Avainsana: 001

  • Kalamiähen uudet seikkailut

    Metalli nitisi rytmikkäästi airojen kyntäessä aallokkoa. Mustat aallot kohisivat vanhan veneen puuköliä vasten. Oli aamuyö, ja aurinkoin sarastukseen oli vielä muutama tunti aikaa, mutta silti pieni kalastajavene taittoi hitaasti matkaansa kohti avomerta.

    Öisen meren kohinan läpi puski kova ääni: sumutorvi valitti. Kalastusveneen kaksi matkustajaa jähmettyivät ja vilkaisivat toisiaan. He kuiskuttelivat keskenään jotain. Sitten kuului molskahdus, kun jotain putosi veteen.

    Pimeän ja sumun seasta lipui esiin tumma muoto. Kohdevalot rävähtivät päälle. Puuvenettä moninkerroin isompi teräslaiva lähestyi pienempää alusta kuin rintaansa pullistellen uhitteleva ukkometso. Aallot hivelivät sen laitaan maalattua karmiininpunaista heptagrammia. Joukko ruskeita sarvipäitä rymisteli huudellen kannen reunalle.

    ”Helttaf!” perämies karjui megafoniin. ”Te siellä! Nämä vedet ovat Nazorakein Imferiumin valvonnassa! Minne olette menossa ja millä asialla?”

    Puuveneen matkustajat, kaksi iäkästä vortixxia, katselivat leppoisasti vastakannella parveilevia matruuseja sekä näiden keihäitä ja kivääreitä, jotka oli suunnattu heitä kohti. Vanhukset arvioivat perämiestä pitkään hiljaa.

    ”Myö ollaan vaan kalas…” olkihattuinen hammastikkua pureskeleva vortixx, vanhempi kahdesta, tokaisi verkkaisesti.

    Nazorak-perämies kohotti tuntosarveaan. Hän sai odottaa vielä pienen hetken, ennen kuin toinen, henkselihousuinen kalastaja täydensi:
    ”Aamuverkoilla, jjuu!”

    Perämies sähähti pöyristyneenä ja marssi ohjaushyttiin, jossa hattupäinen kapteeni nojasi ruoriin.
    ”Arvon aliluutnantti, he väittävät olevansa kalastajia. Upotammeko veneen?”

    Kapteeni tuhahti. ”Ammusten tuhlausta. Tutkikaa alus.”

    Laskusilta kolahti alas. Kalastajat katsoivat voimattomina, kun nazorakit nousivat heidän veneeseensä ja alkoivat kaivella veneessä olevia tynnyreitä, heidän reppujaan ja jopa lautojen rakoja. Odotellessaan kalamiehistä vanhempi sylkäisi hammastikkunsa veneen pohjalle, kaivoi esiin piipun ja alkoi sytytellä sitä pienellä sytkärillä. Nazorak-perämies astui vanhusten eteen ja alkoi hyvin vaativaan sävyyn esittää kysymyksiä:
    ”Kertokaa, keitä olette.”

    ”Met ollaampi Kalamiäs”, totesi vanhempi kalastajista ja puhalsi ilmoille savupöllähdyksen.

    ”Ja Velipoeka”, jatkoi nuorempi väistäen hieman Kalamiähen henkosia.

    ”Vai niin. Tuletteko Fio-Klaanista tai työskentelettekö heidän kanssaan?”

    ”Eeppä tulla”, kuului verkkainen vastaus pienen hetken kuluttua. ”Myöt asuthaan tos toeseel saarel. Tiiäkkö, tuolla vähä etelämpänä.”

    ”Tiälä kyl kala syä hyvi”, täydensi nuorempi vortixx.

    Yksi sotilaista juoksi perämiehen taakse ja veti käden lippaan.
    ”Arvon ylimatruusi, matruusi 39997! Tutkimme veneen. Emme löytäneet mitään takavarikoitavaa.”

    Eipä veneessä juuri mitään ollutkaan: kaksi paria airoja, pari ongenvapaa ja köyttä, sekä tynnyreissä jonkin verran vasta pyydettyä kalaa. Kalastajien repuista löytyi muutama kartta ja kasa uistimia; pussillinen tupakkaa; hieman evästä, enimmäkseen kalasta tehtyä sellaista.

    Perämies nyökkäsi ja kääntyi katsomaan xialaisia.
    ”Ottakaa heiltä furje ja airot”, tämä sanoi matoraniksi niin, että kalastajatkin ymmärsivät ivan. ”Offivat, etteivät tule vesillemme toiste.”

    Nazorakit laskivat Kalamiähen purjeen alas ja takavarikoivat airot. Kalahommiin — tai pikemminkin niiden lopetteluun päivän päätteeksi — ilmaantuneeseen pikku komplikaatioon silminnähden närkästynyt Kalamiäs laittoi kätensä puuskaan ja imi ison henkosen piipustaan seuratessaan, kuinka meritorakat kantoivat laskusiltaa pitkin ylös laivaan heidän ainoat keinonsa liikuttaa venettä.

    Perämies oli juuri aikeissa nousta takaisin omaan laivaansa, mutta pysähtyi huomatessaan Kalamiähen piipun. Nazorak ei sanonut mitään vaan nappasi tupakointivälineen vortixxin hampaista. Piippu vaikutti olevan tehty oliivipuusta, eli se oli luultavasti peräisin joiltain kaukaisemmilta vesiltä. Piipun pesän pintaan oli taidokkaasti kaiverrettu aaltoja ja lintuja.

    ”Onfas nätti fiiffu”, perämies hymähti. Hän kääntyi ja kipusi laskusiltaa ylös nazorakien laivaan tyhjentäen samalla piipun sisällön mereen.

    ”No suatana”, Kalamiäs manasi yrittämättä peitellä ärtymystään.

    ”Suattaapi olla, että viivyttään tiälä hetki”, totesi Velipoeka ja raapi päätään. Tämän sanat kantautuivat perämiehen sarviin ja aiheuttivat hienoisen hymynvireen tämän kasvoilla.

    ”Enne oli miähet rautaa ja laivat puuta”, totesi Kalamiäs katsellessaan, kun nazorakit vetivät laskusillan takaisin laivaansa.

    ”Jaa, ohan nykysilleenki miähet rautaa. Nyt vaa on laivatki”, kuului Velipojjan pohdiskeleva vastaus, kun nazorakien laiva oli jo ottanut suunnakseen pohjoisen.

    ”Ei nuot mittää rautaa ollu, jottai kittiinii.”

    ”Ei kait ne miehii ollukkaa?”

    ”Tiiäppä noista.”

    ”Liekkö ne naisiakkaan ollu. Vaikeeta niistä on sanoa, nii.”

    ”Naiset o jottai titaanii tai jottai. Ei tarvita sellasia pomottaan.”

    Kalamiäs istahti alas ja tarttui onkivapaan. Hän räpelsi hetken uistinten kanssa ja heitti sitten siiman veteen. Koho pulpahti pintaan ja alkoi kellua laineiden keskellä. Velipoeka noudatti esimerkkiä ja heitti oman siimansa veteen toiselle puolelle venettä. Sitten kalastajakaksikko istuskeli katsellen hitaasti loittonevaa laivaa. Aamusumun ahmaistua etääntyvän aluksen Kalamiäs huokaisi syvään.

    ”Mahotonta meininkiä.”

    ”Eiksitä ennää elantoonsa saa hankkii?” Velipoeka vahvisti.

    ”Ampua pitäs.”

    ”Tykillä.”

    Kalamiähen vapa nyki hieman, mutta koho ei kuitenkaan pulpahtanut pinnan alle.
    ”Säikyttivät saaliit karkuun, perkule”, hän tuhahti.

    Hetken kuluttua Velipoeka vastasi:
    ”Eppähän oo kovin kummonen kalamiäs jos ei kala syä.”

    ”No emmää ny tiiä, jos kaikki kuttuu meikäläästä Kalamiäheks nii eikse sitten riitä?”

    ”Mää oon sentään Velipoeka. Se ny ei miksikään muutu. Mutta voikko sää olla Kalamiäs jos et oo kalamiäs?”

    ”Meinaakkos ruveta kukkoileen, Velipoeka? Ei piä liian leuhkaksi ruveta, suattaapi käyä hassusti.”

    ”Eipä tässä, kuhan kismittää noi natorakin perkuleet.”

    ”No sanoppa muuta.”

    ”Ai vaikka että kaunis ilma?”

    ”Eiku se on sanonta.”

    ”Mikä?”

    ”’Sanoppa muuta’. Tai ’äläppä muuta sano’.”

    ”Ei kait niittä molempii yhtaikaa pysty tekkeen?”

    ”Äläppä muuta sano.”

    ”Ei kala syä muutenkaan.”

    ”No ei varmaan jos koko ajan pakista piipität niinku kasa kivirottia paistokasarissa.”

    ”Meleko vinkee mielikuva.”

    ”Heh heh. Ollaas sitä ny olevinnaa nii hauskoja.”

    ”Iha huluvatonta touhua, nii.”

    ”Ruppeeppa vielä jatkammaa tommosta niin mojautan tällä –”

    Tämä varsin verkkainen sanaharkka päättyi yllättäen siihen, kun vesi pärskähti heidän veneensä vieressä. Valkoinen nazorakin pää nousi yskien ja pärskien pintaan. Kalamiehet riensi nostamaan Kelvinin veneeseen, ja hetken kuluttua tämä makasikin yhä vettä suustaan kurlaten veneen pohjalla.

    ”Hehei, sehän toimi!” hihkaisi makutan ääni Kelvinin päässä kaiken kansan kuultavaksi.

    ”Vanha jippo, tokihan se toemi!” Kalamiäs totesi. ”Onpahan tällä teän natorakilla hyvet keuhkot!”

    Pienen Kelvinin yskimisen ja kakomisen täyttämän hetken jälkeen Velipoeka yskähti kiusaantuneesti ja kysyi:
    ”Ette vois niit varapurjeit ojentaa sieltä, että päästäs joskus poies täältä?”

    Kelvin, yskien yhä kivuliaasti vettä kurkustaan, ojensi reppunsa ja kangaskääreen, jonka oli sitonut sen kylkeen kiinni, Velipojjaalle.

    ”Saatanan russakat vei meän purjeen kuten arvelttiin!” hörähti Kalamiäs.

    ”Mutta täl kertaa meni airotki”, lisäsi Velipoeka hetken kuluttua.

    ”Uuet pittää varmaan hankkia. Lisätään se noitten hintaan. Sekä miun piippu. Mutta viritäpä uus purje, Velipoeka!”

    ”Jeessöör.”

    ”Kun sanoit… että sinulla on… keino fäästä… saartorenkaan läfi… en kuvitellut tätä”, Kelvin sanoi yskimisestä hengästyneenä osoittaen sanansa päänsisäiselle enkelilleen.

    ”Sori siitä. Mutta ainakin tämä oli muihin vaihtoehtoihin nähden kohtuullisen turvallinen tapa. Low risk, low reward, mitenkäs sitä sanotaan? Eivät teikäläiset tuhlaa ammuksia vanhoihin vortixxinpieruihin, jotka ’eksyvät vieraille vesille’. Paukut on hyvä jättää mahdollisten vihulaisten varalle. Tiedätkö, sellaisten, jotka saattaisivat ampua takaisin. On kyllä mennyt ihan mahdottomaksi tämä touhu! Joskus muutama kuukausi sitten minä ja Guartsu pystyimme ihan hyvin vain veneilemään pois saarelta ilman, että törmäsimme heti nazorakeihin. Tai törmäsimmehän me niihin lopulta, mutta emme oikeastaan edes Klaanin lähivesillä. Se oli enemmänkin vahinko. Mutta todennäköisyyspeliähän tämä on. Kyllä nopealla pikkuveneellä pääsee vieläkin saarron läpi, ja aika huono tuuri silloin on, jos törmää teikäläisten aluksiin. Eikä se kai saarron pointti olekaan, että estetään kaikkien pienten purtiloiden pako. Mutta enpä tiedä. Olisitko halunnut ottaa sen riskin? Varsinkin sen jälkeen, kun tärtäläisiä upotettiin?”

    ”… no, ehkä mieluummin en.”

    ”Sitä minäkin vähän veikkasin. Ja siksi sinä sait harjoitella vähän hengityksen pidättämistä. Kyllä minä olen melko varma, että aivovaurioita alkaa syntyä vasta joskus kymmenen minuutin kohdalla! Pidätän tosin oikeuden olla väärässä.”

    ”Tuo ei kyllä yhtään vakuuta.”

    ”Mites se maksu?” Kalamiäs huikkasi.

    ”Ah, tosiaan”, Manu viestitti. ”Pikku hetki. Kelvin. Lipas.”

    Kelvin kaivoi repustaan pienen puisen lippaan.

    ”Kulmapalat.”

    Nazorak kaiveli reppuaan melko pitkään, kunnes löysi kahdeksan merkillistä obsidiaaninpalaa, jotka sopivat suorakulmaisen särmiön kulmiin. Hän kiinnitti ne lippaan kulmiin ja odotti lisäohjeita.

    ”Ja sitten neste.”

    Kelvin arveli makutan tarkoittavan hämäräperäistä lasipulloa, joka sisälsi purppuraista kuplivaa nestettä.

    ”Kaadan tätä tuohon päälle vain?”

    ”Jep. Valuta ympyrän muotoon, jos pystyt.”

    Nazorak teki työtä käskettyä. Hän hätkähti hieman, kun neste pölläytti ilmoille tummanvioletin savupilven osuessaan puulippaan pintaan.

    ”Rupesitte sitte pössytteleen sielä?” Velipoeka tiedusteli huvittuneena. Kelvin siirsi itseään hieman kauemmas lippaasta yskien vähän epäterveelliseltä vaikuttavaa savua keuhkoistaan.

    ”Noin. Hyvä tuli”, Manu totesi. Kelvin katsoi hälvenevän savun takaa paljastunutta lipasta, joka oli parhaillaan kokemassa muodonmuutosta: tumma obsidiaanikuori levittäytyi lippaan pinnalle, ikään kuin kulmapalat olisivat alkaneet syödä lipasta. Kun prosessi oli muutaman sekunnin kuluttua valmis, hän katsoi syntynyttä obsidiaaniarkkua hieman tarkemmin. Sen jokaista tahkoa koristi hampaita muistuttava koristereunus, jonka välissä obsidiaani oli rosoista. Hätkähdyttävintä oli, että kannen keskelle avautui suuri sinisenvihreä silmä, joka ryhtyi herkeämättä tuijottamaan nazorakia silmiin. Hän kokeili siirtyä oikealta vasemmalle ja taas takaisin, mutta silmä seurasi hänen liikkeitään.

    ”Aika felottavaa”, hän totesi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt samanlaisen lippaan: Manun huoneessa Bio-Klaanin linnakkeessa oli ollut samanlainen, joskin isompi. Hän avasi lippaan. Ja sehän oli tyhjä, mikä ei tosin yllättänyt häntä laisinkaan – olihan se alun alkaenkin ollut tyhjä.
    ”No totta kai se on sinulle tyhjä. Annas kun minä.”

    Kelvin tunsi pientä kihelmöintiä kädessään ja huomasi sen sitten liikkuvan omia aikojaan. Käsi liikkui lippaan kannelle ja työnsi sen auki, mutta tällä kertaa lipas ei ollutkaan tyhjä.

    ”Miten tämä edes toimii?”

    ”Taikuudella.”

    Lipas näytti olevan sisäpuolelta paljon laajempi kuin ulkoa, mikä oli aiheuttaa nazorakille pahoinvointia. Mikäli hänen muistinsa ei häntä pettänyt, lippaan sisältö näytti olevan päällisin puolin täsmälleen sama kuin mitä hän oli nähnyt Manun huoneessa olevan arkun sisällä. Huomio kiinnittyi ensiksi pitkään koristeelliseen tikariin, sen jälkeen outoon naamaan, joka näytti koostuvan lihasta. Lippaassa oli myös muutama ilotulitusraketilta näyttävä asia ja pari himmeästi hohtavaa kullanväristä tankoa. Sitten huomio kiinnittyi muutamaan vinyylilevyyn, jotka makasivat lippaan pohjalla.

    ”Eikö noiden kannattaisi olla jossain fahvikoteloissa?” Kelvin kysyi, mutta ennen kuin Manu ehti vastata, heidän molempien huomio kiinnittyi siihen, että lippaassa näkyi liikettä. Yhtäkkiä läpinäkyvähkö, vihreä pieni kuutio pomppasi lippaan syvyyksistä sen reunalle. Hölmistynyt nazorak tuijotti kuutiota tuimasti ja huomasi, että hänen suuntaansa osoittavassa tahkossa oli jotain kasvojen tapaista. Vähäisen määrän vihreää limaa jälkeensä jättäen irvistävä kuutio pomppasi veneen reunalle ja siitä suoraan mereen.

    ”Hä”, kommentoi Velipoeka.

    ”Jaa”, totesi Kalamiäs.

    ”En muistanut, että tuo oli tuolla”, Manu mutisi muina miehinä. ”Minulla on täällä muuten näemmä 64 sellaista kämmenen kokoista sileäksi hiottua timanttia. Kelpaisiko maksuksi, Kalamiäs?”

    Kalastajavanhus nyökkäsi hyväksyvästi.

    ”Oletan, että saamme moisella summalla myös kyydin takaisin etelämantereelta.”

    ”Eiköhän s’ole ihan kohtuullista.”

    ”Puolet nyt, puolet paluumatkalla. Ja odotatte meitä satamassa, kunnes palaamme.”

    ”Jep jep.”

    Kelvin valikoi – Manun hienovaraisella ohjastuksella – 32 vähiten hienoa timanttia arkusta ja ojensi ne yksi kerrallaan Velipojjaalle, joka asetteli ne omaan laukkuunsa. Hän ei jalokiviä poimiessaan voinut olla kiinnittämättä huomiota nuhjuiseen säkkiin, joka makasi arkun nurkassa Matorolta lainattujen kirjojen vieressä. Säkki nytkähteli vähän.

    ”Ovatko nämä oikeasti samat tavarat kuin huoneessasi olleessa arkussa?” hän kysyi.

    ”Ovat”, kuului Manun vastaus. Kelvin käänsi katseensa säkistä takaisin timantteihin. Häntä puistatti.

    Timanttien vaihdettua omistajaa Kelvin istahti puiselle rappuselle ja nojasi kyynärpäänsä veneen partaaseen.

    ”Me tosissamme fääsimme fois saarelta…”

    ”Joo, mutta yhtään isommalla porukalla ei olisi onnistunut näin hienovaraisesti. Jos olisin halunnut raahata mukanani vaikka sellaisen perinteisen kuuden koplan, niin ei mitään toivoa tällä taktiikalla! Olisi pitänyt silloin vain luottaa siihen, että nopealla veneellä pääsee pakoon. Eikä vanha kunnon Kalamiäs sitä paitsi kuljeta kuin yksittäisiä pakolaisia pois saarelta. Aika tuottoisaa bisnestä, kuten ehkä huomasit maksusta. Toisaalta myös aika riskaabelia heille.”

    Kelvin nyökkäsi. ”Kuinka fitkä matka meillä on Etelämantereelle?”

    ”Näytäpä vähän sitä karttaa.”

    Kelvin veti repustaan esiin suuren rullalle käärityn paperin ja avasin rullan tarkasteltavaksi.

    ”Ei kyllä näytä ihan siltä, mihin olen tottunut”, nazorak sanoi ja raapi päätään.

    ”Öh. Jotain outoa tuossa tosiaan on.”

    ”Eikö sakaroita pitäisi olla vain viisi?”

    ”On niitä valitettavasti kuusi, mutta eteläinen sakara ei todellakaan ole noin iso. Eikä eteläinen manner näytä tuolta… eikä kyllä pohjoinenkaan. Mitä helvettiä! Perhanan tärtäläiset! Eivätkö ne osaa tehdä mitään oikein?”

    Kelvin heitti suosiolla syrjään ”kartan”, jonka he olivat ”ostaneet” parilta piratismista luopuneelta ja yhdyskuntapalveluksensa suoritettuaan Klaanin kaupunkiin asumaan jääneeltä tärtäläiseltä, ja huokaisi. ”Antavatkohan kalastajat lisämaksusta karttansa?”
    ”Eiköhän joku Tangoia Sadiil Korossa myy karttoja. Hei, Kalamiäs, kuinka pitkä matka edessä?”

    ”Eekköhän kolome päevää mee hyvällä sääl, mut jos ihan satamaan halluutte niin lähenee viikkoo. Lähin kauppunki onpi Fen Nuil tai iha ittään Amohi Roattaan. Enpä oo siel asti kuunaa käyny!”

    ”Hmm, ei kiitos, menemme suoraan pohjoisrannikolle. Tangoia-Wahiin. Siellä pitäisi olla yksi satamapaikka, Tangoia Sadiil Koro. Ja sitä paitsi sää ei tule olemaan hyvä.”
    ”Tjaa? No kantsii olla varohvaine. Siel aavikolla ompi vaa hietaa ja niit romidei!”
    ”Juuri niin! Mutta tosiaan, ei teillä sattuisi olemaan karttoja Arj Durunista?”

    Kalamiäs nyökkäsi velipojalleen. ”Käys kahtoon nuoremmuuttas! Pitäs siel olla aanaki yks.”

    ”Miksi sanot, että sää ei tule olemaan hyvä?” Kelvin kysyi uteliaana.

    ”Siksi, koska idässä tuntuu alkavan joku ihan helvetin hazardi myrsky. Haluan rantaan mahdollisimman nopeasti. Minua ei kiinnosta kuolla keskellä avomerta.”

    ”Ahaa…”

    Katsellessaan maisemia Kelvin rupesi tuntemaan tutun, kipinöivän tunteen nousevan takaraivonsa sisäpintaa pitkin. Pian se –
    ”Kkhrr- än ansaitsee tilaisuuden! Otan hänet henkilökohtaisesti va- zzzrrh”

    Kelvin sulki toisen silmänsä ja puri pihtihampaitaan. Hänen kokemansa ”takaumat” eivät enää tuntuneet kivuliailta, lähinnä häiritseviltä.
    ”Olen huomannut, että muistojeni falautuminen on viime aikoina alkanut hidastumaan. Viime kerrasta on jo viitisen fäivää.”

    ”Tarvitaanko muistojen palautumiseen jokin laukaiseva tekijä, vai tapahtuuko sitä satunnaisesti?”

    ”Tietääkseni täysin satunnaisesti. En ole ainakaan huomannut mitään yhdistäviä tekijöitä”, Kelvin selitti – vaihtaen nyt puhumaan zankrzoraa. ”Nyt kun mietin, taisin saada ensimmäisen muistoni Lehu-metsässä, kun kohtasin Siniset kädetTuijotusleikki Kuoleman kanssa.… näiden aaveiden näkeminen säikäytti minut niin, että minusta tuntui kuin olisin oikeasti nähnyt elämäni vilisevän silmieni edessä. Mikä on todella ironista, jos Siniset kädet todella osaavat pyyhkivät muistoja…”

    ”Siltähän se kuulemiemme kertomusten mukaan kuulostaa, mutta tämä on asia, jota täytyy tutkia tarkemmin. Tämä erinäisiin sinisiin käsiin perustuva muistojentuhoamisteknologia kuulostaa kyllä erittäin hämärältä. Haluan päästä asian ytimeen jossain vaiheessa. Ja voi olla, että tarvitsisin sitä varten aitoa kredipselleeniä…”

    Kelvin nojasi laivan kaidetta vasten ja hieroi päätään. ”Kuten Matoro ja Bloszar kertoivat, heiltä on poistettu muistoja aiemmin. Jäljet näyttävät johtavan tähän ’Mata Nuin Ritarikuntaan’. Mutta sitten on myös Imperiumin Siniset kädet, joista on ollut nazorakien keskuudessa huhuja jo vuosikymmeniä. Ja Kepen mukaan nämä samat agenttinazorakit liikkuvat tässä ’Verstaassa’…”

    Kelvin mietti hetken, ja jatkoi: ”Lisäksi, kun olin Rakentajan yönä tämän Joueran mielessä, pääsin tutkimaan laitetta, joka uskoakseni säilytti hänen muistojaan.Tervetuloa Koneeseen — Näytös 7. Yksi näistä muistoista katkesi kesken kaiken. Se… tuntui minusta hyvin tutulta. Se tuntui aivan kuin yhdeltä minun muistoistani. Eli oletettavasti myös häneltä oli poistettu muistoja.”

    ”No mitä sinun palautuneet muistosi kertovat sinulle? Miksi se ei ollut alun alkaen ilmiselvää, että ne olivat muistoja, jotka olit vain unohtanut?”

    ”No se on vähän erikoinen johtopäätös mihin hypätä – varsinkaan, kun en edes vähän aikaa sitten tiennyt muistinpyyhinnän olevan edes realistinen konsepti!” Kelvin puolustautui. ”Ja varsinkin, kun jotkut muistoni tuntuvat hyvin… vierailta. Kuin ne olisivat tapahtuneen täysin erilaiselle olennolle… Minun on ollut vaikea uskoa, että olisin voinut kokea ne.”

    Olipa se sitten alkutalven hyytävä tuuli tai keskustelunaihe, joka tapauksessa Kelviniä kylmäsi. Ajatus siitä että maailmassa liikkui jokin asia, joka kykeni jälkiä jättämättä tuhoamaan ja manipuloimaan kenen tahansa muistoja… totta kai se tuntui pelottavalta. Oliko niin todella käynyt juuri hänelle? Olivatko sen tehneet Siniset kädet, nuo elävät varjot työläisten painajaisista? Olivatko ne tonkineet hänen aivojaan kyborgisormillaan Lehu-metsässä ja nyt Kelvin ei kyennyt edes muistamaan sitä?

    Kelvin värisi. Hänestä tuntui kuin häntä olisi… vahingoitettu. Oliko jotain todella olennaista raavittu hänestä pois?

    ”Mutta mitä näissä muistoissani tapahtuu…” Kelvin palasi makutan esittämään kysymykseen. ”Joskus kehoni on täysin erilainen. Minulla… ei ole käsiä. Objektit vaikuttavat paljon suuremmilta kuin normaalisti. Muistoissani toistuu usein valkotakkiset, hoitajilta ja lääkäreiltä vaikuttavat nazorakit, jotka tekevät minulle asioita… sekä tietenkin…”

    Kelvin piti tauon. Hän yritti sanoittaa muistikuvaansa. Kun hän oli käyttänyt Bloszarin pajassa tämän ”muistinaattoria”, se oli tämän mukaan vienyt hänet hänen ”ensimmäiseen muistoonsa”.Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä. Jos insinööritoan teoriat pitivät paikkansa, seuraavan asian sanominen ääneen Kelvinistä tuntui entistäkin huolestuttavammalta.

    ”… suuri, suorastaan massiivinen olento, joka makaa jonkinlaisessa kammiossa. Sen huuto välillä särkee tuntosarviani, ja se… se… etäisesti muistuttaa nazorakia.”

    ”Ahaa!” Manu huudahti. ”Taidankin tietää!”

    ”Öh, tietää mitä?”

    ”Tiedän, mistä tuo muisto on”, Manu vastasi ja piti pienen tauon. Kelvin ymmärsi, että tämä mietti, kuinka muotoilisi sanansa. ”Nyt, kun olemme jo hyvän matkaa merellä, olet alkanut täyttää oman osuutesi sopimuksestamme. Joten ehkäpä minunkin on syytä alkaa täyttää omaa osuuttani. Lupasin kertoa sinulle salaisuuksia, joita Imperiumin esikunta ei tahtoisi sinun tietävän.”

    Kelvin suoristi välittömästi ryhtiään tämän kuullessaan. Kyllä, tämä oli se mitä hän oli odottanut makutan tapaamisesta lähtien.Lahja isältä.

    Alkoi sataa vettä – juuri, kun sumu oli ehtinyt hälvetä. Kalamiäs murahti ärtyneesti.

    ”Nykyään sattaa koko ajan”, Velipoeka protestoi.

    Mutta Kelvin ei välittänyt sateesta.

    ”Mi-mitä sinä tiedät?” hän kysyi Manulta hermostuneesti. ”Liittyykö se jotenkin tähän muistiasiaan?”

    ”Tiesin, että he pimittävät näitä asioita teiltä, mutta en ymmärtänyt heidän menevän niin pitkälle, että he pyyhkisivät kaikki muistonne siihen liittyen, saatika sitten, että he kykenisivät sellaiseen. Aika pöyristyttävää.”

    ”Äh, Manu, kakista ulos!”

    ”Hyvä on. Muistatko, kun satamaan matkalla hieman kimpaannuit siitä, kun Matoro vertasi sinua frostelukseen? Tai siis ei oikeasti verrannut, mutta asia tuli ikään kuin puheeksi.”

    ”… Niin?”

    ”Ja sanoit silloin, että nazorakit eivät ole raheja, koska te synnytte kanistereista.”

    ”Mihin sinä olet menossa tällä?”

    ”Kerropa minulle, ihan rehellisesti, kuinka monta kertaa olet nähnyt nazorakien kanisterin.”

    Kelvin kohotti tuntosarviaan hämmentyneesti.
    ”No, en kieltämättä kovin montaa kertaa. Olen nähnyt junavaunuja, jotka kuljettavat nazorakien kanistereita Pesässä. Meillä oli biologian oppitunteja, joilla opettaja esitteli meille käytettyä sellaista. Niitä on ollut patsaissa ja elokuvissa.”

    ”Mutta et ole nähnyt kertaakaan nazorakin rantautuvan kanisterissa?”

    Kelvin avasi suunsa vastatakseen mutta hiljeni kuitenkin. Lopulta hän vastasi epäröiden: ”E-en. En omin silmin.”

    ”Tässä on nyt tietenkin vaarana, että alan kuulostaa sinun tuntosarviisi Kristallinoidan kaltaiselta salaliittosammakolta, mutta… mitä, jos kanistereita ei koskaan ollutkaan?”

    Kelvin pysyi hetken vaiti. Merituuli leikki hänen viitallaan, ja yhä rankkeneva sade piiskasi hänen huppuaan. Kalamiäs ja Velipoeka istuivat laivan perässä ohjaamassa venettä välillä vilkuillen Kelviniä.

    ”… miksi Imperiumi lavastaisi jotain sellaista? Miksi… nazorakien synnystä valehdeltaisiin?” Kelvin kysyi, vaikka saattoi itsekin aavistaa vastauksen.

    ”Uskon sillä olevan jotain tekemistä teidän puhtausoppienne kanssa… ja halun näyttää yhdeltä Suuren Hengen monista kansoista. Mutta sitäkin enemmän… kyse saattaa olla turvallisuudesta. Minulla on itse asiassa kokemusta turvallisuusuhkana toimimisesta.”

    Kelvin katsoi Manua epäluuloisesti, tai olisi katsonut, jos se olisi ollut fyysisesti mahdollista.

    ”Se suuri kysymys onkin tietysti tämä: jos nazorakit eivät rantaudu kanistereista, kuinka teitä sitten syntyy lisää? Tämänkin sodan aikana teitä on kuollut aikamoinen määrä. Yksi vaihtoehto olisi, että teitä ei synny enempää vaan teitä on vain alusta alkaen ollut lukemattomia, mutta ottaen huomioon, että olette sotineet myöskin lukemattomia sotia, olisi epätodennäköistä, että joukkonne olisi enää tässä kohtaa maailmanhistoriaa niin valtava kaikista tappioista huolimatta; ja lisäksi jotkut teistä ovat näkyvästi huomattavasti vanhempia kuin toiset. Siispä ei myöskään tule kuuloon, että teitä ei yksinkertaisesti enää tulisi lisää. Mitä vaihtoehtoja on jäljellä?”

    Kelvin näytti täysin hämmentyneeltä.
    ”Että… me lisäännymme… muilla tavoin?”

    ”Kuten miten? Ilmassa on ollut jo joitain vihjeitä.”

    ”… suvullisesti, kuten rahit? Kuten…”

    Kelvin pidätti hetken hengitystään, ennen kuin vei ajatuksensa loppuun asti.
    ”… frostelukset.”

    Annettuaan ajatuksen hautua hetken hän henkäisi tuskastuneesti: ”Mutta Manu, eihän tuossa ole mitään järkeä! Ei nazorakeilla ole lisääntymiselimiä, saati, öh, ’paritteluviettiä’!”

    ”Niin… se tekeekin tästä mielenkiintoisempaa. Joskin en ole ihan sataprosenttisen varma siitä, että olisit oikeassa vieteistä ja elimistä. Mutta ennen tästä spekuloimista meidän täytyy puhua totisesta todellisuudesta.”

    ”Tämä kuulostaa nyt aika paksulta”, Kelvin protestoi.

    ”Arvelinkin, että ajattelisit niin. Minun lienee siis parempi näyttää kuin kertoa.”

    Kelvin kuuli päässään sormien napsahduksen, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kehonsa horjahtavan veneen pohjalle. Hänen kasvonsa tömähtivät märkiin lautoihin, mutta jotenkin hän tunsi, kuinka hänen mielensä jatkoi matkaa veneen pohjan läpi aina syviin, pimeisiin vesiin…

    Mikrokosmos totuudesta

    Kova tuuli pölläytti lunta Kelvinin silmiin. Hän älähti ja kohotti vaistomaisesti kätensä silmiensä suojaksi. Lumituisku myrskysi kaikkialla hänen ympärillään saaden Kelvinin ohuet tuntosarvet lepattamaan.

    Kun hän avasi silmänsä, hän ymmärsi seisovansa kallioisella rinteellä, jonka lumipeitteisestä maasta kohosi jostain syystä lukuisia jäisiä radiomastoja ja lipputankoja. Pari välkehtivää katulamppua valaisi muuten jo hämärtymässä olevaa vuorimaisemaa. Hän hätkähti, kun punamustan makutan hahmo astui hänen rinnalleen.

    ”Olemme mielesi sisäänkäynnillä”, tämä vastasi Kelvinin hämmennykseen. ”Astumme pian minun muistoihini.”

    Kelvin kurtisti kulmiaan. Mitä sellaista kerrottavaa makutalla muka olisi, että heidän täytyisi sukeltaa mielimaailmaan?

    ”Mutta sitä ennen… milloin ajattelit kertoa minulle hänestä?”

    ”Mi-mitä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes huomasi itsekin sen asian, mitä Manu katsoi.

    Vähän matkan päässä, ison siirtolohkareen alle muodostuneesta kolosta katsoivat takaisin punaiset silmät. Lukuisat punaiset silmät. Kraatan muodon ottanut loinen tuijotti kaksikkoa värähtämättömillä silmillään.

    ”Manu, tuota, minä…” Kelvin sopersi tuntien syyllisyyden laskeutuvan ylleen.

    Hetken hän seisoi siinä etsien sanoja. Makuta ei rikkonut hiljaisuutta, seisoi siinä vain kädet puuskassa tuijottaen kraataa silmiin.

    ”Äh, olen pahoillani!” Kelvin sanoi lopulta. ”Olin jumissa Joueran mielessä hänen loisensa kanssa. Se uhkasi tuhoavansa minut. Sitten tuo ilmestyi. Se sanoi voivansa yrittää auttaa…”

    Makuta huokaisi syvään.
    ”Niinpä tietysti. Nokkelaa peliä, Nauru, todella nokkelaa.”

    Kraata päästi värähtelevän sihahduksen, minkä jälkeen se kääntyi ja kiemurteli jonnekin syvälle kolonsa uumeniin.

    ”Mutta, eipä sillä liene väliä”, Manu totesi Kelvinin yllätykseksi. ”Minulla näytti olevan tuollainen ihan omasta takaa. Mutta olisit sinä silti voinut mainita tehneesi tämän valinnan.”

    Hetken hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”En ole vihainen. Vain pettynyt.”

    ”Ai… mistä… mistä sinä sait loisen?”

    ”Minulla on… teoria, joka vaatii vielä vahvistamista. Mutta en sinulta, voit olla huoleti sen suhteen. Enkä edes omaa huolimattomuuttani.”

    Sen kuuleminen huojensi hieman Kelvinin oloa. ”No, kuinka ongelmissa me olemme nyt, kun sinullakin on loinen?”

    ”Sen perusteella, mitä opimme Kapuran mielessä, en olisi lainkaan huolissani itsestäni. Enemmän sinusta, koska olet alttiimpi hienovaraiselle vaikuttamiselle.”

    Makuta vilkaisi vielä Kelvinin uuden uniystävän perään ja hymähti.
    ”On kaiketi varsin ironista, että se on kraata.”

    Kelvin vilkaisi myös siirtolohkareen suuntaan.
    ”Niin, eikö se ole vähän outoa? Kraatat eivät ole mikään suosikkirahin- hetkinen! Mitä tuo edeltävä kommentti tarkoitti?!”

    ”Ei mitään kovin henkilökohtaista”, Manu naurahti ontosti. ”Arvioisin sinun olevan samalla vaaravyöhykkeellä kuin Matoro. Loiset voivat salakavalilla tavoilla vahvistaa sellaisia tunnetiloja ja käyttäytymismalleja, joista on hyötyä Syvälle Naurulle. Hienovaraista suggestiota, joka ei varsinaisesti ole sääntöjen vastaista. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedostat sen. Mutta mennäänpäs jo sisälle lämmittelemään.”

    Manu pyöräytti etusormeaan ilmassa, ja nietokseen heidän edessään ilmestyi ovi.
    ”Teidän jälkeenne.”

    Hieman arastellen Kelvin astui sisään ja oli jälleen jossain muualla.


    Hälytysvalot välkkyivät punaisina, ja käytävällä kaikuivat ison seurueen kiireiset askeleet. Seurueen jäsenet kuiskivat toisilleen jotakin. Kelvin seurasi kummastellen heidän loittonevia selkiään, minkä jälkeen hän huomasi katsella ympärilleen. Hän tunnisti nuo rumat, massatuotetut loisteputkilamput mistä vain: he olivat Pesässä.

    ”Tämä muisto on useamman kuukauden takaa”, Manu sanoi. ”Järjestin aika levottoman pienen välikohtauksen aivan pesänne ytimessä. Pienessä iskuryhmässäni oli mukana…”

    Seuraavat Manun sanat eivät kuuluneet Kelvinin vieressä seisovasta Makuta Nuista:
    ”Vielä hieman pidemmälle.”

    Kelvin tunnisti, että heidän edellään kulkevan seurueen kärjessä oli niinikään Makuta Nui. Ja tämän vierestä hän huomasi myös Matoron. Muista klaanilaisista hän tunnisti ulkonäöltä myös liskomaisen moderaattorin sekä keltaisen jättiläisen. Pitkää sinivalkoista toaa hän ei tuntenut.

    Muistoa seuraavat Kelvin ja Manu kävelivät klaanilaisjoukon perään. Kelvin huomasi vaistomaisesti varovansa askeleitaan, vaikka tiesikin, ettei tila ollut todellinen. Hän pelkäsi minä hetkenä vain muiston täyttyvän karjuvista nazorak-vartijoista.

    ”T-tekö todella pääsitte näin syvälle Pesään? Miten ihmeessä te selvisitte elossa näin pitkälle?”

    ”Matoron seikkailijan neuvokkuudella, Keetongun terveellä järjellä, Sugan ylitsepursuavalla rohkeudella sekä minun ylivertaisella älykkyydelläni”, Manu sanoi hetken tuumittuaan. ”Ja aimo annoksella manipulaatiota ja tiedon pimittämistä.”

    Kelvin kohotti tuntosarveaan.
    ”Et maininnut moderaattoria.”

    ”Ööh… Make kyllä melkein tapatti meidät ainakin kahdesti. No, oli hänellä ainakin tulivoimaa! Äijä oli kuin elävä liekinheitin, todella kova kill count, kuten nykynuoriso sanoo. Ja hänen lentotaidostaan oli pakoitellen hyötyä!”

    Kelvin kyllä huomasi, ettei Manulle ollut jäänyt kovin vaikuttunut kuva Makesta muuna kuin murhamasiinana. Hänen kävi moderaattoria hieman sääliksi.

    ”Mutta meitä piti olla alun perin itse asiassa kuusi, koska jostain syystä aina pitää olla kuusi”, Manu jatkoi. ”Mutta Gekko, perkele… se ääliö vain totaalisesti katosi, ennen kuin pääsimme edes matkaan. Kuulemani mukaan hänellä oli sen sijaan jokin aivan ihmeellinen BDSM-sessio Abzumon kanssa. Niin että mitä helvettiä? En enää koskaan tee sen valon toan kanssa töitä! Eipä sillä, että hänestä olisi enää mihinkään sen jälkeen, mitä hänen loisensa kanssa tapahtui… Surullinen olento. Ehkä meidän pitäisi antaa hänet Arsesteinille lahjaksi, kun tämä kaipaa omaa valon toaa niin kovin?”

    Kelvin ei tiennyt, kuka Gekko oli, eikä ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut tästä ajatella (tai mitä BDSM tarkoitti), mutta Manun arvion täytyi olla liioiteltu.

    He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Ensin Kelvinin askeleet hidastuivat, sitten pysähtyivät kokonaan.
    ”Vau…”

    He olivat saapuneet suureen, peruskallioon kaiverrettuun onkaloon. Kelvinin huomion kiinnitti välittömästi yksi tilaa reunustavista seinistä: se kaareutui tasaisesti ja sen pinta oli kuin mustaa terästä. Seinää reunusti kaikkialta syvä railo lattiassa, mistä kohosi tilaan punainen kajo. Kelvin ymmärsi, että tuo terässeinä olikin jonkinlainen onkalon keskustaa hallitseva pallomainen rakennelma. Kymmenet luonnonkiveen upotetut teräspalkit ja pneumaattiset männät kannattelivat palloa railon yläpuolella. Isoista ilmanvaihtokoneista kiinnittyi humisevia letkuja teräspallon pintaan.

    Kelvin katsoi näkyä hämmentyneenä. Mitä noin isoa voisi olla itse Pesän ytimessä?

    Manu viittoili Kelviniä seuraamaan. He kapusivat klaanilaisten perässä metalliselle sillalle, joka johti pyöreän rakennelman ainoalle oviaukolle. Kelvin astui pieneen tilaan juuri nähdäkseen muisto-Manun lyövän virkailija-nazorakilta pään poikki. Hän sävähti irtonaisen pään lentäessä pitkässä kaaressa pitkin käytävää roiman verisuihkun siivittämänä. Sen, että Makuta Nui ei kahdesti miettinyt, ennen kuin kohdisti hänen lajitovereihinsa hyvinkin brutaalia väkivaltaa, ei olisi kuulunut varmaankaan tulla hänelle yllätyksenä.

    ”Tässä se nyt on, pojat.”

    Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Kelvin katsoi oveen piirrettyjä zankrzoralaisia numeroita.

    ”… Nolla nolla nolla?” hän kuiskasi oudoksuen.

    Seurue avasi oven, ja Kelvin astui heidän perässään sisään.

    Aivan ensimmäisenä asiana Kelvinin sieraimiin hyökkäsi kuvottava väkevä haju, jonka koostumusta hän ei uskaltanut edes arvioida mutta joka voimakkuudellaan oli viedä häneltä tajun. Häntä puistatti.

    Huone, tai oikeastaan halli, johon he olivat juuri astuneet, oli valtava. Kelvin mykistyi näystä. Huoneen kaarevat seinät olivat orgaanisen, ällöttävästi liikehtivän lihamaisen massan peitossa, ja siellä täällä seinästä oli puskenut esiin hitaasti keinahteleva lonkero, joka ajoittain hamusi jotain kahmaistavaa. Huoneen ainoa valaistus tuntui tulevan niinikään seiniin upotetuista valokivistä, joita seinissä muhiva massa puristi itseään vasten kuin poikastaan suojeleva rahi-emo.

    Sitten hän näki sen.

    Se oli iso. Se liikkui. Ei paljoa, mutta liikkui kuitenkin.

    Se oli samaa, puhtaan ruskeaa väriä kuin nazorakit.

    ”M-manu…”

    Varjot leikkivät olennon kumpuilevalla siluetilla. Sillä oli kaksi valtavaa kouraa sekä lukuisia pienempiä ulokkeita, jotka vaihtelivat nazorak-käsistä aina sahalaitaisiin sirppeihin. Sen kehoa peittävästä kitiinikuoresta kasvoi koukeroisia piikkejä, ja siihen aukesi syviä uurteita sekä lovia, joiden muodostamia kuvioita oli hypnoottista katsella. Ne näyttivät muinaisilta.

    Olennon kehoa pitivät vangittuna lukuisat kahleet, joiden ketjut kiinnittyivät olentoa ympäröiviin seiniin ja lattiaan. Kahleet kuitenkin antoivat sille tarpeeksi tilaa liikkua jonkin verran.

    Sitten olento liikkui niin, että Kelvin näki sen paremmin. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suu aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Olennolla ei ollut lainkaan silmiä.

    Ja se oli varmasti sama olento, jonka Kelvin oli nähnyt muistoissaan.

    ”… mikä tuo on?”

    Makuta katseli heidän edessään möllöttävää hirmuista olentoa hieman kaihoisasti.

    ”Hän, Kelvin hyvä”, Manu sanoi, ”on 000, nazorakien kuningatar. Sinun… äitisi.”

    Kelvin jähmettyi ja käänsi katseensa hitaasti makutaan. ”Minun… mikä?”

    Manu nyökkäsi eteenpäin. Kelvin seurasi Manun katsetta, kunnes se osui olennon takaruumiiseen. Kuningattaren pitkulainen peräpää oli paksun liman peitossa. Se sykki ja vavahteli tasaiseen tahtiin. Kelvin hätkähti, kun peräpään hetken supisteltua sen kärkeen aukesi ontelo, joka työnsi sykähdellen ulos yhden kelmeän tahman peittämän ovaalinmuotoisen, vihreän möhkäleen.

    Munan.

    Kuningatar ärjähti hieman tuskasta munan työntyessä ulos. Se kaappasi hampaillaan kiinni katosta työntyvästä lonkerosta ja nykäisi, jolloin aimo annos seinät peittävää mössöä irtosi ja putosi sen ammottavaan kitaan. Kelvin ehti nähdä pienen hetken katon metallia, ennen kuin ympäröivä aines liikkui peittämään kaljun kohdan.

    Manu osoitti yhtä jadenvihreistä soikioista sormellaan ja sanoi:
    ”Sinäkin olet syntynyt tuollaisesta, et rantautunut missään kanisterissa.”

    Kelvin tuijotti edessään olevaa näkyä – vihreitä munia ja Kuningatarta. Hän alkoi hitaasti pudistaa päätään ja kohotti kätensä tuntosarvilleen.

    ”Mutta… ei”, Kelvin sopersi, ”Eihän se voi olla…”

    Hän otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hän ohitti kauhistelevat muistoklaanilaiset ja pudottautui metalliritiläiseltä tasolta tuolle orgaaniselle, sykkivälle ja suorastaan kuumalle massalle. Sitten hän alkoi kävellä eteenpäin.

    Tämän oli oltava unta, näkyä, hulluutta. Tuhat ajatusta sinkoili nazorakin päässä. Tämä ei voinut olla totta! Ei, ei kaikki, minkä hän tiesi omasta lajistaan ja sen alkuperästä, sen biologisesta rakenteesta, voinut olla valhetta! Ei, ei hän voinut olla syntynyt…

    … tästä.

    Kelvin oli saapunut kuningattaren kehon juurelle. Sen hengitys värähdytti tunkkaista ilmaa, ja sen keho säteili lämpöä, jonka Kelvin tunsi tuntosarvissaan. Hän kohotti varovaisesti kättään ja kosketti olennon pintaa.

    Sen kitiini oli kuuma ja kostea. Se tuntui pehmeältä. Se oli todellinen.

    Kelvin nielaisi.
    ”Manu… t-tarkoittaako tämä siis, että minä olen… rahi?”

    Makuta Nui hymyili hieman surullisesti.
    ”Kuin frostelukset.”

    Kelvin tuijotti pitkän hetken tyhjyyteen. Sitten hän alkoi nyökytellä apaattisesti. Hän naurahti hermostuneesti ja totesi särkyneellä äänellä: ”Aivan. Totta kai. Sehän… yksinkertaistaa asioita…”

    Niin, jos nazorakit tulivat isosta metallipallosta Pesän ytimestä eivätkä merestä, se tekisi työvoiman saamisesta paljon ennakoitavampaa. Valtameren haravoimisen sijaan kaikki nazorakit tulisivat keskitetysti samasta lähteestä.

    Kuningattaren kuori kohosi kevyesti jättiläisen hengittäessä, ja Kelvin saattoi tuntea tämän sykkeen kätensä alla. Kelvin laski kätensä alas ja astui taaksepäin.

    ”000”, Kelvin kuiskasi tunnustellen numerosarjaa suussaan, ”sekö… ei, sinäkö olet kummittellut muistoissani viimeiset kuukaudet?”

    Hän kelasi päässään staattisesti rätiseviä muistoja. Kyllä, tämä tila tuntui tutulta. Hän oli nähnyt tämän kammion kurkistettuaan Bloszarin muistinaattoriin, joskin Kuningatar oli näyttänyt silloin vieläkin isommalta.

    Kelvin käänsi hitaasti päätään.
    Munat. Olisiko mahdollista…

    Kelvin saapui vihreän röykkiön luokse, joka koostui kokonaan noista vihreistä munista. Munat olivat kelmeän kellertävän liman peitossa, ja ne näyttivät olevan täynnä jonkinlaista nestettä, mutta Kelvin erotti silti niiden sisältä pienet varjomaiset siluetit.

    Kelvin näki jotain silmäkulmassaan ja käänsi päätään. Yksi muna oli liikahtanut, ja sen pintaan oli ilmestynyt halkeama. Se huojui hieman paikallaan, ja sen sisällä näkyi liikettä. Halkeama suureni, ja pieni reikä räsähti sen leveimmässä kohdassa auki. Jokin tökki itseään läpi reikää yhä peittävästä kelmusta.

    Yhtäkkiä koko muna repesi keskeltä kahtia, mikä sai Kelvinin kavahtamaan taaksepäin. Munan sisältämä neste valui lattialle – ja sen mukana haaleanruskea pieni olento. Kelvin pidätti hengitystään. Toukalla oli hento karvapeite, kuusi pientä raajaa sekä lyhyet tuntosarvet.

    Se liikahti. Se päästi hampaistaan pienen pihahduksen. Sen kylki kohosi tasaisesti sen hengittäessä nopeasti.

    Kelvin tuijotti maassa makaavaa toukkaa mykistyneenä. Oliko hän juuri todistanut nazorakin syntymän? Lopulta hän lähestyi toukkaa ja laskeutui varovaisesti polvelleen. ”He-hei…”

    ”Keskonen”, kuului Makuta Nuin ääni Kelvinin takaa. ”Yleensä toukat kypsyvät munissa pitkän aikaa ennen kuoriutumista ja ne viedään munimisen jälkeen hautomoon odottamaan otollisempaa aikaa kuoriutua. Mutta joskus käy näinkin.”

    Vilkaisemattakaan Manuun päin Kelvin poimi toukan pienen kehon varovaisesti käsiinsä. Voi taivas, olipa se kevyt! Hän yritti tukea toukan alaruumista alakäsillään kohottaessaan poikasen kasvot omiensa tasolle. Sen päälaki oli paljon pienempi, samoin sen pihtileuat, mutta ne ehdottamasti tunnisti nazorakin kasvoiksi.

    Pienokaisen silmät raottuivat ja lopulta rävähtivät ammolleen. Siniset silmät katsoivat vihreitä. Oli kuin Kelvin olisi tuijottanut kahta pientä smaragdia.
    ”Ooh…”

    Hän tarkasteli toukkaa haltioituneena. Oliko hänkin joskus ollut näin pieni? Oliko hänelläkin ollut näin pienet kädet ja tällainen pehmeä karvapeite?

    Toukka ei ollut vielä yhtä tummanruskea kuin aikuiset nazorakit, mutta sen silmät olivat yhtä kauniit kuin itse Kapteeni Puhtaudella. Kelvin ei voinut olla miettimättä, oliko hänkin ollut syntyessään kauniin vihersilmäinen. Oliko hän sitten kehittynyt eri suuntaan kuin muut… vai ollut jo kuoriutuessaan erilainen?

    Epäpuhdas…

    ”Kelvin. Tulepas kuuntelemaan”, Manu sanoi nyökäten kohti seuruetta ovensuussa.

    Kelvin vilkaisi ensin epävarmasti toukkaa sekä Kuningatarta, laski sitten hetken emmittyään toukan tämän äidin viereen ja asteli Manun luokse. Hän havaitsi, että muisto-Manun johtama klaanilaisseurue oli jähmettynyt, ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
    ”Rytmityssyistä toistan tätä muistoa vähän asynkronisesti”, todellinen Makuta Nui hänen vieressään selitti ja napsautti sitten sormiaan. Äkkiä klaanilaisissa näkyi taas liikettä.

    ”Manu…” sanoi muisto-Matoro niin hiljaa, että Kelvin joutui ponnistelemaan kuullakseen. ”Se on…”
    ”Kyllä”, muisto-makuta vastasi tälle.
    ”Tämänkö takia et kertonut meille?” pitkä toa, ilmeisesti Suga, kysyi.
    ”Ette olisi lähteneet mukaan.”
    ”Emmekö?” Make kuiskasi.
    ”Emme… se on iso…” Matoro sanoi ääni täristen.
    ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, muisto-Manu julisti.

    Makuta Nui – se, joka seurasi tätä muistoa Kelvinin kanssa nykyhetkessä – päästi suustaan pöyristyneen naurahduksen. Kelvin tuijotti tätä sanattomana, sitten tämän muistikuvajaista. Manu pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan.
    ”Voi että… kyllä sinä tiesit, että Abzumo oli jo täällä. Tiesit, ettei se kävisi niin helposti.”

    ”Teidän tehtävänne oli siis… salamurhata Kuningatar…” Kelvin sanoi hiljaa yhdistäessään langanpätkiä mielessään, ”ja siten estää uusien nazorak-sotilaiden synty.”

    ”No ei tuo nyt ihan hirveän salaista ollut”, Manu puuskahti. ”Aikamoista meteliä me ehdimme pitää pitkin pesää.”

    ”Pää kiinni! Sinä tiesit, että nazorakit syntyvät Kuningattaresta jo ennestään ja siksi toit klaanilaisten iskuryhmän tuhoamaan sen. Ymmärsinkö oikein?” Kelvin sanoi uudenlaista järkytystä äänessään.

    ”Ei se ollut ensimmäinen vaihtoehtoni”, Manu sanoi hieman kiivastuen, ”eikä myöskään helppo valinta minulle henkilökohtaisesti. Mutta suuri johtajanne ei ole kovin yhteistyöhaluinen: puhuminen ei auttanut mitään yhdelläkään kerralla, kun sitä kokeilin. Ja minähän kokeilin! Kokeilin ensin rauhanomaisia keinoja, vaikka hän kehtasi tulla minun saarelleni ja alkaa sotia minun alamaisiani vastaan – ja siinä samalla väittää sitä muka pyhäksi sodaksi nazorakien alkukodon takaisin saamiseksi. Paskapuhetta ja täyttä tekopyhyyttä. Nazorakit eivät ole syntyneet tällä saarella, ja Kenraali tietää sen.”

    Kelvin ei sanonut mitään, tuijotti vain syyttävästi. Manu kurtisti kulmiaan synkästi nähdessään Kelvinin ilmeen.

    ”Minä ajattelin, että jos te aiotte tuhota itsenne sotimalla joka tapauksessa, saattaisi olla parempi tehdä eutanasia kuningattarelle, jolloin nazorakeja ei voisi syntyä enää lisää. Jos Kenraali välittää kansastaan edes murto-osan siitä, miten paljon hän välitti silloin, kun imperiumi oli pelkkä satapäinen heimo pienellä saarellaan, hän lakkaisi sotimasta ja antaisi teille tilaa hengähtää. Nazorakit katoaisivat maailmasta rauhanomaisella tavalla, hitaasti aikain kuluessa. Väitätkö, että olisi armollisempaa vain tappaa teidät kaikki yhdellä kertaa, tehdä välitön kansanmurha? Olisiko Selakhian tasavallan kaltainen kohtalo mielestäsi parempi vaihtoehto? Vai kehtaatko sinä ehdottaa, että minun kuuluisi vain antautua ja antaa teidän tärvellä koko se valtakunta, jonka Käskynhaltija on minulle ammoin osoittanut?”

    Kelvin ei pystynyt sanomaan mitään. Häntä alkoi yököttää, ja hän joutui ottamaan tukea polvistaan.
    ”Eli… tämä suunnitelmasi olisi johtanut… nazorakein sukupuuttoon.”

    Kelvin hengitti raskaasti.
    ”Onnistuitteko siinä?”

    ”Seuraa tarinaa, niin saat selvää”, Manu sanoi nyökäten eteensä.

    ”Miten me… tapamme… sen?” liskomainen moderaattori kysyi.
    ”Meidän tulee…” muisto-Manu aloitti.
    ”… niin?”
    ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa”, Manu myönsi. Todellinen Makuta Nui tirskahti.
    ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa.
    ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti!”

    ”’Hieno saavutus’”, Manu Kelvinin vierellä naureskeli. ”Pikemminkin hieno sumutus. Tiedoksesi, Kelvin, että narrin rooli on välillä myös aika haastavaa näyteltävää.”

    ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” Keetongu kysyi selvästi raivoissaan.
    ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” muisto-Manu puolustautui.
    ”Miksi?” Suga kysyi.
    ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi.
    ”Se…”

    ”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää.”

    Kelvin hätkähti kovaa ääntä, joka kaikui kammiossa tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Hän pälyili ympärilleen, kunnes huomasi suunnan, mihin Manu katsoi, ja seurasi sitä. Itse varjoista astui esiin tummanpurppura olento, jolla oli terävähampaisella kanohillaan julma hymy.

    ”Ettekö tiedä? Teidän ihanalla makutallanne on yhteys torakoihin.”

    ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, Matoro tuhahti. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.”

    ”Ah, niin! Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.”

    ”Manu, kuka hän on?” Kelvin kysyi varautuneesti. Jokin tässä uudessa tulijassa hermostutti häntä. Klaanilaisetkin selvästi suhtautuivat tähän varteenotettavana uhkana.

    Aivan kuin vastauksena Kelvinin kysymykseen, tulija jatkoi: ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti. Siitä on jo kauan… Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia – hirviömäisiä raheja!”

    Purppura makutan hymy leveni ja tämän silmät alkoivat hohtaa. ”Päätimme luo-”

    Manu napsautti sormiaan. Muisto-makutan hahmo jähmettyi kesken lauseen täysin paikalleen. Kelvin katsahti ympärilleen ja huomasi kaiken muunkin seisahtuneen, Matoroa ja muita klaanilaisia myöten. Jopa kuningatar oli lakannut vääntelehtimästä. Aika oli pysähtynyt jälleen.

    ”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi tuon sekopään itseriittoista monologia”, Manu tuhahti. ”Hän on Makuta Abzumo. En tiedä, ehtikö Matoro puhua sinulle hänestä, mutta hän on syyllinen moneen pahaan ja hänellä on nykyään hallussaan kaksi Nimdan sirua. Hän on aivan helvetin vaarallinen ja hänet pitää pysäyttää.”

    Ajan pysähtymisestä huolimatta Abzumoksi nimitetyn saatanallisen olennon pää kääntyi hitaasti katsomaan kohti Kelviniä psykoottinen virne kasvoillaan. Tämän silmissä paloi viha. Kelvin hätkähti rajusti, ja Manu väänsi oman naamansa ärsyyntyneeseen irveeseen.

    ”Mutta sen saa tehdä joku muu”, hän tuhahti. ”Minulla on prioriteeteissani tärkeämpääkin tekemistä. Kerropa minulle, Kelvin. Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?”

    Kelvinin silmät suurenivat. Hän tuijotti sanattomana ensin Manua ja sitten taas Abzumon läpitunkevaa katsetta. Purppuran makutan torahampaat näyttivät siltä, että ne olisivat voineet raadella lihaa. Tämän kanohin sarvet kyllä muistuttivat etäisesti nazorakien tuntosarvia. Makutan punaiset silmät hohtivat tämän mustissa silmäkuopissa kuin kaksois-Initoit.

    Kelvin vastasi värisevällä äänellä: ”… m-monet r-rahilajit ovat m-makutojen luomia. H-hänkö… on nazorakien l-luoja?”

    Manu ei vastannut mitään vaan tuijotti vain jähmettynyttä Abzumoa poissaolevasti. Kelvinin jalkoja kuumotti ja hänen kurkkuaan kuivasi. Hän kuiskasi hiljaa: ”Abzumo. Ab Zumo. Isä… Zumo…”

    Manu rykäisi ja selvensi kurkkuaan. ”Tahdoit tietää, onnistuimmeko tuhoamaan Kuningattaren. Josko kelaisimme vähän eteenpäin.”

    Manu napsautti sormiaan, ja muisto heidän ympärillään kulki pikavauhtia. Kelvin näki, kuinka muiston Manu ampui varjosalaman Abzumoon ja kuinka Kuningatar hyökkäsi klaanilaisia kohti. Täysi taistelu syttyi Kuningattaren kammiossa. Makutat taistelivat keskenään lentäen ilmassa. Toa Suga käytti valtavaa improvisoitua miekkaansa katkaistakseen yhden Kuningattaren pihtihampaista.

    ”KhhriiaaaaHHHH!” Kuningatar karjaisi.

    ”Aaaah!” myös Kelvin parahti kauhuissaan. Hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun nähdessään Kuningattaren haavoittuvan, vaikka vain pikakelatun muiston muodossa.

    ”Ilman Abzumon läsnäoloa operaation loppuosa olisi todellisuudessa ollut lastenleikkiä”, Manu totesi muiston kiitäessä Kelvinin silmien edessä. ”Mutta totta kai hänen piti tulla sotkemaan asiat. Ja ehkä se oli hänen oikeutensakin.”

    Manu palautti kohtauksen normaaliin nopeuteensa juuri parahiksi, kun hänen muistoversionsa ja tämän klaanilaistoverit onnistuivat murtamaan Kuningatarta pitelevät kahleet. Kuningatar karjui vauhkoontuneesti. Kammioon murtautuneet nazorakhoitajat yrittivät tainnuttaa Kuningatarta, mutta yksi hoitajista astui liian lähelle valtavaa petoa, ja Kelvin sai todistaa, kuinka Kuningattaren valtaiset leuat kahmaisivat tämän yläruumiin kitaansa. Vihreää verta roiskui kaikkialle, ja vyötärön kohdalta katkaistu torsonpuolikas jalkoineen lysähti lattialle. Kuningatar oli juuri syönyt oman lapsensa… tai ainakin puolet tästä.

    Yhtäkkiä hirvittävä tunne hiippaili Kelvinin mieleen. Toukka! hän ymmärsi kauhistuneena. Kuka pitää huolta toukasta? Hän kääntyi katsomaan munaröykkiön suuntaan, joka –

    Ei. Kelvin käänsi katseensa pois. Hän ei saattanut katsoa. Jokin osa hänen aivoistaan viestitti hänelle, että sen näyn näkeminen ei olisi hyväksi hänelle. Hän nielaisi ja kiiruhti klaanilaisten luo.

    ”Häivytään täältä!” Keetongu karjaisi, ja klaanilaiset perääntyivät kammiosta nazorakien raivaamaan tunneliin. Manu napsautti jälleen sormiaan, ja muisto pysähtyi – täsmälleen sillä hetkellä, kun kammioon sisään hirmuista vauhtia kiiruhtamassa ollut Kenraali 001 oli ehtinyt ovensuuhun, johon tämä jähmettyi varsin dynaamiseen poseeraukseen. Vanhasta tottumuksesta Kelvin hieman kavahti, vaikka tietoisessa mielessään ymmärsikin tämän Kenraalin olevan muisto vain. Tämän silmien julma, intensiivinen tuijotus vaikutti olevan kohdistettu juuri häneen. Mutta hän onnistui löytämään nazorakien ylimmän johtajan katseesta myös häivähdyksen huolta.

    ”Ilmiselvästikään emme onnistuneet Kuningattaren ’salamurhaamisessa’, joten teimme jotain, mikä ainakin vei Kenraalin huomion pois paostamme”, Manu selitti. ”Joten turha huolehtia, äitisi on yhä elossa. Ja teidän invaasionne saarelleni jatkuu.”

    Kelvin värähti, kun Manu sanoi sanan ”äiti”. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Onko vastaavanlaista iskua yritetty myöhemmin?”

    ”Tuskin. Eiköhän Kuningattaren kammion turvatoimia ole kiristetty merkittävästi, kuten varmasti myös koko pesän. Moista tilaisuutta ei tarjoutune toiste. Bio-Klaani on varsin alakynnessä tässä sodassa, ellet ole sattunut huomaamaan.”

    Kelvin nyökkäsi. ”Entä missä Abzumo on?”

    ”Kuka tietää”, Manu tuhahti välinpitämättömästi. ”Varmaan havittelemassa seuraavaa Nimdan sirua. Hänellä on niihin jokin pakkomielle. Kuulemani mukaan hän yritti riistää Deltan vastikään Mustan Käden hoivista, eikä Matoron mielitietty selvinnyt ihan ehjin nahoin siitä kohtaamisesta.”

    ”Matoro… hän tiesi Kuningattaresta”, Kelvin sanoi kiivastuneesti keskeyttäen Manun alkavat pohdinnat Matoron parisuhde-elämän huonoimmista valinnoista. ”Hän näki sen omin silmin. Miksei hän sanonut mitään siitä? Miksei kukaan klaanilainen kertonut minulle siitä?”

    Hänen äänensä särkyi loppua kohti. Hän kohotti katseensa Manun kasvoihin. ”Miksi sinä kerrot tästä vasta nyt?”

    ”En usko, että Matoro tai moni muukaan on edes ajatellut, ettei suurin osa imperiumin kansasta itse asiassa ole tietoinen omasta syntyperästään”, Manu sanoi maireasti. ”Se tuli jopa minulle hieman yllätyksenä, kun törmäsin tähän ilmiöön ensimmäisen kerran. Kuningatar menee tähän samaan kategoriaan vaarallista tietoa.”

    ”Ahaha, aivan! ’Koska et kysynyt.’ Niinpä tietysti!” Kelvin ärjähti ja päästi katkeran naurun. Hän suki tuntosarviaan turhautuneena ja käveli edestakaisin pohtien kaikkea kuulemaansa. Lopulta hän heitti sormensa osoittamaan Manua.

    ”Sinä tiesit hyvän aikaa, etten tiennyt tästä. Halusit säästää kertomisen ’sopivampaan hetkeen’?”

    ”Nähdäkseni olen toiminut täysin meidän sopimuksemme ehtojen mukaan”, Manu totesi kylmän rauhallisesti. ”Lupasin kertoa sinulle nazorakien synkimmät salaisuudet, jos lähdet kanssani matkalle. Nyt olemme matkalla, ja olen alkanut kertoa sinulle salaisuuksia.”

    Kelvin tuijotti Manua kiristellen samalla hampaitaan. Häntä sapetti se, että sekä Imperiumi että Manu olivat pitäneet häntä pimennossa näinkin kauan. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Manu oli teknisesti ottaen oikeassa. Hän vihasi sitä, kun joku oli teknisesti ottaen oikeassa.

    ”Kerro sitten kaikki”, Kelvin sihahti. ”Sinä olit Abzumon työpari – hänen on täytynyt kertoa sinulle asioita! Kerro minulle kaikki, mitä tiedät nazorakeista!”

    ”Sanasi on lakini”, Manu sanoi ja kumarsi melodramaattisesti. Hän heilautti kättään, jolloin käytävän seinään ilmestyi uusi ovi. ”Jos todella tahdot, näytän sinulle seuraavan muiston. Mutta varoituksen sana: totuus ei ole hellävarainen rakastaja. Astut sisään omalla vastuullasi.”

    Kelvin tuijotti Manua pistävästi. Sitten hän tempaisi oven auki ja astui seuraavasta ovesta.


    Uuden muiston haju oli paljon miellyttävämpi. Huone ei oikeastaan tuoksunut miltään, paitsi häivähdykseltä jostain kemikaalista. Kelvin löysi itsensä jonkinlaisesta laboratoriosta, päätellen huonetta täyttävistä työtasoista ja tarvikehyllyistä. Lattia oli mustavalkoista marmoria, ja tilan valaisivat katosta kasvavat, kelmeänsiniset valokivet.

    ”Sisäelimet ovat nyt jokseenkin järjestyksessä”, kuului ääni Kelvinin takaa.

    Hän kääntyi ja huomasi kaksi makutaa, punaisen ja violetin, kumartuneena jonkin pöydän ylle. Hänen hämmennyksekseen makutalla, jonka hän uskoi Manuksi, oli kasvoillaan tämän perinteisen naamion sijaan se kanohi, jonka hän oli edellisessä muistossa nähnyt Abzumon kasvoilla. Violetilla makutalla, oletettavasti Abzumolla, taas oli jokin naamio, jota hän ei tunnistanut.

    Kelvin asteli muisto-makutain luokse katsomaan, mitä nämä työstivät. Pöydälle oli levitetty kaavioita, muistiinpanoja, luonnoksia ja valokuvia. Kelvin ei osannut lukea makutojen kieltä, mutta hän uskoi ymmärtävänsä, mitä ne kuvasivat: suunnitelmia nazorakien anatomialle.

    Kelvinin silmät kiersivät kuvasta toiseen. Kaksi piirrosta kolmisormisesta kämmenestä, toinen avattuna, toinen puristettuna nyrkkiin. Kaavio hyönteismäisestä suusta, pihtihampaista, nielusta ja äänentuottoelimistä. Yksityiskohtainen kaavio silmämunan linsseistä tuijotti takaisin häntä kohti.

    Hän palasi kahteen kuvaan hyönteismäisistä käsistä. Hän kohotti oman kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. Hän katsoi ensin nyrkkiään ja sitten taas luonnosta. Hän avasi kätensä vapisten.

    ”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa”, violettiin verhoutunut makuta makusteli, ”kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”

    ”Keuhkojen kapasiteetti tulee ensin vastaan”, huomautti toinen. Ääni todella kuului Makuta Nuille. ”Eikö ole sitä paitsi vähän turhaa laittaa mitään kovin monimutkaisia supervoimia? Tavoitteena on kuitenkin massatuotanto. Ei visorakeillakaan ole mitään voimia.”

    Kelvin jähmettyi yhden piirroksen kohdalle. Se oli yksityiskohtainen luonnos nazorak-kehosta, joka oli levittänyt raajansa ja siipensä leveään haara-asentoon. Nazorakin siluetti seisoi geometrisesti täydellisten ympyröidän ja neliöiden sisällä tavalla, joka muistutti Kelvinistä selvästi nazorakein Pyhää Heptagrammia.

    ”… onpas”, Abzumo sanoi typertyneenä.

    ”Häh, ai mitä muka?”

    ”Eri rotujen rhotukat sisältävät erilaisia efektejä. Ja niiden hampaat kuulemma erittävät hordika-myrkkyä.”

    ”Mutta tuollainenhan vie hirveästi resursseja!”

    ”En väitä, että olisit väärässä.”

    Kelvin hätkähti, kun todellinen Manu avasi suunsa hänen vieressään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: ”Työskentelin Abzumon kanssa yhdessä monissa projektissa, ja usein pallottelimme ideoitamme noin.”

    Kelvin aisti makutan äänessä haikeutta ja alkoi käsittää, että Manu ja Abzumo olivat joskus olleet läheisiä.

    ”Milloin tämä tapahtui?”

    ”Satoja kertoja sinun elinikäsi verran menneisyydessä.”

    Manu teki kädellään pyyhkäisevän liikkeen, ja muisto liikkui villisti niin, että Kelviniä alkoi lähes huimata. Keskellä huonetta oli nyt ilmestynyt sammio, jossa kellui jonkinlaisia orgaanisia möykkyjä. Huoneen seinustalla oli pieni terraario, jonka lasisesta seinästä näki läpileikkauksen muurahaispesästä. Yhden lasikuvun alla oli läpikuultava muna, jonka kudosta jokin sädekehää muistuttava laite 3D-tulosti.

    Manu pyöräytti taas kättään, ja muisto liikkui. Tila täyttyi lämpimästä valosta, ja Kelvin joutui suojaamaan silmiään. Osa laboratorion katosta oli auennut paljastamaan taivaan iltaruskon, ja Kelvin tajusi näkemästään maisemasta, että laboratorio sijaitsi ilmeisesti tornissa.

    Kaksi makutaa seisoivat laboratorion keskellä suuren, suorakulmion muotoisen tankin edessä. Tankkia kuristivat lukuisat suonimaiset letkut, ja sammion yläosasta kohosi satoja johtoja katonrajaan asti, missä ne jakautuivat ympäri huonetta oleviin näyttöihin ja mittareihin.

    ”Koe numero seitsemän on kasvanut tarpeeksi. Olisitko ystävällinen ja sulkisit kaihtimet? Voimme herättää hänet”, Abzumo sanoi keskittynyt ilme kasvoillaan.

    ”Käskystä”, muisto-Manu totesi kyllästyneesti ja painoi nappia vierellään olevasta paneelista.

    Tila alkoi pimentyä, kun katossa ollut luukku rupesi sulkeutumaan. Nyt Kelvin näki, mitä tankissa oikein oli: kellertävässä nesteessä kellui mekaanisten käsien pitelemänä nazorak. Tämä oli sysimusta sekä täysin eleetön, eikä Kelvin osannut sanoa, oliko tämä elossa vai ei. Hahmossa kaikkein kryptisintä oli pitkin tämän kehoa kiemurtelevat purppurana hohtavat riimut, joita Kelvin ei osannut lukea.

    Kattoluukun sulkeutuessa aurinkoinvalo lankesi monimutkaiseen mekanismiin, jossa mekaanisten käsien pitelemät peilit ja linssit heijastivat valot ohuiksi säteiksi, jotka osuivat tankissa kelluvaan olentoon.

    Abzumo napsautti sormiaan, ja tankkia ympäröineet kynttilät syttyivät kuin itsestään. Hän nyökkäsi muisto-Manulle, minkä jälkeen hän kääntyi takaisin kohti tankkia ja alkoi lausua… loitsua?

    ”Vīrēs nātūrae, vōs iubeō: cōgite hōs lūcis radiōs in turbinem furiōsum ut īgnem magnum creētis…”

    Kelvin ei ymmärtänyt makutan sanoja, mutta silti hänestä tuntui kuin ne olisivat uponneet suoraan hänen tajuntaansa. Häntä pyörrytti, ja hän olisi kaatunut, ellei oikea Manu olisi napannut häntä olkapäästä kiinni. Peilien heijastamat säteet sivelivät mustan nazorakin pintaa kiihtyvällä vauhdillla.

    Abzumo lausui rauhassa viimeiset sanat. Hän piti dramaattisen tauon, jonka päätteeksi hän julisti: ”Ignītiō.”

    Valonsäteet kohdistuivat yhdeksi säteeksi, joka iskeytyi keskelle tankissa kelluvan nazorakin rintaa. Olento nytkähti, ja samassa tankin sisus räjähti liekkeihin. Kelvin hätkähti taaksepäin ja törmäsi selällään takanaan seisovaan Manuun. Tankin lasiseinät helisivät sisällä raivoavan infernon voimasta ja osaan niistä ilmestyi halkeamia. Tankin sisällä oleva neste kupli ja kiehui, muuttui kaasuksi keräten säiliöön painetta. Kuului metallin vääntymisen ääni sekä poksahdus – jotain oli mennyt rikki. Liekkien hehku valaisi muisto-makutojen hymyilevät kasvot.

    Sitten lieskojen seasta kurottui punaisena hohtava käsi. Abzumon kasvoille levisi haltioitunut ilme ja hän astui lähemmäksi. Muiston Makuta Nuin virne leveni. Punainen käsi kouristeli hetken puristaen kolmisormisen kouransa nyrkkiin, kunnes katosi takaisin roihuun.

    ”Riittää!” Abzumo komensi. Muisto-Manu sulki kattoluukun kokonaan ja sammutti tankkia ympäröivät laitteet.

    Kelvin seurasi, kuinka nestetankin sisällä ollut tuli sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin ja sen takaa paljastui uusi olento: musta nazorak-siluetti oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi. Tämä oli onnistunut repimään oikean yläkätensä vapaaksi, ja nyt loputkin mekaaniset kourat aukesivat päästäen nazorakin kellumaan vapaasti sitä ympäröivässä nesteessä.

    Kelvin käveli tankin eteen ja katsoi kummastellen punaisena hohtavaa lajitoveriaan. Tämä oli kooltaan pieni, mutta tämän keho vaikutti jänteikkäältä. Nyt hän erotti kunnolla tämän kasvonpiirteetkin. Tämän tiedottomilla kasvoilla oli seesteinen ilme.

    Kelvin kuuli askeleita takanaan. Hän käänsi päätään ja suorastaan loikkasi kauhistuneena taaksepäin nähdessään Abzumon ilmestyneen vierelleen. Makuta tuijotti lumoutuneena tankissa uinuvaa nazorakia. Hän painoi teräväkyntisen kätensä lasia vasten ja huokaisi: ”Hän on valmis. Uuden uljaan lajin ensimmäinen yksilö. 0001.”

    Kelvinin silmät laajenivat. ”Ke-kenraali?”

    Labran seinään kädet puuskassa nojaileva todellinen Manu nyökkäsi.
    ”Steve. Ensimmäinen. Eräänlainen prototyyppi, jonka perusteella kaikki muut nazorakit on suunniteltu. Hän ei syntynyt kuningattaresta, vaan teimme hänet… niin sanotusti käsipelillä.”

    Kelvin kohotti kämmenensä otsalleen. Hän mietti kuumeisesti, mitä tästä seurasi. ”Eli… Ensimmäisen legenda on totta? Kenraali on aina ollut olemassa? Siis nazorakien historian alusta asti?”

    Manu nyökkäsi hitaasti.
    ”Kenraali on aina ollut Steve. Jo historianne alusta alkaen.”

    Abzumo kääntyi ja meni puhumaan jotain muisto-Manun kanssa. Kelvin kohotti katseensa takaisin vastasyntyneeseen Kenraaliin. Punainen hohto alkoi kadota tämän kuorelta ja korvaantua nazorakeille ominaisella ruskealla. Tämä köhi kuplia suustaan ja käpertyi sikiöasentoon. Tämän tuntosarvet värisivät hieman.

    On jotenkin vaikea uskoa, että 001 on joskus ollut näin… haavoittuvainen ja… näin pieni.

    Kelvin tajusi olevansa sillä hetkellä Kenraalia pitempi.

    ”Menkäämme eteenpäin”, Manu rykäisi havahduttaen Kelvinin tämän ajatuksista, ja ovi ilmestyi keskelle huonetta tyhjästä. Tällä kertaa tuntui kuin ovi olisi imaissut Kelvinin sisäänsä.


    Kun Kelvin seuraavan kerran avasi silmänsä, hän seisoi hämärässä luonnonluolassa. Välittömästi hänen kuulonsa täytti hyytävä kitiinirangan rusahtelu ja hampaiden rouskutus. Hän käänsi hitaasti päätään. Hänen vierellään makasi kasa heiluvia, sätkiviä ja potkivia jalkoja.

    ”Mi-mi-mitäh…?” Kelvin henkäisi kauhistuneena. Häneltä kesti hetki edes ymmärtää, mitä hän katsoi. Kasasta työntyvät kitiiniset jalat näyttivät hänestä nazorakin jaloilta, joskin paljon kookkaammilta. Niiden kuori oli raidallista mustan, tummanvihreän ja keltaisen väreissä. Sitä oli ensin vaikeaa erottaa tässä valaistuksessa, mutta lopulta Kelvin tajusi sätkivän olennon makaavan verilammikossa.

    Kelvin otti muutaman varovaisen askeleen kiertäen olentoa myötäpäivään. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei olennolla ollut yläruumista. Hän kohotti alakätensä kauhistuneesti suulleen. Vihreä veri pulppusi katkenneesta torsosta luolan lattialle, jota kammion reunoilla kasvava sienikasvusto imi ahnaasti.

    Kelvin hätkähti nähdessään sivusilmällään valtavan varjon liikkuvan. Se oli Kuningatar – tällä kertaa tosin kooltaan paljon pienempi kuin aivan ensimmäisessä muistossa. Sen hampaat jauhoivat maassa makaavan olennon ruhoa, ja se nielaisi. Sitten se päästi matalan, tyytyväisen murinan.

    ”Se taisi olla viimeinen”, kuului Manun ääni, sävyltään huvittunut.

    ”Tiedän kyllä!” kaikui Abzumon, ärsyyntynyt.

    Kelvin äkkäsi takanaan seisovat makutat. Abzumo piti käsiään puuskassa ja pudisteli päätään tyytymättömänä. Muisto-Manu heilautti kättään löysästi, jolloin Kelvinin edessä maannut ruho rupesi hyvin arvottomasti kierimään lattiaa pitkin, kunnes se lätsähti jonkinaliseen epämuodostuneeseen rykelmään. Kelvin kohotti katsettaan nähdäkseen sen pimeydessä. Näky sai ilman katoamaan hänen keuhkoistaan: se oli verinen kasa samankaltaisia nazorakmaisia ruumiita. Kasasta törrötti lukuisia jalkoja, isoja siipiä sekä kynnekkäitä kouria.

    Muisto-Manu venytteli raajojaan tylsistyneenä. ”Pitää varmaan yrittää myöhemmin uudestaan. Uuden veljeskatraan kasvattamisessa menee het-”

    ”Ei!” Abzumo kivahti. ”Kuninkaat epäonnistuivat tehtävässään kerta toisensa jälkeen! Tämä on tuhoon tuomittu konsepti. En ymmärrä, miten Virtuoosi on niin hyvä rahiensa astuttamisessa. Meidän on kokeiltava jotain muuta.”

    Abzumo poistui rivakasti marssien muisto-Manun luota. Kelvin jäi tuijottamaan punamustaa makutaan. Hän kohotti tuntosarveaan. Oletpa sinä ollut monessa tämän vaiheessa mukana…
    ”Seuraa nyt tarkkaan”, nyky-Manu hänen vierellään huomautti ja nyökkäsi kohti Abzumoa.

    Abzumo marssi luolan perällä olevan stalagmiitin muotoisen aparaatin luokse. Hän pyyhkäisi kädellään sen pintaa mikä sai metallikuoren aukenemaan. Laitteen sisältä purkautui kylmää höyryä. Hän teki kädellään liikkeen ilmaan, ja samassa laitteen sisältä lennähti jonkinlainen kuusikulmainen putkilo. Kelvin katsoi ilmassa leijuvaa esinettä ihmeissään. Se oli ainakin puolitoista metriä pitkä, kuulaan valkoinen ja sen pinta näytti kristallimaiselta. Silti Kelvinistä näytti jotenkin siltä, kuin putkilon pinta olisi samalla vellonut nestemäisesti, kuin se olisi sekoittunut ja muuntunut lakkaamatta.

    Abzumo heilautti kättään, ja työtasolta lensi steriili pitkävartinen hansikas hänen avoimelle kämmenelleen. Hän kääntyi ja yhtäkkiä siivet kasvoivat hänen selkäänsä ja olkapäihinsä. Hän nousi levitoivan putkilon kera Kuningattaren peräpään yläpuolelle.

    ”Mi-mitä hän tekee?” Kelvin ihmetteli.

    Kuningatar itse ei näyttänyt välittävän luojiensa läsnäolosta, vaan se oli keskittynyt tutkimaan sykkivän sienimassan peittämää seinää. Massiivisen nazorakin tuntosarvet tunnustelivat massan pintaa, josta välillä takertui lonkeroita niiden ympärille. Kelvin katseli Kuningattaren eleitä. Ne eivät kielineet nälkäisyydestä taikka agressiivisuudesta vaan… uteliaisuudesta.

    Makuta veti nitisevän kumihanskan käteensä. Se oli niin pitkä, että se ylsi tämän hartiaan asti. Sitten tämä tarttui ensimmäistä kertaa kuusikulmaiseen putkiloon ja… puristi. Seuraavaksi kuului kuin lasin rikkoutumisen ääni, kun kristalliputkiloon ilmestyi särö. Sitten se pirstoutui tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, muuttui makutan käden ympärillä pyöriväksi jauheeksi ja lopulta otti öljymäisen nesteen muodon. Sitten tämä alkoi lähestyä Kuningatarta.

    ”Tiedätkös, Kelvin”, nykyhetken Makuta Nui sanoi, ”elämän luominen ei oikeastaan ole kovinkaan vaikeaa. Biologisen, mekaanisen, biomekaanisen elämän… kaikki on ennen pitkää tehtävissä…”

    Abzumo laski paljaan kätensä Kuningattaren kuorta vasten ja silitti sitä rauhoittelevasti. Kuningatar ei vaikuttanut edes huomaavan makutaa.

    ”Mutta luomisen lahjan jakaminen… se se vasta vaikeaa onkin.”

    Kelvinin silmät laajenivat.

    ”hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!”

    Luola tärisi karjahduksesta. Kelvin horjahti maahan äänen voimasta. Leijuva makuta veti hansikoidun kätensä pois ja lennähti kauemmaksi. Samassa Kuningatar kuitenkin pyörähti ympäri ällistyttävällä nopeudella, ja sen pitkät tuntosarvet viuhahtivat ruoskien lailla. Peto suuntasi silmättömän katseensa purppuraan enkeliin, ja sen valtava, ulokkeellinen kita avautui nytkähdellen.
    ”Khrrr-rrr-tzk-tzk…” se murisi ja naksutteli pihtejään.

    Abzumo hymähti huvittuneesti. ”Rauhoitu, pienoinen. Kaikki on h-”

    Kelvin ehti tuskin räpäyttää silmiään, kun Kuningattaren hampaat olivat jo sulkeutuneet Abzumon hartian ympärille. Riuhtaisu, ja makutan koko oikea käsivarsi repeytyi paikaltaan hanskoineen päivineen.

    Kelvin kompuroi jaloilleen ja loikkasi sivuun, kun Abzumon veriroiskeiden saattelema ruho mätkähti lattiaan hänen viereensä. Tällä oli ällistynyt ilme kasvoillaan.

    ”HKKRAAAAAA!” Kuningatar karjaisi ja murskasi purppuran makutan valtavalla kourallaan. Kun tämä nosti kouransa lattiasta, Kelvinin hämmästykseksi alla ei ollut muuta kuin lattiaan ilmestynyt halkeileva kolo. Kelvin katseli nopeasti ympärilleen ja äkkäsi sitten makutan leijumasta keskellä ilmaa. Tämän käsi oli kasvanut takaisin. Kuningatar vauhkoontui ja alkoi huitoa makutaa lukemattomilla käsillään, mutta yksikään niistä ei osunut, sillä Abzumo meni niistä vain läpi – niin kuin tämä olisi ollut täysin aineeton.

    ”Hys nyt, tyttöseni. Säästä voimiasi…” Makuta sanoi ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen.

    ”Sinusta tulee äiti.”

    Kelvin katsoi antiklimaattisesti lässähtänyttä kamppailua suu ammollaan, avuttomana ja kauhistuneena. Viimein Kuningatar luovutti. Sen ääni korisi matalana, ja sen kuolaa tihkuvat hampaat nytkähtelivät levottomasti. Sen tuntosarvet sukivat villisti ilmaa, ja olennon silmätön katse tuntui edelleen olevan naulittuna enkeliin, joka oli sitä vastaan rikkonut.

    Lopulta valtava hyönteinen laski päänsä alas ja kääntyi hitaasti pienessä luolassaan. Sen tuntosarvet painuivat maahan. Se otti muutaman kivuliaalta näyttävän askeleen ja lyyhistyi luolan seinää vasten.

    Kelvinin sydän hakkasi hänen rinnassaan, kun hän viimein astui esiin piilostaan. Hän huomasi vasta nyt ristineensä kämmenensä rintansa päälle. Hän tuijotti maassa huohottavaa jättiläistä. Hän olisi halunnut mennä lähemmäksi, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut. Kuningattaren kumpuileva keho värähteli epätasaisessa tahdissa. Sen jalat sätkivät ilmassa. Se oli tuskissaan.

    Sitä tuntemusta oli vaikea kuvailla, mutta sillä hetkellä Kelvinistä tuntui kuin… kaiken peittävä tunnottomuus olisi levinnyt hänen jokaiseen niveleensä. Aivan kuin talven routa olisi jäädyttänyt hänen jalkansa luolan kiviseen pohjaan. Ainoa asia, minkä hän näki, oli avuttomasti kyljellään makaava Kuningatar, ja ainoa asia, mitä hän tunsi, oli hänen oma sykkeensä – sekä hyytävä, kostea tunne, joka alkoi valua pitkin hänen niskaa-

    Ei! Eieieieieiei EI! Hän ei pitänyt siitä! Hän ei voinut sietää sitä tunnetta! Hänen sykkeensä kiihtyi. Siniset silmät tuijottivat Kuningatarta. Miksi hänelle tehtiin näin? Miksi hänen täytyi kärsiä näin?! Miksei kukaan voinut auttaa –

    Sormien napsautuksen ääni pirstoi Kelvinin todellisuuden. Kelvin kohotti kätensä kohti Kuningatarta, mutta muisto liikkui jo eteenpäin. Häntä heikotti. Kun hän avasi silmänsä, hänen eteensä lävähti tietokoneen näyttö. Hänen täytyi ottaa tukea näppäimistöstä ollakseen lyyhistymättä maahan.

    Näytöllä oli yksi ympyrä. Solu. Tsygootti. Kuva alkoi väristä. Hitaasti solu alkoi venyä. Se venyi äärimmilleen, kunnes se halkesi kahdeksi identtiseksi soluksi. Ne halkesivat neljäksi, neljä kahdeksaksi, kahdeksan kuudeksitoista. Kelvin tuijotti solujen eksponentiaalista jakaantumista. Hän pidätti hengitystään. Hän alkoi hahmottaa, että jotain peruuttamatonta oli käsillä – että tämä hetki tulisi käynnistämään kauhistuttavan ketjureaktion, jonka väreet loisivat myrskyjä halki historian. Ketjureaktion, jonka ympärille lukemattomat elämät tulisivat kietoutumaan.

    Muisto liikkui taas eteenpäin. Kelvin seisoi suoraan kuningattaren takana, ja hän katsoi sitä ammottavaa liman peittämää lovea, mistä munat tulivat. Kuului litinää ja kudoksen ratkeamisen ääni, kun emo työnsi nazorakien ensimmäiset munat ulos. Hän kuuli niistä kaikuvan sykkeen.

    Kelvinin oli vaikea hengittää. Makuta Nuin muistot vilisivät hänen ohitseen, mutta hän ei enää kyennyt keskittymään niihin. Hän ei enää pystynyt sanomaan, mikä näky oli makutan muisto, mikä hänen omansa ja mikä vain kuvitelmaa. Hän näki loittonevan mustan saaren. Hän kuuli sotilaiden marssiaskeleet.

    Kelvin hengitti raskaasti. Hän painui kyyryyn ja kohotti käden otsalleen.
    ”Manu. Manu! Ei! Tämä on liikaa! MANU, LOPETA!”

    Kelvin tunsi, kuinka lihakammioiden polttava kuumuus väistyi ja tilalle palasi vuoristoilman lohduttava viileys. Hänen raajansa upposivat syvälle kinokseen, kun hän lysähti nelinkontin lumeen.

    ”Jos niin toivot”, hän kuuli Manun äänen vierellään sanovan. Kelvin veti pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin nousi seisomaan ja avasi silmänsä. Manu istui luminietosten keskellä jalat ristissä ja tutkimaton ilme kasvoillaan. ”Tyydyttivätkö vastaukset?”

    Kelvin tuijotti Manua suu ammollaan. Hänen hengityksensä höyrysi talvisessa yössä.

    ”Se… minä siis…” hän etsi sanojaan, mutta tuskin mikään sana zankrzoran taikka matoranien kielessä pystyi kuvaamaan sitä kaivertavaa tunnetta, minkä hän juuri nyt sisällään tunsi.

    ”Ä-äiti…” Kelvin lopulta päästi suustaan pakahtuneella äännellä.

    ”Äiti, isä, lapsi”, Manu mutisi. ”Koneeseen kahlittu matoralainen kansa ei tule koskaan ymmärtämään näiden sanojen todellista merkitystä.”

    Hetken Kelvin keskittyi vain hengittelemään. Hän asteli lumisen jyrkänteen reunalle. Oli jo pimeää, ja hän hädin tuskin kykeni erottamaan edessään levittyvän maiseman. Heitä ympäröivät katulamput välkkyivät.

    Kelvin hengitti vielä kerran sisään, ja kasasi itsensä. ”Kaiken tämän aikaa, syvällä Pesän sydämessä… minulla on ollut äiti. Ei, ei vain minulla… vaan kaikilla nazorakeilla. Me emme ole vain aseveljiä tai tovereita. Kaikki nazorakit… me olemme sisaria toisillemme…”

    Hänen sydämensä tykytti.

    ”Ja meidät loi… makuta. Me olemmekin vain pahaisia raheja…”

    Kelvin kristi hampaitaan.
    ”… kuin visorakit… kuin frostelukset.”

    ”Älä vähättele itseäsi”, Manu sanoi tuimasti. ”Onko Visokki sinun mielestäsi vain ’pahainen rahi’? Entäpä Keetongu? He ovat upeita yksilöitä, ja niin olet sinäkin. Ole ylpeä siitä, kuka olet.”

    ”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”

    Kelvin katsoi ympärillään levittyvään jäiseen erämaahan. ”Kenraali. Tietääkö hän kaiken? Tietääkö hän, että olemme Abzumon luomuksia?”

    ”En osaa sanoa. En tiedä, mitä Abzumo on kertonut hänelle, mutta varmasti hän aavistaa jotakin.”

    Kelvin nyökytteli, sitten hän päästi kireän naurahduksen.
    ”Helkkarinmoinen valhe ylläpidettäväksi! Hahaha! Ei tämän edes pitäisi olla mahdollista! Ahah… me nazorakit olemme kyllä valehtelun mestareita.”

    Kelvin henkäisi syvään.
    Ja äitimme… hän makaa kahlittuna vankilassaan ilman, että juuri kukaan edes tietää hänestä. Kuningatar… pikemminkin Orja.

    ”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka.”

    Kelvin kuuli railon repeävän jäässä. Hän oli pitkän tovin aivan hiljaa.

    ”Manu. Olit mukana kaikissa noissa muistoissa”, hän lopulta sanoi.

    ”No, ne ovat minun muistojani”, Manu sanoi vaitonaisesti.

    ”Sanoit, että teitte Kenraalin käsipelillä.”

    Manu pysyi hiljaa.

    ”Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

    ”Kuningattaren kammiossa klaanilaiset kyseenalaistivat, miksi sinulle oli niin tärkeää tuhota Kuningatar. Abzumo… hänkin sanoi, että se on sinulle aivan liian tärkeää. Ja sanoit itse, ettei se ollut sinulle henkilökohtaisesti helppo valinta.”

    Manu huokaisi. Hän kampesi itsensä seisomaan ja pudisteli lunta polvistaan.
    ”Mietinkin, huomaisitko. Välillä olet liian terävä omaksi hyväksesi.”

    ”Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”

    Jotain räsähti taas. Katuvalot välkkyivät uhkaavasti. Kelvin tunsi syvän kouraisun vatsansa pojassa. Hän kiristi hampaitaan. ”Manu… kerro minulle, mitä he tarkoittivat.”

    ”Minä… olen vastuussa Mysterys Nuista ja sen lähisaarista”, Manu sanoi empien. ”Annoin jo muinoin Profeetta Orondeksen päästä toimimaan alamaisiani vastaan selkäni takana, enkä voinut olla yrittämättä estää samanlaista tragediaa tapahtumasta taas.”

    ”Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”

    Kelvin mulkaisi Manua kohti, ja vuoren rinne vavahti. Katuvalojen lamput poksahtelivat, ja Jossain alempana käynnistyi lumivyöry. Kaksikon väliin repesi syvä railo täynnä pimeyttä ja jääpiikkejä. Punaiset silmät tuijottivat kaksikkoa sen syvyyksistä.

    ”Makuta Nui! Mikä sinä olet minulle!? SANO SE!”

    Manu katseli Kelviniä hieman surua silmissään. Surua ja… epävarmuutta?

    ”Minä olen isäsi. Senkö haluat kuulla?”

    Kelvinin hengitys katkesi.

    Makuta Nui hymähti ja pyöräytti sitten jälleen sormeaan ilmassa.

    Kelvinistä tuntui kuin hän olisi pudonnut jälleen jääkylmän veden pinnan läpi.

    Avatessaan silmänsä Kelvin oli taas vorttixien pienen paatin kannella. Hän puristi tiukasti ylleen kietomaansa vilttiä. Kalamiähen ja Velipojan nostama purje ohjasi venettä hyvää vauhtia kohti avointa merta. Sade oli hetkeksi taas tauonnut.

    ”Heei. Heräsikkös sää viimein?” Velipoeka huikkasi Kelvinille kun huomasi tämän pälyilevän katseen. ”Sää tuuperruit ihan tokkonaan, niin nostettiin sut tollee istuma-asenthon. Toljotit sitte hyvän hetke lasisil silmil tyhjää! Johan tässä vähä huolestu!”

    Kelvin nousi seisomaan sanomatta sanaakaan. Sitten hän ryntäsi veneen laidalle ja oksensi.

    ”No ohhoh”, Kalamiäs kommentoi.

    ”Ootkos sie merisairas?” Velipoeka tiedusteli.

    ”Taijat olla maakrapuja”, Kalamiäs tuumasi.

    Kelvin yski ja köhi. Laineet pärskähtivät hänen kasvojaan vasten. Hän hengitti syvään.

    ”Manu… kun m-me kohtasimme ensi kertaa… Visokin toimistossa… tämä oli se, m-mitä lupasit kertoa?”

    ”Se on… totuus lajisi synnystä. Eikö se ole juuri se, mitä sinulle lupasin? Eikö se ole… se, mitä halusit?”

    Kun laineet hieman rahuhoittuivat, Kelvin hahmotti mustasta vedestä näkyvän peilikuvansa. Hän tuijotti pitkän hetken kuvajaistaan – kasvojaan, jotka näyttivät hieman Kanohi Kraahkanilta.

    ”Manu. Sinä valehtelit minulle.”

  • Ad Astra

    Vuosikymmeniä sitten

    Kevyt tuulenhenkäys ylitti aavan niityn. Päivä oli kaunis. Kaksoisauringot lähestyivät kupolin lakipistettä, ja niiden paiste sai niityn hohtamaan vihreänä. Pilvet lipuivat hitaasti loputtoman sinen keskellä. Maantasalla sudenkorento upotti hampaansa saalistamansa perhosen kehoon.

    Maisemaa ihaillut kadetti henkäisi syvään. Hän vei kätensä vyölleen ja avasi sen soljen. Hän riisui vyönsä, miekkansa ja univormunsa tien reunaan. Tuuli tuntui raikkaalta hänen kuorellaan ja tuntosarvillaan.

    Kadetti kääntyi ja suuntasi taas katseensa kohti sinistä taivaanrantaa, ja silloin hänen selästä kuului naksahdus. Hänen selässään ollut kitiininen kupu halkesi kahtia, ja sen puoliskot – niitä kutsuttiin peitinsiiviksi – kohosivat hänen olkapäidensä yläpuolelle.

    Nazorak levitti siipensä. Nuo läpikuultavat siivet avautuivat täyteen mittaansa kokoontaiteltujen origamien lailla, ja niiden läpi paistavat auringot saivat siipisuonet hohtamaan sateenkaaren väreissä.

    Kadetti henkäisi ulos ja asteli tietä päättäväisesti eteen päin. Maantie alkoi viettää loivasti alas, mikä oli sopiva kohta kadetille aloittaa hölkkäämään. Lopulta hän juoksi. Hän juoksi yhä nopeammin ja nopeammin, ja hänen siipensä värisyttivät ilmaa. Kadetin hengitys tiheni. Hän tiesi, että pian mäessä tulisi pieni nyppylä. Hän saattoi vannoa, että hän tunsi hienon nosteen selässään. Tuntuivatko hänen jalkansa kevyemmiltä?

    Kadetti äkkäsi kohoaman tiessä. Hän veti syvään henkeä, värisytti siipiään niin lujaa kuin kykeni ja ponnisti.

    Kadetin jalat irtosivat tiestä, ja pienen hetken ajan hän lensi.

    Hetki ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kadetin siivet eivät kyenneet haastamaan painovoimaa, ja sen seurauksena kadetin kuono joutui tekemään tuttavuutta maantien kanssa. Tämä parkaisi, pyörähti ympäri ja tajusi kierivänsä kovaa vauhtia mäkeä alas. Taivas ja horisontti pyörivät hänen silmissään.

    Lopulta hänen kierimisensä pysähtyi, ja kadetti jäi huohottamaan vatsalleen. Hänen suupielensä olivat naamuilla ja hänen siipiään vihloi.

    Olin varma, että onnistuisin tällä kertaa. Enkö… enkö minä ole vieläkään tarpeeksi vahva..?

    Kadetti havahtui huutoihin. Hän kohotti kasvojaan hiekasta. Osa hänen luokkalaisistaan heiluttivat käsiään ja huusivat jotain, mutta tuuli vei heidän sanat mennessään. Kadetti kuuli jonkun nauravan. Hän irvisti.

    Noustuaan polvilleen kadetti löi nyrkkinsä tuskastuneesti maahan. Hitto! Hiton hitto! Mitä minä teen väärin? Siipeni ovat kasvaneet vaikka kuinka. Minkä vuoksi meillä edes on siivet, jos niillä ei voi edes lentää!?

    Kadetti nousi seisomaan ja henkäisi syvään. Hän sulki silmänsä, ja hetken aikaa hän keskittyi vain tuulen henkäykseen tuntosarvillaan.

    Hän avasi silmänsä, ja katsoi haikeasti taivaalle, missä sudenkorennot, paarmat ja kangasperhoset lensivät. Korkeammalla yläilmoissa nui-rama ja kahu taistelivat.

    Niin… miksi nazorakeilla edes on siivet, kun kerran elämme pinnan alla? Tekivätkö Esinazorakit virheen…?

    Kadetti puisteli moisen ajatuksen mielestään. Ei, hän ei saisi antaa periksi. Hän ei suostuisi luopumaan unelmastaan. Kadetti suoristi siipensä ja kohotti kätensä kohti loputonta taivasta. Kohti aurinkoja.

    Jonain päivänä hän lentäisi omilla siivillään…

    …ja ehkä sitten
    hän olisi viimein vapaa Vuorenalaisen Kuninkaan ikeestä.

    Nazorak-pesä

    Näytöllä pyörivä kuvamateriaali oli heikkoa, paikoin suorastaan kelvotonta. Linssillä oli pisaroita joiden läpi myrskyinen merimaisema näyttäytyi helmeilevänä utuna. Useampi Munakennon kamera oli tuhoutunut, mutta ne olivat kuvanneet aivan tarpeeksi — Kenraali oli nähnyt ainakin aivan riittävästi ymmärtääkseen kärsimysnäytelmän luonteen. Videokuvaa oli myös laivaston taholta. Kaikessa siinä Tahtorak kiiti eteenpäin kuin myrsky huolimatta siitä mitä nazorakit sille tekivät. Tulen, sateen ja lyijyn läpi. Juuri sellaista vauhtia, mitä heidän puoli vuotta vanhat tiedustelutietonsa olivat antaneet ymmärtää, ja sitäkin nopeampaa. Ikivanhalla ilmailumekaniikalla rakennettua laivaa kannatteli taistelun läpi vain sen kapteenin jääräpäisyys. Määrätietoisuus. Optimismi, ehkä?

    Kenraali tunsi iljettävän maun suussaan. Moukan tuuria, onnekkaiden idioottien toimintaa. Rohkeutta hän voisi kunnioittaa, ehkä röyhkeyttäkin… mutta jälleen kerran oli Bio-Klaanin laivasto vain onnistunut epätodennäköisessä.

    Kirkkaasti valaistussa kammiossa pitkän pöydän ympärillä oli vain muutama henkilö. Kenraali 001 istui lähinnä projektoria, mutta ei edes katsonut ruudulle. Hänen katseensa oli tiukasti kokouksen muissa osanottajissa. Arvioiden. Odottaen. Ei ehkä syyttäen, mutta ei ollut hänen ongelmansa, jos he päätyisivät ajattelemaan niin. Häpeä oli yksi tapa pitää sotilaat ruodussa.

    Kenraaliluutnantti 003 aloitti.
    ”Me olimme näin lähellä suurta voittoa”, hän sanoi ja teki dramaattisen eleen oikealla kädellään.

    ”Upseeri, jonka täytyy uhkapelata voittaakseen, ei ole erityisen luotettava upseeri”, Kenraali sanoi.

    Arkkiagentti 007 piti kasvonsa peruslukemilla. Gaggulabio ryysti kahvia pitkään ja äänekkäästi. Sitten hän kolautti kupin pöytään ja maiskutteli. Nazorakit odottivat häneltä kommenttia pitkään, mutta luopuivat haaveesta kun Gaggulabio nostikin kupin uudestaan huulilleen.

    ”Kaikella kunniotuksella, Kenraali”, 003 sanoi. ”Käskyni oli yrittää pudottaa Tahtorak taivaalta. Nähdäkseni Majuri 087:n lennosto teki kaiken voitavansa. Tappiot ovat korvattavissa, mutta tällaisia tilaisuuksia on harvoin.”

    ”Tiedän”, Kenraali vastasi. ”He toimivat hyvin. Mutta Munakennon riskeeraaminen ei ollut mahdollisen voiton arvoista. Alusta ei voi korvata nopeasti ja se on joka tapauksessa pois vahvuudestamme pitkään. Meidän täytyy ajatella pitkällä aikaikkunalla, Kenraaliluutnantti.”

    Kenraali kääntyi taas videokuvaa kohti.
    ”Tällä on seuraamuksia. Mitä kaikkea Bio-Klaani ikinä matkalta toikaan mukanaan, se varmasti pidentää linnakkeen selviytymistä talven läpi ja parantaa heidän puolustuskykyään. Juuri tällaisen estämiseen tarvitsemme merisaartoa — ja sen vuotaessa odotin parempaa myös ilmavoimilta. Tarvitsimme kirurgisen tarkkoja iskuja, emme moottorien huudattamista. Olen sanalla sanoen erittäin pettynyt, että ette onnistuneet kukistamaan puulaivaa liekinheittimillä.”

    Ilmavoimien komentaja murahti ja nyökkäsi. Hän oli ensin sanomassa jotakin Koin käyttämisestä vihollisen ilmapuolustuksien testaamiseen, mutta toisaalta: hän oli kannattanut operaatiota vähintään yhtä paljon kuin Kenraalikin.
    ”Ymmärrän, arvon Kenraali. Suokaa anteeksi mahdolliset virhearvioni — mutta minun nähdäkseni saimme kohtaamisesta paljon arvokasta tietoa. Ensinnäkin, uudet Zhunke-Zhot toimivat suorassa ilmataistelussa, mutta meiltä puuttuu selvä vastaus Lohrak-hävittäjille. Lentävät jääkärimme eivät ole tarpeeksi tehokkaita saattajia.”

    ”Hävittäjäohjelma etenee niillä resursseilla, mitä sillä on. Voidaan kyseenalaistaa, miten paljon saamme aikaan puhtaalla hävittäjällä, kun suurimmalla osalla vihollisistamme ei edes ole ilmalaivastoa. 437 kävi lähellä ilman toan surmaamisessa, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tulitukea”, Kenraali puhui rauhallisesti. ”Tohtori 006 suositteli sen sijaan panostamista ohjuskehitykseen, mikä toimisi myös Bio-Klaanin… muita lentäviä maanvaivoja vastaan.”

    Vaikka 003:n ehdotus ei ollut huono, ei tätä pitänyt palkita sellaisesta riskinotosta – ja kaikkien asejärjestelmien piti palvella Imperiumia kokonaisuutena, ei vain yhden aselajin haaveita.

    Kenraali uskoi pohjimmiltaan maasotaan. Maaperä kuului heille. Meret olivat vanhojen jumalten taistelukenttä, ja jokainen joka luotti ilmalaivoihin liikaa putosi lopulta korkealta — jonain päivänä myös Tahtorak komentajineen.

    003 nieli turhautumisensa.
    ”Siinä tapauksessa haluan omia insinöörejäni mukaan ohjusohjelmaan.”

    Kenraali nyökkäsi. ”Toimita suosituksesi Tohtorille.”

    Toki nazorakeilla oli ohjuksia, mutta kuten ilmavoimat, ne elivät varhaisia kehitysasteitaan. Kenties nerokkain malli ovat pienoisohjukset, joita eliittihaarniskoihin oli asennettu, mutta niissä ei ollut räjähdys- tai läpäisyvoimaa ajoneuvoja vastaan. Ne toimivat loistavasti esimerkiksi Toa-haarniskaa vastaan nopeatempoisessa tilanteessa, mutta suurempi tuho vaati suuren määrän niitä, eivätkä ne olleet erityisen halpoja tuottaa. Koissa oli testattu useampaa eri ohjustyyppiä keskinkertaisella menestyksellä, mutta kehitys kulki harppauksin.

    003 vilkaisi pientä vihkoa, joka hänellä oli lentäjäntakkinsa taskussa.
    ”Toiseksi”, hän sanoi. ”Taistelu osoittaa, että Tahtorak ei ole niin suuri uhka kuin olimme ehkä laskeneet. Sen aseistus oli yllättävän kevyt. Suurempi murhe meille oli heidän toa-taistelijoistaan ja hävittäjistä. Syy sille, mikseivät he olleet käyttäneet Tahtorakia taistelussa saattaa olla se, että se on vain paperitiikeri. Vauhdikas sellainen, mutta pakenemalla ei sotia voiteta.”

    Kenraali hieroi leukaansa.
    ”Sekö on ilmavoimien esikunnan näkemys?”

    Kenraaliluutnantti nyökkäsi.
    ”Analyysi on luonnollisesti vielä kesken, mutta saimme melko paljon dataa sen kyvyistä. Puulaivat kuuluvat merirosvosatuihin tai museoihin.”

    Siinä vaiheessa Arkkiagentti korotti hieman ääntään.
    ”Jos saan huomauttaa.”

    Kenraali nyökkäsi tämän suuntaan.

    ”Varoisin toiveajattelua”, 007 sanoi. ”Se, että Tahtorakin aseistus oli kevyt tässä taistelussa ei tarkoita sitä, että näin olisi aina. Ymmärtääkseni heidän aluksensa ovat paljon modulaarisempia kuin meidän. Olisi loogista, että kun tehtävä on kuljettaa henkilöitä ja rahtia mahdollisimman nopeasti, aseistus olisi riisuttu.”

    ”Mahdollista”, 003 myönsi hieman ärtyneenä. ”Ainakin vastustajamme taitaa uhkapelin taidon.”

    ”Ja he vetivät siinä meitä pidemmän korren”, 001 sanoi happamasti. 003:n pihtihampaat tekivät ylitöitä pysyäkseen tyynen rauhallisina.

    Kenraali nousi seisomaan ja katsoi poispäin.
    ”Onko meillä vielä tietoa rahdista?”

    Nyt Gaggulabiokin heräsi. Hän viittoi laiskasti puheenvuoroaan, mutta pisti ensin muut odottamaan että ryysti pitkän siemauksen kahvia. 001 katsoi häntä pistävästi.

    ”Joo, meillä on Rumisgonessa pätevää väkeä, tosin lähinnä leipuria ja sellaista”, skakdi lopulta sanoi. ”Ne piti vähän hommaa silmällä. Tiedämme että klaanilaiset osti Merirosvokuninkaalta aseita – helvetisti aseita, monta vankkuria vietiin kunkun asevarastosta – ja perkeleesti ruokaa.”

    ”Omat lähteeni varmistavat tämän”, 007 sanoi. ”Iskussa pudonnutta lastia on nostettu merestä ja analysoitu.”

    ”Se ei siis ollut ryöstöoperaatio. Ymmärtääkseni Tahtorak tunnetaan lähisaarilla kauppalaivana. Kenties heillä on vanhoja sopimuksia voimassa. Kuinka tarkka käsitys meillä on Rumisgonen sotilaallisesta vahvuudesta?” Kenraali kysyi.

    Arkkiagentti katsoi vihkoaan. Tämä oli joutunut kaivelemaan tiedustelutietoa osapuolesta, josta ei ollut järkevää tapaa pitää kirjoja. Rumisgone oli merkittävä satama, mutta ailahteleva luonteeltaan.

    ”Merirosvokuninkaalla on parikymmentä sotalaivaa. Puisia kaljuunoita. Sen lisäksi kaupungissa on noin viisikymmentä yksityisten merirosvojen tai kaapparien alusta, jotka ainakin nimellisesti vannovat uskollisuutta merirosvokuninkaalle. Näiden lisäksi pienempiä aluksia on vaihteleva määrä. Suuri määrä merirosvoja käyttää kaupunkia välisatamana. Järjestäytyneitä maavoimia ei ole. Ilmavoimia ei ole.”

    ”Entä raportit ilmarosvoista Cobs Nuin tukikohdan lähellä?” Kenraali kysyi. Ja vihasi sitä, että joutui ottamaan tällaiset asiat vakavissaan.

    ”Eversti Ämkoo hoiteli heidät ollessaan vielä Klaanin riveissä”, 007 sanoi. ”Varmistin tämän varhaisissa kuulusteluissa.”

    001 nyökkäsi. Ehkäpä Miekkapirussa oli ollut lupausta jo pitkään.

    ”Tai ehkä tarkemmin he hoitelivat itsensä keskinkertaisella aseistuksella, en ole varma”, 007 täydensi.

    ”Kuulostavat piraateilta”, 001 murahti. ”Samanlaisia luteita maalla, merellä tai ilmassa.”

    ”Minusta meidän pitäisi tehdä kostoisku saman tien”, Kenraaliluutnantti iski nyrkin pöytään. ”Merirosvot kehtaavat asettua Imperiumia vastaan! Eikö tässä ole Rautasiivelle seuraava kohde, Kenraali?”

    Kenraali pudisti päätään.
    ”Niin tunnetun kaupungin pyyhkiminen kartalta vetäisi meihin aivan liikaa huomiota muusta maailmasta. Ja viimeisin täyslaidallinen söi sen ammusvarastoa aivan riittävästi — kohteet täytyy valita harkitummin.”

    Ilmavoimien komentajan kasvoille ilmestyi pieni hymy — tämä näki tilaisuutensa tulleen.

    ”No, voimme myös pommittaa paikan. Etelän tukikohdasta yltää sinne, jos koneisiin laitetaan varapolttoainetankit”, 003 selitti. ”Lähettäisi ainakin niille viestin, että pysyvät erossa Imperiumin asioista. Ja sekin kaupunki on puuta.”

    ”Kuulostaa uhkapeliltä, 003.”

    Arkkiagentti ehdotti:
    ”Kenties meidän pitäisi antaa… liittolaistemme toteuttaa isku. Imperiumin resursseille on parempaa käyttöä, eikä meitä voisi liittää tapahtumiin yhtä selvästi.”

    Kenraali nyökkäsi. ”Rumisgoneen on iskettävä, se on selvää. Sen pitää olla tarpeeksi tuhoisaa — ja mielellään kohdistua heidän laivastoonsa — että he ymmärtävät meidän olevamme tosissamme. Mutta se ei saa olla niin mittavaa, etteivät he näkisi muuta mahdollisuutta kuin liittyä sotaan. Ammumme heitä jalkaan varoituslaukauksena.”

    Gaggulabio havahtui jälleen, tällä kertaa siksi että häntä tuijotettiin odottavasti.

    ”Liittolaisten? Ei meillä ole pommikoneita…” Gaggulabio mutisi.

    ”Sinun väkesi ovat käytännössä sivutoimisia merirosvoja”, Arkkiagentti parahti. ”Kyllä te osaatte tällaisen. Iskuryhmä Rumisgoneen satamaan, laivat tuleen, takaisin tänne.”

    ”Rumisgone on Lieggimiesten logistiikan solmukohta”, Labio puolustautui. ”Minun pitää ensin järjestää varastot ja pojat pois sieltä. Ei nyt omaan jalkaan kannata ampua!”

    ”Saat viikon”, Kenraali tuhahti. ”Haluan sen merirosvokuninkaan ymmärtävän, mihin hän on sotkeutunut. Ilman laivastoa hän tuskin on niin ylpeä.”

    Labio ei vaikuttanut kovin innostuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hän lohduttautui miettimällä kaikkea saalista, mitä Rumisgonesta irtoaisi. Mutta mitä bisnesmahdollisuuksia menetettäisiin… jos hän vain saisi iskun jotenkin sellaiseksi, ettei Lieggimiehiä syytettäisi siitä. Kukahan ääliö suostuisi ottamaan syyt niskoilleen?

    ”Viikko riittää”, Gaggulabio mutisi. ”Ainakin jos tuo meri rauhoittuu vähän tuosta.”

    ”Se pitää ainakin merirosvolaivat satamassa hetken. Oliko vielä muuta?” Kenraali kysyi ja katsoi ilmavoimien komentajaa.

    ”Ei, arvon kenraali”, kenraaliluutnantti 003 vastasi. ”Na zora.”
    Tämän sanottuaan Kenraaliluutnantti kumarsi ja poistui.

    Gaggulabiolla kesti hetki ymmärtää, että hänen oletettiin myös poistuvan, joten hän otti kahvikupin mukaansa ja lähti. Santsattuaan ensin kupillisen sivupöydältä. Jäljelle jäivät vain Kenraali ja Arkkiagentti.

    Kun askeleita ei enää kuulunut huoneen ulkopuolelta, Kenraali istui alas. Ja huokaisi.

    ”Mainitsit, että Sonnenradilta on tullut uusi raportti?”

    Arkkiagentti nyökkäsi.
    ”Se on melko rutiininomaista tiedustelutietoa. Teidän ei tarvitse käydä niitä kaikkia läpi. Pidän kyllä huolen, että kaikki tärkeä päätyy pöydällesi.”

    Hän työnsi tulostetun liuskan Kenraalille.

    ”Koen tärkeänä olla informoitu Sonnenradin asioista viimeistä piirtoa myöten. Kenties siinä on jotakin rauhoittavaa. Niin pitkän etsinnän jälkeen se on käsissämme. Keskinkertainen tiedusteluraportti Kotimaan kamaralta voittaa tiedot suurestakin voitosta täällä epäpuhtaassa maailmassa.”

    Arkkiagentti nyökkäsi ja vastasi.
    ”Se on laittanut monta asiaa uuteen… perspektiiviin. Rutiininomaiset velvollisuudet tuntuvat mitättömiltä verrattuna siihen, mitä siellä tapahtuu.”

    ”Rutiininomaiset velvollisuudet eivät ole milloinkaan olleet yhtä tärkeitä”, Kenraali sanoi ja otti raportin. ”Emme saa tehdä typeriä virheitä viimeisellä suoralla.”

    ”Tietenkin, Kenraali.”

    001 laski katseensa raportin sanoihin. Teksti oli korutonta ja helppolukuista. Käsittämättömältähän sen sisältö tuntui täältä sateiselta horisontilta ja hitaasti eteneviltä rintamilta käsin. Nuorempi ideologi joka tunsi vielä samanlaista paloa kuin joskus ennen saattaisi mennä noista sanoista tolaltaan ja tehdä turhia virheitä — ottaa liian isoja riskejä vain, koska ajatteli, että millään tästä muusta ei olisi enää mitään väliä, kun Lopullinen Voitto saavutettaisiin.

    Typeryyttä, pyhiinvaeltajien kiihkoilua. Sellaista, jolla etelän titaanit tuhosivat itsensä spektaakkelimaisin tavoin. Kenraalille Luvattu Maa ei ollut maaliviiva, jolle pysähtyä hurraamaan. Hänelle se oli peruskallio, joka heiltä puuttui. Se, jota vasten he nojautuisivat, kun matoralainen maailma yritti heitä kuristaa. Sen aurinko ei vihannut heitä.

    Ehkä siihen turvautuminen tuntui sopivalta, kun Uusi Sukupolvi oli kohdannut jälleen kerran umpikujan. Ehkä oli kaiken aikaa virhe olettaa voivansa löytää todellista puhtautta fundamentaalisesti epäpuhtaasta maailmasta. Ja epäpuhtailta käsiltä.

    Sota täällä pinnalla jatkui, että he voisivat lopulta nousta Asepsiksen kukkuloille. Sinne, missä taivas olisi tyhjä toa-tähtien ikeestä.


    Mutta oven ulkopuolella Kenraaliluutnantti 003 ei tahtonut tyhjentää taivasta tähdistä – hän tahtoi tehdä niistä omansa. Turhautumistaan purren hän otti adjutanttinsa mukaansa ja marssi pois esikunnasta. Pesän pääesikunnan edustalla oli suuri rautatieasema, jossa kulki viidet vierekkäiset raiteet. Sotilaat tekivät kunniaa, eikä upseeri kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän astui junavaunuunsa. Ulkopuolelta se näytti tuiki tavalliselta panssaroidulta upseerien vaunulta, mutta sisäpuoli oli luksusta: punaiset penkit oli päällystetty punaisella sametilla ja perässä oli viinakaappi.

    ”Arvon kenraaliluutnantti, oliko tapaamisenne kenraalin kanssa miellyttävä?” adjutantti kysyi.

    003 tuhahti.

    ”Tarvitsen juotavaa. Arvon kenraali ei aina jaa näkemyksiäni.”

    Adjutantti kipitti vaunun perälle ja kaatoi vakaalla otteella kirkasta juomaa pullosta, jossa oli matorankielinen etiketti. Hänestä näki, että hän oli käsitellyt enemmän snapsilaseja kuin vyöllään olevaa pistoolia.

    ”Olen varma, että hän ymmärtää näkökulmanne aikanaan”, adjutantti hymyili tyhjäpäisesti ja ojensi pienen lasin esimiehelleen. Tämä ei oikeastaan jaksanut jatkaa keskustelua, ja sen sijaan kaivoi salkustaan Tuhkasaaren lennoston tehtäväraportin. Hän oli lukenut sen jo kahdesti. Se sai hänen verensä kiehumaan, mutta hänen oli pakko myöntää kokevansa ylpeyttä siitä, miten uhkarohkeasti hänen ilmavoimansa olivat täyttäneet velvollisuutensa Imperiumia kohtaan.

    ”Tiesitkö, että Koin dekapitoi Bio-Klaanin lentäjä, joka syöksyi sen komentosillalle koneellaan?” 003 kysyi. Kyllä adjutantti tiesi. Hän oli kuullut esimiehensä puhuvan asiasta ainakin tusina kertaa. Kaikki ilmavoimissa tiesivät siitä: Koi oli heidän veriuhrinsa, heidän esikuvansa, heidän ideaalinsa. Se oli lentänyt aurinkoon ja vienyt vihollisensa mukanaan.

    ”Se on vain murto-osa siitä uhrimielestä, jota teidän jääkärinne osoittavat”, adjutantti vastasi. Se oli täysin tyhjänpäiväinen vastaus, mutta toisaalta, 003:n adjutantin tehtävä ei ollut tarjota mielipiteitä.

    ”Se riivattu matoran piinaa minua! Bio-Klaani, kaiken epäyhtenäisyyden ja epäpuhtauden kaupunki, ja silti heidän ilma-aseensa ei ole ainoastaan teknisesti vaikuttava, mutta kaiken lisäksi heidän henkensä on ihailtava. Epäpuhtaita tai ei.”

    ”Heidän aikansa tulee vielä”, adjutantti vastasi. 003 ei vastannut. Tasainen loiva ylämäki alkoi päättyä.

    Rautatie nousi maan alta, mutta vaunun sisältä sitä ei voinut huomata, sillä vaunussa ei ollut ikkunoita. Ohuista aukoista ikkunoiden kohdalla olisi normaalisti tullut sisään luonnonvaloa, mutta pinnalla aurinkoja hädin tuskin näki. Sade ropisi kovaa vaunun metallipintaan.

    Jos vaunusta olisi nähnyt kunnolla ulos, olisi matkalainen nähnyt ensimmäisenä lennonjohtotornin sekä suuret, ruskeat lentokonehallit, joiden kangas valitti tuulessa. Imperiumin punaiset liput liehuivat kovaa. Oli kuin taivas itse olisi halunnut repiä ne syleilyynsä. Lentokonehallien takana alkoi suuri rakennuskompleksi, jossa Ilmavoimien esikunta sekä tekninen pintaosasto toimi. Maa oli aidatun tukikohdan ympärillä karu ja autio, ja vaivaiskoivut oli hakattu alas edistyksen tieltä. Lännessä avautui suuri avara nevasuo. Idässä oli tunturi, jolta nousi korkea radiomasto.

    Sen kaiken Kenraaliluutnantti 003 näki ilman ikkunoitakin, sillä mitään siitä ei olisi ilman häntä.

    Juna puksutti eteenpäin vielä viisi minuuttia. Sitten se pysähtyi vavahtaen. Kenraaliluutnantti tyhjensi vielä yhden lasillisen kulauksella, ei osannut nauttia sen mausta, veti takkinsa kaulukset pystyyn ja asteli ulos. Sade ja tuuli iski välittömästi hänen kasvoihinsa. Hän veti kaulahuivin tiukasti kiinni ja lentäjänlasit silmiensä suojaksi.

    ”Haluan yhteyden Tuhkasaarelle”, 003 sanoi adjutantilleen.

    ”Kyllä, arvon kenraaliluutnantti”, upseeri vastasi. Hänen irvistyksestään näki inhon sitä säätä kohtaan. Huoliteltu univormu kastui välittömästi. ”Minne te menette?”

    ”Konehalliin”, 003 vastasi ja asteli sadetta vastaan. Adjutantti mietti hetken ja lähti sitten juoksujalkaa kohti esikunnan lämpimänä tervehtiviä ovia. Tämän johtaja puolestaan oikaisi loikkaamalla matalan aidan yli suoraan kiitoradalle, ja käveli kohti sen päässä odottavaa lentokonehallia. Hänellä ei ollut edes kiire, vaan nazorak pysähtyi hetkeksi kiitoradalle ihailemaan sen kaiken mittakaavaa. Lähimmäisissä kahdessa hallissa oli nimenomaan lentokoneita ja lentovaljaita, kun taas kahdessa taaemmassa oli kummassakin ilmalaiva – Munakennon sisaret. Viides halli oli toistaiseksi tyhjä.
    Ja rivin viimeisenä oli itse Tulikärpänen. Myrskyn takia sen valmius oli laskettu minimiin, ja sen kaksi valtavaa nostopalloa oli tyhjennetty. Toistaiseksi pinnalla ei ollut sille tarpeeksi suurta hallia. Jopa torneihin köytettynä ja alas ajettuna sen koko ja voima sai 003:n sydämen jättämään lyönnin välistä.

    Ulkona ei ollut juuri muita: vain muutamalla sotilaalla oli surkea nakki kulkea kiertopartiossa kentällä. Alue oli aidattu, keskellä erämaata ja niin kaukana pohjoisessa, että jokaisessa suunnassa oli nazorak-varuskuntia. Lähin asutus oli ollut Tho-Koro, ja sinnekin oli sata kilometriä linnuntietä itään. Se oli ollut Ilmavoimien ensimmäinen voitto: Klaanilaisten yritys suojata kylää oli päättynyt huonosti. He olivat sittemmin oppineet. Nykyään kylän paikalla sijaitsi maajoukkojen koulutuskeskus.

    Kenraaliluutnantin ruskea takki oli litimärkä siinä vaiheessa kun hän saavutti hallin. Hän riuhtaisi metallioven auki ja tuli sisään.

    Työläiset ja mekaanikot nyökkäsivät hermostuneesti komentajalleen kävellessään ohi. Kolmas marssi suurikokoisen aluksen luo. Potkurimoottorien alapuolelle oli kerääntynyt joukko nazorakeja, joista kolme oli syventynyt keskustelemaan mekaanisista piirroksista samalla kun kaksi muuta pystytti A-tikkaita. Insinöörit havahtuivat Kenraaliluutnantin läsnäoloon ja tekivät kunniaa. Yksi insinööriestä virnisti hänet nähdessään.

    ”Insinöörieversti, valitettavasti joudun häiritsemään uurastustasi. Te muut, jatkakaa.”
    ”Haah, mitä sinä nyt olet vailla”, insinöörieversti 062, ilmavoimien teknisen osaston johtaja, huokaisi sarkasmia äänessään. ”Vastahan sinä käskit vaihtaa Zhunke-Zhoihin T6-moottorit. Ethän muuttanut jo mieltäsi.”

    003 oli joskus käyttänyt tästä kuvauksia ”persjalkainen” ja ”kynäniska”. Myös tämän itsensä kuullen. Kaksikko asteli sivummalle muista työläisistä.

    ”En! Annan sinulle lisää työtä. Kenraali lupasi lisää resursseja Tohtorin ohjusohjelmaan, ja haluan sinut hänen suunnitteluryhmäänsä pitämään meidän puoliamme.”

    062 nyökytteli. ”Onnistuu. Delegoin vähiten kiireiset hommat alaisille. Mitään erityistoiveita?”

    Kolmonen sipaisi leukaansa mietteliäänä. Hän madalsi hieman ääntään. ”Meidän pitää kehittää kerralla kapasiteetti maa-, meri- ja ilmajoukkoja vastaan. Tarpeeksi kevyt ammuttavaksi siiven alta. Kunnollinen läpäisykyky – ei mitään vain puualuksia vastaan suunniteltua kompromissia, vaan sellainen, millä uppoaa teräslaivakin..”

    062 naksutteli pihtihampaitaan merkitsevästi. ”Sain.”

    Tämän jälkeen Kenraaliluutnantti asteli lähemmäksi ja silmäili tarkasti lentokoneen avattua moottoria. Sitten hän vilkaisi insinööriään.

    ”Huomaan, ettei tämä ole aivan tavallinen T6”, hän virnisti.

    Insinööri nyökkäili innostuneesti. ”Juu, minä virittelin sitä hieman. Vaihdoin pakosarjan tuollaiseen, minkä luulen toimivan paremmin. Emme kyllä voi testata sitä lennossa ennen kuin tämä keli tästä vähän paranee.”

    ”Luulin, että imuventtiilin koko asettaa joka tapauksessa ylärajan sille, mitä T6:sta saa irti”, 003 mietti.

    ”Kyllä, mutta meillä on ensimmäinen erä korkeaoktaanisempaa seideliä, mistä lähtee enemmän tehoa. Laskin, että uusi pakosarja toimisi sen kanssa paremmin.”

    003 nyökkäili hyväksyvästi.
    ”Loistavaa työtä. Suoraan sanottuna tekisi mieli lentää koelento henkilökohtaisesti, mutta Kenraali ilmaisi jo kertaalleen tyytymättömyytensä sellaiseen ’riskinottoon aselajin komentajalta.’”

    ”Synkkä kohtalo”, 062 naurahti kuivasti.

    ”No sanos muuta. Älä käsitä väärin, Tulikärpänen lentää kuin unelma, mutta toisinaan kaipaan vähän nopeamman ja ketterämmän koneen puikkoihin. Se tuntuu, tiedäthän, välittömämmältä.”

    ”Luulin ettei ilmalaivaa pienempi härveli enää kykene kannattalemaan mainettasi.”
    Tai 003:n egoa, joku toinen olisi saattanut ajatella.

    Kolmonen tirskahti. ”Lärvi umpeen. Ai niin, ennen kuin lähden…”

    Kolmonen kaivoi takkinsa taskusta vihreän kirjekuoren ja ohjensi sen 062:lle. ”Tervetuloa gaalaan. Toivottavasti ajankohta sopii sinulle. Olisi sääli juhlia nazorakien ilmailun merkkipäivää ilman sinua…”

    062 silmäili kutsukirjettä ja hymyili. ”Varmasti onnistuu. Jollei onnistu niin sanon että Kenraaliluutnantti määräsi olla paikalla.”

    ”Heh, loistavaa!” Kolmonen sanoi aitoa iloa äänessään. ”Varaudu koviin pirskeisiin. Pesään on tullut uusia ulkomaalaisia, aatelisia jopa. Heille pitää näyttää että nazorakit osaavat juhlia!”


    Ilmavoimien esikunta oli suuri suorakaiteen muotoinen kivirakennus. Ulkopuoli oli harmaa, mutta räystäillä toistui koristeellinen kiviaihe. Ulko-ovea reunustivat suuret pylväät, ja holvikaareen oli kaiverrettu koristeellisin aakkosin ilmavoimien tunnuslause:

    VAIKEUKSIEN KAUTTA TÄHTIIN

    Kenraaliluutnantti ravisti vettä paksulle eteismatolle. Hän sysäsi märän takin ja kaulahuivin lähimmälle sotilaalle. Aula oli korkea ja juhlavampi kuin sillä oli mikään lupa olla. Suuriin seinävaatteisiin oli kudottu taivaan sinessä lentävien nazorakein siluetteja. Päivystäjän pöydän takana oli seinävaate tähtitaivaasta, jota nazorakin käsi tavoitteli. Kalustus oli koristeellista ja maksimalistista. Kenraaliluutnantin kriitikkojen mielestä jopa turhamaista.

    ”Arvon kenraaliluutnantti”, päivystäjä hienossa univormussa aloitti. ”Majuri 087 on linjan takana. Ohjaan sen työhuoneeseenne. Ennen sitä-”

    ”Selvä”, 003 keskeytti eikä jäänyt kuuntelemaan, mitä turhanpäiväistä päivystäjällä olisi. Sen sijaan hän kääntyi oikealle ja suunnisti operatiivisen osaston ohi omaan työhuoneeseensa.

    Se oli yhtä ylitseampuva kuin hänen junavaununsakin, mutta ei vetänyt vertoja Tulikärpäsen upseeritilojen koristelulle. Toimiston arvopaikalla kahden suuren kirjahyllyn välissä lepäsi nazorakin muotoisen mallinuken päällä hyvin vanha siipireppu. Vasen siipi oli kärsinyt pahoin, ja repun nahkaiset remmit olivat kärventyneet. Kypäräkin oli mallia, jota nykyiset lentäjät eivät enää käyttäneet. Laseja siinä ei ollut, sillä ne roikkuivat yleensä Kenraaliluutnantin kaulassa. Toisella seinällä oli kehystetty kuva Kenraali 001:sta.

    Kenraaliluutnantti istui alas. Hänen pöytänsä oli hyvässä järjestyksessä: hän ei oikeastaan viettänyt siellä kovin paljoa aikaa. Mutta kun Tulikärpänen oli maassa, hänet oli pakotettu pysymään itsekin maassa. Tuhkakupin vieressä oli koristeellinen selakhialainen tikari, joka palveli paperiveitsen virkaa. Ikänsä ja väriensä puolesta kyse saattoi olla Keisari Pridakin aikaisesta aarteesta. Hän tarttui puhelimen luuriin.

    ”Majuri. Miten minun Munakennoni voi?” 003 aloitti. Sotilasarvo alussa oli enemmänkin muodollisuus: äänensävy oli suhteellisen vapautunut. He olivat lentäneet kauan yhdessä.

    Toisesta päästä kuului käheä naurahdus. Majuri 087, Tuhkasaaren lennoston komentaja vastasi.
    ”Kenraaliluutnantti. Saimme sen hinattua rantaan. Helvetillinen keli. Näin, miten vihollisen toa lietsoi tämän myrskyn.”

    ”Muuten hyvä teoria, mutta tämä myrsky oli pohjoisessa jo ennen taistelua. Ilman toa? Ajattele, mitä kohtalon ivaa, että meillä on siivet mutta emme ole ilmojen valtiaita… mutta oikean värinen matoran voi vain komentaa tuulta.”

    ”Niin. Olisimme taatusti pudottaneet vihollisen ilman sitä.”

    ”Ei sinun tarvitse minulle puolustautua, kävimme jo läpi tapahtumat. Minä kyllä tiedän että teit parhaasi. Se oli hyvä yritys. Kenraali ei arvostanut yhtä paljon, mutta älä anna sen latistaa mieltäsi.”

    ”Rohkaisevaa kuulla, että et ole menettänyt vielä seikkailijan sydäntäsi, kenraaliluutnantti.”

    ”En koskaan”, 003 hymähti. ”Joten, Munakenno. Nyt kun insinöörit ovat ehtineet katsoa sitä, mikä sen tilanne on? Milloin poloinen on takaisin ilmassa?”

    ”Näyttää pahalta. Ensinnäkin, se on ihan vaan kiskottu rantaan nyt. Voimme aloittaa korjaukset vasta, kun myrsky laantuu, ja saamme sen siirrettyä tukikohtaan.”

    ”Hmph. Ilmatieteen laitos sanoo, että tämä voi kestää hetken. Säätutkija oli aivan hämillään.”

    ”Myrskyt, lentäjien pahin vihollinen”, naurettiin toisessa päässä.

    ”Mutta sitten kun korjaukset saadaan alkuun?”

    ”Kuukausi, ainakin. Pääinsinöörillä oli joitakin ehdotuksia sen päivittämiseksi.”

    ”Lupa myönnetty. Lähetän sinne myös korvaavia joukkoja menetettyjen tilalle. Säälittävää, miten paljon teiltä putosi, mutta se ei pelaa joka pelkää.”

    ”Niin. Se oli monen hyvän lentäjän viimeinen lento.”

    003 kuuli melankolian toverinsa äänessä. Pieneksi hetkeksi se meinasi tarttua häneenkin. Kuinka moni urhea lentäjä putoaisi vielä taivaalta ennen kuin Kolmas saavuttaisi hänen unelmansa?

    003 selvensi hieman kurkkuaan. ”Epäonnistumisesta huolimatta minä olen ylpeä siitä, mitä sotilaasi yrittivät, välitä se heille ylimääräisten alkoholiannoksien ja vapaapäivän kera. Bio-Klaanin lippulaivan haastaminen taivaalla jää kaikesta huolimatta elämään yhtenä tämän sodan sankariteoista. Me olemme tappioista huolimatta tehneet paljon enemmän Imperiumin eteen kuin muut. Maavoimat valtavaat tyhjiä kyliä ja menettävät miehiä metsässä. Merivoimat pitävät yllä saartoa, joka ei toimi, ja tasaisin väliajoin menettävät aluksia vihollisen ilmaiskuille, ja heidän suurin saavutuksensa on uusi järvi. Jokainen ilmavoimain operaatio on kirjattu nazorakien sankaritekojen historiaan…”

    Kenraaliluutnantin paasaaminen oli muuttunut monologiksi, joka jatkui ja jatkui. Hän manasi maan rakoon pesävarainministeriön, totuusministeriön, ilmatieteen laitoksen ja suurin piirtein kaikki muut tahot paitsi ilmavoimat. Majuri 087 kuunteli kärsivällisesti lähinnä vanhasta ystävyydestä ja komentohierarkian tähden.

    ”No, kuten aina sanot – vaikeuksien kautta tähtiin”, hän lopulta vastasi.

    Kenraaliluutnantti huokaisi syvään. ”Niin. Vaikeuksien kautta tähtiin.”

    Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.

    ”Krhm. Minulla oli myös virallisempi syy soittaa sinulle. Olethan tulossa gaalaan merkkipäiväksi? Tahdon mukaan myös kolme sankaria, jotka olivat mukana taistelussa. Jätän heidän valitsemisen sinun käsiisi.”

    ”Totta kai olen tulossa. 087 kuittaa.”

    Markiisimaat, Eteläinen Manner
    Vuosikymmeniä sitten

    Armeijan Ilmatiedustelun kapteenin lentopuku leikkasi taivasta. Hän ei ollut vielä Ilmavoimien komentaja 003. Niitä ei oltu edes perustettu.
    Tuuli piiskasi sitä osaa lentäjän kasvoista, joka jäi kypärältä avoimeksi. Pilvet olivat niin matalalla, että hän ja hänen siipimiehensä viilsivät niitä. Hänen siipimiehensä ei ollut vielä Tuhkasaaren lennoston komentaja 087. Tuhkasaari oli vielä trooppinen paratiisi täynnä lintuja.

    Kaksi paria puisia, suoria lentokoneensiipiä kiinnittyi raskaaseen lentoliiviin. Se kiristyi äärimmilleen liikkeen voimasta. Siivissä komeilivat vihreät Imperiumin heptagrammit. Jonakin päivänä ne kylväisivät kauhua koneen siivissä, mutta näitä siipiä kovin moni vihollinen ei ollut edes nähnyt. Niiden tehtävä oli vain noste. Kapteenin omat siivet hakkasivat suurella nopeudella kuin sudenkorennolla. Ne olivat kaikki ainoa moottori, mikä puvussa oli.

    Liiveistä ja siivistä haarautui kaksi kaarta, lentäjän kummallekin puolen, joihin oli kiinnitetty välttämättömän ohjaimet. Kummallakin puolella oli vipu, joka ohjasi siivekkeitä nopeita ohjausliikkeitä varten. Ne oli mitoitettu alakäsille, jotta lentäjän parempi käsipari jäi vapaaksi improvisoimaan. Vasemmalla oli laskuvarjon laukaisin. Oikealla puolella oli kamera, jonka kulmaa oli mahdollista säätää lennossa. Aseita ei puvussa ollut, mutta Kapteenilla oli vyössään kaksi kranaattia sekä zamor-konepistooli. Jos he kohtaisivat vastarintaa, nopeus ja nokkeluus olisi silti paras tapa pysyä hengissä. Armeijan Ilmatiedustelun tehtävä ei ollut ampua vihollisia, ainoastaan osoittaa vihollisen sijainti ja antaa tykistön moukaroida se kappaleiksi. Ja siinäkin tehtävässä he olivat vasta todistamassa hyödyllisyyttään.

    Kapteeni heilautti kättään niin, että sata metriä hänen takaoikealla lentävä luutnantti huomasi merkin. Se tarkoitti: vihollista edessä.

    Maasto alhaalla oli tasaista. Siellä kasvoi lähinnä heinää ja nahkealehtisiä pensaita ja pieniä puita. Beigellä tasangolla kuitenkin marssi sotajoukko. Ne olivat päässeet yllättävän pitkälle, yllättävän nopeasti. Esikunta oli olettanut vihollisen liikkuvan hitaammin. Yläilmoista lentäjät näkivät, miten vihollisarmeija kulki vailla pelkoa tai kunnioitusta vihollista kohtaan, yhtenä maa-armeijana valmiina murskaamaan rannan sotilastukikohdan rynnäköllä. Aristokraattiruhtinas Rovages ratsasti kikanalon selässä. Suurin osa armeijasta vastasi odotuksia – ratsuväkeä, peikkokaartilaisia. Heillä oli kuitenkin mukana myös raskasta tykistöä, jota härät vetivät. Hyvä, ei xialaisia – heistä oli ollut kaikkein eniten harmia. Suuri osa pohjoisen maailman sotajoukoista oli sillä hetkellä kiinnostuneempi pohjoisen Suurkaupungin verimyllystä, mikä jätti nazorakeille mahdollisuuden operoida niinkin lähellä Steltiä.

    Lentäjät ottivat nopealla tempolla valokuvia. Vielä ei näyttänyt siltä, että heitä olisi huomattu. Oli turhauttavaa vain havainnoida vihollista: nazorakit olivat kyllä tietoisia muun maailman lentokoneista ja olivat joutuneet pari kertaa taistelemaan niitä vastaan Fexian rannikolla, mutta Imperiumilla ei ollut edes itsenäisiä ilmavoimia. Että muka vain tulenjohtoa armeijalle ja laivastolle? Jos kapteenilla olisi ollut komennossaan edes kolme xialaista hävittäjää, ne olisivat pakottaneet ruhtinaan armeijan näyttämään edes hieman nöyryyttä. Mutta aika koittaisi vielä. Kenraali ja Amiraali myöntäisivät vielä, että nazorakien paikka oli taivaalla.

    Armeija alhaalla oli nähnyt lentäjät. Siellä hälistiin ja osoiteltiin heidän suuntaansa. Kapteeni halusi palavasti tehdä mitä tahansa muuta kuin vain tiedustella, ja kävi katseellaan läpi mahdollisia kohteita. Ruhtinas katseli nazorakeja ylimielisesti, mutta syöksy hänen kimppuunsa sillä aseistuksella mitä Kapteenilla oli päättyisi ainoastaan huonosti.

    Hän viittoi siipimiehelleen, että kääntyisi takaisin. Tämä kääntyi loivan u-käännöksen. Kapteeni lennähti armeijan yli. Sieltä ammuttiin häntä monenlaisilla asioilla, mutta ne olivat jatkuvasti liian myöhässä. Siinä korkeudessa vaatisi melkoista taitoa listiä nazorakin kokoinen lentäjä. Nazorak oli pian armeijan perällä… ja teki yllättävän syöksyn suurten sarvikuonojen vetämää tykistökolonnaa päin. Alakäsillään hän kaivoi kranaatit vyöstään. Ne eivät sentään olleet tavanomaisia käsikranaatteja, vaan polttokranaatteja.

    Huutoja. Laukauksia. Kapteeni sukelsi pelottavan lähelle kohdettaan kuin petolintu, joka pudottautui taivaalta myyrän kimppuun. Vapaapudotus otti vatsan pohjalta ja huimasi. Nazorak puri leukojaan yhteen. Hän syöksyi niin lähelle kuin uskalsi, pudotti sillä voimalla kranaatit matkaan ammusvankkureita kohti, oikaisi siivekkeensä ja ohjasi valtavan nopeutensa uuteen nousuun.

    Alhaalta kuului ensin vain pamaus, mutta sitten alkoi myrsky. Amatöörit eivät olleet tottuneet sellaiseen sodankäyntiin, hän virnisti. Häntä huimasi edelleen. Adrenaliini virtasi valtoimenaan. Vasta ylempänä hän huomasi reiän vasemmassa siivessään. Se haittasi ohjausta, ja hän uhkasi kääntyä takaisin armeijan suuntaan. Vaati hyvin luovia ja väsyneitä liikkeitä kompensoida kaartoa. Puvussa oli toinenkin reikä, mutta se oli pieni – luultavasti nuolesta. Pari ratsusotilasta näytti seuraavan häntä. Hänen oikeiden siipiensä lihakset olivat kuolemanväsyneet. Olisi ollut mukava vain liidellä albatrossin tavoin takaisin pesään, mutta piti kulkea kiertotietä.

    Kapteeni päätti ensin lentää pohjoiseen ja tehdä sitten loivan 180 asteen käännöksen. Siipipuku menetti korkeutta tasaisesti, ja alettiin toimia lentäjän oman lentokyvyn äärirajoilla. Hän nielaisi kapselin bentsedriiniä taistellakseen väsymystä vastaan. Jos jotkut jaksaisivat seurata häntä, hän ohjaisi ne maajoukkojen pistimiin. Ja luutnantin olisi pitänyt jo ehtiä tukikohtaan tiedustelutietojen kanssa. Kenraali oli luultavasti jo organisoimassa vastausta aristokraattien lähestyvään armeijaan. Hyvällä tuurilla hän näkisi Imperiumin mahdin yläilmoista käsin.

    Miten vähään hän oli ollut silloin tyytyväinen.

  • Myrsky saapuu Kenraalinsatamaan

    Kenraali 001:n toimisto

    Eräs nazorak-pesän tärkeimmistä ominaisuuksista oli tiedon täsmällinen ja oikeansuuntainen kulku. Valvontakamerat tuijottivat, tiedusteluosasto kuratoi, ja päällystö sai tietää. Tieto toi valtaa, valta toi voimaa, voima toi turvaa. Turvaa poikkeamilta, turvaa epäpuhtauksilta, turvaa sekasorrolta. Pesän kokoisessa kompleksissa tapahtui paljon, mutta paljon oli imperiumin johtaja myös nähnyt vaivaa sen eteen, että kaikki liian oudot asiat tulivat hänen tietoonsa.

    Kenraali 001 nojautui eteenpäin tuolissaan ja siristi silmiään. Suuri näyttö hänen edessään lähetti valvontakamerakuvaa. Siinä ei näkynyt liikettä, mutta Kenraali näki lähetyksen olevan reaaliaikainen. Kuvan kohina viesti siitä, että lähetys kyllä pyöri — kuvassa itsessään ei vain liikkunut mikään.

    Kenraali oli kuullut merkillisestä, toistuvasta näytelmästä, joka toteutui Tohtori 006:n laboratorio-osastolla joka päivä, ja olikin katsonut tallenteet läpi. Tänään hän seurasi tilannetta sitä mukaa, kun se toteutui — tai pikemminkin ”ei-toteutui”: Harmaa Aine, Abzumon mekaaninen lähetti, oli jälleen kerran Uuden Sukupolven horrossalissa. Ja jälleen kerran Harmaa Aine ei tehnyt siellä mitään.

    Kenraali kurtisti kulmiaan. Abzumon outo lakeija vietti joka päivä hieman yli tunnin Uuden Sukupolven tutkimustiloissa eikä tehnyt siellä yhtään mitään. Rullasi sisään, asettui horrostavien supersotilaiden kapseleiden luokse, odotti yli tunnin ja rullasi tiehensä.

    Ja siellä se taas oli. Valvontakamerakuva oli niin terävä, että Kenraali erotti Harmaan Aineen aivojen kiillon ja kuplat nesteessä kupolikypärän läpi. Siellä se taas oli, tekemättä mitään. Tai ainakaan mitään silmin havaittavaa.

    Kenraali naksautti radioyhteyden auki.
    ”Tuokaa se kuulustelutila neloseen. Taas.”


    Näytelmä jatkui tiedustelupalvelun kuulustelutiloissa. Tilojen numerointi viesti useista asioista: tilan koosta ja käyttöasteesta mutta ennen kaikkea viihtyisyydestä. Kuulustelutila 1 oli kutsuvasti sisustettu ja valaistu, 7 oli hieman epämiellyttävän hämärä ja kolkko, kun taas 12 oli varattu ”ehostetun kuulustelun” toimiin. Nouseva numerointi ennusti kuulusteltaville surullista loppua jopa silloin, kun nämä päättivät lopulta laulaa.

    Tämä kyseinen kuulusteltava oli määrätty lähemmäs kuulusteluhierarkian ylä- kuin alapäätä. Kuulustelutila 4 oli lähinnä kuolettavan tylsä. Istuimet olivat toimivia ja kohtuullisen ergonomisia, seinillä ei ollut turhia harhautuksia, ja kirkas sinertävä valo toi esille kaikki henkilön epäimartelevimmat piirteet ja uurteet. Tässä olennossa oli paljon sellaisia.

    Aivojen ajama haarniska pyöritteli mekaanisia peukaloitaan metallisen pöydän ääressä. Kenraali yritti etsiä tämän ”kasvoissa” paikkaa, johon pureutua katseellaan, mutta Abzumo ei ollut siunannut luomustaan silmillä. Aivopoimut kiiltelivät kylmässä valossa, ja läpikuultava neste lotisi maljassaan.

    ”Muistat varmasti, kuka olen”, Kenraali sanoi.

    ”Kenraali 001, nazorak-imperiumin johtaja”, Harmaa Aine vastasi täydellisen kohteliaan neutraalisti. Kenraali ei ollut aivan varma, mistä kohdasta Abzumon palvelijaa ääni kuului, mutta jokin äänilaatikko sen syövereissä täytyi olla.

    ”Ja mitä olen sinulle ja mestarillesi?”

    Mietintätauko kesti kauemmin kuin Kenraalista oli sopivaa. Lopulta Aine kuitenkin vastasi.
    ”Minulle Mestari Abzumo on kaikki kaikessa, ja te olette liittoutunut Mestari Abzumon kanssa.”

    ”Eli olemme samaa mieltä siitä, että sinulla ei ole meiltä mitään piilotettavaa?”

    ”Minähän en voi tietää, mitä mieltä te olette asiasta. Mutta minulla ei ole salaisuuksia.”

    ”Hyvä”, Kenraali 001 sanoi nojautuen kyynärpäillään pöydän yli. ”Tiedätkö, mikä on Uusi Sukupolvi?”

    ”Tiedän. Uusi Sukupolvi on nazorak-imperiumin eliittisotilasjoukko. Heistä on saatu edistyksellisen tieteen avulla äärimmäisen voimakkaita.” Aivopuku piti pienen tauon. ”Ja jos saan muistuttaa, kysyitte tätä edellisilläkin kerroilla.”

    ”Muistan”, Kenraali sanoi tympeästi. ”Hyvä, että sinäkin.”

    Keskustelu ei ollut valitettavasti ensimmäinen laatuaan. 001 piti mielensä tyynenä — jos Abzumon luomus esitti tyhmää, sellaiseen provokaatioon hän ei saisi taipua. Ja jos tämä oli oikeasti tyhmä, siitä provosoituminen olisi vain hänen oma tappionsa.

    ”Mitä olit tekemässä Uuden Sukupolven luona?” hän kysyi kylmänviileästi.

    ”Olin… olin… olin… olin…”

    Kenraali laski leukaperiään rintaansa kohti ja tuijotti aivoihin räpäyttämättä.
    ”Olit?”

    ”Olin… olen toteuttanut tehtäväni Mestari Abzumolle. Olin viettämässä vapaa-aikaa.”

    ”Ja päädyit katselemaan nukkuvia nazorakeja vapaa-ajallasi, koska…?”

    ”En ole varma.”

    ”Ahaa.”

    001:n itsehillintä oli raudanluja, mutta Harmaa Aine oli koetellut sitä jo tositarkoituksella. Tavallisesti tällaiset kuulustelut olivat alempiarvoisten tehtäviä ja näin hankalat vastaukset johtaisivat pikku seisomis- ja paastoharjoitukseen kuulustelutila 12:ssa, tai pahempaa. Valitettavasti nyt ei kuulusteltu sotavankia vaan teknisesti ottaen liittolaista, vaikka tämä ei kovin yhteistyökykyinen ollutkaan. Diplomatia oli raskas taakka kantaa. 001 veti syvään henkeä ja jatkoi:

    ”Tiedät varmasti, että mestarisi on ollut mukana Uusi Sukupolvi -projektissa.”

    ”Mestari Abzumo oli tärkeässä roolissa erityisesti siinä, että Uuden Sukupolven mielet kestivät nopean kypsymisen ja että jokainen sotilas on varmasti väkevän lisäksi myös huippuälykäs.”

    ”Hyvä. Tiedätkö, miten hän sai sen aikaan?”

    ”Mestari Abzumo laittoi Uuden Sukupolven soturien kehoihin nerokkaiden nazorak-tiedemiesten aivot.”

    Kenenköhän aivot sinulla on, Kenraali mietti tuijottaessaan lasikupuun. Ei selvästikään kenenkään kovin nerokkaan… vai oliko? Ymmärsikö Harmaa Aine poliittisen tilanteensa niin hyvin, että se tiesi voivansa pimittää tärkeitä tietoja ilman merkittävää riskiä? 001 kirosi varmasti neljättä täysin identtisen turhauttavaa keskustelua päässään — tämänköhän takia Abzumo ei ollut antanut luomukselleen mitään, mistä tulkita tunnetiloja? Tiedustelupalvelun ammattikuulustelijoiden psykologisen profiilin arviot olivat olleet yhtä hyödyttömiä kuin jokainen vastaus tähän asti. Kallonmittaukseen ja silmien väreihin erikoistuneella osastolla oli hyvin vähän sanottavaa olennosta, jolla ei ollut kumpaakaan näistä ominaisuuksista.

    Oli myös tietenkin täysin mahdollista, että he kaikki tuhlasivat aikaa typerään ja hyödyttömään rakkineeseen, jossa mätäni iljettävä sisäelin. Mutta silti… jostain syystä se oli täällä Abzumon käskystä.

    ”Tutkitko Uutta Sukupolvea mestarisi pyynnöstä?” Kenraali kysyi.

    ”En. Kuten mainittua, olen toteuttanut tehtäväni, ja olen viettänyt siellä vapaa-aikaani.”

    Asia selvä. Oli aika siirtyä taas kerran tähän keskusteluun.
    ”Mikä oli tehtäväsi?”

    ”Tulin ilmoittamaan Nazorak-imperiumille, että Mestarini Makuta Abzumo elää. Levittäkää ilosanomaa.” Muutoin eleetön Harmaa Aine kohotti kätensä varovaisesti kohti taivaita. Aivan kuten aina sanoessaan nuo sanat.

    ”Kiitos tiedosta”, Kenraali 001 sanoi täydellä automaatiolla. ”Ja hän ei ole ollut tällä saarella, koska…?”

    ”Mestari Abzumo on suorittanut muita tärkeitä tehtäviä muilla saarilla. Tai mantereilla, tai merillä.”

    ”Annoit aiemmin ymmärtää, että hän sotii pohjoisessa sotaa. Mitä sotaa?”

    ”Hänellä on siellä vihollisia voitettavaksi ja ystäviä autettavaksi. Sen jälkeen hän palaa taas auttamaan teitä sodassa Bio-Klaania vastaan.”

    Ei mitään uutta silläkään rintamalla. Kenraali ei voinut olla miettimättä, oliko Harmaan Aineen salainen tehtävä lähinnä tuhlata hänen aikaansa.

    ”Selvä. Tiedätkö, missä hän on tällä hetkellä?”

    Harmaa Aine piti taas pienen tauon, aivan kuin tarkistaakseen jotain tietoa.
    ”Mestari Abzumo on merellä. Puolitoista kilometriä sijainnistamme pohjoiseen.”

    Kenraali kurtisti kulmiaan. Mitä se rakkine nyt houraili?

    ”Puolitoista”, Kenraali toisti. ”Oletko aivan varma?”

    ”Kohta enää yksi ja kaksi viidesosaa kilometriä.”

    ”Jos vitsailet kustannuksellani, niin voin luvata, että meillä tulee olemaan huomattavasti vähemmän mukava keskustelu tämän –”

    Kuulustelutilan ovi aukesi. Sisään kurkistava tiedustelupalvelun mustavisiiri näytti pahoittelevalta keskeytyksen johdosta.
    ”Arvon Kenraali! Mereltä lähestyy useita liikkuvia kohteita ja… ehkä on parempi, että tulette katsomaan!”

    001 nousi seisomaan ja katsoi vielä Harmaata Ainetta ennen poistumistaan. Oliko tämä vitsi hänen kustannuksellaan? Mitäköhän noiden aivojen sisällä vielä piiloteltiin?

    Ensi kerralla hän kaivaisi sen esiin jollain terävällä.

    Kenraali säntäsi kuulustelutilasta agentin perässä ulos, ennen kuin Harmaa Aine ehti edes heiluttaa mekaaniset heipat. Viitta hulmuten hän marssi tiedustelupalvelun vaivoin valaistuja käytäviä kohti huoltohissiä, joka veisi nopeimmiten pesän pintakerroksiin. Kulman takaa raskaasti panssaroidut kenraalinkaartilaiset lähtivät kyseenalaistamatta perään tikkusuorassa rivissä.

    Hissi hurisi ja natisi pitkään. Tästä olisi tulossa näemmä kuitenkin mielenkiintoinen ilta.


    Kenraalinsatama

    Sade piiskasi Kenraali 001:n kasvoja, kun hän astui pimeään satamamaisemaan. Ukkonen jyrisi kaukana ulapalla, kymmeniä laivaston sotilaita juoksenteli laitureilla. Sataman vartiotornit suuntasivat valonheittimiä häkellyttävään näkyyn, joka levittäytyi myrskyävän meren yllä.

    Kenraalinkaartilaiset seurasivat 001:n vanavedessä ja levittäytyivät riviksi, joka eteni aseet kädessä 001:n molemmilla puolilla. Osa asettui avainkohtiin tähtäilemään taivaalle. Myös satamatykistö tähtäili taivaalle seisahtaneita kohteita.

    ”Arvon kenraali, voinko puhutella?” kenraalinkaartilaisten kapteeni kysyi.

    ”Puhu.”

    ”Onko tuo… se, mikä kummitteli saaren itäpuolella alkusyksystä?”

    Myrskyävän meren yllä hahmottui näky, joka sai jopa Kenraali 001:n vaikenemaan. Kaupunki leijui itsekseen aaltojen yllä. Kivisen linnakkeen terävät pinaakkelit osoittivat taivasta kohti, ja sen jylhän ikiaikaisesta seinäkivestä törrötti suuria luisia piikkejä, kuin kauan sitten surmatun jättiläispedon hampaita. Keskellä linnaketta irvisti järjettömän suuri pääkallo, jonka silmäaukoista ja pohjattomasta kidasta huokui aavemaista vihreää valoa. Aavelaivat eivät olleet harvinainen harha Laivaston raporteissa — merisairauksista kärsivät sotilaat tuottivat mitä ihmeellisimpiä taruja — mutta Lentävästä Kaupungista kertovat raportit olivat olleet yksityiskohdiltaan pelottavan yhtenäisiä… kuten myös se todistettu fakta, että kaikki näköhavaintoja tehneet sairastuivat selittämättömään ruttoon.

    Omin silmin sitä todistaessaan 001:n ei sopinut päästää katseeseensa pelkoa. Tämä sota oli opettanut hänet jo varhain hyväksymään mielipuoliset asiat, ja henkilö, jota hän odotti saapuvaksi, pukeutui mielipuolisuuteen kuin viittaan.

    ”On se”, Kenraali vastasi. ”Ymmärtääkseni sillä ei ollut silloin seuraa.”

    Lentävän linnakkeen lähiympäristö kuhisi selittämättömiä hirvityksiä. Suuret siivet vavahtelivat kantaen sairaalloisen linnoituksen saattueena toimivaa demonista armeijaa. Linnake tai sen saattue ei tehnyt kuitenkaan siirtoakaan lähestyäkseen satamaa — ne olivat pysähtyneet vajaan kilometrin päähän rantaviivasta.

    Sen sijaan heitä lähestyi vääjäämättä hirvittävä asia, joka näytti osin eläimeltä, osin koneelta. Jonkinlaista lepakonsiivillä ja hainhampailla varustettua lyijyluotia muistuttava alus kiisi moottorit julmasti ärjyen sataman ylle ja alkoi kaarrella laskeutumista varten.

    Hirvitykset lähestyvät Kenraalinsatamaa

    Lähinnä pommikoneita yleensä palveleva kiitorata peittyi punaisesta paksusta nesteestä, jota lentokoneen turbiinit sylkivät perässään, kun Arkkitehdin alus jarrutti juuri sopivasti välttääkseen lennonjohtotorniin törmäämisen. Hampaikas kita aukeni, ja jonkinlaiset portaat laskeutuivat sen sisältä.

    Kenraali kaarteineen käveli kohti alusta, jonka kidasta purppurainen makuta nyt asteli ulos. Tästä huokuva kauhistuttava aura sai muutaman kaartilaisen värähtämään — mutta nämä puskivat pelon taka-alalle, kuten heidät oli koulutettu.

    ”Melkoinen vastaanottokomitea”, Abzumo naurahti rehvakkaasti laskeutuessaan maan tasalle. ”Vain minua varten. Olen otettu, Steve rakas.”

    Kaartilaiset kokoontuivat tasaiseen riviin kenraalinsa ympärille. Aseet pysyivät rinnalla, mutta sotilaiden piippulinja valui vettä alaspäin. Punainen viitta hulmusi syysmyrskyssä, kun Kenraali astui pari askelta eteenpäin.

    ”Ketkä ovat saattueesi?” 001 huusi tuulen yli.

    ”Demonien helvetillinen sotajoukko suoraan Manan majoilta”, makuta julisti, ”ja Ruttosiipi Samarxxan.”

    001 tuhahti. Makutat olivat hänen kokemuksessaan enemmän puhetta kuin tekoja, ja tällainen sisääntulo vaikutti itsessään voimannäytteeltä — tai sirkusesitykseltä. Abzumosta huokuva toismaailmallinen aura oli valmistellut odottamaan toki jotain tämän kaltaista. Jokin hänessä oli kuitenkin muuttunut sitten viime näkemän, tai sitten hän oli pudottanut jonkin naamion lopullisesti. Kuukausien takainen käärmemäinen sihinä tuntui huonolta vitsiltä, johon makuta oli vain itsekin kyllästynyt.

    ”Missä sinä olet ollut?” 001 kysyi jäiseen sävyyn.

    ”Aina niin suoraan asiaan”, Abzumo sanoi ja huokaisi dramaattisesti. ”Etkö aio edes kutsua minua sisään?”

    Kenraali katsoi Abzumon ja tämän lentopelin ohitse taivaalla leijuvaan kalman kaupunkiin.
    ”Tuo pysyy ulapalla ainakin niin pitkään, että olemme selvittäneet, mistä tässä on kyse.”

    ”Tottahan toki. En suosittelisikaan ottamaan ruttosiipeä satamaan, ellet halua aiheuttaa pienimuotoista… epidemiaa.”

    Kenraali lausui nopean käskysanan zankrzoraksi kaartilaiselle vieressään, ja kaartilaiset tekivät tilaa Abzumolle. Sitten hän käänsi rintamasuuntaansa Kenraalisataman sisäosien portteja kohti, ja nyökkäsi makutaa seuraamaan. Purppura olento asteli hänen rinnalleen, ja yhdessä kaartilaisten saattamina he marssivat suurta hangaariporttia kohti. Sade piiskasi heitä yhä rankemmin.

    ”Sanansaattajasi on täällä”, 001 sanoi kävellessään. ”Mutta hän ei joko suostu kertomaan yksityiskohtia tai sitten on täysin vajaaälyinen.”

    ”Pahoittelen, jos Harmaa Aine on aiheuttanut teille mielipahaa”, Abzumo irvaili. ”Hän on yleensä kovin ystävällinen. Tällä kertaa hänen roolinsa oli toimittaa teille tieto paluustani, ei enempää, ei vähempää.”

    ”Enempi olisi kelvannut”, 001 tuhahti.

    ”Ymmärrän toki. Koin taannoin pienimuotoisen takaiskun Bio-Klaanin toa-sotureita vastaan, ja siitä varmasti liioitellut huhut kuolemastani, mutta kostin sen heille moninkertaisesti. Olettekin kenties kuulleet Metru Nuin viimeviikkoisista tapahtumista. Ei ole syytä olla huolissaan: niiden vaikutus sotaamme täällä on vain positiivinen.”

    Kaartilaiset kävivät huutamassa komentoja vartiopisteellä, ja hangaariportti alkoi aueta heidän edestään vaivalloisesti kalisten. Kenraali 001 antoi pitkän arvioivan katseen Abzumolle. Vesipisarat valuivat pitkin Kenraalin uurteisia kasvoja, Abzumoa ne suorastaan väistivät.

    ”Olet ollut kuukausia poissa. Virallisesti laskimme sinut kuolleeksi jo pitkään ennen sanansaattajasi uutisia.”

    ”Sangen… lyhytnäköistä”, makuta tuhahti. ”Kuolema on minulle pelkkä hidaste.”

    Kenraali huokaisi. ”Toitko nuo olennot mukanasi manan majoilta?”

    ”Moni luulee, että Manala on jonkinlainen tuonpuoleinen, mutta se on itse asiassa konkreettinen paikka Karzahnin saaren alla. Minä räjäytin saaren auki vapauttaen nämä olennot, ja nyt niiden kuningas on minulle kiitollisuudenvelassa. Olen määrännyt hänet sotaan kenraali Killjoyta vastaan. Kuulemani mukaan se saasta on aiheuttanut, hmm, pientä harmia tälläkin puolella kupolia.”

    Hangaarihalli avautui heidän edessään valtavana. Laivanvarustamolla seisoi rantautettuna muutama suuri rannikkovartioston laiva, joiden parissa hitsipilli hehkui sokaisevana. Kenraali 001 johdatti saattueen laivojen ohi.

    ”Kyllä, Killjoy on ollut meidänkin tutkallamme. Hän suoritti iskun satamaan ja upotti sektorin rannikkolaivat. Tiedätkö siis enemmän hänen siirroistaan?”

    ”Valitettavasti. Olen avustanut ystävääni Ficusta, jonka saatatte tuntea paremmin Pimeyden metsästäjä Puhdistajana. Meidän intressimme ovat olleet toistaiseksi samansuuntaisia. Killjoy havittelee jotain Taras-Silissä, ja suuri joukko tämän vastustajia on nyt kerääntymässä kukistamaan hänet siellä, Manalan voimat mukaan luettuna. Nähdäkseni meidän kaikkien eduksi on, että hän ja hänen apuvoimansa menehtyvät siellä.”

    Kiinnostavaa, Kenraali mietti. Eikä täysin hyödytöntä — mutta monimutkaisti asioita.

    Abzumon tavoitteet tuntuivat kerta toisensa jälkeen osuvan juuri sopivasti Imperiumin kanssa samaan linjaan… mutta käytännön voittoina ja sotatoimen tukena se ei juuri näyttäytynyt. Kaikkia tietojaan Killjoyn suhteen 001 ei halunnut vielä jakaa. Tätä luottamusta täytyisi vielä testata.

    Ovet satamaupseeriston oleskelutiloihin avattiin heidän edestään. Assistentti kiiruhti riisumaan märkää viittaa Kenraalin yltä — tämä oli tarjoutumassa myös Abzumon avuksi, mutta kavahti taaksepäin nähdessään enkelin leveän virneen. Satamahangaarin pauke ja moottorin jyrinä väistyivät, kun he marssivat vettä valuen sisätiloihin, joita valaisi lämmin öljylampun valo. Huone oli sisustettu yllättävän lämpimästi. Merikarttojen seurana seiniä koristi nazoralaista realismia edustavia merellisiä maalauksia. 001 asteli sisään ja viittoi kaartilaisia jäämään ulkopuolelle vahtiin. Hän käveli suurelle karttaseinälle ja vetäisi alla olevan lipaston auki.

    ”Kätyrisi paljastikin, että olet auttamassa aivan toisissa sotatoimissa”, Kenraali sanoi kaataen rommilasillista. ”Minä saan tästä jokseenkin ristiriitaisia viestejä, Abzumo.”

    Hän kääntyi katsomaan makutaa silmiin pyöritellen juomaa lasissaan.

    ”Miten sinä luulet, että minun pitäisi reagoida, kun kuulen — auttamattoman myöhässä, vielä — että olet osallisena aivan toista sotaa toisella puolen maailmaa?”

    ”Steve, Steve”, Abzumo huokaisi ja istahti tuolille pöydän ääreen. ”En ole nähdäkseni missään vaiheessa lupautunut olemaan eksklusiivisesti teidän sotanne tukija. Liityin kuukausia sitten seuraanne tahtonani kostaa eräille Bio-Klaanin jäsenille henkilökohtaisia kaunoja. Vaikka henkilöt, joille kostoa haudon, ovatkin tässä välissä ehtineet vaihtua, motivaationi murskata Bio-Klaani on yhä voimissaan. Sitä ei heikennä se, että käyn sotaa — nähdäkseni vieläpä samaa sotaa, koska Killjoy on kaikesta huolimatta yhä Bio-Klaanin jäsen — myös toisella rintamalla.”

    Kenraali 001 siemaisi rommia ja katsoi Abzumon ohi.
    ”Henkilökohtaisten kaunojen jahtaaminen ei vielä aivan kuulosta, että teet sotapanoksesi. Miten se sitten etenee?”

    ”Sota Killjoyta vastaan? Minä henkilökohtaisesti tuhosin Mustan Käden päätukikohdan ja kaiken sen sisällä olevan sotakaluston. He juoksivat häntä koipien välissä pakoon, eikä Metru Nuilta enää varmasti tipu heille apua.”

    Ennen kuin kenraali ehti esittää seuraavan huomion, makutan vasemmasta käsivarresta tunkeutui esiin pitkä, ohut lonkero, joka syöksyi nappaamaan rommipullon pöydältä hänen edestään. Alta aikayksikön pullo valutti sisältönsä Abzumon avoimeen kitaan. Kenraali nyrpisti otsaansa ärtyneenä. Täyttä tuhlausta. Suuren hengen langennut enkeli ei voinut varmaan edes humaltua.

    ”Saanen myös huomauttaa”, makuta jatkoi huuliaan kielellä lipaisten, ”että Musta Käsi, tai se mitä siitä on jäljellä, on Bio-Klaanin potentiaalisista liittolaisista sotavoimiltaan globaalilla tasolla vaikuttavin, myös Onu-Metrun tornin luhistumisen jälkeen. Ja heidän niin nykyisellä kuin entiselläkin johtajistollaan on henkilökohtaisia, jopa intiimejä suhteita Bio-Klaanin jäseniin. En yllättyisi laisinkaan, jos siltä suunnalta saapuisi vahvistuksia klaanilaisten sotavoimiin hyvinkin pian.”

    Kenraali 001 maisteli rommin kylkiäisenä makutan sanoja. Abzumo oli vähintään hyvin valmistautunut. Tieto Onu-Metrun tapahtumista oli vielä ristiriitaista, eikä edes 007:n tiukka haravointi ollut saanut muodostettua tarkkaa kuvaa tilanteesta. Jos se, mitä makuta puhui, oli totta, tämä oli suorittanut iskun Metru Nuita vastaan — ylittänyt yhden niistä rajoista, joita Imperiumikaan ei ollut vielä saanut kunniaa ylittää.

    Abzumon kaltainen vapaa toimija oli kaaoksen airut, jonka kaltaiset kaipasivat hihnaa. Mutta toisaalta Metru Nuita vastaan tehty isku, jota ei sidottu suoraan Imperiumiin, oli kuin lahja. Heillä ei ollut aikaa olla hippasilla kenraali Lhikanin kanssa, mutta jos Abzumo halusi leikkiä tulella, hän saisi luvan tehdä niin. Mikä tahansa, mikä poltti matoralaista ylivaltaa hitaalla liekillä, oli tervetullutta.

    ”Mikäli kaikki kertomasi pitää paikkansa, ei toimintasi pohjoisessa ole aivan hyödytöntä”, 001 sanoi. ”Mutta tarvitsen todisteita siitä, että olet sitoutunut tähän. Imperiumi ei kaipaa arvaamattomia tekijöitä pyörimään jalkoihinsa… ja minulla ei ole sanalla sanoen aavistustakaan, kuka tämä ’Puhdistaja’ on.”

    Nimen ’Puhdistaja’ hän suorastaan sylkäisi ulos. Kuinka joku, joka ei ollut nazorak, julkesikaan väittää edustavansa puhtautta?

    ”Ehkä teidän tiedustelupalvelunne pitäisi olla tarkemmin perillä Odinan liikkeistä”, Abzumo huomautti. ”Puhdistaja on ollut mukana alusta asti — jo silloin, kun lähetit ylimielisen yliluutnanttisi Guardianin perään, hän oli siellä keräämässä itselleen Nimdan sirut.”

    Kenraali 001 nosti toista tuntosarveaan ja tuijotti Abzumoa kulmat kurtussa.
    ”Pitäisikö minun vakuuttua siitä, että tähän Pimeyden metsästäjääsi kannattaa luottaa?”

    ”Ei missään nimessä. Pimeyden metsästäjät ovat potentiaalisia vihollisia, sillä hekin tavoittelevat Nimdan siruja, joita Bio-Klaani — sekä myös yhteinen ystävämme Avde, jos saan muistuttaa — havittelee. On melkein varmaa, että joudumme jossain vaiheessa ottamaan yhteen heidän kanssaan. Puhdistaja ei itse asiassa enää työskentele Varjotulle, joten hänkin on potentiaalisessa ristiriidassa Odinan oikkujen kanssa. Mutta sekin on vain meille eduksi: mitä enemmän muut osapuolet taistelevat keskenään, sitä parempi meidän kannaltamme.”

    Siinä Kenraali oli samaa mieltä — eikä hänellä ollut aikaa kalistella sapelia Varjotunkaan kanssa. Ainakaan vielä. Maailmassa oli paljon armeijoita muserrettavaksi sitten, kun tämä taisto olisi ohi.
    Kyllä hän kunnioitti Varjotun kaltaista suurta sotaherraa siitä, että tämä oli kerran yrittänyt kaataa Metru Nuin. Mutta parempi maailma ei syntynyt mutatoitujen epäsikiöiden ja sivistymättömien raakalaisten oikuista.

    ”Minä olen katsellut teidän kinasteluanne taikakaluista sormieni läpi niin pitkään, kunhan se ei tule lopullisen voittomme tielle”, Kenraali tuhahti. ”Älä pistä minua katumaan sitä valintaa, Abzumo.”

    ”Puhut kuin täällä olisi saavutettu suuriakin voittoja sillä välin, kun olin rappeuttamassa pohjoista maailmanjärjestystä”, Abzumo myhäili. ”Ehkä haluatkin saattaa minut siis ajan tasalle siitä, mitä täällä on saatu aikaan.”

    Kenraali 001 otti uuden pullon lipastosta ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. Sitten hän kääntyi seinälle nastoitettua Bio-Klaanin ja lähisaarten merikarttaa kohti, irrotti korkkitaulusta pari nuppineulaa ja alkoi iskeä nastoja avainkohtiin.

    ”Entisen Ämkoon veljeskunnan saari miehitettiin, ja sittemmin viidakko raivattiin Lennoston uuden lentosataman tieltä. Miehityksen yhteydessä saimme sotavangiksi admin Ämkoon, joka pienen taivuttelun jälkeen liittyi riveihimme Allianssin erikoisjoukkojen everstinä.”

    001 vilkaisi sivusilmällä Abzumoa.
    ”Meillä on nyt riveissämme myös makuta, joka tottelee käskyjä”, hän sanoi raskaalla äänellä.

    Abzumo oli hetken hiljaa.

    ”Miekkapiru epäilemättä palvelee lähinnä itseään. Kuvitteletko voivasi ansaita hänen aidon uskollisuutensa?”

    ”Eversti Ämkoo metsästää entistä aseveljeään, eversti Guardiania, tällä hetkellä Lehun uumenissa. Hänessä on lupausta. Ajan kanssa hänenkin päänsä kääntyy lopullisesti. Ja jos ei, ripustan sen seinälleni Yöntuojan kallon vierelle.”

    ”Entä onko hänen uskollisuutensa sattumoisin kytköksissä Avdeen?”

    ”Punainen Mies saa yrittää kuiskia käärmeenkielellään, jos haluaa”, 001 sanoi irvistäen pihtiensä välistä. ”Eversti Ämkoo on tarkassa Metastaasin järjestelmien valvonnassa 24 tuntia vuorokaudessa. Hän on Imperiumin oma.”

    ”Ympärivuorokautinen valvonta onkin tunnetusti merkki pohjattomasta lojaaliudesta”, Abzumo naurahti.

    ”Se ei ole merkki siitä”, 001 sanoi kylmästi. ”Se on ehto sille.”

    Abzumo kohotti ensin kulmaansa ja purskahti sitten räkättävään nauruun.
    ”Ymmärrän näkemyksesi, arvon kenraali. Ihannetilanteessahan sinä olisit kaiken aikaa yhteydessä aivan alaistesi pohjimmaisiin ajatuksiinkin, mutta valitettavasti sellaisessa yhteismielessä on omat ongelmansa, ja se onkin epäilemättä syy siihen, miksi näin ei nazorakien yhteiskunnassa ole. Lähinnä varoitan sinua luottamasta Punaiseen Mieheen — saati sitten tämän Syvään Nauruun. Minulla on syitä olettaa, että hän on liittoutunut erään tahon kanssa, jonka intresseissä ei ole meidän menestyksemme.”

    Taas tämä, Kenraali 001 ajatteli. Punainen Mies ja Makuta Abzumo yrittivät vuorotellen kuiskia hänen olkapäiltään. Liittolaisia nimellisesti — mutta käytännössä molemmat sekavien Nimda-satujen pauloissa. Jossain vaiheessa tämä kuminauha ratkeaisi ja vaaka kallistuisi jompaankumpaan suuntaan… mutta niin pitkään kuin he yrittäisivät pelata tätä peliä hienovaraisesti eivätkä olisi kiinni toistensa kurkuissa, hän aikoisi raastaa heistä molemmista kaiken tarvitsemansa hyödyn irti.

    Pelimerkki toista vastaan oli naru, josta vetää. Ja he tuntuivat ojentavan sellaisia toisistaan varsin auliisti.

    ”Nimeä epäilyksesi”, Kenraali sanoi hiljempaa.

    ”Metru Nuin operaation aikana Killjoyn seuraan liittyi kaksi varsin hienostunutta tappokonetta. Ficus totesi nämä Avrahk Feterroiksi, Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiksi. Toisin sanoen tämä Arstein on Killjoyn kanssa jonkinasteisessa liitossa. Ja teillä on epäilemättä tiedustelutietoa näiden feterrojen Bio-Klaaniin kohdistuneesta hyökkäyksestä jokunen kuukausi sitten — sekä Avden kytköksistä siihen.”

    Vai sellaista peliä sinä pelaat, Kenraali 001 mietti. Kävivätkö Avde ja Abzumo hiljaista sotaa poissa Imperiumin näköpiiristä toisiaan vastaan? Mikäli Abzumon kertoma oli totta, tämä Zorak von Maxitrillian Arstein toimi jonkinlaisena välikätenä Punaiselle Miehelle pelata omaa pitkää peliään Abzumon varalta.

    Imperiumille Zorak von Maxitrillian Arstein oli osoittautunut tähän asti hyödylliseksi. Öinen hyökkäys Bio-Klaanin linnakkeeseen oli jättänyt syvät arvet, joita heidän vihollisensa nuoli edelleen. Silti mysteerien Arsteinilta ei kuulunut hakemuskirjettä Allianssiin liittymiseen: ”feterrojen” mestari pysytteli tiiviisti poissa heidän näkökentästään.

    Paitsi mitä ilmeisimmin yhden agentin kautta, kuten hän oli hyvin vähän aikaa sitten oppinut. Abzumo ei kertonut kaikkea, joten Kenraalikaan ei. Siihen hän oli ehdollistunut jo tämän liittolaisuuden alussa.

    ”Vai niin”, hän sanoi katse kartassa. ”Vaikka olisit oikeassa, tämä ei ole vielä silti todiste Punaista Miestä vastaan. Mutta toivon, että pidät minut kartalla, jos opit lisää tästä… Arsteinista.”

    ”Minulla ei ole vedenpitäviä todisteita Avden petoksesta, mutta arvelin varoituksen olevan paikallaan”, Abzumo sanoi. ”Minä en ole nähdäkseni suoraan häntä vastaan rikkonut, mutta mikäli Arstein avustaa Killjoyta minua vastaan Avden kehotuksesta, Avde pelaa tämän saaren sodan molempia osapuolia.”

    ”Avde on osoittanut lupausta vihollisen näivettämiseen sisältä käsin, mutta luotanko häneen? Hädin tuskin. Jokainen tiedustelupalvelun silmäpari, joka siihen irtoaa, tarkkailee Avdea ja hänen orjiaan. Niin pitkään kuin konkreettisia todisteita ei ole, toivon että te kaksi leikitte nätisti. Edes tämän liittouman vuoksi. Mikäli Nimda ajaa teidät toisianne vastaan, en aio olla katsomassa.”

    ”Voi, mutta tottahan toki. Elän palvellakseni.”

    001 piti enemmät manauksensa sisällään.
    ”Ja sitä paitsi”, hän tuhahti, ”keskeytit minut.”

    Kitiinikuorinen sormenpää napsahti vasten saaren keskiosaa kartalla.

    ”Myös Nui-Koro sekä sen nummet on vallattu. Hallitsemme käytännössä koko Suurkylän pohjoispuolista saarta sekä kuristamme Bio-Klaania hengiltä pohjoisesta ja etelästä. Lehu-metsän alue hidastaa moottorin kulkua vihollisen sissisodankäynnillä, mutta sekin sortuu vääjäämättä. Merisaartorengas pitää jopa ilman Rautasiipeä, joka suorittaa tärkeää tehtävää pohjoisessa.”

    ”Vaikuttavaa, kenraali. Ja tällä tahdilla saisitte varmasti saaren hallintaanne muutamassa kuukaudessa muuttamatta strategiaanne. Mutta…”

    Makuta hieroi leukaansa tavalla, jonka olisi voinut tulkita mietteliääksi.
    ”Mitä ajattelitte tehdä, kun talvi saapuu?”

    Kenraali 001 kirosi äänettömästi. Abzumo oli osunut kipukohtaan sotasuunnitelmassa — jälleen osoittamalla ymmärrystään heidän täydellisyyttä hipovien kehojensa harvoista epätäydellisyyksistä. Kylmä tulisi hidastamaan sotakonetta ja sitä ajavia kitiinikuoria, varsinkin nyt, kun Vuoritukikohdan kryotekniikkahanke oli ottanut takaiskun kapinallisten väliintulon myötä. Toisaalta Abzumo ei olisi voinut ymmärtääkään, kuinka pitkällä he olivat lopullisen puhtauden saavuttamisessa. Jossain Luvatun Maan maaperällä osasto Sonnenradin urheat jääkärit ottivat ensiaskeleitaan.

    Mutta ennen kuin se kaunis ideaali voitaisiin kahmaista käsiin, ennen kuin heidän torninsa koskettaisivat aurinkoa, olisi päihitettävä lihan epätäydellisyys.

    ”Jatkamme etenemistä”, 001 päätyi lopulta sanomaan. ”Talvi hidastaa koneistoa, mutta ei pysäytä sitä. Ja talven tullen linnake alkaa nääntyä hengiltä, mutta meidän ruokavarantomme kyllä riittävät.”

    ”Toivon, että olet oikeassa”, Abzumo tuumasi. ”Nyt, jos sallit, tahtoisin Harmaan Aineeni takaisin. Minulla on hänelle pari tehtävää.”

    ”Pidä hyvänäsi. En ole saanut hänestä raastettua hyötyä aiemminkaan. Oletko siis jo lähdössä?”

    ”Steltinmerellä tapahtuu mielenkiintoisia asioita, joista haluan olla perillä. Ja minun on tehtävä seuraavat siirtoni Arsteinia vastaan. Hänen sijaintinsa selvittäminen on osoittautunut… haastavaksi.”

    007:n raportti oli kulkeutunut Kenraalin silmien alta aiemmin tänään — Allianssin riveissä marssi nykyään toinenkin toa… ja tällä oli suora yhteys Arsteiniin. Tätä pelimerkkiä hän ei Abzumolle paljastaisi, ainakaan vielä. Ei, ennen kuin hän olisi selvittänyt, kuinka suurella hinnalla se kannattaisi myydä. 001 piti pokerinaamansa ja katsoi Abzumoa silmiin.

    ”Mitä Steltinmerellä tapahtuu?” hän kysyi laskien rommilasin käsistään.

    ”Tämä sade”, Abzumo sanoi osoittaen ylöspäin kohti peltikattoa, joka kumisi sateen ropistessa, ”ei ole täysin luonnollinen. On tulossa valtava myrsky. Suosittelen pitämään pienemmät laivat satamassa jonkin aikaa.”

    Kenraali oli hetken hiljaa ja sitten vilkaisi merikarttoja sivusilmällään.
    ”Siltä se on vaikuttanut. Meri on ollut armoton viime päivät. Osaatko arvioida tarkemmin, milloin itse myrsky iskee?”

    ”Tarkkaan en osaa sanoa. Voi mennä muutama päivä, viikko jopa.”

    ”Ja aiot syöksyä suoraan sen silmään?”

    Pieni hymynkare hiipi Abzumon kasvoille.
    ”Lentäminen ei ole läheskään yhtä vaarallista.”

    001 nyökkäsi hiljaa. Tahtomattaankin hän havaitsi ajatustensa lipuvan Amiraali 002:n merimatkaan, joka kulki — tai oli toivon mukaan jo kulkenut — Steltinmeren läpi. Yltyvät syysmyrskyt eivät olleet pelottaneet Imperiumin laivaston lippulaivaa vuosikausiin. Rautasiipi oli kulkenut läpi niin monta helvetillistä kurimusta ja merellistä taistelua, että se ei vähästä hetkahtaisi.

    Silti — tuskin makuta varoitti tällaisesta puhtaasti isotellakseen. Ehkäpä yhteydenotto Rautasiipeen voisi olla viisasta.

    ”Mutta älä huolehdi”, Abzumo sanoi yhtäkkiä, kavalasti hymyillen. ”Rautasiipi on niin valtava, että sillä tuskin on suurta hätää edes epäluonnollisemmassa myrskyssä.”

    Luetko ajatuksiani?

    Kenraali 001 tuijotti Abzumoon tuimasti. Tämä ei sanonut mitään vastauksena. Jos makuta oli ylittänyt rajan heidän välillään telepaattisesti, tämä kyllä tietäisi, mitä 001 sellaisesta ajatteli. Harva kykeni lukemaan hänen ilmeitään — hän oli pitänyt siitä huolen vuosien harjoittelulla.

    ”Oliko sinulla vielä muuta”, 001 lopulta sanoi, ”vai kutsuuko myrskyn silmä sinua jo?”

    ”Suurempi maailma odottaa”, Abzumo myönsi. ”Kutsu Harmaa Aine, niin otan hänet saman tien mukaani.”


    Tiedustelupalvelun agentit saattoivat Harmaata Ainetta Laivaston esikuntatiloihin. Kenraali 001 seurasi sivusta Arkkitehdin ja tämän luomuksen kohtaamista hallin keskellä. Kone ja makuta nyökkäsivät toisilleen sanattomasti.

    ”Liikuttava jälleennäkeminen”, Kenraali 001 sanoi. ”Älä huoli, olemme kohdelleet häntä parhaaksi katsomallamme tavalla.”

    ”Varmasti”, Abzumo tuhahti.

    Purppura enkeli käänsi selkänsä telakan meluisalle näkymälle, ja alkoi astella kohti suuria ovia. Harmaa Aine lähti rullaamaan mestarinsa vanavedessä, ja hetken päästä 001 saattueineen seurasi perässä.

    Entistä rankempi sade ja tuuli piiskasivat suoraan heitä kasvoihin. Harmaa Aine hoiperteli hetken liukkaalla betonilla, kunnes sai selvästi kytkettyä kovemman vaihteen jalkarulliinsa. Kenraali 001 oli lähteä viittansa kanssa lentoon ensi puuskasta. Piiskaava sade kirveli hänen silmiään, mutta hän jatkoi makutan seuraamista. Tämä asteli sateen ja puhurin keskellä sellaisella varmuudella, että 001 ei yhtään epäillyt tämän aikovan syöksyä tulossa olevan kurimuksen syövereihin.

    Hän joutui huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan: ”Kun saat sodittua sotasi pohjoisessa, voimmeko luottaa, että näemme sinut tällä rintamalla?”

    ”Tottahan toki”, Abzumo lausui maireasti tuulen yli. ”Mutta turha sinun on odottaa, että asiointini pohjoisessa tulee päätökseensä. En minä tullut tänään käymään täysin vailla tuliaisia. Katso.”

    Makuta osoitti kohti kiitorataa, jonne oli laskeutunut hirveitä ja vääristyneitä asioita. Pienten epämuodostuneiden sarvipäisten olentojen saattueessa vaappui jyrisevin askelin jotain, joka näytti ensisilmäyksellä valtavalta sammakolta. Mitä lähemmäs se sadesumussa ja pimeässä löntysti, sitä vähemmän siinä kuvailussa oli enää järkeä. Demoni riuhtoi ja karjui maahisten tiukassa otteessa — kahleet kilisivät sen kaikissa raajoissa. Hirvityksen tumma panssari kiilteli märkänä sateesta. Suuri musta suu oli kiinni, mutta karjuminen kuului silti jostain, kuin lihaisan kuoren vaimentamana. Kysymys sai kauhealla tavalla vastauksen, kun sammakkomainen kita aukesi paljastaen huutavat kasvot, jotka näyttivät valtavalta naamiottomalta matoralaiselta. Olento valitti itkuvirttä, joka puski tiensä satamamiehistön painajaisiin.

    Jostain demonin takaa kipitti kuudella rivakalla niveljalalla esiin toinen. Pienempi olento oli epämuodostunut ja groteski, mutta kantoi itseään ensimmäistä arvokkaammin — pikku maahiset katsoivat tätä kunnioittaen ja peläten. Demonin lihavaa ylävartaloa kannatteli kuusi rapujalkaa, jotka saivat sen etenemään huomattavasti vauhdikkaammin kuin sen pyylevästä yleisolemuksesta olisi arvannut. Olennon yllä oli surmattujen vihollisten nahoista parsittu sotisopa valtaisilla olkapäillä ja kauluksella, joka nousi majesteettisesti sen pään taakse, sen painavat kädet lepäsivät suuren vatsan päällä sekä pyöreästä, punaisen kypärän koristamasta päästä tuijotti epäsymmetrisesti viisi silmää suoraan Kenraaliin — kaksi vasemmalla, kolme oikealla puolella. Kaksoisleuan yllä oli leveä, virkamiesmäinen hymy, ja rintapanssaria koristi kuolinhuutoon ikuisesti juuttunut Kanohi.

    001 katsoi hymyilevää Abzumoa. Totta kai tämä toi lahjan korvatakseen poissaoloaan. Nuorempaan ja naiivimpaan moinen liehittely olisi purrut, mutta hän oli oppinut, että kukaan ei tehnyt palveluksia ilman odotusta vastapalveluksesta.

    Paroni Pyllirka ja kumppanit

    ”Saanen esittäytyä”, kuului hihittävä, hersyvä, korkea ääni. ”Olen paroni Pyllirka, Manalan kuninkaan uskollinen palvelija. Mikä lämmin ilo vihdoin astella kanssanne pintamaailmassa ikuisen vankeuden vuosien jälkeen. Olen jo kuullut teistä paljon, suuri Kenraali! Vapauttajamme, Makuta Abzumo, kertoi teidän tarvitsevan tukea sodassanne suurta vihollista vastaan.”

    001 seurasi hätkähtämättä groteskin olennon esittäytymistä. Nahkoihin pukeutuva irvikuva vaikutti suurelta aristokraatilta alisessa maailmassa — mutta täällä hän näyttäytyi lähinnä juuri sellaisena hirviönä, joita Makuta Abzumo oli ehdollistanut häntä odottamaan. Oli kuin olento ei olisi aivan tiennyt, kuinka vastenmielinen se oli, vaan esittäytyi kuin suurena ritarina.

    ”Mitä teillä on tarjota, paroni?”

    ”Olentoja alemmista kupoleista”, Pyllirka hihitti. ”Kuninkaamme suuruudessaan on sitoutunut suureen taisteluun pohjoisessa. Ruttosiipi Samarxxan ja manalalliset sotajoukot braskentankkeineen, mana-toraneineen ja dinosaureineen lähtevät jakamaan Kaaoksen Keisarin ilosanomaa… mutta hyvän tahdon eleenä vapauttajallemme, Makuta Abzumolle, siunaamme vahvistuksen myös tähän suureen sotaan.”

    Rapujalat joustivat alta, kun Pyllirka kumarsi hieman 001:n suuntaan.

    ”Näen, että ette ole mikä tahansa komentaja, vaan suuri sotilas. Itsekin nousin Hyveiden Näivettäjän ritaristoon surmattuani viisisataa braskentankkia Syvyyksien luolan synkissä tunneleissa. Vihollisteni lihat ovat omaisuuteni, ja kannan niitä ylpeydellä. Kunnian kentät ovat minullekin tuttuja, ja johdan taistoa täälläkin ilomielin. Mukanani tuon palvelusväkeni ja sotilaani, Manalan maahisten mahtavan manipulin sekä kolmekymmentäkaksi hirveää saurusta valmiina palvelemaan teitä…”

    Pyllirkan ravunpunainen käsi osoitti kammottavaan sammakkomaiseen olentoon, joka kirkui ja huusi kuin kuoleva.

    ”… ja upean, kauhistuttavan manalanlunkin, pedon vailla vertaistaan! Jokainen sen kitaan uhrattu sielu on uhraus myös suurelle kuninkaallemme!”

    Pyllirka päästi ulos kimeän hihityksen ja raotti hieman rintapanssariaan kyljessä olevien solkien kohdalta. Olennon ylävartalosta paljastui rivistö hirvittäviä, syviä raateluarpia, joista osa meni luuhun asti.

    ”Ja minähän sen kidasta tietäisin”, Pyllirka sanoi. ”Tämä peto on kerran yrittänyt nielaista minutkin — me olemme vanhoja tuttuja.”

    ”Vaikuttava olento”, 001 sanoi hiljaa. ”Voinko luottaa vakaumukseenne?”

    ”Pohjoisen sota on ensiaskeleemme uudella kamaralla”, Pyllirka nauroi. ”Ehkä sen voitettuaan kuninkaamme voi kääntää huomionsa täysin saarellenne? Kuka tietää — mutta sen voi vain aika näyttää. Vaan älkää huoliko — Makuta Abzumon ystävät ovat minunkin ystäviäni. Olen miekkanne ja kilpenne tässä sodassa, suuri Kenraali.”

    Kenraali 001 luotti olentoon yhtä paljon kuin siihen, jonka lahja tämä oli ollut. Pyllirka vaikutti jälleen yhdeltä arvaamattomalta hirviöltä kaunopuheisessa paketissa. Silti — sellaisillekin oli paikkansa. Zyglakit olivat olleet Allianssissa lähinnä kompastuskivi tiellä suuruuden saavuttamiseksi, mutta 001 otti ilomielin raakalaismaisen sekä arvaamattoman toiminnan Lehu-metsässä, kunhan se kohdistui Imperiumin vihollisiin.

    Kun ei itse uskonut jumaliin, demonien pelko tuntuisi sitäkin naurettavammalta. Mutta jos matoralainen kansa pelkäsi jumalaa, se huutaisi kurkkunsa tärviölle demoneja kohdatessaan.

    Silti, tämä niin kutsuttu ”ruttosiipi” miehistöineen oli arvaamaton toimija. Hän ottaisi paronin tarjouksen vastaan mutta suhtautuisi tähän samoin kuin kehen tahansa liittolaiseen — toinen käsi aseella.

    ”Tervetuloa osaksi taistelua, paroni Pyllirka”, Kenraali 001 sanoi asiallisen jäisesti. ”Toivon, että olette sanojenne arvoinen.”

    Pyllirkan kuusi jalkaa laskivat hänen suuren kehonsa hieman alemmas. Hän laski toisella kädellä kypäränsä päästään paljastaen pienen terävän päälaen ja kumarsi entistä syvempään.
    ”Kuten Biolzebub on herrani, seison rinnallanne — aina, kunnes Bio-Klaani on tuhkaa.”

    Kenraali vain murahti vastaukseksi ja vilkaisi jälleen sivusilmällään Abzumoa — tai olisi vilkaissut, jos tämä olisi yhä ollut hänen vierellään. Hän katsoi kunnolla ympärilleen ja lopulta huomasi Abzumon sivummalla puhumassa jollekulle. Hän kurtisti kulmiaan ärtyneesti.

    ”Pahoittelut”, hän ärähti Pyllirkalle ja lähti marssimaan kohti makutaa. Rapujalkainen demoni kumarsi jälleen kohteliaasti ja jäi paikalleen.

    Ennen kuin 001 ehti Abzumon luokse tämä kääntyi häntä kohti. Tämän takana nazorak-sotilas lähti kohti viestimiesten parakkia.

    ”Steve”, Abzumo huokaisi. ”Eikö Paroni Pyllirka viihdyttänyt sinua riittävän pitkään?”

    ”Hän vaikutti innokkaalta liittymään taisteluumme. Mitä sinä teet?”

    Välinpitämätön hymy ei poistunut makutan kasvoilta, kun tämä sanoi:
    ”Älä vaivaa pientä mieltäsi niin mitättömillä asioilla. Keskity sen sijaan tulevaan: miten aiot panna uudet demoniset vahvistuksesi töihin?”

    Abzumo lähti harppomaan takaisin kohti kiitoradalla seisoskelevia demoneja sellaista vauhtia, että Kenraali oli vähällä jäädä jälkeen. Hän jäi tuijottamaan viestimiestä, joka käveli sadesumun läpi suorastaan hätäisesti poispäin Abzumosta.

    001 kumartui yhtä kaartilaisistaan kohti:
    ”Kuulustelkaa häntä. Kysykää häneltä, mitä makuta sanoi hänelle. Käyttäkää tehostetun kuulustelun metodeja, jos on pakko.”

    Kaartilainen nyökkäsi ja irtosi muodostelmasta seuraamaan nazorakia. 001 seurasi makutaa lennonjohtotornin juurelle asti. Verta syöksevä ilmahirvitys avasi kitansa valmiina vastaanottamaan matkustajansa. Ennen koneeseen astumista Abzumo kääntyi vielä kohti Kenraali 001:tä.

    ”Emme varmaan näe pitkään hetkeen”, 001 huusi tuulen yli. ”Kiitos vahvistuksistasi ja informaatiosta.”

    ”Anna terveiseni myös Stephenille”, Abzumo sanoi äänellä, jonka ei olisi kuulunut kantaa myrskyn metelin yli mutta kantoi kuitenkin. ”Anteeksi, tarkoitan tietysti Tohtori 006:tta.”

    Kenraali nyökkäsi vain vastaukseksi. Oli hyviä syitä puhua Tohtorille tästä kohtaamisesta — mutta mitä, siitä hän ei Abzumolle tahtonut sanoa.

    Enkeli rullaluistelevine käskyläisineen nousi kirottuun koneeseensa, jonka leuat loksahtivat kiinni välittömästi näiden perässä. Kenraali saattueineen otti etäisyyttä, kun laite haki vauhtia satamakiitoradalla, nousi lentoon ja syöksyi kohti tuhoisia myrskypilviä punaista nestettä ilmoille suihkien. Mielipuolisten lentoliskojen saattue kirkaisi yhteen ääneen ja lähti seuraamaan laitetta. Kuolleiden kaupunki valui sadesumuun hiljalleen ja katosi lopulta näkyvistä.

    Paroni Pyllirka antoi kunnioittavan kumarruksen vielä kohti loittonevaa ruttosiipeä, ja asteli pikkupirujen ja sairauden saurusten rivistöjen eteen antamaan komentojaan. 001 kuunteli sateen yli karjahduksia karulla kielellä, jota kukaan pintamaailmassa ei puhunut. Kahlittu manalanlunkki valitti hyytävästi myrskyn läpi.

    Allianssi oli jälleen vahvempi — mutta kuten kaikki lahjat, tämä tuli mukana listalla ehtoja.

    Horisontissa jyrähti. Aallokko tuntui vain yltyvän yötä myöten.


    Sateen piiskaama Kenraali matkusti raidekuljetuksella Pesän syvempien osien läpi. Sukkula pysähtyi vain esikuntaupseeristoa varten varatulla pysäkillä Pesän toiseksi sisimmän ringin uumenissa. Saattue kaartilaisia johdatti hänet läpi lastauslaiturin valtavassa luolakompleksissa. Korkealla luolan katossa upseeristoravintola Riippuva Smaragdi heijasti ikkunoistaan lämmintä valoa stalaktiitteihin ja allaan levittäytyvään stalagmiittimetsään. Ravintolan sisältä kuuluva klassinen nazoralaisvalssi kaikui etäisesti pesänsisäisten moottoriajoneuvojen ja lastauslaiturin kuhinan alta.

    001 oli hyvin tietoinen, että 005 siellä järjesti karonkkaa viimeisimmän elokuvaprojektinsa kuvausjakson päättymisen kunniaksi. Ei totta kai totuusministeriön päällystöä alemmille — ja mikäli tämä halusi ylläpitää Pesän turvallisuutta, tuskin edes pääosan esittäjälle.

    Saattuettaan hädin tuskin huomioiden Kenraali astui kenraalillisen komentobunkkerin kiviportaita alas, ohitti pokkuroivat esikuntajääkärit tylysti ja marssi sanaakaan sanomatta toimistoonsa. Hän sulki oven perässään, ripusti litimärän viitan naulakkoon ja näppäili työpöydällään olevaan kommunikaattoriin kolminumeroisen tunnisteen — sekä yhdellä napinpainalluksella varmisti, että puhelu ohittaisi kiireellisenä kaiken muun vastaanottajapäädyssä.

    Näyttö pöytää vastapäätä alkoi yhdistää vaikeasti saavutettavaan vastaanottajaan. Hetken päästä ruudulle ilmestyi tutut vanhat kasvot, joille heijastui kirkkaan valkeaa näytön valoa muuten pimeässä tilassa.

    ”-itäs? OOOH, JOHTAJANI! Tai siis, khrm! Arvon Kenraali, mitä asiaa teillä minulle on?” Päätutkijan nasaali ääni kaikui linjoja pitkin. Kenraali näki tiedemiehen pitelevän lankapuhelinta ohimollaan.

    ”Päätutkija”, Kenraali murahti. ”Keskeytänkö jotain?”

    ”Olin juuri ottamassa aivosähkökäyröjä Pesän vesijohtoputkistoista löytyneistä vesisiiroista! Todella kiehtovaa! Niistä voimme saada vaikka mitä dataa nazorakien elinym-”

    ”Siirrä kaikki muut projektisi sivuun. Saat kiireellisen tehtävänannon.”

    Päätutkija häkeltyi näkyvästi ruudulla ja katsoi odottavana.

    ”Osaatko sinä suojata mieliä hyökkäävää telepatiaa vastaan?” Kenraali kysyi.

    Päätutkija mutristi uurteista suutaan mietteliäänä. ”Kyllä osaan, ainakin teoriassa. On olemassa eri metodeja suojautua erityyppisiä psyykkisiä tietomurtoja vastaan. Yleisin ’mielenluku’ on sitä, kun tunkeutuja yrittää virittää mielensä samalle taajuudelle omasi kanssa. Silmien räpyttely nopeassa sarjassa voi nostattaa sykettäsi ja vireystasoasi tarpeeksi hämmentääkseen mahdollisen tunkeutujan. Myös päivittäinen annos kalanmaksaöljyä on hyväksi telepaattiselle vastustuskyvylle.”

    Kenraali huokaisi.
    ”Luuletko, että niin voi pysäyttää makutaa lukemasta ajatuksiaan?”

    ”Se… voi olla haastavampaa. Makutojen tietoisuudet leviävät paaaljon laajemmalle kuin muiden rotujen ja kykenevät helposti murtamaan suojauksia pelkällä massallaan”, Päätutkija totesi uutta vakavuutta äänessään. ”Mutta uskon siihenkin löytyvän metodin. Minulla ei juuri nyt ole mitään valmiina. Kuinka pian tarvitsette suojauksen?”

    ”Niin pian kuin mahdollista. En halua, että hairahdat mihinkään harhautuksiin.”

    Oli toisinaan haaste puhtausaatteen sisäiselle koherenssille, että muuten täydellisiä tieteilijöitä kirottiin niin monella tavalla epätäydellisillä kehoilla ja mielillä. Hajamielinen professori oli saavuttanut aivan liikaa suuruuksia ollakseen helposti korvattavissa. Ja oli tämä joissain asioissa valitettavasti paras rotuaan.

    Kenraali jatkoi:
    ”Tarvitsen toimivan suojauksen varasuunnitelmaksi tiettyjen osapuolien varalle… mikäli ne valitsevat toimia Imperiumin etujen vastaisesti. Kerro minulle, mitä resursseja tarvitset tutkimukseen. Saan ne tapahtumaan.”

    ”Odottakaas…” Päätutkija mumisi laskien luurinsa alas ja katosi hetkeksi videokuvasta. Lankoja pitkin kuului kaappien kolahtelua ja hektistä paperien pläräystä. Sitten Päätutkija horjahti takaisin videokuvassa näkyvälle tuolilleen pidellen valtavaa toimistokansiota.

    ”Ah, löytyi! Minulla saattaa olla idea”, Päätutkija hihkaisi asettaen luurinsa leukansa ja olkapäänsä väliin. Kenraali näki, kuinka kansiosta varisi irtonaisia sivuja ja muistilappuja jonnekin lattialle, mutta se ei näyttänyt professoria haittaavan. ”Hmm. Saatan tarvita prototyyppiä varten vähän harvinaisempaa materiaalia…”

    ”Mitä materiaalia?”

    ”Toa-kiven.”

    Kenraalin silmät ohenivat viiruiksi.
    ”Minä olin muistavinani, että osastosi viiden vuoden budjetti käytettiin jo yhteen sellaiseen.”

    ”Mutta eikö, arvon Kenraali, sellaisen viimeinen sovellukseni ollut hintansa väärti?” Päätutkijan äänessä oli ylpeyttä.

    Kenraali tuhahti.
    ”Kieltämättä. Älä silti oleta, että sellainen resurssi putkahtaa käsiisi aina, kun haaveilet siitä. Matoralaisten supersotilaita ei ilmesty maailmaan millään järjellä tai logiikalla — ja ymmärrät varmasti, kuinka vaikeaa on metsästää sellaisia noitia, jotka osaavat noitua matoranista toan.”

    ”Tietysti ymmärrän, oi johtajani”, Päätutkija nyökkäsi kameralle. ”Käsittääkseni yliopiston kokoelmissa on yksi kappale. Tosin en usko, että Rehtori 038 luopuu helposti omastaan.”

    Kenraali pysähtyi miettimään. Käydäkö kauppaa yliopiston kokoelmien kallisarvoisimmalla resurssilla vai lähteä metsästämään uutta? Toisaalta saarella oli enemmän toia kuin yhdelläkään, jonka he olivat valloittaneet tätä ennen. Jos toan päästi lisääntymään, se vääjäämättä teki niin. Kuten kaikki syöpäläiset.

    Vaihtoehtoja hänellä oli — mutta ei välttämättä aikaa. Ja valitettavasti Päätutkija oli aiemminkin luonut menestystä kyseenalaisista sijoituksista.

    ”Luopuu, jos se haltuunotetaan suurempaa tarkoitusta varten. Aion olettaa, että et tule palauttamaan sitä kokeidesi jälkeen.”

    ”Mitä todennäkösimmin en. Ai niin, saatan myös tarvita näytteen makutan — tai tarpeeksi samankaltaisen olennon — biologista materiaa. Pienikin määrä riittää.”

    ”Minulla on yksi sellainen talutushihnassa Lehu-metsässä. Saatan teidät yhteen pikimmiten. Älä leikkele häntä… enemmän kuin tarvitsee.”

    ”Fantastista! Ole huoleti, oi johtajani, olen hyvä lemmikkien kanssa!”

    ”Varmistan, että saat kaiken tarvitsemasi.”

    001 katkaisi puhelun Päätutkijalle. Hän kirjoitti parit nopeat muistiinpanot paperiin katsomatta ja näppäili kommunikaattoriin seuraavan tunnisteen. Pesäasiainministeri 008 sai tehtävänannon delegoida toa-kiven haltuunoton Yliopistolta ja Prikaatinkenraali 088 saisi välittää Eversti Ämkoolle käskyn yllättävään terveystarkastukseen.

    Illan loput työasiat hoituivat puolella ajatuksella. 007 raportoi osasto Sonnenradin löydöksistä, 003 lentoaseman rakennusaikatauluista ja 004 uuden luotijunaprojektin maansiirtotyöstä. Viimeisenä ennen toimistosta lähtemistään hän pysähtyi muistelemaan Abzumon sanoja ja avasi vielä yhden kiireisen puhelun.

    Abzumo oli sanonut monta asiaa, jotka herättivät hänessä tarpeita toimenpiteisiin — mutta kaikkein suurimman tarpeen toimia oli herättänyt tämän sanansaattaja.
    Vai että Abzumo oli tärkeässä roolissa Uuden Sukupolven suhteen?

    Ruudun kohina tasautui ja paljasti nazorak-tiedeyhteisön entisen kirkkaimman tähden väsyneet kasvot. Tutkimukset entisen Veljeskunnan saarella pitivät Tohtoria kiireisempänä kuin aikoihin.

    ”Arvon Kenraali”, Tohtori 006 vastasi. Ruudun alareunassa kiilteli sekava kattaus hänen työpisteensä instrumentteja. Yhä huonommin nukutut yöt näkyivät kalpean tiedemiehen silmissä.

    ”Tohtori. Makuta Abzumo kävi Kenraalinsatamassa.”

    006 haukkaisi henkeään tavalla, joka sai Kenralin miettimään, oliko tämä saamassa paniikkikohtauksen välittömästi. Tämä hillitsi itsensä vain vaivoin.

    ”J-ja lähtikö hän jo?”

    ”Lähti. Ja jätti terveisiä sinulle. Mikä valmiustaso Uudella Sukupolvella on?”

    Sen jälkeen, kun Rautasiipi oli suunnannut uutta tehtävää kohti ja Uusi Sukupolvi oli siirretty pois sen tiloista, Tohtori oli määrätty taas projektin vastaavaksi tiedeupseeriksi. Tämä vaikutti päivä päivältä heikommalta ja väsyneemmältä mutta pysyi aikatauluissa — joten ei ollut korvausvaarassa ainakaan välittömästi.
    006 keräili itseään, selvästi Abzumon maininnasta järkyttyneenä.

    ”S-se… on 99 % valmis yltiöharjoitukseen, arvon Kenraali. Organismi SLT:n toimintavika lienee nyt ohitettu — h-heh. P-paljastui, että joku oli itse asiassa tuonut saarelle Kanohi Suletun, joka teki tahtomattamme yhteyden siihen. Uskon, että käyttäjä ei ole silti voinut oppia mitään — tuskin Suletun omistaja osaisi kieltämme. Ja on epätodennäköistä että hän on tajunnut, että mitään on tapahtunut.”

    ”Hyvä”, Kenraali sanoi. ”Olet toiminut esimerkillisesti paineistetussa tilanteessa, 006. Annan uuden mahtikäskyn Uuden Sukupolven suhteen.”

    006 suoristi selkänsä ja vetäisi syvään henkeä.
    ”… a-arvon Kenraali?”


    Kenraalin asunto

    Pitkä ilta sai päätöksensä takkatulen äärellä. 001 asteli silkkisessä tulenpunaisessa kylpytakissa henkilökohtaisissa majoitustiloissaan. Kristallilevy soitti sotilasmarsseja, viskilasi tummanpuhuvine sisältöineen kimaltelivat liekin valossa. Kenraali istahti alas mukaunnahkaiseen nojatuoliin, tarttui lasista ja nautiskeli juoman kipakasta mausta.

    Normaalisti hän vältteli nautintoaineita ennen nukkumaanmenoa — ne heikensivät unenlaatua ja tulevan päivän fyysisiä suorituksia. Hän oli kuitenkin havainnut, että kiireisen päivän jälkeen se auttoi saamaan unen päästä kiinni paremmin. Eikä hänellä ollut muutenkaan taipumus nukkua kovin paljoa.

    Sitä paitsi, ei hän edes huomenna aamulla astuisikaan harjoitehuoneeseensa. Ei, ennen kuin kokeellisen tieteen osasto saisi häädettyä sen klaanilaislähtöisen räyhähengen, joka kuulemma kummitteli kuntosalilaitteissa. Kaikenlaisia kammotuksia Toa Tawakin hyysäsi. Ei ihme, että rapulinnake oli sortumassa omaan mahdottomuuteensa. Ehkä hänen vähäinen luottamuksensa Avdeen oli ollut täysin perusteetonta: petturit ja vähäinen lojaliteetti olivat vain vääjäämättömiä tuollaisessa sekasorron pesäkkeessä. Sellaisen esiin kaivaminen ei vaatinut mestarimanipulaattoria.

    Kuntosalin kummitus saisi säästää holhoavat sanansa jollekulle muulle. Ennen tämän karkottamista hän hoitaisi lihaskuntonsa kehonpainoharjoittelulla.

    Kenraali 001 antoi katseensa vaellella seinillä miettien monivaiheista päivää. Vielä ennen saapumistaan asunnolleen hän oli saanut tiedustelun raportin kuulustelusta. Abzumon jututtama nazorak ei tuntunut muistavan koko keskustelua — eikä edes kuuden tunnin vierailu kuulustelutila 13:een tuntunut virkistävän tämän muistia. Ilman todisteita Imperiumin vastaisesta vehkeilystä Tiedustelupalvelun edustajat olivat pitäneet aiheellisena palauttaa sotilaan takaisin tehtäviensä pariin — vain toinen tuntosarvi hieman taittuneena.

    Puhuiko tämä totta? Oliko Abzumo sorkkinut tämän mieltä jotenkin? 007 oli luvannut, että pesän sisäinen tiedustelu tarkkailisi tilannetta ainakin vielä parin päivän ajan.

    001 makusteli juomaa. Hänen oli vaikea kytkeä pois ongelmia ratkovaa osaa päässään. Katseellaan hän kohtasi maalauksen, jossa kaksi uljasta nuorta nazorakia pystyttivät Imperiumin lipun kotisaarensa santaan kukistettuaan matoralaiset vorot ja varkaat. Meri kuohui veljeskaksikon takana, kun he hymyilivät toisilleen.

    Taiteilijan idealistinen näkemys ajasta, jota kukaan muu kuin he ei oikeasti muistanut. Turhaa nuoleskelua sellaisilta, jotka luulivat että Imperiumissa voisi ansaita paikkansa kehuilla ja kumartelulla. Mutta silti… hän piti sitä täällä, takkatulen yllä.

    Koska oli taiteilija kai jotain todellista teoksellaan saavuttanut: sen lapsellisen, naiivin uskon, joka noilla veljeksillä oli ollut parempaan maailmaan ja siihen, miten sen voisi vain löytää.

    Hän oli oppinut pois siitä naiivista uskosta — vaikka tavoite olikin heillä edelleen sama kuin noina päivinä.

    001 siirsi katseensa huoneen peräseinällä olevaan kommunikaattorinäyttöön ja huokaisi. Hän vetäytyi syvemmälle nojatuoliinsa ja käynnisti näytön kaukosäätimen napista. Seuraava puhelu ei toimisi enää Pesän sisäisillä yhteyksillä. Silloin, kun tämä yhteys toimi, se luotti täysin Metastaasin järjestelmiin. Sekään ei ollut pomminvarmaa, sillä matkaa kohteeseen alkoi vääjäämättä olla puolentoista meren verran.

    Kenraali ei muistanut, milloin Rautasiipi oli kulkenut näin kaukana hänestä viimeksi. Ajat olivat muuttuneet siinä, että edellisessä kolmessa sodassa tämänkaltaisista etäyhteyksistä ei ollut edes unelmoitu. Rautasiipi kulki yleensä siellä, missä Imperiumikin.

    Vaikka joskus olikin ollut aika, jolloin se oli saanut kartoittaa sakaroita vapaana kuin viiden sakarameren linnut. Ehkä sen komentaja oli unohtanut nuo ajat, ehkä ei.

    Näyttöön aukesi rakeinen näkymä puupaneloituun työhuoneeseen, jonka seiniä koristivat kaukomaiden aarteet ja jonka hyllyllä oli suuri akvaario. Huoneen mestari oli selin kameraan ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos, mutta käänsi rintamasuuntansa Kenraaliin päin huomattuaan videoyhteyden auenneen.

    ”Kenraali”, Amiraalin ääni kuului kaiuttimista.

    ”Amiraali”, Kenraali vastasi. ”Missä purjehditte?”

    ”Lähempänä vielä mannerta kuin Zakazia”, 002 kertoi istuutuessaan työpöytänsä ääreen. Hän katsoi raportteja pöydällään. ”Matkanteon vauhti on ollut hitaammasta päästä arvioitamme. Näillä vesillä tuntuu aina olevan joitain satunnaisia kohtaamisia… ja olemme tietenkin toimineet varman päälle.”

    Kenraali tiesi, että 002 vältteli sanomasta ”merirosvoja” — ja oli siitä kiitollinen, vaikka niitä oli mahdoton olla ajattelematta. Erityisesti Välisaaria ympäröivällä alueella syöpäläisiä riitti. Kun he olisivat saavuttaneet direktiivi 6:n ja musertaneet Bio-Klaanin sen tieltä, seuraava askel olisi puhdistaa ympäröivät merialueet lopuistakin tuholaisista.

    Kenraali vilkaisi seinällään olevaan viiden sakaran merikarttaan.

    ”Kuljetteko Zakazin pohjois- vai eteläpuolelta?” hän kysyi.

    ”Pohjoisesta. Matkaa tulee enemmän, mutta risteämme isot merireitit nopeammin.” Amiraali piti pienen tauon ja murahti. ”Lisäksi Steltinmeren suurilla selillä riehuu melkoinen myrsky. Enteilen, että menee rankemmaksi, ennen kuin hellittää.”

    Kenraali pyöritteli juomaa lasissaan ja seurasi katseellaan Amiraalin reittiä merikartalla.
    ”Kuljette lähempää Metru Nuita kuin olemme koskaan kulkeneet”, hän totesi.

    Amiraali nyökkäsi.
    ”Meri on onneksi suuri. Tehtävän pitäisi olla suoritettu ennen kuin mata-kansa viisastuu siitä, mitä tarkkaan ottaen teemme. Rautasiipi koristaa varmasti Metru Nuin esikunnan tiedusteluraportteja tulevina kuukausina, mutta ovat ne laivastani tienneet aiemminkin.”

    Kenraali nyökkäsi. Imperiumin toisen äänensävyssä ei ollut pelkoa, vaikka Rautasiipi lähestyi kaikkien sakaroiden mahtimiehien vartioimia ja hallitsemia vesiä. Nazorakien johtokunta oli täysin tietoinen siitä, että välienselvittely Metru Nuin laivaston kanssa olisi täysin typerää. Mutta niin kauan kuin Imperiumi ei tehnyt avoimen vihamielistä aloitetta Turaga Dumen suuntaan, ei Dumenkaan laskelmissa olisi järkevää käydä nazorakien kimppuun.

    Vielä he kävisivät senkin sodan. 001 oli ollut kärsivällinen. Vielä hän leikkaisi käärmeeltä pään.

    ”Älkää riskeeratko tehtävää muilla välienselvittelyillä, mikäli mahdollista. Säästäkää ammuksia ensisijaiseen kohteeseen.”

    ”Tietenkin. Avomerellä on tilaa väistää suurin osa turhista tappeluista. Meillä on varmasti vielä matkan jälkeenkin tulivoimaa Nascoston hoitamiseen.”

    001 käänsi katseensa taas ruudulle.
    ”Onko tiedustelu löytänyt todisteita heidän tarkasta sijainnistaan?”

    Amiraali irvisti. ”Kohtalaisesti… En pidä uudesta tutkatornista, jonka 007:n väki asennutti yläkannelle, mutta sen pitäisi auttaa operaatio maaliin asti.”

    Kenraali nousi tuoliltaan ja lähestyi karttaa. Laivaston ja tiedustelupalvelun yhteistyö oli onnistunut rajaamaan Kenraalinsatamaan iskeneiden erikoisjoukkojen oletetun tukikohdan sijaintia jonnekin Zakazin, Xian ja Karzahnin muodostaman kolmion sisälle… mutta liukkaita ne yhä olivat. Saapuivat ja katosivat haamujen lailla.

    ”En odota löytäväni mitään niiden nimikkomajakkaa, mutta kyllä me vielä saamme ne esiin”, Amiraali vielä vahvisti.

    ”Toivon, että hoidatte sen niin nopeasti kuin mahdollista”, Kenraali sanoi siemaisten juomaansa. ”Rautasiipeä tarvitaan täälläkin.”

    ”Parasta vauhtia, tietenkin. Mutta tämä on pakko tehdä huolella. Sillä on oltava seurauksia, että sotilaskunniaamme loukataan.”

    ”Niin. Niin sillä ehdottomasti on.”

    Joistain asioista imperiumin ensimmäinen ja toinen olivat erittäin samanmielisiä. Ennen kuin kumpikaan ehti jatkaa, videokuva pätkäisi hetkeksi. Kun se palasi, Kenraali näki Amiraalin pitävän pöytänsä irtaimistoa paikallaan. Videokuvasta sitä oli vaikea havaita, mutta voimakas myrskytuuli oli kaikesta päätellen tarrannut Rautasiipeen.

    001 katsoi veljeään pitkään.
    ”Miltä myrskyt näyttävät siellä?”

    Amiraali hymähti ilottomasti. ”Joko vätysteleminen Välisaarten matalissa vesissä on pehmentänyt minua, tai sitten tästä on tulossa jotain suurta. Tuulee, sataa ja ukkostaa, mutta siltikin tämä taitaa olla vasta alkusoittoa. Saapahan nuorempi miehistö oppia kunnon merenkäynnistä… ja on tässä sekin etu, muuta liikennettä on vähemmän. Rautasiiven kurssi pitää kyllä.”

    Tumma juoma muodosti yhä suurempia aaltoja lasissa, kun Kenraali pyöritteli sitä.

    ”Kuulemani mukaan se ei ole mikään tavallinen myrsky, ja sen silmä on jossain Steltinmerellä. Täälläkin myrskyää… mutta en ole varma, onko tämä sama myrsky. Makuta Abzumo kertoi, että se tulee vielä yltymään.”

    ”Hrm… inhottaa olla sen kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen.”

    ”Ilmeisesti olemme hänen kanssaan myös samaa mieltä Killjoystä. Mutta en kokenut tarpeelliseksi kertoa, että aiomme hoidella hänet, ennen kuin makuta ehtii edes paikalle.”

    ”Killjoy saa tietää, että vaikka hänellä on monta ohjusta, minulla on monta tykkiä. Ja mitä tulee Makuta Abzumoon… mitä vähemmän nojaudumme hänen tukeensa, sen parempi.”

    ”Vaikka olemme liittolaisia, minulla on yhä ylpeys”, Kenraali sanoi irvistäen. ”Ja hän loukkasi sitä tänään useilla tavoilla. Lohdutuspalkintona saimme jonkinlaisen osaston uusia hirvityksiä, jotka hän kävi kaivamassa maanraosta. Aion laittaa ne töihin, totta kai — jonnekin, missä asioita ei tarvitse hoitaa siististi.”

    Amiraali suoristi viittansa kauluksia. ”Tämä sota on tuonut mukanaan paljon liittolaisia, joista on lähinnä likaisiin töihin. Arveletko, että Abzumon onkalo-olennoista on kouriintuntuvaa etua rintamalla?”

    ”Vähintään pelon herättämiseen. Kuitenkin… aion suhtautua niihin myös hänelle lojaaleina silminä ja korvina. En tiedä, mikä hänen loppupelinsä saaren sodan suhteen todella on, eikä ole laisinkaan selvää, miksi hänen sanansaattajansa kävi… tarkkailemassa Uuden Sukupolven unta.”

    Uusi Sukupolvi oli veljesten välillä arka aihe. 001:n ja 002:n arvovaltaiset asemat olivat kolisseet toisiaan vasten projektin aiempien vaiheiden tiimoilta, ja etenkin Amiraali oli ottanut hankkeen etenemisen ja takaiskut henkilökohtaisesti — varsinkin hänen menetettyään 1034:n, jolle oli pedattu erityistä roolia Uudessa Sukupolvessa.

    ”Hmm, vai sellaista…” Amiraali mutisi. ”En olekaan saanut pöydälleni raportteja Uuden Sukupolven viimeisistä vaiheista.”

    Kenraali ei tarttunut pikkuveljensä syöttiin vaan odotti. Kohta Amiraali jatkoi.

    ”Mutta niin… onhan se outoa. Tekikö se aivotyyppi sitten jotain?”

    ”Ei. Tarkkaili vain. Enkä voi ymmärtää, miksi.”

    001 siemaisi juomaansa, ja perinpohjaisen vastenmielinen ajatus läpäisi hänen tajuntansa. Ei. Eihän? Eihän se voisi olla… sentimentaalisista syistä? Abzumo oli kopeloinut tälle kuulumattomia aivoja jo aiemminkin. Kokiko makutan luomus jonkinlaista… sisaruutta Uutta Sukupolvea kohtaan? Oliko Harmaa Aine Uuden Sukupolven prototyyppi? Eräänlainen isoveli?

    001 olisi halunnut sylkäistä, jos viski ei olisi ollut liian kallista siihen. Hän nielaisi väkipakolla ja irvisti näkyvästi.

    ”No, mitä nyt?” Amiraali kysyi linjoja pitkin. ”Liittyikö siihen jotain muutakin?”

    ”Hyllytin Uuden Sukupolven”, 001 totesi.

    Ja jätti jälkeensä tyrmistyneen hiljaisuuden.

    ”Hyllytit”, Amiraali lopulta sanoi.

    ”Tohtori 006 siirtää heitä parhaillaan kryojäähän. Odottamaan, että heidät hyödynnetään — sellaisinaan, tai vaikka sitten varaosina.”

    Kenraali ei aikonut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä Abzumon tai tämän käskyläisten suhteen. Hän ei osannut vielä sanoa rakeisen videokuvan perusteella, ajatteliko hänen veljensä samoin. Toistaiseksi Amiraalin ilme näytti lähinnä tyrmistyneeltä.

    ”Me päästimme Makuta Abzumon liian lähelle, 002… ja hän hyödynsi mahdollisuuden. Hän nauttii aivojemme sorkkimisesta, ja me olemme päästäneet hänet sinne uudestaan ja uudestaan. En voi tietää, mitä varasuunnitelmia hän on niiden suhteen punonut… emmekä me voi antaa kunniaa hänelle matkastamme lopulliseen puhtauteen.”

    Amiraali ei vieläkään vastannut mitään. Kenraalin vapaa käsi puristui nyrkkiin.

    ”Lopussa me itse olemme kuitenkin ainoat, joihin voimme luottaa. Emme skakdeihin, jotka tottelevat vain rahaa. Emme zyglakeihin, jotka ovat lopulta pelkkiä eläimiä. Emmekä makutoihin — kuten siihen, joka kerran satoja vuosia sitten yritti kaitsea meitä kuin lampaita. Siihen, joka yritti surmata Äidin.”

    Amiraali nojautui taaksepäin ja katsoi ikkunan takana myrskyävää merta.
    ”Niin”, hän lopulta vastasi hiljaisella äänellä. ”Virhe tapahtui siis jo, kun päästimme Abzumon mukaan projektiin. Hmm…”

    Kenraali odotti, kun hänen veljensä keräsi ajatuksia. Antoi veljelleen aikaa tulla oikeisiin johtopäätöksiin.

    ”Ehkä se ei ole nyt tärkeää”, Amiraali jatkoi hitaasti puhuen. ”Syyllisten etsiminen virheisiin, siis. Olet… oikeassa sen suhteen, että me emme voi käyttää asetta, joka saattaa räjähtää naamallemme. Emme niin pitkään, kuin luotettaviakin aseita on.”

    Amiraali pudisti päätään. Kenraali ei videokuvasta sitä nähnyt, mutta hän arveli 002:n purevan leukojaan yhteen. Tämä teki niin niellessään ylpeytensä. Kenraali oli tyytyväinen, että tätä ei ollut täytynyt erikseen kehottaa nielemään sitä.

    ”Tulemme tekemään päätöksen siitä, mitä ajattelemme Abzumon liittolaisuudesta, jos hän ikinä palaa pohjoiselta ristiretkeltään. Mikäli hän ei siis käy taas kuolemassa samaiseen myrskyyn. Todella tahdon valjastaa makutan voimat käyttöömme… mutta minulla on siihen muitakin vaihtoehtoja.”

    Ja toinen Imperiumin erikoisjoukkojen eversti varmistamassa, että edes tämä makuta tiesi paikkansa.

    ”Mainitsit Äidin”, Amiraali puhui ja kääntyi taas kameran puoleen. ”Luuletko klaanilaisten yrittävän taas jotain? Tai jonkun muun?”

    ”Varovaisuus Abzumon suhteen on myös varovaisuutta Makuta Nuin suhteen. Se, että he pääsivät viimeksi niin pitkälle, tuntuu vain kohtalon oikulta… tai makutan mielipuoliselta vitsiltä. Äidin kammion vartiointia on kolminkertaistettu. Suojelemme lajimme tulevaisuutta kaikkia niitä vastaan, jotka sen yrittävät riistää. Tai hallita sitä.”

    Amiraali nyökkäsi jäykästi. Hän näytti siltä, kuin olisi tahtonut vielä sanoa jotain, muttei jatkanut aiheesta.
    ”Oliko vielä muuta? Minun täytyy pian varmistaa kurssi — nuoremmilla navigaattoreilla ei ole kokemusta tällaisista myrskytuulista.”

    Kenraali tuijotti merikarttoja ja antoi veljensä odottaa hetken. Tai mahdollisuuden tälle palata vielä keskusteluun Uudesta Sukupolvesta — onneksi tämä oli kuitenkin ymmärtänyt paremmin.

    ”Ei. Pysykää pinnalla. Ja voittakaa taistelu.”

    ”Na Zora.”

    Yhteys pimeni kuin loputon Steltinmeren myrsky olisi nielaissut Amiraalin laivoineen. Se riski oli toki aina, kuten Kenraalinkin riski oli menettää henkensä rintamalla. Silti he molemmat taistelivat edelleen.

    Kuoleminen oli nuoremmille. Amiraali tulisi viemään pohjoisen operaation loppuun kunnialla. Siihen, jos johonkin, täytyi Kenraalin uskoa. Kaikesta huolimatta 002 oli ainoa, johon hän lopulta voisi luottaa. Todellinen veljeys merkitsi sitä, että tiesi paikkansa — ja 002 jos joku tiesi.

    Sitä ajatusta ajatellessaan 001 laski katseensa liekkeihin. Eikä voinut olla miettimättä Abzumoa.

    Hän todella oli tehnyt nuoren houkan virheen ja päästänyt tämän lähelleen. Päästänyt tämän tunkemaan pitkät sormensa omiinkin aivoihinsa. Sillä oli eräs ajatus Abzumoon liittyen, joka piti pintansa jopa Kenraalin järkähtämättömässä mielessä.

    Tämä todella tiesi paljon nazorakien täydellisyyttä hipovista kehoista. Tämä todella osasi leikellä heitä ammattilaisen elkein.

    Eikä hän ollut päässyt vain Kenraalin päähän: Tohtori 006:n sanat palasivat mieleen.

    ​​”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”

    006 oli toki hermoraunio ja heikko yksilö ollakseen niin älykäs. Mutta 001 ei voinut olla miettimättä tämän pakkomiellettä.

    Ja sitä, mitä tämä yritti vihjata.

    ”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!”

    Ei.

    Tämän ajatuksen hän kuristaisi kehtoonsa. Tämän, kuten muutkin epäpuhtaat ajatukset, hän langettaisi synkkään vankilaan kuolemaan ja kuihtumaan. Hänen aivonsa olivat hänen omansa. Hän ei ollut kone ohjailtavaksi. Eikä hän antaisi tällaiselle minkäänlaista jalansijaa. Jos Tohtori 006 aikoisi jatkaa moista polkua, tämä saisi vastata seuraamuksista.

    Puhtaus ei ollut lopullinen voitto, joka noin vain saavutettiin. Sen säilyttämisen puolesta täytyisi taistella.

    Kaikkea ja kaikkia vastaan. Kunnes vain puhtaat seisoisivat.

    Muutaman kilometrin päässä Kenraalista, hänen mukaansa nimetyssä satamassa, jatkoi myrsky yltymistään. Pian se nielaisisi kaiken.

  • Das essen des Alten blutes

    Pesä
    Riippuva Smaragdi

    Tohtori 006 avasi koristeellisen parioven ja saapui upseeriravintolan hämyiseen yksityiskabinettiin, joka oltiin varattu vain johtoportaan korkeimmalle kärjelle. Tohtorin katse kohtasi pitkän pöydän päässä istuvan nazorakin. Ensimmäinen kohotti katseensa häneen ja nyökkäsi.

    ”Arvon Kenraali”, Kutonen tervehti ja kumarsi johtajaansa.

    ”Tohtori. Istu.”

    Kutonen asteli Kenraalin vasemmalle puolelle, laski salkkunsa alas ja vilkaisi ruokalistaa. Hänen katseensa kulki listaa ylös ja alas ainakin kolmesti, ennen kuin hän tajusi ettei ollut juuri rekisteröinyt lukemaansa. Kohtaamiset Imperiumin ykkösen kanssa olivat luonteeltaan aina liian stressaavia, että mahdollisuudesta syödä kunnon lounas Riippuvassa Smaragdissa ei edes pystynyt innostumaan etukäteen. Eipä Kutosen ruokahalukaan ollut hetkeen ollut entisensä.

    Silloin kun hänen olisi pitänyt tutkia ruokalistaa, hän havaitsi itsensä tuijottamasta asiakirjapinoa tummanpuhuvalla puupöydällä Kenraali 001:n edessä.
    ”Tohtori?” Kenraali sanoi yhtäkkiä ja sai hänet hätkähtämään. Tiukasta katseestaan päätellen tämä tiesi täysin, mitä Kutonen oli yrittänyt vilkuilla.

    ”P-pahoittelen, Kenraali”, Kutonen sopersi. Isolla ”Erittäin salainen” -leimalla merkitty paperi veti ristiriitaisesti itseensä tarpeettoman paljon huomiota.
    ”Paperi ei ole minun osastoltani?”

    ”Ei”, 001 sihahti. ”Ja viimeksi kun muistin, irtisanouduit kaikkeen siihen liittyvästä jo vuosia sitten.”

    Kutonen hätkähti. Mitä Kenraali tarkoitti? Viittasiko hän johonkin aikaisempaan projekt-

    Oh… hänen on viitattava direktiivi kuuteen, ja…

    … Sinisiin käsiin.

    Kutosen silmissä välähti näky mustista agenteista poistumassa labrasta, missä hänen oppilaidensa ruumiit makasivat.

    Kutonen inahti muistosta hohkavasta kivusta. Hän painoi silmänsä kiinni ja pudisti päätään. Kenraali huomasi tämän ja kohotti kulmiaan.

    Lopulta Kutonen sai työnnettyä muiston taka-alalle. ”A-arvon Kenraali, en voinut olla vilkuilematta, ja minun on pakko kysyä… onko Operaatio Sonnenrad jo käynnistetty?”

    ”Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisi?” vastasi Kenraali jäisen neutraalisti.

    Kutonen nielaisi. Tästä ei enää voinut perääntyä, joten oli parempi olla rehellinen.
    ”Kaikella kunnioituksella, Kenraali hyvä, en usko, että teille toimitettaisiin heidän kenttäraporttiaan pelkän harjoitusleirin takia…”

    Kenraali vastasi hiljaisuudella ja siirtämällä raporttipinon sivuun suoraan edestään. Siinä samassa yksi paikan tarjoilijoista asetteli alkuruokalautasen hänen eteensä. Kenraali laski katseensa juureskeittoon ja alkoi lusikoida sitä.

    ”Olet hyvin kartalla, 006. Mutta jos tämä olisi se, mistä haluaisit kanssani puhua, olisit vieläkin mukana Direktiivi 6:ssa.”

    ”En, en…” Kuudes kiirehti selittämään, ”minulla on teille kerrottavaa. Harmaa Aine saapui osastolleni kertomaan, että makuta Abzumo on… elossa.”

    Maininta Abzumon mekaanisesta kuriirista ei aiheuttanut 001:n kasvoissa kovin kummoisia reaktioita. Mikäli Kenraalilla oli listaus Imperiumin liittolaisista korvaamattomuusjärjestyksessä, Kutonen epäili rullailevien aivojen olevan lähinnä alaviite. Sanalla sanoen hänestä tuntui, että tämä oli herralleen ja luojalleenkin lähinnä alaviite. Kuriirin lähettäminen hänen puheilleen alkoi tuntua vain yhdeltä tämän julmista vitseistä.

    Loputtomiin ei 001:n ilme kuitenkaan pysynyt välinpitämättömänä. Abzumon nimen maininta upposi selvästi hitaasti, mutta sai lopulta tämän laskemaan lusikan käsistään ja nostamaan hämmentyneen katseensa Tohtoriin.

    ”Abzumo on elossa”, Kenraali toisti epäuskoisena.

    Kutonen tunsi harvinaisen yhteisymmärryksen tunteen hänen ja kenraalinsa välillä. Hän nyökkäsi vakavasti.
    ”Kyllä. Aineen kertoman mukaan hän ’nousi kuolleista’, mitä se tarkoittaakaan… tällä hetkellä hän on hoitamassa muita projektejaan. Aine kertoi, että niiden jälkeen hän aikoo p-palata Pesään.”

    ”’Muita projektejaan’”, Kenraali tuhahti halveksuvaan sävyyn. ”Mitä se tarkoittaa?”

    ”Aine puhui ystävästä ja kukistettavasta vihollisesta. E-en tiedä tarkemmin, arvon Kenraali. Aine odottaa audienssia sodanjohdon puheille.”

    Hetken päästä hän lisäsi: ”Abzumo oli kuitenkin yhä kiinnostunut… Uuden sukupolven valmistumisesta.”

    Kenraalin kulmat kurtistuivat. ”Ei selvästi niin kiinnostunut, että tulisi itse tarkistamaan asian. En tiedä sinusta, mutta en ole aivan tyytyväinen liittolaisemme kommunikaatioon. Varsinkin, kun hän on ollut kirjoissamme kuollut jo kuukausia.”

    Hän siemaisi mietteliäästi juureskeittoa. ”Voin kyllä puhua tälle… ’Harmaalle Aineelle’, mutta hän joutuu odottamaan. 008 saa löytää välin aikataulussani.”

    Kutosen sydän pamppaili. Kun Kenraali oli nostamassa jälleen toista lusikallista huulilleen Kutonen parahti: ”Arvon Kenraali, tarvitsemmeko me Abzumoa? Hän on jakanut meille kattavasti tietämystään geenimuokkauksesta, ja hän teki jo osansa Sukupolvesta. Emme tarvitse häntä enää. Hänen toimintatavoistaan on vain harmia!”

    Kutonen tajusi vasta nyt kiivastuneensa. Hän ymmärsi myös — ehkä liian myöhään — että ei ollut puhunut näin suorasanaisesti Imperiumin ensimmäiselle koko heidän pitkän yhteisen historiansa ajan. Se tuntui virheeltä lähes välittömästi, mutta Kenraalin ilme ei kuitenkaan näyttänyt… välittömän pettyneeltä häneen?

    ”Kiitän mielipiteestäsi”, Kenraali lausui hämmentävän asiallisesti, ja siemaisi keittoa. Kutonen tunsi olonsa suorastaan huojentuneeksi.

    ”Tiedät varmasti hyvin, että jokainen liittolaisistamme on epäpuhdas eikä ehkä ikinä voi ottaa sieluunsa ideologiaamme. Makuta Abzumo ei ole tässä erityinen vain siksi, että hän on makuta. Ei etenkään siksi. Kuitenkin… hänestä on liikaa hyötyä, että voisimme vielä luopua hänestä.”

    001 pyyhki servetillä pihtileukansa ja laski lusikan tyhjälle alkuruokalautaselle.

    ”Ehkä meidän pitää ensin kuunnella, mikä häntä viivästytti, ennen kuin luovumme Suuren hengen enkelin avusta.”

    Kutosen ilme synkkeni näkyvästi. Hän piilotti pettyneen katseensa takaisin ruokalistaan.
    ”A- aivan…”

    Kutonen tunsi yhä Kenraalin katseen polttavan hänen kuortaan kuin Kaksoisaurinkojen hehku. Tämä odotti hetken, ja sitten kysyi: ”Tohtori. Pelkäätkö Abzumoa?”

    Ruokalista meinasi livetä Kutosen alakäsistä. ”E-en tietenkään, hyvä Kenraali! Mi-minä…”

    Kutonen yritti kiireesti kasata mielessään vastausta. Kenraali oli tietenkin osunut oikeaan — Kutonen kammosi Abzumoa — mutta ei hän voisi myöntää sitä. Ei nazorak saanut näyttää johtajalleen heikkouttaan.

    ”Minä…”

    ”Minä… en vain pysty antamaan hänelle anteeksi”, Kutonen vastasi viimein. Nuo sanat sihahtivat hänen suustaan. Sitten hän nosti kasvonsa kohtaamaan Kenraalin katseen.

    Kenraali oli hetken vaiti. Sitten hän risti kätensä ja nojasi niihin, pitäen yhä ilmeettömän katseensa Kutosessa.
    ”Ymmärrän. Jos tässä on kyse Uuden Sukupolven eteen tehdyistä uhrauksista, niin… sanotaanko, että olisin suonut edistysaskelten tapahtuvan meidän ehdoillamme, ei hänen.”

    Kutonen nyökkäsi varovaisesti ja laski katseensa taas alas. Kenraalin vastaus oli ollut ymmärtäväisempi kuin Kutonen oli uskaltanut odottaa.

    Olisiko… olisiko nyt hetki kysyä siitä?

    Miten… miten Abzumo tietää niin paljon nazorakeista?

    ”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”

    Kutonen piti tauon ja vilkaisi Kenraalia. Tämä siemaisi vettä ja tuntui vain odottavan, että hän jatkaisi.

    ”… hän tuntuu tietävän asioita, joita hänen olisi mahdotonta tietää niin intiimisti.”

    ”Onko sinulla syytä pelätä, että hänelle on vuotanut jotain sellaista, joka on liittolaistemme turvallisuustason yläpuolella?”

    Kutonen pudisti päätään. ”En usko että Abzumolle on vuodettu tietoa. Hän… saattaa vain tietää meistä jotain, mitä me emme ehkä itsekään tiedä. Jotain… ikiaikaista.”

    Sen sanominen ääneen tuntui yhdeltä päivän virheistä. Ei ehkä pahimmalta — se oli ollut varmaan tämän keskustelun aloittaminen. Tapansa mukaan Kenraali 001 ei suostunut vastaamaan siihen heti, vaan antoi epämiellyttävän epätietoisuuden hiljaisuuden laskeutua. Tai eihän siellä hiljaista ollut ruokasalin puolelta kantautuvan ruokailuvälineiden kalkkeen myötä, mutta siltä se 006:sta tuntui. Musiikki olisi voinut soida vielä hitusen kovempaa.

    ”Suhtautuisin kriittisesti siihen, mitä makutat väittävät tietävänsä, Tohtori. Suuret totuudet maailmasta ovat vallankäytön väline siinä missä myös miekka ja tuli… hän saattaa olla hyvin voimakas, mutta jumala hän on vain omissa kuvitelmissaan.”

    ”Niin, niin ehkä”, 006 sanoi ja haki sanoja pitkään, ”mutta minä olen nähnyt läheltä hänen työskentelevän geeniperimämme parissa. Hänellä on kokemusta.”

    ”En ole varma, mitä haet, Tohto-”

    ”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!” Kutonen viimein töksäytti.

    Huoneilma viileni entisestään. Tai sitten se oli vain Kenraalin katse. Kutonen ei uskaltanut katsoa poispäin. Se hetki tuntui siltä kuin Kenraali olisi työntänyt miekkaansa todella hitaasti hänen kurkustaan läpi.

    ”… arvon Kenraali”, hän lisäsi vaisusti.

    Se ei jotenkin parantanut tilannetta. Tohtori ei tiennyt, mitä sellaista olisi enää sanonut, joka ei olisi pahentanut tilannetta entisestään.

    ”Hyvää päivää, arvon Tohtori!” tärähti pirteä ääni takaa ja oli lähes pudottaa Kutosen tuolilta. ”Oletteko tutustuneet jo päivän lounaslistaan?”

    Kutonen katsoi suu ammollaan taakseen ilmestynyttä tarjoilijaa, sitten Kenraalia.

    ”Öh… mi-mitä ikinä kokki suosittelee! Kiitän!” Kutonen tiuskaisi ja hätyytti tarjoilijan matkoihinsa. Leveästi virnuileva tarjoilija poistui vauhdikkaasti keittiötä kohti frakin hännykset viipottaen. Hetkellinen keskeytys jäi Kenraalilta täysin rekisteröimättä, kun tämä suuntasi tavaramerkkituijotuksensa suoraan Kutosen kallon läpi. Kutonen säpsähti kääntäessään katseensa takaisin siihen.

    ”Suosittelen Tohtoria olemaan antamatta vihollisen, tai makutojen, propagandalle sijaa mielessä”, Kenraali lausui hitaasti. ”Sellaisista munista voi kuoriutua jotain hyvin vaarallista…”

    Hyytävät mutta samalla viileän rauhalliset sanat saivat Kutosen leuat tärisemään. ”Pa-pahoittelen, arvon Kenraali… o-olen hyvin pahoillani…”

    Kenraali ei vastannut. Se keskustelu taisikin olla sillä käsitelty. Kabinetin oven ulkopuolelta alkoi kantautua äänekästä puheensorinaa. Pariovesta astelivat sisään tukeva Totuusministeri 005 sekä ryhdikkääseen pukuun sonnustautunut Pesäasiainministeri 008.

    ”Arvon Kenraali”, 008 nyökkäsi sekä Kenraalille että Tohtorille, ”voimmeko liittyä seuraanne?”

    ”Istukaa”, 001 murahti ja irroitti katseensa Kutosesta. 006 tunsi sykkeensä tasaantuvan. Ehkä hän saisi nyt edes vähemmän huomiota…

    ”Oh, arvon Kenraali! Ehdittekö jo lukea esitelmäni seuraavasta asevoimien arvomerkki- ja tunnusuudistuksesta? Kuulisin mielelläni mielipiteenne — etenkin maavoimien uusiin tunnuksiin! Sain jo vihreää valoa niille 004:ltä ja 010:lta!” Totuusministeri selitti tohkeissaan.

    ”Liian paljon värejä”, 001 totesi lakonisesti.

    ”Mu-mutta Kenraali-”

    ”Aiheuttaa sekavuutta maastossa. Vanhat olivat selkeämpiä.”

    Sitten 001 käänsi katseensa 008:a kohti. Sivusilmällään 006 näki Totuusministerin laittavan kaikki voimansa epätoivoisen hymyn ylläpitämiseen.

    ”Aikatauluta minulle kohtaaminen Makuta Abzumon kuriirin kanssa”, 001 sanoi Pesäasiainministerille. ”Kiireellisyysluokka B.”

    ”Sain!” 008 tokaisi alkaen haparoida salkustaan muistiinpanovälineitä. ”Kuinka pian hän olisi tavattavissa? Ja, saisinko nimen vielä?”

    001 katsoi taas 006:n suuntaan ja nosti kulmaansa. 006:lta kesti kiusallisen kauan tajuta, että häneltä toivottiin vastausta.

    ”Niin! Harmaa Aine taitaa yhä odottaa tiedeosaston aulassa. Pyysin avustajaani jättämään hänelle jotain luettavaa siksi aikaa.”

    ”Mitä luettavaa?” 005 kiinnostui.

    ”Eh? Mistä minä tiedän. Kai jotain sarjakuvia…”

    Ajatus Harmaasta Aineesta — valtavasta rullaluistelevasta robottihaarniskasta — lukemassa Kapteeni Puhtaus -sarjakuvaa odotushuoneen pienellä tuolilla hymyilytti seuruetta.

    Tarjoilija kävi pöydässä tuomassa 006:n päivällisen — paistetun lohifileen ja juureksia — sekä ministerien juomat. 005 ryysti nautiskellen suoraan Nui-Koron panimosta vohkittua inkivääriolutta.

    ”Ah, hyvä että liittolaisemme hyödyntää odotusaikansa omaksumalla puhtaimmista puhtainta ideologiaa…” 005 myhäili. ”Viimeistelin itseasiassa ensiluonnoksen seuraavan albumin käsikirjoituksesta — taiteilijat työstävät tälläkin hetkellä ensimmäistä versiota. Hah, ette uskokaan, kuinka osuva se tulee olemaan nykyisessä rintamatilanteessamme…”

    Totuusministeri kumartui hieman pöydän yli, vilkuili salamyhkäisesti ympäriinsä ja kuiskasi: ”Huhut kertovat, että uudessa albumissa Kapteeni Puhtaus saa jopa mahtavan etelän toa-ritarin inspiroitua taistelemaan pyhän aatteen puolesta… ja valaa täten pelkoa Vihollisen ilkeämieliseen ’Vahtikoiraan’!”

    Jos 006 olisi halunnut simputusta yhtä numeroa korkea-arvoisemmalta, hän olisi varmaan kysynyt, miksi 005:llä oli kokonainen 20 kuoren osasto Kapteeni Puhtauden käsikirjoittamiseen, jos hän kerran teki sitä tällaisella tahdilla aivan itse. Jos, ja jos.

    ”Edelleen, kiireisyysluokka B”, 001 tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen kohti Pesäasiainministeriä. ”Minulla on varmasti tärkeämpiä keskusteluja.”

    ”Öh, katson mitä voin tehdä, herra Kenraali”, Pesäasiainministeri mutisi kirjaten asian kalenteriinsa.

    005 nyrpisti kuonoaan. Sitten hän kääntyi 006:n puoleen. ”Tohtori. Kerros, olisiko teidän ääni-insinöörien mahdollista kehittää C15-mikrofoneista herkempää versiota? Ne eivät kaappaa basson matalimpia aaltoja.”

    ”Herkempää?”, 006 kummasteli. ”En tiedä, C15 on viritetty niin herkälle kuin nykytekniikalla kykenee. Mihin te niin herkkää tarvitsette?”

    005 pyyhki lautasliinalla silmälasejaan. ”Yritämme amfiteatterilla äänittää Sotilasmestarin puhetta. Tämän majesteettinen ääni ansaitsee tallentua filmille koko komeudessaan.”

    Aivan, 006 ymmärsi. Tämähän olikin alkanut kuulostaa vähän liian järkevältä projektilta.

    008 oli tukehtua juomaansa. ”Vieläkö sinä vakavissasi yrität saada sen villieläimen näyttelemään?”

    ”Sotilasmestari ei ole villieläin!” 005 löi nyrkkinsä pöytään. ”Sotilasmestari on Imperiumin todellinen voimannäyte — todiste ideologiamme valloitusvoimasta! Jopa Pintamaailman majesteettisin rahi kumartuu puhtautemme eteen!”

    ”Sotilasmestari syö nazorakeja!” 008 intti.

    ”Vain niitä, jotka eivät anna hänelle hänen tarvitsemaansa tilaa!”

    ”Maavoimat tarvitsevat Sotilasmestaria toimintakunnossa. Älkää tehkö sillä mitään typerää”, 001 tokaisi lakonisesti väliin. Tämä ei enää selvästi ollut henkisesti läsnä alamaistensa keskustelussa.

    ”Toki, toki, arvon Kenraali”, 005 sanoi hymisten ja nyökkäillen syvään. ”Amfiteatterin näytökset, näyttäviä vaikka ovat, ovat Sotilasmestarille pelkkää verryttelyä!”

    006 ei tahtonut myöntää Totuusministerin kuullen, että toisinaan hän pisti tallenteita niin kutsutuista ’näytöksistä’ pyörimään piirikaavioiden piirtämisen taustalle. Barbaaristahan se oli, totta kai. Moukkamaista, ehdottomasti. Anti-intellektuelismiä, takuulla. Täysin turhaa henkien heittämistä hukkaan, vailla epäilystä. Mutta toisinaan hänkin salli itselleen roskaruokaa.

    Etenkin silloin kun itse Kapteeni Puhtaus nousi estradille. Ei kovin pidettävä henkilö, mutta uskomattoman hyvä esiintyjä. Jos 005 oli jossain hyvä, niin uuden Kapteeni Puhtauden valinnassa. Edellisen traaginen menehtyminen oli ollut kyllä yleisöille hieman vaikeampi pala purra. Ei Sotilasmestarille tosin — kapteeni Puhtaus oli mennyt tämän mahtavista leuoista alas ihan kuin kuka tahansa nazorak.

    Nykyisen 666:n ensiesiintyminen oli vaatinut aika hyvää käsikirjoitusta — tosin kieltämättä tarina mahtavan pedon kidasta ulos taistelemisesta oli ollut aika hyvä veto. Se oli jopa saatu melko uskottavaksi, kunhan Sotilasmestari ensin tehtiin yhteistyökykyiseksi sellaisella määrällä rauhoittavia, että se olisi vaivuttanut puoli Pesää ikiuneen. Upea näytös jopa vei huomion pois siitä, että uusi 666 ei ollut saanut vielä virallista Kapteeni Puhtaus -kasvokirurgiaa ensiesiintymistään ennen. Kun kamerat eivät vain tarkentaneet liian lähelle, ei eroa nykyiseen juuri edes huomannut.

    005:n ajatukset kulkivat näemmä hälyttävän samoja raiteita, sillä tämä nojautui jälleen 006:ta kohti.

    ”Kuules, Tohtori hyvä”, tämä sanoi lähes kuiskaten. ”Nyt kun puhumme show-bisneksestä… onnistuisiko sinulta pieni… kasvojenkohotus 666:lle? Hän on erinomainen hommassaan — älä ymmärrä minua väärin! Mutta epäilen että muutama kuhmu rintamalla liikaa on satuttanut hänen ylivertaisia kasvojaan. ”

    006 kurtisti kulmiaan. ”Minä…”

    ”Näin meidän kesken”, 005 keskeytti, ”minusta ei ole laisinkaan perusteltua päästää häntä tositoimiin tässä rintamatilanteessa! Paremmin hän motivoisi Pesää näyttämällä kauniilta lavalla!”

    006 ei voinut olla huomaamatta penseää katsetta, jonka 001 antoi heidän suuntaansa, vaikka 005 yritti selvästi käydä tätä keskustelua tämän huomaamatta. Ei ollut vaikea päätellä, mikä oli Ykkösen mielipide propagandasankarista, joka ei oikeasti taistellut rintamalla.

    ”Minä en tee niitä hommia enää”, 006 sai lopulta sanottua hieman ärtyneenä. Hän muisti lisätä: ”… arvon Totuusministeri. Ymmärrätte varmaan, että en ole mikään rivikirurgi.”

    ”Eikä KAPTEENI PUHTAUS ole mikään rivisotilas!” 005 huomautti naurahtaen. ”Hän on kauniin narratiivimme pääosanesittäjä! Ja sano jos olet eri mieltä, mutta minun mielestäni pääosanesittäjällä pitää olla pääasiat kunnossa!”

    006 olisi halunnut vain pyöräyttää silmiään ja ähkäistä, mutta hän ei ehtinyt niin pitkälle…

    … kun ”PITÄÄ PAIKKANSA!” kajahti yllättäen heidän takaansa.

    Melkein koko pöytäseurue säpsähti, kun itse Päätutkija potkaisi yksityiskabinetin ovet selälleen ja marssi itsevarmasti sisään labratakin helmat liehuen. Välittömästi tämän kannoilla kiirehti erittäin vihaisen näköinen kenraalinkaartilainen, joka yritti tarrata Päätutkijaa kiinni tämän olkapäästä.

    ”Seis, pysähtykää! Tämä on johtokunnan yksityistilai-”

    Vartijan karjunta keskeytyi, kun luihu tiedemies taikoi takkinsa taskusta nimikylttinsä ja — vastoin kaikkia sotilasohjesäännön pykäliä taikka hyväksyttävän sosiaalisen käytöksen sääntöjä — läimäisi sen tylysti vartijan naamaan.
    ”Äläs hoppuile kloppi, en minä sentään mikään mosa ole! Turvataso 6!”

    Päätutkijan leveästi hymyilevät kasvot kääntyivät viimein pöydässä kohtausta seuranneeseen seurueeseen. ”Hyvää päivää, puhdasveriset veljeni — ja arvon Kenraali! Pääsin viimeinkin hetkeksi pois tunkkaiselta osastoltani tänne Imperiumin sykkivään ytimeen! Ah, sivistys! Voinen kai liittyä seuraan? Yksin on niin ikävä ruokailla!”

    008 kohotti tuntosarviaan pöyristyneenä.
    005 virnisti kahelin keksijän nähdessään.
    006 piilotti äkkiä kasvonsa ruokalistaan.
    001:n tuima katse porautui röyhkeän tutkijan kasvoihin. ”Kai voit…”

    ”Oi, kiitän kohtelijaisuudestanne, Ensimmäinen!” Päätutkija virkkoi ja kumarsi. Kenraalin sanat kuullessaan vartija päästi muristen tiedemiehen menemään ja palasi ovelle.

    008 nousi vaivaantuneesti seisomaan ja rykäisi: ”Khrm. Me emme liene tavanneet ennen — ainakaan nykyisen virkani aikana — arvon…?”

    ”Ah! Päätutkija, Päätutkijan osastolta! Olen kirurgi, neurologi, radioinsinööri, fyysikko sekä keksijä!”

    Päätutkija… kuka? Mikä numero? 008 pohti.
    ”Ööh… Pesäasiainministeri 008. Kunnia tavata”, hän lopulta totesi asiallisesti ja ojensi kätensä. Päätutkija vastasi kättelyyn. 008 hätkähti tiedemiehen yllättävän rautaisesta kädenpuristuksesta.

    ”Hahaa! Päätutkija, kuomaseni! Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin. Miten sinä nyt kolostasi kaivauduit?” 005 nosti kätensä koristeellisen tuolinsa selkänojalle ja virnisti ilkikurisesti tiedemiehelle.

    008 huomasi Päätutkijan välttelevän Totuusministerin katsetta. ”Ilmavoimat tarvitsivat osaamistani jossain… en oikeastaan tarkalleen muista edes missä. Mutta niin! Käyn samalla yliopiston arkistoissa noutamassa pari kansiota ja menen sinne!”

    Imperiumin johtokunnan tasolla melko nuori Pesäasiainministeri kurtisti kulmiaan. Hän oli luullut tavanneensa jo kaikki esikunnan seniorijäsenet. Nimittäin, Päätutkija oli vanha — hyvin vanha. Tämän kasvojen kitiini hilseili iän myötä, ja tämän leukoja ympäröi syvät uurteet. Ministeri arvioi tutkijan olevan kuta kuinkin samaa ikäluokkaa Tohtorin kanssa.

    008 huomasi että Päätutkijan kasvot muistuttivat oikeastaan ylösalaisin käännettyä pisaraa: tällä oli hyvin terävä leuka mutta kupolimainen päälaki. Tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat kippuralle. Hyvin kumara ryhti sai Päätutkijan näyttämään vieläkin vanhemmalta ministerin silmissä, mutta energiaa tiedemiehellä selvästi riitti vaikka ydinsukellusveneelle.

    Päällään tällä oli tomuinen labratakki, jonka alla näytti kiemurtelevan kimppu johtoja aivan kuin köynnöksiä. 008 kurtisti jälleen kulmiaan. Kantoiko tutkija takkinsa alla jatkojohtoa?

    Kabinetin ovi kävi taas, kun tarjoilija asteli tiedemiehen luo. ”Tahtooko arvon tutkija tilata alkupaloja tai juotavaa?”
    ”Kyllä vain! Ottaisin nyt lasin siniviiniä kahdella jääpalalla. Ja sekoita se juoma myös kunnolla!”

    008 siemaisi omaa juomaansa ja vilkaisi kahta muuta johtokuntalaista. Kenraali oli keskittynyt päivälliseensä. 006 taas oli käpertynyt mahdollisimman pieneksi yrittäessään piiloutua ruokalistansa taakse.

    Päätutkijan neonvihreät silmät välähtivät pöydän päähän. Samassa ne suurenivat lautasten kokoisiksi.
    ”TOHTORI?”

    006 lysähti kasaan tuolillaan. Pesäasiainministeri kuuli tämän sadattelevan hiljaa. Lopulta tämä laski listan pöydälle ja hymyili kiusaantuneesti kollegalleen. ”He-hei, Ko-”

    ”Tohtori! Oi, onpa mukava nähdä! Pitkästä aikaa! Mitä, onko aiemmasta kerrasta vierähtänyt seitsemän vaiko kahdeksan vuotta? Mitä teet nykyään? Onko tiedekunnassa tapahtanut mitään jännittävää? Olenko jäänyt paitsi jostain läpimurrosta? Tiedämmekö jo minne auringot laskevat öisin, tai onko maailman sakaroita oikeasti seitsemän? Onko toat poistavaa bioasetta vieläkään keksitty?”

    ”Ööh… en itsekään ole hetkeen käynyt yliopistolla. Mutta ei, ei mitään noin dramaattista ole tapahtunut”, 006 mutisi. Hän vilkaisi Kenraalia ja tämän pöydällä odottavaa kansioita, mutta ei sanonut mitään.

    ”Ai, sääli. Noh, tehkääs vähän tilaa tälle vanhalle fossiilille” Päätutkija naurahti ja änkesi itsensä istumaan Tohtorin viereen niin, että 008 joutui nyrpeästi luovuttamaan hänelle paikkansa. Sitten Päätutkijan ilme kalpeni, kun hän tajusi mitä oli mennyt sanomaan. Hän käännähti hädissään katsomaan Kenraalia ilmeellä, joka muistutti hännälle potkaistua koiraa.

    ”E-en siis yhtään tarkoita että vanhuus tekisi nazorakista jotenkin heikomman, teidän Ensimmäisyys! Te olette ikiaikainen johtaja, Esinazorakein kuolematon perijä, niin! Teidän kroppa on kuin jumalilla, kiistattomasti! Tarkoitin siis että meidän, eh, tiedemiesten kroppa helposti rapistuu iän myötä! Heh heh…”

    Kenraali oli tuijottanut Päätutkijaa ilmeettä koko tämän monologin ajan. Tämä tyytyi lopulta vain murahtamaan. 006 katse harhaili seinän verhoilussa. 005 hekotti hiljaa.
    ”Kyllä! En olisi voinut paremmin sanoa, arvon Kenraali!”

    008 yritti lopulta pelastaa tilanteen tappavalta kiusallisuudelta: ”Päätutkija, mitä olette tehneet uranne aikana? Te… ilmiselvästi olette olleet mukana rakentamassa Imperiumia jo kauan ennen kuin minä olin edes kuoriutunut.”

    ”Ahaa, pitää paikkansa! Itse asiassa minä ja hyvä tohtorimme tässä olimme aikamoinen parivaljakko nuoruudessamme!” Päätutkija naurahti ja suurieleisesti laski kätensä 006:n harteille. Kutonen jäykistyi silminnähden, kun hänen henkilökohtaista tilaansa rikottiin.

    ”Meitä ei pysäyttänyt mikään kun tutkimme yhdessä maailmankaikkeuden saloja! Tohtori laati etelän taivaan tähtikarttoja, ja samalla minä tein mittauksia kupolin ikikalliolle! Sinä kehitit teoriasi protoatomeista samoihin aikoihin kun minä löysin sähkömagneettiset aallot! Hah! Nazorakeille ominaisen tieteen ja kekseliäisyyden avulla jopa luonnon lait taipuivat tahtoomme!”

    Päätutkija pauhasi ääni paatosta täynnä tehden samalla dramaattisia eleitä käsillään. 006:n piti varoa ettei Päätutkija vahingossa huitaisisi tätä silmään.

    ”Anteeksi, en nyt jaksaisi muistella menneitä…” 006 kuiskasi niin hiljaa, että muut eivät kuulleet.

    Mutta vastoin hänen omia sanojaan, pieni pala Päätutkijan nostalgiasta tuntui tarttuvan häneenkin kun Kutonen huomasi vajoavansa ajatuksissaan kauan sitten menneeseen nuoruuteen. Aikaan, jolloin kaikki oli näyttänyt toiveikkaamalta…

    … aikaan, jolloin elämän taakka ei tuntunut niin murskaavalta.

    Kuudes ummisti silmänsä.

    Aallot löivät rantakivikkoon. Nuorukainen suojasi silmänsä aurinkojen poltteelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki taivaan.
    Tuuli lepatti seipään päähän sidottua kangasta. Punainen väri erottui hyvin maahan asti. Vaikka tähti olikin aika rujosti piirretty, se näytti nuorukaisesta ylväältä!
    Nuorukaisen keskittyminen keskustelusta herpaantui, kun hän huomasi jotain. Oppilaista yksi oli jäänyt yksin ryhmän ulkopuolelle.
    … khhz kraah zz z tzk-en nazorak- khrz z tz…
    Vihreä veri valui leikkauspöydän reunan yli.
    Ei… tämä on väärin…

    Kutonen säpsähti. Hän ei saanut kunnolla henkeä.

    ”… kuitenkin saavutus josta olen eniten ylpeä ooon… tämä!”
    Päätutkija veti takkinsa sisuksista kokonaisen lankapuhelimen luureineen päivineen. ”Minä keksin puhelimen! Hahaa! Radioaaltoja hyödyntävä, kaksisuuntainen ja välitön kommunikaattori mullisti nazorakien sodankäynnin täysin!

    ”Oh, niinkö…?” 008 kohensi monokkeliaan. ”Minä luulin että maailman pohjoiset vallat käyttivät välittömiä kommunikaattoreita jo kauan ennen meitä…”

    Tämä huomio sai Päätutkijan hymyn murenemaan. ”Niin, niin… mistä hitosta minä olisin voinut tietää, että joku likainen vortixx oli ehtinyt varastaa keksintöni pariakymmentä vuotta aiemmin!”

    006 nousi äkisti tuoliltaan. ”Anteeksi, minun on nyt poistuttava. Kiitän ajastanne, Kenraali. Ministerit, Päätutkija… voinko poistua?”
    ”Voitte poistua”, Kenraali myönsi.

    006 kumarsi, poimi salkkunsa ja kiiruhti parioville.

    Päätutkija kääntyi tuolillaan ja huusi 006:n perään: ”Hei, Tohtori! Erään potilaani aivoista löytyi aika jännittävä kudosmuodustama. Tahtoisitko joskus vilkaista kuviani siitä? Aivan niin kuin silloin ennen vanhaa-”

    Pariovet kolahtivat kiinni Kutosen perässä.

    ”… Tohtori?”

    ”Tohtori!”

    006 kipitti ravintolasalin halki väistellen tarjoilijoita ja muita upseereita. Hän hieraisi uupumuksesta kivistäviä silmiään. Uusi sukupolvi, Abzumo… hän ei yksinkertaisesti pystyisi käsittelemään vielä Päätutkijaakin…

  • Sonnenrad

    Nazorak-pesä
    Tunti sarastuksen jälkeen

    Arkkiagentti pysähtyi jämerän metallioven eteen hengästyneenä ja tuskin silmäystäkään nukkuneena. Molemmilla puolilla päivystävät barettipäiset kenraalinkaartilaiset käänsivät vain hieman niskojaan katsoessaan häntä kohti. Imperiumin parhaimmistoon kuuluvat jämerät harteikkaat sotilaat oli verhottu kiiltäviin kunniamerkeillä somistettuihin haarniskoihin, mutta käsissään nämä pitivät ladattuja pistooleja.

    ”Arkkiagentti”, toinen korstoista sanoi rouhealla äänellä ja nyökkäsi tätä kohti. 007 nyökkäsi takaisin. Nazorak-hierarkiaan vihkiytymättömästä barettipää olisi vaikuttanut selvästi korkea-arvoisemmalta, sillä valvottu yö, vierailu osastolla vailla nimeä ja pimeän auringon näkeminen olivat imeneet tiedustelu-upseerista kaiken ryhdin.
    ”Onko kenraali paikalla?” hän kysyi.

    ”Kenraalin aamuharjoite on kesken”, sotilas sanoi kuin se ei olisi ollut päivän ensimmäinen kerta. ”Hän on tavattavissa tunnin päästä.”

    ”Hän haluaa varmasti kuulla asiani siitä huolimatta”, Arkkiagentti sanoi ja yritti kaivaa ääneensä kaiken määrätietoisuuden, jonka siinä mielentilassa löysi. ”Ette varmasti tahdo estää häntä kuulemasta uutisia Direktiivi Kuudesta mitä pikimmiten.”

    Molemmat kenraalinkaartilaiset olivat hiljaa muutaman merkitsevän sekunnin. Sitten toinen heistä nosti vasemman yläkätensä aseelta ja painoi nappia oikeaa leukaansa vasten lepäävässä mikrofonissa.

    ”Herra Kenraali. Pahoittelut keskeytyksestä. Arkkiagentti 007 vaatii päästä puheillenne.”

    Oli hetken niin hiljaista, että jopa 007 kuuli etäisen suhinan ja häivähdyksen puheäänestä linjan toisesta päästä.

    ”Ymmärrän, arvon Kenraali. Asia koskee direktiivi kuutta.”

    Hetken aikaa oli taas hiljaista. Linjalta ei vastattu.

    Sitten automatisoitu ovi aukesi kalahtaen kaartilaisten välistä. Arkkiagentti veti tottuneesti oman aseensa esiin ja ojensi pistoolin vartijalle sanaakaan sanomatta. Tärisivätkö hänen kätensä vieläkin? Se johtui varmasti vain väsymyksestä. Sääli, ettei kenraali varmaan tarjoilisi mitään piristävää. Koskaan.

    Agentti marssi sisään kenraalin asuinhuoneistoon. Hän ohitti siististi järjestellyn rivin takkeja ja haarniskoja. 007 kohotti kätensä laiskasti tervehtiäkseen Kenraalin eteisaulan synkkää vartijaa, itse Yöntuojaa, jonka irtonainen pää tuijotti häntä katonrajasta. Massiivisen visorak-kallon kulta oli haalistunut aikojen saatossa, mutta se sai silti kylmät väreet kenen tahansa kitiinikuoreen.

    Miekka, joka oli lävistänyt Yöntuojan kallon vain silmänräpäys ennen, kuin tämä olisi tuominnut taistelun kammottavalla kutsuvoimallaan, lepäsi askeettisella alustalla kahgarakinkallon alla. Arkkiagentti ohitti sen ja kulki tottuneesti makuuhuoneen läpi kenraalin ”harjoitehuoneeseen”, kuten sitä virallisesti kutsuttiin. Niille, jotka eivät olleet syöneet palvelusohjesääntöä aamupalaksi se oli vain ”kuntosali.” Tilanteen epävirallisuudesta huolimatta agentti koputti jämäkästi harjoitehuoneen oveen ennen kuin astui sisään.

    Kliinisen valkeaa valoa täynnä oleva tila täynnä metallista kuntosalilaitteistoa toivotti 007:n tervetulleeksi perällä. Kenraali 001 ei siunannut hänen suuntaansa vilkaisuakaan aamuharjoitteidensa keskeltä. Vuorotellen ylemmillä ja alemmilla käsipareillaan Imperiumin ylin riuhtoi suurta kuormaa lyijylevyjä vaijereiden päässä. Suoritteiden välissä oli hädin tuskin kokonaista sekuntia, kun suurempi ja pienempi kuorma liukuivat toistensa ohi kojeen raiteita pitkin.
    Kenraalin paljas ylävartalo oli jännittynyt monumentiksi puhtauden lajin kauneudelle ja fyysiselle ylivertaisuudelle, ja hän tuijotti eteenpäin päättäväisenä edes vilkaisematta saapunutta Arkkiagenttia.

    ”Arvon Kenraali”, Arkkiagentti aloitti sillä pakollisella alulla, johon kumpikaan heistä ei enää kiinnittänyt mitään huomiota. ”Siniset Kädet”, hän jatkoi hieman hiljempaa, kuin peläten ylimääräisiä kuulijoita jopa täällä. ”Ne löysivät sen. Ne löysivät Direktiivi Kuuden.”

    Kenraali 001 lopetti suoritteensa kesken, mutta ei nostanut katsettaan Arkkiagenttiin. Hetken 007 ehtikin odotella vastausta… mutta Kenraali vain asteli kuntolaitteen teräsrungolle, nappasi sokan irti lyijylevyistä ja lisäsi kuormaan muutaman painon lisää.
    001 asteli täysin tyynesti takaisin matolle ja tarttui uudestaan laitteen kahvoista. Metalli kirskui, kun hän jatkoi harjoitettaan.

    ”Tällä kertaa uskon heidän todellakin osuneen oikeaan”, hieman harmistunut Arkkiagentti jatkoi ja keskittyi hetkeksi kaivamaan nuhjuisesta nahkalaukustaan kiireisesti tulostamiaan terveisiä agenteiltaan toisessa todellisuudessa. Hän otti valokuvanipun käsiinsä ja ojensi sen suoraan Kenraalin eteen.
    ”Nämä tulivat juuri”, hän sanoi ja antoi mustan auringon synkän siluetin puhua puolestaan.

    Kuin valmiiksi hänen löydöksiinsä pettyneenä Kenraali jatkoi suoritteensa loppuun. Pihtihampaat kiristyivät tämän kasvoilla irvistykseen, kun hänen vihreät silmänsä porautuivat suoraan 007:n läpi. Sitten lähes huolettomasti Kenraali laski valtavan kuorman hitaasti maahan ja jätti kojeen kahvat roikkumaan vapaina.
    001 siemaisi pitkään kenttäjuomapullostaan ja tarttui Arkkiagentin ojentamiin kuviin.

    007 oli tuntenut johtajansa tarpeeksi pitkään tietääkseen, että tällä hetkellä tämän hiljaisuus oli vakaan epäuskoinen. Vääriä hälytyksiä löydöksien suhteen oli ollut kymmeniä jo parin viime vuosikymmenen sisään. Hiljaisuutta kesti kuitenkin tarpeeksi pitkään, että Arkkiagentti muuttui itsekin vakuuttuneemmaksi siitä jostain käsittämättömästä, mikä papereilla loisti.

    Kenraali nosti ensimmäistä kertaa katseensa hänen silmäänsä.
    ”Milloin?” tämä kysyi.

    ”He raportoivat kaksi tuntia sitten”, agentti vastasi.

    001 nyökkäsi.
    ”Onko tässä kaikki?”

    Arkkiagentti kaivoi laukustaan vielä lyhyen raportin, joka oli tulostunut kiusallisesti vartioilmoituksiin käytetylle vakiopohjalle. Se sai tekstin tuntumaan vieläkin lyhyemmältä. Hän ojensi sen esimiehelleen.

    VASTARINTA: PUHDISTETTU
    ILMA: HENGITETTÄVÄ
    MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
    PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN

    ”Onko se siellä, missä uskoimmekin?”

    Arkkiagentti nyökkäsi. Kenraali ojensi kuvat takaisin hänelle.

    ”Siinä tapauksessa olemme vihdoin sillä saarella, missä meidän kuuluukin olla.”

    ”Eli…” 007 aloitti selvästi hieman hermostuneena siitä, että se kaikki todellakin saattoi olla otta. ”… mitä seuraavaksi?”

    ”Onko meillä toimiva kommunikaatioyhteys agentteihin?”

    ”Kaikesta päätellen kyllä”, toinen vastasi. ”Vaikka se onkin varsin… epätyypillinen.”
    Hän ei halunnut edes miettiä, miten viestiyhteys toimi. Minkä läpi viestien täytyi kulkea, ja millaisella epäpyhällä laitteistolla yhteys oltiin saatu pystytettyä. Minkään ei olisi pitänyt toimia niin.

    ”Pysykää yhteydessä heihin”, Kenraali sanoi mietteliäänä. ”Ota selvää, mitä voimme mahdollisesti kohdata siellä. Mikä on osasto Sonnenradin tilanne?”

    ”Ensimmäisen joukkueen tyhjentäminen on jo aloitettu”, 007 sanoi epäröiden hetken jopa omaa sanavalintaansa. ”Koko komppania on laskuvalmiudessa huomiseen mennessä.”

    001 nyökkäsi. ”Haluan välittömän ilmoituksen, kun olette valmiina maihinlaskuun.”

    ”Luonnollisesti”, 007 suoristi ryhtiään. ”Direktiivi kuusi on nyt prioriteettini yksi.”

    Se tuntui riittävän Kenraalille ja hän alkoi astella ulos harjoitehuoneesta. 007 otti tämän merkiksi seurata perässä. Hänen johtajansa mielentilan muutoksia oli yleisesti ottaen vaikea arvioida, mutta tämän kaltainen hiljaisuus tarkoitti useimmiten tyytyväisyyttä.
    ”Hyvä”, hän lopulta sanoi. ”Älä kuitenkaan laske vielä Pesän sisäisen valvonnan valmiustasoa. Meillä ei ole varaa horjua nyt. Vähemmän kuin koskaan.”

    ”Vaikea uskoa, että olemme todella näin pitkällä”, Arkkiagentti hämmästeli hiljaa. ”Miten monta väärää hälytystä onkaan ollut?”

    ”Emme tarvinneet kuin yhden oikean”, Kenraali sanoi.
    Joku naiivimpi tiedustelu-upseeri olisi voinut erehtyä luulemaan sitä kohdistetuksi kehuksi, mutta 007 tiesi paremmin.

    ”Saako muu johtoporras tietää tästä?” agentti kysyi. ”Se voisi valaa joihinkin heistä enemmän uskoa mikäli he saisivat kuulla, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin.”

    ”007”, Kenraali sanoi hiljempaa. ”Niitä, joissa ei ole uskoa, ei voi siihen vakuuttaa lupauksilla. Nykyinen salaustaso pysyy siihen asti, kunnes tilanne on kehittynyt tarpeeksi. Olemme lähempänä lopullista voittoa kuin koskaan, mutta vihollinen vastustaa kaikella, mitä heillä vielä on.”
    001 pysähtyi visorakin kallon eteen, joten pysähtyi myös Arkkiagentti. Hetken Kenraali katseli sitä ja uppoutui selvästi muistoihinsa, ennen kuin jatkoi.
    ”Siitä on jo viisi kuukautta, kun Toa Tawa vakuutti meille, että he eivät piilottele mitään. En ylläty, että rapulinnake on rakennettu valheiden päälle.”

    Arkkiagentti ei uskaltanut mainita, että samaa voisi sanoa myös Kenraalin omasta korttitalosta.
    ”Ennen pitkää he sotkeutuvat omiin valheisiinsa”, agentti sanoi. ”Niin heille aina käy.”

    ”Silti, olisi virhe tehdä vielä suorempia siirtoja ennen varmuutta siitä, mitä kaikkea linnan alla odottaa. Tai minkälaisella myrkyllä he hyökkäävät meitä vastaan etelärannikon metsistä.”
    001 hymähti kylmästi katsekontakti visorakin kallon kanssa.
    ”Muistat varmasti Yöntuojan.”

    Ensimmäistä kertaa yön aikana agenttikin päästi ääneensä hymyä.
    ”Yksinkertaisempia aikoja, vai mitä?”

    ”Jos kadun jotain, niin sitä, kuinka nopeasti se kuoli. Paljon hyviä sotilaita menetettiin silloin, kun se avasi taivaat ja kutsui Kuusisaksen. Jos Yöntuoja olisi onnistunut kutsumaan sen myös toisessa kohtaamisessamme, en usko, että kumpikaan meistä seisoisi tässä.”

    ”Ainoa, mitä pystyn ajattelemaan, on miten suurin osa johtokunnasta käyttäisi tilaisuuden ylistääkseen sinua”, 007 myönsi. ”Vaikka en kyllä muista, että olisit päässyt mittelemään minkään isomman kanssa sen jälkeen.”

    ”Mikäli tilaisuus tulee”, 001 korotti ääntään. ”On Rautasiivellä protokolla siitä, että yksi täyslaidallinen on aina valmiina ammuttavaksi Kuusisaksen sairaan ruhon läpi.”

    ”Olettaen, että seuraava kerta ei tapahdu taas Rautasiiven kannella.”

    ”No… uskon, että Amiraali on valmis ottamaan sen haasteen vastaan.”

    ”Se kieltämättä tarjoaisi hänen pikku projektilleen kiinnostavan kenraaliharjoituksen.”

    Kenraali hymähti jälleen. Hetkeksi hän uppoutui muistoihinsa taas, eikä Arkkiagentti kokenut asiakseen keskeyttää häntä.
    ”Sinä päivänä, kun näin Yöntuojan ampuvan maailmaan reiän ja kutsumaan sen läpi kuusisaksisen irvikuvan syömään sotilaitani, ymmärsin että kaikki on täynnä kulisseja. Ei kestänyt kauaa sen jälkeen, että 006 sai valmiiksi raporttinsa eteläisen tähtitaivaan kartoituksesta. Ha, taivaan. Vai pitäisikö sanoa katon. Tietty vain matoralaisen maailmankuvaan sopivaa pitää kiinni joistakin ajatuksista, jotka tiedetään valheiksi. Tunnen pientä voitonriemua, kun näemme, mitä Bio-Klaanin rauhan ja rakkauden kulissin alta hiljalleen paljastuu.”

    ”Tietävätkö he sitä itsekään?” 007 kysyi. ”Jos olen jotakin oppinut, niin olemme taipuvaisia pitämään kiinni kulisseista loppuun asti. Jos sallit minun sanovan, mutta on imperiumimmekin suurimmalle osalle meistä koottu kulisseista, ja silti he uskovat imperiumiin enemmän kuin mihinkään muuhun.”

    001 nyökkäsi.
    ”Ideologia voi olla kulissi, mutta se ei ole valhetta. Kerro minulle, mikä on Toa Tawan ideologia?”

    ”Toa-koodi”, Arkkiagentti vastasi. ”Suuri Henki. Rauha ja rakkaus. Nykyisin heidän luonaan on jopa etelän Athiin uskovia. Matoralaisilla on ideologioita perustelemaan mikä tahansa näkemys.”

    ”Ehkä tuo on se, miten he voivat vain istua päämäärämme tiellä valheiden linnakkeessaan… eivätkä edes näe ristiriitaa.”
    Kenraali 001 laski katseensa Yöntuojan kuolleista kasvoista ja käänsi selkänsä myös 007:lle. Arkkiagentti aavisti, että aika pienelle pysähdykselle heidän molempien päiväohjelmassa oli päättymässä.

    ”Mahtavatko he edes ymmärtää, minkä päällä istuvat”, 007 pohti, mutta vaihtoi pian sävynsä ammattimaisemmaksi. ”Mikäli he ovat jo siellä, Sonnenrad kyllä saattaa heidät ulos.”

    Siitä, miten Kenraali marssi kohti henkilökohtaisia pesutilojaan, päätteli Arkkiagentti, että hänen oli aika poistua.

    ”Jätän tämän sinun käsiisi”, 001 sanoi vielä.


    Osaston ovea vartioi tyylitelty musta auringonkehä. Arkkiagentti oli kulkenut siitä lukemattomia kertoja, mutta milloinkaan symbolin synkät säteet eivät olleet tuntuneet hänestä yhtä konkreettisilta. Paksut metalliovet – ja toisetkin – aukeilivat hänen marssiessa niitä vartioivien tummanpuhuvien vartiomiesten välistä.

    Hän ohitti metallikehikossa riippuvien suurihartiaisten sotisopien rivistön, joihin kytketty johtoviidakko latasi virtaa. Raskaiden haarniskoiden pinta hehkui kirkkaan vaaleansinisinä pimeässä kuin pieni joukko-osasto kummituksia. Mikäli jossain syvällä Nimettömän osaston uumenissa odotti sellainenkin, se ei kuulunut Arkkiagentin toimenkuvaan.

    Se, mitä hän valmisteli… ei omalla tavallaan ollut kovinkaan kaukana siitä.

    Tiedustelupalvelun insinööri ei noussut tervehtimään häntä työnsä parista, vaan jatkoi läpikuultavien letkujen kytkentää mustiin kivääreihin. Toinen tämän kaltainen kalibroi näyttöpäätteensä kanssa erikoisvalmisteisia mustia visiirejä, joiden näkökentän keskelle oli istutettu musta metallinen kehä kuin yksinäinen silmä.

    Kammio kammiolta täynnä 007:n luotettavimpia valmisteli operaation kalustoa. Viimeisessä tilassa odotti kuitenkin sen tärkein osa.

    Jokin osa hänestä oli ehkä jopa kateellinen lasikanistereissa uinuville erikoissotilaille, joiden kapselit reunustivat Osasto Sonnenradin salaista kasarmia. Vilkaisu niihin ei kertonut paljoakaan – uinuvat olennot olisivat voineet kuulua mihin tahansa Imperiumin lukuisista sotilasosastoista.

    Mutta Sonnenradiin ei valittu sotilaita siksi, että he olisivat olleet muita suurempia tai kestävämpiä. Heidät valittiin, koska he olivat hengeltään valmiita olemaan Imperiumin etujoukko taistelussa viimeisestä voitosta.

    Ainakin he saivat nukkua, 007 mietti tarpoessaan tilan läpi. Ja pian he pääsisivät todella uneksimaan.

  • Mustavisiirit

    Nazorak-pesät

    ”Huomio!” huusivat kaksi torakkaa yhteen ääneen ja nousivat seisomaan. He tekivät kunniaa tilaan saapuneelle esimiehelleen.

    ”Jatkakaa”, arkkiagentti 007 totesi ilmeettömänä kävellessään sisään toimistoon. Kaksi toimistohyönteistä hetken epäröinnin jälkeen istuivat alas ja esittivät keskittyvänsä paperitöihinsä. Todellisuudessa he vain vilkuilivat toisiaan hermostuneena ja odottivat kunnianarvoisan tiedustelupalvelun johtajan sanovan jotakin.

    Toimistotorakkaduo ei ollut mikään rodullisen puhtauden ja kunnon soihtu. He olivat hinteliä ja vääräsäärisiä olentoja, joiden vihreät hololasit olivat aivan liian matalalla heidän naamallaan. Tummakuoriset torakat olivat korkealla nazorak-hierarkiassa: arkistoija 019 ja tilastoija 020.

    ”Tulin viidennen vuotisseitsemänneksen raporttia varten”, arkkiagentti kertoi. Hän keskittyi selaamaan suuren kirjahyllyn antimien selkämyksiä sen sijaan, että olisi välittänyt toimistotorakoistaan.

    ”Herra arkkiagentti, kyllä, meillä on se tässä”, 019 aloitti. Hänen äänestään saattoi kuulla ylpeyden, kun hän otti pöytälaatikosta suuren nivaskan paperia, jonka fonttikoko oli pienempi kuin Pesän sananvapaus. Se oli leimattu Imperiumin heptagrammilla sekä tiedustelupalvelun suojaustasolla.

    ”Kuluneen vuosiseitsemänneksen kaikki tiedustelutiedot arkistoituna sekä kronologisesti että aakkostetusti”, 020 jatkoi innoissaan. ”Ja seuraavassa niteessä on totuusministeriön tiedot. Ja tässä pesäasian-”

    ”Kiitän”, 007 vastasi napakasti ja otti ensimmäisen nivaskan. Hän vilkaisi sen sisältöä nopeasti ja nyökkäsi. ”Jatkakaa samoin”, hän totesi. Voi, minkä tyytyväisyyden ja ylpeyden hänen sanansa saivatkaan kahdessa arkistoija-agentissa.

    ”Kyllä, herra arkkiagentti!” he vastasivat.

    007 työnsi koko dokumenttinivaskan paperisilppuriin päästyään käytävälle. Riks riks riks, pienet leuat repivät kappaleiksi arkistoagenttien työn.

    Ei sillä, että siitä työstä olisi ollut mitään hyötyä. Kovin moni ei uskaltanut kyseenalaistaa, miksi kaksi arkistoijaa olisi niin korkealla valta-asteikossa, mutta ne, jotka tiesivät heidän olevan vain hierarkiatäytettä piilottamaan valtionsalaisuus, tiesivät myös, että niillä kahdella torakalla ei ollut Imperiumille mitään merkitystä.


    Arkkiagentti asteli sisään kirkkaaseen kuulusteluhuoneeseen. Työläisnazorak pöydän toisessa päässä loihti häneen pelokkaan vilkaisun. Tummahaarniskaiset vartijat tekivät kunniaa johtajalle. Kuulusteltava tyytyi vain seuraamaan hiljaa, kun mattapintaiseen rintahaarniskaan sonnustaunut hyönteinen asteli rauhallisesti huoneen poikki.

    Tummanruskea nazorak tarttui pöydän toisella puolella odottavan tuolin selkänojasta, siirtäen sitä kauemmas kuulustelupöydästä. 007 istuutui rauhallisin liikkein, jolloin hänen kasvonsa olivat lähes samalla tasolla mekaanikon kanssa. Hänen synkeän musta visiirinsä tuijotti monta sekuntia suoraan työläistä ennen kuin agentti naksautti sen irti ja asetti pöydälle.
    Juipin tuntosarvet vavahtivat hieman, kun hän päätyi tuijottamaan vanhan nazorakin kasvoja.

    Joku muu kuulustelija olisi saattanut pyrkiä mahdollisimman kasvottomana ja uhkaavana, mutta Arkkiagentti luotti aivan eri metodeihin.

    Surkimus, joka pöydän vastapäässä istui varuillansa ja väristen, näytti huomattavasti puhtaammalta ja huolitellumalta kuin arvoisensa lajitoverit kaivoksissa yleensä, seitsemäs pani merkille. Hän vaikutti myös kontrolloivan itsensä yllättävän hyvin.

    Hiljaisuutta kesti kiusallisen pitkään ennen kuin upseeri aloitti sangen ystävällisellä äänellä.
    ”Et vaikuta onnistuneen mitenkään vaikuttavasti elämässäsi, numero 2905.”
    ”Noo”, mekaanikko aloitti epävarmasti. ”Itse olen pitänyt siitä tähän asti.”
    ”Ymmärtänet, ettei elämänlaatusi ainakaan parane viimeaikaisten… erheidesi seurauksena?”
    ”Jos meinaat sitä, kun se yksi vartijatantta halusi ostaa viinaksia, niin hän se uhkasi järjestää minut putkaan!”
    Arkkiagentin huokaisu kuulosti pikemminkin leukojen napsahdukselta. Hän toi pöydälle jotakin alemmista käsistään, joka osoittautui pieneksi taskumatiksi. 007 jätti sen pöydänkulmalle.

    ”Tiedätkö, sinulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus. Mikäli päästäsi olisi pitänyt poistaa jotakin, olisimme jo tehneet sen. Sen sijaan koemme, että päässäsi on jotakin, josta on meille hyötyä.”

    Tiedon poistaminen ei ollut ongelma. Imperiumi oli hyvä tiedon poistamisessa. Ehkä liian hyvä.
    Tiedon hankkiminen oli ongelma. Hänen ongelmansa.

    Vakoojatorakka antoi sanojensa upota hetken.
    ”Onko siellä?”

    Mekaanikko tuijotti hetken tummahtavaa nazorakia. Sitten hän vilkuili hieman epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän katsoi taas vanhan nazorakin silmään.
    ”Ehehe. Riippuu kai siitä, mitä haette…?”
    ”Oletan, ettet tiedä mitään aiemman Jäätutkija 273:n tilanteesta ja/tai sijainnista.” Arkkiagentin ääni oli rauhallinen mutta määräävä.
    Mekaanikko pudisti päätään. ”Enpä ole kuullut hetkeen.”
    ”Meille saattaa tuottaa vaikeuksia uskoa, että sinusta olisi hyötyä. Järjestyksenrikkoja, pikkurikollinen, ja vielä kaiken lisäksi tunnetun petturin ystävä. Kerro minulle, 2905, miksi emme vain tyhjennä/irroita päätäsi?”

    Juippi nojasi kupolikasta selkäänsä enemmän selkänojaa vasten. Hän hengitti syvään hermostuneesti.
    ”En kyllä tiedä. Olen kyllä Imperiumia arvostava työläinen ja haluan palvella maatani. Mutta tuota… sinä ilmeisesti tiedät, kuka olen? Anteeksi jos kysyn, kuka sinä olet?”

    Tiedustelupalvelun johtaja arvioi hetken vankiaan. Työläinen säröilee, hän pani merkille ja päätyi tarttumaan pieneen, orgaanisesti muotoiltuun pulloon ja ojentamaan sen pöydän toiseen päähän.
    ”En usko sillä olevan kannaltasi merkitystä”, 007 vastasi. ”Mutta voit kutsua minua Arkkiagentiksi.”
    ”Hmm, selvä…” Juippi totesi, tuijottaen epävarmasti Arkkiagentin ojentamaa juomaputelia.
    ”Juo toki”, silmäpuoli jatkoi. ”Ymmärsin, että sinulla on tietty… arvostus tällaisia aineita kohtaan.”

    Juippi tuijotti hetken silmäpuolta, sitten taskumattia.
    Arkkiagentti tuijotti, kun arviolta puolet pullon sisuksista hävisi työläisen kurkkuun.
    Se tuntui liian helpolta.

    Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen mustahaarniska jatkoi kuulustelua.
    ”Totesit hetki sitten olevasi ’Imperiumia arvostava työläinen’ ja ’haluavasi palvella maatasi.’ Mitä mieltä olet näistä väitteistä?”
    ”Noo, Pesän miliisi on kieltämättä aika kumaun ahterista, ja ruoka on pahaa. Elokuvat toisaalta kyllä menettelevät.” Juippi totesi välittömän rehellisesti.
    ”Totesit hetki sitten, ettet ole tavannut entistä Jäätutkija 273:aa ’hetkeen’. Kykenetkö kertomaan hänen suunnitelmistaan, sijainnistaan tai tilanteesta jotakin, jonka jostakin syystä jätit äsken mainitsematta?”
    ”273 puhui, kuinka Pesän yhteiskuntarakanne on retuperällä ja halusi poistaa puhtausvainot. Hän ei pitänyt esimiehistään juurikaan. Toisin sanoen haluaa parantaa maailmaa. Hän on hieman sellainen hippi. Tosin hänen tilanteestaan en tiedä ilmeisesti sen enempää kuin arvon Arkkiagentti itsekään.”

    Lievä pettymys käväisi upseerin kasvoilla. 2905 näytti järkyttyneeltä omista kommenteistaan.

    ”Ikävää”, tiedustelu-upseeri vastasi, ja jätti huoneen jälleen hetken hiljaisuuteen.

    ”Vielä yksi asia ystävästäsi”, hän lopulta puhui. ”Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan sinun henkesi ja hänen unelmansa väliltä… kumpaan luulet hänen kallistuvan?”
    Mekaanikko mutristeli suutaan. Hänen täytyi laittaa molemmat käsiparinsa puuskaan ja raapia leukaansa. Lopulta hän vain kohotti kaikki kätensä leveästi ilmaan ja pudisteli päätään, tietämätön ilme kasvoillaan.

    ”No”, silmäpuoli sanoi. ”Kenties tulemme saamaan kysymykseen vielä vastauksen”, hän lausui, nousi tuolilta ja kääntyi lähteäkseen.

    Juippi kohotti kaulaansa katsoakseen Arkkiagentin loittonevaa selkää. ”Öh, hei! Mitäs minulle nyt tehdään!?”

    Ovi sulkeutui Tiedustelupalvelun johtajan takana, ja hänen mukanaan tilasta lähti myös vartijapari.


    ”Hän ei tiedä mitään, mistä olisi hyötyä kadonneiden jäljittämisessä”, Arkkiagentti kertoi esimiehelleen.

    ”Miten aiot edetä hänen suhteensa, 007?”

    ”Pidämme hänet lukkojen takana. Mikäli paljastuu, että entinen 273 on elossa, voimme käyttää työläistä panttivankina.”

    ”Mikäli koet sen tarpeelliseksi”, Kenraali vastasi. ”Vielä muuta?”

    Arkkiagentti mietti hetken sanojaan.
    ”Meillä on havainto harhailleesta nazorakista Lehu-Metsän tienoilla. Samalta päivältä, jolloin menetimme yhteyden tiedustelupartio 376:n. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että alueelta löytyy jonkinlainen rappeutunut yhteisö, jonka jäsenistö koostuu entisistä Bio-Klaanin jäsenistä.”

    ”Odotatko kapinallisen hakeneen suojaa heidän luotaan?”

    ”Se on mahdollista. Pyydän lupaa selvittää asian aseellisella iskulla.”

    ”Kohde sijaitsee hyvin lähellä Linnoitusta”, Kenraali totesi. ”Mikäli Bio-Klaanin Ilmalaivasto suorittaa intervention, emme voi taata ilmatukea.”

    ”Interventiosta ei ole pelkoa”, Arkkiagentti vastasi. ”Emme aio herättää huomiota.”
    Sitten hän muisti yliagentti 720:n toimintametodit.
    ”Tai mikäli herätämme, tulemme ainakin suorittamaan operaation nopeasti.”

    Nopeasti. Toisin kuin esimerkiksi Koodi Sinisen, joka oli viivästynyt dramaattisesti.


    Nazorakien tiedustelupalvelun torakanverkko kattoi noin puolensataa BRCA2-kameraluotainta, joista pääosa partioi jatkuvasti eteläisillä alueilla. Arkkiagentin makuun liian moni niistä oli alistettu Merivoimien sukellusjoukkojen alaisuuteen vahtimaan kauppaliikennettä.
    Sodan aikana Salainen palvelu oli menettänyt kourallisen lähettimiä. Yksi räjäytettiin sen päädyttyä Klaanilaisten käsiin kuukausia sitten. Saaren eteläosissa kyseisiä laitteita oli myös pudonnut, yleensä viimeisenä havaintonaan tulivasama.

    Järjestelmä olisi voinut olla modernimpikin. Jokaisella luotaimella oli pilotti Vuoren tiedustelutukikohdissa, ja ne kykenivät kolmen vuorokauden yhtämittaiseen toimintaan ennen kuin ne piti tuoda ladattaviksi. Kuva-ja äänidata kärsi huomattavasti BRCA2-laitteiden pakollisesta pienestä koosta – kameroiden kantama ei ollut hyvällä säälläkään kovin montaa sataa metriä.

    Asiaan oli tulossa muutos.

    Muutoksen nimi oli Metastaasi, ja se lepäsi mahtavana hangaaritasanteellaan Vuoren koillisrinteellä. Arkkiagentti asteli metalliportaita ylös tasanteelle, jota pieksi jäätävä kylmyys. Hanki oli rinteillä jo lähes metrin.

    Seitsemänkymmentä nazorakia olivat järjestäytyneet neliöihin suuren ilmalaivan eteen. He olivat tutkijoita, vakoojia, teknikkoja ja pilotteja, mutta kaikilla oli yhtä lailla Tiedustelupalvelun musta haarniska ja visiiri.

    ”Herra Arkkiagentti, Metastaasin miehistö valmiina laukaisuun”, asteli teknikkokapteeni 305 kunniaa tehden eteenpäin. Hänen kuorensa oli vaaleaa kuin etelänmerten hiekka.

    ”Kiitos”, 007 vastasi. ”Määrää heidät asemiinsa.”

    Tiedustelututkija, joka aluksen päällikkönä toimi, antoi määrätietoisen käskyn, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin. Miehistö tiesi tehtävänsä ja paikkansa astellessaan suuren, tummanpuhuvan ilmalaivan sisuksiin.

    Arkkiagentti oli saanut useita protesteja nimitettyään tiedemiehen aluksen kapteeniksi, mutta niin kauan kuin ne eivät tulleet Amiraalilta tai Kenraalilta itseltään, hän ei välittänyt. Hän oli uransa aikana huomannut, että toisinaan se tehtävä, johon yksilö kasvatetaan, on resurssien haaskaamista. Jotkut yksilöt ovat saaneet geneettisessä arpapelissä synnyinosaansa paremmat kortit, ja 305 oli ollut yksi niistä. Hän oli loistava insinööri, mutta myös erittäin tehokas johtaja. Eikä vain sotilaallisen järjestelmällisyytensä takia, vaan kykynsä inspiroida kaikenarvoisia alaisiaan.
    Se oli melkein yhtä hyvä tapa lisätä yksilöiden tehokkuutta kuin motivaatioferomonit.

    ”Teknikkokapteeni, puhu minulle”, 007 määräsi seuratessaan toimintaa aluksen ympärillä.
    ”Ankkuroidumme valokiveen AZ4 saaren etelärannikon yläpuolelle. Kierrämme ensin kaukaa pohjoisesta häivetilassa, ettei vihollinen saa tietää olemassaolostamme”, vaaleamusta nazorak selitti suunnitelmaa, jonka oli käynyt läpi satoja kertoja.
    Metastaasin olemassaolo oli yksi niistä monista Imperiumin salaisuuksista, joista edes kovin moni johdosta ei tiennyt. Ei siksi, että siitä tietäminen olisi ollut haitallista kenellekään, vaan siksi, ettei tiedonpalanenkaan laitoksen olemassaolosta livahtaisi ulkopuolisten käsiin. Ilmalaiva oli aseistettu hyvin kevyesti, eikä kykenisi puolustautumaan oikeaa hyökkäystä vastaan.

    ”Te siis saitte aurinkojärjestelmän toimimaan?”
    ”Kyllä, saamme virtaa suoraan valokivestä. Voimme pysyä ilmassa käytännössä ikuisesti, kunhan vain saamme elintarviketäydennyksiä.”
    ”Mihin kameraratkaisuun päädyitte lopulta?” 007 kysyi hyväntuulisena.
    ”Meillä on kaksi 78-senttistä putkea ja kuusitoista 39-senttistä, 360 asteen suunnattavuudella ja yöominaisuuksilla. BRCA2-verkon keskus on myös siirretty ylös.”
    ”Voitte vetää puolet luotaimista ylös muutostöitä varten välittömästi kun olette valmiita.”
    Teknikkokapteeni nyökkäsi.
    ”Voitte nousta”, Arkkiagentti totesi lopulta. Hän tunsi ruumiinlämpönsä laskevan epämiellyttävästi tasanteella oleilusta. ”Na Zora!” hän toivotti, tosin vailla sitä aatteen paljoa jolla toiset sen huusivat. ”Onnistukaa.”
    ”Na Zora!” 305 vastasi tervehtien.

    Arkkiagentti seurasi, miten ilmalaiva lähti nousuun. Mustan ja tummanvihreän värinen alus oli Imperiumin uusin ja kehittynein ilma-alus. Sen määrärahoitus oli ollut jäätävä kamppailu Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta lopulta Kenraali oli aina kallistunut Tiedustelupalvelun kannalle.

    Suuren mustan kupolin alla levisi tusina vihreitä siivekkeitä ja orgaanisia kapseleita, joista avautuisi ylhäällä silmiä ja korvia imperiumille. Alapinnasta sojotti myös antenneja ja vastaanottimia, joilla Metastaasi olisi jatkuvassa yhteydessä niin Pesään kuin kaikkiin luotaimiinkin. Osa niistä oli osa aluksen koodinmurtojärjestelmää radiokuuntelua varten.

    Sadassa metrissä alus aloitti katoamisensa, kun häivelaitteisto kytkettiin päälle. Tasanteella oli enää joitakin huoltotorakoita purkamassa lähtötelineitä ja siirtelemässä niitä sisätiloihin raputrukeilla. Arkkiagenttikin poistui jäätävältä vuorenrinteeltä takaisin maan alle.

  • Perhearvot

    Puhtauden pesä

    https://www.youtube.com/watch?v=EtPUPxiX-Og

    Jos Punaiselta mieheltä kysyttiin, oli pöytä hänen ja hänen keskustelutoverinsa välissä liian pitkä.
    Jos Kenraali 001:ltä kysyttiin, olisi se saanut olla pidempikin.

    ”Hyvä tavata pitkästä aikaa, Kenraali.”
    ”Vai niin.”

    Ovenpuoleisella seinällä seisoi matemaattisen tarkka rivistö kenraalinkaartilaisia imperiumin uusimpien ja tappavimpien aseiden kantajina. Zamor-karbiinit ojossa pistin edellä kattoa kohti nuo sotilaat tuijottivat vastapäistä seinämää elottoman oloisina. Kenraalinkaarti hylkäsi lieskan ja liekin päivinä Ensimmäisen vain käskettäessä.

    Avde antoi hymyilevän katseensa levätä rivistössä hetken ennen kuin käänsi hitaasti päätänsä taas Ensimmäiseen.
    ”Meillä on hieman erilainen käsitys kahdenkeskeisestä keskustelusta, Kenraali.”

    ”Niin on.”

    Hiljainen tuhahdus hyönteisleukojen välistä. Mikään keskustelu Punaisen miehen kanssa ei ollut kahdenkeskeinen. Se oli ensimmäinen asia, jonka Puhtaiden esikoinen oli liittolaisestaan oppinut. Mutta hän ei jäisi tälle huonommaksi. Katse hiljaa yhä matoralaisessa 001 nosti kätensä ylös pöydän kiiltävän tummasta pinnasta ja lähetti yhdellä heilautuksella kaartilaiset ulos. Sekuntiakaan he eivät harkinneet.
    Jos Kenraali halusi kohdata tuhatsilmäisen luonnottomuuden yksin, he eivät vastustaisi. Sota oli karsinut kaartista ne, joilla oli omia mielipiteitä ja intohimoja. Vain puhtaimmat jäivät.

    ”Onko nyt parempi?”

    ”Huomattavasti, ystävä.”

    ”En ole ystäväsi”, kenraali murahti. ”Kukaan täällä ei ole.”

    ”Ikävä kuulla. Onko kukaan sinun ystäväsi, Kenraali?”

    Hyönteissilmän kitiiniluomi nyki. Punaisen kanssa jokainen keskustelu oli peli. Avde käänsi jokaisen sanan aseeksi tavalla, jota kenraali kyllä arvosti. Ja tavallaan hän silti halusi heittää punaisen kääpiön toukille aina kun se tapahtui.

    Nyt oli kuitenkin hänen siirtonsa.
    ”Minulla ei ole ystäviä, Avde. Se on valinta. Minulla on perhe.”

    Napakymppi. Tämä nostatti Punaisessa miehessä hämmennystä, jota edes ikivirnuileva matoralainen ei saanut piiloon. Hämmennystä, joka sai torakkakenraalissa aikaan voitontunteen.
    ”Perhettä ei valita, Avde. Perheeseen synnytään.”

    Perhe, Kenraali?” matoralainen kurtisti yllättyneenä kulmiaan.
    ”Oletko yllättynyt, Avde?” 001 hymähti hiljaa. ”Siitä, että minunlaiseni käyttää tuota sanaa?”

    ”Siitä, että kaltaisesi edes tuntee sen”, suu sinisessä naamiossa kuiski. ”Minua kutkuttaa, että yleensä puhut kansakunnan tai valtion puolesta… mutta nyt sinulla on perhe?”

    ”Ne ovat minulle yksi ja sama. Ne ovat kielessämme yksi ja sama. Älä luule, että olen heittäytynyt tunteelliseksi, Avde – perhe on yhtä Imperiumin kanssa. Se on minulle kaikki kaikessa, ja jokainen sotilaani on osa perhettä. Jokainen heistä kuolee imperiumin vuoksi.”

    ”Oletko itse valmis kuolemaan perheesi vuoksi?”

    Synkeä hyönteispää nousi niin, että sen kantaja katsoi Punaista miestä leukojensa alta.
    ”Ratas koneistossa. Ilman sitä eivät muut rattaat pyöri. En aio tulla korvatuksi heikommalla rattaalla, Avde. Jos minä kaadun jonain päivänä, kaatuu Imperiumikin. En salli sitä… enkä kuvittele sinun ikinä ymmärtävän.”

    ”En kuvittele itsekään”, Avde hymyili ja antoi katseensa vaellella mietteliäästi. ”Ajattelutapasi on tavallaan kaunis. Olen yllättynyt. En vain voisi kuvitella, että perhe voi toimia siten, että sen pää lähettää sisaruksensa kuolemaan.”

    ”En lähetä heitä kuolemaan. Lähetän heidät tappamaan.”

    ”Kuinka monta vuosikymmentä olet hionut tuota sotilaallista retoriikkaa, 001? Se hurmaa minut kerta toisensa jälkeen. Kuinka monta vuotta on vaatinut hioa noin virheetön ilmeettömyys, ja tarvitseeko sinun enää edes yrittää pitää sitä yllä? Oletko alkanut uskoa siihen jo itsekin?”

    ”Uskon siihen”, sanoi jäinen hyönteisääni, ”koska se on totta, Avde.”

    ”Totta kuin Totuusministeri 005:n sanat voitoistasi?”

    ”Hah. Jos voit elää sellaisessa maailmassa, jossa totuuksia on vain yksi, olet naiivimpi kuin olen koskaan kuvitellutkaan.”

    ”Totuuksia on vain yksi, Kenraali. Tiedän sen, koska olen katsonut siihen”, matoralainen sanoi haltioituneena. ”Ja sinäkin… noh, tiedät, että totuuksia on vain yksi, mutta sinulle se vain sattuu olemaan totuus, jonka voit päättää.”

    Syvä hiljaisuus. Molemmat antoivat toisensa vastauksen olla, vaikka kumpikaan ei sitä hyväksynyt. Vain pesä sykki painokkaasti piskuisen hetken.

    ”Olet kummallinen pieni mies, ja huvitat minua”, sanoi 001 ilman huumorin teeskentelyäkään. ”Mutta en kutsunut sinua siksi. En anna aikaani narreille…”

    ”En yllättynyt. Miksi kutsuit minut?”

    Vanhan sotilaan tummat sormet puristuivat pöydän pintaa vasten.
    ”Koska en luota sinuun.”

    Avde näytti synkeän pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. ”Sääli. Miksi et?”
    ”En luota kehenkään, joka ei kanna vertani… tai jota en voi ostaa. Ja sinua en ole koskaan voinut ostaa. Kerro minulle, miten ostaa mies, joka ei halua mitään materiaalista?”

    ”Se, minkä haluan on hyvinkin materiaalista. Et vain usko siihen.”

    ”Sinä et halua sotia tätä sotaa”, 001 sylki.

    ”En yritä väittääkään muuta, Kenraali.”

    ”Miksi sitten edes istut siinä?”

    Avde hymyili niin rehellistä hymyä, että se peitti allensa rehellisyytensä syyt.

    ”Kuvittele, jos voisit saada rauhan yhdellä kuolemalla. En usko että näet ikinä, miksi kukaan niin tekisi, mutta yritä edes kuvitella. Yksi kuolema, joka estäisi tuhansia, miljoonia jälkeisiään. Eikö se olisi kunniallinen teko? Niin minä tämän sodan näen. Samassa suhteessa siihen, mitä on tulossa. Sota, joka päättää kaikki jälkeisensä ennen niiden alkamistakaan. Verenvuodatus, joka pysäyttää paljon itseään pahemman. Eikö se olisi kaunista?”
    Kenraali 001 ei vastannut, eikä Avde sitä häneltä odottanutkaan.
    ”Tietenkin saatan olla vain idealisti, Kenraali.”

    ”Niin olet”, sanoi ääni, jonka suusta ’idealisti’ olisi kirosana. ”Enkä ymmärrä, miksi haluaisit sellaisena työskennellä kanssani.”

    ”Luuletko, että päämäärämme sulkevat toisensa pois?” Avde kysyi. ”Voin vakuuttaa, että silloin et ymmärrä päämäärääni. Voi, kuinka helppoa olisi, jos maailma olisi vain musta ja valkoinen. Hyvät olisivat hyviä ja pahat pahoja…”

    ”Olisivat?”, 001 tokaisi karheasti kuin yrittäen esittää huvittunutta. ”On me ja ne. Toivon omaksi parhaaksesi, että olet meitä.”

    ”Mielipide, joka sinulle sallittakoon. Mutta minun laudallani on musta, valkoinen ja punainen, ja sekin on vain yksinkertaistusta. Kaikki valkoisetkaan eivät ole oikeastaan samalla puolella.”

    ”Niinpä, Punainen”, Kenraali puristi kouransa näkyvästi nyrkkiin. Aika jonka hän oli halunnut tähän keskusteluun varata oli ylitetty jo kolmesataa sekuntia sitten. ”Olemmeko me samalla puolella? Mitä olet tuonut minulle Arsteinisi koneiden lisäksi? Strategisia ohjeita?”

    ”Lähetin myös Miekkapirun siipirikkona luoksesi, Kenraali”, shakkimestari sanoi nöyränä.

    ”Niin. Teit sen epäonnistumalla Miekkapirun tappamisessa. Ja hänen rekrytoimisensa osaksi puhtauden armeijaani jäi kokonaan omille sotilailleni… enkä voi olla miettimättä, jätitkö eversti Ämkoon henkiin vain omia tarkoituksiasi varten.”

    Punaisen miehen punainen katse loisti pöydän yli samaa totuttua vaivaannuttavaa rehellisyyttä hehkuen.
    ”Et usko, että minäkään ajattelisin niin pitkälle, Kenraali. Pelaan vain niillä nappuloilla, jotka minulle annetaan.”

    ”Kuten hänellä?”

    ”En voi sitä kieltää. Mutta käyttäisinkö häntä sinua vastaan, tai voisinko edes? Kenraali, en ole vain loinen lihassasi. Voimme elää symbioosissa, kuten olemme tähänkin asti eläneet.”

    ”Siksikö sinä tätä kutsut? Imbesilli leipuri ja kuollut makuta ja zyglak toivat minulle edes armeijan. Missä sinun armeijasi on? Oliko se kenties polttamassa viidakkoa? Niittääkö se mainetta Nui-Koron kentillä? Miten kuvittelet, että antaisin mielipiteillesi arvoa osana tätä liittoumaa, jos et edes sodi sotaa sotilailla?”

    ”Kenraali hyvä, toiset armeijat eivät hyökkää linnakkeisiin”, Avde kuiski tyytyväisenä. ”Toiset armeijat hyökkäävät mieliin.”
    001 ei sanonut siihen mitään.
    ”Tulet kyllä huomaamaan minun armeijani marssin, kun on sen aika… ja voin kertoa, että se marssii jo. Se marssii paikoissa, joista en voi sinulle kertoakaan. Sinä jos joku tiedät näkymättömien sotilaiden tärkeyden. Pelko on suurin aseistasi. Vai etkö väitä, että sillä tapaa kaitset perhettäsikin?”

    Ja hyönteisen katse oli terävä kuin hänen ikivanha sapelinsa.

    ”Eikä se ole halventamista, Kenraali. Ihailen tapaa, jolla olet istuttanut itsesi sotilaidesi mieleen. Me teemme aivan samaa asiaa. Vaikkakin… sinä valheilla, minä totuudella. Silti välillä tuntuu, että minullakin olisi sinulta opittavaa.

    He kuolisivat vuoksesi, Kenraali, ja ovat varmasti kuolleetkin. Kuolevat tälläkin hetkellä jossain tuolla, metsissä tai merellä. He eivät pidä sinua veljenään, ja miksi pitäisikään? He pitävät sinua jumalana. Enkä tiedä, voinko syyttää sinua perheellesi valehtelusta, jos uskot siihen oikeasti itsekin.”

    Tuijotus oli virittynyt kuin pöydän yli suunnattu varsijousi.

    ”Yhdellä sormien napsautuksella saisit kenraalinkaartisi hiljentämään minut, eivätkä he kyseenalaistaisi. Minä kunnioitan sinua – jopa sitä sinua, joka valheiden takaa paljastuu. Tunnet mielenhallinnan voiman, vaikka et Nimdaan uskokaan. Elät ja hengität kontrollia. Parsit kokonaisen kansakunnan nukketeatteriksesi, ja olen vaikuttunut siitä. Sinun kaltaisesi kädessä sirut kirjoittaisivat todellisuuden uudelleen. Sen verran olet isältäsi perinyt.”

    ”Minulla ei ole isää”, 001 sanoi hiljaa.

    ”Niin… jos noin haluat sen muotoilla. Minulla on, tietyssä isyyden merkityksessä”, Avde sanoi hiljaa, ”ja ’isäni’ työnsi minut polulle, jota nyt kävelen. Siinä taidamme olla samanlaisia, 001… emmekä kumpikaan voi lopettaa, sillä tuo polku on kaikki, mitä meillä on.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Kiitos mielipiteestäsi”, hyönteismies punaisessa viitassa sanoi laskien koko kyynärvartensa pöytää vasten. ”Poistu.”

    Avde ei sanonut vastaan. Hän nousi tuoliltaan ja käveli rauhallisin askelin oviaukolle. Ennen siitä astumistaan hän kääntyi Allianssin johtajaa kohti ja katsoi tätä vielä pitkään nyökäten kunnioittavasti. 001 ei katsonut takaisin.

    ”Haluan todistaa, että olemme ystäviä, Yksi. Haluan todistaa, että meillä on sama polku. Iskin jo särön vihollistesi yhtenäisyyteen. Pian rikon sinulle heidän hyveistään toisenkin.”

    ”Tuletko nauttimaan siitä?” 001 kysyi tunteettomasti.

    ”Jatkan polkua, jolle minut työnnettiin. Jonka siksi valitsinkin. Se on velvollisuuteni.”

    Mutta tuletko nauttimaan siitä?” hyönteisupseeri korotti ääntään.

    Punaisen ilme oli synkeän rehellinen.
    ”En. En tule.”

    ”Siinä taidamme olla erilaisia”, hyönteisen hampaat kiristyivät, ”Avde.”

    Matoralainen nyökkäsi. Punainen mies oli hetkessä poissa ja jälleen kerran Ensimmäinen oli yksin. Hän nosti pöydällä olevan kätensä ylös ja hieroi suurta otsaansa. Avden poistuttua jyskytys oli taas pinnassa, ja se toi mukanaan kivun silmien välissä. Mihinpä se olisi kadonnutkaan.

    Kenraali, en ole vain loinen lihassasi.

    001 nousi tuoliltaan. Puhtauden kieli kaikui äreänä huoneessa.

    Polvenkorkuinen saasta.

    Torakka veti haarniskansa rintapanssarin raosta esiin mustan metallilaatikon ja napautti ruoskamaisella heilautuksella esiin sen valtavan antennin. Hyönteissormenpäät rullasivat metallista valintakiekkoa kunnes taajuus asettui.

    ”008, pesäasiainministeriö.”
    ”008.”
    ”Herra Kenraali!”
    ”Pääesikunta, huone 11Z. Nyt.”
    ”… sain, herra kenr-!”

    001 sammutti laitteen.
    Juuri nyt ”nyt” tarkoitti nyt. Kenraali laski päässään sekunteja tilan oven seuraavaan aukeamiseen. Niitä ehti kulua tasan 328 ennen kuin hengästynyt ministeri rämähti monokkeli huurussa sisään.

    ”Herra Kenraali!” nahkatakkinen kalpea hyönteinen huudahti sotilastervehdykseen ponnistaen.

    ”Lepo. 008, hanki Amiraali 002:lle kuljetus ja majoituspaikka seuraavaksi kahdeksi vuorokaudeksi esikuntatiloista.”

    ”Sain… ja herra Kenraali, voinko… voinko puhutella?” pesäasiainministeri kysyi ja nosti esiin mukanaan tuomaansa tuhtia asiakirjakansiota.

    Uudelleensijoituksia. Ravinnonhankintaa. Rakennusinvestointeja. Ensimmäinen katsoi paperipinoa pitkään.

    Et”, kuului ääni jolla määrättiin pommituksia.

    008 veti syvään henkeä ja nielaisi. ”… herra Kenraali, voinko poistua?”

    ”Ulos.”

    Käsky kävi. Pesäasiainministeri 008 oli ulkona tilasta kahdessa ja puolessa sekunnissa. 001 kyllä tiesi. Hän oli hyvä laskemisen kanssa. Hän oli aina ollut. Niin pyöritettiin valtakuntaa.

    Jyskytys päässä oli joskus sillä tapaa hyvä. Se oli hänen viisarinsa.
    001 oli oppinut jo aikaisin, että sen iskujen väliin mahtui lähes kokonainen sekunti. Sillä sekunnilla hän rytmitti elämäänsä. Taistelukentällä siihen mahtui sata kuolemaa. Tohtori 006:lla oli kuulemma lääke, joka veisi kyllä kivun pois, mutta tuskin jyskettä.
    Eikä 001 olisi sitä halunnutkaan. Hänen suonissaan ei saisi kiertää mikään muu kuin hänen oma verensä.

    Oli Avde ollut oikeassa yhdestä asiasta. Hänelläkin oli jotain, josta pitää kiinni.

    Mutta siitä ei hän ikinä antaisi kunniaa millekään isälle.

  • Tuhkasinetti

    ”Hän sanoi nähneensä kaiken”, Guardian sanoi mietteliästäkin mietteliäämmällä äänellä. ”Hän ei voinut puhua mistään muusta kuin Ämkoosta.”

    ”Olikohan hän Ämkoon seurassa kun kaikki tapahtui”, Enki jatkoi kurtistaen kulmiaan. Sitten Enki kumartui hieman lähemmäs potilaan kasvoja. ”Kuka sinä edes…”
    Kuului jokunen pakotettu yskäisy ja potilas avasi silmänsä arpeutuneen mahiki-naamionsa takana.

    ”Meneur”, matoran sanoi väsyneellä äänellä, jonka Enki tunnisti oitis. ”Nimeni on Meneur.”
    Enki tuijotti toipilasta hieman hämmästyneenä suoraan silmiin. Guardian tunsi itsensä erittäin ulkopuoliseksi kahden le-matoranin katseenvaihdon aikana, rykäisi sitten ja sanoi:
    ”Ilo nähdä, että olet tajuissasi. Huomaan, että kykenet puhumaan. Haluatko jatkaa siitä mihin jäit?”

    Mahiki-kasvoinen veljeskuntalainen käänsi katseensa hitaasti puhuneen adminin tykö. Meneur katseli Guardiania hetken jokseenkin arvioivan näköisenä, hengitti hetken syvään ja nyökkäsi sitten.

    Matoran puhui pitkään ja hartaasti. Se selitti surumielisellä äänellä olleensa paikalla kun eliittinazorakin kanssa käydyn kamppailun jäljiltä heikko Ämkoo oli jättäytynyt nazorakeille vangiksi ja vaatinut neuvotteluja. Saaren rannalla oltiin Meneurin kertoman mukaan käyty hyvin lyhyt neuvottelu, jonka päätteeksi Ämkoo oltiin lyöty kahleisiin ja viety nazorakien ilmalaivaan.

    Mutta siinä ei tietenkään ollut kaikki.

    Koskapa olisi.

    Bio-Klaani, linnoituksen piha

    Pieni varpusparvi säikähti lentoon, kun illuusion naamiota kasvoillaan kantava le-matoran asteli hitaasti linnoituksen pihamaata pitkin. Pienen vihreänmustan soturin liikkeistä paistoi kipu ja tuska.

    Meneuriksi itseään nimittänyt matoran oli jo päässyt pois Klaanin sairasosastolta, mutta hän ei silti ollut vieläkään täysin toipunut Viidakkosaaren taistelussa saamistaan haavoista ja ruhjeista. Tuon tuosta joutui matoran pysähtymään hengähtääkseen, vain jatkaakseen sitten hidasta mutta päättäväistä matkaansa kohti erästä linnoituksen monista puistoista. Tumma veri paistoi matoranin rintakehän ympärille käärittyjen siteiden läpi, ja soturin kaulalle revennyt syvä haava oli vähällä revetä auki tikeistään. Matoran kuitenkin tiesi, että häntä tarvittiin muualla. Sairaslevolle ei ollut aikaa.

    Veljeskuntalainen vähät välitti vastaantulijoiden oudoista ja epäilevistä katseista. Klaanin matoranit olivat aina pelänneet Ämkoon veljeskuntalaisia. Miekkapaholaisen puolenvaihdon myötä olivat viidakkosaaren vihreät miehet muuttuneet Klaanin kansalaisten silmissä vieläkin epäilyttävimmiksi, eikä matoran voinut syyttää saaren asukkaita saamistaan reaktioista. Epäluuloisuudelle oli hyvä syy.

    Mahiki-kasvoinen kohotti katseensa ja huomasi, että häntä vastaan harppoi kaksi tämän veljeä. Rau-kasvoiset le-matoranit kumarsivat kevyesti ystävälleen, ja sitten toinen heistä tarttui ruhjottuun toveriinsa.
    ”Ibra, Raham”, matoran puhutteli veljiään. ”Ilo nähdä teitä.”
    Kaita-kolmikon entiset jäsenet nyökkäsivät vastaukseksi.

    Matka kävi hitaasti, mutta lopulta matoran-kolmikko pääsi perille linnoituksen laidalla sijaitsevan pienen puistoalueen tykö. Veljeskuntalaiset astelivat varovasti harmaantuneelle nurmelle jatkaen matkaansa pienen lammen ohi, kapean hiekkatien yli ja lopulta paksuna kasvavan vanhan tammen juurelle. Nälkäinen orava seikkaili puun yläosissa havisuttaen sen lehtiä. Pilvisellä taivaalla soi kyyhkyn kujerrus.
    ”Löysimme sen täältä”, Raham puhui ja viittoi puun toiselle puolelle. ”Kaivoi onkalon yhdessä yössä, eikä suostu poistumaan sieltä.”
    Kolmikko kiersi puun toiselle puolelle. Silloin he näkivät maahan kaivetun valtavan kuopan, joka näkyi muuttuvan käytäväksi ja jatkuvan syvälle maan alle. Kaivaja oli repinyt puun juurakon tieltään, ja onkalon suuaukko oli kauttaaltaan muhkuraisten multakasojen peitossa. Näky muistutti matoraneja viidakossa eläneiden karhujen pesistä.

    Matoranit laskeutuivat sisään pimeään onkaloon. Syvemmällä maan alla loisti muutamien pienten valokivien valo, ja etäältä kuului hiljaista puhetta ja kuiskailua. Ja raskasta tuhinaa.

    Harmaalla multalattialla istuva pieni ja tarkkaan valittu entisten veljeskuntalaisten joukko hiljeni Ibran ja Rahamin auttaessa haavoittuneen veljensä peremmälle. Mahiki-kasvoinen le-matoran käänsi hitaasti päätään ja laski läsnä olevien kumppaneidensa määrän katseellaan. Vihreät veljet nousivat yksi kerrallaan seisomaan, nyökkäsivät saapujan suuntaan, ja laskeutuivat taas istumaan luolan lattialle.

    Luolan perimmäiseen nurkkaan kootun heinistä ja risuista rakennetun pesän päällä makaava rahi-olento ei sen sijaan tehnyt saapuneelle matoranille kunniaa. Suuri Norsupäästäinen tervehti tulijaa ainoastaan laiskalla katseella ja kärsänsä heilautuksella.

    ”Se ei ole hievahtanutkaan tuosta sen jälkeen kun sai pesänsä valmiiksi”, luolan seinään nojaileva Enki puhui katsellen kärsäkästä petoa. ”Se ei syö, ja se näyttää päivä päivältä väsyneemmältä.”
    Mahiki-kasvoinen hymähti.
    ”Antakaa sen olla”, hän puhui. ”Ehkä se tarvitsee nyt lepoa.”
    Matoran viittoi kaita-kaksikon istumaan muiden veljien sekaan. Sitten toipilas asteli varovasti lähemmäs päästäistä ja silitti hiljaa sen pitkää kuonoa. Päästäisen toisen valtavan silmän katse käväisi matoranissa. Sitten rahi sulki silmänsä, ja olennon raskas hengitys muuttui hiljaiseksi kuorsaamiseksi. Matoran istahti Päästäisen vierelle ja nojasi selkänsä sitten eläintä vasten. Toipilas saattoi tuntea suuren rahin lämmön.

    ”Tedni sai hankittua tavaran”, yksi matoraneista puhui ja nosti sitten esiin rapistuneen ruskeaan paperiin käärityn paketin. ”Joskin nyt se sankari makaa sairasosastolla.”
    Muutama matoraneista oli alkaa nauraa, mutta haavoittuneen veljen pistävä katse sai nämä vaikenemaan.
    ”Kuulin Tednistä”, matoran puhui ja ojensi kätensä pakettia pitelevän ystävänsä tykö. ”Hän toimii eri tavalla kuin me muut, mutta häneen voi aina luottaa.” Toipilas tarttui rapisevaan pakettiin ja pyöritteli sitä sitten käsissään.
    ”Toivon, että teistä kaikista voi sanoa samaa.”

    Veljeskuntalaiset nyökkäilivät katsellen vuoron perään toisiaan. Sitten nämä jäivät hiljaa seuraamaan, kun heidän toverinsa avasi suurehkon paketin.

    Matoran tarttui kasvoillaan lepäävän illuusion naamion reunaan ja riuhtaisi sen sitten pois irti. Ensimmäistä kertaa koskaan matoranin toverit näkivät veljensä ikääntyneet ja monien taistelujen haavoittamat harmaat kasvot. Kanohi mahikin väri haalistui, kun matoran laski sen vierelleen kävelleen Enkin käsiin.

    ”Meneur”, Enki lausui ja nosti mahikin päänsä ylle. ”Hän antoi henkensä veljiensä puolesta.”
    ”Meneur”, muut matoranit vastasivat kuorossa. ”Kunnia Meneurille”, he sanoivat.
    Harmaanruskeat paperikääreet putosivat kahisten lattialle. Mustanvihreä matoran hengitti syvään ennen kuin painoi paketista paljastuneen naamion päähänsä.

    Sitten hän puhui.









    ”Veljet”, Leiter sanoi. ”Meidän täytyy puhua Ämkoosta.”


    Nazorak-pesät

    Hyönteissuu joi seitinohuesta kristallilasista tummanpunaista nestettä. Kitiinikuorinen käsi laski lasin pöydälle.
    ”Eversti”, Kenraali 001 sanoi kuuluvasti. Huoneen akustiikka kantoi hänen ääntään kaikkialle.
    ”Herra Kenraali”, miekkapiru vastasi.

    Avaran ruokasalin lattia kiilteli lähes tyhjänä, ja ainoastaan yksi pöytä oli sijoitettu sen keskelle. Tummanruskea hyönteinen ja tummanpuhuva toa tuijottivat toisiaan sen yli. Tulenpunainen ja tummanruskea koristivat ylimystön ruokailutiloja, kun seinät alleen hautasivat komeat verhokankaat, Imperiumin heptagrammeja kuhisevat ryijyt ja Taiteen ja kulttuurin ministeriön tuotokset. Jos näillä seinillä olevissa maalauksissa ei ollut kuvattuna suurta taistelua, sitä ei oltu taisteltu.
    Eikä kyllä edes niitä kaikkia, joita maalaukset kuvasivat.

    Suuri juhlava ateria odotti Miru-kasvoisen pirulaisen edessä pöydällä vielä koskemattomana. 001:llä ei ollut selvästi aikomusta kehottaa uutta everstiään tarttumaan sen pariin. Muodollisuus samalla tapaa kuin tapaamispaikkakin.

    He olivat salissa kahdestaan. Kenraalinkaartilaiset olivat jättäytyneet ulkopuolelle.

    ”Olet ollut yhteistyökykyinen, eversti”, 001 sanoi vivahteettomasti. ”Sen tietää siitä, että olet vielä hengissä.”
    Hyönteisupseeri ryysti pitkään lisää tummanpunaista juomaa.
    ”Käsittääkseni toimitit jo Tiedustelupalvelulle kaikki tietosi vihollisen sisäisestä puolustuksesta.”

    Miekkapaholaisen punainen katse kierteli hetken aikaa pitkin ruokasalin seinäkoristeita. Sitten miekkamiehen katse palasi nazorak-kenraaliin, ja tämän kasvoilla käväisi varovainen virnistys.
    “Kaikki”, Ämkoo toisti tuijottaen nazorak-johtajaa suoraan silmiin.

    001 nyökkäsi. ”Kuten kuuluukin. Mutta et ole joukoissani tiedon takia. Aikasi tulee toimia pian. Tiedäthän, miksi lähetän sinut juuri Vahtikoiran perään, eversti?”
    Ämkoo tarttui ainoalla kädellään pöydällä edessään seisovaan korkeaan lasiin. Sen sijaan, että Klaanin petturi olisi nostanut lasin huulilleen, pyöritteli miekkamies lasia hitaasti edessään kuin tutkien siinä olevaa nestettä. Hetken verran juomalla leikittyään laski Miekkapiru sen kuitenkin takaisin pöydälle.
    “Minä olen paras aseenne Guardiania vastaan”, Ämkoo puhui. Miekkamies ei pelännyt käyttää entisestä ystävästään itselleen tutumpaa nimeä. “Vain minä voin nujertaa hänet.”

    ”Vihollisemme ei ole armeija, eikä koskaan voi sellaista teeskennellä. Kun ussal-kuningattaren rakki lopetetaan, kaatuu korttitalo heidän käsiinsä”, kenraali lausui ja piti pienen tauon. ”Sähkön toa ei ole suuri marsalkka, eikä sitä ole myöskään sairas luonnonoikku visorak. Siitä voin olla varma. Mutta voinko olla varma, että et anna…”

    Seuraavan sanansa hyönteinen pakotti hammasleuoistaan inhoa tihkuen. ”… sentimentaalisuuden seisoa tielläsi?”
    Aivan liian suuri musta nahkamantteli oli syödä miekkamiehen sisäänsä kun tämä nojasi tuolillaan taaemmas.
    “Minä en ole yksi heistä”, toa puhui. “En koskaan ollut. Niin kauan kuin sopimuksemme pitää, minä olen heidän vihollisensa.”

    Muuta vastausta ei 001 olisi hyväksynytkään.
    ”Kun aika tulee, et lähde taisteluun yksin. Uusi aseveljesi seisoo vierelläsi, kun viet vanhalta pään.”
    Miekkapirun kasvoille kiipesi epätietoinen ilme kun tämä maisteli kenraalin sanoja.
    Nuiva hymähdys pakeni kenraalin suusta. ”Olet kohdannut hänet aiemmin. Tuntui luontevalta valita joku, joka… tietää miten taistelet.”
    Entinen klaanilainen oli hetken vaiti.
    “Meillä on varmasti hauskaa yhdessä”, vastasi Miekkapiru sitten kuivasti.

    Hyönteissilmät kurtistuivat petoeläimen viiruiksi. ’Hauska’ ei selvästi kuulunut Kenraalin sanavarastoon, eikä siinä ollut kyse kielitaidosta.
    ”Hyvä”, hän kuitenkin tuhahti.
    Vakavakatseinen vihersilmä nousi tuoliltaan ja alkoi askeltaa kohti salin suuria puuovia Ämkoon istuimen ohi.

    Hän kuitenkin pysähtyi aivan toan istuimen taakse ja odotti pienen hetken hiljaisena.
    ”Eikö ruoka maistu, eversti?” kenraali kysyi kääntymättä. ”En myrkyttäisi omia sotilaitani.”
    Entinen admin jähmettyi paikoilleen. Toan katse laskeutui edessään odottavaan jo jäähtyneeseen ruokalautaseen, ja vihreäkasvoisen miehen silmät kapenivat.

    “Tiedän”, miekkamies vastasi lopulta hiljaa, tarttuen samalla lautasen rinnalla odottaviin aterimiin.
    “Onhan meillä sopimus.”


    ”Niin”, hymyili sininen Pakari-kasvo Ämkoolle. ”Niin meillä on.”

    Matoralaisen tuijotus vastasi polttorautaa. Olihan se jo hänet jo hehkullaan merkinnytkin.

    Ja punaiset ne silmät olivatkin. Jos miekkapaholainen oli oppinut jotain Avden silmistä, niin ainakin sen, että tämä ei koskaan räpäyttänyt niitä.
    Se oli asioita, jotka huomasi vasta kun ne puuttuivat kokonaan.

    Punaisella miehellä se ei ollut ainoa laatuaan.

    Sentään nyt silmiä oli vain kaksi. Paitsi jos ne loput kymmenentuhatta olivat juuri nyt hänen takanaan.

    Kukapa sitä tietäisi. Pimeää sielläkin.

    Pimeässä ne kukkivat.

    Avde seisoi Ämkoon edessä pienen pimeän tilan keskellä. Paljolla asuintilalla ei ollut nazorak-imperiumi Miekkapirua siunannut, eikä valollakaan. Valon puute oli hänen keskustelukumppanilleen eduksi. Puute, sitä hänen keskustelukumppaninsa lähinnä olikin. Kuorta.

    Karu puinen pöytä huoneesta sentään löytyi. Ämkoo olisi voinut sängylle istuessaan laskea pöydälle kyynärpäänsä, jos sen puoleinen kyynärpää olisi ollut olemassa muulloinkin kuin varjona. Juuri nyt pöydällä höyrysi kaksi kupillista pikimustaa.

    Avde istui pikkuiselle jakkaralle pöydän äärellä ja katsoi hymähtäen kahvikupposia.
    ”Minuako varten, Ämkoo? Huomaavaista. Varsinkin, koska en ilmoittanut tulostani.”
    “Voi, ilo on kokonaan minun puolellani”, puolimakuta puhui. Miekkapaholaisen silmissä paloivat Yuurein tulivuoren liekit. Tämän tummanpunaisena hohkaava katse uhmasi urheasti Avden olemusta. “Minä kahvittelen niin mielelläni hyvien ystävieni kanssa.”

    Avden punainen kämmen tarttui kuppiin kuin ei olisi ollut täysin varma, miten se toimi. Tai kohteliaisuutena. Koska niin kuului tehdä. Jos jotain, Punainen mies oli kohtelias.
    ”Ensimmäisellä kerralla kun kohtasimme, varjosti tilannetta… kiusallinen kiire. Olen tyytyväinen että nyt meillä on enemmän aikaa puhua”, punainen mies nosti kahvikupin huulilleen. Ämkoo tiesi, että juoma oli vielä tulikuumaa.

    Ja niin tiesi Avdekin. Mutta se ei näemmä muuttanut mitään.

    Tietenkin. Miksi olisi muuttanutkaan.

    Punaisessa miehessä oli vain kaikki tarpeellinen. Eikä suunsa polttaminen ollut kohteliasta.

    ”Herra kenraali kutsuu sinua kuulemma nykyään everstikseen. Melko imartelevaa hänen kaltaiseltaan.”
    “Sotilasarvot eivät ole koskaan olleet minun juttuni”, miekkamies myönsi ilman ilmettä, vetäen samalla kahvinsa lähemmäs. “Mutta onhan se toki kohteliaisuus. Olen tavannut useita hyviä everstejä.”
    ”Voi, niin minäkin. Guardian on hyvä mies”, Avde hymähti. ”Sääli, että hänen kaltaisensa eivät tapaa olla… pitkäikäisiä. Tässä maailmassa ei pääse pitkälle hyvänä everstinä.”

    Ämkoo pudotti kahvinsa sekaan kaksi palaa sokeria, ja kaatoi siihen sitten tilkan maitoa pienestä metallisesta kannusta. Sitten toa poimi kahvilautaselleen pöydältä pienen vohvelin.
    “Toivottavasti minusta ei sitten tule liian hyvää everstiä”, Ämkoo vastasi hämmentäen juomaansa pienellä hopealusikalla. Petturin mitäänsanomaton katse pysytteli Avdessa.

    ”Kunhan vain jatkat polkua, jonka arvon 001 sinulle viittoo. Vaan mistä puhuitte hänen kanssaan, jos sopii kysyä?”
    Ämkoon tasainen ilmeetön tuijotus olisi saanut kenet tahansa muun tässä vaiheessa kiusaantuneeksi. Piru pysyi hetken hiljaa, tapittaen punaisilla silmillään keskustelukumppaniaan. Mietittyään hetken vastaustaan vastasi Ämkoo sitten:
    “Ruuasta.”

    ”Ei kuulosta aihepiiriltä, jossa hänellä olisi paljon sanottavaa”, Avde totesi kulmaa kummastuneena nostaen. ”Hänen mieliaihepiirinsä ovat lyijy, teräs, tuli ja veri. Emme puhu koskaan erityisen pitkään.”
    Matoralaiselta näyttävä otti toisen pitkän hörpyn kuumasta juomastaan turhia puhaltelematta. Ämkoo mietti hetken, pitäisikö hänen keskustelukumppanilleen vihdoin kertoa, että kuuman nesteen kuului sattua.
    ”Mutta arvostan häntä siinä, missä hän on hyvä”, pikkumies jatkoi. ”Ja haluamme – sinä haluat – pitää hänet iloisena. Heh, tai ainakin tyytyväisenä.”
    “Hän on tyytyväinen niin kauan, kun minä leikkaan oikeita asioita”, Ämkoo puhui. “Se olisi toki helpompaa kunnon terällä.”
    Miekkamiehen neutraali tuijotus valui hitaasti huoneen nurkkaa kohti. Nurkassa seinää vasten lepäsi torakoiden Ämkoolle takoma upseerimiekka. “Torakkateräs on minulle romumetallia. Ymmärtänet.”

    ”Hyvinkin.”

    Avde ei näyttänyt edes yrittävän piilotella sitä, että keskustelu oli johdettu sinne minne hän oli aina halunnutkin. Matoranin kaltaisen kuoren sisällä oli kaavio, solmu tai verkosto jonka olemuksen avaaminen ei miekkapirulta välttämättä edes onnistuisi, mutta hän tiesi kyllä milloin synkeä shakkimestari kulki hänen kanssaan samaa polkua.

    ”Ovatko nazorakit kyselleet miekastasi?” Avde kysyi hiljaa.
    Ämkoo tuijotti yhä nurkassa lojuvaa torakkaterää.
    “He tietävät, että en luota heihin tarpeeksi tuodakseni miekkaani heidän eteensä. Piilotin sen viidakkosaarella paikkaan, josta he eivät sitä ikinä löydä.”
    Toan katse palasi matoralaiseen.
    “Eli kumpikin Ikiteristä on nazorakien tavoittamattomissa.”

    Avde nyökkäsi syvään. ”Myös sinun tavoittamattomissasi”, hän sanoi äänellä, joka jäi puolitiehen empaattisesta. ”Miltä se sinusta tuntuu?”
    Ämkoo nosti kahvikuppinsa ja otti pitkän kulauksen.
    “Tiedän, että se on vain väliaikaista.”

    ”Se miekka ja sen sisar… niitä parempia en ole eläissäni nähnyt”, Avde lausui. ”Kenraali veisi sen ilomielin pois käsistäsi, jos hänelle siihen tilaisuuden antaisit. Hän näkisi niiden arvon, kyllä. Hän tunnistaisi terän, jonka metallissa sadan sen kaataman sielut vielä kirkuvat kuorona. Mutta hän ei ikinä pystyisi näkemään, miksi se miekka on sinulle niin tärkeä.”

    Ämkoo ei vastannut siihen kuppinsa takaa mitään.

    ”Tuoko ikimiekka sinulle siihen kuolleen opettajan takaisin, miekkapiru?” punainen kysyi.

    Ämkoo laski kahvikuppinsa taas pöydälle. Toan suu pysyi kiinni, ja tämän katseesta oli mahdotonta löytää niin mitään tunnistettavissa olevaa reaktiota. Miekkapiru tuijotti Avdea pitkään hiljaa, pysytellen paikallaan kuin patsas. Näytti siltä, että Ämkoo ei aikonutkaan vastata millään muulla kuin epäluonnollisen pitkällä tuijotuksella.

    Ja siihen punainen mies lähinnä hymähti ja otti pitkän hörpyn kupistaan.
    ”Ehkä kerrot minulle jonain päivä totuuden. Sitä ennen sinun täytyy myöntää se itsellesikin.”
    Kuppi laskeutui tyhjänä pöydälle. Tyhjänä. Tyhjä oli hyvä sana Avdesta puhuttaessa. Ehkä ainoa oikea.

    ”Kiitos kahvista. Luotan siihen, että nazorakit eivät tiedä tämän keskustelun tapahtuneen.”
    Ämkoo ei elehtinyt vieläkään.

    ”Hyvä”, Avde vastasi. Huoneen ovi aukesi ja joku asteli sisään. Sitä ei kuullut askelista.
    ”En koe suurta poltetta miekkojasi kohtaan, Ämkoo”, punainen mies hymyili, ”mutta haluan että Alku ja Ääri ovat käsissä, joita voin ohjata.”

    Askelia. Askelia. Ei edelleenkään ääniä. Mutta askelia. Jonkin painostava, painava läsnäolo. Jonkin lähestyminen. Jokin astuisi kohta esiin.

    ”Ja toivon, että sinun kätesi ovat sellaiset.”

    Ämkoon katse upposi puoliksi juotuun kahviin. Jokin ilme koitti kiivetä toan miru-kasvoille, mutta miekkasoturi onnistui taistelemaan sitä vastaan. Toan suupieli värähti, mutta tasoittui sitten, ja miekkapiru nosti vihreät kasvonsa ylemmäs. Sitten miekkamies käänsi kekäleinä hehkuvat punaiset silmänsä hitaasti äänettömiä askelia kohti. Nähdessään saapujan Ämkoo tunsi, kuinka tämän taistelijan kehon jokainen lihas tuntui jäykistyvän.

    Toa henkäisi nähdessään Marionetin. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
    Avde nousi hiljaa tuoliltaan ja asteli valkoisen luonnottomuuden vierelle.

    Jos Punaisessa miehessä oli vain kuori, ei ollut sätkynukessa sitäkään.

    Pitkät löysät raajat roikkuivat vain itsensä kannattamina.

    Toisessa kädessään terä joka oli tappanut enkelinkin.

    Ja puhtaan valkoiseen päähän ei ilmestynyt kasvoja, vaikka niihin kuinka pitkään katsoi.

    ”Toiseen kertaan, Ämkoo”, sanoi Avde lempeään sävyyn. Mutta sitä ei Miekkapiru huomannut.
    Sillä kun katsoi tyhjyyteen tarpeeksi kauan, alkoi siitä löytää sen, minkä siihen oli itse tuonut.

    Oman pelkonsa.


    Bio-Klaani, ampumarata

    Halli oli tyhjentynyt iltaa myöten. Valkea vaan paikoin ruudin tummentama kivi valaistui punaiseksi ja oranssiksi. Metalli kitisi yhdessä nurkkauksessa, ja miesääni hyräili itsekseen.
    Tyhjä lipas ammotti avattuna sinisen skakdin sylissä tämän istuessa ammuslaatikon päällä. Aavikon sotilas hankasi öljyisellä rätillä lippaan avonaista jousta puhtaaksi.

    Ja oli pudottaa sen kuullessaan takanaan tutun äänen.
    “Rakki. Hanki minulle vene.”
    Turaga Bakmei näytti juuri yhtä yrmeältä kuin aina ennenkin. Guardian ei yllättynyt siitä, että valkomusta vanhus oli onnistunut ilmestymään hänen taakseen aivan ääneti. Bakmei pyöritteli pitkiä viiksiään sormillaan, ja näytti erittäin kärsimättömältä.

    ”Voisitteko sinä ja viiksesi hetken vaikka vain odottaa ihan rauhassa. Olen kuitenkin odotellut teidän väkivaltaista korkeuttanne jo nelisen päivää, eikä mitään ole hirveämmin kuulunut.”

    …olisi Guardian halunnut sanoa, mutta tajusi viime hetkellä olevansa tilanteessa, jossa Valkoisella Turagalla ei ollut ketään, joka tämän olisi ollut pakko tappaa häntä ennen.
    Pystyt tähän, Gee. Hengitä syvään äläkä viisastele.

    ”… asia selvä”, hän lopulta sanoi työntäen jousta vauhdilla takaisin lippaan sisään. ”Lieneekö sopivaa kysyä määränpäätä?”

    Bakmei ohitti sinisen skakdin kysymyksen täysin. Vanhus heilahti ripeästi ympäri ja lähti sitten harppomaan kokoiselleen pitkin askelin sinne mistä oli tullutkin.
    “Ruudin haistelu on pehmittänyt pienet aivosi”, kuului turagan solvaus kauempaa. “Pidä kiirettä. Minä en aio vartoa sinua koko päivää!”

    Gee kirosi hiljaa mielessään ilmeisesti nyt harvinaisen peruuntunutta iltaohjelmaansa. Kummemmin vetelehtimättä skakdi nykäisi taisteluvyön panoslaatikon päältä niskaansa, työnsi lippaat takaisin oikeisiin taskuihin ja heilautti Vartija-kiväärin selälleen. Kun hän viimein ehti turagan vauhtiin, oli tämä ampumaratojen etuovilla.

    Liikaa sanoja jakamatta kaksikko suuntasi kivisiltojen yli ja satamaa kohti. Laituri 6:n kohdalla skakdi vilautti körmylle vartiopeikolle punaista admin-kiveä ja valitsi mieleisensä purjeveneen.

    ”Ei mitään kiirettä”, skakdi mutisi kiertäen tiukkaa köyttä irti laiturista, ”mutta tässä vaiheessa olisi hyvä tietää suunta.”

    Vanhus hyppäsi luonnottoman ketterästi pienen purjealuksen kyytiin. Sitten Bakmei hyökkäsi purjeen kimppuun, ja sen parissa puuhatessaan vanhus murisi viimein:
    “Hautasaaret. Vie minut sinne.”
    ”No ei kai nyt ihan vielä, turaga”, Guardian sanoi. ”Kun teistä vielä ääntäkin lähtee.”

    Merituuli puhalsi syysillassa hiljaisena ja omien sanojen sisältö upposi skakdiin hitaasti.

    Näin kauan sinä kestit. Hyvä homma.
    Olisit saman tien kysynyt, pitääkö lapiokin ottaa mukaan.
    Nyt se ainakin tulee tarpeeseen.

    Bakmei kiristi paksua köyttä tiukkaan puristettujen nyrkkiensä välissä, ja vanhus näytti ilmeensä perusteella miettivän, että kuristaisiko Guardianin nyt vaiko heti. Täysin luontonsa vastaisesti turaga kuitenkin jätti adminin henkiin, ja heitti köydet skakdin käsiteltäviksi.
    “Avaa vielä kerrankin suusi ilman, että kysyn sinulta mitään”, Bakmei puhui katsellen merelle, ja jatkoi: “niin syötän sinulle nuo typerän näköiset hampaasi yksitellen.”

    Kuolinilmoitukseni tulee näyttämään vielä tosi nololta joku päivä.
    Lepää rauhassa, parahin ylläpitäjä. Kuolinsyy: nokkeluus.

    Kaipaamaan jäivät kanssa-adminit paitsi se yksi vihreä perkele.

    Purjevene lähti kiusallisessa hiljaisuudessa halkomaan aaltoja kohti luodetta. Valkea turaga laski matkasäkkinsä veneen pohjalle, ja nojaili sitten aluksen keulaan samalla kun tuuli tarttui tämän pitkinä heiluviin viiksiin. Bakmei hukkui mietteisiinsä, ja Guardian oli aistivinaan vanhuksen mielialassa jotain outoa.


    Tulikärpänen

    Sotakoneen ikkunalasin edessä seisoi sarvipää, joka ei ollut nazorak.

    Miekkapiru kuuli nazorak-ilmalaivaston lippulaivan moottorikuoron ylimmältäkin kannelta kaiken puun ja teräksen läpi. Kolmen ilmalaivan muodostama kimeera lensi valtavat moottorit natisten ja tulta ja tulikiveä puskien iltaisen meren yllä etelää kohti. Pauhu oli hirvittävä, mutta jollain tapaa kolme riitaisaa moottoria puhalsivat yhteen helvetillisen kuumaan hiileen täydellisessä harmoniassa.
    Toa tai matoran olisi kutsunut lentävää linnaketta kaitaksi, mutta piru ei ollut ollut matoran taikka toa aikoihin.

    Vihreän mirun punaiset silmät katselivat Tulikärpäsen komentosillan suurista ikkunoista. Taaempana näkyi himmeä valojen keskittymä, jossa hän oli joskus hetken asunut. Vielä taaempana vuorenhuippu joka oli joskus hänen nimeään kantanut. Jossain luoteessa säteet paljastivat kaksi huippua meressä, joiden sisällä lepäsivät kuolleet.
    Kenraaliluutnantti 003 karjui sillalla komentoja, joiden kieltä piru ei ymmärtänyt. Molemmat auringot olivat laskussa, mutta jyrisevä moottorimyrsky tuoreen everstin alla ei ollut menossa unten maille.

    Sillä oli määränpää.
    Määränpää alkoi olla jo tyhjä Imperiumin kalustosta. Skakdit olivat lähteneet jo aikapäiviä sitten.

    Toinen hahmo asteli Ämkoon vierelle ja katsoi samaan suuntaan kuin hänkin.

    ”Tiedätkö, mihin olemme menossa?” kenraali 001 sanoi.
    Nahkatakkiviittainen toa nyökkäsi.

    001 oli hetken hiljaa.
    ”En voi kuvitella, että tietäisit, miksi”, nazorakin matala ääni sanoi hiljaa. ”Eversti. Haluan varmistaa, että välillämme vallitsee luottamus, jota vaadin kaikilta Imperiumin lapsiltakin.”
    “Tunne on molemminpuolinen, herra kenraali”, Miekkapiru vastasi vaimeasti. “Mutta tietäkää se, että niin kauan kuin olemme sopimuksestamme yksimielisiä, olen yksi teistä.”
    ”Sisällämme ei virtaa sama veri”, 001 sanoi kylmästi. ”Eikä tule koskaan virtaamaankaan.”

    Hetkellinen hiljaisuus. 001 kääntyi katselemaan auringonlaskun maalamaa taivasta ja pilviä, jotka olivat kuin suuria tulipalloja.
    ”Voidakseni luottaa sinuun on minun nähtävä sieluusi, eversti. Minun on nähtävä, oletko puhdas. Ja minun on nähtävä, pystytkö muuttumaan siksi, mitä sinulta vaadin… vai oletko ollut sellainen aina, vaikka et sitä ehkä tiennytkään.”

    Miekkapiru ei tuntunut haluavan sanoa siihen mitään. Hänen kenraalinsa jatkoi.
    ”Mistä olet kotoisin, eversti?”
    “Ette tuntisi paikkaa, vaikka kertoisin”, miekkamies vastasi, paljastaen kuitenkin: “Lohya-korosta. Pieni ja useimmille tuntematon saari.”
    ”Samanlaiselta nousin kaksoisaurinkojen valoon minäkin”, 001 sanoi ilottomasti. ”Vaan sillä ei ollut nimeä. Miksi olisikaan. Nimeä en ottanut minäkään.”

    Kolmen ilmalaivan liitokset natisivat maanjäristyksen voimalla.

    ”Sille saarelle kasvatimme ensimmäisen pesämme. Pesä oli tarpeeksi suuri pitämään lämpimänä ja turvaamaan koko nuoren kansani. Ruokimme pesää, ja pesä ruokki meitä. Kuuntelimme sen sydämen sykettä ja annoimme sen kasvaa. Annoimme sen täyttää pienen synnyinpaikkansa ja niellä alleen kaiken sen, mitä se tarvitsi elääkseen… ja pitämään meidätkin elossa.”

    Aura gukkoja liisi Tulikärpäsen suurten ikkunoiden yli, kiertäen kuoleman kolmion kaukaa.

    ”Mutta lopulta saari ei ollut tarpeeksi. Ei meille, eikä pesällekään. Ruoka loppui. Pesä kuivui ja kuihtui paikalleen, kunnes se kuoli käsiimme ja jätti vain kylmän kivisen luodon.

    Ja noin vain, kotini oli poissa. Eikä mikään taika tai naamio sitä takaisin toisi.”

    Torakkajohtajan äänensävyssä ei ollut paljoa tulkittavaa. Vuosikymmenten sotiminen oli hionut ylimääräisen pois.

    ”Aina ja vääjäämättä tulee aika päästää irti, eversti.
    Aina ja vääjäämättä tulee aika haudata mennyt ja astua tulevaisuuteen.
    Polttaa vanha kasvualustaksi uudelle.
    Koteloitua ja syntyä uutena, parempana.”

    Puhtauden kenraalin vihreät silmät hakivat piinaavasti katsekontaktia Ämkoon omien kanssa.
    ”Pystytkö siihen?”

    Miekkapirun terävä katse pysyi aluksen ikkunoissa levittäytyvässä maisemassa. Toa nyökkäsi hitaasti.


    Hautasaaret

    Guardian oli Klaanin ympäristön merikarttoja joskus tutkiessaan pannut merkille sen, että Hautasaaria oli kaksi. Skakdi tunsi entisen admintoverinsa tarinoista pohjoisella Hautasaarella käydyn kohtalokkaan taistelun, ja myös siellä sijaitsevan toa Atyan haudan. Hautasaarista eteläisempi oli kuitenkin Guardianille tuntematon. Admin muisteli Ämkoon kutsuneen saarta joskus nimellä ’Holvisto’, ja tuota nimeä siitä käytettiin myös Klaanin kartoissa.

    Juuri nyt Guardian ja valkoinen turaga laskeutuivat veneestään Holviston harmaalle rannalle. Väritöntä rantahietikkoa hajottivat maasta kasvavat noenmustat kivijärkäleet, joiden terävät huiput tavoittelivat onnettomina aurinkojen värjäämien pilvien täyttämää iltataivasta. Skakdi katseli rauhallisena aaltoilevalle merelle, ja huomasi näkevänsä horisontissa Bakmein kotisaaren. Adminin mieli mustui, kun tämä ajatteli viidakkosaarella viliseviä nazorak-sotilaita. Turaga sen sijaan ei katsonut merelle. Bakmein katse tutki rannan lohdutonta kivikkoa, kun vanhus muisteli aikaa jolloin oli käynyt saarella viimeksi. Siitä oli kauan, hyvin kauan.

    Tumma rantakallio muuttui hieman etäämpänä jyrkäksi mäeksi. Bakmei nosti tavaransa selkäänsä, ja lähti sitten sanaakaan sanomatta kulkemaan kallioista mäkeä kohti. Guardian oli vähällä sanoa jotain, mutta skakdi koki viisaammaksi vain pysyä hiljaa ja kulkea turagan mukana.

    Ilta-auringot yrittivät maalata saaren maastoon edes vähän väriä, mutta kullankeltainen valo onnistui siinä heikosti. Lokkien ja suulien parvet kaartelivat keskenään raakkuen taivaalla, tarkkaillen saaren rannasta loittonevaa omituista kaksikkoa. Valkea turaga näytti välillä tarkistavan, että Guardian seurasi tämän mukana. Admin harppoi sukkelasti kulkevan vanhuksen perässä. Sankka sumu alkoi vallata maiseman, ja Guardian oli tuon tuosta vähällä hukata valkean turagan raskaan udun sekaan.

    Siellä täällä saaren kivisestä maaperästä työntyi esiin valtavia mustia kivipaasia, jotka olivat kuin suuria teräviä hampaita. Guardian ihmetteli suuria kiviä, ja hänellä kesti sumun vuoksi pitkään huomata, että osa suunnattomista paasista näytti katsovan takaisin. Sumun keskeltä Guardiania tuijottivat valtavat kiviset siivekkäiden matoranien muotoon hakatut patsaat. Noiden suurten suojelushenkien naamiot muistuttivat lintujen kasvoja, ja ne nostivat vahvan näköiset kouransa korkealle taivaita kohti. Suurten patsaiden seassa kohosi maasta myös pienempiä kiviä, joiden karkeaan pintaan samanlaisia toismaailmaisia olentoja oli myös kaiverrettu.

    Sumun seassa vartiotaan pitävät kiviset pedot johdattivat skakdia ja turagaa yhä syvemmälle saarelle. Sumu kävi yhä sankemmaksi. Tuulen ja merilintujen loittonevat äänet muuttuivat harmaan maiseman seassa pelottavan kuuloiseksi vaikerrukseksi.

    Yhtäkkiä turaga Bakmei pysähtyi. Guardian siristi silmäänsä ja katsoi ylöspäin. Heidän edessään seisoi kaksi linnunkasvoista vartijaa, joista kummallakin oli kuusi kättä. Vartijoiden takana kohosi mustaakin mustempi kalliohuippu, jonka kärki katosi jonnekin korkealle kohoavan sumun keskelle.
    Kivijätit vartioivat kallion kylkeen hakattua synkkää oviaukkoa. Oviaukon ympärillä tanssi joukko linnunkasvoisia kaiverruksia, joista osa näytti enemmän toilta, osa taas enemmän eläimiltä. Niiden kivinen kuollut katse pureutui Guardianin selkäytimeen, ja skakdi tunsi olonsa hyvin epämukavaksi.

    Bakmei kiskoi valkean turaga-sauvansa selästään ja iski sen maahan. Sauvan päähän syttyi tuttu valkea valo, ja vanhus asteli peremmälle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Guardian seurasi valkeaa turagaa ikiaikaiseen pimeyteen, mutta hänellä ei ollut syytä kyseenalaistaa sitä nytkään.

    Ehkäpä tunnetun todellisuuden vanhin ja vihaisin kääpä tietää jostain minua enemmän.

    Oviaukon toisella puolella ei Guardianin yllätykseksi odottanut ahdas käytävä, vaan korkea halli, jonka kattoa kannattelivat väkevät kivipylväät. Pylväiden ympärillä kiipeilivät Guardianille jo liiankin tutut linnunkasvoiset demonit. Ne näyttivät kiipeilevän ja kamppailevan keskenään salin herruudesta, aseinaan erilaiset miekat, keihäät ja kynnet.

    ”Kuka tämän on rakentanut… ja milloin”, Guardian mietti ääneen. Bakmeilta ei tavalliseen tapaan vastausta irronnut.

    Yhtäkkiä turaga täräytti sauvansa uudemman kerran salin kiviseen lattiaan. Turaga-sauva ampui laajenevan sädekehän joka suuntaan, ja siinä samassa koko sali täyttyi valkeankeltaisesta valosta. Guardianin ainoalla silmällä kesti jonkin aikaa tottua yhtäkkiseen välähdykseen, ja valopallot sinkoilivat hetken pitkin skakdin näkökenttää.

    Lopulta skakdin näkö palasi, ja Guardian huomasi ensi kertaa haudat.

    Hautakiviä oli kuusi, ja ne kaikki sijaitsivat tasaisten välimatkojen päässä toisistaan salin reunoilla. Ne kohosivat korkealle salin kaiverruksin koristeltua kattoa kohti, ja hautakivet olivat nekin kauttaaltaan kaiverruksien peitossa. Eniten niissä pisti kuitenkin adminin silmään kiviin louhitut kasvot.

    Guardian asteli varovasti lähimmän kiven tykö. Ei, kasvot eivät olleet louhitut.
    Vainajan kanohi-naamio menneiden aikojen takaa katseli Guardiania tyhjillä silmäkuopillaan, eikä se ollut harmaa ja metallinen.
    Kanohi oli valinnut käyttäjänsä, ja kuollut tämän mukana.
    Muodoltaan harmaa kivettynyt kanohi ei muistuttanut yhtäkään skakdin tuntemaa naamiota. Se koostui kulmikkaasta kypärästä, kapeasta visiiristä sekä jonkin suuren kissapedon kitaa muistuttavasta jykevästä leukapanssarista.

    Zakazilainen katseli ympärilleen ja huomasi, että muitakin hautakiviä koristivat kanohi-naamiot aikojen takaa. Nämä kuusi hautaa olivat toien hautoja.

    Vaiko sittenkin viisi hautaa.

    Skakdin ihmetellessä hautaholvia oli Bakmei astellut perimmäisenä odottavan hautapaaden tykö. Tuota kiveä ei koristanut kanohi-naamio, vaan sen pinnalla lepäsivät tyhjät kiviset toa-kasvot. Bakmei pysähtyi suuren kiven juurelle, tuijotti sen kasvoja hetken ankaran näköisenä, ja kääntyi sitten tarkistamaan, että Guardian katsoi.

    Sitten Bakmei laski matkasäkkinsä maahan ja kääntyi kaivamaan sieltä jotain. Guardian näki vanhuksen laskevan seitsemäntoista vanhaa paperikääröä kiven eteen hallin lattialle. Suljettuaan säkkinsä nosti turaga kääröt yksi kerrallaan suuren kiven taakse pois näköpiiristä. Sitten vanhus heitti matkatavaransa taas selkäänsä, ja lähti käymään hallin muinaishautoja läpi yksi kerrallaan.
    Skakdi katseli kiveä pitkään tohtimatta kysyä kääröjen tarkoitusperästä. Jos niillä sellaista ylipäätään oli, kukapa sen tiesi. Holvissa valkoinen turaga oli venematkaakin etäisempi ja hiljaisempi, mutta yhä samalla tapaa kylmän tarkoituksenmukainen.

    Guardian ymmärsi. Hänkään ei viihtynyt kuolleiden kanssa.

    Hiljaisen hetkisen päätteeksi turaga oli pysähtynyt kunkin viiden haudan kohdalla. Vanhus vältti kääntämästä kasvojaan sinistä matkakumppaniaan kohti komentaessaan tätä hiljaa:
    “Ulos.”
    Guardian tiesi totella. Vanhuksen hautaholviin kutsuma valo alkoi himmetä, ja skakdi katseli ympärilleen vielä viimeisen kerran. Sitten admin astui holvin oviaukolle, ja ulos sen toisella puolella odottavaan sankkaan usvaan.

    Hautaholvissa oli jo melkein pilkkopimeää. Valkoinen turaga kääntyi sen oviaukolla hautoja kohti vielä kerran, vei oikean nyrkkinsä sydänvalonsa päälle, ja nyökkäsi syvään. Sitten Bakmei asteli ulos Guardianin perään.

    Kuoleman kivikäytävien jälkeen meri-ilma tuntui entistäkin puhtaammalta. Horisontti söi jo aurinkokaksosia itseensä ja aallot tanssittivat venettä karun kivisaaren karulla rannikolla.
    Sininen skakdi kääntyi varoen turagaa kohti.

    ”Lienee aika mennä”, hän sanoi hiljaa, ”ehdimme vielä satamaan ennen pimeää.”
    Turagan mietteliäs katse seurasi aurinkojen tasaista laskeutumista taivaanrannan taa.
    “Ala siis jo mennä”, tuhahti vanhus sitten vastaukseksi hieroen viiksiään.
    Skakdi avasi hämmentyneenä suutaan sanoakseen jotain. Ehkä vastalauseen, hän ei itsekään ollut aivan varma. Mutta lopulta admin nieli sen, mitä oli ulos päästämässä.

    Niinpä tietenkin.
    Eipä hänellä ollut oikeutta vastustaa maailman vanhimman miehen tahtoa.

    ”Arvon turaga”, Guardian sanoi ennen kuin muisti Bakmein kannan tuohon sanapariin. Ehkä sillä ei ollut juuri nyt väliä. ”En tiedä, kuinka paljon minunlaiseni voi luvata, mutta… teen kaiken, minkä voin Ämkoon pysäyttämiseksi.”
    Vaikka todellisuudessa hän halusi sanoa ”Yuurein makutan pysäyttämiseksi”. Se olisi mahdollista, eikö niin? Hän tappaisi petturin ja demonin ja pelastaisi ystävänsä tämän sisältä, eikö niin?
    Siihen tuskin Valkoinen Turagakaan osaisi vastata.

    “Uskon sen”, turaga vastasi hiljaa. “Mutta en tiedä uskonko sen riittävän.”

    ”Ainakin olette rehellinen. Voitteko olla rehellinen minulle yhdestä asiasta?”
    Turagan katse pysyi auringonlaskussa, ja vanhus pysyi vaiti. Hiljaisuus oli kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Guardian tiesi turagan kuuntelevan.
    Skakdi asteli varoen turagan vierelle katse yhä tiukasti tämän vuosisatoja nähneissä silmissä.
    ”Ikimiekat. Ovatko ne teistä sen arvoisia? Sen kaiken, mitä Ämkoo on niiden eteen tehnyt… ja pelkään pahoin että on vielä tekemässä.”
    “Iki ei ole pelkkä miekka”, turagan raskas ääni vastasi tuimana.

    Skakdi kurtisti kulmiaan.
    Kumpi miekka?

    Vielä joskus löydän muinaisen viisaan vanhuksen, joka sanoo kaikki asiat suoraan. Skarrararr.

    Turaga jatkoi.
    “Se on soturin sielu. Mitä itse olisit valmis tekemään sielusi pelastamiseksi kadotukselta?”

    Guardian jäätyi hetkeksi paikalleen.
    ”En tiedä, turaga”, sisällissodan kasvatti sanoi hiljaa. ”En ole aivan varma, onko omassani paljon pelastettavaa.”

    Bakmei ei vastannut sanallakaan. Turagan ilme tämän valkeilla kasvoilla muuttui, kun tämä huomasi jotain horisontissa.
    Ja kun Guardian kääntyi sitä kohti, hän haukkoi henkeään. ”Miksi helvetissä ne…

    Tumman täyttäessä horisontin tuijottelivat sitä Zakazin mies ja valkea vanhus.

    Ja he molemmat tiesivät, että paluuta ei ollut.


    Klaani, ranta

    Auringot jatkoivat varmaa sukellustaan tehden tilaa lähestyvälle yölle. Taivas roihusi keltaisena ilta-aurinkojen loisteessa, mutta kaunista maisemaa tahri mereltä nouseva varjo.

    Pieni aaltojen alta noussut keras-rapu tarkkaili epäluuloisena rantakalliolla oleilevia le-matoraneja. Matoraneja rahi ei kiinnostanut. Jokaisen veljeskuntalaisen katse oli nauliintunut kauas merelle.

    ”Ovatko ne perkeleet tosissaan”, johtajansa takana seisova Enki ähisi puristaen kätensä tiukasti nyrkkiin. Leiter istui joukkion edessä aivan veden tuntumassa, siristäen silmiänsä miru-naamionsa takana.
    ”Älkää antako tunteidenne ottaa valtaa”, veljeskunnan Johtaja puhui. ”Suunnitelma pitää.”
    ”Suunnitelma pitää”, toistivat Ibra ja Raham. Enki ei kuitenkaan yhtynyt sanoihin, vaan kirosi hiljaa ääneen.
    ”Ovatko ne karzahnin perkeleet tosissaan?”


    Viidakkosaari
    Ilmatila

    Kolme sotakonetta kävivät töihin yhtenä. Imperiumin kolmipäinen lohikäärme avasi kitansa ja päästi tulen valloilleen.

    Hirviömäinen ilmalaivakimeera oli päätynyt taas saalistuspaikalleen, jonka se oli vihollisista puhdistanut. Nyt sen kolme moottoria alkoivat syöstä plasmaa ja tulikuumaa fosforia viherparatiisin ylle. Mitään säästämättä. Tasa-arvoisena.

    Valtava tulipallo laskeutui ikiaikaisen sademetsän päälle. Roihu nieli kaiken vihreän. Paratiisilinnun paniikinomainen kirkaisu peittyi sen alle. Tulen kuumuus sai aluskasvilllisuuden käpertymään sekunneissa. Puhaltava tuuli hajotti kaiken tuhkaksi.
    Kädelliset loikkivat kirkuen pakoon puita pitkin. Mutta pakoa ei ollut. Oli vain liekit.

    Eivätkä liekit katsoneet, minkä söivät.

    Tulikärpäsen ylimmältä kannelta tuijottelevalle punasilmälle ei luonnon ääniä enää kuulunut. Ainoastaan tuli, ja pirun uuden kenraalin puhe.

    ”Puhdistamme kaiken, mitä emme tarvitse, eversti”, 001 sanoi hiljaa. ”Emme tarvitse viidakkoa.

    Ennemmin tai myöhemmin tulevaisuuden on aika niellä menneisyys.

    Ja sen pysäyttämiseksi täytyisi olla jumala.

    Eikä jumalia ole. Ja vaikka olisi, ne palavat siinä missä muutkin.”

    Miekkapiru ei vastannut.

    ”Eversti, joudun kysymään sinulta vielä kerran. Oletko valmis?”

    Toa katseli, kuinka alhaalla levittäytyvä vihreä maisema muuttui puu kerrallaan hehkuvaksi liekkihelvetiksi.

    “Olen”, Ämkoo vastasi käheällä äänellä, pitäen katseensa leviävässä liekkimeressä.
    “Olen, herra kenraali.”

    Pitkä nahkatakki liehui tuulessa, kun Miekkapaholainen katseli entisen maailmansa muuttuvan tuhkaksi.


    Admin-torni

    Keltainen nainen katseli visiirin takaisin silmin savupilveä, joka pirstoi horisontin. Tawan silmät eivät värähtäneetkään, kun hän tuijotti tulta ja tulikiveä, joka oli joskus ollut Veljeskunnan saari. Vierellään hänellä oli vanhin ystävänsä ja sylissään poikanen, joka oli herännyt kevyestä unesta.

    Ja he kaikki olivat yhtä autuaan tietämättömiä siitä, mitä juuri tapahtui.
    ”Miksi ne”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miksi ne tekisivät noin?”

    Visorakilla ei ollut paljoakaan sanottavaa.
    Kuulin kyllä, että ne olivat siirtäneet omia joukkojaan pois saarelta, mutta…

    Kaupungin muureilla kansa katseli tulta ja haistoi savun, eikä toa tiennyt, mitä sanoa heille. Mutta väkijoukosta ei huutanut paniikki, vaan hiljainen vääjäämätön ymmärrys. Äänetön shokki, joka lipui tajunnan ylle kuin suuri ristikkotähtäin taivaalla. Kuin linnun muotoinen savupilvi.
    ”Se on viesti”, Tawa lopulta sanoi visorakille. ”Ne haluavat lähettää viestin.

    Tulikärpänen ulvoi kaukana vertahyytävästi kaiken altaan polttaen. Ja Tawa pelkäsi, että jonain päivänä se tekisi niin Klaanin yllä.

    Ja he kaikki tiesivät, että paluuta ei ollut.
    Oli vain polku. Eikä toa halunnut nähdä, mihin se johti.