”Lutun yö, Annonan aatto, gukko kolmasti orrelta putoo.”
Legendat puhuvat Valotusta, joka raottaa Varjon ja Valheen verhoa ja paljastaa Totuuden maailmasta.
Valottu kantaa kultaista Valon Kanohi-naamiota.
Naamiota, joka säteilee empatiaa ja myötätuntoa.
Hän on Aurinkojen valtias.
Hänet täytyy löytää.
Hänellä on airut, joka levittää sanaa Valotun saapumisesta.
Kultaisen soturin kultainen sanansaattaja.
Kaikki valon toat pyrkivät täyttämään tämän Kohtalon, sillä se on heille määrätty.
Mata Nuin ja Kolmen hyveen nimeen.
Kuukausia sitten
”Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. ”Onko sinulla asiaa?”
”Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. ”Tarvitsen sotilaitasi.”
”Mihin?”
”Olen menossa eteläiselle mantereelle – erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka… kiinnostaa minua. Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”
Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
”Miksi tarvitset siihen nazorakeja?”
”Tarvitsen henkivartijoita. Sinun joukkosi saavat riittää.”
”Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?”
”Älä kysele liikaa, ystäväiseni. Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”
”Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”
Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
”Kaksi vain.”
”No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”
”Kiitos, ystävä. Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”
Pesän esikunta
Painestetut turvaovet aukesivat ja kaksi nazorakia marssi edessä aukenevaan käytävään. Maanalaisten joukkojen vääpeli oli raskaassa haarniskassaan ja kenttäreppunsa kanssa vaikuttava näky. Harmaa torakka tuoksui maalta. Hän asui syvyyksissä. Jokaisella askeleella hän jätti jälkeensä hienoa kivipölyä. Kehittynyt pora oli hänellä mukana, tietenkin. Suojalasit ja kuulosuojaimet roikkuivat varustevyöllä kenttäpullon seurassa.
Tämän vierellä marssi pitkä, hiekansävyisen kuorensa huolella kiillottanut laivaston pursimies. Hän oli pukeutunut laivaston siniseen sadeviittaan, barettiin sekä saappaisiin. Hänellä oli selässään rinkka ja olallaan kivääri. Hänen vyöllään roikkui pitkä veitsi. Pursimiehen katseessa oli aistittavissa ylpeyttä ja ylimielisyyttä mutta myös hermostuneisuutta. Selvästi hän ei enää pitänyt maanalaista kompleksia kotoisana.
Molemmat olivat nuoria sotilaita, jotka olivat vasta valmistuneet reserviupseerikoulusta. He kaksi olivat tienneet toisensa jo opiskeluaikana, mutta he eivät voineet sanoa tuntevansa toisiaan. Pursimies kohotti kulmaansa, kun vääpelin haarniskan alta varisi soraa lattialle. Hän tuhahti hiljaa. Olisi nyt edes siistiytynyt Kenraalin tehtävää varten.
Toiset ovet aukesivat ja he saapuivat punahohtoiseen komentokammioon. Kuvaputkitietokoneet rätisivät seinustalle. Oven molemmin puolin seisoi hampaisiin asti varustautuneita tiedustelupalvelun sotilaita. Pitkän pöydän takana muutama upseeri supatti hiljaa. Vääpeli ja pursimies ottivat ripeästi asennon, kun pöydän ääressä istunut, selvästi huoneen korkea-arvoisin nazorak käänsi katseensa heihin.
”Kenraal-”
”Kenraalimajuri 010! Pursimies 822 ja vääpeli 861 käskystä paikalla!” pursimies ennätti puhuttelemaan tätä ennen pariaan.
010, vanha maavoimien esikuntaupseeri, nyökkäsi kaksikolle. Hän kohensi alemmalla kädellään monokkelia kuonollaan ja käänsi katseensa takaisin antiikkiseen kirjaan, jota oli ollut lukemassa. Hän oli jäntevä ja tukevarankainen ja piti yhä jääräpäisesti takkinsa etumuksessa jo lakkautetun ratsuväen palveluksessa ansaittuja arvomerkkejä.
”Lepo, nuorukaiset. Tervetuloa. Oletan, että olette perehtyneet saamaanne tehtävänantoon?” 010 sanoi nostamatta katsettaan kirjastaan.
”Kyllä arvon kenraalimajuri. Olen vakaa kuin Imperiumin maaperä! Tuon mukanani maaperänäytteitä kentältä”, porakka sanoi vetäen kätensä lippaan.
Hymynpoikanen nousi 010:n suupieleen.
”Se on loistavaa kuulla. Jätän siis Imperiumimme tuoreen liittolaisen teidän suojelukseenne”, tämä sanoi ja ojensi kätensä kohti huoneen perällä olevaa varjoa.
Vääpeli ja pursimies hieman hätkähtivät – kumpikaan ei ollut huomannut, että tilassa oli vielä joku muu: nimittäin tietokoneiden välähteleviä kuvia ja numeroita katseli punainen matoran. Tämä käänsi siniset kasvonsa ja vilkaisi nazorakeja olkansa yli.
”Hauska tutustua, pursimies 822 ja vääpeli 861. Odotan matkaamme innolla. Lähdemmekö?” Avde sanoi pehmeällä äänellään matoranin kielellä. Kenraalilla taisi sittenkin olla huumorintajua: nämä kaksi ovat kaukana ”eliitistä”.
”Matoralainen? Tämä ei tullut kyllä tehtävänannosta esille”, vääpeli mutisi itsekseen.
”Kenraali ja liittolaisemme vannottivat pitämään yksityiskohdat salassa tietovuotoriskien minimoimiseksi”, 010 selitti ja vilkaisi sitten porakkaa terävästi monokkelinsa läpi. ”Se ei liene vääpelille mikään ongelma.”
Vääpeli kalpeni tajutessaan puhuneensa ohi suunsa. Pursimies naurahti hermostuneesti: ”Ei tietenkään, ei tietenkään, arvon kenraalimajuri! Otamme käskyn kuin käskyn kunnialla vastaan!”
Pursimies vilkaisi Avdea nopeasti sivusilmällä. Ei hänkään mielellään suostunut ma toraa palvelemaan, olihan hän jo pienestä klopista asti kuullut, ettei pintamaailman olioihin voinut luottaa. Tämän lisäksi pursimies tunsi, että jokin tässä Avdessa oli pahasti pielessä; hän ei vain osannut sanoa, mikä. Mutta käsky oli käsky, ja hänen velvollisuutensa oli suorittaa se mukisematta.
”Loistavaa”, 010 murahti ja nousi seisomaan. Vasta kenraalimajurin kääntyessä heitä kohti pursimies tajusi, ettei vanhalla sotasankarilla ollut oikeaa yläkättä. Kenraalin oliivinvihreän univormun hiha oli ommeltu kiinni kyynärpään kohdalta.
”Älkää antako pintamaailman tahria teitä”, kenraalimajuri sanoi tuimasti. ”Esinazorakein siunausta. Na zora!”
”NA ZORA!” kaksi sotilasta karjaisi.
Kenraalimajuri poimi kirjansa ja poistui rivakoin askelin. 861 vilkaisi toveriaan. 822 kohautti varovaisesti olkiaan. Hänestäkään sellainen tervehdys ei ollut ohjesäännön mukainen – jopa hieman kyseenalainen, kun otti huomioon ”siunauksen” uskonnolliset merkitykset – mutta kumpikaan heistä ei alkaisi kritisoida Imperiumin kymmenettä.
Avde hymyili ja nyökkäsi. Sitten tämä napsautti sormiaan.
Oviaukko alkoi piirtyä hitaasti seinään viiva viivalta – kuin universumin kudokseen olisi viilletty reikä, jonka takaa näkyi kelmeää valoa. Pursimiehen silmät laajenivat hämmästyksestä. Vääpeli kurtisti kulmiaan. Hän oli kyllä nähnyt erilaisia käytäviä ja tunneleita, olihan hän ollut monen rakentamisessa mukana. Mutta eteen taialla ilmestynyt ovi tuntui väärältä. Se sattui porakan maailmankuvaan. Hän ei erottanut mitään partikkeleita taikka leikkuujälkeä.
”Tämä on kyllä oudoin tunneli, jonka olen nähnyt”, hän kommentoi.
Taikaesitys jatkui. Oviaukkoon ilmestyi sen luoja, vihreään kaapuun verhoutunut nukke, pidellen airoa kädessään. Olennon olemuksessa oli jotain pahasti vialla, sen pystyi aistimaan ilmasta. Huoneessa olleet nazorakit jähmettyivät. Vartijat puristivat aseitaan tiukemmin.
Avde puolestaan astui muina miehinä lautturinsa ohi käytävään.
”Seuratkaa, ystäväiseni. Joudumme kävelemään hetken, ennen kuin pääsemme purrelleni.”
Enempiä sanomatta vääpeli ryhdistäytyi ja marssi Avden perään. Pursimies vilkuili epäröiden tunnelia ja ovenkarmia, kunnes hän itsekin päätti kipittää sisään. Ovi kolahti kiinni hänen takanaan – kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
”M-mikä tila tämä on? En ole koskaan nähnyt Fesässä tällaista…” pursimies uteli.
”Tämä ei ole meidän rakentamamme. Teräkaivajat tai ortonit eivät ole myöskään tehneet tätä”, vääpeli kertoi. ”Fesän tunnelikartat on kyllä tehtävä uusiksi sitten, kun falaamme takaisin.”
Kaksikko kuuli edellä kävelevän matoranin hymähtävän.
”Älkää pelätkö, en ole kaivertanut salakäytäviä Pesäänne. Ehkä teidän ei kannata ajatella tätä liian konkreettisesti. Tämä reitti on vähän kuin… kouru veden pinnalta pinnan alle.”
Vääpeli ja pursimies vilkaisivat toisiaan kummissaan.
”Minne me olemme matkalla?!” vääpeli kysyi tuohtuneena.
”Etelämantereelle”, Avde sanoi viimeinkin suoraan, ”mutta joudumme ensin tekemään pienen välipysähdyksen.”
Vieterinukke kohotti kätensä, ja samanlainen ovi kuin aikaisemmin piirtyi keskelle käytävää. Kaksi nazorakia seurasivat sitä ällistyneinä. Pursimies hieraisi silmiään yhä epäuskoisena.
”Teidän jälkeenne – mutta muistakaa: älkää katsoko ylös”, Avde sanoi painokkaasti.
Nazorakit astuivat ovesta, ja samassa heidän maailmansa laajeni.
Suola-aavikko
Piirteetön autiomaa levittäytyi heidän edessään silmänkantamattomiin. Täydellinen valkoisuus. Taivaan ja maan halkaisevaa horisonttia pystyi hädin tuskin hyönteissilmin näkemään. Kaikkeus oli tyhjää täynnä – ainoastaan kaukana taivaanrannassa siinsi temppelimäinen rakennus.
Ja ainoastaan Musta Aurinko valaisi taivasta. Sekä vääpeli että pursimies jotenkin vaistosivat, ettei sitä kannattaisi katsoa.
”Mielenkiintoinen fartikkelirakenne”, vääpeli otti tomua käteensä ja tutki sitä suurennuslasilla.
”Mi-mihh-mit…” pursimies sopresi. ”Missä me olemme? Tämä nyt ei ainakaan ole Fesässä!”
Pursimies kaivoi rinkastaan kiikarit ja haravoi horisonttia maksimitarkennuksella.
”… ei mitään. Ei mäkiä, ei vuoria, ei merta, ei filviä taivaalla. Me emme voi olla enää saarella.”
Pursimies kohotti kätensä ohimolleen. Hän yritti parhaansa mukaan järkeillä tätä mahdotonta paikkaa, mistä itsensä löysi. He eivät voineet olla kovin kaukana komentokammiosta, jostä he olivat matkaan lähteneet. Heidän kulkemansa matka oli tuntunut maksimissaan 50 metriltä! Tällaista tilaa ei voinut olla olemassa!
Pursimiehen kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä kuullut kummitustarinoita mata-kansan langettamista kirouksista. Hän kysyi värisevällä äänellä: ”Avde… oletko sinä kironnut meidät? Onko tämä jotain… taikaa?”
”Tämä on siunaus teille. Ei kirous. En yleensä jaa siunauksiani näin avokätisesti”, Punainen mies tokaisi.
Nazorakit katsoivat toisiaan. Heidän silmiensä vihreä silminnähden himmeni, kunnes siitä oli jäljellä vain häivähdys. Jopa Avden vieteriukko alkoi menettää värejään.
”Tämä paikka odottaa vielä luojiaan”, Avde sanoi. ”Älkää välittäkö aaveista tai kummituksista. Henget jättävät teidät kyllä rauhaan.”
Vääpeli oli kyllä kuullut Nynrahin haamuista, mutta taikausko oli vain taikauskoa; hänen maailmankuvansa kielsi uskomasta niihin. Usko Imperiumiin oli vahvempi kuin usko taikurin temppuihin. Jos asia vaati uskomista, se ei ollut todellista.
”Et nyt tosissasi väitä, että täällä on kuolemanjälkeisiä sieluja?” vääpeli töksäytti ajatuksensa ulos.
”Sielut harvoin piittaavat siitä, kummalla puolella elämää ne ovat. Mikä minua kiinnostaa enemmän, ystävät, on teidän sielujenne laatu.”
Punaisen miehen katse tuntui leikkaavan läpi kitiinikuoren.
”Miten sinä aiot mitata sielun laatua?” vääpelin aivot raksuttivat. Hänelle maanäytteet olivat tuttuja. Kemiaa, fysiikkaa, biologiaa. Laitettiinko ne johonkin vaakaan?
”Tzk, efäilen vahvasti onko mitään ’sielua’ olemassakaan”, pursimies tuhahti.
”Kylmää materialismia, kuten Imperiumin lapsilta sopii odottaa. Siitäkin huolimatta, että astelette todellisuudessa, jota edes Tohtori 006 ei osaisi selittää”, Avde sanoi horisonttia katsellen. Hänen äänensävynsä oli enemmän haikea kuin vaativa. ”Se on aina rajoittanut kansanne potentiaalia. Ei, kun minä kysyn teidän sielunne laatua, minä haluan tietää, keitä te todella olette. Oletteko milloinkaan edes kysyneet itseltänne, mitä olisitte ilman Imperiumia?”
Nyt pursimies astui äreästi eteenpäin.
”Tuki suusi, saasta! Älä fuhu meidän ’fotentiaalin rajoittamisesta’! Te fintamaailman oliot olette aina sortaneet meitä fuhtaita! Te ajoitte meidät maan alle fois aurinkojen valosta! Älä loukkaa lajimme kunniaa!”
Yhä vain heidän värinsä haalistuivat. Vain Punaisen Miehen kasvot sekä pursimiehen siniset vaatteet säilyttivät sävynsä.
”Minä olen nazorak. Minä olen Imferiumin soturi. Ilman yhdyskuntaa en olisi mitään”, vääpeli totesi järkähtämättömästi. Hän oli kotonaan maan alla, eikä hän edes halunnut pintamaailmaan.
”Moni pinnalla on aivan yhtä eksyksissä. Ette ole niin erilaisia kuin haluaisitte uskoa. Mutta aina silloin tällöin joku herää unestaan ja ymmärtää. Kenties sitä ei voi pakottaa.”
Avde katsoi kumpaakin nazorakia kummallisen myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan suuntaan, joka näytti tismalleen samalta kuin kaikki muutkin suunnat. Hänen lautturinsa seurasi perässä.
”Kävelkää kanssani.”
Pursimies 822 nyrpisti kuonoaan, mutta lähti Avden ja tämän nuken perään. Häntä turhautti matoranin hienopuheisuus ja ylimielinen tyyneys. Olisi sanonut nyt jotain vastaan! Kenraalin tehtävä tai ei, matorania hän ei alkaisi kumartelemaan!
Vääpeli 861 oli tavallisesti hyvä hahmottamaan etäisyyksiä ja maan muutoksia, mutta nyt niitä ei kerta kaikkiaan ollut. Kuinka pitkään he olivat kulkeneet? Hän oli yrittänyt pitää silmällä taskukelloaan, mutta jokaisella vilkaisulla siinä oli vähemmän järkeä. Mekaanisen kellon ei pitäisi reagoida sillä tavalla… juuri mihinkään. Sen täytyi olla hajalla, se oli ainoa selitys.
He kulkivat ikuisuuden jos toisenkin. Heidän oppaansa ei ollut sanonut sanaakaan. Maisemia ei juuri ollut. Kerran pursimies oli huomannut kaukana valkoisella tasangolla leijuvan olennon, mutta se oli kadonnut, kun hän oli laskenut kiikarinsa.
”Tämä paikka karmii minua”, pursimies kuiskasi parilleen zankrzoraksi.
”Onkohan tällä luolalla kattoa?” vääpeli kuiskasi vastauksena. ”Kaikki vaikuttaa täällä niin teolliselta ja väärältä. Yhtään luonnollista muodostelmaa ei ole tullut vastaan.”
Pursimies melkein katsoi kohti taivasta, mutta tuli pian toisiin ajatuksiin.
”Hehe, en… en osaa sanoa. Saammekohan yhteyden esikuntaan – tai edes laivastoon? 861, kokeile kenttäradiotasi.”
”Käskystä”, vääpeli murahti. Hänellä oli keskikokoinen radio taisteluliivinsä reisitaskussa. Se oli keskipitkän matkan radiovastaanotin että -lähetin, jota käytettiin yleensä komppaniatason viestimiseen. Kun 861 käänsi läpi taajuuksista, radio huusi omituista, tyhjää kohinaa. Miltään kanavalta ei kuulunut mitään muuta. 822 otti oman pienen radiopuhelimensa, ja nopean testin perusteella he sentään pystyivät kommunikoimaan toisilleen. Yhteys oli heikko ja kohiseva, mutta se oli olemassa, mikä teki nazorak-kaksikolle hieman vähemmän eksyneen olon.
Jos ”eksymisellä” mitään merkitystä oli maailmassa, missä ei tuntunut olevan mitään.
Jälleen yksi ikuisuus kului. Sitten Avde pysähtyi. Paikka ei näyttänyt mitenkään merkitykselliseltä. Hän kuitenkin katseli jotakin horisontissa. Niiden ikuisuuksien aikana värien rippeetkin olivat kaikonneet.
”Tämä maailma oli kerran kauniimpi”, hän lausui. ”Mutta se kuvastaa edelleen lukemattomia mahdollisuuksia. 861, millainen olisi sinun unelmiesi maailma?”
Vääpeli joutui oikeasti miettimään vastausta kysymykseen. Oman itsensä ja omien mielitekojensa ajattelu ei tullut hänelle yhtään luontevasti. Hän oli aina ollut vain osa järjestelmää. Oli käytäviä, joita suunniteltiin ja kaivettiin. Tehtiin louhoksia. Pidettiin huolta, että katto ei romahtanut tai että ei aiheutettu tulvia pohjavesiin poraamalla. Jos vapaa-aikaa oli, lätkittiin korttia muiden yksikön jäsenten kanssa.
Se tuntui pursimiehestä kiusalliselta minuutilta, kun he vain seurasivat ajatuksissaan olevaa kaivosmiestä. Kun vastausta ei kuulunut, kääntyi Punainen mies toisen sotilaan suuntaan.
”Entä sinä, 822? Millainen olisi sinun unelmiesi maailma?”
Pursimies naksutteli pihtejään mietteliäästi. ”Vai unelmieni maailma. No… jos ihan mielikuvitteelliseksi heittäydyn, niin minun maailmassani olisi enemmän kufoleita. Kufoleita, mantereita, saaria ja meriä. Siellä olisi aina hyvä sää furjehtia ja vesi olisi kirkasta. Jokainen satama olisi turvallinen fysäkki, kun nazorakit kansoittaisivat maita. Sotimisen sijaan voisimme tutkia maailman villejä sakaroita! Olisin seikkailija kuin Amiraali konsanaan.”
”Maailmasi kuulostaa kauniimmalta kuin se, mitä Imperiumi julistaa virallisena totuutenaan”, Avde sanoi hiljaa.
Pursimies hymähti.
”Niin, kaifaisin kyllä itsekin enemmän kirjallisuutta siitä, mitä teemme Lofullisen voiton jälkeen.”
Sitten seilori vilkaisi terävästi matorania. ”Entä te, Avde? Millainen on teidän unelmien maailma?”
Avde hymyili hieman. Hän oli selvästi tyytyväinen vastaukseen.
”Minä unelmoin maailmasta, missä jokainen meistä olisi vapaa. Sellaisesta maailmasta, missä pursimies 822 voisi seilata meriä tutkimusmatkailijana, jos niin tahtoisi. Missä vääpeli 861 voisi omistautua maaperän tutkimiseen aseiden rasvaamisen sijaan. Missä matoralaiset eläisivät vapaana Suuren Hengen kirkon kahleista. Maailman kansat ovat aina olleet erinomaisia rakentamaan tukahduttavia koneita, jotka kuristavat sen, mitä me todella tahdomme tehdä.”
Punainen mies huokaisi ja katsoi kaukaisuuteen.
”Olen kiertänyt tätä maailmaa ikuisuudet, pidempään kuin teidän Imperiuminne on ollut olemassa, pidempään kuin Metru Nuin kaupunki on noussut kohti taivasta. Minä iloitsen jokaisesta, joka avaa silmänsä unelmien loputtomille mahdollisuuksille. Lopulta voimme saavuttaa vapauden utopian vasta, kun siihen uskoo useampi kuin koneeseen.”
Pursimies kohotti tuntosarviaan. Hän jakoi merkitsevän katseen vääpelin kanssa.
”’Pidempään kuin Imperiumi’… kuinka hiton vanha hän on?” pursimies kuiskasi zankrzoraksi.
Vääpeli nyökkäsi.
”Varsin sileäposkinen matoran-vanhukseksi. Joko hän valehtelee tai hän ei ole matoran lainkaan.”
Pursimies selvensi kurkkuaan ja puhui jälleen Avdelle:
”Oletfa jalomielinen. Liittouduitko nazorakien kanssa saavuttaaksesi tämän utofiasi?”
”Jaan Kenraalin kanssa tiettyjä yhteisiä intressejä. Mutta ei, hän ei usko vapauteen, eikä hän tiedä, mitä tekisi Lopullisen voiton jälkeen. Siinä mielessä sinä, 822, olet jo hieman vapaampi kuin Kenraali.”
Tämä yllätti pursimiehen. Hän hymähti äänekkäästi, mutta sillä hän yritti lähinnä peittää oman nolostumisensa. Moista imartelua ei kuullut joka päivä. Vai oli hän ihan Kenraaliakin vapaampi.
”Se ei ollut imartelua. Minä tarkoitan, mitä minä sanon”, Avde huomautti.
Pursimiehen kasvot kalpenivat. Pystyikö hänen ilmeitä lukemaan noin helposti, vai… oliko Avde lukenut hänen ajatuksensa?
”… täytyy myöntää, Avde, etten ole koskaan fuhunut fintamaailman asukin kanssa näin fitkään. Tämä on ollut… kiinnostavaa”, pursimies heitti vastaukseksi – tällä kertaa kuitenkin huomattavasti epävarmemmalla äänellä. ”Kerro, toveri Avde, lisää itsestäsi. Kerro lisää sinun unelmastasi.”
”Ilo on täysin minun puolellani”, Avde nyökkäsi… ja vasta silloin nazorakit tajusivat, että hänelle oli ilmestynyt varjo. Ei sellainen varjo, jonka auringot heittäisivät luonnollisesti, vaan mustaakin mustempi varjo – sellainen, joka näytti syövän kaiken yhtä lopullisesti kuin aurinko heidän yllään.
”Mutta ensin, ystävät, autan teitä katsomaan omiin sieluihinne.”
Silloin hänen varjonsa laajeni ja kohosi, kuin se ei olisi ollut varjo lainkaan. Se kohosi jokaiseen suuntaan Punaisen Miehen takana, ja kymmenet punaiset silmät avautuivat sen syövereistä.
Pursimies katsoi eteensä. Hän näki… itsensä. Hän näki itsensä tulvivassa luolassa, jonka suuaukolta oli näkymä rannalle, missä laiva teki lähtöään. Hän tunnisti, että laiva oli hänen.
Hän yritti astua kohti luolan suuta, mutta ei pystynyt: hänen toisen nilkkansa ympärillä oli kahle, jonka kettingin pää oli pultattu peruskallioon. Hänen kasvoilleen kohosi kauhistunut ilme. Hän yritti repiä kahlettaan, huutaa muille seiloreille, etteivät nämä jättäisi häntä, mutta turhaan. Laiva nosti ankkurinsa ja alkoi lipua kohti horisonttia.
Epätoivoisesti pursimies huusi. Hän huusi niin kauan, että kadotti äänensä. Hän puristi silmänsä kiinni. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut tätä! Hän tahtoi merelle! Hän tahtoi olla VAPAA!
Sitten hän kuuli pärskähdyksen, kuin jotain olisi pudonnut veteen. Hän kuuli myös siipien läiskettä. Pursimies hengitti kiivaasti, kunnes hän viimein uskalsi raottaa silmiään. Pimeyden meressä häntä kohti hyppeli… kala?
Pursimies kohotti tuntosarveaan. Kala hyppeli veden pintaa pitkin pursimiehen jalkojen juureen. Se oli lentokala. Se räpytteli siipimäisiä rintaeviään ja näykki nazorakia varpaasta. Pursimies hymähti. Tuo kala oli oikeastaan aika kaunis. Hän otti sen varovaisesti kämmenelleen ja ihaili sitä lähempää. Hän hengitti jo paljon rauhallisemmin.
Lentokala katsoi nazorakia lempeästi punaisilla silmillään.
Vääpeli putosi jostain korkealta. Hänen allaan hopeinen meri tyrskysi syysmyrskyn lailla. Siivistä ei ollut mitään hyötyä, hän ei ollut rakettijääkäri. Ilmavirta tuntui tuntosarvissa. Torakka hapuili tarvikeliiviään. Pora olisi hyödytön tässä tilanteessa. Maanmittausvälineet lensivät ilmassa kun vääpeli yritti löytää jotain mikä auttaisi häntä tässä tilanteessa.
Turhaan.
Hän halusi huutaa, mutta ei voinut. Hän laittoi yläraajat silmiensä eteen. Hän ei halunnut kohdata merta. Hän ei uskaltanut.
Hän ei koskaan kohdannut merenpintaa. Aaltojen syvyyksistä nousi uljas valas, jossa yhdistyi suuri koko ja vauhti. Tumman hirvityksen iho oli täynnä uurteita, muutama harppuunan väkänen törrötti tämän haarniskan ja lihan välistä. Olento oli varmasti upottanut useita valaanpyyntialuksia.
Valas ponnahti hyppyyn ja avasi kitansa.
Olennon massiivinen suu hehkui punaisena helmenvalkea hammasrivistö loistaen. Sen hampaanväleissä oli veitsikalmarin pyyntilonkeroita.
Nazorak löysi itsensä olennon nielusta, lihaluolasta. Virta vei häntä yhä syvemmälle olennon sisälle kohti tämän vatsaa. Lihamaailma oli täynnä arpikudosta: moni muu oli taistellut olennon tahtoa vastaan joutuessaan tämän saaliiksi.
Vääpeli tunsi loppunsa koittavan. Hän ei pääsisi täältä enää pois. Vatsahapot syövyttäisivät hänet ja pilkkoisivat hänet rahipedon energiaksi ja ravintoaineiksi.
Kuin jumalallinen väliintulo olisi tapahtunut, pieni musta ja punasilmäinen myyrä kaivautui hänen avukseen. Rahi kaivoi tunnelia valaan lihaan, ja nazorak päätti seurata sitä. Matka lihatunneleissa kesti pitkään. Rasvaa, lihaskudoksia ja luuta sai väistellä biotolkulla.
Valas oli onneksi pinnalla, kun myyrä ja nazorak pääsivät ulos sen syövereistä. Aikaa tuntui kuluneen päivätolkulla heidän seikkailunsa aikana.
Vääpeli oli helpottunut uuden ystävänsä avusta. Uni jatkui levollisesti painajaisen jälkeen.
Tuuli värisytti nazorakin tuntosarvia. Pursimies avasi hitaasti silmänsä. Hän makasi kasvot nurmikossa.
Vihreää ruohoa.
Hän kierähti, nousi istumaan ja pälyili ympärilleen. He olivat rantatörmällä normaalin taivaan alla. Vähän matkan päässä törmä muuttui kiviseksi rannaksi, joka laskeutui mereen. Pursimies kääntyi ympäri. Vääpeli makasi hänen vierellään. Tämä ei ollut vielä tajuissaan, mutta hän näki, kuinka tämän rinta kohoili hengityksen tahtiin.
Ja vähän matkan päässä istui Avde pienellä kivellä. Tämä katseli merelle eikä näyttänyt noteeraavan herääviä nazorakeja. Horisontti oli kauniin sininen. Sellaisia loppukesän päiviä ei olisi enää monta.
Pursimiehen katsellessa Punaista Miestä hänen päässään laukkasi lukemattomia kysymyksiä. Mitä hän oli nähnyt? Oliko… oliko Avden varjo hyökännyt heidän kimppuunsa? Missä he olivat nyt ja mikä oli ollut se outo valkoinen tila? Mikä oli paistanut tyhjän maailman taivaalla?
Nazorak hengitti syvään. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista pelkoa. Hänellä ei ollut koskaan ollut unihalvausta – hän pohti, mahtoiko se tuntua samalta. Kuitenkin… nyt hän tunsi olonsa levolliseksi, kuin kaikki jännitys ja särky hänen lihaksistaan oli kadonnut.
”Autan teitä katsomaan omiin sieluihinne”, pursimies toisti mielessään. Sitten hän nousi horjahdellen jaloilleen ja asteli Avden vierelle. Tämä kohotti katseensa häneen.
”No, opitko itsestäsi jotain uutta?”
Nazorak tuijotti matorania tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän näytti empivän seuraavia sanojaan.
”Kyllä…”
Pursimies istahti matoranin viereen ja käänsi katseensa merelle. Tällä kertaa hän huomasi rantaviivalle ankkuroituneen valkoisen veneen, jonka edessä vihreäkaapuinen hahmo odotti. Pursimies lipaisi kielellään meri-ilmaa ja tähyili taivaalla kaartelevia lintuja.
”Tämä rantaviiva näyttää tutulta. Olemmeko Etelämantereella?”
Avde nyökkäsi. ”Kylä nimeltä Tangoia Sadiil Koro on aivan lähellä. Kotisaarenne on pohjoisessa. Oletko koskaan seilannut näillä vesillä?”
”Kyllä. Minut oli aiemmin komennettu Cofs Nuin tukikohtaan. Olin yhden fregatin miehistöä. Silloin mantereen luoteiskulma tuli tutuksi.”
Avde nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kun tämä ei ollut vastaamassa, pursimies kysyi:
”Uskotko että nazorakeilla on sielut?”
Vuorokausi sitten moinen ajatus ei olisi edes käynyt nazorakin mielessä.
Punainen mies nyökkäsi. ”Te pelkäätte ja haaveilette ja uskotte kuin mikä tahansa muu kansa. Nähdäkseni se kertoo kaiken tarvittavan. Koetko, että usko sieluun muuttaa jotakin?”
Pursimies hengitti syvään. Hän tuijotti horisonttia kaukaisuudessa. ”Sielu on hyvin henkinen sonsefti. Nazorakit eivät kykene taikomaan eivätkä hallitsemaan elementtejä. Varmaan siitä syystä olemme kääntäneet selkämme kaikelle henkiselle.”
”Uskoanne Lopulliseen voittoon voi verrata matoran-uskon Kohtaloon. Harva sivilisaatio kykenee täysin kadottamaan uskon johonkin itseään suurempaan.”
Pursimies oli tovin hiljaa. ”Niin, enfä ole miettinyt sitä tuolla tavalla. Minä fääsin fari viikkoa sitten katsomaan Totuusministerin uusimman oofferaesityksen. Se kertoi Esinazorakien viimeisestä taistosta. Minusta se oli hyvin vaikuttava. Monet toverini liffueessani tuntuvat uskovan Esinazorakeihin.”
”On lohdullista, ettette ole täysin luopuneet sellaisesta uskosta. Mitä itse ajattelet Esinazorakeista?”
Pursimies kohotti olkiaan. ”Kyllähän se tuntuu jännittävältä ajatuksesta – että me nazorakit olisimme maailman valittu kansa matoranien sijaan. Että me folveudumme jostain suuresta ja myyttisestä. Mutta… se voi tuntua myös raskaalta joskus. Että minun harteillani olisi suuri vastuu olla heidän maineensa veroinen.”
”Lapsen on aina vaikea päästä irti opettajansa varjosta. Se voi muodostua kahleeksi”, Punainen Mies sanoi. ”822, minä uskon, että olet viime kädessä vastuussa ainoastaan itsellesi. Kun Lopullinen Voitto vielä kerran pyyhkii yli maailman, vain ne, jotka ovat heittäneet pois maalliset kahleensa ja uskovat, perivät taivaan.”
Perivät taivaan… 822 toisti mielessään.
Pursimies havahtui ajatuksistaan, kun kuuli vääpelin ärähdyksen. Tämä oli viimein herännyt ja yritti kammeta itseään istumaan raskaassa varustuksessaan. Pursimies meni tämän luokse ja tarjosi auttavaa kättään.
”Huomenta, 861. Nukuitko hyvin?” Avde kysyi arkisesti.
”Näin kammottavaa unta”, vääpeli sanoi. ”Siinä oli jättiläismäinen valas ja outo funasilmäinen myyrä. Fainajaisella se uni alkoi. Kontiainen oli oudon tuttavallinen ja mukava.”
”Se on hyvä kuulla”, Avde nyökkäsi. ”Puhelimme juuri toverisi kanssa sieluista.”
Pursimies näytti hieman nololta, kuin se olisi ollut suuri paljastus.
”Sieluista? Mietin kyllä sen teidän keskustelunne jälkeen niitä unelmia. Mitä haluaisin tehdä, jos saisin fäättää elämästäni. Olen… salaa ollut kiinnostunut junamatkustamisesta. Fesän sisällä on tullut ajeltua, joten tuollainen tafa matkustaa fintamaailmassa tuntuu luontevalta. Onu-Metrun kaivauksia olisi myös mielenkiintoista nähdä. Mikä se fohrok oikein on?”
”Olen kuullut, että Pohjoisen mantereen läpi kulkee maailman pisin rautatieverkosto”, Avde sanoi. ”Kenties pääset vielä näkemään sen. Toistaiseksi tehtävänne ei vie niin kauas.”
Vääpeli hillitsi pienen innostuksensa. Hänen mielikuvituksensa ei ollut koskaan laukannut näin. Ehkä silloin opiskeluaikoina.
”Olisi kiva fäästä sen kyytiin. Mikä tämä meidän tehtävämme oikein on?”
”Kerrohan, pursimies, osaatko navigoida tähdistä?” Avde kysyi toiselta.
”Totta kai”, merimies vastasi jopa hieman loukkaantuneena.
Avde katsoi kumpaakin nazorakia arvioiden.
”Tahdon teidän etsivän minulle erään Valotun. Hänen toa-tähtensä on kirkas, ja se tulee näkymään jossakin pohjoisella taivaalla.”
Nazorakit vilkaisivat toisiaan. Pursimiehen katse petti huolen.
”Valon toan?” hän kysyi. ”Mutta me olemme kaksin, eikä meillä ole erityisen voimakkaita aseita.”
”Älkää pelätkö. En soisi teidän kuolevan. Haluan ainoastaan tietää, missä toa on; en sen enempää. Olen seurannut hänen… tekemisiään ennenkin, mutta hän ei koskaan viivy pitkään yhdessä paikassa. Tunnistatte hänet hatusta.”
”Mikä tämä toa on?” pursimies tivasi.
Avde mietiskeli hetken.
”En odota teidän tuntevan Valotun legendaa.”
Nazorak pudisti päätään. Vääpeli tuhahti hieman.
”Valottu. Aurinkojen Ritari. Aamuntuoja. Legenda on yhtä vanha kuin sivilisaatio. Valon toa, joka nousee lopun aikana pelastamaan taivaankannen iäiseltä pimeydeltä.”
Nazorakit vilkuilivat Avdea ja toisiaan. He eivät selvästikään olleet varmoja, millä tavoin heidän uusi opettajansa suhtautui tarinaan.
”Toa Domek on Valon Toa, ja siten hänetkin on tuomittu Valotun polulle. Hän välttelee sitä parhaansa mukaan. Siksi uskon, että meillä voi olla jotakin yhteistä.”
Pursimies näytti mietteliäältä. Sitten hän nyökkäsi.
”Etsimme, millä saarella hän on, ja seuraamme häntä. Miten otamme yhteyttä, kun tehtävä on suoritettu?”
”Uudet ystävänne osaavat auttaa teitä siinä”, Avde sanoi vilkaisten tätä päin ja otti askeleen kohti rantaa. ”Näemme pian uudelleen.”
Punainen mies asteli alas rantaa pitkin ja astui liikkumattoman lautturin ruuheen. Alus kulki rannasta vain muutaman airon vedon, kunnes katosi, siinä kahden nazorakin silmien edessä. Aukko todellisuudessa vei veneen, eikä sen matkustajasta jäänyt muuta todistetta kuin jäljet rantahiekassa.
Pursimiehestä tuntui… oudolta. Hänen käsissään ja varpaissaan kihelmöi. Aivan kuin hänestä olisi tuntunut, ettei hän olisi tahtonut Avden jättävän heitä. Hän ei varmasti ollut tavannut ketään niin mystillistä ja kiehtovaa henkilöä.
Vääpelin mielikuvitus taas oli alkanut elää omaa elämäänsä mysteerimiehen tapaamisen aikana.
”… Vai Valottu”, pursimies puuskahti hämmentyneenä. ”Vääpeli, oletko ollut koskaan näin kaukana Pesästä? Nimittäin minusta tuntuu, että tämä saattaa olla vähän pidempi komennus…”
”En ole koskaan käynyt näin kaukana. Puhuivat, että Maanalaisen tiedustelun väki oli uskaltautunut syvälle Ma Wetiin. Että se jatkuisi aina merien alle. Ja siellä olisi kaikkea outoa”, vääpeli kertoi.
Pursimies nyökkäsi. Hän mittaili vääpeliä sivusilmällään päästä varpaisiin. Kömpelö metrojääkäri, joka ei ole koskaan astunut vieraalle maalle, hänen parinaan toaa etsimässä. Se ei ollut ideaalein tilanne pursimiehelle, mutta sen kanssa piti vain pärjätä. No, ehkä oli hänelle luontevampaa ottaa johtajan rooli tässä parivaljakossa.
He ryhtyivät tarkastelemaan ympäristöään. Ranta ei ollut kovin kaukana kylästä. Pursimies nosti kiikarit silmilleen. Tangoia Sadiil Koron talot olivat savisia matoran-taloja kupolikattoineen. Kylästä kulki pieni polku satamaan, jossa oli muutama pieni purjevene.
Pursimiehen ilme synkkeni. ”861.”
”No mitäs?”
”Tajusin juuri, että meidän pitää varmaan vohkia vene.”
”… pitääkö?”
”No minulle annettiin vain 60 ratasta pintamaailman valuuttaa. Se ei ole paljon, eikä se varmasti riitä veneen ostamiseen.”
”Punaisen miehen testi. Mielikuvitusta käyttämällä me varmasti keksimme ongelmaan ratkaisun!”
Pursimies pyöritteli silmiään. ”No kuvitteleppa meille paatti, älykääpiö.”
Vääpeli oli vähän loukkaantunut. Oli heillä aseet. Väkivalta oli ratkaisu tähänkin pulmaan.
He odottivat hämärän laskeutumista ennen kuin hiipivät satamaan. Laiturissa oli pienikokoinen moottoripursi, jonka kannella paloivat valot. Silmälappuinen merimies-skakdi vihelteli hyvätuulisesti tarkistaessaan purjeiden solmuja. Hänen hyräilynsä hiljeni korahdukseen, kun pursimiehen kiväärin pistin upposi hänen selkään. Nazorakit tönäisivät skakdin kylmästi veteen, irrottivat köydet laiturista ja suuntasivat aluksellaan kohti avomerta.
Yö laskeutui Välimeren aalloille. Pursimies seisoi ruorin takana ja tarkisti heidän kurssiaan kompassistaan. Hän yritti tähyillä tähtitaivasta.
”861! Huomaatko taivaalla mitään erityisen kirkasta tähteä?”
822 hyräili vanhaa laivaston marssikappaletta. Aurinkojen hehku himmeni horisontissa, ja meri tuoksui raikkaalta. Seilori koki olevansa elementissään.
Sitten hän kurtisti kulmiaan. Miksei vääpeli vastannut?
”861! Hoi, kuulitko?”
Vääpeli ei edelleenkään vastannut. Pursimies laittoi ruorin lukituksen päälle ja poistui kannelle. Hän löysi toverinsa laivan ruumasta. Vääpelin hampaat tärisivät, ja hän heijasi itseään edes takaisin. Pursimies katsoi tätä kummissaan.
”Vääpeli… kaikki hyvin? Oletko sinä paleltunut?”
”Pelkään merta kuollakseni. Sitä on mahdoton kesyttää porilla tai hakuilla. Se kätkee syövereihinsä olentoja, jotka voivat nielaista meidät kokonaisina. Näin unessani valtavan valaan, jonka lihasyövereihin minut nielaistiin.”
Vääpelin katse oli tyhjä. Tämän alakädet kramppasivat.
Pursimies räpytteli silmiään. ”Si-sinä pelkäät merta? Oikeasti? Mikset sanonut siitä mitään aiemmin?”
”Imperiumin oppeihin kuuluu, ettei pelkoa näytetä. Sen pitäisi olla sinulle itsestään selvää”, vääpeli tiuskahti. Oikeasti hän oli aivan hajalla ja nolona asiasta.
Pursimies pudisteli päätään. Hän ei ollut varma, kuuluiko hänen ottaa vääpelin tilitys vakavissaan. Tämäkin vielä! Mitäköhän kenraalimajuri oli ajatellut määrätessään porakan tähän tehtävään? Vai oliko tämä miettinyt mitään – olivatko he kaksi olleet vain joutilaimpia sotilaita lähettää Avden lapsenvahdeiksi?
Mutta sitten pursimies mietti omaa painajaistaan. Oliko hänkään toisaalta mikään esimerkkisotilas, jos itse kammosi ajatusta maan alla elämisestä?
Pursimies huokaisi ja laski katseensa häpeissään murjottavaan vääpeliin.
”No… kaipa se on ihan loogista. Maanalaisissa joukoissa tuskin tarvitaan uimakoulutusta.”
Hän raapi ohimoaan mietteliäänä.
”Ohjaamossa oli yhdet pelastusliivit – voin tuoda ne sinulle. Voin hoitaa hommat tuolla kannella tämän yön. Jos alamme huomenna koulimaan sinusta merenkävijää?”
Vääpeli mietti hetken. Vaikka tarjous kuulosti järkevältä, hän oli silti kauhistunut ideasta.
”Tarvitsen ne pelastusliivit kyllä, ennen kuin alan mihinkään tällä aluksella.”
Pursimies nyökkäsi. Hän nousi portaat ylös ja asteli kajuuttaan, missä hän alkoi tutkimaan lattiatason kaappeja. Missä hän olikaan nähnyt ne liivit… ah, siinä! Kaappeja tonkiessaan pursimiehen katse osui pariin matorankieliseen kirjaan. Hän silmäili niiden kansia lievä inho kasvoillaan.
Hän oli jo aikeissa viskata ne mereen, kun sai ajatuksen. Se ei ollut hyvä ajatus, hän myönsi, mutta se voisi antaa vääpelille jotain muuta ajateltavaa.
”Hei, tässä!” Pursimies huusi ruumaan samalla viskatessaan pelastusliivit vääpelille, joka otti ne kiitollisena vastaan. ”Löysin tuolta myös pari matoralaista kirjaa. Sinähän osaat lukea? Voisit joutilaana tutkia, onko niissä mitään hyödyllistä. Minä menen ohjaamaan.”
Pursimies heitti kirjat vääpelin eteen ja katosi oviaukosta.
Pelastusliivi yllään vääpeli uskalsi vihdoin liikkua aluksella. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että paatti oli ainoa asia, joka piti heidät pois merestä ja sen vaaroista. Hän otti kirjat mielenkiinnolla ja helpotuksella vastaan. Kirjoja hän oli kyllä lukenut. Kaivoshommissa piti osata geometriaa, fysiikkaa, matematiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Matoranien kieltäkin heille opetettiin, koska tieteen kieli oli matoraneilta. Kirjoja oli kyllä sensuroitu rankalla kädellä, sen tiesivät kaikki.
Vääpeli raapi päälakeaan. Punainen opus oli auennut ensimmäisenä hänen eteensä. Sen vanhahtava kieli oli vaikeaselkoista ja mahtailevaa, toi mieleen legendat, joita Esinazorakeista kerrottiin. Suuri henki, joka laskeutui taivaista tuoden mukanaan matoranit ja antoi heille kolme hyvettä: yhtenäisyyden, velvollisuuden ja kohtalon. Vääpeli selasi punaista kirjaa sieltä täältä. Se ei selvästi ollut tieteellinen teos, vaan jonkinlainen… ideologis-uskonnollinen opas? Toa Nitorin tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Elämän toa uhrasi henkensä maailmaa ruokkivassa maailmassa ja pelasti koko luomakunnan. Kirja vaikutti olevan kokoelma matoranien kansantarinoita ja legendoja, joissa aina painotettiin kohtaloa ja miten kaikki oli Mata Nuin luomistyön ansiosta.
Vääpeli löysi kirjasta myös kappaleen Valotusta. Siitä, jota he olivat lähteneet etsimään.
”Valottu – Seitsemäs Toa, Varjon tuhoaja, Rauhan ja ymmärryksen tuoja, Mata Nuin oikeus, Aurinkojen taitaja, Spektrien mestari – on Valon elementin toa, joka täyttää ennustuksen ja lofettaa maailmaa uhkaavan Varjon. Ennustukset kertovat hänen kantavan suurta Valon kanohi-naamiota, joka antaa hänelle ymmärrystä, viisautta ja empatiaa. Jokainen Valon elementin edustaja tulee tavoittelemaan Valotun arvonimeä, ja heistä yksi tulee saavuttamaan arvonimen. Jos valon toa efäonnistuu, hän katsoo liian syvälle valoon ja sokaistuu tai falaa niin loffuun, että löytää suunnattoman fimeyden. Valottu on valon edustajien velvollisuus, ja he, jotka eivät tavoittele tätä ideaalia, tulevat kokemaan kammottavan kohtalon ilman yhtenäisyyttä muun luomakunnan kanssa.”
Vääpeliä puistatti ajatus siitä, minkälaisen soturin he tulisivat kohtaamaan. Niin kirkas valo, että se polttaisi heidän silmänsä.
Ylhäällä kannella pursimies tutki merikortteja. Hän nosti katseensa tähtitaivaalle. Nyt hän huomasi pohjoisemmassa keltaisena hohtavan tähden, joka loisti huomattavasti ympäröiviä tähtiä kirkkaampana.
Tuo sen on pakko olla, pursimies hymyili ja käänsi kurssiaan.
Yhdeksän päivää myöhemmin
Pursimies seisoi yksin mustan, täysin tyynen meren pinnalla. Kontrasti peilityynen meren ja myrskypilvien täyttämän taivaan välillä oli… melkoinen. Hän katseli ympärilleen ihmeissään. Minne hänen pitäisi mennä?
Sitten hän alkoi kuulla loisketta. Lentokala loikki nazorakia kohti veden pintaa pitkin luoden jokaisella pompullaan meren pintaan kasvavia ympyröitä. Se loikkasi nazorakia kohti, ja pursimies onnistui nappaamaan sen ilmasta. Hän katseli olentoa ihmeissään.
Lentokala tapitti nazorakia hohtavilla silmillään ja sen suuhun aukesi hampaiden täyttämä kita.
”Hoi, seilori 822! Lentokala 1, voinko puhutella?”
Pursimies hätkähti kalan puhuessa. Mitähän ihmettä.
”Öh, lupa myönnetty…?”
Lentokala riemastui. ”Oletko miettinyt, mitä teet, jahka tämä tehtävä on ohi? Aiotko palata Pesään?”
Pursimies naurahti kummastuneesti. ”Totta kai aion palata! Mikä kysymys tuo on?”
Kalan hymy lopahti.
”Mutta… miksi? Eikö ole paljon hauskempaa olla pikkuveneen kapteeni kuin sotalaivan kansipoika?”
”M-minä…” pursimies oli sanomassa, mutta hänen lauseensa jäi kesken. Hän pysähtyi oikeasti tutkimaan sieluaan. Mitä olivat nämä tunteet, jotka hänen sisällään velloivat?
”Minä…”
Pursimies hätkähti hereille unestaan. Hän oli kietoutunut vilttiinsä veneen ruumassa, jonne kajasti valo oviaukosta. Hän pohti hetken näkemäänsä unta ja pudisti päätään. Hän ryömi ylös pedistään ja nousi kannelle.
He olivat täksi päiväksi ankkuroituneet suojaiselle luodolle. Pursimies toimi kaksikon suunnistajana yöaikaan, minkä vuoksi hän pyrki nukkumaan päivisin. Ilta oli pian laskeutumassa.
Vääpeli kyhjötti kallioisella luodolla nuotion ääressä – tämä luki jotakin kirjaa. Pursimies haistoi kahvin tuoksun, mikä sai hänet hymyilemään. Hän loikkasi maihin ja käveli toverinsa luo.
”Mitäs luet?”
Vääpeli havahtui kirjastaan. Pursimies istuutui nuotiolle ja kaatoi itselleen kupillisen. Heidän omat kenttämuonansa olivat jo päässeet loppumaan, mutta onneksi veneessä oli ollut reilusti edellisten omistajien ruokia. Ehtaa kahvia myös!
”Tämä Mata Nuin uskonto on aika mielenkiintoista. Olen lukenut tämän kirjan kannesta kanteen jo pariin otteeseen. Matoralaisten yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo muistuttavat kyllä paljon niitä arvoja, jotka meille Pesässä on annettu”, vääpeli kertoi ja siemaili kahviaan. Nokinen kahvipannu toi kahviin paremman maun kuin mitä siinä tavarassa, jota Pesässä usein tarjoiltiin, oli.
Pursimies loi epäilevän katseen pariinsa ryystäessään juomaansa. ”Miten muka? Meidän nazorakien elintavat ja järjestelmät ovat niin erilaisia pintamaailmasta, että on vaikea kuvitella meillä olevan samanlaisia arvoja.”
”Matoraneja ja nazorakeja yhdistää kyllä ylhäältä päätetty hierarkinen rakenne, jossa joku asettaa kohtalon, josta tulee sitten velvollisuus, ja vain yhtenäisyydellä järjestelmä – Mata Nuin seurakunta tai Imperiumi – toimii. Kaikilla on tietty paikka yhteisössä”, vääpeli pohti ääneen. ”Työn arvostus on myös molemmilla kansoilla vahva.”
Pursimies oli hetken hiljaa. Hänelle palautui mieleen se, mitä Avde oli hänelle puhunut kohtalosta.
”Hmm, totta, totta… mutta mikä matoraneilla sitten määrittää johtajuuden? Kenraali ja Amiraali ovat ikivanhoja johtajia, jotka ovat todistaneet mahtinsa ja pitäneet Imperiumin suojassa vuosisatoja. Ovatko matoranien johtajat myös sotureita?”
”Matoraneja johtavat usein turaga-papit, jotka ovat olleet toa-sotureita. He tietävät taikaloitsuja ja ovat todistaneet uskollisuutensa kansalleen ja jumalalleen uhraamalla osan voimistaan yhtenäisyydelle. Tämän kirjan mukaan pääosa turagoista on entisiä Mata Nuin uskonsotureita. Kenraali ja Amiraali ovat siis kuin Turaga Dume, joka johtaa Metru Nuilta Mata Nuin kirkkoa.”
Pursimies pärskähti juomaansa. Hän hekotteli itsekseen vääpelin vertaukselle.
”Haha… mitä, turaga Kenraali? Haha… älä sitten kerro kenellekään Pesässä, että olet lukenut tuollaista. Puhtauspoliisi saattaa pistää sinut jollekin aivopesukurssille!”
Pursimies nosti katseensa pilviselle taivaalle. Vääpeli mökötti itsekseen.
”Oletko opetellut kaikki ne solmut, mitkä näytin?” Pursimies vaihtoi aihetta.
”Joo, olenhan minä niitä harjoitellut”, Vääpeli vastasi. ”Välillä on joutunut kaivoshommissa tekemään erilaisia köysiä, niin ei nämä niin outoja olleet.”
Vääpeli kaivoi varustevyöltään kasan erilaisia solmuja, joita oli tehnyt.
”Hyvä, hyvä. Ohjaaminen sujuu sinulta jo hyvin! Voimme alkaa pitämään vuoroja”, pursimies totesi.
”Ohjaaminen ei ole ollut ongelma. Peruskoulutukseen kuuluu jo erilaisten ajoneuvojen käyttö. Meren armoilla olemista olen kyllä pyrkinyt harjoittelemaan. Manaatit ovat kyllä kiehtovia, samoin Steltin merilehmät. On hyvä nähdä jotain ystävällisiä kohteita pinnalla, pitää mielen pois Syvyyksistä.”
Pursimies hymähti. Ilmeisesti hän oli tehnyt ihan hyvää työtä porakan opettamisessa. ”Manaatit ovat kyllä hilpeitä! Kerran yksi sellainen lensi meidän laivan kannelle. Tarvittiin useampi matruusi heivaamaan se takaisin mereen.”
Pursimies hymyili muistolle, kunnes hänen ilmeensä synkkeni.
”Tuota… onko sinulla ollut outoja unia viimeaikoina? Unia punasilmäisistä olennoista?”
”Hm… Punasilmäinen myyrä on usein unissani. Se pelasti minut painajaisessa. Olen nähnyt olennon sen jälkeen unissani todella usein.”
”Ahaa…”
Pursimiehen ilmeessä oli sekä yllätystä että helpotusta.
”Minäkin olen nähnyt sellaisia unia. Minulla se on lentokala. Uskon, että se on… Avden lähetti. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia…”
”Vai että lentokala. Hmm. Pidän omaa rahiani kyllä aika turvallisena. Alkujärkytyksen jälkeen se on tuttu elementti unissani.”
”Niin… tuskinpa uni voi mitään pahaa tehdä”, pursimies totesi ja siemaisi mietteliäästi kahviaan. ”Vieköhän Avde meidät takaisin Pesään, jahka löydämme sen toan?”
Vääpeli ryysti kupistaan, minkä jälkeen hän vastasi vaisusti: ”Osa minusta toivoo, että Punaisella miehellä on meille suurempi tarkoitus kuin vain yhden toan etsintä…”
Pursimies vilkaisi ensin toveriaan, sitten horisonttia.
”Niin… olisihan se jännittävää…”
Hetken he vain istuivat siinä kuunnellen aaltojen loisketta ja liekkien rätinää.
Sitten vääpeli ärähti yllättäen. Hän nosti kätensä otsalleen. Pursimies katsoi häntä kummissaan.
”Tuota, kuuletko sinä joskus unissasi karjuntaa?” vääpeli kysyi.
Edelliset kolme päivää sää oli ollut kaunis, mutta sitten sumu oli noussut. Ulapalla sitä oli vain kevyesti, mutta moni pieni saari oli kietoutunut usvavaippaan. Tähdetkin olivat menneet suurimmaksi osaksi pilveen: jopa kirkas Valotuntähti näkyi vain silloin tällöin. Sen sijainnilla ei tosin ollut enää juuri väliä, sillä se oli heidän yläpuolellaan. Toa oli piilossa jossakin sen seudun kymmenistä saarista.
”En pidä tästä. Ehkä meidän pitäisi rantautua?” vääpeli sanoi ja irvisti kiikaroidessaan sumuisia saaria. ”En haluaisi osua johonkin kiveen.”
Pursimies istui vakaasti käyvän moottorin vieressä ja piti suuntaa.
”Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista näille vesille”, hän mietiskeli. ”Syksy on tulossa.”
Se ei näyttänyt rauhoittavan porakkaa lainkaan. Hän puristi kiinni veneen laidasta, kuin varmistaakseen sen kestävyyden, ja jatkoi saarien kiikarointia.
Mutta jo seuraavan yönä heitä onnisti. Kummallinen valoilmiö erottui paljaallakin silmällä: keltalehtisten puiden joukosta kajasti valoa. Se oli harvinainen näky, sillä he eivät olleet nähneet siinä saariston osassa mitään muuta merkkiä asutuksesta. Valon kajastus heijastui myös kallionseinämästä, joka nousi keskellä saarta ja jakoi sen matalempaan, metsäiseen osaan ja karuun kiviseen puoliskoon.
Nazorakit vilkaisivat toisiaan.
”Mahtaako se olla Valottumme?” vääpeli mutisi.
”Puut ovat tiellä. Meidän pitää ehkä mennä maihin, mutta hiljaa”, pursimies sanoi aavistus epävarmuutta äänessä. Kumpikin heistä tiesi, että jos toa huomaisi heidät, heidän henkensä olisi halpa.
”Rantaudutaan kallioiselle puolella. Kapuan sen laelle katsomaan”, vääpeli sanoi yllättävän itsevarmasti.
”… oletko varma, ettet putoa?”
”Minä olen kavunnut luolanseinämiä jo ennen kuin sinä seilasit meriä”, tämä naurahti.
He sammuttivat moottorin vielä kaukana ja soutivat rantaan. Joka hetki pursimies oli varma, että jokin kivi raapaisisi heidän poloisen ruuhensa pohjan rikki, mutta yllätti itsensäkin ohjaajan taidoillaan. Saaren se puoli oli surkeaa kivikkoa, eikä toan vene olisi taatusti sillä puolella.
”Pidä sinä vene valmiina”, vääpeli sanoi ja kevensi varusteitaan veneen rahtilaatikkoon. Pursimieskin yllättyi nähdessään, miten ketterästi tämän toveri lähti kapuamaan kallioista rantaa ylöspäin kaikilla kuudella raajalla. Tämä katosi pian sumuun, joka syleili saaren rantoja. Pursimies hymähti itsekseen.
Khzz-iekää nämä munat C-hautomoo-tzzzzz
Pursimies irvisti ja nappasi kiinni veneen laidasta. Hän piteli päätään.
Mi-mikä tuo oli?
Vääpeli löysi itsensä kallion päällä kasvavasta metsästä. Sumulta oli vaikea nähdä eteensä. Hän lähti hiipimään pieniä kinttupolkuja pitkin.
Sitten edessä päin välähti. Vääpeli kompuroi maahan ja työnsi kuononsa mättääseen. Kirkkaat valonsäteen läpäisivät sumuverhon vain vaivoin, minkä jälkeen ne katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Vääpeli kiristeli hampaitaan hermostuneesti, mutta tetsasi päättäväisesti eteenpäin.
Hän tuli kallion laelle, mistä oli muutaman metrin pudotus alempana viettävään metsään. Hän huomasi alapuolellaan teltan! Vihreän teltan ympärillä kajasti viitisen valokiveä.
Sitten hän näki toan. Tällä oli punakultainen haarniska sekä hattu! Tämä oli heidän etsimänsä Valottu!
Vääpeli seurasi toan tekemisiä ihmeissään. Oli kuin toa olisi imenyt ja kanavoinut valoa kristalleista. Kultaiset nauhat risteilivät kuin käärmeet ja palasivat toan kämmeniin. Vääpeli ei ollut koskaan ennen nähnyt toaa taikuroimassa.
”Valottu tulee poistamaan maailmasta pimeyden”, vääpeli sanoi itselleen haltioissaan.
Toan valot muuttuivat mahtaviksi käärmeiksi, jotka muistuttivat Punaisen kirjan tarinoita maailman ääriä suojelevista kristallikäärmeistä, jotka Suuri seppä iki-iäkäs Artakha oli luonut. Ne olivat täynnä elämää ja energiaa, jota Valottu taituiroi maailmaan. Salkoase toan kädessä hohti, niin kuin hohtivat tämän naamio ja haarniskakin.
Valotusta paistoi Esinazorakien aura ja olemus.
Toa teki liikesarjan erilaisia taisteluasentoja.
Tämän pitkä, värikäs huivi heilui tuulessa.
Vääpeli oli lumoutunut soturin esityksestä. Kirjan ennustukset tulisivat toteen tässä Domekissa – Degoh-Nuin Valotussa, joksi Avde oli toaa luonnehtinut.
Domek piirsi ilmaan liikkuvaa maalausta, kuin elokuvaa. Hänen sydämessään paloi taiteilijan sielu.
”Kohde havaittu”, vääpeli sanoi radiopuhelimeensa.
Vääpeli liukui jyrkkää kalliota pitkin ja loikkasi veneeseen.
”Se oli hän! Se oli hän, se Valottu! Tehtävämme on suoritettu!”
Pursimies katsoi vääpeliä ensin hämmästyneenä, mutta sitten leveä hymy kohosi hänen pihdeilleen. ”Mahtavaa! Nä-näkikö hän sinua?”
”Ei!”
”Okei. Siinä tapauksessa lähdetään äkkiä lipettiin täältä!”
Pursimies veti moottorin käyntiin ja suuntasi heidät ulapalle. Hän virnisti ylpeyttä rinnassaan. Tehtävä oli suoritettu – enää vain pitäisi raportoida Punaiselle Miehelle! Pursimies raapi päälakeaan barettinsa alta. Tämä vain ei ollut antanut heille kovin selkeitä ohjeita siitä, miten tähän saisi yhteyden.
”Uudet ystävänne osaavat auttaa teitä siinä.”
Pursimies katseli laineita mietteliäästi. Sumu alkoi hälvetä, ja pimenevä taivas alkoi tulla näkyviin.
”861, ota ruori hetkeksi. Ohjaa meitä avoimelle.”
”K-käskystä.”
Vääpeli tuli ruorin taakse. Pursimies asteli veneen laidalle ja laskeutui polvilleen. Hän kurotti kätensä laidan yli niin, että hänen kämmenensä upposi pinnan alle. Sitten hän sulki silmänsä.
Nazorak tunsi, kuinka lentokala ui hänen kätensä viereen.
”Hoi, seilori!”
Pursimies kurtisti kulmiaan. Tämä tuntui kummalliselta. Miten hän puhuisi uniolennolleen?
Hei. Tahdon puhua Avdelle. Voitko viedä viestini?
”Syvä Nauru kuulee kutsusi, jos niin tahdot”, lentokala lausui ja virnisti.
Pursimies nyökkäsi.
Tehtävämme onnistui ja löysimme Valotun. Hän majailee pienellä saarella Välisaarilla, jonka koordinaatit ovat 821P, 217L.
Hän mietti hetken, ja sitten lisäsi: Mitä tahdotte meidän tekevän seuraavaksi?
Lentokala hymyili.
”Syvä Nauru kuulee sanasi. Erinomaista! Olette suorituneet urheasti. Punaisella Miehellä on avullenne vielä käyttöä, jos olette valmiit jatkamaan matkaanne.”
Pursimies oli hetken vaiti. Hän katsoi edessään avautuvalla ulapalle. Kaksoiskuut hipoivat merta. Näky oli kaunis.
Sitten hän vilkaisi olkansa yli. Vääpeli pyöritti ruoria keskittyneesti, aivan kuin hän oli tätä aikaisemmin opettanut. Tämä ei näyttänyt enää yhtä pelokkaalta.
Lopulta pursimies nyökkäsi.
Jatkamme matkaa. Mitä Avde toivoo meidän tekevän?
Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin
Sadevesi virtasi Amohi-Roadan tiilipäälysteisillä kaduilla. Ilma oli kostea ja kuuma tähän aikaan Steltinmerren rannikolla, ja syysmyrskyt sen kuin voimistuivat. Nazorak-kaksikko pujotteli kirjavanväristen savitalojen välissä ja yritti olla kastelematta jalkojaan. Pursimies pysähtyi pienen myymäläkatoksen kohdalla ja osti vesimelonin.
He saapuivat kaksikerroksisen asuintalonsa luo ja kapusivat sen portaat ylös. Vääpeli kaivoi esiin avaimen ja lampsi sisään etummaisena ja vettä vuotavana. Kattohuoneisto oli melkein aina epämiellyttävän kuuma, mutta ainakin auki oleva ikkuna viilensi sitä hieman. Hetkinen, olivatko he jättäneet ikkunan auki?
”Päivää”, he kuulivat tutun äänen. Punainen matoran istui nuhjuisella sohvalla selaillen kirjaa, joka kertoi tappajavalaasta. Hänessä ei ollut pisaraakaan sateen jälkiä.
”Suonette anteeksi. Ette olleet kotona, joten jäin odottamaan.”
Nazorakit olivat hetken yllätyksestä mykkiä.
”Fu-funainen Mi- kröhöm! Avde. Mitä te täällä teette?” pursimies takelteli.
”Kohteliaisuuskäynti vain”, Avde nyökkäsi ja laski kirjan pöydälle. ”Näen, että valitsitte jättää Pesän pysyvästi taaksenne.”
Nazorakit vilkaisivat toisiaan. Pursimiehen kasvoille levisi syyllinen ilme, kun taas vääpelin kasvoilta paistoi helpottuneisuus.
”Imferiumi ei enää huolisi meitä, emmekä me huoli takaisin Mysterykselle”, vääpeli kertoi silmät loistaen.
Pursimies riisui vettä tihkuvan sadehatun päästään ja huokaisi: ”Niin, se on totta. Olemme sulautuneet liian faljon ulkomaailman kulttuuriin, että voisimme falata Fesään. Kotona meitä varmasti fidettäisiin loikkareina, olimme sitä tai emme. Silti minä tahtoisin tavata maanmiehiämme vielä joskus…”
”Älkää tosiaan antako minun häiritä. Asuntonne näyttää mukavan eletyltä.”
Avde katseli uteliaasti nazorakien sekalaista sisustusta. Nurkan hyllyssä oli lupaava kirjakokoelman alku. Sinisiä seiniä koristi muutama itsemaalattu taulu sekä pari valokuvaa. Ikkunalaudalla kituva huonekasvi näytti siltä, ettei sitä ollut kasteltu riittävästi.
Pursimies epäröi hetken, ennen kuin asteli heidän keittiönurkaukseensa. Hän asetti kahvipannun kaasuliedelle.
”Juotteko kahvia? Turelaiset kahvilajikkeet ovat loistavan aromikkaita.”
”Ottaisin teetä, kiitos. Miten olette viihtyneet uudessa elämässänne?”
”Meillä on kamomillateetä”, vääpeli sanoi, otti hyllystä purnukan ja istuutui pöytään. ”Rauhoittaa mieltä ja sielua. Ja kiitos kysymästä, Funainen Mies. Nautin elämästäni, kun olen kokenut Avden valon. En ennen osannut ajatella itsenäisesti. Minulla ei ollut intohimoja tai mielikuvitusta. Mutta näin totuuden.”
”Minä vain sysäsin teidät uudelle polulle”, Avde sanoi nöyränä. ”Mutta olen tyytyväinen, jos koet sen johtaneen mielekkäämpään elämään.”
”Olen kokeillut maalausta. Vesivärejä, akvarelleja, sormivärejä. Yritin vangita sen unieni meripedon tähän maalaukseen”, vääpeli sanoi kaivaen esiin maalausta, jossa komeili valas tämän painajaisista.
”Sitten maalasin tämän unieni myyrän”, nazorak sanoi ja näytti mustaa punasilmäistä kontiaista.
Avde katseli kuvia ja nyökkäsi.
”Entä 822?” hän kääntyi toisen nazorakin suuntaan.
Pursimies kaatoi kuumaa vettä kultareunaisiin posliinikuppeihin ja istuutui itsekin alas. ”Hyvin, yllättävän hyvin… seurakunta on ottanut meidät lämfivästi vastaan. Me molemmat olemme tehneet töitä kaufias Arimatialle. Auttelen hänen varastollaan. Hän on ottanut minut myös luottokuljettajakseen, jos hänen täytyy furjehtia jonnekin! Steltinmeren rannikko on todella miellyttävää seutua. Ööhm… sen lisäksi tykkään laittaa ruokaa! Eilen tein oikein maukasta sitruunakampelaa, vaikka itse sanonkin.”
”Hieman fohjaanfalanutta”, vääpeli murahti ja kastoi teesiivilän kuppiinsa.
”Hiljaa! Et varmasti osaa tehdä itse faremmin!” pursimies ärähti.
Avde hymähti.
”En tahtoisi häiritä arkeanne, mutta kuulemani mukaan Imperiumin ulkoinen tiedustelu on saanut vihiä kahdesta nazorak-karkurista Amohi-Roadassa. He ovat olleet… tavallistakin hermostuneempia karkureista viime aikoina. Pesässä oli ilmeisesti pieni kapinayritys, ja osa siihen osaa ottaneista on yhä kateissa.”
”Kafina? Onko arvoisa Avde käynyt myös muilla visiiteillä Fesässä?” vääpeli uteli.
”Minulla on ystäviä monissa paikoissa”, Avde hymyili viattomasti ja maistoi teetään.
”Imferiumi menettää otettaan lafsistaan”, vääpeli murahti.
Hän nyökkäsi kohti yhtä seinällä olevista tauluista. Se kuvasi suurta, silmätöntä nazorakia.
”Tietävätkö kafinalliset totuuden Äidistä?”
”En usko. Toistaiseksi tahdoin vain varoittaa teitä”, Avde sanoi. ”Imperiumin tiedustelun kourat ovat pitkät, kuten varmasti osaatte kuvitella.”
Pursimies siemaisi omaa juomaansa vakavana. ”Meidän fitää varautua. Mikä on meidän seuraava tehtävämme?”
Punainen mies mietiskeli hetken, ennen kuin vastasi.
”Kun aika koittaa, olisi hyvä olla keinot levittää sanomaa paratiisista myös zankrzoran kielellä. Tiedän, että kumpikaan teistä ei ole kirjailija, mutta pystyisittekö laatimaan… eräänlaisen evankeliumin nazorakeille?”
Pursimies ja vääpeli vilkaisivat toisiaan.
”Se… olisi kunnia!” pursimies vakuutteli. ”Mutta… oletteko varma että meistä on siihen? Että me osaamme kuvailla utofiaasi oikeilla sanoilla?”
”Te olette Imperiumin lapsia, joten uskon teidän löytävän parhaat sanat omalle kansallenne. Uskossa ei ole kyse sanamuodoista, eikä sitä löydä ikivanhoista kirjoista. Teidän oma kokemuksenne ja todistuksenne on se, millä vakuutatte toverinne.”
Avden sanat tuntuivat valavan varmuutta tämän apostoleihin.
”Tuomme Funaisen miehen valon ja totuuden Äidistä kansamme tietoon!” vääpeli pauhasi innoissaan. ”He tulevat katkaisemaan siteen valheeseen, johon heidät on aivopesty toukista asti. On aika murtaa Enkelten valheen verho!”
Pursimies nyökytteli. Hän asetti kätensä sydämelleen ja kumarsi syvään. ”Jos niin tahdotte…”
Sitten hän tönäsi vääpeliä kyynärpäällään ja katsoi tätä merkitsevästi. Vääpeli näytti tajuavan toverinsa ajatuksen, ja he nousivat seisomaan rinnakkain. He kopauttivat kantansa yhteen ja huusivat ilmoille:
”NA TOI!!”
Avde katsoi heitä ilmeettä ja yritti olla näyttämättä lievää pettymystään.
”Lepo vain”, hän sanoi nyökäten ja risti kätensä eteensä pöydälle. ”Sade vain jatkuu, ja teillä on varmasti paljon kysyttävää. Minä voin yrittää vastata kaikkeen, mikä teidän mieltänne painaa.”
Pursimies kaivoi tulitikut taskustaan ja sytytti pöydällä olleet kaksi kynttilää.
Nykyhetki
Miten kaikki oli mennyt niin päin helvettiä niin nopeasti?
Ylikersantti 652 irvisti. Hänen kylkeään kivisti. Tumma tiedustelupalvelun haarniska oli torjunut vaarallisimman osan ammuksesta, mutta kipu tuntui silti lamauttavalta. Hän ei onnistunut pysymään pystyssä yhtään pidempään, vaan romahti ampumasuojana toimivien perunasäkkien taakse. Hänen leukansa painautui märkään hiekkaan. Vihreä veri sekoittui suolaiseen sateeseen.
Kaksi paria askelia lähestyivät. Epäpuhtaat!
Heitä oli ollut neljä sotilasta 17. Ulkoisen Tiedustelun partiosta. Kaikki motivoituneita ja koulutettuja liikkumaan ulkomaailmassa. He olivat seuranneet kahden epäpuhtaan jälkiä viikkoja aina siihen kirottuun kylään Kraskoan lounaispuolella. Sen oli pitänyt olla yksinkertainen puhdistustehtävä: karkulaiset olivat vain tavallisia rintamakarkureita.
Mutta kaikki oli mennyt pieleen heti alusta asti. Ensiksi myrskyrintama oli pyyhkäissyt heidän partionsa ylitse. Ylikersantti oli pitänyt tätä aluksi etuna, sillä karkulaiset eivät kykenisi liikkumaan rajuilman aikaan. Hän oli kuitenkin aliarvioinut myrskyn raivon.
Sitten taistelun alettua Luutnantti 498 oli ottanut osuman naamiokansan kiekonheittimestä, jota toinen epäpuhtaista oli operoinut. Tämä oli ilmestynyt neljäsataa metriä ylemmäksi taivaalle ja odotettavasti kuollut palattuaan maan pinnalle.
Kylä oli osoittautunut sokkeloksi. He olivat rei’ittäneet epäpuhtaiden piilopaikan seinät silpuksi, mutta nämä olivat liuenneet pakoon. Kersantti 891 oli menettänyt tajuntansa, kun epäpuhtaiden taloon rakentama ansa oli iskenyt tätä puulla kypärään. Ei ollut erityisen selvää, mitä korpraali 1133:lle oli tapahtunut, mutta se johtui taatusti epäpuhtaiden hallussa olevista noidankaluista.
Ylikersantti 652 yritti ponnistaa ylös, mutta tunsi puolet kehostaan käytännössä lamautuneeksi. Hän oli raivoissaan itselleen nöyryyttävästä epäonnistumisesta, mutta vielä enemmän hän vihasi epäpuhtaita. Silloin toinen niistä saavutti hänet. Tämä loikkasi perunasäkkien yli ja oli hetkessä hänen päällään. 652 sulki silmänsä ja valmistautui kuolemaan… kunnes tunsi vain, miten hänet kiskottiin vatsalleen, köytettiin ja työnnettiin istumaan perunasäkkejä vasten.
”Punaisen Miehen valo voittaa jälleen kerran Imperiumin”, kerettiläinen sanoi vangilleen tyynen rauhallisella äänellä, josta paistoi läpi Avden tapa puhua. Nazorakin ulkomuoto ja olemus oli ylikersantin mielestä luotaantyöntävää. Tämä oli maalannut kuorensa punaiseksi, ja päässään tällä oli kullanvärinen kypärä. Hän yritti epätoivoisestu rimpuilla irti köysistään.
”Meidän jälkeemme tulee muita”, 652 sylkäisi. ”Imperiumin mahti on rajaton!”
”Me olemme valmiina, tuli teitä kuinka paljon vain. Olette vain osa konetta ilman vapautta. Nazorakit ovat liian kankeita, liian korruptoituneita. Ja te elätte valheessa!”
Nyt toisetkin askeleet litisivät mutaisella kadulla. Toinen epäpuhtaista – pitempi ja hoikempi – käveli heidän luokseen kanokalaukaisin kädessään. Hän kuulosti hengästyneeltä. ”En onnistunut säästämään muita. Onneksi yksi säilyi hengissä…”
652 irvisti nähdessään, mitä epäpuhdas oli tehnyt itselleen: tämän keho oli kauttaaltaan värjätty punaisella värillä lukuun ottamatta käsiä ja kasvoja, jotka oli taas maalattu sinisiksi. Ympäri tämän kehoa oli kaiverrettu jonkinlaisia matoralaisia riimuja. Epäpuhdas kyykistyi hänen eteensä ja kohensi rähjäistä barettia hänen päälaellaan.
”… mutta, mutta, kukas sinä olet? Ooh, oikein tiedustelupalvelun agentteja, näemmä. Ikävää, että päätitte tervehtiä meitä konepistooleilla – olisi ollut mukava jutustella pitkästä aikaa maanmiesten kanssa rauhassa kupposten ääressä.”
Vanki kävi mielessään läpi koulutustaan. Rentoudu, hallitse kasvonliikkeesi, älä anna mitään ulos. He eivät saa irti mitään, mitä et heille itse anna.
”Teidän tehtävänne lienee hankkiutua meistä eroon – olemme olleet liian kauan poissa Pesästä. Olemme saaneet liikaa perspektiiviä Imperiumiin, jotta voisimme koskaan palata. Ei sillä, että tahtoisimme.”
”Ulkolaiset ovat mädättäneet aivonne”, ylikersantti murahti.
”Punainen mies näytti meille totuuden”, sanoi hänet sitonut petturi hymyssä suin ja riisui kultaisen kypäränsä. Tämän leuka ja posket oli koristeltu kultaisilla viivoilla.
”Tismalleen! Usko pois, olimme joskus aivan kuin sinä. Olimme tietämättömiä ja tyytyväisiä rooliimme Imperiumissa. Sitten kaikki muuttui, kun Punainen Mies, Tuomiopäivän kirjuri, Todellinen Valottu ja Lopullinen Voittaja, näytti meille totuuden”, punasininen epäpuhdas huokaisi ja risti kätensä rinnalleen. ”Ennen olimme sulkeneet sielumme ja potentiaalimme, mutta sitten Syvä Nauru mursi lukkomme ja antoi meille toteemimme. Nyt olemme Punaisen Miehen kiitollisia opetuslapsia.”
”Kuuntelisit itseäsi”, puhdas parahti. ”Te olette vaihtaneet Pesän ja toveruuden… tähän hulluuteen! Te… te olette sotilaat 861 ja 822 ettekä mitään opetuslapsia!”
Kultakasvoinen kohensi ryhtiään.
”Numerot ja arvot eivät merkitse minulle enää mitään. Nimeni on Zoatham. Tässä on veljeni Dismas.”
Sinikasvoinen Dismas naurahti itsekseen.
”Niin… hulluutta… vaiko Esinazorakein opastusta?”
Tämä nousi täyteen mittaansa ja ojensi kätensä kohti ylikersanttia. Salamoiden välähdykset valaisivat huoneen.
”Tämä voi olla merkki. Ota tämä tilaisuutena. Liity meihin!
Liity Kirjurin komppaniaan!”
Hänelle on annettu kaikki valta
taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat
hänen opetuslapsikseen:
opettakaa heitä näkemään
Totuus Suuren Valheen tuolla puolen
ja opettakaa heitä häätämään Pimeyden Enkelit
ja seuraamaan häntä Kultaisen Soturin uskollisuudella.
Ja katso, hän on teidän kanssanne
kaikki päivät maailman loppuun asti.
