Rumisgone
Myrskyn jälkeen
”Sun vuoro.”
Gruusialainen tuliörkki herätti Toabrush Trynawoodin ajatuksistaan. Matoran katsoi korttejaan ja hetken mietittyään lätkäisi pinon päälle yhden tähtiseiskan.
”Luuletko, että pääsemme pian merille?” matoran kysyi. Siinä he katselivat kokonaista merirosvolaivastoa, joka lepäsi Rumisgonen satamassa. Viime päivät olivat kulunneet kaikenlaisissa kunnostustöissä ja myrskyvahinkojen korjailussa, mutta meri oli ollut heille armeliaampi kuin suurelle osalle muuta maailmaa. Tietysti se oli, Rumisgonehan oli suorastaan meren jumalattaren salarakas. Mutta Toabrushista se tuntui silti tylsältä. Hän oli odottanut koko elämänsä tositoimiin pääsemistä, ja siellä hän oli, satamassa palovahdissa Välisaarten hienoimman merirosvolaivaston vieressä!
”Tjaa-a”, tuliörkki mutisi vastaukseksi. ”Eiköhä.”
”Niin, onhan meillä paljon uusia merirosvoja, joiden pitää oppia talon tavoille, mutta minusta olisi tärkeää päästä tositoimiin. Parhaiten oppii kun kokeilee itse!” Toabrush jopa hieman korotti ääntään innostuksesta ja lätkäisi toisen kortin.
Tuliörkki kietoi takkia tiukemmin päälleen ja sytytti tupakan. Oli melkoisen viileä ilta.
”Tarttee jotain ryöstettävää.”
Toabrush huokaisi haikeana.
”Niin kai sitten. Mutta eikö sitä merirosvoamista voisi tehdä niin kuin, seikkailun vuoksi? Etsiä kätkettyjä aarteita ja sellaista?”
”Jos on surkea merirosvo.”
”Niin, niin. Minä kuulin, että Bio-Klaanissa asui maailman paras merirosvo, eikä se ollut ryöstänyt kuin seitsemän laivaa!”
”Niin kun sanoin. Surkea merirosvo. Sun vuoro.”
Toabrush kohautti olkiaan hieman turhautuneena. ”Sori. Olen vain niin täynnä energiaa päästä merelle! Luuletko, että kapu ottaa sen sotatarjouksen vastaan? Mennäänkö me ryöstämään torakoiden laivoja? Tiesitkö muuten, kotikaupunkini on niiden valtaama… suoraan sanottuna tekisi mieli maksaa niille potut pottuina. Kaapata se niiden lippulaiva, vaikka! Eikö olisi kova.”
Gruusialainen tuliörkki jätti mietteet omaan arvoonsa ja keskittyi peliin. Toabrush oli ottamassa totaalisesti turpaansa. Hän oli hädin tuskin läsnä pelipöydässä, ja nyt vain katseli satamaa ja aavaa merta sen takana haikaileva katse kasvoillaan. Nummien kasvatti oli viimein niin lähellä merta. Se ihan herkisti hänet. Toki, ei tuliörkki tuntunut olevan juttukavereista niitä parhaimpia, mutta kyllä hän saman tien koki tähän tiettyä merirosvollista veljeyttä. Ei sellaista tunnetta voinut selittää, se piti vain kokea.
Mutta merirosvotarinat eivät olleet vain iloista laulua isomastoa reivatessa. Oli myös toisenlaisia merirosvotarinoita.
Ensin Toabrush ajatteli sen olevan kaukana raivoava myrsky, mutta sitten hän katsoi uudelleen. Merihän oli ollut lähes tyyni jo pari päivää, mutta luoteinen ulappa näytti silti rauhattomalta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuuluiko meren näyttää siltä, eihän hän ollut koskaan purjehtinut tai edes asunut meren rannalla. Ei voinut olla sattumaa, että samasta suunnasta, missä taivaankannen pimeys yhä paistoi, näkyi nyt…
”… a-aavelaiva”, Toabrush kavahti.
Tuliörkki ei ottanut siitä moksiskaan. ”Kapteenilla se aavelaiva vasta onkin”, tämä murahti. Tuhoaja odotti satamassa kaljuunarivin kuninkaana.
”E-ei kun, katso tuonne”, Toabrush änkytti ja osoitti merta.
Tuliörkki kohautti olkiaan ja katsoi, mikä oli saanut noviisille semmoisen hepulin. Sitten hänen omakin naama valahti valkeaksi.
Kelmeän vihreät aavevalot horisontissa tulivat heitä kohti. Niiden lähestyessä saattoi nähdä, miten ne hajosivat violettiin, oranssiin ja siniseen. Kajon ytimessä kulki pimeydestä tehty laiva, joka näytti pilkkaavan luonnon lakeja. Se hädin tuskin viisti meren pintaa. Kansilla miehistö suoraan Manalasta, silmät veren punaa hohkaten. Ja kuin myrskytuuli, ne olivat äkkiä päällä.
Rannikkovartiosto ei ehtinyt reagoida juuri mitenkään ennen kuin ensimmäinen merirosvokuninkaan kaljuunoista oli jo ilmiliekeissä. Pimeyden laiva, kuin varjoista tehty, vapautti laskusillalla maihin tusinoittain käkättäviä, kikattavia, vertahyytävästi kirkuvia maahisia. Ratsuinaan toiset pienet kummajaiset käyttivät demoneja suoraan homeisimpien mata-antrojen painajaisista: hirmulisko maan povesta loikkasi raatelemaan pitkillä kynsillään satamaputiikin puuovea säpäleiksi. Sydänyössä heräilevä kauppias huusi kauhusta, kun dinosaureksen pitkä kuono puski oveen raastetusta railosta läpi irvistäen torahampaineen. Ne toden totta olivat oikeita: Suuri Henki oli laittanut nuo hirveydet maan alle testatakseen uskoamme… ja nyt ne olivat täällä!
Toabrush kaivoi hätäisesti piilukkopistoolinsa ja alkoi kaataa sen pesään ruutia tärisevin käsin. Hän ampui yhden aaveen suuntaan, mutta ei tiennyt, tekikö se mitään, tai osuiko ensinkään. Eipä hän ollut koskaan ennen ampunutkaan ketään päin sellaisella aseella. Tarinoissa ryöstettävät aina antautuivat, kun heitä osoitettiin aseilla. Ei tämän näin pitänyt mennä!
Pimeys laajeni rantaviivaa pitkin kuin sen tuonut laiva olisi niellyt soihdun ja lyhdyn yksi kerrallaan. Merirosvokuninkaan miehet tarttuivat aseisiin marssien esille rantakapakoista, ilotaloista ja tynnöreistä joihin olivat sammuneet. ”Manoksen nimeen, antautukaa!” kailotti erään kaljuunan kapteeni ennen kuin kiiluvasilmäinen pikkupiru puri häntä reiteen ja sai hänet horjahtamaan laidan yli.
Kaaos oli muuttunut käsittämättömäksi, ja satamaa pitkin leviävässä pimeydessä oli mahdotonta enää tietää, kuka taisteli ja kenen puolella. Tultasyöksevä dinosaurus karjaisi vertahyytävästi yössä ja sytytti mittavan ruutivaraston ilmiliekkeihin. Sillä ratsastava maahinen tajusi pari sekuntia liian myöhään, että tämän olisi voinut tehdä joitakin metrejä kauempaakin. Yksi rannikkorakennuksista levisi kymmeniä metrejä korkeaksi tulipalloksi, jonka hajottua savupilveksi liekehtivä dinosaurus seisoi yhä, mutta ratsastaja ei: manalallinen lisko murahti pettyneesti ja alkoi kiskoa kitaansa pieniä palasia erinomaisesti grillatusta ex-ratsastajastaan.
Kaikkialta kuului sekalaista älämölöä. Järkyttävässä humalassa olevat merirosvot kasasivat karjuen rivejään, pikkupirut kikattivat, hirmuliskot karjuivat ja piilukkopistoolit klaksahtelivat. Merirosvokuninkaan painetykki lähetti yhden maahisen maata kiertävälle radalle.
Tämän kaiken varjoissa hyvin pieni ja huomaamaton osasto skakdeja kulki putiikkeja läpi tarttuen kaikkeen, mikä irti lähti. He kävivät läpi satamakorttelin liikkeitä ikään kuin heillä olisi ollut kokemusta naapurustosta vuosikymmenien liiketoiminnan seurauksena. Labion leipomo oli jostakin syystä kiinni. Sen työntekijät olivat lähteneet tyky-päivälle Agni-Metruun edellispäivänä. Tummansinisen Fikoun käteiskassa lähti mukaan yhtä lailla kuin hienon steltläisen kellokaupan antimet, kun panssarilasi käristettiin auki silmäsäteillä. Metodisuus oli ihailtavaa: Nimeämispäivän ystävälle olisi tullut mieleen klassikkosadun kohtaus, jossa joulua vihaava makuta varastaa kokonaisen kylän kaikki lahjat ja nimet. Säkkeihin vaan ja matkaan! Osa joukosta lähti kuskaamaan tavaraa takaisin pimeyden peittämään aavelaivaan, joka kauhistutti satamaa olemassaolollaan.
Tunteja kestäneen tuhon ja kauhun jälkeen merirosvokuninkaan miehet saivat tilanteen haltuun, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Puoli satamaa oli edelleen ilmiliekeissä: sitä viime viikkojen myrskyä olisi kaivattu nyt kovasti sammutusavuksi. Vihollinen saatiin torjuttua, mutta sen rantaan tuonut laiva, pelkkää varjoa vain, oli kadonnut samaan öiseen usvaan josta se oli ilmestynytkin. Joitakin sotilaita kevyempänä, mutta melkoisen määrän kalleuksia painavampana.
Toabrush Trynawood havahtui takaisin tajuihinsa saatuaan aimo tällin räjähtävästä varastosta singonneesta parrusta. Hän ulvahti pelokkaana, kun näki kikattavat pikkupirut, jotka häntä tuijottivat. Jalat olivat valmiina taistelemaan tai pakenemaan, mutta kädet tulivat kurjalla tavalla vastaan: ne, kuten parin muunkin piraatin, oli sidottu tiukasti takana seisovaan pikimustaan mastoon.
Silloin hän näki aluksen kapteenin. Kultaa säkenöivä skakdi marssi Toabrushin vieressä olevan piraatin luokse ja kumartui. Hän tarttui merirosvoa leukaperistä ja käänteli, tutkaillen tämän reaktioita. Merirosvon silmät olivat täynnä kauhua. Niin oli Toabrushinkin, mutta hän ei uskaltanut katsoa.
”Liian heikko, liian huono!” kapteeni julisti, ja tämän silmäsäteet polttivat vangin varjoksi vain. Toabrush yritti olla panikoimatta. Hän mietti jokaista sankarillista merirosvotarinaa pitääkseen itsensä rankan oloisena. Keskity! Tuima ilme! Yarr!
Kapteeni asteli Toabrush Trynawoodin eteen ja katsoi tätä silmiin. Ne silmät olivat tummat kuin yö. Tämän käsi tarttui Toabrushin leukaan ja käänteli tämän päätä. Mikä olisikaan kapteenin tuomio?
Tyyntyneen Manukinlahden rauhallisella aallokolla kellui xialaisvalmisteinen megajahti.
Vuosituhannen julmin myrsky oli ajanut useita laivoja, isoja ja pieniä, epätoivoisesti turvaan seesteisempiä vesiä kohti. Suuri osa niistä oli päätynyt meren pohjaan ja osaksi surullisia tilastoja, mutta jotkut onnekkaimmat olivat onnistuneet purjehtimaan Välisaarille. Tren Kromin niemimaan suojassa aallokko oli ollut suotuisa muutamille onnekkaille, harvoille ja valituille.
Pienen hetken tuo satumainen onni oli loistanut Hannakan kapteenille, vieraille ja palvelusväelle: megajahdin omistaja, edustaja Zerici, oli ehtinyt hihkua innosta, kun poikkeuksellisen iso maamassa Välisaarten mittakaavassa oli täyttänyt horisontin. Vihdoin turvasatama!
Se ilo ei ollut kestänyt kovin kauaa, kun he näkivät saarelta saapuneen vastaanottokomitean. Aluksen kannelle oli laskeutunut pari siivekästä niin hirmuista liskoa, että oli vaikea uskoa silmiään. Vedenpaisumus JA demoneita? Niitä ratsastaneet pikkupirut olivatkin sitten riemukkaasti kikatellen työntäneet heidät yksitellen rantatuoleistaan hyisten vesien syvyyteen.
”Jos haluatte ostaa alukseni, olen kyllä valmis neuvotteluihin” oli ollut Xian valtuuston edustaja Zericin viimeinen lause ennen kuin hyökkääjien johtaja oli atomisoinut hänet kiehuvan kuumalla hönkäyksellä. Kova kauppamies, kulki vortixxin viimeinen ajatus, kun hän hajosi hiukkastasolle.
Nyt hyökkääjien johtaja nautiskeli uuden maailman uusista houkutuksista täysin rinnoin.
Gaggulabio nojaili poreammeen reunaan ja katseli, kuinka lämpimän kuplivan veden alta nousi hänen tuoreimman liikekumppaninsa valtava, viisisilmäinen pää. Paroni Pyllirka hihitti ja huokasi nautinnosta sekä tarttui ravunpunaisella kädellään drinkkiin altaan reunalla. Kainalossaan paronilla oli kaksi manalallista viettelijätärtä, jotka pitkillä terävillä kynsillään raapivat hänen kuortaan kielet verenhimoisesti lipoen.
”Onnistuneelle yhteistyölle, kenraali hyvä”, Pyllirka myhäili.
”Juu se oli hyvä keikka, parahin paroni”, Labio vastasi jotenkin neutraalisti ja kohotti drinkkiään. Sitten hän vajosi altaan vieressä olevalle aurinkotuolille. Hän vilkuili hajamielisesti kirjettä, jonka paronin liskonkasvoinen sanansaattaja oli heille vähin äänin tuonut.
”Ollapa siellä näkemässä, kuinka manalan sotureista kunniallisimmat rankaisivat Rumisgonen kuningasta kurittomuudestaan! Vaan edes kaltaiseni ritari ei voi ehtiä aivan jokaiselle rintamalle. Vakuuttavaa toimintaa myös sinun Liekkien Miehiltäsi.”
Labio tyhjensi drinkin ja viittoi heitä pitkillä lehvillä viilentäviä vihermaahisia tuomaan hänelle toisen.
”No, senhän sitä suurmies oppii ihan ensiksi, että ei voi olla kuin yhdellä rintamalla kerrallaan. Siksi pitää olla luottomiehiä! Hakea niitä parhaita. Kyllä se Gurg on tämmöiseen juuri oikea tyyppi, saamarin hullu. Eihän hänestä ole leipomoa pyörittämään mutta hyvä johtaja löytää jokaiselle miehelleen sen täydellisen homman. Mites sinun väkesi, löytyykö sinulta semmoisia?”
Jykevä demoni päästi kipakan kimittävän naurun.
”Voi, useita. Ylväs oikea käteni, na-paroni Feyd-Räähkä, on minulle kuin oma poika. Sitten totta kai Tornado ja Negorastora, sotureistani julmimpia ja kunnianhimoisimpia. Gheheh, Baryonyx, Korpix ja Fast. Suuri Skulman, Hirveä Hirttonui. Tulen Kerääjä, webarokeista kuumimpana roihuava. President Devil, Geckor Meteor, Baseos. Ja rakas Hedemokseni… Manipulimme on Manalan sotajoukoista tappavimpia. On… sääli, että emme päässeet kuninkaamme kanssa koillisen suureen sotaan, mutta toki taisteluja riittää kaikkialla missä sellaisista voi vain unelmoida.”
Labio pyyhkäisi hieman sokerista alkoholijuomaa poskiparroistaan ja maiskutteli.
”No, joskus täällä syrjemmässä toimiminen antaa miehelle, tiedätkö, vapauden tehdä mitä lystää. Rakentaa omaa imperiumia. Pyörittää bisneksiä ihan vaan omaksi edukseen. On se mahdollisuuskin!”
Pyllirka iski Gaggulabiolle silmää. Tai niin hän päätti asian tulkita. Oikeastihan mikään demonin viidestä silmästä ei muutenkaan ikinä sulkeutunut täysin samaan aikaan, mutta heidän lyhyen liikekumppanuutensa aikana Gaggulabio oli oppinut näkemään tämän groteskin ulkomuodon alla jotain ilahduttavan tuttua. Siinä arvon paroni nautiskeli cocktaileja ja hengitti uuden maailman ilmaa sisään. Olennon tuhkan, tervan ja veren peittämä kuori oli jo kylpeytynyt kiiltäväksi, ja tämä oli jo somistanut itseään ryöstösaaliiseen kuuluvilla tuhansien krediittien xialaisilla muotikoruilla.
”Myönnän, että tämä rintama tarjoaa minulle runsaasti vapauksia, mitä kuninkaamme suurempi sota ei ehkä sallisi”, Pyllirka myhäili.
Viikko maan pinnalla ja paroni oli jo oppinut maan tavoille: pakkohan sitä oli arvostaa. Jo tämän viheliäisen pitkän syksyn alusta saakka Gaggulabio oli joutunut asioimaan melkoisen kummajaiskavalkadin kanssa ihan vain pitääkseen sitä sotaa liikkeellä, mutta tämä Pyllirkahan vaikutti kaiken maailman Avdeihin ja Abzumoihin verrattuna varsin kohtuulliselta tyypiltä. Kumpikaan niistä ei kyllä oikein edes vaivautunut sotimaan täällä: Abzumo rähisi viimeisimmän Ykkösen tiedon mukaan jotain pohjoisessa, ja Avde nyt oli varmaan kömpinyt johonkin pimeään nurkkaan leikkimään varjoleikkejään. Ihme hiippareita. Mitäköhän sille hänen ja Avden sopimukselle kuului tätä nykyä? No, turha jäädä tuleen makaamaan. Uutta pökköä vaan pesään.
Pyllirka katseli haikeana merelle.
”Yhä toki odotan kärsivällisesti uutisia suuresta taistelusta Ilon Pilaajaa ja tälle uskollisia demoninsurmaajia vastaan. Ei ole varmasti sattumaa, että tuo suurenmoinen myrsky alkoi juuri sieltä, minne Ruttosiipi Samarxxan syöksyi kuninkaamme johtamana levittämään kaunista tautiaan. Janoan suurempia uutisia siltä rintamalta melkein yhtä paljon kuin janoaisin taistella siellä… mutta uskon, että suuri kuninkaamme, hyveiden julma näivettäjä, valitsi juuri minut Välisaarten valloittajaksi syystä. Hänen korkeutensa… uskoo minuun.”
Gaggulabio ei aivan ymmärtänyt edes joka toista lausetta manalan paronin suusta, mutta tämän äänensävyssä oli aitoa haikeutta. Äijähän selvästi nautti kunnon rähinästä, mutta joku vähän ilkikurinen kunnianhimokin sieltä pilkisti. Eipä tätä tuntunut toisaalta haittaavan, että sai puuhastella omiaan täällä?
”Kuules, ihan näin kollegojen kesken, minulla olisi yksi pieni suunnitelma, missä me voisimme olla yhtiökumppaneita. Vähän erilainen kun tämä Rumisgone.” Labio madalsi hieman ääntään, lähinnä dramaattisen efektin vuoksi.
”Mitä kelasin, niin ryöstösaaliisi on aika hyvä lähtöpääoma. Onhan ne korut nättejä mutta mitäs sanoisit, jos vaikka puolet niistä laitettaisiinkiin vähän tekemään lisää rahaa. Katsos maailmalla on vähän tilanne, että nopeat syövät hitaat, ja teikäläisen kaltaiselle kunnianhimoiselle miehelle voi aueta vaikka mitkä portit. Itsekin aloitin sotaherran palveluksessa, mutta vähän sivubisneksiä ja kyllä siitä pääsi nauttimaan vähän leveämmästä leivästä kuin vain sotilaana. Kiinnostaiskos?”
Paroni katseli sormuksia terävissä sormissaan selvästi vielä melko hämmentyneenä, mutta uteliaana.
”Tekemään lisää… ’rahaa’, sanoit? Kerro minulle lisää tästä suuresta taikuudesta, paakarikenraali! Kuulostaa siltä, että haluaisit uhrata jotain saadaksesi jotain uutta, kuin vanhassa veritaikuudessa.”
Gaggulabio naurahti ensin hieman kiusaantuneesti, kun ei ollut varma oliko se jonkinlainen uhkaus, mutta jatkoi sitten.
”Eikö teillä siellä Manalassa sitten ole rahaa?” Labio kysyi hölmistyneenä.
”Ah, kysyt siis, miten teemme kauppaa. Lihassa ja veressä, kenraali. Olen surmannut lukemattomia olentoja ja raastanut niiden lihat omaisuudekseni.”
”Hmm, vai että elintarvike-alalla. No sittenhän meillä on paljonkin samaa. Kuules, liha on hyvää mutta onhan se rajallinen vaihdon väline. Mutta raha!” Labio julisti ja kaivoi povitaskustaan paksun rattaan. Hän iski sen porealtaan reunalle. Pyllirka näki peilikuvansa heijastuvan kiiltävästä, harmaasta kolikosta. Siihen oli painettu Roadan kahu-vaakuna kahden auringon alla, ja tekstin mukaan se oli Ruhtinas Targarak XVI:n hallintokaudelta, viime vuosisadalla lyöty siis.
”Se on sellainen vaihdon väline”, Labio myhäili. ”Katso vaikka tätä laivaasi. Sen saamiseksi jonkun piti käyttää aivan hillitön määrä rahaa siihen, että hankkii materiaalit, ja väen tekemään sen, ja kaiken tämän mitä täällä on. Eikä sitä nyt tällaisia asioita itse jaksa tehdä. Joten, raha! Ryöstäminen on toki hyvä tapa päästä alkuun, mutta sitä on vaikea skaalata, tiedätkö.”
Tässä vaiheessa Labio alkoi piirtää käsipyyhkeeseen jonkinlaista kaaviota povitaskustaan ottamalla Liekkimiesten kuulakärkikynällä.
”Katos, tässä on minun imperiumi. Tämä osa, Lieggimiehet, tämä on se ryöstö-osa. Mutta sitten on nämä muut. Tuossa on leipomot. Tehdään leipää ja myydään se väelle, joita ei maksa vaiva ryöstää, jos ne on joko liian köyhiä tai liian aseistautuneita. Mutta se hienous on tässä viimeisessä osassa, näissä sijoituksissa. Katsos, minä olen rahoittanut vaikka tätä metsäyhtiötä niin isolla summalla, että omistan siitä kolmanneksen. Sillä rahalla ne tekee niiden omaa bisnestä, kaataa metsää ja myy paperia. Ja koska minä mahdollistan sen, saan niiltä jatkuvasti kolmanneksen niiden tuloista, eikä tarvitse edes tehdä mitään. Nerokasta, eikö?”
Pyllirka laski keskittyneen katseensa pyyhkeeseen. Manalalainen ei selvästi vielä täysin ymmärtänyt kokonaiskuvaa, mutta näytti uteliaalta.
”Ja sanot, että minäkin voisin omistaa jotain kaunista, elävää ja… loputtomasti kasvavaa? Kuin istuttaisi hirttopuun siemenen verisille nummille…”
”No kuule just näin”, Labio sanoi, eikä oikeastaan halunnut tietää, mikä saamari oli hirttopuu. ”Ja juuri nyt on kiehtova tilanne. Katsos, hitonmoinen myrsky on tappanut juuri jengiä ja puoli maailmaa on aika raunioina. Minullekin tuli jonkun verran takkiin, mutta tärkeää on se, että kaaoksesta on hyvä nousta. Se ei pelaa joka pelkää! Jos hyökyaalto on juuri tuhonnut hitosti kaupunkeja, mikä olisi sellainen ala, mikä kasvaa pian kovaa?” Hän kohotti sormeaan dramaattisesti ja jopa jotenkin ylpeänä siitä, miten nopeasti Pyllirka hahmotti, mistä oli kyse. Paroni oli nojautunut kiinnostuneena lähemmäs.
”En… voisi edes aavistaa, tämä on minulle uusi ja suurenmoinen maailma. Teettekö kauppaa hukkuneiden ruumiilla?”
Labio naurahti iloisesti. ”No ehkä jotkut lihatalot tekee niistä makkaraa. Mutta tällaisia määriä kuolleita ei tule usein, joten se ei ole vakaa markkina. Haluat jotain, mille on tarvetta pitkälle tulevaisuuteen! Kasvun varaa! Yksi aika varma olisi rakennusbisnes. Sinne yrittää tietty kaikki muutkin. Niin paljon taloja rakennettavaksi. Vaikka johonkin Vernixiin – ne tekee hissejä – sijoittaminen olisi ihan varma homma. Turvallista tuloa, täytyyhän taloissa hissit olla. Ja kyllä se metsähommakin pelittää – puuta menee jälleenrakentamisessa.”
Labio piti dramaattisen tauon ja nousi aurinkotuolista. Hän nojasi porealtaan reunaan.
”Mutta katsos, tässä menestyy se joka keksii parhaat ideat. Ja minä olen keksinyt… elementtirakentamisen. Jos kaksi skakdia tekee yhteistyötä, ne voi käyttää elementtivoimiaan. Se on aika haastavaa ja suoraan sanottuna ei kiinnosta kauheasti itseä, mutta kyllä työvoimaa aina löytyy. Ajattelepa, kun Ab Gaggula-Pyllirka Oy:n rakennusmiehet vaan taikoo talot kivestä ja maasta. Ei tule raaka-ainekustannuksia, pitää saada vain työvoima. Jos isketään vaikka fifty-fifty aloitussumma ja palkataan 40 kiven skakdia. Työvoimakustannukset on halvat, kun pörssiromahdus on juuri aiheuttanut globaalin laman. Saadaan hyviä rakennusdiilejä. Tehdään kivitaloja, aallonmurtajia, vuoria laskettelukeskusten perustamiseen, mitä vaan. Me vastuullisina johtajina annetaan äijille työtä ja siitä palkkioksi kääritään melkoiset voitot, vaikka vaan istutaan täällä. Miltä kuulostaa?”
Demoni hieroi käsiään yhteen ja hihitti innostuneena. ”Vaikuttavaa! Tämä on minullekin uusi taikuuden muoto, ja minä tunnen Manalan synkistä manauksista jokaisen. Kerrot siis minulle, että pienellä uhrauksella voimme luoda arvoa tyhjyydestä… käytännössä äärettömästi?”
”Joo, tämä on se koko juju. Kuule, ainoa hyvä asia minkä ne xialaiset on keksinyt. Odotas vaan kun kuulet pörssistä, se on vielä kovempaa taikaa. Etenkin nyt, kun Lehrak Sisters kaatui ja koko pankkimaailma on anarkian vallassa. Spekulointi obligaatioilla se vasta taikaa onkin. Ei maailmasta raha kesken lopu!”
Pikimustat pikkuruiset salamat säkenöivät Pyllirkan terävien sormenpäiden välissä.
”Mitä suuruuksia voimmekaan saavuttaa… täällä päällisessä maailmassa tuntuu siltä, että huippu ei tule koskaan vastaan, vaan senkin jälkeen on jotain korkeammalla! Lihadöörinä olin jo Manalan varakkain, mutta ehkäpä täällä minusta voi tulla… rahadööri.”
”Miljoonien rahojen dööri”, Gaggulabio nauroi. ”Ja kuule, sinulle kun tuo liha on sydäntä lähellä, niin vinkki – olen kuullut, että siellä koillisen sodassa on ison lihatalon pomo, Snellmann nimeltään. Jos sille vaikka kävisi jotain, niin siinähän olisi kovalle bisnesmiehelle yhtiökaappauksen paikka. Elintarvikeala se vasta rankkaa juonittelua onkin.”
Pyllirka alkoi nauraa niin hysteerisesti, että muutama altaan reunalla touhuava vihermaahinen liittyi käkätykseen.
”Hyvä on, kenraali, tai sopiiko sanoa, Gaggulabio? Herätit mielenkiintoni: ehkä tämä rituaali ansaitsee minulta uhrauksen. Vai miten sanoitkaan, sijoituksen?”
”Sijoituksen loputtomaan kasvuun ja rahaan, juu!” Labio virnisti ja ojensi kättään paronin suuntaan. Demonin punainen koura tarttui häntä tiukasti: kuin sen olisi fyysisesti estettävä itseään puristamasta vielä kovempaa. Labio kiristeli hampaitaan ollakseen näyttämättä heikkoutta tai kipua. Mikä uljas alku uudelle yhtiölle!
Joukko vihermaahisia souti tyynellä lahdella lipuvaa venettä kohti rantaa. Hannaka jäi taakse, ja jos ei ajatellut sitä ympäröivää kirottua kajoa, sitä olisi voinut luulla tuiki tavalliseksi huvijahdiksi. Ankkurissa se oli Manukinlahden ulapan puolella, lähellä pientä Noitasaarta. Matkaa Lieggimiesten tukikohtaan ei ollut nimeksikään, vaan Hannakalta näki lahden pohjassa olevan Dapi-Koron. Tai siis, entisen Dapi-Koron. Sen mastoissa liehuivat Lieggimiesten liput, ja siellä asuneet pätkät olivat lähteneet jo kuukausia sitten. Kylää kutsuttiin tätä nykyä Gaggulaksi. Tai ainakin Gaggulabio kutsui sitä siksi.
Vihermahiset eivät paljoa jutustelleet. Soutuvene laski laituriin Akbsklsdflsfldaxin ja Yön Timo II:n välistä. Sivummalla oli leipomislaiva Farinsocker. Labio nousi tikkaita pitkin laiturille, vippasi maahisille muutaman sentin tippiä ja toivotti hyvää paluumatkaa. Laituri oli hyvää puuta – rakennettu vain kuukauden päivät sitten. Jos Labiolla ei olisi ollut niin syviä murheita, hän olisi pysähtynyt vain nauttimaan ruraali-idyllistä, jonka oli onnistunut Gaggulaan luomaan. Se oli kuin skakdilaisesta sisällissotaa edeltävästä mökkiläisromantiikasta: pieniä puurakennuksia ja hiekkateitä, oma saluuna ja hirttolava. Iso osa Dapi-Koron vanhoista, pienistä kupolimökeistä oli purettu. Isompi kai entinen hallitsijan paikka palveli varastona. Mukavien paraakkien ja talojen lisäksi suuren osan Gaggulasta vei leipomo, missä vaivattiin taikinaa kahdessa vuorossa. Jotkut laadut tehtiin rintaman lähellä, missä ne oli helpompi saada tuoreina ostajille, mutta totta kai omakin huolto tarvitsi tavaraa. Panimoa rakennettiin siihen viereen. Kenraalisataman kyljessä toimiessa heillä ei ollut tilaa sellaisiin laajennuksiin, mutta nyt kun hajurakoa nazorakeihin oli hieman sitä mahtui hengittämään. Lähin kulku pesään ei kuitenkaan ollut kaukana – Gaggulasta vain viiden kilometrin päässä alkoi sieniviljelmä, missä myös nazorakien rataverkko nousi maan pinnalle rahtia varten. Kenraali 001:tä pääsi tapaamaan tunnissa, jos tarvitsi.
Labio ei ollut edes ehtinyt pois laiturilta, kun vanha kunnon Werekk lampsi hänen luokseen. Tämän mukana tuli Andesiitti ja Basaltti, jotka näyttivät jotenkin helpottuneilta nähdessään pomonsa jälleen. Werekkillä on kasvoillaan muutakin kuin vanhuuden tuomaa väsymystä.
”Pomo! Sain kiinni pankin tyypit viimein. Huonoja uutisia.”
Labio irvisti. Eipä hän ollut hyviä odottanutkaan. Hän sujautti kätensä taskuihinsa ankeana.
”No anna tulla.”
”Vakuutusrahoja ei tule herumaan Gendopoliksesta. Ei sitten mitään.”
”Skararar. Minä luulin, että se vakuutus oli laaja? Vielä niillä hinnoilla?”
”Joo, mutta pankilta yksinkertaisesti loppui rahat. Zakholmassa oli täysi kaaos. Karlekin hallitus suunnittelee tukipakettia, millä ne pelastaisivat Skakdinavian pankkisektorin, mutta siihen ei sisälly ulkomaalaisten saatavat.”
”No skararar, olenhan minä ylväs zakazlainen!”
”No kyllä sinä tiedät, folkshemmet on vain niille itselleen. Muuten ne ovat piinkovia liikemiehiä. Ainoa sektori, millä siellä menee hyvin, on aseteollisuus. Kuulin että Biofors teki juuri suuren diilin Nektannin kanssa.”
”Hemmetti. Onko Gendopoliksesta saatu mitään pelastettua?”
”Sori pomo, ei sitten mitään. Itse leipomoa ei ole vieläkään löytynyt. Makasiini on säpäleinä. Sinne meni 20 tonnia vehnäjauhoa.”
”Ja kirjat?”
”Yli 8 000 kappaletta Elämämkertaa huuhtoutui mereen.”
Se oli viimeinen pisara. Labio parahti surkeasti ja laittoi kätensä Werekkin hartioille ja puuskahti kasaan ryhdiltään.
”Ei saakeli, tämä on synkkä päivä. Mennääs ottamaan vähän kuppia.”
Werekk katsoi pomoaan hieman huolissaan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta lopulta vain nyökkäsi. Labio suunnisti laiturilta siltaa pitkin Akbsklsdflsfldaxille ja paineli saman tien kenraalin kajuuttaan. Se oli luksusjahti enemmän Labion mieleen. Se oli rehellistä puuta ja käsityötä eikä mitään lasikuitua. Huonekalut olivat tyyliltään barrakkia, tai ainakin sen mukaelmia: jykeviä joka tapauksessa, kuten kenraali itsekin. Labio meni hakemaan viinakaapilta kalliin pullon ja kaksi lasia. Eihän se ollut kuin aamupäivä, mutta siinä maailmantilanteessa ryyppääminen oli täysin ymmärrettävää. Werekk katseli ympärilleen – siitä oli hetki, kun hän oli ollut aluksella. Hän oli hädin tuskin poistunut saarelta koko Mysteryksen keikan aikana, niin jatkuvasti hänellä oli maissa töitä.
Akbsklsdflsfldaxiin kajuutta kävi hienostakin toimistosta. Kirjahyllyä ei ollut, mutta raskaassa lasikaapissa oli näytillä erilaisia Lieggimiesten voittoja. Kenraali nimitti sitä ”Voittojen Museoksi.” Werekk olikin nähnyt niistä suurimman osan. Viimeisimpänä joukkoon oli liitetty täytetty trooppinen soturilintu Tuhkasaaren sodasta, missä Nekottin miehet olivat kunnostautuneet. Useimmat muut uhanalaiset linnut oli jo myyty pimeillä markkinoilla, mutta tämä oli pidetty muistona. Ja vieressä oli tietysti Matoro Mustalumen miekka, Metorakkin sotasaaliina anastama. Sen näkeminen piristi Liekkimiesten mieltä. Valitettavasti se mokoma oltiin taas nähty saarella. Gefson Kannibaali oli kuulemma selvinnyt taistelusta juuri ja juuri. Toa oli jopa luonut kätyrikseen jonkinlaisen lumi-elementaalin. Ihan kuin Lieggimiehillä ei olisi ollut tarpeeksi paljoa ongelmia omasta takaa…
Gaggulabio iski lasit pöytään ja täytti ne.
”Ainakin se Rumisgonen keikka meni hyvin”, Labio mutisi ja tyhjensi lasinsa saman tien. Werekk istuutui ja teki samoin. ”Meikäläisiä kuoli yksi. Jebran meni ihan rehdisti taistelussa. Pari haavoittui. Tonttuja meni enemmän, mutta mitä niistä. Saalista ei ole vielä arvioitu, se on vielä Gurgin laivalla.”
”Gurg jatkoi suoraan takaisin itään”, Werekk mutisi. ”Luulen, että hän aikoo pitää osan saaliista itsellään.”
”Mrph”, Labio murahti. ”Pitää selvitellä. Mutta ei liikaa, tai saa sen saman Irnakkin kirouksen ylleen.”
”Rlorzedtin ja Gurgin hommista kiertää tornareita”, Werekk kertoi. ”Vapaaehtoisten löytäminen sinne on muuttunut vaikeammaksi. Kuulin jopa että joku olisi paennut sieltä ja liittynyt johonkin Targarrin osastoon.”
”Minä palaveeraan niiden kanssa tässä tänään”, Labio mutisi. ”Otan tämän puheeksi.”
”Salatiede-osasto on ollut taloudellisesti katsottuna täysi farssi”, Werekk sanoi happamasti ja hörppäsi viskiä.
Labiokin kohotti maljaansa.
”Taloudesta puheen ollen. Tämä Manalan parooni, se suostui ideaani. Rakennuselementtiyhtiö pitää laittaa äkkiä pystyyn. Häneltä tulee puolet pääomista. Saatko hommat hoidettua?”
Werekk nyökkäili. ”Juu, laitan Laurenin hoitamaan paperityöt. Tosin työvoimakustannukset voi olla kovemmat kuin mitä laskimme.”
”Jaa että kuinka? Luulisi, että puoli Zakazia on työttömänä.”
Werekk kohautti olkiaan.
”Nektann on alkanut värväämään.”
Labio kaatoi itselleen lisää viskiä.
”Se sotaukko ei sitten ole koskaan päässyt eteenpäin. Varmaan vain odottanut hetkeä, kun hommat on tarpeeksi sotkussa, että voisi taas olla sotaherra. Ei sillä ole visiota sen enempää. Sitä paitsi, olisin valmis lottoamaan, että siellä on joku takana, Varjottu tai joku. Joku iso herra jolle meikäläiset ovat vain rakkikoiria heitettäväksi vihollisten harhautukseksi.”
”Surkeita aikoja”, Werekk mutisi. ”Luutnantti Derbuk selitti miehilleen, että taivaalla paistaa ’Spiriahin Kirous’. Että tuho, joka kohtasi kotisaarta olisi nyt leviämässä muuallekin…”
”No Derbukki lukee liikaa niitä horoskooppeja”, Labio naurahti. ”Sano sille, ettei tarvitse täyttää miesten päitä horinoilla. Hmm, niin. Ei hemmetti, jos se Nektanni vie Zakazin sotaan, niin Mahr-Korin bisnekset muuttuu vaikeammiksi. Mites Roadan leipomo?”
”Roada säästyi pahimmalta myrskyltä”, Werekk nyökkäsi.
”Jotain hyvää. Helkkari.”
”Niin, tuota. Tästä minun pitikin puhua… Tänään tuli jotakin.”
Werekk kuulosti äkkiä vielä vakavemmalta. Labiokin terästi itsensä, sekä henkisesti että alkoholilla.
”Leipomo-osastolta tuli huonoja uutisia”, Werekk alkoi kertoa rauhallisesti mutta jotenkin äärimmäisen huolestunut ilme kasvoillaan, ikään kuin raportoisi esimiehelleen vihollisen läpimurrosta. ”Kosteus on pilannut yhden varaston, ja viime viikon jauhotoimitus Roadasta on vain kadonnut. Kai sekin upposi. Ja Rumisgonen markkinoilla ei ole edelleenkään jauhoja…”
Hätä kävi Labion kasvoilla. Keltainen muuttui valkeammaksi.
”Kauanko varastoa riittää?”
”Tällä leipomistahdilla alle viikko.”
Sanat jäivät leijumaan absoluuttiseen hiljaisuuteen.
”Tämä tästä vielä saatana puuttui”, Labio mutisi. ”Siis mitä, jauhot pilalla kosteuden takia? Kuka aasi sen varaston rakensi? Miten niin se ei kestänyt pientä sadetta?”
”Tuota, pomo, se satoi viikossa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana…” Werekk yritti sanoa.
”No hittoako minua kiinnostaa! Werekk, sinun työsi on pitää huoli siitä, että, PULLAA RIITTÄÄ. Taistelumoraali ROMAHTAA jos pullaa ei tule. Sivutulomme ROMAHTAVAT, jos pullaa ei mene. Tajuatko!”
Werekk nyökkäili hermostuneesti. ”Kyllä minä ymmärrän. Minulla on kyllä joitakin ajatuksia. Voinko lähettää Ikneramin Aderidoniaan? Olen melko varma, että niiltä main löytyy tavaraa. Siellä ei ole kovin pahoja myrskyvahinkoja.”
Labio raapi leukaansa ja murahteli. ”Mh, lähetä. Mutta matka sinne ja takaisin vie kauemmin kuin viikon. Leipominen ei saa loppua!”
Werekk nyökkäsi jälleen. ”Meidän pitää jatkaa jauhoja jollakin. Leipälabran pojat ovat tehneet joitakin kokeita. Pettu on tietty klassikko, sitä saa täältä helposti, mutta kuivaamisessa kestää aikaa. Nazorakeilla on jotain sienijauheita, joita voisi yrittää sekoittaa joukkoon. Huonompaa siitä tulee, mutta ainakin jotain. Pomo, oletko miettinyt, että leivosannoksia voisi pienentää edes viikoksi?”
”Se olisi skarararin kova uhraus”, Labio mutisi.
Labio kaivoi vapisevin käsin tupakan. Hän sai sen syttymään vasta toisella yrityksellä. Hän nousi seisomaan ja tallasi edestakaisin kapean ikkunan edessä. Werekk vain odotti hiljaisuudessa pomonsa reaktiota.
”Ei skararar mikä homma”, Labio mutisi taas. ”Ollaanko me oltu yhtä pahassa liemessä koskaan. Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan…”
”Pomo, etköhän sinä nyt hieman ylireagoi?” Werekk uskalsi sanoa. ”Joo, takkiin tulee ja pahasti, mutta meillä on täällä kuitenkin vakaa kontrahti. Palkka juoksee. Tiedän, ettät otat niiden Elämämkertojen tuhoutumisen raskaasti, mutta kirjapainoja on muuallakin.”
”No niinpä kai. Mutta sitä kun rakentaa monisakaraista bisnes-imperiumia, ja sitten yks kaks osa siitä vain katoaa saatana mereen, että mitä tässä pitäisi edes tehdä? Ei jumalauta. Metsääkin meni monta sataa hehtaaria. Ei kyllä huvita viimeistellä sitä kakkososaakaan siihen kirjaan. Menin vielä mainostamaan sitä siinä hiton podkästissä.”
”Meille muuten liittyi pari uutta, ihan pojankloppeja”, Werekk muisti. ”Sanoi, että tulivat sen podkästin takia. Kaipa semmoinen ’influensseri-markkinointi’ oikeasti toimii.”
”Juu, pitää seurata aikaa. Mutta kuules, minulla on juuri kohta se kokous salatiedeosaston poikien kanssa. Lupasivat, että siellä olisi saatu tulosta. Läpimurto, Werekk, läpimurto!”
Werekk kohotti kulmiaan.
”Oikeasti? Luulin Rlorzedtin homman olevan yhtä huuhaata.”
Kenraali tuntui piristyneen yllättäen.
”Kuulemma onnistui ’harvestoimaan pimeää energiaa’ että sai yhtälönsä toimimaan, juu. Manalan Paroonin tuttu, eräs tohtori Plitseer oli avuksi. Ja se meinaa, että Oberaadio Lieggiguolema voi edetä.”
Zakaz, vuosituhansia sitten
Gaggulabio käveli työmaalle. Aurinko porotti suoraan taivaalta. Eroosio oli kuluttanut maata ja kalliota. Puut olivat kadonneet ja tuuli kuljetti hiekkaa pitkin saarta.
Skakdijohtaja, tai silloinen kapteeni, pyyhki hiekkaa otsaltaan ja mittaili paikkaa.
Hän tiesi että Spiriahilta jäi saarelle ainetta jolla hän geenimuunteli Skakdeja. Ja se oli kaiken järjen mukaan edelleen niissä raunioissa.
Labio pyyhkäisi taskuliinalla hikeä otsaltaan ja laittoi hellekypärän paremmin päähänsä.
”Kuules, puoskari. Jos huiputat meitä niin sitten ei kuule kuolonkäki laula”, Labio murahti kaivauksia seuraavan selakhilaanin suuntaan.
”Kärsivällisyyttä”, noidan tavalla kaapuihin ja suureen hattuun pukeutunut selakhilaani myhäili vastaukseksi. ”Se on täällä. Minä aistin sen, eikä minun loitsuni petä.”
Liekkimiesten salatieteiden tutkimuslaitos
Itäisen matoran-kylän rauniot
Kiltainmaa
Räjähti. Kovaa. Niin kovaa, että kaikki rakennuksen ikkunat hajosivat. Ne säpälöityivät tuhansiksi ja taas tuhansiksi pieniksi palasiksi, kuin yrittäen muuttua jälleen hiekaksi. Palata yksinkertaisempaan aikaan ennen kuin tieteet olivat pakottaneet jyväset aivan uudeksi aineeksi.
”Hei skakdit!” kuului sankarillinen huuto. Savun ja tomun läpi näkyi kuusi eri väristä välähdystä sekä toien siluetteja, kun he pudottautuivat sisään tiilirakenteiseen teollisuushalliin. Katossa oli ammottava reikä.
”EI HELVETTI TAAS TE”, parahti mahtava, karmiininpunaisena leiskuva skakdi, joka tuijotti murhaavalla katseella vastustajiaan. Hänen roistojoukkonsa näytti siltä, kuin olisivat jääneet kiinni sormet piparipurkissa.
”Liekehtivä Tuli!” Toa Takama huusi ja osoitti skakdien johtajaa mustalla keihäällään, jossa paloi auringon lieska.
”Jyrisevä Maa!” Toa Kowambra jatkoi, ja hänen kiväärinsä sanoi ”klik-klik” kun hän latasi sen.
”Voimallinen Painovoima!” Toa Pohak huusi kuin yrittäen huutaa kovempaa kuin muut. Hänellä oli suuri pora.
”Viileä Jää!” jatkoi pitkä Toa Bokrujuh, ja otti valmiusasennon pitkä sauva edessään.
”Elävä Kasvillisuus!” Toa Lehatu veti esiin kukkivan katanansa.
”Jalo Kivi!” viimeisteli oranssihaarniskainen Toa Kabar, säkenöivä hakku ja kilpi käsissään.
”Rlorzedt, se on ohi!” Toa Cendai Angoranger julistivat yhdessä. Heidän takanaan räjähti.
Vasta savun hälvetessä toat hahmottivat, miten paljon heidän ympärillään oli vihollisia. Liekkimiehiä joilla oli aseinaan skimmyjä ja kirveitä ja kaikenlaisia monikäyttöisiä härpäkkeitä. Rlorzedt itse seisoi tasanteella takanaan sammio vihreää ainetta. Hän oli valtavan kokoinen korsto punaisessa lihaksikkaassa haarniskassa ja synkässä kasvottomassa naamiossa.
Mutta sammio itse, se hehkui pahuutta. Sen olivat alun perin kaivaneet ylös Spiriahin linnoituksen raunioista Labion miehet selakhi-velhon ohjeistuksen mukaan, mutta viiden meren kauhu, Kapteeni Notfun oli varastanut aineen saadakseen käsirahaa rommiin. Gaggulabio oli palkannut palkkasotureiden eliittiä, itse Amazuan, hankkimaan viruksen Notfunilta. Lukemattomia kokeita myöhemmin virus kantoi viimein hedelmää. Ja nyt, viimeisillä hetkillä ennen voittoa…
”Klaanilaiset ovat löytäneet meidät!” parahti punainen Gerlak, pomonsa vieressä.
”He ovat myöhässä”, sanoi synkkä selakhi, itse Herumor Musta. Tämän kädet oli painettu sammiota vasten, ja niistä piirtyi lasiin mustat tähdet. Vihreänä kihelmöivä aine reagoi niihin, ja muuttui jatkuvasti eläväisemmäksi. Pian toat huomasivat, että makutojen riimut kiemurtelivat läpi koko huoneen. Ne hohkasivat pimeyttä, mikä teki tilasta hämärän, vaikka ulkona oli kirkas päivä.
”Mitäs helskuttia siellä oikein tapahtuu?” kysyi Gaggulabion muhkea ääni vanhan tietokoneen näytöltä, jossa näkyi olevan videopuhelu päällä.
Ja sitten huoneessa oli varmaan kaksikymmentä skakdia, kaikki aseet osoitettuina toiin. Takama huomasi, että heistä monessa oli leikkelyn jälkiä: ohimoista pisti ulos ruuvit kuin heidän aivojaan olisi peukaloitu hiljattain. Pirakoita. Sana, joka olisi herättänyt kauhua lähes kenessä tahansa, mutta ei Toa Takamassa. He olivat selvinneet pahemmistakin tilanteista. Osalla skakdeista oli Rlorzedtin punaiset haarniskat ja R-kirjaimet maalattuina näihin. Toiset muistuttivat tavallisempia pyyleviä Liekkimiehiä.
”HA HA HA, TE TYPERYKSET OLETTE SOTKENEET SUUNNITELMANI VIIMEISEN KERRAN”, Rlorzedt nauroi niin, että rakennus raikasi. Hän kohotti sauvaansa, johon kertyi punaista kra-energiaa. Äänestä päätelleen se latasi erikoishyökkäystä.
”Nyt!” Takama huusi. ”4C!”
Täysi Manala pääsi irti. Elementti-, energia-, ammus- ja verbaaliset hyökkäykset täyttivät hallin.
”Aaaaargh!”
WHOOSH.
”Ottakaa siitä!”
ZIUM. ZIUM.
”Ai saatana!”
KA-BLAM.
”Eäärgh!”
BRAKASH!
”TAPPAKAA NE!”
BOOOM!
Huone oli raunioina, mikä tosin kuulostaa vahinkojen vähättelemiseltä. Hyvä, että tiilirakennus pysyi edes pystyssä. Useita seiniä puuttui. Kaikki oli tulessa, ilmassa, sienissä tai joissakin muussa elementeissä. Spiriahin auringon säteet paistoivat sisään, mikä sai virussammion kuplimaan entistä voimakkaammin.
”Räääh… Takama, Takama, etkö sinä ymmärrä!” Rlorzedt hengitti raskaasti. Hän ja Toa Takama mittailivat toisiaan tarkasti taistelun raivotessa heidän ympärillään.
”Sinä et koskaan opi”, Takama huusi. ”Häviät aina lopussa! Tämä saari on vartioitu!”
Takama hyökkäsi raivokkaasti. Hän väisti ensin skakdin oman sauvan ja iski tätä sitten varjotulta leiskuvalla keihäällään. Hän osui kahdesti, mutta Rlorzedt vain nauroi.
”ETKÖ NÄE TAIVASTA, TAKAMA? PIMEYS ON SIUNANNUT LAPSIAAN UUSILLA KYVYILLÄ!”
Silloin jyrähti, ja salamat lensivät hänen leiskuvasta naamiostaan, sieltä missä silmien olisi pitänyt olla. Salamat kiersivät suoraan Takamaan, joka pelastui vain Kabarin nopealla toiminnalla: tämä heitti kilpensä Takamalle, joka nappasi sen suojakseen viime hetkellä. Salamat kimpoilivat siitä joka suuntaan. Iskun voima heitti Takaman peräseinään, syvälle mutaan ja tiilenkappaleisiin.
”SILLÄ ME OLEMME VIIMEIN RATKONEET ENKELTEN RISTIKON!” Rlorzedt jatkoi julistustaan, ja salamat leiskuivat läpi taistelun. Ne kaartelivat kuin skakdinavialaisen kommunikaattorin matopelissä.
Bokrujuh syöksyi Takaman luokse ja kiskoi tämän ylös kädestä.
”Typerys. Sinun pitäisi olla varovaisempi”, hän sanoi hiljaa. Hänen valkea haarniskansa oli yltä päältä taistelun tomussa ja noessa.
Takama virnisti ja pyyhki verta suupielestään.
”Tämähän on vasta alkulämmittelyä”, tulen toa kehaisi ja kohotti taas keihäänsä. ”Hoidellaan tuo hirvitys. Ota sinä vasen.”
Bokrujuh huokaisi, pyyhki huolen kasvoiltaan ja nyökkäsi. Hän kääntyi muun ryhmän puoleen ja huusi:
”Kabar, Lehatu, suojatkaa meitä, positio F1. Pohak ja Kowambra, tuhotkaa virus!”
Toat jakautuivat taistelupareihin rutiininomaisesti. Itse kukin näytti jo taistelun jälkiä, mutta kukaan ei epäröinyt sekuntiakaan.
Rlorzedt kohosi salamoivana tornina suojaten virussammiota takanaan. Jos hänellä olisi ollut päänsä päällä elämäpisteitä kuvaava palkki, se olisi ollut hädin tuskin puolessavälissä. Iso osa tämän joukoista oli maissa, mutta ei suinkaan kaikki.
”HA HA HA. SKAKDIEN GENEETTINEN KOHTALO ON KÄSISSÄNI. SKAKDI, SKERDE, PIRAKA; VAI VIELÄ SUUREMPI, NELJÄS MUOTO? MEIDÄN ON MÄÄRÄ OLLA KUIN TOAT, MUTTA VOIMAKKAAMPIA. SUPERIOORI LAJI, EVOLUUTION PINNAAKKELI. JA MINÄ, LORDI RLORZEDT SEN KAIKEN VALTIAANA!”
”Mitä saakelia sinä solkotat, Lordzi? Yhteys on vähän huono”, Gaggulabio yritti seurata tilannetta videopuhelun välityksellä. Läppäri, jonka ruudulla hän oli, oli kuin ihmeen kaupalla välttynyt tuhoutumiselta.
Selakhi-velho ei ollut hievahtanutkaan rituaalistaan, vaikka taistelu raivosi aivan hänen takanaan. Mustat riimut kiersivät viruksen sammiota aina vain tiheämmin. Hän mutisi jotakin kuolleella kielellä. Mahtoiko sitä kukaan enää tuntea, joka vaelsi Tuonelan yläpuolisessa maailmassa? Sillä kun Keisarin Noita-Rinki oli tuhottu Kuuden Kuninkaan sodissa, oli menetetty monen kirouksen tuntijat.
”Turpa kiinni jo”, Takama huusi ja kävi tuliseen hyökkäykseen. Kun Rlorzedtin pitkä sauva tavoitteli häntä, Bokrujuh pyörähti lähemmäksi ja iski lordia kylkeen. Osumaa seurasi jäinen räjähdys, kun routaiset piikit räjähtivät kuin kranaatti skakdin haarniskaan. Tämä parahti ja ampui salamoita, mutta Kabarin luoma kvartsiseinä pelasti jään toan. ”Kiitos!” Bokrujuh huusi ja jatkoi hyökkäystään. Kun hän sai Rlorzedtin huomion, oli Takaman vuoro tehdä aggressiivinen lähestyminen ja pistohyökkäys, jota seurasi tuliräjähdys. Oli kuin jokainen heidän aseidensa isku olisi ollut lähitaisteluetäisyyden panssarintorjunta-ohjus, sellainen millä Zakazilla metsästettiin tahtorakeja. Näille toille ase oli pelkkä kehon jatke, ja keho oli ase, joka tiivisti alkuenergiaa väkivallaksi.
”Hänen haarniskansa ei voi kestää näitä iskuja kovin kauaa”, Bokrujuh sai sanotuksi tulen toalle. ”Jatketaan!”
”Tämähän on melkein kuin tanssia”, Takama nauroi.
”Keskity!” Bokrujuh kivahti.
ZZZZZZAPPPP!
Salamat iskivät heidän väliinsä. Mutta vielä suurempi ääni pysäytti heidät, sillä virussammio suorastaan kirkui.
SKRIEEEEEEEEEEEEEEH!
Toa Pohakin pora oli iskeytynyt sammion seinään ja särkenyt sen. Vihreää, paksua tahmaa leijui ulos kuin savuna, ja vahvistettu lasi kirkui kun sitä porattiin. Makuta-viruksen haju oli kammottava, ja pelkkä sen olemus tuntui levittävän kylmyyttä ympärilleen. Ja nyt se oli pakenemassa. Ja selakhi-noita, joka sitä oli manannut vain hetki sitten oli kadonnut jonnekin varjoon pois Pohakin iskun tieltä.
”EIIIIII!” Rlorzedt huusi. Toat näkivät mahdollisuutensa, ja tuli ja jää teki yhteishyökkäyksen, joka iski Rlorzedtin koko pituudeltaan maahan. Takama ja Bokrujuh olivat tekemässä voitokasta, viimeistelevää iskua, mutta silloin pimeys sai apujoukkoja.
Se oli epävalon säde, sellainen säie pelkkää mustaa jonka läpi nähdäkseen on leikattava tie auki veitsellä. Se osui toain keskelle ja levisi kuin pimeyden roiskeina, jotka söivät kaiken valon sieltä, minne ne osuivat. Toa Kabar nosti kilpensä ja syöksyi hakkunsa kanssa uutta tulijaa kohti.
”Liian heikko, liian huono!” murisi uusi, kultainen skakdi, ja ampui Kabaria haulikolla vatsaan. Kiven toa kaatui maahan huutaen kivusta. Tulija ei ollut skakdiksi erityisen suuri, pikemminkin luiseva, ja hänen harjansa loisti aurinkojen kultaa. Hän latasi haulikon yhdellä kädellä ja katsoi toia. Sitten hänen silmistään syöksyi uusi pimeyden säde, joka tuntui hukuttavan kaiken muun.
”Minä olen Gurg, Pimeyden laivan kapteeni!” tämä huusi. ”Ja koska armas Rlorzedt on taas mokannut kaiken, minun piti tulla pelastamaan tilanne.”
Myös Gurgin ohimoilla näkyi pultit, jotka kielivät aivojen muokkaamisesta. Hänen silmänsä leiskuivat pelkkää mustaa.
”ÄLÄ YHTÄÄN ALA”, Rlorzedt huusi toiselle skakdille ja läimäisi Takaman sivuun. Skakdi-lordi pääsi vaivoin ylös. Hänen haarniskansa oli halkeillut ja toinen olkasuoja irronnut. Punaista verta valui noroina haarniskan raoista.
Kahden erikoisvoimaisen skakdin väliin jääneet toat kerääntyivät selkä selkää vasten. Eli siis puolustusmuodostelma B2. Kabar oli hengissä, mutta hädin tuskin pystyssä. Lehatu suojasi tätä.
Rlorzedtin takana virus valui ilmaan särkyneestä sammiosta. Velho näytti imuroivan virusta tuiki tavallisella talousimurilla turvaan. Toat katsoivat toisiaan ja sitten Takamaa.
”Jos hukkaamme mahdollisuutemme, kestää taas kuukausia ennen kuin saamme Rlorzedtin kiinni!” Pohak sanoi tuima ilme kasvoillaan. Ketään ei yllättänyt, että hän kannusti jatkamaan.
”Veli Kabar on haavoittunut!” Lehatu parahti. ”Ja olemme menettäneet pikayllätyksen edun.”
”Kyllä me pystymme tähän”, maan toa Kowambra sanoi hiljaa. ”Me olemme selvinneet pahemmastakin.”
Kabar yski verta ja hengitti raskaasti, mutta yritti esittää kovaa.
Takama oli kahden vaiheilla. Rlorzedt nauroi seuratessaan toien epäröintiä.
”Meidän pitää keskittyä tehtäväämme”, Bokrujuh katsoi Pohakin suuntaan.
”Mutta meillä on siihen mahdollisuus!” Pohak sanoi. ”Rlorzedtin tuhoaminen ja viruksen tuhoaminen hoituvat samalla kertaa.”
”Takama?” Lehatu kysyi. Takama irvisti. Hänen nyrkkinsä liekehti, kun hän katsoi Rlorzedtia.
”Rlorzedt on tappanut satoja!” Pohak huusi. ”Hänen on kuoltava tänään!”
”Mutta jos emme tuhoa virusta, kuinka paljon enemmän tuhoa skakdit aiheuttavat?” Bokrujuh kysyi.
”Se on myös tehtävämme Samelta”, Kowambra mutisi. Hän oli näperrellyt asettaan koko ajan, ja lisännyt siihen uusia osia. Valmistellut jotakin.
”Tehtävä menee edelle, ja teidän hengissä pitäminen senkin edelle”, Takama lopulta sanoi. ”Luota minuun, Pohak, minä tahdon tuon hirviön yhtä paljon hengiltä kuin sinäkin, mutta joskus on päätettävä prioriteetit.”
Takama kääntyi katsomaan ilman toveriaan.
”Lehatu, vie Kabar turvaan.”
Lehatu nyökkäsi. Hän napsautti kenkiään yhteen, ja niihin syttyi antigravitaatiokenttä. Toa nousi leijumaan parikymmentä senttiä maan yläpuolelle.
”Viedään sinut pois täältä”, hän sanoi rauhoittavasti toverilleen, ja köynnösten verkko kasvoi Kabarin ympärille, sitoen tämän tiukasti Lehatun hartioille. Muut neljä toaa ympäröivät heitä, valvoen joka suuntaa. Lehatu lähti luistelemaan pakoon suurella nopeudella ammuttu toveri harteillaan.
Takama jatkoi käskynantoa muulle ryhmälle.
”Pohak, tee Musta-aukko-hyökkäys virukseen. Me muut, pidetään nuo kiireisinä.”
Jäljelle jääneet Angorangerit muodostivat kolmion, jonka keskelle Painovoiman Toa Pohak asettui. Hän osoitti vuotavaa virus-sammiota ja huusi. Pieni musta aukko avautui särkyneen virussammion kohdalle. Se oli kuin ovi pimeintä pimeyttä, joka alkoi repiä sekä sammiota että Rlorzedtin noita-apuria. Vihreät leijuvat virus-säikeet kaartoivat ilmassa kohti mustaa aukkoa.
Samalla hetkellä Lordi Rlorzedt ja Kapteeni Gurg kävivät toien kimppuun kummastakin suunnasta, ja heidän mukanaan oli vielä viimeisen tolpillaan olevat skakdit.
Suurin osa talosta oli jo romahtanut. Tiilenkappaleiden ja katkenneiden lautojen joukossa oli edelleen se tietokone, mistä näkyi Kenraali Gaggulabion mietteliäs katse, kun tämä seurasi videopuhelun kautta taistelua. Hänkään ei sanonut enää mitään, ihmetteli vain suu auki. Pudonnut sikari savusi pöydällä.
Musta aukko kasvoi heidän takanaan. Se oli muuttunut pyörteeksi, joka imi kaiken: raunioiden kappaleet, skakdien ruumiit, makuta-viruksen rippeet. Oliko selakhilaanikin kadonnut tapahtumahorisontin taa? Pohak seisoi keskellä taistelukenttää, silmät kiinni ja hampaat irvessä, pitäen yllä pisteen massaa.
Kowambra oli nostattanut maasta heidän suojakseen seinämät, ja niiden takaa hän ampui niin nopeasti ja taitavasti, että piti puolta skakdeista maissa. Gurg oli ottanut suojaa tiiliseinän takaa, mistä hän ampui haulikolla takaisin. Taistelu oli edennyt niin pitkälle, että Kowambra oli kytkenyt päälle aseeseen sekä kranaatinheittimen että plasman.
Bokrujuh oli hänen vierellään. Hän suojasi heitä jäävoimillaan mutta seurasi silmä kovana Takaman taistelua, valmiina auttamaan siellä missä tilanne muuttuisi pahimmaksi. Ja vain vähän matkan päässä, aivan mustan aukon lähellä mittelivät Rlorzedt ja Takama. He tuijottivat toisiaan kun heidän aseensa hankautuivat toisiaan vasten. Takama puri hammasta, kun tämän arkkivihollinen nauroi.
”Tiedätkö, Takama, miksi sinä et voi voittaa”, Rlorzedt huusi. ”Koska MINÄ en ole enää vain jokin sivujuoni suuressa sodassa. MINUSTA TULEE SEN MUSTA TÄHTI, SEN RUHTINAS, ja sinä pysyt turhien sivutehtävien tekijänä!”
”ME OLEMME AVANNEET TODELLISEN POTENTIAALIMME, KULTAISEN KOHTALOMME”, Rlorzedt jatkoi julistustaan. ”TOAIN AIKA ON OHI, JA PIRAKOIDEN AIKA ALKAA.”
Hän ampui silmistään lisää salamoita. Gurg ampui pimeyttä. Eräs liekkimiehistä (Gerlak) ampui säteitä, joilla muutettiin kasveista eläviä. Neljännen säteet heittivät Kowambran kovaa ulos huoneen hajonneesta ikkunasta. Jos silmävoimallisia henkilöitä olisi kuusi, kaksi ei varmaankaan ollut paikalla, ja heidän henkilöllisyyttään saattoi vain teorioida.
Kenraali Gaggulabio myhäili näytön takaa.
”Minä kyllä kutsuisin teitä Piirakoiksi”, hän sanoi.
