa, Bloszar pökerrytyskranaattien kytkemisessä… ja niin, onhan tässä sen Bladiksen metrunuilaisen kaverin tainnutuspanoksiakin kiinni, Mustan Käden teknologiaa nimittäin. Ja Zeeronilta piparminttua. Manu teki näille jotain myös, vaikka ei kyllä aavistustakaan että mitä…”
”Melkoinen ryhmäprojekti.” Tawa hieroi ohimoitaan. Hyvä, että klaanilaiset olivat olleet aktiivisia, mutta olisikohan hänen kuulunut tietää tästä tarkemmin? Olisiko sillä toisaalta ollut väliä?
Kepe nyökytteli ylpeänä. ”Näkyy toimivan!” Hän vilkaisi kaksi minuuttia sitten herännyttä Tawaa ja jatkoi. ”Tai siis, näkyy toimivan kun saimme lisävirtaa. Tattis siitä!”
”Ööh, mitä tapahtuu?” kuului tuttu ääni katonharjanteen takaa. Snowien kasvot kurkistivat varovasti esiin.
Kepe käänsi katseensa puhujan puoleen. ”Sininen hälytys! Yksi Avden nukeista iski Klaaniin… mutta saimme sen napattua! …mihin sinä hävisit?”
Lumiukko kohotti käsissään olevaa voileipää. ”Hakemaan yöpalaa. Sinulla oli pelissä tulossa hirmuisen pitkä vuoro, niin puhuimme että olisi sopiva hetki täydentää evästystä…”
Kepe huokaisi. ”Niin, niinhän me puhuimme…”
Snowie liikkui lähemmäs Kepeä, Tawaa ja värikkään suojakentän sisäänsäsulkemaa nukkea. ”Niin että… Avden nukke?”
Tawa nyökkäsi. ”Taitaa vastata kuvailua, tai siis sitä runoa.”
”Joo, odottakaas…” Kepe kaivoi muistiinpanolehtiönsä esiin. ”Tämä olisi sitten varmaan… Rautaneito. Katse tuskan, turmion…”
Nyt Kepellä oli viimein hetki aikaa keskittyä siihen, minkä näki jähmettyneenä antinukkekapselien keskelle. Sinisen hälytyksen toimintatapa oli harjoiteltu moneen otteeseen menneiden viikkojen aikana, mutta hän oli ällistynyt siitä, että se lopulta toimi – vaikka se oli vaatinutkin juuriadminin väliintuloa. Ja siellä heidän kohteensa nyt oli.
Lumiukko katsoi paikoilleen jähmettynyttä nukkea. ”Aika kuumoituttava…”
Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kepe näki nuken läheltä, eikä hän ollut osannut varautua näkemäänsä. Siinä oli jotain samaan tapaan toismaailmallista ja vähän vinksallaan olevaa kuin kaikessa siinä mitä Kepe oli nähnyt Verstaassa – tosin sillä ratkaisevalla erolla, että tämä oli konkreettisesti olemassa, ja aivan muutaman metrin päässä. Hän ei tunnistanut tämän naamiota tai munkinkaavun alkuperää, mutta ne vaikuttivat muinaisilta eivätkä lainkaan tähän aikaan ja paikkaan kuuluvilta. Snowie oli oikeassa – kuumoituttava Rautaneito todellakin oli.
”Samaa mieltä…” Kepe mutisi. ”Mitäpä sanot toveri, enemmän vai vähemmän paha kuin se minkä kohtasit aiemmin? Se Sätkynukke?”
”Jaa, nukkevertailu… no tällä ei ole ainakaan miekkaa, jolla läpsiä minua. Mutta en toisaalta tiedä…”
Kepen ja Snowien naamat heijastuivat Rautaneidon metallisista kasvoista.
”…jotenkin minusta tuntuu, että tämä ei ehkä tarvitse miekkaa tehdäkseen pahojaan.”
Kepe mietti vielä runon säkeitä. Pimeässä Kepe ei erottanut, oliko nukella varjoa vai ei. Ja onneksi tällä hetkellä se oli tiukasti hänen näkökentässään, eikä sen takana.
”Tawa, voitko vielä hetken aikaa varmistaa, että kapselien akkujen volttimäärä ei laske? Minun on hankittava järeämpi kaapeli, jotta varmistamme että se ei pääse pakoon…”
Kepe kapusi takaisin kattoluukulle ja huikkasi sisään. ”Hei, voisitteko tuoda työpajaltani sen ison kaapelin? Sen mikä johtaa generaattorilta suoraan ovelleni ja on noin reiden paksuinen. Siinä pitäisi olla riittävästi pituutta, sen pää on kerällä pajan varastokaapissa… ja pahoittelut jo etukäteen!”
Tuota kaapelia jonka Kepe oli vetänyt generaattorilta Verstaan syvyyksiin tutkimuskäyttöä varten ei virallisesti ollut olemassa, eikä sillä ollut enää virkaa – jos hän sitä alunperinkään oli oikeasti käyttänyt? Nyt se kuitenkin tulisi tarpeeseen. Hän toivoi, että sähköinframatoranit eivät esittäisi siitä liikaa kysymyksiä. Se oli tilattu suoraan Xialta, tarkoitettu vedettäväksi merenpohjaan ja mitoitettu huomattavasti suuremmille biowattimäärille kuin mitä linnakkeen generaattori virallisesti tuotti.
Seuraavaksi olisi hyvä selvittää, mikä kapselien lukuisista komponenteista lopulta mahdollisti tämän. Siinä olisi luvassa melkoinen työmaa, jos se ylipäätään oli mahdollista…
Sisäpihalle oli kerääntynyt kourallinen klaanilaisia ihmettelemään räystäällä rätisevää gargoilia. Joukossa oli mukana myös Matoro Mustalumi, jonka surkeat yöunet olivat keskeytyneet lohrakien ääniin kaupungin yllä. Joku kysyi häneltä, mitä oli käynnissä, mutta toan oli vain pudisteltava päätään aivan yhtä epätietoisena kuin kaikki muutkin. Katon reunalla seisoi kaapuun pukeutunut olento, joka sai aikaan välittömät kylmät väreet Matorossa. Se kuitenkin näytti olevan vaaraton juuri sillä hetkellä.
Matoro käänsi katseensa kammottavasta näystä alas – ja huomasi jotakin muuta. Parvekkeelta kaapuolennon alapuolelta pilkisti käsi, joka roikkui hieman. Toa sääti päälle yökiikarinsa ja nousi parvekkeelle siistillä harppuunan vedolla. Hän yritti olla ajattelematta kammottavaa asiaa yläpuolellaan ja keskittyi vain parvekkeella makaavaan hahmoon.
Toa kyykistyi hahmon viereen. Tällä oli pulssi. Hyvä. Keltainen sydänvalo näytti vakaalta. Hahmo näytti hieman selakhilta, mutta tämän haarniska oli täysin vailla yksityiskohtia, ja mitättömän haalean vihreä. Matoro otti parannuskivensä ja painoi sen selakhin rintaan. Parantavat siniset kipinät virtasivat tähän toan elementtivoimista.
Nopean ensiavun jälkeen hän poimi murskaksi menneen kanohin kappaleet. Hän tajusi nähneensä naamion aiemminkin, Metru Nuilla – Mata Nuin ritarikunnan jäsenen kasvoilla. Sen, jolla oli teleportaatiokiekkoja, eikä sen, joka oli pitänyt veistä Deikan kurkulla.
Viimeisen keskustelun pohjalta hän oli kuvitellut, että ritarikuntalaiset olisivat toistaiseksi sujut Klaanin kanssa… joten mitä heidän agenttinsa teki täällä? Jokin osa Matorosta olisi ehkä ollut lievän vahingoniloinen, jos kyse oli ollut lähinnä teleportaatio-onnettomuudesta… mutta toisaalta kammottava olemus aivan heidän yllään kieli jostakin aivan muusta. Hän lähti raahaamaan tajutonta selakhia pois parvekkeelta, ja huomasi tämän pian olevan niin kevyt, että pystyi vain kantamaan tätä.
”Anteeksi vain, läpikulkumatkalla”, Matoro sanoi peruuttaessaan pieneen huoneeseen kello kolmelta aamuyöstä. Joku sininen hahmo tuhisi sängyssään. Pöydällä oli pullo unilääkettä, mutta hahmo ei silti näyttänyt nukkuvan, vaan veti vain peittoa tiukemmin kranansa yli. Akvaariossa sängyn vieressä uiskenteli gadunkoja, ja seinällä oli Klaanin sirkuksen juliste. Matoro ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, ja lähti selakhin kanssa kohti sairaalaosastoa.
Aurinkokellon maailman jäätyä taakse Cyrenda tunsi leijuvansa ilmassa. Ympärillä oli vain täyttä pimeyttä. Ei Glennhua, ei Deikaa, ei mitään.
Hän ei ollut varma liikkuiko lainkaan, vai oliko täysin paikallaan. Oliko sillä täällä väliäkään? Teleportaatio ei tulisi kysymykseen: ensinnäkin hän oli melko varma, että isku oli rikkonut suurimman osan hänen kiekoistaan, jos toisekseen hän ymmärsi kyllä olevansa tajuton ja näkevänsä unta. Ainakaan Punainen tähti ei siis ollut ottanut häntä vielä omakseen.
Se ajatus antoi hänelle varmuutta, ja tässä tilassa varmuus oli yhtä kuin nopeus. Mihin hän olikaan menossa, hän tiesi olevansa lähellä. Hän oli riittävän tajuissaan, että tiesi Ritarikunnan mielilukkojen olevan päällä. Hän ei vaarantaisi Suuren Hengen agentteja, ei vaikka olisi vihollisten keskellä.
Niin, oliko hän vihollisten keskellä? Mihin hän olikaan viimeisillä voimillaan itsensä singonnut?
Ah…
Niin tietysti.
Oli vain yksi paikka, minne Cyrenda oli keksinyt mennä kohtaamaansa painajaista pakoon. Vain yksi paikka, jossa hän ja hänen salaisuutensa saattaisivat olla turvassa, ilman että Ritarikuntaa tarvitsi asettaa vaakalaudalle. Tietysti.
Selakhi raotti varovaisesti silmiään. Sairaspedit ympäröivät häntä. Hän oli tiputuksessa, aivan liian heikkona liikkumaan, puhumaan tai edes kääntämään päätään. Mutta hän ja hänen salaisuutensa olivat luultavasti turvassa. Bio-Klaani…
Aamun kajo oli jo ilmestynyt horisonttiin ja tieto tapahtumasta oli saavuttanut myös Visokin. Hän katsoi voimakentässä olevaa nukkea. Visorakin vihreät silmät kapenivat tuiman näköisesti. Siellä se perhana kellui.
”Soita Avdelle”, Visokki sanoi oikealla suullaan. Särähtävää ääntä ei monesti kuultu. Se teki äänessä kuuluvasta halveksunnasta vielä monin verroin voimakkaampaa. Tawa säpsähti. Hänen selkäpiitään kylmäsi – syynä sekä vangittu olento että hänen ystävänsä ääni.
”Kerro, että meillä olisi nukke myytävänä.”
