”Täytyy olla. Ei äijä viilaisi linssiin tollaisesta jutusta.”
Kahvinkeittimen porina aamuöisessä taukotilassa oli ainoa asia, joka tahditti selakhilaanin ja toan sananvaihtoa. Kummankaan valvominen ei ollut yllätys kenellekään, joka ymmärsi linnakkeen sisäistä dynamiikkaa. Same olisi mielellään siunannut itselleen tavallista pidemmät yöunet Rumisgonen pitkän vuorokauden jälkeen, mutta käänteet eivät ikinä tulleet kohtuulliseen tahtiin. Ja Paaco tiesi kyllä, että tämänkaltainen neuvonanto oli parempi pitää ennemmin kuin myöhemmin. Kaikista hänen esihenkilöistään Same oli riskittömin herättää aamuyön pikkutunteina.
Samekaan ei ehkä ihan kuittaisi sitä sprinklerikikkaa olankohautuksella, mutta hän sentään ymmärsi, että tarkoitus pyhitti joskus keinot.
”Oletan, että olet jo yrittänyt haarukoida signaalin lähdettä.”
”Juuh, ja no, ei ole helppoa. Jos voisin vain kuulostella vihollisen komentopisteet, tämä sota olisi varmaan jo paketissa.”
”Mutta on silti jokin syy, miksi tästä on pakko puhua nyt heti?”
Uusi energiajuomatölkki sihahti auki. Paaco klikkaili aggressiivisesti auki tiedostoja.
”Muistat varmaan meikäläisen hypoteesin Kiro-Wahin nazo-opereissönin suhteen?”
”Muistan, mutta en tiedä, luotanko lähteeseesi.”
”Hei Samemän, tiedän hyvin, mitä mieltä olet Hatidista. Mutta kyllä ne vaan on paras lähde mitä ton rintaman tapahtumille voi edes toivoa. Ja radiosalaus on ainakin täysin onnetonta, eli kaikki niiden inteli on käytännössä meidän.”
”Ja osa siitä koskee Kiro-Wahia?”
”Niin. Siellä se pönöttää. Olen satavarma siitä. Täsmää kans nazojen raksaosaston liikkeisiin Rapulatvaa pitkin.”
”Hyväksyn tämän todennäköiseksi. Onko se jo toiminnassa?”
”Aika paha sanoa, mutta en näe syytä sille, ettei olisi. Nopeastihan tollaisen pykää. Vaivalloisempaa on suojaaminen, majoitteet, huolto, jne.”
Same kaatoi mietteliäästi lisää kahvia kuppiinsa.
”Oletko yrittänyt vielä murtautua heidän lähetyksiinsä?”
”Kaikkeen ei mullakaan ole aika viime päivinä riittänyt. Rajansa se venyvyyden naamiollakin.”
”Ymmärrän täysin. En ehtinyt sanoa, mutta hyvää työtä Rumisgonen kanssa, Paaco.”
”Wow, kiitti äijä. Tarkoittaa paljon. Mutta niin, torakoiden salaukset on myös parantunut ihan sikana syksyn edetessä. Kuten myös niiden tiedustelutieto: joku voisi luulla, että niillä on yksi pari silmiä taivaankannessa.”
”En ole poissulkenut sitäkään. Ajatteletko radiotornin suhteen sitä, mitä luulen?”
Paaco havahtui alkaneensa kuiskata. Todennäköisesti turhaan, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
”No kun. Mitä muuta varten se voi olla? Hatidin signaalien kaappaamiseen? Pliis, se on kuin karkin pöllimistä pikkuavustajalta. Onnistuu keneltä tahansa amatööriltä. Ehei, kyllä tää vähän varasuunnitelmalta vaikuttaisi: eikä ihan ketä tahansa varten.”
Same oli pitkän hetken hiljaa. ”Melkoisia liittolaisia, jos totta.”
”Yllättyneet parijonoon, rofl.”
”Niinpä. Pelkään, että saatat olla oikeassa. Ja toisessa tilanteessa pitäisin sitä kannaltamme melko yhdentekevänä… mutta tässä se saattaa kasvattaa kiirettä. Puhun Tawan kanssa aamulla.”
”Joo, hyvä. Meitsi vois valmistella yhtä juttua. En tiedä, muistatko, mutta meillä on vähän hyödyntämätöntä rautaa rajalla. Jos halutaan tehdä tää siististi… ehkä nyt olisi aika?”
Same pysähtyi vielä ovella selvästi keräämään ajatuksiaan. Hän katsoi kaavakuvia ruuduilla ja ymmärsi Paacon ajatuksen.
”Ehkä se ei ole tässä kohtaa liioittelua. Toivottavasti se on vielä toiminnassa.”
Paaco virnisti leveästi. ”Kohta ainakin on.”
Myrskyn ensimmäinen päivä
Lehuvirta
0746
Tusina sadetakkimyttyjä piti neuvonpitoa oksiston suojassa. Harmaassa aamukajossa puhujan tunnisti lähinnä äänestä. Sateen kohina oli niin kova, että miesten täytyi karjua pelkästään keskustellakseen. Lämmin puuro lohdutti miehiä laihasti syksyn kurjimman yön jälkeen.
”Uaah”, ulvahti Havok. ”Ihan sekopäinen sää.”
”Onhan näitä nähty”, Brangokk murahti hampaitaan kaivellen. ”Kotipuolen kärhämässä etsisitte nivusista hiekkaa. Niin voi sitä ihan sitten omassa päässään hiljaa miettiä, kumpi on mukavampaa, se vai tämä.”
”Puhukaa omasta puolestanne sen kodin suhteen”, Sixten sanoi. ”Aika samanlainen syksy täällä kuin meillä, javisst.”
”Ai mitä, eikö ’navia ole täydellinen paratiisi Vanhaan Maahan verrattuna?” Vazopp ivaili. ”Luulin että mikäseoli ’Perustuslaillinen Monarkia’ maksaa teille kaikille pelkästä lorvimisesta…”
”Ju, kyllä se grundinkomst-kokeilu johonkin etenee. Mutta ei sillä kivempaa säätä osteta.”
”Ai ei vai. Rahalla saa ja rakasetankilla pääsee. Sanopa tuo xialaisten säänhäirintäsatelliiteille tai ihan kelle tahansa rahaa rakastavalle veden toalle. Tai no, ei kai siihen periaatteessa toaa tarvita, vaan kaksi helvetin kovaa työukkoa. Keitäs sinisiä meillä onkaan… mites on, Yagak: saisitko tätä säätä hillittyä, jos lyödään hynttyyt yhteen?”
Muut ukkelit höröttivät sille hiljaa. Vazopp myös, mutta vähän myöhässä. Yagak käveli ulos tilanteesta ennen kuin kukaan ehti miettiä liian pitkään, mikä hänen elementtinsä mahtoi oikeasti olla.
Yagak kaapi lusikkahaarukalla viimeisetkin kaurakokkareista kattilan pohjalta ennen kuin huljautti astiaa juoksevassa vedessä. Kun hän nousi ylös virran varrelta, sadeviitan hupun laskos ryöpsäytti kylmän lirun vettä selkää pitkin. Hän olisi irvistänyt, jollei kaiken peittävä märkyys olisi tässä kohtaa myrskyä ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikea uskoa, että tätä märemmäksi voisi enää edes tulla.
Öinen myräkkä oli tulvinut telttapohjista läpi ja kohmettanut heistä useimmat jääkylmiksi. Telttapaikka ei ollut ollut edes huonoimmasta päästä, mutta siinä ei ollut huomioitu mahdollisuutta vuosikymmenen pahimmalle myrskylle ja tuhoisille tulville metsäkumpareita pitkin. Komppaniasta oli vaikea löytää miestä, joka olisi saanut viime yönä tuntia unta pidempään. Sen näki mäntyjen oksistojen peitossa sadetta piilottelevista skakdeista. Sade ei ollut enää aivan yhtä paha kuin yöllä, mutta läpimärkien telttojen pystyttäminen uudestaan sai odottaa parempaa hetkeä.
Aamiaistunti oli venynyt jo pitkänhuiskeaksi: komppanian johto oli jossain tiedonannossa. Myrskypilvien vaikutus koko Lieggimiesten läntiseen rintamaan oli vähintään lamaannuttava, ja pahimmassa tapauksessa ei auttaisi muuta kuin vetäytyä. Tiedustelun väki juoruili jo, että koko säätila oli eilisen taistelussa legendaksi nousseen ilman toan ansiota.
Tornari tai ei, Yagak ei voinut olla miettimättä, tunsiko hän tämän aiheuttaneen toan henkilökohtaisesti. Oli vaikea sanoa, ansaitsiko toa tästä hyvästä olusen vaiko selkäsaunan. Jos myrsky hidastaisi Allianssin valloitushankkeita edes viikon verran, syksyistä vellimaastoa kelpaisi sietää pieni hetki. Vaikka oli kyllä vaikea poistaa skeptisyyttä siitä, että tällaiseen myräkkään pystyisi kukaan toa yksin.
Keskustelussa ei ollut päästy ihmeisiin, kun Yagak palaili purolta puhtaan kattilan kanssa.
”Niin häh, mitäs tässä odotellaan?” Brungush murjotti ääneen.
”Tehtävänantoa, varmaan”, Rodarr sanoi. ”Tänne tulvien keskelle ei kannata uutta leiriä pystyttää, ja eteneminenkin on varmaan aika tyhmä idea juuri nyt. Ainaskin jollei Yagak kohta suostu kokeilemaan sitä veden emmentaalivoimien hallintaa…”
”Uitan sinut ensimmäisenä, kun saan ne haltuuni”, Yagak huikkasi.
”Aika tyhjä uhkaus tässä säässä”, Rodarr nauroi.
”Varo vaan. Odotan, että olet kuiva ja lämmin ja sitten vasta isken.”
”Niin ja siis elementti”, Zohan pisti väliin.
”Häh?” Rodarr huudahti.
”Elementtivoimien. Äijä sano emmentaali.”
”Voi skarrararr Zohan, se oli se vitsi.”
”Ai jaa. En kyllä ihan osta, että tietäisit noin hienoja sanoja.”
”Niin että meinasitte että peräännytään varmaan taas?” Brungush sanoi ja huokaisi tuskastuneena. ”Jos meikäläiseltä kysytään, niin tämmöisten sietäminen oli ihan vaan odotettavissa sillä tavalla, millä tätä sotaa johdetaan. Pari nopeeta iskua klaanilaisten taktisiin pisteisiin ja oltaisiin jo nautiskelemassa voiton antimista jossain lämpimämmissä maisemissa!”
Yagak hymähti ja istui aseveljien seuraan sateensuojaan katajistoon.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa?”
Useampi jermuista ähkäisi.
”Nyt saa kyllä jo minun mielestäni ihan pikkuisen valittaa”, Zohan sanoi.
”Henkimaailman hommia, tiedustelu puhui jonkun toan tekosista”, Yagak sanoi. ”Eli ei tässä ehkä muuta voi kuin valittaa. Kuuliko joku enemmän siitä myrskyn alkupisteestä?”
Skakdit lähinnä vilkuilivat toisiaan odottaen, että joku puhuisi. Hetken päästä vanha ukko Brangokk yskäisi ja korotti ääntään: ”Jututin tuossa tunteroinen sitten niitä itärintaman sissejä, jotka tulivat saattamaan lutin ja kessut tiedonantoon. Niillä äijillä ei ole kyllä ollut mitään kuria, lörpöttelevät ihan kenelle tahansa… mitä nyt ymmärsin, niin se torakoiden eilinen ilma- ja merivoimien karkelo johtui kai siitä, että Bio-Klaani liikutti jotain isoa kaakon suuntaan ja takaisin. Ilmeisesti aika paljon menetyksiä nazorakien puolelta, Klaanin puolelta ei varmistettuja. Jälleen vaikuttaa siltä, että meikäläiset olisivat voineet ehtiä taisteluun, jos torakat vain viitsisivät pyytää.”
”Pah, ne tahtoo pitää isot taistelut itsellään”, Brungush murahti. ”Laulattavat tykkejä Imperiumin kunnian puolesta ja pitävät meidät täällä hoitamassa ne tylsät jutut. Helppo sitä on sanoa olevansa sotasankari, jos joku muu polkee puolukoita ja käy tylsyttämässä scimmyjäRune scimitar puihin ja alkuasukkaisiin. Tää sota on kyllä yksi vitsi, ei täältä kunniaa käydä hakemassa.”
”Palkka juoksee, ei voi valit-”
”Turpa kiinni nyt jo oikeesti Vazopp. Joku välittää muustakin kuin rahasta. Tuhlaan mun koko nuoruuden tällä saarella tätä menoa.”
”Meni vissiin tunteisiin?”
”Meni.”
”Sori Brungush.”
Brungush mutisi loukkaantuneena ja tepasteli Vazoppin luo vastaanottamaan rivakan halin.
”Voidaan teroittaa sun scimmy myöhemmin yhdessä. Tiedän, että se harmittaa sua.”
”Kyllä minä sen itsekin osaan tehdä. Mutta kiitti Vazopp.”
”Mites muuten Yagak”, Havok kysyi, ”etkö sinä ollut sieltä idän rintamalta alkujaan?”
Yagak oli hetken hiljaa.
”Kyllä. Miten niin?”
”Niillä oli aitiopaikka tuon eilisen seuraamiselle. Varmaan olisi ollut aika eri lopputulos, jos torakat olisivat päästäneet ne puuttumaan siihen show’hun. Majuri Rlorzedtillä on vissiin aika häijyjä äijiä töissä… siitä puhutaan aika outoja juttuja. Kukas se olikaan se teikäläisen komentaja?”
”Suuri ja paha Gurg”, Yagak sanoi tottuneesti.
”Tosi kumma. Et ole ikinä oikein vaikuttanut tyypiltä, joka päätyisi Rlorzedtin alaisuuteen.”
”Miten niin?”
”En tiedä. Niistä puhutaan kaikkea hämärää. Salatieteitä, Gaggun salainen tiedejaosto, elementtivoimia.”
”Sinne ei kyllä pääse ihan kuka tahansa”, Brungush murahti. ”Yritin hakea, mutta Rlorzedt pitää selvästi aika tiukkaa jöötä siellä.”
Brangokk tuhahti. ”Et sinä sinne halua. Sitä paitsi sen Gurgin porukassa on muutenkin aika epäilyttävää sakkia. Mitäs pahaa Yagak on menneisyydessään tehnyt päästäkseen noin rankkaan seuraan?”
Se ei ollut kovin vakava kysymys, mutta Yagak ei halunnut jättää siitä huomattavan pitkää hiljaisuutta leijailemaan ilmaan.
”Olen vain viestimies”, Yagak sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taikajutut ja salaisuudet ovat muutenkin isonatsaisempien hommia.”
”Haha”, Rodarr hörähti. ”Noinhan sinä sanoisit, jos salailisit jotain!”
Yagak ei kääntänyt katsetta Rodarriin.
”No, täällä joka tapauksessa ollaan. Joten en tiedä, mitä Gurgin laivalla puuhataan tällä hetkellä. Varmaan jotain Nimda-juttuja.”
Rodarrin ilme kertoi, että hän ei olisi aivan halunnut päästää tästä irti, mutta hän päätyi läimäisemään Yagakia yläselkään kovaa. Avokämmen lätsähti märästi sadetakkia vasten.
”Eivät ne noin huonolle valehtelijalle kyllä mitään sellaista näyttäisi!”
”Joo, tuo mies kyllä syötäisiin salatiedeosastolla viikossa!” Havok naurahti.
”Älkää härnätkö Yagakia”, Brangokk sanoi. ”Luti siirtää sen takaisin sinne idän rintamalle joku päivä, ja sittenhän teitä kaikkia itkettää.”
Yagak hymyili takaisin vaisusti. Tässä oli nyt tilanteen huomioiden yllättävän hyvä olla. Mutta hänestä tuntui, että viime yönä oli käynnistynyt jonkinlainen ajastin sille, kuinka pitkään hän voisi vielä ylläpitää tätä. Veto kotia kohti oli taas voimistunut, eikä hän voinut vastustaa sitä enää kovin kauaa.
Myrskyn toinen yö
Rantalehto
00:15
Puistojen käyttöaste oli romahtanut hallitsevan säätilan muutosten myötä. Eipä Rantalehdon puistossa poutaisenakaan syysyönä juuri liikuttu.
Vanha munkki oli kuitenkin yhä meditoimassa sienikokoelmansa seurassa. Otlekin mielestä hyypiö ei vaikuttanut tyypiltä, joka raportoisi Klaanin johdolle kulkijoista, mutta oli parempi pistää varman päälle. Tuoksusta päätellen osa munkin sienistä oli harvinaista lajia, jonka kuivatuista hatuista saisi uutettua Enkin himoamaa hermomyrkkyä. Kukaan veljeskuntalaisista ei ollut kuitenkaan uskaltanut neuvotella asiasta, pihistämisestä puhumattakaan. Ties mitä mielikykyjä äijänkäppyrällä oli. Leiter oli kehottanut osoittamaan varovaisuutta ’sen oraakkelin’ väen kanssa. Kyllä hiippailija hiippailijan tunsi, eikä olllut viisasta näyttää korttejaan ilman hyvää syytä.
Otlek sujahti pensaan ali. Hän kulki loikkien violetiksi muuttuneen tammenlehtimaton yli, jottei siihen jäisi jälkiä. Vaikkei sillä ehkä ollut juuri väliä: luissaan Otlek tunsi tuulen olevan yltymään päin. Lehdet eivät jäisi paikalleen mätänemään.
Tammen juurella oli muutamia kiviä jäänteenä vanhasta rantaviivasta. Sade ropisi niistä laakeimpaan eri tavalla. Matoran työnsi sormensa sen kulman alle ja nosti. Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin se olisi vaikuttanut yllättävän keveältä graniitiksi. Kiveä se oli kuitenkin vain ulkonäöltään.
Tunneli putosi ensin pari metriä alaspäin, Otlek pudottautui tottuneesti sen pohjalle. Vettä oli melkein nilkkaan ja sitä tippui katosta ja tihkui seinien mannoksesta. Suuren tammen juuret nielivät ahnaasti, mutta liika oli liikaa. Lähisaarella Veljeskunnalla oli ollut vuosikymmeniä tunneliverkoston hiomiseen suhteellisen mukavaksi ja toimivaksi; viidakon sadekauteen he olivat sopeutuneet poistokanavin ja pumpuin. Tämä tukikohta oli ollut käytössä vain pari kuukautta ja salaus oli tehnyt hienosäädöstä hankalaa.
Otlek astui valokivien himmeään hehkuun. Pääkammioon oli rakennettu eräänlainen puulattia paksuista oksista ja myrskyn ensipäivän katkomista oksista. Kunnon sahatavara olisi toiminut paremmin, mutta lautakasan kuljettaminen puistoon olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää. Kotisaaren poltto, kuolleet toverit ja vihollispuolelle siirtynyt johtaja pistivät märän lattian ja tiputtavan katon kuitenkin jonkinlaiseen mittakaavaan. Sitä paitsi flunssaisimmat pääsivät Telakalle paranemaan.
Suurin osa riippumatoista roikkui täysinä, ja pääkammiossa kaikui tuhina ja kuorsaus. Sisäänkäytävän pielessä valvoi Ibra paljastettu miekka sylissään. Tämä nyökkäsi Otlekille.
”Iltaa, veli. Onko johtaja hereillä? Olisi uutisia linnasta ja rintamalta.”
”Kiireinen yö?”
”Tulin kun pääsin. En voinut noin vain irrottautua. Voin minä odottaakin, jos hän nukkuu.”
Ibra murahti kolkosti. ”Hän on hereillä.”
”Kiitos.” Otlek asteli lattian oksiston yli ja sisään sivukäytävästä, joka oli kaivettu yläviistoon niin, että se oli muuta luolaa kuivempi. Matoran veti varovasti auki kirjaillut verhot ja luikahti sisään.
Leiterin kammio oli koruton ja synkkä. Seinustalla oli kapea vuode. Pöydän virkaa toimitti tyhjä kranaattilaatikko, jolla oli pieni mutta tarkkaan piirretty saaren kartta ja nyrkin sisään mahtuva valokristalli. Johtaja istui ohuella tyynyllä pöytänsä ääressä. Oliko hän ollut täsmälleen samassa asennossa viimeksikin? Jopa Raham ja Ibra kävivät ulkona silloin tällöin, joskus jopa kaupungissa. Mutta Leiter oli nähnyt viimeksi taivaan tullessaan saarelle norsupäästäisen kyydissä. Oman naamionsa läpi hän oli katsonut maailma edellisen kerran kotisaaren vehmaudessa. Miksi vuorokaudenajoilla, tai ajan kulumisella ylipäätänsä, olisi mitään merkitystä johtajalle?
Leiter avasi silmänsä ja käänsi katseensa tulijaan. ”Veli Otlek. Mainitsit uutisia.”
”Johtaja”, Otlek nyökkäsi, tai ehkä se oli pieni kumarrus. ”Vartija on elossa. Hän on soluttautunut skakdipalkkasoturien leiriin Lehu-Korosta pohjoiseen.”
Mirulta ei voinut lukea minkäänlaista reaktiota. ”Ja tietääkö Linnoitus tästä?”
”Kyllä. Hän otti itse yhteyttä ylläpitoon leirin radiolaitteilla viime yönä. He pitävät asian vielä salassa, jottei se vuoda Imperiumille ja paljasta soluttautujaa. Käsittääkseni tieto on vain ylläpidolla, ja Matoro Mustalumella.”
”Ja minulla”, Leiter sanoi hiljaa. ”Ja sinulla.”
”Niin. Ilmoitin myös linnulla veli Enkille. Vartijan hengissäolo muuttaa nähdäkseni asemaamme Klaanissa. Hyvään suuntaan.”
”Jatka.”
”Johtaja?”
”Sinä ja Enki olette sanoneet toistuvasti, että piilottelumme vaarantaa yhteistyön Linnoituksen kanssa. Ja nyt he saavat mehevän salaisuuden rintamalta ja kertovat sen heti Otlekille. Miksi?”
”He uskoivat, että pystyn auttamaan”, sanoi Otlek epävarmana. ”Joten lainasin heille yhden harakoista ja opetin sille tempun, jotta Mustalumen kenttätehtävällä jättämä paketti päätyisi Vartijan käsiin. Olisin kysynyt mielipidettäsi, mutta jouduin toimimaan nopeasti. Vierailu täällä olisi vaikuttanut epäilyttävältä.”
”Saat vielä Tawalta sulan naamioosi”, sanoi Leiter. ”Ja Enkikin on varmasti kiitollinen.”
”Niin”, Otlek tuhahti. Kun Enki pääsisi takaisin julkisuuteen, he kävisivät ostamassa Tednin kanssa johtajalle sellaisen mukin, jossa lukisi Maailman Parhaalle Pomolle. ”Luulen, että he luottivat asian minulle, koska olin juuri auttanut koordinoimaan torjuntahyökkäystä Rumisgonen operaatiossa. He yhyttivät minut aamulla Telakalta. Muista, ettei ylläpito lainkaan tiedä sinusta, ja Enkikin tilanne on heille vielä epäselvä.”
Leiter mietti tätä hetken hiljaa. ”Hm. Vai on Vartija elossa. Se tekee suunnitelman seuraavista askelista epävarmempia.”
Et ole tosissasi, Otlek ei sanonut. Hän oli ollut Guardianin kanssa rintamalla. Hän oli nähnyt Erysin ottavan luodin ja Vartijan kuolevan sen takia sisältäpäin. Hän oli nähnyt Tawan silminnähden onnellisena muutama tunti sitten. ”Se tekee myös toiminnastamme kaupungissa helpompaa, johtaja.”
”Muista paikkasi ja tehtäväsi”, sanoi Leiter. ”Emme tulleet tänne istumaan bingossa ja vetelehtimään majataloissa. Kertoiko hän mitään Ämkoosta?”
”Ei ainakaan mitään, mitä he olisivat välittäneet minulle”, vastasi Otlek.
”Hyvä. Avaa verho.”
Otlek kääntyi ja veti kankaan suppuun. Takana tuijotti tusina silmäpareja. Ibra ja Raham olivat jossain takana ilmeet neutraaleina. Muut näyttivät jokseenkin noloilta.
”No niin, kuulitte uutiset”, Leiter huokaisi. ”En luottaisi ninjaan, jonka alitajunta ei herätä häntä kuiskausten ja juonittelujen ääneen syvimmästäkin unesta. Fortel, jatka seinien tilkitsemisen kanssa, tai joudumme kaikki niiden sairaalasiipeen. Otlek, Fortelin avuksi. Ratka ja Mostle, kerätkää tiimi parakeilta ja lähtekää Lehu-Koron suuntaan. Kun Vartija on vapaalla jalalla, pitää meidän päästä tilanteen tasolle. Toimikaa.”
Otlek kumartui verhon ali ja sulki sen perässään. Kaukaukasvoinen Fortel venytteli jalkojaan ja urahti jotain maanpaossa elämisestä. Hän asteli oksalattiaa pitkin huoneen nurkkaan, jossa oli osittain veden alla oleva harmaa kumpare litisevää savea. Viiksekäs ninja alkoi lapioimaan sitä puuämpäreihin, joista Otlek ryhtyi lätkimään sitä seinälle. Siitä tulisi ihan mukava savipinta kunhan se pääsisi kuivumaan. Otlek ei ollut varma, tapahtuisiko se ennen kuin Leiterin suunnitelma saavuttaisi huippukohtansa ja he pääsisivät piilottelusta.
Suuri Norsupäästäinen käänsi kylkeään syvennyksessä, ulvahti ja jatkoi uniaan.
Myrskyn toinen päivä
Suurkylän komentopiste
17:49
Sade piiskasi entisen Suurkylän kattoja sekä tulvi ahtailla kaduilla. Imperiumin pioneerit oli asetettu pyhälle tehtävälle raivata entisen matoralaisasumukseen syvempiä ja suurempia ojia tulvavesien hallitsemiseksi. Moni nui-korolainen kellari oli kastunut ja tulvinut täyteen viheliäisen raskasta sadevettä. Vaikka Imperiumi ei jättänyt yleensä jälkeensä niinkään valloitettuja kuin ravinteista karuiksi raastettuja maita, oli Nui-Koro ehtinyt syksyn mittaan muodostaa vahvan valloittajamyytin.
Näitä perustuksia olisi suojeltava, sillä ne olivat merkki toivosta mahdottomia voimia vastaan. Suurkylän vanhan nimen zankrzorankielinen versio, Kiurazirla, kaikui yhä useammin pihtihampaiden välissä uuden voiton monumenttina. Nimi ei ollut kelvoton, mutta vasta Imperiumi antaisi sille arvokkuutta.
Eräässä suurkyläläisessä vanhassa kivitalossa paloi valo. Rappiollisena entisaikana se oli ollut asumus, ehkä myös toimisto, eräälle vanhan Suurkylän edesmenneelle johtajahahmolle. Nyt pienellä mökillä oli uusi asukki. Kenttäjohto oli pitänyt runollisena, ehkä huvittavanakin, että asumus annettaisiin väliaikaismajoitteeksi entisen omistajan surmaajalle. Harvoin Imperiumi palkitsi sotilaitaan näin suoraviivaisella tavalla — ei pitänyt luoda vaarallisia ennakkotapauksia ansaintakeinoista — mutta tavanomainen ei ollut sotilaskaan.
Sotilas istui ristiasennossa matoralaiskokoisen tuvan kivilattialla. Sotilaan mekaaninen kaulapanta toimitti kolmea tarkoitusta: ensisijaisesti siihen kiinnitetty mikrofoni välitti jokaisen hiljaisimman huokauksenkin jonnekin pilvien yläpuolelle tiedustelun herkeämättömään tarkkailuun. Toivottavasti nuoremmat tiedustelu-upseerit nauttivat jokaisesta hänen nieleskelynsä ja pureskelunsa äänestä, mietti sotilas, sillä niitä olisi kyllä tarjolla. Toissijaisesti kaulapanta oli nöyryyden ja kunnioituksen symboli: kukapa hän olisi paitsi Imperiumin uskollinen käskyläinen.
Kaulapannan kolmas tarkoitus oli pitää äärimmäisen huomaamatonta mutta sitäkin rasittavampaa sirinää.
Laite oli yllättävän hiljainen, mutta sen keskusyksikkö päästi pientä kirkasta ja epäsäännöllistä ääntä, jos muut äänet sallivat sille laisinkaan kaistaa. Ja etenkin, jos yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä nimenomaan meditoimiseen.
Sateen ropina vasten talon tiilikattoa hiveli sielua verrattuna siiheen sähköiseen siritykseen, joka kaulasta antoi ilmoittaa itsestään. Mutta oli hän epäedullisemmissakin olosuhteissa rauhoittanut sieluaan. Valkoista turagaa ei tunnettu pelkistä taidoistaan.
Ämkoon vasen käsi lepäsi hänen polvellaan. Toisen polven päällä ei näkynyt kättä, ei mustaa eikä punaista. Mutta oliko sillä väliä, jos huoneen ainoa asukki piti silmiään rennosti ummesssa?
Hän keskittyi oikeaan polveensa. Pinnistelystä ei ollut apua. Menetetty varjokäsi ei ollut tavallinen raaja. Se ei ollut käsi, jolla vihreä matoran oli pidellyt kynää ja sivellintä. Se ei ollut käsi, joka oli ansainnut kantaa aseista mahtavinta. Sen ei tarvinnut olla iäksi mennyttä.
Se oli tullut hänen sisältään, eikä sen lähde ollut poissa.
Polvi. Hartia. Ilma. Pieni veto ikkunan yläraosta kulki jatkuvasti tilan halki. Hän tunsi sen. Se kipristeli siinä, missä ulkoinen tarkkailija olisi nähnyt vain ilmaa. Polvi. Hartia. Ilma.
Hän oli valmis. Hän oli.
Ämkoo nosti kätensä hartioidensa tasalle. Hän avasi jalkansa ja painoi päkiänsä kivilaattoja vasten. Toa nousi seisomaan tasapainoiseen haara-asentoon.
Nazorakein harmaanhimmeä upseerimiekka oli kylmän takan reunalla. Sen kahva oli oikealla puolella, terä lepäsi laastipinnalla vasemmalla. Kahva oli kylmä ja kova, mutta miekka oli tehty taidolla. Sen tekijä oli tuntenut tasapainotuksen salat.
Totta kai se oli vain roskaa verrattuna oikeaan miekkaan. Mutta nyt se saisi kelvata.
Terä leikkasi ilmaa ja laskeutui pirun nilkan viereen. Silmänsä kiinni pitävä hahmo laskeutui yhden polven varaan ja vei miekankahvan taakse. Syvä hengitys sisään. Pisto eteen ja ylös.
Ovi paukahti auki, kylmä tuuli puski sisään ja raskaat askeleet vavisuttivat lattiaa. Kenen tahansa meditaatio olisi katkennut sellaiseen meteliin. Ämkoo avasi silmänsä ja upseerimiekka kalahti lattiaa vasten. Metallisen kolossin sateesta märkä haarniska tervehti käsipuolta miekkapirua oviaukosta.
Kyborgi kömpi sisään matoralaiskokoluokan ovesta sekä antoi myrskytuulen läimäistä uksen kiinni takanaan. 437 oli ryvettynyt, mutta ei vain sään takia — nazorakin rintapanssari oli näkyvästi lommoilla ja muutamissa raajoissa ja nivelissä oli vähemmän elegantin näköisiä, selvästi väliaikaisia korjausratkaisuja pitkällisempää huoltoa odotellessa. Konetorakan kaulaservot surahtivat äänekkäästi, kun hän käänsi tuiman katseensa alas lattialta miekkaansa poimivaan Miekkapiruun.
Toissailtana äkilliselle komennukselle lähtiessään 437 oli ollut huomattavasti toimintakykyisemmän näköinen. Hopeisen haarniskan pinnoite oli lommoilla ja everstiltä oli riisuttu joitakin asejärjestelmiä kokonaan, todennäköisesti huoltoa varten.
”No”, Ämkoo sanoi virnuillen. ”Miten meni?”
”Uskon eversti Ämkoon olevan jo tietoinen, että lentue torjuttiin aivan vihollisen porteilla.”
”Olen hyvinkin, mutta se ei kerro paljoa. Mitä sinulle tapahtui?”
”Bio-Klaani oli varautunut vastaanottokomitealla. Olin lähellä surmata heidän ilman toansa kunniakkaassa taistelussa, mutta jouduin tekemään pakkolaskun saatuani osuman polttoainetankkiini… sääliksi kykenin vain seuraamaan sivusta, kuinka moni rohkea sotilas antoi henkensä Imperiumin kunniaksi.”
”Tietenkin, ja kunnia heille uhrauksestaan”, Ämkoo sanoi hipihiljaa. ”Itse et näemmä onnistunut samassa?”
”Kokeilet rajojasi, eversti”, 437 sanoi kylmänviileästi.
”Leikkimielisesti vain, eversti hyvä”, Ämkoo sanoi leveän hammashymyn läpi. ”Pahoitteluni, jos vaikutin epäkunnioittavalta. Mutta olenhan kuitenkin oikeassa, että kuolema Viimeisen Imperiumin eteen olisi paras mahdollinen kohtalo?”
”Onkin, ja jo kerran sen olin valmis tekemään.”
Ämkoon sanat oli tarkoitettu piikittelyksi, mutta 437 seisoi jotenkin normaalia ylpeämmän näköisenä niihin vastattuaan. Harva sentimentaalisuuden ripe pääsi kone-everstin teräskuoren läpi, mutta nyt tämä kuulosti puhuvan suoraan sydämestään. Mikäli sellainen vielä siellä jossain oli.
”Ymmärrät varmasti, että kerran aikoja sitten uhrasin itseni suuremman tarkoituksen edessä. Ja minua palkittiin siitä hyvästä. Sen määräsi hän, joka silloin kulki nimellä Kenraalieversti 003. Nyt hän on poissa, ja hänen ruumiinsa ruokkii Pesän maaperää. Hänen käskynsä antoi minulle uuden mahdollisuuden, ja uuden ja uljaamman kehon. Sain kyvyn nousta uudestaan taisteluun Kotimaan puolesta.”
”Kuin ta-lintu tuhkista.”
Konesilmät tuijottivat vihreähehkuisina Miekkapiruun. Valtavan terästorakan metallinen ranka kyyristyi kyykistynyttä Ämkoota kohti. Se taipui keskivartalosta tavalla, jolla yksikään luonnollinen nazorak ei taatusti taipunut. Ainakaan ilman hirvittävää väkivaltaa. Epäautenttinen hymy arpisilla epäsymmetrisillä kasvoilla tervehti Ämkoota lähempää.
”Voisi sanoa, että annoin saman mahdollisuuden sinulle… siellä entisen kotisaaresi rannoilla. Silloin meidän kunniakkaan taistelumme päätteeksi, kun annoin sinun elää ja valitsit polvistua.”
Miekkapirun ilme värähti hieman. Hän kanavoi sisäistä tyyneyttään ja puski sen takaisin kasvoilleen.
Siitä oli kuukausia, kun Ämkoo ja Eversti 437 olivat kohdanneet Veljeskunnan saarella vihollisina. Mutta Ämkoo kyllä muisti sen kuin eilisen: 437:n pitelemässä hänen omaa miekkaansa hänen sydänvalonsa yläpuolella, uhkaamassa surmata hänet sillä. Hän muisti veren maun suussaan ja 437:n kauhistuneen katseen, kun hän oli valmiina sivaltamaan tämän hengiltä Alku taas käsissään.Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä
Ja nyt hän oli tässä. Ilman oikeaa miekkaa ja miekkakättä. Elämä todella vei yllättäviin paikkoihin.
”Muistan sen jokseenkin eri tavalla”, hän sanoi vaitonaisempana. ”Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat.”
Hymy kaikkosi 437:n suulta kuin pois kytkettynä. Tämä nousi täyteen pituuteensa taas.
”Sitä paitsi vahinko oli hyvin paikallista. Vaadin vain muutamia rutiinikorjauksia, mutta olen valmis kentälle alle viikossa. Samalla koeajan muutamia uusia asejärjestelmiä, jotka tiedekunta on lähettänyt kenttätestaukseen.”
Potra poika, Ämkoo ajatteli. Tulta päin taas uudestaan ja uudestaan. Eräässä toisessa kulttuurissa synnyttyään tämä olisi varmaan jo hypännyt omaan miekkaansa ja lopettanut oman tarunsa siihen.
Huoli kiipi Ämkoon mielen päälle: oliko komentoketjun yläpääty saanut kuulla… siitä, mitä hänelle oli tapahtunut kesken Guardianin jahdin?
Vain yksi verinen yskös mättäälle. Sitä oli näkemässä vain muutama jääkäri, jos hekään. Oli ollut hyvin pimeää. Silti… oli sitä parempi, mitä harvempi tiesi. 437:n ilmeestä oli mahdoton tulkita, mikä tämän todellinen tarkoitusperä oli, mutta Ämkoo ei halunnut antaa hänelle pienintäkään syytä epäilykseen.
”Liikuttavaa, kuinka huolissasi olet. Voin vakuuttaa, että olen aivan yhtä taisteluvalmis kuin aina.”
”Prikaatinkenraali 088 käski sinut terveystarkastukseen”, kyborgi sanoi. ”Eräs Tiedekunnan kirkkaimmista mielistä varmistaa vain, että olet täysin kenttäkuntoinen. Ei ole syytä huoleen.”
Tässä täytyi olla jokin koira haudattuna. Ämkoo piti ilmeensä asiallisena ja vastasi:
”Kaikella kunnioituksella, eversti hyvä… mutta en aio vastaanottaa ainuttakaan mekaanista raajaa jos niin ei erikseen käsketä.”
”Ehkä sinun kannattaisi.”
437 hymähti ja pyöräytti toisen yläkäsistään kokonaan ympäri ranteen kohdalta ja sulki ja avasi rautasormiaan salamannopeasti. Hän tuijotti Ämkoon raajatonta olkapään tynkää.
”Ehkä muutamalla… päivityksellä Viimeinen Vartija ei enää yllättäisi sinua. Tiedustelulla on uusi vainu hänen suunnastaan.”
”Hah”, Ämkoo tuhahti. ”Niin ne sanoivat viime kerrallakin.”
”Osoittakaa kunnioitusta, eversti. Kamera-aineistoa on analysoitu Metastaasilla… ja vaikuttaisi siltä, että admin Guardianiksi epäilty hahmo ylitti Rapujoen uiden ja suuntasi siitä itään. Viimeinen vakavastiotettava havainto hänestä on Aavelehdon rajalla vaeltamassa syvemmälle LehuunMutta mitä tapahtui viimeiselle vartijalle?.”
Ämkoo nyökkäsi hitaasti.
”Mistä voitte olla varmoja, että hän ei ole jo palannut Klaanin hallitsemille alueille?”
”Tiedustelulla on enemmänkin. Kaikki ajan kanssa.”
Eversti 437 kääntyi kankeasti kokonaan ympäri ja asteli taas ovelle.
”Sitä paitsi meteorologian osasto on kehottanut pysymään sisätiloissa. Ennuste on historiallisen huono, emmekä voi jatkaa jahtia ennen kuin sää selkenee. Suuntaamme länteen myrskyn rauettua.”
”Totta kai. Ehkä minulla sitten on hetki aikaa puoskarinne käsittelyyn”, Ämkoo sanoi vaisusti. ”Pitäkää minut kartalla, kun tiedätte enemmän Vartijan liikkeistä.”
437:n pää kääntyi vielä oviaukolla häntä kohti.
”Toivottavasti olet luopunut viimeisestä sentimentaalisuudestasi hänen suhteensa, eversti. Sinäkin kaipaisit kunniasi takaisin.”
Ämkoo hillitsi itsensä lähes täysin. Vain tiedustelupalvelun agentti korkealla pilvissä kuulokkeet päässä sai nauttia sen hiljaisen huokauksen, joka hänestä pääsi.
”Illanjatkoa, eversti”, hän lopulta sanoi.
Myrskyn kolmas yö
Metastaasi
02:05
Toimistotöitä oli montaa sorttia. Tämä ei sopinut niille, joita pelottivat korkeat paikat.
Jos uskalsi katsoa yhdestä yläkerroksen harvalukuisista ikkunoista, oli parempi pitää aurinkosuoja visusti päällä. Joku muu olisi ehkä pitänyt romanttisena ajatuksena sitä, että he olivat ankkuroituneena taivaaseen ja saivat voimansa itse tähdistä. Mikäli oli täällä komennuksella kuukautta pidempään, oli mahdotonta olla hukkaamatta sitä romantiikkaa joko tiedustelutyön puuduttavaan todellisuuteen tai sitten siihen mykistävään ymmärrykseen, kuinka lähellä tähdet olivat. Ja kuinka pieniä ne todella olivatkaan.
Pahemman mökkihöperyyden iskiessä miehistön jäsenet vetivät välillä suojapuvut päälle ja lähtivät ”taivaskävelylle”. Ylin johto ei ollut antanut sille valtuutusta, mutta hulluksi tällä komennuksella tulisi ilman pientä ulkoilua. Juuri nyt avaruussää ei ollut sille kovin suotuisa.
Himmeä vihreä hehku valaisi kalvakan mustavisiirisen nazorakin kasvoja. Nakutus mekaanisesta näppäimistöstä kilpaili prosessorin kurnutuksen kanssa. Kelat pyörivät tasaisesti koneen kyljessä. Aina välillä taustalla kuului se aavemainen huokailu, jota maailma piti näin korkealla. Huipulla tuuli kovaa, jopa täällä koko alla olevaa kupolia riivaavien myrskypilvien yläpuolella.
Näin korkealta kaikki näytti pieneltä… paitsi se määrä informaatiota, joka laitteiden läpi virtasi. Sitä oli hukuttavan paljon. Helpottihan se varsinkin kuvamateriaalin katalogisointia, mutta vei myös hyvin suuren osan aluksen sisätilasta ja poltti akkuja ennennäkemättömällä vauhdilla.
Mustavisiiri piti mietintätauon, katsoi näppäimistöään ja nakutteli menemään.
> haku: rapulatva2 // kk:9-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 20256907 leikettä.
Liian laajaa. Mustavisiiri murahti turhautuneena, tarkisti kansiostaan pari tuoretta printtiä ja jatkoi.
> haku: rapulatva2 // kk:10-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 95490 leikettä.
Yhä kuin neulaa heinäsuovasta. Hänellä ei ollut aikaa kahlata läpi tuollaista määrää aineistoa, eikä niissä kaikissa varmastikaan ollut tunnisteita… nazorak raahasi näppäimistön sivuun, nappasi sisäpuhelimen luurin kouraansa ja pyöritti rullalla lähiesimiehensä numeron.
”Hyvää iltaa, kapteeni”, hän sanoi suuosaan. ”Ei, ei merkittävää edistystä. Melko toivoton homma tässä aikajänteessä. Niin, niin. Ei riitä henkilöstöresurssit. Sitähän minäkin sanon. Ei vaan riitä työaika, minäkin täällä yhdeksättä tuntia. Hirveän hienot masiinat viritelty, mutta kenelläkään mitään visiota, kenen näitä pitäisi ajaa. Kaikella kunnioituksella, toki. Ei tämä kenenkään vika tietysti ole. Ketterää paskiaista siellä Lehussa jahdataan, silmäthän tässä loppuu kesken. Joo, siellä ollaan suut vaahdossa valmiita kiinniottoon… mutta todisteita sijainnista ei oikein vielä ole tarpeeksi. Sitä varten minäkin täällä ylitöissä.”
Mustavisiirin katse harhaili työpisteellä olevissa papereissa. Hän pyöritteli kuulakärkikynää sormiensa välissä ja kuunteli hetken. Kylläpäs kapulla nyt oli asiaa. Näin korkealla hyväkin tiedustelu-upseeri lepsuuntui muodollisessa viestinnässä: näitä piuhoja salakuunnellakseen vihollisen täytyisi olla itse aluksella. Tai kaikkitietävä.
”No tuotahan minäkin viime viikolla mietin, mutta sillä sektorilla on noita punaisia hälytyksiä ollut riittämiin muutenkin. Aika liipaisinherkkiä ne ovat sen suhteen, mikä kaikki menee punaisen piikkiin. Juu, vainoharha valtaa alaa. Siinä asteikossa on kuusi sävyä, voisi vähän käyttää harkintaa, mikä kaikki on maailman tärkeintä. Ai mitä? Joo, olen yrittänyt. 437:n kameramateriaali on aika nopeasti kahlattu. Ei vaan sitten kai ole sellaista muistia, mikä siihen keskusyksikköön mahtuisi kunnolla. Eikä kunnianarvoisa eversti nyt mikään kamerajalusta olekaan. Ai mitä, oikeastiko? Tahtorakia vastaan? Perhana, sen kun olisin ollut näkemässä.”
Toisesta päästä jaettiin pitkiä näkemyksiä tiedustelun hyödyntämisestä ketterässä ja sopeutuvassa taistelustrategiassa. Siinä samassa mustavisiiri painoi luurin olkapäätään vasten ja jatkoi nakuttelua. Entä jos…
> haku: rapulatva1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 341659 leikettä.
Äh. Hän oli unohtanut, kuinka obsessiivisesti pääesikunta halusi nauhoittaa sen toisen everstin joka sutkauksen. Rajansa kaikella, myös varautumisella. Ei ihme että datakeskuksessa oli koko ajan kelat loppu. Ja kaikesta massasta 99% oli aina täyttä roskaa.
Mutta… entäs se uusi keskus? Se oli jopa oikeassa suunnassa…
> haku: kiro1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 631 leikettä.
No nyt. Tähän menisi vain loppuyö, jos hyvä onni oli myötä.
> lataa kaikki
VIRHE 409
Yhteyslinkki kansioon /kiro1/ ei voimassa. Pyydä manuaalista siirtoa.
”Joo, se on just näin. Kuule, minä tässä mietin, että voisiko tuolta Kiron asemalta pyytää pikku tiedonsiirtoa? Niin siis yritin jo. Eivät ole vissiin saaneet vielä metalinkkiä pystyyn. Ei ole tulossa? Täällä näkyy kyllä määrä, 631. Siis täh, ottavat vaan nauhalle mutta eivät palvelimille? Liian kallista? Ei ihme että tiedustelu laahaa. Arkistoida ovat sentään jaksaneet. No mutta minä pistän tilaukseen. Joku maan pinnalla saa kyllä kahlata nuo läpi, aika hankala niitä on tänne postittaa. Varsinkaan tässä myrskyssä. Niin. Ei taida signaalitkaan ihan kulkea. Joo, nehän siellä kerran ehdotti, että joku vetäisi kaapelit kupolin seinää pitkin tänne. Sen kun näkisi, kelaperseet hajotkaa aamuihin. No mutta, minä tästä jatkan. Hyvää yötä. Juu, na zora.”
Myrskyn kolmas päivä
Metsänraja
15:28
Kevyet askeleet kävelivät nopeasti mutta hötkyilemättä sammalmättäiden yli. Vihreä matoran pysähtyi välillä kuulostelemaan syvän sadehuppunsa uumenista. Ei niinkään vihollisten takia – rintama ei ollut juuri edennyt matoralaisen lomautuksen aikana. Nyt piti miettiä myös, millaisen kuvan liittolaisilleen antoi.
Kaksi päivää sitten hän oli seurannut nazorak-leirin elämää hyvästä piilosta puiden lomasta. Partiokäskyt kävivät surkeasta säästä huolimatta, mutta oli ilmeistä, etteivät marsseille komennetut joukot saaneet mitään aikaan. Oleellisempaa oli pitää kiinni hierarkiasta ja ylhäältä päätetyistä toimintamalleista olosuhteista huolimatta. Matoran huokaisi. Sellaista tapahtui myös rintaman eteläpuolella.
Yön pimeydessä matoran oli jättänyt partiotielle joitakin pieniä mutta kivuliaita yllätyksiä. Vihollisen määrälliseen vahvuuteen ne eivät käytännössä vaikuttaneet, vaikka Imperiumi tuskin tuhlasi tehokasta lääkintää rivijoukkoihin. Oli kuitenkin hyvä silloin tällöin muistuttaa hyökkääjää siitä, mihin se oli ryhtynyt. Stressaantunut, pelokas ja henkisesti varpailleen ajettu vihollinen oli mahdollista nujertaa alivoimalla. Ratka ja Mostle saivat jatkaa siitä, mihin hänen partionsa oli päättynyt.
Admin-tornissa hohtava valo näkyi sateen läpi suoraan edessä. Eteläinen Lehu harveni, ja Arkistojen tielle oli enää kivenheiton matka. Tällä säällä tiellä ei olisi matkalaisia, mutta kulkija jäi silti punnitsemaan lähestymistä. Missä meni varovaisuuden ja dramatiikan ero? Mitä johtaja oli käskenyt, mitä hän piti itse parhaana saapumistapana? Otlek oli kertonut ylpeänä päässeensä yllättämään selakhin, mutta kenties nyt maanläheisempi saapuminen sopi paremmin. Niinpä tulija yhytti Arkistojen tien ja ohitti kirjaston väistellen lätäköitä. Ne olivat hioneet komentoketjut uusiksi hänen poissaollessaan, joten hän aikoi ilmoittautua päämajan alatasolle ja katsoa, miten isokenkäiset halusivat hänen liikkeistään udella. Ainakaan nyt häntä ei syytettäisi heidän rakkaan johtajansa salamurhaamisesta. Oli sekin jotain.
16:01
Enkille oli suotu kuppi kaakaota. Vastapuolella istuva selakhi näytti ettei tiennyt, mitä hänen pitäisi vihreän pikkumiehen kanssa tehdä.
”Ehdit näemmä sateensuojaan ennen pahinta myrskyrintamaa”, Same totesi. ”Se on hyvä.”
”Metsä on täynnä sateensuojaa. Ainakin toistaiseksi.”
Enki ei ollut koskaan joutunut keskustelemaan nykyisen päämoderaattorin kanssa. Tässä oli paljon samaa laskelmoivaa älyä kuin hänen omassa johtajassaan. Tavallaan se oli kotoisaakin, tai olisi ollut, jos hän ei olisi joutunut viettämään viime viikkoja Leiterin seurassa piilossa maakuopassa. Veljeskuntalainen ei voinut olla tiedostamatta, kuinka herkeämättä häntä tarkkailtiin nyt.
”Laskujeni mukaan sinua ei ole nähty yli kuukauteen”, Same sanoi papereita siirrellen. ”Ja ne veljeskuntanne jäsenet, joita olen saanut puhutella, ovat olleet melko vähäsanaisia tankkaustornin operaatiosta. Ymmärtääkseni osastonne joutui hajaantumaan tulikosketuksessa Ämkoon ilmestymisen jälkeen, ja sinä olit metsään kadonneiden joukossa. Vahvistatko käsitykseni?”
Enki oli miettinyt tätä aika tavalla. ”Kyllä. Osa meistä palasi suunnitelman mukaisesti tänne hoidettuaan osuutensa, osa taas silloin, kun suunnitelma meni täysin raiteiltaan. Minä pysyin Guardianin rinnalla pisimpään, enkä ihmettele, ettei muilla ollut tapahtumista tietoa.”
Same nyökkäili mietteliäänä. ”Muiden tarinat päättyvät siihen, kun eversti Ämkoo surmaa komisario Harkelin ja Guardian lähtee hänen peräänsä metsään. Tässä kohtaa Keetongun osasto aloitti vetäytymisen. Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Guardian ja Ämkoo ottivat yhteen. Guardian ampui neljästi ohi. Varjokädellään Ämkoo oli päästä niskan päälle, mutta pääsin yllättämään hänet savukiitäjällä, minkä jälkeen Guardian sai ammuttua varjokäden… pois. Se oli ollut hänen suunnitelmansa kaiken aikaa. Yllätettynä admin pääsi niskan päälle, ja sai Ämkoon satimeen, kunnes Mata Nuin ritarikunnan edustajiksi itseään väittävä joukko vei hänet kaukosiirtokiekolla… Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin.”
”Vähemmän uskomattomalta kuin luulisi”, Same sanoi vilkaisten muistiinpanojaan. ”Kaukosiirtokiekolla, niinkö?”
Enki tyytyi vain nyökkäämään.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Näimme vastavälähdyksen syvemmällä Lehussa ja lähdimme adminin kanssa takaa-ajoon. Saavutimme heidät… joskaan emme voineet enää puhua, sillä nazorakeja oli ympärillä joukko-osasto tai enemmänkin. Ritarikuntalaisiksi itseään väittävät syyttivät Ämkoota omiensa surmaamisesta menneisyydessä, mikä voi tietääkseni olla tottakin. Hän koitti panna vastaan, mutta toinen kaukokiekko riisui hänet aseista. Joukkio piti kuitenkin etäisyyttä. Sitten, no, nazorakit huomasivat tämän joukon, ja ampuivat heidät kaikki konetulikeskityksellä, joka vei monta niiden omaakin sotilasta. Ilman täyttyessä luodeista ja verestä hakeuduin suojaan kivenkoloon ja menetin yhteyden Guardianiin. Viimeiseksi näin Ämkoon ja torakoiden kyborgisotilaan nousevan pommikoneeseen ja adminin juoksevan metsään vailla suunnitelmaa.”
Same kirjasi kuulemaansa ylös piinaavan pitkään.
”Näitkö Guardiania enää sen jälkeen?”
”Vain jälkiä. Hän osaa asiansa, ja päättelin, että liian innokkaasti jäljittäessäni vetäisin pahimmassa tapauksessa vihollisen meidän kummankin perään.” Enki näytti mietteliäältä. ”Tuossa vaiheessa metsä kuhisi vihollisia, eläviä ja kuolleita. Olimme sohaisseet niiden pesää, vaikka suurin osa tappioista olikin niiden omaa tekoa.”
”Selvä. Kiitos tiedoistasi, ne täydentävät näkemystäni tuon yön tapahtumista.”
Enki pysyi parhaansa mukaan tyynenä. Päämoderaattori piti jälleen mietintätauon: nyt kalvakan vihreät silmät tutkivat huoneen peräseinällä olevaa suurta saaren karttaa. Enki vilkaisi sinne itsekin: Nuppineulojen ja merkintöjen perusteella Same näytti pitävän mittavia muistiinpanoja rintamatilanteesta ja huomattavista taisteluista. Ja aivan kuten Enki oli odottanutkin, Same tarttui kohta siihen, mistä hän ei itse erityisesti olisi halunnut puhua:
”Mikä vei sinulta kuukauden päivät palata luoksemme? Kuinka kaukaa sinä lopulta jouduit kiertämään?”
Kysymys oli itsessään viaton, mutta se oli matopurkki, jota Enki ei ollut tahtonut avata.
”Tällä saarella on yhä juurakoita ja oksia, joihin piiloutua, ja vihollisia, joita ansoittaa”, vastasi hän kysymyksen vierestä. ”Tein sen, minkä koin tehtävämme kannalta hyödyllisimmäksi.”
”Oletko siis ollut kaiken tämän aikaa maastossa?”
Enki oli melko varma, että tiesi Klaanin linnakkeen ja kaupungin kameralaitteiston sijainnit eikä ollut liikkunut ilman huppua ja valenaamiota paluunsa jälkeen. Silti: moderaattorien valvova silmä oli herkeämätön. Toa Paaco ehkä esitti hyvin narria, mutta oli vaarallisempi kuin päälle päin näyttäisi. Tällä saattoi milloin tahansa olla raskauttavaa aineistoa, jota vastaan väittäminen olisi riski.
Silti hän päätti sanoa:
”Kyllä.”
Same ei ottanut sitä mitenkään erikoisesti vastaan. Uhkapeli oli ehkä kannattanut, mutta siihen ei kannattanut tuudittautua. Päämoderaattori vaikutti lähes Leiterin tasoiselta hiippailijalta – ja kyllä hiippailija hiippailijan tunsi.
”Emme ole hetkeen kuulleet veljeskunnan siirroista. Sanalla sanoen on ollut vaikeaa suhtautua siihen, miten teihin kannattaa olla yhteydessä… jos oikein ymmärrän, johtajanne on ollut kateissa Veljeskunnan saaren miehityksen jälkeen, eikä kukaan ole suoraviivaisesti asettunut hänen asemaansa. Veli Otlek oli tietenkin suureksi avuksi operaatio Rumisgonen loppusuoralla.”
Sanomatta Same jätti, että Otlek oli vasta auttanut administoa myös hienovaraisemmassa palveluksessa. Enki oli saanut tiedon suoraan Otlekilta linnulta, mutta ehkä Klaanin johto ei pitäisi siitä, että veljekunnalla oli oma tiedotuksensa – varsinkin näin salaisessa asiassa.
”Saaremme menetysten jälkeen johdon otin minä, ja Otlek on toiminut komentoketjussa toisena”, nyökkäsi matoran. ”Hän on ollut minuun yhteydessä silloin, kun linjat ovat toimineet. Pahoittelen, ettei hän kertonut tilanteestani aiemmin. Päätimme yhdessä, että sitä parempi, mitä harvempi tietää toimistani rintamalla. En epäile, että tieto vuotaisi täältä… mutta rintamajoukoilla on aina riski joutua vangiksi, ja vihollisen käsittelyssä uskollinenkin pää voi laulaa. Toimintani perustuu piiloutumiseen.”
Niinpä, enemmän kuin yhdellä rintamalla.
”Hyvä saada sinut joka tapauksessa taas vahvuuteen”, Same sanoi.
Eikä jatkanut taas hetkeen. Ehkä hidas mutustelu oli moderaattorin tapa jäsennellä kaikkea kaupungissaan tapahtuvaa, mutta kuulustelultahan se sai tämän tuntumaan. Enki ei voinut olla miettimättä, oliko ollut virhe tulla tämän juttusille näin pian, kun uutinen Guardianista oli saavuttanut komentoketjun pään. Tiesikö Same, että hän tiesi? Vaikuttiko ylikompensaatiolta, että hän oli ilmaantunut kuvioihin näin pian sen jälkeen, kun Otlek oli saanut tietää Guardianin soitosta? Toisaalta olisi voinut vaikuttaa turhan laskelmoivalta odottaa päivä tai pari.
”Poissaolosi aikana olemme perustaneet Bio-Klaanin esikunnan, johon toivomme veljeskunnalta edustusta tai panosta. Läsnäolosi voisi tehdä hyvää sille, miten Veljeskunta näyttäytyy muurien sisällä. En tarkoita tällä pahaa, mutta Ämkoon petoksen jälkeen voisi olla tarpeen, että olette… avoimempia toiminnastanne.”
Enki liikahti tuolillaan, mikä ei jäänyt Samelta huomaamatta.
”Totta kai”, vastasi matoran. ”Me olemme Sinisen Ussalin veljeskunta. Me palvelemme Bio-Klaania. Joukkomme asemoiminen suoraan Guardianin alaisuuteen aiheutti hänen kadotessaan katkoksen, mutta olen valmis toimimaan esikunnassa tai sen alaisuudessa.”
Ehkä tässä olisi moderaattorille tarpeeksi selvä vinkki suunnasta, jota keskustelu oli kiertänyt kuin maahai rengasrikkoista. Same nyökkäsi. ”Totta kai on järkevää, että lepäät ennen kuin saatamme sinut tarkemmin asioiden tasalle. Liian pitkään rintamalla oleminen heikentää suorituskykyä.”
Same nousi koko pituuteensa. Enki otti sen signaalina nousta itsekin tuolilta, ja pyrki olemaan ilmaisematta helpotustaan keskustelun päätöksestä millään tavalla.
”Ennen kuin tiemme erkanevat, voisin pyytää sinua kanssani vielä sairasosastolle”, Same sanoi. ”Haluaisin näyttää sinulle erästä potilasta.”
Enki nyökkäsi ja seurasi eräänlaisen esihenkilön polvitaipeita ulos toimistohuoneesta.
16:34
Vuode oli sairasosaston suurempaa kokoluokkaa. Sade rätisi ikkunaan katonrajassa. Harmaa sadepäivän valo ja muutama kattolamppu valaisivat vain vaivoin vuodetta, jonka vierellä ei ollut kukaan käynyt ainakaan päiväkausiin, jos ylipäätään. Vuodeosaston läpi Samen perässä kulkiessaan Enki oli nähnyt kukkakimppuja, kirjapinoja ja herkkuja täynnä olevia kulhoja sotainvalidien vuoteiden vierellä: tämä ei ollut yksi niistä vuoteista.
Laite sängyn vierellä tarkkaili hahmon pulssia, joka vaikutti vakaalta. Tämä oli tiputuksessa ja nukkui vuoteessaan rauhallista unta. Enki ei ollut eläissään nähnyt yhtä unohdettavan näköistä olentoa: pitkä, hoikka, hailakan vihreä, selkeästi selakhialainen kuten Samekin, mutta tällä ei ollut naamion naamiota harmaiden kasvojen päällä.
”Näyttääkö hän tutulta?”
Enki katsoi hahmoon kummeksuen, sitten taas Sameen ja takaisin hahmoon. ”Ei lainkaan.”
Same kaiveli hieman taskujaan ja nappasi sieltä pienen mustavalkoisen valokuvan. Hän näytti sitä Enkille niin, että asetti kuvan Enkin ja vuoteenoman kasvojen väliin. Kuva oli rankasti valaistu ja toi mieleen rikostutkinnan. Siinä oli palasiksi hajonnut naamio kasattuna jokseenkin ymmärrettävään muotoon: suurisilmäinen, selakhiperintöä, täynnä juovia ja selkeästi voimallinen. Tai ehkä ainakin oli ollut sellainen kokonaisena.
”Entä nyt?” Same kysyi.
”En tunnista naamiota… Mutta pitkän selakhin kasvoilla… Onko tämä se, joka riisui Ämkoon kaukosiirtokiekolla aseista? Ja todennäköisesti veti hänet Guardianin tähtäimestä. Mahdollista se on, vaikka luulin, että he kaikki kuolivat.”
”Kaukosiirtokiekko on hyvä tapa väistää kuolema”, Same sanoi. ”Takavarikoimme kiekot häneltä sen jälkeen, kun hänet otettiin tänne hoitoon viime viikolla. Hän ei ole ollut juurikaan tajuissaan saapumisensa jälkeen. Muuten olisin toki mielelläni kysynyt häneltä itseltään.”
Enki laski katseensa vihreän selakhin ranteeseen, joka pilkotti peiton alta: potilas oli kiinni sängynrungossa pienellä käsiraudalla. Juuri kenen tahansa muun toipilaan kanssa toimenpide olisi tuntunut liioitellulta, mutta jos tämä kerran oli Ritarikunnan agentti…
”Hän on ollut tajuttomana täällä kaiken aikaa?” Enki kysyi, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat omia reittejään. Voimakenttään napattu hahmo oli ollut vakituinen puheenaihe kotikolossakin, ja silminnäkijät olivat tienneet kertoa, että sen mukana Klaani oli saanut tunnistamattoman vangin. Mutta vasta Samen lausuttua nuo sanat osasi matoralainen laskea kanokakiekot yhteen.
”Se, mitä hän ikinä Bio-Klaaniin pakenikaan, olisi varmasti voinut aiheuttaa hänelle paljon pahempaakin. Ja hän tietty putosi melko korkealta. Ei ole mitenkään taattua, että hän vielä ylipäätään herää tästä… mutta tarkkailemme asiaa.”
Enki nyökkäsi. Tämä oli sikäli hyvä käänne, että se sai hänen kertomansa vaikuttamaan paljon vähemmän uskomattomalta, oli sitten oletetusta ritarikuntalaisesta todistajaksi tai ei. Oli myös melkoinen tieto, että hänet, Guardianin ja jopa Ämkoon yllättämään päässyt agentti oli nyt samassa linnoituksessa. Enki tunsi pientä ylpeyttä siitä, että hän tiesi jotain, mistä Leiterillä – todennäköisesti – ei ollut hajuakaan. Vaikka hieman pelkäsikin, mitä Leiter käskisi vangin suhteen tehdä, kun saisi tietää.
”Joka tapauksessa hän saattaa olla korvaamaton tietolähde liittyen sekä Ämkoon tapaukseen että siihen, minkä hän auttoi vangitsemaan katollemme”, Same sanoi. ”Voin ilmoittaa sinulle, jos hänen terveydentilassaan on muutoksia.”
”Kiitos. Löydätte minut Telakalta, kun esikunta seuraavan kerran kokoontuu. Kun olen täällä, voisin tavata vielä veli Tedniä. Tiedätkö, missä hän lepää?”
Same näytti hänelle huoneen, jossa oli useita vuoteita, osa tyhjiä. Kun päämoderaattorin ja veljeskuntalaisen tiet erkanivat oviaukolla, tunsi Enki kuin jotain raskasta olisi laskettu hänen harteiltaan. Se keskustelu olisi voinut mennä huonomminkin… mutta kyllä moderaattori jotain aavisti. No, hänen jalanjälkiensä nuuskiminen ei tainnut olla ylläpidon ensimmäinen prioriteetti. Sitä voisi miettiä myöhemmin.
Enki luuli ensin kauttaaltaan siteisiin käärittyä hahmoa Valkoisen Turagan rusikoimaksi ystäväkseen, mutta se, mitä hahmon naaman muodosta pystyi päättelemään, ei oikein vastannut Tednin Kakamaa tai mitään muutakaan tavallista naamiota. Veljien kertomusten mukaan Tedni oli lisäksi jo paranemaan päin. Enki keräsi tavallisen valppautensa kokoon ja tunnisti turkoosit kädet, joiden pitämä aikakauslehti kätki taaksensa tutut kasvot. Enki hiipi lähemmäksi. Ultiasural Nomui kertoi tässä numerossa lukijalleen Kristallisaarten arvoituksesta, Slizeroidien arvoituksesta ja Valon Vartijoiden arvoituksesta. Vasemmassa alanurkassa Enki näki otsikon ”Mysteerien peltokuviot”, jonka alla oli pienemmällä ”Mittaa elementtisi!”.
Kaikista näistä aiheista Enkikään ei ollut vielä ehtinyt kuulla viisauksia. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa läsnäolostaan, hän kuuli raukean äänen lehden toiselta puolelta.
”Ramaste”, Tedni sanoi ja laski lehden.
Enki ei katsonut veljeään suoraan tämän silmiin, vaan pyöreisiin laseihin, joista sairasosaston valot heijastuivat kullankeltaisina. Turkoosin kakaman päälaella oli violetti myssy, joka näytti joutuneen jonkinlaisen maalionnettomuuden kohteeksi. Vielä pahemmat roiskeet olivat kohdistuneet tämän yllä olevaan vaaleanruskeaan stoolaan, jota Tedni oli käyttänyt suojavaatteena värikylpyterapiassa. Ultiasural Nomui -lehden ja peiton takaa paljastui kiiltelevä Rauhan symboli, jota tämä oli jo hetken kantanut kaulassaan.
”Enki, veli”, tämä sanoi seesteisellä äänellä. ”Aistinkin aurasi ilman väreilyistä. Onpa mukavaa, että liityit seuraani. Istu alas, vedä syvään henkeä. Chillaa, broidi.”
”Veli. Näytät voivan jo… aika hyvin”, Enki sanoi ja istuutui varovaisesti tuolille vuoteen viereen.
”Päivät ovat pitkiä mutta paljon on kelailtavaakin. Ja funtsittavaa! Tänään paneuduin Ultiasural Nomuin viisauksiin. Kuuntelepa tätä: ’Yhteisenä tekijänä alempien ulottuvuuksien kanssa meillä on kuitenkin aika, joten olisi ehkä parempi nimittää omaa maailmaamme neljänneksi ulottuvuudeksi ja nykyistä neljättä ulottuvuutta viidenneksi.’ Resonoi.”
Enki nyökkäsi metsäveljelleen. Kaikki juurakon asukit eivät puhuneet tämän uudesta suunnasta kovin kunnioittavasti. Tednillä oli ollut jo ennen Valkoisen Turagan käsittelyä taipumusta mennä siihen suuntaan mihin leutokin tuuli puhalsi, ja tämä suunta tanssi hienovaraisesti Veljeskunnan opetusten rajalla. Tedni oli ollut jossain määrin tällainen sen jälkeen, kun tähän oli pumpattu kylällinen sairasosaston vahvimpia aineita. Kuka sitten tiesi, mikä valaistuminenMetamorfoosi siitä oli seurannut.
”Toki. Pystytkö kävelemään?”
”Veli, kun teet sovinnon omien jalkojesi kanssa, kun muistat kiittää niitä kaikista askelista, joita ne tarjoavat, niin silloin ne kantaa vaikka maailman ääriin.”
”Eli… hyvä? Osaatko sanoa, milloin pääset osastolta?”
”Omassa tahdissa. Ne ovat vielä kipeät, mutta kyllä ne kantavat. Kävin jo omin jaloin kahvion lehtitelineellä.”
Tedni ei siis ollut vielä hetkeen palaamassa sukkelien ninjaveljeskuntalaisten ykkösketjuun. Olikohan tästä muutenkaan enää sotatehtävälle? Tai lähettämään räjähtäviä lintuja viimeisille lennoilleen?
Leiter ei olisi tästä yhtään iloinen. Se sai Enkin tavallaan ymmärtämään Tedniä vähän enemmän.
”Jos haluat, niin voin hakea sinulle luettavaa näiden isosta arkistosta”, sanoi Enki. ”Liikkumiseni täällä on nyt… vapaampaa.” Enki katsoi ympärilleen. Osaston ainoa toinen asukas oli niin tiukasti käärittynä siteisiin, ettei se varmaankaan kuullut mitään.
”Se vaati kyllä melkoisen vänkäämisen arvaat-varmaan-kenen kanssa.”
Tedni nyökkäsi raukeana. ”Voisit oikeastaan viedä nämä lehdet hänellekin luettavaksi, osaan ne jo ulkoa. Hän voisi saada niistä vähän perspektiiviä. Avarampaa näkökulmaa.”
”Hän ei ole poistunut tiedät-kyllä-mistä yli kuukauteen”, Enki sanoi hiljempaa. ”Tiedät, että kunnioitan veljeämme yli kaiken, mutta sellainen askeettisuus voi tylsentää tappavimmankin terän. Tai tehdä siitä arvaamattomamman.”
Tedni nyökkäili ja hymisi, laski lehden syliinsä ja risti kätensä. ”Veli, me olemme kaikki vankeja kunnes vapaudumme. Johtajan vankila ei ole se luola, johon hän on itsensä sulkenut, vaan jokin vielä syvempi.”
Enki puri hammasta Johtajan maininnan takia, mutta ei puuttunut: tuskinpa huonetoveri oli edes tajuissaan. Ja Tedni kaipasi selvästi vain jonkun, joka kuunteli.
”Mikä niin?” hän kysyi.
Tedni levitti kätensä ja vakavoitui. ”Yhteiskunta. Kierteet. Syklit. Niinkuin väkivallan kierre. Väkivaltaa väkivallan päällä. Rakenteellista, taloudellista. Biobylon. Minäkin olin pitkään sen vanki ja vasta täällä, tähän vuoteeseen kahlittuna, olen ottanut ensiaskeleet vapautuakseni siitä kaikesta.”
”Aivan”, Enki sanoi pyrkien äärimmäiseen kärsivällisyyteen.
”Ei se ole hänen syynsä. Niinkuin ei kenenkään meistä. Ne joita satutetaan tulee satuttamaan. Vain Porsunäästäinen viisaudessaan tietää, mikä on se musta pallo, joka on värjännyt Valkoisen Turagan auran niin tummaksi. Mutta minä? Nyt minä ymmärrän. Olen jo antanut hänelle anteeksi.”
Sano tuo hänen kuullensa ja vietät täällä seuraavat puoli vuotta, mietti Enki, mutta antoi veljensä puhua.
”Koska jos vaan satuttaa kun tulee satutetuksi, niin sitä lopulta satuttaa vaan itseään. Ja Universumia. Koska Universumi on laittanut meidät tänne havainnoimaan itseään. Niin onko edes muuta vaihtoehtoa kuin Rakastaa?”
On, Enki mietti, mutta päätyi vain huokaisemaan sekä omalle että veljensä tilanteelle. ”Luulisin, että olet käyttänyt aikasi mielekkäämmin kuin useimmat meistä muista. Oletko ehtinyt tekemään muutakin kuin ajattelemaan ja lukemaan?”
”No, olen kuunnellut puheohjelmia ja kertonut huonekavereille linnuista ja maailman sydämenlyöntien rauhoittavasta rytmistä”, selitti Tedni. Vuoteenoma matoran mietti hetken. ”Ja, tietty, olen ollut mukana parkour-roolipelissä. Olen saanut kultatähden joka sessiosta. Odotas vaan, kun pääsen näkemään veljiä oikein porukalla: minulla on temppu jos toinenkin opetettavana tovereille”.
”Missä roolipelissä?” kysyi Enki.
”Park-our, meidän puisto xiaksi! Se on kuin urbaania ninjailua, mutta ilman väkivaltaa! Jos meillä ei olisi kaikkia niitä kahlitsevia salaisuuksia, niin voisimme koittaa värvätä tohtori Eregcen veljeksi. Hän tietää mistä tuulee. Jäbät on oikeasti innoissaan niistä sessioista.”
Enki nyökytteli. Hän ei ollut ihan varma, mitä parkour-roolipeli käytännössä tarkoitti, mutta hyvä, jos Tedni oli saanut jotain mielekästä tekemistä osastolla tai jopa sen ulkopuolella.
Enki nosteli jalkojaan. Hän pääsisi viimein käymään Telakalla, jossa suurin osa veljeskunnasta majaili. Siellä oli hänen laboratorionsa… myrkkyjä varten. Hän pääsisi harjoittelemaan tavalla, joka ei ollut mahdollista Juuritukikohdassa tai sateenpieksemässä metsästä. Hän voisi mennä sinne vaikka heti.
Tedni katsoi häntä ja hymyili. Mitä Tednin päässä liikkui? Mitä Tedni ajatteli hänen päässään liikkuvan? Enki ei oikeastaan ollut varma, mitä hänen itsensä päässä tapahtui. Metsässä kaikki oli tuntunut yksinkertaiselta. Samen kanssa keskustelu oli ollut nuoralla tanssimista, mutta ainakin se oli ollut hänen nuoransa. Vai oliko sekin Leiterin nuora? Ja sikäli pohjimmiltaan Ämkoon virittämä?
”Oletko miettinyt kotia?” sanoi Enki asiaa sen kummemmin ajattelematta. Se ei ollut tarkoitettu haasteeksi Tednin liian helpolta kuulostavaa uutta ideologiaa kohtaan, mutta ehkä se vähän kuulosti siltä. ”Johtaja ei puhu siitä”, hän lisäsi hiljempaa, ehkä jotenkin sovittelevasti. Mistä lähtien hän oli puhunut Tednille niin?
Tednin seesteiseen hymyyn laskeutui aimo annos murheellisuutta. ”Kukapa meistä ei olisi, veli hyvä? En osannut arvostaa kotisaarta silloin, kun se vielä oli. Ja nyt sekin on vaan kaunis muisto. Välillä kun istun täällä ja funtsin juttuja, voin palata sinne. Niihin energioihin ja auroihin, jotka siellä virtasi. Se auttaa, vähän.”
”Nazorakit käyttävät sitä lentokenttänään. Sitä mitä siitä on jäljellä”, sanoi Enki synkkänä. ”Ja hän ja Ibra ja Raham ovat, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minusta olisi helpompaa, jos he olisivat edes vihaisia. Tai surullisia. ”
Tedni nyökkäsi syvään. ”Niinhän minä vibailinkin, että voisi käydä. Minä luulin, että himoitsisin samaa kuin veljeni: kostoa. Antaa niille takaisin samalla mitalla. Mutta kun minä täällä makailin ja mietiskelin, niin jotenkin se liekki ei vain antanut yhtään… lämpöä.”
Toissa yönä Enki oli maannut oksanhaarukassa nazorak-leirin valopiirin likellä. Uteliaiden aisteilta suojautuakseen hän oli ottanut mikroskooppisen annoksen metrulaisen ruokoilijasirkan myrkkyä, jolla oli ruuminlämpöä laskeva ja elintoimintoja hidastava vaikutus. Oliko hänen sieluaan silloin lämmittänyt koston liekki? Vai oliko hän ulkoistanut sen mietiskelyn kokonaan. Ja jos oli, niin kenelle? Leiterille vai Tednille?
Tedni katsoi hetken hänen ohitsensa, ja sitten häntä. Raukea hymy oli surumielinen. ”Kun tarpeeksi kauan istuin täällä ja tunnustelin aurani väriä, niin tuota liekkiä oli kaiken aikaa vaikeampi löytää itsestään. Niin minä olen miettinyt, veli, että ehkä Universumi ei ole laittanut minua tänne satuttamaan muita. Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ollut siinä ikinä kovin hyvä. Johtajakin varmasti tiesi sen, ja hän sitten funtsi viisaudessaan, että minun olisi hyvä olla viestinviejä. Kun, kun veli, en minä mikään tappaja ole…”
Enki ei voinut uskoa, minkälainen itsetietoisuus hänen veljensä oli ottanut valtaansa. Pulpahteliko sieltä nyt todellisia viisauksia?
”Mutta kun makaa kuukausikaupalla vuoteenomana, niin jossain vaiheessa miettii, kuinka kummoinen viestinviejä sitä enää on! Niin… ehkä minä sitten ajattelin, että viestien viemisen sijasta minut on laitettu tänne tuomaan niitä. Universumilta.”
”Minun on myönnettävä, että en ollut valmistautunut tähän keskusteluun”, Enki sai sanotuksi. ”Kävelin tänne melkein suoraan Lehusta. Eivätkä sitä ennen pitkät maan alla vietetyt hetket ole olleet parhaita… ’kelailuun’”
Enki naurahti väsyneenä.
”Meno siellä olisi tässä vaiheessa mökkihöperöitynyt, vaikka seura olisi miten letkeää.”
”En tiedä, olisinko minä ikinä päässyt kelailemaan näitä, jollen olisi joutunut pysähtymään”, Tedni sanoi. ”Veli, meillä ei ole ollut aikaa pysähtyä.”
”Ei varsinkaan sinulla”, Enki sanoi hymähtäen.
”Ei tarvii kelailla mitään liian hankalia juttuja, jos ei vaan ikinä pysähdy. Minä olin aika huono ninja, veli, ja pahempaa. Koska en osannut pysähtyä, minä päädyin satuttamaan monia. Olen nyt ymmärtänyt, että yksi jatkamistani sykleistä on toksinen maskuliinisuus.”
Enki näytti aidosti yllättyneeltä. ”Ethän sinä edes käytä myrkkyjä. Ne ovat minun erityisalaani.”
”Ei sellainen myrkky, veli. Vaan sellainen, joka ajaa hakemaan halpaa ja helppoa huomiota naisväeltä. Kun omassa aurassa on myrkkyä, sitä ei näe sen auran sisältä päin. Ajattelin vain itseäni! Enkä sitä, miten olen vain yksi instrumenteista, joilla Universumi näkee ja hahmottaa itseään.”
Enki katsoi veljeään silmiin. Niin, tosiaan. Hän oli ensin ajatellut, että keskustelu oli saattanut jatkua näinkin pitkiin siksi, ettei paikalle nyt ollut sattunut yhtään naissukupuolen edustajaa, mutta ehkä noissa lehdissä tosiaan oli joitain… maallisempiakin ohjenuoria. Suurin osa saaren ninjoista oli suhtautunut Tednin taipumuksiin huvittuneen tottuneesti. Usempien heidän elämäänsä ei ollut mahtunut romantiikkaa, ja tämä koski myös Enkiä. Veljeskunta oli nimenomaisesti veljeskunta, eivätkä sen jäsenet olleet kaipailleet vähemmän miehiseen seuraan. Jostain syystä kaikki sellainen kaipuu oli ahdettu kakamanaamaisen viestinviejän sydämeen. Jos se oli muuttunut, olivat planeetta Tednin mannerlaatat todellisessa murroksessa.
”Kun makaa täällä pitkään ilman kykyä juosta halvan ja helpon nautinnon perässä, sitä ehkä lopulta Ymmärtää. Kaikki tämä on vain energiaa, ja minä olen vain ottanut energiaa Universumilta. Ehkä minun on aika alkaa antamaan sille sitä takaisin!”
”Ymmärrän”, Enki sanoi, ”Miten aiot esittää tämän… Johtajalle?”
Tedni naurahti. ”Niin, ehkä hän potkii minut Veljeskunnasta. Mutta uskon hänenkin hyvin tietävän, että paluuta menneisiin tapoihin ei enää ole. Koti on poissa vain muistojen virrassa, ja mitä sitten sen jälkeen kun se on kostettu?”
”Tuhkasta nousee uudet taimet jo ensi keväänä, jos ne eivät ehdi asvaltoida koko saarta”, Enki sanoi.
”Niin, veli. Mutta kasvaakseen ne taimet kaipaavat Rakkautta. Jos annamme koston liekin niellä meidät, onko meissä enää Rakkautta uuden kodin luomiseen?”
”Se taitaa riippua ennen muuta siitä, toimiiko suunnitelma vai ei”, sanoi Enki.
”Heheh. Suunnitelmia tuntuu olevan aina kaikilla… minä en ole ikinä ihan ymmärtänyt niitä. Ehkä se on vaan tapa, jolla otetaan kontrollia takaisin Biobylonilta.”
Tednin vasen käsi oli hakeutunut sivelemään rauhan symbolilla koristettua medaljonkia hänen kaulassaan. ”Minä… minä en vain ehkä enää ajattele että tämä ratkeaisi kostolla, tai edes hyvillä suunnitelmilla.”
”Millä sitten?” Enki kysyi.
”Sen vain Universumi tietää. Mutta Universumi antaa takaisin sitä, mitä sille antaa. Ja sinä, veliseni, ja Ibra, ja Rahim, ja Otlek, ja Guardian teette varmasti parasta mitä voitte. Mutta minä toivon, että joskus, ainakin vuosien päästä voisitte antaa Universumille jotain hyvin erityistä: anteeksi.”
Enkillä oli niitä puheita kuunnellessa todella vaikea sanoa mitään takaisin. Tedni oli todella parempi hiippailija kuin puhuttiin: näin pahasti Enkiä ei oltu yllätetty vuosiin. Jostain syystä hänestä tuntui jo pikkaisen paremmalta.
”On oikeastaan ihan hyvä viedä nuo lehdet Juuritukikohtaan. Jos johtaja ei tartu niihin, niin ehkä joku muu saa ajateltavaa.”
”Ehkä se olet sinä.” Tedni iski silmää veijarimaisesti.
Enki oli jo matkalla ovesta, kun Tedni vielä huikkasi jotain.
”Johtaja tekee sen, mitä pitää oikeana”, tämä sanoi vuoteeltaan. ”Niin kuin Bakmeikin. Ja minä Legioonan kanssa. Aina vain nuo eivät kohtaa ja sitten nyrkit puhuvat. Mutta paras mitä voi tehdä on olla viemättä sitä pidemmälle, ryhtyä katkeraksi ja hautoa sitä yksikseen. Minulla on ollut tässä aika pyöritellä näitä keloja. Etten ole ensimmäinen jonka Valkoinen Turaga on mukiloinut, enkä taida jäädä viimeiseksi. Mutta yritä sinäkin suhtautua heihin empaattisesti.”
Enki katsoi veljeään. Oliko hän koskaan edes kuullut Tedniltä noin montaa lausetta peräkkäin? Muista aiheista kuin linnuista tai tytöistä? Oppiko tuollaisia juttuja oikeasti noista lehdistä?
Jos oppisi, osaisi Enki sanoa enemmän kuin yhden tyypin, jonka kannattaisi niihin tarttua. Itsensä mukaan lukien. Leiterin härkäpäisyyden anteeksiantaminen oli ehkä mahdollista, mutta entä Imperiumi ja tuhkaksi muuttunut kotisaari? Kuka pystyisi antamaan sellaisen anteeksi?
Ja oliko siellä joku, jolle antaa anteeksi?
”Minä… pidän mielessä”, sanoi Enki lopulta. ”Voimaa, veli.”
”Rauhaa, veli!” vastasi Tedni ja iski silmää. Hän laskeutui vuoteeltaan ja yllättäen seisoi omilla kahdella jalallaan: edes pienen hetken.
”Biobylon kaatuu vielä!Tiribombaclaat!”
Tedni kunnossa, mietti Enki liukuessaan porraskaidetta alas pohjakerrokseen lehdet kainalossaan. Bio-Klaani muonitettu. Sää kauhea. Rintama hiljainen. Puolia ja puolia. Joka tapauksessa oli mukava liikkua julkisella paikalla ilman, että piti koko ajan pälyillä valenaamion silmäaukoista mahdollisia epäilijöitä.
Myrskyn neljäs yö
Lehuvirta
0229
Puhuri yritti parhaansa mukaan sukeltaa sisään teltan suuaukosta. Parin aiemman kerran jälkeen Yagak oli turhautunut ja etsinyt muutaman ison kiven pitämään kankaita paikoillaan.
Kohtalon ivaa oli se, että joutui radiovuoroon kurjimpina tunteina sinä ensimmäisenä yönä koko viikkona, jolloin majoitusteltoille saatiin toimiva paikka. Ja jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, seuraava päivä käytettäisiin pääosin taas leirien siirtämiseen. Yagak pyöritteli tunnuslevyään sormien välissä ja mietti kuumeisena. Jos koko leiri siirtyi kilometrejä pohjoiseen, hän liikkuisi taas kauemmaksi kohteestaan.
Ja jotain hyvin tärkeää oli jäänyt lähelle edellisen leiripaikan kulunvalvontaporttia. Lahon männynrungon sisällä oli muun muassa erittäin kallis keinosilmä ja hyvin erityinen kivääri, joiden hakeminen vaikeutui koko ajan. Leiristä ei noin vain livahdettu hakemaan sellaista yöllä. Ei tällä säällä eikä varsinkaan selkeämmällä. Olisi pakko keksiä toinen tapa.
Mutta runko etääntyi joka siirrolla kauemmaksi, ja jossain vaiheessa se olisi niin kaukana, että hakureissulla voisi olla viisaampaa vain jatkaa etelään katsomatta takaisin. Sixten katkaisi hänen ajatuksensa.
”Mitä sinulla mielen päällä?”
”Anteeksi?”
”Yritin pyytää sinulta kaffekoppea mutta sanoit ’juu’ ja jatkoit vaan tuijottaa. Etkä sinä vaikuta olevan silmä auki nukkuvaa sorttia.”
Yagak naurahti ja alkoi kaataa termoksesta Sixtenille santsia.
”Kunhan mietin lähitulevaa.”
”Kärleksbekymmer?”
”En oikein tunne Karlek-kunkkua.”
Sixten heilautti rannettaan nyrpistäen naamaansa.
”Äsh ei Karlek vaan kärlek. Mikäs se olla. Rakkaus! Ryyppyjä rakkaudessa?”
Yagak toivoi, että olisi osannut vastannut siihen neljää sekuntia nopeammin. Siinä kohtaa jokainen vastaus tuntui kömpelöltä, joten hän päätyi vain murahtamaan.
”Minä arvasin”, Sixten naurahti leveästi virnuillen. ”Kukas on se onnekas neiti? Tai herra? Sinä toljotat monta hetki pitkään horisonttiin sillä tavalla. Kaikki pitää sinusta täällä, mutta sinä haluat ihan hirveästi olla koko ajan jossain muualla.”
”Aika rankkoja sanoja”, Yagak sanoi huokaisten. ”Kaipuuta. Sitä minä ehkä ainakin tunnen. Siinä olet ihan oikeassa.”
Sixtenin virne näytti siltä, että sanaristikot saivat nyt riittää: jotain mehukkaampaa oli tarjolla. No tuotahan sinä piilottelet, Yagak mietti: Sixten oli tosi hyvä esittämään todellista herrasmiestä, mutta ei kukaan erikoistunut radioihin jollei vähän halunnut urkkia muiden elämää.
”Sinä olet Yagak aina vähän näyttänyt siltä, että jos tulee oikea hetki niin sinä lähteä vaan juoksemaan johonkin suuntaan, springa runt och runt. Minä vähän joskus mietin, että onko sellaista paikkaa, jossa et haikaile päästä sitä seuraavaan paikkaan. Tuollaisen skakdin täytyy olla täysi sydänmurskaaja: kuinka moni mahtaa haikailla sinun perään?”
”Täh”, Yagak murahti. ”Sixten, en olisi uskonut, että olet noin skarrarin paha juoruämmä.”
Sixten sulki silmänsä ja hymyili leveän myöntävästi. ”Ikinä ei pidä näyttää koko kättä. Voi jos kuulisit mitä tarinoita täällä kuulee kun olla 5 vuotta på Flammamän… kaiken maailman kvinnojägare tänne pakenee koska sota pelottaa vähemmän kuin flickor. Tai pojkar, mutta yleensä ne pelkää eniten flickor. Enkä minä usko että se johtuu om flickor, vaan niistä pojista jotka on heikkoja sellaisille. Niinkuin Havok, ikinä ole kuullut niin paljon valitusta siitä että on kaunis morsian kotona odottamassa. Harva asia olla niin taipuisa kuin skakdikillen selkäranka. Kumista tehty. Oletko jättänyt jonkun alttarille ruikuttamaan, Yagak?”
Sinisen skakdin huumorintaju keikkui jokseenkin äärirajoilla. Ei tällaista kurmootusta voinut kai sitten muuta kuin kunnioittaa.
”En ole”, hän ärähti.
”Mutta joku on jäänyt ruikuttamaan jonnekin? Koska sinua pelotti tehdä siten miten olisi halunnut?”
”On se vähän monimutkaisempaa. Aina on syy lähteä”, hän sanoi ja jäi kuuntelemaan hetkeksi raskaan sateen painavaa ropinaa teltan kangaskattoa vasten. ”Vaikeampi on keksiä syitä jäädä.”
Sixten nojautui tuolissaan lähemmäs häntä. ”Sinä aikoa lähteä tästäkin leiristä joskus pian?”
”Totta kai. Eikö tämä ole väliaikaista sinullekin?”
”Javisst. Mutta minä kerään eläkekassaa. Mitä kohti sinä matkaat?”
”Ehkä minä vain tykkään siirtyä paikasta toiseen”, Yagak mutisi. ”Eikö se ole sinusta arvokasta elämää?”
”Ju, on se. Mutta oletko sinä onnellinen niin?”
Yagak ei oikein halunnut enää vastata siihen. Tämän valeasun ongelma oli se, että ei sekään ollut valhetta. Ei hän oikein ikinä ollut osannut valehdella. Hän oli aina vain osannut olla useampi eri henkilö.
Ennen kuin hän ehti jatkaa keskustelua tai lopettaa sitä, ajatuksen katkaisi tuulta pitkin kaikuva hirveä ryminä. Ensin hän ajatteli sen olevan ukkonen, mutta siinä oli jotain pielessä.
Se oli liian metallista, liian sortuvaa, liian rakennettua. Ja se ei kaikunut taivaita pitkin, vaan maan tasalta, jostain kilometrien, mäkien ja puustojen takaa.
Myrskyn neljäs päivä
Lehuvirta
0857
Myrsky ei ollut hellittänyt kolmessa päivässä. Päin vastoin: se oli vain pahentunut. Kaikki väliaikaismajoiteratkaisut oli otettu käyttöön peräkärryistä alkaen, ja jopa komppanian johdon etuoikeudeksi siunattu saunatupa oli lopulta annettu sateensuojaksi sitä kipeimmin kaipaaville. Hyinen syysmyrsky oli päästänyt flunssat ja kuumeet valloilleen leireissä.
Alas komentoketjua pitkin oli valunut nöyrä tappiollinen myönnytys: Lieggimiesten rintaman täytyisi perääntyä ainakin toistaiseksi. Näillä leveyksillä ja näissä säätiloissa ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta ylläpitää edes keskinkertaista taisteluvalmiutta tällä määrällä miehiä. Niin pitkään kun myrsky jatkoi yltymistään, oli pakko löytää parempaa suojaa ennen kuin se kävisi kohtalokkaaksi. Pääesikunta piti sadetta nazorak-pesän eteläisimmissä osioissa.
Tiedustelu oli palannut kallioille jossain Lehuvirran yläjuoksulla. Paikallishuhut puhuivat routajaiskautisista luolamuodostelmista. Jossain niistä täytyisi olla tilaa mahduttaa taistelujoukko ja kalusto turvaan. Totta kai pidemmällä perääntymisellä saisi varmempaa sateensuojaa, mutta tämänhetkinenkin perääntymissuunnitelma oli tavallisille Lieggimiehille tarpeeksi nöyryyttävä.
Yhtenä yönä niiden raukkamaisen vetäytymisen päivien jälkeen — viime yönä — valtava jyrähdys jostain vanhan leirin suunnilta oli herättänyt puoli komppaniaa. Ukkonen ei ollut tässä säässä harvinaista herkkua, mutta pahin valuaivokin ymmärsi, että tuo ääni ei ollut ukkosta lähelläkään. Metsän takaa kuuluva rakenteiden sortumisen ja tuhoisan ketjureaktion kaiku oli laittanut puolitoista komppaniaa hälytystilaan. Tuliko sieltä metsäläississiä tai toa-voimia? Oliko myrsky itsessään pyyhkinyt kartalta Lehu-Koron? Ei, tuo oli ollut liian metallista, ja sen oli pakko olla lähempää.
Neljän tunnin hälytystilan ja parin varovaisen tiedustelupiston jälkeen johto oli katsonut epäedulliseksi jatkaa tutkimuksia yöllä.
Ensimmäisessä pilvien läpi puskevassa aamukajossa Yagak oli hädin tuskin saanut aamiaiseksi kelpaavaa puolimärkää kampaviineriä puraistua, kun joukkue kailotettiin tiedonpitoon. Moottoripyöräänsä retorisena siirtona varmaan puoli tuntia paikallaan huudattanut luutnantti kaasutti pois kessun luota, ja Urgok käänsi katseensa osastoonsa. Maasto oli velliä ja puusto ei tarjonnut enää edes keskinkertaista suojaa vaakasuuntaiselta sateelta, joten miehet luottivat, että kersantti Urgokin äänellä huutava sadetakkimytty ei jaksaisi vaatia edes korkeaa polviasentoa.
”Käsky ylhäältä, luti sanoi että tuli ihan Targarrilta asti! Tarvitsen ketterän osaston, 3 miestä. Eilisen ryskeen lähde on jossain Kiron kulmilla, eli luvassa on aamuista kepeää pohjetreeniä ylös rakkakivikkoa. Ja suo-fanit saavat myös nauraa. Tarvitsen yhden radistin operoimaan yhtä noista lyhyen kantaman laitteista. Kevyt varustus, scimmy ja pyssy. Vihollisen kohdatessa irtaannutaan jalan suoraan leiriä kohti. Vääpeli Mardok siunasi 2 cordak-nyrkkiä jos tulee kusiset paikat. Onko vapaaehtoisia?”
Yagakin aistit virittyivät äärimmilleen. Päässä piirtyi kartta: Kiro-Wahin ja nykyisen majoitteen väliin mahtui muun muassa yksi aiemmista leiripaikoista. Nyt tai ei koskaan.
Vain yksi käsi nousi hänen omaansa nopeammin pystyyn, mutta siinä ei ollut mitään yllätystä kenellekään.
”Noni, erinomainen asenne”, Urgok naurahti. ”Yagakille radio selkään, tuossa yksi vara-akku. Brungush haluaa varmaan pidellä näitä mörkylöitä, mutta varaudu pettymykseen. Ammutaan vaan, jos siellä on panssaria vastassa.”
”Totta kai, kessu!” Brungush hihkaisi ja tarttui Urgokin ojentamiin kapistuksiin. Rautaiset hansikkaat kiristyivät remmeillä vihreiden nyrkkien ympärille. Niihin molempiin sidottu kertalaaki-cordak oli armollisesti varmistimen suojaamana. Muiden sadetakkien piiloista katsottiin epäileviä katseita. Harva se päivä joku muistutti siitä, miten moni herrasmiesmäinen nyrkkeilijä oli räjäyttänyt itsensä taivaan tuuliin tuollaisella. Asennetta laitteissa oli, sitä oli vaikea kieltää.
”Vielä yksi kaivataan”, Urgok sanoi pälyillen ympäriinsä. ”No häh. Älkää nyt innosta hihkuko. Ei voi kuule mitään, nakki napsahti: Johaug messiin.”
Honottava ääni vastasi salamannopeasti tummanvihreän sadetakin sisältä:
”Ei onnaa, vemppa määrättiin.”
”Eikun oikeesti!” Johaug intti. ”Flunssa, ja tätä menoa kohta keuhkokuume! Kävin KS:ssä ihan aamusta. Vänrikki Moltraz antoi. Käykää nyt vaikka kysymässä!”
”Uusi kenttälekuri?” Urgok kysyi. ”Kai se on pakko uskoa. Lepsun puoleinen hiihtäjä minusta, mutta kai ne johdossa jotain tietää. Hyvä on, Johaug kipinävuoroon seuraavaksi pariksi tunniksi. Lähteekö Brangokk paikkaamaan?”
”Mielelläni, mutta ehkä näihin sissihommiin olisi hyvä laittaa joku nuorempi ja ketterämpi. Mites Zohan, lähdetkö saksimaan pusikkoa?”
”Ei kai tässä muu auta. Ei kestä kuunnella tuommoista näätäilyä. Ja jonkun pitää tarkistaa, että Brungush ei räjäytä itseään helvettiin noilla hanskoilla.”
”Häh, älä yhtään ala”, Brungush ynähti. ”Minä olen aseiden ammattilainen!”
0940
Yleensä koiranilmalla maastonakit olivat vielä tavallistakin epäsuositumpia. Nyt sade oli saavuttanut sellaisen vaiheen, että metsämaa oli enimmäkseen nestemäistä litisevää mätästä – kuin olisi kävellyt pesusienten päältä. Nelikko kulki kuusenjuurelta toiselle saadakseen edes vähän suojaa. Lehdettömät koivut eivät suojanneet sitäkään vähää, heittelivät vain tuulessa oksia eränkävijöiden silmille. Eläimiä ei juurikaan näkynyt. Harakka tapitti kulkijoita kelon nokasta apaattisena, mutta rupikonnat nauttivat täysin rinnoin metsäojissaan.
”Zohan? Pistä rööki”, sanoi Brungush leväten selkä männynrunkoa vasten erään erityisen raskaan nousun jälkeen. ”Yagakilla ei pala ja kessulta ei kehtaa pummata.”
”Onhan sulla omiakin”, vastasi Zohan.
”Joo mutta ei käsiä”, sanoi Brungush ja heilutteli cordak-nyrkkejä. ”Aina valmiina, jos ne iskevät!”
”Just just. En ottanut mukaan. Ei ne pysy kuivina.”
”Lusmuu. No kaivakaa sitten takataskusta, ne on siinä vyöllä. Pikkukotelo.”
”Erinomainen asenne koittaa ensin, josko irtoaisi pummilla”, sanoi Yagak ja kumartui avaamaan Brungushin varustevyötä. Hän kaivoi ruttuisesta askista tupakin ja asetti sen Brungushin kumihuulten väliin. ”Lykkyä tykö tuon polttamisessa.”
”Tfultha, khiitosh.”
”Pidä ne nyrkit sitten kaukana.”
Yagak otti sytkärin samaisesta taskusta ja sai kolmannella kerralla sätkän palamaan. Sumuisessa päivänvalossa pieni liekki ei ainakaan paljastaisi heitä kenellekään, joka ei olisi kuullut jo aiempaa kiroilun, ähkimisen ja puhkimisen sinfoniaa.
”Khippish.” Yagak siirtyi kauemmas sinisestä savupilvestä.
”Häh, tupakaksi pistivät?” kersantti Urgok huudahti etunenästä. ”Melkoinen hetki käyttää varmaan koko komppanian viimeinen kuiva toppa. Hyvä on, viisi minuuttia ja jatketaan.”
Kersantti tunki käden karttataskuun ja kyykistyi tuijottelemaan muovin sisälle taiteltua maastokarttaa kompassi toisessa kädessä. Yagak käveli häntä lähemmäs ja yritti tihrustaa reittejä kostean muovin ja hädin tuskin auki pysyvän silmäluomen välistä. Takana Brungush köhi yrittäessään polttaa tupakkaa ilman käsiä.
”Paljonko matkaa, kessu?”
”Suoraa reittiä puolitoista kilsaa ja Kiro alkaa, mutta ei tätä velliä kyllä välttämättä ilman pikku kiertotietä jaksa. Ja viime yön myrsky on kaatanut melkoisesti puita.”
Yagak vilkaisi menosuuntaan ja taas karttaan. Ei kovin kauaa vanhalle leiripaikalle. Nyt kun vielä keksisi, miksi.
”Onko veikkauksia, mitä Kiron suunnilla odottaa?”
”Lutilla oli aavistus. Meinaan, torakoilla oli vastikään joku operaatio siellä, josta ne ovat olleet aika hys-hys. Hys-hys meinaa että se on jotain, mihin ei näillä palkkaluokilla kannata hirveästi sotkeentua. Mutta käydään vilkaisemassa.”
”Oliko eilisyön mekkala sitä, että se meni niinkuin piti, vai sitä, että jotain meni mönkään?”
”Hyviä kysymyksiä, viestimies. Ei aavistustakaan, mutta sitähän varten täällä ollaan. Yleensä tuollainen ääni kertoo, että jotain meni niinkuin piti. Ollapa näkemässä se tykinjyske, joka teki Nui-Koron lähelle uuden lätäkön.”
”Sitten me ollaan tuolta Kirostakin puoli päivää myöhässä”, sanoi Brungush, joka oli sylkäissyt tumppinsa puunkoloon. Hän yritti parantaa varustevyönsä asentoa laihoin tuloksin.
Zohan venytteli käsiään. ”Niin. Miks me edes mennään sinne? Aina jos ötököiden hommiin tunkee nokkansa, niin saadaan huudot. Gaggu nyt käy siellä alvariinsa ties millä pullakahveilla, mutta se onkin bisnismies.”
”Ensin äijät valittaa kun ei tehdä mitään, ja nyt sama laulu”, sanoi Urgok. ”Minua ainakin kiinnostaa, mitä siellä on. Jatketaan. Rinne alas, suon laitaa, sitten päästään harjun päällä olevalle polulle. Ja siitä kalliomaasto alkaa. Sieltä voidaan sitten tiirailla ensimmäiset näköhavainnot.”
”Siellä pirunpellossa päästään vielä kaipaamaan tätä velliä”, sanoi Zohan synkkänä. Urgokin vanttera hahmo etummaisena nelikko kipusi ja liukui alas kallioista rinnettä harjat apaattisesti puolelta toiseen heilahdellen. Yagak tajusi, ettei kaikkina saarella viettäminään vuosina ollut koskaan tullut näin tutuksi sen luonnon ja maaston ja ilmojen kanssa. Sen siitä sai kun johti linnaa. Myös rakille annettiin siistejä sisätöitä. Ja kaiken sen ajan, ja ikuisuuden sitä ennen, olivat nämä lohkareet ja jyrkänteet ja litimärät sammalmättäät olleet täällä. Ja nyt niiden hallinnasta taisteltiin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.
”Yhessä niistä lehdistä oli Klaanin respatooan haastis. Nätti flikka”, sanoi Zohan.
”Vihollispuolen propagandaa”, sanoi Brungush.
”Miltä vuodelta se oli?” kysyi Yagak hajamielisesti.
”En tiedä, jotain neljä vuotta sitten. Oliko… no en nyt muista sitä vuosilukua. Ihan sama. Ei ne niin nopeasti vanhene.”
”Lehdet vai?” töksäytti Brungush. ”Har har har.”
”Teillä ei vaan ole silmää semmoisille jutuille. Kauneudelle. Eleganssille. Sitä siinä jotenkin oli.”
”Puhut parturia”, sanoi Yagak keskittyen petollisen liukkaaseen polkuun. Mikä respatoan nimi oli? Jossain hän oli painanut nimen tiukasti muistiinsa, silloinkin oli kai satanut.
”Nyt tarkkana, miehet”, sanoi Urgok. ”Jyrkänne edessä. Yagak ensin, sinulla on varpaankynnet, ja kädet vapaana. Sitten minä ja Zohan jää auttamaan Brungushin kanssa. Olisi noloa katkoa jalka näin strategisessa toiminnassa. Harakatkin nauraisi.”
Laskeutumisesta selviydyttyään nelikko könysi suon laitaa sään pieksemiä pitkospuita pitkin. Kauaa ei kestänyt ennen kuin he ylittivät taas tutun ajoneuvouran, joka viesti siitä, että vanha leiripaikka ei voinut olla enää kovin kaukana. Hyvään perääntymisprotokollaan kuului olla jättämättä näin selkeitä jälkiä kuin uraan oli jätetty, mutta tällä kelillä oli hyvin vaikea estää mudan merkkaamista. Ylityskohdan lähellä oli ajouralle kaatunut muutama terhakka kuusipuu. Myrskyn toimia varmasti sekin, mutta esti ainakin vihollista ottamasta ajouraa omaan käyttöönsä ilman kunnon raivausta.
Vai vihollista, Yagak mietti. Oli helppo eläytyä tähän ajatukseen. Niin helppo, että vihollisen kohtaaminen ei pelottanut enää samoista syistä. Aiempi harakka räkätti lähempää pelkäämättä julmia ja armottomia saalistajia metsässään. Sateenpieksemä yksinäinen punainen silmä kääntyi sitä kohti, ja jokin hiljainen aavistus sai Yagakin pysähtymään joukkion perälle.
Melkoinen sää kierrellä suonlaitaa, Yagak mietti. Eikös sinun pitäisi olla pesässä? Jokainen linnun siivenisku vaati täyttä tappelua metsäilman elementtejä vastaan, ja jokin otuksessa vaikutti muutenkin todella tähän ympäristöön eksyneeltä.
Lintubongari hän ei ollut tässä eikä missään edellisessä elämässä. Mutta tuo väritys ja juuri tuo räkätys palauttivat toisenlaisen hajuiseen metsäilmaan. Yhtä kosteaan kuin tähän, mutta sakeaan, lämpimään ja painostavaan. Lintu toljotti häntä tietäväisesti hädin tuskin rungossa kiinni roikkuvalla katkenneella oksalla ja pyrähti räpiköivään lentoon hänestä poispäin.
Joku, joka Yagak ei aivan myöntänyt olevansa, olisi halunnut kirota ja manata. Ei nyt. Aivan väärä suunta. Hänen etsimänsä ontto puunrunko oli ajouran varrella. Linnun nokka osoitti jonnekin sinne, missä kolmen päivän takaiset majoitteet olivat olleet. Yagak nieli manauksensa ja kääntyi jo hetki sitten ajouran ylittänyttä jonoa kohti huutamaan:
”Ihan pikku hetki! Pitää käydä pusikossa.”
”Mikä homma?” kersantti huusi.
”Käyn heittämässä kitkapinnillisen.”
Se ei ollut kunniallista, mutta sitä pyyntöä yleensä kunnioitettiin. Ja se ostaisi ainakin jonkin aikaa.
Yagak säntäsi uralta ojan kautta pusikkoon. Kynnet ottivat tukea litimärästä kivestä onnettoman sammalikon alla. Sekunneissa hän tajusi, että kahden metrin päästä hän olisi päässyt ylämäkeen polkua pitkin, mutta ei ollut aikaa kyseenalaistaa linnuntien seuraamista. Takana Brungush nauroi jotain neuroottisesta yksityisyydentarpeesta, mutta Yagak jätti letkautuksen omaan arvoonsa.
Harakan kujerrus jatkui puiden väleistä. Tuttuja maastoja ja tuttuja mättäitä tuli vastaan. Halonhakkuun hurmeinen jätepino, hyvin selkeäksi taivallettu ura vartiopisteelle. Muutama metsämaahan survotun telttakepin jälki. Erehtymätön jäänne kiven pinnassa siitä kerrasta, kun kokonainen jauhosäkki oli pudonnut Vazoppin käsistä ja levinnyt ympäriinsä. Äijä ei kyllä ikinä lakkaisi kuulemasta siitä.
Harakka kaarteli ylhäällä kuin kiristäen silmukkaa siihen, mihin se johdatti. Mitä se yritti hänelle kertoa? Räkätys vain kiihtyi, mutta oli mahdoton sanoa, oliko se tyytyväistä vai tyytymätöntä. Halusiko se, että hän jatkoi matkaa? Oliko se täällä lähettämässä viestin? Vai oliko hän vain sekoamassa, ja oletti tuiki tavallisesta harakasta järjettömiä?
Ajatusten pyörre valui viemäristä alas, kun Yagak näki juurakossa onnettomimman kätkön, jonka hän oli hetkeen nähnyt. Oliko joku komppanian miehistä jättänyt vanhalle leiripaikalle miinan? Yhden vain, niin syvälle mutkittelevaan juurakkoon että sinne ei kukaan vahingossakaan astuisi tai ajaisi? Ehkä se huijaisi luonnonvalinnan lailla vihollisen tyhmimmät kaivelemaan muta- ja oksamöntin auki ja räjähtämään ilmaan pelkästä uteliaisuudesta. Kuka tuon oli juurakkoon sitten rakentanutkaan oli selvästi kiinnostuneempi säntäämään seuraavaan paikkaan kuin miettimään, miten sen saisi näyttämään luonnollisesti muodostuneelta. Olikohan tämä ylpeäkin tekeleestään?
Hetkinen. Oliko sen päällä linnunpesä?
Harakka rakutti ylhäältä. Se oli pysähtynyt oksalle, ja uteliaisuus otti vallan Yagakista.
Piru vie. Jos hän lentäisi ilmaan tämän takia, joku tampio saisi viimeiset naurut. Siniset sormet alkoivat siirrellä mutaa sivulle ensin varoen – ja sitten ronskimmin, kun jokin kevyt kankainen alkoi pilkottaa sen alta. Ennen kuin koko paketti paljastui, tarttui hänen käteensä hädin tuskin lukukelpoinen sateen turmelema lappunen.
Ja hän oli melko varma, että siinä luki:
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet. -MM”
Siinä meni hetki, mutta Yagak alkoi nauraa. Hän liittyi harakan räkätykseen. Oli mahdoton sanoa, mikä tunne sitä naurua ajoi, mutta mitään sille ei enää voinut: sen oli pakko tulla ulos.
Hetken hän mietti valintaansa. Hänen oma kätkönsä oli varmasti puoli kilometriä ajouraa toiseen suuntaan. Ja vaikka sadetakki rikkoikin siluettia, sen toisenkin kätkön sisältö ei mahtuisi piiloon uteliailta katseilta varsinkaan, jos hän nappaisi tämänkin paketin kantoon.
Se juna oli mennyt. Sentimentaalisuus sai väistyä uteliaisuuden tieltä. Hän hakisi kiväärinsä myöhemmin: milloin, sitä hän ei tiennyt. Toivottavasti paketti olisi sen uhrauksen arvoinen.
Varustevyön irtoremmiä käyttäen hän sitoi paketin selkänsä ja sadeviitan väliin harjan oikealle puolelle. Kenttäradio nousi taas selkään peittämään epämuodostunutta kyttyrää. Noustessaan seisomaan hän vielä vilkaisi harakkaa, joka käpertyi sivuun siirrettyyn linnunpesään.
”Pyritään välttämään, Mustalumi.”
1032
”Siellähän kesti kauan”, Brungush naurahti. ”Tuliko varren kanssa?”
”Herrasmies ei paljasta”, Yagak mutisi. ”Toivottavasti sinulla ei tule noiden hanskojen kanssa vastaava hätä.”
Brungush röhötti sille syvältä vatsastaan.
Puolen kilometrin pirunpellon taivalluksen myötä he näkisivät öisen metelin lähteet: savuavat metalliset rauniot, joita vaani taivaalta kolme Imperiumin tiedustelupalvelun kopteria. Kauaa he eivät ehtineet niitä vaania ennen kuin jalkaväkiosasto yllätti heidät mäen laella vaatien selitystä.
Kersantti Urgok jaksoi pitää huutokisaa ’puhdistusoperaation’ johtavan nazorakin kanssa toista varttia ennen kuin luovutti.
”Faikkanne”, Brungush matki sössöttäen kiukkuisena, mutta vasta niin kaukana, että nazorakit eivät kuulleet.
”Ei Irnakk mitä tyyppejä”, Zohan sanoi.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa”, aloitti Yagak mutisemaan kunnes näki Brungushin musertuneen ilmeen. Poikarukka olisi todella halunnut päästä käyttämään uusia lelujaan. Jos he olisivat olleet siinä kahdestaan, Yagak olisi ehkä suostutellut tätä hieman tähtäilemään yllä vaanivia nazorak-koptereita nyrkeillään.
Viimeinen asia, joka mäen taakse katosi ennen kuin Yagak jatkoi matkaa muiden perässä, oli pieni osasto nazorakeja kampeamassa kevyen maastoajoneuvon perälavalle jonkinlaista jääkalikkaa. Näin kaukaa näytti siltä kuin kalikalla olisi ollut pienet, vihaiset, huutavat kasvot.
Myrskyn viides yö
Lehuvirta
0120
Kamiina puski hohkaavan lämpönsä kosteaan ilmaan. Tila oli kuin sauna: oli ylipäätään ihme, että jotkut pystyivät nukkumaan. Puolijoukkueteltassa kuorsattiin äänekkäästi, mutta uteliaat korvat kuulostelivat joukkueen sankarien hiljaista tarinointia. Kangaslattialla paloi varjostimen alla himmeä valokivi, jonka keltainen sulautui kamiinan raosta paistavaan oranssiin hehkuun.
”Niin, mitä siihen nyt sanoa”, Zohan sanoi kääntyillen makuupussissaan. ”Aika epäilyttävää touhua, mutta mitä muuta torakoilta voi odottaa. Hätistivät meidät pois ennen kuin ehdittiin katsoa tarkemmin.”
”No hitto!” Rodarrista pääsi. ”Juuri kun oli menossa jännäksi. Brungushkaan ei päässyt tappelemaan?”
”Olin kyllä ihan tosi lähellä että olisin lyönyt sitä saatanan ötökkää turpaan. Siinähän olisi mossahtanut.”
”Sen kun olisi päässyt näkemään”, haaveili Havok.
”Hyvä että et”, sanoi Yagak. ”Se olisi ollut partion loppu. Nazorakit heittävät omiaan vihollisen alle tuosta vaan. Mutta jos me alkaisimme niille ryppyilemään, niin ne kyllä osoittaisivat, kumman kenraalilla on isommat natsat.”
”Niin kuin Rostokkin tapaus”, sanoi Brangokk, joka istui puoliksi makuupussissaan kamiinan vieressä. ”Se oli ihan sodan alussa, kun koko kuvio ei ollut vielä selkiytynyt, klaanilaiset eivät tienneet mitä niillä on vastassa ja rintamasta ei ollut tietoakaan. Suurin osa teistä ei varmaan ollut silloin edes saarella. Tehtäviä tehtiin vielä ihan lähellä Klaania, Ninja-ryhmä haki jotain panttivankeja nazorakeille melkein sieltä kaupungista. Labio oli selittänyt meille, että ne klaanilaiset voivat olla ihan minkä näköisiä vain, kaikki eivät ole matoraneja tai toia. No, Rostokkin joukkue oli jollain tehtävällä etelässä, ja varmaan olivat kuppiakin ottaneet. Ja tulleet vastikään Zakazilta jollain Labion laivalla, eivät olleet nähneet eläessään torakkaa. No sehän kävi heti kimppuun selkäpuolelta, kun muutama nazorak tuli vaihtamaan tiedustelutietoja. Seivästi yhden skimmyllään ja oli hakkaamassa hyvää kyytiä toiselta raajoja irti, kun Pogonn sai sen taltutettua.”
Havok ja Rodarr nauraa röhöttivät. ”Olisi voinut käydä yhdellä tai kahdelle tässäkin teltassa”, virnuili Zohan.
”Niiden sotilaspoliisi tuli seuraavana iltana leiriin ja vei sen raudoissa pois”, jatkoi Brangokk. ”Labio vaan nauroi, että siihen loppui Rostokkin pojan sota. Ei saatu ikinä tietää, mitä sille sitten kävi. Kai se hirtettiin, tai sai nääntyä jossain kolossa näkemättä koskaan aurinkoa. Viesti meni kyllä perille.”
”Niillä on semmoinen areena siellä, kuulemma”, sanoi Rodarr. ”Kansanhuvia Steltin tapaan. Ainoa kulttuuri, mitä torakoilla on. Epäreiluja mutta näyttäviä matseja. Ehkä ne pistivät sille virvelin käteen ja taistelemaan karhuhaita vastaan. On niitä huonompiakin tapoja mennä, että ihan ok.”
”Tuo areena kuulostaa kyllä kaukaa haetulta”, sanoi Zohan skeptisesti.
”Eikun oikeasti. Kuulin, kun Labio puhui siitä lutille. On kuulemma ollut monesti katsomassa niiden esityksiä. Kreisiä menoa.”
”Hetkinen”, sanoi Brungush. ”Tämä selittää, mitä ne teki sille.”
”Hä?” kysyi Rodarr.
”Siis siellä Kiron kraaterilla oli semmoinen heppuli jäässä. Hatidin hulluja. Niitä mäyrän ja matoralaisen välimuotoja. Muistattehan ohjesääntö seitsemäntoista? ’Hatidia ei kannata edes yrittää’. Niillä gobserkuilla ei ole mitään rajoja. Niillä on sierainsäteet ja yliluonnolliset voimat. Mitä mä siitä ymmärsin, niin se oli pistänyt puolet sen aseman miehistöstä matalaksi kynsillään ja sitten räjäyttänyt koko paskan sieraimillaan. Niin varmaan ne haluaa sen sinne areenalle, kun ei semmoista taistelijaa usein nää.”
Joukkio jäi miettimään tätä. ”Kuulostaa ihan kiinnostavalta reissulta, kokonaisuudessaan”, sanoi Johaug kamiinan vieressä.
”Olisi sustakin karissut vempat menemään, jos olisit nähnyt sen silmät”, sanoi Brungush. ”Ihan oikeasti tuntui kivalta, että se oli kalikkana. Semmoiseen voi vissiin tyhjentää lippaan ja se jatkaa vaan.”
”Joku tuossa ei nyt kyllä täsmää”, sanoi Brangokk. ”Jos se oli tuhonnut aseman, niin miten se oli jäässä?”
”Ja siis, miten niin jäässä? Siellähän sataa vettä kuin aisaa”, kysyi Rodarr. ”Väittäisin, että koko gobserkku on sissipartion sopima höpöjuttu, mutta Brungush ei kyllä osaisi esittää kuumottunutta noin aidosti.”
”Ihan oikeasti oli jäässä”, sanoi Zohan. ”Semmoisena suorakaiteen muotoisena, mukavana, vähän sulaneena harkkona. Niin kuin sarjakuvissa.”
”Ja siis meinaan jos se oli jäässä, niin miten se oli tuhonnut sen aseman? Oliko se niin kuin homman hoidettuaan asettunut johonkin horrokseen vai? Tehnyt itselleen jääpesän?”
”Ai kun totta. Hitto en yhtään miettinyt sitä”, sanoi Brungush ja hieroi otsaansa. ”Yagak, sulla leikkaa. Teoriaa?”
”Onko nazorakeilla jotain jäädytyssotilaita? Eihän sitä ikinä tiedä”, totesi Yagak.
”Tämän päivän tornihuhuista tuo on kyllä syvimmältä kaivettu”, piikitti Zohan. ”Klaanilaisia ne oli. Nazorakeilla on miehistöylivoima, klaanilaisilla taikavoimat, meillä järkeä. Ne torakat oli ihan yhtä yllättyneen näköisiä kuin mekin, eivätkä ne olleet ehtineet puuhailla siellä vielä kauaa. Jäävoimaisia nazorakeja? Sehän tästä vielä puuttuisi.”
Brungush käkätti. ”Yagak lähti jotenkin paniikissa etsimään vanhan leirin riukua just ennen kuin päästiin sinnen Kiroon, että en nyt luottaisi sen arviokykyyn just tässä asiassa. Me luultiin, että se oli tullut hulluksi koko äijä, kun hyppi pitkin ahoa kuin humaltunut saukko.”
”No tuonkin olisin halunnut nähdä”, sanoi Rodarr.
”Hiljaisen asialliset sotilaat on just tuollaisia”, sanoi Brangokk. ”Niistä ei tiedä, milloin ne napsahtaa. Mutta hauska nähdä, että Yagak on taas ruodussa. Meillä ei ole ihan liikaa sotilaita, jotka miettii ennen kuin lähtee tappelemaan ensimmäistä klaanilaista vastaan.”
Huomio sai hyväksyviä nyökkäyksiä. Zohan näytti peukaloa. ”Mutta leipomisen kanssa on vielä petrattavaa”, sanoi Havok. ”Äijä kitsastelee sokerin kanssa. Ei me olla enää vanhalla Zakazilla, jossa toppa oli kultakimpaletta arvokkaampi. Kunnon leivonnaisen pääaineet on rasva, sokeri ja kuorrute. Ja näistäkin kuorrute on rasvaa ja sokeria.”
”Kun Yagan ekoja pullanakkeja seurasi, niin sitä olisi voinut luulla, ettei siellä itärintamalla leivota ollenkaan”, Rodarr komppasi. ”Mutta kyllä siellä leivotaan. Ovat kehittäneet juustokakun kuulemma ihan uudelle tasolle.”
Yagak oli avaamassa suutaan, mutta Brangokk ärähti. ”Iisisti nyt. Kyllä te saatana näitte, missä kunnossa viestisissi oli kun pääsi tänne. Yagakin eka kohtaaminen puurokattilan kanssa oli semmoinen, mitä näki silloin tällöin kotipuolen sodassa. Siellä ei nimittäin pullia pyöritelty. Eikä pyörittänyt Yagakaan siinä välissä, kun rämpi toa kannoillaan sieltä Gurgin linjoilta tänne. Jos ihan oikeasti nälkää nähdessään alkaa miettimään jotain torttureseptiä, niin siinä lähtee järki. Se on kovaa peliä.”
Yagak nyökkäsi kiitollisena. ”Niin. Jos sitä nyt jälkikäteen koittaa miettiä, niin siellä paastotessa menettää uskon nopeisiin hiilihydraatteihin aika nopeasti. Sokeri tulee ja menee. Siitä jää päälle, että koittaa pistää muonaan jotain kestävämpää sisään. Semmoista, joka tarttuu kylkiluihin. Rasva on okei. Mutta ytimessä pitää olla muutakin kuin sokeria. Tämän sanominen Labion leirissä saatetaan laskea petturuudeksi, mutta välillä minun tekisi mieli kunnon ruisvoileipää.” Hän nousi istumaan ja veti harjansa ulos makuupussin aukoista.
”Sotilaan puhetta”, sanoi Brangokk ylpeänä. ”Pistäkää pojat muistiin.”
Yagak taputti makoilevaa skakdia olalle. ”Siitä puheenollen. Miksi edes olet täällä? Ei millään pahalla, tietenkään, mutta et vaikuta tyypiltä, jolta olisi jäänyt Zakazin rähinästä hinku palata rintamalle” Tätä hän oli miettinyt jo lukuisina iltoina.
”Ha, niin. Klopit miettii: mitä tuo vanha tekee poikain seikkailutarinassa. Etsin varmaan jotain elämää tai sen kaltaista. Minun ikäiselleni ei ole kotipuolessa muuta roolia kuin istua torpassa keinutuolissa ja odotella, että kuolonpeipot tulevat livertämään ikkunan alle. Tai marinoida itseäni viinassa jossain baarin nurkkapöydässä.” Brangokk koitti löytää asennon, jossa juuret eivät painaisi hänen muutenkin vihoittelevaa kylkeään.
”Elämä on vähän outo tavoite taistelukentällä”, sanoi Havok.
”Tässä sodassa ei ole elämää eikä kuolemaa”, sanoi Brungush.
”Meillä on tässä ihan hyvä olla”, sanoi Brangokk. ”Kunnon kaverit ympärillä. Kotona puolet katsoisi meikäläistä nenänvartta pitkin ja toinen puoli säälien. Täällä toveruus tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on muutakin kuin värvääjien hevonpaskapuhetta. Enkä minä välttämättä puhunut omasta elämästäni. Minulla ei oikein ole mitään erityisiä taitoja, joista olisi siviilissä hyötyä. Mutta täällä, parhaimmillaan, voin ehkä estää jotain nuorempaa ja kokemattomampaa astumasta suoraan vihollisen miinaan tai keskitykseen. Ja jos satun siinä rytäkässä menettämään henkeni, niin ainakin kuolen elävänä. Sillekin on paikkansa.”
”Noilla puheilla sinusta tulee vielä kunnon kypäräpappi”, sanoi Havok. Muut miettivät sanomisia hiljaa.
”Zakaz ei ole kauheasti tuottanut pappismiehiä sodan jälkeen”, sanoi Yagak.
Yrittämättäkin hänelle mieleen tulivat lähinnä Irnakkin piispan tapaiset tyypit. Sitä sekopäätä ei viitsisi mainita: joku vielä paljastaisi olevansa fani.
”Niin, edes Gaggu ei kehtaisi ottaa semmoisia armeijaan”, sanoi Zohan. ”Mutta miten susta tuli sotilas?”
”Tavallisella tavalla. Kaikista tuli. Vanhat muistaa, vaikkei ehkä kannattaisi”, jyrähti Brangokk.
”Kerro joku sotajuttu!” sanoi Rodarr ja nousi kyynärpäidensä varaan.
”En, mutta kerron teille kersantista, joka meillä oli rykmentissä. Hän oli ainakin kaksi kertaa vanhempi kuin kukaan muu sillä lohkolla. Oli sotinut jossain Steltin perimyssodissa silloin kun Zakaz oli vielä vihreä paratiisi, tai niin ainakin väitettin. Hän piti aina skimmynsä terävänä, veteli sen terää pitkin teroituskivellä pitkiä, kauniita vetoja. Sodan loppuaikoina, olisiko ollut peräti viimeinen viikko, hän sanoi minulle jotain, joka jäi kyllä lopullisesti mieleen. Veteli sillä teroituskivellä samalla, katse nuotiossa. Sanoi, että Brangokk, sitten kun tapaat ensimmäisen nuoren maitoviiksen, joka ei tiedä että minkä takia tämä sota alkoi, tai että kenen puolella kukakin soti, kenen puolella sinä ja minä sodittiin, niin silloin haava alkaa mennä umpeen. Vasta silloin se saattaa parantua. Ja silloin – ja hän painotti sitä kalauttamalla minua halolla päähän, tähän näin, lonk – et saa kertoa mitään. Et mitään. Parempi antaa niiden mennä ilman sitä painoa. Kersantti sitten ehti kuolla vielä ennen kuin sota loppui. Otin sen kypärän, koska niin hyviä ei enää siinä vaiheessa tehty. Pesin sen ja paikkasin reiänkin. Sen pituinen se. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Yagak sanoi ja astui öiseen ilmaan.
0148
Satoi lähes vaakasuuntaan. Tuuli ulvoi. Koko taivaanrannan halkaiseva salama poltti silmään hehkuvan jäljen ja kymmenen sekunnin päästä jyrähti kuin koko taivas olisi haljennut kahtia. Myrsky oli pahentunut yö yöltä. Yagak tiesi, että ulkona ei voisi viettää kauaa: nytkään ei tuntunut mahdottomalta, että myrskytuuli voisi viedä hänet mukanaan ja heittää pois kuin roskan.
Mutta siellä oli ainoa paikka, jossa hän voisi olla rauhassa. Syvällä huojuvien kuusten keskellä, kaukana vartiopisteiden valvovista silmistä, hän suojautui sateelta ja leirin näköyhteydeltä oksiston alle ja löysäsi sadeviittansa vyötä sekä tukalasti kiristävää irtoremmiä keskivartalonsa ympärillä. Kankaaseen kääritty paketti putosi märälle mättäälle. Eleganttiin avaamiseen ei ollut aikaa, joten Yagak suolisti pakkauksen hiiliteräsveitsellään.
Pehmusteiden keskeltä nousi esineitä. Köntti kuivalihaa ilmatiiviissä suojassa. Kevyt kattaus zamoreita valmiiksi täytettynä milloin milläkin palavilla aineilla ja hirvittävillä myrkyillä. Hätäsoihtu, savukranaatti. Ja pohjalla jotain tuttua, jota hän ei ollut ajatellut kuukausiin.
Vaatimaton, laatikkomainen puhelin jonka keskusyksikkö, kristallinen läpinäkyvä sirpale, kimalteli punertavana syysyössä. Laite, jonka nähtyään Sixten olisi purkanut sen sekunneissa selvittääkseen, miten se ylipäätään toimi.
Ei jäljitettävissä. Ei salakuunneltavissa. Viimeksi hän oli käyttänyt sitä Ath-Koron operaatiossa, mutta Nimdan siru oli ollut sille myrkkyä. Jos he olivat päättäneet lähettää sen hänelle, jonkun täytyisi kuunnella. Myös tähän aikaan.
Vaikka myrsky oli tarttua häneen ja paiskata vasten puita, Yagak käänsi säätönuppia, käynnisti laitteen ja alkoi huutaa siihen.
”Kuuleeko kukaan?!”
Jonkun täytyisi kuulla: jopa myrskyn läpi.
Ja signaali nousi jonnekin ylös, sekä laskeutui sieltä salamannopeasti alas: kilometrikaupalla etelään keskelle linnaa, jonka tornissa valvottiin yhä myöhäisempään. Hänen tunnetilansa oli sanoinkuvaamaton, kun tuttu ääni vastasi.
”Kuuleeko Vahtikoira?”
”Vahtikoira kuulee. Kuuleeko Källimän?”
”Källimän kuulee. Ja aika moni muukin. Me ollaan täällä vähän odoteltu, löytäisitkö paketin: hyvää työtä.”
”Se ei ollut rehellisesti kovin hyvässä piilossa. Sanokaa Matorolle, että opetan sille jutun tai kaksi sissisodankäynnistä. Miten… tämä linja on taas toiminnassa?”
”Helppoa: me aktivoitiin tässä Visokin kanssa jotain, jonka viritin Killjoylle vuosia sitten. Sanotaanko näin, että todella korkealla Kaya-Wahin yläpuolella on Mustan Käden teknologiaa, jota on pidetty hetken aikaa levossa. Kertaalleen oli vähän huonoja kokemuksia siitä, että pelkkä moottoriurheilun striimaaminen sen läpi lamautti kaikki saaren pitkän matkan yhteydet… mutta nyt on ehkä oikea hetki. Sano hei ’Xenille’: se on kuulemma sen nimi.”
Sininen skakdi ei voinut olla nauramatta ääneen. Mitä kohtalon ironiaa. Kenen teknologia olisi hänen pelastuksensa? Kenen kaikista henkilöistä? Ylhäällä pilvien yläpuolella Mustan Käden vanha satelliitti käytti suunnattomia määriä aurinkoenergiaa välittääkseen viestiä Lehu-metsän ja rapulinnakkeen välillä.
”Aion olettaa, että teillä oli jotain tekemistä myös sen Kiro-Wahin kanssa?”
Puhuja vaihtui taas. Tupakankarhea selakhiääni jatkoi: ”Kyllä. Meillä oli vakavia syitä uskoa, että nazorakit käyttivät radiotornia liittolaistensa salakuunteluun. Rumisgonen yön jälkeen oli selvää, että joku voisi päästä jäljillesi sen avulla. Meidän piti tiedustella se ja pommittaa, mutta… tapansa mukaan Mustalumi toimi ennen kuin ajatteli.”
”Joskus siitä on iloa. Onhan hän jo matkalla kotiin?”
Puhuja vaihtui: nyt naisen ääni. Se, jonka hän halusikin kuulla.
”On, ja saapui. Oletko sinä?”
Yagak veti syvään henkeä.
”Ehkä. Olen harkinnut kyllä parina yönä, että hyödyntäisin myrskyn ja lähtisin juoksemaan.”
”Älä. Se tappaa sinut. Ennusteet… ovat uskomattoman pahoja.”
”Minä tiedän. Komppaniassa on suunniteltu evakuointia luonnonluoliin tulevan päivän aikana. Minun täytyy hyödyntää se.”
Jos Kiro-Wahilta oltiin yritetty salakuunnella skakdien leiriä, heillä saattoi olla suurempi kiire kuin hän aavistikaan. Mutta jos myrsky esti häntä toimimasta, hidastaisi se vielä vainolaisiakin. Edes pienen hetken.
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
Ilmaan kohosi pienoisia höyrykiehkuroita, jotka katosivat sateiseen ilmaan lähes välittömästi. Sammalen ja vanhojen havujen kerros rutisi vaimeana vihreiden varpaiden alla. Tumma hahmo ei erityisesti hiipinyt. Ei vaikuttanut siltä, että kukaan olisi lähimaillakaan ollut kiinnostunut siitä, että hän oli maisemissa.
Se saattoi olla rentouttavaakin. Ei vartijoita. Ei ihailijoita.
Lehu-metsä ei ollut mikään kauhutarinoiden räme, missä kavinikat raatelivat ne kulkijat, jotka eivät tarttuneet piikkiköynnöksiin tai hukkuneet suolampiin. Eikä se ollut jylhien kansallispuistojen erämaa, jossa shasalgradinmuakat karjuivat kallionkielekkeillä ikihonkien keskellä. Se oli kuusivaltainen, aika tiheä ja melko koskematon metsä, joka oli ennen kaikkea suuri. Oikeastaan koko saari oli Lehu-metsä, jonka reunamilla oli joitain muita paikkoja.
Aukio oli lähes samanlainen kuin tuhannet muutkin nimeämättömät aukot sekametsän kudoksessa. Pihlajat olivat pudottaneet lehtensä ja lehdet olivat muuttuneet tumman violeteiksi. Muurahaispesän elämä oli kadonnut keon ja maan sisuksiin. Aukion keskellä pieni kaistale peruskalliota kiilteli märkänä. Sen juurella oli pieni lätäkkö, joka heijasti pilvisen iltataivaan. Hämärä syveni juurakoissa, tunnin päästä olisi jo pilkkopimeä.
Kulkija ei tarvinnut lyhtyä. Hänen pimeänäkönsä oli erinomainen. Silti aivan vihreän leuan alla vilkkui laiskana pieni, punainen valopilkku.
Ämkoon ei enää tarvinnut tarkistaa, oliko panta vielä hänen kaulassaan. Totta kai se oli. Luottavaisuus ei ollut Nazorakien ensimmäinen hyve. Ainakaan luottavaisuus niihin, jotka eivät tarkasti ottaen olleet täysin puhtaita.
Talitiainen lensi pyrähtäen aukion poikki. Se ei kiinnittänyt huomiota entiseen toaan. Ämkoo tuhahti tihkusateeseen pienen höyrypilven. Luoteessa valonheittimet maalasivat piittaamattomia silveltimenvetojaan märkään ilmaan. Vaimea maansiirtokoneiden jyly esti luontoelämykseen syventymisen, jos moinen iltapartioijaa edes kiinnosti. Etelässä korkeiden kuusenlatvojen takana himmeä hehku heijastui pilviin epämääräisen oranssina.
Aukiolle ei tullut polkua eikä sieltä lähtenyt sellaista; ero taisi kuitenkin olla vain siinä, mihin suuntaan kulki. Miekkamies tiiraili vähäeleisesti etelään, katsoi tummaan itään ja huokaisten länteen, jossa valonheittimien vanat sotkivat iltakajon liukuvärin. Näennäisesti kaikki suunnat olivat mahdollisia. Meri tulisi vastaan suunnassa kuin suunnassa, jos jaksaisi tarpoa ahoilla tarpeeksi kauan.
Valinta oli kuitenkin jo tehty. Ämkoo kumartui pitkän kuusenoksan ali, laskeutui polun virkaa tekevään painanteeseen ja lähti astelemaan kohti turmeltua iltakajastusta. Metsän asukkien syke laski hiljalleen, kun sanaton uhka punasilmineen oli jättänyt aukion.
Tihkusade tiivistyi havuihin, ropisi oksilta pisaroina rungoille ja rungoilta mättäille, mutta sen ääni ei peittänyt hiljaista suhinaa, joka lähestyi taivaalta takaapäin. Kesti hädin tuskin sekunteja, että se muuttuikin suorastaan kuurouttavaksi, ja sitten se olikin jo aivan Ämkoon takana. Hohkaavat moottorit kiihtyivät ja sitten jarruttivat. Lämpö- ja paineaalto heilautti miekkamiehen takkia. Vesipisarat ympäröivässä ilmassa höyrystyivät. Jokin raskas laski teräksiset jalkansa mättäälle. Juurakko rasahti rikki sen alla.
Ämkoo käänsi laiskasti päätänsä ja näki tutun metallisen kolossin sivusilmällä.
”Metsästysonnea, Eversti?” 437:n sähköisesti särisevä ääni kaikui hopeisen lentokypärän kaiuttimista.
”Jos kiipeät puuhun, voisimme arvioida, kuinka pitkälle metsä jatkuu”, vastasi Ämkoo, eikä vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä seuraansa.
437 oli — tapansa mukaan — pitkän tovin hiljaa. Lähes kaiken nazorakin kasvoista peittävä kypärän silmikko peitti myös tunnistettavat reaktiot, jos niitä oli.
”Kiipeäminen ei liene tarpeen”, tämä lopulta sanoi. ”Ylilennon aikana tekemäni haravointi ei osoittanut merkkejä aktiviteetista.”
”Lentäminen on hyvä temppu”, miekkapiru virnisti. ”Mietin, milloin minun eliittihaarniskani valmistuu.”
”On epätodennäköistä, että sinun erikoistarpeisiisi tehtyä yksilöä on suunnitteilla. Ainakaan jos et suostu vapaaehtoiseksi samalle leikkauspöydälle, jolla minä valmistuin.”
437:n äänensävystä oli melkein luettavissa ivaa. Tämän puheen täysi monotonisuus lähes korosti sitä. Ämkoo virnisti.
”Kauan eläköön Imperiumi ja vapaaehtoisuuteen perustuva osallistuminen! Havaintojeni mukaan… etsimämme mies ei ole tällä aukiolla. Hän voi olla jollain niistä toisista. Tämä on Välisaarten suurin metsäalue. Yhtä miestä ei ole helppoa löytää katsomalla ympärilleen.”
”Opitko tällä partiointikierroksella jotain sellaista, jota et ole oppinut viimeisen kolmen viikon kierroksilla?”
”Sen, ettei kylmenevä syksy aja viimeistä Vartijaa kolostaan niin nopeasti, kuin esikunta ehkä toivoisi”, sanoi miekkapiru ja nosti viittana roikkuvan manttelin kaulusta suojaavampaan asentoon.
437:n silmikon sisäpuolelle piirtyi selvästi jonkinlaisia oranssia valoa hehkuvia viestejä, jotka vaativat tämän huomiota.
”Oli minulla uutisiakin”, tämä sanoi lopulta. ”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollisen sissitoiminnasta 2,5 kilometriä etelään. Oli Vartija kaivanut itselleen kolon talviunia varten tai ei, olisi virhe laskea valppaustasoa. Joku liikkuu näillä main pimeän tullen, Eversti.”
”Tieto. Guardian ei ole täällä johtamassa bioklaanilaista sissiosastoa. Mikäli linnoituksessa tiedettäisiin hänen olinpaikastaan yhtään enempää kuin meidän puolellamme, olisivat he kehittäneet itsehillintänsä graniitinkovaksi. He eivät toimi niin. Se on heidän heikkoutensa.”
Ämkoo katseli läntiselle taivaalle valonheitinten kajoa kohti.
”Ja tieto. Vartija ei toimi niin. Viestinviejä, joka tietää hänestä, nostaisi kiinnijäännin todennäköisyyden kaksinkertaiseksi. Hän on… oppinut. Hän on yksin.”
437 arvioi Ämkoon sanoja hiljaa. Sadepisarat valuivat pitkin kypärän kaarevaa pintaa.
”Kuinka vaikeaa on löytää yhtä skakdia metsästä neljässä viikossa, eversti Ämkoo? Ymmärtääkseni hänenkin täytyy nukkua. Ja syödä. Ja hengittää.”
Ämkoolta jäi lopulta kysymättä, tarvitsiko eliittinazorak enää mitään edellä mainituista.
”Arvon kollega, Eversti, tämä metsä on täynnä olentoja, jotka nukkuvat, syövät ja hengittävät. Aavikolla hän olisi jo kuollut. Jäätiköllä hän olisi jo kuollut. Merellä hän olisi tullut hulluksi ja sitten kuollut. Uskomani mukaan syksyiset välisaaret ovat paratiisi, jos vertaa paikkaan, joka on hänet koulinut. Mutta täällä paras mihin hän pystyy on pitää meidän polkemassa puolukoita neljä viikkoa. Ja nuo neljä viikkoa murtavat linnoituksen taistelutahtoa minuutti ja päivä kerrallaan.”
”Entä oma taistelutahtosi?”
”Minä taistelen, kun Imperiumi niin sanoo”, Ämkoo sanoi ja suoristi ryhtiään, ”en ymmärrä kysymyksen oleellisuutta.”
”Olet ollut täällä metsässä jo pitkään. Ymmärtääkseni sinun kaltaisesi eivät taistele loputtomiin ilman piristeitä. Tai… ainakaan kovin hyvin.”
Ämkoo virnisti leveästi. ”Eversti… oliko tuo kutsu illalliselle?”
”Kenttäjohto on pyytänyt minua varmistamaan, että et menetä järkeäsi metsässä. Se ei olisi ihanteellista operaation jatkumiselle.”
Miekkapiru tuhahti.
”Kovin ystävällistä heidän puolestaan. Sinä saat tuoda viinin.”
”Eversti Ämkoo tietää varmasti varsin hyvin, että päihtyminen palvelusajalla on palvelusrikos.”
”Anteeksipyyntöni. Se oli vain pientä upseerien välistä leikinlaskua. Eversti Everstille. Menkäämme.”
437 kääntyi kannoillaan ja lähti raskain askelin leirin suuntaan. Ämkoo vilkaisi olkansa yli aukion suuntaan ja asteli suoraviivaisesti perässä. Painanne muuttui poluksi ja polku yhtyi raskaiden rapujalkojen metsänpohjaan arpeuttamaksi tieksi. Seudulle levittäytyi entistäkin enemmän pystyyn kuolleita puunrunkoja ja rankakasoja, joita imperiumin ajoneuvot olivat nostaneet pientareelle. Kaikki siirtolohkareet eivät olleet maanneet täällä vielä kesällä. Rautasiiven rumpusoolon vaikutukset näkyivät laajalla alueella.
Käännetty maa ja puusto tarjosivat loputtomasti piilopaikkoja. Olisi kuitenkin vaatinut melkoista röyhkeyttä Vartijalta lymyillä täällä vihollisen tien vierellä.
Imperiumin everstit tulivat ulos runkojen keskeltä. Sade ei ottanut laantuakseen ja puiden tarjoaman suojan ulkopuolella se tunkeutui luihin ja ytimiin. 437 ei välittänyt. Ämkoo ei valittanut. Pohjoisen hämyssä tuulisen nummen takana nousi paaluvarustuksen takaa miehitetty ja puoliksi autio Nui-Koro, nykyinen imperiumin asemapaikka. Hiljainen Hautajärvi heijasti pinnastaan kylän ilmatilaa valaisevat valokeilat. Porttia vartioivien rautatornien valonheitin pysähtyi kierroksellaan kohti kahta upseeria, jotka kylpivät hetken valossa: ensimmäinen metallinhohtoisena, toinen läpimärkänä. Heidät oli huomattu. Kaksikko ei viitsinyt tervehtiä kilometrien päässä olevia vartioita.
Maa muuttui mutaiseksi ja pian everstit pääsivät kävelemään tienpohjaan levitettyjä metallikasetteja pitkin. Ohi huristi nazorakien moottoripyöräpartio. Sivuvaunun aliupseeni veti hunööriä ohitse kiitäessään.
Ilta pimeni, tai ehkä yönäkö oli toistaiseksi mennyttä valonheittimen huomionosoituksen vuoksi. Keinovalojen kelmeä kiilto sai märkyyden näyttämään vielä märemmältä. Edessä nousi eleetön vartiotupa, jonka puomi nostettiin ilman tunnussanaa. Kaksikko oli tullut tutuksi ponttoonisillan vartijoille. Musta vesi virtasi kellukkeiden välistä, pinnan alle jatkuvat teräsverkot estivät alikulun veneellä. Sillan oranssit valot leikkivät virran pyörteissä. Pohjoistuuli puhalsi järven yli entistä epämiellyttävämpänä.
Leiri oli lähellä rantaa muutaman sadan metrin päässä alajuoksulla. Rautasiiven kaatamista puista ja vihreästä kankaasta oli rakennettu telttaparakki, joka antoi miehistölle suojaa sateelta ja tuulelta. Vartiomies veti hunööriä ja kaksikko astui raitille. Leirissä oli toista sataa asukasta, suurin osa kenttäkomennuksella Nui-Koron varuskunnasta tai suoraan pesästä.
Suuri telttalaavu oli leirin raitille avoin ja kankaan alla joukko sotilaita istui kaasutulen ääressä karkeilla pölleillä säilykettä turpiinsa ahtaen. Pakista nousi houkutusten vieno tuoksu. 437 pysähtyi äkisti ja Ämkoo oli törmätä tämän selkään. Kyborgi käänsi katseensa sotilaisiin, jotka itsesuojevaiston ajamina nousivat pystyyn, vetivät käden otsalle ja napsauttivat kantansa yhteen.
”Palveluksessanne, eversti! Everstit!” sanoi joukon johtaja, vahvarakenteinen korpraali. Ämkoo sai kenties pari uteliasta katsetta enemmän, vaikkei takkiin kääriytyneenä ollut ehkä yhtä vaikuttava näky.
437 mulkoili johtajaa eikä myöntänyt lepoa, ja korpraalin asento pysyi suorana. Kyborgi nuuhki pakista nousevan kahvin tuoksua.
”Korpraali 1332, mitä tämä on?”
”Kahvia, herra eversti!”
”Minä tiedän, korpraali. Mutta se ei ole yksikkönne kenttäpakkauksesta.”
”Ei herra eversti! Se on Suurkylästä, herra Eversti! Varuskunnan muonamestarilta, herra Eversti! Ei täytä direktiivi 702 viidennen artiklan määritelmää huomioon otettavasta, katalogisoitavasta ja keskitetysti jaettavasta sotasaalista, herra Eversti!”
Kumpikaan eversti ei sanonut mitään. Täysin eri syistä.
Kylmä naksahdus paljasti 437:n kyynärän mittaisen ranneterän, jonka kärki pysähtyi kahden sentin päähän asennossa seisovan 1332:n polvesta. Kyborgi astui korpraalin ohi ja nosti pakin terällä kahvasta kaasuliekin päältä. Hän otti sen terveeseen käteensä ja näytti Ämkoolle.
”Katso, Eversti Ämkoo”, sanoi 437 jättäen korpraalin asentoonsa, ”Nui-Korolaista kahvia. Ei tavanomaista sotilaskahvia. Muonamestari on jakanut vähäarvoista sotasaalista rivisotilaiden joukko-osastoille. Mihin tämä sinusta johtaa?”
Ämkoolla meni hetki pidempään vastata kuin mitä hän olisi halunnut. ”Kateuteen joukkojen välillä. Kateuteen saaliista, ei terveeseen kateuteen Imperiumin puolesta uhrautumisesta. Gug.”
”Hyvin sanottu, Eversti. Sitä me emme voi sallia, emmehän?”
”Tosiaan se johtaisi Imperiumin mädättymiseen.” Entinen toa kääntyi korpraalia kohti. ”Soo soo”, hän sanoi onnellisena.
437 kaatoi pakin sisällön maahan. Kuuma kahvi loiskui konejalalle, eikä kyborgi välittänyt. Kohmeiseen takinkääntäjään tapahtuma upposi viiveellä. Mirun silmäkulma nyki. Yksi käsi manttelin sisällä puristui nyrkkiin, mutta Ämkoo seisoi paikallaan. Metallitorakan kasvoilla ei ollut tietoakaan virnistyksestä.
”Jatkakaamme upseeriteltalle, Eversti”, 437 sanoi ja pudotti tyhjän pakin suulleen mutaan. ”Lepo. Käsken luutnanttia etsimään muonamestariin käsiinsä ja palauttamaan hänet ruotuun.”
Kofeiinijuomaa kohtaan tehty sotarikos mielen pohjalla kummitellen Miekkapiru seurasi tuoretta aseveljeään ohi telttarykelmien. Valtaosa teltoista syvemmällä oli radiotelttoja ja esikuntakomppanian majoitteita, joiden sisällä valmistauduttiin tuleviin yövartiovuoroihin. Ohittivat he myös naamioverkoin ja havuin piilotettua raskasta panssarikalustoa. Verkkojen alta piilotti raskaita rapujalkoja ja siivenkärkiä. Sotisovista ja symboliikasta oli tunnistettavissa, että nummien operaatio oli edelleen maa- ja ilmavoimien tiukkaa yhteistyötä. Säätila ei vain ollut pariin päivään juuri suosinut lennokkiosaston ilmapartioita.
Upseeriteltta odotti pinkeänä ja ammattitaitoisesti pystytettynä leirin keskivaiheilla. Generaattori puksutti sen ulkopuolella mustaa savua sadeilmaan. Pari vartiomiestä veti teltan suuaukon liepeet auki everstien tieltä.
Sisällä radiolaitteiston ja karttapöydän takaa heitä mulkaisi muutama esikuntaupseeri selkeästi prameammissa sotisovissaan. Ämkoon katse kävi kartoissa — veistetyt puunappulat kuvaamassa harkitusti asemoituja nazorak-osastoja, hieman sekalaisempi kasa idässä päin kuvaamassa skakdien leiriä, ja punaisia rasteja ympäri karttaa kuvaamassa oletettuja viholliskohtaamisia. Muutama oli merkattu zankrzoran symbolilla, jonka Ämkoo oli oppinut kuvaavan epävarmuutta. Rintamatoiminta oli ollut viikkokaupalla pelkkää huhupuhetta.
Pöytien takaa tulijoihin nosti katseensa syvänruskea nazorak virheettömässä mutta ei liian prameilevassa upseerimanttelissa. Ämkoo ja 437 seisoivat rinta rinnan. Kyborgi veti käden kypärän lippaansa konemaisen ohjelmoidusti. Ämkoo toisti liikkeen vasemmalla kädellään, jolloin kaksikon kyynärpäät osuivat toisiinsa.
”Lepo, Eversti, Eversti”, sanoi Prikaatinkenraali 088. Nazorak oli melko vanha, mutta fyysisesti hyvässä kunnossa. Hän nousi kenttätuoliltaan karttojen takaa ja asteli alempien upseerien eteen. Muutkin teltan upseerit nousivat seisomaan.
”Mitä uutisia kentältä?”
”Vartiosto on löytänyt jälkiä vihollistoiminnasta sektorilta K14. Sektorit D-N väliltä 7-16 ovat autioina. Vihollinen on kaivautunut.”
Ämkoo pysyi vaiti. Prikaatinkenraali vilkaisi miekkapirua välinpitämättömästi ja kääntyi 437:n puoleen.
”Vartioston raportin sain jo. Nuo muut eivät ole uutisia lainkaan. Jos ette saavuta mitään, voitte kertoa sen suoraan.” 088 työnsi kätensä manttelin taskuun ja käänsi katseensa karttaan. ”Toivoisin, että pääesikunta lähettäisi minulle kunnollisia, puhtaita nazorak-maasotajoukkoja. Teräviä keihäitä, tuhovoimaista tykistöä, vankkoja kitiinikuoria ja valppaita vihreitä silmiä. Käsittääkseni meillä on Kenraali Gaggulabion joukot erityistapauksille.”
Hän huokaisi syvään ja kääntyi Ämkoon puoleen.
”Miekkanne, Eversti”, sanoi prikaatinkenraali ja nyökkäsi pirun upseerimiekkaa kohti. Ämkoo veti nazorakien upseerisäilän hitaasti huotrastaan ja ojensi kuparisen kahvan esimiehelle.
”Korpraali, auta everstiä hänen takkinsa kanssa”, sanoi majuri ottaessaan miekan vastaan. Hän tutkaili terän kahvan kaiverrusta. Hiljaa teltan nurkassa aseettomana seisonut sotilaspalvelija irrottautui varjosta ja nosti Ämkoon viittana käyttämän takin tämän harteilta. Prikaatinkenraali nosti kaksi sormea ylös ja palvelija jähmettyi takin kanssa.
”Yläupseeriston miekka”, sanoi 088 ja kokeili säilän tasapainoa, joskaan ei kovin tottuneesti. ”Käsittääkseni ette käytä lainkaan tuliaseita, Eversti? Astu lähemmäksi.”
Takki jäi korpraalin otteeseen Ämkoon taakse, kun miekkapiru astui syvemmälle telttaan. Manttelista luopuminen alleviivasi häkellyttävän voimakkaasti entisen toan eroa muihin paikallaolijoihin. Musta lihaksikas, mutta atleettinen eturuumis kiilteli sateesta märkänä. Vyössä roikkui upseerimiekan huotran lisäksi punainen admin-kivi ja pieni Imperiumin varustepakkaus. Vasen käsi roikkui lepoasennossa. Oikean hartianivelen paikalla oli tummanruskeaa arpikudosta, kuin palojälkeä. Suonet olivat pullistuneet haavan ympäriltä, välistä pilkotti hiven luustoa.
”Olet ilmeisesti yhtä haluton puhumaan kuin ampumaan, Eversti. Mutta olen kuullut, että olet taidokas soturi.” lause oli selvästi suunnattu 437:ä kohti. ”Silti epäilen, miten aiot voittaa sodan Imperiumille tällä… ja yhdellä kädellä.”
Prikaantinkenraali asteli takinkääntäjän ympäri ja tarkasteli hartian arpea – ja häntä kiinnostivat myös miekkapirun sileät, raajattomat kyljet. ”Et olisi ensimmäinen, joka uskoo pystyvänsä kaikkeen heti saatuaan hienon yläupseeriston miekan. Saat vielä yrittää nousta sen arvoiseksi. Ha!”
Prikaatinkenraali sivalsi yllättävän taitavasti. Korpraalin sydän jätti lyönnin välistä, kun tämän pitelemä musta mantteli luopui säilän avustamana oikeasta hihastaan. Upseeriteltan muut paikallaolijat taputtivat hillitysti ja 088 ojensi miekan kahvan Ämkoolle. Tämä työnsi miekan huotraan eikä paljastanut, mitä ajatteli takin kohtalosta.
”Laita Everstin takki kuivumaan ja rasvaa se, kun se on kuivunut. Hihan voit heittää menemään”, sanoi prikaatinkenraali, ”ja tuo meille ruokaa ja juomaa. Meille on vielä vähemmän hyötyä aliravituista ja vapisevista eversteistä kuin tavallisista. Ymmärtääkseni Eversti Ämkoo juo kahvinsa mustana.”
Ämkoo vain nyökkäsi.
Sade ei heltynyt illan pimentyessä. Kaiken ahmaiseva tihkusumu teki sijaa kuurouttavalle ropinalle, joka peitti alleen metsämaaston muut äänet. Viimeinen päivänsäde pakeni nousevaa pimeyttä samalla, kun sade kasteli viimeisenkin siitä, mikä oli kuivaksi jäänyt. Kuuro ropisi vasten juuria ja niiden väleistä puskevia sieniä.
Myrskyn kaataman ikihongan ja sen maasta nousseen juurakon suojassa liikuskeli joku, joka oli käyttänyt tuntikausia ollakseen täysin hievahtamatta. Tämä joku istui yhdessä harvoista piiloista, joita kaiken läpäisevä märkyys ei ollut ahmaissut täysin alleen.
Pimeässä ja kosteassa kolossaan sadeviitassa kyhjöttävä hahmo pyöritti auki mustaa nahkaista rullaa, jonka sisällä hän yleensä säilytti vain asehoitovälineistöään. Nyt sieltä aukesi esiin mustia juuria ja pieniä punaisia marjoja, sekä pari pientä valkoista sientä.
Suuri sininen koura tarttui tummaan juureen ja nosti sen kasvojensa eteen nuuhkaistaakseen sitä.
Ei pahimmasta päästä, hän ajatteli, ja iski terävät hampaansa kiinni siihen. Maku oli lähinnä multainen ja tunkkainen, mutta siihen oli tyydyttävä. Päivä ei ollut ollut turvallinen metsästyshommiin, eivätkä viimeaikaiset ylilennot olleet tehneet edes nuotion sytyttämisestä turvallista. Vihollinen osasi seurata lämpöjälkiä, savu näkyi kauas, eikä mikään syttyisi kosteudessa: ei ainakaan ilman hänen parasta plasmakäyttöistä sytytysvälinettään. Senkin akkua oli pakko säästää siltä varalta, että olisi pakko nähdä säkkipimeässä.
Multa jäi hampaiden väliin. Pureskeltunakin palaset raapivat kurkkua. Juuri ei vienyt nälkää täysin. Hän ei toki uskonutkaan, että viikkokausien nälkä katoaisi mutustelulla. Viimeisimmästä kunnon ateriasta alkoi olla jo viisi päivää, eikä ruipelon metsäkanalinnun liha juuri enää lämmittänyt vatsalaukun pohjalla. Tietyssä pisteessä nälästä oli tullut jo oletusarvo, ja ainoa tapa jaksaa eteenpäin oli lakata ajattelemasta sitä.
Hän heitti yhden valkoisista sienistä kitaansa ja nielaisi senkin purematta pitääkseen äänekkäintä vatsan nurinaa kurissa edes jonkin aikaa. Sitten hän kääri loput muonat takaisin nahkarullan sisään ja sujautti sen turvaan kosteudelta sadeviitan kätköihin.
Illallisen jälkeen oli aikaa ruokalevolle. Sen hän otti istumalla sateessa ainoan silmän katse männikössä. Rentoutumiseksi sitä ei voinut kutsua, mutta se minkä sai oli pakko ottaa. Nukahtaminen ei ollut vielä turvallista — sille oli aivan liian valoisaa.
Eipä hän ollut viikkokausiin nukkunut kunnollisia unia. Yleensä hän nukkui kivääri sylissä, tukki olkapäätä vasten ja peukalo varmistimella. Mikä tahansa rapina liian lähellä herätti hänet. Siinä ei ollut juuri aikaa uneksia, saati miettiä näkemiään unia.
Vain kerran hän oli ampunut hätkähtäessään hereille. Silloinkin se oli ollut vain liian lähelle uskaltautunut kettu, joka oli luikkinut hädissään pakoon. Yöpaikkaa oli silti ollut pakko vaihtaa. Ihan siltä varalta, että joku oli kuullut.
Tämä juurakko oli tarjonnut suojaa jo pari päivää ja pari yötä. Viikon, ehkä. Tarkat ajan määritteet olivat merkityksettömiä silloin, kun joka hetki vain mietti seuraavaa hetkeä ja sinne asti selviytymistä. Ne hetket, jolloin ei tarvinnut miettiä mitään, olivat kullanarvoisia. Niitä ei ollut paljoa.
Ilta alkoi pimetä silminnähden. Sateinen maisema hämärtyi, ja sitä raukeana tarkasteleva silmä tottui pimeän hunnun laskeutuessa. Tauko oli ohi.
Hän kaivoi sadeviitan uumenista aivan toisen nahkaisen rullan, avasi solmun sen ympäriltä ja levitti sen eteensä. Hiipuva valo auttoi häntä vielä pienen hetken näkemään metsämaaston kartan edessään mättäällä. Ei hän tarvinnut sitä reitin tarkistamiseen — kokeiluja kulkea tämä reitti oli ollut useampana yönä kuin hän uskalsi arvioida. Kartan katsominen oli rutiinia. Se auttoi muistamaan.
Syvemmältä sadeviitan suojista rinnuksiltaan hän nappasi pienen lasisen kiekon ja suuntasi sen sisällä pyörivän neulan kartan kanssa linjaan. Kompassin pohjoinen osoitti häntä kohti.
Koti oli etelässä. Polku kotiin alkoi harjanteelta sadan metrin päässä — sen kiviröykkiön takaa, joka oli joko vanha Suva tai jonkun hauta. Ehkä molempia. Mutta siellä odotti myös miinoite, ja siellä odotti komppaniallinen metsästäjiä, jotka halusivat hänen päänsä.
Matkaa hänen ja kodin välissä oli surkuhupaisan vähän. Marssien se veisi ehkä päivän. Mutta reitti oli tukittu, sen hän tiesi varmaksi. Siellä ei odottanut muuta kuin keihäiden kärkiä ja aseiden piippuja.
Toinen, reitti jonka hän jo hyvin tunsi, osoitti länttä kohti. Sekään ei ollut riskitön, mutta sen partiot hän muisti jo ulkoa. Siellä oli yhtä paljon tulivoimaa, ehkä jopa enemmän. Siellä oli aukeampaa ja hänet näkisi helpommin yläilmoista. Mutta sateella ne lensivät vähemmän, ja pimeän tullen hänellä olisi mahdollisuus.
Kartta ja kompassi kädessä hän pysähtyi hetkeksi vain miettimään. Miksi tämä yö? Miksi ei huominen? Tai ylihuominen? Mikä teki tästä yöstä erityisemmän kuin ne kaikki, jolloin hän oli käynyt yrittämässä ja perääntynyt tuntikausien vaeltamisen jälkeen — tai ne kaikki yöt, jolloin hän oli vain tuijottanut pimeyttä juurakon alta nukahtamatta eikä ollut saanut itseään nousemaan?
Siihen hän ei osannut vastata itselleenkään. Ainoa, minkä hän tiesi oli se, että elämä jatkui tuolla jossain. Jokainen päivä täällä oli yksi vähemmän niistä päivistä, jotka hänelle oli siunattu näillä sakaroilla. Hänellä oli liikaa sanomattomia sanoja. Liikaa sitä, minkä tekemättä jättäminen kaduttaisi. Liikaa elämää elettäväksi.
Ja vaikka sadetta vastaan käyminen tänä yönä tappaisi hänet, hänen läheisilleen sekin olisi edes vastaus.
Jos hän ei vielä yrittäisi elää, hän olisi jo kuollut.
Hän vilkaisi sinisiä kasvojaan heijastuksesta kompassin pinnassa, ja näki vain yksisilmäisen haamun. Jonkun, joka olisi jo mennyttä, jos ei valitsisi muutoin.
Hän sujautti kompassin taskuun sadeviitan alla, kääri kartan mättäältä ja nousi seisomaan. Katseensa hän suuntasi länteen. Pimeys alkoi ahmia maisemaa.
Oli tullut aika yrittää tai heittää veivinsä. Muita vaihtoehtoja ei ollut.
Kapea vuode, vihreänruskeat kangasseinät. Hehkulampun keltainen valokeila välkkyi alituisesti, kun tuuli heilutti telttaa. Se valaisi muutaman neliömetrin tilan, jonka imperiumi oli everstilleen siunannut. Kokoontaitettavan pöydän päällä oli kenttäpullo sekä kartta paikannimistöllä ja kirjaimistolla, jota Ämkoo osasi päivä päivältä paremmin.
Miekkapiru makasi rautasängyllä lähes olemattomalla patjalla käsivarsi pään takana ja tuijotti kattoon. Teltta oli leirin upseeriosan laidalla. Takinkääntäjän lisäksi vain prikaatinkenraalilla oli oma telttansa; suurempi kuin everstillä. Muu päällystö oli yhteismajoituksessa lähellä huoltoparakkia ja muonituskeskusta. Tuulenpuuskien välissä sieltä päin kuului vaimeaa keskustelua, nauruakin. Ämkoota puhuteltiin yleiskielellä, mutta lähinnä luetun tekstin kautta hän ymmärsi jo perussanaston zankzoraa. Ainakin sen osan, joka käsitteli rintamia, verta ja tulta.
Oli vaikea sanoa, johtuiko Miekkapirun eristäminen pelosta, ylenkatseesta vai epäluulosta. Samoin kahvihetkessä päällystön kesken saattoi olla yhtä hyvin kyse uteliaisuudesta kuin armeijan pinttyneistä tavoista. Kohteliaisuudet olivat kuitenkin loppuneet lyhyeen. Kun kahvit oltiin juotu, ei enemmälle istuskelulle ollut jäänyt tarvetta. 437 ei juonut kahvia.
Suurempi tuulenpuuska Hautajärven suunnalta riepotteli kangaskattoa ja lamppu räpsähteli entistä enemmän. Teltta pimeni. Ämkoo nousi puoli-istuvaan asentoon. Ainoa valonlähde oli punainen vilkkuva valo toan kaulahihnalla, joka vankeuden alussa oli säädetty hitusen epämukavan tiukalle. Hehku heijastui konemaisella sekvenssillä Miru-naamion pinnalle ja arpikudoksille oikealla olkapäällä.
Sitten, yhtäkkiä välke lakkasi.
”Näen sinut”, sanoi Ämkoo käheästi. Upseerimiekka makasi huotrassaan sängyllä yhä kiinnitettynä toan vyölle.
Pimeän teltan sisälle liepeiden välistä tulvivassa kuulaassa valokiilassa seisoi jokin musta, jolla oli ääriviivat muttei piirteitä. Se tuijotti Ämkoon suuntaan hetken kuin varmistaen, että välke hänen kaulapannastaan todella oli sammunut. Sitten sen kasvoille piirtyi sairaalloinen valkohampainen virne.
”Tehokkaampi armeija laittaisi ulkoilu-, kahvi- ja lepohetken parempaan järjestykseen”, sihisi toa. ”Prikaatinkenraali ei tainnut lähettää sinua.”
”Ei.”
Syvä Nauru seisoi valokiilassa noin Ämkoon kokoisena siluettina jostain neliraajaisesta, jolla oli jäntevät käsivarret ja päättäväinen punainen katse naamion visiirin keskeltä. Puhuvien äänien kuoro ei nostanut ääntään kuiskausta voimakkaammaksi.
”Ajattelin, että olisi aika jutella hieman. Ja satuit olemaan vihdoin paikassa, jossa sinuun kohdistuvien valvovien silmien ja kuulevien korvien huomio voi… herpaantua.”
”Parempi siis täällä sisätiloissa, missä mäyrät, sienet ja kuolleet lehdet eivät vahingossakaan kuule. Missä punainen pikkukaveri on?”
”Tällä hetkellä ei missään. Mutta aivan kohta Kenraalinsatamassa. Onko jotain muuta ulkomaailmasta, jota haluat tietää?”
Ämkoo heilautti jalkansa sängyltä ja nousi ylös. Musta hahmo oli jotakuinkin saman pituinen. Raajoja sillä oli yksi enemmän.
”Missä on Viimeinen Vartija? Älä sano, että olemme haravoineet tätä maastoa turhaan.”
Naurahdus.
”Miekkapiru. Niin hauskaa kuin se olisikin, en valitettavasti tiedä hänen olinpaikastaan sinua enempää. Ensimmäinen kysymykseni olisikin ollut, että onko teidän… rankkurihommissanne ollut menestystä.”
”Älä esitä, ettet tietäisi, jos veikko olisi jäänyt kiinni. Mikäli osaat todella sulkea kanavan, jolla Kenraali 001 minua epäilemättä vuorokauden ympäri valvoo, voin todeta, että tämän armeijan metodit ovat alkukantaisia ja heikkoja. Kaikki raajat, oikea miekka ja 30 koulutettua käskyläistä, jotka pysyvät uskollisena mestarilleen, niin saan ongittua kenet tahansa metsästä neljässä vuorokaudessa. Mutta näitä kiinnostavat vain pataljoonien marssittaminen ja rakettipolttoaineen tuhlaaminen. Koko sota on vitsi.”
Syvän Naurun varjo otti muutaman askeleen lähemmäs ja risti käsivartensa. Se laski päätään hieman kenoon. Ele oli tuttu — samalla tavalla tuon varjon entinen omistaja oli reagoinut silloin, kun Ämkoo oli puhunut suunsa kerrankin puhtaaksi tälle.
”Ymmärrän, että tämän teatterin jatkaminen ei ole sinulle mielekästä. Mutta se on myös tapa, jolla pidämme yhteiset ystävämme tyytyväisinä ja kysymättä liikaa kysymyksiä. Ehkä jos teet minulle… muutaman palveluksen, voin kääntää paria vipuvartta, joilla sinun asemaasi herra Kenraalin vierellä voisi parantaa.”
Syvä Nauru piti merkitsevän tauon.
”Mutta ensiksi joudun jälleen kysymään: oletko valmiimpi kertomaan, mihin piilotit Ikimiekkasi?”
Ämkoo naurahti. ”Jokaisen Etelän Miekan Tien kulkijan koulutuksessa on vaihe, jolloin tämä haaveilee käyttävänsä kahta miekkaa samaan aikaan. Ja jokainen tuon tien kulkenut tietää, että niin katkoo vain omat jalkansa. En tiedä, mistä sinun – tai punaisen kaverisi – sätkynukke on koulutuksensa saanut, mutta uskon, että hän pärjää yhdellä aivan mainiosti. Ellei hän halua todella kovaa eroon jaloistaan.”
Musta varjo katsoi poispäin Ämkoosta niin, että tämän pään profiili näkyi. Hartiat työntyivät taaksepäin, ryhti muuttui jäykemmäksi. Terävä leuan kärki nousi hieman ylöspäin. Tämänkin eleen Ämkoo tunnisti. Sen hän hyvin muisti jokaiselta kerralta, kun oli mennyt johtajansa tahtoa vastaan.
”Ymmärrän, että sinulle Alku on yhtä lailla arvokas pelimerkki kuin Ääri minulle. Ja ymmärrän, että siitä luopuminen, tai sen sijainnin kavaltaminen, ei ole asemallesi edullista. Mutta usko minua, Miekkapiru, kun sanon: näen tämän päättyvän niin, että voit saada molemmat.”
Ämkoo tuijotti mustaa hahmoa ja liikahti epävarmana. Hänen kuitenkin onnistui kasata itsensä. ”En usko, että herra Kenraali antaisi minun pitää sellaista terää. Toiseksi… kulkukoiramme luoti vei minulta jotain, jonka olin saanut suurella vaivalla hankittua takaisin sätkynukkesi toverillisten painiliikkeiden jäljiltä. Ja vaikka voisinkin käyttää kahta, pidän yhä jaloistani.”
Punainen silmä mustan siluetin visiirissä vilkaisi jonnekin Miekkapirun raajattoman olkapään suuntaan.
”Ei kai puuttuva raaja ole sinua aiemminkaan pysäyttänyt? Yuurein makutan veri virtaa sinussa yhtä lailla.”
”Makuta on kuollut. Ja mitä tulee erääseen toiseen tämän lajitoveriin, jonka tunnen… no, jos hän voisi kasvattaa uuden ruumiin aina halutessaan, voin vain ihmetellä hänen tyylitajuaan. Mikäli kiväärin piippuun sopivilla toa-kivillä on puoliintumisaika, se ei ole vielä selvinnyt minulle.”
Ämkoo nosti takkinsa tuolin selkänojalta. ”Vai luuletko, etten olisi yrittänyt? Katso!” Hän heitti hihapuolen torakkapukineen varjolle.
Syvä Nauru tarttui takkiin ja päästi hiljaisen tirskahduksen.
”Vai Toa-kivi luotina? Vartija on luovempi kuin odotin. Ja vaarallisempi.”
Kummituksen käsi pudotti manttelin välinpitämättömästi lattialle.
”Mutta sinä päivänä, kun Yuurein makuta kuoli, syntyi jotain häntä suurempaa. Usko pois, Miekkapiru. Minä tiedän sinun pystyvän vielä suuriin tekoihin.”
Musta varjo asteli Ämkoon luo ja toi kasvonsa niin lähelle, että hänen oli mahdoton enää jättää huomioimatta, kenelle ne kasvot kuuluivat. Ne puhuivat hänelle sävyllä, joka tuntui pilkalta siinä, kuinka huono kopio se oli oikeasta Atyasta.
”Meidän on vielä hyvä pitää Kenraali tyytyväisenä, Miekkapiruni. Siksi toivon, että toimitat hänelle hänen skakdinsa saaliina. Mutta muutoksen tuulet ovat edessä. Punainen Mies on matkalla Kenraalinsatamaan viemään sinne uutta verta, jonka tehtävänä on pistää hieman… eloa Allianssin sisäisiin voimasuhteisiin. Ja minä todella haluan nähdä Ikimiekan jälleen sinun kädessäsi, Miekkapiru.”
Varjosta muodostunut käsi laskeutui Ämkoon terveelle olkapäälle.
”Kuka tietää, vaikka sen olisi tarvetta surmata vielä toinen makuta?”
Ämkoo seisoi jähmettyneenä. Johtuiko se lie mustan varjon kosketuksesta, loukkauksesta soturin mestaria kohtaan vai Naurun yllättävästä ehdotuksesta.
”Kernaasti”, tämä sai sanottua, ja koottua tutun virneen naamion kasvoilleen. ”Ja onko tämä makuta Bio-Klaanin vai Allianssin?”
Virne Atyan varjon kasvoilla ei vastannut heti. Kuin protestina hiljaisuudelle alkoi teltan ulkopuolella kaikua rätisevä ujellus — nazorak-prikaatin hälytysääni ujelsi kovaäänisistä. Samalla zankrzorankielisiä huutoja alkoi kaikua joka puolelta teltan ympärillä.
Taasko?
”Katsotaan, mitä valintoja makutamme tekevät. Peli jatkuu yhä. Ja vaikuttaa siltä, että sinun yösi ei ole ohi vielä.”
”Na Zora”, tuhahti eversti, nosti takkinsa lattialta ja poistui telttansa ovesta töytäisten varjohahmoa olkapäänsä tyngällä.
Viimeinen vilkaisu tämän suuntaan varmisti, että huoneessa ei ollut enää ketään muuta. Tai ehkä koskaan ollutkaan.
Eipä sillä väliä. Ei hänellä ollut aikaa tulla hulluksi.
Kaulapannan punainen sekvenssi palasi Ämkoon astuttua sateeseen. Oletettavasti linja josta ne käyttivät vain termiä ”Metastaasi” kuunteli jälleen. Ulkona sateessa häntä katseli välittömästi pari tuttuja silmiä metallisen silmikon takaa.
”Eversti”, kaikui 437:n kypärän alta.
”Eversti”, Ämkoo vastasi.
”Puhutko unissasi?” kyborgi kysyi. Tämä vilkaisi hänen olkansa yli teltan suuntaan.
”En. Onko tämä tärkeää?”
”Vartiomies näki jotain A16:n rajalla. Vaikuttaa siltä, että odotuksemme palkitaan.”
Kovaäänisten sähköinen ujellus raastoi tiensä läpi männynrunkojen ja havunneulasten, yli mäkien ja mättäiden. Viikkojen aikana metsän vanki oli oppinut jo tietämään hyvin, mistä pauhu tuli ja mitä se tarkoitti. Yleensä se viesti siitä, että koko metsä sadan kilometrin säteellä muuttui vaaralliseksi liikkua, ja päivän etenemisyrityksen oli aika päättyä. Tämän hän oli oppinut jo toisena päivänä epäonnistuneen sotilasoperaation jälkeen — silloin sen oli laukaissut yksi väärä jalanjälki väärässä kuramontussa.
Hälytyksillä oli tapana kestää kahdesta-kolmeen tuntiin ennen kuin tilanne normalisoitui. Oli vaikea muistaa, kuinka monta viikkoa viimeisimmästä oli ollut. Silloin ne olivat olleet poikkeuksellisen kärsivällisiä ja jatkaneet jahtia aurinkoinnousuun asti.
Vaikka mitä merkitystä tunneilla enää oli, kun oli elänyt viikkokausia ilman yhtään toimivaa viisaria?
Tässä hälytyksessä ei ollut itsessään mitään poikkeuksellista. Kulkija ei tiennyt, mikä sen oli tällä kertaa aikaansaanut. Eipä hän tiennyt, oliko sen nostattanut edes hänen jättämänsä jälki, vai oliko yksittäinen väsynyt jääkäri vain säikähtänyt kania metsäyössä.
Tämä yö erosi muista öistä vain sillä, että viimeistään nyt hän oli kulkenut liian kauas enää kääntyäkseen takaisin. Katsoi asiaa mistä suunnasta tahansa, piilo oli menetetty. Eteenpäin meneminen oli ainoa, missä oli enää tolkun hiventäkään.
Hälytyksen vakavuudesta riippui täysin, seuraisivatko ne vain maata pitkin. Sen hän oppisi noin vartissa. Taivaat olivat avautuneet entistä pahemmin ja sade piiskasi vasten hänen kasvojaan. Lentosää oli huono, mutta valitettavasti jopa sää oli jahtaajille pelkkä kalustokysymys.
Vihollisen aseista toisiksi pahin lentäisi vaikka ukonilmalla. Se rakasti jahtia liikaa, ja pelkäsi kuolemaa liian vähän.
Toistaiseksi maasto tarjosi suojaa. Kuusten pitkät oksat antoivat tukevan peitteen ilmassa olevilta silmiltä, ja niiden alla kuivempi maa oli helppokulkuisempaa – eikä siihen jäänyt jälkiä. Matka-arvion perusteella tihein metsä kuitenkin loppuisi siinä vaiheessa, kun varuskunta ilma-aseineen olisi liikkeellä.
Sadeviittaan kätkeytynyt varjo siirtyi nopeasti rungolta rungolle. Mikään mätäs tai kumpu ei kuitenkaan tarjonnut piilopaikkaa, jossa olisi voinut tehdä enempää kuin odottaa pidätystä. Kehossa sadesään koleus sai vastaansa epätasaisessa maastossa juoksemisen nostaman ruumiinlämmön ja sireenien stressitason pumppaaman adrenaliinin. Hän laskeutui ryömimään pienen aukion poikki, kun läntinen valonheitin viilsi läheisen korkeamman puuryhmän latvoja. Jostain kuului raskaan moottorin jylinä. Painautuessaan maata vasten hän tunsi sen vaimean tärinän. Suuntia oli yhä vain yksi.
Paniikille ei ollut sijaa. Tuntui kuitenkin, että itse metsä reagoi tilanteeseen. Tasaisen puuston ja aluskasvillisuuden sijaan maastossa alkoi olla entistä enemmän kaatunutta puuta ja siirtolohkareita, jotka tuskin olivat olleet paikalla kovin pitkään. Nazorakien sotakone oli aiemmin ruhjonut saaren keskelle uuden järven. Arpikudos ulottui pitkälle.
Aution maan sekasortoisuus näytti varjohahmojen karnevaalilta, jossa haljenneiden runkojen daamit ja järkälepäiset kavaljeerit tanssivat jähmettynyttä tanssiaan. Peura pakeni kauhun vallassa louhikon poikki. Täällä suojaa ei ollut lainkaan; ainoa toivo oli, että verenhimoiset silmät näkisivät harjan karahkana, leuan kallionkielekkeenä, kiväärin piipun pajunvitsana. Maa oli mutaa, eikä jälkien välttäminen ollut mitenkään mahdollista. Ne löydettäisiin varmasti – ja silloin oli parasta olla kaukana.
Kahden rungon välissä liikahti varjo, ja vaistomaisesti sininen sormi puristui liipaisimen ympärille. Oliko se nähnyt hänet? Oliko se toinen peura? Oliko se ylipäätään mikään? Oliko se loikannut metsään sieltä hänen tajuntansa synkimmästä sopesta, jossa ei ollut enää tilaa sen jälkeen, kun säännölliset yöunet olivat lakanneet?
Tästäkin huolimatta — voisiko se silti ampua ensin?
Kuinka monta sekuntia hänellä olisi aikaa olla se, joka ampui ensin?
Ja oliko yhdenkin laukauksen tuottaminen metsäilmaan viimeinen virhe, jonka hän ikinä tekisi?
Ajatukselle ei ollut aikaa antaa valtaa, joten hän juoksi. Tarpoi halki mudan toivoen, että sade ehtisi sekoittaa hänen askeltensa jälkiä ennen kuin joku ehtisi niiden vainulle. Sadepisaroiden koko tuntui vain kasvavan, kun ne luotien lailla pieksivät hänen sadeviittaansa. Kylmä viiru valui rintakehää pitkin viitan sisälle tiivistyvien hikipisaroiden keskellä. Kiväärin remmi pieksi vasten kangasta. Pieni ponnistus vain, ja hän oli poissa mudasta, jalat jälleen märillä saniaisilla.
Vilkaisu olan yli paljasti, että valoviirut jossain Nui-Koron jäänteiden luona suuntasivat tuomionsa ylös sateiselle taivaalle. Hälytys kuului ropinan läpi yhä lujempana. Jostain sen alta… jyrinää. Se oli hyvin matalaa ja hyvin kaukaista, mutta niin pitkään korven hiljaisuutta kuunneltuaan sitä ei voinut olla huomaamatta.
Jossain kilometrien päässä käynnistyi moottoreita, jotka vyöryisivät hänen kulkemansa matkan vähintään kolme kertaa nopeammin. Ja mihinkään varusteliiviin ei mahtunut sellaista määrää lippaita, joka niiden pysäyttämiseksi vaadittaisiin.
Siihen suuntaan hän oli menossa. Se, etteivät ne odottaisi sitä, oli pirun laiha lohtu.
Metsäläinen laskeutui puoliksi liukuen alanteeseen, joka kulki jokseenkin oikeaan suuntaan. Maavallit vaimensivat sireenien äänen ja hän pystyi kulkemaan hetken pystymmässä ja nopeammin. Normaalina aikana – esimerkiksi vuosi sitten – nämä olivat kenties olleet nuikorolaisten sienestysmaita. Vai oliko alanne ollut ansakuoppa, johon kyläläiset olivat usuttaneet saaren hallinnasta taistelevia liskoja? Nyt se tarjosi hänelle reitin – mutta ei aikaa hengähtää. Pohjalla oli vielä märempää, mutta sammalmaa oli helppokulkuista. Valonheitinten kiilat pyörivät pään yllä puidenlatvojen välisessä kuilussa, joka aukeni avaruuteen.
Maa nousi taas, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä varovasti alanteen länsipäästä ylös. Mättäisiin painautuessa järinän tunsi jo aivan selvästi; kalliolta vieri alas pikkukiviä, jotka molskahtivat vaimeasti lampareisiin. Sininen käsi painoi selkäharjan alas. Hän oli edennyt hyvin, kenties pidemmälle kuin oli toivonut – mutta samalla alanne oli tuonut hänet pohjoisemmaksi ja lähemmäksi tietä.
Ilmassa haisi järven muta. Puut harvenivat ja ennen pitkää myös havupuiden oksistot muuttuivat karsituiksi. Niiden välissä kimmelsi taivasta halkovia keltaisia ja oransseja viiruja heijastellen Rapujoki, saaren vetinen valtaväylä, joka kaukana etelässä virtasi portista sisään, siltain ali, huviloiden ja rantaterassien katveeseen ja lopulta satama-altaaseen, lukuisten venhojen viertä ulos merelle. Jos hän heittäytyisi sen vietäväksi, hän voisi vain maata ja kellua kerrankin rauhassa.
Mutta jokea valvottiin, kenties enemmän kuin tietä. Varsi kilometrien matkalta oli vartioasemien ja sulkuporttien täplittämä. Valloittaessaan Nui-Koron vihollinen oli saanut samalla kummankin puolen.
Hän kierähti alanteen reunan yli. Tie ei ollut kaukana; moottorien jytinän alta kuului kirkkaina kovaääniseen huudettuja käskyhuutoja. Taivaan halkaisi ujellus ja jokin halkoi pohjoista taivasta. Näytti siltä, että pääjoukko oli matkalla syvemmälle itään – sinne, josta hän oli lähtenyt.
Joki antoi konkreettisen – ja kauhean – välimaalin. Se läheni jokaisella ryömintäliikkellä, jokaisella ohitetulla lohkareella ja tuulenkaadolla. Kunnolliset puut olivat harvassa, mutta järkäleiden mosaiikki tarjosi kapean, kovan ja kivisen polun, joka piilotti polvet verillä ryömijän hyvin muilta kun ilmassa olevilta silmiltä. Niiden välissä kasvoi syysheinää ja pajua, joka oli taipuen kestänyt Hautajärven pommituksen paineaallon. Kivien välistä näkyi ajoittain virran kimmellys.
Maa tärähti. Kulkija jähmettyi paikalleen ja liimautui siirtokiven kylkeen. Kuului moottorin väkivaltainen jyrähdys, kun järjetön määrä polttoainetta leimahti sotakoneen moottorissa ja tempaisi panssarivaunun tienpenkereen yli. Liian lähellä pohjoisessa se erkani tieltä kohti pirunpeltoa; tykin piippu heilahti yötaivasta vasten. Pienemmät kivet jauhautuivat sepeliksi, suuremmat painuivat syvemmälle turpeeseen ja santaan kun Pesän ahjoissa taottu peto jyrisi lähemmäksi. Moottorit ärjyivät ja toinen nousi kivipellolle sen perässä. Laitteen kannella valonheittimet haravoivat maastoa ja paljastivat panssarilevyistä koostuvat haarniskat, kynnelliset telat ja keulan veitsimäiset piikit; pienissä ikkunoissa hohti vihreä valo.
Hän käpertyi pieneksi, veti kiväärinsä selkänsä taakse, kietoi sadeviitan tiukasti ympärilleen. Tulo- ja menosuunnasta hän oli näkyvillä, mutta kummallakin puolella kohosivat korkeat kivipaadet. Ei – ei korkeat. Kävelijälle ne olivat olleet rinnankorkuiset. Nyt niissä oli kaikki maailman suoja ja toivo.
Valokiila pesi järkäleen kylkeä juuri siinä, missä hän oli äsken ollut. Väkivaltainen jyrinä teki hänet kuuroksi. Lauma hiiriä ja peltomyyriä vipelsi paniikissa kivien välistä, mutta ne eivät Imperiumia kiinnostaneet. Polkua virtasi pieni puro, jyly täytti hänen maailmansa ja peitti sireenien äänet.
Tuli pimeää. Sade loppui.
Adrenaliini hidastaa aikaa. Syke nousee. Kaikki turha aivotoiminta jää taka-alalle; taistele tai pakene, selviä. Telan kynnet pureutuivat suojaavaan lohkareeseen ja iso sirpale putosi hänen päällensä; kivi huusi tuskasta ja painui vaaksan maan sisään hänen selkänsä alla. Vaunun vatsalevyissä kiilsi zankzoralaisia kirjoitusmerkkejä, venttiileitä, niittejä ja saumoja. Pohja nytkähti lähemmäs vaunun ohitettua painopisteensä, mutta telojen kärjet ottivat kiinni polun toisen puolen kivistä ja hänelle jäi hiuksenhieno tila hengittää. Kiveä satoi puroon polun pohjalla ja hänen suuhunsa ja sadeviittaan viiltyi reikiä. Tajuntansa rajalla hän tajusi toisen vaunun mäjähtävän polun pohjalle kymmenen metriä sinne, mistä hän oli tullut. Vaunu puski läpi polun toisen puolen kivi- ja maavallista ja jatkoi piittaamattoman väkivaltaisesti matkaansa – sen miehistö ei jäänyt tiirailemaan sen saalistusparin pohjan alla henkeään pidättävää hahmoa. Sade palasi ja yövalo. Hetkeen hän ei voinut muuta kuin kyyhöttää paikallaan, sepelin alla, kivääri painuneena kivuliaasti selkälihaksiin.
Sitten hän ponkaisi pystyyn ja antoi jalkojensa viedä. Kynnet painautuivat mutaan ja saveen ja raapivat terävät jälkensä vaunujen syvien jalanjälkien väliin, kun hän tarpoi etukumarassa poispäin niiden moottorien jyrinästä. Taakse ei voinut vilkaista — mitä se olisi edes auttanut? Jos ne olivat huomanneet hänet, hän oli jo mennyttä. Piiput kello kuuteen. Ristikko kohti liikettä valon ja hämärän rajalla. Liipaisin pohjaan. Pikainen sarja kakkospiipulla. Siinä se. Siinä kaikki.
Mutta niin ei tapahtunut, joten hän jatkoi juoksemista.
Sade tuntui vain yltyvän ja valui pitkin kasvoja. Vanat hikeä, pikeä, hiekkaa ja kasvomaalia valuivat kasvoja vasten. Hampaiden välissä narskui ja maistui turve. Helvetinkoneiden sokaisevat valokiilat olivat vieneet viimeisenkin pimeänäöstä, ja nyt hän juoksi säkkipimeässä. Kompurointi ei hidastanut paljoakaan, kun hän otti maaston kädellä vastaan ja ponkaisi takaisin pystyyn.
Näkö ei kavaltanut jokea ensimmäisenä, vaan kuulo. Jossain kymmenkunta metriä alarinteeseen kohisi vesi vasten vettä, kun sade piiskasi joen pintaa. Hetken katseellaan seurattuaan hän näki hailakat valon heijastukset säkkipimeän veden virtauksessa. Jossain kauempana valonheittimet maalasivat Rapujokea kiiloillaan, oletettavasti isonkin vonkaleen perässä.
Hän käytti miettimiseen noin kolme sekuntia ennen kuin hyppäsi suoraan jokeen. Maailman äänet katosivat utuisiksi kaiuiksi. Jopa hälytyksen äänet kuulostivat enää jonkin etäisen valaan laululta. Hyytävä virtaus kaikkialta ympäriltä raapi hänen kehoaan. Polvi osui vasten uppotukkia, kipu vihlaisi koko jalkaa pitkin.
Hän avasi silmänsä ja alkoi uida. Ja uida, ja uida. Harja vain hieman pintaa viiltäen hän taisteli virtausta vastaan molemmin käsin ajan, joka tuntui iäiseltä. Vasen käsi, oikea käsi, vasen, oikea. Aina kunnes kahmaisi kämmenellään rantahiekkaa. Rapujoki olisi ilomielin kuljettanut hänet suoraan kotiin asti, mutta sen rannoilla olevat vartiot eivät. Hän taisteli enää vain virtaa vastaan.
Sininen pää nousi vedestä pärskien hyistä vettä rantatörmälle. Joka ikistä raajoista alkoi jo hapottaa, mutta juoksun oli jatkuttava.
Siis hän jatkoi. Ylös rinnettä, pitkin kinttupolkua, loikaten pikku ojan yli. Pää alhaalla, katse eteenpäin, molemmat kädet tiukasti kiväärissä. Väistellen jokaista varjoa, oli se sitten havupuun tai hyönteishahmoisen metsästäjän langettama.
Oli aika elää. Eläminen alkoi jokaisesta hengenvedosta kerrallaan.
Syvälle yksihihaiseen mantteliin kääriytynyt toa nosti ainoan nyrkkinsä ylös ja ajuri pysäytti moottoripyörän pitkään liukuun mutaisella tiellä. Ämkoo riisui huonosti istuvat ajolasit mirultaan, kampesi itsensä kevyesti ylös sivuvaunusta ja tiirasi tuimana metsiin. Perässä tulleet moottoripyörä-sivuvaunuyhdistelmät pysähtyivät kulkuneuvon taakse.
”Kersantti, koordinaatit”, sanoi eversti katsomatta ajajaansa.
”45”, 17′, vasen neljä”, sanoi tämä hieman epäselvällä yleiskielellä.
”Vastaa hälytyksen tietoa. Kersantti, sinä, sinä ja sinä, mukaan.” Takki liehui toan olkapäillä kun tämä loikkasi akrobaattisesti alas tienpenkereeltä ja syvemmälle metsää. Moottoroitu jalkaväkiosasto riisui kypäränsä ja veti pistoolinsa esiin koteloistaan. Kypäriinsä nämä sytyttivät tuntosarvien kohdilla olevat valonheittimet; eversti ei sellaista tarvinnut. Pimeässä metsässä hän tiesi, mitä teki.
Nazorak-kersantti katsoi päätään pudistaen moottoripyöriä, jotka eivät lähtisi hevillä liikkeelle, varsinkaan takaisin leiriä kohti. Todennäköinen havainto Vartijasta oli tehty puolitoista kilometriä joelta itään, ja mikäli osasto olisi lähtenyt liikkeelle jalan, olisi saalis päässyt jo liian kauaksi. Tarkempi haravointi suoritettaisiin päivänvalossa. Nyt oli tärkeintä olla nopea.
Miekkapiru eteni alaistensa kärjessä, ja tämän oli jäätävä vähän väliä odottamaan metsäsotaan tottumattomampia sotilaita. Eversti piti teränsä huotrassa – pohjoinen sekametsä ei vaatinut reitin avaamista. Välillä mustanpuhuva hahmo kumartui maahan tutkimaan, kenties haistelemaan.
Kersantti sai huohottaen Ämkoon kiinni, kun tämä pysähtyi pienelle aukiolle.
”Länteen. Nopeasti.”
Toa pinkaisi juoksuun. Hän loikkasi kivien yli, mantteli seurasi siipien lailla perässä. Seuraava pieni osasto ei ollut varma, oliko näky pelottavampi kuin se Eversti, mitä nämä yrittivät löytää. Pimeässä lohkareissa, karahkoissa ja puunhaaroissa oli helppo nähdä veitsi hampaiden välissä vaanivan vahtikoiran piirteitä. Silti oli jatkettava eteenpäin.
Edessä Miekkapiru pysähtyi kumartuneena muta-altaan reunalle. Kersantti luikahti pistooli valmiusasennossa tämän rinnalle. Kuului yskäisy; mustavihreän hahmon liikkeiden eleganssi oli poissa. Tämä kakoi jotain kurkustaan. Verijuova laskeutui tämän suunpielestä ja tiputti kuoppaan, jossa violetti sekoittui ruskeaan. Himmeä, tyhjä kekälekatse ja pannassa hohtava punainen sekvenssi vastasivat kersantin katseeseen mykkinä.
”…Eversti? Kutsunko lääkintäyksikön? Oletteko…?”
”Jatkakaa”, sihisi Ämkoo, ”Aikaa ei ole hukattavaksi. Hän pyrkii pois tieltä, joelle… Eteenpäin!”
Kersantti huusi käskyn saavuttavalle lisäjoukolle, hieman epävarmoina nämä jatkoivat kakovan Everstinsä ohi. Taivaalla jokin ujelsi liki valonheitinten keiloja. Ämkoon suusta putosi iljettävä klöntti veristä hyhmää ja valui alas sammaleista siirtolohkareen kylkeä.
”Mitä…”
Hän juoksi.
Hän jatkoi juoksemista.
Polku jonka hän tiesi vievän nui-korolaisten erakkotuvalle viiletti ohi. Siellä täytyi olla ansa tai torakkaryhmän yöpymispiste, joten hän jatkoi juoksemista.
Kun juokseminen alkoi sattua, hän juoksi lisää. Pystyyn kuolleesta männystä kiinni pitäen hän hyperventiloi kunnes kipu laski tarpeeksi juoksemisen jatkamiseen.
Tankkien jyrinä oli jäänyt kauas taakse — ne olivat alkujaan väärässä suunnassa. Metallinen ilmojen painajainen oli piirtänyt lentoradallaan valojuovan sateiselle taivaalle — sen visiirin lämpökamerat ja tutkat löytäisivät kohta pelkän juurakon, jonka sateensuojassa mätäni puoliksi syötyjä sieniä.
Moottoripyörät olivat lähteneet jahtiin siellä missä tankeilla oli liikaa raivattavaa — kohta nekään eivät enää mahtuisi puiden väleistä.
Ja miekkapaholainen sairaalloisine virneineen oli jäänyt kilometrien taa. Tai niin oli ainakin uskottava. Sillä jos uskoi muuta, näki tämän synkän varjon seisovan aukiolla, jälleen yksi matoralainen sätkien ja tukehtuen demonisen punertavana hehkuvassa kourassaan.
Mutta miekkapaholainen ei pysäyttänyt häntä millään aukioilla edessä, joten hän vain juoksi. Vaikka tilaisuus taistella, ottaa oikeutta ja kostaa olisi ojennettu hänelle hopealautasella, hän olisi vain juossut.
Hengittäminen oli kipua, mutta hän juoksi. Raajat olivat puutuneet tunnottomiksi, mutta hän juoksi.
Ennen kaikkea hän juoksi. Ja vaikka hengitys hinkui ja kaikkialle alkoi sattua, virtasi raajoja pitkin myös tunne jonka hän oli aikoja sitten unohtanut: vapaus.
Vapaus ottaa elämä omiin käsiinsä.
Vapaus elää.
Sama vapaus, joka oli johtanut hänet aavikon roihuavasta helvetistä uutta elämää kohti. Sama lupaus paremmasta johdatti pitkin kinttupolkua, mäntyjen ja katajien välistä.
Joten hän juoksi.
Sadepilvet antoivat tietä valolle. Myrsky väisti aamukastetta. Jossain horisontin takaa ensimmäinen auringoista langetti hellän valonsäteensä väistyvän yön läpi. Se siivilöityi valkoisena hehkuna kaiken ylle, kuin merkkinä uudesta valosta.
Hänessä ei ollut enää voimia juoksemiseen. Loput yöstä hän oli tehnyt matkaa laahustavin askelin. Jokainen lihas oli ajettu äärirajansa yli, mutta hän jatkoi yhä liikkumista. Taaksepäin ei ollut katsomista. Sotakoneiden jyrinän äänet olivat lopulta hiljentyneet metsämaiseman yllä leijailevan sereeniyden usvan laskeutuessa.
Syvin pimeys oli saapunut silloin kun hän oli lähtenyt liikkeelle, ja hän oli jatkanut juoksemista päivän ensi säteeseen asti.
Toisenlainen valo kajasti puuston takaa. Lämpimämpi, punaisempi valo. Se lepatti lehtien ja oksiston sankan vallin läpi. Mukanaan se toi ääniä: puhetta, hiljaisia vokaaleja, raskaita konsonantteja. Sanoja ja nuotteja, jotka muistuttivat häntä kodista.
Aiemmasta kodista. Sellaisesta, jonka hän oli hylännyt jo vuosia sitten.
Ylpeys väistyi taistelutahdon tieltä.
Hän kumartui kaatuneen kuusen vierelle ja tarkasteli kämmenellään sen läpimärkää, pehmennyttä runkoa. Pieni koputus pintaa vasten kaikui onttona.
Suuri halkeama löytyi aivan rungon alapuolen ja maanrajan välistä. Hän survaisi sormensa sisään ja alkoi vääntää sitä. Runko rasahteli onttona.
Sisälle hän laittoi kaiken, mikä teki hänestä hänet. Punaisena valossa kiiltelevän tunnistekiven, jota ei täällä kukaan kunnioittaisi. Mekaanisen putken kasvoillaan, joka peitti puuttuvan silmän. Veitsiä, pistooli, luoteja.
Viimeisenä hän laski kuolleen puun kehtoon kiväärin, jonka kanssa hän jakoi nimensä.
Sitten hän nousi seisomaan, vetäisi syvään henkeä ja alkoi astella lämmintä valoa kohti.
Puheäänet lähestyivät, kuten myös tulen lepatus. Oksiston takaa paljastui metsäpolku, joka johti suuremmalle soratielle.
Tien katkaisi väliaikaiselta näyttävä sulkuportti — se oli tehty ajopuista ja siirtolohkareista. Karun kyhäelmän vierellä seisovissa tolpissa hehkuvat myrskylyhdyt valaisivat sateen piiskaamaa kaksikkoa. Sadeviitan peittämät skakdit seisoivat portin molemmilla puolilla käsissään kömpelön muotoiset kirveskiväärit. Ruskeapärstäinen skakdi haukotteli. Sen valtavat leuat loksahtivat auki kuin käärmeellä.
Yön vaeltaja katsoi kaksikkoa. Hän astui pusikosta soratielle ja alkoi kävellä sitä pitkin kohti sulkuporttia.
Univajeiset vartiomiehet vain tuijottivat ensin tajuamatta edes nostaa kivääreitään. Piiput nousivat vasta, kun lähestyjä nosti varovaisesti kätensä ylös.
Matkaaja huohotti hetken hiljaa.
”Zer-Kor”, hän vastasi, myös skakdiksi. ”Eikun, oliko se edellinen?”
Kaksikko osoitti häntä kohti kivääreillä hetken. Sitten he vilkuilivat toisiaan ja laskivat tympääntyneinä piippujaan.
”Siinä välissä on ollut ainakin kaksi”, toinen, hieman vanhempi ja ruskeapärstäinen kivahti. ”Sille on syynsä, että näitä vaihdetaan!”
”Anteeksi!” kulkija huudahti laskien hitaasti käsiään. ”Olen… erkaantunut joukostani.”
Vanhempi vartiomies tuhahti.
”Hmh. Kuka on sinun komentajasi?”
”Suuri ja paha Gurg”, matkalainen töksäytti.
Vartiomiehet olivat hetken hiljaa, ja sitten naurahtivat.
”Se typerä ja ilkeä pallinaama?” nuorempi sanoi. ”En ymmärrä miksi iso-Gaggu sietää sitä. Eikö sen porukka ole jotain sata kilometriä tästä itään?”
”Varmaankin”, matkalainen sanoi.
Vanhempi skakdi kurtisti kulmiaan.
”Mitäs… sinun omalle ryhmällesi tapahtui?”
Matkalainen oli puhumassa, mutta epäröi sitten hetken. Hän laski katseensa maahan.
”Jouduimme petollisen toan piiritykseen”, hän sanoi hiljaa. ”Muut osastostani pakenivat, paitsi minä ja kaverini.”
Vartiomiesten epäuskoiset virneet hyytyivät.
”Mitäs… sinun kaverillesi kävi?” nuorempi kysyi.
”Toa kuristi hänet silmieni edessä.”
Hidas sade hiipui äänettömiin heidän ympärillään. Hetken ainoa ääni maiseman yllä oli havuista tippuvien pisaroiden mätkähtely vasten maastoa.
”Skarrararr”, vanhempi vartiomies sanoi. ”Paska homma, äijä.”
Nuorempi nyökkäsi. ”Mites sille toalle kävi?”
”Minulla oli se tähtäimessäni, mutta epäröin”, matkaaja sanoi raskaan hengityksen alta. ”Pääsi pakoon. Sen jälkeen en ole nähnyt ketään.”
”Kauanko… sinä olet ollut tuolla metsässä?”
”Jos sanoisitte että vuosia, en olisi yllättynyt.”
Vanhempi skakdi laski kiväärikirveensä roikkumaan vasten sadeviittansa selkämystä. Sitten hän käveli ojassa lojuvalle repulleen, avasi soljet ja nappasi sieltä jotain soihdun valossa kiiltelevää.
Lasinen pikkupullo kourassa hän käveli matkalaisen luo, kiersi korkin auki ja ojensi sen tämän käteen.
Sinisen skakdin koura tarttui juomaan. Hän siemaisi kirkasta nestettä, irvisti hiljaa ja ojensi pullon takaisin punaiselle.
”Älä kerro pomolle”, punainen sanoi. ”Minusta tuntuu, että kaipasit tuota. Paska homma tuo silmäkin. Helvetti, toat on sairaita. No, kai me teikäläiselle siihen joku kangaskaistale löydetään.”
Sininen skakdi nyökkäsi. Punainen skakdi taputti tätä olkapäälle jämerästi.
”Sitä paitsi hameväki vaan tykkää arvista.”
”Niin”, sininen skakdi vastasi nieleskellen pistävää juomaa.
”Mikäs sinun nimesi on?”
”Yagak.”
Punainen skakdi nyökkäsi.
”Sanopas, Yagak, mitä sinä osaat? Meidänkin leirissä olisi aina tarvetta lisäkäsille.”
”Kotipuolen sodassa olin viestimies”, Yagak sanoi ja lisäsi: ”Erikoisjoukoissa.”
”Katos perhanaa. Kummalla puolella?”
Yagak nosti yksinäisen silmänsä katseen vanhempaan vartiomiehistä.
”Mikä ero niillä oli?”
Molemmat vartiomiehistä virnuilivat.
”No, ihan hyvä kysymys. Tervetuloa leiriin, Yagak. Näytät siltä että olet aterian tarpeessa.”
Yagak hymyili hiljaa.
”Voi pojat, et tiedäkään.”
”Rehellisyyden nimissä näytät aivan kamalalta. Eikö ole ollut metsästysonnea?”
”Ei. Ja sienikausikin alkaa olla pahasti ohi.”
”No helvetti. Haetaan sinulle aamupalaa. Meillä on vielä eilisen pulliakin tarjolla.”
Vanhempi vartiomiehistä alkoi saattaa häntä ohi sulkuportin. Sen takana aukesi havujen peittämiä mäkiä — ja vihdoin, aukio jolla telttojen liepeistä nousi yöuniaan lopettelevia skakdeja.
Se muistutti jostain kauemmasta. Pakomatkasta, jonka hän oli aiemmin tehnyt. Ja kodista, jonka hän oli silloin löytänyt.
Maha kurnien Yagak seurasi tuoreen kaurapuuron hajua.
