Tapaaminen oli Matoron mielestä hieman omituinen. Hän nouti tiskiltä leipää ja kaakaota ja kääntyi katsomaan läpi melko vilkasta Kahviota. Moni Linnassa kävi etenkin aamu- ja iltapalalla siellä, kun matka kotiin oli lyhyt. Ja kyllä Kahvio loisti etenkin aamiaistarjoilussa. Useat pöytäseurueet olisivat eittämättä toivottaneet hänet tervetulleeksi, mutta hän löysi lopulta eräästä reunapöydästä ne, joiden kanssa hän oli sopinut juttelevansa. Päivän lehdessä oli sanottu, että ylläpidolla olisi tärkeä kuulutus illalla, mutta heillä olisi ihan hyvin aikaa puhua ennen sitä.
Topakan näköisen pakarikasvoisen ga-matoranin hän kyllä tunsikin, tai ainakin oli puhunut tämän kanssa muutaman kerran. Hän ei ollut kuitenkaan aikaisemmin jutellut Xelan kanssa vapaalla. Tämän olemus ei näyttänyt eroavan työajasta kovin paljoa, sillä matoran vaikutti melko järjestelmälliseltä ja huolitellulta persoonalta muutenkin. Hieman metrulaistyylinen ulkoasu auttoi vaikutelmassa.
Hänen pöydässään oli toinen matoran, keltainen ja komaukasvoinen nainen, joka selitti jotakin kovalla innolla. Hänellä oli huivi kaulassaan ja pilke silmäkulmassa. Tämän täytyi olla Randa, mutta muuta Matoro ei vo-matoranista tiennytkään… paitsi Xelan sivulauseessa olleen kommentin, että tämä omisti julisteen itsestään Matoro Mustalumesta. Syvä huokaus. Miksi hän oli ikinä suostunut siihen valokuvausjuttuun, Matoro mietti…
”Hei”, hän sanoi ja laski iltapalansa pöydälle. Matoranitkin söivät. Kahvion pöydät ja tuolit olivat melko tilavia, sillä tavalla että matoraneille ne olivat usein hieman liian isoja ja toille hieman ahtaita. Mutta kummatkin pärjäsi ihan hyvin. Ja pöytiä ja tuoleja oli kyllä eri kokoisia, ja seurueita muodostui monesti koon perusteella.
”Moi!” Randa sanoi ja hymyili.
”Hei”, Xela tervehti myös.
Kaverukset istuivat päinvastaisilla puolilla. Matoro mietti hetken ja istuutui sitten Xelan viereen. Tälle hän oli edes puhunut aiemmin. Seurasi aivan lyhyt kiusallinen hiljaisuus.
”Niin, tuota, Randa, Matoro”, Xela esitteli heidät toisilleen lähinnä, koska se tuntui järkevältä tavalta aloittaa.
”Löysit siis oikeasti aikaa tavata meidät?” Randa ihmetteli ja tuijotti Matoroa jotenkin vähän liian kauan.
”Niin, en nyt ole ollut… kovin kiireinen”, Matoro selitti.
”Ai. Sori, ajattelin että olisit taas kohta menossa”, Randa vastasi.
”Ei se mitään”, Matoro sanoi. ”Ehkä pieni rauhoittuminen on ihan tervettä. Meillä on tarpeeksi ongelmia täällä kotona…”
Ilmaan jäävän lauseen sävy oli kyllä Xelalle tuttu jo Toa Tawan suusta. Se oli jokaisen keskustelun laitamilla vaaniva sota, jonka jokainen tunsi, vaikkei sitä aina mainittu. Työnkuvassaan hän oli päässyt sitä liiankin lähelle: joku kaivertaja tai kukkakauppias sentään saattoi keskittyä omaan pieneen elämäänsä, mutta Admin-tornissa ei voinut olla tuntematta koko sota-ajan painoa. Randa – ja melkein koko heidän kaveripiirinsä – oli autuaan tietämätön suuresta kuvasta ja kaikista niistä uhista, joista Xela ei ollut voinut välttää kuulemista. Heille sota oli vain painostava tunne, mutta se ei ollut vielä syönyt heidän arkeaan. Sihteeri rohkaisi itsensä heikkoon hymyyn.
”Niin, me siis olemme vähän se, mitä Kapuran roolipeliporukasta on lopulta jäljellä”, Xela kertoi. ”Tai Lipes oli kanssa viimeisessä pelissä, mutta hän ei ollut niin kiinnostunut juttelemaan. Ahuj sai tarpeekseen sen mielisairaalaseikkailun jälkeen, ja Irutepin porukka lähti jo aiemmin… että en nyt tiedä kuinka hyvin tunsimme Kapuran. Mutta ei hänellä ilmeisesti kauheasti kavereita ollut.”
”… mielisairaalaseikkailun?” Matoro kysyi. Voi ei, hänen mieleensä palasi Kapuran mielessä nähty varislintujen täyttämä kaupunki.
”Niin, Aft-Uivana”, Randa kertoi. ”Pelasin Arukapia ja Xela oli Xentoro. Ja siinä oli pari muuta kanssa. Perustuiko se teidän… Metru Nuin matkaan?”
”… jossain määrin”, Matoro vastasi. Hänestä tuntui edelleen uskomattomalta, että jonkun niin traumaattisen kokemuksen jälkeen Kapura oli tehnyt jonkinlaisen Aft-Amana -satiirin, jossa hänen ”roolipeliversionsa” oli kaikista maailman vaihtoehdoista juuri… Xentoro. Kukaan muu kuin Kapura ei keksisi jotakin… tuollaista.
”Kapura ei oikein koskaan kertonut teidän matkoistanne”, Randa sanoi hieman haikeana. ”Vaikka minä kyllä yritin kysellä aika paljon!”
”Niin siis Randalla on käytännössä pakkomielle parin klaanilaisen toa-sankarin seikkailuiden seuraamiseen”, Xela virnisti.
”E-ei, vaan”, Randa yritti sanoa jotakin, mutta ei keksinyt mitään. Matoro seurasi kiusoittelua virne kasvoillaan.
”Kyllä minä voin puhua niistä”, Matoro vastasi, ja Randan ilme kirkastui. ”Kapura ei ollut koskaan kovin… avoin henkilö.”
Niin, se oli vuosisadan aliarviointi. Ehkä Kapura oli ollut oikeassakin Aft-Amanassa eräänlaisena roolipelihahmona, esittämässä Kapuraa kunnes dramaattinen juonipaljastus tuli? Oliko koko hänen elämänsä ollut vain roolipeliä? Kuka takoo Kohtalomme, Arupak oli kysynyt. Ehkä Suuri Henki olikin jonkinlainen kosminen pelinvetäjä, ja Kohtalo oli vain tämän suunnitelma hahmolle… Matoro osasi jo kuvitella millainen se keskustelu olisi ollut. Hän ja Kapura, hieman tylsistyneenä veneen puikoissa, puhumassa kaikesta sen kaltaisesta. Kapura vastaisi jotakin ironista ja oivaltavaa, minkä Matoro tajuaisi vasta myöhemmin olleen täysin epäironista.
”Suoraan sanottuna en tiedä, yrittikö Kapura ärsyttää pelaajiaan mahdollisimman paljon tarkoituksella, vai oliko hän vain… noh, aika huono ja ajattelematon siinä. Tai ehkä molempia”, Xela mietti.
”Minusta se oli sille jonkinlainen terapian muoto”, Randa jatkoi. ”Suosittelin sille kerran yksisarvishoitoja, tunnen yhden tyypin joka tekee niitä täällä, mutta se ei kuulemma uskonut niihin…”
”Yksisarvishoitoja?” Matoro kysyi. Hetkinen, liittyikö se heidän Heporintissä kohtaamaan kryptidiin? Tai siis, ainakin hän oli luullut, että he olivat kohdanneet sellaisen, mutta labyrintti oli kyllä ollut täynnä hallusinogeenistä huumetta. Mikä tapahtui Heporintissä, pysyisi siellä…
”Niin!” Randan silmät loistivat. ”Kun pyydät apuun suurta Kirunga-Nuita, Yksisarvisten Valtiasta, ne alkavat toimimaan. Ne avaavat lukkoja ja poistavat esteitä, jotka haittaavat parantavan energian vastaanottamista ja virtausta. Kirungat voivat auttaa ketä vain, joka haluaa osaksi niiden auttavasta aurasta!”
”Tuota… jätän ehkä väliin”, Matoro hymähti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Kirunga-Nui jokin oikea asia vai ei.
”Randa, kyllä sinä tiedät, että se on vähän epämääräistä juttua…” Xela katsoi ystäväänsä jotenkin pahoittelevana.
”No onhan Nimdakin asia, yksisarviset on paljon pienempi juttu”, Randa puolustautui.
Matoro kohotti kulmiaan.
”Niin, kyllä näitä kuulee! Tapasin yksisarvishoidossa pari tyyppiä, jotka kuuluu siihen uuteen Athin seurakuntaan”, Randa sanoi. ”Ja no kyllähän se tiedetään, että sinun retkesi koko tarkoitus oli löytää Nimda…”
Randa jätti lauseen hetkeksi leijumaan, kuin hän olisi kerännyt voimaa sen jatkamiseen.
”… ja siis… nyt kun olet siinä, Matoro! Niin. Onko se niin, että löysitte kyllä Nimdan, mutta sinä annoit sen jollekin tytölle, jonka tapasit Metru Nuilla? Siis se on ihan huikean romanttista. Mutta Xelan mukaan se on vaan vähän tyhmä juttu ja että siitä kirjoittanut toimittaja ei ole aina ihan luotettavin. Mutta minusta se sopisi kuvaan! Tai siis siihen millainen tyyppi sinä olet…”
Matoron varovainen hymy petti hänen ajatuksensa. Jotenkin hän ei ollut tajunnut aiemmin, että linnakkeen väen tyhmä kiinnostus hänen seikkailuihinsa (ja olihan hän ollut linnakkeen tavoitelluin poikamies melko pitkään) oli heille sellainen rento eskapismin muoto, kuin lukisi seikkailuromaaneja, mutta ne olivat tapahtuneet enimmäkseen oikeasti.
”No, tuota…” Matoro mietti. ”Metru Nui oli aika kammottava matka. Epäonnistuimme suurin piirtein kaikessa. Se… mielisairaalaseikkailunne perustuu yhteen oikeaan juttuun. Ja joo… kai sen voi noin sanoa. Vaikka tilanne ei ollut kauhean romanttinen… en nyt halua mennä yksityiskohtiin, mutta epäonnistuimme valtavan katastrofin estämisessä. Enkä tiedä, oliko Nimdan sirun sinne jättäminen myöskään kovin hyvä idea.”
”Okei, oliko se nainen Xentoro?” Randa kysyi.
”Miksi se olisi?” Xela huokaisi. ”Tai siis, muut hahmot oli selvästi fiktiivisiä. Urbam oli vaan väännös entisestä päämoderaattorista… ja Daleva oli ehkä joku klaanilainen? Ja Arukap on anagrammi Kapurasta. Ei siinä olisi järkeä, että yksi niistä olisikin ollut oikea tyyppi. Ja sitä paitsi Xentoron hahmo oli nyt vähän kliseinen ja outo muutenkin.”
”No eikö kaikki Kapuran jutut ole outoja muutenkin”, Randa nauroi lämpimästi.
”Hänen nimensä on Xen”, Matoro sanoi lopulta. ”Xentoro on… en tiedä, aika korkealla erilaisissa ironian tasoissa? Kapuran jutut oli outoja, kuten sanotte.”
”Onko hänellä oikeasti mustia aukkoja luova miekka?” Randa kysyi.
”… ei tietääkseni?” Matoro vastasi.
”Mitä lyijyoven takana oli?” Randa jatkoi.
”… emme koskaan menneet katsomaan.”
”Hah! Sen takia Kapura ei ollut edes tehnyt karttaa siitä, mitä sen takana oli”, Xela tajusi ylpeänä. ”Me menimme sinne heti.”
”Mitä siellä sitten oli?” Matoro kysyi.
”Hatuntekijä. Se… taisi tehdä mielisairaalan potilaista hattuja, jos tajusin juonen oikein. Perustuiko se johonkin oikeaan asiaan?” Xela sanoi.
… niin, tottahan hän oli Hatuntekijän tavannut, Kapuran oman pään sisällä. Nukentekijä oli sellainen asia, mitä hän ei taatusti nostaisi esiin tällaisessa kevytmielisessä keskustelussa.
”Ehkä johonkin”, Matoro sanoi suurpiirteisesti ja katsoi tyhjyyteen matoranien ohi. Tuntui absurdilta keskustella siihen sävyyn ehkä hänen elämänsä traumaattisimmasta päivästä. Siinä oli jotakin vapauttavaa.
”Niin… Kapura oli pelinvetäjänä suoraan sanottuna aika raivostuttava, mutta hänen seikkailuistaan kyllä aina paistoi tietty… en tiedä, ironinen intohimo?” Xela mietti ääneen. ”Sellainen, että hän välitti niistä…”
”Ehkä se olisi terveempää, jos toat osaisivat puhua elämänsä jutuista enemmän”, Randa jatkoi ystävänsä ajatusta. ”Ei millään pahalla…”
”Ehkä se on ihan totta…” Matoro mietti. Se kalvoi häntä, miten ihaileva Randan katse oli koko ajan. Auringot paistoivat tämän kasvoilla, kun tämä katsoi Toa Matoroa. Mitä hänkin olisi mahtanut ajatella, jos olisi tiennyt, mitä Aft-Amanassa oli oikeasti tapahtunut? Tai Ko-Metrun taivaan yllä? Oli hänkin melkoisen surkea toa… lähinnä ylläpito tiesi totuuden Metru Nuista, ja muille kiinnostuneille siitä oli muodostunut lähinnä jonkinlainen sankaritragedia, joka oli johtanut Toa Umbran katoamiseen (ja paluuseen!) ja ehkä myös Toa Kapuran lähtöön… mutta ei sen takia, että klaanilaiset olisivat tehneet jotain pahaa. Se oli yksinkertaisesti sellainen tragedia, missä sankareiden vastavoimat olivat liian suuret ja liian voimakkaat, sellainen legenda jonka opetus tuli sisukkuudesta ja pelkästä selviytymisestä, ei voitosta. Ehkä se kauniimpi versio Metru Nuin Klaanilaisten Tarusta ansaitsikin olla se, mikä muistettiin…
Keskustelu oli vaimentunut. Kaksi muuta eivät oikein tienneet, mitä sanoa, ja Matoro vaikutti vajonneen johonkin melankoliseen mietteeseen.
”Niin… kun kerran jäin juttelemaan Kapuran kanssa pelien jälkeen”, Xela sanoi mietteliäänä. ”Hän puhui siitä, ettei oikein uskonut mihinkään kohtaloon tai tarkoitukseen, ja että ikinä ei voinut tietää, minkä suunnan ottaa. Ja kun olen miettinyt sitä, niin luulen, että hän oikeasti lähti, koska viimein tajusi jonkun suunnan.”
Matoro katsoi matorania.
”Niin… niin varmaan”, hän huokaisi. ”Kyllä minäkin olen ajatellut sen noin. Että hän lähti, koska ymmärsi sen tekevän hänet onnellisemmaksi kuin täällä pysyminen. Että oli aika vaihtaa uuteen roolipelihahmoon…”
”Uuteen roolipelihahmoon?” Randa katsoi kysyvästi.
”Niin, Kapura oli elänyt monta elämää. Monilla eri nimillä”, Matoro kertoi. ”Ihan jo se, että on toa, oikeastaan kirjoittaa sinulle uuden hahmon, eikä aiemmalla pelaamista voi oikein jatkaa.”
”No mutta onhan Klaanissa monta toaa, jotka eivät kovin paljoa toa-kohtalosta stressaa”, Randa sanoi. ”Ei kaikki toat voi olla hirmu sankarillisia, ei niin kuin sinä tai Toa Tawa. Tai ei kaikki varmaan pysty siihen. En minä ainakaan pystyisi.”
”Toa Randa…” Xela virnisti. ”Salamoiden valtiatar! Melkein Tawan veroinen…”
”JOS minusta tulee toa, niin sitten Xelastakin pitää kyllä tulla.”
”No eiköhän Kohtalo sen päätä.”
”Ei vaan toiset toat päättävät sen!”
”Mutta kai se jotenkin luetaan tähdistä?”
”Tai kysytään yksisarvisilta.”
”Randa, yksisarviset ei ole mikään oikea juttu!”
”Sinä et ole vaan tuntenut niiden olemusta vielä! Matoro! Kerro Xelalle, että hevoset ovat todellisia! Se ei usko!”
”Niin siis te kohtasitte Kapuran kanssa hevosen siellä labyrintissä. Kapura teki siitä roolipelin”, Randa selitti. ”Eli sinä olet nähnyt hevosen!”
”Niin, siellä oli… hallusinaatioita aiheuttavaa kaasua. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.”
”Hevonen pelasti teidät Bro-Koron Keisarilliselta Inkvisitiolta”, Randa puski.
”Hei haloo pahvi, mitä jo Kapura ei aina ollut ihan totuudenmukainen sen roolipeleissä”, Xela muistutti.
”Kai siellä jokin olento oli”, Matoro myönsi. ”Mutta siis olimme ihan huumeissa. Se oli todella huono idea. Emme tienneet, että labyrintissä olisi mitään sellaista.”
”Minä näin kerran hevosen, kun olin maistellut sieniä…” Randa myönsi hieman syyllisen oloisena.
”Randa! Sinun ei pitäisi tehdä noita juttuja!” Xela parahti.
”… joo minullakin on huumeista vain huonoja kokemuksia ”, Matoro sanoi.
”No joo, se oli vain yksi kerta”, Randa puolustautui. ”No siis uskotko sinä, että se oli hevonen, Matoro?”
”… varmaan? En tiedä kauheasti hevosista, paitsi sen mitä Kapura kertoi, ja usein on mahdoton tietää oliko se vitsi vai totta. Ehkä se oli jonkinlainen henkimaailman hevonen. Jotakin siellä oli.”
”Ahaa! Niin kuin yksisarviset!” Randa kiljaisi voitonriemuisena.
”Randa, Matoro juuri sanoi, että he olivat aivan aineissa siellä…”
”Ei se tarkoita, että mitä näkee, olisi epätosi”, Randa intti.
”No Kapura ei ollut uskonut hevosiin, vaikka oli siellä Matoron kanssa! Mitäs siihen sanot?”
”No Kapura ei oikeastaan koskaan kertonut kantaa siihen suoraan. Heporintin arvoitus on juuri se, että oliko niitä hevosia vai ei”, Randa jatkoi. Hän sai viimeisen sanan, sillä vastarintaa ei kuulunut kummastakaan suunnasta.
”Okei, mutta”, Randa nosti etusormensa ilmaan ja katsoi Matoroa. ”Nyt kun olet siinä! Niin miksi vaihdoit suurnaamiotasi! En ole kuullut keneltäkään hyvää selitystä.”
”Pahin viholliseni löi minua naamaan miekalla”, Matoro sanoi naama peruslukemilla.
”Aa. Toivottavasti siinä ei käynyt kovin pahasti. Älä huoli, minusta tuo arpi saa sinut näyttämään vähän karskimmalta…” Randa nauroi.
”Randa!” Xela puoliksi parahti, puoliksi nauroi.
”Okei no onko tällä uudella naamiollasi joku tarina? Täytyyhän sillä olla!” Randa kysyi.
Matoro huokaisi.
”Xen antoi sen minulle…”
”No TUO nyt ainakin on romanttista”, Randa julisti.
”Niinhän se vähän taitaa olla”, Matoro myönsi.
”Tuleeko Mustalumi haarniskan väristä vai toisin päin?” Randa jatkoi kyselyään.
”No mistä muusta se nimi muka tulisi?” Xela kysyi.
”Mystisestä menneisyydestä? Ehkä se on pimeyden metsästäjä -nimi”, Randa ehdotti.
”Se taitaa tulla ihan haarniskan väristä”, Matoro sanoi. ”Onhan se epätyypillinen jään toalle.”
”Onko se inspiroitunut Toa Ämkoon haarniskasta? Tai siis silloin kun hän vielä. Noh, oli meidän porukassa.”
”Ei, minulla oli tämä jo ennen kuin tunsin Ämkoota. Se on vain sattumaa.”
”Se saa sinut näyttämään salaperäiseltä”, Randa sanoi.
”Minä en luullakseni ole kovin salaperäinen henkilö…” Matoro puolustautui.
”No et ehkä omasta mielestäsi”, Randa vastasi. ”Tai siis onhan se totta, että meillä on Klaanissa aika paljon oudompaakin väkeä, se on just hyvä, mutta kyllä sinunkin juttujen seuraaminen on aika vaikeaa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Tuota, jos voin kysyä, niin miksi sinä oikeastaan olet niin kiinnostunut siitä, mitä olen tehnyt?”
Kysymys jotenkin pysäytti Randan, joka jäi sanattomaksi hetkeksi. Hän vilkaisi Xelaa ja sitten taas Matoroa.
”No… ööh. Kaikki suuret tarinat kertoo siitä, mitä toat tekee. Eikö se ole aika perus!”
”Niinpä kai”, Matoro vastasi.
”Tai niin… okei, myönnän että olen kyllä tykännyt toa-tarinoista niin kauan kuin muistan. Toa Tawan takia minä tänne tulin. Et voi uskoa miten siistiä oli, kun kuulin, että paras ystäväni pääsee niin lähelle Tawaa! Mutta etenkin nykyään, kun jutut on miten on, se tuntuu jotenkin… en tiedä, se auttaa siinä, ettei mieti ikäviä asioita. Joo, tiedän että olette vain tyyppejä, mutta oikeasti? Kyllä minä koen oloni turvallisemmaksi siellä missä on Toa Tawa ja Toa Suga ja Toa Matoro ja Super Toa Santor, vaikka sitten olisikin sota.”
Randan silmäkulmasta oli kadonnut pilke.
”Anteeksi! Ei puhuta sotajutuista tämmöisenä iltana”, hän kuitenkin palautti itsensä pian syvemmistä vesistä. ”Te kaksi saatte huolia niistä liikaa muutenkin…”
”Jotkut sanovat, että vaikeudet seuraavat toia. Että siellä, missä on miekkoja, tulee vääjäämättä käyttöä niille”, Matoro vastasi hiljaa.
”No minun kotikylässäni olisi kyllä ollut toalle käyttöä, vaan ei ollut ketään”, Randa sanoi. ”Ja Xela lähti Metru Nuilta sodan takia, ei sielläkään sota toien takia alkanut.”
”Anteeksi, en tarkoittanut sitä niin”, Matoro vastasi. ”Tuo on surullisen tuttu tarina.”
”Niin… en siis tarkoittanut mitenkään syyttävästi”, Randa sanoi.
”Ei, kyllä minä olen miettinyt tuota”, Matoro kertoi. ”Ennen Klaaniin tuloa olin kiertelevä toa. Jotkut ryhtyvät siihen, koska kokevat pystyvänsä tekemään niin enemmän hyvää. Tawakin teki niin ennen tänne tuloaan. Mutta suojeli kylää tai kulki maailmalla, aina oli paikkoja, joissa olisi tarvittua toia mutta heitä ei ollut. Onneksi auttaa voivat muutkin kuin toat.”
”Joo, meidän kylän sheriffi oli skakdi”, Randa naurahti. ”Mutta ei se tuntunut samalla tavalla turvalliselta, kuin että jos olisi ollut toa…”
”Onhan meidän sheriffimme täälläkin skakdi”, Matoro virnisti.
”Niin, joo. Tiesitkö että hänestä on tehty elokuvia?” Randa kysyi. ”Ne on ihan suosikkejani. Vaikka kyllä Toa Lhikanista on vielä parempia kuin Viimeisestä Vartijasta.”
”Joo, tiedän”, Matoro naurahti hieman. ”Minun alalla kyllä vähän pilaa toimintaelokuvat itseltään.”
”Niin, oikeasti kiitos kauheasti kun olet vastaillut tyhmiin kysymyksiini”, Randa sanoi.
Xela oli ollut hiljaa jo tovin, ja lähinnä seurannut kaksikon keskustelua ajatuksissaan. Lopulta Randan kyselyn hieman tauotessa hän otti suunvuoron.
”Tawalla on ollut aika samanlaisia mietteitä”, hän sanoi hiljaa. ”Ei hän haluaisi huoliaan minulle purkaa, mutta kyllä sitä käy aina välillä. Ja hyvähän se on, hän tarvitsee henkilöitä, joille puhua. Minusta se tuntuu… no, jotenkin epäreilulta, että toisille kasataan niin valtava vastuu vain siksi, että he osaavat hallita luonnonvoimia. Ei salamat tee kenestäkään parempaa johtamaan linnaa tai kaupunkia tai taistelua.”
Kaksi muuta katsoivat Xelaa.
”No, hän voisi olla puutarhuri jossain kaukana, jos haluaisi”, Matoro pohti. ”Mutta hän halusi tehdä jotakin enemmän.”
”Kun mietin vaikka Kapuraa, eikö ole ihan uskottavaa, että hän lähti, koska tällaisena aikana etenkin toalla on valtava paine tehdä jotakin… no, sodan eteen”, Xela puhui. ”Hänen mukanaanhan lähti toinenkin toa, poliisi Taguna. Osaan kuvitella, miten jotkut toat painivat sen kanssa. Rauhallisempana aikana ei tarvittu kaikkia, mutta nykyään… velvollisuus on armoton kahle.”
”Niin”, Matoro kohautti olkiaan. ”Vaikka ei Kapura juuri koskaan velvollisuudesta huolehtinut.”
”Ei ainakaan ääneen”, Xela huomautti. ”Mutta kuten sanoit, hän ei ollut kovin avoin henkilö.”
”Niinpä kai”, Matoro myönsi.
”Niin, halusitko sinä puhua jostakin?” Xela kysyi. ”Tai sanoit silloin, että koit syyllisyyttä Kapuran lähdöstä…”
Niin tosiaan, Matoro mietti. Hän oli aivan unohtanut sen vuodatuksen, joka oli johtanut hänet tähän pieneen vertaistukiryhmään. ”Ja olen miettinyt sitä uudestaan ja uudestaan. Että olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin, että Kapura olisi jäänyt? Hyödytöntähän se on, hän lähti koska halusi ja on varmaan onnellisempi niin… mutta silti. Sitä on jotenkin tajunnut asioita vasta nyt, kun hän ei ole enää täällä. Äh, anteeksi, ei minun pitäisi avautua tällä tavalla. Sinulla on varmaan töitä, ja minunkin piti olla sitä Visokkia näkemässä…”
”Minä… minä luulen, että tämä auttoi jo aika paljon, kiitos”, Matoro myönsi. ”Olen murehtinut siitä, ettemme oikein ehtineet… noh, puhuneet välejämme kuntoon. Tai emme me riidoissa erottu… mutta kesken.”
Umbran kanssa oli ollut sama juttu… mutta sen hän oli saanut korjattua, kiitos Kohtalon tai sattuman tai Zorakin.
Matoranit olivat hiljaa hetken. Matorosta tuntui hieman tyhmältä jakaa sydäntään puolitutulle sillä tavalla… mutta ehkä se oli myös vapauttavaa, etteivät he tienneet kaikkea. Vaikka Matoron ja Kapuran välit olivat viikkoina ennen tämän lähtöä… noh, normalisoituneet, Matoro katui ettei ollut vain sanonut, että hitot siitä merirosvojutusta, en minä halua sinulle ikuisesti katkera olla. Paljon asioita oli sanottu heidän välillään, mitä Matoro katui. Mutta se oli myöhäistä nyt.
”Onhan tuo aika inhimillinen murhe…” Randa mietti hiljaa. ”Siitä taitaa kärsiä kaikki taivaan alla siitä huolimatta onko toa vai matoran…”
Xela nyökkäsi.
”No, hyvä jos ainakaan ette olleet riidoissa lähtiessänne”, hän yritti keksiä valoisaa puolta.
”Niin”, Matoro mietti. ”Anteeksi, onhan tämä vähän outoa kun valitan tästä teille… eipä kai kellään ole tähän mitään vastauksia.”
”No eihän tuossa ole vastauksista kyse”, Randa sanoi yllättävän voimakkaasti. ”Ei kaikkia juttuja vain ’ratkaista’ niin kuin jotain mysteeriä roolipelissä. Oman itsensä kanssa eläminen on kokopäivätyö! Se on joskus helppoa ja joskus – nykyään aika usein – vaikeaa, mutta pitää silti keksiä miten siinä laukkaa eteenpäin.”
”… laukkaa?” Matoro ja Xela kysyivät yhteen ääneen.
”Kulkee huolettomasti kuin hepo Zakazin arolla… elää siinä hetkessä eikä jossain muussa! Carpe diem!” Randa julisti.
Xela pyöräytti silmiään. Matoro mietti taas outoa hevoskohtaamistaan. Oliko siinä ollut jokin salainen avain mielenrauhaan?
… tuskinpa vain.
”… no, kiitos”, toa lopulta vastasi. ”Niin… eihän tästä kai mitään lopullisia vastauksia voi oikein saada. Olen yrittänyt pitää mieleni nykyhetkessä niin paljon kuin mahdollista. Tehdyissä virheissä on turha velloa, ja tulevaisuuden haaveet pitää joskus osata sysätä syrjään.”
”Niin Kapurakin kai yritti elää”, Randa sanoi. ”Hänen elämänsä oli ihan sekaisin, mutta ainakaan hän ei jäänyt paikoilleen. Monta rautaa tulessa. Tai sinä nyt varmaan tiedät paremmin.”
”Luulen, että olet ihan oikeassa”, Matoro myönsi. ”No, ei tämä murehtimalla parane. Pitää vain uskoa, että Kapura tiesi, mitä teki.”
”Niin, hän oli kyllä voimakastahtoinen”, Xela sanoi. ”Minäkin luulen, että hän tietää kyllä, mitä tekee.”
”Malja maailman oudoimmalle roolipelaajalle!” Randa sanoi ja nosti enimmäkseen tyhjän teemukinsa ilmaan.
”Ja maailman huonoimmalle pelinvet–” Xela jatkoi, mutta linnakkeen kuulutusjärjestelmän tuttu jingle keskeytti hänet. Kahvion hälinä hiljeni äkkiä, ja monien katseet kääntyivät kovaääniseen katossa, vaikka samaltahan se näytti kuin aina ennenkin.
”Ylläpidon tiedotustilaisuus pidetään Adminaukiolla kello kahdeksan. Turvallisuussyistä tiedotetta ei toisteta radiotaajuuksilla.”
”Tiedätkö sinä mistä tässä on kyse?” Randa kysyi hieman huolestuneena ystävältään.
”Minulla on arvaukseni”, Xela vastasi. ”Mutta vaikka tietäisinkin, en kai minä salaisia admin-asioita teille kertoisi…”
Matoro katsoi kelloa seinällä muistettuaan, ettei hänen oma taskukellonsa näyttänyt aikaa. Kahviossa hälistiin, ja väkeä kerääntyi terassin puolelle seuraamaan, mitä aukiolla oikein tapahtui. Kolmikko söi nopeasti iltapalansa loppuun ja siirtyivät pian muun joukon jatkoksi ulos. Ilta oli kolea.
Kahvio sijaitsi hieman pohjakerrosta ylempänä, joten sen terassilta saattoi nähdä suoraan Adminaukiolle. Kellotornin edustalle oli tuotu koroke, jolla seisoivat Toa Tawa sekä Keetongu. Kaukaa katsottuna Tawa näytti jotenkin todella pieneltä verrattuna kyklooppiin. Kirkkaat valot loistivat heidän takanaan. Aukiolla oli todella paljon kansaa, ja terassillakin oli hyvin ahdasta, kun kaikki yrittivät saada paikan aivan reunalta. Pidempänä Matoro näki aika monen yli tai hartioiden ohi, mutta Xela ja Randa eivät edes yrittäneet päästä aitiopaikoille, vaan istuivat penkillä terassilla monen muun kanssa.
”Hyvää iltaa kaikille”, Tawan ääni kaikui suurista äänentoistolaitteista, joita oltiin varmasti käytetty useammalla keikalla. Toa Kyberi näkyi lavan sivustalla varmistamassa, että kaikki pelasi. Keskustelun kakofonia vaimeni hieman. Jokin koko tilanteessa tuntui raskaalta, painokkaalta.
”Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.”
Koko Klaani pidätti hengitystään.
”Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.”
Vai sellainen pikku projekti, Matoro hymähti muistellessaan miten vaatimaton Tongu oli ollut taannoin saunassa. Keskustelu ympärillä nousi heti, mutta äänentoisto vain jyräsi sen alleen.
”Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista.”
”Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.”
”Seuraavaksi lentoa johtava Keetongu kertoo käytännön yksityiskohdista, jotka teidän on tärkeä tietää. Kaikki yksityiskohdat löytyvät myös lehtisistä, jotka ovat jo jaossa, sekä mistä tahansa edellä mainituista toimipisteitä.”
Klaanilaiset kuuntelivat kaiken samalla hartaudella kuin temppelissä, mutta moni ei osannut keskittyä kovinkaan hyvin. Ajatus lähtemisestä, mikä oli ollut useimmille aiemmin vain syrjään työnnetty haave, oli äkkiä muuttunut todelliseksi heidän edessään. Toisaalta myös paikkojen vähäisyys suhteessa kaupunkilaisten määrään nosti huolta, ja kenties myös mahdolliset vaarat. Kaikki halukkaat eivät mahtuisi mukaan. Toisissa se herätti solidaarisuuden – muut tarvitsevat niitä enemmän – ja toisissa kilpailuvietin: piti varmistaa oma paikka mahdollisimman nopeasti.
Jotkut lähtivät Kahviosta juoksujalkaa jo ennen kuin kuulutus oli ohi. Mitään kaaosta ei kuitenkaan syntynyt, kevyttä sekasortoa vain. Matoro katseli mietteliäänä kaikkea äänekästä hälinää ympärillään, kun klaanilaiset pohtivat kovaan ääneen, mitä tehdä. Hänen oli pakko myöntää, että ajatus Metru Nuille lähdöstä kummitteli jälleen, mutta sen hän osasi jo sysätä syrjään. Oli pakko.
Mutta samaa taistelua velvollisuuden kanssa näytti käyvän joku toinenkin. Xela oli hiljaa ja katseli toisten ohi tyhjyyteen. Hän istui penkillä Randan vieressä. Salamatar herätti ystävänsä kohmeesta tönäisemällä tätä.
”Niin, mitä luulet! Että millaista siellä Rumisgonessa olisi…” Randa nauroi.
”Tuota, en minä tiedä”, Xela mutisi. ”Tai siis…”
Hän kääntyi katsomaan Randaa. Tämä näki ystävästään läpi melkein heti, ja virne muuttui järkytykseksi.
”Sinä… sinä siis oikeasti harkitset sitä?” Randa kysyi.
”No…” Xela vastasi vaitonaisesti. ”Tai siis… etkö sinä? Ollenkaan?”
”Sinähän jättäisit Tawan ihan pulaan”, Randa sanoi kuin vitsinä, jolla yritti epätoivoisesti keventää tilannetta.
”Kyllä hyviä sihteereitä aina löytyy”, Xela puolustautui ja katsoi lattiaan.
”Okei, mutta entä kaikki meidän ystävät? Hataku ja Lipes ja Aino ja muut?” Randa kysyi.
”Randa, kyllä te selviätte”, Xela vastasi. ”Anteeksi, minusta tuntuu, että jos tietäisit yhtä paljon kuin minä, sinäkin pelkäisit…”
”Xela en minä selviä!” toinen parahti ja halasi ystäväänsä. ”Mutta en halua jättää heitä ja kaikkia muita mahtavia tyyppejä täällä…”
Matorosta tuntui siltä, että oli seuraamassa kiusallisen läheltä jotakin, mikä oli täysin kahden ystävyksen välinen asia, mutta ei ehtinyt poistua, kun Randa veti häntä ranteesta.
”Matoro! Sano tuolle säkille että me tarvitaan sitä täällä… velvollisuus ja kaikki se!” tyttö sanoi kovaäänisemmin kuin tarkoitti. Mies pysähtyi, katsoi heitä ja huokaisi.
”Ehkä se ei ole minun paikkani sanoa, miten teidän pitäisi elää elämäänne”, Matoro lopulta sanoi. ”Anteeksi, Randa, minusta ei ole tässä apua. Hyveistä ei pitäisi tehdä kahletta.”
Randan suu vääntyi mutruun ja hän irrotti otteensa toasta.
”Sihteereillä ei taida olla suuria Kohtaloita”, hän mutisi. ”Muuten varmaan neuvoisit jäämään.”
”Randa, eikö tuo ole vähän epäkohteliasta vetää hänet tähän…” Xela huomautti.
”Ei se haittaa”, Matoro sanoi ja kyykistyi matoranien tasolle. ”Kuulkaas… ehkä sitä ei kannata ajatella lopullisena erona. Kuka tietää, vaikka kaikki olisi hyvin ensi vuonna, ja Xela pääsisi takaisin tavallisella postialuksella?”
Hän ei tiennyt, uskoiko siihen itsekään, mutta mitä muutakaan toa-soturi olisi voinut sanoa?
Randa otti surkeana kiinni Xelan kädestä. Xela nyökkäsi Matoron suuntaan.
”Hetken pelkäsin, että alkaisit oikeasti puhumaan velvollisuudesta”, Xela myönsi.
”Hyvä jos olen perillä omastani”, Matoro sanoi ja nousi. ”Sinuna laittaisin vauhtia, jos tahdot hyvästellä ystäväsi. Tehkää jotakin sellaista ennen lähtöä, minkä muistatte. Koskaan ei tiedä, milloin näette seuraavan kerran…”
Hänen oli käännettävä kasvonsa nopeasti, etteivät matoranit olisi nähneet hänen liikutustaan. Hänen mieleensä palautui viimeinen, hädin tuskin nukuttu yö Metru Nuilla. Olet minulle vielä sen tanssin velkaa…
”Kiitos, Matoro”, Xela sanoi. ”Randa, mennään. Minulla on pari tuntia aikaa, eikä pakkaukseen mene kuin hetki. Älä nyt aloita mitään synkistelyä nyt, kun et sinä ole sitä ennenkään tehnyt.”
Randa nyökkäsi ja piti edelleen tiukasti kiinni ystävänsä kädestä.
”Jos näet Kapuraa Rumisgonessa, kerro terveiset”, Matoro huikkasi vielä. ”Ja Randa, jos ikinä tarvitset mitään, kyllä minulla on aikaa.”
Randa vilkutti hänelle ja sai loihdittua kasvoilleen virneen kyynelistä huolimatta. ”N-nähdään!”
Hän vilkutti ja jätti matoranit terassille. Nämä istuivat vieri vieressä ja käsi kädessä. Sellaisia hetkiä toistui taatusti kaupungissa kaikkialla. Pelon, rakkauden ja velvollisuuden ristiriita repi melkein kaikkia. Matoro livahti Kahviosta niin pian kuin pystyi, ja yritti saada ajatuksensa jonnekin muualle Metru Nuilta. Piti ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä.
Olisiko hänellä jotakin arvokasta lahjoitettavaa, mitä ei tarvittu sodassa? Ehkä pitäisi koluta hieman seikkailuarkkua. Sieltä löytyisi taatusti jotakin. Kyllä, piti keskittyä johonkin sellaiseen. Muut saisivat miettiä Rumisgonea.
Voitonhammas, nimeämispäivä, vuosi 1863 (jollain ajanlaskulla, ehkä)
Kirkas keskipäivän aurinko paistoi DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN työhuoneeseen Voitonhampaan huipulla. Paroni siirteli työpöydällään asiakirjoja ja silmäili useita meneillään olevia projektejaan. Voitto Korporaation kokeellisen viktornium-reaktorin pyöreä muoto piirtyi yhdessä paperissa, huolto-osaston kopterirepun versio 1.0 oli kuvitettuna näyttävästi toisessa. Molemmat vaatisivat vielä hiukkasen hiomista, harmitteli paroni.
Viktornium-reaktori oli konseptitasolla uraauurtava ja ratkaisisi monen montaa sakaranlaajuista energiakriisiä, mutta valitettavaa kyllä, alkuainetta nimeltä viktornium ei ollut vielä löydetty. Nimi oli kyllä aika hyvä, ja se oli jo alku! Sellaista se inspiraatio oli, alkuun pääseminen oli vaikeinta.
Kopterirepussa taas oli useita käytännön ongelmia, joista budjetin jälkeen räikein oli se, miten käyttäjä pyöri villisti mukana, kun repun käynnisti. Paroni vilkaisi raapustusta ja hieroi mietteliäästi leukaansa. Hieman noloahan tästä teki se, että hän oli onnistunut luomaan toimivan version kerran aiemmin, mutta nyt se tuotti lähinnä ongelmia. Tiede oli joskus sellaista! Vähän kuin kokkaamista. Aina niitä reseptejä ei saanut ylös. Joku intellektuelli ratkaisu tähän takuulla oli. Eräs hänen vanhoista opiskelukavereistaan oli kehottanut ratkaisemaan ongelman lisäämällä toisen propellin, mutta sekään ei tuntunut oikealta. Jos jo yksi aiheutti villiä pyörimistä, mitä toinen sitten aiheuttaisi? Eikö ainoa tapa pysäyttää se olisi poistaa propelli kokonaan?
Hmm? Mitä jos olisi jonkinlainen ’pyörimisen naamio’, joka hallitsisi kaikkea pyörimistä? Jokin todella voimallinen naamio! Ja jos sen tuhoaisi, kukaan tai mikään universumissa ei voisi enää pyöriä.
Herran pieksut, sehän kuulosti nerokkaalta! Ideastaan innostunut paroni kaiveli pöydältä kynää ja paperia luonnostellakseen uutta ideaansa, siirteli pois muutamia potilastietolomakkeita ja röntgenkuvia… ja huomasi paperipinon pohjalla olleen kirjeen.
”Mikäs tämä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi ja tarttui varoen kirjeeseen.
Ja mitä syvemmälle hän luki sitä… sitä suurempi kauhu saavutti hänen sielunsa.
Xian verohallinto
Verotuspäätös
1(4)
.630B.J0020103432
Päätöspäivä: 6.12.1863
Paroni Doktor Viktor von Nebula
Voitonhammas
00022 XIA
Päätösnumero
P2993434567
Verotuspäätös tuontiverosta
Verovelvollinen: Voitto Korporaatio OY
Y-tunnus: 1042526-V
Verotuksen päättymispäivä: 25.12.1863
Laskelma verosta
Von Nebula™ PARONI Tumma Paahto, vähintään 1 600 kg
Markkina-arvo verotuskautena: 4,49 mutteria / 500 g
Veroprosentti: 2,19
Maksettavan veron määrä: 314,66 mutteria
Lihaasyövät nanobotit™, vähintään 50 kg
Markkina-arvo verotuskautena: 12 800 mutteria / kg
Veroprosentti: 0,00
Maksettavan veron määrä: 0,00 mutteria
Zamor™-kuula, sininen, vähintään 15 000 kpl
Markkina-arvo verotuskautena: 18 mutteria / kpl
Veroprosentti: 0,02
Maksettavan veron määrä: 54,00 mutteria
Steltiläinen hengityskelpoinen ilma, vähintään 125 000 m3
Markkina-arvo verotuskautena: 24,59 mutteria / m3
Veroprosentti: 39,24
Maksettavan veron määrä: 1 206 139,50 mutteria
Maksettavan veron määrä yhteensä: 1 206 508,16 mutteria
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi kauhusta katsellessaan kirottuja sanoja.
Tai olisi huutanut, ellei olisi ollut järkytyksestään tukehtua sivettikahviinsa. Tukehtumisvaarasta väkivaltaisella yskimisellä selvittyään ponkaisi paroni pystyyn tuoliltaan. Hän hoiperteli toimistonsa lattiaa pitkin, haukkoi henkeään ja otti nojaa ikkunalasista. Miten häntä kohtaan oli hyökätty tällä tavalla? Miten maailma saattoi olla näin julma ja kurja? Näinkö vallitsevat elimet kiittivät siitä, että hän oli läsnäolollaan tuonut eteläiselle Xialle uskomattoman määrän työpaikkoja? Ei ihme, että perinteikkäät perheyritykset näivettyivät ja kuolivat pystyyn täälläpäin maailmaa!
Tällaista ei voinut sietää. Ei enää!
”Hyvä on!” hän huudahti, ja hänen viiksensä pölläyttivät pilven ilmoille. Paroni katsoi intensiivisesti paperia, ja kauhu hänen kasvoillaan muuttui vihaksi. ”Pakenen siis ainoaan paikkaan, jota tällainen kommunismi ei ole korruptoinut!”
Paroni nosti katseensa pöydästään ikkunalle ja sen läpi erottuvalle taivaalle, jonka vain myrkkypilvien verho piilotti. Hän hieroi käsiään yhteen. Sairaalloinen hymy hiipi hänen kasvoilleen.
”AVARUUTEEN!”
Joulutähtien sota
Kylmä hahmoton pimeys, jota taivaankanneksikin kutsuttiin, häämötti kaiken yllä. Se oli muuri, jota ei mikään läpäissyt; seinä, jota pisteiden lailla koristivat kirkkaista kirkkaimmat tähdet. Sitä olivat tutkineet ja tulkinneet tuhannet silmät ajanlaskun alusta asti, yrittäneet hahmottaa sen saloja. Miettineet hiljaa, mikä sen takana saattoi odottaa, jos mikään.
Vaan harva oli tutkaillut sitä näin läheltä. Alla tuon maailman katon hiljaisen kauhistuttavan pimeyden kulki alus, jonka tehtävä oli yksinkertainen. Sen kuuluisi kartoittaa tuota hahmotonta pimeää ja tuoda kulttuurin ja sivistyksen valo sen keskelle. Sen kuuluisi löytää merkitys merkityksettömyydestä. Sen kuuluisi tutkia, minkälaista elämää siinä tähtitaivaan pimeässä eli ja mitä me voisimme heiltä oppia.
Ennen kaikkea sen kuitenkin kuuluisi suojella matkustajiaan maan pinnalla odottavilta pahasti rästiintyneiltä yritysveroilta.
Tähtilaiva VCS Viktorprise lipui moottorit hehkuen läpi pimeän. Sen kaksi rakettia työnsi sen massiivista runkoa uskomattomiin nopeuksiin tyhjissä avaruuksissa tähtien tuikkeen lomassa.
Voitto Korporaation tähtienvälisen tutkimusprojektin silmäterä oli neitsytmatkallaan kohdannut siihen asti lähinnä aika outoja isoja koiperhosia, jotka törmäilivät kattoon yrittäen saada tähdet kiinni, toismaailmallista tähtisumua, joka ei ollut mitään väriä, mitä maan pinnalla voisi kohdata, ja yhden Voitto Korporaation oman tutkimussatelliitin, jonka ei tutkan mukaan olisi pitänyt olla siellä ja kieltämättä se nyt olikin kolahtanut vasenta moottoria vasten aika kurjasti, mutta siinä tuskin oli minkään maailman vaurioita, jotka estäisivät lentämistä. Ei tasan. Ei varmana. Toivottavasti.
Tietty olisi auttanut, jos vaurioita olisi voinut arvioida ulkopuolelta, mutta se oli osoittautunut vähän hankalaksi. Paronin arvio siitä, että taivaankannella olisi ollut painoton tila, ei ollut sataprosenttisen totta. Tämän he olivat huomanneet, kun eräs huoltoukoista oli syöksynyt traagisesti suoraan alaspäin yritettyään käydä korjaamassa aiempia vaurioita.
Paroni ei mielellään ajatellut sitä ihan hirveästi. Toisaalta suurimman osan ajasta he lensivät tavallaan kuitenkin meren yllä, eivätkö? Ainakin isoimmalla todennäköisyydellä. Vesi oli tunnetusti pehmeää, joten osuma siihen tuskin ainakaan tappaisi. Ainakaan, jos osasi uida!
Sisällä ohjaamossa oli vilkas tunnelma.
Näyttöpäätteet välkkyivät, tutkakuvat kaikuivat ja miehistö juoksenteli komentosiltaa eestaas. Kapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istui syvällä tuolissaan Voitto Korporaation avaruustutkimusohjelman ihonmyötäisessä univormussa ja katseli voitonriemuisena, kuinka mitä monituisemmista lajeista koostuva miehistö työskenteli näyttöpäätteillään.
Oranssihaarniskaisen shasaalin pienet sormet näppäilivät päätteen näppäimistöä melankolisella hitaudella ja jakoivat tiedoston ”avaruuskartta.vik” päänäytölle.
”Курсси вакаа, нопеус колмесатаанелйäкымментä биовуотта секуннисса”, totesi aliluutnantti ЯФГФЯ navigaatiopisteeltään.
Hänen takanaan keltainen yksisilmäinen laiheliini seurasi intensiivisesti katseellaan käyriä, jotka kuvasivat aluksen moottorin lämpötilaa. Jokainen vilkkui punaisella näytön ylärajassa, mikä oli varmastikin hyvä asia. Enemmän lämpöä oli kuitenkin enemmän virtaa.
”Porinavakaimet stabiileja, reaktorin lämpötila 745 000 000 kelviniä!” hihkaisi tiedepäällikkö ja päälääkintäupseeri Meltdown.
”Lentosää sellainen aika rapsakka ja miellyttävä”, avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja helkkarin iso sininen peikko Vapor lausui rauhallisesti tiskaten kahvipannua.
Punainen skakdi siirsi miksauskonsolin säätimiä ja nyökytteli takapiiskan koristamaa päätään.
”Volyymitasot 85 ja meininki helt okej”, luutnantti, seremoniamestari ja musiikkialan ammattitermiä käyttäen ’dänkki jäbä’ Xplode totesi.
Skakdin viereisellä istuimella luutnantti Tavish otti pitkän kulauksen viskipullostaan ja laski kätensä takaisin aluksen ruorille.
”Aye aye! Promilletasot 3,5 ja nousemassa!” draakki huudahti.
Komentosiltaa pitkin kapteenin luokse juoksi punaista univormua käyttävä kuriiri, nuori sininen selakhi alikersantti Wilhelm. Hän otti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN edessä asennon ja kertoi viestinsä silmät kirkkaana selakhialaisesta Kadinistaan hohtaen.
Paroni nyökkäsi hymyillen punanuttuiselle nuorukaiselle, joka poistui pian samaa reittiä kuin oli saapunutkin. Kelpo mies, nuori Wilhelm, hän ajatteli. Ehdottomasti paras työssään ja yksi aluksen todellisista tukipilareista, ja herranjestas miten punainen miehistöunivormu pukikaan häntä! Hänellä olisi varmasti vielä loistokas tulevaisuus edessään, eikä sitä uhkaisi mikään!
”Loistavaa, loistavaa, toverit!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti ja otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Täyttä vauhtia eteenpäin!”
Miehistö teki työtä käskettyä. Viktorprisen nopeus kiihtyi, ja tähtien valot muuttuivat ikkunoissa pisteistä viiruiksi.
Hieman kauempana kapteenintuolin takana asennossa seisoi perämies, turvallisuuspäällikkö ja intergalaktinen taikinakonsultti Corrodér, joka piteli rynnäkköpatonkiaan levollisessa otteessa. Syväläinen kohensi barettiaan evämäisellä kädellä, käveli kapteeninsa vierelle ja nyökkäsi tämän suuntaan.
”Kurssi vakaa, capitaine. Tällä vauhdilla saavutamme kohteemme noin 23 avaruusminuutissa.”
”Hahaa!” paroniskapteeni naurahti. ”Täydellistä, täydellistä. En malta odottaa, oliko matkamme todella kaiken tämän arvoinen!”
”Niin”, syväläinen nyökkäsi. ”Uskoisin kyllä, että ensisijaisessa tavoitteessanne olette jo onnistuneet.”
”Ehdottomasti, vanha veikko! Yrittäkääpä täältä tulla perimään, hah! Tämä on ollut antoisaa vaihtelua melko uuvuttaviin työpäiviin hammaslääketieteen parissa! Niin ja onhan se ihan siistiä että saimme ensimmäisen miehitetyn avaruuslentomme onnistumaan, ehkä.”
Paronin virneeseen ilmaantui ripaus mystillistä.
”Mutta kohteen löytyminen olisi erinomainen lisä. Corrodér, näin meidän kahden kesken… tiedäthän, mikä on toinen syyni tälle matkalle?”
Syväläinen oli hetken hiljaa hämmentyneenä.
”En ole aivan varma, ymmärränkö, monsieur. Olin kuitenkin samassa tehtävänannossa kuin kaikki muutkin.”
Paroni ei tuntunut ottavan sitä kuuleviin korviinsa, vaan katsoi varovaisesti olkansa yli ja viittoi häntä kumartumaan kohti. Seuraavat sanansa hän kuiskasi.
”Kuten tiedät, sain vähän aikaa sitten kuulla, että koillissakaran taivaalle on noussut uusi tähti! Tämähän ei ole erityisen poikkeuksellista, sillä niin käy aina kun uusi toa syntyy. Mutta! Se, miten tämä tähti ilmaantui… oli hyvin kiinnostavaa!”
Aivan, Corrodér ymmärsi. Paroni uskoi, että hyvä ’ekspositio’ paransi seikkailun ’dramaattista narratiivia’. Välillä se piti vain ottaa vastaan, vaikka olisi käyttänyt koko viikon tehtävänannon läpikäyntiin.
”Niin”, hän nyökkäili selvästi tilanteen hyväksyneenä.
”Tiedätkö, miksi se on kiinnostavaa, ystäväiseni?”
”Capitaine, minä…” syväläinen aloitti, mutta sitten jatkoi. ”En. En tiedä.”
”Tähtiä välillä putoilee, niin ne tekevät. Mutta! Tämä tähti nähtiin nousemassa maasta taivaisiin! Olen saanut useita silminnäkijähavaintoja siitä, miten… jotain nousi eräältä vähemmän asutetulta Kristallisaarelta taivaankannelle suuren punaisen hohteen ympäröimänä uskomattomilla vauhdeilla! Kukaan ei tiedä, miksi niin tapahtui, Corrodér, eikä se näytä tottelevan muitakaan toa-tähtien sääntöjä. Toa-tähdet eivät vaihda korkeutta mielivaltaisesti!”
Paronin suuri tumma käsi kurotti kohti aluksen ikkunaa kuin olisi halunnut kahmaista yhden tähtikuvioista kouraansa.
”Minun täytyy tietää! Jos jokin voi tuolla tavalla vain nousta taivaisiin… ehkä sitä tutkimalla voimme voittaa painovoiman salat???”
”… capitaine”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Mehän… tälläkin hetkellä…”
Paroni iski riehakkaasti nyrkkinsä alas päin käsinojaa.
”Tulevaisuus odottaa tähdissä, Corrodér! Tulevaisuus!”
Syväläinen oli selvästi sanomassa jotain siihen, mutta keskeytyi, kun yksi aluksen näytöistä alkoi välkkyä punaisena ja hätätilasireenit pärähtivät soimaan. Tämähän ei ollut mitenkään poikkeuksellista siinä, että Meltdownin työpisteellä niin kävi aktiivisesti muutenkin. Sisäisen viestinnän mukaan reaktorihenkilöstön kanta oli ollut viimeiset kaksi tuntia ”tää paska räjähtää aivan kohta” ja ”voisiko joku tulla saatana jo auttamaan”, mutta uusi, aivan erilainen hälytysääni sai koko kansimiehistön valppaaksi ja toimintavalmiiksi.
Kapteenin mieliala muuttui innostuneesta hieman huolestuneeksi.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi kovaan ääneen.
”Ei liity reaktoriin”, professori Meltdown naurahti hermostuneesti. ”Jokainen mahdollinen siihen liittyvä hälytys on jo soinut. Ehe. Eh. Tuo on uusi.”
”Ulkona on kyllä aika kipakka pakkanen”, Vapor sanoi kaataen kahvia sivupöydällä kuppeihin. ”Ehkä se on siitä.”
Kapteeni näytti helpottuvan välittömästi.
”Aivan, aivan. Erittäin uskottavaa!”
Corrodérin kasvoille kuitenkin lipui ymmärrys.
”Tuota, monsieur, teidän lienee parasta katsoa ulos ikkunasta.”
Paroni suuntasi huomionsa ulkosalle, ja toden totta, siellä oli huomioitavaa. Avaruuden pimeydestä paljastui valtaisa kolmionmuotoinen varjo. Kun VCS Viktorprisen valo paljasti sen tarkemmat yksityiskohdat, oli näky kauhistuttava. Terävästä pitkänomaisesta ja litteähköstä metallikappaleesta kasvoi orgaanisia lonkeroita, joiden seasta törrötti myös pitkiä metallipiikkejä – ikään kuin joku olisi survonut jättiläismäisen kalmarin täyteen ulospäin törröttäviä piikkejä ja pakannut sen kolmikulmaiseen metallikuoreen, josta lonkerot sitten törröttivät ulos. Se myös liikkui kuin kalmari, työntäen itseään eteenpäin lonkeroillaan, vaikkei avaruudessa kaiken järjen mukaan ollut mitään, mitä työntämällä olisi voinut edetä. Ehkä. Ei kukaan nyt oikeasti tiennyt, toimiko avaruus niin, tai oliko aluksella syytä noudattaa sitä miten se toimi.
Pitkän kolmiomaisen kappaleen kummallakin sivulla pälyili herkeämättä valtava viirumainen silmä. Hyvin nopeasti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että kolmionmuotoinen alus muistutti suunnattomasti Suurta Varjojen naamiota, Kraahkania. Paronin otsalle nousi hikikarpalo. Mitä tämä tarkoitti? Kenelle ihmeessä tuo hirvittävä alus mahtoi kuulua, ja oliko se jahdannut heitä jo pidempään? Olisiko jopa mahdollista, että hän kohtaisi… avaruuden olentoja?
”Capitaine, se taitaa kaapata meidät.”
”Ohhoh! Sekö voi tehdä niin??”
”Oui.”
”Melkoista! No, pysykää rauhallisina!” kapteeni kailotti miehistölleen. ”Ehkä ne ovat rauhanomaisia!”
Koko alus tärähti ja joka ikinen näyttöpääte iski kipinää. Miehistöä kaatuili komentosillalla ja paniikin huudot kaikuivat. Sitä oli tilanteessa vaikea havaita, mutta Vapor onnistui olemaan läikyttämättä kahvikuppiaan.
”Ei nyt murehdita turhia!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Uskoakseni tuo on vain se, miten slizeroidit osoittavat ystävyyttä!”
Eräällä näytöistä oli kartta aluksen sisäosista. Joukko punaisia pisteitä välkähti huoltokäytäville ja alkoi edetä niitä pitkin. Syväläisen kulmat kurtistuivat paronin vieressä.
”Capitaine, ne ovat tunkeutuneet alukseemme! Epäilen niiden yrittävän haltuunottoa!”
Kapteenin viikset käyristyivät jännityksestä. Hänelle teki selvästi kipeää myöntää, että hänen perämiehensä saattoi olla oikeassa.
”Herran pieksut! Siinähän yrittävät. Odotin kanssa-avaruusmatkaajiltani edes sen verran kunnioitusta, että pitävät kaikenlaiset ulokkeensa oman aluksensa puolella! Jos jotain, niin ohjaamon ovi ainakin –”
Ohjaamon ovi räjähti sisään. Komentosilta täyttyi savusta, ja kun paroni kääntyi sitä kohti, näki hän aseita osoitettuna kohti.
”Jaa”, paroni sanoi nostaen kätensä pystyyn. ”Peremmälle sitten vain!”
Heitä puoliautomaattisilla plasma-aseilla osoitteli joukko erikoisen näköisiä sotilaita. Ne olivat noin toan korkuisia ja hyönteismäisiä: niiden päästä sojotti kaksi tuntosarvea, niiden selässä oli pari pieniä siipiä, ja niillä oli kaksi käsiparia yhden sijaan. Alempi käsipari piteli toista, vähän pienempää puoliautomaattista energia-asetta, ja olentojen kankean oloiset haarniskat kiilsivät kuulaina kuin valkean kansakunnan sotisovat konsanaan. Rintapanssareihin oli maalattu musta Kanohi Kraahkan.
”Seis!” huudahti heitä lähin sotilas.
”Liikkumatta!” kivahti toinen heristäen asettaan.
Osa sotilaista lähti levittäytymään ympäri komentosiltaa, ja pian heidät oli piiritetty.
”Ilmoittakaa Valtias Nuille, että meillä on vankeja”, sanoi yksi ovella olevista sotilaista toverilleen, joka nyökättyään lähti kipittämään takaisin sinne, mistä oli tullut.
Pieneen hetkeen mitään ei tapahtunut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA lähes ehti aloittaa vastalauseensa esittämisen, kun viestinviejä palasi ja supisi jotain viestin lähettäneelle sotilaalle.
”Liikkukaa”, tämä sitten huudahti, ja VCS Viktorprisen miehistö sai tuntea aseenpiiput selkiinsä painettuina. Koko joukkio lähti suosiolla kävelemään aluksen käytäville ja sitä myöten myös ulos aluksesta.
Heidät saatettiin suureen hangaariin, jonka massiivisuus oli utuisen savuverhon peittämä. VCS Viktorprise seisoi keskellä hangaaria, ja siihen oli kiinnitetty kaapeleita koukuilla.
”Kas. Oletettavasti tarkoitus on estää meitä poistumasta plasmannopeudella”, Meltdown tuumasi puolihuolimattomasti ääneen.
Sotilaat pysähdyttivät heidät keskelle avointa tilaa. Yhtäkkiä esiin hyppäsi neljä hahmoa, jotka VCS Viktorprisen miehistö tunnisti välittömästi. Pahamaineinen joukkio esiintyi jokaisen viattoman avaruusmatkaajan painajaisissa. Eli siis lähinnä heidän.
Baby Fatt, säälimättömänä palkkionmetsästäjänä tunnettu rakettireppuinen punanahkaskakdi, jonka kypärän visiirin olisi voinut helposti uskoa olevan sisältäkin läpinäkymätön, ja joka kantoi suurta raketinlaukaisinta;
Gatill Mobler, kidutusteknikkona kuuluisaksi tullut schiludomilainen, jonka siivet liehuivat tämän pään päällä uhkaavina, jonka suuta peitti jonkinlainen venttiili ja jonka silmien tilalla oli monitahoiset linssit;
Avallt Vavning, ainakin kolmesta ja puolesta murhasta intergalaktisessa oikeudessa kuolemaan tuomittu droidi, jonka kolme bioa korkea hontelo olemus herätti kunnioitusta ja jonka huhuttiin joskus olleen ahkshikromidi; sekä
ЯҰSҚ PЦDԐL, lapsisotilaiden teurastajaksikin tituleerattu shasaali, joka pukeutui nahkaiseen esiliinaan ja kantoi aseenaan aina tukevaa lihakirvestä ja jonka apeaakin apeampi ilme kuvasti olemassaolon sietämätöntä tuskaa.
”Päivänne ovat luetut, avaruuskoirat”, karjahti Baby Fatt ja osoitti paronia raketinheittimellään. ”Tervehtikää valtiastamme!”
Savu alkoi hälvetä hangaarin yläosasta, ja uloskäynnin edessä olevalla parvella seisova pitkä, synkkä hahmo paljastui. Tämän harteilla riippuva valtava valoa ahmaisevan musta viitta verhoili tämän suuren varjon lailla. Viitan päällä lepäävistä olkapanssareista työntyi kumpaisestakin esiin muutama käyrä piikki. Päässään hahmolla oli kypärämäinen yönmusta Kanohi Kraahkan, jota koristivat kruunumaisen asetelman muodostavat terävät, särmikkäät sarvet. Kun tämä laittoi kätensä ylimielisesti puuskaan, viitta paljasti altaan mustan koristeellisen haarniskan täynnä rubiininpunaa hohtavia muinaisia kaiverruksia.
”Le Makuta Grande!” huudahti Corrodér kiivaasti. Vastaukseksi hän sai kammottavan, hangaarissa kaikkialla kaikuvan synkän naurun, joka jatkui sanoiksi:
”Tervehdys, ’voro’! Ja tiesin, että tapaisimme jälleen, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
”Hah!” Makuta hymähti ja pui nyrkkiään kohti lattiatasolla häntä tuijottavaa paronia ja tämän palkollisia. ”Olen metsästämässä vaarallista Joulutähteä, koska kuulin, että sinä olet metsästämässä sitä! Enkä aio antaa sinun estää suunnitelmiani!”
Voitonhampaan lairdi ja VCS Viktorprisen kapteeni tuijotti tyrmistyneenä mustahaarniskaisen paholaisen silmiin. Meltdown ja Corrodér jakoivat hänen kanssaan hämmentyneitä katseita, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että hänen olisi otettava tilanne haltuun. Joulutähti? Niinkuin vanhan mataian sana ’joulu’?
”Niiiiiiin”, hän sanoi ja suoristi hitaasti ryhtinsä. ”Joulutähti, kuten hyvin tiesin jo etukäteen! En kyllä saa mitenkään nerokkaissa aivoissani prosessoitua, miksi sinä haluaisit sen!!! Mahdatko tietää itsekään?”
”Aliarvioit minut, paroni hyvä! Et tunne Mahdin pimeän puolen todellista… mahtia! Joulutähti on erittäin potentti voimanlähde, jonka avulla pystyn toteuttamaan kammottavan pahan suunnitelmani!”
Paroni haukkoi henkeään. Näinkö hänen voittonsa riistettäisiin hänen hyppysistään ennen kuin hän ehtisi sitä edes koskettaa? Ja vielä tämän miehen toimesta? Hän puristi kätensä nyrkkeihin.
”Hah! Erinomaista ekspositiota, siitä on kiitettävä! Mutta mikä saa sinut uskomaan, että ansaitsisit tämän… Joulutähden itsellesi? Minä sentään etsin sitä tuodakseni todellista tiedon valoa maailmalle tuolla alhaalla”, hän osoitti ulos aluksen ikkunasta, ”Aika hyvä syy, eikö? Todellinen herrasmies väistyisi tieltä!”
”Paroni, paroni, maailmalle?” Makuta nauroi jälleen kolkosti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että he ansaitsisivat todellista tiedon valoa? He mitättömät hyönteiset, jotka eivät ymmärrä sitä, minkä me kaksi tiedämme varsin hyvin: tulevaisuus odottaa tähdissä!”
Paronin viikset tussauttivat ulos kaksi suurta höyrypilveä kun hän puri hampaansa yhteen.
”Makuta Nui! Pyydän sinua kohteliaasti lopettamaan tällaisen toiminnan, että en joudu turvautumaan oikeustoimiin! En tiedä, näyttäisikö omistajuuskiista tästä aiheesta erityisen hyvältä kummankaan meistä brändin kannalta!”
Makuta näytti hetken hieman hämmentyneeltä.
”Brändin? En tiedä, huomasitko, mutta olen paha! Olen pahan avaruusimperiumin paha keisari, brändini on pahuus, ja tuskinpa sitä mikään oikeuskiista hetkauttaa, ehkäpä päinvastoin!”
”Okei, sinulla on kyllä pointti tuossa!” paroni totesi. ”En aivan täysin allekirjoita esteettisiä mieltymyksiäsi, mutta ’rokkaat’ tuota ’lookkia’ kieltämättä varsin hyvin!”
”Ah, kiitos! Etpä näytä pahalta itsekään, vaikka vähän pelkistetyn oloinen design teillä onkin.”
”Kiitos paljon, vanha veikko! Näetkö, univormujen värikoodaus kertoo keskinäisestä hierarkiastamme! Keltainen on upseeristo, sininen tiedeosasto, tuo vähän magentaan taittava on HR, vihreä on interpersoonallisen median tiimi…”
”Jawohl!” Wilhelm huudahti takaa. ”Ja punainen on miehistö! Meitä on kaikkein eniten!”
”Kyllä, kyllä, mahtava lisäys, poikaseni!”
”Meitä on niin paljon, että jos joku kuolisi, se ei oikeastaan edes haittaisi!” Wilhelm sanoi nyökkäillen innokkaana.
Muutama Makuta Nuin alaisista katsoi toisiinsa hieman hämmentyneinä. Wilhelmin lausunto jäi pariksi liian pitkäksi sekunniksi leijailemaan hiljaisuudessa.
”Niin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Mutta palatakseni asiaan… nähdäkseni tämän ’Joulutähden’ päätyminen Voitto Korporaatiolle on vain kohtuullista!”
”Se ei tietääkseni ole tuotemerkkinne”, Baby Fatt tuhahti kypäränsä takaa.
Paronin silmät kutistuivat viiruiksi. Hän nosti kätensä päänsä tasalle ja puristi sen nyrkkiin.
”Jos ’Joulutähti’ ei ollutkaan rekisteröity tuotemerkki… siitä tulee sellainen!”
”Riittää!” Makuta Nui ärähti. ”Olen saanut tästä tarpeekseni. Nyt, suonette anteeksi, minulla on Joulutähti napattavana. Teille sen sijaan sanon hyvästit. SOTILAAT!”
Jokainen hangaarissa seisova valkea hyönteissoturi tähtäsi molemmat aseensa kohti paronia ja tämän miehistöä.
”Tuli vapaa.”
Kuolettava hiljaisuus laskeutui. VCS Viktorprisen miehistö katseli kauhistuneina hyönteissotilaiden aseita. Wilhelm keinui malttamattomana paikallaan.
”Aika pahaa!” pöyristynyt paroni papatti. ”Johdonmukaista brändin ylläpitämistä, en voi kuin arvostaa!”
”Kiitos!” Makuta Nui sanoi hymyillen. ”Pyrin siihen!”
”Ja onnistut hyvin!” paroni naurahti. ”En voi kuin ihailla.”
Vapor tuijotti eteenpäin silmät ymmyrkäisinä.
”Hetki. Enkö minä vain ymmärrä, vai käskikö hän juuri teloittaa mei-”
Torakkamaiset olennot avasivat tulen.
Plasma-aseiden samanaikainen kuurouttava ulvonta täytti tilan, eivätkä nämä lopettaneet, ennen kuin kiväärien lippaat olivat tyhjiä. Savua nousi hitaasti Viktorprisen miehistön ympäriltä. Ammukset olivat polttaneet tiiviin renkaan heidän kaikkien ympärille, mutta miehistö näytti vahingoittumattomalta. Sotilaat olivat jotenkin onnistuneet ampumaan heistä kaikista ohi. Palojäljet suorastaan kehystivät heidän jalkojensa ympäristöä, ja osa ammuksista oli suhahdellut selvästi juuri oikealla hetkellä jalkojen välistä ja käsien alta.
Hyönteiset vain tähtäilivät joukkiota yhä tyhjin lippain hieman nolostuneina.
Makuta Nui tuijotti pöyristyneenä miehistön ympärillä savuavaa rengasta – ja myös savuavaa hangaaria, sillä suunnilleen kaikki paronin poppoota lukuun ottamatta oli ottanut osumaa; makutan omat kätyrit olivat heittäytyneet lähellä olleiden kanistereiden taakse suojaan.
”Senkin säkit!” Manu kiljui. ”Ette te nyt voi jumalauta olla noin huonoja!”
”Olemme puhtaita”, yksi torakkasotilaista mutisi hiljaa.
Manu hieroi leukaansa ja kihisi itsekseen.
”Muistin reseptistä varmaan jotain väärin… ehkä siinä kuningattaressa oli jokin pointtikin. Äh, en minä kyllä jaksaisi tämän takia soitella sille sihisevälle perslävelle, saatte kyllä luvan kelvata. Mitähän, jos asentaisin jokaiseen automaattitähtääjän, luulisi sen parantavan osumatarkkuutta! Mitenkäs, Viktor, eihän Voitto Korporaatiolla sattuisi olem-… hetkinen, seis!”
Manu ei selvästi tiennyt miten reagoida siihen, että paroni oli sujauttanut kätensä haarniskansa taskuun ja vetämässä sieltä paraikaa jotain. Se jokin ei ollut pyssy vaan näytti enemmän luulta. Kumiselta sellaiselta.
”Valitettavasti meidän on aika tehdä poistuminen, Makuta Nui!” paroni naurahti. ”Minulla on Joulutähti napattavana!”
Hän viskasi luun maahan, ja se vinkaisi. Sitten tuli hiljaista. Aika pitkäksikin aikaa.
”Okei?” Manu tiedusteli.
”Anna sille hetki”, paroni mutisi hermostuneesti.
Torakkasotilaat alkoivat iskeä aseisiinsa uusia lippaita.
”Iiiiihan pian.”
”No on se nyt kumma”, Manu ärähti. ”Baby Fatt, Gatill Mobler, Avallt Vavning ja ЯҰSҚ PЦDԐL, poistakaa paronin poppoo päiväjärjestyk-”
Silloin hirvittävä psykokineettinen visellys täytti huoneen, ja jokainen edellämainituista tarttui päistään kiinni irvistäen kivuliaasti. Aluksessa kaikui ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta.
”Minut on kutsuttu.”
Valkoista valoa hohtava sekarotuinen energiapiski ilmestyi sähköisesti rätisten heidän eteensä. Sen olemuksen toismaallisuus sai torakkasotilaat huutamaan kauhusta ja juoksemaan pakoon.
”Hahaa!” paroni naurahti. ”Hyvä tyttö!”
Todellisuutta taivuttava kvanttikoira heilutti häntäänsä innokkaasti. Sen silmistä näki ajan sydämeen. Paroni rapsutti sitä korvan takaa ja nosti katseensa omahyväisesti Makuta Nuihin.
”Kuten ne sanovat, ’paras mies voittakoon’!!!”
Koira tarttui innokkaasti puruleluun, joka vingahti hiljaa. Samalla suuri valkoinen valo nieli hangaarin. Sen kaikottua paronin poppoo oli poissa. Makuta Nui katseli ympäriinsä etsien edes pienintä jäännettä näistä…
… ja kuuli lasersäteen kirkaisun.
Viktorprisen rungosta singahtanut laser katkaisi koukut, joilla alus oli paikoilleen kahlittu. Pian makuta näki tähtilaivan kaasuttavan moottori radioaktiivisesti hehkuen ulos hangaarista.
”… hä.”
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Kuka on hyvä tyttö?” paroni hössötti. ”Kuka on hyvä tyttö?”
Vastaus kysymykseen kaikui kumeana ohjaamon jokaisesta metallipinnasta ja sai näytöt särisemään staattisesti.
”Minä olen.”
Viktorprisen ohjaamoon materialisoituneesta seurueesta vain puolet oli alkanut oksennella raivokkaasti teleportaation jälkeen, ja vain yksi kolmasosa itki. Hennosti läpikuultava koira, jota paroni rapsutti korvien takaa, leikki purulelullaan hänen yllään katossa.
Jätettyään koiran rauhaan paroni säntäsi kiireisesti kapteenin tuolinsa luokse.
”Asemiin, ystävät!” hän naurahti riemukkaasti. ”Ja täyttä vauhtia kohti Joulutähteä, jos se sitten ilmeisesti on sen nimi!”
Miehistö kävi töihin. Professori Meltdown ylikellotti aluksen reaktorin 150 prosentin tehoille. ЯФГФЯ skrollasi manuaalisesti tähtikarttaa varmistaen oikean suunnan, ja Tavish otti rohkaisuryypyn ja tarttui tiukasti ruoriin. XPlode alkoi kasata taistelu-/jahtisoittolistaa ja Vapor keitti toisen pannullisen kahvia. Corrodér komensi miehistön taisteluvalmiuteen. Wilhelm latasi plasmapistoolinsa ja kauhisteli kovaan ääneen, että mitä jos joku vaikka ampuisi häntä, sehän olisi aika ikävää.
Paroni tarttui kapteenintuolinsa käsinojista tiukasti. Hänen kasvoilleen nousi leveä virne, kun jokin punainen alkoi välkkyä keskellä päänäyttöä. Oliko se todella totta, kaiken tämän jälkeen? Avaruusalus korjasi kurssiaan ja kiisi ällistyttäviä vauhteja kohti Joulutähti-oletettua. Jokin pala oikeasta perämoottorista paukahti irti, kieppui hetken avaruudessa ja kolahti perässä lipuvan valtavan aluksen kärkeä vasten.
He tunsivat ympärillään voimakkaan tärähdyksen.
”Capitaine!” perämies huudahti. ”Makutan Toatähdentuhoaja-alus on perässämme ja ampuu meitä kohti!”
”Täysillä eteenpäin!” parkaisi paroni. ”Meitähän ne eivät kiinni saa!”
Makuta Nui katseli aluksensa valtaisan komentosillan korkeimmalla kohdalla seisovasta synkästä valtaistuimesta käsin ulos ikkunasta pakenevan paronin paatin lähentyvää perää.
”Kaikki etenee kuten olen ennalta nähnyt”, hän myhäili.
”Miten niin? Eikö alkuperäinen suunnitelma ollut likvidoida Voitto Korporaation pojot?” kyseenalaisti istuimen vieressä seisova Baby Fatt, se skakdi, hieman näreissään.
”Vaiti, Baby Fatt. Valmistautukaa sieppausoperaatioon. Paroni johdattaa meidät suoraan Joulutähden luokse.”
”Minulla on muuten, hei, ihan oikeakin nimi…”
”Hus, menetkös siitä jo.”
Uskomaton takaa-ajo universumin katon alla oli alkanut. Mikäli kukaan olisi ollut sitä seuraamassa, olisi näky ollut hämmästyttävä. VCS Viktorprisen moottorit puskivat pimeälle taivaalle kaksi radioaktiivista juovaa, joiden perässä eteenpäin itseään lonkeroillaan puskeva Toatähdentuhoaja sykähteli. Alusten välillä lennähteli plasmasäteiden tulitusta, mutta kumpikaan niistä ei saanut tehtyä enempää kuin raapaistua toisensa suojakilpiä.
VCS Viktorprise oli ehkä aluksista pienempi, mutta myös ketterämpi: kirkkaalla radioaktiivisella hehkullaan se alkoi saada huomattavaa etumatkaa. Hennosti punaisena hehkuva piste taivaalla oli ohjaamosta katsottuna jo hyvin selkeä. Paroni oli entistä varmempi, että he olivat saavuttamassa kohteen. Makutan kömpelö alus vain pieneni takana, ja Joulutähti kasvoi ja kasvoi!
Ennen kuin he ehtivät tehdä tähdestä sen selkeämpiä näköhavaintoja… muuttuivat kaikki komentosillan näytöt pelkäksi kohinaksi.
”Mitä kirottua?” paroni tuhahti. ”Osuivatko ne meihin?”
”Еи, парони. Нäыттää силтä, еттä кохде… он пелкäллä лäснäололлаан ламауттанут камералаиттеистомме”, navigoinnista kuului hiljaa.
”Hyvää työtä sinä teet, poikaseni!” paroni naurahti. ”Olenko se vain minä, vai onko kohde pelkällä läsnäolollaan lamauttanut kameralaitteistomme?”
”Oui, näyttää vaarallisesti siltä”, Corrodér sanoi. ”Onkohan se paljaalle silmällekään erityisen turvallinen?”
”Eh, ei pitäisi olla riskiä ainakaan mittausteni mukaan”, professori Meltdown sanoi hieroen päätään. ”Mutta jokin sen… olemuksessa estää datan saamisen kameroiden kautta. Ehkä jonkun kannattaisi käydä katolla tarkistamassa. Se voi kyllä olla, öh, melko lailla vaarallista.”
”Siellä on aika liukasta”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Capitaine, tehtävään tarvitaan miehistön jäsen, joka ei pelkää kuolemaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA katseli mietteliäästi komentosillalla rivissä seisovia punaiseen pukeutuneita miehistön jäseniä arvioiden näiden kauhistuneita katseita. Oli täysin ymmärrettävää, että kukaan heistä ei halunnut sellaiseen kuolemanvaaraan, paroni ajatteli, eikä huomannut laisinkaan, että hänen näkökenttänsä rajalla Wilhelm heilutteli tuskaisana molempia käsiään. Ei hän voisi olla niin vastuuton työnantaja, että asettaisi palkollisiaan tieten tahtoen sellaiseen vaaraan, johon nämä eivät olleet valmiita! Tätä miettiessään hän jätti rekisteröimättä Wilhelmin häntä kohti osoittaman lasittuneen katseen.
”Hyvät voitokkaat toverini! Tarvitsen vapaaehtoisen hyvin vaaralliseen tehtävään! Voin luvata tästä hyvästä valitettavasti vain lomabonuksia.”
”No fan nu, XPlode huokaisi pisteeltään. ”Minä voin mennä.”
”Kelpo mies!” paroni hihkaisi, ja kukaan ei kuullut Wilhelmin ulvahdusta.
VCS Viktorprise, Voitonhampaan paronin silmäterä, oli ottanut muutamalla reaktorin voimakkaalla sysäyksellä voittoaseman suuressa jahdissa. Makutan alusta hädin tuskin enää näki takana.
Avaruus tähtilaivan ympärillä oli jotenkin normaaliakin hiljaisempi, kun katolle aukeava luukku sihahti ja sisältä nousi skakdi punaisessa avaruuspuvussa. Hän varmisti selkäreppuunsa kiinnitetyn vaijerin tukevan kiinnityksen. Aluksen sisältä tuleva vaijeri löystyi hieman ja antoi varaa voittonautin etenemiselle.
DJ XPlode otti muutaman kokeilevan askeleen aluksen katolla. Hänen avaruuskypärässään kaikui tiiviisti hänen oma hengityksensä, avaruuspuvun piippaukset, radiolinjan kohina ja täysillä nappikuulokkeista pauhaava Darkhunterin milleniumin alun klassikko Boten Annakk. Basson jumputus toi hieman rauhaa skakdin sieluun, kun hänen katseensa vaelsi tähtitaivaan lohduttomassa pimeässä.
”Tässä Xplode”, skakdi lausui ja kuuli puheensa kaiun kypärän sisäpinnalla. ”Olen nyt noussut katolle.”
”Loistavaa, toveriseni!” paroniskapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi radiokohinan takaa. ”Tutkan perusteella meidän pitäisi alkaa olla jo melko lähellä ’Joulutähteä’, mutta viheliäiset näytöt eivät anna vieläkään minkäänlaista palautetta. Näkyykö se yhtään selkeämmin?”
Aluksen kurssi oli kuin olikin suuntaamassa kasvavaa punaista hohdetta kohti. Se leijaili jossain ehkä kilometrin päässä, ja näytti melko pieneltä.
”Ojdå”, Xplode sanoi siristäen silmiään.
Hän oli melko onnellinen, että oli jättänyt aurinkolasit kypäränsä sisään, jos ei muusta syystä, niin siksi, että tiesi näyttävänsä melko siistiltä ne päässä. Pieni heijastus hänen omista kasvoistaan kypärän pinnassa todisti tämän. Hän iski hieman silmää kuvajaiselleen.
Kuvajainen ei tosiaan ollut ainoa, mitä hän näki, vaikka hän juuttui sitä muutamiksi sekunneiksi tuijottelemaan. Lopulta hän havahtui kapteenin kysymykseen.
”Herr kapten, mä tykkään että se on ganska pieni. Enempää on vaikea sanoa.” ”Kuinka pienestä me puhumme, hyvä mies? Sellainen akilini-kentän kokoinen, vai satelliitti Sputvikin kokoinen vai mitä? Anna jotain vertailukohtia!”
”Paha sanoa”, XPlode sanoi. ” Aika paljon se on kyllä meidän alusta pienempi ma luulen. Pääseekö yhtään lähemmäs?” ”Kaiken aikaa! No mutta, loistavaa, loistavaa, siinä tapauksessa nappaaminen aluksen vetosäteeseen lienee lastenleikkiä?”
Linjan toisessa päässä olevan hiljaisen papatuksen perusteella kapteeni kuunteli hetken jonkun muun vastausta siihen. Kun tämä puhui taas, tämä kuulosti tuohtuneelta.
”Miten niin meillä ei ole vetosädettä? Älä viitsi! Mihin tämän aluksen budjetti on sitten käytetty? Ai ei budjetin takia. Kantokyvyn??? Minkä takia sinne ei nyt olisi yksi vetosäde mahtunut???”
Linjalla oli hetken taas hiljaista. Xplode otti muutaman varovaisen askeleen metallisella katolla. Jonkinlaiset kengät olisivat olleet ehkä aika kohtuulliset, mietti hän. Tai ehkä edes villasukat, oli täällä sen verran kylmä kuitenkin. Ehkä kära mormor jossain kaukana kotosalla tekisi sellaiset nimeämispäivälahjaksi.
Astellessaan eteenpäin hän huomasi, että jonkinlainen pikkukivien kuuro ropisi aluksen kattoa pitkin. Kulkivatko he jonkinlaisen avaruusromupilven läpi, vai putoiliko kiviä suoraan maailman katosta?
”Aaaaaaaiiivan!” paroni sanoi yhtäkkiä hyväksyvästi. ”Niin. Niiden laserien takia. Kyllä minä nyt ymmärrän. Täysin kohtuullista. Ah, XPlode?”
”Ja?” ”Näkyykö siellä mitään?”
”Ei nyt ole vieläkään ihan klar, mutta –”
Lause keskeytyi säikähdykseen.
Jokin alkoi sihistä ja kypärän hälytysjärjestelmä huusi paniikissa. XPlode kääntyili ympäriinsä… ja tajusi, että pieni ryöppy kiviä oli osunut hänen happisäiliöönsä. Varannot vähenivät uhkaavasti sihisten uskomattomalla vauhdilla.
”För helvete nu”, hän töräytti. ”Herr kapten, tilanne on nyt aika kusinen, enkä puhu nyt minun serkkupojasta.” ”Mikä hätänä, uljas voittonauttini???” paroni puhkui rohkaisevan karismaattisesti.
”Happi. Se loppuu aika kohta”, DJ Xplode sanoi ja hengitti jo aika pinnallisesti. ”Luoja paratkoon! Tule sieltä äkkiä sisään! Mutta vilkaise nyt kuitenkin ensiksi, miltä ’Joulutähteni’ näyttää, alamme tutkakuvien mukaan olla melko lailla lähellä!”
”Okej, teen niin.”
Hapenpuute alkoi tehdä jo melko kipeää ja aika hassuja juttuja aivoille. DJ XPlode yritti hengittää rauhallisesti säästääkseen happea mahdollisimman pitkään. Ainakaan kypärä ei ollut vahingoittunut. Jos sisään olisi päässyt myrkyllistä avaruusilmaa, olisi hänelle varmaan käynyt jo aika huonosti.
Silti, hapenpuute sai kaiken näyttämään melko lailla värikkäältä ja sumealta ja häikäisevältä. Päässä soi aika hurjat reivit, eikä Darkhunterin bassojumputus vähentänyt mielikuvaa. Kaikki sumeni hieman ja hänestä alkoi tuntua ns. ’höpöltä’. Viimeksi hän oli ehkä ollut näin pihalla… montako kesää taaksepäin se olikaan ollut, se Bio-Klaani PsyFest? Ne… ne olivat olleet aika hurjat jatkot ne. Mustat Lasit, DJ Peelo, Crudelis Diabolus, kovia tyyppejä, hiton kovia. Se paikallinen isokenkäinen toa tanssimassa pöydällä ja tarjoamassa shotteja järjestön piikkiin. Huhhuh.
Kaikki oli jo melko psykedeelistä usvaa ja värit sekoittuivat toisiinsa, kun XPlode katsoi tarkemmin lähestyvään Joulutähteen. Se oli todellakin melko pieni, ei ehkä yli kolmea kertaa häntä isompi. Eikä sen muoto kyllä muistuttanut mitään tähteä, minkä hän oli ikinä nähnyt.
XPlode ei voinut uskoa silmiään. Eihän… eihän se voinut olla…
Varmuuden vuoksi hän nipisti itseään, räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan.
Huhhuh, kun tekikin vaikeaa keskittyä katseella. Mutta oli vaikea sulkea mielikuvaa pois, varsinkin kun se lähestyi kaiken aikaa.
”Herr Kapten”, hän sanoi kylmä hiki otsalla. ”Minä, minä luulen että minä näen nyt sen Joulutähden.”
Linjan toisesta päästä kuului voitokas kohahdus. ”Aivan upeaa! Miltä se näyttää, hyvä mies?”
XPlode oli hiljaa hermostuneen hetken.
”Ojdå, tota, paroni? Tämä, minä en usko tätä ihan itsekään, ja vähän pelottaa sanoa se ääneen.” ”Ymmärrän täysin, ymmärrän täysin”, kapteeni sanoi äänessään suurta empatiaa. ”Kohtaamme kuitenkin mahdollisesti jotain ennennäkemätöntä. Tähti, joka on noussut maasta taivaalle? Kerää vain ajatuksesi. Ymmärrän hyvin, se on varmasti jotain mullistavaa!”
”No kun paroni”, XPlode mutisi, ”meillä kotosalla Skakdinaviassa oli kaiken sortin… satuja. Kylänvanhimpien tarinoita. Tiiätkö, keijuista, biomenninkäisistä, peikoista. Ojdå, ne peikkojutut oli ehkä lopulta ganska rasistisk, se on kuiteskin ihan oikea laji.”
Skakdin steltiläisen työtoverin ääni mutisi jotain linjan toisessa päässä. Kapteeni taas kuulosti kärsimättömältä.
”Görann, ystävä hyvä, minä tykkään saduista ihan yhtä paljon kuin sinäkin! Mutta mihin ihmeeseen tämä liittyy?”
”No… no kun oli yksi satuolento, sellainen aika pelottava sellainen, josta ma olen melko varma, että se ei ole oikea laji.”
Alus oli jo hyvin lähellä. Hän nielaisi.
Suuren, lihaksikkaan olennon jäntevä, nelijalkainen siluetti leijaili taivaankannen alla.
”P-paroni…”
”… ootteko te kuulleet hevosista?”
Kohina täytti näytöt aluksen sisällä. Paronikapteenin tyrmistynyt tuijotus pysäytti koko komentosillan.
”Hyvä mies, oletko sinä nyt aivan varma?”
DJ XPloden ääni kaikui radiosignaalin kautta. ”Öh. Valehtelematta on aika hassu olo. En oo ihan varma, onko tää unta. Hengittäminen on aika vaikeata.”
Corrodér vilkaisi kapteeniaan.
”Pitäisikö hänen tulla sieltä pois?”
”Görann, Görann hyvä!” kapteeni tokaisi. ”Ehkä se oli tarpeeksi! Joku muu voi nousta ylös ja öh… yrittää neuvotella tämän ’hevosen’ –”
Sitten helvetti repesi.
Kauhua herättävä kosmoksen läpi raastava hirnahdus kaikui aluksen rakenteita pitkin ja sai kylmät väreet kiirimään pitkin heistä jokaisen selkiä.
Pian sen jälkeen…
Jokin toinen ääni.
Suuri kuumuus ja valo täyttivät maailman ja koko alus vavahti. Kaikki kaatuivat, vaikkakin Vapor sai kaatuessaan juotua kahvikuppinsa loppuun eikä läikyttänyt tippaakaan.
Komentosillan automatisoitu hätäjärjestelmä, jonka tehtävä oli singota huone täyteen kipinöitä pienimmästäkin vastoinkäymisestä, käynnistyi jälleen. Koko alus vavahteli, keikkui ja ulvoi vertahyytävästi, kun metalli taipui, suli ja paloi.
”Mitä pyhän ja armollisen Randarakin nimeen täällä tapahtuu???” kapteeni kailotti roikkuen tuolistaan molemmin käsin. Koko ohjaamo kieppui ympäri ja painovoima vaihtoi suuntaa jatkuvasti.
”Aye aye!” Tavish karjui molemmat kädet ruorilla, paitsi se joka vauhdikkaasti tankkasi hänen kitaansa viskiä. ”Minä yritän tasata kurssin, mutta jostain syystä se ei onnistu!!!”
Toiset miehistön jäsenet takertuivat komentopaneeleihinsa, toiset poukkoilivat seiniä pitkin. Radiolinja aktivoitui taas. ”OJ OJ OJ OJ, ASIA ON SILLÄ LAILLA, ETTÄ SE AMPUI MEITÄ”, DJ XPlode huusi kovan kohinan takaa. ”MINÄ YRITIN VAIN OLLA YSTÄVÄLLINEN!”
”Tiedät, mitä sanotaan, hyvä mies! Älä lähesty hevosta takaapäin!!!” ”HERR KAPTEN, HEVOSIA EI OLE OLEMASSA!”
”No hiivatti, sitä suuremmalla syyllä! Olet kuitenkin hengissä?”
Komentosillan ikkunalasi pirstaloitui, kun metallisen vaijerin päässä roikkuva voittonauttiskakdi iskeytyi sisään purkupallon lailla.
Kaaos täytti ohjaamon ja iski kipinää. Alkoi olla kiusallisen ilmiselvää, että alus oli putoamassa kohti maata. Maata… ja ehkä jotain pahempaa.
”Voi ei”, kapteeni inahti.
Kauhu täytti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sielun, kun hän ymmärsi kohtalonsa hirveyden.
”Ei, ei tuontiveroja! Mitä tahansa paitsi tuontiveroja!!!”
Kun aavemainen ekvestrialainen karjahdus kaikui läpi avaruuden ja saavutti Makuta Nuin aluksen, kaikki sen sisällä olevat eläväiset vavahtivat kauhistuksesta. Kaikki paitsi aivan naama kiinni ikkunassa tuijottamaan rynnännyt makuta itse.
Valtava punainen valojuova oli ampunut tiensä ulos Joulutähdestä ja läpäissyt Viktorprisen rungon, halkaisten aluksen kahtia. Peräosa moottoreineen oli repeytynyt kokonaan irti ja kaasutti liekehtivänä hirmuista vauhtia toiseen suuntaan samalla, kun ehkä jonkun mielestä eräänlaista silinterihattua muistuttava etuosa kieppui villisti alaspäin.
Kilpailija oli ottanut ensiaskeleen ja hoidellut itsensä pois pelistä. Julma hymy nousi makutan kasvoille.
”Ahaa!” hän huudahti innoissaan. ”Nyt tiedän täsmälleen, mitä tarvitsen!”
Makuta syöksyi valtaistuimensa vieressä pöydällä makaavalle mustalle lippaalle. Kun hän napsautti sormiaan, lippaan kansi kiertyi spiraalimaisesti irti ja kohosi ilmaan lippaan yläpuolelle. Lipas ja kansi muodostivat hampaikkaalta kidalta näyttävän kokonaisuuden, jossa kansi leijaili yläleukana. Makuta survaisi kätensä lippaaseen, mikä Baby Fattin mielestä näytti hampaat huomioiden melko vaaralliselta, kaiveli hetken ja veti sitten esiin yhden porkkanan. Sitten hän työnsi toisen kätensä sisään ja hetken kuluttua veti esiin suuren nahkaisen pussin.
Makuta Nui käveli pahantahtoisesti hekotellen erään paneelin luokse ja sulloi porkkanan paneelista ulos työntyvään aparaattiin. Sitten hän avasi pussin ja tyhjensi sen sisällön – karkeaa valkoista jauhetta – aparaatin päällä olevaan suppiloon. Viimeiseksi hän väänsi aparaatin kyljessä olevasta vivusta, jolloin tämä alkoi naksahdella oudosti.
Makuta astui taaksepäin. Muutaman sekunnin kuluttua aparaatti lakkasi naksumasta ja alkoi syöstä ulos porkkanaa toisen perään, ja pian lattialla oli aimo kasa porkkanoita. Hetken kuluttua porkkanatulva lakkasi, ja kone naksahteli taas. Makuta veti vivun jälleen alkuasentoon sammuttaen koneen. Hän viittoili yhtä hyönteissotilaista nostamaan syliinsä niin monta porkkanaa kuin tämä jaksoi kantaa. Kohteeksi porkkanoille hän osoitti aparaatin vieressä seisovan sammion.
Kun sotilas oli työnsä tehnyt, makuta veti jostain haarniskansa syövereistä esiin kultaa kimmeltävän pullon ja kaatoi sen sisällön sammioon porkkanoiden päälle. Sen jälkeen hän alkoi sekoittaa sammion sisältöä suurella kauhalla.
”Mitä ihmettä”, kyseenalaisti Baby Fatt jälleen.
”No kultaporkkanoita, tietysti”, Manu sanoi, olihan se ilmiselvää – ainakin osalle lukijoista. ”Ai niin, perhana. Olisi pitänyt ehkä ottaa yksi takaisin varastoon. Nyt minulla ei taida olla enää tavallisia porkkanoita.”
”Kamalaa.”
”Oletkos siinä.”
Kultaporkkanoiden sekoituttua oli aika toimia. Sotilaat pakkasivat porkkanat tiheähköön metalliverkkoon ja survoivat verkon asianmukaisen laitteen sisään.
Pian aluksen siitä kohdasta, jonka olisi muuannen paroni katsonut olevan Kanohi Kraahkanin otsa, työntyi ulos jonkinlainen siima, jonka päässä verkon täydeltä kultaisia porkkanoita roikkui. Krottikalamainen ilmestys jäi lipumaan paronin palasiksi pamahtaneen risteilijän jäänteiden ympärille kuin peto saalista vaanimassa.
Ja pian, jotain tapahtui. Avaruudessa näkyi jälleen valoa.
”Laittakaa päähän”, Manu sanoi ojentaen nimetyille kätyreilleen valtavat pullonpohjalinssiset pimeännäkökiikareita muistuttavat lasit. Lasit näyttivät tosin siltä kuin ne olisi tarkoitettu viisi silmää omaavalle olennolle, jollainen yksikään heistä – makuta mukaan luettuna – ei ollut.
”Mitä nämä ovat?” kysyi Gatill Mobler, se karmiva schiludomilainen.
”Ne ovat kehittämäni suojavälineet, jotka olen nimittänyt hevonpaskalaseiksi”, makuta vastasi.
”Hä”, kyseenalaisti jälleen Baby Fatt, tällä kertaa lähinnä, koska oli skakdi ja siten ymmärsi, joskin tahtomattaan, mitä nimi tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä seuraavaksi makuta sanoi:
”Jos ette laita niitä päähänne, en lupaa, etteivät aivonne räjähdä Joulutähden nähdessänne! Sen metafyysinen olemus voi hyvinkin olla sellainen, että sen katsominen paljain silmin polttaa teidät pois olemassaolon armottomasta todellisuudesta.”
Kätyrit tekivät työtä käskettyä ja nostivat lasit kasvoilleen. Baby Fattista tuntui melko kummalliselta. Vähän kuin olisi vetänyt viisitoista pulloa shasalgradilaista votkaa mutta tasapainoaisti olisi säilynyt.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
”Näen aika outoja juttuja”, sanoi Gatill Mobler, se schiludomilainen.
”Kuuluuko näiden kanssa”, kysyi Avallt Vavning, se droidi, epävarmana siitä, olisiko hänen kuulunut nähdä outoja juttuja, ”tuota, nähdä, öh, outoja juttuja?”
”No en minä nyt näkemistä niillä pyri estämään, että joo kai”, Manu tuhahti. ”Ne vain suodattavat… tiettyjä metafyysisiä todellisuuden tasoja niin, että näette… hmm, joidenkin juttujen… hmm, taakse. Tai läpi. Ja se toivottavasti vähentää hevoseksistentiaalisen kriisin vaaraa.”
Baby Fatt ainakin näki outoja juttuja. Ensinnäkin, joka puolella hänen ympärillään leijaili jonkinlaisia neonväreissä – enimmäkseen magentan, violetin, punaisen ja oranssin – väreileviä kuplia, jotka katosivat, jos niiden kulkua rupesi tarkemmin seuraamaan. Ne olivat hieman utuisia, eivätkä kovin pysyviä. Toiseksi, kun hän katsoi ulos ikkunasta, syvälle avaruuteen, hän näki metallisen muurin, joka ei näyttänyt lähestyvän lainkaan heitä, vaikka he lähestyivät selvästi sitä. Mistähän siinäkin oli kyse? Kolmanneksi, kaikille makutan arjalaissotilaille oli ilmestynyt leveä, sairas virne, jonka olisi pitänyt olla mahdoton niillä suilla, jotka niille oli niiden luoja suonut. Niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen ammottavina kuiluina, kuin kirkuen salaa ”KOKAIN”, mitä ihmettä se sitten makuta-kielellä tarkoittikaan.
Palkkionmetsästäjä oksensi vähän suuhunsa, mutta hänen epäkäytännöllinen kypäränsä esti häntä sylkemästä suunsa sisältöä muualle kuin hänen omille kasvoilleen. Hän etsiskeli paikkaa, jossa voisi turvallisesti poistaa lasit ja kypäränsä joutumatta hevolvetilliseen vaaraan, mutta asiaa ei helpottanut, että näytti siltä kuin joka paikka olisi ollut täynnä jotain ihmeen hau-kasvoisia tonttuja, jotka alvariinsa väistivät hänen tieltään pois, etteivät tulisi tallatuiksi.
Hän hyppäsi, tai oikeastaan kompuroi, alemmalla kannella sijaitsevalle osalle komentosiltaa, poisti sitten lasinsa ja kypäränsä ja sylkäisi.
”Skarrarrar”, hän karjahti. ”Onko teistä muistakin tämä aika perseestä?”
”Tämä… on oikeastaan aika mukavaa”, kuului Gatill Moblerin, sen schiludomilaisen, vastaus ylemmältä kannelta.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
Gatill Mobler tuijotti ulos ikkunasta suoraan kultaporkkanoiden tyhjyydessä siiman varassa leijuvaa varantoa. Jonkinlainen muodoton, ehkä hieman kaasumainen entiteetti pyöri sen ympärillä kuin piraijaparvi saaliin kimpussa. Porkkanat näyttivät säteilevän jonkinlaista vihertävää valoa, joskin valo koostui osittain nesteestä. Tai jotain sinne päin… asiaa oli melko vaikea kuvailla, lepakko-koi tiedosti. Lisäksi entiteetin ympärillä nousi ilmaan punertavia epäilyttävästi sydämeltä näyttäviä muotoja, jotka katosivat hyvin nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Hän yritti sanallistaa näkyään, mutta Baby Fatt ei ehkä kuullut häntä kovin hyvin alakannelta, eikä hän oikein tiennyt, kiinnostiko Avallt Vavningia tai ЯҰSҚ PЦDԐLia tarpeeksi. Ensin mainittu oli robotti, jonka epävarmuuden perusteella tämän näkökokemus ei välttämättä hirveästi vääristynyt laseista, ja kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä shasaali oikeastaan näki, sillä tämä ei ollut järin hyvä sanallistamaan tuntojaan, mikä ehkä myös selitti lihakirveen ja yleisen murhanhimoisuuden. Tai sitten ei.
Makuta Nui sen sijaan teki jotain kummallista. Tämä oli hälyttävän lyhyessä ajassa kasannut komentosillan suurimpaan avoimeen kohtaan jonkinlaisen piirin.
Lattiaan oli maalattu ehkäpä jonkin otuksen verellä (se oli sinistä; mistäpä noista tiesi) monimutkainen kuvio. Kerettiläinen riimu käsitti ainakin ympyrän, jonka sisällä oli muutama erilainen monikulmio. Ympyrän kehälle oli aseteltu eri monikulmioiden kulmiin vyötärönkorkuiset obsidiaaniset pilarit, joiden päällä paloi sinistä savua syöksevä purppurainen liekki. Ei varmasti järin hyvä ilmanvaihtojärjestelmälle.
Keskellä piiriä makutalla oli niinikään vyötärönkorkuinen rumpu, jonka runko oli koristeltu samoilla muinaisilla riimuilla, joita makutan haarniska oli täynnä. Rummun pinkeän kalvon päällä pomppi täysin itsenäisesti ehkäpä jonkinlaista luuta muistuttava valkea kapula, joka kutsui rummusta syviä kumahduksia. Taikakalun ympärillä makuta tanssahteli tavalla, jonka vastapuolen ’dänkki jäbä’ olisi ehkä osannut yhdistää muinaiseen musiikkityyliin, josta kutsumanimensä oli saanut myös tanssilattioiden yllä riippuva peilipallo.
Gatill Mobler (yhä se schiludomilainen) ei ollut aivan varma, kuinka suuri osa hänen juuri näkemästään oli oikeasti totta ja kuinka suuri osa epäilyttävien kakkuloiden aiheuttamaa sairasta hallusinaatiota. Makuta loitsi jotain muinaisella kielellä, jonka alkuperää tai puhujayhteisöä Gatill Mobler ei osannut edes identifioida.
Ennen kuin lepakko-koi ehti kysyä, mitä helvettiä edes oli tekeillä, alkoi ulkona tapahtua.
Porkkanaa mussuttavan mystisen entiteetin ympärille muotoutui punaisesti säkenöivä kalvo, joka muistutti veden pintaa. Pian olento oli täysin pallomaisen kalvon nielaisema, ja ilmeisesti se huomasi tämän, sillä pallon sisällä puhkesi myrsky: hirnahdus kajahti ilmoille, ja näytti siltä kuin mustat pilvet olisivat täyttäneet säkenöivän kuplan ja syösseet salamoita kohti sen pintaa; vaan kalvo piti eikä särkynyt salamoinnin edessä.
Mekaaninen koura työntyi esiin aluksen kyljestä pidellen orgaanisesta hyytelöstä muovatun näköistä astiaa. Kun koura oli riittävän lähellä myrskyävää punaista kuplaa, se kaappasi tämän kapseliin, minkä jälkeen kapselin suuaukko sulkeutui itsestään yksinkertaisesti kuroutumalla umpeen. Sitten käsi vetäytyi takaisin alukseen tuoden kapselin mukanaan.
Innokkaasti nauraen Pohjoisen Noita ja sivutoiminen pimeyden lordi marssi komentosiltaa pitkin viittoen alaisiaan mukanaan. Hän johdatti nimetyt alaisensa suureen hangaariin, jossa Toatähdentuhoajan sisälle kapselia veti suuri koura. Pneumaattiset nivelet rutisivat ja kapseli kolisi ja paukkui, kun jokin sen sisälle vangittu yritti raivokkaasti päästä ulos.
Valkeat hyönteissotilaat näyttivät kunniaa herralleen. Hangaaria pitkin kuljetettiin rapujalkaisella rahtialuksella jotain värikästä ja hämmentävää.
Rahtialuksen lavalta laskeutui metallinen aparaatti, jonka sinisestä rungosta kurottui neljä mekaanista raajaketta: kaksi limenvihreää, yksi hiekanruskea ja yksi tummanvihreä. Jokainen ylös sojottavista raajoista piteli kärjessään suurilta zamor-laukaisimilta näyttäviä aseita, ja yksi vastaava sojotti myös sen rungosta. Hyönteissotilaat levittivät eriskummallisen aparaatin kuin laskeutumisalustaksi kolisevan kapselin alle.
Kun suuri teräskoura laskeutui asettamaan kapselin laitteen päälle, päästi Makuta Nui ulos erittäin paholaismaisen naurun.
”Voimaa!” tämä käkätti. ”RAJOITTAMATONTA VOIMAA!”
”Aika melodramaattista”, hörähti Gatill Mobler (lepakkoi).
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL (shasaali) osuvasti.
”Sinä… sinä”, mutisi Baby Fatt, joka oli juuri ja juuri ehtinyt näkemään uudelleen kypäränsä ja lasinsa päähänsä aseteltuaan ja ylemmälle kannelle palattuaan, mikä ulkona porkkanoita mussuttamassa oli ollut, ennen kuin kapseli oli nielaissut sen sisäänsä. Eihän se mitenkään ilmiselvä näky ollut ollut, mutta epämääräisesti kuplassa poukkoillut olento oli kuitenkin muistuttanut skakdia myyttisestä eläimestä.
”Tiedätkö sinä”, hän sai sanottua, ”minkä kanssa olet tekemisissä?”
”Tiedän hyvinkin, Baby Fatt”, makuta vastasi. ”Pidätkö minua hölmönä?”
”No, ehkä? Jos tuo juttu on yhtään niin vaarallinen kuin legendoissa, se on vaarallinen.”
”Kaikki, mitä on tapahtunut, on tehnyt niin minun suunnitelmani tahtiin”, makuta vakuutteli, mutta ei suinkaan vakuuttanut skakdia, joka jatkoi mutisemistaan itsekseen.
”Ja nyt”, Manu sanoi ja virnisti, ”on aika päteä paronille.”
Viktorprisen sisällä oleva kaaos ei ollut juuri rauhoittunut. Painovoiman suunnan vaihtuminen tasaiseen tahtiin teki sisällä operoimisesta melko lailla haastavaa, mutta poikkeuksellisiin tilanteisiin tottunut Voitto Korporaation miehistö teki parhaansa muuttuneessa tilanteessa. Pidettiin pikainen henkilöstöpalaveri. Päädyttiin huomaamaan, että palaveria vaikeuttivat ilmoille sinkoilevat kipinät, yleinen hallitsematon kirkuminen, hallitut tulipalot sekä läsnäolevan henkilöstön tiivis vaihtuvuus heidän sinkoillessaan ympäri komentosiltaa. Melko yksimielisesti kapteeni & CEO DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sinetöimällä päätöksellä päätettiin pitää vähintään kahvin mittainen tauko, että läsnäolijat saisivat ajatuksiaan hieman kasaan.
Avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja kofeiinivastaava Vapor otti asiakseen operoida keittimen kanssa painottomassa tilassa. Hirvittävän huudon ja paukkeen vallitessa hän jätti tarkistamatta liian tarkkaan, kuinka moni halusi kupillisen, ja keitti suosiolla täyden pannullisen. Sivupöydällä rauhallisesti kahvia keittimeen mittaileva sininen peikko nuuhki purujen kotoisaa tuoksua ja keräili ajatuksiaan. Hänen takanaan kilttiin mahdutettu draakki törmäili seiniin aluksen irtonainen ruori käsissään.
”Mites Tauskille”, Vapor sanoi olkansa yli. ”Jätetäänkö kuppiin viskivaraa?”
”AYE AYE”, Tavish karjaisi. Sitten painovoima sinkosi hänet takaisin toiselle puolelle komentosiltaa.
”Entäs proffa?” Vapor huudahti. ”Halusitko kahvetta vai kuitenkin teetä?”
”Öh, teetä kiitos!” Meltdown mutisi. Hän hakkasi komentopisteellään PERUUTA-näppäintä kaksin käsin.
Professori oli melko vakuuttunut, että reaktorin sisältävän osan alusta irtoaminen aluksen ohjaamosta ei ollut mitenkään täysin peruuttamaton ongelma heidän kannaltaan. Hän oli myös melko vakuuttunut, että reaktorihenkilöstö oli kyllä mahtunut kaikki pakokapseliin. Eikä se reaktori edes räjähtäisi osuessaan maahan. Tai ainakaan kovin pahasti. Tai kovin todennäköisesti osuisi mihinkään asutuskeskukseen.
DJ XPlode poukkoili rytmikkäästi komentonäytöstä toiseen yhä avaruuspuku päällä. ЯФГФЯ oli hyväksynyt kohtalonsa ja pyöri komentosillalla eestaas kädet lannistuneesti sivuillaan. Takapeilistä roikkuva Wilhelm huusi innokkaasti, että lupaisi toimia pehmusteena paronin laskeutumiselle mikäli alus nyt sitten sattuisikin osumaan maahan.
Ihmekoira Laikarakk leijaili läpikuultavana komentosillan läpi ja toi kapteenille purulelun, jonka tämän lannistunut käsi oli heittänyt noudettavaksi.
Murheen murtama DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli onnistunut köyttämään itsensä tiiviisti kapteenintuoliinsa ja katseli viikset lannistuneina ympäröivää sekasortoa. Hänen perämiehensä Corrodér piteli tiukasti kiinni komentopaneelista aivan vieressä ja joutui aika ajoin nappaamaan barettinsa ilmalennosta takaisin päähänsä.
”Tämä on farssia, Corrodér, aivan täyttä farssia!” paroni pihahti pontevasti.
”Oui.”
”Miksi näin käy aina meille, jotka haluamme vain parantaa maailmaa? Onko tämä todella se taakka, joka altruistin on kannettava?”
”Enpä tiedä. Paha sanoa mitä tästä pitäisi oppia, capitaine.”
”Kieltäydyn ottamasta tästä mitään opetusta! Ainakaan tämä ei voi tästä enää pahentua!” paroni kivahti.
Sillä hetkellä kommunikaationäyttö alkoi välkkyä ja soida.
”Corrodér, sano minulle, että tuo ei ole se tämän pöyristyttävän farssin dramatis persona, jonka sen vahvasti teorioin olevan.”
”Haluatteko että valehtelen teille, capitaine?”
Kapteeni nyökkäsi.
”Se lienee serkkunne Bartyrak af Nebula-Anderson raportoimassa ekskursioltaan Loch Nebulan järvelle.”
Paronin ilme muuttui ärtyneeksi.
”Corrodér, älä valehtele minulle!”
”… capitaine…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huokaisi syvään, tarttui kaukosäätimeen ja vastasi puheluun. Kipinää iskevälle näytölle ilmestyi synkkää taustaa vasten tuttu varjojen naamio.
”No mutta ettei se ole itse DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… kailotti Makuta Nuin raivostuttavan mahtaileva ääni kaiuttimesta niin, että kaikki kuulivat.
”Paroni, paroni! Onnesi näyttää kääntyneen. Kuinka siellä putoavan hylyn sisällä hurisee? Varmaan aika kovaa, kun näytätte putoavan melkoisella vauhdilla.”
”On kieltämättä mennyt paremminkin, Makuta Nui!” pahastunut paroni paasasi. ”Oletko soittanut minulle rehennelläksesi? Olen jo niin maassa, että en tiedä mikä oloani voisi enää pahentaa!”
”Capitaine, emme ole maassa vielä ainakaan noin 30 sekuntiin.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti tyrmistyneenä eteenpäin hetken, ja nosti katseensa taas näytölle.
”Niin, mitäs asiaa sinulla nyt sitten olikaan???” ”Arvelin vain, että haluaisit nähdä viimeisimmän päivityksen projektini etenemisestä”, makuta vastasi. ”Sieppasin Joulutähden, ja nyt se saa toimia voimanlähteenä Punatähdensurma-aseelle!”
Paronin katse kirkastui ja täyttyi kauhusta, kun hän kuuli tutun nimen.
”Tarkoitatko…”
”Tarkoitan juuri sitä Punatähdensurma-asetta, jonka löysin Voitto Korporaation hyllytettyjen projektien varaston hyllystä pölyttymästä! Aika edesvastuutonta jättää tällainen, öh, kaunokainen viimeistelemättä, joten otin vapauden tehdä niin.”
”Lakkaa huijaamasta, Makuta Nui! Tiedän, että yrität päästä ihoni alle harvinaisen epäherrasmiesmäisesti tuolla! En olisi ikinä ollut niin edesvastuuton, että säilyttäisin sitä hyllytettyjen projektien varastossa! Me molemmat tiedämme, että hoidin sen byrokraattisesti erään salaisen järjestön suojelukseen Välisaarilla!”
”No siis okei. Myönnän, että halusin näyttää ’coolimmalta’, vai miten se nuoriso nykyään sanoo, kuin millainen tilanne ehkä oli. Juttuhan on, että minä ikään kuin omistan sen saaren. Tai no, paikallinen ylläpito olisi ehkä eri mieltä. Mutta joka tapauksessa, oletkos miettinyt, että sinne sen, öh, asuntoon voi vain esimerkiksi kävellä ja ottaa sen matkaan? Ja sitten parannella sitä huomattavasti! Valitettavasti paranneltu versio tarvitsi… tavanomaista vahvemman virtalähteen!”
Hikikarpaloja lipui paronin kapteenillisen katseen yllä. Makuta Nui, katala konna, oli todella jallittanut häntä tässä intellektuaalisessa miekkailussa, joka heidän yhteinen taipaleensa oli ollut! Hän kun luuli kyseisen superaseen olleen kuin herran kukkarossa uudella ja uljaalla poliittisella turvallaan Bio-Klaanin jäsenenä! Mahdollisuudet, jotka kiipivät hänen tajuntaansa, olivat toinen toistaan pelottavampia.
”Se voima… ” hän haukkoi henkeään. ”Luuletko tosiaan, että voit, paremman sanan puutteessa ’valjastaa’ sen???”
”Mitättömät kykysi eivät mahda mitään Mahdin pimeälle puolelle! Joulutähden suurin kauhu on eksistentiaalinen; sen ’valjastaminen’ ei ole minulle erityisen vaikeaa. Ja katso! Uuden virtalähteeni kanssa Punatähdensurma kykenee tuhoamaan Initoin lisäksi kokonaisia saaria… uskoisin. Kykenen räjäyttämään yhdellä laukauksella vaikka koko Xian helvettiin, varmaan! Se olisi kätevää, jos olisi vaikka veroja rästissä.”
Paroni pysähtyi hetkeksi aloilleen. Hänen alaisensakin olivat vain keskittyneet kuuntelemaan. Ainakin ne jotka eivät tällä hetkellä pyörineet komentosiltaa pitkin tai valuneet tuulilasilla.
”Mitä… mitä sinä aiot tehdä sillä?” hän tokaisi.
”Öh… tuota… minä aion räjäyttää sillä jotain tärkeää! Se olisi varmaan aika siistiä!”
Paronin kädet puristuivat nyrkeiksi vasten kapteenintuolin käsinojia.
”Senkin ryökäle! Hanki oma superaseesi!”
”Äläs nyt, paraskin puhumaan! Minä vähän raaputtelin tätä maalipintaa tästä, ja täällä alla lukee ’kopirait Tuli Lor-’”
”JA SITÄ PAITSI tuohan kuulostaa todella vastuuttomalta”, paroni keskeytti äänekkäästi. ”Ennen kaikkea vastuullisen tieteellisen prosessin kannattajana en voi hyväksyä tällaista toimintaa!”
”Ai mitä? Et muka räjäyttäisi Xiaa vain, koska pystyisit?”
”Minä… en!” kapteeni kivahti, mutta tunsi itsensä poikkeuksellisen voimattomaksi.
”Ookoo, ookoo. Ei siinä mitään. Moraaliset periaatteet ja niin edelleen. Onhan niitä hyvä olla, kai. Mutta joo, ei minulle mitään sen kummempaa asiaa ollut. Soitellaan vaikka sitten, kun olet takaisin kotona.”
Paroni vain murahti jotain, jonka olisi voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Sen myötä näyttö pimeni ja vain haamukuvajainen Makuta Nuin maireasta hymystä jäi hänestä jäljelle.
Siinä laskeutuneessa hiljaisuudessa paroni tunsi syvää lannistuneisuutta. Tai siis ei siellä hiljaista ollut. Millään peevelin tasolla. Vain täysi daiju väittäisi muuta. Kauhistuttavaa vauhtia maata tai merenpintaa kohti kieppuva avaruusaluksen etuosa huusi kuin syötävä. Aika kovaa huusi myös useampi miehistön jäsen, jotka törmäilivät näyttöjä ja tutkalaitteistoja päin kuin jonkinlaisessa avaruusflipperissä. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli siitä melko tympääntynyt. Kehtasivatkin pitää moista meteliä silloin, kun hänellä oli ”hetki” meneillään! Hankkisivat oman ”hetkensä”!
”Herra kapteeni”, Tavish karjui singahtaen hänen ohimonsa ohi. ”Kuolemmeko me????”
”Joo, ehkä”, kapteeni sanoi kohauttaen massiivisia olkiaan. ”Mutta hän vei minun Joulutähteni!”
Tavish törmäsi aluksen päänäyttöön ja sai siitä kiinni. Hänen jurmuille draakinkasvoilleen nousi pilkahdus kauhua.
”Haggis Nui armahda”, hän sanoi haukkoen henkeään. ”Voiko tämä olla todellista???”
”No niinpä!” kapteeni sanoi täräyttäen tuolinsa käsinojia kahdella nyrkillä. ”Minullakin on vähän vaikeuksia uskoa! Tiesin Makuta Nuin toiminnan epäherrasmiesmäiseksi, mutta tuolla lailla pyyhältää paikalle nappaamaan toisen palkinto aivan silmien edestä? Se on pilkkaa, Tavish, pilkkaa!!!!”
”Niin siis kuolemmeko me”, draakki inahti.
”Totta kai! Kaikki kuolevat joskus! Ei sitä nyt voi joka ajan hetkessä murehtia, vaan pitää nostaa katse tulevaisuuteen!”
”Uh…”
Muutama punapaitainen miehistön jäsen oli muodostanut ketjun pitääkseen itsensä paremmin kiinni yhdessä niistä harvoista paneeleista, jotka oli pultattu lattiaan. Suunnitelma toimi siihen asti, kunnes ympäriinsä lentelevä nestekidenäyttö kolahti heistä ensimmäistä päähän.
”… paroni hei, me kuolemme aivan pian”, Tavish sanoi selvästi hieman laskuhumalaisena.
”Haluatko, että myönnän sen ääneen?” paroni huokaisi. ”Kyllä, niin varmaan käy. Mutta se Joulutäh-”
”Komm, süßer Tod”, kattoa pitkin pyörivä Wilhelm hykerteli silmät kiiluen.
”Антеекси”, ЯФГФЯ sanoi apeasti lentäessään jälleen komentosillan läpi, ”мутта йос сиитä еи олиси лиикаа ваиваа, воисико йоку кексиä йотаин?”
”Hyvä että olet samaa mieltä!” paroni tokaisi. ”Minustakaan tämä ei voi jäädä tähän! Minusta meidän pitäisi näyttää Makuta Nuille tupen rapinat! Ehkä jopa itse tuppi????”
”Capitaine”, Corrodér sanoi ankeana. ”Ei sillä, että kyseenalaistaisin teitä, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin ette aivan ymmärtäisi tilanteen, miten te sanotte, gravitaatiota.”
”Haha, hauska vitsi!” paroni naurahti.
Sitten hänen hymynsä hyytyi.
”… Corrodér, sano tuo uudelleen.”
”… pardon?”
”Ei tuo!”
”… tarkoitan, että mikä uusiksi?”
”Gravitaatio! Puhuit gravitaatiosta! Sano se uusiksi!”
”Capitaine… en nyt valehtelematta muista, mitä tarkalleen vasta sanoin.”
Kapteenin kasvolla oli kivulias hymy.
”… voitko vain sanoa sanan ’gravitaatio’? Tämä ei toimi muuten. Minulla on aika hyvä juttu. Voi kuule. Se on tosi hyvä.”
Syväläinen oli hetken hiljaa.
”Gravitaatio?”
Sen kuullessaan paroni näytti siltä kuin hänen yläpuolellaan olisi syttynyt lamppu. Syttyikin. Tuleen. Se sinkosi ympäriinsä lasinsiruja, joista yksi osui erästä miehistön jäsentä silmään ja tämä huusi.
”Corrodér, vanha veikko, senkin nero! Gravitaatio, sehän… äh. Helvetti. Minä unohdin, miten muotoilin tämän äsken. Se oli todella viisaasti muotoiltu.”
”Minä kyllä uskon, capitaine.”
”Niin siis mutta pointti oli… gravitaatio!!! Se on! Hyvä! Asia! Tosin joskus huono! Kuten nyt, kun se tappaa meitä! Mutta!!!”
Hän käänsi katseensa ohjaamon takaosaan. Liekkien ja savun ja kipinöiden keskellä seinällä hänen huomionsa kiinnitti erityisesti eräs asia: lasikaappi, joka kehotti ystävällisesti hätätilanteessa rikkomaan itsensä. Ja lasin takana oleva kaksikärkinen keihäs, jonka terien väliseen aukkoon valo ympäriltä katosi.
Paroni virnisti ja nykäisi auki turvavyön, joka häntä kapteenintuolissaan piti… ja päästi itsensä menemään.
Painovoima oli valitettavasti sillä hetkellä eri suunnassa kuin paroni oli arvellut, joten hän ensin löysi itsensä Tavishin sylistä. Lasinsirpaleet, miehistön jäsenet, huuto ja kauhu pyörivät karusellina, kun pyörivä ohjaamo vaihtoi painovoimaa… kunnes paroni putosi suoraan kohti lasikaappia.
Lasi pirstoutui paronillisen nyrkin (ja sen perässä saapuvan kehon) alla. Lattialla, joka oli ollut aiemmin seinä, pyörivä paroni syleili pitkää tummaa sauvaa ja veivasi toisella kädellään kampea, jolla siihen saatiin manuaalisesti virtaa.
”Äkkiä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi. ”Auttakaa minut joku katolle!”
Ne miehistön jäsenistä, jotka olivat sillä puolella alusta eivätkä aktiivisesti ilmalennossa, kierivät lattiaa pitkin kohti paronia. Tämän kasvoille nousi hitaasti leveä hammashymy.
Normaalisti hän toimenkuvassaan paikkasi reikiä. Kohta hän tekisi sellaisen.
Villisti kieppuva silinterihattumainen avaruusromu alkoi hieman tasata kulkuaan suoraksi joskin kiihtyväksi liikkeeksi, kun sisällä olevat miehistön jäsenet olivat onnistuneet käynnistämään sopivia hienosäätöön tarkoitettuja turbiineja. Hatun katolle aukeavasta luukusta työntyi ainakin neljän käsiparin kannattelemana sen kapteeni, joka yritti parhaansa mukaan olla pyyhkiytymättä pois ilmavirran viemänä. Käsissään hänellä oli ratkaisun avain. Ilmavirta puhalsi paronin viikset vasten hänen kasvojaan. Tappavasta viimasta huolimatta hän virnisti syvään.
Paroni kykeni nyt vapauttamaan mustan aukkonsa – ja sen hän totisesti teki.
Pienikokoinen singulariteetti syöksyi ulos tämän sauvan kärjestä ja sinkoutui aivan aluksen eteen sen kulkusuunnassa. Musta pallero räjähti voimakkaalla pamahduksella noin 50 senttimetriä isommaksi heidän edessään ja alkoi pitää suorastaan slurppaavaa ääntä.
Luukku aluksen katolla kolahti kiinni. Metallinen lieriö alkoi viipottaa toden teolla kohti maailmaa syövää palleroa.
Mustan aukon gravitaatiokenttään tultuaan – tai pikemminkin mustan aukon gravitaatiokentän ilmestyttyä sen eteen – joutui alus pienen mutta äärettömän tiheän objektin kiertoradalle, ja paronin laskelmien mukaan riittäisi vain päästä pois kyseiseltä kiertoradalta juuri oikealla hetkellä, jolloin he sinkoutuisivat kohti makutan aluksen kulkusuuntaa. Nerokasta!
Sitten pitäisi vielä keksiä, miten kiertoradalta pääsisi pois.
”Voitto Korporaatio voittaa jälleen!” paroni puuskutti laskeutuessaan takaisin komentosillalle.
”Mustan aukon lämpötila on 1,5324 · 10–14 Kelviniä!” tiedotti avaruusmeteorologi Vapor paronin palattua. ”Se on aika paljon!”
”Se on itse asiassa aika vähän”, Meltdown tuumasi. ”Melko lähellä absoluuttista nollaa!”
”Joo mutta se on aika paljon mustalle aukolle! Ja lämpötila kasvaa koko ajan! Aika nopeastikin vielä!” Vapor vastasi.
Paroni kurtisti kulmiaan. Aivan kuten hänen hypoteesissaan.
”Voiko olla…” paroni pohti pahaenteisesti, ”että singulariteetin lämpötila lähestyy kriittistä pistettä??”
Viktorprisen ohjaamo pyöri yhä villimmin ja villimmin ammottavan synkän röörin ympärillä. Singulariteetti kiehui ja kihisi aluksen ikkunan toisella puolella. Se puski ulos pikimustaa savua, tärisi, kolisi ja piti mieletöntä rätinää. Mustan aukon pintaan ilmestyi halkeamia. Paroni ymmärsi, että se alkoi hitaasti hajota liitoksistaan! Tällainen kuritus oli selvästi liikaa mustan aukon herkälle atomirakenteelle!
Toivottavasti se kestäisi tarpeeksi kauan, hän mietti hammasta purren.
Alus kieppui nyt jo ainakin kuudenkymmenen Geen vauhtia. Tilanteessa, jossa miehistö pyöri villisti seiniä pitkin, oksenteli, huusi ja itki, oli melko vaikea muistaa, miksi sitä yksikköä mitattiin ”Geellä”. Ei kai sen, että kyseistä skakdia olisi enemmän, pitänyt juuri vaikuttaa pyörimisnopeuteen?
Samalla tapaa mystistä oli, miksi eräs paronin kurjimmista arkkivihollisista oli nimennyt lemmikkinsä ”Gee-Stealeriksi”! Tällä hetkellä paroni oli sitä mieltä, että hän ilomielin lahjoittaisi nykyisestä pyörimisvauhdistaan ehkä ainakin viisi ”Geetä”. Ei niitä tarvisi häneltä vohkia!
”Mustan aukon lämpötila on, öh”, Vapor sanoi pulauttaen kahvikuppiinsa muutaman sokeripalan. ”Aika paljon.”
”Voisiko sanoa”, paroni haukkoi henkeään, ”että romahtanut tähti… muuttuu liiallisen lämpimäksi?”
”Voisi”, Vapor sanoi juoden kahviaan melko hermostuneena. ”Aika pahaltahan tuo näyttää.”
”Tai jopa että… hmm. Synkeä reikä lakkaa olemasta miellyttävän viileä?”
”Sekin on aika hyvä.”
”Ei, ei! Pakko olla joku parempi!”
Ennen kuin paroni ehti ajatustaan viimeistellä, musta aukko räjähti hirvittävällä äänellä suureksi tulipalloksi. Mustan aukon kappaleet lensivät ympäriinsä ja kopsahtelivat aluksen pintaan. Lämpö- ja paineaalto saavutti aluksen ja sinkosi sen uskomattomiin vauhteihin.
Jollain tapaa yhä nopeammin pyörivä Viktorprisen etuosa sinkoutui ääntä nopeammin tähtitaivasta vasten erottuvaa synkeää purppuraista kolmiota päin. Sisällä oli hyvin vähän henkilöitä, jotka eivät huutaneet kurkku suorana. Kapteeni nauroi kumeasti.
Takaa-ajo oli alkanut. Vapor laittoi kuulosuojaimet päähänsä ja veti itsensä pystysuoraa lattiaa pitkin sivupöydälle keittämään lisää kahvia.
Makuta Nui erehtyi vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki lähestyvän silinterihatun.
”No et kyllä!” hän ärjäisi ja kääntyi kohti alusta ohjaavia hyönteisiä. ”Kiihdyttäkää vauhtia! Ja laittakaa alus myös pyörimään! Eivätpähän pysty telakoitumaan!”
Torakat katsoivat toisiaan hermostuneina ja tekivät työtä käskettyä. Pian kalmarimainen alus pyöri vinhasti ympyrää. Tällä oli se pieni haittavaikutus, että osa valkeista sotilaista ei saanut pidettyä kiinni istuimestaan, ja pian kitiinipalleroita lenteli hallitsemattomasti ympäri komentosiltaa – ja muualla aluksessa varmasti myös ympäri muita paikkoja.
Avallt Vavning, se droidi, joka oli nyt pureutunut lattiaan robottijaloissaan olevilla kynsillä, totesi:
”Valtias, onko tarkoituksenmukaista, että täällä ei nyt voi tehdä töitä?”
”ON!” makuta kivahti ärsyyntyneenä tapahtumiin. ”Teidät on kaikki lomautettu, kunnes pyöriminen lakkaa!”
”Mutta kuka sitten pysäyttää pyörimisen?” droidi kysyi väistäen lentävää torakkasotilasta.
”Älä häiritse, kun yritän keskittyä superaseen laukaisun valmisteluun!”
Punatähdensurma-ase oli nyt nielaissut sisäänsä uuden voimanlähteensä, jonka hirvittävää hirnuntaa saattoi vielä kuulla vaimeasti kaikuvan komentosillalla. Muutama valkea torakka pakersi sen kimpussa yhä, ja makuta oli luonut niiden ympärille vakaamman gravitaation kuplan. Suunnitelmaa ei voisi enää pysäyttää, myhäili makuta.
Mikäli joku jossain sattui suuntaamaan kaukoputkensa juuri spesifiin kohtaan tähtitaivasta, saattoi tämä nähdä jotain, joka muistutti pyörivää hattua lähestymässä jotain, joka muistutti suurta pyörivää Kanohi Kraahkania.
VCS Viktorprisen ohjaamossa havahduttiin tilanteeseen hitaalla kauhulla. Sen verran kun sitä pystyi havainnoimaan, kun koko ohjaamo pyöri ja kohde näkyi ruudulla ehkä joka toinen sekunti.
”Mitä?” kapteeni kivahti. ”Miksi sekin pyörii?”
”Capitaine, luullakseni he yrittävät estää telakoitumistamme.”
”Ha! Sen kun yrittävät!”
Kapteeni otti tukevamman asennon tuolillaan ja korotti ääntään.
”Meidän täytyy synkronoida pyörimisemme! Vapor, miltä lentosää näyttää?”
”Öh, aika huonolta.”
”Otetaan se huomioon laskelmissa! Tavish, korjaa kurssiamme sataneljäkymmentä astetta paarpuuriin!”
”AYE AYE!” draakki huusi pyöritellen käsissään olevaa irtonaista ruoria.
”Professori, reaktori sataan prosenttiin!”
”K-käskystä!”
”ЯФГФЯ, valmistele laskeutumistelineet!”
”Парони, минä ен тааскаан халуаиси кысееналаистаа, мутта еивäткö секä не еттä реактори оле ирроннеесса перäосасса-”
”Kiitos, poikaseni, tai kuten teillä päin sanotaan, Лада!” kapteeni keskeytti. ”Corrodér, ala aseistaa miehistöä! XPlode, suosittele minulle jotain hyvää levyä! Wilhelm, ole erityisen varovainen oman henkikultasi puolesta!”
Uskollinen miehistö teki työtä käskettyä. Asekaappi aukesi ja aseita lenteli painovoiman sinkoamana joka puolelle. Yhä vauhdikkaammin kieppuva Viktorprise oli enää muutaman sadan metrin päässä Toatähdentuhoajasta. Metallinen kolmio alkoi peittää kaiken näkyvyyden.
”… poika! Eikö niiden laskeutumistelineiden pitäisi tässä vaiheessa jo aueta?”
Apaattisen näköinen shasaali katsoi hetken kapteeniaan ja sitten nykäisi vivusta komentopisteellään.
Jossain toisella puolella kupolia Viktorprisen peräosan laskeutumistelineet avautuivat juuri sopivalla hetkellä.
Alus liisi vettä pitkin verrattain nätisti kauniille auringon paahtamalle hiekkarannalle mallikkaalla laskeutumisella. Ainakin ennen kuin sen reaktori räjäytti ilmaan kilometrin korkean sienipilven.
Korkealla taivaalla puolestaan alusten välinen etäisyys muuttui nollaksi metriksi. Kammottava rysähdys vavisutti molempia laivoja, törmäys sinkosi ympäriinsä metallinkappaleita. Toatähdentuhoajan moottori pimeni lopullisesti.
Syntyneen yhteentörmäyksen muodostama silinterihattuinen Kanohi Kraahkan kieppui hitaammin halki tähtitaivaan vailla kontrollia.
”Mitä absoluuttista saatanan persettä”, totesi Manu, kun suuri silinterihattu laskeutui hänen ’päähänsä’. ”Okei, voitte lopettaa pyörimisen, siitä ei ole enää mitään hyötyä.”
”Tuota, pomo”, sanoi droidi varovasti, ”meidän moottorimme sammui. Emme voi lopettaa pyörimistä.”
”No höh.”
Makuta katsoi ympärilleen. Iso osa torakoista oli saanut kuitenkin jo otteen pyörivästä todellisuudesta. Ainakin ne, jotka eivät olleet menettäneet rakenteellista integriteettiään ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja hajonneet kirkuvaksi puuroksi. Helvetti, kuinka monta ainesosaa parin fasistihyönteisen tekemiseen vaadittiin? Ei se nyt näin vaikeaa voinut olla.
Oliko se se hiiva taas, joka puuttui? Ensi kerralla hän tekisi vaikka niitä käkkärän kikkaran poroja.
Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli onnistunut pitämään pahimman pyörimisvaikutuksen poissa yksinkertaisesti lentämällä pyörivän aluksen sisäilman keskellä. Baby Fatt löytyi taas jostain alakannelta. Ja ЯҰSҚ PЦDԐL näytti seisseen paikallaan liikkumattomana koko ajan hievahtamatta lainkaan pyörimisestä.
Oli selvää, miten tästä jatkettaisiin.
”ЯҰSҚ PЦDԐL”, makuta sanoi synkästi. ”’Pidä huolta’ vieraistamme, kun he saapuvat.”
Shasaali nyökkäsi apaattisesti.
”Baby Fatt, Gatill Mobler ja Avalt Vavning”, makuta jatkoi, ”jääkää varmistamaan komentosilta siltä varalta, että joku pääsee shasaalin ohi, vaikka epäilen sitä suuresti.”
”Selvä, pomo”, Avalt Vavning, se droidi, sanoi.
”Skarrarrar!” kirosi Baby Fatt. ”Löin pääni jotain kolmetoista kertaa äsken.”
”Ja minä vetäydyn inner sanctumiin viimeistelemään superaseeni!” lopetti makuta melodramaattisesti. ”Ja sitten ammun sillä jotain tuusan nuuskaksi! Eikä se pannahisen paroni voi estää minua!”
”Pomo hei… tiedätkö sinä, mitä aiot edes ampua?” Baby Fatt kysyi.
Makuta pysähtyi paikoilleen mutta ei kääntynyt kohti.
”… kyyyyyyllä?” hän sanoi hitaasti ja todella hiljaa.
”Mitä sitten?”
Makuta oli hetken hiljaa ja alkoi kipittää poispäin.
”Liian siistiä, et tietäisi siitä”, hän sanoi hädin tuskin ääneen ja katosi suuren oven taakse.
”Sisään! Liikettä!” komensi Corrodér aseistettua miehistöä pidellen patonkiaan tiukassa valmiusotteessa.
Värikäs joukko Voitto Korporaation avaruusohjelman univormuissa tiputtautui syntyneestä reiästä yksitellen synkeän ja pahan aluksen synkeään ja pahaan sisätilaan. Syvemmältä Toatähdentuhoajasta kaikui hälytysääniä. Kapteeninsa uljaalla johdatuksella korporaation työntekijät etenivät johdonmukaisesti syvemmälle.
Ja pysähtyivät, kun näkivät melko ilkeän näköisen shasaalin lihakirveen kanssa edessä.
”Huhhuh”, kapteeni sanoi uljaasti. ”Aika ilkeän näköinen kaveri.”
”Еикö меиллä тосиаан оле митääн муута реиттиä?” ЯФГФЯ sanoi hiljaa.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi tätä kohti yllättyneenä.
”Niinkö, ЯФГФЯ? Todellako?”
”Митä?”
”Olet sitä mieltä, että sinun täytyy tehdä tämä yksin?” paroni haukkoi henkeään. ”Ymmärrän kyllä, tämä on sinulle varmasti henkilökohtaista!”
”Херра парони, минä…”
”Poika rakas, ei tarvitse selittää! Olet kertonut traagisen taustatarinasi minulle lukemattomia kertoja”, kapteeni sanoi pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. ”Luotan sinuun! Kosta perheesi kohtalo!”
”… хе оват итсе асиасса виелä хенгиссä…”
Paroni loppuine miehistöineen katosi nopeasti Makuta Nuin aluksen sisään, ja ЯФГФЯ jäi hämmentyneenä käytävään kaksin maanmiehensä kanssa. Tämä oli antanut muiden kulkea ohitseen ilman häiriötä, aivan kuin ЯФГФЯ olisi ollut tämän pääasiallinen kohde, jonka kanssa taisteleminen, tai ehkä pikemminkin jonka murhaaminen, oli ykkösprioriteetti.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Ет яксаиси. Он муутенкин аика хуоно пäивä”, sanoi ЯФГФЯ apeasti. Valitettavasti hänen kansanmiehensä ei tarjonnut hänelle empatiaa vaan sen sijaan kohotti lihakirvestään ja lähti kipittämään häntä kohti, joskin melko hitaasti. Hän huokaisi syvään, tarrasi lujempaa VK-47-rynnäkkökivääriinsä ja valmistautui väistämättömään.
Hitaasti mutta varmasti ЯҰSҚ PЦDԐL lähestyi häntä. ЯФГФЯ alkoi pikkuhiljaa hieman vedellä vetonarusta, jonka avulla saisi käynnistettyä roottorireppunsa. Laiska askel laiskalta askeleelta ЯҰSҚ PЦDԐL yhä vain lähestyi. Hänen mielestään reppu olisi saanut jo pikku hiljaa käynnistyä. ЯҰSҚ PЦDԐL olisi ihan kohta hänen luonaan. Reppu ei kyllä oikein ottanut käynnistyäkseen.
”Микси микääн еи коскаан оннисту”, ЯФГФЯ päivitteli hiljaa. ЯҰSҚ PЦDԐL oli täällä. Ja heilautti lihakirvestään häntä kohti. Ei kyllä kovin hyvin, ja ohihan se meni. Tämä murahti ärtyneesti ja yritti hirmutekoaan uudestaan. ЯФГФЯ astui varovasti taaksepäin pois kirveen tieltä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Ei hyvä. Mikään ei koskaan ollut.
ЯҰSҚ PЦDԐL huitaisi lihakirveellään uudelleen ja uudelleen, joka kerta vähän pontevammin; ehkäpä tämä huomasi, että ponnettomuus ei tuottanut tulosta. Ponnetonta oli myös ЯФГФЯin väistely: enimmäkseen hän koetti olla kaatumatta ja nyki yhä hieman vetonarustaan, josko se reppu vielä joskus käynnistyisi. Ei sillä, että hän olisi uskaltanut edes toivoa parasta.
ЯФГФЯ huomasi, että ЯҰSҚ PЦDԐL vaikutti keksineen uuden taktiikan: tämä yritti siepata hänestä kiinni ennen lihakirveen heilautusta, jotta hän ei väistäisi sen edestä pois. Uudessa taktiikassa oli puolensa: murhanhimoinen, tai ei kovin – ehkä pikemminkin murhanhaluinen, tai ehkä murhantoivoinen, tai ehkä ei-eloon-jättämisen-haluinen –, shasaali onnistui sieppaamaan kiinni vastustajastaan; toisaalta se, mistä tämä sai kiinni, oli ЯФГФЯin roottorirepun vetonaru. ЯФГФЯ koetti yhä pakoon lihakirveen iskua, mutta tällä kertaa ei onnistunut omiin jalkoihinsa kompastumisen välttämisessä vaan kaatui rähmälleen maahan. Samalla hän tuli vetäneeksi ЯҰSҚ PЦDԐLin jämäkässä otteessa ollutta vetonarua jopa melko kovaa, ja roottorireppu käynnistyi. Kurja vain, että se käynnistyi silloin, kun hän makasi rähmällään maassa. Roottorit nimittäin onnistuivat maata vasten iskiessään heittämään hänet aivan minne sattui.
Ei sillä, ЯҰSҚ PЦDԐLilla meni vielä vähän huonommin, sillä roottori repi hänen vasemman kätensä irti.
”золото”, voihkaisi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Verta oli roiskunut ympäri lattiaa, ja voimattomasti uikuttava ЯФГФЯ sinkoili hallitsemattoman roottorireppunsa riepottelemana pitkin käytävän kattoja. ЯҰSҚ PЦDԐL ei kuitenkaan lannistunut pienestä takaiskusta, ainakaan sanan perinteisessä mielessä, sillä hänen jatkuva olotilansa oli eräänlainen lannistuneisuus. Hän päätti seuraavaksi kokeilla kirveensä heittämistä uhriaan kohti, sillä juuri muita vaihtoehtoja hänellä ei lentävää vastustajaa vastaan ollutkaan.
ЯФГФЯ oli juuri ja juuri saanut roottorireppunsa hallintaansa ja yritti vakauttaa lentoaan, kun lihakirves osui häntä vatsaan. Vastustajalla oli yllättävän hyvä sihti. Sääli vain, vastustajan kannalta nimittäin, että kirves osui häneen kahva edellä tekemättä lainkaan vahinkoa. Kirveen kolahdettua lattialle ЯҰSҚ PЦDԐL murahti entistä ärtyneempänä, jos sellainenkaan oli mahdollista.
ЯФГФЯ oli nyt valmis lataamaan aseensa ollessaan turvallisesti ilmassa. Hitaasti mutta varmasti hän irrotti vanhan lippaan VK-47-rynnäkkökivääristään ja vaihtoi uuden tilalle. Uusi lipas oli tosin viimeinen, joka hänellä oli, joten toivottavasti se riitti. Vaikka eihän mikään koskaan riittänyt.
ЯҰSҚ PЦDԐL oli ehtinyt käydä poimimassa kirveensä ja valmistautui nyt uuteen heittoon.
”Олетко варма, еттет халуа антаутуа?” kysyi lentävämpi kahdesta shasaalista. ”Ен оикеастаан халуаиси ампуа синуа. Ен оикеастаан халуаиси ампуа кетääн, мутта вäлиллä херра паронин сеурасса ваихтоехтоя еи юури йää.”
”золото”, murahti ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Ja heitti jälleen kirveensä. Tällä kertaa se osui terä edellä ЯФГФЯin reiteen ja jäi siihen.
”Ау, туо вäхäн саттуи. Аика палйон, оикеастаан”, sanoi ЯФГФЯ hieman tuskaisesti, latasi aseensa, poisti varmistimen ja ampui kohti maanmiestään. Jos tällä olisi vielä ollut molemmat kätensä, olisi luoti osunut, mutta nyt se meni ohi.
”Питää вармаан вäхäн сääтää тäхтäинтä”, ЯФГФЯ tuumasi ja ampui uudestaan. Ja uudestaan.
ЯҰSҚ PЦDԐL oli huomannut tilanteen äityneen melko vaaralliseksi hänelle, varsinkin, kun hänen aseensa istui nyt tukevasti hänen lentävän vastustajansa reidessä. Ehkä kirveen heittäminen ei ollutkaan ollut niin hyvä idea. Hän päätti poistua paikalta ja lähti lyllertämään kohti käytävän toista ovea. Peräänsä hän sai useita luoteja.
ЯФГФЯ päätti kokeilla onneaan ja tyhjentää loput lippaasta sarjana. Yksikään luodeista ei osunut varsinaiseen kohteeseen, mutta osa luodeista osui ikkunalasiin. Ikkuna ei siitä särkynyt, mutta siihen tuli muutama ruma särö. Sen sijaan yksi luoti osui jonkinlaiseen venttiiliin, jonka tehtävänä oli ilmeisesti pitää sisäilma sisällä ja ulkoilma ulkona, ainakin siitä päätellen, että nyt alkoi kuulua voimakasta sihinää. Kumpikin shasaali pysähtyi niille sijoilleen, tai ainakin melkein, koska ЯФГФЯin oli hyvin vaikea leijua täysin paikoillaan, sillä roottorirepun ohjaaminen oli oikeastaan melko haastavaa.
Sitten ikkuna petti muuttuneen ilmanpaineen alla, ja ЯҰSҚ PЦDԐL lensi – ”золото”, kiljaisi hän osuvasti – vauhdilla ulos aluksesta. Valtava imu veti myös ЯФГФЯin mukanaan, mutta koska roottorit eivät mahtuneet ulos juuri syntyneestä aukosta ikkunassa, jäi hän kuitenkin henkiin ja turvallisesti aluksen sisäpuolelle. Tai no, ei kovin turvallisesti, koska sisäilma karkasi edelleen ulos, ja oli vain ajan kysymys, milloin roottorit pettäisivät ja päästäisivät hänetkin tyhjyyden syleilyyn. Vaikka oikeastaan se olisi voinut olla helpotus.
Noh, paroni pettyisi, jos niin kävisi, joten nopeasti, tai no ei oikeastaan, ЯФГФЯ irrotti roottorirepun selästään ja lähti nilkuttamaan imua vastaan ja lihakirves yhä reidessään siihen suuntaan, johon paroni oli loput miehistöstään johdattanut.
Paroni poppoineen saapui komentosillalle. Heitä oli vastassa varsinainen vastaanottokomitea: sadat valkeat sotilaat tähtäsivät heitä kohti, ja kolme jäljelle jäänyttä nimettyä pahishahmoa seisoi komentosillan keskellä, niin ikään aseet heitä kohti tähdättynä.
”Viimeisiä sanoja, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… sanoi Baby Fatt.
”No itseasiassa”, paroni sanoi innokkaasti. ”On, on ehdottomasti! Siitäkin huolimatta, että olette kurjia konnia, en voi olla arvostamatta sitä, mitä olette tehneet esteettisesti tämän paikan kanssa! Melko dramaattinen asetelma viimeiselle näytökselle, jos saan sanoa!”
Baby Fatt nyökkäili muita kätyreitä kohti hyväksyvästi. Nämäkin näyttivät nyökkäilevän.
”Öh, kiitos?”
”Kunhan vain halusin pitää huolta, että välillämme ei ole pahaa verta siitäkin huolimatta, että kohta aiomme ampua toisiamme päähän!”
”Joo”, sanoi Gatill Mobler (lepakkoi). ”Ei pahaa verta.”
”Ampukaa paronia päähän”, määräsi Avallt Vavning (droidi).
Ja torakkamaiset sotilaathan ampuivat. Tai ainakin yrittivät. Sadat ammukset lensivät plasmakiväärien piipuista ja osuivat aina kyllä jonnekin, mutta aina melko kauas paronista. Eikä kukaan tämän kätyreistäkään näyttänyt olevan järin suuressa vaarassa. Hieman vaarassa näyttivät kuitenkin olevan makutan omat kätyrit.
”Makuta Nuin – se kelmi – paha suunnitelma huipentunee sisäkammiossa!” paroni huusi plasmanlaukomisen ylitse. Aivan kuin olisi tiennyt heitä paremmin, mihin juonen kuului seuraavaksi edetä. ”Hoidelkaa tämä! Haastan sen kurjan roiston rehelliseen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun!”
Miehistön jäsenet punaisissa univormuissaan ja käsissään Voitto Korporaation tuikuttimet lähtivät etenemään komentosillan pintoja pitkin. Wilhelm juoksi karjuen etunenässä.
Plasman katku täytti ilman. DJ XPlode oli valinnut taiston taustalle erittäin päräyttävän mixtapen ja soitti sitä takalinjoista olallaan olevasta matkakaiuttimesta. Corrodér huusi miehistön jäsenille komentoja ja ampui patongillaan kohti torakoita. Entisen tiedustelupalvelun miehen tehokas sihti pudotteli makutan myrskyjääkäreitä parvilta uskomattoman tarkoilla vehnälaukauksilla.
Taistelu eteni uskomatonta vauhtia pitkin komentosillan tasanteiden ja tasojen. Corrodérin johtama miehistö vaihtoi laukauksia ohjauspaneelien taakse kykkivien torakkasotilaiden kanssa. Tavish oli käynyt nyrkkeilemään Avalt Vavningia vastaan humalaisella raivolla ja valtavalla robottinyrkillä, ja ympärille kerääntyneet miehistön jäsenet, torakkasotilaat ja DJ XPlode kävivät riehakasta vedonlyöntiä voittajasta. Joukkio hajaantui Baby Fattin lentäessä yli rakettirepullaan ja ampuessa umpimähkään sarjan lasereita heitä kohti.
Kaaoksen keskellä Gatill Mobler, se schilumidolainen, näki DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN yrityksen livahtaa pois tähtilaivan ohjaamosta.
”Pysäyttäkää hänet!” kurja koi huudahti. Osastollinen torakoita keskitti tulen kohti paronia. Ja he olisivat osuneet, jos Wilhelm ei olisi hypännyt tulituksen tielle kapteeninsa pelastukseksi punainen univormu hulmuten.
Tarkemmin ajateltuna se ei vaikuttanut lopputulokseen mitenkään, sillä he eivät onnistuneet osumaan edes Wilhelmiin, joka rämähti maahan ulvahtaen surkeasti.
Vaporin vaarallinen kanadalainen lähitaistelulaji jyräsi sotilaita kanveesiin, mutta näitä oli lopulta liikaa heihin verrattuna. Kammion nurkassa professori Meltdown tajusi joutuneensa piiritetyksi ja pudotti aseensa antautuvasti käsistään, kun kaksi torakkaa tähtäsi häntä aivan läheltä.
Katsellessaan pelottavia hyönteissotilaita hän laski vihdoin päässään yksityiskohdat yhteen. Hetkinen?
”Neljä kättä, sotilaallinen olemus?” hän ymmärsi tuijottaen heihin ainoalla silmällään. ”Tehän olette nazorakeja!”
Torakkasotilaat olivat ampumaetäisyydellä ja selvästi valmiina toimimaan. Sitten… nämä hellittivät liipaisinsormensa, laskivat aseensa ja katsoivat häneen uskomattoman vihaisesti.
”Anteeksi nyt”, toinen näistä kivahti, ”mutta me olemme etnonationalististen torakkasotilaiden Puhdas Kansakunta, joka on täysin eri asia kuin sinun ’nazorakisi’.”
”Öh… miten te eroatte?”
”Miten eroamme nazorakeista?” toinen tirskahti. ”Kuuntele tätä, 000435543543!”
”Tuollaisia ne libikset ovat! Näkevät ’nazorakeja’ kaikkialla!”
Meltdown katsoi heitä hieman nolostuneena.
”Olen pahoillani… mutta kun te näytätte aivan-”
”Kuule ei me edes voida kuulua mihinkään Nazorak-Imperiumiin kun se ei ole oikeaksi tunnistettu valtio!”
”Ja vaikka kuuluttaisiin, niin se toinen ääripää on ihan yhtä paha!”
”Mitään ei saa enää sanoa!”
”Soijapoika akateemikko tulee tänne pätemään!”
”Kuukkeli!”
”Beeta-äijä!”
”Uah”, Meltdown inahti. ”Voitteko te vain palata siihen ampumiseen?”
Ei-nazorakit nostivat kiväärinsä häntä kohti, hymyilivät pirullisesti, ja ampuivat. Useasti. Jokaisen ohi.
Aseet savusivat ja torakkasotilaiden ilmeet olivat melko orpoja. Professori Meltdown antoi näitä kohti mairean hymyn.
”Nii-in, joskus tällaiset ’akateemikot’ saattavat peitota teidän kaltaisenne nuorison yllättävissäkin asioissa, hehe!”
Torakat olivat hetken hiljaa. Sitten ne avasivat suunsa.
”Lumihiutale!”
”Kolme hyvettä -signaloija!”
”Nyt hei”, professori sanoi.
Samalla kun etnonationalististen torakkasotilaiden Puhtaan Kansakunnan jäsenet piinasivat professoria uuskielellä ja pöhinäsanoilla ja faktoilla, jotka eivät välittäneet tämän fiiliksistä, oli taistelu muuttunut tuhon sateeksi.
Baby Fatt ammuskeli laseraseellaan kaikkia ja kaikkea. Hän ei oikeastaan välittänyt, osuiko ystäviin vai vihollisiin, sillä tappaminen oli hänellä verissä ja alkukantainen vaisto oli saanut hänestä vallan. Rakettireppunsa ansiosta hän kykeni syöksymään ilman halki nopeasti ja oli siten varsin vaikea kohde paronin palkollisille osua.
”Minä olen vakavastiotettava palkkionmetsästäjä!” Baby Fatt karjui. ”Voisin työskennellä kenelle tahansa, mutta tämä on minun työnkuvani? Tämä on pilkkaa! Onko teistä perhanan narukäsistä mihinkään?”
Sitten alkoi kuulua roottoreiden ääntä. Melko yllättynyt Baby Fatt pysähtyi ilmassa paikalleen ja käänsi katseensa paronin palkollisten tavoin äänen lähteeseen: raivokkaasti, tai ehkä hallitsemattomasti, häntä kohti syöksyvään ЯФГФЯiin. Nopeus oli hurja, eikä paljoa ollut tehtävissä. ЯФГФЯin roottorit silppusivat Baby Fattin pään irti, ja päätön ruumis putosi epämiellyttävästi mätkähtäen Meltdownin päälle. Tätä solvanneet sotilaat tajusivat että olivat tällaista huomattavasti matalamman ikärajan pahiksia ja juoksivat huutaen pakoon.
”Eeeeeeh”, professori sanoi irvistäen.
”Nyaff sai ansionsa mukaan”, Tavish mutisi epävarmana siitä, mitä ajatella tilanteesta.
”Hyvin sinä vedät, poika”, inahti Meltdown päättömän ruumiin alta ja nosti peukaloa.
ЯФГФЯ oli törmäyksensä jälkeen syöksynyt päin seinää ja pudonnut lattialle, roottorit sököinä.
”Се оли кыллäкин вахинко…” hän totesi vaatimattomasti.
Avallt Vavning, se droidi, oli hävinnyt Tavishille reilussa tappelussa ja tyrmätty kanveesiin. Työtoverinsa äkillisestä poismenosta (ja toisen nöyryyttävästä tappiosta humalaista liskoa vastaan) kauhistunut Gatill Mobler, lepakkoi, joka niin ikään lenteli ilmojen halki, syöksyi valkeita torakoita tieltään hitaasti mutta kohteliaasti raivaavan paronin yli ja suuntasi aluksen sisäkammioon.
Taistelu raivosi yhä kovempaa, tai torakkasotilaat ainakin yrittivät ampua heihin. Paronin palkolliset tuijottivat toisiaan ja miettivät, oliko näitä turpiin vetäminen enää edes vaivan arvoista.
Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota Wilhelmiin ja valkeaan torakkasotilaaseen, jonka edessä tämä seisoi. Torakka jakoi energiakiväärillään laukauksia nuorta selakhia kohti, mutta onnistui osumaan ohi jokaisella. Metrin päästä.
Wilhelm ei enää edes liikkunut, paitsi hieman. Hänen olkapäänsä tärisivät hänen hengittäessään. Hyönteisen kasvoilla oli tässä vaiheessa jo melko ahdistunut ilme, kun punaiseen univormuun verhottu selakhi katsoi tätä syyttävästi.
”Yritä nyt”, Wilhelm kihisi. ”Miten sinä et vain osu???”
”M-minä yritän! Olen pahoillani!”
Selakhi otti kolme askelta eteenpäin ja tuijotti torakkaa suoraan silmiin. Panikoiva torakka sai hädin tuskin pidettyä kiväärinsä tärinältään käsissään.
Wilhelm tarttui tätä olkapäistä.
”KATSO MINUA. OLEN TÄSSÄ. SINULLA EI OLE MITÄÄN TEKOSYYTÄ OLLA OSUMATTA ENÄÄ!”
”M-mutta se on niin vaikeaa!”
”MITEN NIIN? MIKÄ SINUA VAIVAA?”
Torakka kiljui ja onnistui paniikissa ampumaan jotenkin ohi kahden sentin päästä. Wilhelm tarttui tätä välittömästi kurkusta ja kuristi tätä kirkuen vertahyytävästi.
”Uh”, tätä kauempaa katseleva Vapor sanoi. ”Tuolla pojalla on ongelmia.”
Corrodér oli sytyttänyt savukkeen ja veti siitä henkosia samalla, kun hän antoi ainakin nimellistä suojatulta paronin pakenemiselle toisella kädellään. Hän vilkaisi Wilhelmiä savun seasta.
Sillä hetkellä nuorukainen hakkasi torakkasotilaan päätä seinää vasten, puri tätä, uikutti ja huusi.
”Rehellisesti, ystävä hyvä, hän pelottaa minua.”
”MINUUN ON ERITTÄIN HELPPO OSUA!” Wilhelm kirkui.
Gatill Mobler, kauhistunut lepakkoi, syöksyi Makuta Nuin yksityiseen sisäkammioon, jossa Punatähdensurma oli lähes laukaisuvalmis.
”Pomo, tilanne on paha”, schiludomilainen kärisi. ”Moltraz hitto vie kuoli juuri!”
”BABY FATT!” makuta karjaisi. ”Hänen nimensä oli Baby Fatt, Gatill hyvä!”
”Eikä ollut! Ja minun nimeni on Myot-”
”VAITI! Ase on pian valmis; viivytä niitä vielä hetki.”
Makuta nauroi kolkosti. Superase hänen edessään alkoi hehkua pahaenteisesti punaista energiaa.
”Pian…”
Tyytymätön schiludomilainen ei tiennyt, miten olisi voinut muuttaa tilannetta. Olisiko hänen ollut syytä antautua, ennen kuin paronin brutaalit palkolliset pilkkoisivat hänetkin? Vai oliko makutan viha suurempi uhka, jos hän jättäisi tottelematta? Siivet pöristen hän lähti kulkemaan pitkin aluksen käytäviä ja mietti, mitä ihmettä teki elämällään.
Taistelulta pakoon päässyt paroni juoksi synkkää käytävää syvemmälle. Hän oli ohittanut nokkelasti Makuta Nuin turvajärjestelmät ja livahtanut syvemmälle kauhistuttavaan koneistoon. Oviaukko, jota kohti hän nyt saapui, vaikutti perusteellisesti viimeiseltä: karmit olivat täynnä pelottavaa symboliikkaa ja yllä häämötti oli Makuta Nuin päätä kuvaava patsas. Ja ennen kuin hän ehti luulla kaikkea liian helpoksi ja juosta oviaukosta sisään, syttyivät patsaan silmät punaisiksi… ja se puhui.
”Pääsit tähän asti, paroni!” tuttu ääni kihersi patsaan kautta. ”Mutta viimeinen puolustuslinjani kyllä pysäyttää sinut!”
”Hah”, paroni naurahti. ”Minkä kauhistuttavan asian luulet pystyvän siihen? Se saa olla tässä vaiheessa aika hurja, vanha ystävä!”
”Voi, usko pois. Olen kouluttanut heidät henkilökohtaisesti! Ja voin vannoa… et ole valmis siihen, mitä on tulossa.”
Paronin sydän hyppäsi lyönnin yli, kun hän kuuli askelten ääniä. Kun hän kääntyi ympäri, seisoi käytävällä kuusi kauhistuttavaa sotisopaa. Pelko täytti hänen paronillisen sielunsa.
Ne olivat kylmiä kuin makutan synkkä sydän, ja niiden kypäristä ei tuijottanut häneen ainutkaan silmä tai mikään muukaan merkki sielusta. Kankaisiin ja teräkseen kiedottuja sotilaita oli kuusi – totta kai – ja ne kantoivat käsissään täydellisestä metallista taottuja tappavia yönmustia aseita. Yhdellä oli nuija, toisella pitkä hilpari, kaksi osoitti häntä suurilla kivääreillä. Perältä astuvat kaksi pyörittelivät tottuneesti teräaseitaan, toinen laakeaa miekkaa ja toinen pientä keihästä.
Hikipisara valui paronin kasvoja pitkin. Hän tiesi, keitä nuo kauhistuttavat sotilaat olivat. Niiden maine oli totta kai hänelle tuttu. Näillä oli yksi maailmankaikkeuden kovimpia voimatasoja ja pisimpiä voimalistoja, hän muisti!
”Kuusi vastaan yksi, aika epäreilua”, paroni sanoi hiljaa.
”En voi antaa sinun pysäyttää suunnitelmaani, paroni. Ei mitään henkilökohtaista.”
Manu naurahti kimakan, todella pahan naurun. Paroni valmistautui pahimpaan, kun hän näki erikoissotilaiden ottavan askeleen häntä kohti.
”Hoidelkaa hänet, Renin ritarit!!!”
Välittömästi sen jälkeen ritarien päät räjähtivät yhtäaikaisesti.
”Öh”, makutan ääni sanoi.
Paroni räpäytteli silmiään.
Kuolleet, päättömät ruhot kaatuivat hänen edessään savuavina maahan. Niiden takana seisoi valkoista valoa hohtava sekarotuinen koira, joka heilutti häntäänsä, otti yhden ritarin salkoaseen suuhunsa ja kipitti tyytyväisenä sen kanssa pois.
”Makuta Nui, olen jo vähän loukkaantunut. Näinkö sinä kohtelet bestmaniasi?”
”Äh, sori. Niiden piti olla aika paljon tuota siistimpiä. Tämä ei nyt mennyt ihan kuten piti.”
”Haluatko sinä tapella vai et?”
”No tuota. Hyvä on. Tule sitten sisälle.”
Pahansuovan ovenkarmin läpi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA asteli viimein Makuta Nuin aluksen sisäkammioon. Sen katto oli jonkinlainen lasinen kupoli, jota tukevoittivat metalliset tukirakenteet. Katon läpi katsellessaan, ylhäällä taivaalla, paroni näki… Eteläisen mantereen. Alus oli siis ylösalaisin? Miten gravitaatio aluksen sisällä toimi?
Korokkeella huoneen keskellä lepäsi pahaenteisesti punaista valoa välkkyvästi hehkuva Punatähdensurma ja sen edessä seisoi Makuta Nui itse, selin paroniin. Tämän saapuminen ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta.
”Olet siis valinnut… kuoleman”, makuta sanoi dramaattisesti, työnsi kätensä viittansa alle ja veti sieltä sitten esiin jonkinlaisen mustan pitkänomaisen esineen. Hän kääntyi, ja nopeasti esine osoittautui jonkinlaiseksi miekan kahvaksi. Siihen syttyi punaisena väkivaltaisesti leiskuva energiaterä.
”Hieno valomiekka”, hihkaisi paroni. ”Minulla on melko samanlainen tässä mukana, odotas!”
”Ei se ole mikään valomiekka”, makuta ärjähti. ”Se on varjosapeli. Paljon siistimpi kuin valomiekka!”
”En garde! Vai miten ikinä Voro sen sanoisikaan!” kuului vastaus.
Paroni asettui taisteluasentoon ja osoitti jostain tempaisemallaan sinisellä energiaterällä vastustajaansa. Sairas virne nousi makutan kasvoille, kun tämä syöksyi petolintumaisella vauhdilla paronia päin.
”Olen kyllä melko varma, että tuo on vain Mustan Käden ionikatana”, hän sihisi, ja pöyristynyt paroni syöksi hänet hieman kauemmas itsestään.
”Aika paksua väittää tuollaista, kun itse heilutat ihan samanlaista!”
”Helvetti! Se on varjosapeli. Olen paha, kuuletko? Sitä paitsi Punatähdensurma on laukaisuvalmis!” makuta mahtaili. ”Minun riittää enää painaa isosta punaisesta nappulasta, ja tarkoin ensimmäiseksi kohteeksi valittu tulivuori räjähtää spektaakkelina mahtini osoitukseksi!”
”Aika pahaa jälleen kerran, onnittelen”, paroni sanoi.
”Kiitos, kiitos. Tapoitte kuulemma yhden nimetyistä kätyreistäni, aika hyvin teilläkin menee.”
”Ai?” paroni sanoi hämmentyneenä. ”Tai siis, yritämme toki parhaamme!”
Sininen paronillinen valosapeli osui yhteen pahan ja kieron varjosapelin kanssa. Taistelijat heittivät toistensa yli voltteja ja kävivät raivokkaampiin iskuihin monimutkaisessa koreografiassa, jonka seuraaminen olisi ollut sen kaikkeen valovälkkeen takia aika hankalaa. Arkkivihollisten (no ei nyt oikeastaan) iskut ohjasivat hehkuvia miekkoja kauas toisistaan suurella voimalla. Aina välillä he pysähtyivät paikoilleen pyörittelemään sapeleitaan näyttävästi ympäriinsä. Parin minuutin ajan he katsoivat toisiaan tuimasti ja heittelivät pari volttia. Ja sitten taas pyörittelivät vähän miekkojaan. Se oli erittäin näyttävää.
”Makuta Nui!” paroni karjahti. ”Ei kun minä vain sitä, että mites sinulla ja vaimollasi menee?”
Punaisen varjosapelin viiltävä terä heilahti vain millimetrien päästä paronin kaulasta.
”Noh, ilmeni, etten ollut kovin hyvä olemaan naimisissa, joten ei olla hirveästi oltu yhteyksissä hetkeen”, kuului vastaus miekansivallusten välissä. ”Mutta ymmärtäähän sen; kummallakin on myös omat kiireensä, tiedätkö, hänellä toa-juttuja, ja minulla… no esimerkiksi näitä juttuja!”
”Ymmärrän paremmin kuin hyvin!” paroni sanoi nyökäten ja raastoi sapelillaan pienen naarmun makutan olkapanssariin. ”Tiedäthän, ex-vaimo helvetistä, omistajuuskiista, näitä riittää! Meillä oli vaikeuksia sovittaa elämäntyylejämme yhteen, niin ehkä näin on parempi!”
”Kyllähän menestyvän suuryhtiön toimitusjohtajalta pitäisi osata odottaakin aika pienimuotoista pääomaa vapaa-aikasektorilla”, totesi Manu hyväksyvästi. ”MUTTA! Tiedät kyllä, että tahdot käyttää Punatähdensurmaa itsekin! Myönnä se! Anna vihan virrata lävitsesi!”
”Niin siis”, paroni sanoi torjuen lyönnin. ”Totta kai haluan. Peeveli soikoon, se on minun pyssyni!”
”Ai… haluat?” Manu vastasi hieman pöllämystyneenä (mutta ei kovin). ”Luulin, että sinä olit se tämän narratiivin sankari.”
”Niin siis, älä ymmärrä minua väärin, en minä haluaisi Xiaa räjäyttää!” paroni sanoi kulmat kurtussa. ”Miksi sinä minua luulet, joksikin terroristiksi? Mutta! Ajattelin käydä Xian veroviraston kanssa kauppaa! Ennen kaikkea olen rehellinen liikemies, ystävä hyvä!”
”Okei”, Makuta Nui sanoi.
”Niinpä! Arvioipa tämä diili: he vapauttavat minut tuontiveroistani, ja minä en ammu verovirastoa isolla laserilla!”
”Viktor”, makuta pysähtyi hetkeksi hämmentyneenä. ”Tuo… tuo on kiristystä.”
”Ai”, paroni sanoi hiljaa.
Hän lakkasi hetkeksi tappelemasta ja jäi miettimään. Manu kunnioitti sitä laskemalla aseensa.
”Ai siksi sitä kutsutaan! Jännää! Kiitos kun korjaat kielenkäyttöäni, yritän karsia moista problematiikkaa pois! Kiitos, Makuta Nui, kun opetat minua olemaan perillä asioista ja ’woke’, kuten sanotaan!”
”Joo, miten vain”, Manu vastasi.
Seurasi vielä muutama voltti, pari ukemia ja yksi kärrynpyörä sekä rutkasti turhanpäiväistä sapelinpyöritystä. Lopulta kaksintaistelijat olivat päätyneet asetelmaan, jossa paroni itse asiassa seisoi superaseen korokkeella ja makuta korokkeen edessä noin kolmekymmentä senttiä matalammalla tasolla.
”Se on ohi nyt, Makuta Nui!” paroni huudahti. ”Minulla on etulyöntiasema!”
Makutan täytyi mielessään myöntää, että se oli täysin totta, mutta ääneen hän sen sijaan hän sanoi: ”Aliarvioit voimani!”
Sitten, toisin kuin melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa – ja se, mitä melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa, oli, että Manu olisi yrittänyt hypätä (jälleen voltilla) paronin yli ja paroni katkonut sapelillaan tämän raajat –, Manu heitti sapelinsa helvettiin, kohotti kätensä kohti paronia ja laukaisi valtaisan purkauksen salamoita tätä päin. Koko huone täyttyi sinisestä valosta, ja paroni hädin tuskin ehti torjumaan salamoita valomiekallaan. Purkauksen voima syöksi hänet vasten superasetta, ja hänen aseensa sinkoutui jonnekin huoneen nurkkaan.
Nopeammin kuin paroni ehti nousta pystyyn oli Makuta Nui ehtinyt ohjauspaneelille sormi valmiina painamaan isoa punaista nappulaa, jolla Punatähdensurma laukaistaisiin.
”Senkin kelmi!” sähkövirrassa metalliritilällä sätkivä paroni sai puskettua hampaistaan ulos.
”Nyt loppuu tämä leikkiminen, paroni. Suunnitelmani on saavuttanut viimeisen vaiheensa, enkä aio antaa…”
Jokin ääni sai makutan lauseen täyttymään epävarmuudella. Se tuntui kuin voimistuvan ja heikkenevän aalloissa hänen takanaan.
”… minkään… seistä… tielläni?”
Kun hän kääntyi, jokin alkoi hitaasti materialisoitua huoneeseen heidän kanssaan.
Se oli kanisteri, huomattavasti makutaa pidempi sellainen. Se oli muodoltaan lieriö, jonka pohja oli eräänlainen pyöristetty kolmio, ja sen pinta oli sininen. Mihinkään sitä ei oikein voinut yhdistää, ennen kuin näki tekstin, joka sen kyljessä luki: VAHKI.
Kytätkö? Miten ihmeessä?
Ei, ei kytät. Jotain aivan muuta.
”Makuta Nui”, rohkea ääni sanoi.
Kanisteriin aukesi sihahtaen ovi, ja sieltä sisältä asteli hahmo, joka näytti toalta. Toaksi tällä oli melko ei-tyypillinen haarniska – jotain, joka muistutti makutaa siisteydellään ja harmittomalla olemuksellaan enemmän Metru Nuin yliopiston akateemikoista. Kaulassaan toalla oli rusetti, jota tämä kohensi toisella kädellään astellessaan häntä kohti. Toisessa kädessään tämä pyöritteli pientä toa-työkalua, jonkinlaista yleisvälinettä, jonka kärki hohti vihreänä.
Toan Kanohi Mohtrekin kasvoista häneen tuijottivat päättäväiset silmät.
”Tervehdys! Olen Tohtori.”
”Tohtori Jotor.”
”Aha”, Manu sanoi. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”
”Haluan vain puhua kanssasi, Makuta Nui. Kronologian mestarina ja aikajanojen suojelijana olen nähnyt, mihin polkusi johtaa, eikä se johda mihinkään hyvään. Sillä, mitä teet tänään, saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia, ja haluan puhua sinut pois niistä.”
Mietteliäs tohtori Jotor otti muutaman askeleen ympäri kammiota ja pysähtyi katsomaan Punatähdensurmaa ja sen voimanlähdettä, jonka sisällä hirnuminen vain voimistui.
”Hieno maailmantuhoase sinulla täällä!” tohtori Jotor sanoi. ”Ensiksi Toatähdentuhoaja, sitten Punatähdensurma! Mitä seuraavaksi! Minkälaista isompaa pyssyä voi edes sen jälkeen rakentaa?”
”Hei, hei, hei!” Manu protestoi. ”Minä en edes keksinyt nimeä ’Punatähdensurma’, vaikka se onkin aika hyvä nimi! Propsit paronille, tai Tuli Lor-”
”Minähän en tiedä mitään mistään öljynporausasemasta!” keskeytti paroni.
Tohtori Jotor vakavoitui ja pyöritti päätään.
”Mitä seuraavaksi? Auringontuhoaja? Universumintuhoaja? Eskalaatiossa on se ongelma, että sitä ei voi ikinä pysäyttää, ymmärräthän sen?”
”Hei! Varmasti keksin jotain vielä noitakin isompaa!” makuta murahti.
”Ymmärrätkö, minkälaisilla voimilla leikitte?” sanoi tohtori Jotor osoittaen uhmakkaasti superasetta kohti.
”No siis… minä kuitenkin olen jonkinasteinen puolijumala. Joten, joo kai?”
Jotor pudisti päätään.
”Olen tullut yrittämään estää tätä, koska näen, että tässä kohtaa jatkumo haarautuu! Se, mitä teet tänään saattaa aiheuttaa vaikutuksia, Makuta Nui. Jatkumo huutaa tämän ympärillä! Valintasi voivat tuomita tämän aikajanan lopullisesti johonkin, jota et voi kontrolloida!”
Tohtori painoi yleis-toatyökaluaan ja sen vihreä pää hehkui ja värisi hetken. Sitten hän katsoi sitä kuin analysoiden jotain.
”Näen sen, Makuta Nui. Näen rullauspalkin. Se piste, johon asti kausaliteetti on lukkoon lyöty ja menee konsistentilla tavalla, lähestyy! Piste, jossa on riski vaarantaa aikajana on kohta täällä. Aseesi ytimessä on vaarallisia määriä hevonpaskaa! Se taivuttaa jatkumoa kaikkialta ympärillään ennustamattomilla tavoilla. Osaatko edes kuvitella, mitä tapahtuu kun hevonpaska ylittää kriittisen rajan?”
”No ei sen arvioimiseen mitään Suurta Olentoa tarvita”, makuta puuskahti. ”Jos hevonpaska ylittää kriittisen rajan, se varmaan… öh, tuota, tukkii… hevon… vi-viemärin?”
Tohtorin katse vakavoitui.
”Sinun ja hyvän ystäväni, arvon paronin, yhteentörmäys on… vaarallista. Olette molemmat erittäin voimakkaita hevonpaskan kanavoinnissa, ja tässä aseessa yhdistyy teidän molempien kädenjälki todella pelottavalla tavalla! Tiedätkö sinä, mitä olet vapauttamassa, Makuta Nui? Sinä et ollut siellä. Sinä et ollut taistelussa viimeisestä viljasadosta. Jos hevonpaskalukko murretaan, kaikki se tulee läpi. Ei vain skrallit, vaan Spede Magnan irvikuvat. Gomphotherium-sodat. Ylijohtaja Mallinekke armeijoineen skrulleja ja skarleja. Taistelu muuttui manalalliseksi, Makuta Nui! Manala nousee keskuuteemme!”
Makuta Nui aavisti, että mystinen Tohtori tiesi jotain, mitä hän ei voinut aavistaakaan.
”Aikajana ei ole vielä tuomittu! Vielä voimme palata kausaliteetin normaaliin kiertoon! Hevonpaskan tiheys ei ole vielä kasvanut liian suureksi; ei ole liian myöhäistä, Makuta Nui!”
Aika oli loppumassa. Hänen oli tehtävä valinta.
”Tiedän, mitä tehdä. Tiedän, miten vapauttaa voimanlähteesi takaisin sinne, minne se kuuluu. Voimme vielä yhdessä pysäyttää tämän, jos vain kuuntelet minua!”
”Mitä, häh?” Makuta Nui sanoi tylsistyneenä. ”Enkä kuuntele! Et sinä minua määrää!”
Hän veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.
Manu veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.
Tohtori kaatui kuolleena salakammion tasanteelle savuava reikä otsassaan.
”Mitä halvattua nyt taas?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti lattianrajasta. ”Et sinä nyt vain voi ampua tyyppejä päähän! Hän oli opiskelukaverini! Ja aivan uskomattoman hyvä hammaslääkäri!”
Makuta heitti pistoolin sivuun ja asteli takaisin tuomionpäivän napille. Ja painoi sitä.
Ja kauhukseen tohtori kuuli, kuinka valtava hirnahdus täytti kammion. Kattoon aukesi reikä, ja sokaiseva valtava punainen säde ampui ulos aluksesta kuurouttavan jyrinän saattamana.
Sitten oli hiljaista. Noin kolme sekuntia.
”Senkin hirviö!” paroni huudahti ja pakotti itsensä ylös.
”Älä viitsi nyt olla noin ylidramaattinen”, makuta hörähti. ”Ensinnäkin, arvon tohtori regeneroituu kohta!”
”… mistä ihmeestä sinä sen tiedät?” paroni kivahti.
”Sillä on Mohtrek! Se on sen voima!”
”… onko?”
”Varmasti! Sen takia siitä Bitilistäkään ei pääse ikinä eroon.”
He juuttuivat katsomaan maassa makaavaa toaa hetkeksi hiljaisuudessa. Regeneraatio otti selvästi aikansa.
”Niin ja sitä paitsi”, Manu sanoi. ”Kuuntelitko sinä yhtään, mitä minä puhuin? En minä nyt mikään barbaari ole! Valitsin ammuttavaksi tulivuoren! Katso nyt!”
Hän osoitti ylöspäin ja siellä se tosiaan oli: magmantäyteinen pätsi Eteläisen Mantereen sydämessä, jota superase oli juuri ampunut.
”Ei tulivuorissa asu ketään, Viktor! En minä nyt halua mihinkään kansainväliseen sotaoikeuteen!”
”Hmh”, paroni sanoi hiljaa. ”No hittolainen! Käyhän se järkeen, vanha veikko. Tämä… tuntuu nyt jotenkin aika paljon vähemmän dramaattiselta kuin ajattelin.”
Vain hirnahdukset Punatähdensurman metallin sisältä kuuluivat hetken aikaa kammiossa.
”Eli se, mitä äsken teit oli täysin harmitonta?”
”Joo siis oli”, Manu sanoi. ”Luota minuun tässä.”
Umbralla oli mukava ilta. Hän oli päättänyt tänään valmistaa ruokaa.
Paistinpannulla tirisi kaksi litteäksi nuijittua kane-ran sisäfileepihviä. Juuri sopivasti suolaa, vähän pippuria pintaan. Piti varoa, etteivät ne paistuneet liikaa; kypsyystavoitteena oli medium miinus. Aikojen saatossa hänellä oli ollut aikaa harjoitella sopivan paistolämpötilan ja -ajan etsintää.
Uunissa kypsyivät valkosipuliperunat ja satokauden parhaita kasviksia. Umbra ei voinut odottaa, että pääsisi upottamaan hampaansa meheviin pihveihin ja kermaisiin perunoihin. Vielä piti valmistaa kaiken muun ohessa punaviinikastike.
Vaaleanpunainen kukkakuviollinen esiliina yllään keittiössään rullaluisteleva Ruru-kasvoinen körmy vihelteli tyytyväisenä. Ritarikunnan tehtävänannot olivat ehkä tylsämielisiä, mutta työsuhde-edut enemmän kuin korvasivat kaiken. Tästä ei enää ilta parantunut.
Nii-in, ei parantunut, ei.
Yhtäkkiä hälytysjärjestelmä alkoi piipittää järkyttävän kovalla äänellä. Umbra hylkäsi ruoanlaittonsa ja syöksyi valvontahuoneeseen, jossa sijaitseva suuri näyttöpääte näytti jotakin karmeaa. Punainen… ilmeisesti jonkinlaisen kuulaserin ampuma säde?
… syöksyi kohti hänen sijaintiaan??
Mitä hittoa.
Kuka muka haluaisi ampua Voya Nuita kuulaserilla?
Umbra kirosi. Sitten hän kaiken kukkuraksi haistoi vielä palaneen käryä. Hänen pihvinsä paloivat pohjaan. Hemmetti. Ei kai hän voinut edes tehdä juuri muuta kuin katsoa, kun laser lävisti tulivuoren ja tunkeutui sisään.
Ei sillä, että siitä olisi syntynyt kovin pahaa jälkeä. Laser ei ollut varsinaisesti kauhean hyvä. Kuului pieni sihahdus, ja kaikki oli ohi.
”Häh”, sanoi Umbra ääneen. Hän rullaluisteli pääkammioon ja näki katossa kapean reiän. Katosta oli irronnut kiveä hienojakoisena pölynä, mutta juuri muuta vahinkoa ei ollut ainakaan ensisilmäyksellä koitunut. Umbra huokaisi helpotuksesta.
Kunnes näki, mitä katon reiän alapuolella oli.
Jalustalla, jolla eräs aika tärkeä kanohi oli hetki sitten vielä maannut mutta jonka päällä oli nyt vain kultaista tomua.
Umbra nielaisi.
”Ei saatana”, hän murahti.
Sitten hän hajosi väkivaltaisesti atomeiksi.
Paroni ja makuta tuijottelivat ikkunasta hahmottuvaa tulivuorta hetken aikaa miettien omia mietteitään. Paroni alkoi ymmärtää, että veroparatiisissa pakoilu saisi kohta riittää; hänen täytyisi keksiä joitakin ratkaisuja siihen kirottuun asiaan.
Makuta puolestaan mietti, mitä hauskaa keksisi tappaakseen aikaa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämä vitsi alkoi olla jo vähän vanha.
Molemmat nämä mietteet katkesivat heidän nähdessään valkoisen valon siinä kohtaa, mihin laser oli osunut.
”Täh”, paroni sanoi.
”Öh”, makuta sanoi.
Valo alkoi pienenä… mutta vähitellen alkoi syödä suurena pallona koko tulivuorta.
Ja sitten kaikkea sen ympärillä.
”Öh”, Makuta Nui sanoi.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi.
”Tuota noin. Taisi käydä sellainen ’hupsis’.”
”Hupsisko oikein?”
”Hmm. Mitähän se Jotor sanoikaan tästä äsken? Helvetti, se puhui aika paljon aika tylsää ekspositiota.”
”Niin. Vanha kunnon Jotor ei ole ilmeisesti regeneroitumasta tuosta enää, eihän.”
”Olisin pahoillani siitä, jos meillä ei olisi vähän isompia ongelmia.”
”Vähän vain, Makuta Nui?”
”Hmm. Minun pitää ehkä miettiä tätä vielä hetki. Ehkä tuon laajeneminen loppuu kohta.”
Hetken he vain tuijottivat, kuinka sokaiseva valkoinen valo nieli mannerta alleen. Täältä kaukaa se näytti hitaalta, mutta jostain maan pinnalta se kattoi kilometrejä sekunneissa.
”Voi perkele”, Manu sanoi. ”Ei se näemmä hirveästi hidastu.”
”Ei se näemmä.”
Taistelu Toatähdentuhoajan sisuksissa oli taukoutunut. Jokainen tilassa oleva oli pysähtynyt paikoilleen sen jälkeen, kun he olivat kuulleet aseella ammuttavan. Nyt kaikki paronin ja makutan kätyrit tuijottelivat yhdessä aluksen ikkunasta uskomatonta valoilmiötä, joka söi Eteläistä mannerta alleen.
”Sjutton också”, XPlode sanoi.
”Merde”, Corrodér sanoi.
”Olisi varmaan pitänyt käyttää ne vuosilomat”, sanoi Vapor.
Corrordér tarttui koko savukeaskinsa sisältöön barrakudamaisilla hampaillaan, sytytti ne samanaikaisesti tuleen ja veti henkeä. Tavish kaatoi suun täyteen viskiä ja pisti pullonsa kiertoon. Käytyään paronin palkolliset läpi se päätyi lopulta kiertämään makutan sotilailla.
”En olisi uskonut, että kuolen epäpuhtaan kanssa”, eräs torakkasotilaista sanoi. Tämän vierellä oleva professori Meltdown hymyili.
”Uskoisin että tässä olet aika oikeassa”, Vapor sanoi taputtaen tätä selkään.
Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli päättänyt ottaa riskin ja koettaa vain yksinkertaisesti poistua aluksesta. Jos hän olisi ottanut yhden pakokapseleista, olisi Makuta Nui saattanut huomata hänen lähteneen, joten hän oli lähtenyt matkaan lentäen. Ei hänelle ihan turhanpäiten siipiä ollut suotu.
Sitten hän huomasi alhaalla laajenevan valopallon. Se vei kaiken hänen huomionsa. Se oli niin kaunis, kuin maailman isoin lamppu! Schilu tunsi vastustamatonta vetoa, halua kulkea sitä kohti ja syleillä sitä. Ehkä nielaista se, jos mahdollista.
Hän lähti syöksykiertoon kohti kiihtyvästi kohti tulevaa valoa. Ei kulunut kovin pitkään, kun kaiken kattava tuho nielaisi hänet sisäänsä.
Saiko Gatill Mobler lopulta rauhan? Ehkä vähän tyhmä kysymys. Gatill Mobler on ihan helvetin kuollut.
”Tuota, Viktor.”
”Kerro, ystävä hyvä.”
”Taidamme olla aika pulassa.”
”No siltähän tuo pahasti alkaa näyttää.”
”Niin siis, oli semmoinen legenda semmoisesta taikakalusta. Joka tekee lämää.”
”Aha.”
”Niin. Taisimme tehdä sille juuri aika paljon lämää. Ja se tekee nyt kaikelle vähän lämää.”
”Oo ja koo. Olisikohan jokin tapa selvitä tästä.”
”No öh, miten olisi tuo Jotorin… ’kyttäkanisteri’?”
”Hei, voisihan sitä kokeilla!”
Tämän nopean sananvaihdon päätteeksi Makuta Nui ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tunkeutuivat yhtäaikaisesti ahtaasta kanisterin ovesta sisään. Makuta Nui oli se, joka totesi ilmeisen.
”Mitäs hittoa, sehän on pienempi sisäpuolelta?!”
”Manu…” paroni sanoi hieman pettyneenä. ”Kaikki on pienempää sisäpuolelta.”
”Äh, no niin kai…”
Kaksi tiedemiestä kävivät operoimaan häkellyttävää kontrollipaneelia kanisterin sisällä. He kääntelivät sen vipuja tökkivät erinäisiä vipstaakkeleita, siirsivät säätimiä ja hakkasivat nappeja.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” Makuta Nui kysyi.
”Totta kai!” paroni sanoi hermostuneena.
”Okei”, Manu vastasi. ”Niiin… minäkin.”
Kuin ihmeen kaupalla kanisteri lähti väkivaltaisesti liikkeelle. Se lensi ensin pari kertaa seiniä päin ja sitten muuttui aaltoliikkeenomaisesti aineettomaksi… ja alkoi pudota. Aina suoraan aluksen lattian läpi.
Sisällä kuin sillipurkissa paroni ja makuta näkivät paneeliin käynnistyvästä ruudusta, kuinka valkoinen aalto söi aluksen puolella maailmaa alleen ja halkaisi kaikkeen suuria railoja. Lopulta se nielaisi myös Toatähdentuhoajan josta he olivat juuri kadonneet.
”Voi helvetti”, Manu sanoi.
”Ei hätää”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Kyllä me tästä selvitään!
Valkoinen valo syöksyi heidän koppiaan kohti, kun he putosivat merta kohti. Paroni sai lopulta kaasutettua ylöspäin.
Maailma halkeili suuren valoilmiön alla, ja pakovaihtoehtoja ei tuntunut olevan.
He viilettivät kohti yhtä suurta halkeamaa suuressa seinässä.
Tuhon aalto peitti alleen kaiken.
Yhä selvemmin koko luomakunta alkoi ymmärtää, että jos lämän naamion tuhosi, kaikki ottivat lämää. Niin oli kuulunut vanha Etelämantereen sananlasku. Ja näin se konkretisoitui melko selvästi.
Kun kasvava valopallo nieli todellisuutta, halkeavan maailman rakojen läpi livahti kaksi pientä asiaa. Kaksi hyvin, hyvin pientä asiaa.
Pieni kanisteri, jossa luki ’VAHKI’…
… ja jokin hyvin pieni, jota olisi voinut luulla koiraksi.
Suuren tuhon rauniot leijailivat painottomassa tilassa. Tähdet kimaltelivat joka puolelta, kun rauta- ja kiviromun kappaleet kopsahtelivat toisiinsa. Pinta alla tuntui kiviseltä ja kylmältä.
Nämä olivat Wilhelmin ensimmäiset ajatukset, kun hän heräsi todellisuuteen.
”… was?” selakhi inahti hiljaa edessään hahmottuvalle avaruudelle. ”Olenko… oliko se siinä? Onko se ohi?”
Wilhelmin yllätykseksi joku vastasi. Hän hätkähti. Ääni tuntui kaikuvan kaikkialta ympäriltä.
”Ei hätää, nuori Wilhelm. Olet turvassa.”
Wilhelm hätkähti pystyyn, ja silloin hän tajusi. Hän leijaili pelkkien tähtien täplittämässä tyhjyydessä irtonaisella kivenpalasella. Siinä hänen kanssaan istui valkoinen, hohtava kvanttikoira, joka nuolaisi häntä ja heilutti häntäänsä.
”T-tarkoitatko, että… en olekaan kuollut?”
”Uskomuksesi on oikea, nuori Wilhelm. Tuhon aallot olivat päättymättömät. Minulla ei ollut aikaa, mutta pyrin pelastamaan jonkun.”
Wilhelm tärisi.
”J-ja valitsit minut?”
”Kyllä, Wilhelm. Tarvitsen jonkun, jonka kanssa alkaa rakentaa raunioista uutta. Jonkun, jonka sydän on jalo, puhdas ja täynnä elämää… ja aistin sinusta syvemmän elämänhalun kuin kenestäkään muusta. En voinut antaa sen mennä hukkaan.”
Wilhelmin kasvoille kiipi hitaasti lasittunut hymy. Hän kääntyi poispäin koirasta, katseli synkkään tyhjyyteen, ja parkaisi hieman.
Toista asteroidia vasten kolahti ruttuun mennyt sininen kanisteri, jossa luki enää hyvin etäisesti ’vahki’. Sen sisältä kömpi kaksi hahmoa, yksi paroni ja yksi makuta, ja he molemmat pyllähtivät kivelle allaan.
”No”, makuta sanoi hetken päästä. ”Tiedätkö, mikä tässä on valoisa puoli, paroni hyvä.”
”Öh”, paroni ölähti. ”Kerro ihmeessä.”
”Sait sen verotusongelman hoidettua.”
”Öhöhöhö”, paroni sanoi. ”Niin.”
Eikä kumpikaan heistä sanonut siihen enää mitään.
Now that you have gone away
I feel so cold, why did I stay?
Remember, I’ll remember your face so pale
when you left me on that gloomy day…
Time goes by, memories are mine
Still waiting for the moment I’ll see you again
Times are changing, memories are fading
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me
One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.
Heidän takanaan teräksinen kapseli leijaili halki painottomuuden. Se kolisi, tärisi ja lopulta räjähti auki suurella hirnahduksella.
Kavioiden kopseelta kuulostava ääni loittoni paronin ja tohtorin takana ennen kuin he ehtivät nähdä, mikä sen oli aiheuttanut. Ja jossain kauempana tähtien loisteessa kaikui hirmuinen hirnahdus.
I’m still praying the stars,
to give me hope and little signs.
My heart is lying, my love for you is not dying.
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me
One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Vänrikki Werekk oli sangen tympääntynyt läpi metsän ryömimiseen. Tai siltä se oli ainakin tuntunut, kun maasto oli osoittautunut mahdottomaksi ajaa moottoripyörin. Metsän luoteisnurkat olivat inhottavan märät ja upottavat. Kirottu suo vaani aivan lähellä.
Onneksi skakdiupseeri oli jättänyt Veljeskunnan saarelta tuomansa tavaran pääosan sataman virkaa toimittaneeseen luonnonlahteen rannikolle. Sinne oli jäänyt myös ne puolisataa skakdia ja raskaat Nektann-plasmatykit, jotka saaren taisteluissa olivat olleet. Werekkin mukana oli vain pari luottomiestä työntämässä tympääntyneinä moottoripyöriä kohti tukikohtaleiriä.
”Hepo vieköön”, Werekk kirosi karttaansa. ”Ihan turhia nämä kartturit näillä main. Ei tässä edes pitänyt olla kosteikkoja.”
Hän arvosti järjestystä ja täsmällisyyttä. Etenkin kartoissa. Karttojen kanssa hän oli hyvä. Erityisesti xialaisten merikarttojen. Ne olivat tarkkoja, yksityiskohtaisia ja erehtymättömiä.
Sen sijaan kartta, jonka kanssa he olivat Välisaarilla jumissa, oli vanha ja selkeästi ilman nykyteknologiaa tehty.
Siinä kaksimoottorista Benzek-pyöräänsä eteenpäin työntäessään vänrikki ei voinut olla miettimättä, miten mahtava hevonen olisi siinä tilanteessa.
Mikä hevonen, joku voisi kysyä. Nehän olivat tarua!
Aivan, tarua. Mytologiaa. Mystiikkaa. Hevologiaa.
Mutta ei se muuttanut sitä, että Werekk olisi halunnut tilanteeseen hevosen.
Oikeastaan mihin tilanteeseen tahansa.
Mutta erityisesti maastossa rämpimiseen.
Oi, niiden lihaksikkaat raajat, kiiltelevä lyhyt harja! Niiden voimakkaat hampaat ja muodokkaat turvat! Niiden prototerästäkin kovemmat kaviot, jotka tallaisivat tiensä läpi mistä vain!
Vänrikki Werekk oli niin sanotusti hevosmies. Komeilihan moinen tarunhohtoinen peto hänen kuparinkuultavassa haarniskassaankin monena kappaleena. Hänen mökissään Zakazilla hänellä oli monia kirjoja aiheesta – zakazlaisen kirjallisuudenhistorian suuria klassikoita ajalta jolloin Mahrikuninkaat hallitsivat: Koningaskunnan legenda, Hepovaaran laulu, Kavionkopse kuoleman edellä – kaikki ne!
Hänen suuri sotilaallinen esikuvansa oli ehdottomasti myyttinen suurkoningas, Keksikak. Tarina siitä, miten tämä yönmusta soturikuningas oli voittanut tuhatpäisen lohikäärmelauman vain kolmellakymmenellä hevosella oli niitä inspiroivimpia – he olivat hyödyntäneet maaston tuntemusta, yllätystä ja harhautusta saavutttaakseen voiton, joka pelasti koningaskunnan.
Myöhemmin sodan ninja-akatemia oli ammentanut oppinsa samoista lähteistä. Werekkistäkin olisi varmaan tullut tuon mystisen aselajin kunnianarvoisa jäsen, ellei hän olisi loukannut selkäänsä jäätyään tahtorakin alle. Siinä oli mennyt hänen taistelijan uransa sekä uljas harjansa.
Tai harja oli oli vielä, mutta se repsotti vähän epämääräisesti. Niinkuin hevosilla.
Taistelija hän ei tosin enään ollut. Selkä ei erityisemmin pitänyt siitä. Komentaja ja organisaattori, se se hän oli. NINJA-ryhmän koordinaattori, Lieggimiesten huollosta ja hankinnoista huolehtija. Kyllä hän kentälläkin oli paljon, etenkin kun kyseessä olivat tykistö-operaatiot. Werekillä oli sellaista täsmällisyyttä ja organisointikykyä, jota kovin monelta skakdi-palkkasoturilta ei löytynyt.
Niin, ne hevoset. Sellainen olisi ollut tosi hyvää seuraa siinä maastossa.
Onneksi leirin valot näkyivät pian, eikä hevoset olleetkaan tarpeen. Skakditiimi huokaisi helpotuksesta saapuessaan tukikohtaan. Zakazinkielinen kyltti varoitti miinoitteista tiettyjen puiden väleissä. Korkealla männyissä tarkkaili pari miestä ympäristöä.
He jättivät moottoripyörät suureen katokseen, joka oli väsätty periskakdilaiseen tapaan pressuista ja tukeista. Siellä oli myös sekamelska polttoainetta, ammuksia ja aseita.
Werekkin kotiseuduilla Vors-Korissa olisi moisesta joutunut sotaoikeuteen. Viherskakdi huokaisi ja määräsi pari teltankulmalla tupakoimassa ollutta hammasmiestä järjestelemään tavarat turvallisemmin.
Vänrikki marssi ensi töikseen johtotelttaan, jossa pönäkän kenraalismiehen sijaan istuskeli sininen skakdisaatana. Komentajan virkaa toimittava Metorakk oli paraikaa radiolaitteet korvilla:
”Alus löytyy, Raj. Pääsette sillä torakoiden ohi”, hän vastasi linjan toisessa päässä olevalle. Ääni oli juuri se kylmä ja tylsä, jollaisena heposkakdi sen muistikin. ”Lähetän sen tavalliseen paikkaan Haederaan.”
Xar-Nekkin teurastaja sysäsi kuulokkeet pöydälle suivaantuneena häiriöstä. Hän ei tosin puukottanut tulijaa välittömästi huonta tuultaan lievittääkseen. Ei siksi, että tämä olisi ollut Möygydysbrigaadin kolmanneksi korkein, vaan siksi, että hän sai vihdoin jonkun tarpeeksi osaavan hoitamaan palkkasoturifirman paperinpyörityksen. Werekk oli siihen juuri oikea mies.
”No terve”, vesiskakdi tervehti. Hänessä kaikki oli terävää ja ikävää. Torakkaelementtejä täynnä oleva haarniska kiilsi hopeaa lyhtyjen valossa.
”Labioko on poissa?” vänrikki kysyi.
”Xialla”, Metorakk vastasi. Hän oli juuri ehdottamassa Vors-Korin jurmulle, että tämä voisi ottaa komennon loppuajaksi, kun valkea skakdi, Suhatt nimeltään, syöksyi telttaan sisään.
”Kenraali saapui juuri!” Metorakkin lähetti ja mekaanikko ilmoitti hätäisesti. Rautaskakdi oli lyhyt ja koukukas, mutta vikkelä – ehkä nuorimpia koko Galmangööristä. Tyttö ei tosin pystynyt vieläkään katsomaan veden skakdia silmiin kertoessaan viestejään.
Ehkä se oli ihan hyvä. Viime lähetille ei nimittäin ollut käynyt aivan liian hyvin.
Kaksikko ei aikaillut, vaan marssi ulos.
”Hoi, miehet! Olen palannut!” kuului syvä baritoni. Ääni, jonka karisma oli Lieggimiehet yhteen kasannut!
Kaksi komentoskakdia marssivat ulos teltasta ulos. ”Oli aikakin”, veden skakdi murahti hampaidensa välistä.
”Aah, Metis ja Hepo! Pitäneet paikat pystyssä, luulen”, Gaggulabio tervehti kädet ylhäällä. Hänen purppurainen pukunsa oli saattanut näyttää äärimmäisen tyylikkäältä ja charmantilta Steltin seurapiireissä, mutta siellä metsän keskellä se näytti vain typerältä.
Mutta se ei ollut typerin asia, joka Labiolla oli.
Typerin asia oli ne kaksi kivipaatta, jotka seisoivat typerän näköisinä kenraalin takana.
Kyllä, ”typerä” oli juuri se sana, joka tiivisti otukset täysin.
”Ne-ne ovat kivipaasia”, Metorakk katsoi niitä tyrmistyneenä.
”Skarararin typerän näköisiä kivipaasia”, Werekk täydensi.
”Tässä”, Labio teki suurilla käsillään ympyrän ilmaan, ”ovat Möykyttäjäveljekzet.”
”Durr”, veljistä toinen totesi.
”Durr”, toinen vastasi.
”Möykyttäjäveljekset?” siniskakdi kysyi.
”Möykyttäjäveljekzet”, kenraali totesi hymy pulisongeissa.
”Mitä me teemme niillä.”
”No möykytämme. Ne ovat kylmäverisiä tappajia!”
”Onko niillä edes verta.”
”He ovat uusin osa Gagun Guoletusguntaa. Hilpeitä veikkoja, sanon minä. Toimivat henkivartijoinani.”
Henkivartijoina, hyvä. Se tarkoitti, ettei Metorakkin tarvinnut katsella typeriä kivipaasia kentällä.
Lisäksi, Gagun Guoletusgunta? Kuten sanottua, vanhan leipurismiehen runot eivät olleet koskaan mitään parhaita.
”Mitä muuta Xialta?” murhaajamestari kysyi pyrkien parhaansa mukana sulkemaan kivipaadet ”älä välitä”-sektorille aivoistaan.
”No aika hurmaavaahan siellä. Outo sää, tosin. Järjestelin talveksi ammus- ja muonakuljetukset. Minusta tehtiin juttu johonkin vortiksilehteen. Yksi aratyghläinen kalaparoni pyysi meitä leipiinsä, mutta Kentsu maksaa enemmän. Sanoin sille, että tämän sodan jälkeen.”
Sinirakk murahti hyväksyvästi.
”No, mitenkä täällä on tosiaan mennyt?” kenraali kysyi ottaessa takkia päältään. He kulkivat suureen komentotelttaan ohi leirinuotion.
”Amazuan soluttautumisoperaatio etenee”, Metorakk totesi. ”Listimme koillismetsästä ne kannibaalimiehet. Poltimme kylät.”
Labio hörähti ja asetti tyylikkäät purppuratamineensa lipastoon, joka oli täynnä vastaavanlaisia karismaattisia steltläisräätälöityjä asusteita.
”Torakat polttivat koko Lintusaaren”, Werekk jatkoi. ”Tuli kiire poistua paikalta. Kohtasimme ussalien Vartijan ja jonkun pähkähullun pikkumiehen ennen sitä. Ei sieltä hirveästi mitään hyödyllistä irronnut, meillä on kaksi aluksellista sen viidakon otuksia ja kasveja tuolla. Ehkä jotkut hörhöt maksavat sinisistä apinoista, en tiedä.”
”Myyntihommista puheen ollen, mitenkäs Ikneramin hommat ovat edenneet?” gaggusgagdi kysyi koko ruskeahaarniskaisessa komeudessaan. He kolme istuutuivat Labion mahonkisen työpöydän ääreen. Siniskakdi irvisti, kun kenraali sytytti yhden iänikuisista sikareistaan.
”Uikuttaa edelleen”, vastasi gaggosmies.
”Olisit voinut olla ampumatta sitä sen kaveria silloin”, Labio totesi tuprutellen steltläistä. ”Masentunut myyntimies ei ole kovin käytännöllinen.”
”Sinä tiedät minut, kun olen kentällä”, Metorakk sähähti. ”Ja tiedät, että en halua halpoja kopioita Vartijoista lähelleni. Ne miehet olivat tappajia, ja niiden miesten aseet olivat tappamisen siveltimiä. Ilevhov oli pelkkää pilkkaa.”
Kenraali huokaisi. ”Okei, antaa olla. Haluan vain kauppamieheni taas käyttökelpoiseksi. Olemme tienanneet etelän kyliltä aika pirun hyvin.”
”Emme niin hyvin kuin tienaisimme ryöstämällä ne”, Metorakk protestoi.
”Ussaltornin väkeä on näkynyt etelärinteiden suunnalla. Suurkylän lähistöllä. Niillä on sissijoukkoja täällä, sanon sen”, vänrikki Werekk puuttui peliin. ”Barakonnin miehet kertoi, että niiden jousimiehet ovat maailman parhaita. Pystyvät kaatamaan miehiä satojen metrien päästä, kun ollaan metsän eteläisillä aukioilla. Iskevät tulinuolin näkymättömistä. Katoavat kuin olisivat vain yksi mies.”
Skakdi otti pöytälaatikosta suuren nahkakartan ja taitteli sen auki. ”Sitten on vielä raptorimiehet, jotka sitovat Targarrin miehet. Nyt tosin kun Lintusaaren operaation joukot palasivat, meillä on aika hyvä iskukyky-”
”-mutta se menee Oberaatio Lieggiguoleman valmisteluun”, Labio vastasi. ”Kuten tiedätte!”
”Operaatio Liekkikuolema”, Metorakk vastasi. ”Sen onnistumismahdollisuudet eivät näytä erityisen hyviltä.”
”Minä luotan heihin täysin”, kenraali vastasi. ”Joten valmistaudutaan! Siitä tulee kaikkien aikojen isku, äijät.”
