”Täytyy olla. Ei äijä viilaisi linssiin tollaisesta jutusta.”
Kahvinkeittimen porina aamuöisessä taukotilassa oli ainoa asia, joka tahditti selakhilaanin ja toan sananvaihtoa. Kummankaan valvominen ei ollut yllätys kenellekään, joka ymmärsi linnakkeen sisäistä dynamiikkaa. Same olisi mielellään siunannut itselleen tavallista pidemmät yöunet Rumisgonen pitkän vuorokauden jälkeen, mutta käänteet eivät ikinä tulleet kohtuulliseen tahtiin. Ja Paaco tiesi kyllä, että tämänkaltainen neuvonanto oli parempi pitää ennemmin kuin myöhemmin. Kaikista hänen esihenkilöistään Same oli riskittömin herättää aamuyön pikkutunteina.
Samekaan ei ehkä ihan kuittaisi sitä sprinklerikikkaa olankohautuksella, mutta hän sentään ymmärsi, että tarkoitus pyhitti joskus keinot.
”Oletan, että olet jo yrittänyt haarukoida signaalin lähdettä.”
”Juuh, ja no, ei ole helppoa. Jos voisin vain kuulostella vihollisen komentopisteet, tämä sota olisi varmaan jo paketissa.”
”Mutta on silti jokin syy, miksi tästä on pakko puhua nyt heti?”
Uusi energiajuomatölkki sihahti auki. Paaco klikkaili aggressiivisesti auki tiedostoja.
”Muistat varmaan meikäläisen hypoteesin Kiro-Wahin nazo-opereissönin suhteen?”
”Muistan, mutta en tiedä, luotanko lähteeseesi.”
”Hei Samemän, tiedän hyvin, mitä mieltä olet Hatidista. Mutta kyllä ne vaan on paras lähde mitä ton rintaman tapahtumille voi edes toivoa. Ja radiosalaus on ainakin täysin onnetonta, eli kaikki niiden inteli on käytännössä meidän.”
”Ja osa siitä koskee Kiro-Wahia?”
”Niin. Siellä se pönöttää. Olen satavarma siitä. Täsmää kans nazojen raksaosaston liikkeisiin Rapulatvaa pitkin.”
”Hyväksyn tämän todennäköiseksi. Onko se jo toiminnassa?”
”Aika paha sanoa, mutta en näe syytä sille, ettei olisi. Nopeastihan tollaisen pykää. Vaivalloisempaa on suojaaminen, majoitteet, huolto, jne.”
Same kaatoi mietteliäästi lisää kahvia kuppiinsa.
”Oletko yrittänyt vielä murtautua heidän lähetyksiinsä?”
”Kaikkeen ei mullakaan ole aika viime päivinä riittänyt. Rajansa se venyvyyden naamiollakin.”
”Ymmärrän täysin. En ehtinyt sanoa, mutta hyvää työtä Rumisgonen kanssa, Paaco.”
”Wow, kiitti äijä. Tarkoittaa paljon. Mutta niin, torakoiden salaukset on myös parantunut ihan sikana syksyn edetessä. Kuten myös niiden tiedustelutieto: joku voisi luulla, että niillä on yksi pari silmiä taivaankannessa.”
”En ole poissulkenut sitäkään. Ajatteletko radiotornin suhteen sitä, mitä luulen?”
Paaco havahtui alkaneensa kuiskata. Todennäköisesti turhaan, mutta mistä sitä ikinä tiesi.
”No kun. Mitä muuta varten se voi olla? Hatidin signaalien kaappaamiseen? Pliis, se on kuin karkin pöllimistä pikkuavustajalta. Onnistuu keneltä tahansa amatööriltä. Ehei, kyllä tää vähän varasuunnitelmalta vaikuttaisi: eikä ihan ketä tahansa varten.”
Same oli pitkän hetken hiljaa. ”Melkoisia liittolaisia, jos totta.”
”Yllättyneet parijonoon, rofl.”
”Niinpä. Pelkään, että saatat olla oikeassa. Ja toisessa tilanteessa pitäisin sitä kannaltamme melko yhdentekevänä… mutta tässä se saattaa kasvattaa kiirettä. Puhun Tawan kanssa aamulla.”
”Joo, hyvä. Meitsi vois valmistella yhtä juttua. En tiedä, muistatko, mutta meillä on vähän hyödyntämätöntä rautaa rajalla. Jos halutaan tehdä tää siististi… ehkä nyt olisi aika?”
Same pysähtyi vielä ovella selvästi keräämään ajatuksiaan. Hän katsoi kaavakuvia ruuduilla ja ymmärsi Paacon ajatuksen.
”Ehkä se ei ole tässä kohtaa liioittelua. Toivottavasti se on vielä toiminnassa.”
Paaco virnisti leveästi. ”Kohta ainakin on.”
Myrskyn ensimmäinen päivä
Lehuvirta
0746
Tusina sadetakkimyttyjä piti neuvonpitoa oksiston suojassa. Harmaassa aamukajossa puhujan tunnisti lähinnä äänestä. Sateen kohina oli niin kova, että miesten täytyi karjua pelkästään keskustellakseen. Lämmin puuro lohdutti miehiä laihasti syksyn kurjimman yön jälkeen.
”Uaah”, ulvahti Havok. ”Ihan sekopäinen sää.”
”Onhan näitä nähty”, Brangokk murahti hampaitaan kaivellen. ”Kotipuolen kärhämässä etsisitte nivusista hiekkaa. Niin voi sitä ihan sitten omassa päässään hiljaa miettiä, kumpi on mukavampaa, se vai tämä.”
”Puhukaa omasta puolestanne sen kodin suhteen”, Sixten sanoi. ”Aika samanlainen syksy täällä kuin meillä, javisst.”
”Ai mitä, eikö ’navia ole täydellinen paratiisi Vanhaan Maahan verrattuna?” Vazopp ivaili. ”Luulin että mikäseoli ’Perustuslaillinen Monarkia’ maksaa teille kaikille pelkästä lorvimisesta…”
”Ju, kyllä se grundinkomst-kokeilu johonkin etenee. Mutta ei sillä kivempaa säätä osteta.”
”Ai ei vai. Rahalla saa ja rakasetankilla pääsee. Sanopa tuo xialaisten säänhäirintäsatelliiteille tai ihan kelle tahansa rahaa rakastavalle veden toalle. Tai no, ei kai siihen periaatteessa toaa tarvita, vaan kaksi helvetin kovaa työukkoa. Keitäs sinisiä meillä onkaan… mites on, Yagak: saisitko tätä säätä hillittyä, jos lyödään hynttyyt yhteen?”
Muut ukkelit höröttivät sille hiljaa. Vazopp myös, mutta vähän myöhässä. Yagak käveli ulos tilanteesta ennen kuin kukaan ehti miettiä liian pitkään, mikä hänen elementtinsä mahtoi oikeasti olla.
Yagak kaapi lusikkahaarukalla viimeisetkin kaurakokkareista kattilan pohjalta ennen kuin huljautti astiaa juoksevassa vedessä. Kun hän nousi ylös virran varrelta, sadeviitan hupun laskos ryöpsäytti kylmän lirun vettä selkää pitkin. Hän olisi irvistänyt, jollei kaiken peittävä märkyys olisi tässä kohtaa myrskyä ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikea uskoa, että tätä märemmäksi voisi enää edes tulla.
Öinen myräkkä oli tulvinut telttapohjista läpi ja kohmettanut heistä useimmat jääkylmiksi. Telttapaikka ei ollut ollut edes huonoimmasta päästä, mutta siinä ei ollut huomioitu mahdollisuutta vuosikymmenen pahimmalle myrskylle ja tuhoisille tulville metsäkumpareita pitkin. Komppaniasta oli vaikea löytää miestä, joka olisi saanut viime yönä tuntia unta pidempään. Sen näki mäntyjen oksistojen peitossa sadetta piilottelevista skakdeista. Sade ei ollut enää aivan yhtä paha kuin yöllä, mutta läpimärkien telttojen pystyttäminen uudestaan sai odottaa parempaa hetkeä.
Aamiaistunti oli venynyt jo pitkänhuiskeaksi: komppanian johto oli jossain tiedonannossa. Myrskypilvien vaikutus koko Lieggimiesten läntiseen rintamaan oli vähintään lamaannuttava, ja pahimmassa tapauksessa ei auttaisi muuta kuin vetäytyä. Tiedustelun väki juoruili jo, että koko säätila oli eilisen taistelussa legendaksi nousseen ilman toan ansiota.
Tornari tai ei, Yagak ei voinut olla miettimättä, tunsiko hän tämän aiheuttaneen toan henkilökohtaisesti. Oli vaikea sanoa, ansaitsiko toa tästä hyvästä olusen vaiko selkäsaunan. Jos myrsky hidastaisi Allianssin valloitushankkeita edes viikon verran, syksyistä vellimaastoa kelpaisi sietää pieni hetki. Vaikka oli kyllä vaikea poistaa skeptisyyttä siitä, että tällaiseen myräkkään pystyisi kukaan toa yksin.
Keskustelussa ei ollut päästy ihmeisiin, kun Yagak palaili purolta puhtaan kattilan kanssa.
”Niin häh, mitäs tässä odotellaan?” Brungush murjotti ääneen.
”Tehtävänantoa, varmaan”, Rodarr sanoi. ”Tänne tulvien keskelle ei kannata uutta leiriä pystyttää, ja eteneminenkin on varmaan aika tyhmä idea juuri nyt. Ainaskin jollei Yagak kohta suostu kokeilemaan sitä veden emmentaalivoimien hallintaa…”
”Uitan sinut ensimmäisenä, kun saan ne haltuuni”, Yagak huikkasi.
”Aika tyhjä uhkaus tässä säässä”, Rodarr nauroi.
”Varo vaan. Odotan, että olet kuiva ja lämmin ja sitten vasta isken.”
”Niin ja siis elementti”, Zohan pisti väliin.
”Häh?” Rodarr huudahti.
”Elementtivoimien. Äijä sano emmentaali.”
”Voi skarrararr Zohan, se oli se vitsi.”
”Ai jaa. En kyllä ihan osta, että tietäisit noin hienoja sanoja.”
”Niin että meinasitte että peräännytään varmaan taas?” Brungush sanoi ja huokaisi tuskastuneena. ”Jos meikäläiseltä kysytään, niin tämmöisten sietäminen oli ihan vaan odotettavissa sillä tavalla, millä tätä sotaa johdetaan. Pari nopeeta iskua klaanilaisten taktisiin pisteisiin ja oltaisiin jo nautiskelemassa voiton antimista jossain lämpimämmissä maisemissa!”
Yagak hymähti ja istui aseveljien seuraan sateensuojaan katajistoon.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa?”
Useampi jermuista ähkäisi.
”Nyt saa kyllä jo minun mielestäni ihan pikkuisen valittaa”, Zohan sanoi.
”Henkimaailman hommia, tiedustelu puhui jonkun toan tekosista”, Yagak sanoi. ”Eli ei tässä ehkä muuta voi kuin valittaa. Kuuliko joku enemmän siitä myrskyn alkupisteestä?”
Skakdit lähinnä vilkuilivat toisiaan odottaen, että joku puhuisi. Hetken päästä vanha ukko Brangokk yskäisi ja korotti ääntään: ”Jututin tuossa tunteroinen sitten niitä itärintaman sissejä, jotka tulivat saattamaan lutin ja kessut tiedonantoon. Niillä äijillä ei ole kyllä ollut mitään kuria, lörpöttelevät ihan kenelle tahansa… mitä nyt ymmärsin, niin se torakoiden eilinen ilma- ja merivoimien karkelo johtui kai siitä, että Bio-Klaani liikutti jotain isoa kaakon suuntaan ja takaisin. Ilmeisesti aika paljon menetyksiä nazorakien puolelta, Klaanin puolelta ei varmistettuja. Jälleen vaikuttaa siltä, että meikäläiset olisivat voineet ehtiä taisteluun, jos torakat vain viitsisivät pyytää.”
”Pah, ne tahtoo pitää isot taistelut itsellään”, Brungush murahti. ”Laulattavat tykkejä Imperiumin kunnian puolesta ja pitävät meidät täällä hoitamassa ne tylsät jutut. Helppo sitä on sanoa olevansa sotasankari, jos joku muu polkee puolukoita ja käy tylsyttämässä scimmyjäRune scimitar puihin ja alkuasukkaisiin. Tää sota on kyllä yksi vitsi, ei täältä kunniaa käydä hakemassa.”
”Palkka juoksee, ei voi valit-”
”Turpa kiinni nyt jo oikeesti Vazopp. Joku välittää muustakin kuin rahasta. Tuhlaan mun koko nuoruuden tällä saarella tätä menoa.”
”Meni vissiin tunteisiin?”
”Meni.”
”Sori Brungush.”
Brungush mutisi loukkaantuneena ja tepasteli Vazoppin luo vastaanottamaan rivakan halin.
”Voidaan teroittaa sun scimmy myöhemmin yhdessä. Tiedän, että se harmittaa sua.”
”Kyllä minä sen itsekin osaan tehdä. Mutta kiitti Vazopp.”
”Mites muuten Yagak”, Havok kysyi, ”etkö sinä ollut sieltä idän rintamalta alkujaan?”
Yagak oli hetken hiljaa.
”Kyllä. Miten niin?”
”Niillä oli aitiopaikka tuon eilisen seuraamiselle. Varmaan olisi ollut aika eri lopputulos, jos torakat olisivat päästäneet ne puuttumaan siihen show’hun. Majuri Rlorzedtillä on vissiin aika häijyjä äijiä töissä… siitä puhutaan aika outoja juttuja. Kukas se olikaan se teikäläisen komentaja?”
”Suuri ja paha Gurg”, Yagak sanoi tottuneesti.
”Tosi kumma. Et ole ikinä oikein vaikuttanut tyypiltä, joka päätyisi Rlorzedtin alaisuuteen.”
”Miten niin?”
”En tiedä. Niistä puhutaan kaikkea hämärää. Salatieteitä, Gaggun salainen tiedejaosto, elementtivoimia.”
”Sinne ei kyllä pääse ihan kuka tahansa”, Brungush murahti. ”Yritin hakea, mutta Rlorzedt pitää selvästi aika tiukkaa jöötä siellä.”
Brangokk tuhahti. ”Et sinä sinne halua. Sitä paitsi sen Gurgin porukassa on muutenkin aika epäilyttävää sakkia. Mitäs pahaa Yagak on menneisyydessään tehnyt päästäkseen noin rankkaan seuraan?”
Se ei ollut kovin vakava kysymys, mutta Yagak ei halunnut jättää siitä huomattavan pitkää hiljaisuutta leijailemaan ilmaan.
”Olen vain viestimies”, Yagak sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taikajutut ja salaisuudet ovat muutenkin isonatsaisempien hommia.”
”Haha”, Rodarr hörähti. ”Noinhan sinä sanoisit, jos salailisit jotain!”
Yagak ei kääntänyt katsetta Rodarriin.
”No, täällä joka tapauksessa ollaan. Joten en tiedä, mitä Gurgin laivalla puuhataan tällä hetkellä. Varmaan jotain Nimda-juttuja.”
Rodarrin ilme kertoi, että hän ei olisi aivan halunnut päästää tästä irti, mutta hän päätyi läimäisemään Yagakia yläselkään kovaa. Avokämmen lätsähti märästi sadetakkia vasten.
”Eivät ne noin huonolle valehtelijalle kyllä mitään sellaista näyttäisi!”
”Joo, tuo mies kyllä syötäisiin salatiedeosastolla viikossa!” Havok naurahti.
”Älkää härnätkö Yagakia”, Brangokk sanoi. ”Luti siirtää sen takaisin sinne idän rintamalle joku päivä, ja sittenhän teitä kaikkia itkettää.”
Yagak hymyili takaisin vaisusti. Tässä oli nyt tilanteen huomioiden yllättävän hyvä olla. Mutta hänestä tuntui, että viime yönä oli käynnistynyt jonkinlainen ajastin sille, kuinka pitkään hän voisi vielä ylläpitää tätä. Veto kotia kohti oli taas voimistunut, eikä hän voinut vastustaa sitä enää kovin kauaa.
Myrskyn toinen yö
Rantalehto
00:15
Puistojen käyttöaste oli romahtanut hallitsevan säätilan muutosten myötä. Eipä Rantalehdon puistossa poutaisenakaan syysyönä juuri liikuttu.
Vanha munkki oli kuitenkin yhä meditoimassa sienikokoelmansa seurassa. Otlekin mielestä hyypiö ei vaikuttanut tyypiltä, joka raportoisi Klaanin johdolle kulkijoista, mutta oli parempi pistää varman päälle. Tuoksusta päätellen osa munkin sienistä oli harvinaista lajia, jonka kuivatuista hatuista saisi uutettua Enkin himoamaa hermomyrkkyä. Kukaan veljeskuntalaisista ei ollut kuitenkaan uskaltanut neuvotella asiasta, pihistämisestä puhumattakaan. Ties mitä mielikykyjä äijänkäppyrällä oli. Leiter oli kehottanut osoittamaan varovaisuutta ’sen oraakkelin’ väen kanssa. Kyllä hiippailija hiippailijan tunsi, eikä olllut viisasta näyttää korttejaan ilman hyvää syytä.
Otlek sujahti pensaan ali. Hän kulki loikkien violetiksi muuttuneen tammenlehtimaton yli, jottei siihen jäisi jälkiä. Vaikkei sillä ehkä ollut juuri väliä: luissaan Otlek tunsi tuulen olevan yltymään päin. Lehdet eivät jäisi paikalleen mätänemään.
Tammen juurella oli muutamia kiviä jäänteenä vanhasta rantaviivasta. Sade ropisi niistä laakeimpaan eri tavalla. Matoran työnsi sormensa sen kulman alle ja nosti. Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin se olisi vaikuttanut yllättävän keveältä graniitiksi. Kiveä se oli kuitenkin vain ulkonäöltään.
Tunneli putosi ensin pari metriä alaspäin, Otlek pudottautui tottuneesti sen pohjalle. Vettä oli melkein nilkkaan ja sitä tippui katosta ja tihkui seinien mannoksesta. Suuren tammen juuret nielivät ahnaasti, mutta liika oli liikaa. Lähisaarella Veljeskunnalla oli ollut vuosikymmeniä tunneliverkoston hiomiseen suhteellisen mukavaksi ja toimivaksi; viidakon sadekauteen he olivat sopeutuneet poistokanavin ja pumpuin. Tämä tukikohta oli ollut käytössä vain pari kuukautta ja salaus oli tehnyt hienosäädöstä hankalaa.
Otlek astui valokivien himmeään hehkuun. Pääkammioon oli rakennettu eräänlainen puulattia paksuista oksista ja myrskyn ensipäivän katkomista oksista. Kunnon sahatavara olisi toiminut paremmin, mutta lautakasan kuljettaminen puistoon olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää. Kotisaaren poltto, kuolleet toverit ja vihollispuolelle siirtynyt johtaja pistivät märän lattian ja tiputtavan katon kuitenkin jonkinlaiseen mittakaavaan. Sitä paitsi flunssaisimmat pääsivät Telakalle paranemaan.
Suurin osa riippumatoista roikkui täysinä, ja pääkammiossa kaikui tuhina ja kuorsaus. Sisäänkäytävän pielessä valvoi Ibra paljastettu miekka sylissään. Tämä nyökkäsi Otlekille.
”Iltaa, veli. Onko johtaja hereillä? Olisi uutisia linnasta ja rintamalta.”
”Kiireinen yö?”
”Tulin kun pääsin. En voinut noin vain irrottautua. Voin minä odottaakin, jos hän nukkuu.”
Ibra murahti kolkosti. ”Hän on hereillä.”
”Kiitos.” Otlek asteli lattian oksiston yli ja sisään sivukäytävästä, joka oli kaivettu yläviistoon niin, että se oli muuta luolaa kuivempi. Matoran veti varovasti auki kirjaillut verhot ja luikahti sisään.
Leiterin kammio oli koruton ja synkkä. Seinustalla oli kapea vuode. Pöydän virkaa toimitti tyhjä kranaattilaatikko, jolla oli pieni mutta tarkkaan piirretty saaren kartta ja nyrkin sisään mahtuva valokristalli. Johtaja istui ohuella tyynyllä pöytänsä ääressä. Oliko hän ollut täsmälleen samassa asennossa viimeksikin? Jopa Raham ja Ibra kävivät ulkona silloin tällöin, joskus jopa kaupungissa. Mutta Leiter oli nähnyt viimeksi taivaan tullessaan saarelle norsupäästäisen kyydissä. Oman naamionsa läpi hän oli katsonut maailma edellisen kerran kotisaaren vehmaudessa. Miksi vuorokaudenajoilla, tai ajan kulumisella ylipäätänsä, olisi mitään merkitystä johtajalle?
Leiter avasi silmänsä ja käänsi katseensa tulijaan. ”Veli Otlek. Mainitsit uutisia.”
”Johtaja”, Otlek nyökkäsi, tai ehkä se oli pieni kumarrus. ”Vartija on elossa. Hän on soluttautunut skakdipalkkasoturien leiriin Lehu-Korosta pohjoiseen.”
Mirulta ei voinut lukea minkäänlaista reaktiota. ”Ja tietääkö Linnoitus tästä?”
”Kyllä. Hän otti itse yhteyttä ylläpitoon leirin radiolaitteilla viime yönä. He pitävät asian vielä salassa, jottei se vuoda Imperiumille ja paljasta soluttautujaa. Käsittääkseni tieto on vain ylläpidolla, ja Matoro Mustalumella.”
”Ja minulla”, Leiter sanoi hiljaa. ”Ja sinulla.”
”Niin. Ilmoitin myös linnulla veli Enkille. Vartijan hengissäolo muuttaa nähdäkseni asemaamme Klaanissa. Hyvään suuntaan.”
”Jatka.”
”Johtaja?”
”Sinä ja Enki olette sanoneet toistuvasti, että piilottelumme vaarantaa yhteistyön Linnoituksen kanssa. Ja nyt he saavat mehevän salaisuuden rintamalta ja kertovat sen heti Otlekille. Miksi?”
”He uskoivat, että pystyn auttamaan”, sanoi Otlek epävarmana. ”Joten lainasin heille yhden harakoista ja opetin sille tempun, jotta Mustalumen kenttätehtävällä jättämä paketti päätyisi Vartijan käsiin. Olisin kysynyt mielipidettäsi, mutta jouduin toimimaan nopeasti. Vierailu täällä olisi vaikuttanut epäilyttävältä.”
”Saat vielä Tawalta sulan naamioosi”, sanoi Leiter. ”Ja Enkikin on varmasti kiitollinen.”
”Niin”, Otlek tuhahti. Kun Enki pääsisi takaisin julkisuuteen, he kävisivät ostamassa Tednin kanssa johtajalle sellaisen mukin, jossa lukisi Maailman Parhaalle Pomolle. ”Luulen, että he luottivat asian minulle, koska olin juuri auttanut koordinoimaan torjuntahyökkäystä Rumisgonen operaatiossa. He yhyttivät minut aamulla Telakalta. Muista, ettei ylläpito lainkaan tiedä sinusta, ja Enkikin tilanne on heille vielä epäselvä.”
Leiter mietti tätä hetken hiljaa. ”Hm. Vai on Vartija elossa. Se tekee suunnitelman seuraavista askelista epävarmempia.”
Et ole tosissasi, Otlek ei sanonut. Hän oli ollut Guardianin kanssa rintamalla. Hän oli nähnyt Erysin ottavan luodin ja Vartijan kuolevan sen takia sisältäpäin. Hän oli nähnyt Tawan silminnähden onnellisena muutama tunti sitten. ”Se tekee myös toiminnastamme kaupungissa helpompaa, johtaja.”
”Muista paikkasi ja tehtäväsi”, sanoi Leiter. ”Emme tulleet tänne istumaan bingossa ja vetelehtimään majataloissa. Kertoiko hän mitään Ämkoosta?”
”Ei ainakaan mitään, mitä he olisivat välittäneet minulle”, vastasi Otlek.
”Hyvä. Avaa verho.”
Otlek kääntyi ja veti kankaan suppuun. Takana tuijotti tusina silmäpareja. Ibra ja Raham olivat jossain takana ilmeet neutraaleina. Muut näyttivät jokseenkin noloilta.
”No niin, kuulitte uutiset”, Leiter huokaisi. ”En luottaisi ninjaan, jonka alitajunta ei herätä häntä kuiskausten ja juonittelujen ääneen syvimmästäkin unesta. Fortel, jatka seinien tilkitsemisen kanssa, tai joudumme kaikki niiden sairaalasiipeen. Otlek, Fortelin avuksi. Ratka ja Mostle, kerätkää tiimi parakeilta ja lähtekää Lehu-Koron suuntaan. Kun Vartija on vapaalla jalalla, pitää meidän päästä tilanteen tasolle. Toimikaa.”
Otlek kumartui verhon ali ja sulki sen perässään. Kaukaukasvoinen Fortel venytteli jalkojaan ja urahti jotain maanpaossa elämisestä. Hän asteli oksalattiaa pitkin huoneen nurkkaan, jossa oli osittain veden alla oleva harmaa kumpare litisevää savea. Viiksekäs ninja alkoi lapioimaan sitä puuämpäreihin, joista Otlek ryhtyi lätkimään sitä seinälle. Siitä tulisi ihan mukava savipinta kunhan se pääsisi kuivumaan. Otlek ei ollut varma, tapahtuisiko se ennen kuin Leiterin suunnitelma saavuttaisi huippukohtansa ja he pääsisivät piilottelusta.
Suuri Norsupäästäinen käänsi kylkeään syvennyksessä, ulvahti ja jatkoi uniaan.
Myrskyn toinen päivä
Suurkylän komentopiste
17:49
Sade piiskasi entisen Suurkylän kattoja sekä tulvi ahtailla kaduilla. Imperiumin pioneerit oli asetettu pyhälle tehtävälle raivata entisen matoralaisasumukseen syvempiä ja suurempia ojia tulvavesien hallitsemiseksi. Moni nui-korolainen kellari oli kastunut ja tulvinut täyteen viheliäisen raskasta sadevettä. Vaikka Imperiumi ei jättänyt yleensä jälkeensä niinkään valloitettuja kuin ravinteista karuiksi raastettuja maita, oli Nui-Koro ehtinyt syksyn mittaan muodostaa vahvan valloittajamyytin.
Näitä perustuksia olisi suojeltava, sillä ne olivat merkki toivosta mahdottomia voimia vastaan. Suurkylän vanhan nimen zankrzorankielinen versio, Kiurazirla, kaikui yhä useammin pihtihampaiden välissä uuden voiton monumenttina. Nimi ei ollut kelvoton, mutta vasta Imperiumi antaisi sille arvokkuutta.
Eräässä suurkyläläisessä vanhassa kivitalossa paloi valo. Rappiollisena entisaikana se oli ollut asumus, ehkä myös toimisto, eräälle vanhan Suurkylän edesmenneelle johtajahahmolle. Nyt pienellä mökillä oli uusi asukki. Kenttäjohto oli pitänyt runollisena, ehkä huvittavanakin, että asumus annettaisiin väliaikaismajoitteeksi entisen omistajan surmaajalle. Harvoin Imperiumi palkitsi sotilaitaan näin suoraviivaisella tavalla — ei pitänyt luoda vaarallisia ennakkotapauksia ansaintakeinoista — mutta tavanomainen ei ollut sotilaskaan.
Sotilas istui ristiasennossa matoralaiskokoisen tuvan kivilattialla. Sotilaan mekaaninen kaulapanta toimitti kolmea tarkoitusta: ensisijaisesti siihen kiinnitetty mikrofoni välitti jokaisen hiljaisimman huokauksenkin jonnekin pilvien yläpuolelle tiedustelun herkeämättömään tarkkailuun. Toivottavasti nuoremmat tiedustelu-upseerit nauttivat jokaisesta hänen nieleskelynsä ja pureskelunsa äänestä, mietti sotilas, sillä niitä olisi kyllä tarjolla. Toissijaisesti kaulapanta oli nöyryyden ja kunnioituksen symboli: kukapa hän olisi paitsi Imperiumin uskollinen käskyläinen.
Kaulapannan kolmas tarkoitus oli pitää äärimmäisen huomaamatonta mutta sitäkin rasittavampaa sirinää.
Laite oli yllättävän hiljainen, mutta sen keskusyksikkö päästi pientä kirkasta ja epäsäännöllistä ääntä, jos muut äänet sallivat sille laisinkaan kaistaa. Ja etenkin, jos yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä nimenomaan meditoimiseen.
Sateen ropina vasten talon tiilikattoa hiveli sielua verrattuna siiheen sähköiseen siritykseen, joka kaulasta antoi ilmoittaa itsestään. Mutta oli hän epäedullisemmissakin olosuhteissa rauhoittanut sieluaan. Valkoista turagaa ei tunnettu pelkistä taidoistaan.
Ämkoon vasen käsi lepäsi hänen polvellaan. Toisen polven päällä ei näkynyt kättä, ei mustaa eikä punaista. Mutta oliko sillä väliä, jos huoneen ainoa asukki piti silmiään rennosti ummesssa?
Hän keskittyi oikeaan polveensa. Pinnistelystä ei ollut apua. Menetetty varjokäsi ei ollut tavallinen raaja. Se ei ollut käsi, jolla vihreä matoran oli pidellyt kynää ja sivellintä. Se ei ollut käsi, joka oli ansainnut kantaa aseista mahtavinta. Sen ei tarvinnut olla iäksi mennyttä.
Se oli tullut hänen sisältään, eikä sen lähde ollut poissa.
Polvi. Hartia. Ilma. Pieni veto ikkunan yläraosta kulki jatkuvasti tilan halki. Hän tunsi sen. Se kipristeli siinä, missä ulkoinen tarkkailija olisi nähnyt vain ilmaa. Polvi. Hartia. Ilma.
Hän oli valmis. Hän oli.
Ämkoo nosti kätensä hartioidensa tasalle. Hän avasi jalkansa ja painoi päkiänsä kivilaattoja vasten. Toa nousi seisomaan tasapainoiseen haara-asentoon.
Nazorakein harmaanhimmeä upseerimiekka oli kylmän takan reunalla. Sen kahva oli oikealla puolella, terä lepäsi laastipinnalla vasemmalla. Kahva oli kylmä ja kova, mutta miekka oli tehty taidolla. Sen tekijä oli tuntenut tasapainotuksen salat.
Totta kai se oli vain roskaa verrattuna oikeaan miekkaan. Mutta nyt se saisi kelvata.
Terä leikkasi ilmaa ja laskeutui pirun nilkan viereen. Silmänsä kiinni pitävä hahmo laskeutui yhden polven varaan ja vei miekankahvan taakse. Syvä hengitys sisään. Pisto eteen ja ylös.
Ovi paukahti auki, kylmä tuuli puski sisään ja raskaat askeleet vavisuttivat lattiaa. Kenen tahansa meditaatio olisi katkennut sellaiseen meteliin. Ämkoo avasi silmänsä ja upseerimiekka kalahti lattiaa vasten. Metallisen kolossin sateesta märkä haarniska tervehti käsipuolta miekkapirua oviaukosta.
Kyborgi kömpi sisään matoralaiskokoluokan ovesta sekä antoi myrskytuulen läimäistä uksen kiinni takanaan. 437 oli ryvettynyt, mutta ei vain sään takia — nazorakin rintapanssari oli näkyvästi lommoilla ja muutamissa raajoissa ja nivelissä oli vähemmän elegantin näköisiä, selvästi väliaikaisia korjausratkaisuja pitkällisempää huoltoa odotellessa. Konetorakan kaulaservot surahtivat äänekkäästi, kun hän käänsi tuiman katseensa alas lattialta miekkaansa poimivaan Miekkapiruun.
Toissailtana äkilliselle komennukselle lähtiessään 437 oli ollut huomattavasti toimintakykyisemmän näköinen. Hopeisen haarniskan pinnoite oli lommoilla ja everstiltä oli riisuttu joitakin asejärjestelmiä kokonaan, todennäköisesti huoltoa varten.
”No”, Ämkoo sanoi virnuillen. ”Miten meni?”
”Uskon eversti Ämkoon olevan jo tietoinen, että lentue torjuttiin aivan vihollisen porteilla.”
”Olen hyvinkin, mutta se ei kerro paljoa. Mitä sinulle tapahtui?”
”Bio-Klaani oli varautunut vastaanottokomitealla. Olin lähellä surmata heidän ilman toansa kunniakkaassa taistelussa, mutta jouduin tekemään pakkolaskun saatuani osuman polttoainetankkiini… sääliksi kykenin vain seuraamaan sivusta, kuinka moni rohkea sotilas antoi henkensä Imperiumin kunniaksi.”
”Tietenkin, ja kunnia heille uhrauksestaan”, Ämkoo sanoi hipihiljaa. ”Itse et näemmä onnistunut samassa?”
”Kokeilet rajojasi, eversti”, 437 sanoi kylmänviileästi.
”Leikkimielisesti vain, eversti hyvä”, Ämkoo sanoi leveän hammashymyn läpi. ”Pahoitteluni, jos vaikutin epäkunnioittavalta. Mutta olenhan kuitenkin oikeassa, että kuolema Viimeisen Imperiumin eteen olisi paras mahdollinen kohtalo?”
”Onkin, ja jo kerran sen olin valmis tekemään.”
Ämkoon sanat oli tarkoitettu piikittelyksi, mutta 437 seisoi jotenkin normaalia ylpeämmän näköisenä niihin vastattuaan. Harva sentimentaalisuuden ripe pääsi kone-everstin teräskuoren läpi, mutta nyt tämä kuulosti puhuvan suoraan sydämestään. Mikäli sellainen vielä siellä jossain oli.
”Ymmärrät varmasti, että kerran aikoja sitten uhrasin itseni suuremman tarkoituksen edessä. Ja minua palkittiin siitä hyvästä. Sen määräsi hän, joka silloin kulki nimellä Kenraalieversti 003. Nyt hän on poissa, ja hänen ruumiinsa ruokkii Pesän maaperää. Hänen käskynsä antoi minulle uuden mahdollisuuden, ja uuden ja uljaamman kehon. Sain kyvyn nousta uudestaan taisteluun Kotimaan puolesta.”
”Kuin ta-lintu tuhkista.”
Konesilmät tuijottivat vihreähehkuisina Miekkapiruun. Valtavan terästorakan metallinen ranka kyyristyi kyykistynyttä Ämkoota kohti. Se taipui keskivartalosta tavalla, jolla yksikään luonnollinen nazorak ei taatusti taipunut. Ainakaan ilman hirvittävää väkivaltaa. Epäautenttinen hymy arpisilla epäsymmetrisillä kasvoilla tervehti Ämkoota lähempää.
”Voisi sanoa, että annoin saman mahdollisuuden sinulle… siellä entisen kotisaaresi rannoilla. Silloin meidän kunniakkaan taistelumme päätteeksi, kun annoin sinun elää ja valitsit polvistua.”
Miekkapirun ilme värähti hieman. Hän kanavoi sisäistä tyyneyttään ja puski sen takaisin kasvoilleen.
Siitä oli kuukausia, kun Ämkoo ja Eversti 437 olivat kohdanneet Veljeskunnan saarella vihollisina. Mutta Ämkoo kyllä muisti sen kuin eilisen: 437:n pitelemässä hänen omaa miekkaansa hänen sydänvalonsa yläpuolella, uhkaamassa surmata hänet sillä. Hän muisti veren maun suussaan ja 437:n kauhistuneen katseen, kun hän oli valmiina sivaltamaan tämän hengiltä Alku taas käsissään.Veljeskunnan saari: Elä hirviönä, kuole hirviönä
Ja nyt hän oli tässä. Ilman oikeaa miekkaa ja miekkakättä. Elämä todella vei yllättäviin paikkoihin.
”Muistan sen jokseenkin eri tavalla”, hän sanoi vaitonaisempana. ”Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat.”
Hymy kaikkosi 437:n suulta kuin pois kytkettynä. Tämä nousi täyteen pituuteensa taas.
”Sitä paitsi vahinko oli hyvin paikallista. Vaadin vain muutamia rutiinikorjauksia, mutta olen valmis kentälle alle viikossa. Samalla koeajan muutamia uusia asejärjestelmiä, jotka tiedekunta on lähettänyt kenttätestaukseen.”
Potra poika, Ämkoo ajatteli. Tulta päin taas uudestaan ja uudestaan. Eräässä toisessa kulttuurissa synnyttyään tämä olisi varmaan jo hypännyt omaan miekkaansa ja lopettanut oman tarunsa siihen.
Huoli kiipi Ämkoon mielen päälle: oliko komentoketjun yläpääty saanut kuulla… siitä, mitä hänelle oli tapahtunut kesken Guardianin jahdin?
Vain yksi verinen yskös mättäälle. Sitä oli näkemässä vain muutama jääkäri, jos hekään. Oli ollut hyvin pimeää. Silti… oli sitä parempi, mitä harvempi tiesi. 437:n ilmeestä oli mahdoton tulkita, mikä tämän todellinen tarkoitusperä oli, mutta Ämkoo ei halunnut antaa hänelle pienintäkään syytä epäilykseen.
”Liikuttavaa, kuinka huolissasi olet. Voin vakuuttaa, että olen aivan yhtä taisteluvalmis kuin aina.”
”Prikaatinkenraali 088 käski sinut terveystarkastukseen”, kyborgi sanoi. ”Eräs Tiedekunnan kirkkaimmista mielistä varmistaa vain, että olet täysin kenttäkuntoinen. Ei ole syytä huoleen.”
Tässä täytyi olla jokin koira haudattuna. Ämkoo piti ilmeensä asiallisena ja vastasi:
”Kaikella kunnioituksella, eversti hyvä… mutta en aio vastaanottaa ainuttakaan mekaanista raajaa jos niin ei erikseen käsketä.”
”Ehkä sinun kannattaisi.”
437 hymähti ja pyöräytti toisen yläkäsistään kokonaan ympäri ranteen kohdalta ja sulki ja avasi rautasormiaan salamannopeasti. Hän tuijotti Ämkoon raajatonta olkapään tynkää.
”Ehkä muutamalla… päivityksellä Viimeinen Vartija ei enää yllättäisi sinua. Tiedustelulla on uusi vainu hänen suunnastaan.”
”Hah”, Ämkoo tuhahti. ”Niin ne sanoivat viime kerrallakin.”
”Osoittakaa kunnioitusta, eversti. Kamera-aineistoa on analysoitu Metastaasilla… ja vaikuttaisi siltä, että admin Guardianiksi epäilty hahmo ylitti Rapujoen uiden ja suuntasi siitä itään. Viimeinen vakavastiotettava havainto hänestä on Aavelehdon rajalla vaeltamassa syvemmälle LehuunMutta mitä tapahtui viimeiselle vartijalle?.”
Ämkoo nyökkäsi hitaasti.
”Mistä voitte olla varmoja, että hän ei ole jo palannut Klaanin hallitsemille alueille?”
”Tiedustelulla on enemmänkin. Kaikki ajan kanssa.”
Eversti 437 kääntyi kankeasti kokonaan ympäri ja asteli taas ovelle.
”Sitä paitsi meteorologian osasto on kehottanut pysymään sisätiloissa. Ennuste on historiallisen huono, emmekä voi jatkaa jahtia ennen kuin sää selkenee. Suuntaamme länteen myrskyn rauettua.”
”Totta kai. Ehkä minulla sitten on hetki aikaa puoskarinne käsittelyyn”, Ämkoo sanoi vaisusti. ”Pitäkää minut kartalla, kun tiedätte enemmän Vartijan liikkeistä.”
437:n pää kääntyi vielä oviaukolla häntä kohti.
”Toivottavasti olet luopunut viimeisestä sentimentaalisuudestasi hänen suhteensa, eversti. Sinäkin kaipaisit kunniasi takaisin.”
Ämkoo hillitsi itsensä lähes täysin. Vain tiedustelupalvelun agentti korkealla pilvissä kuulokkeet päässä sai nauttia sen hiljaisen huokauksen, joka hänestä pääsi.
”Illanjatkoa, eversti”, hän lopulta sanoi.
Myrskyn kolmas yö
Metastaasi
02:05
Toimistotöitä oli montaa sorttia. Tämä ei sopinut niille, joita pelottivat korkeat paikat.
Jos uskalsi katsoa yhdestä yläkerroksen harvalukuisista ikkunoista, oli parempi pitää aurinkosuoja visusti päällä. Joku muu olisi ehkä pitänyt romanttisena ajatuksena sitä, että he olivat ankkuroituneena taivaaseen ja saivat voimansa itse tähdistä. Mikäli oli täällä komennuksella kuukautta pidempään, oli mahdotonta olla hukkaamatta sitä romantiikkaa joko tiedustelutyön puuduttavaan todellisuuteen tai sitten siihen mykistävään ymmärrykseen, kuinka lähellä tähdet olivat. Ja kuinka pieniä ne todella olivatkaan.
Pahemman mökkihöperyyden iskiessä miehistön jäsenet vetivät välillä suojapuvut päälle ja lähtivät ”taivaskävelylle”. Ylin johto ei ollut antanut sille valtuutusta, mutta hulluksi tällä komennuksella tulisi ilman pientä ulkoilua. Juuri nyt avaruussää ei ollut sille kovin suotuisa.
Himmeä vihreä hehku valaisi kalvakan mustavisiirisen nazorakin kasvoja. Nakutus mekaanisesta näppäimistöstä kilpaili prosessorin kurnutuksen kanssa. Kelat pyörivät tasaisesti koneen kyljessä. Aina välillä taustalla kuului se aavemainen huokailu, jota maailma piti näin korkealla. Huipulla tuuli kovaa, jopa täällä koko alla olevaa kupolia riivaavien myrskypilvien yläpuolella.
Näin korkealta kaikki näytti pieneltä… paitsi se määrä informaatiota, joka laitteiden läpi virtasi. Sitä oli hukuttavan paljon. Helpottihan se varsinkin kuvamateriaalin katalogisointia, mutta vei myös hyvin suuren osan aluksen sisätilasta ja poltti akkuja ennennäkemättömällä vauhdilla.
Mustavisiiri piti mietintätauon, katsoi näppäimistöään ja nakutteli menemään.
> haku: rapulatva2 // kk:9-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 20256907 leikettä.
Liian laajaa. Mustavisiiri murahti turhautuneena, tarkisti kansiostaan pari tuoretta printtiä ja jatkoi.
> haku: rapulatva2 // kk:10-11 // rajaus:kuva // rajaus: punainen
Haarukoidaan…
Indeksoidaan 95490 leikettä.
Yhä kuin neulaa heinäsuovasta. Hänellä ei ollut aikaa kahlata läpi tuollaista määrää aineistoa, eikä niissä kaikissa varmastikaan ollut tunnisteita… nazorak raahasi näppäimistön sivuun, nappasi sisäpuhelimen luurin kouraansa ja pyöritti rullalla lähiesimiehensä numeron.
”Hyvää iltaa, kapteeni”, hän sanoi suuosaan. ”Ei, ei merkittävää edistystä. Melko toivoton homma tässä aikajänteessä. Niin, niin. Ei riitä henkilöstöresurssit. Sitähän minäkin sanon. Ei vaan riitä työaika, minäkin täällä yhdeksättä tuntia. Hirveän hienot masiinat viritelty, mutta kenelläkään mitään visiota, kenen näitä pitäisi ajaa. Kaikella kunnioituksella, toki. Ei tämä kenenkään vika tietysti ole. Ketterää paskiaista siellä Lehussa jahdataan, silmäthän tässä loppuu kesken. Joo, siellä ollaan suut vaahdossa valmiita kiinniottoon… mutta todisteita sijainnista ei oikein vielä ole tarpeeksi. Sitä varten minäkin täällä ylitöissä.”
Mustavisiirin katse harhaili työpisteellä olevissa papereissa. Hän pyöritteli kuulakärkikynää sormiensa välissä ja kuunteli hetken. Kylläpäs kapulla nyt oli asiaa. Näin korkealla hyväkin tiedustelu-upseeri lepsuuntui muodollisessa viestinnässä: näitä piuhoja salakuunnellakseen vihollisen täytyisi olla itse aluksella. Tai kaikkitietävä.
”No tuotahan minäkin viime viikolla mietin, mutta sillä sektorilla on noita punaisia hälytyksiä ollut riittämiin muutenkin. Aika liipaisinherkkiä ne ovat sen suhteen, mikä kaikki menee punaisen piikkiin. Juu, vainoharha valtaa alaa. Siinä asteikossa on kuusi sävyä, voisi vähän käyttää harkintaa, mikä kaikki on maailman tärkeintä. Ai mitä? Joo, olen yrittänyt. 437:n kameramateriaali on aika nopeasti kahlattu. Ei vaan sitten kai ole sellaista muistia, mikä siihen keskusyksikköön mahtuisi kunnolla. Eikä kunnianarvoisa eversti nyt mikään kamerajalusta olekaan. Ai mitä, oikeastiko? Tahtorakia vastaan? Perhana, sen kun olisin ollut näkemässä.”
Toisesta päästä jaettiin pitkiä näkemyksiä tiedustelun hyödyntämisestä ketterässä ja sopeutuvassa taistelustrategiassa. Siinä samassa mustavisiiri painoi luurin olkapäätään vasten ja jatkoi nakuttelua. Entä jos…
> haku: rapulatva1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 341659 leikettä.
Äh. Hän oli unohtanut, kuinka obsessiivisesti pääesikunta halusi nauhoittaa sen toisen everstin joka sutkauksen. Rajansa kaikella, myös varautumisella. Ei ihme että datakeskuksessa oli koko ajan kelat loppu. Ja kaikesta massasta 99% oli aina täyttä roskaa.
Mutta… entäs se uusi keskus? Se oli jopa oikeassa suunnassa…
> haku: kiro1 // kk:10-> // rajaus:ääni
Suoritetaan…
Indeksoidaan 631 leikettä.
No nyt. Tähän menisi vain loppuyö, jos hyvä onni oli myötä.
> lataa kaikki
VIRHE 409
Yhteyslinkki kansioon /kiro1/ ei voimassa. Pyydä manuaalista siirtoa.
”Joo, se on just näin. Kuule, minä tässä mietin, että voisiko tuolta Kiron asemalta pyytää pikku tiedonsiirtoa? Niin siis yritin jo. Eivät ole vissiin saaneet vielä metalinkkiä pystyyn. Ei ole tulossa? Täällä näkyy kyllä määrä, 631. Siis täh, ottavat vaan nauhalle mutta eivät palvelimille? Liian kallista? Ei ihme että tiedustelu laahaa. Arkistoida ovat sentään jaksaneet. No mutta minä pistän tilaukseen. Joku maan pinnalla saa kyllä kahlata nuo läpi, aika hankala niitä on tänne postittaa. Varsinkaan tässä myrskyssä. Niin. Ei taida signaalitkaan ihan kulkea. Joo, nehän siellä kerran ehdotti, että joku vetäisi kaapelit kupolin seinää pitkin tänne. Sen kun näkisi, kelaperseet hajotkaa aamuihin. No mutta, minä tästä jatkan. Hyvää yötä. Juu, na zora.”
Myrskyn kolmas päivä
Metsänraja
15:28
Kevyet askeleet kävelivät nopeasti mutta hötkyilemättä sammalmättäiden yli. Vihreä matoran pysähtyi välillä kuulostelemaan syvän sadehuppunsa uumenista. Ei niinkään vihollisten takia – rintama ei ollut juuri edennyt matoralaisen lomautuksen aikana. Nyt piti miettiä myös, millaisen kuvan liittolaisilleen antoi.
Kaksi päivää sitten hän oli seurannut nazorak-leirin elämää hyvästä piilosta puiden lomasta. Partiokäskyt kävivät surkeasta säästä huolimatta, mutta oli ilmeistä, etteivät marsseille komennetut joukot saaneet mitään aikaan. Oleellisempaa oli pitää kiinni hierarkiasta ja ylhäältä päätetyistä toimintamalleista olosuhteista huolimatta. Matoran huokaisi. Sellaista tapahtui myös rintaman eteläpuolella.
Yön pimeydessä matoran oli jättänyt partiotielle joitakin pieniä mutta kivuliaita yllätyksiä. Vihollisen määrälliseen vahvuuteen ne eivät käytännössä vaikuttaneet, vaikka Imperiumi tuskin tuhlasi tehokasta lääkintää rivijoukkoihin. Oli kuitenkin hyvä silloin tällöin muistuttaa hyökkääjää siitä, mihin se oli ryhtynyt. Stressaantunut, pelokas ja henkisesti varpailleen ajettu vihollinen oli mahdollista nujertaa alivoimalla. Ratka ja Mostle saivat jatkaa siitä, mihin hänen partionsa oli päättynyt.
Admin-tornissa hohtava valo näkyi sateen läpi suoraan edessä. Eteläinen Lehu harveni, ja Arkistojen tielle oli enää kivenheiton matka. Tällä säällä tiellä ei olisi matkalaisia, mutta kulkija jäi silti punnitsemaan lähestymistä. Missä meni varovaisuuden ja dramatiikan ero? Mitä johtaja oli käskenyt, mitä hän piti itse parhaana saapumistapana? Otlek oli kertonut ylpeänä päässeensä yllättämään selakhin, mutta kenties nyt maanläheisempi saapuminen sopi paremmin. Niinpä tulija yhytti Arkistojen tien ja ohitti kirjaston väistellen lätäköitä. Ne olivat hioneet komentoketjut uusiksi hänen poissaollessaan, joten hän aikoi ilmoittautua päämajan alatasolle ja katsoa, miten isokenkäiset halusivat hänen liikkeistään udella. Ainakaan nyt häntä ei syytettäisi heidän rakkaan johtajansa salamurhaamisesta. Oli sekin jotain.
16:01
Enkille oli suotu kuppi kaakaota. Vastapuolella istuva selakhi näytti ettei tiennyt, mitä hänen pitäisi vihreän pikkumiehen kanssa tehdä.
”Ehdit näemmä sateensuojaan ennen pahinta myrskyrintamaa”, Same totesi. ”Se on hyvä.”
”Metsä on täynnä sateensuojaa. Ainakin toistaiseksi.”
Enki ei ollut koskaan joutunut keskustelemaan nykyisen päämoderaattorin kanssa. Tässä oli paljon samaa laskelmoivaa älyä kuin hänen omassa johtajassaan. Tavallaan se oli kotoisaakin, tai olisi ollut, jos hän ei olisi joutunut viettämään viime viikkoja Leiterin seurassa piilossa maakuopassa. Veljeskuntalainen ei voinut olla tiedostamatta, kuinka herkeämättä häntä tarkkailtiin nyt.
”Laskujeni mukaan sinua ei ole nähty yli kuukauteen”, Same sanoi papereita siirrellen. ”Ja ne veljeskuntanne jäsenet, joita olen saanut puhutella, ovat olleet melko vähäsanaisia tankkaustornin operaatiosta. Ymmärtääkseni osastonne joutui hajaantumaan tulikosketuksessa Ämkoon ilmestymisen jälkeen, ja sinä olit metsään kadonneiden joukossa. Vahvistatko käsitykseni?”
Enki oli miettinyt tätä aika tavalla. ”Kyllä. Osa meistä palasi suunnitelman mukaisesti tänne hoidettuaan osuutensa, osa taas silloin, kun suunnitelma meni täysin raiteiltaan. Minä pysyin Guardianin rinnalla pisimpään, enkä ihmettele, ettei muilla ollut tapahtumista tietoa.”
Same nyökkäili mietteliäänä. ”Muiden tarinat päättyvät siihen, kun eversti Ämkoo surmaa komisario Harkelin ja Guardian lähtee hänen peräänsä metsään. Tässä kohtaa Keetongun osasto aloitti vetäytymisen. Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Guardian ja Ämkoo ottivat yhteen. Guardian ampui neljästi ohi. Varjokädellään Ämkoo oli päästä niskan päälle, mutta pääsin yllättämään hänet savukiitäjällä, minkä jälkeen Guardian sai ammuttua varjokäden… pois. Se oli ollut hänen suunnitelmansa kaiken aikaa. Yllätettynä admin pääsi niskan päälle, ja sai Ämkoon satimeen, kunnes Mata Nuin ritarikunnan edustajiksi itseään väittävä joukko vei hänet kaukosiirtokiekolla… Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin.”
”Vähemmän uskomattomalta kuin luulisi”, Same sanoi vilkaisten muistiinpanojaan. ”Kaukosiirtokiekolla, niinkö?”
Enki tyytyi vain nyökkäämään.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Näimme vastavälähdyksen syvemmällä Lehussa ja lähdimme adminin kanssa takaa-ajoon. Saavutimme heidät… joskaan emme voineet enää puhua, sillä nazorakeja oli ympärillä joukko-osasto tai enemmänkin. Ritarikuntalaisiksi itseään väittävät syyttivät Ämkoota omiensa surmaamisesta menneisyydessä, mikä voi tietääkseni olla tottakin. Hän koitti panna vastaan, mutta toinen kaukokiekko riisui hänet aseista. Joukkio piti kuitenkin etäisyyttä. Sitten, no, nazorakit huomasivat tämän joukon, ja ampuivat heidät kaikki konetulikeskityksellä, joka vei monta niiden omaakin sotilasta. Ilman täyttyessä luodeista ja verestä hakeuduin suojaan kivenkoloon ja menetin yhteyden Guardianiin. Viimeiseksi näin Ämkoon ja torakoiden kyborgisotilaan nousevan pommikoneeseen ja adminin juoksevan metsään vailla suunnitelmaa.”
Same kirjasi kuulemaansa ylös piinaavan pitkään.
”Näitkö Guardiania enää sen jälkeen?”
”Vain jälkiä. Hän osaa asiansa, ja päättelin, että liian innokkaasti jäljittäessäni vetäisin pahimmassa tapauksessa vihollisen meidän kummankin perään.” Enki näytti mietteliäältä. ”Tuossa vaiheessa metsä kuhisi vihollisia, eläviä ja kuolleita. Olimme sohaisseet niiden pesää, vaikka suurin osa tappioista olikin niiden omaa tekoa.”
”Selvä. Kiitos tiedoistasi, ne täydentävät näkemystäni tuon yön tapahtumista.”
Enki pysyi parhaansa mukaan tyynenä. Päämoderaattori piti jälleen mietintätauon: nyt kalvakan vihreät silmät tutkivat huoneen peräseinällä olevaa suurta saaren karttaa. Enki vilkaisi sinne itsekin: Nuppineulojen ja merkintöjen perusteella Same näytti pitävän mittavia muistiinpanoja rintamatilanteesta ja huomattavista taisteluista. Ja aivan kuten Enki oli odottanutkin, Same tarttui kohta siihen, mistä hän ei itse erityisesti olisi halunnut puhua:
”Mikä vei sinulta kuukauden päivät palata luoksemme? Kuinka kaukaa sinä lopulta jouduit kiertämään?”
Kysymys oli itsessään viaton, mutta se oli matopurkki, jota Enki ei ollut tahtonut avata.
”Tällä saarella on yhä juurakoita ja oksia, joihin piiloutua, ja vihollisia, joita ansoittaa”, vastasi hän kysymyksen vierestä. ”Tein sen, minkä koin tehtävämme kannalta hyödyllisimmäksi.”
”Oletko siis ollut kaiken tämän aikaa maastossa?”
Enki oli melko varma, että tiesi Klaanin linnakkeen ja kaupungin kameralaitteiston sijainnit eikä ollut liikkunut ilman huppua ja valenaamiota paluunsa jälkeen. Silti: moderaattorien valvova silmä oli herkeämätön. Toa Paaco ehkä esitti hyvin narria, mutta oli vaarallisempi kuin päälle päin näyttäisi. Tällä saattoi milloin tahansa olla raskauttavaa aineistoa, jota vastaan väittäminen olisi riski.
Silti hän päätti sanoa:
”Kyllä.”
Same ei ottanut sitä mitenkään erikoisesti vastaan. Uhkapeli oli ehkä kannattanut, mutta siihen ei kannattanut tuudittautua. Päämoderaattori vaikutti lähes Leiterin tasoiselta hiippailijalta – ja kyllä hiippailija hiippailijan tunsi.
”Emme ole hetkeen kuulleet veljeskunnan siirroista. Sanalla sanoen on ollut vaikeaa suhtautua siihen, miten teihin kannattaa olla yhteydessä… jos oikein ymmärrän, johtajanne on ollut kateissa Veljeskunnan saaren miehityksen jälkeen, eikä kukaan ole suoraviivaisesti asettunut hänen asemaansa. Veli Otlek oli tietenkin suureksi avuksi operaatio Rumisgonen loppusuoralla.”
Sanomatta Same jätti, että Otlek oli vasta auttanut administoa myös hienovaraisemmassa palveluksessa. Enki oli saanut tiedon suoraan Otlekilta linnulta, mutta ehkä Klaanin johto ei pitäisi siitä, että veljekunnalla oli oma tiedotuksensa – varsinkin näin salaisessa asiassa.
”Saaremme menetysten jälkeen johdon otin minä, ja Otlek on toiminut komentoketjussa toisena”, nyökkäsi matoran. ”Hän on ollut minuun yhteydessä silloin, kun linjat ovat toimineet. Pahoittelen, ettei hän kertonut tilanteestani aiemmin. Päätimme yhdessä, että sitä parempi, mitä harvempi tietää toimistani rintamalla. En epäile, että tieto vuotaisi täältä… mutta rintamajoukoilla on aina riski joutua vangiksi, ja vihollisen käsittelyssä uskollinenkin pää voi laulaa. Toimintani perustuu piiloutumiseen.”
Niinpä, enemmän kuin yhdellä rintamalla.
”Hyvä saada sinut joka tapauksessa taas vahvuuteen”, Same sanoi.
Eikä jatkanut taas hetkeen. Ehkä hidas mutustelu oli moderaattorin tapa jäsennellä kaikkea kaupungissaan tapahtuvaa, mutta kuulustelultahan se sai tämän tuntumaan. Enki ei voinut olla miettimättä, oliko ollut virhe tulla tämän juttusille näin pian, kun uutinen Guardianista oli saavuttanut komentoketjun pään. Tiesikö Same, että hän tiesi? Vaikuttiko ylikompensaatiolta, että hän oli ilmaantunut kuvioihin näin pian sen jälkeen, kun Otlek oli saanut tietää Guardianin soitosta? Toisaalta olisi voinut vaikuttaa turhan laskelmoivalta odottaa päivä tai pari.
”Poissaolosi aikana olemme perustaneet Bio-Klaanin esikunnan, johon toivomme veljeskunnalta edustusta tai panosta. Läsnäolosi voisi tehdä hyvää sille, miten Veljeskunta näyttäytyy muurien sisällä. En tarkoita tällä pahaa, mutta Ämkoon petoksen jälkeen voisi olla tarpeen, että olette… avoimempia toiminnastanne.”
Enki liikahti tuolillaan, mikä ei jäänyt Samelta huomaamatta.
”Totta kai”, vastasi matoran. ”Me olemme Sinisen Ussalin veljeskunta. Me palvelemme Bio-Klaania. Joukkomme asemoiminen suoraan Guardianin alaisuuteen aiheutti hänen kadotessaan katkoksen, mutta olen valmis toimimaan esikunnassa tai sen alaisuudessa.”
Ehkä tässä olisi moderaattorille tarpeeksi selvä vinkki suunnasta, jota keskustelu oli kiertänyt kuin maahai rengasrikkoista. Same nyökkäsi. ”Totta kai on järkevää, että lepäät ennen kuin saatamme sinut tarkemmin asioiden tasalle. Liian pitkään rintamalla oleminen heikentää suorituskykyä.”
Same nousi koko pituuteensa. Enki otti sen signaalina nousta itsekin tuolilta, ja pyrki olemaan ilmaisematta helpotustaan keskustelun päätöksestä millään tavalla.
”Ennen kuin tiemme erkanevat, voisin pyytää sinua kanssani vielä sairasosastolle”, Same sanoi. ”Haluaisin näyttää sinulle erästä potilasta.”
Enki nyökkäsi ja seurasi eräänlaisen esihenkilön polvitaipeita ulos toimistohuoneesta.
16:34
Vuode oli sairasosaston suurempaa kokoluokkaa. Sade rätisi ikkunaan katonrajassa. Harmaa sadepäivän valo ja muutama kattolamppu valaisivat vain vaivoin vuodetta, jonka vierellä ei ollut kukaan käynyt ainakaan päiväkausiin, jos ylipäätään. Vuodeosaston läpi Samen perässä kulkiessaan Enki oli nähnyt kukkakimppuja, kirjapinoja ja herkkuja täynnä olevia kulhoja sotainvalidien vuoteiden vierellä: tämä ei ollut yksi niistä vuoteista.
Laite sängyn vierellä tarkkaili hahmon pulssia, joka vaikutti vakaalta. Tämä oli tiputuksessa ja nukkui vuoteessaan rauhallista unta. Enki ei ollut eläissään nähnyt yhtä unohdettavan näköistä olentoa: pitkä, hoikka, hailakan vihreä, selkeästi selakhialainen kuten Samekin, mutta tällä ei ollut naamion naamiota harmaiden kasvojen päällä.
”Näyttääkö hän tutulta?”
Enki katsoi hahmoon kummeksuen, sitten taas Sameen ja takaisin hahmoon. ”Ei lainkaan.”
Same kaiveli hieman taskujaan ja nappasi sieltä pienen mustavalkoisen valokuvan. Hän näytti sitä Enkille niin, että asetti kuvan Enkin ja vuoteenoman kasvojen väliin. Kuva oli rankasti valaistu ja toi mieleen rikostutkinnan. Siinä oli palasiksi hajonnut naamio kasattuna jokseenkin ymmärrettävään muotoon: suurisilmäinen, selakhiperintöä, täynnä juovia ja selkeästi voimallinen. Tai ehkä ainakin oli ollut sellainen kokonaisena.
”Entä nyt?” Same kysyi.
”En tunnista naamiota… Mutta pitkän selakhin kasvoilla… Onko tämä se, joka riisui Ämkoon kaukosiirtokiekolla aseista? Ja todennäköisesti veti hänet Guardianin tähtäimestä. Mahdollista se on, vaikka luulin, että he kaikki kuolivat.”
”Kaukosiirtokiekko on hyvä tapa väistää kuolema”, Same sanoi. ”Takavarikoimme kiekot häneltä sen jälkeen, kun hänet otettiin tänne hoitoon viime viikolla. Hän ei ole ollut juurikaan tajuissaan saapumisensa jälkeen. Muuten olisin toki mielelläni kysynyt häneltä itseltään.”
Enki laski katseensa vihreän selakhin ranteeseen, joka pilkotti peiton alta: potilas oli kiinni sängynrungossa pienellä käsiraudalla. Juuri kenen tahansa muun toipilaan kanssa toimenpide olisi tuntunut liioitellulta, mutta jos tämä kerran oli Ritarikunnan agentti…
”Hän on ollut tajuttomana täällä kaiken aikaa?” Enki kysyi, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat omia reittejään. Voimakenttään napattu hahmo oli ollut vakituinen puheenaihe kotikolossakin, ja silminnäkijät olivat tienneet kertoa, että sen mukana Klaani oli saanut tunnistamattoman vangin. Mutta vasta Samen lausuttua nuo sanat osasi matoralainen laskea kanokakiekot yhteen.
”Se, mitä hän ikinä Bio-Klaaniin pakenikaan, olisi varmasti voinut aiheuttaa hänelle paljon pahempaakin. Ja hän tietty putosi melko korkealta. Ei ole mitenkään taattua, että hän vielä ylipäätään herää tästä… mutta tarkkailemme asiaa.”
Enki nyökkäsi. Tämä oli sikäli hyvä käänne, että se sai hänen kertomansa vaikuttamaan paljon vähemmän uskomattomalta, oli sitten oletetusta ritarikuntalaisesta todistajaksi tai ei. Oli myös melkoinen tieto, että hänet, Guardianin ja jopa Ämkoon yllättämään päässyt agentti oli nyt samassa linnoituksessa. Enki tunsi pientä ylpeyttä siitä, että hän tiesi jotain, mistä Leiterillä – todennäköisesti – ei ollut hajuakaan. Vaikka hieman pelkäsikin, mitä Leiter käskisi vangin suhteen tehdä, kun saisi tietää.
”Joka tapauksessa hän saattaa olla korvaamaton tietolähde liittyen sekä Ämkoon tapaukseen että siihen, minkä hän auttoi vangitsemaan katollemme”, Same sanoi. ”Voin ilmoittaa sinulle, jos hänen terveydentilassaan on muutoksia.”
”Kiitos. Löydätte minut Telakalta, kun esikunta seuraavan kerran kokoontuu. Kun olen täällä, voisin tavata vielä veli Tedniä. Tiedätkö, missä hän lepää?”
Same näytti hänelle huoneen, jossa oli useita vuoteita, osa tyhjiä. Kun päämoderaattorin ja veljeskuntalaisen tiet erkanivat oviaukolla, tunsi Enki kuin jotain raskasta olisi laskettu hänen harteiltaan. Se keskustelu olisi voinut mennä huonomminkin… mutta kyllä moderaattori jotain aavisti. No, hänen jalanjälkiensä nuuskiminen ei tainnut olla ylläpidon ensimmäinen prioriteetti. Sitä voisi miettiä myöhemmin.
Enki luuli ensin kauttaaltaan siteisiin käärittyä hahmoa Valkoisen Turagan rusikoimaksi ystäväkseen, mutta se, mitä hahmon naaman muodosta pystyi päättelemään, ei oikein vastannut Tednin Kakamaa tai mitään muutakaan tavallista naamiota. Veljien kertomusten mukaan Tedni oli lisäksi jo paranemaan päin. Enki keräsi tavallisen valppautensa kokoon ja tunnisti turkoosit kädet, joiden pitämä aikakauslehti kätki taaksensa tutut kasvot. Enki hiipi lähemmäksi. Ultiasural Nomui kertoi tässä numerossa lukijalleen Kristallisaarten arvoituksesta, Slizeroidien arvoituksesta ja Valon Vartijoiden arvoituksesta. Vasemmassa alanurkassa Enki näki otsikon ”Mysteerien peltokuviot”, jonka alla oli pienemmällä ”Mittaa elementtisi!”.
Kaikista näistä aiheista Enkikään ei ollut vielä ehtinyt kuulla viisauksia. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa läsnäolostaan, hän kuuli raukean äänen lehden toiselta puolelta.
”Ramaste”, Tedni sanoi ja laski lehden.
Enki ei katsonut veljeään suoraan tämän silmiin, vaan pyöreisiin laseihin, joista sairasosaston valot heijastuivat kullankeltaisina. Turkoosin kakaman päälaella oli violetti myssy, joka näytti joutuneen jonkinlaisen maalionnettomuuden kohteeksi. Vielä pahemmat roiskeet olivat kohdistuneet tämän yllä olevaan vaaleanruskeaan stoolaan, jota Tedni oli käyttänyt suojavaatteena värikylpyterapiassa. Ultiasural Nomui -lehden ja peiton takaa paljastui kiiltelevä Rauhan symboli, jota tämä oli jo hetken kantanut kaulassaan.
”Enki, veli”, tämä sanoi seesteisellä äänellä. ”Aistinkin aurasi ilman väreilyistä. Onpa mukavaa, että liityit seuraani. Istu alas, vedä syvään henkeä. Chillaa, broidi.”
”Veli. Näytät voivan jo… aika hyvin”, Enki sanoi ja istuutui varovaisesti tuolille vuoteen viereen.
”Päivät ovat pitkiä mutta paljon on kelailtavaakin. Ja funtsittavaa! Tänään paneuduin Ultiasural Nomuin viisauksiin. Kuuntelepa tätä: ’Yhteisenä tekijänä alempien ulottuvuuksien kanssa meillä on kuitenkin aika, joten olisi ehkä parempi nimittää omaa maailmaamme neljänneksi ulottuvuudeksi ja nykyistä neljättä ulottuvuutta viidenneksi.’ Resonoi.”
Enki nyökkäsi metsäveljelleen. Kaikki juurakon asukit eivät puhuneet tämän uudesta suunnasta kovin kunnioittavasti. Tednillä oli ollut jo ennen Valkoisen Turagan käsittelyä taipumusta mennä siihen suuntaan mihin leutokin tuuli puhalsi, ja tämä suunta tanssi hienovaraisesti Veljeskunnan opetusten rajalla. Tedni oli ollut jossain määrin tällainen sen jälkeen, kun tähän oli pumpattu kylällinen sairasosaston vahvimpia aineita. Kuka sitten tiesi, mikä valaistuminenMetamorfoosi siitä oli seurannut.
”Toki. Pystytkö kävelemään?”
”Veli, kun teet sovinnon omien jalkojesi kanssa, kun muistat kiittää niitä kaikista askelista, joita ne tarjoavat, niin silloin ne kantaa vaikka maailman ääriin.”
”Eli… hyvä? Osaatko sanoa, milloin pääset osastolta?”
”Omassa tahdissa. Ne ovat vielä kipeät, mutta kyllä ne kantavat. Kävin jo omin jaloin kahvion lehtitelineellä.”
Tedni ei siis ollut vielä hetkeen palaamassa sukkelien ninjaveljeskuntalaisten ykkösketjuun. Olikohan tästä muutenkaan enää sotatehtävälle? Tai lähettämään räjähtäviä lintuja viimeisille lennoilleen?
Leiter ei olisi tästä yhtään iloinen. Se sai Enkin tavallaan ymmärtämään Tedniä vähän enemmän.
”Jos haluat, niin voin hakea sinulle luettavaa näiden isosta arkistosta”, sanoi Enki. ”Liikkumiseni täällä on nyt… vapaampaa.” Enki katsoi ympärilleen. Osaston ainoa toinen asukas oli niin tiukasti käärittynä siteisiin, ettei se varmaankaan kuullut mitään.
”Se vaati kyllä melkoisen vänkäämisen arvaat-varmaan-kenen kanssa.”
Tedni nyökkäsi raukeana. ”Voisit oikeastaan viedä nämä lehdet hänellekin luettavaksi, osaan ne jo ulkoa. Hän voisi saada niistä vähän perspektiiviä. Avarampaa näkökulmaa.”
”Hän ei ole poistunut tiedät-kyllä-mistä yli kuukauteen”, Enki sanoi hiljempaa. ”Tiedät, että kunnioitan veljeämme yli kaiken, mutta sellainen askeettisuus voi tylsentää tappavimmankin terän. Tai tehdä siitä arvaamattomamman.”
Tedni nyökkäili ja hymisi, laski lehden syliinsä ja risti kätensä. ”Veli, me olemme kaikki vankeja kunnes vapaudumme. Johtajan vankila ei ole se luola, johon hän on itsensä sulkenut, vaan jokin vielä syvempi.”
Enki puri hammasta Johtajan maininnan takia, mutta ei puuttunut: tuskinpa huonetoveri oli edes tajuissaan. Ja Tedni kaipasi selvästi vain jonkun, joka kuunteli.
”Mikä niin?” hän kysyi.
Tedni levitti kätensä ja vakavoitui. ”Yhteiskunta. Kierteet. Syklit. Niinkuin väkivallan kierre. Väkivaltaa väkivallan päällä. Rakenteellista, taloudellista. Biobylon. Minäkin olin pitkään sen vanki ja vasta täällä, tähän vuoteeseen kahlittuna, olen ottanut ensiaskeleet vapautuakseni siitä kaikesta.”
”Aivan”, Enki sanoi pyrkien äärimmäiseen kärsivällisyyteen.
”Ei se ole hänen syynsä. Niinkuin ei kenenkään meistä. Ne joita satutetaan tulee satuttamaan. Vain Porsunäästäinen viisaudessaan tietää, mikä on se musta pallo, joka on värjännyt Valkoisen Turagan auran niin tummaksi. Mutta minä? Nyt minä ymmärrän. Olen jo antanut hänelle anteeksi.”
Sano tuo hänen kuullensa ja vietät täällä seuraavat puoli vuotta, mietti Enki, mutta antoi veljensä puhua.
”Koska jos vaan satuttaa kun tulee satutetuksi, niin sitä lopulta satuttaa vaan itseään. Ja Universumia. Koska Universumi on laittanut meidät tänne havainnoimaan itseään. Niin onko edes muuta vaihtoehtoa kuin Rakastaa?”
On, Enki mietti, mutta päätyi vain huokaisemaan sekä omalle että veljensä tilanteelle. ”Luulisin, että olet käyttänyt aikasi mielekkäämmin kuin useimmat meistä muista. Oletko ehtinyt tekemään muutakin kuin ajattelemaan ja lukemaan?”
”No, olen kuunnellut puheohjelmia ja kertonut huonekavereille linnuista ja maailman sydämenlyöntien rauhoittavasta rytmistä”, selitti Tedni. Vuoteenoma matoran mietti hetken. ”Ja, tietty, olen ollut mukana parkour-roolipelissä. Olen saanut kultatähden joka sessiosta. Odotas vaan, kun pääsen näkemään veljiä oikein porukalla: minulla on temppu jos toinenkin opetettavana tovereille”.
”Missä roolipelissä?” kysyi Enki.
”Park-our, meidän puisto xiaksi! Se on kuin urbaania ninjailua, mutta ilman väkivaltaa! Jos meillä ei olisi kaikkia niitä kahlitsevia salaisuuksia, niin voisimme koittaa värvätä tohtori Eregcen veljeksi. Hän tietää mistä tuulee. Jäbät on oikeasti innoissaan niistä sessioista.”
Enki nyökytteli. Hän ei ollut ihan varma, mitä parkour-roolipeli käytännössä tarkoitti, mutta hyvä, jos Tedni oli saanut jotain mielekästä tekemistä osastolla tai jopa sen ulkopuolella.
Enki nosteli jalkojaan. Hän pääsisi viimein käymään Telakalla, jossa suurin osa veljeskunnasta majaili. Siellä oli hänen laboratorionsa… myrkkyjä varten. Hän pääsisi harjoittelemaan tavalla, joka ei ollut mahdollista Juuritukikohdassa tai sateenpieksemässä metsästä. Hän voisi mennä sinne vaikka heti.
Tedni katsoi häntä ja hymyili. Mitä Tednin päässä liikkui? Mitä Tedni ajatteli hänen päässään liikkuvan? Enki ei oikeastaan ollut varma, mitä hänen itsensä päässä tapahtui. Metsässä kaikki oli tuntunut yksinkertaiselta. Samen kanssa keskustelu oli ollut nuoralla tanssimista, mutta ainakin se oli ollut hänen nuoransa. Vai oliko sekin Leiterin nuora? Ja sikäli pohjimmiltaan Ämkoon virittämä?
”Oletko miettinyt kotia?” sanoi Enki asiaa sen kummemmin ajattelematta. Se ei ollut tarkoitettu haasteeksi Tednin liian helpolta kuulostavaa uutta ideologiaa kohtaan, mutta ehkä se vähän kuulosti siltä. ”Johtaja ei puhu siitä”, hän lisäsi hiljempaa, ehkä jotenkin sovittelevasti. Mistä lähtien hän oli puhunut Tednille niin?
Tednin seesteiseen hymyyn laskeutui aimo annos murheellisuutta. ”Kukapa meistä ei olisi, veli hyvä? En osannut arvostaa kotisaarta silloin, kun se vielä oli. Ja nyt sekin on vaan kaunis muisto. Välillä kun istun täällä ja funtsin juttuja, voin palata sinne. Niihin energioihin ja auroihin, jotka siellä virtasi. Se auttaa, vähän.”
”Nazorakit käyttävät sitä lentokenttänään. Sitä mitä siitä on jäljellä”, sanoi Enki synkkänä. ”Ja hän ja Ibra ja Raham ovat, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minusta olisi helpompaa, jos he olisivat edes vihaisia. Tai surullisia. ”
Tedni nyökkäsi syvään. ”Niinhän minä vibailinkin, että voisi käydä. Minä luulin, että himoitsisin samaa kuin veljeni: kostoa. Antaa niille takaisin samalla mitalla. Mutta kun minä täällä makailin ja mietiskelin, niin jotenkin se liekki ei vain antanut yhtään… lämpöä.”
Toissa yönä Enki oli maannut oksanhaarukassa nazorak-leirin valopiirin likellä. Uteliaiden aisteilta suojautuakseen hän oli ottanut mikroskooppisen annoksen metrulaisen ruokoilijasirkan myrkkyä, jolla oli ruuminlämpöä laskeva ja elintoimintoja hidastava vaikutus. Oliko hänen sieluaan silloin lämmittänyt koston liekki? Vai oliko hän ulkoistanut sen mietiskelyn kokonaan. Ja jos oli, niin kenelle? Leiterille vai Tednille?
Tedni katsoi hetken hänen ohitsensa, ja sitten häntä. Raukea hymy oli surumielinen. ”Kun tarpeeksi kauan istuin täällä ja tunnustelin aurani väriä, niin tuota liekkiä oli kaiken aikaa vaikeampi löytää itsestään. Niin minä olen miettinyt, veli, että ehkä Universumi ei ole laittanut minua tänne satuttamaan muita. Jos ollaan rehellisiä, niin minä en ollut siinä ikinä kovin hyvä. Johtajakin varmasti tiesi sen, ja hän sitten funtsi viisaudessaan, että minun olisi hyvä olla viestinviejä. Kun, kun veli, en minä mikään tappaja ole…”
Enki ei voinut uskoa, minkälainen itsetietoisuus hänen veljensä oli ottanut valtaansa. Pulpahteliko sieltä nyt todellisia viisauksia?
”Mutta kun makaa kuukausikaupalla vuoteenomana, niin jossain vaiheessa miettii, kuinka kummoinen viestinviejä sitä enää on! Niin… ehkä minä sitten ajattelin, että viestien viemisen sijasta minut on laitettu tänne tuomaan niitä. Universumilta.”
”Minun on myönnettävä, että en ollut valmistautunut tähän keskusteluun”, Enki sai sanotuksi. ”Kävelin tänne melkein suoraan Lehusta. Eivätkä sitä ennen pitkät maan alla vietetyt hetket ole olleet parhaita… ’kelailuun’”
Enki naurahti väsyneenä.
”Meno siellä olisi tässä vaiheessa mökkihöperöitynyt, vaikka seura olisi miten letkeää.”
”En tiedä, olisinko minä ikinä päässyt kelailemaan näitä, jollen olisi joutunut pysähtymään”, Tedni sanoi. ”Veli, meillä ei ole ollut aikaa pysähtyä.”
”Ei varsinkaan sinulla”, Enki sanoi hymähtäen.
”Ei tarvii kelailla mitään liian hankalia juttuja, jos ei vaan ikinä pysähdy. Minä olin aika huono ninja, veli, ja pahempaa. Koska en osannut pysähtyä, minä päädyin satuttamaan monia. Olen nyt ymmärtänyt, että yksi jatkamistani sykleistä on toksinen maskuliinisuus.”
Enki näytti aidosti yllättyneeltä. ”Ethän sinä edes käytä myrkkyjä. Ne ovat minun erityisalaani.”
”Ei sellainen myrkky, veli. Vaan sellainen, joka ajaa hakemaan halpaa ja helppoa huomiota naisväeltä. Kun omassa aurassa on myrkkyä, sitä ei näe sen auran sisältä päin. Ajattelin vain itseäni! Enkä sitä, miten olen vain yksi instrumenteista, joilla Universumi näkee ja hahmottaa itseään.”
Enki katsoi veljeään silmiin. Niin, tosiaan. Hän oli ensin ajatellut, että keskustelu oli saattanut jatkua näinkin pitkiin siksi, ettei paikalle nyt ollut sattunut yhtään naissukupuolen edustajaa, mutta ehkä noissa lehdissä tosiaan oli joitain… maallisempiakin ohjenuoria. Suurin osa saaren ninjoista oli suhtautunut Tednin taipumuksiin huvittuneen tottuneesti. Usempien heidän elämäänsä ei ollut mahtunut romantiikkaa, ja tämä koski myös Enkiä. Veljeskunta oli nimenomaisesti veljeskunta, eivätkä sen jäsenet olleet kaipailleet vähemmän miehiseen seuraan. Jostain syystä kaikki sellainen kaipuu oli ahdettu kakamanaamaisen viestinviejän sydämeen. Jos se oli muuttunut, olivat planeetta Tednin mannerlaatat todellisessa murroksessa.
”Kun makaa täällä pitkään ilman kykyä juosta halvan ja helpon nautinnon perässä, sitä ehkä lopulta Ymmärtää. Kaikki tämä on vain energiaa, ja minä olen vain ottanut energiaa Universumilta. Ehkä minun on aika alkaa antamaan sille sitä takaisin!”
”Ymmärrän”, Enki sanoi, ”Miten aiot esittää tämän… Johtajalle?”
Tedni naurahti. ”Niin, ehkä hän potkii minut Veljeskunnasta. Mutta uskon hänenkin hyvin tietävän, että paluuta menneisiin tapoihin ei enää ole. Koti on poissa vain muistojen virrassa, ja mitä sitten sen jälkeen kun se on kostettu?”
”Tuhkasta nousee uudet taimet jo ensi keväänä, jos ne eivät ehdi asvaltoida koko saarta”, Enki sanoi.
”Niin, veli. Mutta kasvaakseen ne taimet kaipaavat Rakkautta. Jos annamme koston liekin niellä meidät, onko meissä enää Rakkautta uuden kodin luomiseen?”
”Se taitaa riippua ennen muuta siitä, toimiiko suunnitelma vai ei”, sanoi Enki.
”Heheh. Suunnitelmia tuntuu olevan aina kaikilla… minä en ole ikinä ihan ymmärtänyt niitä. Ehkä se on vaan tapa, jolla otetaan kontrollia takaisin Biobylonilta.”
Tednin vasen käsi oli hakeutunut sivelemään rauhan symbolilla koristettua medaljonkia hänen kaulassaan. ”Minä… minä en vain ehkä enää ajattele että tämä ratkeaisi kostolla, tai edes hyvillä suunnitelmilla.”
”Millä sitten?” Enki kysyi.
”Sen vain Universumi tietää. Mutta Universumi antaa takaisin sitä, mitä sille antaa. Ja sinä, veliseni, ja Ibra, ja Rahim, ja Otlek, ja Guardian teette varmasti parasta mitä voitte. Mutta minä toivon, että joskus, ainakin vuosien päästä voisitte antaa Universumille jotain hyvin erityistä: anteeksi.”
Enkillä oli niitä puheita kuunnellessa todella vaikea sanoa mitään takaisin. Tedni oli todella parempi hiippailija kuin puhuttiin: näin pahasti Enkiä ei oltu yllätetty vuosiin. Jostain syystä hänestä tuntui jo pikkaisen paremmalta.
”On oikeastaan ihan hyvä viedä nuo lehdet Juuritukikohtaan. Jos johtaja ei tartu niihin, niin ehkä joku muu saa ajateltavaa.”
”Ehkä se olet sinä.” Tedni iski silmää veijarimaisesti.
Enki oli jo matkalla ovesta, kun Tedni vielä huikkasi jotain.
”Johtaja tekee sen, mitä pitää oikeana”, tämä sanoi vuoteeltaan. ”Niin kuin Bakmeikin. Ja minä Legioonan kanssa. Aina vain nuo eivät kohtaa ja sitten nyrkit puhuvat. Mutta paras mitä voi tehdä on olla viemättä sitä pidemmälle, ryhtyä katkeraksi ja hautoa sitä yksikseen. Minulla on ollut tässä aika pyöritellä näitä keloja. Etten ole ensimmäinen jonka Valkoinen Turaga on mukiloinut, enkä taida jäädä viimeiseksi. Mutta yritä sinäkin suhtautua heihin empaattisesti.”
Enki katsoi veljeään. Oliko hän koskaan edes kuullut Tedniltä noin montaa lausetta peräkkäin? Muista aiheista kuin linnuista tai tytöistä? Oppiko tuollaisia juttuja oikeasti noista lehdistä?
Jos oppisi, osaisi Enki sanoa enemmän kuin yhden tyypin, jonka kannattaisi niihin tarttua. Itsensä mukaan lukien. Leiterin härkäpäisyyden anteeksiantaminen oli ehkä mahdollista, mutta entä Imperiumi ja tuhkaksi muuttunut kotisaari? Kuka pystyisi antamaan sellaisen anteeksi?
Ja oliko siellä joku, jolle antaa anteeksi?
”Minä… pidän mielessä”, sanoi Enki lopulta. ”Voimaa, veli.”
”Rauhaa, veli!” vastasi Tedni ja iski silmää. Hän laskeutui vuoteeltaan ja yllättäen seisoi omilla kahdella jalallaan: edes pienen hetken.
”Biobylon kaatuu vielä!Tiribombaclaat!”
Tedni kunnossa, mietti Enki liukuessaan porraskaidetta alas pohjakerrokseen lehdet kainalossaan. Bio-Klaani muonitettu. Sää kauhea. Rintama hiljainen. Puolia ja puolia. Joka tapauksessa oli mukava liikkua julkisella paikalla ilman, että piti koko ajan pälyillä valenaamion silmäaukoista mahdollisia epäilijöitä.
Myrskyn neljäs yö
Lehuvirta
0229
Puhuri yritti parhaansa mukaan sukeltaa sisään teltan suuaukosta. Parin aiemman kerran jälkeen Yagak oli turhautunut ja etsinyt muutaman ison kiven pitämään kankaita paikoillaan.
Kohtalon ivaa oli se, että joutui radiovuoroon kurjimpina tunteina sinä ensimmäisenä yönä koko viikkona, jolloin majoitusteltoille saatiin toimiva paikka. Ja jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, seuraava päivä käytettäisiin pääosin taas leirien siirtämiseen. Yagak pyöritteli tunnuslevyään sormien välissä ja mietti kuumeisena. Jos koko leiri siirtyi kilometrejä pohjoiseen, hän liikkuisi taas kauemmaksi kohteestaan.
Ja jotain hyvin tärkeää oli jäänyt lähelle edellisen leiripaikan kulunvalvontaporttia. Lahon männynrungon sisällä oli muun muassa erittäin kallis keinosilmä ja hyvin erityinen kivääri, joiden hakeminen vaikeutui koko ajan. Leiristä ei noin vain livahdettu hakemaan sellaista yöllä. Ei tällä säällä eikä varsinkaan selkeämmällä. Olisi pakko keksiä toinen tapa.
Mutta runko etääntyi joka siirrolla kauemmaksi, ja jossain vaiheessa se olisi niin kaukana, että hakureissulla voisi olla viisaampaa vain jatkaa etelään katsomatta takaisin. Sixten katkaisi hänen ajatuksensa.
”Mitä sinulla mielen päällä?”
”Anteeksi?”
”Yritin pyytää sinulta kaffekoppea mutta sanoit ’juu’ ja jatkoit vaan tuijottaa. Etkä sinä vaikuta olevan silmä auki nukkuvaa sorttia.”
Yagak naurahti ja alkoi kaataa termoksesta Sixtenille santsia.
”Kunhan mietin lähitulevaa.”
”Kärleksbekymmer?”
”En oikein tunne Karlek-kunkkua.”
Sixten heilautti rannettaan nyrpistäen naamaansa.
”Äsh ei Karlek vaan kärlek. Mikäs se olla. Rakkaus! Ryyppyjä rakkaudessa?”
Yagak toivoi, että olisi osannut vastannut siihen neljää sekuntia nopeammin. Siinä kohtaa jokainen vastaus tuntui kömpelöltä, joten hän päätyi vain murahtamaan.
”Minä arvasin”, Sixten naurahti leveästi virnuillen. ”Kukas on se onnekas neiti? Tai herra? Sinä toljotat monta hetki pitkään horisonttiin sillä tavalla. Kaikki pitää sinusta täällä, mutta sinä haluat ihan hirveästi olla koko ajan jossain muualla.”
”Aika rankkoja sanoja”, Yagak sanoi huokaisten. ”Kaipuuta. Sitä minä ehkä ainakin tunnen. Siinä olet ihan oikeassa.”
Sixtenin virne näytti siltä, että sanaristikot saivat nyt riittää: jotain mehukkaampaa oli tarjolla. No tuotahan sinä piilottelet, Yagak mietti: Sixten oli tosi hyvä esittämään todellista herrasmiestä, mutta ei kukaan erikoistunut radioihin jollei vähän halunnut urkkia muiden elämää.
”Sinä olet Yagak aina vähän näyttänyt siltä, että jos tulee oikea hetki niin sinä lähteä vaan juoksemaan johonkin suuntaan, springa runt och runt. Minä vähän joskus mietin, että onko sellaista paikkaa, jossa et haikaile päästä sitä seuraavaan paikkaan. Tuollaisen skakdin täytyy olla täysi sydänmurskaaja: kuinka moni mahtaa haikailla sinun perään?”
”Täh”, Yagak murahti. ”Sixten, en olisi uskonut, että olet noin skarrarin paha juoruämmä.”
Sixten sulki silmänsä ja hymyili leveän myöntävästi. ”Ikinä ei pidä näyttää koko kättä. Voi jos kuulisit mitä tarinoita täällä kuulee kun olla 5 vuotta på Flammamän… kaiken maailman kvinnojägare tänne pakenee koska sota pelottaa vähemmän kuin flickor. Tai pojkar, mutta yleensä ne pelkää eniten flickor. Enkä minä usko että se johtuu om flickor, vaan niistä pojista jotka on heikkoja sellaisille. Niinkuin Havok, ikinä ole kuullut niin paljon valitusta siitä että on kaunis morsian kotona odottamassa. Harva asia olla niin taipuisa kuin skakdikillen selkäranka. Kumista tehty. Oletko jättänyt jonkun alttarille ruikuttamaan, Yagak?”
Sinisen skakdin huumorintaju keikkui jokseenkin äärirajoilla. Ei tällaista kurmootusta voinut kai sitten muuta kuin kunnioittaa.
”En ole”, hän ärähti.
”Mutta joku on jäänyt ruikuttamaan jonnekin? Koska sinua pelotti tehdä siten miten olisi halunnut?”
”On se vähän monimutkaisempaa. Aina on syy lähteä”, hän sanoi ja jäi kuuntelemaan hetkeksi raskaan sateen painavaa ropinaa teltan kangaskattoa vasten. ”Vaikeampi on keksiä syitä jäädä.”
Sixten nojautui tuolissaan lähemmäs häntä. ”Sinä aikoa lähteä tästäkin leiristä joskus pian?”
”Totta kai. Eikö tämä ole väliaikaista sinullekin?”
”Javisst. Mutta minä kerään eläkekassaa. Mitä kohti sinä matkaat?”
”Ehkä minä vain tykkään siirtyä paikasta toiseen”, Yagak mutisi. ”Eikö se ole sinusta arvokasta elämää?”
”Ju, on se. Mutta oletko sinä onnellinen niin?”
Yagak ei oikein halunnut enää vastata siihen. Tämän valeasun ongelma oli se, että ei sekään ollut valhetta. Ei hän oikein ikinä ollut osannut valehdella. Hän oli aina vain osannut olla useampi eri henkilö.
Ennen kuin hän ehti jatkaa keskustelua tai lopettaa sitä, ajatuksen katkaisi tuulta pitkin kaikuva hirveä ryminä. Ensin hän ajatteli sen olevan ukkonen, mutta siinä oli jotain pielessä.
Se oli liian metallista, liian sortuvaa, liian rakennettua. Ja se ei kaikunut taivaita pitkin, vaan maan tasalta, jostain kilometrien, mäkien ja puustojen takaa.
Myrskyn neljäs päivä
Lehuvirta
0857
Myrsky ei ollut hellittänyt kolmessa päivässä. Päin vastoin: se oli vain pahentunut. Kaikki väliaikaismajoiteratkaisut oli otettu käyttöön peräkärryistä alkaen, ja jopa komppanian johdon etuoikeudeksi siunattu saunatupa oli lopulta annettu sateensuojaksi sitä kipeimmin kaipaaville. Hyinen syysmyrsky oli päästänyt flunssat ja kuumeet valloilleen leireissä.
Alas komentoketjua pitkin oli valunut nöyrä tappiollinen myönnytys: Lieggimiesten rintaman täytyisi perääntyä ainakin toistaiseksi. Näillä leveyksillä ja näissä säätiloissa ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta ylläpitää edes keskinkertaista taisteluvalmiutta tällä määrällä miehiä. Niin pitkään kun myrsky jatkoi yltymistään, oli pakko löytää parempaa suojaa ennen kuin se kävisi kohtalokkaaksi. Pääesikunta piti sadetta nazorak-pesän eteläisimmissä osioissa.
Tiedustelu oli palannut kallioille jossain Lehuvirran yläjuoksulla. Paikallishuhut puhuivat routajaiskautisista luolamuodostelmista. Jossain niistä täytyisi olla tilaa mahduttaa taistelujoukko ja kalusto turvaan. Totta kai pidemmällä perääntymisellä saisi varmempaa sateensuojaa, mutta tämänhetkinenkin perääntymissuunnitelma oli tavallisille Lieggimiehille tarpeeksi nöyryyttävä.
Yhtenä yönä niiden raukkamaisen vetäytymisen päivien jälkeen — viime yönä — valtava jyrähdys jostain vanhan leirin suunnilta oli herättänyt puoli komppaniaa. Ukkonen ei ollut tässä säässä harvinaista herkkua, mutta pahin valuaivokin ymmärsi, että tuo ääni ei ollut ukkosta lähelläkään. Metsän takaa kuuluva rakenteiden sortumisen ja tuhoisan ketjureaktion kaiku oli laittanut puolitoista komppaniaa hälytystilaan. Tuliko sieltä metsäläississiä tai toa-voimia? Oliko myrsky itsessään pyyhkinyt kartalta Lehu-Koron? Ei, tuo oli ollut liian metallista, ja sen oli pakko olla lähempää.
Neljän tunnin hälytystilan ja parin varovaisen tiedustelupiston jälkeen johto oli katsonut epäedulliseksi jatkaa tutkimuksia yöllä.
Ensimmäisessä pilvien läpi puskevassa aamukajossa Yagak oli hädin tuskin saanut aamiaiseksi kelpaavaa puolimärkää kampaviineriä puraistua, kun joukkue kailotettiin tiedonpitoon. Moottoripyöräänsä retorisena siirtona varmaan puoli tuntia paikallaan huudattanut luutnantti kaasutti pois kessun luota, ja Urgok käänsi katseensa osastoonsa. Maasto oli velliä ja puusto ei tarjonnut enää edes keskinkertaista suojaa vaakasuuntaiselta sateelta, joten miehet luottivat, että kersantti Urgokin äänellä huutava sadetakkimytty ei jaksaisi vaatia edes korkeaa polviasentoa.
”Käsky ylhäältä, luti sanoi että tuli ihan Targarrilta asti! Tarvitsen ketterän osaston, 3 miestä. Eilisen ryskeen lähde on jossain Kiron kulmilla, eli luvassa on aamuista kepeää pohjetreeniä ylös rakkakivikkoa. Ja suo-fanit saavat myös nauraa. Tarvitsen yhden radistin operoimaan yhtä noista lyhyen kantaman laitteista. Kevyt varustus, scimmy ja pyssy. Vihollisen kohdatessa irtaannutaan jalan suoraan leiriä kohti. Vääpeli Mardok siunasi 2 cordak-nyrkkiä jos tulee kusiset paikat. Onko vapaaehtoisia?”
Yagakin aistit virittyivät äärimmilleen. Päässä piirtyi kartta: Kiro-Wahin ja nykyisen majoitteen väliin mahtui muun muassa yksi aiemmista leiripaikoista. Nyt tai ei koskaan.
Vain yksi käsi nousi hänen omaansa nopeammin pystyyn, mutta siinä ei ollut mitään yllätystä kenellekään.
”Noni, erinomainen asenne”, Urgok naurahti. ”Yagakille radio selkään, tuossa yksi vara-akku. Brungush haluaa varmaan pidellä näitä mörkylöitä, mutta varaudu pettymykseen. Ammutaan vaan, jos siellä on panssaria vastassa.”
”Totta kai, kessu!” Brungush hihkaisi ja tarttui Urgokin ojentamiin kapistuksiin. Rautaiset hansikkaat kiristyivät remmeillä vihreiden nyrkkien ympärille. Niihin molempiin sidottu kertalaaki-cordak oli armollisesti varmistimen suojaamana. Muiden sadetakkien piiloista katsottiin epäileviä katseita. Harva se päivä joku muistutti siitä, miten moni herrasmiesmäinen nyrkkeilijä oli räjäyttänyt itsensä taivaan tuuliin tuollaisella. Asennetta laitteissa oli, sitä oli vaikea kieltää.
”Vielä yksi kaivataan”, Urgok sanoi pälyillen ympäriinsä. ”No häh. Älkää nyt innosta hihkuko. Ei voi kuule mitään, nakki napsahti: Johaug messiin.”
Honottava ääni vastasi salamannopeasti tummanvihreän sadetakin sisältä:
”Ei onnaa, vemppa määrättiin.”
”Eikun oikeesti!” Johaug intti. ”Flunssa, ja tätä menoa kohta keuhkokuume! Kävin KS:ssä ihan aamusta. Vänrikki Moltraz antoi. Käykää nyt vaikka kysymässä!”
”Uusi kenttälekuri?” Urgok kysyi. ”Kai se on pakko uskoa. Lepsun puoleinen hiihtäjä minusta, mutta kai ne johdossa jotain tietää. Hyvä on, Johaug kipinävuoroon seuraavaksi pariksi tunniksi. Lähteekö Brangokk paikkaamaan?”
”Mielelläni, mutta ehkä näihin sissihommiin olisi hyvä laittaa joku nuorempi ja ketterämpi. Mites Zohan, lähdetkö saksimaan pusikkoa?”
”Ei kai tässä muu auta. Ei kestä kuunnella tuommoista näätäilyä. Ja jonkun pitää tarkistaa, että Brungush ei räjäytä itseään helvettiin noilla hanskoilla.”
”Häh, älä yhtään ala”, Brungush ynähti. ”Minä olen aseiden ammattilainen!”
0940
Yleensä koiranilmalla maastonakit olivat vielä tavallistakin epäsuositumpia. Nyt sade oli saavuttanut sellaisen vaiheen, että metsämaa oli enimmäkseen nestemäistä litisevää mätästä – kuin olisi kävellyt pesusienten päältä. Nelikko kulki kuusenjuurelta toiselle saadakseen edes vähän suojaa. Lehdettömät koivut eivät suojanneet sitäkään vähää, heittelivät vain tuulessa oksia eränkävijöiden silmille. Eläimiä ei juurikaan näkynyt. Harakka tapitti kulkijoita kelon nokasta apaattisena, mutta rupikonnat nauttivat täysin rinnoin metsäojissaan.
”Zohan? Pistä rööki”, sanoi Brungush leväten selkä männynrunkoa vasten erään erityisen raskaan nousun jälkeen. ”Yagakilla ei pala ja kessulta ei kehtaa pummata.”
”Onhan sulla omiakin”, vastasi Zohan.
”Joo mutta ei käsiä”, sanoi Brungush ja heilutteli cordak-nyrkkejä. ”Aina valmiina, jos ne iskevät!”
”Just just. En ottanut mukaan. Ei ne pysy kuivina.”
”Lusmuu. No kaivakaa sitten takataskusta, ne on siinä vyöllä. Pikkukotelo.”
”Erinomainen asenne koittaa ensin, josko irtoaisi pummilla”, sanoi Yagak ja kumartui avaamaan Brungushin varustevyötä. Hän kaivoi ruttuisesta askista tupakin ja asetti sen Brungushin kumihuulten väliin. ”Lykkyä tykö tuon polttamisessa.”
”Tfultha, khiitosh.”
”Pidä ne nyrkit sitten kaukana.”
Yagak otti sytkärin samaisesta taskusta ja sai kolmannella kerralla sätkän palamaan. Sumuisessa päivänvalossa pieni liekki ei ainakaan paljastaisi heitä kenellekään, joka ei olisi kuullut jo aiempaa kiroilun, ähkimisen ja puhkimisen sinfoniaa.
”Khippish.” Yagak siirtyi kauemmas sinisestä savupilvestä.
”Häh, tupakaksi pistivät?” kersantti Urgok huudahti etunenästä. ”Melkoinen hetki käyttää varmaan koko komppanian viimeinen kuiva toppa. Hyvä on, viisi minuuttia ja jatketaan.”
Kersantti tunki käden karttataskuun ja kyykistyi tuijottelemaan muovin sisälle taiteltua maastokarttaa kompassi toisessa kädessä. Yagak käveli häntä lähemmäs ja yritti tihrustaa reittejä kostean muovin ja hädin tuskin auki pysyvän silmäluomen välistä. Takana Brungush köhi yrittäessään polttaa tupakkaa ilman käsiä.
”Paljonko matkaa, kessu?”
”Suoraa reittiä puolitoista kilsaa ja Kiro alkaa, mutta ei tätä velliä kyllä välttämättä ilman pikku kiertotietä jaksa. Ja viime yön myrsky on kaatanut melkoisesti puita.”
Yagak vilkaisi menosuuntaan ja taas karttaan. Ei kovin kauaa vanhalle leiripaikalle. Nyt kun vielä keksisi, miksi.
”Onko veikkauksia, mitä Kiron suunnilla odottaa?”
”Lutilla oli aavistus. Meinaan, torakoilla oli vastikään joku operaatio siellä, josta ne ovat olleet aika hys-hys. Hys-hys meinaa että se on jotain, mihin ei näillä palkkaluokilla kannata hirveästi sotkeentua. Mutta käydään vilkaisemassa.”
”Oliko eilisyön mekkala sitä, että se meni niinkuin piti, vai sitä, että jotain meni mönkään?”
”Hyviä kysymyksiä, viestimies. Ei aavistustakaan, mutta sitähän varten täällä ollaan. Yleensä tuollainen ääni kertoo, että jotain meni niinkuin piti. Ollapa näkemässä se tykinjyske, joka teki Nui-Koron lähelle uuden lätäkön.”
”Sitten me ollaan tuolta Kirostakin puoli päivää myöhässä”, sanoi Brungush, joka oli sylkäissyt tumppinsa puunkoloon. Hän yritti parantaa varustevyönsä asentoa laihoin tuloksin.
Zohan venytteli käsiään. ”Niin. Miks me edes mennään sinne? Aina jos ötököiden hommiin tunkee nokkansa, niin saadaan huudot. Gaggu nyt käy siellä alvariinsa ties millä pullakahveilla, mutta se onkin bisnismies.”
”Ensin äijät valittaa kun ei tehdä mitään, ja nyt sama laulu”, sanoi Urgok. ”Minua ainakin kiinnostaa, mitä siellä on. Jatketaan. Rinne alas, suon laitaa, sitten päästään harjun päällä olevalle polulle. Ja siitä kalliomaasto alkaa. Sieltä voidaan sitten tiirailla ensimmäiset näköhavainnot.”
”Siellä pirunpellossa päästään vielä kaipaamaan tätä velliä”, sanoi Zohan synkkänä. Urgokin vanttera hahmo etummaisena nelikko kipusi ja liukui alas kallioista rinnettä harjat apaattisesti puolelta toiseen heilahdellen. Yagak tajusi, ettei kaikkina saarella viettäminään vuosina ollut koskaan tullut näin tutuksi sen luonnon ja maaston ja ilmojen kanssa. Sen siitä sai kun johti linnaa. Myös rakille annettiin siistejä sisätöitä. Ja kaiken sen ajan, ja ikuisuuden sitä ennen, olivat nämä lohkareet ja jyrkänteet ja litimärät sammalmättäät olleet täällä. Ja nyt niiden hallinnasta taisteltiin, tai ainakin jotain siihen suuntaan.
”Yhessä niistä lehdistä oli Klaanin respatooan haastis. Nätti flikka”, sanoi Zohan.
”Vihollispuolen propagandaa”, sanoi Brungush.
”Miltä vuodelta se oli?” kysyi Yagak hajamielisesti.
”En tiedä, jotain neljä vuotta sitten. Oliko… no en nyt muista sitä vuosilukua. Ihan sama. Ei ne niin nopeasti vanhene.”
”Lehdet vai?” töksäytti Brungush. ”Har har har.”
”Teillä ei vaan ole silmää semmoisille jutuille. Kauneudelle. Eleganssille. Sitä siinä jotenkin oli.”
”Puhut parturia”, sanoi Yagak keskittyen petollisen liukkaaseen polkuun. Mikä respatoan nimi oli? Jossain hän oli painanut nimen tiukasti muistiinsa, silloinkin oli kai satanut.
”Nyt tarkkana, miehet”, sanoi Urgok. ”Jyrkänne edessä. Yagak ensin, sinulla on varpaankynnet, ja kädet vapaana. Sitten minä ja Zohan jää auttamaan Brungushin kanssa. Olisi noloa katkoa jalka näin strategisessa toiminnassa. Harakatkin nauraisi.”
Laskeutumisesta selviydyttyään nelikko könysi suon laitaa sään pieksemiä pitkospuita pitkin. Kauaa ei kestänyt ennen kuin he ylittivät taas tutun ajoneuvouran, joka viesti siitä, että vanha leiripaikka ei voinut olla enää kovin kaukana. Hyvään perääntymisprotokollaan kuului olla jättämättä näin selkeitä jälkiä kuin uraan oli jätetty, mutta tällä kelillä oli hyvin vaikea estää mudan merkkaamista. Ylityskohdan lähellä oli ajouralle kaatunut muutama terhakka kuusipuu. Myrskyn toimia varmasti sekin, mutta esti ainakin vihollista ottamasta ajouraa omaan käyttöönsä ilman kunnon raivausta.
Vai vihollista, Yagak mietti. Oli helppo eläytyä tähän ajatukseen. Niin helppo, että vihollisen kohtaaminen ei pelottanut enää samoista syistä. Aiempi harakka räkätti lähempää pelkäämättä julmia ja armottomia saalistajia metsässään. Sateenpieksemä yksinäinen punainen silmä kääntyi sitä kohti, ja jokin hiljainen aavistus sai Yagakin pysähtymään joukkion perälle.
Melkoinen sää kierrellä suonlaitaa, Yagak mietti. Eikös sinun pitäisi olla pesässä? Jokainen linnun siivenisku vaati täyttä tappelua metsäilman elementtejä vastaan, ja jokin otuksessa vaikutti muutenkin todella tähän ympäristöön eksyneeltä.
Lintubongari hän ei ollut tässä eikä missään edellisessä elämässä. Mutta tuo väritys ja juuri tuo räkätys palauttivat toisenlaisen hajuiseen metsäilmaan. Yhtä kosteaan kuin tähän, mutta sakeaan, lämpimään ja painostavaan. Lintu toljotti häntä tietäväisesti hädin tuskin rungossa kiinni roikkuvalla katkenneella oksalla ja pyrähti räpiköivään lentoon hänestä poispäin.
Joku, joka Yagak ei aivan myöntänyt olevansa, olisi halunnut kirota ja manata. Ei nyt. Aivan väärä suunta. Hänen etsimänsä ontto puunrunko oli ajouran varrella. Linnun nokka osoitti jonnekin sinne, missä kolmen päivän takaiset majoitteet olivat olleet. Yagak nieli manauksensa ja kääntyi jo hetki sitten ajouran ylittänyttä jonoa kohti huutamaan:
”Ihan pikku hetki! Pitää käydä pusikossa.”
”Mikä homma?” kersantti huusi.
”Käyn heittämässä kitkapinnillisen.”
Se ei ollut kunniallista, mutta sitä pyyntöä yleensä kunnioitettiin. Ja se ostaisi ainakin jonkin aikaa.
Yagak säntäsi uralta ojan kautta pusikkoon. Kynnet ottivat tukea litimärästä kivestä onnettoman sammalikon alla. Sekunneissa hän tajusi, että kahden metrin päästä hän olisi päässyt ylämäkeen polkua pitkin, mutta ei ollut aikaa kyseenalaistaa linnuntien seuraamista. Takana Brungush nauroi jotain neuroottisesta yksityisyydentarpeesta, mutta Yagak jätti letkautuksen omaan arvoonsa.
Harakan kujerrus jatkui puiden väleistä. Tuttuja maastoja ja tuttuja mättäitä tuli vastaan. Halonhakkuun hurmeinen jätepino, hyvin selkeäksi taivallettu ura vartiopisteelle. Muutama metsämaahan survotun telttakepin jälki. Erehtymätön jäänne kiven pinnassa siitä kerrasta, kun kokonainen jauhosäkki oli pudonnut Vazoppin käsistä ja levinnyt ympäriinsä. Äijä ei kyllä ikinä lakkaisi kuulemasta siitä.
Harakka kaarteli ylhäällä kuin kiristäen silmukkaa siihen, mihin se johdatti. Mitä se yritti hänelle kertoa? Räkätys vain kiihtyi, mutta oli mahdoton sanoa, oliko se tyytyväistä vai tyytymätöntä. Halusiko se, että hän jatkoi matkaa? Oliko se täällä lähettämässä viestin? Vai oliko hän vain sekoamassa, ja oletti tuiki tavallisesta harakasta järjettömiä?
Ajatusten pyörre valui viemäristä alas, kun Yagak näki juurakossa onnettomimman kätkön, jonka hän oli hetkeen nähnyt. Oliko joku komppanian miehistä jättänyt vanhalle leiripaikalle miinan? Yhden vain, niin syvälle mutkittelevaan juurakkoon että sinne ei kukaan vahingossakaan astuisi tai ajaisi? Ehkä se huijaisi luonnonvalinnan lailla vihollisen tyhmimmät kaivelemaan muta- ja oksamöntin auki ja räjähtämään ilmaan pelkästä uteliaisuudesta. Kuka tuon oli juurakkoon sitten rakentanutkaan oli selvästi kiinnostuneempi säntäämään seuraavaan paikkaan kuin miettimään, miten sen saisi näyttämään luonnollisesti muodostuneelta. Olikohan tämä ylpeäkin tekeleestään?
Hetkinen. Oliko sen päällä linnunpesä?
Harakka rakutti ylhäältä. Se oli pysähtynyt oksalle, ja uteliaisuus otti vallan Yagakista.
Piru vie. Jos hän lentäisi ilmaan tämän takia, joku tampio saisi viimeiset naurut. Siniset sormet alkoivat siirrellä mutaa sivulle ensin varoen – ja sitten ronskimmin, kun jokin kevyt kankainen alkoi pilkottaa sen alta. Ennen kuin koko paketti paljastui, tarttui hänen käteensä hädin tuskin lukukelpoinen sateen turmelema lappunen.
Ja hän oli melko varma, että siinä luki:
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet. -MM”
Siinä meni hetki, mutta Yagak alkoi nauraa. Hän liittyi harakan räkätykseen. Oli mahdoton sanoa, mikä tunne sitä naurua ajoi, mutta mitään sille ei enää voinut: sen oli pakko tulla ulos.
Hetken hän mietti valintaansa. Hänen oma kätkönsä oli varmasti puoli kilometriä ajouraa toiseen suuntaan. Ja vaikka sadetakki rikkoikin siluettia, sen toisenkin kätkön sisältö ei mahtuisi piiloon uteliailta katseilta varsinkaan, jos hän nappaisi tämänkin paketin kantoon.
Se juna oli mennyt. Sentimentaalisuus sai väistyä uteliaisuuden tieltä. Hän hakisi kiväärinsä myöhemmin: milloin, sitä hän ei tiennyt. Toivottavasti paketti olisi sen uhrauksen arvoinen.
Varustevyön irtoremmiä käyttäen hän sitoi paketin selkänsä ja sadeviitan väliin harjan oikealle puolelle. Kenttäradio nousi taas selkään peittämään epämuodostunutta kyttyrää. Noustessaan seisomaan hän vielä vilkaisi harakkaa, joka käpertyi sivuun siirrettyyn linnunpesään.
”Pyritään välttämään, Mustalumi.”
1032
”Siellähän kesti kauan”, Brungush naurahti. ”Tuliko varren kanssa?”
”Herrasmies ei paljasta”, Yagak mutisi. ”Toivottavasti sinulla ei tule noiden hanskojen kanssa vastaava hätä.”
Brungush röhötti sille syvältä vatsastaan.
Puolen kilometrin pirunpellon taivalluksen myötä he näkisivät öisen metelin lähteet: savuavat metalliset rauniot, joita vaani taivaalta kolme Imperiumin tiedustelupalvelun kopteria. Kauaa he eivät ehtineet niitä vaania ennen kuin jalkaväkiosasto yllätti heidät mäen laella vaatien selitystä.
Kersantti Urgok jaksoi pitää huutokisaa ’puhdistusoperaation’ johtavan nazorakin kanssa toista varttia ennen kuin luovutti.
”Faikkanne”, Brungush matki sössöttäen kiukkuisena, mutta vasta niin kaukana, että nazorakit eivät kuulleet.
”Ei Irnakk mitä tyyppejä”, Zohan sanoi.
”Palkka juoksee, ei saa valittaa”, aloitti Yagak mutisemaan kunnes näki Brungushin musertuneen ilmeen. Poikarukka olisi todella halunnut päästä käyttämään uusia lelujaan. Jos he olisivat olleet siinä kahdestaan, Yagak olisi ehkä suostutellut tätä hieman tähtäilemään yllä vaanivia nazorak-koptereita nyrkeillään.
Viimeinen asia, joka mäen taakse katosi ennen kuin Yagak jatkoi matkaa muiden perässä, oli pieni osasto nazorakeja kampeamassa kevyen maastoajoneuvon perälavalle jonkinlaista jääkalikkaa. Näin kaukaa näytti siltä kuin kalikalla olisi ollut pienet, vihaiset, huutavat kasvot.
Myrskyn viides yö
Lehuvirta
0120
Kamiina puski hohkaavan lämpönsä kosteaan ilmaan. Tila oli kuin sauna: oli ylipäätään ihme, että jotkut pystyivät nukkumaan. Puolijoukkueteltassa kuorsattiin äänekkäästi, mutta uteliaat korvat kuulostelivat joukkueen sankarien hiljaista tarinointia. Kangaslattialla paloi varjostimen alla himmeä valokivi, jonka keltainen sulautui kamiinan raosta paistavaan oranssiin hehkuun.
”Niin, mitä siihen nyt sanoa”, Zohan sanoi kääntyillen makuupussissaan. ”Aika epäilyttävää touhua, mutta mitä muuta torakoilta voi odottaa. Hätistivät meidät pois ennen kuin ehdittiin katsoa tarkemmin.”
”No hitto!” Rodarrista pääsi. ”Juuri kun oli menossa jännäksi. Brungushkaan ei päässyt tappelemaan?”
”Olin kyllä ihan tosi lähellä että olisin lyönyt sitä saatanan ötökkää turpaan. Siinähän olisi mossahtanut.”
”Sen kun olisi päässyt näkemään”, haaveili Havok.
”Hyvä että et”, sanoi Yagak. ”Se olisi ollut partion loppu. Nazorakit heittävät omiaan vihollisen alle tuosta vaan. Mutta jos me alkaisimme niille ryppyilemään, niin ne kyllä osoittaisivat, kumman kenraalilla on isommat natsat.”
”Niin kuin Rostokkin tapaus”, sanoi Brangokk, joka istui puoliksi makuupussissaan kamiinan vieressä. ”Se oli ihan sodan alussa, kun koko kuvio ei ollut vielä selkiytynyt, klaanilaiset eivät tienneet mitä niillä on vastassa ja rintamasta ei ollut tietoakaan. Suurin osa teistä ei varmaan ollut silloin edes saarella. Tehtäviä tehtiin vielä ihan lähellä Klaania, Ninja-ryhmä haki jotain panttivankeja nazorakeille melkein sieltä kaupungista. Labio oli selittänyt meille, että ne klaanilaiset voivat olla ihan minkä näköisiä vain, kaikki eivät ole matoraneja tai toia. No, Rostokkin joukkue oli jollain tehtävällä etelässä, ja varmaan olivat kuppiakin ottaneet. Ja tulleet vastikään Zakazilta jollain Labion laivalla, eivät olleet nähneet eläessään torakkaa. No sehän kävi heti kimppuun selkäpuolelta, kun muutama nazorak tuli vaihtamaan tiedustelutietoja. Seivästi yhden skimmyllään ja oli hakkaamassa hyvää kyytiä toiselta raajoja irti, kun Pogonn sai sen taltutettua.”
Havok ja Rodarr nauraa röhöttivät. ”Olisi voinut käydä yhdellä tai kahdelle tässäkin teltassa”, virnuili Zohan.
”Niiden sotilaspoliisi tuli seuraavana iltana leiriin ja vei sen raudoissa pois”, jatkoi Brangokk. ”Labio vaan nauroi, että siihen loppui Rostokkin pojan sota. Ei saatu ikinä tietää, mitä sille sitten kävi. Kai se hirtettiin, tai sai nääntyä jossain kolossa näkemättä koskaan aurinkoa. Viesti meni kyllä perille.”
”Niillä on semmoinen areena siellä, kuulemma”, sanoi Rodarr. ”Kansanhuvia Steltin tapaan. Ainoa kulttuuri, mitä torakoilla on. Epäreiluja mutta näyttäviä matseja. Ehkä ne pistivät sille virvelin käteen ja taistelemaan karhuhaita vastaan. On niitä huonompiakin tapoja mennä, että ihan ok.”
”Tuo areena kuulostaa kyllä kaukaa haetulta”, sanoi Zohan skeptisesti.
”Eikun oikeasti. Kuulin, kun Labio puhui siitä lutille. On kuulemma ollut monesti katsomassa niiden esityksiä. Kreisiä menoa.”
”Hetkinen”, sanoi Brungush. ”Tämä selittää, mitä ne teki sille.”
”Hä?” kysyi Rodarr.
”Siis siellä Kiron kraaterilla oli semmoinen heppuli jäässä. Hatidin hulluja. Niitä mäyrän ja matoralaisen välimuotoja. Muistattehan ohjesääntö seitsemäntoista? ’Hatidia ei kannata edes yrittää’. Niillä gobserkuilla ei ole mitään rajoja. Niillä on sierainsäteet ja yliluonnolliset voimat. Mitä mä siitä ymmärsin, niin se oli pistänyt puolet sen aseman miehistöstä matalaksi kynsillään ja sitten räjäyttänyt koko paskan sieraimillaan. Niin varmaan ne haluaa sen sinne areenalle, kun ei semmoista taistelijaa usein nää.”
Joukkio jäi miettimään tätä. ”Kuulostaa ihan kiinnostavalta reissulta, kokonaisuudessaan”, sanoi Johaug kamiinan vieressä.
”Olisi sustakin karissut vempat menemään, jos olisit nähnyt sen silmät”, sanoi Brungush. ”Ihan oikeasti tuntui kivalta, että se oli kalikkana. Semmoiseen voi vissiin tyhjentää lippaan ja se jatkaa vaan.”
”Joku tuossa ei nyt kyllä täsmää”, sanoi Brangokk. ”Jos se oli tuhonnut aseman, niin miten se oli jäässä?”
”Ja siis, miten niin jäässä? Siellähän sataa vettä kuin aisaa”, kysyi Rodarr. ”Väittäisin, että koko gobserkku on sissipartion sopima höpöjuttu, mutta Brungush ei kyllä osaisi esittää kuumottunutta noin aidosti.”
”Ihan oikeasti oli jäässä”, sanoi Zohan. ”Semmoisena suorakaiteen muotoisena, mukavana, vähän sulaneena harkkona. Niin kuin sarjakuvissa.”
”Ja siis meinaan jos se oli jäässä, niin miten se oli tuhonnut sen aseman? Oliko se niin kuin homman hoidettuaan asettunut johonkin horrokseen vai? Tehnyt itselleen jääpesän?”
”Ai kun totta. Hitto en yhtään miettinyt sitä”, sanoi Brungush ja hieroi otsaansa. ”Yagak, sulla leikkaa. Teoriaa?”
”Onko nazorakeilla jotain jäädytyssotilaita? Eihän sitä ikinä tiedä”, totesi Yagak.
”Tämän päivän tornihuhuista tuo on kyllä syvimmältä kaivettu”, piikitti Zohan. ”Klaanilaisia ne oli. Nazorakeilla on miehistöylivoima, klaanilaisilla taikavoimat, meillä järkeä. Ne torakat oli ihan yhtä yllättyneen näköisiä kuin mekin, eivätkä ne olleet ehtineet puuhailla siellä vielä kauaa. Jäävoimaisia nazorakeja? Sehän tästä vielä puuttuisi.”
Brungush käkätti. ”Yagak lähti jotenkin paniikissa etsimään vanhan leirin riukua just ennen kuin päästiin sinnen Kiroon, että en nyt luottaisi sen arviokykyyn just tässä asiassa. Me luultiin, että se oli tullut hulluksi koko äijä, kun hyppi pitkin ahoa kuin humaltunut saukko.”
”No tuonkin olisin halunnut nähdä”, sanoi Rodarr.
”Hiljaisen asialliset sotilaat on just tuollaisia”, sanoi Brangokk. ”Niistä ei tiedä, milloin ne napsahtaa. Mutta hauska nähdä, että Yagak on taas ruodussa. Meillä ei ole ihan liikaa sotilaita, jotka miettii ennen kuin lähtee tappelemaan ensimmäistä klaanilaista vastaan.”
Huomio sai hyväksyviä nyökkäyksiä. Zohan näytti peukaloa. ”Mutta leipomisen kanssa on vielä petrattavaa”, sanoi Havok. ”Äijä kitsastelee sokerin kanssa. Ei me olla enää vanhalla Zakazilla, jossa toppa oli kultakimpaletta arvokkaampi. Kunnon leivonnaisen pääaineet on rasva, sokeri ja kuorrute. Ja näistäkin kuorrute on rasvaa ja sokeria.”
”Kun Yagan ekoja pullanakkeja seurasi, niin sitä olisi voinut luulla, ettei siellä itärintamalla leivota ollenkaan”, Rodarr komppasi. ”Mutta kyllä siellä leivotaan. Ovat kehittäneet juustokakun kuulemma ihan uudelle tasolle.”
Yagak oli avaamassa suutaan, mutta Brangokk ärähti. ”Iisisti nyt. Kyllä te saatana näitte, missä kunnossa viestisissi oli kun pääsi tänne. Yagakin eka kohtaaminen puurokattilan kanssa oli semmoinen, mitä näki silloin tällöin kotipuolen sodassa. Siellä ei nimittäin pullia pyöritelty. Eikä pyörittänyt Yagakaan siinä välissä, kun rämpi toa kannoillaan sieltä Gurgin linjoilta tänne. Jos ihan oikeasti nälkää nähdessään alkaa miettimään jotain torttureseptiä, niin siinä lähtee järki. Se on kovaa peliä.”
Yagak nyökkäsi kiitollisena. ”Niin. Jos sitä nyt jälkikäteen koittaa miettiä, niin siellä paastotessa menettää uskon nopeisiin hiilihydraatteihin aika nopeasti. Sokeri tulee ja menee. Siitä jää päälle, että koittaa pistää muonaan jotain kestävämpää sisään. Semmoista, joka tarttuu kylkiluihin. Rasva on okei. Mutta ytimessä pitää olla muutakin kuin sokeria. Tämän sanominen Labion leirissä saatetaan laskea petturuudeksi, mutta välillä minun tekisi mieli kunnon ruisvoileipää.” Hän nousi istumaan ja veti harjansa ulos makuupussin aukoista.
”Sotilaan puhetta”, sanoi Brangokk ylpeänä. ”Pistäkää pojat muistiin.”
Yagak taputti makoilevaa skakdia olalle. ”Siitä puheenollen. Miksi edes olet täällä? Ei millään pahalla, tietenkään, mutta et vaikuta tyypiltä, jolta olisi jäänyt Zakazin rähinästä hinku palata rintamalle” Tätä hän oli miettinyt jo lukuisina iltoina.
”Ha, niin. Klopit miettii: mitä tuo vanha tekee poikain seikkailutarinassa. Etsin varmaan jotain elämää tai sen kaltaista. Minun ikäiselleni ei ole kotipuolessa muuta roolia kuin istua torpassa keinutuolissa ja odotella, että kuolonpeipot tulevat livertämään ikkunan alle. Tai marinoida itseäni viinassa jossain baarin nurkkapöydässä.” Brangokk koitti löytää asennon, jossa juuret eivät painaisi hänen muutenkin vihoittelevaa kylkeään.
”Elämä on vähän outo tavoite taistelukentällä”, sanoi Havok.
”Tässä sodassa ei ole elämää eikä kuolemaa”, sanoi Brungush.
”Meillä on tässä ihan hyvä olla”, sanoi Brangokk. ”Kunnon kaverit ympärillä. Kotona puolet katsoisi meikäläistä nenänvartta pitkin ja toinen puoli säälien. Täällä toveruus tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on muutakin kuin värvääjien hevonpaskapuhetta. Enkä minä välttämättä puhunut omasta elämästäni. Minulla ei oikein ole mitään erityisiä taitoja, joista olisi siviilissä hyötyä. Mutta täällä, parhaimmillaan, voin ehkä estää jotain nuorempaa ja kokemattomampaa astumasta suoraan vihollisen miinaan tai keskitykseen. Ja jos satun siinä rytäkässä menettämään henkeni, niin ainakin kuolen elävänä. Sillekin on paikkansa.”
”Noilla puheilla sinusta tulee vielä kunnon kypäräpappi”, sanoi Havok. Muut miettivät sanomisia hiljaa.
”Zakaz ei ole kauheasti tuottanut pappismiehiä sodan jälkeen”, sanoi Yagak.
Yrittämättäkin hänelle mieleen tulivat lähinnä Irnakkin piispan tapaiset tyypit. Sitä sekopäätä ei viitsisi mainita: joku vielä paljastaisi olevansa fani.
”Niin, edes Gaggu ei kehtaisi ottaa semmoisia armeijaan”, sanoi Zohan. ”Mutta miten susta tuli sotilas?”
”Tavallisella tavalla. Kaikista tuli. Vanhat muistaa, vaikkei ehkä kannattaisi”, jyrähti Brangokk.
”Kerro joku sotajuttu!” sanoi Rodarr ja nousi kyynärpäidensä varaan.
”En, mutta kerron teille kersantista, joka meillä oli rykmentissä. Hän oli ainakin kaksi kertaa vanhempi kuin kukaan muu sillä lohkolla. Oli sotinut jossain Steltin perimyssodissa silloin kun Zakaz oli vielä vihreä paratiisi, tai niin ainakin väitettin. Hän piti aina skimmynsä terävänä, veteli sen terää pitkin teroituskivellä pitkiä, kauniita vetoja. Sodan loppuaikoina, olisiko ollut peräti viimeinen viikko, hän sanoi minulle jotain, joka jäi kyllä lopullisesti mieleen. Veteli sillä teroituskivellä samalla, katse nuotiossa. Sanoi, että Brangokk, sitten kun tapaat ensimmäisen nuoren maitoviiksen, joka ei tiedä että minkä takia tämä sota alkoi, tai että kenen puolella kukakin soti, kenen puolella sinä ja minä sodittiin, niin silloin haava alkaa mennä umpeen. Vasta silloin se saattaa parantua. Ja silloin – ja hän painotti sitä kalauttamalla minua halolla päähän, tähän näin, lonk – et saa kertoa mitään. Et mitään. Parempi antaa niiden mennä ilman sitä painoa. Kersantti sitten ehti kuolla vielä ennen kuin sota loppui. Otin sen kypärän, koska niin hyviä ei enää siinä vaiheessa tehty. Pesin sen ja paikkasin reiänkin. Sen pituinen se. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Yagak sanoi ja astui öiseen ilmaan.
0148
Satoi lähes vaakasuuntaan. Tuuli ulvoi. Koko taivaanrannan halkaiseva salama poltti silmään hehkuvan jäljen ja kymmenen sekunnin päästä jyrähti kuin koko taivas olisi haljennut kahtia. Myrsky oli pahentunut yö yöltä. Yagak tiesi, että ulkona ei voisi viettää kauaa: nytkään ei tuntunut mahdottomalta, että myrskytuuli voisi viedä hänet mukanaan ja heittää pois kuin roskan.
Mutta siellä oli ainoa paikka, jossa hän voisi olla rauhassa. Syvällä huojuvien kuusten keskellä, kaukana vartiopisteiden valvovista silmistä, hän suojautui sateelta ja leirin näköyhteydeltä oksiston alle ja löysäsi sadeviittansa vyötä sekä tukalasti kiristävää irtoremmiä keskivartalonsa ympärillä. Kankaaseen kääritty paketti putosi märälle mättäälle. Eleganttiin avaamiseen ei ollut aikaa, joten Yagak suolisti pakkauksen hiiliteräsveitsellään.
Pehmusteiden keskeltä nousi esineitä. Köntti kuivalihaa ilmatiiviissä suojassa. Kevyt kattaus zamoreita valmiiksi täytettynä milloin milläkin palavilla aineilla ja hirvittävillä myrkyillä. Hätäsoihtu, savukranaatti. Ja pohjalla jotain tuttua, jota hän ei ollut ajatellut kuukausiin.
Vaatimaton, laatikkomainen puhelin jonka keskusyksikkö, kristallinen läpinäkyvä sirpale, kimalteli punertavana syysyössä. Laite, jonka nähtyään Sixten olisi purkanut sen sekunneissa selvittääkseen, miten se ylipäätään toimi.
Ei jäljitettävissä. Ei salakuunneltavissa. Viimeksi hän oli käyttänyt sitä Ath-Koron operaatiossa, mutta Nimdan siru oli ollut sille myrkkyä. Jos he olivat päättäneet lähettää sen hänelle, jonkun täytyisi kuunnella. Myös tähän aikaan.
Vaikka myrsky oli tarttua häneen ja paiskata vasten puita, Yagak käänsi säätönuppia, käynnisti laitteen ja alkoi huutaa siihen.
”Kuuleeko kukaan?!”
Jonkun täytyisi kuulla: jopa myrskyn läpi.
Ja signaali nousi jonnekin ylös, sekä laskeutui sieltä salamannopeasti alas: kilometrikaupalla etelään keskelle linnaa, jonka tornissa valvottiin yhä myöhäisempään. Hänen tunnetilansa oli sanoinkuvaamaton, kun tuttu ääni vastasi.
”Kuuleeko Vahtikoira?”
”Vahtikoira kuulee. Kuuleeko Källimän?”
”Källimän kuulee. Ja aika moni muukin. Me ollaan täällä vähän odoteltu, löytäisitkö paketin: hyvää työtä.”
”Se ei ollut rehellisesti kovin hyvässä piilossa. Sanokaa Matorolle, että opetan sille jutun tai kaksi sissisodankäynnistä. Miten… tämä linja on taas toiminnassa?”
”Helppoa: me aktivoitiin tässä Visokin kanssa jotain, jonka viritin Killjoylle vuosia sitten. Sanotaanko näin, että todella korkealla Kaya-Wahin yläpuolella on Mustan Käden teknologiaa, jota on pidetty hetken aikaa levossa. Kertaalleen oli vähän huonoja kokemuksia siitä, että pelkkä moottoriurheilun striimaaminen sen läpi lamautti kaikki saaren pitkän matkan yhteydet… mutta nyt on ehkä oikea hetki. Sano hei ’Xenille’: se on kuulemma sen nimi.”
Sininen skakdi ei voinut olla nauramatta ääneen. Mitä kohtalon ironiaa. Kenen teknologia olisi hänen pelastuksensa? Kenen kaikista henkilöistä? Ylhäällä pilvien yläpuolella Mustan Käden vanha satelliitti käytti suunnattomia määriä aurinkoenergiaa välittääkseen viestiä Lehu-metsän ja rapulinnakkeen välillä.
”Aion olettaa, että teillä oli jotain tekemistä myös sen Kiro-Wahin kanssa?”
Puhuja vaihtui taas. Tupakankarhea selakhiääni jatkoi: ”Kyllä. Meillä oli vakavia syitä uskoa, että nazorakit käyttivät radiotornia liittolaistensa salakuunteluun. Rumisgonen yön jälkeen oli selvää, että joku voisi päästä jäljillesi sen avulla. Meidän piti tiedustella se ja pommittaa, mutta… tapansa mukaan Mustalumi toimi ennen kuin ajatteli.”
”Joskus siitä on iloa. Onhan hän jo matkalla kotiin?”
Puhuja vaihtui: nyt naisen ääni. Se, jonka hän halusikin kuulla.
”On, ja saapui. Oletko sinä?”
Yagak veti syvään henkeä.
”Ehkä. Olen harkinnut kyllä parina yönä, että hyödyntäisin myrskyn ja lähtisin juoksemaan.”
”Älä. Se tappaa sinut. Ennusteet… ovat uskomattoman pahoja.”
”Minä tiedän. Komppaniassa on suunniteltu evakuointia luonnonluoliin tulevan päivän aikana. Minun täytyy hyödyntää se.”
Jos Kiro-Wahilta oltiin yritetty salakuunnella skakdien leiriä, heillä saattoi olla suurempi kiire kuin hän aavistikaan. Mutta jos myrsky esti häntä toimimasta, hidastaisi se vielä vainolaisiakin. Edes pienen hetken.
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee tulen ja leimahduksen horisontissa. Vuosien harjoittelun tarkaksi hioneen kuulokynnyksen rajoilla hän kuulee paratiisilinnun paniikinomaisen kirkaisun ja puita pitkin pakoon loikkivien kädellisten huudot. Vihollisen laite kelluu ilmassa eleettömänä ja elottomana, kun kehä tuhatasteista naftaa, plasmaa ja fosforia laskeutuu kuoleman sinettinä loputtoman elonkirjon paratiisisaaren ylle.
Oranssi hehku heijastuu pilviin, johon kilometrien levyinen savupatsas pian yhtyy. Tuhon kajossa saarten välinen meri hehkuu verenkarvaisena.
Palo jatkuu pitkään. Palavaa ainetta on kertynyt vuosituhansien aikana paikkaan, jossa sivilisaation kosketus on kevyt ja merivirrat suotuisia. Nekään eivät suojaa sodalta, loputtoman vihollisen ahjojen julmalta äpärältä.
Palo kestää päiviä. Savupatsas hajoaa tuuleen viikossa, mutta sen hän näkee sielussaan aina katsoessaan rannalta kohti kaakkoa. Kohti kotia, joka on poissa, minkään parannustaian tai voiton palauttamattomissa.
Telakka
Ovi oli raollaan. Garson tirkisteli sen raosta halliin, jossa oli ennen säilytetty ilma-alusten istuimia.
Ei tosin enää. Ta-matoran oli ollut mukana kantamassa niitä syvälle varastojen pohjille muiden Telakan poikien kanssa, kun Viidakkosaaren asukkaat oli evakuoitu sukellusveneillä toista kuukautta sitten ja ilmailukompleksin maanpääliset tilat oltiin otettu tehokkaampaan käyttöön. Suuren ilmalaiva Torangan menetys Nui-Koron operaatiossa vähintäänkin varmisti, että tilasta ei ollut puutetta. Hyvistä lentäjistä ja aseistuksesta oli.
Samoin Garsonin tapaisista maanläheisistä ja taitavista insinööreistä, jotka saivat Laivaston lentopelit pysymään ilmassa ja vastaamaan Allianssin kilpavarusteluun. Tässä sodassa Bio-Klaanilla oli vielä ilmaherruus. Mutta koska vihollisen päätukikohta oli syvällä maan alla ja pintavaruskunnista suurin valloitetussa kulttuurihistoriallisesti merkittävässä kaupungissa, jäivät herruuden hyödyt lähinnä tiedusteluun ja pikakuljetuksiin. Pommilennot eivät kuuluneet Bio-Klaanin doktriiniin. Kotisaaren pommittaminen ei jotenkaan tuntenut reilulta, eikä heillä edes ollut tarpeeksi räjähteitä.
Myös viidakkosaaren matoranit olivat käyneet omanlaistansa ilmasotaa. Siinä ei tarvittu insinöörejä, ei ainakaan siinä merkityksessä, josta Garson itsensä tunnisti.
Ninjamatoralaisten kanssa oli kuitenkin vaikeaa puhua lentämisen hienoudesta ja aeronautiikan nyansseista. Nazorak-imperiumin näiden kotisaarelle kohdistava totaalinen tuhoamissota oli toisaalta liian hirveä käsiteltäväksi, ja toisaalta herätti kysymyksen siitä, oliko lentokoneista keskustelu sen varjossa mautonta.
Toisaalta veljeskunnan väki tuntui liikkuvan henkisesti alueella, jossa käytöstavoilla ei ollut erityisesti väliä. Mikäli Garson mitään ymmärsi, heitä ajoi puhdas kosto. Rahti-ilmalaivoja he pitivät todennäköisesti merkityksettöminä tai epäkiinnostavina.
Oli asiassa toinenkin puoli. Teoriassa Laivasto olisi voinut estää veljeskuntalaisten kotisaaren polttamisen. Jos Lohrakit olisivat olleet lähtövalmiudessa silloin, kun ilmalaiva havaittiin, olisi kohtalon ilta voinut päättyä toisin. Toisaalta – olisiko interventio estänyt Tulikärpästä vapauttamasta sitä tulta, joka siihen oli ahdettu? Olisiko saaren mukana palanut vain muutama Bio-Klaanin lentäjistä?
Oliko se tehnyt heistä jotenkin parempia, tasa-arvoisempia?
Ei. Se olisi fanaatikon ajatus. Sellaisen Garson jättäisi omaan arvoonsa. Matoran pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti taukotiloja.
”Punainen insinööri vain. Luulen, että se jäi siihen hetken mielijohteesta.”
Kaukaukasvoinen turkoosi matoran heitti tikkaa. Hänen toverinsa makoilivat tatamilla tekemättä sen kummempaa. Kukaan heistä ei ollut viettänyt ennen evakuointia kuluneen 20 vuoden aikana niin paljon aikaa sisätiloissa kuin näinä parina kuukautena.
Voima- ja kestävyysharjoittelu vei suurimman osan vihreiden miesten päivistä. Välillä he tekivät kenttäkeittimillä ruokaa aineista, jota Telakalle kuskattiin Klaanin kustantamana; toisinaan joku haki vaihtelun vuoksi höystettä kaupungin torilta tai kauppahallista. Klaanin kirjanpidon mukaan Sinisen Ussalin Veljenkuntaan kuului 74 matoralaista – tämän määrän eloonjääneitä Enki oli ilmoittanut Guardianille. Määrä oli niin suuri, ettei kukaan voinut ohimennen laskea, kuinka monta veljeskuntalaista Telakalla majaili. Suurin osa kaupungin tai edes Telakan väestä ei tuntenut yhtäkään naapureistaan nimeltä.
”Sota on odottamista”, sanoi vihreä suurta komauta pitävä hahmo toiselle. ”Jos sitoutumisemme Bio-Klaaniin oli yhden skakdin varassa, ja tämä skakdi on ammuttu jonnekin ryteikköön, ei tässä Sinisen Ussalin Veljenkunta -jutussa välttämättä ole loputtomasti järkeä.”
”Usko Ratka pois, oli Enkiltä ja Johtajalta harkittu asia hoitaa kaikki Guardianin kautta. Koko homma menisi Buko-harakoille, jos meidät olisi suoraan liitetty klaanin sissikomppaniaan.”
”No, minusta meidän aikamme menee bukoille täällä makoillessa”, vastasi Ratka. ”Yöt pitenevät. Tämä vuodenaika on meille otollinen. Tällä saarella sataa talvella lunta… Siihen jää jäljet, valoa on liikaa. Nyt meillä olisi vielä hyvä aika iskeä.”
”Enki tuskin on muuttanut mieltään siitä, että liian moni meikäläinen tai kukaan mukaan vain sotkisi tehtävää entisestään. Siellä rintamalla ei kaivata nyt sähläystä. Huomio pitäisi saada pois Lehu-metsästä, ei toisin päin.”
”Sitä minä tarkoitan, harhautusta. Kai Viimeinen Vartija jonkun mahdollisuuden tarvitsee. Tämä kaupunki tuntuu kaipaavan metsäsissiään kovasti.”
”No, siinä kuulit mitä ne sanoivat aikaisemmin… se Erysin tapaus. Hän Zakazin veteraani, mutta ei vaikuta ikinä tottuneen menetyksiin. Mutta hän tuntuu luottavan Enkiin, kaksosiin ja muihin – mitä hän nyt vetikään jengiinsä. Sisäpiiriin. Enkin piiri, ehkä. Mitäs me sille mahdamme, hän ei halua isoa porukkaa taistelemaan puolestaan – jos vaikka minä tai sinä kuolisimme, siitä hän ei tykkäisi. Pieni porukka, siinä on Guardianin Veljeskunta.”
”Ja me olemme Ilmalaiva-asemalla Makoilevien Ninjojen Veljeskunta”, vastasi Ratka. ”Hohhoijaa. Ei kai sitä auta muu kuin ottaa toinen peli Ääliötä. Sinä saat jakaa. Harmi, ettei sitä sinistä apinaa ole enää näkynyt, se oli hyvää peliseuraa.”
Kolmas matoran laittoi tikat takaisin häkkiinsä ja heitti sen viereiseltä pöydältä korttipakan tovereilleen. ”Tedni olisi pitänyt siitä. Jotain perimmäisen tednimäistä siinä oli. Sekin oli rikollinen. Kai.”
Kellanvihreä matoralainen käveli rentona Kaukaukatua, saapui Meriportille ja vilkutti vartijoille. Portit olivat auki – vihollinen tuskin hyökkäisi niin nopeasti, ettei niitä ehdittäisi sulkea. Eikä Bio-Klaanin kaupunki toki rajoittunut muureihin. Niiden takana oli maatiloja, tehtaita ja suuri Telakka, sekä lenkkipolkuja, hiekkarantoja ja muuta rentoa, mitä rauhan ajan yhteiskunta tapaa kerätä ympärilleen.
Visulahden itälaidalla oli kursailemattomasti Suuren Hengen puistoksi nimetty puoliksi hoidettu alue, jossa kasvoi lehtikuusia, pähkinäpuita, raitoja ja vanhoja tammia. Täällä Klaanin suuret ajattelijat kiersivät tuttuja lenkkejään, saihan liikunta usein ajatukset liikkeelle. Ujot rakastavaiset keskittyivät toistensa tuijotteluun merenlahteen kaartuvien oksien alla, ja kerrotun mukaan Klaaniin soluttautuneet – tai oikeasti usein vain liittyneet – hämärien organisaatioiden edusmiehet ja vieraiden valtojen agentit neuvottelivat täällä Klaanin neutraalilla ja avomielisellä maalla sorsia ruokkien ja asioita sopien. Huhun mukaan muutamakin pimeyden metsästäjien ja pienempien rikosryhmien välinen pikkukina oli sovittu kaikessa hiljaisuudessa tässä puistossa.
Mikäli joku olisi painanut muutamaa kuukautta aiemmin puiston polkuverkoston tarkasti mieleensä, olisi hän huomannut joitakin pieniä viimeaikaisia muutoksia. Osa poluista oli kadonnut, ja moni vanha sivureitti ohjasi nyt hienovaraisesti mutta päättäväisesti takaisin valtaväylille. Pensaita oli ilmestynyt uusiin paikkoihin, nokkoset tekivät vanhoista väylistä luotaantyöntäviä. Väärälle reitille eksyvä saattoi huomata, että ampiaisia oli vielä yllättävän paljon vuodenaikaan nähden ja ne olivat perin reviiritietoisia.
Jos näistä muutoksista olisi tehnyt kartan, olisi voinut hahmottaa aidatta suljetun alueen, jonka sydämessä kasvoi suuri vanha tammi. Kellanvihreä matoralainen käveli tottuneesti piikkipensaikon läpi – siihen oli oma tekniikkansa – ja saapui puuvanhuksen juurelle. Hän tarkisti, ettei lähellä ollut uteliaita silmäpareja, ja siirsi laakeaa kiveä juurten raossa. Kun tunnelin havaitsi, paljastui se yllättävän suureksi – aukon maisemointi oli tehty tarkoin. Kovin syvä se ei silti ollut. Matoinen pintamaannos muuttui ruskeaksi podsoliksi, jonka uumenista hehkui kodikkaan keltainen valokivien hohde.
Vanhat, suuret puut ovat kuin jäävuoria. Niillä on latvus, oksisto ja päärunko, alhaalta oksaton – ja maanpinnan alla on toinen oksisto, multaan ja hiekkaan pureutuneet juuret, jotka luovat oman maailmansa ja mikrobiominsa. Monilla saarilla le-matoralaiset asuivat puun oksissa. Täällä matalan profiilin ylläpito ja kiinnostava suhde erääseen suureen ja harvinaiseen rahi-petoon olivat pakottaneet ilman väen siihen toiseen oksistoon.
Tämä kummallinen koti oli kaivettu moneen tasoon, suurten juurien kannattamiksi kennoiksi, joiden keskellä oli suuri korkeampi puuparruilla tuettu tila. Juurista roikkui riippumattoja ja valokiviä; hyllyjä ja työskentelytasoja oli kiilattu niiden ja maan väliin. Suurin osa tukikohdasta sai valonsa tästä päätilasta, mutta kaksi tunnelia, yksi pienempi ja yksi suurempi, veivät kauemmaksi pimeään. Tilassa oli toistakymmentä matoralaista – pari heistä lepäsi, mutta suurin osa oli syventynyt puuhiinsa.
”Ah, Mostle”, sanoi lyhyttä katanamiekkaa tahkolla teroittava viiksekäs ninja, jonka vihreällä otsalla oli tummanpunainen nauha. ”Mitä uutta tällä kertaa?”
”Toin herneitä, kuivakalaa ja kolme tuoretta leipää. Yritin kuunnella kievarissa tuoreita tuntoja, mutta eipä sieltä irronnut sen kummempaa, vanhaa samaa vaan. ’Torakanpenikat’ ja ’jos Guartsu olisi täällä’ ja vastaava. Muutama uhkasi ottavansa veneen ja lähtevän – merisaarto todellakin tuntuu olevan nyt höllempi, tai siis se on todettu jo siviiliväestönkin keskuudessa.”
”Ja joku vene pääsikin läpi. Olin yhtenä iltana ylätasanteella – näin sen kelluvan rauhakseltaan pois lahdelta”, sanoi pyylevä ja turkoosi pakarikasvoinen matoran, joka ripusti märkiä mustia kaapuja kuivumaan tilaa halkovalle narulle.
”Avomerelle, ei vain Ruki-Koroon tai muuhun rannikon vapaista kylistä?” kysyi yksijalkainen ilman mies, joka maalasi tarkkaavaisesti vihreää naamiota punaiseksi kynäruiskulla lähellä sisääntulokäytävän ovea.
”Luulen niin”, vastasi pakarikasvo, ”tai saattoi se kai harhauttaa tarkkailijoita, mutta tiedä häntä – miksi ne omia harhauttaisivat. Ehkä joku otti hatkat, kun tilanne sen suhteellisen turvallisesti mahdollisti.”
”Radioliikenne on samaa mieltä merisaarrosta”, totesi rurukasvoinen ninja puun pääjuureen kiinnitetyltä laverilta, jonka laitteistosta nousi kaapeleita runkoa pitkin ylös maan pintaa ja latvustoa kohti. ”Saimme myös ilmeisesti Gaggulabion skakdien hajaviestin, joka koostui lähinnä pikkutuhmasta paskanjauhannasta ja kiroilusta.”
”Ne eivät todellakaan tunnu peittävän signaaleitaan. Onko vieläkään mitään nazorakeista, Otlek?”
”Ei. Imperiumin radiodoktriini on ammattitaitoisempi. Lisäksi niiden asemat ovat kauempana, ja todennäköisesti ne käyttävät jotain omaa teknologiaansa. Gaggulabion kama on sellaista, jonka kuka tahansa Välisaarten radioamatööri osaa purkaa ja koota kädet selän takana.”
”Eli Vartija voi olla saatu kiinni ja ammuttu, emmekä me tietäisi siitä mitään?” kysyi Mostle, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Niin. Siinä mielessä olemme samassa asemassa kuin Klaaninkin väki, meillä on vain luotto.”
”Ero on siinä, että me tiedämme, että hän on yksin”, sanoi uusi ääni pimeään johtavan isomman tunnelin suulta. Enki astui esiin väsynyt ilme kasvoillaan. ”Mitä leipää?”
”Kaksi ohraa, yksi ruista. Kaupunkielämässä on hyvät puolensa. Kotisaari, no, se on – oli – köyhä siemenviljan suhteen. Hedelmiä on ikävä.” Mostle otti säkistään kaksi suurta ruskeaa paperipussia ja asetti ne pöydälle.
”Muun muassa”, sanoi Otlek ilmeettömänä.
”Sodassa paljon on pantava alttiiksi, sanovat”, totesi Enki ja otti pitkän veitsen vyöltään. Hän otti leivät pussista ja leikkasi pitkiä siivuja. ”Ja paljon on alttiina, vaikkei sitä erikseen alttiiksi asettaisi.”
Muutkin asukkaat laskeutuivat tilan alatasolle ruokailemaan hiljaisuudessa. Kaksoset Ibra ja Raham kaatoivat metallipikareihin mahlaa suuresta kanisterista. Ateria oli koruton. Kaikki tiesivät toisten – ja itsensä – miettivän sitä, mikä oli sodassa poltettu. Siihen oli vaikea vastata arkisuuksilla.
Aterian päätteeksi Mostle nyökkäsi kohti pienempää sivutunnelia. ”Onko hän paikalla? Pitäisikö hänelle viedä jotain?”
”Hän syö omalla ajallaan”, Ibra sanoi. Ilman erityistä sopimusta yksi osuus oli säästetty. Kenties hieman muita suurempi.
”Entä iso kaveri?”
”Se ei välttämättä erota tuoretta leipää kuivasta, joten en vaivautuisi”, sanoi Raham. ”Tykkää kyllä terhoista, mitä tämä puu antaa aika tavalla.”
”Ehkä niitä kasvoi sillä tulivuorisaarella”, ehdotti viiksekäs ninja.
”Ämköö ei kyllä ikinä puhunut terhometsistä”, sanoi Otlek.
”Olisitko uskonut, jos olisi puhunut?”
”Hyvä pointti”, myönsi rurukasvo.
”Olen kyllä vähän huolissani siitä, miten se vain lymyää luolan pohjalla”, sanoi yksijalkainen ninja. ”Se ei ole liikkunut viikkoihin.”
”Ja hyvä niin. Niitä ei asu Välisaarilla. Ne, jotka tunnistavat sen, yhdistäisivät sen vain Ämkoohon, mitä me emme halua”, sanoi Ibra.
”Ja lisäksi se voisi ihan oikeasti syödä jonkun, tai päättä tehdä uuden pesän jonkun taloon. Raukka ei ole tottunut isoihin kaupunkeihin”, sanoi Otkel.
”Kaipaakohan se isäntäänsä?” mietti Mostle.
”Se on kyllä selvinnyt kotipuolessa pidempiäkin aikoja yksin silloin, kun Ämkoo on ollut jollain, mitä näitä nyt on, tehtävällä”, totesi yksijalkainen, ”eikä se ole ollut siitä kummemmin ahdistunut.”
”Jaa-a. Minä miettisin enemmän, kaipaako sen isäntä sitä”, mietti viiksekäs ninja.
Tämä aiheutti mietteliään hiljaisuuden. Ibra ja Raham katsoivat vaivaantuneina toisiaan. Keskustelu meni alueelle, johon Johtajan sisin piiri ei mielellään mennyt – ainakaan silloin, kun paikalla oli väliportaan entisiä veljeskuntalaisia. Juuritukikohdan väki koostui nyt osittain pakon sanelemana kolmesta osittain erillisestä ryhmästä. Oli Johtajan piiri, johon kuului kaksosten lisäksi Enki ja jokunen hiljainen matoran. Enki ja kaksoset kuuluivat myös ryhmään, joka oli ollut Vartijan tiimissä ja palannut takaisin rannikolle ilman adminia; tämä joukko oli päätetty pitää piilossa uteliailta katseilta, sillä operaatio oli epäonnistunut ja tilanne vielä päällä. Kolmantena luolassa oli joitakin sellaisia entisiä veljeskuntalaisia, joilla oli joku erikoisaito tai -tehtävä. Johtaja oli valinnut nämä luottamuksensa arvoisiksi, sillä hän halusi pitää valmiudessa yksikön, joka selviäisi haastavistakin tehtävistä.
Bio-Klaanissa entinen Ämkoon veljeskunta tunnettiin ninjamatoranien ryhmänä, joukkona huippuunsa koulutettuja salamurhaajia, hiiviskelijöitä, linnunräjäyttäjiä ja veitsenheittäjiä. Tämä piti paikkansa osittain. Tahdonvoimaa, notkeutta ja asekuntoa veljeskunnalla oli monen matoran-kylän edestä. Jokainen viidakkosaaren entisistä asukkaista oli saanut Miekkapirulta koulutuksen ja kouliintunut muissakin taistelutoimissa kuin tässä sodassa nazorak-imperiumia vastaan.
Mutta yhtä lailla veljenkunnan väki oli elänyt yksinään viidakkosaarella vuosia, ja yhteisön pitäminen elossa vaati muutakin kuin ninjataitoja. Heittoveitsillä ja jousilla pystyi metsästämään, mutta niillä ei voinut viljellä maata tai valmistaa patoja tai lapioita, mustista kaavuista puhumattakaan.
Mostlen tehtävänä oli asua Telakalla yhtenä Sinisen Ussalin Veljeskunnan näennäisenä rivijäsenenä ja välittää viestejä ja käskyjä juuritukikohdasta – ja samalla käydä hoitamassa asioita keskikaupungilla. Enki oli toiminut aiemmin tänä yhteyshenkilönä, mutta olosuhteiden pakosta hän oli toistaiseksi luolan vankina.
”Kukapa tietää, mitä vanhasta elämästään hän tuolla kaipaa”, Mostle vastasi.
”Kaipaa mitä kaipaa”, sanoi Ibra.
”Kahvia. Hyvää kahvia”, totesi Enki ykskantaan.
”Ja jos totta puhutaan”, sanoi Otlek, ”En ole aina ihan varma, kumpi niistä kahdesta on kumman isäntä…”
Ibra ja Raham katsoivat Otlekia synkkänä kulmiensa alta ja osoittivat silmiensä liikkeellä onkalonsuuta kohti – ei sitä, jonka perällä tuhiseva olento möllötti pesässään. Ruokailijat painoivat päänsä rintaan ja laittoivat nyrkkinsä hetkeksi sydänkiviensä päälle.
Johtajan askellus oli vammoista huolimatta varma. Tämä mittaili joukkoaan vakaalla katseella mirunsa syvyyksistä.
”Kiitos, Mostle. Lepo.”
Johtaja istui aterian ääreen kaksosten väliin.
”Ibra on oikeassa. On kaikille paras, että Norsupäästäinen pysyy täällä. Sen parempi, mitä vähemmän meihin kiinnitetään huomiota. Kaupunki etsii petturia tälläkin hetkellä – vihollinen oli päässyt muurien sisälle jo kauan ennen kuin he saivat tietää Ämkoon siirtyneen Allianssin alaisuuteen. Kaupunki on epäilyksen riivaama.”
”Mutta ei vainoharhaisuuden”, sanoi Enki. ”Emme ole aina toimineet tavalla, joka olisi omiaan rakentamaan luottamusta.”
”Ja”, aloitti Johtaja painokkaasti, ”mitä olisi Enki tehnyt toisin?”
”Ämkoo teki omat valintansa, ja ne ovat mitä ovat. Mutta meillä ei tarvitsisi olla mitään peiteltävää Bio-Klaanin johdolta. Jätti ja Lumiukko kertoivat omat tarinansa admin Tawalle. Minun, Otlekin ja muiden versio on yhtäpitävä sen kanssa. Se, että palasimme maata pitkin tänne, oli perusteltua strategisesti – ja vielä sovittu protokolla Vartijan kanssa. Se, että jätimme hänet vihollislinjan taakse, ei varmasti vakuuta kaikkia, mutta ainakin epäilykset ovat pienempiä kuin silloin, jos joku meistä tehtävällä olleista huomataan täällä yhtäkkisesti.”
”Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää, että te pysytte täällä, kuten on päätetty.”
”Niin, nyt. Mutta jos olisimme ilmoittaneet tilanteesta Admin-torniin heti saavuttuamme, olisimme voineet koordinoida tilanteen heidän kanssaan asianmukaisesti – ja olla oikeasti Sinisen Ussalin Veljeskunta. Johto olisi ymmärtänyt tilanteen. Tämä ei ole monen heistä ensimmäinen sota.”
”Perustuuko näkemyksesi arvioon suunnitelman parhaasta toteuttamistavasta”, kysyi Johtaja terävästi, ”vai tylsyyteen täällä maan alla istumisesta? Jotkut meistä osaavat laittaa sovitut päämäärät henkilökohtaisten tarpeidensa edelle.”
”Suunnitelman päämäärän voi saavuttaa monella tavalla”, sanoi Enki. Muut paikalla olevat aistivat, ettei veljeskunnan operatiivista päällikköä olisi kiinnostanut neuvottelu Johtajansa kanssa. ”Emmekä me voi kontrolloida niitä kaikkia. Saaren palaminen ei kuulunut suunnitelmaan. Monelle meistä se tekee koko suunnitelmasta toissijaisen. Tai merkityksettömän. Eikä Bio-Klaaninkaan tilanne liity vain Ämkoohon ja allianssin sotaan. Me olemme nyt osa heitä – tai heidän alaisuudessaan – ja emme voi yksin määritellä sitä suhdetta.”
”Tiedät varsin hyvin, ettei meillä ole tässä tilanteessa mahdollisuutta olla admin Tawan ehdottomassa käskyvallassa”, Johtaja sanoi varoittavaan äänensävyyn.
”Tiedän. Mutta salaisuuksissa on aina riski – ja perusteettomia salaisuuksia on vaikein selittää. Lenkkeilijöiden uteliaat silmät on vielä helppo pitää poissa, mutta mikäli klaanilaiset haluavat ottaa tämän rantakaistaleen sotilaskäyttöön, vaikka estääkseen meidän kotisaaremme kohtalon, he törmäävät ennen pitkää meihin ja Norsupäästäiseen. Sinut, Mostlen ja jotkut muut voi vielä selittää – suurin osa heistä ei edes tiedä sinusta, vaikkei Meneur olisi kuollutkaan tähtemme. Mutta se, että minä, Otlek, kaksoset ja muut Vartijan tiimin jäsenet yhtäkkiä putkahtavat juurakkoon saaren etelärannalla herättää ikäviä kysymyksiä siitä, miksei Guardian ole täällä – ja miksi emme ole raportoineet mitään.”
”Riski on hallittavissa. Sellaiset hankkeet vievät aikaa. Saamme piilotettua teidät kauan ennen kuin kukaan tulee lähellekään”, Johtaja sanoi ja nyökkäsi tasolle, jossa oli koko joukko yksijalkaisen kynäruiskulla maalaamia voimattomia kanohi-namioita ja haarniskanpaloja.
”Niin. Mutta he ovat valppaina. Tässä kaupungissa asuu monenlaista väkeä, ja moderaattoriryhmän tuore selakhijohtaja on terävä. Vaikka he eivät erityisesti valvoisi meitä, he saattavat tietää enemmän kuin arvatkaan. Ja mitä vähemmän me heille kerromme, sitä paremmat syyt heillä on yrittää pysyä perässä muuten, ja siitä heitä ei voi syyttää.”
Huoneen tunnelma oli jännittyneempi kuin aikoihin. Ibra ja Raham katsoivat sivusilmällä Johtajaansa lähes identtisten naamioidensa takaa. Johtaja ei ollut vielä koskenut ruokaansa. Hän tuijotti Enkiä ilmekään värähtämättä. Muut välttivät katsekontaktia kumpaankaan ja liikahtelivat hermostuneina. Veljeskuntalaiset olivat tottuneet niukkaan ja eristäytyneeseen elämään, mutta Enki ei ollut todellakaan ainoa, joka kaipasi vaihtelua luolan lepoon.
”Ehkä Vartijan paluu laukaisee tilanteen. Se saisi klaanilaiset niin tyytyväisiksi, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota siihen, palasimme eilen, tänään vai kolme viikkoa sitten”, ehdotti Otlek ja naurahti epävarmana.
”Riippuu siitä, miten hän palaa”, sanoi Raham.
”Hän palaa elossa tai ei ollenkaan. Imperiumi ei vaihda vankeja tai palauta ruumiita”, vastasi Enki.
”Vartijan pysyminen hengissä on suunnitelmat kannalta oleellista, mutta ei keskeistä”, sanoi Johtaja. ”Ja nyt meidän osamme on kärsivällisyys. Tällaisessa konfliktissa voi kulua kuukausia ilman näkyviä tapahtumia. Ja sitten vuoden edestä tapahtuu päivässä. Sodassa paljon on pantava alttiiksi – ja väliaikainen vapautemme on vähintä, mitä voimme antaa.”
Pieni laveri oli piilotettu yläoksistoon niin hyvin, ettei sitä tietämättä erottanut edes viereisestä puusta. Ylös ei mennyt tikasta eikä edes köyttä – mikäli veljeskuntalaiset eivät olisi oppineet kiipeämään puihin, olisi heistä tullut pian entisiä veljenkuntalaisia. Sellaisia heistä taisi tulla joka tapauksessa, mutta sentään vähemmän kivuliaalla tavalla.
Puun kolossa oli radiovastaanotin, jonka antenni muistutti erehdyttävästi oksaa. Kaikki vilkkuvat merkkivalot oli peitetty. Puulla päällystetyn kaukoputken linssissä oli mattalasinen suoja, joka esti huomiota herättävän kiiltelyn auringonvalossa. Oksien seassa istuva Enki ei suojaväriä tarvinnut.
Matoralainen nojasi runkoon ja hengitti syvään. Tämän vapauden ne hänelle antoivat. Pohjoinen oli pilvien peitossa, mutta täällä etelässä ilta-auringot kultasivat Admin-tornin kylkiä. Kaupungin matalammat talot jäivät lähipuiden lehvästöjen katveeseen, mutta sieltä täältä kohosi korkeampia rakennuksia ja muurien harjoja. Lintu laskeutui kaukoputken päälle ja antoi matoralaisen rapsuttaa tätä korvan takaa. Se ei ollut entisen veljeskunnan lintuja, joten sitä ei odottanut räjähtäminen tragikoomisesti värikkään savupilven saattelemana.
Lounaassa oranssinpunaisena kimmeltävän meren keskellä oli mustanharmaa tahra. Saari ei enää savunnut. Jos olisi ollut kevät, olisivat ensimmäiset versot ja puskeneet tuhkakerroksen läpi. Nyt Enki näki kotinsa paikkana, jossa ei liikkunut tai elänyt mitään. Virheenä maisemassa. Rumana ja turmeltuneena. Ei. Turmeltuna.
Matoran sulki silmänsä. Silmäluomien takana ilta-aurinkojen valo muuttui painajaiseksi saaren roihusta.
Laveri heilahti hitusen, tömähdys oli melkein ääneton. ”Hei, Mostle”, sanoi Enki avaamatta silmiään. Nuorempi matoralainen suuntasi kaukoputken satama-altaan suuntaan ja tutkaili laiturissa olevia laivoja, jotka näkyivät juuri ja juuri puiden takaa.
”Hei. Ikävä tilanne tuolla Johtajan kanssa. Mutta sellainen hän on. Hmm, vakaa. Päättäväinen.”
”Mmm-m.”
”Hän on ollut tuolla alhaalla ainakin neljä viikkoa. Se vaikuttaisi keneen tahansa.”
”Mmm. Minä olen ollut siellä hänen kanssaan puolet siitä ajasta. Ja jos totta puhutaan, en ole huomannut veli Leiterissä juurikaan eroa tavalliseen.”
Mostle hätkähti kuullessaan Johtajan nimen lausuttavan ääneen. Enki kuuli tämän, vaikka piti silmänsä yhä kiinni.
”Harmi, että joudut olemaan täällä koko ajan. Hyvähän minun on sanoa, kun pääsen katsomaan paikkoja. Suoraan sanottuna Telakan yksikössäkin ollaan jokseenkin tylsistyneitä tähän odotteluun.”
”Entä kaupunki? Uskotaanko siellä vielä Guardianin paluuseen?”
”Yhä vahvasti. Mutta ei toivo tästä enää lisäänny. Nämä ovat vain toiveikasta väkeä, lähtökohtaisesti… Ja hei, siksi minä tulinkin tänne ylös. En viitsinyt ottaa asiaa esille tuolla alhaalla, koska tilanne oli jännittynyt ja tämä on henkilökohtainen. Mutta tosiaan. Sait kirjeen.”
Enki avasi silmänsä ja korvasi mielensä sisäisen leimun tammen syksyisillä lehvillä, Mostlen naamalla ja tämän vihreän käden ojentamalla kirjekuorella.
”Hänen kätensä toimivat jo ihan hyvin”, Mostle sanoi ja nyökkäsi kirjettä kohti. Enki nappasi sen ja avasi pienellä heittoveitsellä. Sisällä oli jonkinlainen potilaskertomuslomake, jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu värikynällä ja melko epäselvillä kirjaimilla:
Enki Veli
Älä ole vihainen Bakmeille puolestani. Se ei todennäköisesti ollut hänen vikansa. Hän ei voi mitään sille, että on tasapainoton hullu raivopää ja väkivallan kulttuurin kasvatti. Olen viime päivinä ymmärtänyt, että aamuyöllä muakankin kuuluisi nukkua.
Tohrot- Tohtir- Tohtori Kupe uudelleenrakensi olkavarteni. Ne ovat hienot. Tule katsomaan.
Mostle kertoi minulle, että et ole täällä virallisesti, joten ei voi tulla katsomaan minua. Se on harmi. Sulkaa ja sarjakuvat ovat loppu.
Kirjoitin tämän salaa yöllä piirustustunnilta varastamallani värikynällä. Koska et ole virallisesti paikalla, en voinut kirjoittaa sitä piirustustunnilla. Kuulin, että odotatte Guardianin paluuta rintamalta. Jos haluat käyttää Legioonaa hänen pelastamiseensa, en voi valitettavasti auttaa, sillä en tiedä, mihin se meni.
Mikäli Guardian on lähellä jokea, voisi hänet melko helposti pelastaa Legioonalla menemällä sillä kaupungista suoraan ylävirtaan. Aion etsiä sen heti, kun Tohtori Kupe on uudelleenrakentanut jalkanikin.
Kerro terveisiä Porsunäästäiselle ja Otlekille. Olet minulle tärkeä.
Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.
Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.
Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.
Helvetti. Kulu nopeammin.
Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.
Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.
Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.
Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.
”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”
”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.
”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”
Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.
”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”
Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.
”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”
Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”
Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”
Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”
Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”
Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.
”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.
”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”
”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”
”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.
”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”
”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”
”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”
Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.
”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”
Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”
”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”
”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”
”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”
”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”
”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”
He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.
Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.
Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.
”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”
”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”
”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”
Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”
”Kun palaat”, Tawa toisti.
”Kun palaan.”
Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.
Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.
Telakka
Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.
Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.
Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.
Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.
Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.
Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”
Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”
Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.
”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:
”Merimiinaluodit. En suosittele.”
Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”
Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”
Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”
Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”
Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.
”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.
”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”
Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.
”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”
Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.
”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.
”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.
Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.
”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.
“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”
”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”
Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.
Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.
”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”
Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.
Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.
”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”
”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”
”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.
Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?
Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?
Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.
Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?
Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.
Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”
– Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa
Kuja oli pimeä, ahdas ja likainen. Se oli juuri sellainen paikka jossa aivan taatusti tapahtui paljon ikäviä asioita. Hämäriä ja laittomia. Ja epäilyttäviä.
Tätä mieltä oli myös kujalla värjöttelevä epämääräisen näköinen hahmo. Hahmo oli matoran. Tarkalleen ottaen pitkään ruskeaan takkiin pukeutunut po-matoran. Kyseinen matoran oli vetänyt nuhjuisen lierihattunsa syvälle päähänsä. Tarkka katsoja saattoi erottaa matoranin suupielessä hiljaa palavan savukkeen. Yleensä tämä matoran ei polttanut. Mutta nyt hän poltti. Hän oli nimittäin hermostunut.
”Toitko tavaran?”
Halvasta rikoselokuvasta tempaistun näköinen po-matoran oli nielaista savukkeensa kuullessaan taakseen hipihiljaa ilmestyneen kauppatoverinsa äänen. Kauppias kääntyi ripeästi ympäri vain huomatakseen asiakkaansa turkoosit kasvot aivan liian lähellä omaa naamaansa.
”Tervehdys, ystävä hyvä”, Tedni puhui. Vaikutti siltä, että entinen Miekkapirun veljeskunnan viestinviejä näki oikein vaivaa kuulostaakseen mahdollisimman limaiselta.
”Äh”, kauppias aloitti. ”Tai siis öh, tai siis iltaa.”
”Sitäpä juuri”, Tedni vastasi ja liukui sutjakasti kauppiaan toiselle puolelle. ”Kaunis sää ja sellaista”, vihreänturkoosi matoran jatkoi. ”Minulle kuuluu oikein hyvää ja niin varmasti sinullekin. Voimmeko vihdoin mennä asiaan?”
Po-matoran vetäytyi vaistonvaraisesti hieman etäämmäs lipevästä asiakkaastaan. Sitten kauppias raotti takkiaan ja nosti sen alta ruskeaan paperiin käärityn paketin.
”T-tämän hankkiminen ei ollut helppoa”, matoran puhui yrittäen kuulostaa ylpeältä. Tednin ilmeestä ei kuitenkaan paistanut niin minkäänlainen kiitollisuus tai ihailu.
”Taatusti”, Tedni naurahti ja kaappasi paketin vihreään kouraansa. ”Onhan tämä varmasti aito?”
”Saat siitä sanani”, säikky kauppias vastasi pyöritellen peukaloitaan. Kauppias oli kuullut aivan tarpeeksi tarinoita Ämkoon veljeskunnasta, eikä ollut niin tyhmä, että edes harkitsisi yrittävänsä myydä entiselle veljeskuntalaiselle väärennettyä tavaraa.
”No, ei minulla kai sitten muuta. Nähdään!” Tedni puhui ja lähti luikkimaan tiehensä.
”M-mutta! Hei! Maksu unohtui!” matoran huuteli kakama-naamioisen pirulaisen perään. Tedni kääntyikin hetkeksi kannoillaan, ja huikkasi:
”Mitäpä luulet Klaanin ajattelevan jos joku kuulee sinun välittäneen laitonta tavaraa Ämkoon veljeskunnalle? Nii-in, sitäpä minäkin. Mutta minäpä olen niin reilu kaveri, että en lavertele kellekään! Eikö olekin reilua?”
Huiputettu kauppias aikoi sanoa jotain, mutta Tedni oli jo poissa.
Veljeskunnan saari
Kaksi viikkoa aikaisemmin
Aamunkajo pilkisti varoen sisään suurilehtisen päällyskasvuston väleistä. Guardian yritti olla liikkumatta ja hengittämättä tarkastellessaan tummakuorista nazorak-jääkäriä, joka asteli jossain puunrunkojen välissä selkä häneen päin.
Näkyvyys oli huono. Puita, puiden oksia ja puista laskeutuvia köynnöskasveja halkoi valoa. Skakdi siveli varustevyössään olevaa veistä. Jos hän heittäisi ohi, se olisi siinä.
Bakmei oli piilossa jossain skakdin vierellä. Guardian ei tiennyt sen tarkemmin, missä, sillä myös Valkoinen turaga pidätti hengitystään. Kiikarisilmä käänsi päätään hitaasti etsien vanhusta tätä kuitenkaan löytämättä. Miten hän tietäisi, mihin tämä oli maastoutunut? Miten he pystyisivät viestimään toisilleen yhteisen evakuointisuunnan?
Mies käänsi katseensa taas torakkaan. Tämä oli pysähtynyt paikoilleen selvästi kuuntelemaan. Hyönteissotilaan toinenkin kitiinikuorinen koura hakeutui hitaasti tukemaan kivääriä. Aikaa ei olisi välttämättä liikaa.
Guardian kääntyi toisellekin puolelle eikä nähnyt turagasta jälkeäkään. Päivänvalolla liikkuminen oli huono idea, hän kiristeli hampaitaan vilkuillen sivuilleen intensiivisesti. Hän harkitsi vakavissaan vain lähtevänsä perääntymään varoen takaisin Bakmein vesiputouspiiloa kohti. Ehkä turagakin tajuaisi toimia, ja he voisivat odottaa yötä-
Tämä ajatus keskeytyi väkivaltaiseen rusahdukseen jostain puiden välistä.
Skakdi kääntyi.
Valkoinen turaga odotti kyllästyneen näköisenä siinä pisteessä, missä nazorak-kiertovartija oli äsken seisonut.
Jotain tummanruskeaa lojui tämän jaloissa. Guardian oli melko varma, että se jokin oli lyhentynyt ainakin puolellatoista päällä.
“Kauanko aiot toljottaa siinä?” Bakmei ärähti ja lähti sitten kävelemään viittoen skakdille suunnan. Guardian huomasi, että vanhus raahasi perässään nazorakin irronnutta päätä tämän tuntosarvista.
Skakdi nousi varoen epifyyttimerestä ja otti turagan kiinni. Bakmei tuntui etenevän umpeen kasvaneessa sademetsässä varmoin askelin kuin vainua seuraten. Skakdi ei kyseenalaistanut saaren vanhimman asukkaan suuntavaistoa. Tuon kyllä kyseenalaistan, hän mietti vilkaisten mättäitä pitkin raahautuvaa irtopäätä.
Kävellessään skakdi kohensi taisteluvyönsä selkäpuolelle sitomaansa pakkausta, jossa oli lähes koko turaga Bakmein vaatimaton maallinen omaisuus. Kaikki paitsi tämän muinaisen tekniikan vanhaakin vanhemmat kääröt, joita ukko kantoi itse.
”Vielä pitkäkin matka?” skakdi kysyi hiljaa vilkaisten olkansa yli.
“Kärsimätön hurtta”, turaga murisi vastaukseksi. “Sinun olisi parempi oppia kärsivällisyyttä, jos haluat peitota Ämkoon. Olemme kohta perillä, mutta …”
Bakmei vilkaisi nopeasti Guardianin suuntaan kuin varmistaakseen, että toa-kivi oli varmasti skakdin mukana.
“… tässä tulee menemään kauan.”
Skakdi ei vastannut siihen mitään. Odotus ei ollut ongelma, mutta hän ei osannut olla vilkuilematta pusikkoihin ja puiden taakse. Päivänvalo paljastaisi heidät jossain odottavan tarkka-ampujan ristikon edessä.
Nyt hänen oli kuitenkin vain luotettava Valkoiseen turagaan. Tämä oli jo suostunut säästämään hänen henkensä, ja ilmeisesti auttamaan häntä. Vaikka ei sitä ehkä suostuisi ääneen myöntämään.
”Ymmärrän. Mihin olemme käytännössä menossa?” hän uskaltautui lopulta kysymään.
“Kiven voima ei ole vielä käytettävissäsi”, Bakmei puhui. “Sitä täytyy jalostaa. Ja täällä metsässä on paikka jossa se on mahdollista.”
Bakmei nosti katseensa hetkeksi ympäröivien valtavien puiden sankkaan latvustoon.
“Tämä saari on vanha, hyvin vanha. Täällä piilee voimia jotka ovat peräisin kaukaa entisaikojen takaa.” Sanat sanottuaan turaga nosti raahaamansa torakan pään kasvojensa tasalle ja tuijotti sitten irtopäätä happamana suoraan sen tiedottomiin silmiin.
“Tämä ei ole paikka säälittäville valloitussodille”, turaga sanoi vihaisena. “Teidän typerä Klaaninne, nämä nazorakit… tämä paikka ei kuulu teistä kellekään.”
”Kuinka kauan olette asuneet täällä?” skakdi kysyi.
Turaga naurahti kuivasti.
“Kauemmin kuin sinä olet ollut olemassa, rakki”, vanhus murjaisi sitten vastaukseksi.
”En epäile yhtään.” Guardian ei tohtinut kysyäkään, kuinka vanha Valkoinen turaga oli.
Ja he hiljenivät kuuntelemaan viidakon kuhinaa. Ehkä jopa tunneiksi. Nazorakin irtopää raahasi maata pitkin ja Guardian jäi kävellessään katsomaan sitä. Hän ei tiennyt, kumpi ajatus häntä pelotti enemmän: Se, että turagalla olisi sille käyttöä, vai se, että hän piti sitä mukana lähinnä huvin vuoksi.
”Sitten kun tämä on ohi… kun olemme takoneet tämän kiven uuteen muotoon”, skakdi puki sanojansa varoen uudelleen, ”saatatte joutua lähtemään täältä.”
Bakmei kääntyi tuijottamaan häntä pistävästi sanaakaan sanomatta.
”Olen vähän pahoillani, mutta ette selviydy täällä kovin pitkään. Ennemmin tai myöhemmin torakat tai skakdit nimittäin kyllä huomaavat, että tiedustelijoita katoilee siellä, missä asutte.”
Bakmein valkoisilla kasvoilla käväisi inho. Vanhus heilautti pitkiä viiksiään kerran vapaalla kädellään, ja puhui:
“Miksi oikein kuvittelet kantavasi omaisuuttani? Aion kyllä lähteä täältä, mutta torakat ja muut typerät valloittajat eivät ole siihen syy.”
Sitten turaga pysähtyi. Bakmei kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi sitten Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään.
“Kuvitteletko, että luotan säälittävän oppilaani kohtalon kokonaan haltuusi? Jos sinä et onnistu Ämkoon nujertamisessa, jonkun muun täytyy.”
Vanhus tuijotti skakdia vielä hetken keltaisilla viirusilmillään, ja jatkoi sitten kävelyä.
”Tämä ei varsinaisesti yllätä. Oli miten oli, sitten kun aika tulee, hankin meille kyydin.” Guardian avasi varustevyönsä selkäpuolella olevan taskun ja otti sieltä esiin jotain.
Skakdin sinisellä kouralla istui pieni vihreiden sulkien peittämä ohjus. Tämän ohjuksen kärkeä koristi tummanharmaa nokka, suojalasit sekä pienet silmät, joista paistoi elämään kyllästynyt katse. Pieni rakettilintu oikoi varovasti kaikkia kolmea siipipariaan ennen kuin käänsi surkean katseensa Guardianin kasvoja kohti.
“Piip”, lintu sanoi. Pieni ja koruton naru linnun peräpäässä liikahti.
Valkoinen turaga tuijotti siivekästä melko pöyristyneenä kuin selitystä vaatien.
”Tämä, jos minulle sen antanut veljeskuntalainen oli täysin selvinpäin”, skakdi esitteli. … mitä kyllä vahvasti epäilen…
”… on ilmeisesti suihkumoottoroitu whakamo-pääskynen. Näitä elää jossain eteläisellä mantereella ja ne kuulemma maistuvat hyvältä kevyesti marinoituna. Täydellä nopeudella lentäessään tämä saavuttaa Klaanin saaren jopa vartissa ja etsii käsiinsä kouluttajansa. Se, mistä meidän täytyy huolehtia sen jälkeen on lähinnä, että olemme koillisessa niemenkärjessä odottamassa kyytiä.”
Suihkumoottoroidulta whakamo-pääskyseltä pääsi pieni ja surullinen ”piip”. Skakdi piti pienen tehostavan tauon ja jatkoi melko ankea ilme sinisillä kasvoillaan.. ”Haluatteko te selittää minulle, mikä tämä Veljeskunnan lintujuttu on. Minä en rehellisesti tiedä.”
Bakmei ei vastannut mitään. Vanhus ainoastaan huokaisi ja pudisti päätään. Turaga kääntyi ja ehti ottaa pari askelta menosuuntaa kohti, kunnes yhtäkkiä.
“Za?”, nazorak-pää kysyi.
Valkoinen vanhus jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Nazorak, tai se mitä siitä oli jäljellä, puhui turagalle tuntemattomia sanoja samalla kun vanhus nosti pään helpommin tarkasteltavaksi. Tästä seurasi kenties maailman kiusallisin tuijotuskilpailu.
“Tämä elää”, Bakmei puhui ensimmäistä kertaa rehellisen hämillään. “Kuuluuko näiden elää?”
”Niin joo”, Guartsu puri huultaan tuijotellen vuorotellen päätä ja Bakmeita. ”Noin voi sitten käydä. Aina välillä.”
Bakmei ravisti nazorak-päätä kummastuneena. Torakka ei yllättäen pitänyt tästä, ja se kirosi jotain omalla kielellään. Nazorakin silmät viuhuivat sinne tänne, ja se näytti pahoinvoivalta. Torakan olo ei ainakaan parantunut kun sen katse kohtasi Geen.
“Ab Wazerung!”, pää älähti paniikissa. “USSAL-KUNINGATTAREN RAKKI, SILMÄPUOLI SAASTAINEN ELÄIN”, tällä kertaa vihollistensa kielellä.
Guardian mietti miten nazorakin virkoamisen voisi käyttää hyödyksi. Saisiko siitä ehkä irti tietoja? Vai tulisiko se vain vaimentaa? Oli miten hyvänsä, seuraava siirto tulisi harkita tark-
Nazorak-pää sanoi SPLART kun valkoinen turaga läjäytti sen läheistä puunrunkoa vasten. Turagan mielenkiinto puhuvaan irtopäähän lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Nazorakin aivonesteet lensivät iloisessa kaaressa ympäriinsä. Bakmei pudotti torakkapään viimeiset rippeet kädestään, ja pyyhkäisi sitten kätensä vieressään kasvavaan lehtikasviin.
“Matkaa on enää vain vähän”, vanhus murahti ja lähti harppomaan kasvuston kätköihin hieman järkyttynyt skakdi perässään.
”No käyhän se noinkin”, hän lausui kovaan ääneen nyrpeä ilme kasvoillaan. Mikä helvetti sinua riivaa, hän lausui mutta ei ääneen.
Telakka
Nykypäivä
Tummalla mäntypuisella pöydällä lepäsi sekalainen läjä papereita, pari pientä heittoasetta sekä muutama ahdas lintuhäkki. Pöydän vierelle astellut Tedni pyöritteli ruskeaa pakettia tyytyväisenä käsissään ja laski sen sitten varovasti pöydälle. Vihreänkirjava viestinviejä kiskaisi sen jälkeen pöydän alla lojuvan jakkaran luokseen, ja istahti.
“Sinulla kesti”, puhui ruru-kasvoinen entinen veljeskuntalainen toverilleen katsellen tätä hieman epäilevästi. “Oliko tavaran hankkimisen kanssa vaikeuksia?”
“Huoli pois Otlek, kauppakumppanimme vain päätti ryhtyä hankalaksi”, Tedni valehteli keikkuen jakkarallaan. Sitten matoran yritti vaihtaa puheenaihetta. “Mitenköhän arvon herra Guardianilla menee?”
Otlek puuskahti.
“Jos herra Guardian koskaan löysi perille Valkoisen turagan tykö, hän on todennäköisesti kuollut.”
Tednin kakama-kasvoille kipusi leveä virne kun tämä pärskähti railakkaaseen nauruun.
“Kai sinä maksoit tavarasta sovitun summan? Emme tarvitse yhtään enempää huonoa julkisuutta Ämkoon tempauksen jälkeen”, Otlek mutisi loikaten takaisin aiempaan puheenaiheeseen. Tedni nyökkäili koittaen peittää syyllisyytensä. Viestinviejällä ei ollut aikeenaan paljastaa, että hän oli upottanut rahat todellisuudessa erääseen epämääräiseen juottolaan.
Otlek huokaisi ja taputti Tedniä olalle. Matoran oli vähällä sanoa toverilleen jotain, mutta sitten hän huomasi muutaman etäämmällä työskentelevän matoranin viittovan häntä luokseen. Otlek lähti talsimaan näiden tykö jättäen Tednin yksin.
Le-matoran keikahteli vielä hetken levottomasti istuimellaan, ja kyyristyi sitten pöydän ylle ihmettelemään pieniä lintuhäkkejä.
“Kauniit luomukseni”, Tedni sirkutti ja sai vastaukseksi epätoivoista piipitystä. Matoran kiskaisi whakamo-pääskysen häkin lähemmäs itseään, ja alkoi sitten tökkiä lintua pikkuisten kaltereiden välistä. Lintu muuttui levottomaksi.
“Ti-ti-tyy”, Tedni puheli keltaiselle linnulle. “Kuka on ruma lintu, kuka?”
“Tapa minut”, piipitti whakamo-pääskynen lintujen kielellä.
Sitten le-matoranin aivot alkoivat raksuttaa.
“Hetkinen, miksi sinä olet häkissä?” Tedni kysyi hiljaa. “Eikö sinun pitäisi olla … o-ou.”
Suihkumoottorilla varustettu whakamo-pääskynen tuijotti Tedniä toivottoman näköisenä pienestä häkistään käsin. Valopanoksilla täytetyn hooata-tiaisen häkki sen sijaan ammotti tyhjyyttään.
Viidakko
Kaksi viikkoa aikaisemmin
Myrkynvihreät köynnöskasvit kiipeilivät pitkin temppelin oviaukkoa ympäröiviä valtavia kivipaasia. Turaga Bakmei asteli hitain askelin yönmustan oviaukon suulle, ja kääntyi sitten katsomaan seurasiko Klaanin admin vielä tämän perässä. Guardian oli kuitenkin pysähtynyt paikoilleen katselemaan hämmästyneenä ympärilleen.
Temppelistä ei näkynyt paljon. Se vähä, mitä rakennuksesta ylipäänsäkään oli rakennettu maanpinnan yläpuolelle, oli miltei kokonaan piiloutunut viidakon kasvuston sekaan. Guardian erotti kuitenkin selvästi valtavat kiviset tolpat, ja niihin kaiverretut puistattavan näköiset hahmot. Pelottavan näköiset irvikuvat näyttivät ensiksi matoraneilta, mutta tarkempi tarkastelu paljasti, että niille oltiin kuvattu siivet. Guardian tunnisti osan siivekkäiden olentojen naamioista, osa taas oli skakdille täysin tuntemattomia. Siitä skakdi kuitenkin oli varma, että kuka hahmot olikaan sitten ikinä kiveen hakannut, oli ne tarkoitettu vartioimaan tätä paikkaa.
Temppelin ovensuuta vartioi kaksi kaksi vielä irvokkaampaa kivistä hahmoa. Kokonsa puolesta ne olisivat voineet olla skakdeja, mutta suurten hampaiden tilalla niillä oli kummallakin korppikotkan kasvot. Kumpikin temppelin vartijoista nojasi valtavaan miekkaan, ja Guardian oli varma, että vartijoiden silmissä hehkui valo.
”Tämä… ei taida olla veljeskuntalaisten rakentama”, skakdi sai vähitellen ulos katse yhä kivijärkäleen tuhatvuotisissa kaiverruksissa. Turaga hymähti.
“Tämä paikka oli täällä jo kauan ennen kuin yksikään matoran astui jalallaan saarelle”, vanhus sanoi skakdille. “Sauvani”, vanhus jatkoi sitten ja ojensi kätensä Geetä kohti.
Guartsu ojensi nöyrästi Bakmeille tämän turaga-sauvan. Vanhus kopautti valkean sauvansa kärkeä koristavaa kristallia kerran ja se alkoi hehkua. Sitten turaga lähti harppomaan pimeyteen, komentaen adminin mukaansa.
Sammal oli peittänyt lähes kokonaan temppelin jo valmiiksi vihertävät kiviseinät. Siellä täällä seinillä saattoi erottaa omituisia hahmoja, ja ikivanhan näköisiä merkintöjä, kuin kirjoitusta. Guardianilla ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä ihmettelemään käytävää koristavia mysteerejä, sillä Bakmei kiihdytti vauhtiaan. Vanhus vaikutti skakdin mielestä nyt jollain tapaa erilaiselta kuin aiemmin.
Gee kiinnitti ensin huomionsa siihen, kuinka poissaoleva vanhuksen katse oli, kuin haamun joka kulki hylätyn temppelin valottomia käytäviä ikiaikaisesti. Mutta hetken turagan lasista katsetta vilkuiltuaan hän mietti, oliko asia sittenkin toisinpäin.
Ehkä täällä Bakmei sai olla elävämpi kuin vuosiin. Hän näytti taas vain turagalta. Tänne hän kuului, keskelle myyttejä ja historiaa.
”Arvon turaga”, skakdi sanoi pitkästä aikaa. Hänen yllätyksekseen sanat eivät saaneet väkivaltaista vastaanottoa. ”Minun täytyy myöntää, että jos on jokin asia, josta Ämkoo ei juuri puhunut, se oli hänen makutansa. Luulen, että se johtui siitä, että hän ei itsekään täysin ymmärtänyt sitä.”
Gee vilkaisi kelmeän vihreänhohtoista toa-kiveä, jota piti tiukasti kourassaan. ”Minulle satuiltiin nuorena Zakazilla, että makutat ovat enkeleitä. Tyhjiä. Eivät eläviä taikka sen enempää kuolleitakaan. Kuolemattomia, mutta ruumiittomia. Täysin käsityskyvyn yläpuolella. Sitten yksi sellainen liittyi Klaaniin ja jouduin muuttamaan vähän käsitystäni.”
Hän ei voinut olla kuvittelematta Manun typerää virnettä.
”Mutta tämä paikka muistuttaa minua siitä, mitä niistä ennen ajattelin”, skakdi sanoi vilkuillen ajan murentamia siivekkäitä seinäpiruja, jotka vartioivat käytäviä. ”Ja alan miettiä, olinko koskaan väärässä niiden suhteen.” Voi Manu. Olisit vähän uskottavampi kuolevainen, jos et yrittäisi niin paljoa.
“Makutan kanssa veljeily on aina virhe”, Bakmei murahti. “Enkeleitä? Hah! Piruja ne ovat. Viekkaita juonittelijoita.”
Yhtäkkiä ahdas käytävä leveni, ja Guardian saattoi erottaa sen suuaukon turagan kävelysauvan loisteessa. Eipä aikaakaan kun kaksikko astui sisään korkeakattoiseen kivisaliin.
“Harhaanjohdattajia”, Bakmei jatkoi ja asteli eteenpäin. Pian salin varjot ahmaisivat vanhuksen, ja Guardian valmistautui turvautumaan kiikarisilmäänsä.
Mutta sitten Bakmei iski sauvansa luolan lattiaan. Kuului ääni, kuin koko temppeli olisi huokaissut, ja tila alkoi täyttyä valosta. Valo oli himmeää, ja vihreää, mutta se auttoi skakdia kuitenkin näkemään paremmin ympärilleen. Sininen admin erotti ympärillään huoneen koruttomat sammalseinät. Vaan yksipä seinä ei ollut täysin tyhjä.
Valkoisen turagan tyhjyydestä esiin loihtimassa valossa Guardian näki Mata Nuin, Suuren Hengen seesteiset kasvot, ja silmät jotka tuijottivat häntä toismaailmallisella hehkulla. Ai, terve sinullekin, skakdi mietti katsoen jumalpatsasta silmiin. Siitä onkin pitkä aika kun puhuimme.
Jumalan edessä oli rinki hiekkaa, Pyhä Amaja. Puhtaan valkoiset hiekansirut loivat tasaisen harmonisen pinnan, jota ympäröi kivinen seurakunta. Siellä vielä? skakdi katsoi vihreää hehkua yhä tiiviimmin vastausta saamatta. Niin, no. En uskonutkaan.
Sotilas huokaisi. Enpä ole uskonutkaan hetkeen.
Turaga käveli lähemmäs kivien muodostamaa kehää, ja astui lopulta varovasti sen keskelle. Vanhus kääntyi sitten katsomaan Guardiania, ja puhui:
“Makutat herätettiin tähän maailmaan Suuren Hengen sotilaiksi. Kansojen suojelijoiksi. Saarten vartijoiksi.”
Valkoisen vanhuksen silmissä paloi kirkkaankeltainen liekki. Bakmein katse sai kylmänväreet hiipimään sinisen skakdin selkäpiitä pitkin. Turaga jatkoi:
“Yksi varjon hengistä lähetettiin Yuurein tulivuorisaaren vartijaksi, saaren kansalaisten hallitsijaksi.”
Guardian ei ehtinyt nähdä mistä Bakmei otti esiin pitelemänsä sarvipäisen kivihahmon. Vanhus kuitenkin kohotti mustanpuhuvan kiviesineen kasvojensa ylle, ja upotti sen sitten eteensä salin hiekkalattiaan.
Yhtäkkiä Guardian ymmärsi mistä tarinassa oli kyse. Skakdi kohotti kättään aikeenaan sanoa jotain, mutta Bakmein katse sai adminin pysymään hiljaisena.
“Tulivuoren ahne paholainen alisti nopeasti koko saaren valtaansa mustan miekkansa alle”, vanhus puhui, jatkaen: “Kyläläisistä ei ollut hirviölle vastusta. Mustan mestarin otteessa eläneet tohungat rukoilivat hengiltä pelastusta ahdinkoonsa. Legendojen sankaria, joka puhdistaisi heidän saarensa varjojen ylivallalta.”
Bakmei kohotti esiin taas uuden pienoispatsaan ja iski sen sitten Makuta-kiven eteen.
“Asukkaat iloitsivat ja uskoivat saaneensa rukouksiinsa vastauksen kun nuori ilman toa rantautui saaren rannikolle. He ottivat muukalaisen riemuissaan vastaan kertoen, että muukalaisen kohtalo oli nujertaa miekkajumala.”
“Ämkoo”, Guardian kuiskasi hiljaa.
“Ja toa otti tehtävän vastaan. Kukistettuaan ensin varjojen herran kätyrit kohtasi tuulen henki lopulta paholaisen itsensä.”
Bakmein ilme synkkeni.
“Toa ja Makuta taistelivat, kuten oli ennalta kerrottu. Ilman hengen ja varjojen valtiaan miekat kohtasivat, mutta toa ei vienyt paholaisen henkeä.
Ilman toasta ja Yuurein Makutasta syntyi Miekkapiru.”
“Suva on ainoa paikka jossa kiveä voi muokata menettämättä sen voimia”, Bakmei selitti johdattaessaan Guardiania syvemmälle temppelin kätköihin. “Jos kiven särkee jossain muualla, sen sisältämä energia haihtuu pois.”
Admin uskoi ymmärtävänsä, vaikkei toa-taikuus ollutkaan hänen erikoisalaansa. Gee puristi vihreähehkuista kiveä tiukasti nyrkissään kuunnellen turagan neuvoja.
“Sinä aiot valjastaa Ämkoon toa-voiman aseeksi. Kiviä on vain yksi, joten mieti tarkkaan mitä siitä teet.”
Turaga johdatti skakdin kapeaan portaikkoon ja niiden päässä avautuvaan uuteen huoneeseen. Tämän huone oli Amaja-huonetta suurempi, ja tilan katosta kasvoi sieltä täältä heikosti valaisevia keltaisia valokiviä. Turagan soihtua ei enää tarvittu, ja vanhus sammutti sauvansa loisteen.
Huoneen keskellä kaksikon edessä seisoi ikiaikainen Suva. Punertavasta raudasta rakennettua valtavaa laitetta ympäröi kuusi ammottavaa suuaukkoa. Päältä Suva oli tasainen, ja Guardian erotti sen reunalla jyrkät portaat.
“Sinä et saa sitä toimimaan”, Bakmei puhui ja asteli lähemmäs Suvaa. Vanhus pyyhkäisi harmaata pölyä ikivanhan laitteen päältä tarkastellen sitä rauhallisesti.
“Vahvan elementtivoiman on tarkoitus herättää Suva henkiin. Siihen kykenee ainoastaan toa”, turaga selitti. “Vain toa, tai minä.”
Guardian katseli hieman hämillään ympärilleen. Skakdin katse käväisi huoneen seinustalla lepäävissä työkaluissa ja suuressa alasimessa. Skakdi ei osannut kuvitellakaan mihin Suvaa oltiin joskus käytetty. Ja sillä ei ollut nyt väliä.
Valkoinen turaga kapusi rautaisen koneen päälle ja sulki suunsa. Kuin jääveistoksena mies ajalta ennen aikaa seisoi Suvan päällä sivellen viiksiään. Vielä kerran hän vilkaisi armottomilla mutta reiluilla kullanhohtoisilla silmillään kohti Zakazin miestä antaen tälle yhden pienen äänettömän nyökkäyksen.
Skakdi pyöritteli viherhehkuista kiveä kädessään. ”Olen ilmeisesti tämän jälkeen omillani”, hän sanoi.
Siinä sininen skakdi oli kuitenkin väärässä. Ääntäkään päästämättä vanha mestari päästi kaiken hengen ulos vanhoista keuhkoistaan ja sulki vanhat silmänsä. Hän tuntui vajoavan transsiin, mutta sellaiseen jossa ei ollut pienintäkään liikettä.
Valon ja varjon vanhus antoi Suvalle voimaa.
Ja Suva heräsi henkiin. Jokainen syvän punaisen valurautakupolin kuudesta pyöreäreunaisesta suuaukosta syttyi hohtamaan sokaisevan valkoisella ja Zakazin aurinkoja kuumemmalla liekillä. Guardian tunsi hien tiivistyvän siniselle iholleen sekunneissa.
Sitten liekki rauhottui, mutta jäi hohtamaan karkeapintaisen raudan jokaisesta aukosta. Sulatto oli sytytetty.
Sinä päivänä turaga Bakmei istui Suva-ahjon päälle eikä enää siitä mihinkään liikkunut.
Gee astui lähemmäs ahjoa ja katseli toa-kiveä sen valossa. Vai että sinusta pitäisi ase takoa.
Veitsi? Tikari? Kumpaankaan Guardianilla ei olisi muottia. Ei.
Vastaus oli paljon lähempänä.
Mekaaninen silmä kiertyi pois paikaltaan. Sen takakuori aukesi.
Anidiumisen rungon sisällä, siellä minne ei edes huollettaessa ollut usein tarvetta katsoa, oli Vartija-kiväärin punainen plasmakärkiluoti. Itse kivääri ei ollut nyt mukana. Mutta se ei tulisi olemaan ongelma.
Suuri kivi oli luotia moninkertaisesti painavampi ja tiheämpikin. Öljytyt rattaat alkoivat pyöriä adminin aivoissa, kun hän katsoi kättensä sisältöä pohdiskelevana.
Pirut yhdestä luodista, mietti sotilas ja veti taisteluvyönsä remmit auki. Hän laski taktiset henkselit temppelin kivilattialle ja naksautti niskojaan virnuillen jo hieman.
Minä haluan aseeseeni kokonaisen toa-tiimin.
Toisenakaan päivänä ei turaga Bakmei värähtänytkään.
Kuten ei kolmantenakaan.
Ei neljäntenä eikä viidentenä.
Guardian kuitenkin takoi. Suva muutti kiven nesteeksi, ja vasara sai verenpunaisena hohtavan raudan taipumaan saven lailla.
Päivät muuttuivat öiksi. Temppelissä sitä ei huomannut. Vartija jatkoi takomista. Muotti alkoi syntyä.
Kohta se totteli Vartija-kiväärin luodin muotoa.
Turaga Bakmei ei liikkunut kuudentena päivänä.
Seitsemäntenä päivänä Zakazin kasvatti ehti hetken ajan luulla nähneensä yksinäisen viiksikarvan värähtävän ärsyyntyneenä.
Hän oli väärässä.
Turaga Bakmei ei liikkunut seitsemäntenä päivänä.
Kahdeksas ja yhdeksäs päivä tuntuivat yhdeltä ja samalta.
Pimeässä aavemaisesti hehkuva sula kivi valui Suvasta muottiin ja täytti sen kuin olisi jo tiennyt, mitä tehdä.
Kylmä vesi höyrystyi muotin alla sekunneissa. Kuumasta nesteestä tuli kiinteää.
Guardian ei tiennyt, kuinka mones päivä oli, mutta turaga Bakmei ei liikkunut silloinkaan.
Mutta Vartija ei lopettanut työntekoa. Nukkua voi kuolleenakin, oli ajatus, joka pysyi pinnalla.
Turaga Bakmei ei liikkunut sitä seuraavanakaan päivänä. Ihailtavaa itsehillintää. Mikä helvetti sinua riivaa?
Viimeisenä päivänä Turaga Bakmei kuitenkin nousi.
Vaimea vihreä hehku oli tullut aiemmin yhdestä lähteestä. Nyt se tuli kuudesta.
Enemmän kuin väsyneen näköinen sininen skakdi katsoi turaga Bakmeita silmiin työnsä tehneenä.
Sininen koura keräsi aavemaiset viherhehkuiset luodit lattialta.
Niiden työ olisi vielä edessä.
Kahdestoista päivä
Nykypäivä
Kahdentenatoista päivänä he lähtisivät.
Auringot porottivat entisellä Ämkoon veljeskunnan saarella aivan yhtä kovaa kuin olivat kaiken aikaa porottaneetkin. Guardian oli jo tottunut siihen.
Näiden päivien aikana hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että saaren kutsuminen Veljeskunnan saareksi oli aina ollut väärin. Tämä oli Turaga Bakmein saari ja tulisi sellaisena pysymään turagan lähdettyäkin. Sitä ei mikään muuttaisi.
Skakdi istui raukeana auringonvalossa puunjuurella katsellen syvän metsän temppeliä. Vielä tämän päivän ajan hän ehtisi lepuuttaa silmiään kaiverruksissa, jotka olivat syntyneet aikana ennen aikaa. Hän kuunteli viidakon ääniä ja antoi pienen vihreän viestilinnun syödä suoraan kämmeneltään. Pimeän tullen he lähettäisivät sen matkaan etsimään mestariaan.
Kun auringot vaihtuisivat kuihin, lintu palaisi Klaaniin, ja niin palaisi Geekin.
Mutta tämän päivän ajan he ehtisivät vielä levätä. Valkoinen turaga istui joidenkin metrien päässä nuotiota sytytellen. Metsä temppelin ympärillä ei tarjonnut monipuolisia ruokailumahdollisuuksia. Mutta näin uupuneena ja nälkäisenä skakdille kelpaisi mikä tahansa.
”Turaga”, Guardian sanoi ja tajusi sen olevan ensimmäinen sana, jonka herättyään sai puhuttua. ”Voinko kysyä teiltä jotain?”
Bakmei murahti. Gee ei tiennyt, oliko se hyväksyvä murahdus vai vihainen.
”Miltä teistä tuntuu jättää tämä saari taaksenne?” hän kuitenkin kysyi antaen katseensa vaellella kasvuston ja pikku mönkiäisten täyttämiä puunrunkoja pitkin.
Saatuaan nuotion syttymään nosti vanhus katseensa Guardiania kohti. Turaga tuijotti skakdia hetken kuin maistellen tämän kysymystä, käänsi katseensa sitten metsän loputonta vihreyttä kohti, ja sanoi:
“Saari on ollut täällä aina. Ja tulee olemaan kauan sen jälkeenkin kun minä olen lähtenyt.”
Vanhuksen sanat eivät loppujen lopuksi vastanneet lainkaan skakdin kysymykseen, mutta Guardian ei tohtinut valittaa. Mies menneisyydestä oli päättänyt jättää kotinsa. Kotinsa, jossa hän oli varmasti viettänyt pidemmän ikuisuuden kuin kukaan osasi edes käsittää. Guardian päätti kunnioittaa sitä päätöstä.
”Niin, niin kai”, admin sanoi katsoen vihreän rakettitirpan pomppimista kädellään. ”Minäkin jätin kotini kerran. Mutta koska olin sen valmis jättämään, ei se kai sitten ollut enää kotini.”
Kylmä aavikko. Yksinäinen vartija seisoi yhdentoista haudan edessä.
”Siellä ei ollut enää minulle mitään. Mutta… kai minä lopulta löysin paikan, jossa on. Ja onhan se jotain.”
Guardian ei tiennyt, aikoiko valkoinen turaga vastata hänen mietteisiinsä mihinkään. Jos tämä olisi vastannut, hän ei sitä olisi ehtinyt kuulla.
Kauhistuttava moottorien pauhu lensi metsän yli peittäen kaikki äänet.
Skakdi ja turaga ponkaisivat molemmat pystyyn. Uuden nuotion yllä roikkuva savikippo lensi ympäri singoten keitoksensa mättäille.
He katsoivat toisiaan. Ja sitten suihkumoottoroitua whakamo-pääskystä.
Jos se sulkasatoisen rääpäleen nimi tosiaan oli. Jaa. Suunnitelmat uusiksi.
Se siitä lounaasta. Matkaan, pikku ystävä.
Suuri sotilaan koura tarttui naruun linnun pyrstössä, ja…
”…”
”…”
Klink.
Vetäisi irti sokan sen mukana.
”Piip?”
Whakamo-pääskyseksi luultu pikkulintu alkoi täristä hysteerisesti ja pomppia pitkin Guardianin sinistä kättä. Hetken ajan näytti siltä, että lintu yritti jahdata omaa pyrstöään. Sitten sen silmät alkoivat hehkua kaikissa sateenkaaren väreissä. Sitten se yski savua. Ja sitten räjähti.
Telakka
Tuskanhiki ja jännitys valuivat Tednin turkooseja kasvoja pitkin samalla kun le-matoran puki pesäpalloräpylää tärisevään käteensä.
Viidakko
Valopanoksilla täytetty hooata-tiainen syöksyi kirkuen kohti taivaita jättäen jälkeensä hehkuvan ja räjähtelevän valo-oksennuksen, joka näkyi taatusti kilometrien päähän. Linnun taivaalle piirtämä valojuova muuttui vuoroin keltaiseksi, vuoroin punaiseksi, ja aivan kuin varmistaakseen tulevansa huomatuksi piti lintu myös mennessään epätasaista pauketta ja ulvontaa.
Guardian ja Bakmei tuijottivat ja kuuntelivat valon, värin ja kammottavan metelin yliammuttua ja kaikin puolin mautonta kabareeta kirkkaalla taivaalla. Ja he tiesivät, että sillä hetkellä tuijotti ja kuunteli aika moni muukin.
”Kerro minulle”, valkoinen turaga sai kuiskauksen lailla lopulta ulos, vaikka pauke jatkui loputtomiin, ”kuka oli se veljeskuntalainen, joka tuon sinulle antoi.”
”Tedni”, Guardian vastasi.
Vihoviimeinen, järkyttävä räjähdys viimeisteli koko esityksen kuin pisteenä i:n päälle. Varmistuksena, että mitään ei lopulta jäänyt epäselväksi.
”Pidätkö hänestä”, Bakmei kysyi.
”No”, Gee joutui harkitsemaan vastaustaan todella pitkään. ”Onhan hänessä. Oma viehätyksensä.”
”Sääli. Minä nimittäin tapan hänet kun tämä on ohi.”
Guardian nyökkäili hermostuneen näköisenä. ”Sääli. Säälipä hyvinkin.”
Erillistä käskyä ei tarvittu.
Viimeinen Vartija ja Valkea Vanhus niinsanotusti pakkasivat ylös ja painuivat pusikkoon.
Guardian ei tohtinut kysyä, kuinka nopeasti viidakkosaari oli koskaan juostu läpi, tai oli ylipäätään mahdollista juosta läpi. Juuri nyt hän ja Bakmei yrittivät joka tapauksessa ennätystä.
Muinaisen ja eloa täynnä olevan viherparatiisin luonnon monimuotoisuus muuttui esteradaksi. Roikkuvat köynnöskasvit yrittivät kuristaa Guardianin suoraan vauhdista – Bakmei vain liukui taidokkaasti niiden kosteiden hirttosilmukoiden alta. Skakdi vetäisi varustevyöstään veitsen ja teki tiellään roikkuvasta köynnöskäärmeestä selvää hidastamatta.
Kun maasto selkeytyi hetkeksi, skakdilla oli aikaa tarkistaa välineistönsä kunto, mutta ei pysähtyä. Hän vetäisi revolverin kylkivyöstä kouraansa ja kilautti rummun toisella kädellään auki. Nopea vilkaisu varmisti, että hänellä oli enää vain yksi zamor. Pienen, vihreän ja kevyesti läpikuultavan kuulan sisällä oli lähinnä… jotain mustaa. Jotain mustaa, josta pinnan läpi tunkeutuva valo ei heijastunut.
Rumpu kilahti kiinni ja iskuri vääntyi taakse. Minä… en välttämättä halua käyttää tätä.
Tilanne saisi olla aika kamala, että hän edes harkitsisi.
Gee sujautti revolverin takaisin koteloonsa ja jatkoi esteiden hävittämistä veitsellään. Bakmei oli jo ehtinyt huomattavasti edelle.
“Ihan oikeasti”, torakka 5601 selitti tovereilleen. “Se tuhatjalkainen oli ainakin kymmenmetrinen!”
Torakkasotilaan kumppanit eivät uskoneet vartiotoverinsa tarinaa. Viidakko oli kyllä vaarallinen, mutta että jättiläistuhatjalkaisia? Jossain se saaren vaarallisuudenkin raja me-
Nazorakin ajatus jäi kesken kun viiksekäs kuolema syöksyi vihaisen hämähäkkiapinan vauhdilla jostain aluskasvuston kätköstä – syöksyen suoraan nazorakin läpi. Torakan kauhistuneet toverit ehtivät melkein kohottaa aseensa ennen kuin valkoinen turaga ennätti heidänkin kimppuunsa. Kuului huutoa, rutinaa ja raajojen irtoamisen ääniä kun vanhus repi vihollisensa väkivalloin pieniksi kappaleiksi.
Gee ehti tämän pienen hetken aikana juosta Bakmein kiinni. Skakdi katsoi edessään leviävää torakkaveren ja irtonaisten ruumiinosien muodostamaa sekasotkua ja mietti lähinnä, mikä helvetti sitä yhtä vaaria riivasi. … mutta jos täällä pitää olla jonkun kanssa jumissa, niin sinun kai sitten.
Kauaa hän ei sitä ehtinyt miettiä. Tuskanhuutojen ja kuorten rusahtelun äänet olivat ymmärrettävästi herättäneet kummastusta toisessa torakkapartiossa.
Tällä oli pitävämpi strategia. Ne avasivat jostain metsiköstä tulen.
Guardian veti välittömästi matalaksi metsämaahan ja tunsi kyynärpäänsä kolahtavan johonkin. Ensiksi hän löysi altaan huomattavan kasan ex-torakkaa, mutta sitten tajusi tämän vyötäröllä roikkuvan zamor-pistoolin.
”Amatöörit”, hän murahti ja vetäisi pyssyn käsiinsä.
Skakdi alkoi jakaa laukauksia epäreilun paljon kookkaamman joukon kanssa. Metsikön siimekseen ei nähnyt, mutta sieltä kyllä kuului ja kuului lujaa. Puunrungot säpälöityivät ja lyijy ja zamorit satoivat vaakasuunnassa halki aukean. Guardian ei ollut ehtinyt nähdä, mihin Bakmei oli suojautunut. Juuri nyt hän lähinnä keskittyi äänekkäästi komentoja jakavaan nazorak-ryhmänjohtajaan, jonka kallon sisältö koristeli yhden osuman jälkeen nopeasti ja kivuttomasti metsämaaston.
Nopeus kuului myös Bakmein toimintaan.
Kivuttomuus ei.
Kukaan ei tiennyt, miten turaga tarkalleen ottaen ilmestyi ammuskelevan torakkajoukkion keskelle. Kukaan ei myöskään ehtinyt kysyä, sillä Bakmei teki oitis maineelleen kunniaa ja kiskaisi lähimmän nazorakin kiväärin tämän käsistä. Ennen kuin torakka ehti reagoida tilanteeseen mitenkään, tyrkkäsi turaga kiväärin piippuun kiinnitetyn pistimen väkivalloin suoraan nazorakin silmien väliin.
Viimeistään siinä vaiheessa muut torakat ymmärsivät tuijottavansa varmaa kuolemaa.
Bakmei päätti käyttää sekasorron ja pakokauhun hyväkseen. Valkoinen vanhus repäisi seuraavaksi kuolemaa tekevän nazorakin jalan irti, ja loikkasi ilmaan. Sitten vanhus päätti olla vain hieman inhottava. Nazorak-irtojalka tavoitti nopean ranneliikkeen siivittämänä toisen nazorakin kasvot, ja torakka putosi voimakkaan iskun voimasta kanveesiin. Bakmei pudottautui kaatuneen nazorakin päälle, ja murskasi tämän pään vielä varmuuden vuoksi maassa maannutta kiveä vasten. Turaga ei halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.
“Seis!” yksi nazorakeista huusi, tähdäten kiväärinsä piipulla vanhusta kohti. Tai niin torakka ainakin yritti tehdä. Pian sotilas kuitenkin huomasi aseensa piipun olevan kierolla mutkalla, ja vanhuksen olevan poissa.
Sitten torakan niska rusahti sijoiltaan.
Sitten sen ruumis kaatui maahan.
Sitten Valkoinen turaga polki sen päätä maassa lojuvaa puunrunkoa vasten pari kertaa yli tarvittavan rajan. Kova kuori muuttui mössöksi ja mössö nesteeksi. Viimeisen pusikosta tähtäilevän jääkärin viimeisellä nazorak-pistoolin ammuksellaan pudottanut Guardian oli astellut varoen Bakmein taakse, ja lähinnä katsoi ylen antamisen partaalla vihreää aivopuuroa, jota vanhus polki.
”Minä olen aika varma, että se ei enää tuosta puhu”, Gee tokaisi.
Bakmei tarttui vielä päätöntä ruumista rinnuksista, nosti sen ylemmäs ja ravisti sitä hetken epäluuloisena. Sitten vanhuksen kasvoille levisi vihainen irvistys.
“Hah!” turaga huudahti ja pudotti raadon maahan. Pakomatka jatkui.
Klaanin ilmatila
Jossain telakan yläpuolella
https://www.youtube.com/watch?v=aR6qvkDDBCg
Hooata-tiainen, tai se savuava broileri mitä linnusta oli jäljellä, syöksyi törkeää ylinopeutta pitkin taivasta. Ääni linnusta oli loppunut jo aikoja sitten, ja nyt rahi lähinnä yski savua ja höyheniä syöksyessään käsittämättömällä vauhdilla kohti Klaanin telakkaa.
Ja suorastaan käsittämättömän pian lintu oli siellä.
Veljeskunnan viestinviejä seisoi kyyryssä haara-asennossa pesäpalloräpylä kohotettuna kasvojensa eteen. Sitten kuului vaimea splörf, kun hooata-tiainen löysi maalinsa. Tedni vilkaisi räpyläänsä kuollutta linnun irvikuvaa vielä varmistaakseen virheensä, ja kyllä, hän oli antanut admin Guardianille väärän linnun.
”Ei ei ei ei”, Tedni parkui. ”Tämä ei voi mennä näin, ei voi, ei vo-”
”Mitä sinulla on siinä?”
Tedni tunki entisen tiaisen hätäpäissään suuhunsa sillä samaisella sekunnilla kun kääntyi ympäri. Matoran Enki seisoi Tednin rinnalla hämmentyneen näköisenä.
”Sinä laitoit jotain suuhusi”, Enki puhui uteliaana ja otti askeleen lähemmäs kummallista toveriansa.
”HMMMMRRH!!!” Tedni ulvahti palanut höyhen suupielessään. Sitten viestinviejä tönäisi kumppaninsa sivummas ja pinkaisi kiireellä juoksuun. Enki jäi tuijottamaan hämillään kakama-naamioisen kaverinsa perään.
Tednin naamio muuttui pikkuhiljaa punaiseksi, ja matoranin oli pakko sylkäistä palanut lintu suustaan. Pikkuinen hooata katsoi mestariaan syyttävästi sammuvilla silmillään, ja sen katseesta saattoi lukea sanat: miksi, oi miksi teit tämän minulle. Tämä ei kuitenkaan Tedniä kiinnostanut. Sen sijaan Tedniä kiinnosti se, että hän tulisi saamaan arviolta koko Bio-Klaanilta kerran jos toisenkin turpaansa jos onnistuisi tapattamaan Klaanin sinisen adminin.
Tedni kaarsi käytävää vasemmalle, ja syöksyi sitten lintuhalliin. Ensimmäisenä le-matoran pinkaisi haukkahäkkien kohdalle, vain huomatakseen niiden olevan tyhjillään.
”Harjoituslennolla juuri nyt? Ette ole tosissanne!”
Valtava merimetsohäkki ammotti myös tyhjyyttään.
Muutama lentokyvytön drontti näkyi olevan tallella. Niihin jopa Tedni tajusi olla turvautumatta.
Lopulta Tedni pysähtyi mustalla verholla peitetyn häkin luo. Matoran nielaisi ja raotti hieman häkin suojakangasta, ja kavahti kauemmas kuullessaan verhon takaa vihaista kurinaa.
Tedni astui hieman taaemmas ja luki häkin varoituskyltin ääneen:
KOODINIMI: LEGIOONA
VAROITUS: ÄÄRIMMÄISEN EPÄVAKAA
(EI SAA RUOKKIA PÄHKINÖILLÄ)
Tednin silmät kostuivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Viidakko
Hälytystila 4 oli päällä, ja pientä leiriä purettiin. Saaren yllä kaikuivat ilmalaivaston Tulikärpäsen sotahuutomaiset hälytystorvet.
”Okei, ötökät!” violetti huonohampainen skakdikersantti karjui heiluttaen sapeliaan. Harjaselkäiset irvinaamat olivat saapuneet moottoripyörineen ja asemoituivat naurettavan kokoisten konekivääriensä kera tasaisin välein keskelle puustolabyrinttiä.
”Jos parin le-matoranin litistäminen ei teiltä onnistu, painukaa vaikka pesään ja antakaa meidän-”
”Idiootti!” leirin perustanut nazorak-luutnantti rääkäisi. ”Onko teillä törkyverillä aavistustakaan, kuka tuolla havaintojen mukaan on? Itse viimeinen Vartija on vaivautunut paikalle!”
Skakdi hörähti suureen nauruun. ”Vai aivan yksin? Sitä parempaa. Antakaa meidän hoitaa homma.”
Luutnantti ei vaikuttanut tyytyväiseltä tilanteeseen, vaan mutisi jotain zankrzoraksi ja asteli ohjaamaan oman leirinsä evakuointia.
Plasmakonekiväärit valmistautuivat metsikössä. Vihollisen olisi pakko kulkea tämän alueen läpi, jos se yritti pohjoisrannikolle tai jopa niemenkärkeen asti.
Kuudentoista Nektann-nesteyttimen yhtäaikainen tuli tappaisi mitä tahansa.
Viidakosta kuului rapinaa. Skakdi-kiväärien piiput nousivat ilmaan valmistautuen klaanin johtajan perusteelliseen rei’ittämiseen. Eräs skakdeista katsoi oletettua maalia kohden kiväärinsä kiikarin läpi, ja yllättyi.
“Hei, tuo ei ole Var-”
Pieni valkomusta vanhus lensi hyppyvoltin voimin ilmojen halki ja laskeutui sitten skakdin kiväärin päälle. Ensimmäiseksi skakdi mietti, että olipas vanhus kevyt. Sitten skakdi mietti, että kylläpäs tuntuu ikävältä, kun kiväärin kiikari työntyy silmän läpi. Skakdi huusi.
”Ei olekaan”, huusi tuttu ääni metsikön toiselta puolelta. ”Tämä on.”
Skakdikersantti muuttui isoksi palloksi raivoa ja älähti ilmoille tulituskäskyn. Helvetillinen pauke täytti metsän.
Mutta käsky oli virhe, sillä nyt Bakmei tiesi, kuka oli skakdijoukon johtaja. Tungettuaan tarkkuuskiikarin ensin huolellisesti ensimmäisen uhrinsa aivoihin saakka, hyppäsi vanhus alas tämän päältä kiitäen sitten leveäleukaisen kersantin kimppuun.
“Kirottu kääpiö!” kersantti huusi joukkionsa tykkitulen alta ja tarttui sapeliinsa. “Teen naamiostasi tuulikellon!”
Uhkaus jäi pelkäksi uhkaukseksi. Skakdi tähtäsi yhden väkivaltaisen miekaniskun vanhusta kohti, mutta turaga mursi vastustajansa ranteen oitis vaivattomalla kädenliikkeellä. Tartuttuaan vihollistaan ranteesta heilautti turaga itsensä tämän olkapäälle. Sitten vanhus tähtäsi nyrkkinsä skakdin hammasriviin.
Kersantti parahti ja nielaisi samalla etuhampaansa. Skakdi yritti hädissään tarttua kimpussaan pyörivään tuhokoneeseen, mutta turhaan. Turagan nopea käsi kävi kertaalleen skakdin vyötäisillä, ja tarttui lyhytteräiseen puukkoon. Tumma veri purskahti ulos haavasta, kun Bakmei katkaisi skakdin kaulajänteet.
Joukko torakoita tarttui lyömäaseisiinsa syöksyen sitten turagan kimppuun. Bakmei vilkaisi nopeasti lähestyviä taistelijoita kohti ja tarttui sitten juuri kukistamansa skakdin raskaaseen teräaseeseen. Sapeli lensi pyörähtäen pari kertaa ilmassa, kunnes se tavoitti ensimmäisen torakan rintakehän. Bakmei syöksyi varmuuden vuoksi vielä samaisen torakan pään kimppuun, sillä turaga ei todellakaan halunnut nähdä enää yhtäkään puhuvaa päätä.
Aamuyön muaka oli tehokas, joskaan ei kaunis taistelutaito. Bakmei teki tekniikalleen kunniaa räimien kimppuunsa hyökänneiden torakoiden päitä vuoron perään paljain käsin kappaleiksi. Nazorakit tekivät tilanteen hirveydestä huolimatta urheaa vastarintaa, mutta se oli turhaa. Turaga Bakmeita vastaan kaikki oli turhaa.
Turagan teurastusta huomioimaton orkesteri naurettavia tuhon urkuja soittavia skakdeja jatkoi Guardianin äänen suuntaan ampumista. Jatkoi muuten aika kauan. Jatkoi niin kauan, että metsikkö oli käytännössä puunsäleitä.
Sääli että he eivät olleet vain osuneet sillä mihinkään. Tykkituli oli raivannut suuren aukion heidän eteensä, mutta Klaanin saastainen admin tai tämän irtonaiset ruumiinosat loistivat poissaolollaan.
Ja nyt loisti myös Nektann-nesteyttimien koko panosvyö.
”Idiootit”, kuului samainen ääni tykkirivistön takaa. Suuren piikkirenkaisen moottoripyörän selästä, johon loikkasi myös rivistön takana loputtomasti verta vuodattanut viiksekäs vanhus.
Viimeisenä kohteliaisuuden eleenä pyörän käyntiin polkaissut admin ampui koko joukon moottoripyörien renkaat entisiksi yhdellä näiden omista kivääreistä.
”Mu-mutta”, yksi heistä sopersi.
”Terkkuja Metorakkille”, Gee huusi perin pettyneelle murhaajajoukolle. ”Oikeastaan, sanokaa sille että haistaa minun puolestani-”
BRNNNNN.
Moottoripyörä murahti käyntiin ja oli hetkessä poissa.
Ilmatila
Radioliikenteen kohina alkoi muistuttaa tuhotulvaa.
”Varis 4 kaikille yksiköille! Hälytystila 5! Hälytystila 5!
Puunlatvat viuhuivat ali. Viiltävä viima porautui rakettijääkärin kuoreen ja kitiiniin suojahaarniskankin läpi. Kahden siipiparin välissä rääkyvä moottori sylki tulta ja plasmaa punahehkuiseksi hännäksi, joka seurasi kaksitasorepun ja sen pilotin kiitoa.
Torakan ylempi käsivarsi veti ilmojen nelisiipisen kuolemanjakajan etummaiset sarjatuliaseet valmiuteen. Alempi kalibroi rintapaneelin tähtäysjärjestelmää. Kirkkaan sinisenä hohtavat tähtäimet ja tutkapisteet piirtyivät sähköisille suojalaseille, joiden läpi lentäjä maailman näki.
Seuraavilla viesteillä kesti ehkä elintärkeitäkin sekunteja pidempään, sillä ne tulivat kauempaa. ”Närhi 2, sain! ”Harakka 3, tuen Närhi 2:a. ”Kuukkeli 1”, lausui muita järeämpi ääni. ”Edelleen Tulikärpäsen kannella. Tankkaan ja lataan.
Pieni ääni piippasi liitojääkärin kypärässä, ja hän vetäisi reppunsa vivusta. Kaksi kappaletta teräväkärkisiä rakettiammuksia asettui raidetta pitkin repun sisältä alemmalle siipitasolle laukaisua odottamaan. ”Varis 4; Närhi 2! Ryhmity 22B:lle ja liity muodostelmaan!” ”Närhi 2, sain.” ”Harakka 3! Koukkaa 37F:n kautta!” ”Harakka 3, sain.”
”Ja Kuukkeli 1”, ryhmänjohtaja sanoi ja laski ylemmillä käsillään kasvojensa eteen takaraivollaan olevan metallisen ampumasuojan. ”Heti kun olet valmis, päästä helvetti irti 20A:ssa.” ”Kuukkeli 1. Sain. ”
Rakettiritari kiihdytti vauhtiaan. Jahti sai alkaa.
Metsikön siimes
Moottoripyörän selkä
Helvetinmoinen kiire
“Me olisimme voineet tappaa ne kaikki!”, Bakmei karjui syyttävästi. “Kaikki ne!”
”Mutta emme tappaneet!” Guardian huusi moottorin yli harja tuulessa viilettäen. ”Eli meillä on moraalinen yläasema, ja jonain päivänä ne muistavat että säästimme ne! Miksi sinun pitää olla tekemässä kaikesta aina veripirtelöä?”
Teitittely taisi jäädä siihen.
“Veripirtelö ei kysele typeriä kysymyksiä!” vanhus huusi vastaukseksi. Guardian ei ollut aivan varma, oliko se uhkaus.
”Mikä helvetti sinua riivaa!” oli skakdi huutamassa, vihdoin ääneen.
Sen pysäytti se kiusallinen fakta, että pyörä lähti alta metsikön yli pyyhkäisevän sarjatulen räimimänä. Skakdi paiskautui maahan, joka osoittautui paljon kovemmaksi kuin hän oli odottanut. Hetken tajunnan rajamailla harhailtuaan hän nosti päänsä ja näki punahehkuisen hohtavan vanan seuraavan jotain, joka kiisi ilmojen halki aika kiireellä.
”Korppi 5, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Ai niillä on noitakin”, skakdi mutisi mullalle. ”Hyvä tietää tässä vaiheessa.”
Toinenkin rakettijääkäri suhahti puiden välistä. Guardian heittäytyi sivuun ja jo aivan liian tutuksi käynyt zamor-sade räjäytti metsää sytytysmateriaaliksi.
”Nyt matanauta!” skakdi huusi maassa kuuloelimiään pidellen. ”Eikö tuo jo riitä? Kuinka monta teitä vielä siellä on?” ”Naakka 6, kohde löydetty. Eliminoin.”
”Kuusi? Teitä ei kyllä ole luovuudella pilattu! Naakka helvetin kuusi? Loppuivatko lintulajit, jotka jaksoitte opetella vai-”
Taas yksi rakettijääkärin sarjatulirypäs raapi metsään suunnattomat jäljet. Guardian kyykistyi puunrunkoa vasten, ja näki vihdoin Bakmein. Turaga odotti kaatuneen puun alla suojassa muristen jotain, josta skakdi ei saanut selvää.
Skakdi laski ammuksiaan. Se oli helppoa. Niitä oli lähinnä yksi. … jos ei nyt kuitenkaan vielä.
Hänen varustevyön taskussaan odotti kuusi lisää, mutta ne olivat liian isoja revolverille – ja liian tärkeitä ammuttaviksi nyt. Aivan liian tärkeitä. On minulla kyllä yksi ammus, jonka voin käyttää.
Hän katsoi Bakmeita silmiin. Ja viittoi tätä kevyesti luoksensa.
”En suostu siihen”, vaari ärähti jo etukäteen.
”Kokeilisit nyt!” sininen sotilas virnuili. ”Se voi olla hauskaakin. Lasken kolmeen. Yksi…”
Heidän välistään suhahti jokin, joka näytti lähinnä pienoisohjukselta. Suuri tulipallo ja repivä ääni muuttivat tuhatvuotisen puunrungon pelkäksi tuhkaksi ja lämpöaalloksi jossain kymmenen metrin päässä.
”Hyvä on, tuo kyllä kuolee”, Bakmei myöntyi.
”Tiesin että suostuisit. Yksi…”
Rakettitorakan moottorit pauhasivat yhä kovempaa yläpuolella. Ne lähestyivät, ja kohta konetuliaseet laulaisivat rakkausserenadiaan.
”… kaksi…”
Gee asettui tukevasti selkä puunrunkoa vasten ja asetti kätensä yhteen. Ääni koveni, ja Bakmei nousi kumaraan valmiusasentoon. Puolessa sekunnissa he näkisivät rakettijääkärin mustan varjon.
”Kolme!”
Sekunnin ensimmäisellä kolmasosalla turaga Bakmei ponkaisi puunrunkoon nojaavan Guardianin kämmenten päälle. Sen toisella kolmasosalla skakdi antoi kaikilla voimillaan vauhtia iäkkään tuhontuojan loikalle suoraan ylöspäin.
Viimeisellä kolmasosalla Korppi 5:n lentäjä havaitsi jotain valkoista, viiksekästä ja vihaista kolahtavan alempaan siipitasoonsa. ”… za?
Valkoinen turaga kiipesi ripein liikkein Korppi 5:n selkää pitkin kunnes tavoitti nazorakin niskan. Liikkuessaan eteenpäin turaga repi villisti torakan siipilaitteistoa kappaleiksi. Nazorak-lentäjä kieppui villisti taivaan halki yrittäen ravistaa vihaisen turagan kimpustaan, mutta turhaan. Tehtyään ensiksi selvää torakan siipivehkeen kriittisimmistä osista iski valkea vanhus nyrkkinsä vahvassa kaaressa – suoraan nazorakin kypärän läpi.
Torakkalentäjä sätki ja hytkyi aikansa, ja alkoi sitten kaartaa vahvasti vasemmalle. Se oli todella huono juttu vierelle avuksi lentäneen Naakka 6:n kannalta.
Bakmei hyppäsi alas. Naakka 6:n pilotti rääkäisi viimeisen kerran.
Taivaalla räjähti.
”No, oliko se edes vähän kivaa?” Guardian kysyi puunrunkoa pitkin maan tasalle liukuvalta turagalta.
”Ole hiljaa ja seuraa.”
Rakettitorakoiden rautalintujen jyly koveni kaikkialla ilmoissa. Viidakon puusto alkoi muuttua harvalukuisemmaksi. Ranta oli aivan lähellä.
Skakdi ja turaga pysähtyivät metsän reunalle. Leveä hiekkaranta – sama ranta, jolle Guardian oli rantautunut – kimalteli auringonvalossa heidän edessään, ja niin teki merikin.
Oli vain sääli, että sen yllä liiteli korppikotkain lailla kolme entistä vihaisempaa rakettijääkäriä. Eikä kyytiä näkynyt siinä niemenkärjessä, jossa sen jo piti olla.
Kaukana merellä näkyi kuitenkin jotain.
”Pentele!” skakdi riemastui. ”Ehkä siihen lähentelijään voi sitten luottaa. Mutta… mikä vene on tuon muotoinen?”
Bakmei ei sanonut siihen mitään.
Eikä kohta Geekään. Kysymys sai nimittäin vastauksen.
Se ei ollut hyvä vastaus.
Mutta se oli yksiselitteinen.
Mereltä lähestyi jokin.
Jokin.
“AAAEEEOOOEEEAAAA”, kuului Tednin pelonsekainen sotahuuto LEGIOONALLA ratsastavan veljeskuntalaisen kiitäessä suoraa kyytiä viidakkosaaren rantaa kohti. Tuhatpäisen LEGIOONAN äänten kuoro mylvi ja ulvoi raivoisasti Tednin repiessä epätoivoisena ratsunsa suitsia. Näky olisi ollut missä tahansa muussa tilanteessa aika hulvaton.
“Miksi”, Bakmei aloitti, mutta jätti kysymyksensä kesken. Turaga ei oikeastaan halunnut tietää.
”Minua kiinnostaa enemmän”, Gee pudisti päätään, ”että mikä.”
Sitten hän katsoi pitkään eteenpäin veden pintaa pitkin vyöryvää massaa, joka vaikutti koostuvan linnuista. Hän ei tiennyt, mistä linnuista. Mutta hän pelkäsi tietävänsä sen kohta.
Enempää kyselemättä kaksikko syöksyi rantakaislikosta hiekalle. Ja havaitsi sen samassa virheliikkeeksi, kun muodostelmassa rantaa kohti lentävä liitonazorak-aura avasi samanaikaisesti tulen. Auran keskimmäinen liitäjä valmisteli siivillään kahta paria mustia ja nuolimaisia rakettiammuksia.
Guardian mietti viimeistä zamoriaan. Olisiko nyt tosiaan sen aika? Eiiii vielä … hän päätti pinkoen ammusten välistä pää kolmantena jalkana märällä hiekalla Bakmei perässään. Valkoinen turaga ei voinut olla katsomatta hieman typertyneenä, kun skakdi ryhtyikin pakenemisen sijasta yhtäkkiä kaivamaan märkään hiekkaan kuoppaa.
“Aiotko kaivaa meille pakoreitin, rakki?” turaga pilkkasi vilkuillen samalla nyrpeänä taivaalle.
”Ole kiltti äläkä kysy minulta, mitä olen tekemässä”, skakdi huusi paniikinomaisesti. ”Kyseenalaistan sen muuten kohta itse.”
Lintujen vyöry tuli kohti. Rakettirepputorakoiden aura sitä nopeammin. Lopulta skakdi sai märästä hiekasta napattua pienen kaasupullon, jossa roikkui letkun päästä puolet kasvoista peittävä happinaamari.
Pullo käsissään skakdi kääntyi Bakmeita kohti. ”Vasemmanpuolimmaiseen!” Hän huusi ja heitti pullon suoraan ukkoa päin.
Bakmei otti kopin ja pyörähti ympäri. Vanhus tarkensi katseensa vasemmalla puolella lähestyvään lentäjänazorakiin, jännitti kehonsa lihakset ja pudotti sitten pullon jalkojensa juureen. Kuului terävä osuman saaneen metallin ääni, kun turagan jalkaterä lennätti kaasupullon korkealle taivaalle.
Silmäpuoli sotasankari kääntyi kaaressa lentävää kaasupulloa kohti, sulki oikean silmänsä, tarkensi katseensa ja- Plasma. Päälle.
Johonkuhun sattui aika lailla.
Metallin repeämisen kimeä narahdus. Vankilastaan vapautuva kaasuräjähdys räjäytti Närhi 2:n kasaksi hyvin kypsennettyä lihaa ja romumetallia, ja repun moottorin raato törmäsi liekehtivänä auran keskimmäiseen torakkaan.
Johonkuhun sattui kovempaa. Moottori porautui Varis 4:n lentäjän kehon läpi, ja ontoksi jäänyt rakettijääkäri siipirunkoineen lähti syöksymään merta kohti.
Molskis.
Kaasuräjähdyksen paineaalto heitti viimeisen taivaalle jääneen hävittäjän villiin syöksykierteeseen, mutta se sai oiottua kurssinsa ja jatkoi synkeää syöksyään kohti Bakmeita ja Geetä.
Guardian oli vetämässä revolverinsa ja käyttämässä viimeisen zamorinsa. Mutta sitten hän muisti, mitä matematiikka sanoi. Eiiii vieeläääää…
Hetken odotus palkittiin, ja torakka räjähti rantametsikköä vasten.
Tedni huusi ja parkui edelleen kuin viimeistä päivää. Suuri LEGIOONA matki kouluttajansa ääntelehtimistä kaikilla tuhannella nokallaan. Meteli oli kammottava. Hetkeksi kuitenkin valtavalla pingviinivyöryllä ratsastava matoran sai koottua itsensä, ja puettua hätänsä sanoiksi.
“Heeeeerraa Guuuaaardiiiiaaan!!” Tedni huusi. “Tääässää oooliisii väähään kiir-”
Silloin Tedni hoksasi, että admin ei ollut pakenemassa yksin. Tednin itkuinen katse lasittui kauhistuneiksi peuransilmiksi kun tämä katsoi rannalla seisovaa turaga Bakmeita.
“Miihiinää kuuooleeheheeennn…”, le-matoran vollotti ja oli vähällä pudota LEGIOONAN kyydistä.
“Kᴜᴜᴏᴏʟᴇᴇʜᴇʜᴇᴇᴇɴɴɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
LEGIOONA vyöryi rantaan. Muutama kuhisevan massan pingviineistä irtosi joukkiosta ja tömähti rantahiekalle. Hetken ajan ne kaakattivat hädissään, ja sukelsivat sitten nopeasti takaisin hyllyvään lintuvuoreen.
“H-herra Guardian! Ja arvon herra T-turaga herra Bakmei!” le-matoran rääkyi. “Olkaa hyvät ja kyyytiiiin sieltä ja ääääkkiiiäää!”
“Kʏʏʏᴛɪɪɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
”Missä… merimetso on”, Guardian lausui heikosti kuin tyhjä kuori tuijottaen pingviineistä koostuvaa tietoista lihavuorta. ”Mikä vika merimetsossa on. Minä pidin merimetsosta.”
“Mᴇʀɪᴍᴇᴛsᴏsᴛᴀ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
“Syömässä! Harjoituslennolla! Pelaamassa bingoa, EN MINÄ TIEDÄ!” vinkui Tedni vastaukseksi ja viittoi rannalla seisovaa kaksikkoa astumaan kyytiin. Kunnioitus ja tittelit varisivat matoranin äänestä, kun tämä huudahti:
“Nyt tänne ja kyytiin sieltä! Tämä ei pysy koossa pitkään!”
“Kʏʏᴛɪɪɴ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Sen enempää epäröimättä (vaikka syytä ehkä oli) turaga ja skakdi lähtivät loikkimaan ylös allaan hyllyvää pingviiniportaikkoa. Yksittäiset massan pingviinit kiemurtelivat skakdin suurten varpaiden välissä ja räpyttelivät keltaisia silmiään. Läpyttivät aina välillä räpylöitään villisti. Hyllyivät.
”Älä kerro minulle tästä mitään”, Gee sanoi yrittäen etsiä tukevaa pistettä muuntuvasta massasta, joka irtosi yhdellä hyllyvällä töytäisyllä rantahiekasta. ”Ei tarvitse, oikeasti.”
“Haha, hauska juttu itse asiassa!” Tedni aloitti parkunsa keskeltä. “Ihailette juuri etelän saarilta kotoisin olevaa Kur-Maglya-pingviiniä! Ja kyllä, niitä on teknisesti ottaen vain yksi! Katsokaas, tällä koko laumalla sattuu koostaan huolimatta olemaan yhteinen tietoisuus, ja tavallaan voimmekin ajatella, että surffaamme takaisin Klaaniin valtavien pingviiniaivojen pääl-”
Tednin irvokas tietoisku keskeytyi, kun Turaga Bakmei tarttui matorania kurkusta.
“Vie. Meidät. Pois. Täältä.” turaga komensi.
“M-me annoimme sille nimeksi LEGIOONA!”, Tedni vastasi koittaen olla tukehtumatta.
“Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀ!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Ja hyöky lähti liikkeelle. Se tuntui yrittävän epätoivoisesti pysytellä kasassa yhtenä amorfisena pingviiniyden massana, joka vyöryi aaltojen päällä muuttaen jatkuvasti muotoaan. Jostain kaukaa rannalta katsottuna olisi voinut luulla, että meren yllä liikkui valtava kaikennielevä muotoaan hakeva meduusa, ja se olisi silti ollut rauhoittavampi ajatus.
”Aᴊᴀᴛᴜs!” LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Guardian olisi halunnut vain rauhoittua. Hän etääntyi viidakkosaaren hiekkarannasta sekunti sekunnilta nopeammin, ja olisi kohta turvassa. Jo pelkän matkustuskeinon hyväksyminen oli tarpeeksi vaikeaa, mutta pieni matemaattinen epäkohta kalvoi edelleen skakdin aivoja.
Kuusihenkiseen rakettijääkäritiimiin kuului yleensä nimittäin kuusi jäsentä. Ei viisi.
Ja moottorien sietämätön pauhu takaa vaikutti siltä, että epäkohta korjaisi kohta itsensä. ”Tulikärpänen, tässä Kuukkeli 1. Kohde paikallistettu. Tuhoan.”
Guardian kääntyi hitaasti. Ja puristi kätensä pistoolinsa ympärille.
Tedni rääkäisi kauhusta. Bakmei laski kulmakarvansa. Yhteismielellä varustettua muodotonta pingviinigolemia jahtasi meren yllä isoin Guardianin näkemä rakettirepputorakka. Se oli hädin tuskin torakka, enemmän kuin valtava hävittäjä, jonka kuudesta siivestä jokainen oli varustettu aikansa kehittyneimmällä ohjusteknologialla. Kuukkeli 1 oli nazorak-imperiumin ilmavoimien ehdoton ylpeys, taivaat takanaan polttava metallikauhu, joka nauroi metallisesti visiirinsä takaa.
Mutta Guardiania ei juuri silloin kiinnostanut. Ennen kuin nazorak ehti edes uhota, skakdi veti liipaisimesta.
Zamor upposi torakan haarniskaan, ja tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan. Ei, ennen kuin zamor vapautti sisältönsä.
Ja sitä muuten oli. ”Mitä luojan nimeen-”
Kuukkeli 1:n ohjaaja ehti hetken kauhuissaan katsella, kun valtava yönmusta, piikikäs xialainen merten kauhu pullistui ulos sen haarniskasta murtaen metallilevyt tieltään. Ja kilahtaen kuin jotain olisi virittynyt.
”Tunnette jo Manun”, skakdi karjui. ”Tässä on toinen ystäväni, Miina.”
Torakka rääkäisi.
”Maihin!”
Gee, Bakmei ja Tedni suojautuivat pingviinimassaan.
FU-TUMM.
Bio-Klaani
Satama
Klaanin satamassa koettiin kauhunhetkiä, kun tuhatpäinen pingviinimassa valui erästä pitkää laituria päin imaisten sen itseensä. Sataman asukit kirkuivat ja juoksentelivat ympäriinsä, eivätkä he huomanneet lainkaan pingviinihirviöllä ratsastavaa Klaanin adminia, taikka tämän erikoisia matkakumppaneita.
“LEGIOONA!”, Tedni torui ja potkaisi yhtä pingviineistä pyrstöpuolelle. “Jätä laituri rauhaan!”
“Lᴀɪᴛᴜʀɪ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
Skakdi ja turaga loikkasivat pois lintumassan kyydistä. Tedni yritti epätoivoisesti sitoa hyllyvää ratsuntapaistaan kiinni yhteen laituritolpista, mutta huonoin tuloksin. Lopulta le-matoran luovutti, ja siirtyi itsekin huokaisten kuivalle maalle.
“Herra admin, herra Turaga”, Tedni puhui. “Mukavaa, että selvisitte saarelta yhtenä kappaleena.”
Turaga Bakmei otti askeleen lähemmäs Tedniä ja tarttui matorania olkapäästä. Vanhus vetäisi le-matoranin lähemmäs, ja kuiskasi tämän korvaan:
“Sinä olet siis Tedni?”
“Kyllä herra! Palveluksessanne, herra!” viestinviejä vastasi.
”Niin, no”, lasin toisella puolella tuijottava skakdi sanoi vaitonaisesti.
”Niin”, Bakmei sanoi.
”Hän kyllä pelasti henkemme…”
”Siksi mursinkin vain hänen raajansa.”
Odotushuoneen kello tikitti hiljaa.
”Niin, no. Onhan se reilua.”
Hyytävä alailman ilmavirta kantoi tummaa jättiläismetsoa kuin höyhentä. Kaksi metriä linnun alla odotti hyytävän kylmää merivettä, johon linnun liito repi hiljaa vanaa. Yön hiljaisuus oli rikkoutumaton, jos ei huomioitu meriveden loisketta.
Kaksi hahmoa kykki linnun niskasulissa hiljaisina. Suuren saaren metsikköinen rantaviiva alkoi lähestyä.
Enkin Akakun kiikari tarkensi pimeydessä rantakallioihin suristen äänettömästi. Le-matoran silitti linnun päätä. ”Oletteko varma tästä, herra admin?”
”Täysin”, Guartsu vastasi pikaisesti. Skakdin kasvojen siniväri oli häivytetty syysyöhön mustilla maalikuvioilla. Tämän haarniskasta oli myös poistettu suurin osa levyistä ja panssareista – jäljelle oli jäänyt pari kappaletta remmejä pitelemässä taktisia lipastaskuja, veitsiä ja juomapulloja. Guardiania näki harvoin näin vähällä varustuksella.
”Luuletteko, että karttanne riittää Bakmein löytämiseen?” Enki kysyi. Hän vilkaisi rapistunutta Veljeskunnan saaren karttaa, jota sininen skakdi katsoi intensiivisesti.
”Se riitti Ämkoollekin”, Gee vastasi. ”Minä osaan ajatella kuin hän. Toivottavasti se riittää.”
Enki nyökkäsi hiljaisena. ”Rantaviiva lähestyy. Linnun täytyy kääntyä kohta takaisin.”
Valonheittimet pirstoivat pimeyttä rantaviivalla. Pimeitä pisteitä oli enää harvoja. Nazorakit olivat musertaneet alleen ehkä jo kohta koko saaren. Jos jossain vielä oli veljeskunnan piiloja, niitä ei olisi enää kauaa.
Suuri ellipsimäinen nazorak-ilmalaiva näkyi valtavana varjona jossain kauempana saaren yllä. Isoveljen katse oli järkkymätön.
Guardian sitoi hengityslaitteen peittämään suunsa. Hän kiersi letkun pieneen säiliöön varustehenkselissään. Happea ei riittäisi kovinkaan pitkäksi.
Skakdin olisi kohta aika tehdä uusi puolen kion uinnin nopeusennätys. Onneksi hänellä oli hyvät keuhkot.
Skakdi ja matoran nyökkäsivät toisilleen. Onnea matkaan, Enkin katse sanoi.
Guardian ei tiennyt, uskoiko matoran hänen onnistumismahdollisuuksiinsa. Enki ei puhunut katseellaan yhtään enempää kuin sanoillaankaan.
Jos katseli äärimmäisen tarkkaan, oli mahdollista nähdä suuresta merimetsosta putoavan jotain hyytävän kylmään meriveteen Veljeskunnan saaren pohjoisrannikolla.
Musta kylmä neste ympäröi skakdin ja kirveli tämän silmää. Maailman äänet muuttuivat tukahtuneiksi kuiskauksiksi veden läpi. Hetken hän ei voinut hengittää.
Venttiili aukesi veden alla sihahtaen ja happi täytti Guardianin naamion. Hän huokaisi helpotuksesta.
Siniset kourat alkoivat kauhoa tiensä läpi hyisen veden.
Veljeskunnan saaren rannan hiljaisuuden rikkoi vain pienestä ruki-kalasta taistelevien merilintujen kirkaisut. Auringot olivat jo kauan sitten sukeltaneet horisontin taakse.
Kaksi biomekaanista lintua hiljeni, kun jokin nousi laineista. Siivekkäät rahit tuijottivat hämmentyneinä tätä rantavedessä seisovaa sinistä hahmoa. Pienen punaisen kiikarisilmän himmeä hehku tarkensi katsettaan ympäri rantaviivaa.
Guardian pudotti puoliksi tyhjän happisäiliön vyötäröltään veteen ja otti läpinäkyvän happinaamion kasvoiltaan.
Lintujen ja skakdin katsekontakti piti.
Oliko jotain asiaa? Guardian pohti.
Linnut jatkoivat tuijottamista. Jos niiden pienissä sulkaisissa päissä olisi ollut aivokapasiteettia sen tason mietteisiin, ne olisivat pohtineet, oliko sininen hahmo todella lähetetty matkaan uiden. Ne kuitenkin päättivät lopettaa skakdin tuijottamisen ennen kuin hahmo näyttäisi, kuinka taitava oli siipikarjan grillaamisessa.
Yhtenevin kirkaisuin linnut tarttuivat taas kalaan.
Sitäpä minäkin.
Guardian hautasi pienen happikanisterin, sen letkun ja läpinäkyvän puolinaamion varoen märkään rantahiekkaan. Aallot huuhtoivat kaivuun jäljet olemattomiin.
Skakdi availi kevyen taisteluvyönsä taskuja. Vesi valui pois. Skakdi veti veitsiä, kranaatteja ja ammuslaatikoita esiin nahkaisista suojakuoristaan. Ne olivat kuivia ja toimintakykyisiä.
Viimeisenä skakdi tarttui zamor-pistooliin reisitaskunsa pohjalla. Aseen metalli kiilteli kaksoiskuunsirppien valossa. Rumpu aukesi ja skakdi työnsi kuusi zamoria sisään. Vain kuusi. Järjestys. Hänen täytyisi muistaa järjestys.
Tehtävä olisi joka tapauksessa epäonnistunut, jos Guardian joutuisi täyttämään aseen uudelleen. Saari oli täynnä nazorakeja ja Labion sotilaita.
Ensimmäinen zamor oli täynnä 90-prosenttista kredipselleeniä. Toinen nukutusaineita. Kolmas tuhonkyyn myrkkyä. Guardian ei edes uskaltanut koskea tähän kuulaan, jonka sisällön hän oli saanut Enkiltä. Kun tuhonkyyn myrkky virtasi suonia pitkin, vastalääke oli vain hidaste. Siinä vaiheessa oli viisaampaa vain lopettaa oma elämänsä savuavalla reiällä otsan läpi.
Kovin sopivasti neljäs kuula olikin perinteinen ilmantäyteinen zamor, joka jättäisi vihollisen otsaan vain savuavan reiän. Jos tilanne menisi niin vakavaksi, hän joutuisi todennäköisimmin käyttämään kovin pian myös viidennen, jonka sisällä oli neljän gramman Selecius Kralenda 3.1 -polttopanos.
Guardian oli päättänyt, että ei edes ajatellut tilannetta, jossa hän joutuisi käyttämään kuudennen ammuksen. Hän oli hämmästynyt itsekin, että sen sisältö oli ylipäätään mahtunut tavallisen kokoiseen zamoriin. En edes uskalla kertoa Bladikselle tästä, sininen skakdi mietti. Kokeilisi vielä itsekin.
Ranneliike. Rumpulipas pyörähti paikoilleen. Iskuri naksahti taka-asentoon. Pistooli työntyi taskuun Guardianin vyötäröllä. Aika metsästää.
Kaksitasosiipinen nazorak-rakettijääkäri liisi selkäreppunsa lennättämänä kymmeniä metrejä rantaviivan yläpuolella tarkkaillen vihertävillä hyönteissilmillään pimeyttä. Se ei ehtinyt kuitenkaan huomata sinistä skakdia, joka sukelsi rantahiekasta rantaviivalla vähitellen viidakoituvan maastoon sysipimeään synkeyteen.
Radioaallot repivät tiensä läpi ilmatilan.
”Varis 4, kaikki kunnossa. Korppi 5?”
”Korppi 5, kaikki kunnossa. Tankki täynnä ja reppu toimii täydellisesti.”
”Varis 4, sain. Naakka 6?”
”Naakka 6, kaikki kunnossa, mutta…”
Vastausta odoteltiin hetki, mutta Varis 4:n kärsivällisyys loppui aikaisin. ”Varis 4, Naakka 6. En saanut vastaustanne. Mutta mitä?”
”Naakka 6, ei mitään. Luulin nähneeni jotain taivaanrannalla.”
”Kaikki näköhavainnot on raportoitava. Mitä luulette nähneenne?”
”Äh, jonkin sortin… linnun vain. En usko että se oli… merimetsoa isompi.”
Hiljaisuus muuttui lyijynraskaaksi. Aliupseeri tunsi jääkylmän ilmavirran kasvoillaan ja kasasi asioita hengittäen raskaasti. Lopulta hän teki päätöksen. ”Varis 4 kaikille yksiköille. Kohottakaa valmiutta.”
Guardian ei ollut yllättynyt. Kolmen tunnin liikkumaton odotus pöheikön sydämessä oli tuntunut aika lailla kolmen tunnin liikkumattomalta odotukselta. Eräs skakdi-vartija oli katsonut hänen suuntaansa sekuntia pidempään kuin yleensä, joten Gee ei ollut voinut muuta kuin kadota varjoihin odottamaan. Vartiosektoreilla tuntui muutenkin olevan tavallista varautuneempi ja varovaisempi tunnelma. Nämä sotilaat eivät olleet nähneet toimintaa sitten saaren miehityksen. Niille ei välttämättä kannattanut antaa liikaa kummasteltavaa.
Tunteja kului. Liike varjosta varjoon ja puulta puulle oli hidasta ja metodista. Myöskin petollisen vaarallista.
Zamor-revolveri kilahteli skakdin vyötäröä vasten hiljaisesti. Aina välillä mekaanisen silmän linssi vaihtoi väriä. Tässä vaiheessa skakdi suunnisti enää vain lämpöjäljillä – kartan hän oli tuhonnut jo aikoja sitten. Jos tyrin tämän jotenkin itse, en ainakaan auta torakoita kävelemään suoraan turaga Bakmein kotiovelle, skakdi mietti.
Energia alkoi loppua. Tuntien ja kilometrien matkailulla metsän halki oli se vaikutus. Pian erään pienen liskon juoksu puunrunkoa pitkin pysähtyi, kun heittoveitsi lävisti sen nahkean kehon. Guardian tarttui täysin liikkumattomaan liskorahiin ja nieli ateriansa hammasta purren.
Jostain syystä mausteet olivat jääneet pois varustevyöstä. Guardian ei ollut yllättynyt, että raaka vastatapettu lisko maistui lähinnä pettymykseltä ja huonoilta valinnoilta.
Guardian istahti hetkeksi puunjuurelle. Yö oli kylmempi kuin veljeskunnan saarella oli totuttu. Syksy oli ilmeisesti saavuttamassa viidakonkin.
Lepohetki ei kestänyt kauaa. Tulosuunnasta kuului rapinaa.
Tässä vaiheessa ei ollut väliä, lähtikö rapina pikkulinnusta vai isosta torakanjärkäleestä. Guardian oli jo kaukana.
Mäen takaa paljastui jyrkänne. Jyrkänteen alta vesistöjä. Vesistöjen takaa puita.
Puiden takaa paljastui ilmeisesti vasta hakattu – tai mahdollisesti poltettu – aukio, ehkä hehtaarin kokoinen alaltaan. Keskellä aluetta kohosi merkillinen rakennelma: betoniselle perustukselle oli rakennettu korkea metallista ja jostakin epämääräisestä punaisesta aineksesta koostuva asia. Häkkyrästä nousi useita lonkeromaisia ulokkeita, ja Guartsu olisikin saattanut ajatella löytäneensä päälaelleen maahan valetun metallihaarniskaisen jättiläiskalmarirahin, ellei koko ajatus olisi ollut täysin typerä. Aukiota kiersi useita nazorak-partioita tiiviissä muodostelmassa tehden alueelle huomaamatta pääsemisen täysin mahdottomaksi. Lisäksi viidenkymmenen metrin säteelle ympäri rakennusta oli aseteltu ympyrämuodostelmaan useita järeitä konetykkitorneja.
Guartsu päätti vilkaista hieman tarkemmin kiikarisilmällään. Koko rakennelma, joka oli selvästi vielä osittain kesken, koostui metalleista, jotka näyttivät epäilyttävästi kullalta ja hopealta, vaikka Guardian epäilikin niiden olevan jotain hänelle täysin tuntematonta metallia, sekä punertavasta orgaanisesta massasta, josta osa lonkeromaisista ulokkeista muodostui. Keskellä rakennelmaa kohosi pitkä, pisimpien lonkeroiden pituuden hieman ylittävä antennimainen torni, joka oli rakennettu ilmeisesti prototeräksestä. Guardian siirsi kiikarikatseensa lonkeroista perustuksiin. Sieltä täältä betonisen perustuksen päällä alkavan rakennuksen seinämistä puuttui vielä metallisia laattoja, jotka peittäisivät kalliin näköistä koneistoa. Koneiston kimpussa parveili mustia olentoja, jotka näyttivät kovasti toan muotoisilta mutta kovin epämääräisiltä. Guardian skannasi ne lämpökameralla ja havaitsi, etteivät ne jättäneet lämpöjälkiä. Olivatko ne edes elossa?
Siinä ne kuitenkin näyttivät ohjelmoivan epämääräistä härpäkettä tekemään, mitä se sitten ikinä valmiina tekisikään.
Parempi olla miettimättä.
Ajatukset oli siirrettävä johonkin muuhun. Aikaa muulle kuin tehtävälle ei ollut.
Skakdi liikkui kuin varjo, jonka ylilentävä lintu tai rakettijääkäri olisi metsän ylle heijastanut. Viidakko ympäröi hänet. Se uhkasi häntä jokaisesta suunnasta ja aina. Jokainen askel oli tässä pimeydessä kohtalokas, ja jokaisen puunjuuren takana saattoi olla miina tai ansalanka.
Mutta viidakko oli yksi suuri vaara myös hyönteisille, jotka olivat sen omakseen julistaneet.
Punaruskean nazorak-vartiomiehen jo tunteja kestänyt vuoro loppui yllättäen. Hän olisi olettanut sen loppuneen kolmitahtiseen koputukseen merkkipuun runkoa vasten, jolla yleensä viestittiin vartijan vaihdosta. Ei, tällä kertaa se loppuikin suureen veitseen hänen kaulaansa vasten. Hyvää yötä vain.
Nopea ja äänetön viilto ei antanut nazorakille aikaa reagoida. Guardian hautasi löysän ruhon metsän syvyyteen vihermassan alle pysyen kuitenkin matalana. Hänellä ei olisi paljoakaan aikaa.
Noin kaksi tuntia kestänyt etäinen tarkkailu oli auttanut Geetä hahmottamaan tämän sektorin vartiojärjestelyn. Jos aikataulut pitäisivät, päävartija kävelisi puolessatoista minuutissa tämän kulunvalvontapisteen ohi ja huomaisi puuttuvan aseveljensä.
Ja se ei ollut mikään ”jos”. Guardian oli aika varma, että nazorakit teloittivat aikatauluista lipsuvat sotilaat välittömässä kenttäoikeudessa.
Skakdi painautui mätästä vasten. Hänen olisi vaihdettava silmänsä linssi ennen kuin torakoita oli kuuloetäisyydellä. Lämpö. Päälle. Soturi sulki oikean silmänsä ja sysimusta metsä värjäytyi punaoranssiksi maalausmaisemaksi.
Tulikuumana hehkuva torakkasotilaan siluetti käveli aivan kohti. Hänellä ei olisi aikaa liikkua.
Guardian kirosi tuuriaan. Tilanne olisi paljon helpompi, jos hänen rummuissaan ei olisi ollut enää vain kolmea zamoria.
Ensimmäisen kuulan kuoreensa sisäistänyt nazorak oli ollut hupaisa näky käsittämättömissä kredipselleenipössyissään. Guardian ei tiennyt, mitä rangaistuksia toisen kohteena ollut torakka oli saanut vartiopaikalla nukkumisesta. Ja kolmannen zamorin kohde varmaan sätki ja vaahtosi vieläkin.
Neljännen zamorin potentiaalinen kohde lähestyi Guardianin olinpaikkaa yhä epäluuloisemmin askelin ja kivääri tanassa. Hyönteiskäsi veti selästä esiin myös pitkää ja jaokkeista miekkaa. Ai sinä haluat leikkiä. Pieni virne vääntyi skakdin maalatuille kasvoille pimeydessä. Sininen soturi lipui pimeydessä hitaasti pystyyn selkä suurta puunrunkoa vasten. Hän alkoi kuulla nazorak-askeleet yhä lähempänä ja lähempänä.
Hän ei mitenkään ehtisi siirtyä torakan taakse. Ja puukon upottaminen kitiiniseen kuoreen etupuolelta kuulosti lähinnä nazorak-luodin vastaanottamiselta suoraan rintakehään.
Jos hän ampuisi zamorillaan, hän lähinnä kutsuisi paikalle koko sektorin vartiomiehet.
Typerä idea valtasi skakdin aivot. Typerillä ideoilla oli hänen aivoissaan ylivoima tähän kellonaikaan. Hys, Tawa, Gee sanoi itselleen vaistonvaraisesti. Sinulla ei ole ainakaan mitään puhuttavaa tämän suhteen.
Hänellä olisi puolitoista sekuntia aikaa toteuttaa typerä ideansa.
Zamor-revolverin rumpu kilahti auki. Sen torakka varmasti kuuli. Yksi kuulista, neljäs nimittäin, putosi Guardianin kämmenelle.
Kämmen rämähti sekunnissa vartijatorakan kasvoille. Ei tarpeeksi kovaa tainnuttaakseen. Lähinnä typerryttääkseen.
Mutta Zamor kyllä löysi tiensä aineettomana nazorak-jääkärin pään sisälle. Ja taianomaisia asioita tapahtui, kun kuulallinen tiiviisti pakattua ilmaa vapautui yhtäkkiä yhdestä pisteestä.
Sotku ei ollut kovin elegantti. Nazorakin pää löytyi pian huomattavasti useammasta paikasta kuin se oli sekunti sitten löytynyt. Päätön ruho löysi itsensä pian maasta palvelustoverinsa vierestä. Nyt kyllä tekisi mieli sanoa jotain tosi siistiä, Guardian mietti tajuamatta täysin miksi. Ei sillä, että mitään siistiä olisi juolahtanut hänen mieleensä. Skarrararr. En tule koskaan keksimään mitään parempaa kuin ’aika sinetöidä hauta, rautaäpärä’.
Niine mietteineen skakdi omaksui jälleen varjon. Seuraava alueen läpi kulkeva vartiomies oli kolmen minuutin päässä. Ja hänellä tulisi olemaan todella paljon äänekkäitä kysymyksiä.
Aamu alkoi saada. Pimeyden verho ei suojaisi Guardianin liikehdintää enää kauaa. Aurinko oli tehtävän vihollisista pahin.
Rakettirepputorakat olivat lisänneet aktiivisuuttaan sen jälkeen, kun kaakkoissektorilla oli kuulunut ääntä, jonka asetuntija saattaisi tunnistaa Selecius Kralenda 3.1 -polttopanoksen karzahnilliseksi jysäykseksi.
Kaakkoissektorin ampumaradan huoltomies ei voinut mitenkään käsittää, miten sellainen oli päätynyt ampumaharjoittelun tyhjien harjoitus-zamorien sekaan.
Harhautus oli kuitenkin ollut täydellinen. Nyt painostava viidakko muuttui soljuviksi vesiputouksiksi. Bambumetsiksi, joiden läpi aurinko yritti puskea. Kiviportaiksi.
Kaikkialle ei ollut torakkaimperiumin kivinen saapas vielä astellut. Guardian ei ollut uskoa sitä itsekään. Hän oli löytänyt Valkoisen Turagan tyyssijan.
Sininen skakdi piilotti asevyönsä pusikon ytimeen. Vanha mestari oli parempi kohdata aseistumattomana.
Ja äärimmäisen, äärimmäisen nöyränä. Älä viisastele, Guartsu mietti itsekseen ja asteli varoen kiviportaita.
Yön sinisyys oli väistynyt. Kuusi pimeän sinen turvin lentänyttä tummanpuhuvaa varjoa laskeutui kivipohjaiselle lentokentälle aamuaurinkoiselta taivaalta, ja suurten lintujen siivet piiskasivat tuulta laskeutumiskohtaa ympäröivien Laivaston matoranien kasvoille. Sekalainen joukko kirjavia laivastolaisia katseli ihmeissään Veljeskunnan lintuja, jotka kaikessa valtavuudessaan ottivat maankamaran kuitenkin vastaan sulavasti ja pehmeästi. Yleensä tälle puolelle laskeutui vain Laivaston rautalintuja.
Veljeskunnan suurten ratsujen niskasulista laskeutui ryhmä le-matoraneja Enki kärjessä, jonka jälkeen esiin asteli Guardian. Skakdi heilautti Vartija-kiväärin selkäänsä tottuneesti nahkaisesta remmistä tiukasti kiinni pitäen. Koko joukko näytti taistossa ryvettyneeltä, ja metsikön kosteus ja taistelu olivatkin häivyttäneet Kanoheille ja skakdin kasvoille maalatut naamiovärit lähes olemattomiin.
G pysähtyi lintujen laskeutumista tarkkailleen joukkion eteen. Joukossa ei ollut vain laivastolaisia matoraneja, vaan myös muita klaanilaisia. Admin tunnisti sekavan klaanilaismassan joukosta Dinemin, Troopperin ja joitakin vartiopuolen steltiläisiä. Myös pieni kuppikunta Veljeskunnan matoraneja oli katsomassa synkän hiljaisina.
Joku on ilmeisesti vihjannut tulostamme, Guardian pohti. Väkijoukko katsoi adminia ja le-matoralaisia viidakkoshinobeja kasvoillaan ja naamioillaan voitonriemua. Viesti Kaya-Wahin taistelusta oli kulkenut nopeasti.
Guardian katsoi väkijoukkoa intensiivisesti ja nosti kättään heiluttaakseen. Silloin laukesi valtava suosionosoitusten hyöky. Klaanilaiset hurrasivat ja taputtivat kovaäänisesti. Joku joukossa, ehkä Troopperi, alkoi huutamaan adminin nimeä kovaäänisesti. Ei kestänyt kauaa, että hurraava ja taputtava joukko liittyi yhtenä kuorona mukaan. ”GUARDIAN! GUARDIAN! GUARDIAN!”
Suosionosoitusten kiljunta vaimeni hieman, kun väkijoukko hajaantui keskeltä kahtia. Klaanilaisjoukkojen väliin muodostui polku, jota pitkin asteli Tawa. Toa oli jo huomattavasti terveemmän näköinen, vaikkakin tämän katseessa oli vielä kalpeutta. Sininen visiiri piilotti paljon.
Keltaisen sähkön toan olkapäät ja selän hautasi suuri violetti kangas, jotain viitan ja kaavun väliltä. Juuriadmin pysähtyi sinisen skakdin eteen, hymyili hieman ja nyökkäsi tälle.
”Helei.”
”Ei hätää, yhtenä palasena edelleen”, Guardian naurahti.
”Kyllä minä tiesin”, toa vastasi varmana. ”Tuletko?”
Gee nyökkäsi ja kaksikko lähti kävelemään edelleen hurraavan väkijoukon välistä kohti linnaketta ja ylläpitosiipeä. Maisemat vaihtuivat vauhdilla. Guardian ei halunnut jäädä liian pitkäksi aikaa innokkaina vaahtoavan klaanilaisjoukon sekaan. Klaanilehden haastattelu oli viimeinen asia, jota hän kaipasi tähän tilanteeseen.
”Onko sinulla jotain tekemistä tämän…” Guartsu sanoi osoittaen lentokentällä olevaa joukkiota peukullaan. ”… vastaanottokomitean kanssa?”
Siihen hän ei saanut muuta vastausta Tawalta kuin hymyn. Juuriadmin puhui hiljaa.
”Ajat ovat vaikeita. Ensiksi Feterrojen yö, sitten pommitukset, sitten ne zyglakit ja se, mitä niille kävi… ja tämän kaiken jälkeen sekä Ämkoo että Saraji pettivät meidät todella näkyvästi. Eivätkö klaanilaiset sinusta kaipaa kaikkien näiden kauhujen jälkeen jotain pysyvää?”
He saapuivat admin-siiven ala-aulan luo. Guardian veti oven auki ja jäi hetkeksi katsomaan Tawaa silmään. Tawa ei astunut ovesta, vaan vastasi kysyvään katseeseen ja pysähtyi.
”Yritätkö sinä tehdä minusta jotain sotasankaria?” skakdi kysyi hämmentyneenä.
”Ei minun tarvitse”, Tawa vastasi hymyillen aidosti. ”Kansa tietää, että sinä olet tekemässä jotain. Älä teeskentele, että maineesi ei olisi kirinyt kauas. He tietävät, että sinä et lepää ennen kuin sota on ohi. Itseasiassa… Paaco jopa kertoi, että on ehdotettu Mt. Ämkoon uudelleennimeämistä sinun mukaasi.”
”Älä viitsi.”
He ohittivat suuret panssarilasiset ikkunat ja ovet, jotka johtivat eri kokoustiloihin. Suurin osa tiloista oli nykyään tyhjiä. Tawa pysäytti erään ikkunan kohdalla matkanteon ja osoitti pohjoista horisonttia. Jonnekin kauas piirtyi petoliskon hammasta muistuttava vuorenhuippu.
”Guartsuvuori”, Tawa naurahti väsyneesti hymyillen. Myös Guardianin ilme oli väsynyt, mutta ei hymyilevä.
”Nyt hei.”
”Guartsuvuori!” Puna helotti Tawan naamiolta. Toan ääni oli ratkiriemukas.
”Sinä et ilmeisesti aio päästää tuosta irti.”
Tawa pudisti päätään. ”Guartsuvuori!”
”Ha ha ha”, Guardian hekotti niin kuivasti kuin vain aavikkosaaren kasvatti osasi. ”Hyvä on. Pidetään tuolle kivinäppylälle nimiseremonia ensi pyhänä. Jos olemme vielä hengissä silloin.”
Kaksikko jäi tutkimaan horisonttia ikkunalasin läpi vielä hetkeksi. Oli vaikea olla ajattelematta Allianssin päättymätöntä marssia. Pohjoinen kävi ahtaammaksi ja ahtaammaksi päivä kerrallaan. Entinen Ämkoo- ja ilmeisesti nykyinen Guartsuvuori oli jo melkein torakoiden hallinnassa. Eivät ne silti vain pohjoisesta hyökkää, Guardian mietti. Yksi täyslaidallinen Rautasiiven kannelta linnoituksen ytimeen ja se on siinä. Jos selviydymme siihenkään asti.
Ajatuskulku vei vain synkkyyteen ja tappioon, ja Gee tiesi molempien adminien ajattelevan samoilla linjoilla. Hän tökkäsi yhä horisonttiin tuijottavaa Tawaa kevyesti olkapäähän ja nyökkäsi toalle, kun sai tämän kääntymään. Kaksikko jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa punamattoisia käytäviä pitkin.
”Missä Visu on?” sininen skakdi kysyi avatakseen keskustelua johonkin suuntaan.
Tawa kohautti olkapäitään. ”Viimeksi kun kuulin, hän yritti kammeta Manua ulos Sugan päästä.”
Guardian oli positiivisen pöllämystyneen näköinen. ”Tuo ei varmaan muutu yhtään ymmärrettävämmäksi, vaikka selittäisit.”
”Ei”, Tawa pudisti päätään hymyillen lempeästi.
”Niin arvelinkin. Entä moderaattorit? U on Matoron kanssa Metru Nuilla, eikö?”
Tawa nyökkäsi. ”Make on toipumaan päin. Samesta ja Bladiksesta ei ole kuulunut hetkeen. Olen ehkä vähän huolissani, mutta mitä asialle voi tehdä?”
”Ei kai tässä voi kuin odotella”, Guardian huokaisi. Sen jälkeen hän tajusi salamannopeasti jotain. Jotain hälyttävää.
”… onko Paaco yksin vastuussa kaikista moderaattorien Klaanin sisäisistä asioista?”
Tawa nyökkäsi syvään. Geen katse pysähtyi.
”Miksi linnoitus ei ole vielä ilmiliekeissä?”
Guardianin heitto sai Tawan naurahtamaan jälleen. ”Älä huoli. Kaikki on kunnossa. Usko tai älä, Paaco on vakavoitunut viime aikoina. Luotan häneen.”
”Jos sinä luotat, se riittää”, skakdi sanoi.
He saapuivat vanhaan komentokammioon, ja paksu ovi kalahti tiiviisti saranoilleen. Feterrojen yönä käyttökelvottomaan kuntoon pahoinpidelty ylläpidon pääkonttori oli ollut remontissa viimeisen kuukauden ajan. Se oli valmistumassa vasta nyt.
Käytännössä kaikki sisätilat oli jouduttu rakentamaan uudelleen. Pehmeän mäntypuinen lattia oli vaihtunut militaristisemman betoniseen kiveen, ja seinälautojen lämmin punainen tammi viileän siniseen metalliin. Guardianin katse siirtyi kulmasta kulmaan. Poissa olivat adminien seinille ripustamat taulut monenlaisine kehyksineen. Niiden tilalla oli rypäs uutuuttaan hehkuvia näyttöpäätteitä. Vanha pitkä kokouspöytä oli korvattu ankean bunkkerimaisella ja kiiltävän mustalla suorakulmiolla.
Skakdi huokaisi. Viimeinenkin teeskentely siitä, että rauha oli vielä mahdollisuus oli lähtenyt rakennuksesta vanhan komentokammion mukana.
Tawa ei voinut olla tutkimatta Guardianin reaktiota.
”Et taida pitää siitä?”
”En. Mutta eiköhän se aja asiansa.”
Guardian otti Vartija-kiväärin selästään, veti auki taisteluvyönsä ja laski molemmat tuolille kokouspöydän ääreen. Sitten hän istui toiselle tuolille. Tawa seurasi esimerkkiä.
Punaiset silmät tuijottivat kokoussalin ovea. ”Onko varma, että kukaan ei kuule?”
”On”, Tawa vastasi laskien violetin viittavaatteensa hellästi tuolinsa selkänojalle. ”Miten niin? Miksi halusit minut tänne?”
”Minä olen ajatellut”, Gee sanoi nieleskellen sanojaan. ”Ajattelin jo tämän operaation aikana, että minun pitää ehkä tehdä jotain aivan skarrararrin vaarallista ja tyhmää.”
Tawa käänsi päänsä vinoon ja näytti kummastuneelta. ”Jatka.”
”Minun pitää käydä Veljeskunnan saarella.”
Naisen kulmat kurtistuivat ärtyneiksi. Tawa ei jäänyt kyselemään varovaisesti, vaan pisti tiukasti lähes välittömästi. ”Oletko hullu? Se on menetetty! Sinne meneminen olisi itsemurha!”
Gee laski katseensa alas ja nosti kätensä ikään kuin pyytääkseen puheenvuoroa. ”Tiedän, tiedän. Torakat ovat miehittäneet kaikki rannat. Selviytymismahdollisuuteni eivät ole kovin isot meriteitse. Mutta… minusta tuntuu, että minun täytyy käydä puhumassa Valkoiselle turagalle.”
”Bakmeille?” Tawa kysyi viuhtoen käsillään vihaisena. ”Gee. Mitä takeita sinulla on, että edes löydät hänen piilopaikkansa?”
”Ei kai mitään.”
Tawan äänensävy kiihtyi. ”Ja mitä takeita on sille, että nazorakit eivät ole jo löytäneet häntä?”
”Ei kai mitään.”
Guardian ei kuulostanut erityisen varmalta suunnitelmastaan, ja sen näki myös katseesta, jolla hän myönsi olevansa vahvassa alakynnessä.
Tawa oli kysymässä vielä jotain. ”Ja miten sinä edes-”, hän aloitti, mutta näki vastauksen puutteen jo skakdin punaisesta silmästä ja keinopunaisesta kiikarisilmästä. Tawa huokaisi ja sulki suunsa hetkeksi.
”Minun on pakko puhua hänelle”, Guardian sanoi. ”Luulin ymmärtäväni Ämkoota. Olin kai väärässä… mutta turaga Bakmei koulutti hänet. Hän on ehkä ainoa elävä henkilö, joka tietää, millainen Ämkoo oli ennen kuin hänestä tuli Miekkapiru.”
”Etsitkö syytä sille, miksi hän teki mitä teki”, Tawa kysyi rauhallisempaan, ymmärtäväiseen sävyyn, ”vai haluatko vain ymmärtää häntä?”
”Minä en tiedä”, Guartsu vastasi. ”Ehkä molempia. Minä en ymmärrä pettureita, vaikka olen tuntenut… useammankin.”
Skakdin ääni säröili viimeisellä sanalla. Tawa katsoi poispäin Guardianin silmistä. ”Ymmärrän.”
Guardian näytti keräilevän ajatuksiaan hetken ennen kuin jatkoi.
”Bakmei tietää, miten hän taistelee. Jos aion kohdata hänet itse, minun täytyy oppia tuntemaan hänen jokainen tekniikkansa.”
”Onko sinun pakko mennä sinne itse?” Tawa kysyi. ”Siihen kuolemanloukkuun?”
”Valkoinen turaga ei suostu puhumaan aivan kenelle tahansa.”
”… miksi siis sinulle?”
”Eihän hänellä kovin montaa hyvää syytä ole. Minä olen hänen oppilaansa entinen taistelutoveri. Ja jos se ei kelpaa… no, minulla on jäljellä enää vain yksi silmä, jonka hän voi repiä irti.”
Tawa ei näyttänyt taikka kuulostanut ollenkaan vakuuttuneelta. ”Gee. Toivon, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
”En minä yleensä”, Guardian vastasi vilauttaen virnettä. ”Sano minua hulluksi, mutta… minusta tuntuu, että universumilla on minulle jotain suunnitelmia. Se on ainoa syy sille, miksi olen vielä hengissä.”
Tawan äänensävy oli kylmä ja täysin vivahteeton. ”Olet hullu.”
”Tuota sanot aika usein. Mutta… en tiedä. Kuvittelepa. Olin taas lähellä kuolemaa viime yönä. Nazorak oli ampua minua päähän, mutta viime hetkellä yksi veljeskuntalaisista hyppäsi eteen.”
Tawa hiljeni hetkeksi odottamaan sanoja tyhjyyden täytteeksi.
”Taas joku muu kuoli minun paikallani. Joku uhrautui minun puolestani. Vain näin mielipuolisessa maailmassa tällainen tappaja jatkaa porskuttamista, kun muut kuolevat ympärillä. Tajuatko nyt, miksi en pidä siitä, että minusta tehdään jotain sotasankaria?”
”Kyllä, mutta…” Tawa sanoi. ”Ehkä he tarvitsevat sen. Ehkä he tarvitsevat sankareita, koska muuta toivoa ei ole. Ehkä he tarvitsevat jonkun, johon tietävät voivansa luottaa.”
”Ehkä. Mutta en tiedä, voinko olla se henkilö.”
Sininen skakdi nojasi syvemmälle tuoliinsa ja näytti uppoutuvaan suunnitelmiinsa.
”Minun täytyy miettiä vielä, miten pääsen Veljeskunnan saarelle huomaamatta. Ehkä nyt ei ole aika sille.”
Tawa nousi myös tuoliltaan ja nosti violetin viittakankaan hartioilleen. ”Gee. Sinä olet parempi mies kuin uskot olevasi. Yritä välillä ymmärtää se.”
Sininen skakdi kääntyi Tawaa kohti. ”Kiitos.”
Adminit nyökkäsivät toisilleen hyvästiksi ja Tawa kääntyi oven suuntaan astellakseen pois. Juuri kun keltainen Toa oli komentokammion ovella, Guardian kuitenkin avasi suunsa.
”Tawa.”
Nainen pysähtyi ja vilkaisi Guardiania. ”Niin.”
”Vielä yksi juttu”, sininen skakdi köhi ja viittoi Tawaa luoksensa. Juuriadmin käveli hitaasti Tuomaria kohti. Seuraavan kysymyksensä Gee kysyi kuiskaten. Skakdin ilme oli nyt suorastaan hyökkäävä.
”Mikä on minun nimeni?”
Tawa näytti yllättyneeltä. Hän kuitenkin kumartui varoen Guardianin pään viereen ja kuiskasi jotain pieneen ääneen. Skakdin silmät nauliutuivat paikoilleen.
Adminit jakoivat jälleen pitkän vaivaannuttavan hiljaisen katsekontaktin.
”Pääsinkö läpi?” toa kysyi. Guardian räpytteli silmäänsä ja haki ajatuksiaan.
”Kyllä.”
”Sinä… et ole tainnut kuulla tuota nimeä itse hetkeen?” Tawa kysyi.
Guardian pudisti päätään. ”En. Se… oli outoa.” Muistikuvat vyöryivät vanhan zakazilaisen päähän. Ne olivat muistikuvia ajasta, jolloin joku oli vielä kutsunut häntä tuolla nimellä. Nyt ne tuntuivat kuin huonosti muistetuilta unikuvilta, jotka sekoittuivat toisiinsa irrallisina pätkinä. Kokonaisuudet olivat hämärtyneet ja yksityiskohdat pistivät päänsä esiin varjoista.
”Älä yritä pakoilla niitä muistoja”, Tawa sanoi hiljaa. ”Ne eivät lakkaa olemasta.”
”Joskus toivon, että lakkaisivat”, Gee sanoi turhautuneena. ”Oli olemassa skakdi, joka vastasi tuohon nimeen. Sitten se skakdi kuoli, ja samana päivänä syntyi skakdi, joka vastasi minun nimeeni. Minä olen kaksi eri miestä, Tawa. Minulla on molempien muistot, vaikka välillä en tiedä, olenko kumpikaan.”
Tawa nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän tiesi, miltä se tuntui. Liiankin kirjaimellisesti.
”Mutta jatkat taistelua.”
Sotilaan kasvoilla oli raukea, mutta tyytyväinen ilme.
”Voinko muutakaan?”
Komentokammion keskustelu hiljeni niihin sanoihin ja jätti adminit niihin mietteisiin. ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vielä. ”Sinulla oli pitkä yö.”
Bio-Klaanin telakan varastohallin numero seitsemän edessä vartova veljeskunnan matoranien joukko sai vihdoin odottamansa. Le-matoranien tuima tusina tarkkaili äänettömänä skakdia, joka käveli heitä kohti. Kuten matoranien naamioita, jämeräleukaisen skakdisoturin ihon sinisyyttä oli häivytetty noenmustilla kasvoväreillä. Lähestyessään metsäninjojen joukkoa Guardian kiristi taisteluvyönsä remmejä ja sulki taskuja, joiden sisältä paljastui lippaita, teräaseita, ammuslaatikoita, tainnutuskranaatteja. Klaanin admin pysähtyi kymmenen metrin päähän veljeskuntalaisjoukosta. Enki ja Guartsu katsoivat toisiaan silmiin hetken.
Enki kumartui yhdelle polvelle ja laski leukansa rintaan, mutta piti katseensa yhä Guardianin silmissä. ”Admin.”
Guardian veti kätensä lippaan. ”Lepo.” Matoran nousi äänettömästi takaisin seisomaan.
”Minulle on kerrottu”, Guardian lausui niin kovaa, että koko joukko varmasti kuuli, ”että te olette Ämkoon veljeskunnan parhaat miehet. Onko se totta?”
Adminin kysymys ei saanut vastausta eikä edes nyökkäystä. Le-matoranit jatkoivat synkeän äänetöntä tuijotustaan suoraan eteenpäin.
”Hyvä,” Guardian hymähti. ”Ette menneet ansaan. Muotoilen toisin. Ketä Veljeskuntanne palvelee?”
Sillä sekunnilla kolmentoista le-matoranin joukko polvistui adminin edessä. ”Sinistä Ussalia”, lausui metsänväki yhtäaikaisesti ennen kuin nousi taas.
”Hienoa”, Guardian sanoi ja antoi lyhyet aplodit. ”Tiedätte, että mies, jota ennen suojelitte ei enää ansaitse suojeluanne. Älkää huoliko. Petturi tuodaan oikeuden eteen.”
Skakdi otti Vartija-kiväärin selästään. Aseen metalliosien ympärille oli kääritty mustia kankaita, lehtiä ja oksia. Piipun alla oli lehtien rykelmä, jonka sisälle oli piilotettu pistin.
”Tänään ei vain ole se päivä. Tuhonkyyn pesään ei kannata pistää kättään. Ensiksi kyy pitää houkutella ulos, eikö vain?”
Veitsenterävä kolmentoista salamurhaajan hiljaisuus. Guardian hymyili.
”Minusta tuntuu, että tulen pitämään teidän kanssanne työskentelemisestä. Valjastakaa linnut.”
Enki vihelsi ja linnut tulivat. Kaksi sulavaa gukkoa syöksyi ohjuksen lailla veljeskuntalaisia kohti kunnes pysäyttivät laskeutumisensa kaikilla neljällä kolibrimaisesti värisevällä siivellään. Kolme uljasta Borungan kasuaaria laskeutui verkkaisesti lentoliskomaisilla siivillään.
Viimeisenä saapui yönmusta merimetso, joka avasi nokkansa ja päästi äänen, joka sirpaloisi jäätä. Koollaan se sai kaikki viisi muuta veljeskunnan lintua näyttämään pieniltä.
Linnut katselivat ratsastajiaan tummilla silmillään hiljaa ja kyseenalaistamatta.
Kenraali 001:llä oli kiire.
Nazorak-valtakunnan ylin johtaja asteli koristeellisten salien läpi Pesäasiainministeri 008 seuranaan. Saleissa oli autiota. Neljän hyönteisjalan askeleet kaikuivat kauas punapuisella lattialla.
Nämä rubiininpunaisten verhojen ja nazoralaisella realismilla maalattujen taulujen koristamat avoimet juhlatilat olivat aivan pesärakenteiden alaosassa. Salit olivat harvoin käytössä sotatilan aikaan – juhlimiselle ei ollut aikaa eikä tarvetta. Pyhäpäivät ovat rauhaa varten, sanoi eräs vanha nazorakien sananlasku. Sikäli kun torakkasoturit enää kauaa tuntisivat sanaa ”rauha”. Totuusministeriö pyrki karsimaan koko sanan pois väestön puheesta seuraavan kymmenen tuhannen vuoden aikana. Aika, jolloin Nazorak-imperiumi ei ollut sodassa oli aikaa, jolloin Nazorak-imperiumi oli hävinnyt sodan.
Häviäminen ei mahtunut Kenraali 001:n maailmankuvaan.
”Juhlatilat kaipaavat uudistusta”, 001 tuhahti.
”Ymmärrän, herra kenraali”, 008 sanoi kirkkaan asiallisella sävyllä. Pesäasiainministeri kantoi neljässä kourassaan paperipinoja ja kansioita. ”Mitä teillä oli mielessä?”
”Niiden täytyy lähteä. Äiti muni taas uuden pesueen. Väestö kasvaa. Tilaa ei ole.”
”Ymmärrän täysin. Puhun asiasta Arkkitehti 093:n kanssa.” Pesäasiainministeri ei voinut olla kiinnittämättä huomiota johtajansa sanavalintaan. Äiti?
Tunnepitoiset sanavalinnat sopivat 001:n hyönteismäisten leukojen väliin vielä huonommin kuin väriltään majesteettisen tuliset verhot juhlasalin takaseinälle. Kukaan ei ollut ilmeisesti kyseenalaistanut maanalaisen, ikkunattoman huoneen verhoja rakennusvaiheessa. Ei ollut myöskään Pesäasiainministerin tehtävä kyseenalaistaa kenraalinsa sanoja.
Punainen viitta ja tumma takki liuhuen kaksikko saapui avarasta tilasta ahtaampaan. Seinät olivat täynnä koristekehyksisiä tauluja, jotka esittivät nazorak-armeijan suurimpia sotasaavutuksia. Propagandaa propagandan jälkeen. 001 vilkaisi seiniä tuhahtaen. Hän ei nauttinut Totuusministeriön tuotoksista.
Totuuden esittäminen kauniissa ja iskevässä muodossa oli kansaa varten. Esikunta ei kaivannut taas yhtä muistutusta Ministeri 005:n yli-innokkaasta sotahistorian hekumoinnista.
”Mihin saliin hänet on sijoitettu?” Kenraali 001 pisti väliin.
”Kuudenteen, herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Uskomme, että tilanne on hallinnassa.”
”Ja entä jos se ei ole?”
”Herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Kohde ’Ämkoo’ on lukittu paikoilleen pudonneen Toa-tähden ytimestä taotuilla kahleilla. Paikalla on ryhmä erikoisjääkäreitä. Jos ’Miekkapiru’ edes liikahtaa tavalla, jota ette halua, voin vannoa hänen elinajanodotteensa putoavan kolmeen sekuntiin.”
”Tämä toa tappoi Yliluutnantti 955:n”, Kenraali 001 sanoi tylysti. 008 vietti tovin nieleskellen sanojaan ja sylkeään ennen kuin muotoili ajatuksensa sanoiksi.
”Voin vannoa, että mihinkään… sellaiseen ei ole tällä kertaa mahdollisuuttakaan. Toa on heikompi kuin jääsaarella.”
008:n katse valui Kenraalin vyöllä lepäävään upseerinmiekkaan. ”Lisäksi… olettehan kohdanneet uranne aikana vahvempiakin vastustajia.”
Kenraali 001 hymähti, mutta ei hymyillyt. Hän ei ollut täysin vakuuttunut tilanteesta.
”Olenko, 008?” hän kysyi. ”Olenko todella?”
Pesäasiainministeri ei kokenut parhaaksi alkaa nuoleskelemaan johtajansa taistelutaitoja kehuilla.
Kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun kaksi torakkaa avasi suuret mustat tammiovet ja astui aikaisempia pienempään ja huomattavasti riisutumpaan saliin. Kolme tusinaa koko imperiumin parhaimpiin taisteluvarusteisiin sonnustautunutta sotilasta osoitti huoneen keskellä olevaa pikimustien metalliketjujen kasaa. Sotilaat eivät värähtäneetkään edes tervehtiäkseen imperiumin numero ykköstä.
Joukon johtaja, karski ja arpinen torakkayliluutnantti oli ainoa, joka tervehti. Nazorakin jalat napsahtivat tiukan sotilaalliseen asentoon ja katsekontakti ei pettänyt, vaikka värähtikin hieman.
”Herra Kenraali 001”, torakkaupseeri rykäisi. ”185. erikoisjääkärikomppanian 6. joukkue, johtajana yliluutnantti 989. Koodinimi ’Miekkapiru’ valmiina kuulusteluihinne.”
001 nyökkäsi sanaakaan sanomatta, ja yliluutnantti palasi asemiinsa. Torakkaerikoissotilaat seisoivat ringissä kukin noin seitsemän metrin päässä huoneen keskipisteestä. Kiväärien tähtäimet olivat lukittuneet vihreään hahmoon.
Ämkoo oli kiinni jokaisesta kolmesta raajastaan suurissa yönmustissa pilareissa samanlaisella yönmustalla ketjulla. Toan vihreä pää lojui leuka edellä tämän rintaa vasten. Kasvonpiirteitä oli vaikea erottaa, mutta Miekkapirusta ei voinut erehtyä. Hänen niskassaan oli yhä musta nahkainen upseerintakki, jota hän käytti kuin viittaa. Hetkeäkään epäröimättä 001 asteli sotilaiden ringin sisäpuolelle. 008 avasi suutaan epäröiden.
”Herra Kenraali, en usko, että teidän kannattaa mennä noin-”
”Vaiti.”
Yksi sana riitti muuttamaan huoneellisen torakoita synkäksi massaksi hiljaisuutta. Tummanvihreät silmät arvioivat tummanvihreää Kanohia, joka tuijotti lattiaa.
”Toa Ämkoo”, Kenraali 001 sanoi. Nazorak lausui matoran-kieltä vahvalla aksentilla, mutta taitavasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ämkoo ei liikahtanutkaan.
”Sinua puhuteltiin, saasta!” yksi torakoista ringissä karjaisi zankrzoraksi ja heilautti kivääriään uhkaavasti. Tästä hyvästä hän sai vain Kenraali 001:n kylmän viiltävän katseen. Sotilas suorastaan vetäytyi kuoreensa puhtaan häpeän voimasta.
”Katso minua kun puhun sinulle”, nazorak tuhahti tiukasti ja otti yhden päättäväisen askeleen lähemmäs ketjuja ja niistä roikkuvaa toaa.
Ämkoo nosti päänsä verkkaisesti ylemmäs. Punaisten silmien vänkyrä katse tuijotti nyt suoraan 001:n silmiin. Niiden alla olevassa suussa oli hienovarainen, mutta sitäkin häiritsevämpi virne.
”Väitit haluavasi vaihtaa puolta tässä sodassa. Minun pitäisi tappaa sinut siihen pisteeseen.”
Miekkapiru ei reagoinut. Oli kuin toa olisi ollut puolustusasennossa, odottaen vain vastustajansa seuraavaa iskua.
”Mutta tämän kerran saat mahdollisuuden. Annan sinulle mahdollisuuden vakuuttaa minut.”
Kiinnostus virtasi Miekkapirun vihreään Miruun.
”Annan sinulle mahdollisuuden, koska menetimme juuri makutamme”, Kenraali 001 sanoi tuimasti. Hän veti upseerinmiekan vyöltään hitaasti. Sinertävä terä kiilsi kattolamppujen Ämkoohon kohdistetussa valossa. Metalli ei ollut virheetöntä ja lommotonta. Sillä oli taisteltu ja tapettu.
Väärä sana ja terä löytäisi tiensä Ämkoon sydämeen. Miekkapirun virne leveni entisestään.
”Kysyn sinulta nyt, Miekkapaholainen. Tuleeko sinusta meidän toamme… vai meidän makutamme?” Petollinen kysymys, 008 ajatteli. Ja samalla paras mahdollinen.
Kenraali 001 ja Toa Ämkoo arvioivat toisiaan. Tilanne ei ollut täysin tasapuolinen. Mikä tahansa huono siirto Klaanin entiseltä adminilta voisi riittää erikoisjoukoille syyksi avata tuli. Kaikkein mieluiten Kenraali kuitenkin tappaisi Miekkapirun tähän pisteeseen henkilökohtaisesti.
Miekkapiru hymyili. Hän oli huomannut, että 001 pysytteli mieluummin hänen oikean kätensä puolella. Tarinat varjokädestä olivat ilmeisesti matkanneet komentoketjun päähän asti.
Kysymys oli ansa. Ämkoo ei voinut nähdä suoraan, minkä vastauksen torakkaimperiumin ylin johtaja halusi.
Joskus oli vain otettava loikka.
Ilmatila
Yötaivas saaren yllä huokui syksyistä syvää siniviolettia. Talven kylmän sinistä taivasta värjäsi vielä jäänne kesän aurinkojen kullankeltaisesta kajosta. Kuusi valtavaa tummanpuhuvaa lintua kolasi auramuodostelmalla syysyön sinisyyttä. Siivet eivät värähtäneetkään, kun linnut antoivat tuulen kuljettaa itseään kohti määränpäätä.
Kunkin linnun niskassa törröttäviä sulkia vasten oli painautunut kaksi matorania. Paitsi matkaa johtavan, auran keskellä lentävän suuren merimetson, sillä sen selässä könöttivät äänettöminä Guardian, Enki ja toinen, nimeään käyttämätön veljeskunnan ninja.
Hiljaisuus oli odottava. Sanallinen kommunikaatio oli jätetty pois jo kilometrejä sitten lentoonlähtöpisteessä. Tuuli kantoi sanoja kauas, ja torakat kyllä kuulisivat.
Linnun sulkapeite ei tuonut lämpöä Guardianille, jonka kasvoja ja harjaa taivaankannen tuulet raapivat. Musta huivi peitti skakdin suun ja puolet tämän kasvoista. Guardianin ainoa oikea silmä näytti siltä, kuin skakdi olisi nukkunut, mutta mekaaninen vasen silmä valvoi ja teki töitä. Vihreällä valolla kiiltävän konesilmän katse skannaili maastoja.
Yökatse. Pois.
Vihreä himmeni lähes huomaamatta pois ja punainen otti valtaa. Punainen teki kuitenkin tietä oranssille, kun Guardian ajatteli seuraavan komentonsa. Lämpö. Päälle.
Keltaiset, punaiset ja oranssit lämpöjäljet erottuivat yön kylmän sinisessä maailmassa. Renkaiden urat ja raskaiden kävelijätankkien jalanjäljet kulkivat järjestelmällisissä marssirivistöissä. Välillä torakat olivat jalkautuneet ajoneuvoistaan tutkiakseen maastoa jalan. Joku hölmö tiedustelija oli ilmeisesti ollut kaatua metsässä ja ottanut tukea läheisestä honkamännystä.
Tämän Guartsu tiesi siitä, että havumetsän reunalla seisovan honkamännyn kyljessä oli ilmiselvä lämpöjälki nazorakin kämmenpohjasta. Oli päiviä, jolloin skakdi ei täysin vihannut kylmää anidiumin kosketusta entisen silmänsä kohdalla.
Sininen vasen nyrkki nousi pystyasentoon valtavan merimetson tummien sulkien joukosta. Linnuilla ratsastavien matoranien katseet siirtyivät yksi kerrallaan nyrkkiin. Nyrkki aukesi, ja G osoitti jokaisella sormellaan suoraan alas. Merkki oli annettu.
Muodostelman vasemman puolen taaimmaisesta linnusta putosi kuusikkoon jotain. Kaksikin jotain. Ne tarrasivat kiinni satavuotisen kuusen huipusta ja valuivat runkoa pitkin jonnekin metsän synkkyyteen. Lintu irtosi lentomuodostelmastaan.
Parinkymmenen metrin päässä seuraavan linnun ratsastajat heittäytyivät metsikköön. Sitten seuraavan. Lopulta jäljellä oli vain joukkoa johtanut valtava merimetso.
Havut varisivat, kun kaksi matorania laskeutui sulavasti oksille. Aarniokuusen huippu taipui, kun Guardian seurasi perässä.
Jahti oli käynnissä.
Metsä
”Loukku 1, kaikki kunnossa. Ansa 2?”
Näkyvyys varjoihin sonnustautuneiden puunrunkojen hallitsemassa metsämaisemassa oli olematon. Nazorak-vartijoilla oli kuitenkin tarkat silmät ja sitäkin tarkemmat kuuloelimet. Havumetsän hiljaisuudessa kuului vain hienoinen tuulenvire, yölintujen viserrystä ja vartijajoukon suojaaman leirin etäiset äänet. Jos Hoto-tulikärpänen laskeutuisi ruohonkorrelle kilometrin päässä, se kuuluisi.
Radioliikenteen hiljainen särinä täytti liikkumattomina vartiopisteissään tarkkailevien nazorak-sotilaiden kypärät. ”Ansa 2, kaikki kunnossa.”
”Loukku 1, sain. Rysä 3?”
Kanavan hiljaisuus toi mieleen vaahtoavan kosken ja vesimassojen vyöryn. ”Loukku 1 kutsuu Rysä 3:a.”
Ei sanaakaan. ”Ansa 2 täällä, tarkistan Rysä 3:n vartiopaikan.”
”Loukku 1, sain.”
Nazorak-vartija lähti etenemään sivuttain pusikossa pitäen kiväärinsä yhä vartiointisuuntaansa. Rysä 3:n vartiopaikka oli mäen länsipuolella ja Ansa 2:n itäpuolella. Vartiopaikkojen välillä ei olllut suoraa näköyhteyttä. ”Ansa 2 kutsuu Loukku 1:tä.” ”Loukku 1 kuulee.”
”Rysä 3:n vartiopaikka tyhjä, tutkin tarkemmin.”
”Pirun 7850, taas varmaan nukahtanut pystyyn. Anna sille kunnon potku sinne, mistä panssarointi on heikoin.”
”Jatkan etenemistä.”
Radioliikenteessä kuului oksien katkeamista ja havujen kahinaa haarniskointia vasten. ”Ansa 2, Rysä 3 tyhjä.”
”Kokonaan tyhjä? Se hyödytön vätys on jättänyt tulematta kokonaan?”
”Ansa 2, pyydän Loukku 1:n vartiomiestä pysymään protokollan mukaisessa radioviestinnässä.”
Loukku 1:n vartiomies alkoi menettää malttiaan. ”Minä pidän huolta, että se elukka saa tästä hyvästä esitutkintaa! Luuletko, että minulla on turvallinen olo, kun selustan vartiomies jättää tulematta?”
”Ansa 2, tutkin vartiopisteen.”
Rapeat askeleet kivikkoa, kantoja ja syksyn lehtiä pitkin kuuluivat radioon asti. ”Ansa 2 täällä. Vartiopoterossa on… jotain…”
”Loukku 1 kuulee. Mitä?”
”Ansa 2… kummallista, näyttää aivan köydeltä… odota, katson, mihin se vie…”
Ansa 2:n viestiliikenne katkesi siihen. Ensimmäisen poteron vartiomiehen kuulo kävi kohta äärimmillään, kun radioliikenteen täytti kolinan, naksahduksien ja korvia särkevän särinän sekoitus. Lopulta kohina katosi kokonaan ja linjalle jäi vain täysi hiljaisuus. ”Loukku 1, kuuleeko Ansa 2? Mitä tapahtui? Loukku 1, Ansa 2?”
Yön sinisyyttä valaisi joukkueen verran nazorak-silmiä vihreäsävyisin ahdistunein silmin. Kiväärien piiput osoittivat aarniometsän syvyyteen. Paniikinomaisesti heiluvat taskulamput avasivat pimeyttä etsien jotain poikkeavaa. Mitään ei ollut. Oksien varjot piirtyivät rungoille, runkojen varjot piirtyivät metsäaukioille. Ainoa liikehdintä valon ja varjon kohtaamispisteessä oli neulasten aavemainen havina.
”Mitä luojan nimeen täällä edes-”
Nazorak-upseeri ei ehtinyt tajuta, että jumaluuksiin viittaavat sanavalinnat olivat ankarasti kiellettyjä totuusministeriön viimeisimpien linjauksien mukaan. Sanoja ei voinut enää ottaa takaisin, eikä hänen suunsa enää uusia päästäisikään.
Tuhonkyyn myrkyillä valeltu heittoveitsi hänen kurkunpäässään piti siitä huolta. Nazorak lakkasi liikkumasta kolmen sekunnin jälkeen. Kuolemiseen kestäisi ehkä vielä tunteja. Upseerin lähimmät alaiset katselivat kauhuissaan johtajansa aggressiivista kakomista. Lopulta tämä lyyhistyi ruohomättäitä vasten.
Hiljaisuus oli täynnä pakokauhua. Joukkueen varajohtaja ei epäröinyt vaan otti komennon lähes välittömästi.
”VALONHEITTIMET! VALAISKAA METSÄ!”
Muiden suojatessa pieni partio nazorakeja teki työtä käskettyä ja raahasi valtavat valonheittimet metsikön reunalle.
Kukaan nazorak-leirin vartiomiehistä ei ollut varma, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oli tapahtunut. Kaikki oli alkanut radioyhteyden katkeamisesta eteläsektorin vartiomiehiin. Yksikään heitä etsivistä partioista ei ollut palannut. Lopulta komentoteltan viestiaseman voimajohto ja akut olivat löytyneet rikkinäisinä.
Torakkajoukkue oli yksin Kaya-Wahin metsän ytimessä ilman ainuttakaan toimivaa viestiyhteyttä Pesään.
Ja metsässä oli jotain.
Valonheittimet räjähtivät sokaisevasti käyntiiin. Kirkkaan valkoiset valokiilat eivät jättäneet senttiäkään puuta, maata, sammalta risua tai männynkäpyä paljastamatta. Havumetsän tummat sävyt muuttuivat sokaisevan valkoisten sävyjen tanssiksi. Metsässä ei ollut hahmon hahmoa. Ainoa liike tuli pienestä varislinnusta, joka lähti pelästynein siivenrävähdyksin lentoon. Muutama torakkasoturi oli jo vetäistä liipaisimesta puhtaan säikähdyksen voimasta.
”Kädet ylös!” juuri joukkueenjohtajaksi ylennetty torakkakersantti karjaisi. Se oli yksi harvoja lauseita, jonka hän osasi matoraniksi. ”Kädet ylös tai ammumme!”
Havupuut vastasivat. Tuuli raapi neulasia kylmyyden kuivaamia runkoja vasten.
”Herra kersantti”, kersanttia lähinnä oleva hintelä tiedustelija kuiskasi. ”Olivatko ne… voisivatko ne olla…”
”Kakista ulos, sotamies”, kersantti ärisi. Aseen tähtäys vapisi hänen hengityksensä mukana, mutta hän ei halunnut näyttää sitä.
”Niitä. N-n-nälkäläisiä! Ne-ne-ne paistavat meidät ja syövät meidät elävältä ja tekevät k-k-kuoristamme k-kypäriä ja…”
Vapiseva sotamies sai vastaukseksi vain läimäyksen takaraivoonsa kersantilta. ”Ryhdistäydy! Meillä on kiväärit, niillä on vain pari veistä!”
Torakka ei ehtinyt huomata ironiaa, kun kylmä teräs lennähti ja jäi väristen seisomaan tämän takaraivoon. Tuhonkyyn myrkky syöksähti virtaamaan kersantin suoniin, ja jo silloin oli liian myöhäistä. Nazorakin vihreät silmät lasittuivat ja kuivuivat paikoilleen, ja kuori halkeili kuivuudesta. Kuvottava musta vaahto virtasi nazorakin kidasta ennen kuin tämä kaatui mättäälle jokainen lihas jännittyneenä.
Joukkueen nazorakit katselivat jo toisen johtajahahmonsa makaavan hytkyvänä ja vaahtoavana nurmikolla. Leuat loksahtivat auki. Nazorakit painuivat puunrunkoja vasten ja tutkivat silmät villeinä pyörien ympäristöä. Nyt veitsi oli tullut pohjoispuolelta. Mikään suunta ei ollut turvattu.
Puolet kirkkaista valkoisista valokanuunoista ammuttiin leirin pohjoispuolelle. Komentoteltan liepeet liehuivat tuulessa valon ja varjon rajamailla. Pohjoisessakaan ei ollut ainuttakaan elävää olentoa.
Nazorakit alkoivat kuiskailemaan toisilleen vainoharhaisina. Supina täytti pimeyden.
”T-t-tuota… ku-kuka on varavarajohtaja?” aivan kersantin vasemmalla puolella seisova sotamies kysyi. Hän ei saanut katsettaan irti kankeasta, tyhjästä kuoresta, joka oli joskus ollut hänen esimiehensä.
”Minä”, joukkueen toinen kersantti kuiskasi nostaen kätensä pystyyn. Hän oli jo ottamassa päättäväisesti joukkoa komentoonsa ja ohjaamassa näitä suoja-asemiin ennen kuin tajusi ensimmäisen ja viimeisen virheensä.
Hänen ei olisi pitänyt nostaa kättään pystyyn.
Seuraava ammus tuli etelästä, mutta se ei ollut hiljainen tai näkymätön. Punaisena hehkuva tulikuuma plasma-ammus räjähti ulvoen terästä repivää ääntä. Se syöksähti pystyyn kuolleiden männynrunkojen välistä suoraan kohti joukkueen uutta johtajaa ja valaisi lentomatkallaan kahden sekunnin ajan ympäristönsä.
Plasma-ammus räjähti kersantin keskivartaloa vasten ja heitti tulikuumana hehkuvan nazorak-ruhon metsän ytimeen. Kersantti rääkäisi pitkästi ja vuolaasti, eikä lopettanut huutamista laskeuduttuaankaan.
”AAAAAAAAMPUKAAAAA!”
Sotilaat eivät epäröineet, joskin sillä oli vähemmän tekemistä kersantin suoran käskyn kuin paniikkireaktion kanssa. Parikymmentä nazorak-kivääriä avasi sarjatulen metsikön ytimeen. Oksat sirpaloituivat zamorien kosketuksesta, puut rei’ittyivät, pensaat riekaloituivat. Multa pölähteli ilmoille. Näkyvyys heikkeni entisestään. Torakat vaihtoivat lippaita.
Pimeydestä tuli vain seitsemän ammusta, mutta ne olivat aivan tarpeeksi. Yksi kerrallaan valonheittimien lamput sirpaloituivat ja muuttivat valkoiset valopilarit massaksi mustuutta.
Nazorakit eivät hellittäneet liipaisimiaan. Suuliekit valaisivat metsikön reunaa sekuntien ajan. Zamorin ja lyijyn rätinä kaikui havupuiden runkoja pitkin ja täytti koko metsän. Jos kersantti huuteli vielä mättäältään jotain, yksikään sotamiehistä ei sitä kuullut.
Suuliekkien tasainen sarjarätinä jätti rakoja, joissa metsä oli täysin pimeä. Metsän reuna valaistui vain pariksi sekunniksi kerrallaan.
Lopulta lippaat alkoivat loppua ja osa torakoista alkoi käpälöimään reisitaskustaan uusia.
Silloin pimeys muodosti vain viideksi sekunniksi käytäviä, joita pitkin hyvin pienet jalat kykenisivät kävelemään. Pikkuruisten jalkojen askellus kävi varjosta varjoon, kun kiväärien pauhu söi joka ikisen äänen.
Torakkasotilas rääkäisi hyytävästi huomatessaan pienen veitsen porautuvan akillesjänteeseensä. Nazorak menetti tasapainonsa ja löi päänsä kivikkoon. Tämän taisteluparina toimiva alikersantti tunsi kylmän metallin ensiksi vasemman olkapäänsä kohdalla, josta se siirtyi niskan kautta oikealle olkapäälle. Ja sen jälkeen alikersantti lakkasikin tuntemasta yhtään mitään.
Vielä täysin tietoinen pää putosi otsa edellä juurikkoon ja näki hetken ajan oman vartalonsa seisovan lamaantuneena.
Ja sen olkapäillä seisoi tummanvihreä, Akaku-kasvoinen matoran, joka heilautti terävällä ranneliikkeella pikkuruisen katanansa terältä ryöpyn vihreää verta ennen kuin loikkasi takaisin pimeyteen.
”Ne tulevat kaikkialta!” hajanaisia laukauksia metsän reunaan viskova torakkasotamies kiljui. Hän oli viimeisellä lippaallaan ”Kaikkialta!”
Zamor-revolverin kajahdus. Pieni kuula lävisti panikoivan sotilaan olkapään, ja tämän kivääri lipesi otteesta ja kalahti kivistä mätästä vasten.
Eräs vanhempi sotamies kaivoi käsikranaatin vyöltään ja oli viskaamassa sitä jo metsän uumeniin. Musta metalli välähti kuunvalossa, ja hänen heittokätensä irtosi käsivarresta ennen kuin kranaatti kämmenestä. Torakka ulvoi ja meni maahan kätensä mukana. Sokka kilahti männynjuurta vasten.
Sokaiseva välähdys täytti leirin keskiön ja kolme torakkaa rääkäisi viimeisen kerran.
”Kuolkaa, Destralin hirviöt!” kuului karjunta erään nazorakin suusta. Tämä sotilas ei ollut lakannut taistelemasta. Sekunnin ajan hänellä oli tähtäimessään suuri sininen hahmo metsän uumenissa. Sotamies ei väittänyt tietävänsä paljoa komentoketjuista, mutta hän osasi tunnistaa operaation johtajan, kun näki sellaisen. Hänellä oli vain yksi luoti. Se olisi käytettävä kunnialla.
Liipaisimen kylmä metalli kalahti lämpimää kädensijaa vasten ja ase lauloi viimeisen laulunsa, kunnes aseen pesä kumisi tyhjyyttään.
Zamor osui ja tappoi. Mutta ei kohdettaan. Kookkaan sinisen hahmon edelle syöksähti pienempi, tummanvihreä matoranin hahmo. Sekuntia aiemmin niin sulavaliikkeinen metsäninja muuttui välittömästi osumasta löysäksi marionetiksi, joka lässähti katajaa vasten eikä enää liikkunut.
Pieni voittajan hymy muodostui nazorak-sotilaan kasvoille. Se lähti sieltä siinä samassa, kun sininen hahmo avasi tulen.
Nazorakin eleetön ruumis lensi laajassa kaaressa taaksepäin ja törmäsi pimeää valonheitintä vasten sirpaloiden jo rikkinäistä lamppulasia. Valonheitin kaatui rytinällä maahan.
Taistelu oli ohi. Melkein koko joukkueellinen nazorakeja makasi maassa joko uikuttaen tai liikkumattomina. Kadonneet vartijat ja varomattomat jääkärit roikkuivat puista köysillä tai yrittivät epätoivoisesti hivuttaa jalkojansa irti metsäsoturien kymmenistä tappavista ansoista. Pieni partio torakkasotureita oli menettänyt itsehillintänsä ja paennut käytettyään kaikki neljä lipastaan.
Vielä tietoinen nazorak-alikersantin pää makasi otsa mätästä vasten ja vilkuili ympärillensä. ”M-m-minä tapan teidät kaikki! Esille, pelkurit!”
Alikersantti ei ollut tiedostanut vielä täysin, että hänellä ei ollut enää vartaloa. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Hän oli kuitenkin äärimmäisen yllättynyt, kun pelkurit tulivat esille.
Torakan vihreät silmät pullistuivat ja kulmahampaat ja pihdit kiristyivät natisten toisiaan vasten, kun hän näki yhden neljästä tunnetusta kasvosta, joita hänet oli opetettu vihaamaan jo vuosia. Oli pimeää, ja skakdin piirteitä ei tunnistanut täysin, mutta sen vasemman silmän kohdalta törrötti hopeinen kiikari. Joukkio tummanvihreitä matoraneja pudottautui puista ja nousi pensaista. Jos ne eivät olisi liikahtaneetkaan, torakka ei olisi havainnut ainuttakaan.
Irtopää nielaisi, minkä se havaitsi todella kiusalliseksi siinä vaiheessa, kun kaula loppui kesken.
”Onko menetyksiä?” yksi metsäninjoista kysyi. Se oli matorania, sen alikersantti tunnisti. Viestintäaliupseerien oli käytävä matoranin peruskurssi sotavankien kuulustelua varten.
”Yksi”, Guardian vastasi hiljaa. Siinä samassa alikersantti näki, että käsivarsillaan skakdi kantoi liikkumatonta matoranin ruumista. ”Hän heittäytyi luodin tielle.”
Veljeskuntalaiset laskivat päänsä rintaansa vasten. Yksi heistä painoi kämmenensä sydänvaloaan vasten ja lausui viisi sanaa maailman pienimmällä äänellä.
”Mata Nui antaa ja ottaa.”
Skakdi laski veljeskuntalaisen ruumiin mättäälle. Pimeydessä ilmeet kasvoilla jäivät näkemättä.
”Mikä oli hänen nimensä?” Guardian kysyi varovaisesti.
”Erys”, vastasi Akaku-kasvoinen matoran, joka oli irroittanut alikersantin pään.
”Erys”, Guardian toisti maistellen sanaa. ”Hänen nimensä oli Erys”, skakdi kuiskasi, ilmeisesti itselleen.
Sininen skakdi laskeutui ruumiin viereen ja sulki pienet vielä himmeästi sinisinä hohtavat silmät.
”Mitä sinuun taas tulee”, Guardian sanoi voimakkaammin, ja nazorakin irtopää hätkähti. ”Meillä on vähän juteltavaa.”
”Minä…” nazorakin pää köhi. Hän puhui matorania hyvin vahvasti korostaen. ”Minä puren sinulta toisenkin silmän, törkyveri! Minä-”
Pää päästi vinkaisun, kun se nostettiin ilmaan tuntosarvistaan. Pian ex-nazorak roikkui aivan Guardianin pään korkeudella ja pääsi katsomaan suoraan kasvoihin, jotka olivat virnuilleet Totuusministeriön julisteista todella helposti vihattavina.
”Nappuloistasi päätellen olet jonkin sortin viestiupseeri”, Guardian sanoi kysyvästi.
Nazorak pakoili skakdin katsetta. Hän ei voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi.
”Aliupseeri, skakdin saasta…” hän mutisi kuulostaen paljon uhmakkaammalta kuin ilmeestään päätellen oli.
”Selvä, selvä”, Guardian sanoi virnuillen. ”Minä olen Guardian. Se ei ole oikea nimeni. Oikeaa et kuule. Hauska tutustua. Kuka sinä olet?”
”Alikersantti 6723”, torakan pää pihisi. ”Theeta-komppanian 5. panssarijoukkueen viestintäaliupseeri… palveluksessanne, limainen lisko.”
”Lisko?” Guardian tuhahti huvittuneena. ”Alikersantti hyvä, minulla on melkein kirjaimellisesti pääsi vadilla, enkä silti kutsuisi sinua torakaksi.”
”Veresi on liian epäpuhdasta edes valutettavaksi Nazorak-imperiumin maaperällä!” alikersantti rääkäisi. Hän muisti kuulleensa jotain samantapaista jossain Ministeri 005:n puheessa. Totuusministeriö osasi sanoa sanottavansa vaikuttavasti.
”Pidän verestäni siellä missä se on”, Guardian heitti. ”Oli miten oli, alikersantti hyvä. Saatamme tarvita apuasi keskusviestijärjestelmän korjaamisessa.”
”Ei ikinä!” alikersantti rääkäisi. ”Tehkää pahimpanne! Minulta ette saa mitään!”
”Tjaa-a”, Guartsu sanoi heilutellen alikersanttia hieman tämän tuntosarvista. ”En ihan näe, miten voit kävellä tilanteesta ulos.”
Alikersantin kielitaito ja kärsivällisyys alkoivat saavuttaa rajaa. ”Oliko tuo… oliko tuo vitsi? Pilkkaatko minua, saastainen hirviö!”
”En, mutta näen tässä kaksi vaihtoehtoa. Voimme jättää sinut tänne leiriin ja antaa jollekin nälkäiselle tuhkakarhulle helpon iltapalan. Kokeile ihmeessä puhua tiesi ulos siitä tilanteesta.”
Alikersantti vinkaisi.
”… taiiii sitten voimme käynnistää tuon viestintäjärjestelmän ja antaa sinulle mahdollisuuden kutsua tänne partion omiasi. Heti kun olen lähettänyt oman viestini, tietty.”
”Mu-mu-mutta…” torakka sanoi ääni vapisten. Irtopää päästi paniikissaan satunnaisia zankrzorankielisiä lauseita, joista klaanilaisjoukko ei saanut selvää. Lopulta puhuva pää sai kasattua ajatuksen sanoiksi. ”Mutta e-eivätkö ne joka tapauksessa tapa minut, jos saavat tietää, että epäonnistuin ja autoin teitä?”
Guardian kohautti olkapäitään. Nazorak ei kuulostanut olevan ollenkaan tietoinen oman kansansa menettelytavoista. Harva nazorak oli. Koko yhteiskunta vaikutti olevan salaisuuksia salaisuuksien päällä.
”En voi luvata mitään, mutta. Voin vannoa, että päällystöänne kiinnostaa kohta todella paljon, mitä täällä tapahtui. Ja sinä olet todennäköisesti luotettavin lähde siihen.”
Alikersantti vilkuili hermostuneena ympäriinsä. Oliivinvihreät silmät hyppivät veljeskuntalaisesta toiseen. Ystävänsä menettäneistä eliittininjoista ei löytynyt sympatiaa nazorakille, jonka ruokailujärjestelyt olivat muuttuneet juuri astetta vaikeammiksi. Pihtihampaat puristuivat tiukasti yhteen.
”HYVÄ ON!” pää ärähti ääni hermostuneesti hinkuen. Se jupisi hengityksensä välissä todella hiljaa jotain nazorakinkielistä ja töykeää. ”Keskusviestiaseman korjaaminen on… oikeastaan aika suoraviivaista. Älkää satuttako!”
”Näytä tietä”, Guardian sanoi hymyillen ja käveli kirjaimellisesti pää kainalossa komentotelttaa kohti.
Nazorak-pesä
Salin tummat ovet paukahtivat juhlavasti auki ja suuremman tilan akustiikka kohtasi käytävän vaiennetun ahtauden, kun Kenraali käveli Pesäasiainministeri vanavedessään ulos. Nazoralainen upseerimiekka napsahti huotraansa. Sinertävä terä ei ollut tahriutunut Miekkapirun violettiin vereen.
”Näytätte vakuuttuneelta, Kenraali”, 008 sanoi kohottaen kulmiaan ja korjaten alas valahtanutta monokkeliaan.
”Olenkin”, 001 myönsi.
”Luuletteko, että voitte luottaa häneen?” Pesäasiainministeri kokeili kepillä jäätä. Kenraali 001 hymähti.
”Älä koskaan luota kehenkään, joka on pettänyt jo kerran, 008. Jos hän olisi yksi omistamme, hän olisi jo kuollut.”
”Eikö se ole teistä liian iso riski, herra Kenraali?” Pesäasiainministeri aprikoi ääneen. ”En usko, että hän ajaa muuta kuin omia etujaan…”
”Kiitos mielipiteestäsi”, Kenraali sanoi tundran viimaisella sävyllä. ”Aikomukseni ei ole päästää Toaa silmistäni hetkeksikään. Jos hän tekee mitään raportoimatta ensin henkilökohtaisesti minulle, hänet teloitetaan. Saitko?”
008 nyökkäsi, avasi kantamansa muistilehtiön ja raapusti siihen jotain sulkakynällä.
”Tämä on kiehtovaa, 008”, Kenraali sanoi puristaen kouransa nyrkkiin. ”Vihollisen linjat murenevat jo ennen kuin edes iskemme. Toivon vain, että se ei tapahtuisi liian aikaisin…”
001 pysähtyi käytävän reunalle ja lepuutti silmiään eräässä maalauksista.
”Kaipaan taistelukosketusta.”
”Niin moni muukin, herra Kenraali”, 008 sanoi. ”Tutkimusten mukaan yli 70% väestöstä ei malta odottaa pääsevänsä suuriin taistelukosketuksiin.”
”Koko saaren valtaaminen on aikaavievää”, Kenraali sanoi kulmat kurtistuneena. ”Mutta emme voi muuta. He tuntevat etelän paremmin kuin me. He ovat asuneet siellä jo vuosikymmeniä.”
”Linnoitus ei kaadu helpolla, herra Kenraali.”
”Ei. Sitä toivonkin. Olemme ottaneet vastaan liikaa tappioita tällä saarella, 008.” 001 ei käyttänyt näin rehellistä äänensävyä puheissaan kansalle eikä etenkään Esikunnan pääkokouksissa. ”Kansakunta tarvitsee tämän taistelun, ei legendoja menneisyyden voitoista. Tarvitsemme tulta, lyijyä ja verta. Vihollisten verta.”
008 nyökkäsi pitkään. Siinä samassa hän huomasi, että mustan nahkatakin taskussa värisi jokin.
”Pahoitteluni, herra Kenraali”, tummanruskea nazorak sanoi ja otti arkaaisen kommunikaattorin vapaaseen käteensä. Muhkeasta metallilaatikosta sojotti pitkä kokoontaittuva antenni ja rujo mikrofoni. Ministeri nosti kommunikaattorin päänsä vierelle.
”008, pesäasiainministeriö”, hän vastasi virallisen jäykästi ja tarkkaan artikuloiden. Radioliikenne oli huonolaatuista, joten puheen täytyi olla selkeää. ”Herra Ministeri, Majuri 404 informaatioteknologian virastosta”, viestin vastasi. ”Theeta-komppanian kadonnut panssarijoukkue otti vihdoin yhteyttä.”
”Majuri, tiedätte kyllä keneen otitte yhteyttä”, 008 sanoi happamana. ”Teillä ei ollut mitään syytä kertoa tästä komentoketjun yläpäähän asti. Teillä on omat esimiehenne, ja pidän huolen, että he saavat tietää tästä.”
Kommunikaattorin toisen pään nazorak kuulosti hermostuneelta. ”Herra… herra Ministeri, toisessa päässä oleva henkilö vakuutti asiansa olevan erittäin kiireellinen. Halusi meidän yhdistävän suoraan esikuntaan. Hänellä on kuulemma… kiireellistä asiaa itse Kenraalille!”
”Kenraali 001:llä ei ole aikaa kuunnella jokaisen sotilaan raporttia”, 008 sanoi pitäen yllä pakotetun asiallista sävyään. Hän yritti piilotella kyllästyneisyyttään. ”Pahoittelut.”
”008”, Kenraali puuttui. ”Anna kommunikaattori.”
Nahkatakkinen ministeri yllättyi, vaan ei epäröinyt ja ojensi vaivalloisen näköisen radiopuhelimen suoraan johtajansa kouraan. 001 siirsi kommunikaattorin päänsä vierelle.
”Yhdistä suoraan”, hän sanoi puhelimeen.
Linjan täytti rätinä ja linjojen vaihtamista yleensä seuraava hidastempoinen piippaus. Lopulta himmeä kilahdus kertoi, että linja oltiin vaihdettu.
”Kenraali 001, pääesikunta”, nazorak sanoi kommunikaattoriin.
Toiselta puolelta ei kuulunut nimitunnisteita, vaan naurahdus. ”Kenraali”, sanoi ääni matoraniksi. Se ei kuitenkaan ollut matoranin ääni, vaan skakdin. ”Siitä on aikaa.”
008 hätkähti huomatessaan 001:n ilmeen. Nazorakin hyönteismäisille kasvoille ilmestyi patoutunutta vihaa, polttavaa raivoa. Kenraali paljasti hirviömäiset pihtileukansa. Hänen silmäkulmansa kurtistuivat. Nazorakin ääni pysyi kuitenkin laskelmoidun rauhallisena.
”Eversti Guardian”, nazorak vastasi. ”Olenkin halunnut keskustella.” ”Minä oikeastaan en”, Guardian vastasi tylysti. ”Anna Ämkoolle.”
”Ei onnistu.” ”Mitä te tarjositte hänelle, 001? Millä ah-niin-kunniallinen Toa-koodi taipui?”
”Uskoakseni näette tilanteen ironian, eversti hyvä”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Toa, vieläpä miekan tietä seuraava Toa-ritari taipui imperiumimme nyrkin alla… mutta skakdi, petturien ja varkaiden kasvatti on kunniallisin mies tällä puolella sakaroita.”
Guardian ei kuulostanut huvittuneelta. ”Mata Nuin tähden… lopeta välillä vain puhuminen. Se ei sovi sinulle.”
”Missä olette, Eversti? Mistä tämä puhelu tulee?” ”Kaya-Wahin etelärinteiltä”, Guardian sanoi itsevarmasti. Kenraali 001 vilkaisi 008:aa silmin kiireellisen näköisenä, mutta ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, skakdi jatkoi. ”Tiedän, tiedän. Pommittakaa vaikka koko metsä. Kun ehditte toimia, olemme jo kaukana.”
001 joutui myöntämään, milloin ei ollut etuasemassa. ”Arvatenkin. Mutta Eversti, meidän on kohdattava pian. En ole kohtuuton. Olen valmis tekemään myönnytyksiä tulevan asemanne suhteen. Tämän ei tarvitse olla joukkomurha.” ”Salli minun esittää vilpitön epäilykseni”, Guardian huokaisi. ”Ei sillä. Olen samaa mieltä. Meidän täytyy kohdata. Ihanteellisesti ensimmäisenä nyrkkini kohtaa otsasi.”
Kenraali 001:n olemus pysyi muuten tyynenä, mutta hänen kämmenensä puristui tiukasti kommunikaattorin ympärille kuin kuristusotteeseen.
”Kohdatkaamme taistelukentällä, Eversti.” ”Enemmän kuin varmasti, 001.”, Guardian sanoi. ”Ai niin, vielä yksi juttu. Tässä leirissä on vielä joitakin selviytyjiä. Teitä varmaan kiinnostaa kuulla heidän kantansa tapahtumiin. Lisäksi… täällä on viesti, jonka haluan sinun välittävän.”
”Miekkapaholaiselle, arvatenkin”, Kenraali sanoi. ”Ämkoolle, kyllä. Soveltuu se sinuunkin.”
Puhelu katkesi niihin sanoihin. 001 tuijotti intensiivisesti 008:aa silmiin. ”Lähetä puhdistusryhmä.”
008 ei epäröinyt.
Tunteja myöhemmin Kenraalille ja Pesäasiainministerille esiteltiin kaikki, mitä Kaya-Wahin leiristä oltiin saatu pelastettua. Kalusto oli hajotettu korjauskelvottomaksi asti ja suurin osa sotilaista oli mennyttä, mutta parista selviytyjästä saatiin sanoja irti. Irtopäinen alikersantti kertoi hermostuneesti henkilökohtaisesti Kenraalille hyvin yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten skakdi-admin oli ollut yllättäen täysi haka nazorak-viestijärjestelmien kanssa ja jättänyt viestintäaliupseerin henkiin pelkästä armosta. Kaikki eivät nielleet tarinaa.
Toinen selviytyjä oli pahoja palovammoja kokenut kersantti, joka vapisi pienimmästäkin kolahduksesta tai paukahduksesta. Tämä nazorak-aliupseeri kertoi heränneensä vasta tunteja hyökkääjien lähdön jälkeen valtavaan kipuun takareidessään.
Kersantti näytti varovaisesti uikuttaen jalkaansa. Nazorakin ruskeaan kuoreen oli kaiverrettu veitsellä matoran-kirjaimia. Haavat näyttivät tuoreilta ja äärimmäisen kosketukselle herkiltä.
Lukiessaan viestin kokonaan Kenraali 001:n kasvoille piirtyi puhdasta, hallitsematonta raivoa ja inhoa.
VAHTIKOIRA ON IRTI
PERSUKSENNE OVAT UHATTUINA
”Kertokaa Miekkapirulle”, 001 sanoi kihisten raivosta. 008 yritti olla reagoimatta juuri lukemaansa.
”Kertokaa mitä?”
”Kertokaa, että Guardian haastaa hänet.”
