Matka oli alkanut lupaavasti. Nousurampin päässä oli ollut vastassa laivan särmikäs kapteeni, kypsään ikään ehtinyt skakdi, jossa jämeryys ja kärsivällisyys yhtyivät. Useampi kuin yksi seurueen jäsenistä oli huokaissut kaihoisasti; valitettavasti kapteenin piti todennäköisesti ohjata laivaa, eikä tätä voinut tavoittaa pubin, loungen, klubin tai karaokebaarin puolelta.
Miehekkään kapteenin lisäksi vastaanotossa oli ollut ryhmä leveästi hymyileviä vartijoita, joilla oli jykevät leukaperät ja valpas katse. Päällään näillä oli mustat kultanappiset haarniskat, jotka toistivat ihonmyötäisesti kansakodin yltäkylläisyyden pyöristämiä vatsoja. Kunkin hatussa oli laivanmuotoinen kiiltävä kokardi ja huotrassa messinkikahvainen sapeli. Ryhmä tiesi olevansa turvassa; osa jopa vähän toivoi kohtaamista jää- tai merirosvojen kanssa. Olisipahan kerrottavaa kotipuolessa!
Lähdön jännitys oli nyt takanapäin ja matkatavarat turvassa avainkortillisissa hyteissä. Buffetin avautumiseen olisi vielä hetki, joten lomaväki oli hajaantunut ympäri laivaa. Maj istui pääaulan sohvalla, hyräili hajamielisesti kaiuttimista soivan tyhjänpäiväisen nimeämispäivänsävelmän tahtiin ja ihaili laivan kullattujen suojakaiteiden ja koristekerubien loistetta. Keskellä aulaa pieni suihkulähde pulputteli iloisesti muistuttaen ulkona hallitsevasta vesielementistä.
Bors vaappui paikalle ja istahti Majn viereen. He katselivat yhdessä Borsin infopisteeltä löytämää risteilyohjelmaa. Puolen tunnin päästä alkaisi bingo pubissa. Hierontoja olisi tarjolla koko ajan, joskin allasosasto vaati pienen lisämaksun, paitsi jos oli risteilyklubin jäsen vähintään hopealuokassa. Bingon kanssa samaan aikaan oli Walle Waikirun Manaattiklubin puuhatuokio. Bors ja Maj ihmettelivät, mikä sen kohderyhmä edes oli. He olivat nähneet mursuasuun pukeutuneen skakdin harhailemassa käytävillä pariin otteeseen; toisella kerralla tämä oli ollut syventyneenä keskusteluun juoma-automaatin kanssa.
Bors ja Maj eivät ihmetelleet, miksi mursuteemainen maskotti piti Manaattiklubia, mutta tämä johtui vain siitä, ettei heillä ollut tarpeeksi mielikuvitusta.
He päättivät käydä ensin läpi tax-free-myymälän hajuvesiosaston ja siirtyä sitten loungeen seuraamaan trubaduuriesitystä. Matkaopas oli muistuttanut kaikkia kokoontumisesta aulan kellon alle kaksikymmentä minuuttia ennen buffetin avautumista. Selkeällä äänenpainolla ilmaistu aikataulu lisäsi turvallisuuden tunnetta.
Kapteeni Nordenskad oli kuninkaan mies henkeen ja vereen. Meriupseerina hän oli palvellut Skakdinavian Kuninkaallisessa Laivastossa melkein sen perustamisesta asti, sisällissodan jälkeisistä vuosista, ja johtanut monia matkoja läpi kesyttämättömien luoteisten merien. Kuri, kuri oli tärkeää: se erotti todellisen kuninkaallisen aluksen nektannilaisista tai warrekilaisista roistoista. Kohtalo oli kuitenkin puuttunut peliin, ja vakavan loukkaantumisensa jälkeen oli kontra-amiraali Nordenskadin sotilasura päättynyt, ja siviiliura risteilijän kapteenina alkanut.
”Että mitä turskaletta? Se vene on tekemässä mitä?”
”No tule itse katsomaan, kapu! Paapuurin puolella!” hänelle vastattiin puhetorvesta. Nordenskad murahti, sulki kirjan, veti kapteenin hatun päähänsä ja asteli ulos kajuutastaan. Hän oli kuvitellut pääsevänsä rauhoittumaan illaksi, ja luotti perämies Meywerin taitoihin kakkosmiehenä. Mutta ei sitten, sjutton!
Kapteeni harppoi ulos niin että takki liehui, ja saapui sotilaallisen nopeasti yläkannen paapuurin puoleiselle laidalle. Tuuli oli niin kova, että hänen oli puristettava kaidetta tiukasti. Syyspuhurit olivat tyypillisiä Tren Kromin niemimaan meriseuduilla, siellä missä Steltinmeren lämpimämmät vedet pusertuivat Välisaaria kohti, mutta merisää oli silti poikkeuksellisen kehno. Toki alus oli suuri ja vakaa, eikä sitä pieni viima haitannut, eikä haitannut kapteeniakaan.
Juuri kun hän yritti tarkentaa katsettaan merelle, kuului väkivaltainen räksähdys – kuin puun repeytymisen ääni. Alati kohoavat aallot heittivät ensimmäiset veneen kappaleet laivan sivulle: ensimmäiset todisteet onnettomuudesta. Nordenskad nojasi laidan yli niin paljon kuin uskalsi nähdäkseen paremmin. Turskale, siellä tosiaan kellui jäänteet puisesta pienveneestä, joka oli yksinkertaisesti osunut Ganska Romantiskia kylkeen. Se oli ollut niin kevyt, että vanttera risteilijä oli hädin tuskin tuntenut osumaa. Mitä helkuttia?
Hän ei nähnyt aaltojen seassa yhtään ketään, mutta laittoi silti pelastusharavoinnin prioriteetiksi. Onneksi aluksella tuppasi olla syväläinen sellaiseen. Gerhal saisi käydä meren puolella, ja muut voivat tähystää selviytyneitä. Matkustajat olivat tuskin huomanneet koko asiaa, mutta Nordenskadin olisi silti hyvä selittää tilanne. Hän piteli kiinni litimärästä hatustaan ja marssi komentosillan suuntaan.
Eläkeläiskaksikko katsoi käytävällä luistelevaa otusta, joka pysähtyi hetkeksi lyödäkseen nyrkillään pyöreän laivaikkunan sirpaleiksi. Sitten se tarttui kultanappiseen vartijaan lasinsirpaleiden koristamalla käpälällään ja tunki skakdin väkivaltaisesti ulos vähän liian pienestä ikkunasta. Kuului vaimeneva huuto ja loiskahdus.
”Nythän minä muistan, mikä se on”, sanoi Maj. ”Piraija. Niitä on Meksi-Korossa. Näin siitä dokumentin.”
”Piraija? Oletko varma? Eivätkö ne ole vaarallisia?” pohti Bors. Toisaalta, niin. Olihan otus juuri tehnyt henkirikoksen poikkeuksellisen julmalla tavalla.
”Ei, ei ollenkaan! Niitä pitää vaan lyödä kepillä, niin niistä tulee karamelleja. Tuo äskeinen on tietenkin pelkkä ohjelmanumero, hauskasti toteutettu sketsi. Hieman rämäpäinen mielestäni, mutta tiedäthän, millainen maku nuorisolaisilla on nykyään.”
Nordenskad puri hammasta ja juoksi kohti komentosiltaa. Kaikki laivan ulkovalot olivat sammuneet. Ympärillä levisi pimeä, hyinen meri. Kuului metallinen kolahdus, ja käytävän loisteputket alkoivat sammua yksi kerrallaan. Kapteeni oli kompastua kokolattiamaton peittämiin portaisiin. Hän pysähtyi vetämään henkeä ja kaivoi vyöltään esiin tehokkaan taskulampun. Mitä se… otus oikein aikoi? Laivakaappaukset eivät olleet mitenkään harvinaisia, ja Nordenskadkin oli todistanut niitä aikoinaan. Tätä terroristia ei näyttänyt kiinnostavan matkustajien omaisuus eikä edes se, että laiva pysyi pinnalla. Nordenskad oli henkisesti valmistautunut pistämään zamorin hyökkääjän kallon sisään, mutta silminnäkijähavaintojen perusteella siitä ei olisi mitään hyötyä.
Hän saapui komentosillan ovelle. Se ei ollut edes lukossa. Helvete, mietti kapteeni ja avasi oven niin jämerästi kuin siinä tilassa pystyi.
Komentosillalla oli aavemaisen hiljaista ja pimeää. Ainoa valo tuli horisontin laskevista auringoista ja joistain kojelaudan napeista. Moni niistä oli punaisia ja vilkkui hätäisesti. Ohjaustuolit oli kaadettu, ja keskellä lattiaa oli iso verilammikko. Siinä oli kappale, jonka Nordenskad tunnisti varaperämies Kobben jalaksi. Se oli leikattu jollain teräaseella polven alapuolelta. Muita osia varaperämiehestä ei näkynyt.
Kojelaudan keskeltä aivan ikkunan likeltä oli revitty irti laivan kommunikaattorilaitteisto, jonka osia näkyi lattialla. Laivan nopeutta säätävät vivut oli työnnety täydelle nopeudelle. Jarruvipu oli irrotettu ja isketty sisään miehistön kahviautomaatin annostelijaan. Kommunikaattorin paikalla olevaan syvään kuoppaan – sana ”pesä” tuli vaistonvaraisesti Kapteenin mieleen – oli asettunut hahmo, joka tuijotti tulijaa rävähtämättömin punaisin silmin.
”moi best kaptenni”
Nordenskad hengitti raskaasti. Hän valaisi kojelaudan asukkia taskulampullaan. Otus räpytti silmiään. Kapteenin oli jostain syystä vaikea tarkentaa katsettaan. Ikään kuin hyökkääjä olisi värähdellyt ja sumentunut jatkuvasti.
”Sinä olet tappanut neljä miehistön jäsentä”, sanoi Nordenskad. ”Ja pistänyt laivan menemään täyttä vauhtia tuuliajolla. Miksi?”
”parempi reiti”, vastasi otus. ”jännempi.”
”Tällainen reitti vie vain yhteen suuntaan, ja se on alaspäin! Nämä ovat vaarallisia vesiä. Tiedätkö, mitä tuolla liikkuu?”
”tylsä kapteenni! pitää päästä bio-klanniin hops hops. ei jarru tuskia!”
Nordenskad otti varovaisen askeleen kohti kojelautaa. Ainakaan kaappari ei koettanut aktiivisesti nirhata häntä jaloissaan olevilla terillä, jotka kiilsivät hätävalojen hehkussa. Se oli… askel eteenpäin, mietti vanha merimies väistäessään irtojalkaa. Hän pysytteli poissa otuksen oletetulta kantamalta, eikä uskaltanut vielä koskea ohjaimistoon. Nyt piti edetä varovasti. Bio-Klaaniin… se ehkä selittäisi jotain hahmon olemuksesta, mutta aiemmin Tawa oli jättänyt risteilyalukset rauhaan. Ja eikö siellä ollut joku sotakin?
”hieno hatu”, sanoi otus ja hymyili Nordenskadille. Tämä kosketti hermostuneena kapteeninhattunsa lippaa. ”Krhm, kiitos”, tämä vastasi automaattisen kohteliaasti. Heillä alkoi olla jo jonkinlainen yhteisymmärrys. Tavallaan.
”hatu tänne”, jatkoi otus ja ojensi huopaista käpälää. Nordenskad kavahti; hattu oli osa auktoriteettiä. Sen luovuttaminen terroristille oli… no, luovuttamista. Mutta toisaalta: miehistö ja matkustajat ennen kaikkea. Olemalla mieliksi hatun kaltaisissa pikkuasioissa hän saisi lisäaikaa estää laivan välitöntä uppoamista ja tehdä hätäkutsu Kuninkaalliselle Laivastolle. Tai kenelle tahansa.
”hatu tähän käpä lään tai lähtee pää”, murisi kaappari. Nordenskad otti pikaisesti hatun päästään ja ojensi sitä otuksen pesää kohti. Vanhana sotilaana hän käytti vaistonvaraisesti eleen hyväkseen ja hivuttautui kojelaudan likelle.
Otus nappasi hatun. Se teki venyttelevän eleen ja paljasti jalkaansa kiinnitetyn terän. Siinä oli verta, eikä se edes näyttänyt kovin terävältä. Kaksin käsin otus hakkasi hattua luistimeensa ja teki siihen kaksi hapsuista reikää. Nordenskad nielaisi. Hän oli pitänyt siitä hatusta. Kaappari otti ylpeän ilmeen ja laski pukineen päähänsä niin, että kaksi irrallisen näköistä korvaa törröttivät rei’istä. Sitten se tarttui itseään kämmenistään kuin ja heilutteli niitä.
”moi best kaptenni. moi best kaptenni. hauska tavatata. miten voit te? kii toshyvin.”
Nordenskad oli käyttänyt performanssin hyväkseen ja siirtynyt ikkunalle. Hän kirosi mielessään. He olivat kaukana reitiltä, ilman huomiovaloja. Merelle oli lähes mahdoton nähdä. Oli aallokkoa ja… voi ei…
Skakdi loikkasi ruorille ja käänsi hammasta purren. ”Siellä on jäävuoria! Ei tämä pääse mistä vaa-”
”paha enti nen kaptenni! eisaa poiketa kaptennin reitiltä!” Kerälle käpertynyt otus ponnahti pystyyn ja loikkasi ilman halki. Se laskeutui ruorille, luistimen terä leikkasi kädensijan irti ja oli lähellä irrottaa Nordenskadilta sormia. Huopainen nyrkki tärähti skakdin rintaan ja lennätti tämän toista metriä ilman halki suoraan lattian verilammikkoon. Kaapparikapteeni vilkaisi kompassia ja käänsi ruoria takaisin.
”Murhanhimoinen hullu! Jos haluat sinne Klaaniin, niin sinun pitää ohjata!” karjui Nordenskad lattialta.
”voit olla varsaperämies heh läppä oli”, kuului vastaus. ”tai sitten pistetään kölin al-”
Kuului valtava tömähdys ja tärähdys. Aluksen nopeus putosi monta solmua. Äkillinen vauhdin pudotus heitti kaiken eteenpäin. Lattialla makavaa Nordenskad liukui hitusen eteenpäin, mutta ruorin päällä keikkunut vihollinen jatkoi matkaansa suoraan sirpaleiksi hajoavan ikkunalasin läpi ja katosi näkyvistä.
Nordenskad kampesi itsensä ylös. Törmäys! Mutta ainakin komentosilta oli taas hänen, hattua tai ei. Kommunikaattori oli poissa pelissä, mutta kaikkia valoja hirviö ei ollut hajottanut. Skakdi naputteli niistä päälle ne, mitkä pystyi. Hän veti sumutorven kahvasta, hidasti vauhtia ja tarttui ruoriin. Jäävuoria oli oikealla ja vasemmalla.
Matka oli alkanut lupaavasti. Jäävuori oli sinistä teräsjäätä ja niin kovaa tekoa, että sillä pystyisi seilaamaan jo Suuren Lumi-Maan eteläpuoleisilla karikkoisilla merillä ilman, että se juuri menettäisi massaa aurinkojen paahteessa. Meren Äiti oli antanut Sinisalakoiden heimolle kunnolliset myrskysäät, joilla kelpasi siirtyä talveksi eteläisemmille kalastusmaille. Liian kauas länteen ei sopinut kulkea, sillä siellä alkaisivat Merenalaisten kalastusmaat.
Sinisalakoiden jäävuorta oli valmisteltu pohjoisessa koko kesä. Siihen on huolellisesti kaiverrettu mukavat pienet kodit itse kullekin perhekunnalle, suuri sali tietäjälle ja toinen päällikölle. Juuri silloin suurin osa heimosta oli kerääntynyt Tietäjän saliin kuulemaan tämän kertomusta Aikojen Alusta ja siitä, miten Routajaisten kansa oli ajettu kylmille reunamaille Naamiokansan taikuuksilla. Mutta eivät Routajaiset sitä kostonhimoisena muistelleet, vaan pikemminkin selityksenä heidän elämäntavalleen. Sillä eikö ollut parempi kellua vapaana, maailman merillä, kuin kahlita itsensä vuoreen joka olisi aina vain samassa paikassa?
Tarinaa kertoessaan tietäjä Zylgber teki kolmella käsiparillaan mitä ihmeellisimpiä, hypnoottisia tanssiliikkeitä. Yleisö, joka oli kaaressa hänen ympärillään, toisti alimpien käsien liikkeet mutta ei ylempiä. Ne olivat eri kieltä. Syvällä vuoren sisällä meren tyrskyt hädin tuskin kuuluivat –
Jää valitti tuskissaan: RÄSKRIEEEEEEEEEE. Häly alkoi välittömästi. Jää ei ollut terve.
Ensimmäisenä nousi päällikkö Fropwhet ja käski veri-soturinsa mukaansa. Suurella nopeudella he kapusivat jäisiä tunneleita pintaa kohti, matkaten seinillä kuin pörröiset hämähäkit, joiden jokaisen raajan päässä oli jäähakku. Tai ei mitään ”kuin”, koska se oli hyvin kirjaimellisesti, miten he tunneleita kapusivat.
Päällikkö pisti päänsä ulos aukosta, joka oli vain muutaman sylen aaltoja korkeammalla. Mutta nyt aukosta näkyi vain mustaksi maalattua terästä. Sen täytyi olla naamiokansan tekosia. Frostelusit kiipesivät ylemmäksi, kunnes löysivät aukon, josta näkivät koko tilanteen.
Fropwhetin kaikki neljä leukaa napsahtivat auki, kun hän ymmärsi, mitä katsoi. Mutta hän oli ollut kurssin kanssa niin huolellinen! Ne olivat vesiä, missä naamiokansa ei purjehtinut siihen vuoden aikaan. Naamiokansa pelkäsi Meren Äitiä, joten syksyllä heidän reittinsä kulki Suuren Lumi-Maan eteläisiä rannikoita, ei Karikko-Meren keskeltä.
No, kun huono-onniset naamiolaiset olivat nyt osuneet hänen jäävuoreensa, niin se tarkoitti vain yhtä asiaa: Meren Äiti oli ajanut ne saaliiksi Sinisalakan heimolle. Kukapa päällikkö Fropwhet oli sitä kiistämään?
Mutta pian Fropwhet tajusi, ettei se ollut naamiokansan rautavuori, joka oli vajoamassa Äidin syleilyyn… vaan Sinisalakoiden oma jäävuori. Kuinka se oli mahdollista? Hän tähysti parhaansa mukaan naamiokansan laivaa, ja lopulta ymmärsi: se on kirottujen Lumi-Örkkien laiva – niiden, jotka tekivät Jään-Murtajia ja monasti jopa vahvistivat aluksiensa keulat. Mutta ei sen olisi pitänyt kokonaista jäävuorta voittaa! Olivatko he liikkeellä liian aikaisin? Oliko suuri tietäjän sali vaarantanut jäävuoren rakenteellisen integriteetin? Olivatko he kaivaneet vuortaan liian ahneesti, ja nyt se kostautui? Jossakin syvällä täytyi olla vuoto.
Hän ohjeisti nopeasti sotureita. Jäävuori piti hylätä! Naiset ja lapset pelastusjäävuoriin ensimmäiseksi. Miehet yrittäisivät tukkia vuodon, ja jos se ei onnistuisi, he tulisivat perässä. Yksinkertaisen käskynjaon päätyttyä routajaisia lähti eri suuntiin, herättämään niitäkin matkustajia, jotka eivät olleet olleet tietäjän esityksessä.
Ja aivan kuin päivä ei olisi ollut Fropwhetilla tarpeeksi surkea, hänen päälleen putosi hyökkääjä. Se oli niljainen ja haiseva olento, joka rymysi alas jäävuoren pintaa surkeasti räpiköiden. Otus osui routajaispäällikköön, mutta ei työntänyt tätä alas jäätunneliin, sillä tämä sai monilla jääkoukuillaan kiinni reunoista. Olento oli suoraan hänen päällään ja näytti jotenkin yllättyneeltä siitä, että tämän pudotus oli pysähtynyt. Sen silmien kiilto oli sairas, eikä sillä ollut edes naamiota. Fropwhet ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kurjaa.
”tuli kani ranka, jää varskaan vei”, se lauleskeli käsittämättömillä sanoilla. Päällikkö oli jo iskemässä tätä hakuillaan, kun olento äkkiä ponnisti ylös. Se upotti luistimen syvälle Fropwhetin sääreen ja kylkeen ja loikkasi, ilmeisesti käyttäen frostelusta lähinnä alustana. Pinkki hirvitys ponnisti pitkässä kaaresta poispäin jäävuoren tähystysaukolta, ja Fropwhetin oma ote antoi periksi. Hän valui takaisin sisälle uppoavaan jäävuoreen, jonka evakuointi oli täyttä vauhtia käynnissä.
Tuuli tuiversi Nordenskadin silmille, kun tämä käänsi karskisti ruoria väistellen jäävuoria. Hatuttoman skakdin harja hulmusi tuulessa; tämä oli kuin nuoruudessa Nordens Lejonin kannella. Aikana ennen tuulilaseja ja ohjaustehostimia.
Mikä meripirulainen olikaan ollut, sen oma ohjauskyvyttömyys oli koitunut sen kuolemaksi. Maatkoon nyt meren pohjassa tuomionpäivään asti!
Kun kurssi oli hetken vakaa, kapteeni tarttui puhetorviin ja yritti selvittää miehistönsä tilannetta. Konehuoneesta vastattiin normaalisti – siellä oltiin oikeastaan autuaan tietämättömiä. Ihailtavaa omistautumista velvollisuudelle, Nordenskad pohti lähes liikuttuneena. Mutta valvomosta ei vastannut kukaan, eikä radiohuoneesta. Lopulta hän sai kiinni matruusi Åken, joka vastasi miehistön kanttiinista.
”Kapteeni!”
”Matruusi, puhu minulle. Mikä on tilanne?”
”Meitä on täällä tusina. Haimme aseet, mutta tunkeilija telkesi meidät. Emme ole saaneet yhteyttä muihin.”
Nordenskad murahti. ”Tunkeilija lensi yli laidan. Olen komentosillalla yksin. Onko Meywer kanssanne?”
”Emme ole nähneet häntä.”
Mitä hyvien miehien haaskausta, Nordenskad ajatteli katkerana. Kukaan heistä ei ansainnut loppua niin järjettömissä olosuhteissa. Merenkävijän ikuinen sota myrskyä vastaan oli arvoisa loppu, toisin kuin luistimella teloitetuksi tuleminen.
”Minä lähetän jonkun päästämään teidät pois. Tulkaa komentosillalle, kun mahdollista.”
”Jees söör.”
Pala palalta järki ja järjestys alkoi vallata alaa kaoottisen välikohtauksen jälkeen. Kapteeni kävi läpi komentosillan lukuisat mittauslaitteet ja katsasti vahingot. He olivat ajautuneet kauas kurssilta, Kiuramen kolmioon. Se oli avonainen merialue, joka jäi Tren Kromin niemimaan, Välisaarten ja Arj Durunin rannikoiden väliin. Läntisten merivirtojen törmätessä Steltinmeren vesiin syntyi epävakaat sääolosuhteet, jotka tekivät Kiuramenmerestä pahaenteisen. Järkevät merenkulkijat kulkivat mantereiden rannikoita myötäillen Välisaarille… mutta Ganska Romantisk oli ajautunut keskelle koko seutua. Ensi alkuun alus pitäisi navigoida jäävuorien läpi pohjoiseen, turvallisemmille vesille.
Mutta kapteenin ilo ei kestänyt pitkään. Mitä takakannen kamerassa vilahti? Voi ei.
Hän pyyhki tuulen heittämiä vesipisaroita kiteiseltä näytöltä. Rosoisessa kuvassa hortoili ilmiselvä hahmo: kirottu jäniini, kapteenin hattu päässä. Nordenskad kirosi synkästi mielessään, otti lokikirjan takkinsa taskuun ja päätti antaa kuulutuksen koko alukselle.
”Krhm. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”
Kovaääniset läpi risteilijän toistivat hänen karskin äänensä. Se rauhoittaisi matkustajia.
”Kaappari yritti ottaa aluksemme haltuunsa. Vaaratilanne ei ole ohi.”
Nordenskad toivoi, että asioiden suoraan sanominen olisi kaikkein selkeintä. Hän ei ollut mies, joka kaunistelisi totuutta, ei omille matkustajilleen.
”Olemme ajautuneet pois kurssilta, ja aluksella on kaninmuotoinen merirosvo. Pysykää rauhallisesti matkustajatiloissa. Miehistö varmistaa turvallisuutenne parhaansa mukaan. Minä lupaan teille että saan teidät ja tämän aluksen turvallisesti satamaan. Täällä puhuu kapteeni Nordenskad.”
Vaikka se olisi viimeinen tekoni, hän kiristi hampaitaan. Kaappari valvontakameroissa tuli yhä lähemmäksi. Nordenskad mietti hetken vastarinnan mahdollisuutta, mutta komentosillalla ei ollut tuliaseita. Kirotut siviilialukset. Hänen aikansa koittaisi vielä: piti organisoida miehistö ja iskeä voimalla. Niin hän livahti huoltokäytävästä aluksen uumeniin, ja vain minuutteja myöhemmin uusi kapteeni oli jälleen komentosillalla.
Desable oli seurannut kaappausoperaatiota yhtäläisen vaikuttuneena ja pettyneenä. Hänen aivonsa ja kumman kanin… muut ominaisuudet olivat tuoneet heidät jo toistamiseen Ganska Romantiskin hallintaan. Typerät huolimattomuusvirheet heittivät suunnitelmaan hidasteita, mutta siihen Desable oli jo tottunut. Hänen uuden rikoskumppaninsa kanssa toimiminen ei ollut eksaktia tiedettä. Se oli kuin täysin päinvastainen prosessi Joueran kanssa toimimiselle: yksityiskohdilla ei ollut mitään merkitystä, vaan suunnitelmat piti maalata suurella pensselillä. Mutta yhdessä asiassa vemmelsääri ja Jouera muistuttivat toisiaan: äärimmäisessä, sokeassa omistautumisessa päämäärälle, ja vain päämäärälle.
Eivätkä heidän päämääränsä lopulta edes eronneet niin paljoa, eiväthän?
Desable ei voinut vieläkään väittää täysin ymmärtävänsä isäntäolentona tarkoitusperiä, mutta ymmärsi tuomionpäivästä tarpeeksi epäilläkseen sen olevan lopulta lähellä sitä, minkä hän ja Jouera olivat haaveilleet eräänä päivänä koittavan. Jos aarteet olivat tie tuomittuun maailmaan ilman horisonttia, silloin niiden löytäminen oli myös Desablen prioriteetti. Ja vemmelsääri kyllä yritti, mutta myös sohlasi: onnistuminen vaatisi laskelmoivampaa kartanlukijaa. Sitä paitsi vemmelsääri on alkanut suhtautua ”mieli setäänsä” jo yhteistyökykyisemmin – vai onko Desable vain menettämässä järkensä rippeetkin? Siitä hänen oli mahdoton sanoa mitään, eihän hän ollut enää mitään muuta kuin järkensä rippeet.
Kaappari oli kiskonut ruoria, kunnes kurssi osoitti taas suoraan länteen, kohti Mysterys Nuita.
Vemmelsääri. Miehistön vastarinta pitää murtaa, jos haluamme pitää kurssin.
Kaniini kohautti olkiaan, niin että linnunpesä tämän päässä hölskyi.
”jos ärsyttäis vale kaptennia tapamalla sen ystäviä”
Desable ei ollut aivan varma paremmastakaan suunnitelmasta. Kenties miehistön jatkuvassa kauhussa pitäminen olisi paras tapa käyttää hänen rikostoverinsa… lahjoja. Toisaalta Desable ei koskaan luottanut pelkkään raakaan voimaan ja kestäyyteen. Ei…
Kapteeni teki kuulutuksen. Kenties meidän –
”ei se ole KAPTENNI, kun MINÄ olen. se on vale kap teeni. vara kapteeni. varas kapteeni. niin kuin meidän aare varskas.”
Entinen kapteeni, niin. Meidän pitäisi tehdä omamme. Luvata, että olemme nyt merirosvoalus ja että jokainen, joka auttaa uutta kapteenia, saa osan tulevasta ryöstösaaliista.
”vaan eipä saa. aarteet kuuluu minunle!”
Se on ’läppä’. He eivät oikeasti saa mitään.
”heh joo tajuan.”
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Desable ymmärsi pian, että kapteeni oli lähtiessään ottanut mukaansa mikrofonin ja ilmeisesti joitakin olennaisia piuhoja, koska äänentoisto ei vain toiminut. Ja IT-ongelmien korjaaminen vemmelsäären matkustajan penkiltä oli melkein yhtä toivotonta kuin sen tekeminen kokonaan ilman kehoa. Koko yritys päättyi siihen, kun kani menetti kiinnostuksensa asiaan ja mukiloi puolet ohjauspaneelista ja kaikki sen mittarit. Sitten tämä valui istumaan komentosillan lattialle itseensä tyytyväisenä.
Desable pohti, miten kauan heillä olisi aikaa, ennen kuin miehistö toimisi taas. Joukkomurha pitäisi ehkä järjestää mahdollisimman pian. Merenkäynti vaikutti rajulta, mutta kurssi oli oikea ja moottorit kävivät. No, hänen kyytinsä ei ollut liikkumassa siitä lattialta hetkeen, joten oli kai sama kuulustella tätä tämän tarkoituksista noin seitsemännensadannen kerran.
Jollakin tavalla Desablea hirvitti, miten hän suhtautui uuteen olemassaolonsa muotoon käytännössä rutiinilla.
Vemmelsääri. Mikä kultainen kello on?
Hetkeen ei tullut mitään reaktiota. Nukkuiko otus? Noin vain?
Vemmelsääri!
”trupa kiinni mieli setä minä suunitelen.”
Etkä suunnittele. Sinä et tee niin koskaan.
”nytkin on suunni telma! hyvä sunitelma! ensin meri rosvo, siten bro-koro. ja lopuksi tomio päivä.”
Hyvä on. Mutta kenen suunnitelma se on alun perin?
”itse keksinn.”
Olen nähnyt mielesi syövereissä vihjeitä muusta.
”älä aina ole niin kryptinnen. heh joo punai nen setä kretoi minule siitä. tiedätkkö puna sedästä?”
Desable oli melko varma puhuneensa vemmelsäären mielessä ”Punaisen miehen” kanssa, mutta ei ollut tullut siitä hullua hurskaammaksi.
Punainen Mies on arkkityyppi, joka toistuu useissa legendoissa lopun aikojen airuena.
”niin ja hänn sanoi etä jos haet korvat silmän ja kielen niin sat pitää ne ja ne tuo tomion päivän.”
Miksi hän auttaa sinua?
”heh ehkä puna setä pitää mi nusta.”
Eikä pidä. Mitä Punainen Mies saa tästä?
”etei aarre ole pahojen setien halussa. meri rosvvojen ja selaisten. peturi kapeteenien.”
Desable ei ollut onnistunut edes kaikkien niiden ihme maassa viettämiensä ikuisuuksien jälkeen rakentamaan koherenttia kuvaa ”aarteista”. Edes hänen kompletionistinen läpipeluunsa ei ollut valaissut asiaa, vaikka hän olikin kerännyt käytännössä kaikki kanin mielessä olevat esineet. Aarteita näytti olevan kolme, mutta mitään järkevää niistä ei irronnut.
Paitsi kanin lupaus siitä, että ne toisivat tuomion. Siitä oli turha kysyä enempää – Desable oli yrittänyt kerta toisensa jälkeen. Mutta jollain sairaalla tavalla hän alkoi uskoa siihen. Punaisen Miehen kaltaisen legendojen hämärissä elävän olennon läsnäolo jäniinin narratiivissa teki ”tomion päivästä” uskottavamman. Vaikka Desable ei ollut koskaan uskonut sellaisiin ennustuksiin suoraan, vemmelsäären tapauksessa moni aihetodiste puhui sen puolesta, että tämän ”liittolaiset” ja ”aarteet” todella ajoivat maailmaa kohti tuhoa. Tuhoa, joka seilasi skakdinavialaisessa risteilyaluksessa 25 solmun nopeudella länteen.
Maj ei ollut ihan varma, mitä mieltä hän oli vallitsevasta tilanteesta. Heidän olisi pitänyt olla kotona Peders-Korissa jo kolme päivää sitten, mutta toisaalta… merenkäyntiä oli vaikea ennustaa, ja miehistö yritti varmasti parhaansa. Ja taas toisaalta, he olivat maksaneet kahden yön risteilystä eikä kukaan ollut vaatinut heiltä lisämaksua hyteistä ja buffettikin järjestettiin joka päivä päivä kellontarkkaan puoli kuudelta. Menu tosin oli muuttunut. Kalaa oli vähemmän, simpukat ja kaviaari olivat kadonneet tyystin. Pääruokana oli taas jonkinlaista jauhelihakastiketta. Siinä oli kokkareita. Hyvää kunnon kotiruokaa, oli Bors sanonut. Niinpä kai. Ei voinut valittaa, kun ilmaiseksi sai. Greftalin matoralaisille tämäkin olisi juhla-ateria, oli Majta opetettu.
Buffetissa oli taas vähemmän syöjiä kuin eilen. Se oli hieman kummallista, koska Majn tietojen mukaan Ganska Romantisk ei ollut pysähtynyt yhteenkään satamaan. He eivät olleet nähneet Bertulia ja Palunieta kahteen päivään; sekin oli lievästi huolestuttavaa. He olivat tivanneet asiaa vartijoilta, ja Bors oli uhannut korottaa ääntään. Viimein vartijat olivat kertoneet, että Bertulia ja Palunie olivat saaneet merisairauden ja että heistä pidettiin hyvää huolta.
Se oli rauhoittavaa. Joku niissä vartijoissa kuitenkin riipi Majn selkäpiitä, vaikkei hän osannut myöntää sitä edes itselleen. Ensinnäkin heitä oli vähemmän kuin aiemmin. Ja ne, jotka partioivat vielä laivan käytävillä, olivat maalanneet rujosti silmiensä ympärille kirkkaanpunaiset pyöreät kentät ja kiinnittäneet päähänsä siniset pannat, joissa oli kangassuikaleista tehdyt korvat. Se ei tuntunut ihan normaalilta, vaikka ulkomaillahan tässä oltiinkin. Sapeleidensa lisäksi vartijat kantoivat myös tuliaseita. Maj myös epäili heränneensä toissa yönä laukausten ääneen, vaikka kyse olikin todennäköisesti harmittomasta painajaisesta.
Pubin trubaduuri oli vaihtanut luuttunsa ja haitarinsa sähkökitaraan, jossa oli jostain syystä kaksi kaulaa. Se oli ainakin liiallista.
Oli hyviäkin puolia. Normaalisti tax-free-ostokset sinetöitiin laivassa niin, että ne sai avata vasta mantereen puolelta. Nyt vartijat olivat ilmoittaneet, että rajoituksesta luovutaan. Myös myymälän tuotteiden hintaa oli alennettu. Mitään valittamista ei siis oikeastaan ollut – ja eihän valittaminen ollut lainkaan rakentavaa toimintaa muutenkaan. Maj hymyili kannustavasti Borsille, joka pyyhki suunpielensä kastikkeesta ja haki uuden mukin kotikaljaa linjastolta.
Illalla he menivät karaokebaariin. Alkujaan Maj ja Bors olivat vierastaneet tätä alkujaan japanuilaista perinnettä, mutta valitettavasti risteilyn ohjelmalista loppui siihen, kun laivan olisi pitänyt palata kotisatamaan. Aiemmin kaksikko ei ollut lainkaan tiedostanut karaoken uskonnollista merkitystä; he olivat pitäneet sitä vain kaverusten välisenä hauskanpitona ja mahdollisena nuorisolaisten parinetsintätouhuna. Viime päivinä heille oli selvinnyt, että kyse oli jonkinlaisesta rituaalista. Korvapantaiset vartijat toivat Erityisvieraan kuulemaan esityksiä pienessä kantotuolissa, jonka tumman harsoverhot jättivät muukalaisen henkilöllisyyden mysteeriksi. Laulukirjoistakin oli karsittu sivuja. Maj ei ollut löytänyt Kesäillan valssia, hänen oli täytynyt tulkita Jänis istui maassa.
Matka oli alkanut lupaavasti. Kevyt risteilijä SS Lützen oli lähtenyt Harmaasaaren tukikohdasta lokakuun lopussa partioimaan koillista sektoria. Se oli Komentaja 194:n kolmas tehtävä risteilijän komennossa itsenäisellä operaatiolla. Tavallisesti partiointi tehtiin pareissa, mutta Rautasiiven poissa ollessa proseduuri oli eri. Tarvittiin suurempi määrä aluksia reserviksi, kun suuri osa tulivoimasta oli muualla.
Eipä se Komentaja 194:ää mietityttänyt liikoja. Koillinen sektori oli tavallisesti hiljainen. Sodan alussa siellä oli tavattu usein kauppalaivoja, mutta nykyään ani harva alus yritti ennen niin vilkkaasta suunnasta Pesäsaarelle. Pohjoisen komennukset olivatkin laivastossa lähempänä lomaa kuin taistelutehtäviä – tai niin ainakin usein sanottiin. Komentajan mielestä se oli vaarallisen naiivi ajatus, sillä pohjoiset vedet olivat täynnä pieniä saaria ja karikoita, joihin kokematon kippari saattoi osua. Suuri osa miehistöstä oli kokemattomia merisotilaita, jotka olivat vasta hankkimassa merenkulkukokemusta.
SS Lützen oli melko vanha mutta monesta selvinnyt. Sen kaltaiset kevyet risteilijät olivat laivaston työjuhtia: tarpeeksi suuria tekemään itsenäisiä tehtäviä ja selviytymään suurimmasta osasta vastaantulijoita. Soolotehtävät Bio-Klaanin ilma-aseen kantaman sisäpuolella oli lopetettu SS Hürfundin menetyksen jälkeen, mutta niin pohjoisilla asteilla ei ollut pienintäkään pelkoa ilmaiskusta. Sitä paitsi tuuli oli ollut navakka jo merelle lähtiessä – ja nyt viikkoja myöhemmin se oli äitynyt suorastaan myrskyksi.
”Komentaja. Kontra-amiraali lähetti uudet käskyt. Hän käski palata satamaan.”
Puhuja oli aluksen radioupseeri. Komentaja 194 piti tästä: radioupseeri oli kelpo sotilas, mutta tarpeeksi rento ollakseen myös ihan mukavaa seuraa. Pitkillä merikomennuksilla sellainen oli kultaa arvokkaampi ominaisuus.
Komentaja henkäisi syvään savukkeesta ja katseli merta. Se oli vihainen.
”Hetikö?” hän kysyi ja katsoi radistia. Tämä laski kuulokkeet kaulalleen, missä roikkui myös paksu villainen kaulahuivi.
”Niin pian kuin mahdollista. Meteorologian osastolta sanottiin, että myrsky ei ole laantumassa. Päinvastoin.”
”Sen täytyy olla todella paha, jos esikunta vetää pois kaikki partiot.”
”No… kaikella kunnioituksella, mutta oletteko katsonut ulos.”
Komentaja 194 naurahti. Koko alus huojui, kun valtavat aallot heiluttivat sitä. Mutta nazorakit olivat tehneet laivoja koko historiansa: SS Lützen ei säikähtäisi pientä myrskyä. Kannella litimärissä verkamantteleissa työskentelevät matruusit eivät ehkä jakaneet komentajan itsevarmuutta.
”Kiitos, aliluutnantti”, hän lopulta sanoi. Hän oli jatkamassa tupakasta nautiskelua, kun sisäpuhelimesta kuului lyhyt pyyntö. Komentajaa tarvitaan komentosillalla. Hän puraisi tupakan tiukasti leukojen väliin ja lähti kapuamaan kerrosta ylemmäksi. Merellä pysyi timmissä kunnossa, kun joutui kiipeämään tikkaita tiheään. Sekin oli itseään kunniottavalle meriupseerille tärkeää.
Komentaja 194 nousi komentosillalle tikkaita pitkin. Sillä korkeudella aluksen huojumisen huomasi vielä voimakkaampana. Aluksen komentohierarkian toinen, Komentajakapteeni 338, piti siellä tiukkaa kuria. Nyt hänen kasvonsa olivat kuitenkin valahtaneet kalpeiksi, kai kovan merenkäynnin takia.
”K-komentaja paikalla”, kiekaisi lähin luutnantti. Ne merimiehet, jotka seisoivat, tekivät kunniaa, ja ohjauslaitteiden parissa olevat yksinkertaisesti nyökkäsivät.
”Lepo”, komentaja murahti. ”Saimme uudet käskyt. Palaamme lähimpään satam- mikä HELVETTI tuo on?”
”Se on skakdinavialainen risteilyalus, komentaja”, 338 vastasi.
”Risteilyalus? Mitä se tekee täällä, tässä säässä?”
Kenelläkään paikallaolijalla ei ollut vastauksia. Radisti yritti ottaa yhteyttä siihen, mutta mitään vastausta ei saatu, ei ensimmäisellä eikä kolmannellakaan kerralla. Sen kurssia oli vaikea arvioida myrskyssä, mutta suoraan länteen se suuntasi.
”Ehkä se on Lentävä zakazlainen”, luutnantti kuiskasi katsellessaan myrskyä vastaan puskevaa alusta kuin lumottuna. Sen lipputangossa liehuivat siniset housut.
”Mahdotonta. Amiraali upotti Lentävän zakazlaisen vuosisata sitten, luutnantti”, komentaja korjasi, mutta se oli hyödytöntä. Semmoiset tarinat elivät. Ja olihan se oikea tarinakin melko epäuskottava.
”No…” Komentajakapteeni 338 katsoi esimiestään. ”Avaammeko tulen?”
”Doktriini on yksinkertainen. Ne eivät vastaa eivätkä käänny, joten ne täytyy upottaa.”
Kaikki tiesivät, että aluksessa on luultavasti lähinnä matkustajia eikä sotatarvikkeita, mutta Imperiumin vesillä toimittiin Imperiumin säännöillä.
SS Lützenin etummaisin tykki ampui ensin varoituslaukauksen. Se meni turhan kauas, sillä tuuli heitti ammuksen lentoradan aivan kujalle. Seuraava osui aivan risteilyaluksen viereen.
Hetken komentosillalla seurattiin, josko typerä alus kääntäisi kurssia tai edes lähettäisivät heille viestin lipuilla. Komentaja ei nähnyt kiikareilla siellä juuri mitään toimintaa. Ikkunoissa kyllä paloi valot – ei tosin kaikissa – mutta etenkin komentosillalla näkyi olevan hädin tuskin väkeä. Mitä jos se todella oli aavelaiva?
Myrsky tuntui pahenevan joka hetki. Se vaikutti jo ampumiseen, kun jokainen aalto keinutti SS Lützenia monta metriä.
”Kääntäkää alus ympäri kotia kohti, ja upottakaa samalla tunkeilija”, komentaja määräsi. Risteilijän U-käännös myrskyssä oli manööveri, joka vaati paljon tilaa, eikä sitä voinut tehdä nopeasti. Lützenin tykit alkoivat soida, ja kranaatteja sataa Ganska Romantiskin kannelle. Osumatarkkuuden tarkistaminen oli vaikeaa, kun piiskaavan sateen läpi näki hädin tuskin muuta kuin räjähdyksiä – ja alkoi kuulla huutoja.
Mutta pian myös nazorakit ymmärsivät tehneensä virhearvion. Vaikka Lützenin moottorit miten pyristelivät meren voimaa vastaan, oli kääntyminen tuskallisen hidasta, ja valtava sivuaalto iski suoraan kannelle. Alus oli kääntynyt vasta neljänneskierroksen, ja sen kurssi kulki nyt suoraan Ganska Romantiskin edestä. Niin läheltä nimen saattoi erottaa laivan kyljestä juuri ja juuri. Käännös jatkui tuskallisen hitaasti, ja jokainen aalto teki siitä vaikeampaa. Komentaja 194:n oli pakko sytyttää uusi tupakka käskynkarjumisen välissä. Ehtisivätkö he pois alta? Niin suuren aluksen kanssa törmääminen ei luultavasti tuhoaisi Lützenia, mutta yhdistettynä myrskyyn oli täysin mahdollista, että osuma vähintään jättäisi heidät tuuliajolle, tai kaataisi koko aluksen. Ja 194:n sotilasuran. Onneksi hetki hetkeltä Lützen hilasi itseään kurssille kohti länttä, kunnes oli melkein Ganska Romantiskin kanssa kylki kyljessä. Siviilialus oli jatkuvan tulituksen seurauksena tulessa, ja sen rungossa oli ammottavia repeämiä, joista se otti jatkuvasti vettä sisäänsä. Vaikka SS Lützen ei ollut mitenkään pieni alus, skakdinavialainen laiva oli silti kolossi sen rinnalla. Ja siltä etäisyydeltä jokainen tykistön keskitys repi Ganska Romantiskin kylkeen aina vain suurempia reikiä.
Mutta se räjähdys ei tullut vihollisaluksen kannelta. Ei, se tuli Lützenin kannelta. Komentaja nojasi kaiteeseen ja tuijotti komentosillan ikkunasta yrittäen saada selvyyttä tapahtumista. Sade piiskasi kantta. Ensimmäinen räjähdys oli ollut heikko, mutta ne jatkuivat. Heiteltiinkö risteilyalukselta jotakin? Ne satoivat kannelle ja pamahtelivat. Komentaja 194 näki, miten miehistö yritti ottaa suojaa, ja joku suistui yli laidan liukkaalla kannella. Tämän toverit huusivat ja heittivät tälle pelastusrenkaan. Mitä helvettiä edes tapahtui?
Hän käveli ulos komentosillan sivuovelta, mikä vei kapealle tasolle, joka kiersi tornia. Tuuli kävi häneen kiinni valtavalla voimalla, ja nazorakin oli pakko tarrata kaiteeseen niin tiukasti kuin suinkin. Paksu sininen takki piti onneksi vettä, mutta se ei kovin paljoa lohduttanut, kun kaikki muu oli hetkessä litimärkää. Mutta sieltä ulkoa Komentaja tajusi tilanteen vakavuuden jotenkin aivan eri tavalla. Risteilyaluksen kannella riehui monen monta siluettia, jotka heittelivät epämääräistä tavaraa alas. Olivatko ne polttopulloja, jotka oli tehty Skakdinavian valtionmonopolialkoholiyhtiön tuotteista? Sieltä lensi alas myös jonkinlaisia keihäitä, jotka olivat ehkä… verhotangoista ja keittiövälineistä tehtyjä? Se oli nöyryyttävää. Voi ei, nyt sieltä hyppi alas jotain hulluja. Siniset korvat vain vilkkuivat. Oliko tämä jokin uusi ja vaarallinen merirosvojen rotu? Merten rottia, tosiaankin –
”Komentaja! Varo!”
Kannelta kuuluva merisotilaan huuto sai upseerin vilkaisemaan ylöspäin, ja tämä väisti täpärästi ilman läpi viuhuvan ketjun, jonka päässä valtava ankkuri takertui komentosillan torniin tuhoten tutka-antennin. Alus nytkähti tarttuessaan risteilijään. Ankkurin päällä irvisti skakdi, jolla oli päässä siniset tekokorvat, hampaissa hummerien avaamiseen tarkoitetut vankat pihdit ja silmien ympärillä punaista verta.
”Tuomio tulee!” kirkui hyökkääjä ja loikkasi pitkä fileerausveitsi ojossa komentajan kimppuun. Nazorak väisti vaistonvaraisesti oikealle ja veitsi löi tyhjää. Piraka laskeutui rinnuksilleen tähystystasolle ja koetti nousta pystyyn sihisten ja naureskellen. Mutta kokeneelle ja oman aluksensa läpikotaisin tuntevalle meriupseerille ei rääsyläisestä ollut vastusta. 194 otti kaksi askelta taaksepäin, veti esiin pistoolinsa ja ampui skakdia rintaan. Luoti meni suoraan läpi.
Hyökkääjä katsoi hetken rintaansa ja 194 luuli näkevänsä tämän silmissä pienen järjen pilkkeen; olento oli kaukana kotoa, aivan liian syvällä, ja loukkaantunut kuolettavasti. Nazorakin mielessä sekoittui sääli ja vakaumus siitä, että puhtauden aate oli oikealla asialla.
Lisää polttopulloja osui kannelle ja tornin huippuun. Alas ankkuriketjua kiipesi kolme hyökkääjää. Oranssit lieskat niin omalta kannelta kuin vihollisenkin rungosta valaisivat taistelua. Tuli heijastui ammutun skakdin silmistä. Se päästi pitkän vertahyytävän rääkäisyn, veti sapelin esiin ja syöksyi vielä viime voimillaan kompuroiden komentajan kimppuun. Perääntymisvaraa ei ollut, joten 194 ampui vainoojaansa lähetäisyydeltä polveen. Skakdi romahti ja 194 auttoi tämän potkulla kaiteen yli.
”Ketju! Irrottakaa se! Heti!” karjui komentaja tornista. Polttopullot olivat todella typerä asevalinta tällä kelillä; liekit sammuivat heti, kun alkoholi oli palanut loppuun. 194 viittoi sotilaita jättämään sammutustyön ja tulemaan avuksi. Hän nousi ensimmäisenä tikkaita tornin huipulle ja ampui suoraan ylöspäin kohti kiipeävää skakdia, joka putosi mereen. ”Rautasaha!” huusi komentaja myrskyn läpi, ja näki matruusin avaavan huoltotarvikearkkua tornin kyljessä. Saha nousi kädestä käteen tikkaita kiipeävien sotilaiden mukana, ja parinkymmenen sekunnin sisään he pääsivät sahaamaan tornin rakenteita irti; risteilijän ankkuri ja sen ketju olivat siihen nähden paljon paksumpia. Ketjua pitkin kiipeävät skakdin tajusivat touhun ja epäilivät hetken, mutta tajusivat sitten, etteivät pääsisi kiipeämään takaisin. Ensimmäinen hyppäsi toistakymmentä metriä sotalaivan kannelle ja joutui välittömästi sotilaiden pistinten lävistämäksi. Kiipeilyä jatkava toveri taas sai torniin kiivenneen sotilaan kivääritulesta ja putosi hengettömänä aaltoihin.
”Nopeammin!” huusi komentaja sahaaville sotilaille. Hyökkääjät olivat osoittautuneet sekä säälittävämmiksi että huonommin johdetuiksi kuin jopa Gaggulabion palkkasoturit, eikä niistä ollut kevyen risteilijän miehistölle vaaraa. Mutta ankkuriketju oli vetämässä Lützenia kohti huvialuksen rukoa, eikä se kohtaaminen päättyisi kauniisti. Komentaja osoitti kuohuja risteilyaluksen vesirajassa, ja laajennein silmin sotilaat saivat uutta puhtia työhönsä. Kun metalliristikoon sahattu leikkaus näytti tarpeeksi syvältä, alkoivat sotilaat hakata sitä kiväärinperillään. Lopulta valettu rauta antoi periksi, torninhuippu viuhui ketjun mukana yläilmoihin ja kalahti kauempana Ganska Romantiskin kylkeen.
Litimärkä komentaja kompuroi takaisin komentosillan puolelle ja karjui komentoja puhelimeen. Täysi vauhti moottoreihin, nyt on tosi kyseessä! Tärkeintä oli päästä pois isomman laivan sivuaallokosta. Skakdinavialainen alus oli jo niin silputtu, että myrsky todennäköisesti viimeistelisi sen. Komentaja 194 ei aikonut uhrata sen eteen ainoatakaan ylimääräistä nazorakia. Vaikka kotiin ei ollut kuin pari tusinaa meripeninkulmaa, matka tuntui juuri silloin ylivoimaiselta.
Päivä oli ollut pitkä. Maj kaipasi jo omistusoikeusasuntoaan ja kesämökkiään perunamaineen. Lomalla oli mukava olla – tai ainakin aika mukava – mutta liika oli liikaa. Hän ei halunnut enää yhtään lasillista karaokebaarissa, ei yhtään pähkinäpussia pubissa. Loungen punaisesta sametistakin hän oli saamassa tarpeekseen. Jos se ylipäätänsä oli mahdollista.
Parempaakaan tekemistä ei oikein ollut. Niinpä he olivat käyttäneet taas yhden päivän laivan takaosan karaokebaarissa muistellen kouluaikoja, eläviä ja kuolleita yhteisiä ystäviä, eri konvehtirasioiden konvehteja herkullisuusasteita, syntymäpäiväkutsuja, nimeämispäivälahjoja, Melumfestin takavuosikymmenten esiintyjiä, uutisankkureita komeusjärjestyksessä, Allsång på Skakdenin hauskimpia väliaikaohjelmanumeroita, raaputusarpojen voittoja, hiihtokilpailuja, sitä kun Palunie oli päässyt lehteen kasvattamallaan jättikokoisella kesäkurpitsalla. Muun muassa. Yhdessä vaiheessa he olivat kuulleet kaukaa häiritsevää meteliä, mutta diskijukka oli laittanut vain musiikkia kovemmalle, ja ilta oli jatkunut.
Bors työnsi lippukortin väsyneenä lukijaan ja kaksikon hytin ovi aukesi. Heitä löi kasvoille kylmä merituuli. Hytin merenpuoleinen seinä oli kokonaan poissa, lattia lainehti vedestä, toinen sänky oli säpäleinä ja seinästä pilkotti jotain, joka näytti räjähtämättömän tykinammuksen perältä.
He astuivat sisään. Maj tuijotti aukosta merelle. Bors istui sängylle ja huokaisi.
”Luulen, että voisimme saada osan rahoista takaisin. Tai ainakin uuden hytin. Vaikka ollaan jo yliajalla…”
Maj ei vastannut. Hajamielisesti hän kaivoi säilyneen sängyn alta ensimmäisen illan sinetöidyt tax-free-ostoksensa ja kaivoi esiin tupakkikartongin, jonka kannessa hymyili piippua polttava skakdi keltaisessa sadetakissa ja -hatussa. Toisesta pakkauksesta hän löysi hopeoidun sytkärin, johon oli kaiverrettu ja kullattu laivayhtiön tunnus.
Maj ei ollut koskaan polttanut tupakkaa. Ne olivat tuliaisia Peders-Korin Ukkojaoston toimikunnalle. Se tuntui nyt kovin kaukaiselta. Neljännellä yrittämällä hän sai savukkeen syttymään. Maj otti pitkiä henkosia ja puhalteli sieraimistaan savuvanaa myöhäisillassa myrskyävälle merelle. Lopulta hän sylkäisi tumpin mereen. Mereen, jonka Pitäminen Puhtaana oli Majlle tavallisesti niin tärkeää, Bors tajusi.
Maj irrotti lakana sängystään ja alkoi repimään sitä pitkiksi suikaleiksi, jotka hän sitoi köydeksi ja kiersi lanteilleen. Hän kokeili hajonneen sängyn irronneita rautaputkia, tunki yhden improvisoidulle vyölleen ja heilutteli toista ilmassa. Sitten hän irrotti kieltokyltistä piittaamatta palosammuttimen telineestään huoneen nurkassa ja lykkäsi sen Borsin syliin.
”Minusta meidän pitäisi etsiä se kapteeni”, sanoi Maj lopulta. ”Alkuperäinen kapteeni.”
”Miksi niin?” sanoi Bors ja katsoi ystäväänsä, joka oli kuin muuttunut nainen.
”Luulen, että hän saattaa tarvita apua.”
Maj loi vielä mietteliään katseen räjähtämättömään tykinammukseen, mutta päätti, että se oli parempi jättää sikseen. Kaksikko sulki hyttinsä oven viimeistä kertaa takanaan ja katosi laivan käytäville.
Lokikirja S/S Ganska Romantisk
Marraskuun 20. päivä, Kuningas Karlek II:n 86. hallintovuosi
Myrsky on yltynyt yhä. Pahoittelen, etten voi raportoida ohjesäännön vaatimia tietoja, sillä en ole päässyt komentosillalle vallankaappauksen jälkeen kertaakaan. Kurssimme on pysynyt vakaana, ja uskon sen todella johtavan Mysterys Nuille. Ohitimme Manaatinseljänteen toissapäivänä. On ihme, ettemme ajautuneet matalikoille.
Eilen kohtasimme paikallisen sotilasmahdin aluksen. Otimme taistelussa suuria vahinkoja. Kakkosboileri ei enää toimi, ja aluksella on toisinaan vaikeuksia puskea läpi aalloista. Omaatuntoani kurittaa kyvyttömyyteni suojella matkustajia, mutta jos olisimme paljastaneet itsemme taistelussa, roikkuisimme eittämättä valekapteenin kätyrien hirttoköydessä. Vahingoista huolimatta Ganska Romantisk ontuu eteenpäin kuin mahtava tahtorak, kohti kovaa maata ja turvaa. Hän on sitkeä ja sisukas, kuten kotimaamme. Öisin mieleni palaa Skakdinavian tunturien lomaan. Kenties näen ne vielä kerran.
Yritimme eilen ottaa Åken kanssa yhteyttä paikallisiin merirosvokaupunkeihin radiolla, mutta sää tekee sen mahdottomaksi. Me, jotka olemme vielä järjissämme, olemme pitäneet päät matalina, ja olemme linnoittautuneet miesten saunatiloihin ja niihin johtaviin huoltokäytäviin. Meitä on jäljellä kahdeksan. Gerhal kuoli eilen, kun petturit saivat hänet kiinni taistelun jälkeen. Se on kenties armeliaampi kohtalo. Toiset ovat seonneet täysin, ja palvelevat kaapparia kuin uskoen tämän tarkoitusperiin.
Nimeni on Kapteeni Nordenskad. Maailmani on kelluva huvituksien ja kuoleman lautta. Kerran olin Kuninkaallisen Laivaston meriupseeri. Uskoin järjestyksen ja järjen voittoon. Mutta kun kaaos tuli, kaikki meistä särkyivät omilla tavoillaan. En enää tiedä, kuka on hullumpi: minä, vai kaikki muut. Minua vainoavat sekä elävät että kuolleet. Vemmelsääri ja tämän mielipuoliset kätyrit etsivät minua taukoamatta, ja ne joita en kyennyt suojelemaan, piinaavat untani.
Vaeltajan työ oli päättyä tragediaan. Sulka oli jäänyt hänen käteensä käen käynnin jäljiltä. Silloin hän oli saanut tietää, että aika itse oli hänet kironnut. Tikittävät kellot siitä häntä muistuttivat. Kun hän oli saanut tietää, ei hän enää lakannut kuulemasta niitä. Jokainen valveillaolon hetki hän niitä kuunteli. Ja välillä muulloinkin. Unista parhaat olivat ne, joissa se päättyi. Joissa vaellettavaa ei enää ollut. Ne, joissa kellot eivät enää hänelle soineet.
Hän olisi itkenyt, mutta lohtu oli hänen puolellaan. Se, mitä hän oli luonut, katsoi häntä silmiin ja hymyili.
”Älä itseäsi kelloille anna”, luomus sanoi. ”Älä ajalle vielä antaudu. Sillä vielä on tietä jäljellä. Vaelletaan sillä yhdessä.”
Hyökkäys oli tullut kuin tyhjästä. Siinä vaiheessa, kun Fuzanaen joukko oli onnistunut kaatamaan yhden vihollisarmeijan ritareista, oli suurin osa niistä marssinut jo kenraali Traftanon puolustuslinjan lävitse ja kohti merta. Fuzanaen joukko oli lähtenyt kiertämään ylämaita pitkin vihollisen sivustaan, kun he näkivät, mitä ne olivat tehneet.
Heidän veljiensä ja siskojensa veri oli peittänyt valkoisen hiekkarannan. Soturien ruumiit olivat palasina. Suurin osa joko ilman päätä tai keskivartalon kohdalta halkaistuja. Fuzanaenkin siljainnilta erotti puolustajien päällikön sirpaloituneen punaisen haarniskan. Heidät oli lyöty hetkessä. Fuzanae oli käyttänyt joukkojensa kokoamiseen hädin tuskin kahta minuuttia.
Hänen rinnallaan seisova Cass’z oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän messinginvärinen varsijousi oli valahtanut remminsä varaan, kun siitä kiinni pitäminen oli muuttunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Fuzanae itse ei ollut yllättynyt. Hän oli menettänyt seitsemän soturia yhtä vihollisen ritaria vastaan. Vaikka hän oli arvioinut heillä olevan viholliseen ainakin kolminkertainen ylivoima, ei se merkinnyt paljoa sellaisen brutaalin tehokkuuden edessä.
”Ne ovat jo saavuttaneet meren”, mutisi kuusipäisen joukkion suurin. Turondor oli vaihtanut aseensa surmatun ritarin valtavaan seipääseen, joka nojasi nyt tämän olkapäätä vasten.
”Niin”, Fuzanae huokaisi. ”Ne etenevät sellaisella vauhdilla, että emme ehdi saamaan vahvistuksia, ennen kuin ne saavuttavat temppelin.”
”Mitä… mitä me oikein teemme?” Cass’z haukkoi henkeään. Tämä ei ollut saanut vieläkään katsettaan irti heidän alapuolellaan aukeavasta hävityksestä. Niin moni oli silvottu. Sellaista kuoleman skaalaa oli mahdotonta ymmärtää, vaikka sitä tuijotti suoraan silmiin.
”Emme voi lähestyä vihollisen pääjoukkoa. Meidän täytyy pysyä etäällä ja etsiä joukosta irtautuneita. Sitten sama taktiikka kuin äsken. Pidämme etäisyyttä ja piirittämällä iskemme jalkoihin takaapäin, kun mahdollisuus tulee”, Fuzanae selitti.
”Ja kuinka kauan luulet, että voimme pitää sellaista taktiikkaa yllä? Meitä on jo nyt vähemmän kuin edellisessä kohtaamisessa”, Turondor ähkäisi. Tämän häntää peittävät mustat panssarilevyt helähtelivät, kun hän puhui.
”Siihen asti, että viestijät pääsevät kotiin ja tuovat apua”, Fuzanae murahti. Hän luotti siihen, että he saisivat vielä rivinsä kasaan. Silti häntä huoletti, mitä vihollisarmeija ehtisi siinä ajassa tekemään.
”Vihollisen selkää ei edes näy enää”, huomioi punaisilla sotamaaleilla peitetty soturi Turondorin rinnalla. ”Pitäisikö meidän käydä etsimässä selviytyneitä?”
Cass’zn kasvoilta valahtanut väri kertoi, ettei hän olisi halunnut laskeutua hävityksen keskelle. Fuzanae kuitenkin nyökkäsi soturin ehdotukselle. Jos oli pienikin mahdollisuus siihen, että joku alhaalla oli vielä hengissä, heillä oli velvollisuus auttaa.
Jo matkallaan alas he haistoivat sen. Verta ja silvottua lihaa oli niin paljon, että sen katkussa oli vaikeaa hengittää.
Vihollisen ritarit olivat tehneet perusteellista työtä. Fuzanaen joukko oli ensin hajaantunut tekemään nopean kartoituksen siitä, oliko eloonjääneitä lainkaan. Kun oli alkanut käydä selväksi, että heidän toverinsa oli pilkottu perusteellisesti, he kokoontuivat jälleen päällikkönsä luokse. Tämä oli kumartunut Traftanon keskeltä halkaistun ruumiin yläpuolelle. Edes parhaiden Guchelekin siunaamien takojien työ ei ollut pelastanut tätä vihollisen teriltä. Niiden taialla kyllästetty metalli oli leikannut läpi kenraalista kuin tämän haarniska ja liha olisivat olleet vettä vain.
He olivat jo aikeissa lähteä seuraamaan hävitystä merelle päin, kun rinteeltä heidän takaansa alkoi kuulua juoksuaskelia. Cass’z tarkkaili saapujaa varsijousensa kiikarin läpi. Vihreästä vaatetuksesta ja hännän päässä roikkuvasta pienestä laukusta päätellen se oli yksi kotiin käsketyistä tiedustelijoista.
Fuzanae kääntyi ottamaan tämän vastaan. Hengästynyt ja huohottava lisko oli yltä päältä veressä, mutta tämän nopeista askeleista päätellen ei omassaan.
”Tuletko kotoa?” Fusanae kysyi ja riensi tukemaan pyörtymisen partaalla olevaa tiedustelijaa. ”Kuinka kaukana vahvistukset ovat?”
Tiedustelija siristeli silmiään ja keräsi voimia puhuakseen.
”Ourgos… on kuollut. Ne olivat hyökänneet Zighlaan sydämeen, ennen kuin vartiosto ehti reagoimaan. Koti… on kaatunut.”
Cass’z parahti ääneen. Turondor kirskutteli hampaitaan yhteen kuuluvasti. Joukkiossa katseltiin hämmentyneinä toisiaan. Ei se voinut pitää paikkansa. Ei Zighlaa voinut noin vain kaatua. Satoja sotureita oli siellä aina vartiossa.
Mutta Fuzanae ymmärsi. Jos ne olivat leikanneet tiensä läpi samanlaisella tehokkuudella…
”Ourgos”, Turondor kuiskasi, mutta ei saanut vietyä ajatustaan loppuun, kun sihisevä ääni sai hänet laittamaan seipäänsä tanaan.
Fuzanae ehti väistää vain vaivoin, kun tiedustelija hänen edessään seivästettiin. Veri purskahti tämän rinnasta seipään repiessä rintakehää kappaleiksi. Valkoinen holvikaari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Sen sisältä työntyvän aseen kantaja puski siitä läpi ja heilautti asettaan niin, että se silpoi uhrinsa miltei kahtia. Ruumis lensi sivuun. Fuzanaen miekka kilpistyi ritarin kultaiseen haarniskaan ja hänen oli pakko perääntyä.
Yksi joukon sotureista oli toiminut nopeasti ja onnistunut kiertämään hyökkääjän selustaan. Tämän keihäs iski kohti ritarin niveliä, mutta se oli kääntynyt kokoisekseen hirvittävällä nopeudella. Seiväs halkaisi soturin itsensä, ennen kuin tämän hyökkäys koskaan edes saavutti kohdettaan.
Kellokoneiston tikitys kertoi Fuzanaelle, että Cass’z oli ladannut sarjan nuolia varsijouseensa ja etsi nyt sopivaa hyökkäyslinjaa. Kevyemmin varustautuneet soturit yrittivät harhauttaa ritaria, mutta tämä marssi haarniska kumisten suoraan Cass’ztä kohti. Hän yritti perääntyä tähdätessään, mutta kolossin valtavat askeleet kuroivat eroa kiinni nopeammin kuin hän oli kuvitellut. Tämä oli jo seipääniskun etäisyydellä. Fuzanae tajusi sen ja päätti yrittää jotain uhkarohkeaa.
Ritari pysähtyi, kun sen kaulaan takaapäin hypännyt lisko yritti upottaa teräänsä sen kaulaan. Ritarin käsi tarttui nopeasti hyökkääjänsä vasempaan kouraan ja rutisti sen vaivatta veriseksi tahnaksi. Fuzanae sinkoutui hiekkaan verta vuotaen ja tuskasta huutaen. Se oli kuitenkin antanut Cass’zlle tarpeeksi aikaa tähdätä ja vetää liipaisimesta.
Neljä messinkistä nuolta sinkoutui sarjassa ritarin naamiota kohti. Kuului kolme särähdystä, kun aktivoitunut suojakenttä torjui ammukset. Kenttä kuitenkin särähti heti niiden jälkeen tiehensä. Ensimmäinen nuolista oli ehtinyt kentän sisäpuolelle ja osunut täydellisesti kultaisen naamion vasemmasta silmästä sisään.
Ritari ei näyttänyt kipua tai muutenkaan reagoinut osumaan, mutta hetkeään vartonut Turondor tiesi, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Edelliseltä ritarilta varastettu seiväs upposi ritarin jalkaan tämän sokean silmän puolelta ja repi sen kappaleiksi. Kolossi jysähti maahan, ja ennen kuin se ehti nostamaan asetta suojakseen, Turondor loikkasi ja upotti seipään tämän kalloon.
Sininen valo kultaisen ritarin silmissä sammui. Turondor huohotti raskaasti, kun Cass’z ja yksi jäljelle jääneistä muista sotureista ryntäsi auttamaan Fuzanaen pystyyn.
Murskattu käsi vuoti niin monesta paikasta, että vuoto oli tyrehdytettävä sen yläpuolelta. Cass’z teki kiristyssiteen vyöstä ja lanteille sidotusta huivistaan. Turondor vilkuili sillä aikaa hermostuneena ympärilleen. Ritari oli ilmestynyt käytännössä tyhjästä. Mikä noituus niille oli tien avannut?
Sitten horisontissa välähti. Liskot käänsivät katseensa meren ylle, jossa he ehtivät nähdä kaiut sinisestä valosta, joka taivasta oli halkonut. Sitten jyrähti. Pamahdus oli niin valtava, että se melkein lennätti verenhukassa haparoivan Fuzanaen kumoon.
Sitten välähti uudestaan – ja nyt he näkivät sen kunnolla: sininen salama nousi jostain pauhaavan meren keskeltä kohti taivasta. Se purkautui jonnekin pilviselle taivaalle, minkä jälkeen uusi pamahdus vavisutteli rantaa.
He tuijottivat luonnotonta ilmiötä hiljaa, kun se tapahtui uudestaan ja uudestaan. Meri pauhasi koko ajan kovempaa. Sitten he haistoivat sen. Palaneen lihan käry kohosi merestä ja täytti maailman katkullaan.
Turondorin ote seipäästä lipesi, kun taivas syttyi tuleen. Merten syvyyksistä alkaneet siniset liekit levisivät kulovalkeaan tavoin. Ensin paloi taivas. Sitten ilma meren yllä. Ja vain sekunteja myöhemmin syttyi meri itse.
Ilma täyttyi savusta ja kosmosta halkovista parkaisuista. Koko todellisuus värähteli kärsivän äänen tahdissa. Ja rannalla veren keskellä seisova liskojoukko oli voimatomia auttamaan.
He katsoivat, kuinka palaneesta lihasta nouseva savu peitti taivaan tähdet lopullisesti taakseen.
Ja kuuntelivat, kun vapauden siniset liekit silpoivat heidän äitinsä.
Äpärä, Noita ja Sotalordi
Satoi vettä. Kellojen tikitys hädin tuskin kuului valtakunnan eteläisimpiin kolkkiin. Valkoiseen soraan kaivetun kuopan pohjalla puuhasteleva Peelo oli kiinnittänyt siihen huomiota. Vielä muutamaa todellisen maailman viikkoa aikaisemmin tikityksen olisi kuullut selvästi. Nyt jokin oli muuttunut. Kuin Valkoinen Kuningatar ja tämän koneisto olisivat jotenkin väsyneet.
Soramontun pohjassa paistoi hopeinen, valtakunnan alkuperäinen maa. Peelo veti sen pintaan auki väännetystä kolosta paksun mustan kaapelin, jonka päässä oli kaksi metallista tankoa. Hän asetteli omaa käsivarttaan ainakin kolmin kerroin paksumman kaapelin olkapäälleen ja alkoi hitaasti nousemaan ylös kuopasta. Sinne takaisin valuva sora ja kivien väliin hitaasti kertyvä vesi hidasti nousua huomattavasti. Sinnikyydellä ja kärsivällisyydellä Peelo kuitenkin pääsi takaisin sora-aavikon tasalle. Kaapelia ilmestyi kuopan sisuksista sitä mukaa, kun hän käveli. Taivasta vilkuileva androidi varmisti vielä kertaalleen, että hänen suuntansa oli oikea. Kellokoneisto oli hieman hänestä koilliseen ja musta aurinko hänen ja määränpäänsä toisella puolella.
Sadetta uhmaten hänen matkansa alkoi. Oli tullut aika.
Edeltävät viikot olivat kääntyneet valtakunnan ajassa niin moneksi ikuisuudeksi, ettei Peelokaan ollut viitsinyt enää niitä laskea. Oli paljon tärkeämpää pysyä kartalla siitä, paljonko aikaa oli kulunut siinä Bio-Klaanin jäsenhuoneessa, jossa hän dynamo takaraivossaan uinui.
Niiden ikuisuuksien aikana Peelo oli kuitenkin oppinut kulkemaan ilman tarvetta luottaa paikan epäluotettaviin karttoihin. Ainoat sellaisia piirtäneet olivat yleensä zyglakeita, mutta näitä kiinnosti yleensä niin kapeat reitit, ettei niitä voinut edes kunnolla vertailla keskenään. Peelo sen sijaan oli kaiken aikaa piirtänyt paikan kokonaiskuvaa mieleensä.
Valkoisen Valtakunta oli saanut myös nimen. Se oli nyt sekä hänen että Hypoteesissa aikaa viettävien suussa ”Kranala”. Nimen alkuperä oli mysteeri, mutta se oli ilahduttanut erityisesti Creedyä, joka oli kyllästynyt puhumaan Valtakunnasta kuin se olisi kuulunut Biancalle. Joten ”Kranala” oli yleistynyt nopeasti. Sillä kaikki tiesivät, tai ainakin toivoivat, että kuten Kranalan aikaisempienkin valtiaiden, Biancankin valtakausi olisi väliaikainen.
Peelon perässä raahautuva kaapeli loi samalla uraa soraan. Näennäisesti loputtoman mittainen johto kumpusi maan sisältä ehtymättömänä. Ensimmäisen loputtoman taipaleen jälkeen se ei antanut merkkejäkään loppumisesta, joten Peelo jatkoi matkaansa urhoollisesti kiskoen. Häntä harmitti vähän, ettei voinut kutsua itselleen kyytiä, sillä ainoa kyyditsijä, jonka hän siellä tunsi, olisi kiskonut kaapelin mukanaan paikkoihin, joissa Peelo ei ollut varma, toimisiko se. Oli siis vain kärsivällisesti jatkettava matkaa.
Hän ohitti oikealla puolellaan sijaitsevan kennoston kaksoiskuningatarten syntymättömiä kaartilaisia. Vain osittain maan alta pilkottava rakennelma oli täynnä keskeneräisessä muodonvaihdoksessa uinuvia koneita. Aika oli ravistanut niistä lihan irti, mutta muoto oli vielä kaukana parviälyn palvelukseen astumiseksi. Peelo oli yllättynyt, ettei Bianca ollut vielä löytänyt niitä.
Seuraavan kahden loputtomuuden halki talsiessaan vastaan ei tullut muuta kuin vaihtelevia maastonmuotoja. Kaapelin vetäminen jyrkkien mäkien läpi vaati ponnisteluja, mutta Peelo ei suostunut kiertämäänkään. Signaalin vahvuudelle oli oleellista, että reitti oli mahdollisimman suora, joten Peelo kohensi asentoaan ja jatkoi puskemista.
Pitkän nousun jälkeen hän sai nauttia tovin alamäestä. Hänen Ourgoksen tasangoille saavuttuaan matkustaminen oli taas monotonista, mutta helppoa. Peeloa maisemien puuttuminen ei haitannut. Kranala oli täydellinen paikka ajattelemiselle. Siellä oli niin paljon enemmän aikaa tehdä sitä kuin Peelon omassa todellisuudessa. Kaapelia kiskoessaan hän oli ehtinyt pohtia jo montaa asiaa: Biancan luonnetta, kellokoneiston toimintaperiaatteita, Nimdaa sekä Facestionatorin kovaäänisesti Bio-Klaanin torilla kuuluttamaa mainosta, jossa hän halusi ostaa nazorakien irtopäitä nimeämispäivän koristeiksi.
Kaikkiin muihin hän oli saanut pohdiskelemalla mieltä rauhoittavia ratkaisuja, paitsi kasvoja keräilevän pimeyden metsästäjän motivaatioihin. Peelosta tuntui, että hänen pitäisi joskus vierailla Odinalla. Ehkäpä kyseessä oli vain kulttuuri, jota hän ei ymmärtänyt.
Kun kaapeli halkoi koko tasankoa, muuttui soran väri Peelon jalkojen alla aavistuksen tummemmaksi. Hän tiesi sen tarkoittavan, että hän oli saapunut Kaikkinäkevänaukiolle. Hän oli melko varma, että nimi oli ironinen. Se juonsi aluetta asuttavalta Lehvak-kommuunilta, joka joutui viettämään suurimman osan ajastaan maan alla Biancan katsetta vältelläkseen. Täten ”aukio” itsessään oli vain lisää sitä samaa tyhjää, mitä ikuisuuksissa sen ympärilläkin. Ainoa merkittävä ero oli soran sävyerossa. Peelo epäili, että siinä oli kenties joskus virrannut vettä. Tällä menolla sitä olisi siellä taas kohta. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään.
Sade oli alkanut Kranalan kummallisen aikakäsityksenkin huomioiden melko hiljattain. Suntio ja Lähetti olivat matkustaneet kauas sen lähteen selvittääkseen. Ensin vettä oli tippunut pelkästään Baterrasta. Sitten se oli levinnyt sitä ympäröiville alueille. Nyt he olivat melko varmoja siitä, että koko Kranala oli sateen peitossa. Hypoteesissa aikaa viettävät zyglakit tuntuivat olevan siitä lähinnä iloisia. Bahragien lukuisat kaartilaiset olivat kuitenkin vaikuttaneet hermostuneilta. Jos Peelo ei olisi kiskonut perässään loputonta puolta maailmaa halkovaa kaapelia, hän olisi kysynyt krana-altaiden vartijoilta, mikä näitä sateessa huoletti. Mutta juuri nyt hänellä ei ollut sille aikaa eikä tahtotilaa. Matkaa oli jatkettava.
Hän ohitti Biancan koneiston sen itäpuolelta ja niin kaukaa, ettei hänen läsnäoloonsa kannattaisi reagoida. Hän oli oppinut, että kellokoneisto oli vain kaksitoista todellisuuden mittaa leveä, joten jos kiersi tarpeeksi kaukaa, sen pystyi melko helposti välttämään. Hän oli valikoinut kaapelin lähtöpisteen sen perusteella, että koneiston kiertämisestä tulisi mahdollisimman vähän ylimääräistä kulkemista. Hän oli onnistunut optimoimaan reitin noin kaksi ikuisuutta ja seitsemän todellisuutta suorinta mahdollista reittiä pidemmäksi. Se oli hänen mielestään ihan hyvä suoritus.
Seuraavaksi Peelon edessä häämötti valtava vuori. Taivasta kohti kurotteleva valkoisesta kivestä koostuva kallio olisi ollut käytännössä mahdoton ylittää, mutta Peelon onneksi sen läpi kulki siisti ja melko hyvin keinotekoisesti valaistu tunneli. Peelo päätteli sen muodosta, että se oli joskus kauan sitten Biancan basiliskin kaivama. Kärmeksen paluuta ei onneksi tarvinnut enää stressata: Lähetin tiedustelutieto oli varmistanut, että reitti oli selvä ja riskit vaarallisille kohtaamisille olivat olemattomat.
Ennen tunnelin suuta näkyi kuitenkin liikettä. Pikkuruinen otus oli Peelolle entuudestaan tuttu. Tämän lumpeenlehteä muistuttava pää ja kirkkaanoranssit silmät muistuttivat Peeloa muuannen bioklaanilaisesta arkistonhoitajasta. Hän vaihtoi tontun kanssa pari sanaa ja jatkoi sitten matkaansa. Tonttu oli kertonut, että laaksossa tunnelin jälkeen oli muusta joukosta eksynyt menninkäinen, jota kannatti varoa. Peelo vakuutteli tälle, että menninkäiset olivat harmittomia, ja muut kuulumiset vaihdettuaan asteli tunneliin. Sen varrella oli muutama palanut lamppu, mutta se ei Peeloa haitannut. Oli mukavaa kulkea muutama ikuisuus sateelta suojassa.
Valo tunnelin päässä oli kirkas. Kun Peelon silmät tottuivat siihen, tervehti häntä taas loputon meri valkoista soraa. Sitä kutsuttiin Guchelekin haudaksi ja sillä oli hengellistä arvoa monelle Kranalassa vaeltelevalle. Peelo ylitti sen paljoa ajattelematta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että oli ajatellut matkan aikana jo niin paljon, että hän olisi ansainnut tauon. Joten hän vain veti kaapelia ja käveli.
Sitten hän saapui tasangolle, josta tonttu oli hänelle puhunut. Kokoa alueella oli niin paljon, että Peelo ei odottanut törmäävänsä joukostaan irtautuneeseen menninkäiseen vahingossa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi hitaasti kasvava piste. Sen tummasta ruumiista erotti pian kultaiset kasvot mutta myös jotain muutakin. Jotain sellaista, mitä Peelo ei ollut ennen nähnyt.
Lähemmäksi asteltuaan kävi selväksi, että menninkäinen oli saanut jostain itselleen sateenvarjon. Kirkas ja keltainen sontikka päästi tyydyttäviä ropinan ääniä, kun jatkuva sade iskeytyi siihen. Sateenvarjon pää oli tiukasti maan sisällä ja se nojasi menninkäisen pientä kädentynkää vasten. Peelo oli iloinen menninkäisen puolesta, että sateesta huolimassa Kranalassa ei tuullut lainkaan. Pienikin vire olisi nimittäin lennättänyt varjon tämän hädin-tuskin-otteesta.
Se ei edes värähtänyt Peelon ohittaessa sen. Sen katse, kuten kaikkien aikaisempienkin androidin kohtaamien, oli visusti kohti taivasta ja siellä vellovaa mustaa aukkoa. Sateenvarjon pirteä väri muistutti niistä säikeistä, jotka halkoivat horisonttia Kranalan laitamailla.
Menninkäiskohtaamisen jälkeen Peelo ohitti Muistojen Laakson sen itäpuolelta. Vartiointia oli varmasti kiristetty siellä viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, eikä Peelo halunnut myöskään selvittää, millaisen reitin hän joutuisi kaapelin kanssa tekemään, jos haluaisi sieltä ulos mahdollisimman suoraan. Oli parempi kiertää laakso kokonaan kuin testata teoriaa siitä, pääsisikö Yksityisetsivän humalaisista baarimuistoista suoraan Mekaanikon syntymäpäivämuistojen liittymään, vai olisiko hän joutunut harhailemaan kaapelin kanssa muistosta toiseen niin kauan, että olisi joutunut ulos jostain tunkkaisesta Blazglarin kasinomuistosta. Ja kaikki, jotka viettivät Muistojen Laaksossa paljon aikaa, tiesivät, että kasinomuistoja säilytettiin siinä nurkassa, josta oli pitkä matka takaisin polulle.
Joten hän käveli pitkin soraa ja ikuisuudet kuluivat. Seitsemän sellaisen jälkeen hän uumoili lähestyvänsä pohjoista meriporttia. Merta siellä ei tietenkään ollut, eikä porttia, mutta sitä kutsuttiin silti sellaiseksi. Se oli harvoja paikkoja Kranalassa, jossa horisontti oli jotain muutakin kuin valkoista. Maailman reunat kaartuivat siellä sellaisella tavalla, että taivasta normaalisti peittävä valkoisuus rakoili. Peelo oli siitä päätellyt, että kyse oli jonkinlaisesta sumusta. Biancan valheillaan peittämä taivas ei ehkä ollut aina ollut sellainen – tyhjä – vaan toisenlainen taivas oli ehkä paistanut vielä silloin, kun Bahragit hallitsivat. Peelo ei ollut kuitenkaan halunnut kysyä heiltä asiasta vielä. Kuningattaret olivat kokeneet kovia, ja Peelo halusi antaa heille aikaa toipua.
Kaksi Nuhvok-Va:ta heilutteli Peelolle käsiään pienen jyrkänteen päällä. Peelo vilkutti niille takaisin ja pikkuväki katosi nopeasti sen jälkeen takaisin soraan. Peelo tiesi, että niitä oli hieman kaikkialla. Ne muiden onu-kaartilaisten ohella olivat vastuussa Vanhan Parven lukuisista maanalaisista suojapaikoista ja reiteistä. Ensin Peelo oli ollut yllättynyt siitä, ettei Bianca ollut huomannut niiden liikehdintää loputtomien ikuisuuksien aikana. Sitten yksi kerta hän oli todistanut, kuinka pataljoona sähiseviä keskushermostoja oli vain seurannut sivusta, kun Va:t olivat kaivautuneet syvyyksiin heidän edessään. Biancan aaveet eivät olleet tehneet elettäkään niiden seuraamiseksi.
Peelo oli melko varma, ettei Valkoinen Kuningatar todellisuudessa välittänyt, mitä tämän katseen ulkopuolella tapahtui. Tämän valtakunnassa oli väliä vain sillä, mikä näkyi päälle. Se oli valheen verho, jota pidettiin yllä kuin teatterilavastetta. Kaikki tiesivät, ettei se ollut aito, mutta se täytti tehtävänsä juuri sen tarinan kertomiseen. Peelo vain ei ollut vielä aivan varma, millaista tarinaa Bianca yritti kertoa.
Meriporttien toisella puolella hän törmäsi nopeasti taas tuttuihin. Raf’atax, nuori sielunvaeltaja ja tämän ystävät Krana-Su ja Krana-Nui seisoivat vartiossa Hypoteesia kohti johtavalla tiellä. Kranat, perinteiseen tyyliinsä, oli naulattu jonkinlaiseen ilmoitustauluun. Raf’atax tervehti Peeloa ja Peelo tervehti takaisin. Hän kuitenkin pysähtyi näiden luokse vain hetkeksi. Koko vartion kolmikko tiesi, millä tehtävällä Peelo oli, eivätkä he halunneet varastaa tämän aikaa. Krana-Nui oli aistinut etelässä sinä loputtomuutena paljon kummitusten liikehdistää. Krana-Su taas kertoi kuulleensa kellokoneiston suunnalta outoa hyräilyä. Peelo lupasi selvittää asiaa sen jälkeen, kun kaapeli olisi paikallaan.
Matka jatkui, eikä sitä ollut enää pitkälti. Sillä tahdilla Peelo uskoi saavuttavansa Legendojen Pistorasian kuudessa ikuisuudessa ja seitsemässä kuukaudessa. Ei matka eikä mikään. Hänen kärsivällisyytensä palkittaisiin pian.
Niistä ikuisuuksista viisi hän mietti, kuinka piristäisi Tawaa seuraavalla kerralla, kun tapaisi hänet. Hänellä oli asunnossaan melkoiset määrät lahjaksi saatua alkoholia, jolla hän ei tehnyt mitään, mutta adminin aistien sumentaminen ei tuntunut välttämättä viisaalta. Sitten hän mietti, olisiko kokeillut piirtää tälle jotain. Peelo oli siinä ihan hyvä, mutta toisaalta niin oli Tawakin. Hän oli nähnyt muutaman kuvan, jonka admin oli piirtänyt jäsenkirjaan ja tullut tulokseen, että jos tämä halusi jotain, osaisi tämä varmasti tehdä sellaisen itsekin.
Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että ostaisi Tawalle puutarhahanskat. Sormien multaantuminen iltakävelyiden puutarhareissuilla olisivat mennyt huoli. Ehkä hän hankkisi myös jonkin haarniskaan kiinnittyvän kotelon, jossa ne kulkisivat kätevästi mukana. Klaanin linnakkeessa olisi muutama paikka, josta hän voisi niitä etsiä.
Tyytyväisenä päätökseensä hän käytti seuraavat kolmekymmentä vuotta jäljelle jääneestä ikuisuudesta arvuutellen Turaga Manitaloksen viidettä dilemmaa, jossa kyseenalaistettiin materiaalisen todellisuuden arvo. Peelo oli tulossa siihen tulokseen, että Turaga Manitalos ei välttämättä ollut koskaan itse osa materiaalista todellisuutta vaan useamman filosofin ja tutkijan tietynlainen yhteinen luotu persoona. Ajatus kuitenkin katkesi, kun hän saapui odottamaansa risteykseen ainakin kahdella kuukaudella etuajassa. Hän oli huomaamattaan kävellut paljon odottamaansa nopeammin. Kumma laskuvirhe, mutta ei huono asia.
Hieman ennen kuin Hypoteesi olisi ilmestynyt horisonttiin hänen edessään, hän kääntyikin risteyksestä oikealle. Hän ei aikonut vetää kaapelia kaupungin lävitse vaan suuntasi vuorijonon juurelle idässä. Siellä käytiin harvoin. Peelokin tiesi siellä lymyilevistä salaisuuksista vain, koska Suntio oli ne nuoruudessaan kartoittanut. Nyt, kun hänellä oli taas silminnähtävä kiintopiste, jota lähestyä, Peelon ajatukset keskittyivät jälleen pelkkään matkustamiseen. Loppumatka taittui nopeasti. Vuoriston juurelle saavuttuaan hän tarkisti vielä sijaintinsa Baterran reunaa taivaalla mittaillen.
Hän ei ollut aivan varma, miksi ei uskaltanut katsoa aurinkoa itsessään. Se oli kumma tunne. Kuin hänen sisällään olisi ollut joku toinen, joka otti ohjat ainoastaan silloin, kun musta paiste oli kyseessä. Peelo oli yrittänyt huijata itsensä vilkaisemaan sitä monta kertaa. Testattu oli niin muistoista varastetut aurinkolasit kuin odinalaisen sukellusveneen periskoopit. Joka kerta lopputulos oli kuitenkin sama. Katse väisti auringon juuri ja juuri. Sitä pystyi tosin silti käyttämään suunnistamiseen. Koska Baterra paistoi aina täsmälleen samassa paikassa, sen avulla liikkuminen oli helppoa.
Hän oli saapunut perille. Jonon korkeimman vuoren reunalla seisoi puoliksi maan sisään uponnut kapseli. Se oli suureksi osaksi läpinäkyvä, joskin sen sisältä ei nähnyt paljoa, koska sen pinta oli ulkopuolelta oudon liman peitossa. Kapselin kansi oli punainen ja siihen oli kirjailtu kaksoiskuningattarien pyöreä tunnus. Se oli reliikki muinaisilta ajoilta, mutta juuri sopiva Peelon tarpeisiin. Se mahdollistaisi monta sellaista asiaa, jotka Bianca olisi varmasti muuten huomannut. Kapseli vain tarvitsi virtaa, ja miltei puolet maailmasta kaapeli perässään kuljettuaan Peelolla oli sille viimein juuri sitä.
Legendojen Pistorasia oli kiinnitetty kapselin juurelle. Peelo pysähtyi ja varmisti, että kaapelin päästä sojottavat metallitangot täsmäsivät siihen. Olisi ollut noloa, jos siinä vaiheessa hän olisi joutunut lähtemään etsimään adapteria. Kaikki näytti kuitenkin olevan juuri oikein. Hän kumartui. Kaapeli iski hieman kipinää yhdistyessään rasiaan, mutta ne liittyivät toisiinsa silti saumattomasti. Peelon oli pakko hymyillä maskinsa alla. Hänen työnsä kantoi hedelmää.
Sähkö virtasi kapseliin, joka alkoi humista. Sitten sen kansi lähti kiertymään hitaasti auki ja sankkaa vihreää savua purkautui sen sisältä. Kansi jysähti lujaa maahan. Sen sisältä näkyi ilmiselvää liikettä. Peelo oli ristinyt kädet selkänsä taakse ja odotti, kunnes kaksi punaista kättä tarttui kapselin reunaan sen sisältä ja hopeiset kasvot kurkistivat sen sisältä.
”Hei”, Peelo sanoi.
Hopeisen Mirun omistaja nyökkäsi, veti itsensä käsillään ulos kapselista ja laskeutui soraan Peelon eteen. Killjoy raksautteli niveliään ja ojensi sitten kätensä Peelolle, joka välittömästi tarttui siihen.
”Pitkästä aikaa, Peelo”, Killjoy hymähti.
”Niin on”, Peelo nyökkäsi. ”Saimme viestisi. Meillä on kaikki valmiina.”
”Loistavaa. Täällä ei ole muuten koskaan ennen satanut”, Killjoy ihmetteli.
”Ei minunkaan ollessani”, Peelo myönsi.
Peelo tarkisti vielä kaapelin liitoskohdat kapselista, ennen kuin lähti johdattamaan Killjoyta kohti määränpäätään. Killjoyn Peeloa huomattavasti raskaammat askeleet upposivat soraan melko syvälle. Sen väleihin kertynyt vesi litisi, kun he matkasivat kohti Hypoteesia.
”Oletko aivan varma, että Bianca ei tiedä läsnäolostani?” Killjoy murehti. Peelo nyökytteli vakuuttavasti päätään.
”Vanhojen Valtiaiden suojat ovat taas päällä. Tuon kaapelin tuoman virran pitäisi riittää moneen hienoon asiaan. Kapselisi pitäisi sulautua Kranalan muun sähköistyneen toiminnan utuun. Ja mikä parasta, Hypoteesiin saadaan viimein sähköä.”
Killjoy katsoi maata pitkin viistävää kaapelia, jota he parhaillaan seurasivat kohti Hypoteesin risteystä. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka Peelo oli sen löytänyt ja kuinka kaukaa tämä oli sen vetänyt. Hän oli kuitenkin huojentunut siitä, että hänen saapumisensa oli pysynyt salaisuutena. Hän luotti Peelon sanaan siinä. Oli aina luottanut.
”Näytät täällä erilaista kuin yleensä”, Peelo huomioi. Punahopeinen mies näytti paljon enemmän toalta kuin siltä haarniskoidulta jätiltä, johon Peelo oli tottunut.
”Se lienee, miten tänne matkustaminen toimii. Näytämme siltä, miltä kuvittelemme näyttävämme. Ainakin, jos matkaamme tänne vain hengessä”, Killjoy selitti.
Peelo katsoi alaspäin. Hänen kätensä ja jalkansa olivat täsmälleen niin kuin todellisuudessakin.
”Sinäkö siis kuvittelet itsesi tuon näköiseksi? Onko haarniskasi vain tuossa päällä?”
Killjoy ei oikein tiennyt, kuinka vastata. Hän toivoi, ettei androidi kaivelisi asiaa hirveästi enempää, joten hän laittoi pelimerkkinsä kaikkein yksinkertaisimpaan vastaukseen.
”Tämä on, miltä näytin ennen.”
”Vai niin”, Peelo sanoi ja pysähtyi miettimään hetkeksi. ”Pidän siitä haarniskastasi enemmän. Siinä on varmaan aika paljon säilytystilaa vaikka puutarhahanskoille.”
Killjoy vilkaisi Peeloa pöllämystyneenä. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että jos hän tahtoi keskustelun päättyvän, olisi parempi olla kysymättä tarkentavia kysymyksiä.
He jatkoivat kävelemistä Peelon johdolla. Killjoy näki Hypoteesin pilvenpiirtäjien siintävän oikealla puolellaan, mutta päätellen Peelon suunnasta, sen sisäänkäynti oli jossain muualla. Hän ei tietoisesti ollut koskaan vieraillut niin pohjoisessa. Hänen aikaisemmat sielunmatkansa olivat heittäneet hänet aina täysin satunnaiseen paikkaan, jonka jälkeen hän oli harhaillut aina ties minne. Vasta Peelon kapseli-innovaation myötä hän oli onnistunut ilmestymään täsmälliseen paikkaan.
”Oletan, että tonttumme ovat kunnossa?” Killjoy tiedusteli.
”Kyllä”, Peelo nyökkäsi. ”Geeveellä on ollut Vaehranin mukaan hieman vaikeaa viime aikoina, mutta hän on kunnossa. Etsivä on ollut merillä jo jonkin aikaa, mutta Jardirt valvoo, ettei mitään pahaa satu. On mahdollista, että hän on jo palannut sillä aikaa, kun olen ollut täällä. Heidän matkallaan on moderaattorien hyväksyntä.”
”Olen yllättynyt”, Killjoy tuumasi. ”Miksi Etsivä edes tahtoi pois saarelta? Hän ei tee sitä kovin usein.”
”Hän tahtoi Kristallisaarille. Pitkä matka, mutta Paaco näki asian niin, että Notfunin taidoilla he saattaisivat päästä merisaarrosta ohi. Jardirt on tiputellut radiopoijuja pitkin matkaa. Heidän reittiään on ollut helppo seurata.”
Killjoy naurahti. Harva tajusi, kuinka monta askelta edellä Paaco oli, mitä tuli tiedustelemiseen.
”Oletan, että niillä poijuilla yritetään uudelleenluoda yhteyttä ulkomaailmaan”, Killjoy mietti.
”Niin. Pohjoisesta saadaan nyt taas vähän uutisia. Pari xialaista asemaa lähinnä, mutta se on enemmän kuin aikaisemmin.”
”Hyvä. Ja hyvä, että tontut ovat tallessa.”
Peelo oli siitä samaa mieltä. Hänen tonttuvahtinsa oli alkanut siitä päivästä, kun Creedy oli saanut surmansa Sarajin miekasta. Viesti Killjoylta oli tullut nopeasti sen jälkeen, kun se oli tälle paljastunut. Siitä lähtien Peelo oli tehnyt kaikkensa, että lopuilla Bio-Klaanin tontuilla olisi kaikki hyvin. Killjoy oli selitellyt pyyntöään turvallisuusteknisenä operaationa huomioiden tonttujen yhteyden Biancaan. Peelo tosin oli nähnyt läpi Killjoyn aikeista. Suojelumandaatti oli tullut muustakin kuin vain strategisesta viisaudesta. Jollain asteella Killjoy selvästi koki olevansa vastuussa pikkumiesten hyvinvoinnista.
He saapuivat taipaleen päätteeksi Hypoteesin risteykseen. Peelo johdatti Killjoyn siitä kääntymällä viimein pilvenpiirtäjien muodostamaa rinkiä kohti. Ne olivat tosiaan niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei mistään muualta olisi päässyt ringin sisäpuolelle. Nyt heidän edessään kuitenkin häämöttivät portit. Kaksi oviaukon eteen kaatunutta rakennusta oli viritetty jonkinlaisilla vaijereilla suureen messinkiseen mekanismiin. Rattaat, jotka koneistoa pyörittivät, näyttivät aivan Biancan koneistosta varastetuilta. Tarina siitä, kuinka Peelo ja Viides Kohrak-vartiosto olivat ne saaneet, olisi varmasti huvittanut Killjoyta, mutta Peelo tiesi, että nyt ei ollut aika seikkailukertomuksille.
Yhden pilvenpiirtäjistä ikkunasta väläyteltiin kirkasta valoa heitä kohti. Peelo vilkutti sille vastaukseksi. Sitten ei tapahtunut hetkeen mitään, kun mekanismia käynnisteltiin Hypoteesin puolelta. Lopulta kahden valtavan jyrähdyksen myötä molemmat kaatuneet pilvenpiirtäjät alkoivat nousemaan ylös. Portit aukenivat kaksikolle. He kiristivät tahtiaan ja marssivat huolestuttavasti edestakaisin heiluvien rakennusten ali sisälle. Peelo suunnitteli jo mielessään uutta, sähkökäyttöistä menetelmää porttien hallinointiin. Se olisi nyt mahdollista, kun Legendojen Pistorasia oli toiminnassa.
Näky oli yllättävä mutta samalla äärimmäisen vaikuttava. Taistelussa tuhoutuneen Hypoteesin kaupungin keskelle oli raivattu valtava aukea, jota asutti kirjava väkijoukko telttoineen ja pienine katoksineen. Rakennukset tarjosivat suojaa niille asukeille, jotka olivat jääneet ilman omaa muistoaan basiliskin ja bahragien taistelun jäljiltä. Killjoy tunnisti monet niistä Metru Nuin sodan osanottajiksi. Tai ainakin kummallisen ja spekulatiivisen version siitä sellaisiksi.
Sitten jostain rakennusten välistä kuului nopeita askeleita. Pieni punainen asia juoksi tuulispäänä heitä päin, ohitti Peelon ja syöksyi halaamaan Killjoyn jalkoja.
”C-creedy?”, Killjoy parahti. Tonttumies puristi hänen jalkojaan koko ajan lujempaa. Kun tämä viimein erkani, Killjoy näki, että tämän silmät olivat vetiset. Siitäkin huolimatta tämän kasvoilla oli leveä hymy.
”En uskonut, että näkisimme toisiamme enää”, Creedy naurahti hieman vaikeasti. ”Olen… tosi iloinen, että olin väärässä.”
”Niin minäkin”, Killjoy sanoi. Peelo näki, että hän näki valtavasti vaivaa siihen, että onnistui pitämään itsensä kasassa.
”Oletko kunnossa? Kuinka voit?” Killjoy kysyi. Creedy kohtautti olkiaan.
”Ihan hyvin kai kuolleeksi. Olemme Lähetin kanssa muistelleet paljon menneitä. Ja Peelo on pitänyt meile seuraa. Yllättävän hyvin me ollaan pärjätty huomioiden, miten vähän tekemistä täällä on.”
”Oletan, että hänen läsnäolosi on sinun ansiotasi?” Killjoy mietti Peeloa kohti viittoillen.
”Creedyn minulle jättämä datamuisti sisälsi ohjeet dynamon valmistamiseen. Ilman sitä en usko, että olisin koskaan päässyt tänne”, Peelo kertoi.
”Et koskaan kertonut minulle, että olit ehtinyt ratkomaan sen mysteerin”, Killjoy ihmetteli. Creedy heilutteli käsiään edestakaisin hieman nolostuneena.
”No en minä oikeastaan, vaan Niz. Hän jätti sen minulle sen jälkeen, kun asetuin Klaaniin. Pahan päivän varalle, hän sanoi. Sitä se kyllä olikin. En ymmärtänyt, ennen kuin vasta jälkeenpäin, että sen tarkoitus oli antaa jonkun seurata minua tänne.”
”Niinpä tietenkin”, Killjoy huokaisi. Totta kai Nizillä oli asian kanssa jotain tekemistä. Tällä kertaa hän ei kylläkään voinut valittaa. Peelon läsnäolosta Kranalassa oli ollut valtavasti hyötyä.
”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui”, Killjoy sanoi. ”Sekä sinulle että Lähetille. Jos olisin tiennyt, mitä Saraji puuhaa, olisin –”
”Äh, ei se sinun syytä ollut!” Creedy ähkäisi. ”Sitä paitsi kuolleena oleminen ei ole yhtään niin kamalaa kuin sanotaan. Ainakin niin kauan, kun pysyttelee kaukana siitä kellosta.”
Killjoy hymähti. Creedyn sanat eivät paljoa hänen omatuntoaan helpottaneet, mutta hän oli silti iloinen, että tämä näytti niin hyvinvoivalta huomioiden, että oli tosiaan kuollut.
He lähtivät kolmisin jatkamaan matkaa syvemmälle Hypoteesiin. Soran sijasta suurin osa kaupungin maasta oli valkoista mukulakiveä. Viemäröintiä siellä ei selvästi ollut, sillä vettä oli alkanut kertymään alavammille alueille huomattavat määrät.
”Minä en muuten tiennyt, että tunnette toisenne”, Killjoyn ja Peelon perässä harppova Creedy tokaisi. Killjoy vilkaisi androidia vierellään ja käänsi sitten niskansa taakseen ja hidasti hieman vauhtia.
”Kävin Tawastialla keikoilla aika usein. Peelo oli siellä monesti lämppärinä. Tutustuimme yhden Revonhänthäisen keikan jälkeen”, Killjoy selitti.
”Se oli hieno ilta”, Peelo muisteli. ”He soittivat Digitaalisen Maailman silloin ensimmäistä kertaa yleisölle. Oli kunniallista, että he pyysivät minua lämmittelemään yleisön juuri sinä iltana.”
Siitäkin illasta oli jo vuosia. Killjoyn oli pakko myöntää kaipaavansa Tawastian aulan likaisia kokolattiamattoja ja baaritiskin sitä tahmeaa kulmaa, jota kukaan ei saanut jostain syystä epätahmautettua.
Peelon marssiessa edeltä Killjoy pysähtyi kiinnitettyään huomionsa torin laidalle kaatuneen rakennuksen kylkeen pystytettyyn pöytärykelmään. Sen ympärille kerääntyneet vaeltajat erosivat ympäröivästä hypoteettisesta kirjavuudesta siinä, että ne tuntuivat jo kaukaa paljon muita todellisemmilta. Mitään konkreettista eroa hahmojen käytöksissä ei ollut, mutta Killjoy tunsi eron syvällä arkkisydämensä perukoilla.
”Suntio ja Lähetti ovat edelleen matkoilla, mutta heidän pitäisi palata pian”, Peelo kertoi Killjoylle. ”Zyglakit ovat jo saapuneet ja ovat valmiita keskustelemaan.”
”Täällä on niitä paljon enemmän kuin ennen”, Killjoy sanoi huomionsa ääneen.
”Ryhdyimme ottamaan heitä sisään sen jälkeen, kun haamujen partiot tasangoilla alkoivat lisääntyä”, Peelo selitti. ”Yhteenottoja ei ole vielä ollut, mutta moni heistä koki niiden läsnäolon niin epämukavaksi, että he pyysivät saada leiriytyä täällä. Ryhmä, jota olemme tulleet tapaamaan, odottaa meitä jo.”
”Haluat puhua zyglakeille?” Creedy ihmetteli.
”Niin”, Killjoy myönsi. ”Professori Mavrah on tehnyt kovaa työtä Metru Nuilla ja kaiveli minulle yhteyksiä erään kokemani asian ja tekemämme arkeologisen löydön välillä. Kaikki tiet johtavat zyglakeihin. Eikä liene sattumaa, että tämä paikka on aina vilissyt niitä.”
”Onneksi pieni Focaxas auttoi minua keräämään seurueen”, Peelo myhäili. ”Heitä ei ole vaikea löytää, mutta tietäjiin ei silti yleensä törmää vahingossa.”
Lähestyessään huonekaluleiriä Killjoy huomasi myös muunlaisia rakennelmia. Paikalle oli pystytetty telttoja… nojatuolien ja sohvien päällyskankaista? Killjoy huomasi, kuinka yksi zyglak nylki sohvaa ja teki sen verhoilusta mattoja. Seuraava lisko tuli paikalle ja vei mattoja telttaan.
”Mistä kaikki tämä tavara on peräisin?” Killjoy ihmetteli. Yhdelläkään ainoalla käynnillään hän ei ollut nähnyt mitään muuta ”fyysistä” tavaraa kuin mitä sinne saapuneilla matkaajilla oli päällään.
”Nurukan ja Xen avasivat täältä muistoja samalla, kun Valkoisen käärme yritti syödä heitä”, Peelo selitti. Killjoysta tuntui, että tämä vitsaili, mutta oli tuntenut androidin tarpeeksi pitkään, että tiesi, ettei tämä tehnyt niin.
”Siitä jäi aika paljon tavaraa, jota Suntio ei viitsinyt työntää takaisin muistoihin. Metru Nuin vaihtoehtoiset sodat saavat selvitä ilman muutamaa huonekalua.”
”Vai niin”, Killjoy huokaisi. He olivat jatkaneet kävelyä leiripisteiden halki. Nyt he lähestyivät joukkiota, joiden katseet kääntyivät välittömästi heitä kohti. Piirissä istui kourallinen todentuntuisia zyglakeja taitavasti kasatun telttakatoksen alla.
”Kreeh!” liskopiirin kummallisimman näköinen jäsen rääkäisi saapujat huomatessaan. ”Tinaukko suvaitsee siis saapua! Tervehdys Peelo, tervehdys… suuri ja pieni tinaukko!”
Muut zyglakit nousivat ja nyökkäsivät tervehdyksenä. Killjoy nyökkäsi varovaisesti. Creedy vilkutteli iloisena liskojoukkiolle, kun taas Peelo oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja kierrätti katsettaan kahden osapuolen välillä.
”Killjoy, kenraali” Peelo esitteli ison punaisen miehen. ”Tietäjä Fatizax, heimojen viisain tietäjä. Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä. Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija. Myöhässä käräjävalmisteluista”, Peelo esitteli hieman kärsimättömän näköisen liskon.
”Kreeh…” Fatizax painoi päänsä maahan. ”Entä tuo pikkuruinen?”
”Hei, olen Creedy”, Creedy vastasi. Pikkumies oli nähnyt Bio-Klaanissa ollessaan vain yhden zyglakin, eikä se ollut yhtään niin jännittävän näköinen kuin Hypoteesissa leiriytyvät.
Zyglak-tietäjä kalankallossaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ja tämä nuori tässä on puolestaan Meixez. Eräänlainen oppilaani, voisi sanoa”, hän esitteli. Punamusta lisko Fatizaxin vierellä nyökkäsi jäykästi, ja Fatizax jatkoi muiden piiriläisten esittelyä.
”Ja tämä meidän pikkuruisemme on Focaxas. Näin meidän kesken…” Fatizax madalsi ääntään. ”Minulla ei ole aavistustakaan, miten tollanen pänä osaa henkivaeltaa. Kreeh… nuorissa on voima, mutta että noin pienessä…”
”Aaaa-glxblt!” Focaxas jokelteli tyytyväisenä ja kipusi ketterästi Fatizaxin olkapäälle katsomaan saapuneita. Tietäjä jatkoi piiriläisten esittelyä yksi kerrallaan. Liskot nyökkäsivät nimensä kohdalla ja asettuivat sitten taas kyykkyyn.
”Ja minä olen Juurlok”, roteva, hailakan punainen zyglak nyökkäsi viimeisenä ja suoristui täyteen pituuteensa. ”Olen tämän henkipiirin varsinainen johtaja. Vaikka toki Fatizax tässä onkin kokenein tietäjämme, ja järjestänyt tämän… tapaamisen.”
Killjoy mittaili Juurlokia katseellaan. Tämän pukeutuminen erosi jonkin verran muista ympäröivistä zyglakeista. Sillä oli yllään tummanharmaita panssarinpalasia, joissa oli ärhäkän näköisiä piikkikoristeita. Ero oli tarpeeksi suuri, että Killjoy päätteli tämän juontavan joistain muista heimoista kuin niistä, jotka elivät Bio-Klaanin saarella.
”Hyvä tavata teidät”, Juurlok lausui. ”Fatizax on oikeassa. Enteitä on ilmassa paljon.”
”Olen kiitollinen, että suostuitte tapaamaan minut näin lyhyellä varoitusajalla”, Killjoy myönsi ja tuttavallisuutta edistääkseen asettui risti-istuntaan valkoiselle kivelle zyglakien eteen.
”Peelo kertoi minulle, että saattaisitte voida valaista minua liittyen erääseen… kohtaamiseen, johon jouduin hiljattain.”
”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Vai pitää ukko Peelonen meitä tietotoimistona? Tai ehkä juorukelloina?”
”Ajattelin itse asiassa, että tiedätte vain enemmän kuin muut”, Peelo tarkensi. Tämä kuulosti ihan vähän harmistuneelta.
”… krhm, niin, lupauduin kyllä auttamaan”, tietäjä vastasi ja röyhisti kurkkupussiaan kalankallopäähineen alla. ”Katsokaas… sateet ovat palanneet!”
Killjoy ja Creedy vilkaisivat toisiaan. ”Niin, täällä on tosiaankin satanut”, Killjoy totesi. ”Tarkoitat, että niin on käynyt ennenkin?”
”Muistan sen kuin eilispäivän!” Fatizax huudahti. ”Muistan sen paremmin kuin eilispäivän! Oikeastaan…”
Tietäjä piti pienen tauon ja yski pari kertaa. ”En kyllä muista eilistä kovin hyvin. Kreeh! Mutta sateen! Sen muistan! Tämä on voimallinen enne! Voimallisempi kuin Makuta Nuin kahvinpurut! Tai se kun Makuta Nui ilmestyy paahtoleipään!”
Juurlok näytti kysyvältä. ”Ilmestyy paahtoleipään?”
Nuori zyglak Fatizaxin vieressä huokaisi. ”Fatizaxin kotisaarellamme palvoma, tuota, henkiolento, on opettanut tietäjällemme paljon. Kuten paahtoleivän.”
”Juuri niin, Meixez! Juuri näin! Ja hilloa, ja sellaista vaaleanpunaista mössöä siinä päällä!”
Mei pudisti päätään ja vajosi syvemmälle kyykkyyn. Fatizax oli viisas henkimaailman asioissa, mutta vanhuksen kanssa oli aina sosiaalisesti noloa.
Creedy näytti siltä, että olisi halunnut kysyä miljoona tarkentavaa kysymystä. Killjoy ja Peelokin olivat vaihtaneet katseita Makuta Nuin nimen kuultuaan. Killjoy ei kuitenkaan ollut tullut vakoilemaan ystävänsä kulinaarisien luentojen seurauksia.
”Mutta niin, niistä sateista”, Killjoy yritti ohjata keskustelua taas oikeille raiteille.
”Niin, sateet, ne ovat enne! Ja siksi minä autan nyt teitä… henkimaailmassa puhaltavat pian uudet tuulet!”
”Sateet. Ovatko ne… Äidin tekosia?” Killjoy kysyi. Tämä varoi ä-sanaa niin selvästi, että kaikki läsnäolevat huomasivat sen. Myös Mein niskasulat kohosivat heti, kun sana lausuttiin.
”Hmm, kreh, hmm…” Fatizax mutisi. ”Tekosia? Ehkä, ehkä ei. Tekeminen kuulostaa siltä, että hän tekisi niin tarkoituksella. Ehkäpä olisi oikeammin sanoa, että sataa hänen vuokseen! Sataa, koska hän on!”
”Erikoista”, Peelo huomioi. ”En ole kuullut kenestäkään, joka pelkällä läsnäolollaan saisi pilviä muodostumaan.”
”Pah! Tinaukon tinamietteitä! Näettekö tälläkään taivaalla yhtään pilveä? Ja silti ropisee. Ei, sade on osa meren äitiä. Sillä merihän on vettä!”
Killjoy ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä, että hänen vastauksena oli saanut lopulta muodon ”meri on vettä”. Informaatioarvo oli jotenkin nyt hukassa, joten Miruaan raapiva mies muotoili seuraavan kysymyksensä niin, että saisi siihen täsmällisemmän vastauksen.
”Kuka hän on?”
Kysymys sai piirin zyglakit liikkumattomiksi. Kaikki käänsivät katseensa Fatizaxiin.
”Kreeh… kuka on merten äiti…”
Fatizax asettautui täysin matalaksi valkealle soralle ja sulki silmänsä. Zyglakin häntä laskeutui maahan ja kynnet upposivat soraan. Liskovanhuksen hengitys rahisi.
”Hän… muistelee”, Mei selitti henkiopettajansa toimintaa. Punamusta lisko puristi silmänsä kiinni ja auki ja kiinni muutaman kerran epämukavan näköisesti. Hän tunsi piirin ja muukalaisten katseen polttavana, mutta jatkoi silti. ”Fatizax kertoi minulle, että kun on ’vanha kuin taivaankupu’, muistaminen vie veronsa. Kuulemma… kuulemma… kuulemma…”
Killjoy huomasi, että asian selittäminen oli Meixezille vaikeaa. ”Kaikessa rauhassa.”
Mein jäänsiniset silmät löysivät Killjoy katseen. Zyglak veti muutaman kerran hitaasti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Kuulemma henkimaailmassa muistot aina löytyvät, kunhan malttaa asettua aloilleen ja kuunnella maaperää.”
Kaikki olivatkin hiljaa, kunnes Fatizax kohta kohosi taas kyykkyyn. Ei itselleen tyypilliseen tapaan terävillä ja sätkivillä liikkeillä, vaan hitaasti ja varovaisesti, kuin ikivanha olento aikojen alusta.
”Meren äiti…” Fatizax kähisi hiljaisella äänellä. ”Gah’Malok… hänestä me kaikki tulemme. Zyglakit… meri… syli…”
Killjoy kumartui varovaisesti lähemmäs. Fatizax jatkoi. ”Meren äiti on sekä viileä syvyys että kimaltava pinta. Hän on vellova meri itsessään… ja meri on jokaisen zyglakin todellinen koti ja elinehto. Mutta hän on myös… oli myös…”
Mei huomasi, että vanhukselle teki pahaa seisoa edes kyykyssä, ja asettui tukemaan tätä. Peelo asettui Fatizaxin toisen kainalon alle.
”Hänen sylinsä oli niin turvallinen”, tietäjä jatkoi. ”Se oli liian turvallinen… me menetimme suhteellisuudentajumme, me teimme temppeleitä, me teimme valtakunnan… me marssimme… syvä imperiumi…”
Juurlok puhui matalasti: ”Tarvitsetko tauon? Jotain juotavaa?”
Fatizax pudisti päätään ja jatkoi. ”Äidin aikana me olimme kohtuuttomia… mutta se ei ollut äidin vika. Se oli meidän vikamme. Ei ollut oikein, että äiti… että äiti… että äiti silvottiin. Se synti on niin raskas, että yhä on henkimaailma kuopalla.”
”Silvottiin”, Killjoy toisti. ”Olen kuullut tuon ennenkin, että äidille tehtiin jotain. Mitä oikein tarkoitat? Kuka hänet silpoi?”
”Äitiä satutettiin… häntä iskettiin, hänestä otettiin irti paloja kuin teuraseläimestä, ja hänet vietiin pois. Enää hän on vain kaiku meren yllä, heijastus tyynessä pinnassa. Siten hänet silvottiin. Vähennettiin ja vietiin. Ja että kuka…” Fatizax pudisti päätään. ”Sen olen tarkoituksella unohtanut, ja vannonut, etten etsi sitä muistoa käsiini. Kosto sumentaisi mieleni, alkaisin kuiskia verisiä sanoja päälliköiden korvaan ja johtaisin koko kansan turmioon. Ei, en tiedä, kuka äidin silpoi. En halua tietää. En voi tietää!”
Mei paransi asentoaan Fatizaxia vasten ja auttoi tietäjää säilyttämään tasapainonsa. Hän ajatteli Guechexin sanoja Alinnelin jäänteistä Bio-Klaanin pihamaalla.
”Minulle riittää vähempi tieto…” Fatizax jatkoi. ”Minulle riittää se tieto, että äiti silvottiin rangaistuksena syvän imperiumin synneistä… teimme liian korkeat tornit ja liian väkevät sotajoukot. Niin toimme katastrofin itse itsellemme, ja siitä asti olemme hylänneet haaveet valtakunnasta.”
Killjoy oli ristinyt kätensä ja roikotti päätään hieman Fatizaxia kuunnellessaan. Creedy oli istunut kertomuksen aikana hänen vierelleen ja tuijotteli tietäjää lumoutuneena. Kralhin päässä raksutti ajatuksia toistensa perään. Mavrah oli osunut naulan kantaan arvioidessaan, että zyglakit olisivat oikea paikka lähteä kyselemään Äidistä. Hän ei silti ollut varma, oliko oppinut mitään sellaista, joka auttaisi häntä ottamaan seuraavan askeleen. Ajatukset Ko-Metrussa kouristelevasta vahkitytöstä kuitenkin saivat hänet puskemaan syvemmälle. Oli turha piilotella mitään. Fatizax oli kertonut hänelle avoimesti, mitä tiesi, joten tuntui vain oikealta kertoa tälle suoraan, mitä hän halusi.
”Kuinka voin löytää hänet?”
”Jos äidin voisi löytää, emme kyykkisi tässä”, Fatizax sanoi käheästi ja viittoili piirin zyglakeja. ”Äitiä ei voi löytää, niin paljon hänestä vietiin pois. Ainoa keino olisi, että äiti löytää sinut.”
Killjoy huokaisi syvään. Peelon merkisevä vilkaisu viesti, että oli todellakin aika sanoa se, mikä Killjoysta itsestäänkin tuntui yhä hullulta.
”Hän löysi minut jo kerran.”
Zyglakien keskuudessa vilkuiltiin toisiaan. Fatizaxin kasvot kurtistuivat sellaisella tavalla, että Killjoy ei tiennyt liskokallon edes taipuvan sellaiseen.
”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Sinut? Mitä äiti… etkö sinä ole joku… iso muovisoturi ja bio-klaanilaisten kaveri! Mitä äiti… krhm… kreeh… niin…”
Fatizax toi kasvonsa lähelle Killjoyn omia ja jatkoi: ”Mutta sateet ovat kyllä palaneet… ja sitä paitsi. Sinä haiset zyglakilta.”
Mei, Juurlok ja muut olivat ensin yllättyneitä (”Huu-glxblt!?”), mutta… Fatizax oli oikeassa. Jokin muukalaisen hajussa oli tuttua.
Killjoy huokaisi syvään. Tämä oli se asia Steltinmeren kohtaamisessa, mitä hän oli tarkoituksella yrittänyt olla miettimättä. Muutama lanka oli kuitenkin yhdistynyt keskustelun aikana. Ja jokaisen niistä myötä Äidin sanoissa tuntui olevan vähän enemmän järkeä.
Hän napautti kyljessään sijaitsevaa pientä painiketta kolmesti. Hän ei ollut varma, tarvitsiko hänen tehdä niin, vai olisiko henkimaailmassa asian kovaa ajatteleminen riittänyt, mutta niin Killjoy oli sen nuoruudessaan aina tehnyt. Zyglakit – ja Peelo – katsoivat silmät pyöreänä, kun Killjoyn rintakehä aukesi keskeltä. Orgaanisten lihasten, johtomeren ja mekaanisten pumppaavien härvelien keskellä loisti punainen kirkas kuula.
”Kenties tämä selventää asiaa hieman”, Killjoy pohti. ”Hän kutsui minua lapsekseen. Eikä sellaisella hengellissä tavalla. Hän tarkoitti sitä… jotenkin konkreettisemmin.”
Fatizax siristeli hetken silmiään ja tuijotti kuulaa. Hän tarttui kalankallopäähineeseensä ja nosti sen pois. Tietäjän sieraimet aukesivat täyteen kokoonsa, kun tämä nuuhki konemiehen sisältä virtaavaa hajua.
”Se se on!”, Fatizax huudahti, nyt jo selvästi äskeistä virkeämmin. ”Tuo pallo on zyglakia!”
Killjoyn miruntapainen valahti tavanomaista paljon vaaleammaksi. Creedy oli noussut sen verran, että hän näki tuijottaa Killjoyn sisuksiin. Miehen itsensä reaktio vaihtui kuitenkin nopeasti jotain merkittävää tajunneesta takaisin isään, joka oli Valkoisen valtakunnassa tehtävällä.
”Joten… hän ei valehdellut”, hän huokaisi. Hän ei oikeastaan kaivannut enempää. Fatizax kohahti taaksepäin, kun Killjoy painoi nappia uudestaan ja luukku hänen rintakehässään sulkeutui.
”Näyttää melkein toalta… mutta ehtaa zyglakia sisältä”, Fatizax päivitteli. ”Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää. Onkos tuo ollut aina tuolla? Vai heräsitkö jonain aamuna zyglak-pallo sisälläsi?”
Killjoyn piti aidosti miettiä vastaustaan. Kaikki, mitä hän tiesi itsestään, oli Nizin hänelle kertomaa. Niistä ensimmäisistä kohtaamisista hän ei muistanut kuitenkaan kovin paljoa. Muistijälki oli jäänyt ainoastaan veden toan hymystä ja lämpimästä tervetulotoivotuksesta elävien kirjoihin.
”Minä olen kaiketi ollut aina tällainen. Kuula itsessään taas… paras arvauksemme on, että ne ovat peräisin vanhasta Selakhiasta. Se kellossa roikkuva kusiainen ei ole suostunut antamaan paljoa vastauksia, vaikka oletankin, että hänellä on näiden kanssa jotain tekemistä.”
”Kellopeliroisto!” Fatizax tuhahti. ”Se tikittävä maanvaiva! Oletko tekemisissä sen kanssa? Kannattaa varoa mitä vastaat, olin aikanani heimon tarkin keihäänkäyttäjä, kuules!”
Killjoy ei voinut estää itseään naurahtamasta. Riski diplomaattiselle selkkaukselle vaikutti uhasta huolimatta vain pienenevän.
”Tarina on aika pitkä… mutta tiivistettynä, yritän repiä häntä irti tosimaailman katosta enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti. Antaisin mitä vain, että saisin kellot sammutettua.”
”Ai… no, hyvä!” Fatizax vastasi. ”Kyllä se kuule taitaa olla niin, että olet palloinesi ainakin sen verran zyglak, että ymmärrät nämä jutut. Jos se kerta on ollut sisälläsikin aina. Kreeh…”
”Mainitsit vanhan Selakhian”, Juurlok puuttui keskusteluun. ”Miten Selakhia tähän liittyy?”
Killjoy pysähtyi taas miettimään, mutta se olikin Peelo, joka tällä kertaa puhui.
”Teoria on vielä hieman kesken, mutta uskomme, että Valkoinen on jonkinlainen vanhan selakhin haamu. Tai kuvajainen. Hänen olemuksensa on jollain tapaa kummallinen. Yritämme edelleen selvittää, millä tapaa.”
”Niin, täällä kyllä kohtaa kummituksia”, Fatizax vastasi ja räpsytti vilkkuluomiaan. ”Mutta että tosimaailman… katossa… Kreeh, sano, jos voimme auttaa sinua kellojen vaientamisessa. Henkimaailma oli kauneimmillaan meren äidin aikana, mutta siskosten valtakausikin oli yhtä juhlaa kellopelipälliin verrattuna.”
”Arvostan tarjousta”, Killjoy sanoi. Hän ei ehkä ollut tullut etsimään liittolaisia, mutta oli huojentavaa huomata, että edes henkimaailmassa Biancan tekemisiä ei katsottu sormien läpi.
”Tällä hetkellä suurin ongelmamme on, että emme oikein vielä ymmärrä häntä.”
Killjoy osoitti sitten taivaalle.
”Hän ja hänen… vastaparinsa yrittänevät aiheuttaa tosimaailmankin taivaalle jotain tuollaista.”
Kaikki läsnäolevat tiesivät, että Killjoy viittasi keskellä taivasta leimuavaan mustaan aurinkoon. Peelo oli kuitenkin ainoa, joka huomasi, että Killjoy oli katsonut siihen suoraan ja sen jälkeen vain kääntänyt katseensa takaisin keskusteluun. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun androidi oli nähnyt kenenkään tekevän niin.
”Musta aurinko yllä merten…” Fatizax henkäisi. ”Tiesin, että vihaan sitä tyyppiä syystä. Kreh!”
Mei nielaisi. ”Fatizax… mitä se tarkoittaa?”
”Kreeh… en tiedä.”
”Sitä paremmalla syyllä minun täytyy päästä puhumaan Äidille uudestaan”, Killjoy painotti. ”Jos hän oli täällä ennen sitä, hän saattaisi tietää siitä jotain. Muiden asioiden ohella…”
”Jos rohkenen kysyä”, Juurlok puhui. ”Mikä saa sinut haluamaan hänen luokseen niin palavasti?”
Killjoyn hampaat kirskahtivat äänekkäästi toisiaan vasten. Hän ymmärsi, että tässä keskustelussa ei pidetty salaisuuksia. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän joutui sanomaan sen asian taas kerran ääneen. Ja se todellisuus sattui joka kerralla vähän enemmän.
”Minun tyttäreni tekee kuolemaa”, Killjoy sai lopulta sanotuksi. ”Äiti auttoi minut pelastamaan hänet kerran, mutta se ei lopulta riittänyt. Hänellä täytyi olla siihen joku syy. Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin ja viimeisiä oljenkorsiani on toivo siitä, että hän auttaisi minua pelastamaan hänet vielä uudestaan.”
Zyglakit katsoivat Killjoyta. Kralhi ei ollut tottunut lukemaan liskojen ilmeitä, eikä ollut aivan varma siitä, mitä näki. Hän kuitenkin arveli sen olevan myötätuntoa.
”Mitä voimme tehdä?” Mei kysyi suoraan. Jossain tosimaailmassa Guechex hiljalleen toipui sodan haavoista.
”Minä… en tiedä”, Killjoy myönsi. ”Jos tekään ette ole saaneet Äitiin yhteyttä näiden vuosien aikana, en usko, että omat mahdollisuuteni ovat ainakaan paremmat.”
”Kenties ajattelemme asiaa liian monimutkaisesti”, Peelo huomautti. Jokainen katse kääntyi androidin puoleen.
”Jos Äiti on ottanut sinuun jo kerran yhteyttä, kenties hän on jo eräällä tapaa kuulolla. Jos kukaan muu ei ole kuullut hänen sanojaan pitkään aikaan, ei ole kohtuutonta olettaa, etteikö juuri sinun kutsullasi olisi jotain merkitystä. Olettaen tietenkin, että iso asia meressä kuulee sinut.”
”Jos ehdotuksesi liittyy tosi ison kaiuttimen hankkimiseen, niin Dume hiillostaa minua jo sen verran pahasti, että voit unohtaa –”
”Iso kaiutin olisi hieno”, Peelo huomautti. Killjoy oli hieman yllättynyt, että tämä oli keskeyttänyt hänet.
”Mutta ehkä sisällöllä on enemmän väliä tällaisessa tilanteessa, jossa iso asia meressä näennäisesti jo tietää muutenkin liikkeistäsi. Tai oikeastaan makuta Abzumon liikkeistä.”
”Kreeh… mutta jos äiti kuuntelee sinua, sisäisen pallon zyglak, mitä sanomme? Niin vanhoja ovat sanat, joita äidille lausutaan, ettei minullakaan ole niistä syvää ymmärrystä…”
Mein katse terävöityi välittömästi. ”Vanhaa… Fatizax, mitä jos me emme lausuisi yhtään mitään? Mitä jos me laulaisimme?”
Tietäjältä kesti hetki sisäistää Mein sanat. ”Vanha laulu… vanha laulu! Kreeh! Kreh-heh! Kreeh-heh-heh! Jos äiti todella kuulee tätä Killjoyta, niin se on varmastikin, mitä äidin kannattaa kuulla!”
Killjoy, Peelo ja Creedy eivät tienneet, mihin Fatizax ja Mei viittasivat, mutta vanha laulu vaikutti olevan mysteeri myös muille piirin zyglakeille.
”Mitä tarkoitatte?”, Juurlok kysyi.
”Opetin sen Meixezille! Hyvä oppilas! Korvat auki! Oppia sisään! Kreeh-heh-heh!”
”Se on…” Meixez aloitti innostuneena, mutta jatkoi hiljaisemmin. ”Se on eräs laulu, jonka Fatizax opetti minulle, kun… no, se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että Fatizax muistaa sävelmän meren äidin ajoilta.”
”Sävelmä”, Killjoy toisti. ”Luuletteko, että äiti reagoisi johonkin lauluun?”
”Onneksi meillä on kaikilla musiikillista taustaa”, DJ Peelo iloitsi. Killjoy ei ilmeensä perusteella täysin jakanut tämän innostusta.
”Kreeh, jos ei lauluun, niin mihin? Satutteko te muistamaan loruja muinaisuuden sysimustista syövereistä?”
Kyllähän Killjoyn mieleen kappaleita tuli. Sysimustat syöverit olivat suosittu teema sellaisessa musiikissa, mitä hänellä oli tapana kuunnella. Sellaisesta viisastelusta ei nyt tosin ollut hyötyä. Hän oli siirtänyt zyglakeille puhumisen vuoksi syrjään kallisarvoista aikaa, jonka hän olisi voinut viettää Xenin kanssa. Tässä vaiheessa ei kannatanut alkaa nirsoksi oljenkorsien suhteen.
”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Kuinka se menee?”
Fatizax patisti Killjoyn, Peelon ja Creedyn osaksi zyglak-piiriä ja asettui itse keskelle. Hetken ryittyään hän pyysi Mein vierelleen. Punamusta lisko puri hammasta ja otti paikkansa piirin keskellä.
”Kreeh, tämä oli helpompaa, kun laulupoika Calibus oli mukana…” Fatizax vielä mutisi, mutta sitten hän aloitti.
Ensimmäiset äänet lähtivät syvältä zyglakien kurkuista, mutta kun varsinainen melodia alkoi, oli rekisteri sellainen, johon muutkin pystyivät liittymään mukaan.
Hiljaisuus oli laskeutunut melkein täydellisesti. Ainoat äänet pakenivat Killjoyn huulilta, jotka jatkoivat melodiaa vielä hetken aikaa. Hiljaa ja hartaasti, mutta siinä tilanteessa kuitenkin vielä kaikkien kuullen.
”Anteeksi… se jäi… päähän”, hän kiirehti sanomaan, kun huomasi muiden vajonneen melodian jälkeiseen hartauteen.
Ennen kuin kukaan ehti vastaamaan Killjoyn tarpeettomaan anteeksipyyntöön, huomasivat kaikki, että Peelon suunnalta oli alkanut kuulumaan huomattavasti aikaisempaa kovempi kumina. Metallipinnoista läsnäolijoista sileimmällä varustettu mies oli siinä mielessä hyvä sademittari, että tähän läiskivien pisaroiden äänestä pystyi päättelemään paljon sateen lujuudesta. Eikä sitä voinut kukaan kiistää. Laulun päätyttyä Hypoteesia vaivannut sade oli muuttunut huomattavasti raskaammaksi.
Killjoy tuijotti androidia piiskaavia pisaroita hämmentyneenä. Hän ei ollut sellainen mies, joka uskoisi herkästi ihmeisiin. Eikä hän nytkään sellaista todistanut. Silti sateen yltyminen valoi häneen rahtusen toivoa, johon hän ei olisi millään halunnut tarttua.
Fatizax antoi sateen kastella kasvonsa. ”Enteet paremmasta ovat hyviä… mutta parhaita enteitä ovat ne, jotka saa itse aikaan. Kreeh-heh-heh…”
Sitten tietäjän ilme muuttui. Hän vaikutti muistavan jotain. ”Ohhoh! Toivottavasti Manu, eikun, krääh, Makuta Nui ei harmiinnu sateesta! Hän kuulemma otti tänään terassipaikan ilman varjoa!”
”Miten… miten niin terassipaikan?” Creedy ähkäisi.
Fatizax kääntyi tonttua kohti. ”Niin, Makuta Nui on tuossa viereisen pöytäkasan luona. Me… emme tällä hetkellä juuri puhu.”
Killjoyn katse laajeni hämmästyksestä. Hän kääntyi kannoillaan ja ihmeekseen näki ilmi elävän Bio-Klaanilaisen kumartuneena selin vain muutaman kymmenen metrin päässä. Hänelle tuntemattoman zyglak-rouvan edessä vaahtoava Manu ei ollut näyttänyt edes huomaavan takanaan puhjennutta melodiaa.
”Hitto vie”, Killjoy parahti. ”Kiitos, öh… ajastanne. Minun on ehkä parempi käydä näyttämässä hänelle naamaani.”
Mei nyökkäsi. ”Toivottavasti saat tyttäresi pelastettua.”
”O-glxblt!” lisäsi Focaxas.
Killjoy nyökkäsi kiitokseksi jokaiselle kolmelle isolle zyglakille erikseen. Sitten hän taipui ja nyökkäsi vielä Focaxasillekin. Creedy juoksi innokkaana kralhin perään, kun Peelo pysähtyi vielä taputtamaan toverillisesti Fatizaxia selkään, ennen kuin lähti laahustamaan kaksikon perään.
”… ja loppujen lopuksi valitsemalla sopivan taajuuden yliäänille, voidaan vaikuttaa vastaanottajan psyyken värähtelyyn yllättävällä tavalla. En ole kuitenkaan testannut tätä ihan loppuun asti. Tarvitaan lisää tutkimusta”, selitti piikikkääseen haarniskaan sonnustautunut olento hieman innokkaampaan sävyyn kuin tämän synkkään olemukseen olisi ehkä sopinut. Lisäksi zyglak tämän seurassa vaikutti aidon kiinnostuneelta, Killjoyn täydeksi yllätykseksi, vaikka hänen omaatuntoaan pistikin aavistuksen verran myöntää se.
”Manu, mitä helvettiä”, Killjoy parahti. Mustan Kanohi Kraahkanin verhoilemat kasvot kohosivat yllätyneenä katsomaan pöydän viereen seisahtunutta kralhia.
”Ai, moi, Jögge. Mitenkäs sinä tänne pääsit?”
Killjoy ei ollut varma, vitsailiko Manu. Tämän täydellisen arkinen tervehdys oli makutalle niin ominainen, että tämä olisi varmaan avannut keskustelun niin vaikka keskellä maailmanloppua.
”Sieluni ankkuroitiin tänne luomishetkelläni. Olen aina ollut osa tätä paikkaa. Minun pitäisi kysyä tuota sinulta.”
”Hetkinen, väitätkö sinä, että se sinun sielusi säilyttävä kranajuttu on itse asiassa Feä Ondo?” Manu kysyi hieman pöyristyneenä. ”En tiennyt, että niissä tulee pilvipalvelu mukana. Olet yhden askeleen lähempänä kuolemattomuutta, kaiketi!”
Ennen kuin Killjoy ehti vastata mitään, Manu jatkoi: ”Niin ja vastauksena kysymykselleni asettamaasi vastakysymykseen: olen täällä keräämässä tietoa. Minulla on eräänlainen side quest ymmärtää lihaa, ja ajattelin, että kukapa tietäisi lihasta paremmin kuin zyglakit.”
Killjoy oli aikeissa ensin vastata Manun kysymykseen hänen sydämenään sykkivän pilvipalvelun luonteesta, mutta hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi täysin hänen viimein käsiteltyään, mitä tämä oli juuri päästänyt suustaan. Hän ei edes tajunnut huomioida, että Manu oli käyttänyt arkkikranasta sen muinaisselakhialaista nimitystä.
”Side qu- ei kun… siis, lihaa? Miksi sinä yrität ymmärtää lihaa?”
”No kun Kepe kertoi minulle outoja juttuja! Se imuroi jotain lihaa, enkä oikein käsittänyt, että miksi. Mutta kuulemma liittyi johonkin ’Valkoiseen Kuningattareen’ ja sairasosastolla makaavaan ’Koobeehen’. Käteen jäi, että pitäisi tietää enemmän lihasta.”
Killjoyn päähän sattui, mutta ennen kuin hän ehti ääneen alkaa purkamaan ajatuksiaan sanoiksi, ehti musta androidi hänen rinnallaan väliin.
”Ai olet puhunut Kepen kanssa”, Peelo sanoi silminnähden ilahtuneena. Killjoyn ja Manun katseet molemmat kääntyivät tämän puoleen. Androidi oli onnistunut yhdellä lauseella hiljentämään varttia vaille kaaokseksi kehittyneen keskustelun.
”Moi, olen Peelo”, hän sitten vielä lisäsi.
”Makuta Nui”, Manu vastasi, pomppasi pystyyn ja tarttui androidin käteen. ”Rappion Enkeli, Pohjoisen Noita, Mysterys Nuin makuta. En tiedä, mistä tunnet Kepen, mutta Kepen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Ainakin ne heistä, jotka jäävät henkiin kohtaamisestani.”
Peelon käsi heilui villisti häntä itseään paljon suuremman makutan puristuksessa.
”Tiedän. Olemme tavanneet kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin.”
Manu jähmettyi paikalleen ja tämän silmät lasittuivat järkytyksestä.
”… me olemme? Missä?? Milloin???”
”Yli viisikymmentä prosenttia kohtaamisistamme on tapahtunut ilta-aikaan Tawastialla.”
”Ahaa! Selittää, miksi en muista niistä mitään!” Manu vastasi ja istui takaisin tuolilleen.
Killjoy veti syvään henkeä. Vaikka häntä oli pommitettu suurpiirteisillä tiedonrippeillä, ei hän silti oikeasti ymmärtänyt, miksi Manu istui juuri sillä hetkellä keskellä Hypoteesia vastapäätä pyhiinvaeltajaa, joka läsnäolijoista näytti kaikkein eniten puulla päähän lyödyltä.
”Mikään tuosta äskeisestä ei selittänyt esimerkiksi sitä, miten olet täällä”, Killjoy yritti muotoilla kysymyksen niin, että saisi siihen oikeasti hyödyllisen vastauksen.
”Olen täällä ihan oikeasti. En ole missään muualla yhtä aikaa. Eli, öö, vierailemassa?”
”Tuo vastaa väärään ’miten’-kysymykseen”, Peelo totesi Killjoyn helpotukseksi.
”Aa”, Manu sanoi ja jäi miettimään sanan ’miten’ eri merkityksiä. Tultuaan lopputulokseen, että hänen kuuluisi vastata pikemminkin kysymykseen ’kuinka sinä olet tullut tänne?’ kuin kysymykseen ’millä tavalla sinä olet olemassa (täällä)?’, hän alkoi ajatella asiaa ääneen: ”Odottakaas kun mietin. Siitä on pikku hetki, kun viritin nämä nykyiset systeemit. Muutama tuhat vuotta ainakin…”
”Hetkonen, miten pitkään sinä olet pystynyt käymään täällä?” Killjoy ihmetteli epäuskoisesti.
”Niin kun siis joskus ammoisina aikoina osa Mysterys Nuin zyglakeista rupesi palvomaan minua jumalanaan, niin vastuuntuntoisena suojelijana otin totta kai asiakseni ymmärtää, missä heidän henkimaailmansa sijaitsi. Osoittautui, että teknisesti ottaen kaikkialla, mikä oli vähän kiusallista, koska on hieman haastavaa olla teknisesti ottaen kaikkialla yhtä aikaa. Mutta muutaman vuosikymmenen tutkimustyön jälkeen selvisi, että jos kerää kaikki erilaiset kranat ja suorittaa niillä eräänlaisen muinaisen selakhialaisen rituaalin, saa avattua portaalin zyglakien astraalimereen! Ja sitten tein niin. Kesti muuten todella kauan jäljittää se rituaali, se oli jotain Curuvar Ensimmäisen aikaista settiä! Ja villejä kranoja on sitäkin vaikeampi löytää luonnosta. Siihen meni pari vuosikymmentä lisää. Vaikka olenkin eräänlainen keräilijä luonteeltani, en olisi kyllä ryhtynyt tuohon ihan mokomikseni. Siis tajuatteko? Niitä on kahdeksan kappaletta jokaista primäärielementtiä kohti, eli yhteensä neljäkymmentäkahdeksan! Aivan pöyristyttävää! Ja sitten selvisi, että tarvitsin kokonaisen toisen setin ja ison saavin protoenergialiuosta joidenkin vähän kimmeltävämpien versioiden tekemiseen. Yhteensä siis 96 helvetin kranaa! Ja puolet niistä mutanteista ei edes selvinnyt hengissä evoluutioprosessista, joten osa niistä piti kerätä uudestaan pahimmillaan kolme kertaa. Aivan käsittämätöntä haaskausta! Mutta olin jo käyttänyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa, niin oli pakko nähdä se loppuun. Mutta hei, viimeistä neljännestä työstäessäni opin, miten kranoja tehdään, joten se vähän joudutti prosessia. Jos joskus tarvitsette kranoja, niin kysykää minulta!”
Creedy auttoi zyglakmummoa poistumaan sivummalla, kun Manun selitystä kuuntelemaan jäänyt kaksikko vilkuili toisiaan kummastuneena. Tällä kertaa oli kuitenkin Peelon vuoro esittää tarkentavia kysymyksiä.
”Mikset kerännyt vain palasta lihaa? Niin minä sen tein.”
Manu nosti etusormensa pystyyn viekas virne kasvoillaan ja naseva vastaus huulillaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen, vastauksen yhä odottaessa tuloaan, hän kuitenkin laski sormensa, asetti kätensä leualleen mietteliääseen asentoon ja kurtisti kulmansa lähes vihaiseen ilmeeseen.
”Palanen lihaa ja… dynamo?” hän pohti. ”No ei silloin vielä dynamoja ollut keksitty! Varmaan…”
”Jotenkin en usko, että dynamon konsepti oli makutoille vieras ’muutama tuhat vuotta’ sitten”, Killjoy tuhahti.
”Jaa. No miksi sellainen rituaali sitten oli olemassa, jos pelkkä lihakimpale ja sähkömoottori riittää?? Puuttuiko minulta joku oleellinen ainesosa?”
”Pelkkä dynamo ja lihaa”, Peelo vahvisti.
”No v-”
”OLIPA MITEN OLI”, Killjoy ryki huomattavasti ääntään korottaen. ”Miten Kepe tähän on sotkeutunut? Miksi hän tietää Valkoisesta Kuningattaresta?”
”Ai sinäkin tiedät Valkoisen Kuningattaren?” Manu hihkaisi. ”No siinä tapauksessa minulla on paljon kysymyksiä sinulle. Aloitetaan ilmeisimmästä: luulin ensin, että se on Tawa, mutta siinä varmaan on jotain päällekkäistä symboliikkaa harhauttamassa, joten kuka edes on Valkoinen Kuningatar?”
Peelolla oli paljon mielipiteitä siitä, kuinka Tawa liittyi Valkoiseen Kuningattareen, mutta päätti pysyä hiljaa. Killjoy sen sijaan joutui keräämän ensin ajatuksiaan.
”Vuosituhansia sitten kuollut selakhipapitar, joka roikkuu valtavasta kellosta täsmälleen 17,25 ikuisuutta tästä etelään.”
”Hmm, onko se joku, jonka tunnen?” Manu pohti. ”Tai edes tiedän?”
”Emme ole satavarmoja, emmekä tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä”, Killjoy myönsi, mutta käänsi katseensa Peeloon varmistaakseen tämän kannan. Vastaukseksi hän sai hieman aneemisen olankohautuksen. Se riitti hänelle.
”Joskin se, joka hänet sinne ripusti, on hyvinkin tiedetty. Siihen on syy, miksi minä ja Ficus olemme olleet toistemme kurkuissa kaikki nämä vuodet.”
”Hei, hei, hei! Minä muistan nyt!” Manu hihkaisi. ”Sanoit viimeksi, kun puhuimme, että Ficus muuttui bahragiksi! Onko Valkoinen Kuningatar se toinen bahrag? Kun niitähän on aina kaksi!”
”Sen termin merkitys on melko häilyvä, mutta tällaiseen johtopäätökseen olemme tulleet.”
”Sinä olet tullut”, Peelo täsmensi.
”Minä olen tullut”, Killjoy vahvisti.
”No hyvä, rasti ruutuun”, Manu sanoi tyytyväisenä. ”Toinen kysymys: mikä on Totuus? Ilmeisesti isolla alkukirjaimella. Kepe puhui jostain Totuudesta, mutta tiedän aika monta totuutta enkä muista minkään niistä ottaneen sanaa nimekseen.”
Killjoylla ei ollut kerta kaikkiaan mitään hajua, mistä Manu puhui. Tämän hämmennystä pelastamaan loikkasi kuitenkin taas Peelo, joka otti mallia siitä pelkistetystä tyylistä, jolla Killjoy tilannetta makutalle selvitti.
”Ruumiiton ääni, joka majailee todellisuuden rajan toisella puolella ja puhuu olentoja irroittamaan oman sydänkivensä. Niin tapahtui Koobeelle. Ja Totuudelta Kepe kuuli Valkoisesta Kuningattaresta.”
”Kuka hitto on Koobee?” Killjoy ihmetteli kuultuaan nimen mainittavan jo toista kertaa.
”Sitä minäkin kysyin, mutta Kepe ei vaivautunut selittämään”, Manu sanoi turhautuneena.
”Ystävä”, Peelo vastasi. ”Tiedämme Totuudesta hyvin vähän, mutta toistaiseksi hän tai se on ollut kiinnostunut Tawan lisäksi ainakin Guardianista ja Nurukanista. Minkä lisäksi hän oli puhunut Koobeen kaltaisen kohtalon myös Ficuksen muinaiselle ystävälle.”
”Aaaaaaahaaaaa!” Manu huudahti ymmärryksen välkehtiessä hänen silmissään. ”Oletko sinä se ’tinaukko’?”
Hän pomppasi pystyyn, tarttui Peelon kädestä ja rupesi jälleen kättelemään aggressiivisesti.
”Tahtoisin sanoa, että Fatizax on kertonut sinusta paljon, mutta ei, saatana, ole! Se hiton kääkkä kehtaa koettaa pimittää minulta informaatiota, vaikka minä olen hänen jumalansa! Uskomatonta röyhkeyttä!”
”En ole varma, mistä puhut, mutta minua ei ole tehty tinasta”, Peelo totesi lakonisesti. Killjoy ja Creedy katsoivat outoa sananvaihtoa taas hämmentyneenä.
”No väliäkö tuolla”, Manu sanoi irrottaen otteensa Peelosta ja rojahti takaisin tuolilleen. ”Fatizax tuskin on hirveän perillä modernista metallurgiasta, joten annettakoon sekaannus hänelle anteeksi. Mutta mistä me puhuimmekaan? Sanoit, että Totuus on kiinnostunut Guartsusta? Voi juku, pitäisi varmaan jututtaa Gee-miestä ja kertoa hänelle! Mutta hän valitettavasti eksyi metsään joitain viikkoja sitten yrittäessään tappaa Mäksän; en ole ihan varma, mikä homma. Mäksä on vissiin ihan oikeasti paha. Jos olisin lyönyt vetoa Geen kanssa, olisin hävinnyt, ehkä. Tai sitten se on tosi pitkälle viety käytännön pila? Sekin olisi kyllä uskottavaa. Mitäs siinä jonkun viiksivallun tohungan elämä painaa, jos on riittävän hyvä läppä.”
Killjoy ei ehtinyt prosessoida puoliakaan Manun juuri kertomasta tämän pitämän noin sekunnin miettimistauon aikana, ennen kuin tämä jo jatkoi:
”Entäs sitten se toinen mainitsemasi henkilö? Kuka edes on Nurukan?”
Killjoyn kasvoille valahtavan epätoivon nähdessään Manu kiirehti lisäämään: ”Siis kun ainoa Nurukan, jonka tiedän, on edesmennyt Metru Nuin sodan aikainen kenraali.”
”Ei edesmennyt”, Killjoy huokaisi. ”Sama mies. Ilman muistojaan tosin, mikä teki asioista vielä vähän hankalampaa.”
”Eikä enää ilman muistojaan”, Peelo täsmensi. ”Kenraalit Nurukan ja Xen onnistuivat palauttamaan suuren osan niistä muistoista kredipselleenin ja dynamon yhteisvaikutuksella.”
”Niin joo, Xen!” Manu hihkaisi. ”Kuulinkin, että Xen on hengissä! Haluan joskus tavata. Tiesitkö muuten, Jögge, että Matoro on epätoivoisen rakastunut Xeniin? Kannattaa varoa…”
”Tiesin”, Killjoy mutisi tyytymättömänä.
”Söpöä!” Creedy huudahti jostain sivummalta.
”Söpöä”, Peelo myönsi.
”Ei”, Killjoy argumentoi.
”Sen jälkeen, mitä Matoro Metru Nuilla aiheutti, isän on syytäkin olla huolissaan. Tyttärensä lyöttäytyy yhteen televisioita rikkovan huligaanin kanssa”, Manu totesi tavalla, jonka ilmeisesti uskoi uhkuvan isällistä viisautta.
Ensimmäistä kertaa koskaan Killjoy antoi maininnan turhaan tuhoutuneesta televisiostaan valua sivuun. Sen sijaan otsaansa hierova ja keskustelun tahdista silminnähden ärsyyntynyt mies kampesi itsensä zyglak-rouvan jättämälle istuimelle. Hänen nuoren vetreästä ulkomuodostaan huolimatta prosessi näytti turagaisen kivuliaalta.
Manu tunnisti kyllä ystävästään, milloin tämän ajatuksille piti antaa muutama sekunti. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Killjoy kuitenkin sai ne välittömästi kasaan. Tämän äänenpaino oli kuitenkin muuttunut. Kuin tämä ei olisi halunnut ympärillään seurustelevien henkiliskojen kuulevan, mitä hän oli aikeissa kertoa.
”Tämä touhu alkaa hajota käsiin, Manu.”
Manu kuunteli edelleen kärsivällisesti. Peelo ja Creedy nojailivat pöytien vierellä kulkevaan valkoiseen sermiin tehdäkseen olonsa mukavammaksi.
”Ficus ja Abzumo iskivät viime viikolla Metru Nuille. Xeniin osui pahasti.”
”Selviääkö hän?” Manu kysyi.
”En ole varma.”
”Oletan, että motiivina oli Matoron Xenille dumppaama Nimdan siru.”
”Oletat oikein.”
”Miten pahaa jälkeä he tekivät? Riittääkö se siihen, että Dume repii pelihousunsa?”
”Xen kävi lähempänä kuoleman portteja kuin tahdon myöntää. Toa Mexxi ei herää varmaan koskaan. Dumesta taas ei edes kuulunut mitään, ennen kuin Naholla meni… välit poikki Lhikanin kanssa. Seuraukset tulevat vääjäämättä perästä.”
”Kuulostaapa… mehevältä draamalta”, Manu sanoi ja irvisti. ”Oletan, että siru ei vaihtanut omistajaa, koska se olisi varmaan ollut ensimmäinen asia, jonka mainitset.”
”Xen oli aina välkky”, Killjoy murahti pakottaen väkisin pientä ylpeyttä äänensävyynsä. ”Ja ylitti itsensä tällä kertaa. Hyökkäyksen röyhkeys tosin kielii siitä, että Abzumo tuskin aikoo jättää leikkiä tähän. Meidän täytyy keksiä sirulle jotain pysyvämpää.”
”Pahoin pelkään, että ketään teitä parempaakaan sitä vartioimaan ette kyllä löydä. Tätä nykyä jokainen hullu, jolla on varaa xialaisiin merimiinoihin, on niiden perässä. Jos ei Varjottu lähesty teitä, niin ainakin Avden pikku nuket saattavat tulla käymään kylässä.”
Varjotun mainitseminen sai Killjoyn irvistämään. Edellispäivinä Metru Nuilla kaapattuja viestejä ei ollut enää kuulunut, eikä Kebabkuninkaan kuulusteleminen ollut tuonut paljoa uutta. Killjoy oli satavarma siitä, että Varjotun sanaisa arkku vain odotti aukeamistaan. Jotakin siirtoa se käärme suunnitteli. Siitä Killjoy oli varma.
”Murehdimme niitä, jos löytävät ovellemme asti. Kukaan täällä ei ole valmis uuteen taisteluun vielä toviin. Mielialat on aikalailla murskattu.”
”Kai te annoitte niille urpoille kuitenkin kunnolla turpaan?” Manu kysyi. ”Jos kerran ei sen enempää uhreja tullut.”
”Ammuin Ficusta ydinaseella päähän. Se hidasti häntä vähän”, Killjoy myönsi.
”Ja sekö ei muka riitä tuhoamaan Feä Ondoa?”
”Ei edes naarmua.”
”Upeaa! Tai siis kamalaa varmaankin jostain moraalisesta näkökulmasta, koska se tarkoittaa, että Ficus on yhä hengissä. Mutta siis, upeaa! Haluan upottaa kynteni Ficuksen pehmeään mämmiin ja kaivaa hänen sydämensä ulos ja sitten katsella, kun se hehkuu radioaktiivisessa plasmassa ikuisesti! Oi autuutta! Sille olisi niin paljon käyttöä! Mieti, miten monen sielun verran siinä on energiaa! Kuinka moneksi vuosisadaksi sillä takaisi vaikka koko Metru Nuin energiantuotannon? Joo, kyllä asia on nyt sovittu: tulen auttamaan mämminmetsästyksessä. Heti, kun saan nämä muut jutut pois alta!”
Creedy ja Peelo vilkaisivat toisiaan. Killjoy rojahti nojaamaan pöytään hänen ja makutan välillä. Tämän kasvoille ei ollut noussut sellaista innostusta kuin puolijumalan avuntarjouksesta olisi varmasti kuulunut.
”Olet tervetullut yrittämään, mutta älä pety, kun törmäät samaan seinään, johon se megatonni räjähteitä, jonka tuhlasin.”
”Minulla olisi itse asiassa käyttöä megatonnille räjähteitä. Olen nimittäin lähitulevaisuudessa ryhtymässä sotaan”, Manu sanoi täydellisen arkisen kuuloisesti.
”Sotaan?” Peelo kysyi aidon uteliaana täsmennystä sen jälkeen, kun Killjoy ei selvästi pitänyt Manun uhkausta tarpeeksi vakavastiotettavana.
”Sain vihiä salaliitosta, jonka tarkoitus on ’puhdistaa’ maailma minun kaltaisistani taivaallisista elämänmuodoista, enkä voi katsoa sivuun. Lisäksi Diddyjen kuningas julisti minulle henkilökohtaisen sodan, joten olen velvoitettu päättämään hänen sukuhaaransa. Heti, kun minulla on aikaa, käyn hävittämässä koko Tarzahnin saaren asukkaineen.”
Killjoyn harhailevasta katseesta päätellen tämä oli kuunnellut korkeintaan puolella korvalla.
”Kiehtovaa”, Peelo myönsi. Creedy oli varma, että puhtaasti kohteliaisuudesta.
”Mutta tosiaan, sitä ennen minulla on niin sanottu, öh, ’kalareissu’ tiedossa”, Manu jatkoi selitystään. ”Olen kohtuullisen uuden lapseni kanssa lähdössä matkalle kohti suurta tuntematonta! Ja perillä odottavat vastaukset! Varmaan. Jos eivät, niin sitten en enää tiedä, mistä etsiä. Olisi jo aika saada jotain tolkkua tähän Nauru-hommaan. Syvään sellaiseen, siis. Ja Punaiseen Mieheen. Joskin se on hieman selvempi alun perinkin. Se Nauru-puoli mietityttää. Olikos niin, Jögge, että sinä et koskaan edes tavannut häntä henkilökohtaisesti ennen sitä yhtä yöepisodia, jossa Arsteinin peltipurkit kävivät rettelöimässä Klaanissa?”
”Enkä sielläkään sitä vilausta enempää”, Killjoy raapi leukaansa. ”Minua ei kyllä haittaisi lainkaan, jos viisastuisin hieman.”
”Selvitän sen kyllä! Mutta, minua jäi mietityttämään. Kun olen nyt ehkä niin perillä Avden loisista kuin mahdollista, mutta en ihan ymmärrä sitä, että mitä kautta sinä sait sellaisen. Tiedätkö, jo ennen Metru Nuin tapahtumia siis. Ymmärsin, että Matorolla kävi vahinko ja hän istutti Xeniin loisen (sen mielensisäisen), ja Xen saastutti sillä koko kranaverkon. Mutta uskoakseni sinulla oli sellainen jo sitä ennen. Mistä se tuli??”
Killjoy kohautti olkiaan. ”Keksin miljoona eri tapaa. Kai sinä muistat, millainen telepaattien sekamelska Pimeyden Metsästäjät olivat?”
Makuta tuhahti. ”En tiedä, onko tuo nyt kovin tyydyttävä vastaus. Mutta en voi sulkea pois sitä, etteikö loisia olisi ollut jo todella pitkään. Se yksi hiton kissa… Mutta ei mennä sinne. Joka tapauksessa, en tiedä, oletko perillä tästä, joten ehkä valaisen asiaa. Nimittäin…”
Manu piti viidentoista sekunnin kestävän tauon, jonka aikana Creedy rojahti istumaan maahan sermiä vasten.
”Joo. Tuota. Tässä on aika paljon pureksittavaa. Pilkon sen pieniin paloihin. Aloitetaan! Ensin: muistat varmaan, että Kepen Verstaassa oli todella isot varastot?”
”No niitä ei ollut oikeasti olemassa”, Manu jatkoi. ”Kepen Verstas oli salaa unimaailma. Toiseksi: unimaailman uneksija oli ilmeisesti Athin kirkon alkuperäinen perustaja Orondes, joka myös osoittautui Avden isäksi. Kuulostaa huonolta saippuasarjalta, tiedän. Mutta näin se näyttää olevan.”
Hän piti pienen tauon antaen kuulijoiden prosessoida kuulemaansa, ennen kuin jatkoi: ”Kolmanneksi: tämä Orondes lakkasi uneksimasta sitä unimaailmaa, mikä normaalisti tarkoittaisi, että uni päättyy, eli maailmanloppua? Mutta Avde haluaa pitää unen hengissä ja on siksi värvännyt korvaavia uneksijoita jo pitkään. Neljänneksi: osoittautuu, että uudet uneksijat olemme me kaikki! Loiset ovat meidän yhteytemme Avden unimaailmaan, ja me pidämme sen maailman hengissä uneksimalla sitä.”
Jälleen pieni tauko. Valo Peelon silmissä värähteli hienoisesti. Sivusilmälläänkin Killjoy huomasi sen.
”Viidenneksi: unimaailman alkuperäinen muoto oli eräänlainen suola-aavikko, jonka taivaalla möllöttää aivan liian realistinen Baterra. Jos minulta kysytään, niin tämä paikka, jota muuten kutsun leikkimielisesti Kranalaksi, on alkanut viime aikoina suuresti muistuttaa sitä aavikkoa. Mitä täällä oikein tapahtui? Tämä oli ennen niin kiva miljöö!”
”Ööh, kellopelivallankumous”, Killjoy vastasi niin yksinkertaisesti kuin osasi.
”Ja kuudenneksi ja viimeiseksi: uskon, että Avde aikoo kerätä unimaailmaansa kaikki hänen mielestään sen ansaitsevat ja antaa todellisen maailman kuolla jättäen jälkeensä pelkän unimaailman. Ja sen tehdäkseen hän tarvitsee a) kaikki kuusi Nimdan sirua, b) sepän, joka takoo Nimdan ehjäksi, ja d)… ei kun c) ahjon, jossa takoa. Kepellä ja Visulla on spekulaatioita Avden motiiveista, mutta ne ovat melko apokryfisiä, joten pidetään ne pimennossa tältä erää. Mutta ei kuulosta kovin mairittelevalta. Ja mielelläni muutenkin välttäisin maailmanlopun todellisessa maailmassa, jos se on mahdollista.”
Peelo epäili sähköistyneen tunteen hermostossaan olevan samankaltainen kuin silloin, kun joku puhui ”selkäpiinsä kylmäämisestä”. Killjoy huomioi androidin liikuskelun täsmälleen siinä kohtaa, kun Manu mainitsi sanan ”maailmanloppu”.
”Hetkonen, hetkonen. Peruutetaanpa pikkuisen. Mikä oli tämä juttu Baterrasta”, Killjoy ähkäisi.
”Baterra! Schwarze sonne! Musta aurinko!” Manu huudahti. ”Aikamoinen ahmatti. Syö ihan kaiken, värejä myöten. En ole ihan varma, onko Verstaan aurinko teknisesti ottaen sama möllykkä kuin mikä todellisen maailmamme taivaalla – tai teknisesti ottaen ei oikeasti taivaalla, mutta kaikkiin käytännön tarkoitusperiin kyllä – möllöttää. Voi olla, että kyseessä on vain jonkinlainen tyhjyyden konseptin eräänlainen ruumiillistuma. Visokki-parka katsoi suoraan sisään ja meni ihan rikki. Velloi masennuksen vallassa viikkotolkulla. Jessus. En suosittele kenellekään.”
Peelo huomasi, että Killjoy tarkoituksella esti itseään vilkaisemasta ylöspäin. Killjoy teki niin, koska oli huomannut Peelon tuijottavan jo edellisellä kerralla, kun hän oli tehnyt niin.
”Tämän maailman edelliset hallitsijat puhuivat muista maailmoista, jotka olivat jo taipuneet Baterran paisteelle”, Peelo selitti. ”Emme voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä Verstas olisi yksi sellainen maailma. Tai jopa täsmälleen se, mitä he tarkoittivat.”
”Mikä herättää inhottavan lisäkysymyksen”, Killjoy pohti. ”Tietääkö Ficus Verstaasta?”
Ennen kuin Manu ehti esittää tarkentavia kysymyksiä, Killjoy kuitenkin ymmärsi itse tarkentaa.
”Ficuksen kerrotaan olleen se, joka repi tuon reiän taivaaseen päämme päällä.”
”Jaa”, Manu tokaisi ja vilkaisi hieman aurinkoon päin, mutta ei sitten loppuun asti kuitenkaan. ”Aika epäkohteliasta. Minä tulen tänne yleensä eskapismin merkeissä enkä tarvitse todellista maailmaa mukaani, kun teen niin. Jos haluan nähdä ison reiän kosmoksessa, riittää käydä kotona Destralilla ja katsoa ulos ikkunasta!”
Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, eivätkä Manun näennäisen kepeät sanat keventäneet tunnelmaa yhtään.
”Mitä tulee inhottavaan lisäkysymykseesi”, Manu jatkoi, ”on mahdollista, että Ficus tietää Verstaasta. Teknisesti ottaen hän voisi varmaan myös keksiä, miten sinne päästään. Meidänkin olisi periaatteessa mahdollista mennä sinne, uskon ma. Visokki nimittäin teki niin eikä tarvinnut siihen mitään muuta kuin yhteytensä loisverkkoon.”
”Viisitoista asiaa kerrallaan”, Killjoy jarrutteli. ”En ole heittäytymässä uuteen tuntemattomaan, kun emme ymmärrä edes kunnolla, miten tämä nykyinen toimii.”
”Sinä et ymmärrä”, Peelo täsmensi.
”Tai, mikä tärkeämpää”, Killjoy murahti yrittäen olla välittämättä androidista, ”miksi? Meillä alkaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus yrittää, mutta ei pienintäkään siitä, minkä vuoksi. Sen läjän kanssa ei pysty neuvottelemaan, mutta tavanomaiset keinot hänen pysäyttämisekseen ovat toimineet täsmälleen niin hyvin kuin se viime viikon ydinase”, Killjoy huokaisi.
”Huonosti”, Peelo täsmensi.
”Huonosti”, Killjoy myönsi.
”Mihin luulette sitten Ficuksen pyrkivän? Väitättekö, että hän yrittää altistaa meidät Baterralle?” Manu kysyi.
”Jotain sellaista”, Peelo avasi suunsa, ennen kuin Killjoy ehti. ”Valkoinen Kuningatar kutsuu sitä tuomionpäiväksi. Huolimatta sanan hieman nyanssikkaammista tulkinnoista, on vaikea olla yhdistämättä sitäkin ajatuksena eräänlaiseen maailmanloppuun.”
”Onneksemme hieman todellisemman ulkomaailmamme särkeminen ei käy yhtä leikiten kuin tällaisten henkimaailmoiden”, Manu sanoi. ”Olen käynyt ulkopuolella kerran, kun koko universumi tuhoutui, ja se oli kovaa kamaa. Osoittautui, että jos lämän naamion tuhoaa, kaikki ottavat lämää. Ja tosi paljon. En haluaisi toistaa sitä. Mutta eksyn aiheesta: minusta ei kumminkaan kuulosta uskottavalta, että Ficus pystyisi konkreettisesti kylvettämään meidät mustassa valossa. Oletteko varmoja, ettei kyse ole jostain abstraktimmasta tavoitteesta?”
”Kymmenissä tuhansissa vahkeja ympäri maailmaa, muutama prosentti sekä Metru Nuin että Odinan sota-ajan bruttokansantuotteesta ja useampi vuosikymmen aikaa haalia raakamateriaaleja taivasasemalle maailman katossa. Abstraktia tai ei, siinä on tarpeeksi syytä huoleen”, Killjoy tilitti taputellen samalla rintakehästään kajastelevaa punaista hehkua. ”Puhumattakaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että hän on käytännössä kuolematon ja muuttuu ehkä entistä enemmän sellaiseksi, jos saa tämän käsiinsä.”
Manu katsoi ensin Killjoyta, siirsi sitten katseensa epäuskoisesti Creedyyn ja siitä Peeloon.
”Siis tekö ihan vakavissanne esitätte, että Ficus yrittää kirjaimellisesti porata reiän maailman kattoon? Vaikka siinä kestäisi ikuisuus?”
”Kaikki merkit viittaavat siihen”, Killjoy vastasi täysin vakavalla naamalla. Eikä edes Peelolla ollut tällä kertaa täsmennettävää.
”Hä.”
Peelo kohautti olkiaan. Manu kurtisti kulmiaan näyttäen taas jopa hieman vihaiselta.
”No ei sellainen peli vetele”, hän äyskähti. ”Maailmanlopun kuuluu tulla yhdellä noin kuudesta ennustetusta tavasta, eikä mikään niistä koita vielä vuosisatoihin. Käsikirjoituksesta saa poiketa vain lokaalisti ja harkiten, kuten minä teen! Vaikka joskus kyllä ne perhosefektit vähän vesittävät suunnitelmiani ja sitten joudun pulaan Käskynhaltijan kanssa. Determinismi on sillä tavalla vähän perseestä. Mutta ne ajat ovat mennyttä, ja niin on Käskynhaltijakin!”
Peelo ja Creedy katsoivat taas toisiaan.
”Oli minulla jokin pointtikin, mutta se ehkä vähän eksyi matkalla”, Manu myönsi. ”Pääasia on, että suuremmat voimat eivät aio vain katsoa sivusta, kun Ficus aiheuttaa maailmanlopun. Tästä on tulossa aivan käsittämätön sotku.”
”Taas”, Peelo huomautti. ”Valkoisen Kuningattarenkin alkuperäisen tuomion kausi on sotkuista aikaa kaikissa historiankirjoissa.”
”Mutta tällä kertaa on aito riski, että Ficus onnistuu”, Killjoy kiilasi väliin. ”Kuningattaren istuttaminen tänne on tehnyt kaikista mahdollisista vastaiskuista haastavia. On vaikeaa yrittää estää suunnitelmaa, jonka toteuttaja on nähnyt jo, kuinka hän siinä onnistuu.”
”Siis mitä?” Manu älähti. ”Mikä tämä juttu Valkoisesta Kuningattaresta nyt oikein on? Miksi se on täällä, mitä väliä sillä edes on ja mitä tuo edes tarkoittaa?”
”Se valtava kello 17,25 ikuisuutta etelään. Kuulet sen varmaan nytkin, jos keskityt tarkkaan?” Killjoy varmisti.
”No vähän vaikea sitä on olla huomaamatta. Kävelin siitä ohi joskus viime vuosituhannella ja melkein räjähti tärykalvot! Hirveää häiriköintiä kellon ympäri.”
”Se on ankkuroitu kiinni aikaan”, Peelo selitti vuorostaan.
”Mikä tarkoittaa, että Valkoinen Kuningatar enemmän tai vähemmän näkee ajassa”, Killjoy jatkoi.
”Se on… ankkuroitu kiinni… aikaan”, Manu toisti hieman epäuskoisen kuuloisena. Hän näytti hetken mietteliäältä, kunnes kohautti olkiaan ja totesi pirteästi: ”Okei, ostetaan. Ei olisi varmaan pitänyt ampua Jotoria päähän silloin kerran… Nyt olisi käyttöä sille.”
”Tekee jokaisesta liikkeestä hankalan. Joskin meillä on muutama oljenkorsi jäljellä”, Killjoy huokaisi.
”Sen lisäksi, että Killjoyn arkkikrana antaa tälle vielä näennäisesti autonomian Valkoisen Kuningattaren verkosta, näyttää myös siltä, että pelkkä Nimdan sirun läheinen läsnäolo verhoaa hänen katseeltaan”, Peelo täydensi.
”Mrh, pitäisi tietää enemmän lihasta”, Manu murahti hieroen ohimoitaan, ”ja nyt pitäisi tietää enemmän myös ajasta? Kuka on edes tutkinut aikaa, Avartaja? Samperi, kun Avartaja on ihan helvetin kuollut. Tämä koko juttu alkaa olla nyt sen verran kiinnostava, että se kilpailee huomiostani! Vaarallista, vaarallista! Ei pitäisi antaa ajatuksen harhailla, kun on kala kynittävänä. Tai siis… perattavana?”
”Saitko selville, mitä tulit selvittämään?” Peelo kysyi viitaten Manun side questiin.
”Ai joo”, Manu sanoi iloisesti yllättyneenä, että jotakuta kiinnosti niinkin paljon. ”Joitain juttuja, mutta en ihan mahdottomasti. Zyglakit näyttävät tietävän vain melko spesifejä asioita lihasta. Kranat ovat sitä samaa lihaa kuin Kepen imurissa, mutta se nyt oli helppo arvata. Minun taitaa täytyä käydä tutkiskelemassa maailman esoteerisinta tietokantaa, jos tahdon kaikki umamiset yksityiskohdat.”
”Tee se”, Killjoy kannusti, vaikka ei piitannutkaan aivan jokaisesta umamisesta yksityiskohdasta. ”Me jatkamme täällä.”
”Ja rakennamme Hypoteesia”, Peelo lisäsi. ”Tämän maailman asukkaat tarvitsevat paikan suojassa Biancan katseelta.”
Creedy nyökytteli jokaisen puhujan pointteihin. Jopa niihin umamisiin.
”Valkoisen Kuningattaren nimi on Bianca?” Manu ihmetteli. ”Missäköhän olen kuullut sen ennen… Tuntuu, että pitäisi tietää. Onkohan se yleinenkin selakhinimi?”
”Bianca on historiallisesti Bianca”, Peelo totesi. ”Jos etsit Biancaa, löydät varmasti Biancan.”
”Ja sitten kehtaavat väittää, että minun selitykseni ovat huonoja”, Manu protestoi. ”En aio sietää tällaista! Suonette anteeksi, että palaan asiaan paremmalla ajalla. Minun itse asiassa täytyy estää yksi katastrofi todellisessa maailmassa. Aika kulkee onneksi täällä hieman eri tavalla, joten olen jo ehtinyt miettiä rauhassa interventiostrategiaani. Mutta hei, Jögge, kun saan nykyisen proggikseni kasaan, niin tulen sitten vaikka käymään! Sano Xenille terveiset!”
Ennen kuin Killjoy ehti nostaa kättään hyvästelläkseen, kuului pieni ”pop”, samanlainen ääni kuin silloin, kun joku kiskaisi karhupumpun ulos vessanpöntöstä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta, Manu oli yksinkertaisesti kadonnut jättäen kaksi huomattavan hämmentynyttä henkilöä – ja yhden Peelon – tuijottamaan tyhjää istuinta.
”Olenko se vain minä, vai oliko tuo keskustelu tosi uuvuttava?” Creedy huokaili ääneen.
”Hänellä on paljon sanottavaa”, Peelo myönsi. ”Ja keskustelun kohdentamisessa olisi pientä kehitettävää.”
Killjoy ei kuitenkaan ottanut kritiikkejä ystävänsä sosiaalisista kyvyistä kuuleviin korviinsa. Jokin siinä, mitä tämä oli kertonut, oli jäänyt vaivaamaan häntä.
”Kepen verstas”, hän mutisi itsekseen. Hän oli viettänyt aikaa siellä usein. Milloin sitä asuttavan tieteilijän uusimman projektin kanssa puuhaillessa, milloin omilla, yleensä korjausteknisillä asioilla liikkuessaan. He olivat viettäneet siellä Kepen kanssa lukemattomia tunteja erinäisten johto- ja piirimerien keskellä, eikä Killjoy kertaakaan ollut tulkinnut ympäröivää miljöötä muuksi kuin epäkäytännöllisen sekavaksi varastokompleksiksi. Mutta jos se, mitä Manu oli kertonut, piti paikkansa – ja se valitettavan usein piti – oli Killjoylla jäänyt siitä huomaamatta jotain, mitä hänen olisi kenties kuulunut.
”Voimme palata tähän myöhemmin”, Peelo keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun. Androidin läpitunkeva tuijotus kertoi Killjoylle, että tämä tiesi täsmälleen, mitä hänen päässään liikkui.
”Aioin käydä tapaamassa Kepeä muutenkin piakkoin”, Peelo jatkoi. Killjoy mutristi suutaan, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntävästi. Niinkin paljon kuin asia häntä vaivasi, oli hän Manullekin vakuutellut keskittyvänsä vain muutamaan ongelmaan kerrallaan. Bio-Klaaniin palaaminen ei muutenkaan ollut enää realistinen vaihtoehto. Peelo oli ehdottomasti oikea henkilö asialle.
”Hyvä on sitten”, Killjoy ähkäisi ja kampesi itsenä hieman vaivalloisen näköisesti pystyyn. ”Jatkammeko sitten, mitä tulimme tekemään?”
Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Creedyn katse pomppoili tämän ja Killjoyn välillä vastauksia etsien.
”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
”Killjoy tahtoo puhua Biancan kanssa”, Peelo selitti. Creedy reagoi ensin järkytyksellä, mutta tyytyi lopulta vaatimaan enemmän vastauksia.
”Juurihan sinä valitit kovaan ääneen siitä, että heidän kanssaan ei voi neuvotella. Ja nyt tahdot puhua hänelle?”
”Puhuminen ja neuvotteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa”, Killjoy huomautti. ”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta olla diplomaattinen.”
”Miksi sitten edes vaivautua?” Creedy ähkäisi. ”Puoli valtakuntaa on pistetty uusiksi, että välttyisimme hänen katseeltaan ja sinä tahdot marssia suoraan hänen luokseen ja tarjota arkkikranan kuin hopealautasella!”
”Se ei toimi niin”, Peelo kiilasi selittämään, ennen kuin Killjoy ehti saada suutaan auki. ”Tämän todellisuuden luonne ei salli Biancan anastaa materiaalista esinettä temporaalisessa ympäristössä. Kohtaamisen riskit piilevät enemmänkin hänen kyvyssään muovata tod-”
”Okei, okei, ei tarvitse vääntää rautalangasta”, Creedy kivahti. ”En silti ymmärrä, mitä kuvittelette tällaisella saavuttavanne. Minä luulin, että meidän piti vältellä turhia riskejä.”
”Sinun pitää”, Killjoy täsmensi. ”Ja kuka puhui mitään turhista riskeistä? Uskon, että voimme oppia kohtaamisesta jotain.”
Hän vaihtoi merkitsevän katseen hitaasti nyökyttelevän Peelon kanssa. Creedyn katse vaelteli näiden välillä, mutta lopulta tonttu lannistui, minkä merkiksi tämän hartiat lysähtivät ja ryhti romahti.
”Tulemme takaisin pian. Jos Suntio saapuu takaisin sillä aikaa, pyydä häntä odottamaan paluutamme”, Peelo pyysi. Creedyn jalka vipatti hermostuneesti, mutta tonttu kyllä tiesi, ettei kaksikon kanssa kannattanut väitellä. He olivat selvästi tehneet päätöksensä jo aikaa sitten.
”Hyvä on, mutta minä aion kertoa heille, mitä olette tekemässä. Ja sitten Lähetti on teille tosi vihainen.”
”Höh”, Peelo sanoi. Killjoy kumartui vanhan mekaanikkonsa eteen ja taputti tätä yllättävällä hellyydellä olkapäälle.
”Olen varma, että hänkin ymmärtää.”
Creedy tuhahti, mutta ei ilmaissut enempää vastalauseita, kun Killjoy ja Peelo lähtivät astelemaan ulos Hypoteesista. Manun hämmentämä zyglakmummo oli sillä aikaa hiipinyt takaisin paikalle ja säikäytti Creedyn alkamalla puhua tämän takana.
”Olipas tuo Peelon ystävä tosi kummallisen näköinen zyglakiksi.”
Tasangoilla, noin kolmannesikuisuus Hypoteesista etelään, he viimein pysähtyivät. Peelo arveli, että he olivat tarpeeksi kaukana kaupungista, että hänen järjestämä kyyti pystyisi saapumaan ongelmitta. Hän nosti oikean käden peukalonsa pystyyn hetkeksi kuin liftatakseen, odotti siinä niin hetken ja laski sitten kätensä.
”Hänellä menee yleensä hetki”, Peelo täsmensi. Killjoy ei ollut koskaan tavannut Peelon kyyditsijää, mutta oli ymmärtänyt, että tällä oli taito taittaa pitkiä matkoja hyvin lyhyessä ajassa, ja mikä tärkeintä, niin, että Bianca ei sitä huomannut. Peelo vakuutti, että tällä tavalla he pääsisivät aivan tämän lähelle ilman, että tälle jäisi aikaa reagoida. Sillä tapaa Peelo oli ennenkin onnistunut välttämään kävelevien keskushermostojen partiot.
”Et kertonut Creedylle todellista syytä, miksi tahdot puhua Biancalle”, Peelo huomautti. Killjoy huokaisi syvään. Hän oli miettinyt sitä jonkin verran. Jälleennäkemisensä jälkeen hän ei olisi halunnut pitää ystävältään salaisuuksia.
”Jos olisin kertonut, että aion pyytää häneltä apua Xenin kuulan kanssa, olisin kuulostanut epätoivoiselta. Ymmärrän, miksi Creedy vihaa Biancaa niin paljon, mutta jos saan häneltä vastauksia Xenin pelastamiseksi…”
”Minä ymmärrän”, Peelo sanoi. ”Eikä puhuminen minusta ikinä väärin ole. Varsinkin, kun teillä on pitkä historia yhdessä. Hän saattaa jopa oikeasti kertoa sinulle jotain.”
”En olisi niin varma, mutta yritettävä on. Silvottu Äiti on oljenkortena melko hatara. Jos Bianca todella on legendojen Sokea Jumalatar, hänellä voi olla vastauksia siihen, kuinka Xenin kuulan voisi korjata.”
”Kyllä. Ja minä olen aina halunnut vilkaista sitä kelloa tarkemmin. Sillä aikaa, kun te puhutte, minä käyn katsomassa, selviäisikö siitä jotain uutta.”
Killjoy nyökkäsi. Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta oli myönnettävä, että myös vaarallinen. Peelo oli kuitenkin vakuuttanut jo heidän edellisellä kohtaamisellaan – kun Killjoy oli torkkunut Nurukanin ajaessa heitä pois Mustan Käden raunioilta – että oli valmis ottamaan riskin. He olivat tunteneet sen verran kauan, että Killjoy luotti Peeloon täysin. Epätoivoista tai ei, mahdollisuus oppia jotain uutta kutkutti heitä molempia.
Sitten kuului ääni. Kuin ovi olisi auennut jossain vähän matkan päässä ja sitten heti sulkeutunut. Killjoyn piti siristellä silmiään, että näki valkoiseen horisonttiin ilmestyneen asian. Jotakin sieltä lipui heitä kohti. Peelo suoristi selkänsä tyytyväisenä.
”Kas, sieltä hän saapuukin.”
Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän katsoi. Lopulta ilmestynyt asia oli tullut niin lähelle, että hän tunnisti sen vanhaksi puiseksi soutuveneeksi. Se lähestyi heitä yhtä sulavasti kuin se olisi ollut elementissään. Valkoinen sora työntyi sen edestä kuin se olisi ollut vettä vain. Ja ehkä olikin? Jonkinlaista vanaa se selvästi peräänsä jätti. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt aikaa jäädä ihmettelemään menopelin merkillisiä ominaisuuksia, kun hän näki sen asian, joka sitä ohjasti.
”Mitä helvettiä”, Killjoyn suusta lipsahti. Hänen kehoonsa oli noussut jonkinlainen ylitsepääsemätön puistatus. Lautturin lävitsetunkevassa katseessa oli jotain, mitä hän halusi kaikin tavoin vältellä. Vene lipui heidän eteensä ja pysähtyi. Se selvästi odotti, että he nousisivat kyytiin.
”Hei vain, Kääryle!” Peelo hihkaisi ja nousi veneeseen ensimmäisenä. ”Mukavaa että pääsit tulemaan, vaikka onkin tällainen sää.”
Lautturi ei vastannut. Sen katse oli naulittu Killjoyyn, jolla oli vaikeuksia saada niveliään liikkumaan.
”Kääryle?” hän ihmetteli.
”Hän muistuttaa vähän kaalia, eikö vain? Joten keksin Kääryleen siitä. Hän ei paljoa takaisin juttele, mutta uskon, että hän pitää siitä nimestä.”
Lautturin katse ei edes värähtänyt. Se vain odotti. Killjoy oletti, että se tahtoi hänetkin kyytiin. Peelon rentoutunut istuma-asento veneessä rohkaisi häntä lopulta. Hän kapusi natisevan veneen keulaan ja teki parhaansa ollakseen katsomasta taakseen.
”Ennen kuin menemme Biancalle”, Peelo käänsi katseensa Lautturia kohti, ”voisimmeko piipahtaa Valtiaan linnalla? Minulla olisi hänelle pieni pyyntö.”
Sen sanottuaan vene lähti välittömästi liikkeelle. Sora sen alla ei päästänyt ääntäkään, kun he alkoivat hiljalleen lipumaan Kranalan halki. Killjoy käänsi katseensa kohti Peeloa kummastuneena.
”Valtiaan?”
”Niin. Se, mitä Makuta Nui meille kertoi ei tullut minulle aivan yllätyksenä. Kepen verstaasta en tiennyt, mutta kuvaus mustasta auringosta täsmää.”
Kuului taas ääni kuin ovi olisi sulkeutunut. Nyt se kuitenkin kuului jostain läheltä. Kun Killjoy käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, tajusi hän heti, että jokin oli muuttunut.
Sora heidän allaan oli muuttunut hienommaksi – se oli käytännössä vain hiekkaa. Ilma oli kuivempaa johtuen luultavasti siitä, että sade oli lakannut. He seilasivat ohi jonkinlaisesta metsästä. Killjoy ei ollut koskaan nähnyt Kranalassa ainuttakaan puuta, joten ne vangitsivat hänen katseensa välittömästi.
Siihen asti, että hänen katseensa lipesi ylös.
Verrattuna siihen tyhjyyteen, mikä paistoi heidän lähtöpaikkansa taivaankannessa, tämä oli kaikin tavoin tungettelevampi. Ja samalla, jollain hirvittävällä tavalla kutsuvampi. Se sykki, ja Killjoy olisi voinut vaikka vannoa, että täsmälleen hänen sydänkuulansa tahtiin. Se oli mustaakin mustempi, ja ne kuiskaukset, jotka Killjoy Kranalassa hädin tuskin kuuli Baterraa tuijotellessaan, puhuttelivat häntä nyt suoraan.
Ne lupasivat lepoa. Loppua kivulle.
Hänen tarvitsisi vain antaa itsensä sille.
”Huomasin erot maastossa jo silloin, kun kävin täällä ensimmäistä kertaa”, Peelo keskeytti Killjoyn haltioituneen tuijotuksen ja palautti tämän takaisin todellisuuteen. ”Aloin varmistua ajatuksestani kuitenkin vasta suurimman osan Kranalasta kartoitettuani. Tämä paikka sijaitsee jossain muualla. Kääryle käyttää sitä oikaistakseen matkoja muualla Tämä paikka, jos tämä on todella se Kepen verstas, mistä Makuta Nui puhui, ja Kranala ovat selvästi riippuvuussuhteessa toisiinsa.”
Manu oli kertonut niin paljon, että Killjoyn piti todella pinnistellä muistaakseen, mitä tämä oli Verstaasta sanonut.
”Hän kuvaili tätä unimaailmaksi”, hän sanoi lopulta ääneen. ”Mitenköhän se eroaa siitä, että Kranala on tietynlainen muistojen maailma?”
Peelo kohautti olkiaan. Hän ei olisi kuvaillut Verstasta mitenkään unenomaiseksi, mutta toisaalta hän ei myöskään itse uneksinut, joten vertailu oli siltä osin hankalaa. Asia pitäisi nostaa esille seuraavan kerran, kun hän keskustelisi Kepen kanssa.
Killjoy mietti aivan samaa, joskin enemmän katumuksen kautta. Hän ei ollut edellisessä klaanivierailullaan käynyt Kepen luona lainkaan. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat edes puhuneet edellisen kerran. Oliko se silloin, kun he olivat miettineet teleportaatio-optiota Geen löytämiseksi, vaiko se kerta, kun he olivat kartoittaneet Klaanin vanhaa kaivosta yhdessä…
Peelon innokas osoitus katkaisi Killjoyn ajatukset. Heidän oikealla puolellaan kohoava metsä oli tulossa päätökseensä ja tilalle tuli jotain muuta. He olivat saapuneet sivistyksen pariin, sillä kaukaisuudessa kohosi selvästi jonkinlainen rakennus. Vähän aikaa seilattuaan Killjoy tunnisti sen pieneksi linnaksi. Lautturi oli viemässä heitä suoraan sitä kohti.
”Mitä tiedät tästä Valtiaasta? Muistuttaako hän jotenkin Biancaa?” Killjoy mietti.
”He ovat ainakin yhtä surullisia”, Peelo myönsi. ”Mutta Valtias ei omaa sellaista voimaa tähän maailmaan kuin Valkoinen omaansa. Suurimman osan ajasta hän vain istuu linnassaan. Olen jutellut hänelle pari kertaa tästä ohi matkattuamme, ja luulen, että hänen syynsä olla täällä ovat jollain tapaa traagiset.”
He pysähtyivät lopulta linnan kupeeseen. Killjoy oli nousemassa ylös veneestä Peelon perässä, mutta androidi toppuutteli tätä jäämään.
”Minulla menee vain hetki.”
Killjoy ymmärsi vihjeen ja jäi katsomaan, kun Peelo ripein askelin marssi kohti linnan sisäänkäyntiä. Killjoy jäi seisoskelemaan veneen viereen siihen nojaten. Hän tunsi epämukavan katseen koko ajan niskassaan, mutta aina kun hän kääntyi, tuijotti Kääryle lähinnä tyhjään horisonttiin edessään. Silti Killjoy olisi voinut vannoa, että sen pää kääntyi hupun sisällä joka kerta, kun hän ei katsonut sitä.
Hän siirteli hiekkaa maassa jalkansa kärjellä ja katsoi, millaisia painaumia hänestä siihen jäi. Maasto todella oli erilaista Kranalaan verrattuna. Verstaan vastaanotto tuntui muutenkin jotenkin… kylmältä. Hän ajatteli sen johtuvan vain ilmasta, mutta vähän aikaa asiaa tunnusteltuaan hän tuli siihen tulokseen, että sen täytyi johtua jostain muusta.
Hän tajusi sen käsiään vilkaistessaan. Niiden punainen oli jotenkin merkittävästi haalistunut. Sitten hän vilkaisi taas kohti taivasta. Jollain sairaalla intuitiolla siinä oli järkeä. Sen täytyi olla mustan auringon syytä. Silti Killjoy ei aivan saanut päähänsä, miksi Kranalan vastaava ei myös tehnyt niin.
Sinne päin katsellessaan hän näki myös hahmon kaukaisuudessa. Linnan tiluksilla istuskeli joku. Sen valtavasta mustasta haarniskasta oli mahdotonta päätellä henkilöllisyyttä, mutta vierailla mailla ollessaan Killjoy päätti, että oli kohteliasta ainakin tervehtiä. Hän nosti kätensä ilmaan, ja muutaman sekunnin päästä musta hahmo teki samoin.
”Olen täällä”, Peelo huomautti. Killjoy säpsähti. Hän ei ollut kuullut – eikä nähnyt – kun androidi oli tullut takaisin.
Käsissään Peelolla oli jotain keltaista, ehkä kankaista ja siististi viikattua. He astuivat takaisin lautturin kyytiin ja lähtivät taas hiljalleen matkaan. Killjoy jäi seuraamaan linnan katoamista horisonttiin, ennen kuin käänsi huomionsa Peelon noutamaan esineeseen.
”Mikä se on?”
”Sadetakki”, Peelo selitti. ”Huomaatko, miten sen väri ei haalistu edes täällä? Se on tehty ajasta. Uskon, että siitä on hyötyä, jos haluaa pakoilla Biancan katsetta.”
”Lainaan vain. Lupasin viedä sen takaisin tämän jälkeen.”
Peelon huomio piti todella paikkansa. Mitä pidempään Killjoy takkia tuijotteli, sitä kirkkaammalta sen keltainen alkoi tuntua. Verrattuna siihen tapaan, millä hän oli itsekin jo haalistunut, se suorastaan sattui silmiin.
”Hetkonen. Miten niin se on tehty ajasta?”
”Oletko koskaan nähnyt niitä Kranalan laitamailla kohoavia säikeitä?” Peelo kysyi. Killjoy säpsähti, kun kuuli taas sulkeutuvan oven äänen jostain lähettyviltään.
”Hm, niin, olen kyllä.”
”Ne ovat aikaa”, Peelo selitti. ”Ja niitä säilytetään… kas, täällä!”
Killjoy oli huomannut saman takaraivossaan olevien kellokoneistojen palattua. Nyt, kun hän sitä ajatteli, ne olivat itse asiassa olleet poikkeuksellisesti hiljaa sen aikaa, kun he olivat olleet Verstaassa. Kranalan sora-aavikolle palattuaan he tähystivät hetken horisonttiin Peelon mainitsemia säikeitä etsien, mutta he molemmat tiesivät, ettei niitä yleensä nähnyt niin keskeisellä paikalla kuin missä he nyt olivat.
Toinen asia, minkä Killjoy heti huomasi, oli sateen puuttuminen. Peelo hoksasi sen myös, kun Killjoy ojensi kätensä veneen laidan yli siitä varmistuakseen. Peeloa hieman harmitti. Näyttäisikö hän hölmöltä Valtiaan sadetakissa, jos ulkona ei edes sataisi?
”Biancan läsnäolo taitaa pitää sadetta poissa”, Killjoy mietti ääneen. Peelo oli samaa mieltä. He olivat niin lähellä kellokoneistoa, että Bianca varmasti tiesi jo heidän läsnäolostaan. Se oli ainoa paikka, minkä Peelo oli kaapelinvetomatkallaan kiertänyt. Ja hän oli nähnyt sadetta kaikkialla, missä oli kulkenut.
Sitten Lautturi taas pysähtyi. Kaksikko nousi veneestä, jonka jälkeen vihreät kasvontapaiset kääntyivät kohti Peeloa.
”Laitan sitten taas peukalon pystyyn, kun lähdemme takaisin. Paljon kiitoksia”, Peelo sanoi. Lautturin katse kääntyi eteenpäin ja veto kerrallaan se alkoi meloa kohti horisonttia. Tällä kertaa Killjoy näki vilaukselta oven, joka oli siinä vain hetken. Lautturi katosi näkyviltä samalla hetkellä, kun ovi läimäisi itsensä kiinni ja katosi.
Killjoy käänsi katseensa kohti suuntaa, jossa tiesi Biancan kellokoneiston olevan. Peelo kiskoi sillä aikaa sadeviittaa huolellisesti päälleen. Sen kahinankin läpi hän kuuli Killjoyn toisiaan vastaan kiristelevät hampaat.
”Eli kerrataan”, Peelo sanoi ja kiskoi lopuksi vielä keltaisen hupun päähänsä. ”Minä hiippailen kellokoneistoon ja yritän selvittää, mikä siinä on erityistä. Tämän viitan pitäisi suojata minua ajalta ja täten toivottavasti Biancan kaikkinäkevyydeltä. Se tuskin estää häntä kuitenkaan konkreettisesti havaitsemasta minua. Se tarkoittaa, että sinun pitää saada hänet puhumaan ja pitämään huomionsa itsessäsi. Onnistuuko se?”
”Saan hänet vaikka laulamaan, jos tahdot. Meillä on historiaa. Hän kyllä kuuntelee minua. Eri kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen”, Killjoy mutisi.
”Luuletko, että hän suostuu auttamaan sinua Xenin kuulan suhteen?” Peelo kysyi. Killjoy kohautti olkiaan.
”Olen skeptinen, mutta aion silti kokeilla. Curuvar oli oma hyödytön itsensä, kun kysyin. Bianca on viimeinen ikivanha selakhi-oletettu, jonka tiedän.”
Peelo ei olisi sitä tehnyt, mutta joku muu olisi saattanut huomauttaa Killjoyta siitä ironiasta, että hän oli valmis kysymään apua sellaiselta, joka oli käytännössä yhtä paljon syyllinen Xenin tilaan kuin Abzumokin. Merkittävä ero oli se, että Bianca juuri nimen omaan ei ollut Abzumo. Kahdesta – tai oikeastaan aika monesta pahasta – Bianca tuntui sillä hetkellä melko paljon vähemmän kamalalta.
”Mennäänkö sitten?” Peelo kysyi. Killjoy suoristi selkänsä ja naksautti entisenlaisiksi kuvittelemia niveliään. Naamio oli suorassa ja haarniska kiilteli sen verran kuin se Kranalan kummallisessa valaistuksessa pystyi. Hän oli niin valmis kuin koskaan voisi.
”Showtime.”
Siinä samassa kuului taas kova poksahdus, ja Makuta Nui seisoi jälleen Killjoyn edessä. Hän hätkähti ystävänsä yllättävää ilmaantumista rajusti.
”SENKIN VÄHÄ-ÄLYINEN KOJOOTTI!” Manu karjui niin kovaa, että Killjoy oli lentää kumoon. ”SIINÄ OLI HELVETIN ISO JA ILMISELVÄ NAPPI. MIKSET PAINANUT SITÄ?”
”Mitä helvettiä sinä selität?” Killjoy ähkäisi. ”Mitä nappia?”
”Minä en puhunut sinulle”, Manu sanoi ja viittoi kädellään kuin poistumiskäskyksi. ”Vaan tuolle tampiolle tuolla ruudun toisella puolella. Eräänlainen kaikkinäkevä, tai ainakin osittain. Lukee tätä tekstiä. Jumalauta. PAINA SITÄ SAATANAN NAPPIA. MENE TAKAISIN JA PAINA. MUUTEN ET SAA LUKEA LOPPUUN TÄTÄ KLAANON-OSAA!”
”Mikä… mikä on Klaanon?” Killjoy kysyi. Hän oli kuin puulla päähän lyöty.
”Ei sillä niin väliä. Tärkeintä on, että minä nyt ihan kiusallani olen piilottanut loput tästä viestistä, kunnes nappia on painettu. Oppivatpahan olemaan. Palaillaan asiaan! Ciao!”
Ja niine sanoineen Manu poksahti jälleen ulos todellisuudesta.
Peelo löysi Killjoyn lopulta sorasta istumasta siellä, minne lautturi oli heidät viimeksi tuonut. Polviinsa nojaileva Killjoy oli riisunut naamionsa ja Peelon yllätykseksi miehen kasvot muistuttivat kovastikin sitä, miltä ne näyttivät todellisuudessakin. Karrelle palaneiden kasvojen ainoa ero oli, että silmien hohde oli keltainen. Killjoyn katseen suuntaa ei tarvinnut kauaa arvailla. Se oli luotisuoraan kohti Baterraa. Hän ei ironnut siitä edes sen jälkeen, kun Peelo alkoi puhumaan.
”Et tainnut saada haluamaasi apua?”
”En”, Killjoy myönsi. Toivo, jota hän oli elätellyt, ei ollut ollut kovin vahva muutenkaan. Silti pettymys maistui harvinaisen karvaalta.
Peelo istui Killjoyn viereen, vilkaisi tämän kasvoja vielä kerran ja kurotteli sitten avaamaan kaasunaamionsa remmit. Musta maski tipahti soraan hopeisen Mirun vierelle. Killjoy vilkaisi Peelon paljaita, melko piirteettömiä kasvoja hetken, mutta jatkoi sitten auringon tuijottelua. Peelo ei kyennyt tekemään samaa perässä, joten hän katsoi puolestaan horisonttiin sinne, missä tiesi Hypoteesin sijaitsevan.
”Saitko selville jotain kellosta?” Killjoy kysyi.
”Sain. Paljonkin.”
”Mitä se tekee?”
”Kertoo ajan.”
Killjoy ei ollut vitsailutuulella. Vähän aikaa asiaa mietittyään hän ymmärsi, ettei Peelo varmaan sellaista yrittänytkään.
”Mitä muuta se tekee?”
”Ei mitään muuta.”
Killjoyn katse irtosi taivaasta ja kääntyi Peeloa kohti.
”Miten niin ei mitään muuta?”
”Se on iso kello. Siinä on koneisto, kellotaulu ja se tikittää eteenpäin tasaisesti. Sen mekanismeissa ei ollut mitään, mikä viittaisi taikaan tai mihinkään muuhunkaan vaikeammin selitettävään. Se on vain kello. Todella iso ja monimutkainen kello, mutta silti vain kello”, Peelo selitti.
Se ei Killjoyn mielestä voinut mitenkään olla mahdollista. Jos se oli vain kello, miksi hän kuuli sen joka kerta, kun hän sulki silmänsä, ja välillä vaikkei sulkenutkaan. Hän oli aina olettanut, että Bianca oli vain joku tyyppi ja kello todellinen syy sille, miksi tämä näki ajassa. Mutta jos kello oli vain kello…
”Minusta tuntuu, että meiltä on jäänyt jotain huomaamatta”, Killjoy huokaisi.
”Niin minustakin”, Peelo myönsi. He istuivat hetken aikaa täysin hiljaa, kun he keräilivät ajatuksiaan. Mitä Bianca oli tarkoittanut sillä, että he tapasivat viimeistä kertaa? Jos se ei ollut uhkailua… mitä tapahtuisi seuraavaksi?
”Oletko sinä koskaan nähnyt Ficusta täällä?” Killjoy kysyi. Peelo oli selvästi yllättynyt kysymyksestä. Sen näki nyt selvästi, kun hänellä ei ollut kaasunaamaria päässään.
”En ole.”
”Oletko koskaan kuullut, että kukaan muukaan olisi?”
”En ole.”
”En minäkään”, Killjoy mutisi. ”Tarkastaja, vanha tuttuni, kertoi, että hän olisi se, joka aiheutti tuon reiän taivaassa, mutta en ole kuullut kenenkään täällä koskaan edes mainitsevan häntä.”
Peelo ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta ajatus oli kalvanut Killjoyta selvästi jo jonkin aikaan.
”Vaikka en ole viime aikoina viettänyt täällä usein, olen kulkenut täällä aika pitkän aikaa. Lyhyitä reissuja sinne tänne, mutta niiden aikana olen ehtinyt puhua aika monelle. Vanhojen Valtiaiden kaartilaisiin törmää vähän kaikkialla. Eikä kenelläkään heistä koskaan ole mitään havaintoa Ficuksesta.”
”Miksi se on mielestäsi tärkeä huomio?” Peelo kysyi.
”Koska hän on se, jolla ne loput arkkikranat ovat. Hänellä pitäisi olla ihan samalla tapaa kyky uneksia itsensä tänne kuin minullakin”, Killjoy mietti. Hän piti lyhyen tauon, jonka aikana hän viimein laski katseensa taivaalta.
”Mutta siitä huolimatta täällä on aina vain Bianca.”
Killjoyn pohdinta ei varsinaisesti herättänyt Peelossa uusia ajatuksia, mutta hän piti mietettä silti tärkeänä.
”Luuletko, että vastaus tuohon kysymykseen kertoisi meille, miten täällä ollaan olemassa?” Peelo kysyi.
”Niin, kenties. Minä tiedän, että tänne on mahdollista matkustaa myös konkreettisesti. Muutenkin kuin sielulla tai tonttuna ollessa kuolemalla. Tarkastaja kertoi, että hän ja Niz olivat sotineet täällä Ficuksen kelloa vastaan aivan lihassa ja veressä. Ei vaan mitään hajua, miten he sen tekivät”, Killjoy huokaisi.
”Bahragit ovat ainakin olemassa ainoastaan täällä”, Peelo mietti. ”Tai ainakaan he eivät ole kertoneet, että he olisivat olemassa jossain muuallakin. Huomioiden, kuinka paljon Biancalla on täällä valtaa, luulisin, että hänkin on.”
”Vaikea sanoa”, Killjoy murahti.
Bianca oli sanonut paljon. Enemmän kuin tämän olisi varmasti tarvinnut, vaikkei suostunutkaan auttamaan Xenin kuulan kanssa. Killjoylla oli kohtaamisesta todella kummallinen olo. Biancan äänessä ja jokaisessa sanassa – ja säkeessä – oli ollut sellaista surua, jota Killjoy valitettavasti ymmärsi. Se tyhjyys, joka häntä luokseen kutsui, paistoi myös Biancan rinnassa. Siitä oli vaikea syyttää. Jollain kierolla tavalla Killjoy nyt luuli ymmärtävänsä tämän surua.
Silti Killjoylla oli koko ajan sellainen olo, että hän ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli saapunut etsimään apua tyttärelleen, mutta olikin löytänyt totuuksia itsestään ja lisää kysymyksiä siihen, miksi maailma, jonka sorassa hän nytkin istui, oli niin tärkeä.
Ropiseva sade ei antanut vastauksia. Taivaalla paistava mustuus sen sijaan tuntui hetki hetkeltä houkuttelevammalta.
”Ehkä meidän pitäisi puhua Suntiolle nyt, kun he ovat palanneet”, Peelo mietti.
Niin heidän varmaan pitäisi. Vaati kuitenkin Killjoylta kaiken tahdonvoiman nousta ylös sorasta. Hän nappasi kanohinsa viereltään, tuijotti hetken aikaa sen muotoja, ja asetti sen sitten taas kasvoilleen. Peelo seurasi esimerkkiä ja pystyyn noustessaan riisui sadetakin ja viikkasi sen taas siistiksi neliöksi. Androidi nosti peukalonsa pystyyn, eikä kulunut kauaa, kun lautturin vene ilmestyi heidän näkökenttänsä reunalle.
Paluumatkalla Killjoy vältteli ”Kääryleen” katsetta vielä tarkemmin kuin mennessä. Välipysähdys Verstaassa oli taas melko lyhyt. Peelo palautti sadetakin linnaan Killjoyn vastaanväitteistä huolimatta. Siitä olisi voinut olla hyötyä jatkossa, mutta Peelo oli tiukkana siitä, että lainattu esine tulisi palauttaa. Linnan pihamaalla edellisellä kerralla istuskellut ritari ei enää ollut siellä, joten odotusajan Killjoy tuijotteli siintävää metsää pohtien, mitä kaikkea siellä oli.
Kranalaan palattuaan lautturi jätti heidät sinne samaan paikkaan Hypoteesin edustalle, mistä heidän matkansa oli alkanut. Peelo vilkutteli iloisesti pois seilaavan ystävänsä perään ja kiitteli tätä avusta. Killjoy taas yritti edelleen saada ajatuksiaan kasaan. Hän ei ollut saanut Biancalta lainkaan vastauksia, mutta uusia tuntemuksia senkin edestä.
Entisestään voimistuneen sateen pieksemässä Hypoteesissa oli paljon hiljaisempaa kuin aikaisemmin. Suurin osa zyglakeista oli poistunut tai vetäytynyt telttoihinsa tehden torista miltei tyhjän. Sen sijaan muutama kaksoiskuningattarien kaartilainen oli ilmaantunut kahden kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän väliin. Peelo johdatti Killjoyn niiden luokse ja pyysi päästä näiden ohitse. Gahlokit mittailivat Killjoyta ensin katseillaan. Kranat niiden sisällä värähtelivät hyväksyvästi. He saivat jatkaa portaikkoon, joka vei heidät syvälle kaupungin alle. Matka sinne muistutti Killjoyta suuresti Onu-Metrun kaivauksista.
Sisällä oli kuitenkin jopa kolkompaa kuin käytävillä. Valkoinen sora roikkui verkkojen pitelemänä heidän päidensä päällä, kun lattia oli hopeista ja uurteikasta metallia. Kammion perällä lepäsi jotain suurta mustiin siteisiin käärittyä. Sen suulla heitä tervehti pari tuttuja kasvoja.
”Minä olin varma, että se nainen syö sinut!” Creedy hihkaisi hyväntuulisesti ja riensi Killjoyn ja Peelon luokse tyytyväisen näköisenä.
Toinen tonttu, pienempi ja siteisiin kääriytynyt vilkutteli heille iloisesti sinisen, kerälle kääriytyneen pedon selästä. Siitä oli aikaa, kun Killjoy oli nähnyt Lähetin viimeksi. Sarajin terään sekin kohtaaminen oli päättynyt. Sekin kalvoi Killjoyta vielä, mutta jälleen kerran häntä tyynnytti hieman se, että kummitustonttu tuntui voivan ihan hyvin. Killjoyn iloksi näytti myös siltä, että Lähetti ei ollut hänen ja Peelon tempusta vihainen, toisin kuin Creedy oli uhkaillut.
”Hyvin soitettu, muuten”, Killjoy hymähti sinisen bahragin ohi asteltuaan ja taputti tätä ohimennen kuonoon. Kuningatar reagoi siihen raottamalla hieman silmiään ja korahtamalla tyytyväisesti. Peelo huomasi, että Lähetin rumpusetti oli jo purettuna kammion nurkassa. Hän olisi halunnut testata sitä itsekin.
Kammion perälle saavuttuaan Killjoy huomasi viimein naisen, joka oli kumartunut siteisiin käärityn jätin viereen. Samanlaiset mustat siteet, jotka peittivät Lähettiäkin, kiemurtelivat käärmeiden lailla tontusta tämän suurikokoiseen potilaaseen. Killjoylta kesti hetki tajuta, että kuningattarista punainen oli siteiden sisällä. Lihan sykkeen näki siteidenkin lävitse.
”Mitä hänelle tapahtui?” Killjoy kysyi.
”Bianca tapahtui”, nainen huokaisi ja suoristi selkänsä. Tämän vaaleansiniset hohtavat silmät kääntyivät saapuneita kohti.
”Sinä olet siis Killjoy?”
”Kyllä”, Killjoy vastasi.
”Olen Suntio. Tietäen, mitä rinnassasi hohtaa, olen yllättynyt, että emme ole tavanneet aikaisemmin.”
”Olen tietoisesti vältellyt sivistystä”, Killjoy myönsi. ”Peelo kertoi minulle, että kaikista tämän paikan asukkaista sinä olet ollut täällä pisimpään.”
”Se pitänee pääasiassa paikkansa”, Suntio myönsi. Hänestä kuningattareen valuvat siteet katkesivat viimein, ja tonttu otti askeleen lähemmäksi Killjoyta, Peeloa ja Creedyä. Killjoy odotti tämän lähestyvän kädenpuristusta varten, mutta Suntio ristikin kätensä ja mittaili Killjoyta hieman ylimalkaisesti katseellaan.
”Oli rohkea temppu mennä Valkoisen luokse tuolla tavalla. Tyhmänrohkea, jos minulta kysytään. Olen yllättynyt, että sait ylipuhuttua Peelon tuollaiseen.”
”Mielestäni tutkimusmahdollisuus oli riskien arvoista”, Peelo vastasi. Suntio hymähti hieman toruvasti, mutta uteliaisuus otti hänestäkin voiton.
”No, opitteko edes jotain?”
”Sen, että Biancan koneisto on tosiaan vain kello. Se kertoo ajan”, Killjoy selitti.
”Minä olisin osannut kertoa tuon teille”, Suntio tuhahti. ”Mitä muuta?”
”No… sen, että Bianca tuota…”
Peelokin yllättyi siitä tavasta, jolla Killjoyn sanat jäivät tämän kurkkuun. Ei ollut tyypillistä, että hän kompasteli niiden kanssa sillä tavalla.
”… pelkää kuolemaa?” Killjoy lopulta päätti lauseensa. Suntio ja Creedy vilkuilivat toisiaan vähän kummastuneena.
”Tai ehkä enemmänkin kokee siitä jonkinlaista surua. Luulin ensiksi, että hän kertoi siitä minulle jonkinlaisena uhkauksena, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että käsitteli sillä omaa kuolemaansa.”
”Tarkoitatko nyt jotain sellaista kuolemaa, joka ei ole vielä tapahtunut?” Suntio kysyi.
”Luulen niin”, Killjoy vastasi. ”Tai sellainen olo minulle tuli.”
Suntio näytti mietteliäältä. Hänen kätensä valahtivat viimein, kun ajatusten ryöppy täytti tontun mielen.
”Tuletteko ulos kanssani?” hän sitten kysyi. Killjoy ja Peelo vilkaisivat toisiaan ja sitten nyökkäsivät. Kaksi kaartilaista jäi vahtimaan siteissä lepäävää kuningatarta, kun nelikko Suntio ja Creedy edellä käveli ulos kammiosta takaisin Hypoteesin kaduille. Sadevettä oli kertynyt kiveykselle jo niin paljon, että askeleitaan sai varoa. Suntio pysähtyi lopulta keskelle toria, raotti varovaisesti siteitään ja antoi veden läiskiä vasten kuparinvärisiä kasvojaan.
”Tämä sade”, hän aloitti, ”Huolimatta siitä, mitä zyglakit sanovat, tämä ei ole normaalia. Kuten itsekin sanoit, olen ollut täällä pitkään, mutta kertaakaan sen aikana taivaalta ei ole tullut mitään muuta kuin haurastuneen taivaankannen rippeitä Baterran lähimaastossa.”
Tonttu kääntyi kohti Killjoyta. Hän näki nyt, että Suntiolla oli kasvoillaan jonkinlainen naamion. Killjoy myös ymmärsi, ettei se muistuttanut mitään sellaista naamiota, minkä hän tunsi.
”Miksi sinä halusit juuri nyt tavata minut? Miksi tämä kunnia juuri silloin, kun taivas aukesi?” Suntio kysyi.
Killjoyn piti miettiä hetki vastauksensa muotoa. Hän suhtautui tähän keskusteluun paljon varovaisemmin kuin Fatizaxin kanssa käytyyn. Hän oli saanut jo sellaisia vastauksia, joiden merkitystä hän ei mielellään ajatellut.
”Minä tahtoisin tietää tämän paikan hallitsijoista. Niistä, jotka olivat ennen Biancaa.”
”Ja miksiköhän?” Suntio tivasi.
”Koska yksi sellainen auttoi minua pelastamaan tyttäreni. Tahtoisin ymmärtää, miksi.”
”Etkö voisi vain kysyä häneltä itseltään, jos kerran olette puheyhteyksissä?”
”En tavallaan ole. Edellinenkin keskusteluimme oli… vaikea. Sen jälkeen en ole kuullut kuiskauksia kummoisempaa.”
”Kuiskauksia mistä?” Suntio jatkoi.
”Merestä”, Killjoy vastasi.
Suntio nyökytteli päätään. Joko Killjoyn täsmennys oli ollut täsmälleen se, mitä Suntio oli odottanutkin, tai se jollain muulla tapaa miellytti häntä.
”Hyvä on”, Suntio totesi lopulta. ”Olet ja tavannut vanhat kuningattaret. Cah’vadok ja Gah’vadok vartioivat aikaa niin monta ikuisuutta, että sitä kaikkea on mahdotonta muistaa. Heidän valtansa aika oli rauhallista. He uinuivat suuren osan ajasta reagoiden ainoastaan uusiin saapujiin, joita tuli melko harvoin. Valitettavasti rauha teki heistä alttiin hyökkäykselle. Kun Bianca saapui, he olivat voimattomia estämään häntä. Heidän äitinsä voiman valjastanut hirviö taivutti todellisuuden näköisekseen. Sen myötä sora peitti maan. Valkoinen täytti sen, mikä oli ennen paljon enemmän.”
”Hetkonen, Killjoy keskeytti. ”Minä luulin, että se oli Ficus, joka suuren kumouksen aiheutti? Mutta sinä sanot, että se olikin Bianca?”
”Semanttisuuksia”, Suntio tuhahti. Se, minkä väristä hänen lihansa on, lakkasi merkitsemästä, kun hän repi tuon taivaamme kattoon.”
Hän osoitti kohti Baterraa. Ainoastaan Killjoy vilkaisi sitä kohti.
”Se määrä arkkikranoja, mitä hänellä silloin oli, ei olisi pitänyt riittää tuollaisen reiän tekemiseen, mutta maailma oli hauras jo valmiiksi. Sen valo katosi sen luojan mukana. Sen saman luojan, jonka sielu silvottiin valloituksen työkaluiksi. Feä Ondo… arkkikrana… ne ovat kiertoilmaisuja hänelle, josta ne juontavat. Cah’vadokin, Gah’vadokin, Poh’vadokin… koko sisaruskatraan äitiin.”
”Meren Äiti. Silvottu Äiti”, Killjoy kuiskasi.
”Niin. Minäkään en ole ollut täällä niin kauaa että olisin tavannut häntä. Kun minä saavuin, oli Äidin kohtalo jo silloin legendaa. Tarinat kulkivat vanhimpien zyglakien perimätiedossa ja kuningatarten varhaisimmissa muistoissa. Mutta harva, jos kukaan, on selviytynyt niistä ajoista kertoakseen yksityiskohtia.”
Fatizaxin tuomitseva katse kummitteli Killjoyn mielessä. Mutta hänkin oli valinnut olla muistamatta.
”Joten… sinäkään et tiedä hänestä paljoa”, Killjoy tuumasi. Suntio ähkäisi sellaisella tavalla, että oli ottanut kommentista selvästi hieman nokkiinsa.
”En paljoa, mutta jotain. Tiedän, että hän oli se, joka toi ajan tänne. Hän oli se, joka laittoi alulle elämän syklit. Hänen Va:nsa toimivat sen suojelijoina ja Äiti itse varjeli maailmojen meriä. Ja tiedän, kuten sinäkin, että hän elää yhä. Sinun rinnassasi, Biancan rinnassa. Merissä teidän maailmassanne ja vankina vanhoissa holveissa. Vain hänen voimallaan tätä maailmaa, jossa nyt olemme, voi muovata. Biancan kello on vain rujo esirippu. Valheen verho. Se, mikä hänet sitoo aikaan, on Äidin liha ja sielu. Sen enempää ei tarvita.”
Peelo kuunteli Suntion sanoja yhtä hartaasti kuin Killjoykin. Hän ei ollut kuullut tarinaa Äidistä aikaisemmin. Se pitäisi sovittaa hänen päässään kasautuvaan palapeliin mukaan. Creedy oli sillä aikaa istahtanut kiveykselle vipattaen sormiaan päähänsä soimaan jääneen musiikin tahdissa.
”Tuo ei valitettavasti auta minua ymmärtämään, miksi hän auttoi minua pelastamaan Xenin”, Killjoy huokaisi. Suntio, päätellen siitä, että hän ei kysynyt tarkennuksia, tuntui tietävän, kuka Xen oli.
”Eikö se ole täysin selvää?” Suntio ihmetteli. ”Sinäkin olet täällä voidaksesi pelastaa lapsesi. Miksi ei Äiti tahtoisi tehdä samoin omalle lapselleen?”
Siinä ne sanat olivat taas. Kuin olisi ollut päivänselvää, että silvottu Äiti oli myös hänen äitinsä.
Silloin, kun Steltinmeren syvyyksissä Killjoy oli kuullut ne sanat ensimmäistä kertaa, hän olisi vain halunnut unohtaa ne. Laittaa ne sekopäisten jumaluuksien isoiksi sanoiksi, jotka eivät todellisuudessa merkinneet mitään.
Mutta nyt zyglakien kanssa keskusteltuaan väitteelle oli syntynyt vakuuttava pohja. Hän ei voinut enää kiistää sitä, mutta hän päätti silti olla varovainen, ettei se antaisi hänelle toivoa. Sillä se oli myrkky, jota Killjoy ei enää suostuisi juomaan.
Tuntui silti jotenkin typerältä ajatella, mitä edes tarkoitti, että hänellä oli äiti? Olihan Xenilläkin. Olihan hän itsekin vanhempi. Mutta silti hänestä tuntui, että hän ei aivan ymmärtänyt asiaa – tai itseään.
Niz oli ottanut Ficuksen arkkikranan itselleen ja oli ollut silti vain Niz. Killjoy ei ollut ollut mitään ennen kuulaa ja lihaa. Hän oli vain tyhjä. Ja sitten kuin tyhjästä hän olikin joku. Olisiko Fatizax haistanut zyglakin myös Nizin rinnasta, vai oliko se vain hän?
Oliko hän perinyt äidiltään muutakin kuin vain lihan?
Peelo oli aikaissa kysyä Suntiolta kasan tarkentavia kysymyksiä, mutta keskeytyi, kun valtavan kova naisen ääni alkoi puhumaan heidän ympärillään.
”Hei, herätys! Naholta tulee viestiä sellaisella tahdilla, että ei meinata pysyä perässä.”
Ääni kajahteli kuin Killjoy olisi toiminut sen kaiuttimena. Selakhitytön sanat kuuluivat niin lujaa, että Suntio nosti siteet takaisin päänsä suojaksi ja tukki osittain korvansa.
”Brez?” Killjoy ihmetteli. ”Mikä siellä on tilanne?”
”Äh, mahdotonta sanoa. Ensin tuli tietoja siitä, että ne Codyn jäljittämät salaviestit alkoivat taas kulkemaan. Viimeisimmän perusteella jossakin on myös räjähtänyt. Naho kaipaa sinut takaisin hommiin.”
”Hyvä on. Herättelen itseni”, Killjoy kuittasi.
Sitten ääntä ei enää kuulunut. Killjoyn ja Peelon katseet kohtasivat. Oli aika palata kapselille. Suntio kuitenkin tarttui Killjoyta ranteesta, ennen kuin tämä ehti pidemmälle.
”Peelo on varmasti kertonut sinulle meistä”, Suntio tivasi. ”Tiedän, että koet jonkinlaista vastuuta Arkistoijasta ja Etsivästä, joten olisi ihme, jos et tietäisi.”
Killjoy nyökkäsi.
”Te olette Biancan muistoja.”
”Niin. Ja vaikka me emme ole hän… tai oikeastaan hän ei ole mitään ilman meitä, yhteytemme antaa minulle sellaisen ikkunan hänen mielenmaisemaansa, mitä kovin monella muulla ei ole.”
Killjoy tuijotti tonttua syvälle silmiin. Peelo näytti jo hieman kärsimättömältä. Kapselille oli kuitenkin jonkin verran matkaa ja Killjoyn ystävä oli kuulostanut siltä, että oli kiire.
”Killjoy… se, mitä hän pelkää, eivät ole kuoleman portit itsessään, vaan se, mitä niiden toisella puolella on. Se, että hän haluaa sammuttaa taivaan on mielipuolista, mutta ymmärrettävää, jos on nähnyt, mitä meitä siellä odottaa. Millaiset asiat ovat suoneet meille katseensa.”
Suntion ääni oli raskas. Jokaisen sanan takana tuntui olevan pitkään tätä kalvaneita ajatuksia.
”En tahtoisi antaa hänelle sitä myönnytystä, mutta hän saattaa olla oikeassa sen suhteen…”
”Minkä suhteen?” Killjoy kysyi.
”Että meidän tulisi pelätä jumalia.”
Killjoyn ensireaktio oli kummastella tontun sanoja. Ne eivät tuntuneet liittyvän millään tapaa siihen keskusteluun, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin käyneet.
Sitten hän kuvitteli taas päässään ne kuiskaukset, jotka hän oli merellä kuullut. Näki sielussaan silmän, joka oli syttynyt taivaalle Steltinmeren yllä. Tunsi sen tunteen, joka tuli siitä, kun katsoi tyhjyyttä sen kaiken nielaisevaan kitaan.
”Älä sukella liian syvälle”, kuuluivat tämän viimeiset varoittavat sanat. Ja Killjoy luuli ymmärtävänsä, mitä hän niillä tarkoitti.
Hän nyökkäsi. Suntion ote irtosi viimein ja tämä jäi yksin seisomaan Hypoteesin keskelle, kun Peelo ja Killjoy lähtivät Creedy perässään marssimaan kohti etelää seuratakseen taas kaapelia, jonka Peelo oli vetänyt.
Siteet Suntion päällä olivat likomärät sateesta, jota ei olisi edes pitänyt olla. Vesi oli kylmää ja kolkkoa. Huolimatta siitä, että zyglakit olivat tuntuneet olevan siinä kuin kotonaan, ei siinä Suntion – tai pois marssivalle Killjoyllekaan – ollut mitään lohdullista.
He kaikki ymmärsivät syvällä sielussaan, että jos jokin Biancan kaltainen odotti kuolemaa, mikä heitä muita sillä tiellä odottaisi?
Hän hieroi varovasti kaulaansa. Sitä oli vihlaissut jo keskustelun aikana muutamaan otteeseen, eikä hän ollut aivan varma, miksi. Hän kokeili siteiden alta, eikä tuntenut mitään poikkeavaa.
Se oli ollut pitkä ikuisuus hänellekin.
Killjoy ei edes ollut aivan varma, olisiko hänen oikeasti edes tarvinnut käyttää kapselia poistumiseen. Normaalisti hän olisi vain käyttänyt jotain monista Visokin opettamista kikoista herätäkseen. Peelo oli kuitenkin sitä mieltä, että sen käyttäminen olisi turvallisempaa. Killjoy epäili, että tämä halusi oikeasti vain testata korjaamansa vekottimen toimintaa.
Johdot ja liitännän varmistettuaan Peelo ilmoitti kaiken olevan valmista. Ennen kuin Killjoy kapusi sinne sisään, Creedy kuitenkin tahtoi halata tätä vielä hyvästiksi. Tällä kertaa Killjoy kumartui vastaamaan siihen. Sitten hän suoristi selkänsä ja tarttui Peelon ojennettuun käteen ja puristi sitä tiukasti.
Killjoy nyökkäsi. Hänen olonsa oli hieman rauhallisempi, kun hän tiesi, että Peelo kaikista maailman tyypeistä oli hänen apunaan.
”Hei…” Peelo jatkoi, kun Killjoy oli jo kapuamassa kapseliin sisälle. ”Minulla on sellainen olo, että minun kuuluisi toivottaa sinulle onnea matkaan.”
Killjoy katsoi Peeloa hieman kummastuneena. Androidi ei yleensä puhunut sellaisista abstrakteista asioista kuin ”onni”.
”Miksi sinusta tuntuu siltä?” Killjoy kysyi.
”En ole varma. Tämä vain tuntuu oikealta hetkeltä sille.”
Killjoy virnisti. He olivat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa yhdessä Bio-Klaanissa, jo silloinkin, kun Peelo ei vielä vakituisesti asunut siellä. Siitä huolimatta Killjoysta tuntui, että hän oppi ystävästään edelleen koko ajan jotain uutta.
”Killjoy. Meille tulvii aivan käsittämätön määrä varoitusignaaleita Le-Metrusta. Siellä tapahtuu jotain isoa”, Brezin ääni kuului taas. Puoliksi kapselin sisällä jo roikkuva Killjoy painoi sormen korvalleen vaistomaisesti, vaikka tiesi, ettei yhteys Nascostoon niin toiminut.
”Olen kohta siellä. Valmistelkaa hangaari yksi. Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Ööh, anteeksi?”
”Jos Varjottu haluaa sotaa, annan sellaisen hänelle. Kerron kohta lisää. Nähdään pian”, Killjoy sanoi. Ja sitten Brezin läsnäolo katosi jälleen.
Creedy oli nostanut kätensä lippaan. Peelo katsoi hetken tonttua rinnallaan ja seurasi perässä.
”Onnea rintamalle”, tonttu lausui. Killjoy muisti ne sanat kymmeniltä kerroilta aikaisemminkin. Kenties Metru Nui oli muuttunut vähemmän kuin hän oli kuvitellut. Hän teki kaksikolle myös kunniaa, ennen kuin pudottautui kokonaan kapselin sisään.
”Pitäkää toisistanne huolta.”
Kun Killjoy oli paikallaan, Peelo kapusi kapselin päälle asettamaan sen kannen takaisin paikoilleen. Se kiertyi jengoihinsa ja sihahti kuuluvasti. Sitten he Creedyn kanssa vetivät yhdessä vivusta. Vihreä savu sihahti ja sen sileän tien Killjoy oli poissa.
He jäivät hetkeksi vain sateeseen seisomaan. Creedy tuijotteli ensin hetken haikeana tyhjää kapselia. Sitten hänen katseensa kääntyi Peeloon, joka selvästi suunnitteli jo seuraavaa siirtoaan.
Ja siirtoja Peelo tekikin. Hänen seuraava viikkonsa oli yhtä maailmojen välillä ramppaamista. Yksi päivä Kranalassa, toinen Bio-Klaanissa. Välillä hän jäljitti Valkoisen Valtakunnan reunoilta tiedonmurusia vanhasta maailmasta ja välillä tuijotteli Bio-Klaanin sateisia katuja, joihin Rumisgoneen paenneet olivat jättäneet kipeän kolon.
Monta sellaista, jotka Peelo tunti, olivat yhtäkkiä poissa. Peelo oli ollut sen aikana Kranalassa seuraamassa veden nousua ja kaivamassa viemäreitä Hypoteesiin. Oli tuntunut kummalliselta palata kotiin, joka oli niin paljon tyhjempi.
Taas yhden päivän kestäneen Kranala-vierailun jälkeen hän viimein uskoi saaneensa ajatuksensa kasaan. Kepe ei ollut ollut pajallaan edellisenä päivänä, kun hän oli yrittänyt käydä siellä, joten hän päätti kokeilla sinä iltana uudestaan.
Dynamo irtosi Peelon takaraivosta, mutta hetken aikaa hän kuuli edelleen Kranalasta kantautuvan veden solinan. Se vaihtui hitaasti tosimaailman ääniin. Sielläkin satoi. Se ropisi lujaa hänen ikkunaansa ja sen metalliseen ikkunalautaan.
Kello oli miltei yhdeksän. Hän oli arvioinut vierailunsa hieman pieleen – hän oli viettänyt siellä nelisen tuntia pidempään kuin oli arvioinut. Seisomaan noustessaan hänen jalkansa huojuivat hieman. Tuolissa istuttuaan häneltä kesti hetki tottua siihen, kuinka jalkoja liikutettiin tehokkaasti.
Hän nappasi sadetakkinsa, aivan tavallisen läpinäkyvän sellaisen naulasta, ja riensi ulos. Hän tiesi, että Arkistot menisivät kiinni aivan minuuttien kuluttua, mutta hän päätti yrittää siitä huolimatta.
Bio-Klaanin kadut olivat tyhjät. Osittain sieltä paenneiden puuttuessa, osittain kellonajan vuoksi, osittain myrskyn takia. Vartioston väki ei edes reagoinut siihen, kun hän jätti muurit taakseen ja jatkoi kohti määränpäätään. Tiukemmin viittaansa kietoutuva matoran jäi katsomaan, kuinka androidi katosi pimeyteen. Koppinsakin suojaamana vettä oli kaikkialla. Niin myös teekupissa, joka sai osansa vedenpaisumuksesta. Vaikka sadevettä ei ollut joutunut kuppiin paljoa, se tuntui silti vaikuttaneen teen makuun huomattavasti.
Kello oli minuuttia vaille, kun Peelo astui arkistoihin sisään. Yllätyksekseen hän ei kuitenkaan nähnyt aulassa maakareita, vaan Sugan, joka päätellen käsissään olevasta avainnipusta oli juuri sulkemassa paikkoja.
”Olet tullut takaisin!” Suga huudahti.
”Niin olen, ja toivoin, että voisin puhua Vaehranille ja Geeveelle vielä nopeasti”, Peelo nyökytteli. Sugan kasvoilla ollut virnistys katosi välittömästi, kun Peelo oli maininnut maakarit.
”Aah, niin. Valitettavasti missasit heidät täpärästi. Minä lupasin sulkea paikat heidän perässään”, Suga selitti.
”Päättelen ilmeestäsi, että jotain on sattunut”, Peelo huomioi huolestuneena.
”Vaehran vei Geeveen sairaalaan. Ei mitään hirveän vakavaa. Valitteli kaulaansa vihlovan jotenkin oudosti, ja kun se alkoi oikeasti vaikuttamaan hänen työskentelyynsä, Vaehran päätti viedä hänet suoraan Kupen pakeille”, Suga kertoi.
Se oli Peelosta harmillinen uutinen. Ei vain siksi, että hän olisi todella halunnut keskustella näiden kanssa, vaan tietenkin myös siksi, että tontun hyvinvointi oli Peelolle tärkeää.
”He jättivät kyllä sinulle jotain!” Suga muisti. Hän käveli tiskin taakse ja avasi yhdellä avainnipun avaimista säilytyslokeron Vaehranin työpisteen alta. Hän kaivoi sieltä esiin paksun kirjan. Peelo näki jo kaukaa sen nimen.
”Vaehran sanoi itsekin olevan sen kanssa vielä vähän vaiheessa”, Suga selitti, ”mutta ajattelimme kaikki, että sinulta ei varmaan kestäisi kauaa kahlata se läpi. Siellä on punaisin lapuin merkattu… erityisen kiinnostavia sivuja.”
Peelo otti tohtori Delekin Aivot kiitollisena vastaan. Kirja oli painava ja sieltä totta tosiaan törröti useita lappusia, joista Peelo tunnisti vilkaisulla sekä Vaehranin että Geeveen ja Sugankin käsialaa.
”Osaisitko tiivistää löydöt jotenkin?” Peelo kysyi. Suga raapi niskaansa ja mietti hetken. Sherlock Gnomes -sarjasta siirtyminen melko sakeaan tietokirjallisuuteen oli ollut melkoinen, ja Sugan oli myönnettävä itselleenkin, että hän ei ollut ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaansa.
”Rehellisesti, olen selaillut sitä vain tänään ja senkin vain valmistautumiseksi matkallemme. Vaehranin ja Geeveen muistiinpanot ovat tärkeämpiä, mutta minäkin kyllä huomasin pari kiinnostavaa seikkaa liittyen… Feä Ondoihin.”
Peelo avasi kirjan täsmälleen oikeasta kohdasta ja tuijotti luvun otsikkoa. Se oli jo toinen kerta, kun Peelo oli kuullut sen sanan hiljattain.
”Delek puhuu niistä?”
”Niin”, Suga sanoi. ”Tai nuo sivut vähän antavat ymmärtää, että hän teki ne. Ja tiedätkös, muistini on aika hyvä. Ja se alkoi kolkuttelemaan melko kovaa siinä vaiheessa, kun niiden toimintaperiaatteita kuvailtiin.”
Sitten toa meni hieman vaikeaksi. Oli selvää, ettei hän tiennyt, saisiko hän sanoa ajatuksiaan ääneen. Peelolla oli kuitenkin jo niin valistunut arvaus, että hän päätti auttaa.
”Killjoy”, hän sanoi.
”Niin”, Suga nyökkäsi. ”En tiedä, kuinka hyvin tunnette, mutta vuosia sitten meillä oli… tilanne siihen hänen kuulaansa liittyen. Siinä yhteydessä hän kertoi minulle siitä muutaman asian, ja ne kuulostavat melko samalta kuin tuossa kirjassa. En usko myöskään olevan sattumaa, että Killjoy etsi vielä Bio-Klaaniin tultuaankin tietoja Selecius-säätiöstä, koska hänen, tuota… puolisonsa oli myös kiinnostunut siitä. Arvaatko jo, kuka se puoliso oli?”
”Niz”, Peelo nyökkäsi. Hän oli osannut odottaa jotain sellaista sen jälkeen, kun Tähtikartasto oli löytynyt tämän tiedostoista.
”Niin. Minultakin kesti hetki tehdä se yhteys. Killjoy ei ollut ikinä hirveän avoin menneisyydestään ja kuulin hänen nimensä ehkä korkeintaan kahdesti. Tajusin tämän aika hiljattain”, Suga sanoi.
”Minä keskustelin Killjoyn kanssa hiljattain”, Peelo sanoi. Hän tiesi, että Suga ja Killjoy olivat ystäviä, ja tuntui oikealta kertoa siitä toalle, vaikka Killjoy ei olisi luultavasti toivonut, että Peelo juoruilisi hänen tekemisistään.
”Miten hän voi?” Suga kysyi kyseenalaistamatta sitä, miten Peelo oli Killjoyn kanssa puhunut.
”Hän on elossa. Myönnän, että olimme aika kiireisiä, enkä kysynyt kuulumisia kovin tarkkaan. Hän oli kyllä huolissaan tontuistamme.”
Geeveen sairaalareissu loi keskustelun ylle melkoisen varjon. Suga olisi mielellään kertonut Peelolle enemmänkin, jos olisi jotain tiennyt. Hänet oli vain nakitettu sulkemaan paikat sen jälkeen, kun Vaehran oli lähtenyt taluttamaan pikkumiestä linnakkeeseen.
Peelo tuijotti avaamaansa kirjan sivua hetken, sulki sen sitten ja kääri sen huolellisesti sadeviittaansa niin, ettei milliäkään siitä altistuisi vedelle. Hänen itsensä kastumisella ei ollut niinkään väliä. Sitä paitsi hän ajatteli, että ehkä hänenkin pitäisi hankkia ajasta tehty viitta, niin kuin Valtiaallakin. Pitäisi vain löytää joku, joka osaisi ommella aikaa.
”Kiitos. Tuon tämän takaisin pian. Olen nopea lukija”, Peelo sitten tuumasi. Suga nyökkäsi ja seurasi, kun Peelo asetteli Delekin teoksen tiukasti kainaloonsa.
”Toivotaan, että Geevee saadaan pian kuntoon”, Suga murahti. ”Meillä olisi paljon yhteistä keskusteltavaa. Minäkään en oikein vielä ymmärrä, mitä siellä Majakalla oli tapahtunut.”
”Majakalla?” Peelo ihmetteli.
”Ai piru, niin, kun sinä olit niillä matkoillasi. Visokki johti eilen retkikunnan sinne vanhalle majakalle. Vaehran ja Geevee puhuivat siitä tänään jonkin verran. Kepe ja Snowie olivat siellä myös. Jos käyt vilkaisemassa niin sitä ei enää ole. Tai siis, en ole varma oliko sitä koskaan… tai siis… äh. En minä kuule rehellisesti ole ihan varma. Kannattaa kysyä niiltä, jotka olivat paikalla.”
Peelo tuijotti Sugaa ihmeissään. Ei ollut kuin viikko siitä, kun hän oli ollut Jaken kanssa rannassa sitä majakkaa katsomassa. He olivat keskustelleet siellä vain vähän. Peelo oli maininnut, miten hieno majakka hänestä oli, ja Jake oli puhunut…
… äidistään.
”Hitto vie.”
Suga ei ollut koskaan kuullut Peelon käyttävän sellaisia sanoja. Hän katseli ihmeissään, kun Androidi heilutti hänelle kiitokseksi kirjasta ja lähti puolijuoksua kohti linnaketta. Toa jäi avainnippu kädessään hieromaan otsaansa. Keskustelu oli ollut tyypillinen siinä mielessä, että Peelo selvästi tiesi taas aika paljon sellaisia asioita, joita tämä ei intuitiivisesti älynnyt selittää.
Aivot olisi saatava ensin huoneeseen talteen. Sitten Peelo etsisi käsiinsä jonkun majakalla olleista. Visokkia hän ei oikeastaan tuntenut. Maakareita hän ei olisi halunnut häiritä, jos Geevee oli tosiaan kipeänä. Snowie olisi vaihtoehto, mutta Kepen kanssa hänen oli juteltava muutenkin. Hänellä oli paljon ajatuksia, joihin hän kaipasi tämän mielipiteitä.
Kirjan päästyä linnakkeessa vartomaan hyllyn päälle, hän suuntasi vielä linnoituksen muureille. Häntä nyt hieman harmitti, että Tawan kanssa siellä paljon aikaa viettäessään oli aina mieluummin katsellut kaupunkiin kuin merelle.
Oli heti ilmiselvää, että majakka ei tosiaan ollut enää siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Peelo joutui todella pinnistelemään ymmärtääkseen, mitä kaikkea se voisi tarkoittaa. Palasia alkoi olla jo hänenkin mielestään liikaa. Se tuntui turhauttavalta. Jokainen ajatusten säie, jota hän lähti seuraamaan, johti välittömästi niin moneen haaraan, että oli vaikeaa keskittyä.
Miksi äiti? Minne majakka? Kuka Bianca? Minkä valtias?
Miksi Niz oli pelastanut Biancan muistoja ja tehnyt niistä tonttuja? Miten Bianca oli leikannut itseltään muistoja? Miksi Suntio ei muistanut sadetta, mutta Fatizax muisti?
Kenen äiti? Killjoyn? Meren? Ajan? Miksi ajalla oli äiti? Oliko aika syntynyt äidistä? Oliko Killjoy siis syntynyt ajasta?
Miten Verstasta unelmoitiin? Unelmoiko joku Kranalaakin? Oliko sillä eroa, että toinen niistä liittyi uniin ja toinen muistoihin?
Palasivatko tontut Kranalaan kuollessaan, koska ne olivat muistoja ja kaikkia muistoja säilytettiin siellä? Säilytettiinkö muistoja Kranalassa, koska aikaakin säilytettiin siellä?
Makuta Nui oli sanonut, että Avde tarvitsi Nimdaa unimaailman muovaamiseen. Olivatko unelmat riippuvaisia vapaudesta samalla tapaa kuin muistot olivat riippuvaisia ajan kulusta?
Mitä tyhjyys oli, ellei vapauden puutetta? Ajan loppumista? Oliko se jonkin muunkin puutetta?
Jos Delek oli luonut Feä Ondot, miksi ne oli nimetty selakhiaksi? Jos Selecius-säätiö oli tehnyt ne, mistä he olivat saaneet siihen Äitiä? Killjoyn äitiä? Zyglakien äitiä?
Ärsyttävää. Niin valtava määrä sellaisia kysymyksiä, joihin oli vaikea saada vastauksia näkemällä tai kokemalla.
Oli pakko liikkua. Peelo oli kastumassa myrskysäässä paljon pahemmin kuin oli turvallista. Pajalle ei olisi pitkä matka, mikä oli sinällään harmi. Kranalassa hänellä olisi ollut muutama ikuisuus vielä aikaa miettiä.
Vaikka yksi ajatus hänen mieleensä oli kyllä hiipinyt…
Kuinka monta kertaa hän olikaan kuullut kummituksista?
Kepe lojuskeli pajansa uudella sohvalla lukemassa tohtori Delekin Tähtikartastoa, tai siis yhtä lukuisista klemmaroiduista paperinipuista jotka sen muodostivat. Hän ei ollut vielä ehtinyt tutustua Peelon edellisellä viikolla tuomaan kopioon kovin tarkkaan, mutta oli jokseenkin kutkuttava sattuma, että Delekin nimi oli putkahtanut esiin taas uudesta suunnasta.
Kukakohan tämä Ourgos oikein oli? Jos tämä oli muinainen toa, ja joskus ollut olemassa, hänestä tuskin oli enää mitään jäljellä – Kepe oli kuitenkin harjoittanut sen verran tähtitiedettä, että osasi asettaa koordinaatit 104;252.6 mielessään kartalle. Hän myös tiesi, että tuossa kyseisessä kohdassa ei ollut taivaalla yhtään mitään – ainakaan nykyään.
Noissa numeroissa oli kuitenkin jotain epämääräisen tuttua. Oliko hän kuullut nuo luvut joskus aiemminkin jossain? Miksi olisi, jos siinä kohtaa taivaalla oli vain tyhjyys?
Ovelta kuului koputus. Kepe tunnisti mekaanisen eksaktin tahdin: sehän oli Peelo. Androidi astui sisään.
”Hei Peelo!” Kepe nousi istumaan. ”Hyvä ajoitus! Olinkin tässä juuri lukemassa viime kerran tuomisiasi. Delekin aikaan taivaan tähdistö taisi olla aika erilainen!”
”Niin”, Peelo nyökkäsi. ”Hei vain, Kepe. Minulla on jännittäviä uutisia. Tosin tahtoisin kuulla sellaisia myös sinulta. Keskustelin hetki sitten Sugan kanssa ja hän kertoi, että olitte käyneet siellä vanhalla majakalla. En nähnyt sitä enää kaupungin muureilta. Onko Bob kenties purkanut sen?”
”Ööh, sitä ei kenties koskaan ollutkaan olemassa. Tai siis oli joskus, mutta ei enää nykyään… Tai siis se oli ehkä eräänlainen kummitus, se itse majakkakin. Mistäköhän päästä tätä lähtisi taas selittämään…”
Kepelle tuli déjà-vu kaikista niistä aiemmista kerroista, kun hän yritti kirkastaa niitä vesiä, joissa kahlasi jollekulle, joka ei ollut perillä heidän moninaisista haamujahdeistaan.
”Meille selvisi, että se oli hyvin muinainen, ja siellä asui majakanvartija, joka paljastui turaga Kezeniksi – siksi tyypiksi, joka oli sillä vanhalla videonauhalla, josta sinäkin kai näit sen korjatun version. Hän puhui taas tohtori Delekistä.” Kepe heilautti kädessään pitämäänsä paperinippua. ”Ja sitten majakka hajosi, tai luultavasti imeytyi Verstaaseen…” Hän kääntyi vilkaisemaan tyhjää seinää sohvan takana.
Peelo tuijotti Kepeä tovin hiljaa. Majakan kohtalo, jos se tosiaan oli osa Verstasta, täsmäsi Manun kuvaukseen siitä, että se oli jonkinlainen unimaailma.
”Minua kiinnostaisi tietää, miltä siellä Verstaassa näyttää. Keskustelin hiljattain myös Makuta Nuin kanssa, mutta häntä kiinnosti siinä sellaiset asiat, joista ei ollut omalle tutkimukselleni paljoa hyötyä”, Peelo selitti.
”Siellä oli… valkoista? Tai oli siellä muutakin. Alunperin luulin sitä vain tavallisiksi varastokäytäviksi, mutta mitä syvemmälle sinne päätyi, sitä epämääräisemmäksi ja unenomaisemmaksi ympäristö muuttui. Siellä oli tasanko valkean hiekan peitossa, mutta myös rakennuksia ja rakennelmia, jotka vaikuttivat olevan aivan väärässä paikassa. Olenkin alkanut miettiä, olivatko ne jonkinlaisia universioita paikoista, jotka ovat olemassa jossain päin oikeaa maailmaa – tai ovat joskus olleet. Nekin vaikuttivat koostuvan samasta… unihiekasta kuin maakin. Tämän lisäksi siellä oli taivaalla jonkinlainen tyhjä pimeys, joka vaikutti haalistuttavan värit pois kaikesta. Tai siis kaikki muut värit paitsi sinisen.”
”Ja keltaisen”, Peelo lisäsi. ”Ainakin jos se keltainen asia on tehty ajasta.”
Kepe yllättyi ja mietti hetken. ”Me emme tosiaan muistaakseni nähneet siellä mitään keltaista, ja vaikka olisimme, ja siitä olisi puuttunut värit, me emme olisi tällöin nähneet sitä keltaisena… Joten en voi olla varma, onko hypoteesisi totta, mutta kerro toki miten päädyit siihen. Ja – hetkinen, mitä edes tarkoittaa että jokin on tehty ajasta?”
Peelo teki jotain, mitä ei usein vaivautunut, eli veti alleen jakkaran ja istui Kepeä vastapäätä.
”Minä luulen vierailleeni tässä sinun Verstaassasi. En huomannut sitä ensiksi, sillä paikka jossa olen vieraillut viime aikoina, muistuttaa sitä paljon.”
Peelo suoristi selkäänsä ja pohti hetken, kuinka selittäisi kokemansa mahdollisimman yksinkertaisesti.
”Kutsun sitä Kranalaksi. Se on valkoinen suuri sora-aavikko, jonka taivaalla paistaa samankaltainen tyhjä pimeys kuin Verstaassakin. Luulen, että se on syy sille, miksi Kranalastakin on aikanaan kadonnut suurin osa väreistä. Minulla on siellä ystävä, joka on välillä kuljettanut minua veneellä erilaisiin paikkoihin. Yksi niistä on paikka, jossa on linnoitus, sen valtias ja loputtomasti hiekkaa, jonka ainoa ero Kranalaan on se, että se on paljon hienompaa. Nämä kaksi paikkaa ovat jollain tapaa yhteydessä toisiinsa, mutta se, mitä olen hiljattain Kranalasta oppinut, on ehkä hieman ristiriidassa muiden seikkojen kanssa.”
Peelo pysähtyi taas miettimään. Kepe oli selvästi aikeissa sanoa jotain, mutta Peelo paukautti ulos vielä yhden päätelmän, jonka varteenotettavuutta hän halusi Kepellä testauttaa. Päätelmän, jonka hän oli keksinyt muurin päältä poistuessaan.
”Luulen, että paikka, jonka olen löytänyt, on eräänlainen tuonpuoleinen.”
Kepe nosti kulmiaan yllättyneenä. ”Me puolestaan… me teimme Verstaasta hyvin samanlaisen päätelmän juuri äskettäin, kun kohtasimme sen Kezenin kummituksen.”
Oliko Verstaita… kaksi? Tai Kranaloita? Ja Peelo pystyi kulkemaan sinne vapaasti ja halutessaan?
”Miten… miten sinä kuljet sinne? Ja mistä tiedät että se on tuonpuoleinen?”
Olisiko Kepenkin mahdollista päästä uudestaan tutkimaan sitä, tavalla joka takaisi myös pääsyn takaisin? Vai oliko se mahdollista vain Peelon fysiikalla?
”Muistatko sen punaisen pienen tontun, joka asui täällä? Hänen nimensä oli Creedy. Hän menehtyi, kun hän joutui kamppailuun niiden linnakkeeseen saapuneiden skakdien kanssa pari kuukautta takaperin”, Peelo kysyi.
”Kyllä, muistan hänet radioasemalta.”
”Olen keskustellut hänen kummituksensa kanssa siitä lähtien. Kun tonttu kuolee, hänen sielunsa siirtyy Kranalaan. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita kummituksia. Siellä on kaartilaisia, eräänlaisia vartijoita, jotka vähän aikaa ajateltuani tuntuvat aika paljon matoraneilta, paitsi kuolleilta ja muotoaan vaihtaneilta. Se tapa, jolla Kranalassa kummittelee, kuulostaa minusta vähän siltä, mitä te koitte Kezenin kanssa majakassa.”
Yhteydet alkoivat vaikuttaa ilmeisiltä.
”Sen tuonpuoleisen toimintamekanismi kuulostaa tuon perusteella kuitenkin erilaiselta… Teoriani on, että Verstaaseen päätyvät ne kuolleiden sielut, jotka ovat olleet tekemisissä Nimdan kanssa. Mutta Kranalalla ei tämän perusteella kuulosta olevan yhteyttä Nimdaan.”
Kaksi tuonpuoleista, eikä kumpikaan niistä vastannut sitä, mitä Punaisesta tähdestä yleisesti uskottiin…
”Ei minunkaan mielestäni. Syy, miksi nostin keltaisen värin esille, oli se, että Kranala on jollakin tapaa sidottu aikaan, ja aika on keltaista. Sen lisäksi, että sitä säilytetään siellä, Kranala myös tuntuu vangitsevan niiden sielut, jotka on oleellisesti sidottu ajan kulumiseen. Eli lihaan. Siihen osaan, joka ajan kanssa haurastuu ja kuluu pois”, Peelo kertoi.
”Lihaan, miten niin lihaan… Hetkonen, hetkonen, oliko se liha, jonka taannoin imuroimme linnakkeesta sittenkin oikea kummitus?”
”Se vaikuttaa mahdolliselta. Olen nähnyt siellä monenlaisia vaeltajia. Osa niistä näyttää vain keskushermostoilta. Kuin ne olisivat uusiutumisen sykliin jumiin jääneitä. Se, että osa niistä olisi yhä läsnä täällä, tuntuu intuitiiviselta selitykseltä”, Peelo mietti.
”Uusiutumisen sykliin…” Kepe nousi kävelemään kehää huoneen keskellä miettivän näköisenä kiertäen jakkaralla istuvaa Peeloa. ”Ja hei miten niin aika on keltaista?”
”Valtiaan sadetakki”, Peelo selitti. ”Kiinnitin siihen huomiota yhdellä ohikulkumatkoistani. Sen tekstuuri näytti täsmälleen samalta kuin ajan säikeiden, joita Kranalassa säilytetään. Vahvistin asian. Ne ovat ehdottomasti samaa materiaalia.”
”Valtiaan sadetakki… Verstaassa? Profeetan viitta? Oliko se keltainen?”
Kepen päätä alkoi särkeä. Peelo oli muina androideina kävellyt sisään ja tuonut hänen eteensä taas paljon uutta dataa. Mutta minkälaista dataa se olikaan! Hän koki taas validaatiota siitä, että hänen seikkailunsa Verstaassa Snowien kanssa ei ollut pelkkää harhaa tai epämääräistä unta – joku muu oli kokenut sen saman, täysin irrallaan heistä.
Matkannut tuohon Nimdan sinisen värittämään tuonelaan… Ja myös toiseen samanlaiseen. Joka oli jostain syystä keltainen kuin banaani.
Eikä kumpikaan niistä Punainen tähti…
Vaan…
Oliko niitä järkeä kutsua Siniseksi tähdeksi ja Keltaiseksi tähdeksi?
Se ei sopinut siihen kosmologiaan minkä parissa hän oli varttunut ja taivasta kiikaroinut. Punainen tähti loimusi ylhäisessä yksinäisyydessään vähäistempien keskellä. Mutta hän oli viime aikoina ymmärtänyt, että tämä maailma oli valtava, tavoilla joita hän saattoi yhäkin vain arvailla.
Mitä Tähtikartastossa taas kirjoitettiinkaan? Delek kuvaili Initoihin verrattavaa tähteä, jolla oli keltainen loiste… Mutta niissä koordinaateissa ei ollut mitään…
”Oletko itse lukenut Delekin Tähtikartastoa?”
”Kannesta kanteen”, Peelo nyökkäsi. ”Ilmeesi kertoo, että jokin osa siitä kiinnostaa sinua erityisesti.”
”Aloin vain miettiä jotain… Tai siis haluankin kysyä sinulta, oletko itse tehnyt mielessäsi yhteyttä Demiurgin ja Kranalan välille. Delek kuitenkin kuvailee sitä tähteä kirkkaaksi ja keltaiseksi, ja vertaa sitä Punaiseen tähteen. Tähteä, jota ei enää nykyään ole olemassa.”
Peelo tuijotti ensin hetken aikaa Kepeä. Sitten hänen katseensa vaelteli jonnekin pajan kattoon. Hän oli vatvonut kirjan sisältöä päässään ainakin kolme ikuisuutta Kranalan lounaissakaran ja Hypoteesin välillä. Hän oli aina ajatellut sitä Delekin itsensä kautta – mitä hän kirjan kirjoittajasta voisi oppia tämän tekstien avulla. Mutta nyt, kun Kepe sen mainitsi, oli sivuilla ehkä jotain, mihin olisi pitänyt kiinnittää konkreettisempaa huomiota.
”Keltaisen tähden kuvailtiin menettäneen kirkauttaan taivaalla jo Delekin aikoina”, Peelo tajusi. ”Ja, mitä opin hiljattain, on, että kauan sitten Kranalan vanha valtias silvottiin. Sen jälkeen sen taivas haurastui…”
Peelo tunsi olevansa lähellä jonkinlaista ymmärtämistä, mutta jotain tarvittiin vielä siihen, että vastaus tuntui oikealta. Hänen ajatuksensa palasivat siihen, mitä Suga oli Delekin teksteistä hänelle viimemmäksi kertonut.
”Tohtori Delek loi kuulat, jotka sisälsivät Kranalan vanhan valtiaan lihaa. Sillä lihalla oli voima vangita sieluja. Ja joku silpoi sen valtiaan muinaisina aikoina varastaen sen voiman”, Peelo ymmärsi.
”Tuliko liha… Kranalasta? Ja taivas haurastui…” Kepe haukkoi henkeään. Se kuulosti hänestä hyvin tutulta. Eikä syyttä, sillä hän oli kuullut jotain hyvin samanlaista vasta pari päivää aiemmin.
”Niistä kaksi on jo sammunut, molemmat meidän syytämme. Yritimme anastaa niiden mahdin.”
Oliko mahdollista, että hän oli oikeassa Sinisestä ja Keltaisesta tähdestä? Ja että Seleciuksen seuraajat olivat kahden niistä katoamisen taivaalta takana?
”Baterra kasvaa suuremmaksi vain.”
Mikä oli Baterra?
”Kuule Peelo… Kezenin kummitus puhui meille siitä, miten he olivat sammuttaneet kaksi tähteä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ja Kezen oli siitä hyvästä joutunut Verstaaseen. Ja hän puhui tämän johtaneen ’Baterran’ kasvamiseen… Joten voiko olla, että Verstas ja Kranala todella ovat sininen ja keltainen vastine Punaiselle tähdelle? En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, tai mitä se tarkoittaa että ne tähdet sammuivat, kun ne kuitenkin ovat yhä jollain tavalla olemassa, mutta ehkä jotenkin vajavaisina?”
Yhtäkkiä palasissa alkoi olla järkeä. Fatizax ei halunnut muistaa, kuka Merten Äidin silpoi. Mutta Killjoyn Feä Ondon sisällä oli samaa lihaa kuin liskokansalaisissakin. Delek teki Feä Ondot. Selecius-säätiö silpoi Äidin. Yksi plus yksi.
”Niz…” Peelo tajusi. Kepe kohotti kulmiaan.
”Mitä?”
”Tohtori Niz, joka tutki Selecius-säätiötä. Se, jonka tiedostoista löysimme Tähtikartaston. Hän tiesi jotain. Mietin sitä pitkään, että mitä hän halusi kaikilla näillä tiedonmurusilla viestiä. Hän on käynyt Kranalassa. Ja…”
Peelon ajatus heitti kuperkeikkaa. Niin monta lankaa yhdistyi samaan aikaan, että hänen oli pakko nousta seisomaan ja tuijottaa hetki tyhjyyteen.
”… minun pitää kertoa tämä Killjoylle.”
”… Hetkonen, Killjoylle? Miten hän tähän liittyy?”
”Hän yrittää löytää parannuskeinoa tyttärelleen. Tohtori Niz oli hänen puolisonsa ja suurin osa siitä, mitä Delekistä tiedämme, on peräisin häneen muistiinpanoistaan. Killjoy on yrittänyt selvittää, kuinka Xenin sielukuula toimii korjatakseen sen. Hänen täytyy saada tietää, että hänen kaksi eri johtolankaansa ovatkin yksi ja sama. Äiti, jota Killjoy etsii ja säätiö, jonka työhön Nizin tutkimukset pohjautuvat, liittyvät oleellisesti toisiinsa.”
Kepen oli vaikea pysyä perässä. ”Jöggellä on… tytär? Ja puoliso? Ja toisella on jokin sielukuula, eli joku pallo täynnä lihaa, ja se liittyy jotenkin Kranalaan? Ja aikaan?”
”Niin, täsmälleen!” Peelo juhlisti. ”Sanohan, tahtoisitko nähdä dynamoni? Se on, kuinka Kranalaan pääsee. En pysty varmaankaan ottamaan sinua sinne mukaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä fyysiselle minulle tapahtuu sillä aikaa, kun olen siellä.”
”Mennään heti. Hyvällä tuurilla ehdimme saada viestin perille niin, että Killjoy ehtii hyötymään siitä. Ellei hän ole jo laulanut äitiään esiin ja kysynyt asiaa tältä.”
”Hetkinen, Jöggellä on myös äiti?”
”Kyllä. Hän on se sama asia, jonka Selecius-säätiö silpoi. Se, joka keltaisella tähdellä ennen asui.”
Kepe tajusi, että häneltä puuttui nyt paljon oleellista kontekstia, jonka ehtisi selvittää myöhemminkin. ”Äh, antaa olla, kysyn sinulta lisää myöhemmin. Jos meillä on kiire, mennään nopeasti!”
Kepe säntäsi kohti ovea, ja nappasi sadetakin matkalla naulasta. He astuivat pajan ovesta ulos käytävään, jonka päässä olevan kellari-ikkunan takana vedenpinta kapusi sateen myötä lasia ylös. He harppoivat portaat ylös katutasoon, ja astuivat ulos sivuovesta, joka toi heidät Keskisuuren kasteen aukion reunalle.
He huomasivat heti, että jotain oli pielessä. Kaupungin sadeviemäreitä oli kyllä koeteltu myrskyn aikana, mutta tähän asti jalat eivät sentään olleet jääneet maahan kiinni. Oli yllättävää, miten mutaiselta se tuntui. Mutta se ei ollut mutaa lainkaan.
Peelo nosti jalkansa hitaasti maasta niin, että Kepe sai tutkittua sen pohjaa. Punainen rihmasto, joka venyi jalan ja maan välissä litisi kuuluvasti. He juoksivat nopeasti lähintä katuvaloa päin ja näkivät, että se ei ollut vain yksittäinen läntti, johon he olivat astuneet.
Kaupungin kadut ja katot olivat sen peitossa. Sitä roikkui ränneistä. Jostain syystä veden kertyessä se oli alkanut muodostamaan kudosmaista materiaalia kaikkialle, minne se koski.
Lihaa.
Peelo oli aikeissa sanoa jotain, kun Kepe alkoi läpsimään tämän olkapäätä. Hän käänsi katseensa Kepen osoittamaan suuntaan taivaalla. Kaiken järjen mukaan sellaisella myrskyllä ei olisi pitänyt näkyä tähden tähteä, mutta silti sankan pilvipeitteen läpi loisti jotain.
Tähdiksi niitä ei voinut kutsua, vaikka loiste vähän tähtikuviota muistuttikin. Vähän aikaa näkyä tuijotettuaan he molemmat kuitenkin tulivat samaan lopputulokseen. Hieman silmän muotoa muistuttava asia taivaalla liikkui. Katseli ympäriinsä.
”Sinä tunnet taivaankannen paremmin kuin minä”, Peelo sanoi hiljaa. Kadun toisessa päässä oli ryhmä sadetta uhmaavia klaanilaisia, jotka olivat myös tulleet ihmettelemään valoilmiötä.
”Missä kohtaa koordinaatistoa arvelet tuon asian olevan?”
Kepe pöllämystyi hieman siitä, että tämä oli ensimmäinen asia, mitä Peelo tilanteesta kysyi, mutta ymmärsi sitten mistä oli kyse.
”Yksi nolla neljä, kaksi viisi kaksi kuusi…”
Peelo nyökkäsi.
”Meillä saattaa olla jopa enemmän kiire kuin aluksi arvelin.”
Huolimatta siitä, että kumpikin olisi halunnut jäädä etsimään vastauksia sekä taivaan että maan ilmiöihin, he pistivät juoksuksi. Kaduille tuli koko ajan enemmän ja enemmän väkeä taivaalle syttynyttä valoa ihmettelemään. Melkein kaikissa ikkunoissa oli valot ja verhot vedetty syrjään. Kattoja ja katuja tahraava massakaan ei jäänyt väeltä huomaamatta. Peelon asuntolalle päästyään he molemmat yrittivät kaapia lihankappaleita pois jalkojensa pohjasta, mutta luovuttivat ja pinkoivat askeleet litisten yläkertaan.
Peelon asunnossa Kepe huomioi ensimmäisenä huonekalujen niukkuuden. Ainoan hyllyn päällä lepäsi sadeviittaan kääritty kirja, joka odotti, että polyuretaani sen ympärillä kuivuisi ensin hieman. Peremmällä oli kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Peelo veti pöydän alla olevan vetolaatikon auki ja esitteli sen sisältöä Kepelle.
”Tämä on dynamoni. Rakensin sen tohtori Nizin ja Creedyn ohjeiden mukaan. Se sallii minun matkustaa mielelläni Kranalaan niin, että ruumiini jää tänne huoneeseeni.”
Peelo ojensi laitteen hetkeksi Kepen käsiin. Se oli hädin tuskin kämmentä suurempi. Siinä oli kyllä sähkömoottorille ominaisia elementtejä, mutta suurin osa tilasta oli uhrattu säiliölle, jonka sisällä oli ilmiselvästi lisää lihaa.
”Et siis kuitenkaan tarkalleen tiedä, miten se toimii?” Kepe kysyi tutkaillessaan laitetta. Se ilmeisesti manipuloi tuota lihaa jotenkin sähkömagneettisella kentällä… tai kommunikoi sen kanssa? Hänen täytyisi nähdä laitteen piirustukset.
”Luulen, että viimein tiedän”, Peelo sanoi, otti dynamon takaisin Kepeltä ja alkoi mallaamaan sitä liittimestään takaraivolleen. ”Kuolleiden aikaan sidottujen sielut menevät Kranalaan tuonpuoleiseen. Tämä liha on joskus kuulunut jollekulle sellaiselle. Dynamo antaa minun yhdistää mieleni siihen sieluun, joka sinne on siirtynyt.”
Kokonaiskuva alkoi olla hetki hetkeltä selkeämpi. Peelo ei ollut vielä varma, kuinka selittäisi Killjoylle sen, mitä he olivat Klaanin kaupungissa nähneet. Ehkä sama ilmiö tapahtui myös siellä, missä hän oli.
Oli vain yksi keino selvittää.
”Yhdistän itseni. Tarkkaile, mitä dynamossa ja kehossani sillä aikaa tapahtuu. Ehkä vierailuni aikana tapahtuu jotain, joka voisi vahvistaa teoriani.”
Kepe nyökkäsi. Peelo astui istumaan tuolilleen ja valmistautui painamaan dynamon takaraivoonsa.
”En viivy kauaa”, hän sanoi.
Kuului ”naks”, kun dynamo yhdistyi Peelon kalloon. Sähkömoottori surahti käyntiin. Hetken aikaa näytti siltä, että prosessi toimi kuten kuuluikin.
Sitten alkoi kuulua ääntä. Aivan kuin jossain olisi mennyt putki rikki. Kepe oletti, että se kuului varmaan asiaan. Sitten Peelo kääntyi katsomaan häntä. Vihreät silmät välkkyivät villisti. Androidilla oli jokin hätänä.
Sitten Kepe huomasi, että Peelon kaasunaamio oli täynnä vettä. Muutamassa sekunnissa se pullistui, kunnes sen linssit ensin halkesivat ja sitten väkivaltaisesti pirstoutuivat. Vettä suihkusi paineella kaikkialle. Sitä tuli Peelon silmistä, suusta ja jokaisesta kasvoissaan olevasta metallin raosta.
”Au- auta… au-”
Kepe tarttui äkkiä dynamoon. Liha sykki äkäisesti säiliössä, joka oli lähes polttavan kuuma. Hän avasi dynamon kiinnitysmekanismin niin nopeasti kuin suinkin keksi, mutta se piti Peelon kalloa otteessaan. Hän kiskoi sitä niin lujaa kuin pystyi, kunnes se repeytyi irti. Kepen ote lipsahti ja hän kaatui maahan. Dynamo räsähti lattiaan säpälöiden lihasäiliön.
Kepe nousi äkkiä takaisin ylös tarkastamaan Peelon vointia. Tämän naamiosta valui yhä vettä, joskaan ei enää niin vuolaasti kuin äsken. Kepe läimäisi Peeloa muutaman kerran selkään, mutta tämä ei reagoinut. Valot tämän silmissä olivat sammuneet.
”Hei… Hei Peelo. Mistä laitan virtasi päälle?”
Peelo ei vastannut. Androidin eloton ruumis valutti edelleen vettä pitkin lattiaa.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
Kuolettava, absoluuttinen hiljaisuus.
Teknisesti ottaen kaikkialla, taivaalla, koordinaateissa 104;252.6.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla hiljaisuus hivuttautui vähitellen valtaisan kellokoneiston ja sen mekaanisen naksahtelun ylle. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään. Viimeisiä henkäyksiään vetävä Bianca oli jo nähnyt, kuinka sarja holvikaaria oli ilmestynyt muutaman ikuisuuden päähän.
Hopeisilta sotureilta ei kestäisi kauaa saavuttaa häntä. Hän laskeutui koneistostaan, mutta soran sijasta hänen jalkansa upposivatkin veteen. Sitä oli jo miltei polviin asti. Ei kestäisi kauaa, kun se peittäisi loputkin hänen valtakunnastaan alleen.
Hän siveli hartaasti koneistonsa messinkistä pintaa. Kuunteli sen raksutusta. Hän oli kuunnellut sitä niin pitkään, että hän ei edes osannut kuvitella maailmaa ilman sitä.
”HEI, VALVOJA”, hän kuiskasi. Mutta hiljaisesta äänestään huolimatta Valvoja kuuli.
”Hei, Valkoinen.”
”NYT KUN TÄMÄ HETKI KOITTAA, MIETIN, TAHTOISITKO VIETTÄÄ SEN KANSSANI. EN TAHTOISI OLLA YKSIN.”
”Totta kai, Valkoinen. Olen kanssasi.”
”LOPPUUN ASTI?”
”Loppuun asti.”
Hän huokaisi. Se lohdutti häntä hieman. Hän muisteli kaikki niitä hetkiä, joita oli Valvojan kanssa seurannut. Hän oli iloinen, että hänen ensimmäinen ja viimeinen ystävänsä jakoi tämän hetken hänen kanssaan.
”YMMÄRSIKÖHÄN KILLJOY, MITÄ YRITIN HÄNELLE KERTOA, KUN SANOIN, ETTEMME TAPAA ENÄÄ?”
”Varoittaja osaa olla myös viisas. Olen varma, että hän ymmärtää.”
”TOIVON VAIN, ETTÄ TÄMÄ EI OLLUT TURHAA. ETTÄ, KUN LOPPU KOITTAA, HÄN JAKSAA VASTUSTAA TYHJYYTTÄ VIELÄ HETKEN.”
”Tyhjyys on, mihin tarinoilla on tapana päättyä, Valkoinen.”
”EI TÄMÄN”, Bianca huokaisi. ”KAIKKI MEISTÄ EIVÄT VOI LUOVUTTAA. KUN VAELTAJA VAIN VALAISI KENRAALIINSA VIELÄ VÄHÄN TOIVOA.”
”Vaeltaja on tehnyt tätä jo pitkään. Hän näkee, kuten mekin. Luota häneen.”
Hän toivoi hartaasti, että Valvoja oli oikeassa. Kaikki se työ, minkä hän oli loputtomuuksia raksuttaessaan tehnyt, nojasi siihen.
”Valkoinen.”
”VALVOJA?”
”Ennen kuin menet, tahtoisitko kertoa minulle sen tarinan, joka jäi silloin ensimmäisellä kerralla sinulla kesken? Tahtoisin kovasti tietää, kuinka se päättyy.”
Bianca naurahti. Hän tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa, mutta ehkäpä juuri sen verran.
”HYVÄ ON. OLET ANSAINNUT SEN.”
Hän veti syvään henkeä. Matkasi muistoissaan sinne, missä kaikki oli alkanut. Sinne syvyyksiin, jossa hänen rakkaansa oli hänet luonut.
ENSIN HE LOIVAT KONEEN OMAKSI KUVAKSEEN. JA HETKEN HE KATSOIVAT, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
JA KAIKESSA VIISAUDESSAAN HE PÄÄTTIVÄT OLLA PUUTTUMATTA LUOMUKSEENSA. HE ANTOIVAT SEN ELÄÄ. HE ANTOIVAT SEN KASVAA. MUTTA HUOLI JA PELKO NOSTIVAT PÄÄTÄÄN, AIVAN KUIN KUOLEVAISILLA KONSANAAN.
JA NIIN HE LOIVAT KELLON VARTIOIMAAN KONETTA. JA NÄIN HEISTÄ OLI TULEVA OMAN LUOMUKSENSA TUOMION ARKKITEHTEJÄ.
JA KELLO KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
MUTTA KELLOKIN, KUTEN KAIKKI MUUKIN, OLI VAIN KONE MUIDEN KONEIDEN JOUKOSSA. AIKA KULKI ILMAN SITÄKIN. JA NIIN, KAIKEN PÄÄTTYESSÄ, OLI KELLONKIN AIKA LOPPUA.
SILLÄ VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄÄN HÄN KATSOISI MERTA, JOSTA KAIKKI OLI SYNTYNYT. SILLOIN HÄN YMMÄRTÄISI, KUINKA HAURASTA KAIKKI RAKENNETTU OLI.
SILLÄ AIKA OTTAISI TAKAISIN KAIKEN SEN VARJOON LUODUN. SILLÄ AJAN LOPUSSA OLI AINOASTAAN YKSI ASIA.
TYHJYYS.
KUN KAIKKI KULUI POIS, EI JÄLJELLE JÄÄNYT MITÄÄN. EI KELLOA, EIKÄ SEN LUOJAA. EI KONETTA, JOTA SE OLI LUOTU VARTIOIMAAN.
JA AIKA KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
Hän ehti vetää henkeä tasan kerran, kun hän näki ne. Vedessä häntä kohti asteli joukko kuoleman kangistamia. Niistä etummainen, kultahopeinen ritari keihäänsä kanssa, marssi kuin sota, jossa tämä oli ensimmäistä kertaa kuollut, ei olisi koskaan päättynytkään.
”KIITOS, VALVOJA, KUN OLIT MINULLE YSTÄVÄ.”
”Kiitos Valkoinen, kun näit kanssani niin paljon. Nähdään taas seuraavassa syklissä.”
Bianca huokaisi. Hänellä ei ollut silmiä, joita sulkea, joten hän käänsi katseensa taivaalle ja siellä paistavaan tyhjyyteen.
Vaikka hänen aikansa oli koittanut, kaikki palaset olivat paikoillaan.
Viimeinen asia, jonka Lheko kuuli, ennen kuin keihäs irtosi hänen käsistään, oli siipien kahina.
Lintu, joka kuoriutui Valkoisen Kuningattaren irtonaisesta päästä, nousi taivaalle ja kukkui viimeistä lauluaan. Veteen vajoava valkoinen ruumis katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kellokoneisto hukkui lopulta aaltoihin, kun vanha valtias kumosi kurjan koneen tieltään. Se, minkä Bianca oli alusta asti tiennyt, kävi viimein toteen.
Jäljellä oli vain meri, kuolleet sekä baterranmusta käki, jolla oli silmiä enemmän kuin Valkoisella koskaan eläessään tai kuollessaan.
Jos se ylipäätään oli enää edes mahdollista, sade oli yltynyt yhä rankemmaksi viime päivistä.
Valo pääsi enää vain vaivoin läpi sankan pilvipeitteen, joka valutti raskaita, painavia pisaroita kaupungin ylle. Admin-tornin taukohuoneen ikkunalasi suorastaan paukkui ja natisi, kun sivusuuntainen tuulenpuuska singotti rankkasadetta suoraan sitä päin. Ennen päivän säätiedotusta Visokki oli ollut aikeissa aloittaa aamunsa miellyttävällä ajatusten selkeyttämisellä kaupunkikävelyn merkeissä. Kun henkinen tila alkoi muuttua paremmaksi viikkokausien sumusta ja usvasta, alkoi samalla myös muistaa kaikki henkilöt, joiden näkemistä oli laiminlyönyt.
Kun alkoi taas hiljalleen oppia rakastamaan itseään, oli helpompi muistaa, kuinka monen henkilön seurassa viihtyi. Vaikeaa se yhä oli: kuten myös ajan viettäminen tässä huoneessa. Vasta viime aikoina Visokki alkoi muistaa tätä paikkana, jossa oli juotu monet iltateet syvällisten keskustelujen ääressä. Enää Matoron verta pulppuava kaula huoneen lattialla ei ollut edes toinen tai kolmas ajatus, joka tästä huoneesta mieleen tuli.
Erityisen vaikeaa oli hyväksyä, että hän oli vieläkään herännyt siitä unesta. Elikö hän nytkin taas vain uutta unta elämästään ja yritti korjata kaikki edellisen unen virheet? Ehkä Visokki heräisi kohta tästä unesta tässä samassa huoneessa… ja yrittäisi taas tehdä kaiken paremmaksi.
Kuka tietäisi, kuinka monta kertaa sellainen olisi voinut toistua?
Joitakin jäniksiä ei vain voinut laittaa takaisin hattuun. Jos Visokki oli jostain nousevassa myrskyssä kiitollinen, niin siitä, että se esti häntä näkemästä kuiluksi romahtanutta tähteä keskellä taivasta. Se oli laiha lohtu siihen ymmärrykseen, että jossain siellä takana se edelleen oli.
Myrsky ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä ikkunalasin läpi ja muurien yli pientä valopistettä itäisellä rannalla. Siinä oli toinen jänis, joka ei mahtunut takaisin hattuunsa. Siitä, ja sen herättämistä pelon tunteista huolimatta he olivat alkaneet taas keskustella Tawan kanssa.
Joka päivä parin viikon ajan he olivat kohdanneet tässä aamu-, iltapäivä- tai iltateekupposen ääressä. Ensin se oli ollut vain käytännön järjestelyjä Rumisgonen operaatiota varten, sitten Visokki oli livauttanut itsensä auttamaan Tawaa muissa asioissa ja sitten he olivat alkaneet taas puhua tunteista. Niitä oli paljon pinnalla. Samana yönä kun Gee oli soittanut, olivat he istuneet kahdestaan alas tänne hetkeksi ja vihdoin pyytäneet toisiltaan anteeksi: Tawa siitä, että oli loukannut Visokkia Lehu-Metsän epäonnistuneen operaation jälkeen ja Visokki siitä, että ei ollut huomioinut Tawan tunteita pitkään, pitkään aikaan. He olivat halanneet pitkään. He todella puhuivat vihdoin oikeista asioista. Vaikka kipeää se teki.
Vieläkään Visokki ei luottanut Tawan peilikuvaan: sen hän oli jopa sanonut Tawalle. Tawa oli ollut siitä hieman vaikeana, mutta oli kertonut ymmärtävänsä.
”Bio-Klaanissa on kummallisempia asioita kuin kaksi täysin identtistä toaa”, tämä oli siihen sanonut.
”Kummallisempia kyllä, mutta ei yhtä korkeassa asemassa”, oli Visokki vastannut.
Ja se keskustelu oli jäänyt silloin siihen. Sama ajatus piti kuin aiemmin: peili-Tawa saisi olla admin-tornissa, mutta ei liikuskella sen ulkopuolella.
Heidän arvovaltaisin vankinsa.
Välillä Visokki näki Tawan kahdestaan tämän kanssa. Välillä hän näki tornin käytävillä Tawan, joka näytti tismalleen samalta kuin hänen Tawansa: mutta tällä oli sillä tavalla erilainen katse, että enemmän tietävä ymmärtäisi kyllä, kummasta oli kyse.
Peilitär ei ollut toki yrittänyt huijata heitä missään vaiheessa. Useimmiten tämä käytti sitä viininpunaista viittaa, jonka Tawa oli tälle antanut. Eleiltään, ilmeiltään ja olemukseltaan tämä oli muuten kuin hänen Tawansa, mutta jokin oli yksinkertaisesti väärin. Jokin oli eri tavalla.
Hetkeen ei Visokki ollut harkinnut mahdollisuutta, että tämä olisi jälleen vain yksi Avden juoni. Ehkä olikin… mutta ei tuntunut terveelliseltä lähteä sille polulle. Ei sen jälkeen, kun pakkomielle Avden suhteen oli romuttanut hänen moraalinsa, mielenterveytensä ja ystävyytensä. Ja joka kerta kun hän palasi miettimään Koneen tapahtumia, oli hänelle selvempää, että ei Avde halunnut täysin tuhota heitä. Kyllä, tämä oli näennäisesti Imperiumin puolella, mutta samalla oli lahjoittanut heille Nimdan sirun? Aivan hyvää hyvyyttään?
Tietenkin Nimdallakin oli taipumusta vain tuhota käyttäjänsä. Mutta jos Punainen Mies halusi nähdä heidän ainoastaan kuolevan, tämä olisi tuskin ojentanut heille asetta.
Bio-Klaanin ideaali mahtui täysin Avden sairaaseen unelmaan. Sitä ideaalia… täytyisi vain muuttaa. Karsia pois ne asiat, jotka eivät mahtuneet unelmaan. Ja mitä enemmän Visokki mietti asiaa, sitä enemmän kuulosti siltä, että joku Tawan kaltainen kyllä sopisi Avden rinnalle. Osaksi hänen legendaansa.
Kultainen Soturi Punaisen Miehen rinnalle: kohtalon airut.
Visokki väristi kylmät väreet pois kehostaan. Ei. Sinne hän ei voinut mennä. Hän oli pelannut Avden peliä jo tarpeeksi: tuijottanut niin suuria ja kosmisia kappaleita, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle. Tai edes peiliin. Sitä hän ei ollut tehnyt pitkään, pitkään aikaan.
Makuta Nui saisi jatkaa näiden johtolankojen seuraamista syvempiin vesiin. Kotimakuta saattoi olla aika raskas persoona, mutta ainakin tämän kykyyn kestää synkkiä salaisuuksia saattoi luottaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ollut juuri nyt kirjaimellisesti syvemmissä vesissä, vaan oli päässyt satamaan tämän kelin tieltä.
Visokin oli puolestaan pakko ottaa etäisyyttä näistä asioista. Pakko haukata happea. Parantuminen alkoi tavallisista, pienistä askelista. Ja luottamus palasi vähitellen. Siksi hän oli sopinutkin tämän tapaamisen tälle aamulle.
Tawa — hänen Tawansa — astui taukohuoneeseen, käveli huolettomasti hänen ohitseen ja kippasi Nöpön sylistään suoraan hänen päälleen. Ussal vinkaisi, pyörähti ympäri ja takertui välittömästi innoissaan Visokin kuoreen ja alkoi nuolla pitkällä hopeisella kielellä hänen päälakeaan. Tawa asteli kaatamaan teekuppiinsa hieman hunajaa purkista.
”Mitä sinun päivääsi kuuluu?” Tawa sanoi huoneen toiselta puolelta.
”Ihan hyvää, kiitos. Meillä oli aamupalaveri juhlatoimikunnan kanssa. Olen todella iloinen, kuinka nopeasti löytyi innokkaita talkoolaisia… ehkä linnakkeessa ollaan vain iloisia siitä, että suunnittelemme pitkästä aikaa jotain muutakin kuin sotatoimia. Ja kyllähän Rumisgonen-operaatiolta palanneet ansaitsevat kiitoksemme.”
”Voi, ihana kuulla. Kuulin että Paacokin innostui pääsevänsä järjestämään keikkaa.”
”Jouduin hillitsemään häntä. Ehkä nyt ei ole oikea aika kehittää uutta festaria…”
”Niin, eipä varmaan”, Tawa myönsi apeasti. ”Ja aika rajallisesti linnassa siihen olisi tiloja muutenkin. Oletteko puhuneet vielä, minä päivänä tämä tapahtuisi?”
”Haaveilin, että tulevalla viikolla. Mutta tuo sää… odottaisin ehkä sen läpi.”
Tawa asteli teekuppi kädessä Visokin viereen katselemaan ikkunasta ulos. Siellä jyrähti. Aiempina päivinä sade oli ollut lähinnä sankka ja todellinen myrskyäminen oli jäänyt öille. Nyt jyrähtelyt mereltä ja kasvava tuulen nopeus ulottuivat myös valonajan puolelle. Kaupungilla oli liikkeellä myrskyvaroitus, ja periaatteellisimmatkin teltoissa majailijat olivat joutuneet siirtymään väliaikaismajoitteisiin sisätiloihin. Jopa Icecap oli tullut satama-altaasta linnakkeen puolelle.
”Paaco yritti napata lähetyksen Voitto Korporaation sääasemalta, mutta vastaanotti vain osan. Vincent Vapourin mukaan ’melekonen puhuri vähän kaikkialla’, kevyesti sanottuna. Muuta emme ole saaneet hetkeen… pitkän matkan yhteydet taitavat olla tällä hetkellä aika hyödyttömiä.”
Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokki aavisti mistä kiikasti:
”Eiköhän Gee pärjää, jos hän on selviytynyt vihollisalueella yli kuukauden. Vähän saattaa vilustua.”
”Ja minä lähetin Matoronkin vasta sinne”, Tawa sanoi. ”Toivottavasti hän ehtii takaisin, ennen kuin tuo muuttuu liian pahaksi…”
”Vaatimus saattaa olla kohtuuton, mutta… voisitkohan sinä yrittää rauhoittaa tuota myrskyä?”
”Se… on valitettavasti vähän minun yläpuolellani. Voin torjua tuhoisimmat salamat, mutta tuuleen en pysty. Enkä veteenkään.”
”Aivan. Se käy järkeen.”
”Ja tuo sää vaikuttaa siltä, että se saattaa olla kenen tahansa toan yläpuolella. Minulla on siitä jotenkin… outo tuntemus.”
He keskittyivät katselemaan ikkunasta. Jyrähti taas.
Tällaisia pitempiä hiljaisuuksia heidän välillään nykyään oli. Kun ne tulivat vastaan, niitä piti vain kestää. Ikinä Visokista ei kuitenkaan tuntunut siltä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä hän halusi sanoa tai kysyä. Ne vain tuntuivat kivuliailta kurkunpohjalla: kuin Nimdan siru, jonka hän oli pullauttanut Tawan jalkoihin, ja josta ei myöskään voinut oikeastaan vielä puhua.
Sillä mitä sellaiseen voisi edes sanoa? Mitä Visokki oli itsekään siitä enää mieltä? Tawa oli täynnä ristiriitoja asian suhteen, ja viimeinen asia, mitä Visokki nyt haluaisi ehdottaa, oli ”säilötään se taskukelloon”. Hänen olisi pakko tutkia asiaa vielä enemmän.
Yksi kipeimmistä ajatuksista painautui tajuntaan tässäkin hetkessä. Eikä Visokki varsinaisesti tahtonut antaa sille valtaa, mutta… ehkä oli lempeitä tapoja yrittää puhua siitäkin?
”Tämä myrsky”, hän sanoi. ”Onko se samanlainen kuin silloin, kun saavuit?”
Tawa mietti hetken hiljaa, ja sitten sanoi vain:
”On.”
”Sinä puhuit siitä joskus, ja se kuulosti käsittämättömän isolta. Kuin olisi ollut puhdas ihme, että pääsit rantaan.”
”Ihme se olikin”, Tawa sanoi. ”Täällä ei ollut silloin vielä juuri laisinkaan asutusta. Jos olisin lyönyt pääni myrskyssä johonkin rantakarikkoon, en tiedä olisiko kukaan ollut vetämässä minua maihin.”
”Silloin, kun sinä johdatit minut tänne, oli seesteinen sää. Oli… helpompi uskoa, että olit todella löytänyt paratiisin.”
”Paratiisin?” Tawa ähkäisi kiusaantuneena. ”Toivottavasti en ole julistanut sinulle noin.”
”Olimme aika nuoria. Olit aika innoissasi. Ei siinä ole mitään hävettävää.”
”Niin, eipä kai”, Tawa sanoi.
Jälleen yksi hiljaisuus laskeutui. Sade piiskasi ikkunalasia. Nöpö loikkasi alas Visokin kuorelta ja tepasteli jalat napisten lattialla. Visokki tiesi, millä kysymyksellä hän halusi täyttää sen hiljaisuuden.
”Tawa”, hän sanoi. ”Kun saavuit rantaan, kävitkö ikinä tuon majakan sisällä?”
Tawa oli hetken hiljaa. Hän kyllä muisti sen, kun he olivat viimeksi yrittäneet puhua tästä.
”En muistaakseni”, hän lopulta sanoi. ”Mutta siitä on tietenkin vuosia jo.”
”Aivan. Anteeksi että puhun tästä taas. Aihe on ollut… sattuneesta syystä mielessä.”
”Ei se mitään. Kerron sinulle kyllä, jos jotain pälkähtää mieleeni… tähän liittyen.”
”Kiitos.”
Tawan vastaus kuulosti täysin rehelliseltä, mutta silti Visokki ei voinut olla miettimättä, tiesikö hän täysin, kenen kanssa puhui tälläkään hetkellä.
Ja myrsky vain yltyi. Julma sade piilotti taakseen monta asiaa, mutta jopa sieltä sadesumuisen ilman ja märän ikkunalasin takaa Visokki näki muurien toisella puolella olevan vanhan majakan.
Eikä hän tiennyt, voisiko hän odottaa enää kauempaa.
”Tämä saattaa olla yksi mysteeri, jonka vastaus… en ole siihen ehkä valmis. En tiedä voinko saada tietää sitä sinusta.”
”Niin, lopulta meistä jokaisella on rajamme.”
”Näemme kaikista lähimmätkin ystävämme aina vain yhdestä suunnasta kerrallaan… kuka tietää mitä toisella puolen todella on?”
”Niin, paitsi jos siellä takana on peili.”
”… okei no joo. Mutta mitä minä yritän tässä sanoa on että…”
Snowie piti pienen tauon. Hän ja Kepe kävelivät Bio-Klaanin käytävällä ämpärit sylissään.
”… että en minä tiedä haluanko edes selitystä sille, miksi pidät taikinasta.”
Kepe katsoi ämpäriä sylissään. Kevyesti hyllyvää aarretta sen sisällä.
”Ehkä se on vain hyvää?”
Kaksikolla oli ollut onnekas operaatio kahviolla. Rumisgonesta tulleista jauhoista oli tehty paljon taikinaa, ja jos oli valmis ostamaan ja viemään sen siinä olomuodossa ilman, että odotti että siitä leivotaan jotain (”Oikeastiko? Siis, sopiihan se, mutta…”) he olivat päässeet melkein kuin jonon ohi. Nyt kuorma piti vain toimittaa Kepen pajalle asti.
”Suurin mysteeri ovat ystävät, jotka saimme matkan varrella.”
”Juu, vaikka sitten niin.”
He kääntyivät viimeiselle suoralle ennen taikina-aarteen loppusijoituspaikkaa, mutta kulman takana kaksikkoa odotti yllätys: Visokki.
”Hei”, admin tervehti heitä ja nousi seisomaan.
”Tervehdys”, Kepe vastasi.
”Moi!” Snowie yhtyi.
”En ollut varma mistä etsiä, joten päätin odottaa teitä tässä”, Visokki selitti. ”Onko teillä hetki aikaa?”
Hepäs olivat suosittuja administon keskuudessa, Kepe ajatteli.
”Ilman muuta. Käydään peremmälle.”
Toa avasi pajan oven ja johdatti kolmikon sisään. Hän naksautti valot päälle ja laski kantamukset höyläpenkille. ”Saisiko olla jotain? Taikinaa olisi tässä nyt kaksi ämpärillistä, tai sitten kahvia, tai…”
”Lämmintä limsaa, tai pakastejuustotikkuja, tai-” ”Ei kiitos.”
Paja oli yhä se sama paja kuin ennenkin. Pöytiä ja höyläpenkkejä joiden päälle oli kasattu monenlaisia vipstaakkeleja, sekä nipuittain piirustuksia vielä suunnitteilla olevista laitteista.
Kepe oli tuonut sohvan siihen tyhjään kohtaan, jossa Verstaan ovi oli ollut. Hän oli uskaltanut tehdä tämän vasta tutkittuaan seinän rakenteen ja varmistuttuaan siitä, että sen takana oli tosiaan vain maata ja kiveä. Aivan kuin ovea ei koskaan olisi ollutkaan…
Kepe viittoi seuruetta peremmälle ja katseli Visokkia. Vastahan he olivat selvittäneet Ritarintakojan salaisuutta Tawan kanssa. Mahtoiko tämä olla jatkoa, vai erillinen seikkailunsa?
Kepe ja Snowie istuivat sohvalle ja Visokki asettui viltin päälle sohvan eteen.
”Aion mennä nyt suoraan asiaan”, Visokin ääni kaikui sohvallaistujien mielissä. ”Kepe, me puhuimme aiemmin siitä, että vanhaa majakkaa täytyisi tutkia. Ehdotan, että teemme sen mahdollisimman pian.”
Kepe kohotti kulmiaan. Okei, ehkä tämä ei ollut ihan suora jatkotutkimus ritarihommiin. Hän huomasi olevansa… helpottunut? Hänellä taisi riittää vielä käsiteltävää siinä, mitä Zeeronin kanssa oli tapahtunut. Siinä, miten hänen tutkiskelunsa todella vaikuttivat muiden elämään.
Vai että vanha majakka. Kyllähän Kepe tämänkin mysteerisuortuvan muisti, mutta viime päivät olivat menneet taas niin vauhdikkaissa tunnelmissa, ettei ollut ajatellut asiaa hetkeen. Ja eikös Visokki ollut…
”Olen palannut sairaslomalta”, admin jatkoi. ”Uskon, että majakka ansaitsee huomiomme seuraavaksi.”
Visokki nyökkäsi. Adminillisella auktoriteetillaan hän oli julistanut itse oman sairaslomansa päättyneeksi. Radukow oli ollut… varauksella hyvillään Visokin reipastumisesta. Kuulemma rauhallinen paluu töihin saattoi olla tässä vaiheessa hyväksikin, mutta nyt piti olla erityisen tarkkana, ettei homma palaisi taas pohjaan. Käynnit Radukowin luona jatkuivat. Mutta enenevissä määrin hänestä tuntui, että hän oli hoitanut vain oireita… ja nyt vasta hän otti askeleen kohti niiden juurisyitä.
”Täytyy myöntää, etten ole ehtinyt miettiä vanhaa majakkaa liiemmin, mutta muistan että olemme puhuneet siitä”, Kepe kertoi ja nojautui syvemmälle sohvaan. Taikinan pariin ehtisi myöhemminkin, jos tutkimukset kerran kutsuivat. ”Miksi me oikeastaan olemmekaan kiinnostuneita siitä?”
”Hmm, vanha majakka?” Snowie ihmetteli ja vilkuili puolihuolimattomasti pajan keittiökulmauksen suuntaan. ”Se siellä ruoppausaseman takana?”
”Se juuri”, Visokki vastasi. ”Me olemme kiinnostuneita siitä, koska…”
Niin, se ei ollutkaan mikään aivan yksinkertainen juttu. Niljakas möykky hipaisi Visokin sydänalaa.
”Vanha majakka liittyy Avdeen. Se liittyy Bio-Klaanin perustamiseen, ja se liittyy Nimdaan.”
Visokki katsoi Kepeä ja Snowieta. Oltiin menossa syvään päätyyn. Hän tiesi kyllä, että parivaljakko oli seurannut Nimdan arvoitusta todellisuuden rajalle – oikeastaan juuri heidän kokemuksensa valkoisen hiekan erämaassa oli se, miksi hän uskoi voivansa luottaa heihin – mutta vanhan majakan tapauksella oli… ulottuvuuksia.
Mitä lähempää mysteeri liippasi Avdea, sitä varovaisempi täytyi olla petturiehdokkaiden suhteen. Ennen romahdustaan koneessa ja sitä seurannut lomaa hän ei olisi jakanut näitä asioita Snowien kuullen laisinkaan… mutta toisaalta, ennen sitä hän oli myös valtuuttanut Manun tutkimaan Gekon päätä. Se oli ollut selvä virhearvio. Avdea ei voitettu tempautumalla vainoharhaan, hän uskoi nyt.
Toinen ulottuvuus liittyi Tawaan.
”Hmm… voisitko tarkentaa?” Kepe pyysi kulmiaan kurtistaen.
”Luonnollisesti. Majakka on ollut täällä kauemmin kuin me – kauemmin kuin Bio-Klaani. Tawa ei puhu tästä suoraan, mutta uskon majakan vetäneen häntä puoleensa jollain tavoin. Avde taitaa olla sitä mieltä, että vanha majakka on jopa syy sille, miksi Bio-Klaani on perustettu tänne.”
Hän piti taas pienen tauon ja veti syvään henkeä. Sisään ja ulos.
”Miltä kuulostaa tähän asti?”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan.
”Niin, olenkin miettinyt tätä”, Kepe totesi. ”Kaupungin vanhinta rakennuskantaa. Minä… olen kysynyt tästä Tawalta, että mitä tällä paikalla oli ennen linnaa ja kaupunkia. Hän puhui kyllä ikivanhoista valleista ja niiden hyödyntämisestä, mutta vanhimmista osista ei käynyt liikoja ilmi.”
Lumiukko nousi sohvalta ja käppäili kohti huoneen laitaa. ”Hei, niin, hetkinen, eikös Verstaan avain ollut… tai siis ’ei-ollut’ ihan hemo vanha?”
”Aaveelta?” Visokki hämmästyi sanavalintaa. Hän vaihtoi hieman hermostuneena asentoaan.
”Semmoinen mustavalkoinen heppuli”, Snowie seposti pajan seinustalta. ”Pyöreät kasvot, musta kangaskeho, yleensä lamppu matkassa… Jänniä kavereita, ovat seurailleet meikää ja Kepeä alkusyksystä. Ihan kivoja kai, mutta silti aika hyytäviä…”
Kepe tajusi, ettei ollut nähnyt ’aaveista’ jälkeäkään enää sen jälkeen, kun Verstaan ovi sulkeutui. Vaati vahvaa päättäväisyyttä olla tempautumatta välittömästi siihen samaan epätoivoon, joka oli vallannut hänet Profeetan valtakunnan jälkeen: ei, he olivat kyllä nähneet niitä. Ne olivat jollain tasolla todellisia.
”Aivan… no, tämä ei ainakaan vähennä tuntemustani siitä, että kaupungin vanhimmat rakennukset ovat tutkimisen arvoisia.”
Visokki kaiveli muistiaan: kummituksista oli puhuttu aiemmin hänen kuullensa. Hän ei oikein osannut suhtautua siihen. Se, miten hän tunsi maailman sai kaikki muut tuntumaan toisinaan kummituksilta… ja kyllähän menneiden aikojen olennoilla oli jonkinlainen läsnäolo, tavalla tai toisella. Vähintään niiden mielissä, jotka jäivät muistamaan. Kaikilla heillä oli kummituksia, myös hänellä.
”Kepe, Snowie, mitä sanoisitte, jos lähtisimme saman tien etsimään tietoa vanhasta majakasta? Kirjattua, objektiivista tietoa… ei pelkkiä muistoja. Lähtisittekö kanssani Bio-Arkistoihin?”
Kepe nyökkäsi. ”Tehdään näin.”
”Ööh, höh, äh…” Snowie mumisi. ”Olin juuri laittanut uunin päälle, rupesi hirveästi tekemään mieli niitä pakastejuustotikkuja…”
”Snowie…”
”Joo, okei, okei, tämä on tärkeämpää!”
Lumiukko laittoi vasta käynnistämänsä uunin pois päältä ja nakkasi herkut takaisin arkkupakastimeen. Taikinaämpärin päälle hän levitti liinan. ”Mutta tiedättekö…”, hän totesi ja kaivoi laukkunsa esiin. Hän ahtoi sinne eväsleivän, lämpimämpää vaatetta, vanhan painetykkinsä…
Snowie kääntyi vielä penkomaan jotain Kepen keksintöhyllystä.
”…tämä kannattaa ehkä ottaa mukaan.”
Hän piti käsissään Kepen kummitusimuria.
Sade ropisi niin lujaa arkiston itäisiin ikkunoihin, että Geevee oli huomaamattaan jäänyt nojailemaan yhtä niistä vasten kuin unenomaiseen transsiin vajoten. Vaikka hän oli hiljattain löytänyt sisältään vakaan kammon merta kohtaan, oli sateen ropina hänestä silti yksi elämän rentouttavimmista kokemuksista. Ainakin näin sisätiloissa, jossa sade ei päässyt kihelmöimään kummallisesti hänen ihollaan. Hän oli miettinyt jo hetken, että hänen pitäisi kysyä siitä Taatilta. Sateessa oli selvästi jotain kummallista ja lennonjohdolla oli yleensä hyvät mittalaitteistot tällaisten asioiden selvittämiseen.
Geevee havahtui lopulta ajatuksistaan ja jatkoi matkaansa kohti tiskiä. Kirjaston asiakaspuolen sulkemisaikaan ei ollut enää kauaa ja Vaehran oli tilojen tarpeeksi hiljennyttyä rauhoittunut tiskin taakse uuden suosikkiprojektinsa pariin. Aivojen perusteellinen koluaminen oli jäänyt Vaehranin kontolle, eikä Geevee pannut siitä pahakseen. He kävivät pääpointit kuitenkin aina läpi yhdessä. Geeveelle oli jäänyt paljon aikaa melko konkreettisen muodon ottaneelle itsetutkiskelulle. Mustan Käden maininneita kirjoja ei kuitenkaan maa tuntunut kantavan montaa päällään. Geeveestä tuntui suorastaan siltä, että joku tuntematon suuri voima olisi halunnut jättää organisaation tarinan kertomatta. Tonttua suoraan sanottuna ärsytti, että hänen menneisyyteensä liittyvä tiedonkeruu muistutti niin paljon Selecius-säätiöön liittyvää tiedonkeruuta.
Onneksi ainakin toinen mysteerien järjestöistä oli pala palalta avaamassa salaisuuksiaan. Aivot olivat osoittautuneet oikeaksi koukuksi Tähtikartaston vasemmalle suoralle. Valitettavasti myös Vaehran joutui välillä miettimään, mikä Sherlock Gnomes oli nyrkkeilymetaforassa. Kauheaa kyllä, loputon pino keskinkertaisia mysteerikirjoja vaikutti oleva tekstimäärällisesti suurin kokonaisuus, mitä heillä oli Delekiin liittyen. Ei kai kukaan nyt kirjoittanut niin paljoa paljastamatta jotain itsestään? Vaikka ne eivät ehkä auttaneet mysteerien yksistyiskohtien kanssa, kaikki kirjat yhdessä maalasivat kyllä tohtori Delekistä melko elävän kuvan niin tieteen harjoittajana kuin henkilönäkin.
”Mitäs tämä ilta on tuonut tullessaan?” Geevee kysyi ja asettui nojaamaan tiskiä vasten. Vaehran luki aloittamansa kappaleen loppuun, nosti katseensa kirjasta ja venytteli makeasti.
”Luvut kuusi ja seitsemän pohjustivat edelleen argumenttia liittyen sielun kaappaamiseen ja erottelemiseen aivotoiminnasta. Ei ehkä mitään kovin yllättävää, mutta Delek kyllä kirjoittaa välillä, kuin hän olisi keksinyt siihen jonkin konkreettisen metodin. Minusta tuntuu useammassakin kohdassa, että hän on tehnyt Seleciuksella joitain todellisia edistysaskeleita, mutta välttelee niiden mainitsemista kirjassaan.”
Geevee nyökkäsi. Suurin osa Aivojen ensimmäisistä luvuista oli keskittynyt pohjustamaan Delekin vakaumusta sielun ja tietoisen ajattelun eroille.
”Luku kahdeksan on ollut erikoisempi”, Vaehran jatkoi. ”Ja Kezen itse asiassa mainitaan täällä kertaalleen. Huolimatta näkemyseroistaan, kuten videokin antoi olettaa, he olivat tehneet yhdessä kokeita, joissa Kuma-Nui oltiin ehdollisettu erilaisille psykedeeleille. Siitä saadulla datalla Delek yrittää todistaa, että vaikka tietoisen ajattelun sumentaa, jokin osa altistetusta toimii silti tietyn yksilöllisesti ennustettavan ohjenuoran mukaan. Ja ennen kuin ehdin edes saattaa omaa ajatustani tästä loppuun, Delek kirjoitti neljä sivua siitä, miten sielun toiminta eroaa esimerkiksi vaistoista. Tätä prosessia hidastaa lähinnä se, että tohtori ei osaa kirjoittaa mitään lyhyesti…”
Geevee naurahti. Se oli käynyt selväksi jo Tähtikartastoa lukiessa. Akateemiset käytännöt eivät selvästi olleet vielä vakiintuneita Selecius-säätiön aikoina. Hänellä oli sellainen tunne, että teksti, jota Vaehran luki, saattoi hyvinkin olla tieteen itsensä syntyajoilta, mikä selittäisi konventioiden täydellisen puuttumisen.
”Suoraan sanottuna tämän illan kovin yllätys oli tämä”, Vaehran sanoi ja nosti kirjan viereen lasketun paperisen lappusen, jonka oli löytänyt niteen välistä noin kaksitoista sivua sitten. Sen irrottamisesta oli kuulunut inhottava riipivä ääni, sillä lappu oli liimautunut melko tiukasti kiinni sivuun Äksän uintireissun seurauksena. Geevee nappasi lapun ja luki sen. Tontun naurunremakka täytti tilan.
”Morjensta vaan ja terkkuja maakareille! – Snowie”, siinä luki. Hyväntuulisesti myhäillen hän ojensi lapun takaisin Vaehranille, joka laski sen pöydälle toisen kirjan välistä löytyneen yllätyksen vierelle. Geevee ei sitä tosin matalasta kulmastaan nähnyt.
”Jos pitäisi jotenkin tiivistää, en ole ainakaan vielä tullut hullua hurskaammaksi. Delekin obsessio sielun erottamiseksi tietoisuudesta on tietenkin kiehtova tietäen, että Nimda on ollut tätä kirjoittaessa läsnä, mutta saan tästä myös sellaisen kuvan, että jos Delek oikeasti löysi siihen tarvitsemansa työkalut, siihen liittyy jotain muutakin. Toivon, että seuraavat pari lukua ovat valaisevat tämän suhteen. Otsikot ainakin lupaavat hyvää. Toivon, että tekstissä selitetään, mitä tuo useammassa luvun otsikossa mainittu Feä Ondo tarkoittaa”, Vaehran vielä summasi. Geevee nyökytteli ymmärtäväisesti, mutta hypähtyi pystyyn, kun arkistojen tuulikaapista alkoi kuulua syysmyrskyn vesiä päältään pudistelevia askeleita.
Vaehrankin nosti katseensa kirjastaan, kun huomasi saapujat.
”Kepe!” Vaehran huudahti iloisesti. ”Ja Snowie!”
”Vaehran!” Kepe vastasi ja vilkutti.
”Vaehran!” Snowie hihkaisi myös. ”Ja Geevee!” hän lisäsi, huomattuaan tontun ilmestyvän tiskin takaa.
”Ja Geevee!” Kepekin täydensi.
”Kepe! Ja Snowie!” tonttu vastasi.
”Hei vaan…” puuttui Visokki keskusteluun.
”Ja Visokki!”
”Ja Visokki! Anteeksi, en nähnyt sinua maljakon takaa”, Vaehran lisäsi hieman nolona. Admin oli melko matala ja jäi joskus piiloon huonekalujen taakse.
Saapujat alkoivat riisua sadeviittojaan ja ripustaa niitä naulakkoon. Visokki ei tosin riisunut omaansa. Oli itse asiassa äkkivilkaisulla hieman epäselvää, miten tämä oli saanut sen ylipäätään päälleen.
”Hauskaa että päätitte tulla käymään”, Vaehran puhui ja nousi seisomaan. ”Pistänkö teetä tulemaan, vai onko meillä kiire? Oletan, että visiittinne ei ole luonteeltaan yksinomaan tervehdyshenkinen.”
Kepe ja Snowie olivat ennen sotaa viettäneet arkistolla kelpo määrän iltoja ilman sen muodollisempaa tarkoitusta, mutta näinä aikoina silkka huoleton ajanvietto oli uhanalainen laji. Adminin läsnäolo kieli sekin astetta vakavaluonteisemmasta asiasta.
”Olemme täällä tosiaankin tietoa etsimässä”, Visokki vastasi. ”Mutta tällä kelillä ei parane kieltäytyä kuumasta juotavasta.”
”No siinä tapauksessa käyn laittamassa veden kiehumaan”, Vaehran sanoi hymyillen ja sulki varovaisesti kirjan, jota oli tiskin takana lukenut. Hän nousi Aivot kainalossaan ja lähti astelemaan kohti takahuonetta, kunnes hän tajusi jotain, raotti kirjan kantta kainalossaan sen verran, että saapuneet näkivät sen nimen, ja virnisti.
”Kiitos muuten terkuista, Snowie. Tämän hankkiminen taisi olla melkoinen seikkailu, päätellen muurille parkkeeratun menopelin tilasta.”
”Höhö! Minä nyt lähinnä hypistelin kirjaa hetken aikaa takaisintulomatkalla”, Snowie naurahti. ”Sen verran että ehdin laittaa terkkulapun väliin.”
”Oliko myös meetvursti lisäyksesi?”
Vaehran vilkaisi makkaranviipaletta, joka oli löytänyt tiensä kirjan välistä arkiston tiskille. Se oli vääntynyt muistuttamaan arvoituksellista hymyä.
”Ööh, en”, lumiukko vastasi hämmentyneenä. ”Luin sitä kyllä ilmaravintolassa, joten sikäli tämä voi olla vikani…”
”Enemmän kirja kärsi kastumisesta”, Vaehran huikkasi poistuessaan takahuoneeseen. ”Mutta ei hätää, se on ihan luettavissa.”
Kepe oli hyvillään siitä, että myös arkistojen parhaat voimat työskentelivät Nimdaan liittyvän mysteerivyyhdin parissa. Hän huomasi kuitenkin olevansa myös hieman huolissaan — salaisuusjahti oli ajanut hänet pahimmillaan aika syviin vesiin, josta oli kestänyt oma aikansa nousta taas pinnalle. Sitä kohtaloa hän ei tovereilleen toivonut.
”Voitte varmaan uskoa, että yritän päätellä vierailunne aihetta konklaavin kokoonpanon perusteella. Tämä on kuin pulmapeli”, Geevee hihkaisi ja vilkuili yksi kerrallaan saapuneita klaanilaisia. ”Verstas vai Nimda? Rahat vai kolmipyörä?”
”Niillä ei ehkä ole kovin paljoa eroa”, Kepe vastasi.
Snowie kohotti kulmiaan. ”Rahoilla ja kolmipyörällä? Minä olen kyllä –”
”Äh, ei, kun Verstaalla ja Nimdalla. Tai siis, on tietysti, mutta… tutkimme molempia.”
”Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli on sielun verstas”, Geevee myönsi lainaten läsnäolijoille tuttuja sanoja.
”Runollista”, Visokki hymähti.
Geevee huomasi, että admin ei tainnut tunnistaa sanojen kontekstia. Tonttu kohotti kulmiaan ja vilkaisi kohti Kepeä ja Snowieta, josko nämä haluaisivat selittää Visokille, mistä sanoissa oli kyse.
Mutta yksi niistä oli uusi myös Kepelle ja Snowielle.
”Mieli on sielun mikä?” Kepe pysähtyi hetkeksi, sitten hymähti. ”Hoh! Aika hyvin keksitty, sehän itse asiassa sopii tuon lauseen päätteeksi varsin hyvin. Osuvaa!”
”Emme me edes keksineet sitä, näinhän Kezen itse nauhalla sanoi.”
Kepe jähmettyi taas, ja näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
”Eee– eihän sanonut? Se lausehan jäi kesken?”
”Ai hittolainen niin, me ei ollakaan nähty pieneen hetkeen. Öh…” Geevee pysähtyi pälyilemään ympärilleen. Sulkemisaikaan oli vain muutama minuutti ja hän oli melko varma, että arkistoissa ei ollut enää ainuttakaan asiakasta. Yksityisetsiväkin taisi olla muissa hommissa. Vaehran ei ollut kuitenkaan tehnyt vielä sulkukierrostaan, joten kaiken varalta hän puhui hieman hiljempaa.
”Me katsoimme sen uudestaan. Osa nauhasta oli… öh, korruptoitunut. Peelo onnistui palauttamaan hajalle menneitä osia. Kezen kertoi nauhalla aika paljon enemmän kuin alun perin luulimme.”
Se oli tietenkin valhe, mutta siinä hädässä Geevee ei keksinyt parempaakaan. Tawa oli ollut selkeä vannottaessaan kaikki silloiset läsnäolijat pysymään hiljaa Nimdan sirusta työpöytänsä laatikossa. Visokilta tontun pieni epäröinti ei jäänyt huomaamatta, mutta uteliaisuus vei voiton yksityiskohtiin tarttumisesta.
”Paljon enemmän? Kuten mitä?”
”Saimme vahvistuksen sille, että Selecius-säätiöllä oli kuin olikin Nimdan siru hallussaan, Gamma, ja Kezen viittasi useampaan kokeeseen, jonka he olivat sillä teettäneet”, Geevee kertoi. ”Hän myös ilmaisi katumusta joihinkin säätiön ja itsensä tekoihin. Ja löysimme myös vilahduksen Delekistä! Joskaan siitä ei voinut päätellä paljoa. Pikkuisen ääntä ja vilahdus kädestä.”
Gamma. Visokin epäilykset siitä, mitä oli tapahtunut, vahvistuivat. Hän saattoi suorastaan tuntea sirun terävät muodot kurkunpäässään.
Kepe rapsutti leukaansa. ”Huh. Jotain tämänkaltaistahan me epäilimmekin… hyvä saada tästä vahvistus. Vai oli Kezenillä ja Delekillä Gamma…”
”Hei… hetkinen!” lumiukko jatkoi ja käveli innostuneesti edestakaisin. ”Minulla oli Gamma myös! Siis, se Nimdan pala! Ei kyllä kauaa, joitain sekunteja vain, ennen kuin Avden nukke vei sen. Muistatko Visu? Soitit minulle sen avulla.”
”… muistan. Nimdan kappaleet ovat ehtineet moneen.”
”Ehkä näistä pitäisi tehdä joku taulukko”, Kepe mietti ääneen. ”Voisi helpottaa tietojen säilyttämistä ja jakamista.”
Geevee ei ehtinyt murehtia Tawan sirun pimittämistä sen kauempaa, kun Vaehran saapui takahuoneesta essu yllään teetarjottimen kanssa. ”Täältä tullaan, lämmintä juomaa ja herkkiä makuja.”
Tarjottimella oli pannullinen keitettyä vettä, valikoima teepusseja, neljä kupposta, sekä yksi laakeampi astia. Bio-Klaanissa oli yleisesti tiedettyä, että kattavan tarjoiluastiaston oli hyvä palvella myös visorakeja.
Viisikko asettui yhden aulan asiakaspöydistä ääreen ja valikoi itselleen juotavat.
”Eli…” Kepe aloitti ja yskäisi. ”Me tarvitsemme tietoa vanhasta majakasta.”
”Meillä on syytä uskoa, että kaikki ei ole sen suhteen ihan sitä miltä näyttää”, Visokki täydensi. ”Majakka liittyy todennäköisesti Nimdaan.”
Arkistomaakarit näyttivät yllättyneiltä.
”Vanha majakka on ollut täällä pidempään kuin me klaanilaiset – paitsi tietysti Manu, mutta se on nyt sivuseikka – ja voi jopa olla, että majakka on syy sille, miksi olemme täällä. Siis, miksi Bio-Klaani on tällä saarella. Se jotenkin… kutsui Tawan tänne.”
”Umbra kutsui minut jäseneksi takavuosina…” Snowie mietiskeli ääneen. ”Hänkin on siinä mielessä eräänlainen majakka…”
Geevee nojautui eteenpäin tuolissaan. ”Bio-Klaanin salattu varhaishistoria..? Sinähän olit mukana, eikö vain, Visokki? Perustamassa Klaania. Puhuiko Tawa tuolloin majakasta?”
Visokki puri hammasta. Tässä se nyt oli. Syy sille, miksi hän oli vältellyt majakan mysteeriin tarttumista.
”Ei. Majakkaan liittyy jotain, mitä Tawa… ei kerro minulle.”
Neljä muuta klaanilaista vilkuilivat toisiaan. Visokki jatkoi.
”Minä en tiedä miksi, tai kuinka tietoisesti, mutta Tawaan ja majakkaan liittyy salaisuuksia. En tiedä yrittääkö Tawa suojella minua joltain, onko hänen mielelleen tehty jotain… tai valehteleeko hän ehkä itselleenkin. Meillä kaikilla on mielissämme sopukoita, joihin astelua välttelemme… ja uskon vanhan majakan olevan sellainen paikka Tawalle.”
Ja tietysti… Visokki ajatteli, mutta yksityisesti. Tawoja on kaksi.
Snowie ryysti teetä. ”Meinaat kuitenkin, että tätä on syytä penkoa? Siis, ettei tallota Tawan varpaille…”
Kepe ei voinut olla ajattelematta sitä, miten hänellä itsellään oli taipumus sukeltaa pää edellä mysteerien syövereihin. Syksyn aikana hän oli satuttanut sillä itseään… ja tietysti Zeeronia.
”Olen miettinyt tätä paljon. Uskon, että tämä on oikea tapa toimia.”
”Siinä tapauksessa”, Vaehran rykäisi ja suoristautui. ”Ehdotan, että koostamme ennakkotietomme yhteen, ja käymme kirjojen kimppuun. Faktojen listaus!”
Geeveellä oli jo lehtiö valmiina. Hän naksautti kuulakärkikynänsä taistelukuntoon.
”Fakta yksi…” Kepe aloitti. ”Majakka on vanhempi kuin Bio-Klaani, ja ollut Mysterys Nuin etelärannikolla pitkään.”
”Fakta kaksi”, Vaehran liittyi. ”Majakka on yhä käytössä. Uusi majakka on tietysti liikenteen kannalta tärkeämpi, mutta vanhassakin palaa vielä valo.”
”Fakta kolme!” Snowie nosti kolme sormea pystyyn. ”Siellä ehkä kummittelee.”
Geevee laski lehtiönsä. ”Mitä?”
”Juu, tai siis…” lumiukko seposti. ”Me kutsumme ’aaveiksi’ sellaisia mustavalkoisia olentoja, jotka liittyvät kaupungin vanhoihin rakennuksiin ja Verstaaseen. Siksi minulla on tämä imurikin matkassa! Ne vähän pelottavat minua…”
Tonttu nyökytteli hitaasti. ”Aivan… lisään sen listalle.”
”Fakta neljä… Avde hyökkäsi Bio-Klaaniin nähdäkseen muistoni tuosta majakasta. Siinä muistossa Tawa piteli Nimdan sirua käsissään majakan korkeimmassa kerroksessa.”
”Mitä?”
”Häh?”
”…anteeksi?”
”Miten oli?”
Visokki käänsi katseensa ulos ikkunasta. Raskaat sadepisarat ravisuttivat arkistojen pihan havupuita.
”Niin… tämä on kenties kaikista perimmäisin syy vanhan majakan mysteerin ratkomiselle. Avde tahtoi minulta muiston… juuri tuon muiston. Minä en muistanut sitä itsekään, mutta hän löysi sen päästäni. Tawa ja minä vanhan majakan huipulla… Nimdan siru Zeeta Tawan käsissä…”
”No… tämä kieltämättä lisää asian… painokkuutta”, Vaehran sai sanotuksi. ”En tunne Avdeen liittyviä seikkoja tarkasti, mutta tämä kuulostaa huolestuttavalta.”
”Avdella on kyllä vahva yhteys Nimdaan… ja mikäli eräisiin vanhoihin legendoihin on uskominen, myös Verstaaseen. Profeetta joka alunperin avasi oven Verstaaseen teki sen käyttääkseen Nimdan voimaa saadakseen rakastettunsa takaisin – tai näin ainakin itse sitä legendaa tulkitsen – ja Avde on heidän lapsensa. Tai siis samaa perhettä”, Kepe pohti ääneen. Olisipa hän kysynyt Profeetalta tämän motivaatiosta. Se kohtaaminen tuntui nyt unelta, eikä unissa koskaan pystynyt tekemään rationaalisia päätöksiä.
Visokki vilkaisi Kepeä. ”Niin. Asiat lähestyvät toisiaan ja puroista alkaa muodostua joki. Ollaan varovaisia, ettei virta vie meitä mukanaan.”
Geevee pomppasi tuoliltaan lattialle. ”No, tämä ei päivittelemällä selviä. Minulle tulee heti mieleen pari selontekoa, joista voisi olla apua.”
”Samoin”, Vaehran nyökkäsi ja nousi hänkin. ”Hae sinä henkilöstöraportit, ja minä tuon kiinteistöasiakirjat?”
”Kiinni veti.”
Maakarit pyyhälsivät hyllyjen väliin ja jättivät muut kolme vielä viimeistelemään kupposiaan.
”Miten teillä muuten… miten teillä menee Tawan kanssa?” Snowie kysyi Visokilta. ”Koska… me puhuimme tästä silloin kun olit, tuota, Kapuran mielessä, ja neuvoin sinua kysymään mielikuvitus-Tawalta apua, niin jäin miettimään…”
Visokki katsoi Snowieta pitkään. Hän havahtui siihen, ettei enää kavahtanut kysymystä yhtä paljon kuin olisi aiemmin kavahtanut.
”Paremmin, kiitos kysymästä. Viime päivien käänteet ovat olleet hyväksi meille molemmille, vaikka hän kaipaisikin kohta lomaa.”
”Heheh, en yhtään ihmettele”, Snowie sanoi. ”Käänteitä riittää. Sinänsä ihan napiin mennyt Rumisgonen-keikkammekin oli aika rankka kyytiläispuolelta, mutta tuskin hirveästi helpompi täällä epätietoisuudessakaan.”
Visokki nyökkäsi. Snowie selvästi tiesi, mikä viime päivien käänteistä oli vaikuttanut Tawaan eniten. Nämä päivät olivat lisänneet ymmärrystä siitä, mikä oli oikeasti tärkeää. Kaupunki oli jonkin verran tyhjempi, ja se oli herättänyt monetkin heistä siihen, että mikään tai kukaan täällä ei olisi ikuista… mutta taistelulla voitiin kuitenkin saavuttaa vähän lisäaikaa. Viimeinen keskustelu Dinemin kanssa palasi Visokin mieleen. Hänen oli vaikea olla herkistymättä.
Hän sulki silmänsä. Hän kuvitteli näkevänsä Tawan, näkevänsä tämän väsymyksen, ja alkoi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten hyödytön oli ollut jo viikkojen ajan. Enemmän kuin koskaan Tawa oli joutunut kannattelemaan neljälle adminille kasattua työtä yksin. Ei sellaiselle voinut olla katkera… ei, vaikka tämä salailisikin jotain. Vaikka sitten tietoisesti.
Mutta kyllä hänen täytyi saada tietää. Vähintään Tawan itsensä vuoksi. Konkreettiset askeleet sodassa olivat tärkeitä, mutta niin oli tämäkin. Jos heidän kohtalonsa oli joutua aina Nimdan hampaisiin, hän halusi tietää, kuinka kauan sitten se oli alkanut.
”Noniin!” Vaehranin ääni kuului hyllyjen välistä. ”Parempi tulla tänne, täällä on enemmän tilaa levittää tarvittavat asiakirjat.”
Kepe, Snowie ja Visokki nousivat ja kulkivat äänen luo. Siellä arkistomaakarit olivat jo pistäneet parastaan ja levittäneet pöydälle yhtä sun toista.
”Näistä meidän pitäisi saada koostettua sangen kattava tietopaketti vanhasta majakasta”, Vaehran selitti. ”Aivan ensimmäiseksi meinasin aloittaa tästä, mutta…”
Hän liu’utti paksun kirjan pöydän yli muiden luettavaksi. Siinä oli leveät ja kellastuneet sivut.
”… tästä ei löytynyt oikeastaan mitään. Tämä on listaus kaupungin ja lähitienoon rakennuksista ja niiden historiasta, mutta majakasta kerrotaan vain sen olleen rannalla jo ennen muuta kaupunkia. Mitä ilmeisimmin jäänteenä etelärannan vanhasta asutuksesta. Vanhoja majakkoja on saarella muutenkin, mutta tämä on ikäisekseen häkellyttävän hyvin säilynyt. Muuta ihmeellistä siinä ei vaikuttaisi olevan.”
”Mutta eipä hätää”, jakkaralle asettunut Geevee jatkoi. ”Meillä on kyllä aineistoa ihmeteltäväksi koko sakille. Tarttukaa mieleiseenne ja ruvetkaa selaamaan. Tässä on erilaisia tutkimuksia ja raportteja, linnakkeen korjaustoimikunnan vuosikertomuksia, muutaman mahdollisesti olennaisen yrityksen rekisterejä…”
Kepe katsoi kirjoja edessään. Tämänkaltainen tutkimus ei ollut aivan hänen ominta alaansa, mutta hommaa riitti kaikille kynnelle kykeneville. Hän tarttui lähimpään niteeseen, joka vaikutti olevan painettu selonteko satamarakennusten huoltotarpeista kahdenkymmen vuoden takaa. Eikun menoksi…
Kaikki ottivat itselleen luettavaa. Tunnin silmäilyn jälkeen Vaheran kävi keittämässä uuden pannullisen teetä, ja toisen tunnin vierähdettyä taukohuoneen keksipurkki tyhjennettiin pöydälle. Aina välillä joku löysi jotain hyödyllistä tai mielenkiintoista (”Hei! Tiesittekö, että Koukkukäpälä ja Hevisauresin korvaaja toimivat aikoinaan Huonon kadunlakaisijoina?”), ja kolmannen tunnin jälkeen seurue oli käynyt kaikki niteet jonkinlaisella tarkkuudella läpi.
”Näistä muodostuu aika pahaenteinen kuva…” Geevee totesi katsoessaan seurueen tekemiä muistiinpanoja. ”Varsinaisesta majakan historiasta ei ole kirjoitettu käytännössä mitään, ja muutakin dataa on vain vähän. Näiden tietojen perusteella mikään kaupungin huoltoyrityksistä ei ole koskaan korjannut majakkaa, eikä ole Bio-Klaanin korjaustoimikuntakaan. Mikään taho ei ole myöskään toimittanut sinne mitään tavaroita. Ei ruokaa, ei vaatteita, ei uutta maalia, ei vaihtolamppua majakan isoon lyhtyyn…”
”Eikä mitään tietoa henkilökunnasta…” Visokki mietti. ”On tietysti mahdollista, että majakanvartijan ammatista ei yksinkertaisesti jää minkäänlaista paperijälkeä, mutta että näin monta vuosikymmentä ilman minkäänlaista merkkiä missään näistä kirjoista…”
Snowie tunnusteli keksipurkin pohjaa viimeisten murujen varalta. ”No joo, aika kumma juttu… en muista, että kukaan olisi koskaan puhunut mistään majakanvartijasta. Mutta… pakkohan siellä on jonkun olla? Kun se kuitenkin pyörii siellä aina välillä, se valo?”
”Melkoinen erakko…” Kepe totesi ja nousi seisomaan. Hän venytteli ja mietti seuraavia askeleita. ”Luuletteko, että meidän olisi parasta vain… mennä paikan päälle?”
Kirjoja selaamalla pääsi vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa tarvittiin empiriaa.
Snowie näytti hermostuneelta ja vilkuili kirjahyllyyn nojaavaa kummitusimuria.
”Luulen”, Visokki vastasi. ”Meillä alkaa olla kasassa kattavat pohjatiedot, ja tänään ehtisimme vielä. Minä en haluaisi venyttää tätä enää yhtään.”
Visokki katsoi kaikki tutkimusseurueen jäsenet läpi. Nelikko hänen edessään ei ollut välttämättä voimakkain tai vaarallisin kokoelma klaanilaisia, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Oli luultavasti sitä turvallisempaa, mitä harvempi kahlaisi tämän arvoituksen altaaseen… ja nämä neljä olivat jo aika syvällä.
”Kenenkään teistä ei ole tietenkään pakko tulla mukaan.”
Kepe vilkaisi Snowieta, Snowie vilkaisi Kepeä. Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan. Kaikki ilmoittivat olevansa mukana.
”Mutta saanko ehdottaa, että käymme tässä välissä pikaisesti linnakkeella?” lumiukko kysyi vielä. ”Meinasin unohtaa, että minun oli tarkoitus käväistä vielä Kupen luona kysymässä tästä haavastani…”
Hän taputti laserviiltoa kädessään.
”Hei, se saattaisi olla muutenkin hyvä idea”, Vaehran innostui. ”Minusta tuntuu, että hän voisi auttaa meitä toisellakin tapaa.”
Heidän kävellessään tietä kohti kaupunkia Kepe mietti, miten hänkin haluaisi nyt nähdä tuon korjatun Kezenin nauhan. Ties mitä salaisuuksia se yhä kätki. Eräs yksityiskohta joka oli mennyt muilta ohi mutta tuotti hänelle kylmiä väreitä oli se, että Kezen itse oli puhunut mielestä sielun ”verstaana”. Vaikka sanavalinta olikin kääntynyt toisesta, muinaisemmasta kielestä, hän ei voinut olla miettimättä sitä, että oli itse alkanut kutsua Verstasta tuolla nimellä jo kauan sitten, kauan ennen kuin tiesi sen yhteydestä Nimdaan ja sen mielimaailmaan. Oliko Kezen itse aikanaan löytänyt samanlaisen oven?
Se ei ollut mahdoton ajatus, jos tälläkin oli ollut Nimdan siru käytettävissään. Samaan tapaan kuin Profeetta oli löytänyt – tai avannut – oven Verstaaseen.
Veikö Kezenin ovi samaan paikkaan?
Se ajatus kuitenkin katkesi siihen, kun Vaehran hidasti askeleitaan ja jättäytyi Kepen tasalle.
”Hei, Kepe”, tulen toa sanoi. ”Sopiiko vaivata hetki?”
”Tottahan toki”, Kepe havahtui ja vastasi.
”Sinä olet yksi ainoista, joilta voin tätä oikeastaan kysyä”, Vaehran pohjusti, ”kun olet onnistunut tasapainottamaan noin taitavasti, noh… eräänlaisen tutkijan uran ja vähän toalle perinteisemmän seikkailemisen. Minä olen pölyttynyt sisätiloissa viime aikoina aika paljon ja vaikka rakastan työtäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, minä luulen olevani lähdössä pian… no sanotaan sitten vaikka tosiaan seikkailemaan. Onko… onko sinulla koskaan vaikeuksia siinä? Tiedätkös, vaihtaa moodi työstä siihen, että pitäisi olla… sankari?”
Kepe mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän ei ollut juuri koskaan sanallistanut aiheeseen liittyviä ajatuksiaan.
”Minä en oikeastaan ole koskaan oikein ajatellut olevani mikään sankari… Ja niihin seikkailuihin, joihin olen päätynyt, suhtaudun oikeastaan aika samaan tapaan kuin tieteentutkijan työhöni – eräänlaisena kenttätutkimuksena, joissa toan kyvyistä vain sattuu olemaan välillä hyötyä? En ole juurikaan ajatellut, että siinä olisi mitään moodia vaihdettavaksi. Ja sitten välillä unohdan kokonaan olevani toa.”
Vaehran kuunteli mietteliään näköisenä. Hiljaisuus Kepen sanojen jälkeen viesti, että hän todella prosessoi toverinsa sanoja.
”Olen… yllättynyt. Sinulla on kuitenkin niin paljon legendaarisia seikkailuja vyösi alla. Koko se juttu Nui-Korossa, tuo teidän Verstas-episodinne ja… mikäs se oli se kerta, kun tutkitte niitä hylättyjä kaivoksia Killjoyn kanssa?”
”Joo se oli kyllä outo tapaus, siellä pitäisi käydä uudestaan… Mutta ei noissa omasta mielestäni mitään hirveän sankarillista tai toamaista ollut. Olen vain aina mennyt eteenpäin tieteilijän intuitiollani – ja se tapaa tuottaa ihan hyviä lopputuloksia, joten heuristiikkaa ei ole useinkaan tarvinut muuttaa… Äh, tai siis, tarkoitan että on ihan hyvä olla se oma itsensä, niissä housuissa joissa on itselle mukavinta olla. Ethän sinäkään varmaan itse päättänyt olla toa, joten minusta on ihan ookoo toimia niin kuin itse kokee parhaaksi, ja olla huolehtimatta liikaa siitä, että näyttääkö sankarilliselta vai ei. Ja luottaa siihen, että se kuka sinulle ikinä toa-kiven antoikaan teki sen harkitusti eikä hetken mielijohteesta. Se on ainakin itselleni lohdullinen ajatus.”
Vaehran naurahti. Ei mitenkään ilkikurisesti, mutta ei aivan vilpittömästikään. Ehkä lähinnä itselleen ja omille ajatuksilleen.
”Olet aina jotenkin tosi paljon enemmän maan tasalla näistä asioista kuin voisi kuvitella tyypiltä, joka keksi… no, esimerkiksi kummitusimurin? Kaipa minä kysyn tätä lähinnä siksi, että riski joutua tositoimiin on aika iso ja huomioiden kuinka nazorakien rintama vaan liikkuu ja liikkuu, tuntuu siltä, että… tulikosketus on aika vääjäämätön. Normaalisti lohduttautuisin sillä, että ainakin paras ystäväni on rinnallani aina, kun häntä tarvitsen, tiedätkö, vähän niin kuin Snowie on aina sinun kanssasi! Mutta… tällä kertaa joudun lähtemään ilman häntä. Minun pitää jotenkin saada tämä asia ratkaistua omin voimin.”
Vaehran tuijotteli edessään kävelevää kaksikkoa. Geeveen kädet vispasivat edestakaisin tämän keskustellessa lumiukon kanssa. Hänellä oli vieläkin huono omatunto siitä, että hän oli lähdössä. Siitäkin huolimatta, että tonttu oli moneen otteeseen vannonut ääneen, että Vaehranin lähtö oli tälle okei.
”Miksi sitten olet lähdössä yksin? Seikkailu kaksin on aina hauskempaa, ja silloin sitä jaksaakin paremmin!”
”Geevee”, Vaehran aloitti. Sen sanominen tuntui jotenkin vaikealta. Hän oli oikeastaan tietoisesti vältellyt niitä ajatuksia melko pitkään, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän hänestä tuntui, että niitä olisi pakko jossain vaiheessa käsitellä.
”Geevee on… vaarassa. Muistatko sen taannoisen hotellipalon? Peelo on melko varma, että sen tarkoitus oli… polttaa Geevee. Se oli minusta ihan kauhea ajatus. Ja tuulesta temmattu myös. Kunnes vähän aikaa sitten saimme… tai siis, Geevee sai tietää hieman asioita itsestään. Ja nyt, oikeastaan… minusta tuntuu, että tunnen hänet vähän jotenkin entistä huonommin? Tai siis, enhän minä edes tiedä, mikä hän on, muuta kuin tuollainen tonttu, eikä sillä tietenkään ole minulle mitään väliä. Hän on minun tonttuni, minun ystäväni, mutta jos joku yrittää tappaa hänet sen vuoksi… tuntuu siltä, että jos hän lähtisi mukaan, hän olisi vielä suuremmassa vaarassa. Mutta ajatus siitä, että hänelle tapahtuisi jotain sillä välin, kun olen poissa…”
Vaehranin oli pakko pysähtyä hengittämään. Hän oli ehkä sanonut jo liikaa, vaikka luottikin kyllä Kepeen siinä, että keskustelu jäisi vain heidän kahden välille.
Vastaus oli huomattavasti synkkäsävyisempi kuin mitä Kepe oli odottanut, ja kuulosti hyvin vakavalta. Hän ei tiennyt mistä oli kyse – eikä edes sitä, mikä tonttu oikeastaan oli. Tilanne ei kuulostanut järin yksinkertaiselta, eikä hän ollut varma, oliko hänellä edes neuvoja annettavaksi.
”Mitä luulet, kuka saattaisi olla tuon takana? Tai voitko odottaa, että syyllinen saadaan kiikkiin ennen kuin lähdet?”
Kepen mieleen tunki vääjäämättä myös uusi ajatus; mitä jos Snowielle kävisi jotain? Se ei ollut aiemmin edes kuviteltavissa – oliko lumiukoille edes mahdollista käydä mitään, jos kyseessä oli vieläpä lumiukko, joka ei sulanut? Tietysti se lasersäde oli todistanut, että Snowiekin saattoi vahingoittua…
”En… en ole aivan varma”, Vaehran myönsi. Hänen ajatuksensa vierailivat väkisinkin Tulinoidan Mestarissa, kuka tämä sitten olikaan – jos oli – mutta hän ei ollut edes siitä ajatuksesta kovin itsevarma.
”Toivon vain, että nämä muurit suojelevat häntä sen aikaa, kun olen poissa. Se kumma etsivä ja Peelo lupasivat kyllä selvittää, mikä pikkumiestä vainoaa, mutta tämä reissuni liittyy Sugan Selecius-kontakteihin. Ja se pitää hoitaa niin pian kuin mahd– hetkonen!” Vaehran keskeytti itsensä tajutessaan jotain. ”Peelo! Pitäisikö hänetkin ottaa mukaan? Se on kamalan välkky kaveri. Saattaa hoksata jotain, mitä me emme.”
”Ah, ei vaivata turhaan”, Kepe vastasi. ”Hän on… mitenkäs hän sen oikein sanoikaan? ’Dynamo-matkalla lihamaailmaan?’ Hänellä on tapana tehdä niin aina välillä.”
Vaehran oli vähän yllättynyt siitä, että Kepe tiesi Peelon liikkeistä. Androidi oli kyllä viime aikoina vaellellut arkistoissakin aika määrätietoisen näköisesti kaikenlaisia kummallisia pyyntöjä esittäen. Tämän täytyi olla melko syvällä omassa tutkimuksessaan ja toisaalta Vaehran myös luotti, että tämä kertoisi heille löydöksistään, jos sellaisiin törmäisi.
”Ah, niin joo. Hän on maininnut sen dynamon muutamaan otteeseen syksyn aikana”, Vaehran tuumasi. Hän oli unohtunut taas tuijottelemaan edessään kulkevaa kaksikkoa. Molemmat heistä olivat toa-soturin vaaralliseen vanaveteen sotkeutuneita raukkoja, kun Vaehran sitä mietti, mutta Kepen sanoissa oli kyllä aika paljon konkreettista totuutta. Ystävyyttä ei mitattu siinä, kuka oli toa ja kuka ei. Kyllähän tontut ja lumiukot lopulta kummatkin uhkuivat sellaista vanhojen seikkailutarinoiden mystiikkaa.
Snowie tallusti ja Geevee kipitti hieman toa-parivaljakkoa edellä.
”Mitenkäs laivat? Pysyvätkö pulloissaan?” lumiukko kysäisi.
”Hahah”, tonttu naurahti. ”Ongelmahan on perinteisesti toisensuuntainen… vaikeampaa se on saada niitä sinne pulloon kuin estää niitä tulemasta ulos. Mutta kyllähän sinä sen tiedät – mitä siitä on, useampi vuosi, kun olit kokeilemassa?”
”Joo…” Snowie pysähtyi hetkeksi muistelemaan. ”Jotenkin sitä luulisi, että taito pienentää sormia tekisi siitä hommasta helpompaa – tai minusta muuten vaan näppärämmän – mutta ei se ole ikinä onnistunut…”
”Tuntemattomia ovat lumiukon tiet…” Geevee mutisi huvittuneena. ”Oletko ikinä kokeillut muuttua niin pieneksi, että mahtuisit vaikka juuri pulloon kokonaan?”
”En… enkä usko, että se onnistuisi. Jotenkin se tuntuu liian vaikealta. Sehän näissä tempuissa tulee tielle, että pitäisi osata ajatella ne ennen kuin tekee niitä. Alkuvuosina teimme Kepen kanssa testejä siitä, mikä kaikki on minulle mahdollista, mutta siitä on jo aikaa.”
Geevee jäi miettimään sitä hetkeksi. Hänkin oli viime aikoina… saanut uudenlaisen perspektiivin omaan kehoonsa, mieleensä ja niiden väliseen suhteeseen.
”Kuinka usein mietit…” tonttu aloitti. ”…että sinä tai minä keräisimme aika paljon enemmän ihmetystä osaksemme varmaan missä tahansa muussa kaupungissa? No, paitsi ehkä Odinalla…”
”Jatkuvasti…” lumiukko sanoi ja suoristi sadeviittaansa. ”Ja viime aikoina vielä enemmän. Kun siis…”
Kuinkakohan paljon Geevee tiesi petturitutkinnasta?
”… kun minulla on se tilanne, että…” Snowie yritti muotoilla ajatustaan.
”Että sinun epäillään tehneen jotain Bio-Klaanille petollista, ja nyt mietit muuttuuko tilanne? Että oliko myös tästä kaupungista löytämäsi hyväksyntä sittenkin vain väliaikaista?”
Snowie katsoi vierellään taapertavaa tonttua. ”Niin.”
He askelsivat hetken puhumatta.
”Täsmälleen niin”, päivitteli lumiukko. ”Tosi, ööh, tarkkaa myötätuntoa.”
”Hmh”, Geevee äännähti. ”En tiedä olenko erityisen… yleisesti hyvä myötätunnossa. Mutta luulisin ymmärtäväni tilanteesi. Eräänlaisena tonttuna eläminen antaa nähdäkseni perspektiiviä samoihin asioihin kuin jonkinlaisena lumiukkona oleminen.”
Snowie oli horjahtaa mutaisella polulla, mutta Geevee auttoi häntä pitämään tasapainonsa. Snowie puhui: ”Onneksi on tonttuja, tai siis tonttu.”
Hän ei tiennyt, miten arkaan kohtaan osui. Geevee kuitenkin sulki tässä tilanteessa veljensä sydämeensä. Nyt ei ollut järkevää avata tätä keskustelua.
”Niin. Ja onneksi täällä on muutenkin ymmärtäväistä väkeä.”
Snowie nyökkäsi. ”No jep! Vaikkapa tuo toa-herrasväki takanamme…”
He katsoivat Kepeä ja Vaehrania, jotka tulivat muutaman metrin perässä, omaan keskusteluunsa uppoutuneina.
”En suoraan sanottuna tiedä, mitä tekisin ilman Kepeä…”, lumiukko puhui hiljaa. ”Tai siis tiedän, tavallaan. Meillä oli vähän vaikea pätkä tuossa välissä, kun… saimme vastauksia Nimda-juttuihin, ja käsittelimme niitä aika eri tavalla… Ja se oli ihan kamalaa! Siis, elely ilman että notkun Kepen pajalla ja ilman että syön Kepen kanssa leipiä ja niin edelleen.”
Geevee katsoi sadeviittaan kietoutunutta Vaehrania. Aikoikohan tulen toa ottaa tuon viitan matkoilleen? Tonttu saisi syödä aika monta leipää ilman omaa partneriaan, jos Vaehran toteuttaisi seikkailunsa.
Snowie huomasi muutoksen Geeveen kasvoilla. ”Mitäs, sanoinko jotain hölmöä..?”
”Ei, mietin vain… että olet oikeassa sen suhteen, että näitä juttuja ei parane pitää itsestäänselvyytenä.”
”Ai?”
”Vaehran on ehkä lähdössä tehtävälle… huoli polttelee.”
Geeveellä olisi riittänyt käsiteltävää itseensä ja kaltaisiinsa liittyvien asioidenkin sulattelussa. Siihen päälle vielä Vaehranin seikkailusuunnitelma… no, tokihan nämä asiat kytkeytyivät toisiinsa.
Snowie nyökytteli. ”Ohhoh… luulen ymmärtäväni huolen. Nörtti-toan kanssa elely antaa perspektiiviä nörtti-toan kanssa elelyyn… tai siis…”
Geevee nyökkäsi tietävisenä.
”Niin…”
”Kun osaavathan nuo taikoa ja kaikkea, mutta silti…”
”Niinpä.”
Snowie ja Geevee pudistivat kumpikin päitään. Oli liian helppoa kuvitella, mitä kaikkea ystävälle saattaisi sattua sota-ajan ja murhanhimoisten salaliittojen temmellyksessä.
”Palaan aiempaan”, Snowie totesi. ”Että en halua kuvitella, mitä tekisin ilman Kepeä. Näissä petturijutuissakin… Koska kyllähän se minuun sattuu, että sellaisia minusta mietitään, tietenkin. Mutta se helpottaa, että Kepe on ollut vankkumaton kaveri tämän tiimoilta. Eikä ole pistänyt minua tästä tikunnokkaan, kun tietää että niitä, ööh, tikkuja on liuta jonossa.”
Kylmät väreet kulkivat lumiukon selkäpiitä pitkin. ”En halua kuvitella sellaista päivää, että Kepe vaihtaa tässä kantaansa…”
Geevee nyökkäsi. ”Ei siis kuvitella. Meillä on tehtävää tässä ja nyt.”
He katsoivat Visokkia, joka johti seuruetta päättäväisesti. Uniikki tapaus hänkin, molemmat ajattelivat mielessään. Yksi klaanilainen lisää, jolle ei varmasti ollut liikaa kotivaihtoehtoja tämän kaupungin ulkopuolella.
Visokki vilkuili majakan suuntaan. Hän tarvitsi hetken hiljaista yksinoloa: kun puhuminen ja ajatteleminen olivat suorituksina niin lähellä toisiaan, vaati ajatustyö vastapainokseen myös sanomattomuutta.
Hän katsoi majakkaa, ja kuvitteli Tawan sen korkeimpaan kerrokseen, lampun vierelle. Nimda Zeeta käsissään, riemukkaasti hymyillen. ”Visokki! Katso!” Tawa kutsui häntä muistojen halki.
Majakassa välähti valo.
Tietenkin siinä välähti valo. Vanha majakka oli käytössä, kuten aina ennenkin. Valo ohjasi meriliikennettä – meriliikennettä, jonka nazorakit olivat pelottaneet pois. Mutta kuitenkin. Vanha majakka jatkoi välkettään. Tasaisesti, ennakoitavasti, luotettavasti, aivan kuten aina ennenkin. Siihen ei vain koskaan kiinnittänyt huomiota.
Paitsi nyt. Nyt Visokki tiesi, että majakkaa ei ollut huollettu koskaan. Visokki tiesi, että siellä ei ollut virallista henkilökuntaa. Visokki tiesi muistavansa, kuinka hän ja Tawa olivat olleet sen kattokerroksessa, Nimdan hohteessa.
Majakassa välähti valo.
Se oli tuttuun tapaansa sävyltään kylmä. Taittoi siniseen.
Sairasosaston aktiivisuus sinä iltana oli samalla tasolla arkistojen kanssa. Se oli tietenkin hyvä asia: missään ei ollut vakavaa onnettomuutta tai tulipaloa, joten sairasosastolla ei myöskään ollut tulipalokiirettä. Tunti tunnilta voimistuva myrsky oli eittämättä sulkenut suuren osan kaupungin väestä sisätiloihin. Juuri siksi Kupe olikin niin yllättynyt, kun osaston aulaan rämähti vettä tiputtava viisikko.
”Toivottavasti teillä ei ole kaikilla jotain hätänä. Meitä ei ole päivystyksessä ihan hirveän montaa”, ylilääkäri huomautti, mutta tarttui Vaehranin käteen, kun tämä sitä tarjosi. Kaksikko näki toisiaan melko harvoin päivittäiset työpisteensä huomioiden, mutta läsnäolevista kaikki tiesivät, että toat olivat vanhoja ystäviä.
”Meillä olisi sinulle itse asiassa vähän erikoisempi pyyntö”, Vaehran aloitti.
”Tai siis, erikoisempi pyyntö ja vähän tavallisempi pyyntö. Jos voisimme aloittaa siitä, ööh, sairasosastomaisemmasta…”, Snowie pisti väliin. ”Alkujansa tulimme kysymään, että oletko ehtinyt kurkistaa niitä kuvia haaveristani. Joista puhuimme eilen.”
”Hmm, aivan”, Kupe nyökytteli. ”Olen. Hyvä että kävit näyttämässä haavaasi, mutta emme suoraan sanottuna saaneet kuvista kovin paljoa irti.”
Lumiukko kuunteli jännittyneenä. Kepe oli myös utelias.
”Laseraseen aiheuttama vamma vaikuttaa tyypilliseltä, noh, sinulle. Kuten hyvin tiedät, olet mielenkiintoisimpia potilaitani, ja uskon olevani tilanteestasi paremmin perillä kuin kukaan muu lääkäri… mutta tietomme ovat valitettavan rajalliset.” Veden toa katsoi lumiukkoa myötätuntoisesti ja jatkoi asialliseen tapaansa: ”Emme ole varmoja, miksi isku lamautti kätesi niin pitkäksi aikaa, koska emme ole aivan varmoja anatomiastasi muutenkaan. Mutta on täysin uskottavaa, että isku sattui osumaan… no, hermoosi, tai vastaavaan. Eli kyse voi hyvinkin olla silkasta sattumasta. Hyvä uutinen on se, että vammasi vaikuttaisi olevan paranemaan päin.”
”Ohhoh”, Snowie päivitteli. ”Onhan sitä oudompaakin sattunut… mutta hyvä jos kätönen tulee kuntoon!”
Hän vilkaisi naarmua kädessään. Yhä siihen koski, mutta nyt selvästi vähemmän.
”Onko se pysynyt paikallaan?” Kupe kysyi.
”Ööh, aika hyvin joo”, Snowie vastasi ja pyöritteli vasenta kättään. Hän kääntyi muiden suntaan. ”Kun siis, tämä käsi oli ensin lamautuneena ja sitten hyvän tovin irti. Siinä sitten kestää aina välillä, että se kiinnittyy tukevasti.”
”Mutta niin”, Kupe selvitti kurkkuaan ja käänsi myös katseensa muuhun joukkioon. ”Oletan ettette tulleet kaikki tänne kuulemaan Snowien epikriisiä.”
”Emme”, Visokki vastasi. ”Olemme lähdössä tutkimaan saaren vanhaa majakkaa ja ymmärrät varmasti, millaisia haasteita tämä sää sille asettaa. Kenelläkään meistä ei ollut välitöntä tietoa Hain sijainnista ja Ruki on… noh, tiedät kyllä. Toivoisimme matkaamme veden toaa pidättelemään pahimpia tyrskyjä sillä aikaa, kun menemme sisään.”
Kupe katsoi hämähäkkiä vähän hölmistyneenä. Hän melko harvoin poistui sairasosastolta muissa kuin lääkärin tehtäviin liittyvissä asioissa. Hän kuitenkin ymmärsi Visokin pyyntöä ja osasi jo valmiiksi vastata siihen kysymykseen, jonka joku tilannetta ulkopuolelta tarkkaileva olisi saattanut kysyä.
”Kyseenalaistaisin muuten, miksi olette valinneet juuri tällaisen yön sen tutkimiselle, mutta olen kyllä melko varma, että tämä myrsky tulee ainoastaan pahenemaan tästä. En ole käsitellyt sellaisia vesimääriä… ikinä. Oletteko varmoja, ettette halua odottaa aamuun? Tai sitä, että saamme Hain kiinni.”
”Kuten itsekin sanoit, myrsky tästä tuskin lientyy. Jos annamme asiamme odottaa, saattavat aallot muuttua täysin hallitsemattomiksi. Hoitaisimme tämän mielellämme tänä yönä”, Vaehran selitti.
Julkisella paikalla sanomatta jäi, että jos majakassa oli jotain salaperäistä toimintaa, sitä oli varmasti lähinnä yöllä.
Kupe murahti ja mietiskeli hetken. Hän pälyili hetken ympärilleen, mutta karjaisi lopulta olkansa yli jonnekin syvemmälle sairasosastolle.
”EREGCE! OLETKO HOLLILLA?”
Jostain kauempaa kuului hyväksyvä, puoliksi huudettu murahdus ja askeleita. Kupe käänsi katseensa takaisin Vaehraniin ja selitti.
”En valitettavasti voi jättää osastoa ilman ainuttakaan lääkäriä. Katsotaan, mitä voimme tehdä asialle.”
Hetken päästä ovesta Kupen selän takaa ilmestyi valkoiseen lääkärintakkiin pukeutunut pitkä schilukromidi, joka loikkasi ensin kynnyksen ja sitten Kupen vastaanottopöydän yli hieman yliampuvan ketterästi kokoonsa nähden.
Mies oli melko laiha, kasvojensa rakenteeltaan jykevä ja tämän päästä kasvavat lonkerot oli trimmattu äärimmäisen lyhyiksi niin, että ne törröttivät tämän kallosta suoraan ylöspäin. Etelästä saarelle saapunut mies oli ollut tuttu näky sairasosastolla jo muutamia vuosia, mutta yksikään läsnäolijoista ei muistanut käyneensä tämän kanssa kokonaista keskustelua.
”Tunniksi-pariksi, Kupe toisti. Tiedän, että sinulla piti olla vapaailta, mutta olisiko sinun mahdollista päivystää sen aikaa, kun olen poissa?”
Eregce suki hetken leukaansa. Schilukromidi näytti puntaroivan Kupen sanoja tarkkaan.
”Noooh. Kylläpä se varmaankin passaa. Jos nyt ei puhuta kokonaisesta yövuorosta, tosijjaan. Kiskon kymmenettä tuntia jo tällä hetkellä, tosijjaan.”
”Kiitos”, Kupe huokaisi. ”Otan hakulaitteen mukaan siltä varalta, että jotain sattuu.”
Eregce nyökkäsi. Lonkerot tämän päässä hyllyivät hassusti.
”Teillä kävi tuuri. Tämä myrsky on niin pahana, että jouduin perumaan parkour-roolipelin jo toista iltaa putkeen. On vähän liian vaarallista viedä liikuntarajoitteisia skeittiparkkiin kaatuilemaan tällaisessa tuulessa, tosijjaan.”
”Parkour-roolipeli” toisteli itseään melko monen kuuntelijan päässä. Snowie kyllä tiesi, mistä oli kyse, sillä Bladis oli kulkenut Eregcen ryhmässä jo jonkin aikaa ja kertonut siitä kupillisen ääressä. Se oli Klaanin linnoituksen urbaaneimmissa ympäristöissä kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen, jossa Eregce ehosti syystä tai toisesta huonosti liikkuvien potilaiden liikkumisen kokemusta elävillä kuvauksilla siitä, millaisilla tavoilla hänen johtamansa fysioterapeuttiset harjoitteet vaikuttivat pelin maailmaan. Suurimman osan ajasta jokainen lihaskuntoharjoite oli puettu joko taisteluksi muinaisia liekkidraakkeja vastaan tai pahan makutan kätyreiden peittoamiseksi. Ne kuulostivat Snowiesta ihan hauskoilta, vaikka Bladis olikin kertonut niistä vähän nolostellen.
”Parkour… roolipeli?”, Visokki ihmetteli.
”Niin tosijjaan, kun liikuntarajoitteisilla monesti olisi mielitekoja urheilla, mutta –”
”Ei kun… minä en ymmärrä, mitä parkour tarkoittaa”, Visokki jatkoi hieman nolostuneena. Päätellen siitä, että kukaan muu ei ollut kysynyt aiheesta mitään, kaikki muut tiesivät, mistä on kyse… tai eivät kehdanneet vain myöntää tietämättömyyttään.
”Aah, niin, tosijjaan”, Eregce yllättyi. ”Sehän kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa, että edetään pisteestä A pisteeseen B silleen mahdollisimman tehokkaasti, tosijjaan. Tiedätkös, lähdetään hoodeille, etsitään mahdollisimman hyvä spotti, jossa edetä, ja sitten taitetaan matka mahdollisimman suoraan esteistä huolimatta. Silleen, hypitään aitojen yli, kiivetään katon kautta, pudottaudutaan niin korkealta kuin nivelet kestää!”
”Hoodeille”, Snowie toisti äänettömästi, mutta niin selkeästi suutaan liikuttaen, että Kepe ymmärsi sen silti.
”Spotti”, Kepe nyökytteli. Kupe näytti siltä, että olisi halunnut vajota jonnekin aika syvälle. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä kuudes kerta, kun hän sai kuulla selityksen.
”Mutta hetkonen. Jos te hypitte ja pompitte niveliänne uhaten, miten se muka sopii liikuntarajoitteisille?” Geevee ihmetteli.
”No katsos nyt unohdit sen ’roolipeli’-osion”, Eregce huomautti. ”Me vain kuvailemme sanoillamme, kuinka tekisimme niin, tosijjaan!”
Schilukromidin katse kääntyi sitten takaisin Visokkiin, joka koki hädin tuskin viisastuneensa.
”Mutta meillä on kesäisin myös ihan oikea kerho. Oikea jengi, gang, tosijjaan. Sinä olisit siinä varmaan ihan mielettömän hyvä, kun kävelet seinillä ja sellaista, tosijjaan. Olisi siinä Long Boille ja Jakelle näyttämistä, kun pistäisit mutkat suoriksi ja liitäisit seitin varassa rakennuksesta toiseen, tosijjaan!”
”Kiitos, lupaan miettiä asiaa.”
”Tai esimerkiksi!” Eregce jatkoi siitäkin huolimatta, että Kupe yritti epätoivoisesti päästä tilanteesta irti.
”Sitten on näitä tiettyjä liikkeitä, tai movementeja. Jos vaikka teitä vastaan ajaa koskaan äärimmäisen nopea objekti, tai huomaatte kiitävänne joskus hirvittävällä vauhdilla kohti kiinteää esinettä, voitte suorittaa niin sanotun apinaylityksen, elikkäs kong vaultin, tosijjaan.”
Ennen kuin kukaan ehti estää, Eregce hyppäsi uudestaan Kupen pöydän yli niin, että hän otti käsillään kiinni pöydästä ylittäessään sen antaen itselleen lisää liike-energiaa. Hän laskeutui pöydän toiselle puolelle ilman, että hänen jalkansa olivat koskaan koskeneet siihen.
”NO NIIN, SITTEN”, Kupe avasi kurkkuaan. Eregce hätkähti ja raapi otsaansa hieman kiusaantuneena.
”Niin, tosijjaan, taisin innostua taas tosijjaan.”
”Osasto on sinun”, Kupe teroitti. ”Palaan heti, kun olemme valmiita. Pidä kahvipannu täynnä, jos ei tule mitään kiireellistä.”
Eregce nyökkäsi ja suoristi kong vaultin seurauksena rypistynyttä takkiaan. Kupe jätti oman takkinsa tuolinsa selkänojalle ja liittyi eriskummallisen joukkion kuudenneksi. Kolme toaa, tonttu, lumiukko ja hämähäkki, valmiina uhmaamaan myrskyä.
”Näyttäkää tietä”, Kupe totesi ja kuusikko lähti valumaan yksi kerrallaan osastolta ulos kukin Eregcelle vielä heipat sanottuaan. Schilukromidi nosti kätensä lippaan Visokin hyvästellessä hänet viimeisenä. Sitten hän meni sulkemaan oven joukkion perästä, koska hämähäkki ei sitä pystynyt itse kätevästi tekemään. Lääkäri palasi työpöytänsä taakse vaivattomalla kong vaultilla.
Myrsky oli jälleen pahentunut iltaa vasten. Pilvet peittivät tähtitaivaan ja langettivat Mysterys Nuin pimeyteen. Tuuli oli yltynyt ja pisaroita tuli paljon ja painokkaasti. Sade paiskautui taivaista maahan viistoina viivoina – poikkeuksena kuitenkin kuuden klaanilaisen säätä uhmaava seurue. Rantatiellä marssi joukkio, jota sadepisarat väistivät. Ne putosivat taivaalta samassa kulmassa kuin muuallakin, mutta kiersivät heidät.
Myös meren kuohut, jotka rynnivät ahnaasti mereltä haukkaamaan saaren laitaa, kesyyntyivät seuruetta lähestyessään ja painoivat vaahtoiset päänsä nöyrinä maltilliselle korkeudelle. Näin säilyi kuusikko, jos nyt ei kuivana, niin ainakin ajautumatta aallokkoon.
Tämä oli tietenkin Kupen ansiota. Hän piti käsiään päänsä yllä ja ranneteriään ristissä. Vain aavistuksen meren mustaa kirkkaampi sininen hehku taivutti veden elementin heitä väistämään. Toan suoma turva-alue oli hyvin rajatun kokoinen – jo muutaman metrin päässä kuusikosta isoimmat laineet paiskautuivat vaarallisen näköisesti rantatielle.
Tuulelta ei veden toa tutkimusseuruetta kuitenkaan suojannut.
”Melkoinen ujellus!” Snowie kommentoi myrskyä.
”Ilman toa ei olisi ollut huono lisävahvistus”, Kupe puri hammastaan ja puski eteenpäin. Tämä pusersi sanoja suustaan melko täsmällisesti, sillä suurin osa hänen keskittymisestään meni tyrskyjen hillitsemiseen. Vaihtoehtoja siihenkään tehtävään ei kyllä ollut ihan hirveästi. Voyager oli luultavasti jossain sotateknisellä tehtävällä ja toinen päivittäisessä tekemisessä Klaanin kanssa oleva elementin edustaja makasi parhaillaan sillä osastolla, jolta he olivat vain tovi aikaisemmin poistuneet.
”Kestätkö?” Visokki huolehti. Kupe nyökytteli päätään ja murahteli myöntävästi.
”Toistaiseksi. Merivesi on onneksi suureksi osaksi vain, noh… vettä. Tämä sade sen sijaan tottelee minua huonosti. En usko, että se on kovinkaan paljon vettä.”
”Mitä… mitä tarkoitat sillä, että ei vettä?” Kepe ihmetteli käytännössä huutaen joukon perukoilta tyrskyjen huminan ylitse.
”Siinä on rautaa”, Kupe selitti. ”En usko, että tämä on luonnollinen myrsky. Koillisessa tapahtuu jotain kummallista. Siitä oli kuulemma joku pätkä radiossakin, mutta Paaco ei saanut lähetystä siivottua tarpeeksi, että olisi selvinnyt, mitä siellä tapahtuu.”
Viisi muuta pälyilivät toisiaan huolestuneina. Keinotekoinen myrsky ei kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä. Kepen oli myönnettävä, että hän oli huomannut veden oudon maun jo aikaisemmin. Niin kovassa tuulessa oli vaikeaa välttyä suuhun lentäviltä pisaroilta. Zeeron ja hänen sienensä olivat myös uskoneet, että siinä oli jotain väärää. Omia laskelmiaan hän ei ollut ehtinyt edistämään. Tätäkö sota teki? Saastutti niinkin arkiset asiat kuin syyssateet?
”Siksi luulen, että tämä on kuitenkin hyvä ilta hoitaa tämä”, Kupe myönsi. ”Näyttää siltä, että tämä vain pahenee päivä päivältä.”
Rantalehto suojasi heitä seuraavan tieosuuden ajan pahimmilta tyrskyiltä, ja Kupekin sai vetää vähän henkeä. Mutta siinä missä elementit olivat hetken armollisemmat, alkoi lähestyvä majakka jännittää klaanilaisia yhä enemmän. Sen kylmänsävyinen valo välkehti rantalehdon latvuston lomasta.
Valo lampusta, jota kukaan ei käyttänyt. Tornista, jota kukaan ei huoltanut.
Majakka, jossa kukaan ei koskaan käynyt.
Rantalehdon turva jäi taakse, ja taas tuuli kävi täysillä heidän kimppuunsa. Kupe jännitti jälleen lihaksensa ja kävi rauhoittamaan aallokkoa.
Vaehran kertasi mielessään faktoja. Vanha. Toiminnassa. Ei huoltoa, ei henkilökuntaa. Ehkä kummittelee…
Geevee keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä. Tuuli oli kova vastus pienelle tontulle.
Snowie puristi kummitusimuria käsissään, tietäen itsekin sen olevan lähinnä turvariepu.
Kepe katsoi lähestyvää tornia. Näin läheltä sen valo näytti sinisemmältä kuin kaupungista käsin. Miten se oli muka mahdollista?
Visokki ajatteli Tawaa. Hän ajatteli nuorta sähkön toaa Nimdan sirun kanssa ajan pyörteisiin kadonneessa muistossaan. Visokki kyseenalaisti toimiaan. Mitä hän odotti saavansa tietää? Millaisen totuuden hän pystyisi edes ottamaan vastaan? Että hänen paras ystävänsä oli petturi? Että Tawa oli jonkinlaisen harhaisen itsestään rakentaman sankarimyytin vallassa? Että Bio-Klaanin juuriadmin oli menettänyt itsensä Nimdan kurimukseen jo aivan alussa?
Siinä seisoi majakka. Vanha, kivinen ja suuri. Sen varjossa kuusi klaanilaista tunsivat itsensä yhtäkkiä hyvin pieniksi.
”Entäs nyt?” Kupe kysyi.
”Peremmälle vaan”, Vaehran julisti tuulen yli. ”Ovi on varmaan toisella puolella.”
Seurue lähti kiertämään majakkaa vasemmalta, sisämaan puolelta. Uksi ei kuitenkaan tullut vastaan. Ei ensimmäisen neljänneksen aikana, eikä majakan toiselta puoleltakaan. Kuka rakentaisi oven meren puolelle? Kuusikko jatkoi kiertämistään, mutta…
”Ei tässä ole ovea!” Geevee huudahti. He olivat kiertäneet koko rakennuksen.
”Mitä kummaa?” Kepe ulvahti. Hän halusi sisään, tuulensuojaan. He kaikki halusivat.
”Piirustusten mukaan pohjakerroksessa oli kyllä ovi…” Vaehran muisteli. Hän ei kuitenkaan tohtinut kaivaa papereita laukusta tässä kelissä. ”Piirustusten, ja kaiken järjen mukaan.”
Visokki silmäili majakan seinää. Hän voisi kiivetä sitä pitkin. Sisämaan puolella, tuulelta suojassa se saattaisi olla mahdollista…
Snowie katseli majakan huippua. Läheltä katsottuna torni oli niin korkea, että miltei huimasi. Sinertävä valo välähti majakan laella ja heijastui lumiukon silmistä.
”Anteeksi, en ajatellut tätä aiemmin…” lumiukko selitti, halaten yhä kummitusimuria sylissään. ”Meillä on vielä yksi fakta liittyen vanhaan majakkaan… tai siis yksi huhu! Yksi urbaani legenda!”
”Sanovat–” Snowie aloitti, mutta vaikeni, kun poikkeuksellisen viheliäinen aalto pärskäytti kylmää suolavettä heidän päälleen.
”Pahoittelen!” Kupe huudahti. Suojaus oli herpaantunut hetkeksi.
”Ei se mitään”, Visokki vastasi. ”Teet hyvää työtä!”
”Niin, tosiaan”, Snowie keräsi itsensä. ”Kaupungissa kiertää tarina, että vanhan majakan ovi ilmestyy vasta, kun tornin kiertää kolmesti vastapäivään ja kerran myötäpäivään!”
Tutkijoiden ilmeet näyttivät epäileväisiltä. Kepe huokaisi. ”Tällaista tämä toisaalta välillä on. Pelko pois, seurue! Paranormaalitiede kysyy kummiakin keinoja!”
Idea oli sikäli helppo myydä, että kaikki halusivat äkkiä pois, ja liike voitti toimettomuuden. Kuusi klaanilaista kiersi majakan, aloittaen tällä kertaa oikealta meren puolelta. He tekivät sen uudelleen, ja sitten vielä kolmannen kerran. Viimeinen, myötäpäiväinen kierros alkoi niin tuulenpieksemissä tunnelmissa, etteivät klaanilaiset ajatelleet kuin seuraavaa askeltaan.
Askel, toinen, kolmas…
Majakkassa välähti valo. Oliko säde voimakkaampi kuin edellisillä kerroilla?
Kierroksen viimeinen mutka. Ihan pian…
… ja siinä se oli. Raskastekoinen, puinen ovi. Aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Ehkä he eivät olleet vain huomanneet sitä ensimmäisellä kerralla pimenevässä myrskysäässä? Tervainen puu oli lähes identtistä sävyä sitä ympäröivien kivien kanssa. Pari aikain ja merituulten pyöristämää porraskiveä johti sitä kohti.
”Sisään!” Visokki ilmoitti aikailematta. Kepe edellä kuusikko nousi lyhyet ovelle johtavat askelmat, ja valkovihreä toa tarttui kahvasta. Hän vetäisi siitä, ja ovi se aukesi. Tuuli kuitenkin tarttui siihen välittömästi, ja paiskasi sen taas kiinni. Kepe irrotti hätkähtäen otteensa, mutta nappasi kahvasta hammasta purren uudelleen. Hän, Vaehran ja Kupe kiskaisivat yhdessä tuumin, ja he saivat kiskottua oven riittävästi raolleen, että Geevee, Snowie ja Visokki vilahtivat sisään. Sitten Kepe, ja Vaehran, ja…
Ovi pamahti kiinni.
”Kupe!” Snowie huudahti. ”Oletko kunnossa?”
”Olen!” kuului lääkärin vakaa ääni puuoven takaa. ”Kaikki ok!”
”Oletko valmis, jos työnnämme ovea, jotta pääset sisään?”
”Se ei ole tarpeen!” veden toa huusi takaisin. ”Pidättelen aaltoja paremmin, kun jään tänne niiden kanssa. Yritän pitää huolta, että ne eivät huuhdo paluutietämme mereen!”
”Jos olet aivan varma!”
”Olen! Tulkaa vain ajoissa takaisin, en voi jättää Eregceä odottamaan koko yöksi!”
”Selvä!”
Oven ulkopuolella tyrskyjä pidättelevä toa asettui risti-istuntaan ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä. Aaltojen vesi kyllä totteli häntä, mutta myrskytuulen vaikutukselle hän ei mahtanut mitään. Jos joku olisi ollut Bio-Klaanin muureilla katsomassa majakkaa, olisi silti voinut huomata, kuinka tyrskyt kiersivät suuren osan rakennelman juuresta. Kupe nosti kätensä hitaasti hieman koholle ja tunnusteli ilmaa. Kenties tarkkaan sadetta kuuntelemalla hän löytäisi syyn sille, mikä siinä oli pielessä.
Sisäpuolella Visokki havahtui siihen, missä he olivat. Kivinen, pimeä, korkea, pyöreä tila. Jossain korkeuksissa kapea ikkuna päästi rahtusen yön niukkaa valoa sisään, niin että huone ei ollut aivan säkkipimeä. Mutta melkein.
Kepe kaivoi laukustaan lyhtyä. Visokin ei kuitenkaan täytynyt odottaa keinovaloa tietääkseen, miltä tornissa näytti. Hän muisti. Kaikki oli aivan kuten Avde oli näyttänyt. Kivinen, korkea huone, jonka seinustoilla kiersi pitkä kierreportaikko, joka johtaisi korkeampiin kerroksiin ja lopulta majakan kristalliselle lampulle…
”Lääh, no nyt!” Kepe puhisi ja sytytti retkilyhtynsä. Kelmeä valo täytti huoneen… mutta ei kokonaan. Korkeuksiin oli sikäli matkaa, että pienen soihdun loimu ei sinne yltänyt.
Retkue penkoi esiin muitakin valonlähteitä ja veti henkeä sisätiloihin päästyään.
”Tapahtuiko tuo todella?” Vaehran päivitteli. ”Todellako me pääsimme sisään… manaamalla esiin oven tornia kiertämällä?”
”Ihan niin kuin Tröbis sanoi…” Snowie läähätti. Hän oli lysähtänyt lattialle istumaan.
”Kuka on Tröbis?” kysyi Kepe.
”Cooltaisen kaveri.”
”Kuka on Cooltainen?”
”Wandyn kaveri.”
”Kuka… äh, tämä ei taida olla juuri nyt tärkeää.”
”Totta kai on. Paikalliset urbexx-harrastajat käyvät täällä toisinaan. Näistä jutuista se Eregcekin puhuu: paljon jänniä maastoja loikkia ja ponnistaa.”
Tornin alin kerros oli pohjaltaan pyöreä ja hyvin korkea. Mitään varsinaisia huonekaluja tilassa ei ollut, mutta klaanilaiset löysivät kasan irrallisia kattotiiliä ja röykkiön raskaita lankkuja. Ilma haisi ummehtuneelta ja raskaalta. Tummat seinät nielaisivat valosta yli puolet.
”Ehkä vähän liian jänniä minulle”, Snowie mutisi vielä perään.
Geevee piti kättään tornin kiviseinää vasten. Se eristi heidät tehokkaasti ulkomaailman myrskyltä. Hän tunsi voimakkaasti, kuinka… kuinka majakka kutsui heitä. Oli kutsunut kaiken aikaa. Tonttu jäi miettimään, mitä mahtoi tarkoittaa, että oli kuulevinaan kivirakennuksen kuiskeen.
”Ylöspäin?” Visokki ehdotti. Hän tahtoi painaa eteenpäin. Hän tahtoi päästä tämän mysteerin pohjalle… tai ehkä pikemminkin sen kattokerrokseen. Hän tunsi poltteen vatsassaan. Ainoa pahempi asia, kuin saada selville vanhan majakan salaisuus, oli olla saamatta sitä selville. Hänen täytyi saada tietää. Itsensä ja Tawan puolesta, hän kertoi itselleen.
”Ihan pian…” Kepe mumisi, ja etsiskeli vielä jotain repustaan. ”Voisin ottaa parit lukemat ennen kuin jatkamme. Varmistaa nyt tässä vaiheessa, ettei tämä ole taas lihaa tai mitään muutakaan epärelevanttia…”
”Lihaa?” Geevee kysyi hajamielisesti. ”Niinkuin… sen kirjan välissä?”
”Öh, ei. Pitkä tarina, liittyy tuohon imuriin.”
”Ja minä voisin tehdä näin”, Vaehran lisäsi, ja heilautti rannettaan kahdesti. Kirkas tulipallo syttyi hänen avoimelle kämmenelleen. ”Kas noin…”
Hän lähetti liekinpoikasen matkalle kohti korkeuksia. Vaatimaton mutta kirkasta valoa säteilevä tulenriekale kohosi, kohosi ja kohosi, kunnes se viimein valaisi tilan katon. Pimeyskin loppui lopulta; kierreportaat johtivat ylempiin kerroksiin, joiden luukun he nyt näkivät.
Majakkarakennus huokaisi tuulessa ja Vaehranin lieska sammui. Mutta se oli varmastikin vain sattumaa, eikö?
”Ööh…” Snowie aloitti, ja korjasi kummitusimurin asentoa kainalossaan. Toiseen käteensä hän oli ottanut vanhan myrskylyhdyn. ”Kuka tahtoo nousta ekana?”
”Minä menen”, vastasi Visokki. Etujoukkona oleminen kuulosti adminin velvollisuudelta… sitä paitsi niin kiitollinen kuin hän olikin avusta mysteerin ratkomisessa, jos jotain vaarallista sattuisi, hän olisi todennäköisesti parhaiten varustettu ratkomaan tilanne.
Visorakin vikkelät jalat astuivat portaille ja kuljettivat häntä ripeästi ylöspäin. Pimeys onneksi teki tilaa, kun loput seurueesta nousivat perässä valonlähteidensä kanssa. Kepe, Snowie ja Geevee kantoivat lyhtyjä, ja Vaehranilla oli hallittu tulenlieskansa.
Suuren pohjakerroksen kierreportaikon nouseminen kesti piinallisen kauan. Tila oli niin tyhjä, ja arvoitus tornin huipulla niin kutkuttava. Kaikki tunsivat majakan kutsun, jokainen omalla tavallaan.
Visokista tuntui… tutulta. Kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä pohjavire… mitä, aina? Koko Bio-Klaanin olemassaolon ajan? Vai vasta Koneen jälkeen? Kuin joku taajuus tai nuotti, joka oli soinut jo kauan hänen mielensä perukoilla olisi voimistunut.
Kepe tunsi olevansa taas uusien vastauksien äärellä. Kylläpä mysteereitä riitti… oliko hänestä tullut niistä riippuvainen?
Vaehran koki kuin uinuneen vaiston täyttymystä. Ehkä Kepe oli oikeassa, ehkä tutkimukset ja toa-seikkailut saattoivat täydentää toisiaan.
Snowie myötäeli kanssaklaanilaistensa kutkutusta. Jännityksestä huolimatta tässä mentiin porukalla kohti vastauksia.
Mutta kaikista eniten vanhan majakan taajuudella oli Geevee. Hänestä tuntui kuin rakennus olisi puhunut hänelle. Kieli oli tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei vielä… oli kuin puhe olisi ollut vaikeaselkoista runoutta. Säkeitä, jotka vaativat samaan aikaan sekä edellisen että seuraavan säkeen muuttuakseen ymmärrettäviksi. Mutta tunteita tonttu tunnisti. Majakka oli kutsuva… odottava. Se halusi heidät… se oli mustasukkainen. Kärsinyt. Kaunainen.
Tonttu ravisteli itsensä irti tuosta tunteesta. Hän kohotti soihtuaan korkeammalle ja vilkaisi alas. Pudotus oli jo aika pitkä. Hän katsoi Vaehrania, joka näytti paljon tavallista… toamaisemmalta, liekki kädessään, harppoessaan portaita ylös.
Tornissa oli kylmä. Alkuun kukaan ei ollut sitä huomannut, koska sisällä oli joka tapauksessa parempi kuin ulkona myrskyssä, mutta nyt he kaikki huomasivat sen. Edes Vaehranin liekki ei lämmittänyt kunnolla.
He olivat jo melkein tämän tilan katossa. Lyhdyt saivat klaanilaiset ja portaat langettamaan pitkiä varjoja, jotka tanssivat tornin koveralla seinällä. Visokki tarkkaili varjoja silmä kovana. Osa varovaisuudesta oli vaistonvaraista, osa taas… no, Visokki tiesi hyvin, että koko majakka saattoi olla Avden ansa. Varjot eivät liikkuneet yhtään eri tavalla kuin minkään muunkaan lyhdyn valossa… mutta hänestä tuntui silti siltä, että joku tarkkaili.
Ehkä koko muisto oli ollut manipulaatiota hänen johdattamisekseen tänne? Avde ei olisi sellaisen yläpuolella. Sentään tällä kertaa hän ei ollut yksin astuessaan myrskyn silmään. Omatunto painoi siitä, että hän oli valinnut tulla tänne ilman Tawaa… mutta mitä ikinä täältä löytyisikään, se ei välttämättä tekisi hyvää Tawallekaan.
Visokki pysähtyi ylimmälle askeleelle. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tutkimassa tätä ilman parhaan ystävänsä lupaa… tai edes kertomatta, mitä oli tekemässä? Oliko hän oppinut yhtään mitään viime kerrasta?
Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Majakka oli ottanut heidät vastaan, ja kutsui heitä ylemmäs.
Hämähäkki tuli aukkoon, joka johdatti seuraavaan kerrokseen. Hän painautui matalaksi ja otti muutaman erityisen varovaisen askelen. Hän hiipi aukon tasolle ja kurkisti sisään. Tämä kerros oli huomattavasti aiempaa matalampi. Portaat jatkuivat yhä seinää pitkin ylemmäs. Visokki nousi loput askelmat kerrokseen, mutta ei hahmottanut tilasta pimeässä muuta.
”Mitä näkyy?” Snowie huhuili viimeisimpänä. Hän kuulosti hermostuneelta.
”Ei vielä mitään… tarvitsen valoa.”
Vaehran nousi seuraavana lieskansa kanssa. Leimuava valonlähde toi kuolleeseen huoneeseen eloa. Valo paljasti sotkuisen tilan: heti sisääntulon kohdalla seinustalla roikkui rivissä kasa pitkiä sadeviittoja, joiden kiinnitysnauhat hipoivat lattiaa. Viittojen lisäksi naulakkoon oli ripustettu useita mustia sadehattuja. Sekalaisella tavaralla täytetty hylly halkaisi pyöreän tilan, mutta lepattavan liekin valossa oli vaikeaa nähdä, mitä toisella puolen oli.
Visokki keskitti mielensä ja luotasi huonetta. Tässä tilassa ei ollut kuin hän ja vähitellen ylös nousevat klaanilaiset… mutta korkeammalla oli joku. Ylemmissä huoneissa.
Tällä majakalla oli vartija.
Tietenkin oli. Koska… jokuhan tätä käytti.
”Hmm… kiinnostavaa…” Kepe mutisi skannatessaan huoneen irtaimistoa linssinsä avulla. ”Tavara on vanhaa… tämä köysinippu esimerkiksi, se on ollut täällä kymmeniä ellei satoja vuosia… mutta se on silti erinomaisessa kunnossa.”
Kepe ehti kyllä miettiä skannailunsa lomassa, oliko taas sukeltamassa arvoituksen pariin kohteelta lupia kyselemättä. Hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, että tämän romppeen tutkiskelu oli eri asia kuin athistien pyhimmän esineen kohtalolla kikkailu. Ja olihan tämä sentään kutkuttavaa.
Geevee katseli ympärilleen ja kosketti yhden sadeviitoista helmaa. Se oli kuiva ja muotoonsa kovettunut.
Vaehran kiersi hyllyn ja tarkasti huoneen toisen puoliskon. ”Täällä on… polttopuita. Paljon polttopuita, muutama tynnyrillinen vettä ja työkaluja.”
Sinänsä täysin tavanomaista tavaraa, Vaehran ajatteli. Hän katsoi kuitenkin Geeveetä, naru huolta sydäntään nykien. Tonttuystävä näytti olevan omissa maailmoissaan.
”Hei, tulkaa katsomaan!” Snowie hihkaisi. Hän oli löytänyt ulkoseinästä pienen ikkunan. ”Täältä näkee kotiin!”
Kepe ja Vaehran tulivat ikkunalle, ja Geevee pomppasi puulaatikon päälle nähdäkseen. Luoteeseen antavan ikkunan takana näkyi enimmäkseen mustaa, mutta Bio-Klaani ja ympäröivä kaupunki hohtivat lämmintä, kutsuvaa valoa. Linnakkeen tornit tunnisti helposti, samoin tärkeimmät kadut ja aukiot. Ja Tahtorakin, joka oli valaistu korjaus- ja valvontatöitä varten. Olivatpa siellä Bio-Arkistotkin, omalla kukkulallaan.
Snowie katseli haikeasti lämpöisen näköistä kotikaupunkia. Miksi hän olikaan tullut tänne hyytävään majakkaan..?
”Myrsky on nielaissut muun saaren”, Vaehran mietiskeli näkymää. ”Valon ja lämmön nauha on aika kapea.”
”Melkein liiankin kapea…” Geevee vastasi. ”Aivan kuin kaupunki olisi kauempana meistä kuin se oikeasti on.”
”Meidän on parempi jatkaa ylös”, Visokin ääni ilmestyi muiden mieliin. ”Epäkohteliasta olla tervehtimättä majakanvartijaa.”
Seuraava kerros koostui sekin yhdestä huoneesta, joka oli ilmiselvä keittiö helloineen ja ruokapöytineen.
”Olisikohan majakanvartijalla meille pakastejuustotikkuja”, Snowie pohti ääneen, yrittäen pakottaa ajatuksensa kivoihin asioihin. Mielikuva juustotikkujen rapeasta kuoresta ja lämpimästä sisälmyksestä tepsi aika usein, mutta ei tuntunut tällä kertaa riittävän.
”En tiedä…” Vaehran katsoi keittiötä kämmenellään tanssivan liekin valossa. ”Keittiö ei näytä siltä, että tätä olisi käytetty. Vuosiin.”
Pöydillä oli muutama kattila, ja kaappien päällä oli maustepurkkeja. Lepattava lieska paljasti tekstit niiden kyljissä: suolaa, sokeria, anista…
Geevee nuuhki ruokakaappia. ”Joo, haju kertoo samaa.”
Kotipajalle jäänyt taikina käväisi Kepen mielessä, kun hän pysähtyi hyllyjen äärelle. Jauhosäkkejä, kuivatuotteita ja purkkiruokaa siisteissä riveissä… mutta kuinka vanhaa? Osa siitä näytti siltä, kuin paikallinen eläimistö olisi nakertanut tiensä läpi niiden sisältöön. Toisaalta ehkä se, joka täällä asui haki ruokaa kaupungista läheltä. Tai kalasti.
Muitakin vaihtoehtoja oli. Kyllä hänen mielikuvituksensa keksi niitä tälläisessä pimeydessä, myrskyn jyrähdyksiä ja sateen piiskaavaa ääntä kuunnellen. Mutta sellaiselle ei sopinut nyt antaa liikaa kaistaa. Kepe katsoi käsiään. Ne tärisivät — varmasti pelkästään kylmyydestä. Ja innostuksesta. Niin sen täytyi olla.
”Majakanvartija on seuraavassa kerroksessa”, Visokki kertoi.
Matala puuovi narisi hitaasti auki. Seuraava kerros ei ollutkaan enää täysin pimeä — lämmin punainen valo lankesi lattialle ja seinille. Vasemmalla puolella huonetta oli puinen vanha sängynrunko, oikealla puolella kamiinan luukun läpi näkyi lieskoja. Tila ei ollut juurikaan edellisiä lämpimämpi, ja heidän hengityksensä höyrysi yhä kosteassa ilmassa. Aivan kuin kamiina olisi sytytetty aivan vastikään.
Vaehran himmensi liekkiä kämmenellään ja asteli Visokin vierelle. ”Iltaa!” hän korotti ääntään. ”Onko täällä ketään?”
Kaikki astuivat huoneeseen etsien katseellaan… yhtään ketään.
He hätkähtivät, kun jokin tumma kamiinan vierellä liikahti. Jopa Visokki oli rekisteröinyt sen ensin huonekaluksi: niin liikkumattomana se oli paikoillaan ollut. Tummanruskea sadetakki kahisi kosteana lyhyen olennon päällä.
”Iik!” Snowie kiljahti, mutta peitti nopeasti suunsa kädellään. Hän irvisti nolostuksissaan. Kepe laski kätensä tämän olkapäälle ja pudisti päätään.
”Hyvää iltaa”, Visokki viesti hahmolle. ”Lienettekö te majakanvartija?”
Tumma sadeviitta kääntyi hieman heitä kohti. Kamiinan valo paljasti tummanharmaat kasvot ja kuin vain vaivoin auki pysyvät sinertävät silmät.
”Matkalaisia”, vanhan miehen käheä ääni totesi. ”Myrskyltäkö suojassa?”
”Sitäkin”, Vaehran vastasi. ”Tulimme myös katsastamaan majakan tilanteen… ja tapaamaan teitä.”
Hahmo, jonka tulisijan oranssi kehysti, oli suurin piirtein Geeveen kokoinen. Majakanvartijan liikkeet olivat hitaat, kun hän käänsi katseensa Vaehraniin.
”Toa”, hän naurahti väsyneesti. ”Ja toinenkin. Ja… kolmas?”
”Hehehe…” hermostunut Snowie päästi. ”Jotain sen suuntaista…”
”Mikä suuri ilo kuulla, että saarella on edelleen suojelijansa”, vanhus sanoi ottaen muutaman askeleen heitä kohti. Hän otti hieman tukea pienestä tuolista. ”Suuri, suuri ilo, että yllämme valvoo yhä ystävällismielisiä tähtiä.”
”Niin on”, Geevee vastasi vanhukselle. ”Kaikki niistä eivät ole vielä kadonneet.”
Sadeviitan huppu kääntyi tonttua kohti. Siniset silmät laskivat häneen katseensa, ja klaanilaiset näkivät vanhat kasvot. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, mikä kanohi oli kyseessä, mutta miehessä oli ikinuorta arvokkuutta. Tämä hymyili hiljaa.
Geevee pysähtyi räpyttelemään silmiään nähdessään miehen kasvot. Tonttu oli ollut poissaoleva koko portaissa harhailun ajan: nyt hän tuntui melkein jäätyvän paikoilleen. Visokki oli avaamassa suutaan, mutta pysähtyikin tuijottamaan arkistoijaa. Mistä ihmeestä tämä puhui?
”Olemme tosiaan Bio-Klaanista”, Kepe kertoi ja rykäisi. ”Minä olen Kepe, ja tässä ovat seurueemme johtaja Admin Visokki, Vaehran, Geevee ja Snowman. Olemme täällä selvittämässä vanhan majakan historiaa ja toimintaa.”
Kepe katsoi majakanvartijaa edessään, mutta ei voinut olla ajattelematta Zeeronia. Rehellisyys, selkeys tavoitteista, suoraselkäisyys…
Vanhus siirsi katseensa nyt Kepeen.
”Vai Bio-Klaanista…” hän sanoi, kuin kuulisi sanan ensi kertaa. ”Johdattiko valoni teidät rantaan merta turvaan?”
”No, tuota…” Kepe pysähtyi miettimään kysymystä. ”Oikeastaan kyllä, omalla tavallaan…”
Eikö majakanvartija tiennyt Bio-Klaanista? Miten se oli mahdollista? Toki tämä vaikutti aika vanhalta… ehkäpä vanhuksen mieli oli tehnyt tälle tepposet. Majakanvartija hymyili yhä, mutta nyt… jotenkin liikuttuneesti? Tämä haukkoi henkeään ja keräili sanojaan.
”Onpa… onpa ilo että valoni saavuttaa vielä jonkun. Onpa ilo, että pääsitte rantaaan.”
Visokki oli keskittynyt hetken Geeveehen, joka tuntui olevan jonkinlaisessa transsissa. Nyt admin kääntyi vanhaa miestä kohti ja otti varovaisen lähestyvän askeleen.
”Niin, pääsimme. Jo monia vuosia sitten. Minä olen Visokki, yksi järjestömme johtajista. Hyvä ystäväni, Toa Tawa, löysi tämän rannan teidän majakkanne ansiosta vuosia ja vuosia sitten, ja johdatti myöhemmin minutkin tänne. Täällä olemme saaneet olla turvassa pitkään. Onpa… sääli, että emme ole kohdanneet teitä aiemmin. Voisi sanoa, että olemme teille kaikesta tästä velkaa.”
Vanhus katsoi Visokkiin, mutta… ehkä kuitenkin hieman tämän ohi. Visokki oli hämmentynyt — tuntui kuin vanha mies ei olisi pitänyt häntä edes kovin merkityksellisenä. Geeveetä hän taas tuijotti pitkään.
Vanhus nosti kätensä laskeakseen huppuaan: tämän ruskeat käsivarret vilahtivat hihoista, ja huppu lysähti hänen selälleen. Tummanharmaa, hieman pyöreä naamio — kanohi Rau — kääntyi vasemmalta oikealle seuraillen koko seuruetta.
”Toia”, hän sanoi. ”Niin paljon toia. Olettekohan te… kulkeutuihan minun siunaamani kivi edes jollekulle?”
Kepe nyrpisti otsaansa mietteliäänä, ja sitten tajusi: ”Turaga? Olette turaga?”
Vanhus nyökkäsi syvään. ”Ilo kuulla, etten jäänyt viimeiseksi… että sana vielä tunnetaan.”
Vaehran tuijotti majakanvartijaa, ja käänsi sitten katseensa Geeveehen. Tonttu vastasi katseeseen järkyttyneen näköisenä.
”Emme taida valitettavasti tietää, kuka toa-kivesi sai”, Snowie seposti ja rapsutti takaraivoaan. ”Mutta… eiköhän se ole päätynyt hyviin käsiin. Meillä on täällä saarellakin niin hirveän monta kivaa toaa. Eikös?”
”Henkilö, joka antoi minulle omani, oli yksi kirkkaimmista valoista”, turaga sanoi huokaisten. ”Oli… kunnia lämmitellä hänen tulessaan. Olisi vielä suurempi kunnia tietää, kenet minun kiveni sai syntymään uudelleen.”
Kamiinasta kuului poksahdus, kun liekit nielaisivat herkullisen polttopuun.
”Niin, onhan toana oleminen… merkityksellinen asia”, Kepe vastasi ja mietti aiempaa keskusteluaan Vaehranin kanssa. ”Krhm, jos ette pahastu, arvon turaga, meitä kiinnostaisi vilkaista tämän majakan lamppua.”
Visokki tarkkaili majakanvartijaa, mutta vielä enemmän hän oli varuillaan Vaehranin ja Geeveen reaktioiden takia. Mitä arkistomaakarit olivat tajunneet? Geevee oli suorastaan jäätynyt paikoilleen, Vaehran katsoi epäuskoisena vuorotellen ystäväänsä ja vuorotellen turagaa. Turagassa Visokki ei nähnyt… mitään outoa? Vanhukset olivat toisinaan eriskummallisia, eikä tämä ollut Klaanin mittapuulla edes kovin eksentrisen oloinen.
Mutta jokin hänessä oli saanut Geeveen ja Vaehranin tolaltaan.
”Vai lamppua…” hän sanoi mietiskelevästi. ”Varokaa, että se ei polta silmiänne.”
Vanhuksen katse ei tuntunut keskittyvän juuri kehenkään heistä. Ajatukset kulkivat läpi Kepen mielen, kun hän mietti seuraavaa siirtoaan. Näkiköhän tämä heitä edes kunnolla? Oliko sama valo sokaissut hänet? Vanhus jatkoi:
”Voin saattaa teidät lähemmäs valoa… mutta voinko luottaa, että osaatte katsoa sitä oikein?”
”Kiitos huolenpidosta!” Snowie nyökytteli levottomasti. ”Mutta meillä on tässä hirmu fiksu lössi. On näkemystä ja kokemusta ja tutkittua tietoa…”
”Emme aio koskea siihen ilman lupaanne”, Kepe vakuutteli. ”Ensialkuun haluaisimme vain nähdä, minkälainen valonne on.”
”Voi, se on kaunis. Se on yksi kauneimmista asioista tähtien alla. Ja niin, niin vaarallinen. Varokaa, ettette polta itseänne.”
”Anteeksi”, Vaehran sanoi matalalla äänellä. ”Visokki… klaanilaiset… meidän pitäisi ehkä ottaa pieni… neuvottelutekninen aikalisä.”
Visokki katsoi Vaehrania kysyvästi, mutta toimi heti: ”Pahoittelut, arvon turaga. Joudumme keskustelemaan asiasta keskenämme.”
Turaga laski päätään ja hymyili apeasti.
”Tietenkin. Kyllä minä tiedän, että valoni kutsuu luokseen.”
Visokki, Vaehran, Kepe ja Snowie ottivat askeleen taaksepäin ja kääntyivät pieneen rinkiin. Geevee pysyi paikallaan, katse yhä turagaan liimautuneena. Snowie antoi majakanvartijan suuntaan vielä hermostuneen asiakaspalveluhymyn ja näytti tälle peukkua.
”Mitä nyt?” Kepe kuiskasi. Hänen näkökulmastaan keskustelu oli mennyt hyvin: turaga tuntui olevan suopea jatkotutkimuksille.
Vaehran katsoi heitä kaikkia vakavana. Hän yritti kohdata Geeveenkin katsetta, mutta huomasi, että hänen ystävänsä oli kuin transsissa.
”Tämän sanominen ääneen tuntuu täysin järjettömältä”, Vaehran aloitti, ”mutta… me tunnemme tuon henkilön.”
”Häh? Siis käykö hän kirjastossa, vai..?”
Vaehran pudisti päätään. ”Ei, emme sillä tavalla.”
Hänen vakava katseensa kohtasi Kepen.
Kepen silmät pullistuivat. Hetkinen… Hän vilkaisi majakanvartijaa, ja sitten taas Vaehrania, ja sitten taas majakanvartijaa… olihan hän hetken ajatellut, että tutun näköiset kasvot, mutta… ei sellaista tullut harkinneeksi.
”Ei voi olla… mutta miten..?”
”Ööh, jeesikääs vähän”, Snowie supatti.
Kepe käänsi katseensa lumiukkoon.
”Se… video.”
Lumiukko kurtisti kulmiaan hetken, ennen kuin: ”Se video..?”
Hänkin vilkaisi majakanvartijaa. Rau-kasvoinen turaga vastasi katseeseen sinisillä silmillään.
Vaehran nyökkäsi. ”Se video, josta puhuimme aiemmin. Jossa Turaga Kezen puhuu Nimdasta… tuhansia vuosia sitten.”
”M-mutta…”
”Delek?” majakanvartijan ääni kaikui yhtäkkiä. ”Delek, oletko täällä? Minä… minä en enää näe kunnolla.”
Joukkio hiljeni lähes kokonaan ja käänsi katseensa turagaa kohti. Tämä tuijotteli heitä ja apea hymy alkoi valua alas hänen kasvoiltaan.
”Delek… minä yritin vielä korjata kaiken. Minä, minä tiedän että se kaikki oli sinustakin virhe. Me… emme olleet aina parhaita ystäviä. Mutta sinä edes yritit pelastaa hänet.”
Visokki muisti nähneensä mainitun videon kerran itsekin. Ja heti seuraavana hän muisti, että Matoro Mustalumi oli löytänyt seikkailuillaan saman miehen ruumiin. Nähnyt sen kuivana ja kuolleena temppelin kivisillä lattioilla.
Siinä tuo nyt käveli ja puhui.
”Olemmeko me vaarassa?” hän sanoi suunnaten viestinsä vain klaanilaisille.
Geevee otti askeleen kohti muinaista turagaa kuin hypnoosin vallassa. Vaehran yritti varoen tarttua tonttua olkapäästä, mutta tämä työnsi käden pois ja jatkoi askeliaan.
”Geevee”, hän yritti kuiskata.
”Minun… minun täytyy kuunnella mitä hänellä on sanottavana”, Geevee sanoi selvästi itsekin kauhuissaan. ”Minun täytyy tietää, mitä hän tarkoitti tähtien sammumisella.”
Klaanilaiset seurasivat arkistoijan varovaisia askelia — Vaehran ja Visokki valmiina toimimaan hetkenä minä hyvänsä. Admin ja arkistomaakari katsoivat toisiaan tietämättä täysin, miten tontun pyyntöön olisi pitänyt reagoida. Ainakaan… Kezen ei vaikuttanut vihamieliseltä.
Geevee pysähtyi joidenkin askelten päähän turagasta. Vaehran ja Visokki seurasivat tämän perässä parin metrin päässä, mutta toimintavalmiina. Hehkuva kekäle Vaehranin kädessä muuttui taas kuumemmaksi. Samalla he huomasivat, että kamiinan sisus oli ehtinyt sammahtaa hiillokseksi. Hämärä otti valtaa — Kezenin silmien sininen tyhjä loiste valaisi pimeyttä.
Ukkosen jyrinä pusersi itsensä julmasti kiven läpi.
”Arvon turaga. Mitä… mitä te tarkoititte tähtien sammumisella?” Geevee kysyi varovaisesti.
Kezen katsoi suoraan Geeveen läpi. Tämän katse ei tarkentunut mihinkään.
”Niistä kaksi on jo sammunut”, turaga huohotti. ”Molemmat meidän syytämme. Ja Baterra kasvaa suuremmaksi vain. M-minä… siksi minä sytytin majakan. Koska täytyy olla vielä valoa. Jossain täytyy olla vielä.”
”Minä… ymmärrän, ehkä”, Geevee sanoi. ”Mitä… mitä te teitte tähdille?”
”Yritimme anastaa niiden mahdin. Mutta me onnistuimme ainoastaan syöksemään maailman raiteiltaan. Ja… harva meistä selviytyi näkemään huomista.”
Turaga naurahti epävakaalla tavalla.
”En… en ole oikeastaan varma. Selviydyinkö minä?”
Geevee kiristeli hampaitaan. ”E-en tiedä mitä sanoa teille, turaga…”
Vaehran otti askelia lähemmäs ja lähemmäs ystäväänsä. Visokki lähti kiertämään Geeveetä ja Kezeniä toiselta puolelta. Pimeydessä sitä oli vaikea täysin hahmottaa, mutta turagan kasvot alkoivat nousta ylemmäs. Ensiksi hän oli luullut, että tämä oli vain suoristanut ryhtinsä, mutta sitten… oli kuin tämä olisi kasvanut silmissä. Vielä hieman kostea sadeviitta nousi hartioiden mukana, ja sen liepeiden alla… oli liikettä. Kuin mustia nauhoja, jotka naputtivat lattiaa.
”Kepe…” Snowie henkäisi. ”Kepe, me löydettiin oikea kummitus…”
Kepe nielaisi.
”V-voi jehna.”
He kaikki haukkoivat henkeään, kun Kezenin harmaat kasvot nousivat katonrajaan. Sadeviitta valahti lattialle… ja turagan keho hajosi kymmeniksi mustiksi suikaleiksi, jotka lepattivat ympäriinsä. Silmien sininen hehku oli sammunut, ja nyt Geevee katsoi suoraan tyhjiin mustiin aukkoihin kanohissa.
”De – lek”, kaikui käheä ääni kiviseinistä. ”Del – ek… si – nä lupasit. Si – nä lupasit pitää h – ä – nen liekkinsä elossa.”
Geevee vapisi kauttaaltaan.
”E-en ole Delek… mutta ehkä… ehkä hän tietää.”
”Mi – nä sytytin va – lon… j – a se p – a – laa y – hä. Jon – kun muun on j – at – ket – tava liekin elvyttämistä. K- k – kor – jaa virheesi, Delek… j – os vie – lä kuulet…”
Ennen kuin Geevee ehti sanoa siihen mitään, tarttui Vaehran häntä olkapäästä ja työnsi hänet taakseen. Hohkaava liekki toan kädellä valaisi nauhoina väreilevän olennon, kuulsi sen läpi ja vääristyi seinälle kuumeunimaiseksi varjojen fraktaaliksi.
Myrsky alkoi ulvoa entistä hyytävämmin ikkunoiden läpi… ja oli kuin koko torni olisi alkanut jyristä. Snowie ja Kepe tukeutuivat toisiinsa katse naulittuna aaveeseen, eikä lumiukolla käynyt mielessäkään käynnistää imuria. Visokki tuijotti näytelmää edessään, kun ääni ylhäältä keskeytti hänet. Ääni majakan korkeimmasta kerroksesta.
”Visokki! Katso!”
Se oli Tawan ääni.
Se oli Tawan ääni siitä muistosta, joka oli heidät tänne torniin tuonut. Siitä muistosta, jonka Avde oli halunnut. Siitä muistosta, jossa Tawa oli poiminut Nimdan siru Zeetan majakan lampusta.
Visokki juoksi kummituksen ohi ennen kuin kukaan ehti reagoida. Eipä se tehnytkään mitään, hädin tuskin vilkaisi häntä.
Visokki kääntyi ylös vieville portaille ja lähti pinkomaan niitä ylöspäin. Hän kohosi, työnsi pihdeillään luukun auki, ja…
Siinä se oli. Ikkunaseinäisen huoneen keskellä, kristallinen pyörivä lamppu. Majakan valo. Majakan valo, joka oli tuonut heidät kaikki tänne. Majakan valo, joka oli kutsunut Tawan perustamaan Bio-Klaanin juuri tänne.
Siniset valokeilat lankesivat lampusta ja kiersivät huonetta. Toinen niistä pyyhkäisi Visokin yli… hänen oli pakko sulkea silmänsä. Kun hän avasi ne uudestaan, hän pystyi tarkentamaan kristallilampun keskelle. Siellä se leijui, Nimdan siru. Sininen, unenomainen, hehkuva.
Zeeta kaiverrettuna pintaansa. Lahjoittamassa sinistä valoaan koko maailmalle.
Kerrosta alempana Kepen silmän kummitushälytin kävi kuumana. Kezenin ääni ulvoi tuulen yllä. Se valitti, se kaikui, se kuulosti huonosti muistetulta painajaisunelta.
”O – len p – itän – yt valoa p – itkään päällä… mut – ta julmem – mat kä – det haluavat sammuttaa sen. N – e ha – luavat r – r – epiä kaiken r – iekaleik – si.”
Oli kuin aika olisi hidastunut. Kepe tajusi. Hänen mielessään kaikui särkymisen ääni, kun Profeetan kuunsirppi iskeytyi Verstaan lattiaan ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.
”Visokki!” hän huudahti ja kääntyi kannoillaan. Kepe harppoi adminin perään ylempään kerrokseen. ”Visokki!”
Visorak kuuli huudon, mutta hänen katseensa oli nauliutunut sinisenä hohtavaan sirpaleeseen majakan lampun sisällä. Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti.
Kaikki nämä vuodet. Nimdan siru Zeeta, heidän etupihallaan. Visokki tunsi Tawan voitonriemuisen hymyn, kun tämä piteli sitä käsissään muistossa, joka ei käynyt järkeen. Sininen valokeila pyyhkäisi jälleen Visokin yli.
”Visokki!”
Kepe saapui katolle juuri ajoissa.
Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen.
Nimdan siru oli poissa — kuten oli myös sitä koskettanut Tawan kuvajainen.
Majakan ylin kerros pimeni: vain salamat ikkunoista toivat siihen valoa. Sade rummutti majakan tiilikattoa vasten. Tuuli ulvoi ikkunoiden takana.
”Mitä…?”
”Visokki, meidän pitää mennä! Nyt!” Kepe huusi.
Samaan aikaan kun Kepe varoitti visorakia, tämän jalat tekivät saman. Verkko vapisi. Paitsi että Visokki ei seisonut verkolla, vaan majakassa.
Hämähäkin silmät suurenivat… ja hän ymmärsi. Ymmärsi olleensa vain pieni kala hirmuisen merikrotin vieheen edessä. Ja kohta hirviön leuat aukeaisivat taas.
”Niin pitää. Mennään!”
Kepe ja Visokki pinkoivat alas tornin ylimmästä huoneesta. Visokki vilkaisi vielä sivusilmällään suurta kristallilamppua, joka jäi surullisena ja sammuneena pyörimään huoneen keskelle. Kuin pahoillaan tyhjästä lupauksestaan.
Vaehran, Geevee ja Snowie seisoivat kaikki odottavan näköisinä. ”Mitä –”
”Snowie!” Kepe keskeytti. ”Se tapahtuu taas!”
”Häh?”
”Se tapahtuu taas, pitää mennä! Kaikki ulos majakasta mars!”
Kepe jatkoi portaiden laskeutumista alempaan kerrokseen. Visokki tuli perässä majakan sisäseinää pitkin.
Lumiukko tajusi. Hän tarttui arkistomaakareita käsistä, pudottaen imurin ja myrskylyhdyn lattialle. ”Nyt hölkätään! Kiire ja hoppu!”
Hän lähti vetämään kaksikkoa mukanaan alas. Kezenin kummitus jäi katsomaan surullisena perään. Geeveen katse oli yhä Kezenissä. Tontun sisuskaluja repi tarve tietää enemmän.
”H – y – v – ä – s – t – i”, kaikui kummituksen surumielinen laulu vain hädin tuskin myrskyn alta. Se alkoi nousta hitaasti ylemmäs ja ylemmäs.
Puuporras hänen allaan ratkesi, ja puunsäleet singahtivat kierreportaikon kattoon.
”Mitä?”
Samassa muutakin roinaa alkoi tulla alakerrasta klaanilaisia vastaan. Laastipölyä, pikkukiviä, puunpaloja… ne putosivat alhaalta kohti ylempiä kerroksia.
”Öö”, Kepe summasi seurueen ajatukset. ”Voi mennä oudoksi.”
Vaehran kiskoi jalkansa hajonneesta portaasta, ja väisti siitä irronneen, ylös putoavan naulan.
Kaikki huoneen irtaimisto valahti kattoon. Vaatteet ja lakanat, kattilat ja haarukat, kolahtivat kaikki puiseen kattoon, joka natisi kovaan ääneen. Natisi ja…
Valtava rysähdys repi puolet huoneen katosta heidän päältään. Se kohosi lautasilppuna kohti myrskyävää taivasta, vieden mukanaan huonekaluja, kamiinan, kummitusimurin… majakan tyhjiä lupaileva kristallilamppu oli jo kadonnut korkeuksiin.
”Nyt ei ole aikaa ihmetellä! Kaikki, vauhtia!”
Viisikko rynnisti seuraavaan kerrokseen. He tunsivat taivaskurimuksen vedon kehoissaan, ja viimeisenä tulevat Visokki ja Vaehran joutuivat vetämään itsensä portaita alas.
Villisti kieppuva sadeviitta lätkähti vasten Snowien etumusta ja kietoutui tämän naaman ympärille. ”Ymfpf!”
Kepe yritti auttaa ystäväänsä irti vaatteesta, mutta heille tuli nopeasti isompi ongelma. Kasa lankkuja ja tiiliskiviä jostain pohjakerroksesta oli pudonnut kohti taivaita ja tukki porraskäytävän aukon. Tie alas oli tukossa.
”Valkolieska! Sulata!”
Samassa kun sanat karkasivat Vaehranin huulilta, hänen ojennetusta kädestään singahti polttavan kuuma välähdys. Hehku oli niin kuuma, että Kepe luuli kasvojensa sulavan, mutta tuliloitsu oli myös tarkasti suunnattu. Sekunnissa oli heidän laskeutumisensa reitin tukkinut roina palanut ja sulanut pois. Kepe sai kiepsautettua Snowien sadeviitasta vapaaksi, ja oli laskeutumassa alas, kun yhtäkkiä…
”Geevee!”
Tonttu oli liian pieni. Mikä kiskoi majakkaa kohti taivaita, vetäisi myös hänet mukanaan. ”Vaehran!”
Visokki reagoi ensimmäisenä. Hän loikkasi Geeveen perään ja tarrasi tähän pihdeillään. Nousu kuitenkin katkesi, kun Visokin seitti pysäytti heidät. Visokki kiertyi ilmassa ja tarrasi salamannopeasti kehräämäänsä seittiin. Hän alkoi kiskoa itseään alemmas.
”Menkää!” hän huusi kolmelle muulle. ”Minä tulen perässä!”
Mutta Kepe oli katsonut taivaalle, ja hänen huomionsa nauliintui sinne. Taivaalle putoavan majakanraunion takana myrsky… ja myrskyn takana…
Kepe lakkasi hengittämästä nähdessään näyn.
”Toveri nyt mennään!” Snowie kiskaisi Kepen mukanaan alempiin kerroksiin.
Vaehran huomasi Geeveen olevan tukevasti Visokin otteessa ja alkoi johtaa matkaa alaspäin. ”Taitaa.. mennä kiipeilyksi.”
Koko majakka oli romahtamassa kohti taivaita. Osa porrasaskelmista piti vielä ulkoseinässä… mutta siitäkin lohkeili paloja, jotka putosivat ylöspäin. Verkkonsa avulla itseään alaspäin kiskova ja pihdeissään Geeveetä puristava Visokki väisteli ylöspäin tippuvia majakankappaleita. Vaehran ja Snowie aloittivat kapuamisen portaidenrankoja pitkin kohti maata. Kepe tuli perässä, mutta sielunsa silmin hän näki yhä sen, mikä myrskyn takana oli odottanut. Oliko hän todella nähnyt sen?
Kuin mustan aukon taivaassa… ja sen edessä seisovan tutun kaksikon.
Kaksittain, mustia kuin valoa nielevä taivaankappale takanaan.
Kurkistaen alas siihen kuiluun jonka pohjalla he kaikki olivat: kuin halveksuen.
Jälleen kerran heidän perässään: jälleen kerran repimässä maailmaa kappaleiksi heidän ympäriltään.
Kaksi sinistä kättä ojentumassa taivaalta heitä kohti — kutsuen heitä ja tornin kappaleita luokseen tuhoisalla voimallaan.
Vaehran kiskoi itseään määrätietoisesti alas kohti majakan pohjaa kun valtava lohkare, joka oli ironnut jostain syvemmältä sinkoutui täydellä vauhdilla toaa kohti. Oli toimittava nopeasti. Hän loikkasi ilmaan kaikilla voimillaan, ja kun näytti, että se ei riittäisi, ojensi kätensä eteenpäin ja liu’utti niitä pitkin lohkareen pintaa ja ponnisti. Hän sai juuri tarpeeksi liike-energiaa, että hän sai jalkansa nostettua kappaleen yli ilman, että ne edes koskettivat sitä. Hän laskeutui sen toiselle puolelle tyylipuhtaasti horjahtamatta. Esimerkillinen kong vault.
”Pitäkää kiinni!” Vaehran huusi romahtavan majakan jylyn yli.
Snowie puuskutti kovaäänisesti — kiipeily ei ollut hänen leipälajinsa. Majakan seinää ylöspäin vierivä tiiliskivi osui häntä käsivarteen, joka katkesi iskusta. Lumiukko ei ehtinyt edes huudahtaa, kun hänen vasen kätensä vilahti taivaalle. Kiinnitys oli ollut heikko kyynärvarren tienoilta.
”M-mutta…!” hän sopersi. ”Käsi…”
Kepe hänen takanaan huomasi takaiskun. Se ravisteli hänet näkemästään, ja hän tähysti romun mukana yläilmoihin katoavaa kättä. ”Oho! Nyt.. nyt on kuitenkin pysyttävä liikkeessä!”
”Mutta en minä tahdo olla kohtalokas yksikätinen antisankari! Ei minusta ole siihen!”
”Ei hätää”, Kepe huusi myllerryksen keskellä. ”Ei sinusta sellaista tule! Mutta nyt pitäisi kavuta alas!”
Pari askelmaa heidän takanaan portaat irtosivat majakan seinästä ja putosivat taivaalle.
”En minä… en minä pysty!” Snowie parkaisi. Hän tunsi hönkänsä hyytyvän. Askelma kerrallaan hän kapusi alaspäin, mutta jokainen liike tuntui alkusoitolta romahdukselle. Häntä huimasi. Vasen käsi oli pätkä vain.
”Eikun nyt pystytään!” Kepe kannusti taaempaa. Hän tunsi mustan poltteen niskassaan, mutta nyt piti päästä nopeasti alemmas. Snowie liikkui liian hitaasti. Tällä vauhdilla koko majakka olisi pudonnut taivaalle ennen kuin he olisivat pohjalla. Kepe katsoi alas. Painavin irtaimisto oli vielä paikallaan. Mitään gravitaatiomalleja ei tilanteessa käynyt laskeman, mutta alempana kamaran painovoimalla oli kaikesta päätellen voimakkaampi imu.
Vaehran eteni hyvää vauhtia kohti majakan pohjaa, mutta lumiukon voimat olivat loppua kokonaan. Taivaan veto voittaisi pian.
”Snowie!! Onko sinulla se painetykkisi mukana?”
”M-mitä? Niisk… On!” Snowie parahti.
”Hyvä!!”
Kepe kapusi Snowieen kiinni ja penkoi tämän laukkua. Siinä rytäkässä eväsleipä ja lämpimät tumput karkasivat ja tippuivat yläilmoihin, mutta Kepe löysi etsimänsä. Hän työnsi sen Snowien syliin. ”Ammu taivaalle!”
”M-mitä? Eikun… joo!”
Kepe piti kaikin voimin kiinni ystävästään, ja yksikätinen lumiukko losautti vanhalla pyssyllään kohti myrskyä. Kohti mustaa aukkoa taivaassa. Kohti julmia käsiä, jotka heitä havittelivat. Kaksikko romahti portaikon rauniosta läpi ja syöksyi kohti maanpintaa. He tömähtivät majakan lattiaan, kaikesta päätellen painovoiman piirissä taas.
Ylempänä Visokki ja Geevee viuhuivat tuulen armoilla. Adminin jalat kiskoivat heitä seittiä pitkin alemmas, mutta heidän elämänlankansa ankkuripiste saattaisi pudota taivaalle hetkenä minä hyvänsä.
”Visokki!” pihtiotteessa oleva Geevee huusi. ”Löysää hieman! Saamme apua!”
Tonttu oli huomannut jotain heidän yläpuolellaan. Visokki luotti Geeveen sanaan ja päästi hetkeksi irti seitistään. He putosivat ylöspäin, kunnes… Molskis! Hämähäkki ja tonttu kelluivat valtavassa vesipisarassa taivaalla. Kupe pinnisti voimiaan, ja ohjasi vesimassan kauemmas majakasta. Kun hän päästi irti, Visokki ja Geevee mätkähtivät mutaan muutamankymmentä metriä majakasta sisämaahan.
”Hyvin tehty!” alas ja pihalle ehtinyt Vaehran puristi Kupen olkapäätä.
Kepe ja Snowie pääsivät tolpilleen hekin ja ryntäsivät majakan oviaukolle. Viime tipassa, sillä siinä samassa majakan kiviset perustuksetkin murenivat irti saaren pinnasta ja putosivat myrskypilviä päin. Portaat olivat jo kohoamassa ilmaan, kun kaksikko kompuroi niitä pitkin ulos majakasta. He lysähtivät Kepe polvilleen ja Snowie vatsalleen maahan.
Ennen kuin he ehtivät edes ryömiä kauemmas, oli koko majakka tiessään, pudonnut pala palalta myrskytaivaan syövereihin.
Sinä yönä Bio-Klaanin vanha majakka lakkasi olemasta.
Ja siinä he olivat: hengästyneinä, ryvettyneinä, voipuneina, keskellä julminta myrskyä jonka kukaan heistä oli nähnyt. Hikipisarat sekoittuivat raskaaseen sateeseen, joka piiskasi heitä joka puolelta. Ainoaa valoa sateiseen rantamaisemaan toivat pitkät salamat mereltä ja hohkaavat silmä- ja sydänvalot. Snowie katseli murheellisena katkennutta kättään ja Kepe taputteli häntä olalle. Vaehran yritti hätäisesti sytyttää pientä liekkiä käteensä, mutta ilma oli aivan liian kosteaa. Pian hän säntäsi Geeveen luokse, auttoi tämän mättäältä pystyyn ja sulki pienen ystävänsä tiukkaan halaukseen.
”Oletko kunnossa?”
”Kyllä kai”, Geevee parkaisi. ”N-niin kunnossa kuin tuollaisen jälkeen voi ylipäätään olla.”
”Mitä… mitä majakalle tapahtui?” Vaehran sanoi katsoen taivasta kohti. ”Oliko se myrskyn syytä? Nielaisiko itse myrsky sen?”
Keskellä sadetta klaanilaiset tasailivat hengitystään. Kupe tarkisti ryvettyneen viisikon läpi selvästi keskittyen vain siihen, olivatko kaikki kunnossa — isommat kysymykset hän onnistui sivuuttamaan. Visokki keräili itseään ja vilkuili siihen aukkoon pilvipeitteessä, joka oli nyt kuroutumassa umpeen. Siihen, johon viimeinen majakan perustuksista vasta nyt katosi.
Oli aivan kuin pilvien läpi olisi kurkistanut jotain tuttua. Se jokin, johon hän oli katsonut aiemmin. Se, mikä ei mennyt enää pois.
Kepekin tähyili taivaan suuntaan, mutta etsimiään sinisiä kouria hän ei sieltä enää erottanut.
Vaehran jatkoi:
”Majakan katoaminen, liittyikö se jotenkin Kezeniin? Ja siihen, miten hän… manifestoitui täällä? Eihän… eihän siinä ole järkeä. Matoron mukaan hänen ruumiinsakin oli aivan toisella puolen maailmaa.”
”Vaehran”, Geeveen ääni kuului vain vaivoin tuulen alta. ”Majakka… se… siinä oli jotain väärää alusta asti.”
Kepe astui eteenpäin kohti ystävyksiä. Ja yritti auttaa heidät läpi ymmärryksen.
”Mitään majakkaa… ei ehkä –”
”Kepe”, Snowie keskeytti. Ja veti ystävänsä sivuun ainoalla kädellään.
”… Snowie?”
”Kepe minusta tuntuu, että niiden täytyy käydä tämä ihan omaan tahtiinsa.”
”… aivan.”
He hiljenivät myrskyn keskellä. Geevee ja Vaehran seurasivat kohtaa pilvirintamassa, jossa he olivat vannoneet äsken olleen reikä. Ja laskivat yhdessä katseensa kohtaan, jossa ikiaikaisesta kivestä tehdyt perustukset olivat levänneet.
Geevee hengitti raskaasti ja epäuskoisesti. Vaehran kävi läpi jotain, jota hän ei ollut uskonut voivansa ikinä harkita.
”Vaehran…” Geevee katsoi ystäväänsä vakavana. ”Majakkaa ei ole koskaan ollut olemassakaan.”
Kepe ja Snowie katsovat toisiaan ja nyökkäsivät. Molemmille teki vaikeaa pysyä hiljaa, mutta he arvelivat sen olevan parhaaksi.
Antaa poikien sulatella.
Visokki laski katseensa myrskyävästä taivaasta nelikkoon, ja sitten majakan entisiin perustuksiin. Mitään merkkejä rakennuksesta litimärässä nurmessa ei enää ollut. Jos tässä pisteessä oli joskus seissyt torni, siitä oli kymmenen elinikää.
Jos joku Klaanista katsoi tänä yönä majakan suuntaan, mitähän he olivat edes nähneet — vai olivatko nähneet mitään laisinkaan?
Myrsky oli syössyt sen mereen, Visokki sanoisi jokaiselle, joka kysyisi. Jos kysyisi. Jos kukaan muu kuin he enää muistaisivat, että mitään tornia tällä rannalla oli seissytkään.
”Lähdetään kaupungin suuntaan, ennen kuin myrsky vie meidät mukanaan.”
Arkistot
Vaehran ohjasti keltahehkuista liekkiä tarkka ilme kasvoillaan. Hän lämmitti ja kuivasi viittä märkää klaanilaista Bio-Arkistojen tuulikaapissa. Kupe oli palannut linnakkeelle vapauttamaan sijaisensa.
Tuulikaapista väsyneet seikkailijat suuntasivat arkistomaakarien ohjeistuksesta suoraan henkilökunnan keittiöön. Tila ei ollut erityisen suuri, mutta lämpeni nopeasti. Vaehran pisti lisää teetä tekeytymään ja Snowie haki huoneeseen ylimääräisen tuolin. Pian Kepe, Snowie ja Geevee olivat ahtautuneet puupenkille, Vaehran istui toimistotuolilla ja Visokki lepäsi viltin päällä toisella penkillä. Seurueen välissä oli pöytä, jonka keskellä höyrysivät teemukit. Taas uusi keksipaketti oli auki.
”Eli..” Geevee aloitti. ”Semmoinen ilta.”
Sade rummutti keittiön vaatimatonta ikkunaa. Kuinka hyvää tekikään olla sisällä.
”Kiitos teille kaikille. Nopeita liikkeitä. Eregce olisi meistä ylpeä”, Visokki puhui. Hän vilkaisi Snowien katkennutta raajaa. ”Pahoittelut kätesi puolesta.”
”Höhö…” Snowie naurahti väsyneesti. Hän oli aivan naatti. ”Olisi pitänyt varmistaa, että se on paremmin kiinni…”
Hän katsoi käden katkeamiskohtaa. ”Näitä, ööh… näitä sattuu. Aina välillä. Jos ihan totta puhutaan, tässä hetkessä se eväsleivän putoaminen harmittaa aika lailla yhtä paljon. Kun emme ehtineet syödä niitä juustotikkuja, tai sitä taikinaa… eivät nämä pelkät keksit oikein— Anteeksi, harhauduin. Mitä minun piti sanoa, oli että… varmaan itse kunkin tekisi mieli mennä nyt nukkumaan, mutta me Kepen kanssa ajattelimme, että vielä ei ehkä kannata.”
Kepe nyökkäsi. Hän oli painautunut seinän ja Snowien väliin.
”Kun siis”, lumiukko jatkoi ”meille kävi Kepen kanssa aiemmin syksyllä vähän samanlaiset tepposet… että seikkailimme suoraan unen ja toden rajamaille, ja siitä seurasi sitten, tuota…”
”Minä otin sen tosi raskaasti”, Kepe täydensi. ”Koska visiittimme Verstaaseen ei mahtunut omaan tieteelliseen maailmankuvaani.”
Hän katseli Vaehrania ja Geeveetä.
”Haluamme varmistaa, ettei teille käy samoin. Visokista on tässä varmasti myös vertaistukea, hänelläkin on kokemusta valkoisesta hiekkaerämaasta todellisuuden laidalla.”
”Pitää paikkansa.”
Vaehran pyöritteli lusikkaa teekupissaan. ”On… on tässä sulateltavaa. Kiitos.”
”Minä sanoisin”, Geevee aloitti ja hieroi käsiään yhteen ”että ymmärrys siitä, mitä tapahtui voisi olla hyvä apu. Mistä majakassa oli kyse?”
Tontusta tuntui kuin hän olisi ollut puolet seikkailusta unessa. Jonkinlaisen verhon takana todellisuudesta irrallaan.
”Niin, hyvä kysymys”, Kepe vastasi mukinsa takaa. Hän oli ehtinyt miettiä asiaa rajatusti seurueen tarpoessa majakan entiseltä paikalta arkistoille, kättään surkuttelevan Snowien lohduttamisen lomassa. ”Kuten taisimmekin kaikki oivaltaa, vanhaa majakkaa ei ollut koskaan olemassa… ei sellaisenaan. Meillä kävi sama homma alkuperäisen Verstaan kanssa. Sieltäkin löysimme Nimdan sirun – vieläpä saman sirun, Zeetan – ja sekin lakkasi olemasta.”
”Eli… oliko Zeeta koskaan majakassa vai ei?”
”Tjaa-a”, Kepe pohdiskeli pursottaessaan hunajaa teehensä. ”Ehkä Kezenillä oli jonkinlainen kaiku tai muisto Nimdasta. Profeetta Orondeksella myös. Joku riittävän voimakas yhteys Nimdaan heillä oli joka tapauksessa oltava, jotta he kykenivät kanavoimaan sillä haaveitaan todeksi… tai melkein todeksi.”
Geevee kääntyi Kepeä kohti. ”Mitä tarkoitat? Kanavoimaan haaveitaan?”
”Näin me olemme Kepen kanssa päätelleet”, Snowie nyökkäsi rauhallisesti. ”Että Profeetan toive otti Verstaassa muodon… ja siitä tuli jonkinlainen Profeetan valtakunta. Joka sitten kuitenkin hajosi, kun raukka tajusi ettei hänellä oikeasti ollut Nimdan sirua.”
Lumiukko piti pienen tauon ja hörppäsi kuumaa juomaa. ”Usko loppui kesken.”
”Valvoja sanoi, että Orondeksen henki ei ollut tarpeeksi vahva”, Kepe vielä täydensi.
”Ja epäilette, että Kezenille kävi samoin?” Vaehran kysyi. Häntä harmitti vähän, ettei hänellä ollut muistiinpanovälineitä käsillä, mutta toisaalta… edes hän ei ollut juuri nyt muistiinpanotunnelmissa. Eikä edes pysähtynyt kysymään, kuka oli Valvoja.
”Se olisi johdonmukaista”, Kepe sanoi. ”Että hänellä oli joku yhteys Nimdaan, jonka avulla hän loi maailmaamme majakan… mutta sitten häneltäkin ’loppui usko.’ Ja majakka lakkasi olemasta.”
”Aika… metafyysistä”, Vaehran päivitteli.
Ukkonen jyrähti taas ulkona.
”Tämä ei vielä vastaa siihen, miksi minulla on päässäni muisto Tawasta majakassa”, Visokki totesi.
”Ei vastaakaan”, Kepe myönsi.
Se oli tilanteessa Visokille samaan aikaan pahinta ja parasta. Bio-Klaani oli nyt taatusti tietäväisempi Nimdan salaisuuksien suhteen, mutta Tawan sielun väristä ilta ei ollut paljastanut mitään.
Totta kai hän sisimmässään tiesi, että ei hänen paras ystävänsä voinut valehdella tällaisesta. Ja ehkä Tawa oli osa tätä: Nimdan luokseen valheilla houkuttelemia uneksijoita, jotka halusivat vain nähdä paremman maailman. Ehkä Tawa ja Visokki olivat yhtä paljon tämän uhreja kuin Kezen tovereineen?
Se kyllä varmistaisi silti yhden pahimmista mahdollisuuksista: että Nimda oli ollut täällä pidempään kuin he. Että he olivat täällä sen armosta. Ukkonen ulkona vastasi ajatukseen julmalla pauhulla: kuin myöntääkseen tämän todeksi.
Kepe jatkoi:
”Ja lisäksi tässä on toinenkin aika olennainen kysymysmerkki. Eli siis se, että miten Kezen oli siellä, jos hän on… kuollut.”
”Se oli kummitus…” Snowie kuiskasi. Hän muisti, ettei ollut Kezenin luona edes tajunnut pitelevänsä käsissään kummitusimuria.
Kepe maisteli teetään. Hunajaisen hyvää — vaikka näissä olosuhteissa pelkkä kuuma vesikin olisi tehnyt kauppansa. ”Ja tämä palaa pahaenteisesti siihen, mitä opimme Verstaasta viime kerralla. Vaikka Profeetan valtakunta romahti ja ovi sinne katosi, se on yhä olemassa. Jollain… taajuudella.”
Oli kuin Zeeronin pistävät silmät olisivat katsoneet Kepeä mukin pinnasta. Tiede-toa huokaisi. ”Ja… tätä ajatusta olen haudutellut jo pidempään, mutta Kezenin tapaaminen nähdäkseni varmistaa sen. Meillä on syytä ajatella, että tämä taajuus… Verstaan todellinen luonne… on…”
Visokki, Vaehran ja Geevee katsoivat odottavina.
”… tuonpuoleinen”, Kepe vastasi. ”Siis, paikka mihin kuolleet menevät.”
”Niin kai”, Kepe totesi. Ajatuksen sulattelu vaikutti tuottavan muille vaikeuksia. Snowien kanssa he olivat sentään pyöritelleet tätä jo aiemmin. ”Uskokaa pois, tämä hypoteesi ei tullut minullekaan luontevasti. Mutta… miettikääpäs. Miettikää kummituksia.”
Vaehran kurtisteli kulmiaan, Visokki tuijotti Kepeä ja Geevee näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
”Meillä on ollut kummituksia polun varrella pitkin syksyä”, Snowie palasi keskusteluun. ”Tai siis… mehän puhuimme niistä Verstaan aaveina. Siellä Verstaassa niitä asui vaikka miten. Ja nyt sitten… nyt sitten yksi kuollut jäbä ilmestyi meille sellaisen muodossa. Kezen, Verstaan aave! Ne ovat ihan oikeita kummituksia…”
”Eli… varmistakaapas nyt, että seuraan ajatuksenkulkuanne”, Visokki puhui. ”Verstas on tuonpuoleinen ja nämä ’aaveet’ ovat sen asukkeja… joista osa on vieraillut meidän maailmassamme, viimeisimpänä kuollut Turaga Kezen?”
Kepe nyökkäsi.
Vaehran pyöritteli päätään. ”Mata Nui… tällä olisi kyllä… melkoisia seuraamuksia. Toki tunnemme kaikki tarinat sieluista Punaisella tähdellä, mutta että aitoja, oikeita kuolleiden sieluja keskuudessamme…”
Hetken he kaikki olivat hiljaa. Keittiön seinäkello raksutti menemään.
”Enkä nyt väitä, että kaikki kuolleet sielut olisivat Verstaassa”, Kepe lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Ehkä se on vain jonkinlainen… välitila, johon jotkut putoavat. Jonkun… kriteeristön perusteella.”
”Eli ehdotat, että on tietty logiikka, jolla jotkut päätyvät kuollessaan tänne… Verstaaseen?” Vaehran varmisteli. ”Ei kuulosta siltä, mitä temppelissä saarnataan… mutta ei täysin vastakkaiseltakaan.”
Hän katsoi huoneessaolijoita. Legenda Initoista tuonpuoleisena ei kenties ollut kokoontuneille klaanilaisille erityisen lohdullinen muutenkaan. Mata Nui -usko ei tyypillisesti ottanut kantaa siihen, mitä visorakeille, lumiukoille ja tontuille kävi kuoleman jälkeen.
”Ehkä”, Kepe vastasi. ”Varmimmat Verstaan asukit ovat Kezen, Orondes ja Orondeksen kanssaseikkailija Avgellan, ja heillä oli kaikilla suora yhteys Nimdaan. Kezenillä ja Orondeksella oli molemmilla omat ovensa Verstaaseen.”
Kepe piti pienen miettimistauon, jota muut hiljaisuudellaan kunnioittivat.
”Ja… oikeastaan… jos Kezen vaikutti tällä saarella, heitä yhdistää myös Mysterys Nui. Hetkonen, olivatkohan he saarella samoihin aikoihin?”
”Historia on pitkä”, Geevee totesi tonttulakonisesti. ”Mutta jos Kezen on vaikuttanut saarellamme, niin siinä tapauksessa… ehkä myös hänen mestarinsa on käynyt täällä.”
Tulinoidan legenda oli todella tulossa kotiin.
Vaehran ei sanonut siihen mitään — jäätyi miettimään vain.
Kepe hieroi leukaansa ja haukkasi keksiä. ”Hmm…”
”Vaikka aikajanat eivät kohtaisikaan, saaremme on silti merkittävä yhteys. Eli kaikki tapaukset, jossa… joku kuolee, ja tämän sielu päätyy Verstaaseen, ovat liittyneet jollain tapaa saareemme? Profeetta katosi tänne, ja Kezenillekin paikka oli majakan perusteella merkityksellinen.”
Snowie kulautti teemukinsa tyhjäksi. ”Eli… jos kuolee ja joko liittyy Nimdaan tai ehkä käy tällä saarella tai molempia… niin saattaa päätyä Verstaaseen aaveeksi. Ja sitten… sitten voi ehkä käydä välillä kummittelemassa?”
”Niin… se olisi teoria”, Kepe vastasi.
Visokki sulki silmänsä, ja vielä kerran hän näki Tawan edessään, majakan laella. ”Visokki! Katso!” toa huusi. Tuo muisto se vasta kummitus olikin, Visokki mietti. Palaisikohan se koskaan ajatusten tuonpuoleiseen, ja lakkaisi kummittelemasta häntä?
”Tuonpuoleinen”, Geevee vielä maisteli. ”Manan majat, Initoi, helvetti… vanha majakka oli siis jonkinlainen tuonpuoleisen manifestaatio maailmassamme… jonkinlainen… helvetin lisäsiipi?”
”Hassua. Same sanoi ihan samaa Gekon remppaprojektista.”
Admin häpesi vitsiään saman tien, mutta muut hekottivat väsyneesti.
Snowie lepuutti takaraivoaan keittiön seinää vasten ja katsoi ikkunasta ulos myrskyyn.
”Hmm… Jos kaikki Verstaan aaveet, joihin olemme törmänneet, ovat kuolleiden sieluja… niin keitäköhän kaikkia me olemme sitten kohdanneet? Keitä he olivat eläessään?”
Ulkona ulvoi kylmä tuuli. Ja silloin Kepe tiedosti, kuinka paljon Aaveita Verstaassa olikaan ollut, julistamassa Profeettaa herrakseen.
Muisti lukeneensa kadonneesta ystävästään Iggystä, tai Ignadesistä… joka oli kaupungin kirjojen mukaan virallisesti kuollut.
Muisti, kuinka paljon Aaveita Verstaan taivaalla oli lentänyt.
Ja kuinka monta oli kuollut Nui-Koron polttohautaan… tai saarella sen jälkeen.
Kuinka monta tämä sota oli tappanut?
Kylmä sai Kepen hytisemään. Yö pimeni entisestään.
Heillä kaikilla oli ajatuksia, joita he olivat liian väsyneitä ajattelemaan kunnolla.
Jos tie ei pääty kuolemaan, niin mihin sitten? Todellako jäämme kummittelemaan muutenkin kuin vain toistemme muistoihin?
Ulottuuko Mata Nuin valo sinne… Verstaaseen? Miten tämä suhtautuu muihin myytteihin siitä, mikä meitä odottaa kuoleman jälkeen?
Hetkinen, mihin se käsi siis putosi…
Minulla oli veli.
Ne siniset kourat… mitä ne halusivat? Mitä ne olivat tekemässä, tai tehneet jo?
Ja tosiaankin… Kaikki ne aaveet. Keitä he olivat eläessään?
Utopia
Matka halki loputtoman aavikon on pitkä. Mutta ennen pitkää, vääjäämättä, pääset perille.
Muistat nähneesi aavikolla hahmon. Hän kulki tehtävällä jota et ymmärrä, ja tuli jostain mitä et tunne.
Kohtaat hänet taas, maalaamassa valkeaan maahan mustaa viivaa. Et tiedä kuka hän on.
Mutta et voi karistaa sitä tunnetta, että hänessä on jotain tuttua.
Ääni hautautui sateen rummutukseen, tuulen ulinaan, moottorien jylyyn ja aukiolle kokoontuneen väkijoukon hälyyn. Paikallaolijoiden katseet olivat kuitenkin onnekkaasti jo yläilmoissa, joten kaikki osasivat siirtyä ajoissa pois tieltä, kun kymmenmetrinen puuparru putosi taivaalta ja iskeytyi aukiolle. Kuului valtava rysähdys, ja puusälettä ja mukulakiviä sinkoutui joka suuntaan. Osa silpusta osui torille kokoontuneeseen väkeen, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin.
Tahtorakista putosi paljon muutakin Klaanin kaupungin ylle. Osia ja lastia iskeytyi kaduille ja katoille, kun vain niukin naukin kasassa pysyvä jättiläiskone kaarsi kaupungin yllä. Aluksen syövereistä ja katolta vyöryvät vesiputoukset saivat nekin kaaosta aikaiseksi — vastikään alkaneessa myrskyssä kastuminen ei ollut ongelma, mutta äkkinäinen vesimassojen putoaminen kaatoi irtaimistoa ja Rumisgonen-operaation loppunäytöstä seuraamaan kokoontunutta kaupungin väkeä.
Tieto Tahtorakin paluusta oli saanut Bio-Klaanissa aikaiseksi suoranaista riemua, mutta Telakan ylpeyden loppukiri osoittautui hurjaksi seurattavaksi. Ilmataistelua kykeni seuraamaan linnakkeen ikkunoista sekä kaupungin katoilta ja aukioilta, ja nyt Tahtorakin päästyä aivan maalisuoralle huomasivat sivustaseuraajat ryminän satavan omaan niskaansa.
Oliko alus putoamassa? Täytyihän niillä joku suunnitelma olla? Tonnikaupalla lentävää puuta ja metallia oli ohittanut Telakan kaukaa meren puolelta, ja nyt vauhdit olivat liian lujat läntiselle lentokentälle tähtäämiseen. Suunnitelma selvästi eli.
Myrsky jyrähti horisontissa kuurouttavasti ja uusi pakokauhun aalto virtasi torin ylle. Matoralaisten virta nosti käsiään päänsä ylle, painautui vasten torirakennuksien seiniä ja heittäytyi kierien märille kiville ihan vain saadakseen jotain suojaa täydeltä sotatilalta ylhäällä ja ympärillä. Oli mahdotonta erottaa äänimaisemasta enää, mikä iskuista oli kaikkien syysmyrskyjen äidistä, mikä ylitse hyökyvistä ilma-aluksista, mikä aallokossa pauhaavasta rannikkotykistöstä ja mikä toa-soturien ilmoille kutsuma kirous nazorak-imperiumia vastaan.
Sota oli todella täällä, jälleen kerran. Mutta Tahtorak lensi yhä — veden ja tuulen piiskaamana, vihollistulen kärventämänä ja montaa potkurin lapaa kevyempänä. Märkää torikivetystä vasten painautuva le-matoran sulki silmänsä ja risti kätensä rukoukseen suuremmilta voimilta. Kunpa koti kestäisi vielä hetken.
Linnan katto
18:46
Jossain kattotasanteilla Rapulinnan katolla sade ja tuuli piiskasi toaa, jota myrsky ei pelottanut. Toisinaan syysmyrskyissä hän kääriytyi sadeviittaan, mutta nyt hän otti sen vastaan koko kehollaan. Hänen täytyi tuntea jokainen tummien pilvien sähköimpulssi, joka janosi päästä kanavoitavaksi. Vesi valui pitkin hänen kullankeltaista panssariaan, kun hän puristi säkenöivät sormensa keihäänsä ympärille.
Katonharjanteelta häneen tuijotti hehkuvasta kentästä se hirvitys, jonka he olivat sinne vasta vanginneet. Siinäpähän mulkoili. Parempi antaa sille kunnon esitys.
”Se putoaa”, Tawa kuiskasi katse tiukasti Tahtorakissa. ”Toimi silminäni. Putoaako se kaupungin päälle?”
Myrskyn läpi kuului ääni, joka ohitti kaikki sitä kovemmat leikiten. Tawa ei tiennyt, missä puhuja oli — mutta puhuja oli äänellään ja olemuksellaan juuri nyt kaikkialla. Hän tiesi, kuinka paljon voimia tältä vei välittää olemustaan joka puolelle sillä tavalla, mutta tilanne oli kiireinen ja tuhoisa.
”Putoaa, mutta älä huoli siitä”, Visokki sanoi telepaattisesti. ”Et voisi tehdä asialle mitään.”
”Ihan todella lohduttavaa”, Tawa tuhahti ja lähti säntämään katonharjannetta alas.
”Puhuin Tongulle ja hän yrittää parhaansa. Pidetään hänet hengissä. Yksi yrittää läpi.”
”Mistä?”
”Kello kahdessa. Pilotti yrittää suoraa laukausta moottoriin. Näin kun hän haaveili siitä.”
Tawa nosti keihäänsä kohti myrskyävää taivasta kuin suurena ukkosenjohdattimena. Ja voi kuinka ahne taivas olikaan. Raudanmakuinen sade piiskasi hänen kasvojaan ja peitti visiirin pisaroiden virtana, yltyvä pilvirintama pimensi valoa vauhdilla… mutta jokin suuri metallinen todella yritti ahnaasti päästä rannikkomuurin yli.
Toinenkin asia kuiski Tawalle. Se asia kuiski pilvirintaman uumenista. Se oli sähköinen, väkevä ja se janosi päästä koskettamaan korkeinta kohtaa, joka kehtasi uhmata taivaan valtaa. Se halusi elää ja kuolla nopeasti ja julistaa maailmalle olemassaolostaan suurella valolla, lämmöllä ja äänellä.
Mikäpä Tawa olisi ollut sanomaan sille ei, hän mietti ja iski keihäänsä vasten kattopeltiä. Sokaiseva välähdys täytti muurinharjat ja jyrähdys seurasi lähes välittömästi perässä — ja voimakkaasti sähköä johtava metalli upposi ulvoen, romahtaen ja kipinöiden Visulahteen.
Moneskohan surma se oli tässä sodassa? Kuinka monta sen rungon sisällä päätyi nyt vetiseen hautaan? Ei ollut aikaa ajatella — sitä paitsi se salama olisi voinut osua myrskyssä uhkarohkeaan ilma-alukseen muutenkin. Hän vain auttoi sen perille.
Tawa haukkoi henkeään ja yritti nähdä myrskyn, sateen ja kaaoksen läpi. Tahtorakista putosi pikku pala keskelle toria — väki kirkui. Ilma oli täynnä lintuja ja viuhuvia ammuksia ja ukkosta ja pelkoa… ja myös toivoa. Pieni pilkahdus toivoa.
”Hän aikoo yrittää laskeutua muurille. Tästä tulee sotkuista. Tongu pyysi olla hetken mielessään yksin, hänen pitää keskittyä. Vaikutti itsevarmalta.”
”Selvä. Luotetaan siihen. Vielä on uskaliaita yrittäjiä?”
”Toivottavasti säikähtivät rannikkovartioston keskitystä. Varo, ettet saa itse salamasta.”
”Tiedätkö sinä, kuka minä olen?” Tawa naurahti hermostuneesti.
Tawa lähti säntäämään ylös kattoa pitkin. Hän kaipasi korkeammalle paikalle, kohti isompia salamoita. Toivottavasti Tahtorak kestäisi — tai muuri. Tai hänen sydämensä.
Admin-torni
19:03
Aluksien määrässä mitattuna Bio-Klaanin historian suurimman sotilasoperaation hermokeskus oli entinen Admin-siiven Neuvotteluhuone 2. Ovessa luki nykyään ”Esikunta.”
”Vihollisalus vetäytyy kohti etelää. Sen lento on epävakaata. Yritämmekö seurata?”, Toa Hain ääni kuului kaiuttimista.
Same nojasi pöytään mietteliäänä ja nosti pöytämikrofonia. Tuhkakuppi pöydällä oli täynnä.
”Uskotko, että saisitte sen alas?” hän kysyi. ”Vedämme jo Lohrakeita takaisin, heidän mukaansa lento-olosuhteet ovat liian vaaralliset.”
”Se menettää korkeutta, ja myrskyllä on vaikeampi pysyä ilmassa kuin pinnalla, Hai sanoi. ”Mutta en usko, että meidän kannattaa seurata sitä. Tämä myrsky… tässä on jotakin väärää. Jopa Haddox haluaa maihin. Meille osui vuoden suurin rajuilma. Ainoastaan Notfun haluaa jatkaa takaa-ajoa, mutta hän on todella humalassa.”
Radioyhteydessä oli pientä häiriötä, mutta niin lyhyeltä etäisyydeltä linja pysyi suhteellisen vakaana.
”Tahtorak on laskeutunut, ja vihollinen on ajettu pois. Tehtävä on täytetty. Tulkaa takaisin sieltä”, Same sanoi. ”Lähetän jonkun linnuista seuraamaan vihollista niin pitkään kuin mahdollista.”
”Hai kuittaa. Ilmoitan muille.”
Sivupöytä palveli kommunikaatiokeskuksen virkaa: siellä oli useita radioita sekä puhelinyhteydet kaikkiin Klaanin olennaisiin tahoihin. Onu-Matoran Vaderilla oli kuulokkeet päässään. Hän seurasi radioliikennettä kaupungin yllä. Keskimmäisellä pöydällä oli valtava määrä karttoja ja lappuja, jotka kuvasivat sotatilannetta mahdollisimman tarkasti. Esikuntaan oli myös siirretty suuri määrä dokumentteja Samen ja Tawan toimistoista kummankin suureksi helpotukseksi.
”Se meni yllättävän hyvin”, Iniko uskalsi sanoa. Hän istui toisella puolen pöytää moderaattorista. ”Kuinka monella saarella on tehty höyrylaivojen, ninjojen ja merirosvojen yhteisoperaatio?”
”Meidän Meri Uija ansaitsee oman kategorian!”, Vaderi huomautti.
”Ja Meri Uijan”, Iniko myöntyi.
Same nyökkäsi. Hän tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli ajanut sotilasjohdon keskittämistä niin kovaa – ja se oli kantanut tulosta. Ilman tehokasta vastaiskua Klaanin päässä Tahtorakista olisi luultavasti paljon vähemmän jäljellä, eikä ollut yksinkertainen temppu siirtää niin paljoa ilmatorjuntaa muureilta merirosvolaivoihin.
”Ei juhlita vielä”, Same vastasi. ”Emme tiedä, mikä tilanne Tahtorakilla on.”
Kesti monta painostavaa minuuttia. Puheluita lähti palokunnalle ja Vartiostolle. Sairaalasiipeen saapuivat ensimmäiset haavoittuneet nopeimmilla ambulanssiravuilla.
Ulkona raivoavalta sateelta kukaan ei kuullut, miten suuri lintu laskeutui linnan katonharjalle. Ikkunoita ei pitäisi saada auki ulkoa, mutta siitä huolimatta litimärkä Otlek oli ilmestynyt ovensuuhun. Hän kuunteli esikunnan keskustelua hetken aivan hiljaa.
”Seurasimme nazorakien ilmalaivaa ulapalle”, hän sanoi lopulta. Useimmat katseet kääntyivät ninjaan. Kuinka kauan hän oli ollut siinä? Samesta tuntui välittömästi epäonnistumiselta, ettei ollut huomannut tulijaa. Amatöörin virhe: häpeällistä. Univaje toki laski valmiutta tässäkin.
Otlek jatkoi.
”Se yritti takaisin saarellemme, mutta myrsky pudotti sen mereen. Se ei uponnut. Se luultavasti hinataan maihin, elleivät veden henget saa sitä.”
”Hyvää työtä. Onko meillä mitään mahdollisuutta viimeistellä sitä?” Same kysyi.
Iniko hieroi mirunsa leukaa.
”Ilman tätä myrskyä, toki. Mutta lohrakien ei kannata lentää tuossa kelissä, eikä linnuissa ole tarpeeksi tulivoimaa. Se on liian kaukana kaikelle muulle. Paras toivoa, että alus pysyy korjattavana mahdollisimman pitkään.”
Otlek nyökkäsi. ”Täytyy tyytyä siihen voittoon, minkä me saimme.”
19:23
Tongu eteni käytävällä määrätietoisen arvokkaasti ilman liiallista kiirettä. Omasta puolestaan hän oli hoitanut aika tavalla Bio-Klaanin yhteisiä asioita tälle päivälle. Oli tietenkin vaatinut jätiltä irti päästämisen taitoa antaa lääkintäjoukkojen hoitaa aluksen läpikäynti ja haavoittuneiden tarkastaminen – sen verran tuntuvasti Munakennon viimeinen tykistö- ja liekkikeskitys oli Tahtorakia murjonut. Mieluusti kapteeni olisi nähnyt koko miehistönsä (ja Gnatoriuksenkin väen) rivissä ennen suuntaamista mihinkään kokoukseen. Mutta samalla hän oli hyvin väsynyt – adrenaliini oli poistunut kehosta ja viime yön kahden tunnin unet olivat alkaneet painaa.
Bladis rullasi valkoisen titaani Kindakin työntämänä Tongu perässä. Moderaattori vaikutti jokseenkin hermostuneelta, ties mistä syystä. Tongu mietti, milloin Bladis oli edes viimeksi käynyt saaren ulkopuolella. Ei ilmeisesti ihan hetkeen.
He kääntyivät kulmauksesta ja olivat törmätä Daiweniin ja Kengboon. Po-matoralainen oli huomattavan uitetun näkönen ja kietoutunut märkään vihreään pyyhkeeseen, johon oli kirjailtu rommipulloja ja kuolleita hippejä.
”Mistä te siihen tupsahditte?” kysyi Tongu ällistyneenä.
”Merestä”, sanoi Kengbo.
”Satamasta oli lyhyempi matka”, selitti Daiwen. ”Manöveerisi sai Kengbon putoamaan, ja minä hyppäsin perään, kun patterin ammukset olivat muutenkin jo loppu. Yön Tärtän tai mikä se nyt tällä kertaa onkaan perämies hinasi meidät kannelle.”
”Voihan Karzahni”, sanoi Tongu. ”Ööh, olen pahoillani. Putosiko muita…?”
”Ei niin että olisin huomannut”, totesi Daiwen. ”Ihan hyvä sen palon sammutus kuitenkin oli. Että ei sillä.”
”Minä ainakin saan pahanlaisen flunssan”, sanoi Kengbo surkeana, mutta piristyi vähän. ”Silti hei. Rumisgoneen ja takaisin!”
”Jep jep”, sanoi Daiwen, ja taputti ampujapariaan olalle. ”Ottaisit sentään sen pyyhkeen jo pois. Tuon sateen jälkeen se ei kuivaa enää ketään.”
Tahtorak
19:26
Garson kiipesi tikkaita ulos Tahtorakin pohjarakenteiden aukosta. Se oli melkein samalla korkeudella kuin kaupunginmuuri, jota vasten Tahtorak nojasi kuin hengästynyt juoksija uskomattoman suorituksen jälkeen. Kastanjaportti oli aivan aluksen vieressä, ja keula oli melkein Kenturion yläpuolella. Suurin osa ilmalaivan pituudesta oli muurin ulkopuolella. Takaosan laskeutumistelineet olivat uponneet jo metrin mutaiseen maahan.
”Jep, siinä kaikki”, hän nyökkäsi.
Tehmut nyökkäsi helpottuneena. Aluksessa ei ollut enää ketään. ”Hyvä. Seuraavaksi järjestämme turvavyöhykkeen aluksen ympärille — vartiosto voisi auttaa tässä — ja koostamme tiimin tarkastamaan vaaranpaikat. Missä on isoin sortumavaara, onko jossain vaarallinen painetaso, no, tiedätte kyllä. Garson, ota Ankhtor ja Kormakh, te tiedätte parhaiten, keitä tiimiin kannattaa ottaa. Ja menkää aikaisin nukkumaan, kukaan teistä ei toimi tällä hetkellä täysillä tehoilla.”
Garson vastasi myöntävästi, mutta ennen kuin hän ehti käydä toimeen, Tehmut kysyi vielä: ”Luuletko, että Sava irtoaa tänään enää hommiin?”
Ta-matoran pudisti päätään. ”En ole varma. Hän taitaa olla ihan tuossa parin kontin takana Voorsin lääkittävänä.”
Tehmut kiitti tiedosta ja meni katsastamaan tilanteen. Tosiaankin, Voors tarkasti loppurytäkässä loukkaantuneen miehistön tilannetta, ja tunnusteli parhaillaan Savan pääkoppaa. Voors kertoi Savan täräyttäneen päänsä laskeutumisen aikana, mutta tulevan kunnon vuodelevolla kuntoon. Muutenkin lentoturvallisuuden osalta tietäväinen miehistö oli selvinnyt pakkolaskusta melko vähillä vaurioilla. Huonoimmassa kunnossa vaikutti olevan Snowie, jonka vasen käsi roikkui velttona.
”En tiedä mitä teemme tuon sinun vammasi kanssa”, Voors pudisti päätään. ”En valitettavasti osaa korjata lumiukkoja kovin hyvin.”
Snowie naurahti hermostuneesti. ”Ei se mitään, aika harva osaa… yleensä naarmuni paranevat aika nopeasti.”
Hän vilkaisi kyborgi-nazorakin laserammuksen haavoittamaa kättään. Jokin hyökkäyksessä oli saanut hänen koko kätensä lamautumaan. Niin ei yleensä käynyt. Mutta ehkä Kepe osaisi auttaa? Tai ehkä Kupe – harvassa olivat sellaiset harmit, joita se toa ei osannut hoitaa.
”Linnakkeessa saa tarvittavaa lääkintäapua, kun akuuteimmassa vaarassa olevat on vakautettu”, Voors vakuutteli.
Tehmut nyökkäsi, toivotti haavoittuneille hyvää vointia ja meni selvittämään hätäkorjauksissa tarvittavien materiaalien ja työkalujen kuljetuksia. Paljon oli vielä tehtävää ennen kuin tilanteen saattoi sanoa olevan hallussa, mutta Tehmut tiesi miten toimia. Tahtorakin miehistö oli enemmän kuin kantanut kortensa kekoon operaation aikana. Nyt oli hänen vuoronsa.
Tahtorakin alaosa pitäisi rakentaa uudestaan, mutta sitä ei kannattanut aloittaa ulkona ja sateessa. Myös toinen sivumoottori saisi odottaa, että alus saataisiin Telakalle. Ensin se pitäisi ehostaa lentokuntoon muutaman sadan metrin siirtoa varten. Näin isoa ilmalaivaa ei voinut hinata maata pitkin, eikä sitä muutenkaan saisi Telakan sisään kuin katon kautta. Pitäisi aloittaa potkureista. Alapropelli oli säpäleinä, ja ylemmästäkin puuttui lapoja. Tongu oli maininnut linnoitukseen kiitäessään jotain irronneesta ruorista ja jumittuneesta peräsimestä. Työ ei loppuisi ihan heti, mutta olisipahan jotain vastapainoa ainaiselle sotimiselle.
Admin-siiven taukohuone
19:27
Tongu ja Bladis saatettiin admin-tornin mukavaan sivuhuoneeseen, mitä oli viime aikoina käytetty lähinnä mieliseikkailuihin. Lämmin juoma porisi liedellä toivottaen voipuneet työmiehet tervetulleiksi. Same sulki oven toverien perässä ja taputti kanssamoderaattoriaan napakasti selkään. Sitten hän pysähtyi Tongun edessä ja ojensi tälle kätensä tiukkaan puristukseen.
”Hyvin tehty”, Same sanoi.
Administo oli jo paikalla ja viittoi saapujia istumaan lämpimän kupposen ääreen. Kukaan seurueesta ei vaikuttanut olevan edustavimmillaan: valvottu tai vähintään huonosti nukuttu yö alkoi vajota raskaaksi viitaksi ylle harmaan syyspäivän taittuessa pimeään, myrskyiseen iltaan. Tawan olkapäillä lojui pyyhe sotilaallisen pikasuihkun jäljiltä — tai sitten hän oli saapunut tänne suoraan katolta. Jotenkin tässä univajeisessa tunnelmassa hierarkia ja muodollisuus olivat jääneet kaikilta täysin narikkaan.
Bladis ja Tongu nappasivat kaakaukupilliset, ja hiljaisuuden rikkoi lopulta Visokki: ”Operaatio taisi olla menestys — ainakin pääpiirteiltään.”
”Menetimme Tagmarin, ja Hoto on huonona”, sanoi Tongu vakaasti ryystettyään kupillisen. ”Ja yhden matoranin uusista. Mutta täällä ollaan. Ruokaa, aseita, jopa lisää sotureita. Ja evakoilla meni kaikki hyvin. Ja ennen muuta: nazorakien sotasuunnitelma jauhotettu.”
”On mahdotonta tehdä mitään tällä skaalalla ilman uhreja”, Same sanoi. ”Nazorakien vastaiskun massiivisuuden huomioiden on hämmästyttävää, että määrä pysyi kahdessa.”
Se oli kai Samen yritys lohduttaa. Kylmän matemaattisestihan asia oli näin — mutta kun uhrille annettiin nimi ja kasvot, jotka ainakin osa tunsi, oli sitä vaikea työntää täysin sivuun.
”Tiedän. Se on vähemmän, kuin mitä arvioin etukäteen. Mutta silti, kaksi kokonaista ja loputonta henkilöä.” Tongu kohautti olkiaan. ”Luulen, että vastapuolen tappiot lasketaan vähintään kymmenissä.”
”Useissa kymmenissä”, Bladis kehaisi. ”Pelkästään lentokoneita putosi jotain kuusi, ja jääkäreitä oli monta kymmentä. Puhumattakaan sotalaivasta, jonka donkkasit aiemmin.”
Vaisusti kupillistaan tuijottanut Tawa havahtui. ”En pidä toki siitäkään, että laskisimme tätä vaihtokauppana. Mutta on helpottavaa kuulla, että evakot pääsivät perille ilman ongelmia.”
Visokki katsoi Tawaan niin pitkään, että muutkin tajusivat, että tämä jätti jotain sanomatta. ”Tawa, vaivaako sinua jokin?” hän kysyi.
”Turhat asiat, joita ei voi muuttaa”, Tawa vastasi voipuneena. ”Nimittäin se, etten voi olla miettimättä, olisiko kyytiin mahtunut vielä enemmän niitä, joiden ei kannata jäädä odottamaan talvea. Ja se, että tämä ei varmasti onnistu toista kertaa samalla tavalla.”
”En voi lentää Tahtorakilla ainakaan pariin kuukauteen”, sanoi Tongu. ”Ja niille, jotka jäivät, on nyt paremmat mahdollisuudet. Murhe pois! Tagmarkin olisi voinut pudota tavallisella partiolennolla. Lohrakien osa on vaarallinen. Ja hänen lentäjänsä selvisi.”
”Sitä paitsi ne, jotka jäivät, jäivät vapaaehtoisesti. Tässä ollaan. Tänne olemme valinneet jäädä. Ja valitsemme jatkossakin.”
Lähes koko seurue pysähtyi outoon uuteen lohdullisuuteen, joka Visokin sanoista kaikui. Myös tämän katse oli murheellinen, mutta jotenkin puhdistuneella tavalla. Kenellekään Bio-Klaanin johdossa ei ollut salaisuus, minkälaisen mielentilan kanssa Visokki oli sairaslomalleen lähtenyt. Nyt… tämän äänessä jotain uutta. Ja ehkä tuttua päättäväisyyttä, joka oli ollut hetken piilossa.
”Oliko teillä vielä arviota, kuinka pitkälle tuomanne ruokalasti riittää?”
”Talven yli, jos kiristämme vyötä”, sanoi Tongu yliolkaisesti. ”Mitä pidempään saamme rukilaisilta kalaa, sitä vähemmän pitää kiristää. Saimme hyvää kunnon ruokaa. Ei mitään hätäkorviketta ja säilyketölkkejä. En huolehtisi siitä.”
”Säännöstely lienee silti turvallista. Kaikille tarpeensa mukaan. Tällainen sota hävitään siinä kohtaa, kun nazorakit saavat meidät kärsimään pelkästä odottelusta. En voi alleviivata liikaa, kuinka tärkeää oli, että tämä onnistui.”
Ne sanat saivat heidät muistamaan, että Visokki oli kerran ollut osana samankaltaista valloittaja-armeijaa, jotka tapasivat odottaa, miten vastustaja alkoi syödä omiaan. Same katsoi adminia ja nyökkäsi hiljaa.
”Niin, säännöstely, juu”, pohti Bladis. ”Mutta ehkä sitä onnistumista voisi alleviivata myös muuten. Se sota hävitään myös silloin, kun porukka ei enää jaksa. Nyt kun einestä on, niin miten olisi kunnon juhla-ateria koko porukalle? Meinaan ihan kaikille. Niiden kunniaksi, jotka jäivät tänne kärsimään kylmää ja säännösteltyä talvea. Ehtiihän sitä laskemaan, eikä syöty ruoka mene hukkaan.”
Visokki katsoi Bladista myöntävästi. ”Tarvitsemme voittoja. Ja niistä, jotka onnistumme saamaan, täytyy pitää ääntä.”
”Huono keli uusille rantajuhlille”, Tawa sanoi hymähtäen. ”Ehkäpä linnakkeeseen mahtuu, ja vähintään lähiympäristöön. Voisin pyytää Xelaa varaamaan pari tilaa katutasolta ja…”
Hiljaisuus kesti pari sekuntia liian pitkään. Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
”Voi perkele”, hän kuiskasi.
”Voin ottaa muutamia väliaikaisia hallinnollisia vastuita seuraajaa etsiessä”, Same sanoi rivakasti.
”Sinulla ei ole siihen aikaa”, Bladis sanoi automaattisesti kuppi suun edessä.
”Ei niin,” Same nyökkäsi. ”Ei tarvitse muistuttaa.”
”Minullakaan ei sitten ole. Tämä ei ollut sellainen ehdotus.”
”Enkä sinua ehdottaisi, vaikka olisi.”
Muut miettivät hetken, halusivatko Bladis ja Same jollain henkisellä tasolla vain vääntää tästä, vai saisiko tämän myös keskeyttää. Visokki lopulta päätti tehdä niin.
”Minä pääsin juuri sairaslomalta. Voin ottaa tämän hoidettavakseni.”
”Milloin muka pääsit?” Tawa mutisi.
”Juuri äsken. Päästin itseni.”
Tawa tuijotti parasta ystäväänsä väsyneen kiukkuisesti protesti valmiina huulilla. Se ei muotoutunut sanoiksi: eipä siitä olisi ollut enää hyötyä.
”Onnea ihmeparantumisesta”, sanoi Tongu. ”Merkittävällä strategisella voitolla voi olla yllättäviä vaikutuksia.”
”Ollakseni tosissani minulla alkoi olla vähän tylsää. Ja asioiden saaminen aikaiseksi auttaa eteenpäin.”
”Niin…” Bladis kohautti olkiaan. ”Tai ehkä sinä tarvitset harrastuksen. En ole ihan varma, tehdäänkö visorakeille prätkiä…”
”Minulla on itseasiassa jo jonkin verran kokemusta”, Visokki sanoi. ”En saanut sitä tuotua mukanani Klaaniin, pelkään että se ruostuu jossain päin Eteläistä mannerta.”
”Mutta hei vau”, Bladis sanoi. ”Kunnioitan. Moottoripyörät sopii kaiken muotoisille kehoille, ei ole tekosyitä olla yrittämättä!”
”Tawa taas oli ihan kelvoton kuski. Onneksi siellä ei ollut nopeusrajoituksia.”
”Hei”, Tawa murahti.
”Luulen lentäneeni äsken isoa ilmalaivaa vastuuttomammin kuin kukaan koskaan, että tervetuloa kerhoon vaan”, sanoi Tongu.
Sade piiskasi ikkunaa, kun Bio-Klaanin operatiivinen johto siemaili kuumia kupposiaan. Pöydällä oli enemmän asioita kuin kenelläkään olisi epämääräisesti nukutun yön jäljiltä kapasiteettia käsitellä. Tawa näytti keräilevän itseään ja listaa asioista, jotka sujahtelivat hänen päänsä läpi.
”Miten kauppatoimitus sujui? Pidän ehkä jälkikäteen ihan järkevänä, että minä tai Visokki emme olleet siellä diplomatiasyistä — ihan siltä varalta, että siellä on vielä Ämkoota edeltävän merirosvokuninkaan uskollisia, ja heillä on pitkä muisti…”
Bladis vilkaisi Tonguun. Apua ei herunut siltä suunnalta.
”No siis… Hyvin! Klint oli ihan… ööh… herttainen kaveri. Oikein joviaali. Ei kantanut kaunaa tähän suuntaan, hah hah.”
”Saimme paljon aseita”, Tongu nyökkäsi.
”Se on hyvä. Ja ilmeisesti ilman liiempiä konflikteja Rumisgonen päädyssä?” Visokki kysyi. ”Hyvä jos koko maailma ei vihaa meitä.”
Tawa juuttui tuijottamaan keskustelun ohi Bladikseen, joka hieman kiemurteli pyörätuolissaan.
”Saimme aseita, joo. Manos lähetti meille paljon aseita. Tai siis maksoimme niistä tietenkin naurettavan ylihinnan jos meillä olisi oikeasti ollut mahdollisuus muuttaa ne taulut käteiseksi etukäteen… Mutta ööh kyllä se teki sen niin kuin, ei skalpeeraten vaan enemmän sydämellisesti.”
”Anteeksi, kuka on Manos ja kuka on Klint?” Tawa kysyi.
”Sama kaveri, sama kaveri. Vähän niin kuin… Gee ja Guardian… Tai no oikeastaan Klint ei taida olla lyhennys Manoksesta, tai toisinpäin. Mutta meinaan, ei nimi miestä pahenna, niin miksi kaksi pahentaisi, ha haa.”
”Puhummeko merirosvokuninkaasta?” Same yritti auttaa parhaansa mukaan Bladista pois tästä kuopasta. Joskin kiinnostuneena siitä, miksi hän valitsi vielä maata siellä.
”Joo. Siis eräänlaisesta Rumisgonen Taw- no niin.”
”Ja sehän on… hyvä asia, jos hän ei pidä meitä uhkana vallalleen?” Visokki kysyi tietäen täysin, että tässä oli vielä todella iso mutta.
”Ei, ei, hän ei ole sellainen mies”, Bladis nyökytteli. Ja pudisti päätään.
Tawa tuijotti Bladista syvään.
”Minkälainen mies hän on, Bladis?”
”Hän on… hän on… hän pyysimeitäkysymäänsinultajoskohänhaluaanaimisiin Klintin eli Manoksen kanssa. Ja päästin Gekon menemään! Se oli niin surkeana!”
”… mitä?” sanallisti Visokki koko seurueen tunteet. Samalla sekunnilla Tawa nousi sohvalta, asteli tilan takaseinälle ja avasi sen lokeron, jonka sisältöä Gee nimitti ”tymäkämmän diplomatian lubrikanteiksi”. Tawa istahti alas, kaatoi kaakaoonsa kirkasta nestettä lasipullosta ja ojensi pulloa vierellä istujille. Same kieltäytyi kohteliaasti, Bladis otti hermostuneesti pullon vastaan ja nykäisi yhdet jyrkät sekunneissa alas.
Tawa vetäytyi syvemmälle sohvaan viinakaakaunsa kanssa ja tuijotti tyhjyyteen.
”No ei ihme, kun sitä ei näkynyt paluumatkalla!” huudahti Tongu.
”Gekko… livahti mukaan?” Visokki kysyi.
”Salamatkustaja. Löytyi hiilikasasta menomatkalla”, selitti Tongu.
”Ja valitsitte päästää hänet Rumisgonen kaduille?”, Visokki kysyi tyynesti.
Bladis nielaisi. ”Hän sanoi mieluummin kuolevansa kun palaavansa. Minun piti tehdä valinta, ja lähdön hetki oli lähellä.”
Same tarkkaili Bladista hyvin pitkään, mutta ei lopulta sanonut mitään. Tawa ryysti juomaansa hiljaa mutta kipakasti. Visokki nousi seisomaan ja käveleskeli hetken mietteliäänä.
”Tämä ei sovi siihen, miten olemme petturitutkimuksen ehdot sanelleet. Ensin Kapura, nyt Gekko… vaikka on toki totta, että jos Avde haluaa petturinsa ulos Klaanista, hän ei tarvitse siihen meidän kyytiämme. Enkä minä rehellisesti usko, että se on Gekko – hänen selvityksensä suhteen on tehty jo ylilyöntejä. Mutta en silti tiedä, mitä ajatella tästä.”
Bladis päästi pitkän uloshengityksen. ”Joo, en minäkään uskonut. Seuraava ylilyönti olisi ollut Gekon ampuminen siihen paikkaan. Ei vaikuttanut ’ehtojen’ mukaiselta.”
”Ei niin. Ja uskon, että Avde olisi jollain tapaa voittanut siinä — todistanut meille jotain, jota hän on yrittänyt todistaa kaiken aikaa. En ole vain varma, oliko hänen päästämisensä pakoon hyvä idea.”
Same huokaisi.
”Ei se varmasti ollutkaan. Mutta se on valinta, jonka Bladis teki, ja nyt elämme sen kanssa.”
Tawa nojautui eteenpäin kupillisensa kanssa ja painoi vasemman kätensä sormia ohimolleen.
”Jos teitä ei haittaa palata siihen toiseen asiaan”, Tawa sanoi. ”Niin haluan nyt varmistaa, että olenko univajeessa, vai sanoitko että hän haluaa… naimisiin?”
”Gekko?” Bladis töräytti. ”Ei. Tai en minä tiedä. Toivottavasti se löytää jonkun tomeran tantan joka auttaa sitä kehittämään selkärangan. Klintiä minä. Tai Manosta. En minäkään tiedä kumpi se on. Merirosvokunkku kuitenkin.”
”Selvä”, Tawa sanoi. ”Miksi?”
”Tuo on aika henkilökohtainen kysymys”, sanoi Bladis.
”Välittikö hän mitään viestiä? Kuka hän ajattelee minun olevan?” Tawa sanoi kovaäänisemmin ja ryysti juomaansa.
”Ööh… ’Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista’ sanoi se, tai jotain… ja taisi tavoitella ’Välisaarten valtakuntaa ekaa kertaa yhdistettynä Kalmah-kaanin päivien jälkeen’. Valkoinen kuningatar? Eikun kirkas. Niin ja siis sotaliitto, rakkausliiton ohella. Kuuskyt kaljaa, siis kaljuunaa, merirosvoarmada, sitä rataa.”
”Eli… poliittinen avioliitto?” Visokki yritti auttaa. ”Merirosvokuningas ehdottaa liittoumaa?”
”Nooo… Ei se nyt pelkästään poliittiselta kuulostanut”, virnisti Bladis kaameasti. Tawa tuijotti tätä silmät pyöreinä toivoen jotain enempää. Mitä tahansa.
”Alkaa kuulostaa siltä, että teidän olisi pitänyt pyytää alennusta”, sanoi Tongu.
”Selvä. Seuraava tärkeä kysymys on toki, että…” Visokki hillitsi itseään noin kymmenen sekuntia, ”olihan se edes kuuma?”
Tawa näytti siltä että oli räjähtämässä entistäkin pahemmaksi myrskyksi ns. just nyt.
”Ei se kai minun asiani ole. Adminiasia”, Bladis sanoi mahdollisimman neutraalisti.
Tawa epäonnistui olemaan kihisemättä ääneen, nousi ylös sohvalta, saapasteli viinakaapille ja alkoi kaivaa epätoivoisesti jotain nykyistä vahvempaa.
”Ihan puhtaasti poliittisesti ajatellen… olisiko tämä hyvä idea?” Visokki kysyi.
”EI!” Tawa huusi huoneen toisesta päästä.
Same sen sijaan näytti tekevänsä laskutoimituksia mielessään.
”Puhtaasti sotilaallisesti ajatellen kuudenkymmenen aluksen laivasto – sekä auktoriteetti saada Välisaarten merirosvot tukemaan sotaamme – voisivat riittää jopa merisaarron murtamiseen.”
Selakhi piti pienen tauon.
”Ja mistä sitä tietää… voihan se olla hottiskin.”
”Bladis, kaipaamme detaljeja. Mikä Manos/Klintin laji on? Matoran? Useimmat merirosvokapteenit ovat matoraneja.”
”Se oli niitä etelän titaaneja. Harteikkaat raamit ja aika pistävä katse. Kalliin näköiset jalkapanssarit, mutta vähän epäsiisti parta. Iso pyssy lanteilla. Ihan rouhee kokonaisuus, mutta… sillä oli sen oma logo kirjailtuna hattuun. Puolia ja puolia, sanoisin.”
”Okei, lihasta löytyy, ja egoa… iso pyssy, vahva henkilöbrändi… kuulostaa vähän kornilta ukolta, mutta toisaalta nähdäkseni ihan sinun tyyppiäsi?”
”MINÄ LOPETAN SINUT!”
”Tuntuu siltä, että tässä voisi olla viisasta antaa vähän mietintäaikaa”, Tongu sanoi. ”Avioliitto on iso valinta.”
”On, totta kai”, Same sanoi. ”Ja henkilökohtainen. Vaikkakin strategisesti näen tässä useita etuja.”
”Sitten vaan Rumisgoneen treffeille ja takaisin”, Bladis nauroi jo rennompana.
”Ilmoitan, kun M/S Romantic on lähtövalmiina”, totesi Tongu.
Tawa nojasi viinakaappiin ja päästi epäkoherentteja kiukkuisia ääniä. Visokki katsoi alaisiaan pitkään ja sanoi vain näille: ”Olen valitettavasti sitä mieltä, että tämä on oikeasti hyvä idea. Ei kuulosta kovin älykkäältä tyypiltä… mutta sitäkin vaikutusvaltaisemmalta. Olisikohan tästä oikeaa hyötyä?”
”Minä kuulin luotettavasta lähteestä, että ’hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen’. Voisi olla huonomminkin”, sanoi Tongu.
”Tuota, kyselisin Veryamusingiltä tästä”, Bladis kertoi. ”Hän oli kunnolla perillä kaikesta tästä merirosvopolitiikasta. Veryamusing kuitenkin selitti, että kyllä se Manos on ihan okei pohjalla, mutta varoitti kuitenkin, että meno on myrskyisää. Tai haha, tiedetäänhän me, kun Mäksäkin päätyi kuninkaaksi yhdessä kohtaa. Että se laivasto olisi meillä ainoastaan, jos jäbä pysyy vallassa.”
”Ja pitää aina muistaa, että liittolaisuudet ovat kaksisuuntaisia”, Same mietti. ”Olisi valitettavaa, jos joutuisimme lähettämään vaikka Matoro Mustalumen jollekin merirosvoseikkailulle kesken sodan.”
”Se on nyt toki ihan standardihommia”, Bladis sanoi. Kaikki nyökkäilivät.
”Tiedättekö, minä varoitin Tawaa aikoinaan tästä. Jos perustamme turvapaikkamme Välisaarille, saattaa tulevaisuutemme olla täynnä romminkatkuisia, veijarimaisia merirosvoepisodeja.”
”Miksi rommi on loppu????”
”Ostin sinulle pullon”, huusi Tongu nurkkaan, ”tai oikestaan sain kaupan päälle. Se on kyllä viiniä. Mutta hyvää.”
Ennen kuin Tongu ehti saada viimeistä lausettaan loppuun, Tawa vohki pullon salamannopeasti ja katosi taas jonnekin sohvan taakse.
”Ai niin joo”, Bladis sanoi kuin olisi muistanut jotakin tärkeää. ”Klint kuulemma yritti keittää Äksän rasvakeittimessä. Siinä niiden veijarimaisessa merirosvoepisodissa.”
”Nyt vai?” Tongu kysyi.
”Ymmärrän toki. Iso mies, paljon syötävää.”
”Tarkoitatko, että Äksä on iso mies joten Äksässä on paljon syötävää, vai että Klint on iso mies ja tarvitsee paljon syötävää?” kysyi Same.
”Kyllä”, Visokki sanoi, ja vaikutti ettei aikonut jatkaa.
”Ei nyt, kun sillä jollain reissulla, sillä millä Äksä ja Matoro kohtasi sen. Ei hajuakaan mikä juttu, jotain Nimda-juttuja”, Bladis kertoi.
”Standardihommia taas”, Same nyökytteli tietäväisenä.
”No mutta, laitetaan nämä häät seuraavaan kokoukseen. Joskin olen tosi loukkaantunut, jos en ole morsiusneito.”
”OLET JOS ET OLE KUOLLUT”
”Tämä keskustelu tapahtui nähdäkseni täysin epävirallisissa merkeissä”, Same sanoi, ”joten oikea mielipiteeni tästä saattaa olla kolmas, salainen vaihtoehto.”
”Kuulostaa pahalta. Annetaan sille hetki.”
Yksi toisensa jälkeen kokouksen osalliset jättivät Tawan käsittelemään yllättävää avioliittotarjousta itsekseen. Oli mahdotonta tietää, millä vakavuuden tasolla tilanteen poliittisia kuvioita harkittiin… mutta prosentti ei ainakaan ollut nolla.
Linnan aula
20:47
Sisä-aulassa värjötteli kummallinen seurue: yksi toa ja parikymmentä matorania näyttivät sään ja sodan pieksemiltä ja karskeilta, mutta juuri silloin he lähinnä ihmettelivät aulan suurta kokoa, sen suuria seinävaatteita ja kivimosaiikkeja, ja omituisia kulkijoita, jotka tulivat tervehtimään heitä. Bio-Klaani oli heille aivan uusi maailma. Toa Voyager oli paikalla, ja selitti jotakin tulen toalle. Heille oli tuotu kuumaa juotavaa.
Tawa nyökkäsi ja laskeutui portaita niin nopeasti kuin uskalsi niillä promilleilla. Hän mietti, oliko koskaan toivottanut ketään tervetulleeksi Klaaniin niin surkeassa edustuskunnossa? Eipä sillä, että tulijat olisivat näyttäneet siitä piittaavan. Tulen toan viittakin oli säälittävässä kunnossa, ja tulijat näyttivät kovin varautuneilta. Useimmat matoraneista olivat aseistautuneita.
”Tässä se Tahun kopla on”, Tawan mukana tuleva jättiläinen sanoi ja viittoi näiden suuntaan, vaikkei sitä oikeastaan tarvittu. ”Minä lähden nyt katsomaan, että Telakalla on kaikki kunnossa.”
Väsyneenä ja hieman horjuvana sähkön toa asteli seureen luokse. Ihmettelevien klaanilaisten aura väistyi kuin itsestään. Tawa veti syvään henkeä. Vielä yksi virallinen tapaaminen, hän toisteli itselleen. Jokainen neuroni ja lihas totteli häntä matemaattisella tarkkuudella. Kun tämä olisi ohi, hän pääsisi taas ylös eikä etenkään kertoisi illan törkeimmästä käänteestä peilikuvalleen. Klint/Manos olisi toisen illan ongelmia.
”Tervetuloa Bio-Klaaniin”, Tawa yritti hymyillä. ”Olen Tawa. Taidan olla vastuussa tästä paikasta.” Se ei ollut kovin virallista. Hän ojensi kätensä etummaisena olevan toan suuntaan.
”Olen Tahu, tulen henki”, hän sanoi yllättävän virallisesti. Hänen kädenpuristuksensa oli hyvin jämäkkä. ”Tässä on urhea seurueeni. Olemme tulleet helvetin pitkän matkan löytääksemme saarenne.”
Matoranit esittäytyivät. Tawalla oli hyvä kasvomuisti, mutta siinä tilanteessa oli täysin mahdotonta opetella kaksikymmentä nimeä. Gael, vanha onu-matoran, esittäytyi ensimmäisenä. Ko-matoran Datuelilla oli valtava kivääri.
”Minä vähän jo kerroin heille paikoista, neiti admin”, Voyager sanoi ja nyökkäsi.
”Kiitos, Voyager”, Tawa nyökkäsi ja katsoi taas Tahua. ”Kuulin, että yksi tovereistanne ei ole täällä kanssamme. Syvimmät osanottoni.”
Se meni tosi hyvin, Tawa sanoi. Se meni niin hyvin että hän sai täysin haudattua sen sentimentaalisuuden puuskan, jonka hän toisessa tilanteessa olisi päästänyt täysin valloilleen. Oli sitä diplomatiaa aiemminkin tehty tässä tilassa. Kaikki oli menossa ihan todella hyvin.
Tahu katsoi lattiaan. ”Nuto oli hyvä soturi. Hän on nyt Initoin saleissa.”
”Kuulin, että teitte parhaanne auttaaksenne meitä. Kiitän teitä koko Bio-Klaanin puolesta. Voitte totta kai jäädä tänne, jos niin haluatte. Valitettavasti kaupunkimme ei ole… aivan niin mukava kuin se on joskus ollut.”
Mukavaa oli ollut mm. Bio-Klaani PsyFestillä. Olisipa hän edes kolme prosenttia yhtä pihalla nyt kuin silloin. Se olisi tullut tarpeeseen.
”Me selviämme”, Tahu vastasi ja katsoi epäilevästi korkean salin kattoon kuin epäillen sen sortuvan milloin tahansa. Sitten hän käänsi taas katseensa adminiin.
”Toa Tawa”, Tahu sanoi kummallisen pohtivana. ”Vanha Gnatorius opetti, että nimi kuuluu salamoiden alku-toalle. Tuli taivaasta, se mitä on Tahun ja Lewan välissä.”
Tawa ei oikein ollut varma, miten reagoida siihen. Se tuntui omituisen suurelta kunnialta, eikä hän ollut kuullut ajatusta aiemmin.
Tahun ja Lewan välissä…hetkinen, eihän… eihän tämäkin yrittänyt iskeä häntä?
Voi helvetti.
Tawa veti syvään henkeä ja projisoi jokaisen sisällään kipinöivän helvetin lieskan siihen myräkkään, joka merellä teki tuhojaan. Diplomatia. Diplomatia oli helppoa. Ihan riippumatta siitä miten kovat nousut oli päällä. Ikinä ei ollut syytä tapella humalassa. No välillä oli. Nyt ei ollut. Vielä.
Tämä tyyppi oli sentään kuuma. Ainakin hyvin kirjaimellisella tavalla. Ei. Nyt hei.
”Toa Gnatorius tunsi tarut hyvin”, hän sanoi lopulta. Luoja, hän ei ollut ajatellut Gnatoriusta varmaan vuosikymmeniin. Nyt se tuntui jopa hieman pahalta – ei kadonnutta klaanilaista voinut loputtomiin miettiä, mutta silti. Se sentimentaalisuuden purkaus varmasti näkyi hänen kasvoillaan.
Äkkiä Tahun silmiin syttyi loiste. Hänen äänensä oli jylhä.
”Turaga Gnatorius opetti minulle kaiken, mitä minä olen. Hänen Kohtalonsa oli kaatua, jotta me voisimme selvitä. Hän… hän käski kertoa Toa Tawalle, että suoritti tehtävänsä. Ja helvetisti muuta. Kukaan meistä ei olisi hengissä ilman häntä.”
Se pysäytti Tawan. Muistot palasivat sirpaleina. Ilman toa oli tuntunut vanhalta jo silloin. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä, nauranut viettävänsä eläkepäivänsä Klaanissa. Se oli ollut silloin vain puulinna ja pieni kylä. Toia oli ollut kourallinen, jos sitäkään.
Tämä oli aivan liikaa nyt. Tunnetiloja saisi olla enintään kolme kerrallaan, enempi oli liioittelua. Gnatorius oli ollut… mukava mies. Viisas, rauhallinen. Sellainen, jonka poismeno iski entistä lujempaa, koska oli vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi hänelle mitään pahaa.
”Rauha hänelle”, Tawa sanoi hiljaa ja hikkasi kuuluvasti.
”Me emme oikeastaan tiedä että mikä se helvetin tehtävä oli”, Tahu huomautti.
Tawan oli pakko hymähtää. Muistiko hänkään? Niitä tehtäviä oli aika paljon… ei, kyllä se palasi mieleen.
”Muistelen, että lähetin hänet eräälle saarelle etelässä. He pyysivät meiltä apua. Sellaista oli toki paljon – liian monessa paikassa ei ole auttajia. Mikäli hän onnistui siinä, uskon hänen päätyneen teidän saarellenne vasta paluumatkallaan. Mikä… mikä teitä oikeastaan piinasi siellä?”
”No samat saatanan ötökät kuin täällä”, Tahu mutisi, ja kun hän alkoi puhua, sen voima vain nousi ja nousi. ”Vaikka emme me sitä silloin tienneet, mistä ne tulivat. Mutta nyt tiedämme. Ja minä vannon, en lepää ennen kuin olen polttanut niiden helvetin kuningattaren tuhkaksi. Polttanut jokaisen rippeenkin niistä kirotuista olennoista. Kostanut jokaisen menetetyn toverin tuhatkertaisesti. Minun tuleni korventaa aivan saatanan kaiken.”
Tawa katsoi tätä ilme mahdollisimman peruslukemilla. Jos puhe ei olisi tullut niin uskomattoman sydämestä, siitä olisi tullut mieleen kesäteatteri. Klaaniin kyllä mahtuu kaikenlaisia, hän muistutti itseään ja yritti olla hymyilemättä. Ja epäonnistui.
”Että niin perkele”, Tahu vielä sanoi ikään kuin pisteeksi. Matoranit nyökkäilivät hyväksyvästi. Jokunen nosti nyrkin pystyyn.
Tawa nyökkäsi melko neutraalisti.
”No, sitten taidatte olla täällä enemmän kuin kotonanne”, hän hihkaisi. Äänessä oli surua, toivoa. ”Voyager voi järjestää teidät tositoimiin, jos niin tahdotte. Mutta ensin saatte jostakin iltapalaa ja nukkumapaikan. Suonette anteeksi, minun on mentävä… lepäämään. Keskustellaan pidemmin teistä ja Gnatoriuksesta paremmalla ajalla teekupposen kanssa. Tervetuloa vielä kerran.”
”Kiitos vieraanvaraisuudestanne, Toa Tawa”, Toa Tahu sanoi vielä. Matoranit nyökkäilivät samaa. Tawa ei ollut aivan varma, oliko hänellä oikeasti kiire jonnekin, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut ajatella enää yhtään mitään. Hän suuntasi jokaisen sankarillisen neuroninsa selviytyäkseen portaat ylös. Ja onnistui kävelemään aivan suoraan.
Tawan poistuttua Karun saaren matkaseurueen johtajat nojautuivat toisiaan kohti varoen.
”Toi muija oli ihan helvetin kännissä”, Tahu sanoi äänessään syvää kunnioitusta.
”Vähemmästäkin”, Datuel sanoi rauhallisesti.
Kastanjaportin edusta
22:46
Tahtorakin improvisoidusta laskeutumispaikasta oli pian muodostunut logistiikan solmukohta. Suuri määrä rapuja ja muita juhtia oli organisoitu kuljettamaan tarvikkeita suojaan ja kuivaan mahdollisimman nopeasti. Mutta olipa paikalle pystytetty oikein grillikin: yksi torin vakiopaikka, Ranuan Knakkimakkara, oli nähnyt mahdollisuutensa ja siirtänyt koko kojun Kenturion kulmalle. Kunnon makkaran tuoksu leijaili sateessa nälkäisten laivastolaisten, rahtarien ja uteliaiden sivustaseuraajien houkuttelemiseksi. Naapurissa Kenturiokin oltiin avattu, vaikka paikka oli vielä remontissa räjähdyksen jäljiltä. Jondaka ja tämän paikalle hälyttämät työntekijät tarjoilivat juomia suoraan keittiöstä improvisoituun katokseen, joka oli tehty lähinnä pressusta. Jotenkin siinä oli samaa improvisaation henkeä kuin lähtövalmisteluissa melkein tasan 24 tuntia sitten.
Paaco oli paikalla sadeviitassa, ja teki parhaansa ohjatakseen liikennettä. Hänen paperinen kaupunkikarttansa oli muuttunut hyödyttömäksi mössöksi jo tunti sitten, mutta eipä sitä lopulta tarvittu. Hän oli ohjannut ruokalasteja satamavarastoihin. Suurin osa niistä oli tyhjiä vallitsevassa kauppatilanteessa. Jotkut kaupungin kauppiaat ja ravintoloitsijat, jotka olivat tehneet ennakkotilauksia, hakivat tavaraa suoraan paikalta. Ilmeisesti Ussalinselän sillalla oli muodostunut uskomaton liikenneruuhka, jota Paaco lähetti konstaapeli Takalekin setvimään.
Ase- ja ammuslaatikoita oli siirretty toistaiseksi aivan vieressä olevaan Zeruelin tehtaaseen. Tyznyn kenkäpuoti täyttyi cordak-laatikoista. Kantamassa oli Kapher ja monta muuta riuskaa, ja Vartiostostakin oli tullut auttavia käsipareja. He olivat myös pystyttäneet köysiaidan Tahtorakin ympärille ja pitivät huolen, ettei kukaan mennyt hortoilemaan sen alle. Se vielä puuttuisi, että joku saisi päähänsä tuulen irti repimän lankunpätkän.
”Yrittäkää olla kolhimatta niitä!” Bloszar yritti pitää tilannetta järjestyksessä, ja hermoili jokaista laatikkoa. Äksä läimäisi häntä hartialle.
”Ota vähän rennommin hei”, hän nauroi. ”Ei ne kolauksesta posahda.”
”Okei, tässä huoneessa on tarpeeksi, viekää seuraavat minun pajan puolelle”, Bloszar jatkoi. ”Ei tarvitse olla kovin hienosti. Viedään ne Linnan asevarastoon huomenna.”
Hänelle tuli hieman huono omatunto siitä, että Tyznyn soma puoti oli nyt täynnä pommilaatikoita ja kuraisia jalanjälkiä, mutta valitettavasti se oli lähimpiä sisätiloja, mitä oli. Hän pahoittelisi sitä schilulle sitten joskus. Vaikka, öh, kahvikupposen ääressä.
Paaco tuli sisään puotiin ja ravisteli vettä viitastaan. Se oli täysin hyödytöntä, sillä se kastuisi taas ulos mentäessä.
”No niin, ruuma alkaa olla aika tyhjänä. Mites pyssyt? Jumaliste näitä on paljon”, hän puheli.
”Vähän vain meni ylitöiksi”, Xxonn naurahti. ”Mites, kelpaisiko työukoille murkina? Sitten kun ne viimeisetkin laatikot on siellä missä pitää…”
”Minulla on vielä saakelisti hommaa linnan puolella”, Paaco sanoi. ”Mutta katsotaan, kyllä me joku ilta löydetään. Meikä lähtee nyt sinne, se on moro.”
”Minä nukun paremmin, kun saan nämä räjähteet ensin järjestykseen”, Bloszar pahoitteli.
Äksä kohautti olkiaan. ”No juu. No onhan tässä menoa. Meikä menee, ainakin Tongu ja Very lupasi olla siellä.”
”Pidä hauskaa”, Bloszar sanoi ja katosi pian jonnekin Seranin pajan takahuoneeseen, joka oli sekin pian täynnä räjähteitä.
Nakkikioski
23:01
Äksä lampsi parin korttelin matkan lippakioskille ja moikkasi Keetongua ja Veryamusingia. Kaksi isoa ja yksi pieni mies mahtuivat vain hädin tuskin muovituoleille lipan alle. Kioskinpitäjä lupasi tarjota heille niin monta makkaraa kuin ehtisi paistaa. Olutkin virtasi firman piikkiin. Tawan meininkiä katseltuaan Tongu päätti tyytyä yhteen tölkkiin. Tai korkeintaan kahteen.
”Tämä se on kuulkaas sitä jotain”, sanoi Äksä. Muut nyökkäsivät.
”Että onhan sitä ulkomailla kiva käydä, mutta ei sitä viittisi jäädä asumaan.”
Tongu haukkasi makkaranpätkää. Se oli sellaista kauheaa tuubitavaraa, joka maistui lähinnä hyvin nälkäisenä yöaikaan. Kuumaa rasvaa oudon suolamassan lomassa. Siinä ei ollut edes rusahtelevia sattumia tai kuoren alla vellovia vihreitä pilkkuja, joiden toivoi olevan yrttejä. Kulinaarisesti aivan eri maailmasta kuin Ratkanovin kanssa aamulla nautittu merellinen brunssi.
Hyvää se kyllä oli.
”Bio-Klaanille”, hän nosti tölkkiään.
”Ja välisaartenväliselle yhteistyölle!” julisti Veryamusing. Hänen uusi apinansa oli välittömästi mielistynyt uuteen seuraan, ja käkätti kioskin tiskin reunalla. Killer-makaki järsi makkaraa ja joi kaljaa onnellisen kädellisen näköisenä.
”Siitä puheen ollen”, Äksä mietti. ”Tongu, mites, olit siellä tornissa, mitäs se Tawa sanoi? Että tuleeko sitä välisaartenvälistä yhteistyötä…”
”Reaktio oli ehdottoman tunteellinen. Juurijohtajamme ei jäänyt kylmäksi. Mutta en kuule vielä temppelin kelloja korvissani”, raportoi jätti runollisesti.
”No just. Ihme juttu sekin. Tuntuu jotenkin että siellä ei olla ihan kärryillä tästä tilanteesta missä ollaan. Että haaveillaan jostain saakelin merirosvoimpeeriumista kun meillä on täällä yhdenkin imperiumin kanssa hommaa ihan tarpeeksi…” Äksä kertoi ja tyhjensi jo toista kaljaansa.
”Merirosvoista imperiumin rakentaminen on kuin imperiumin rakentaminen tuulesta”, Veryamusing sanoi väsyneen kryptisesti.
”Tai tästä mössöstä, minkä ne ovat pistäneet suolen sisään”, sanoi Tongu. ”Ei millään pahalla. Just sopiva eines tähän tilanteeseen.”
”Helvetin hyviä makkaroita”, Äksä mutisi ja söi ahnaasti.
”Lisää sinappia”, sanoi Tongu ja otti tuubin Veryamusingilta.
”Surkea kohtalo, kun Gonessa ei ollut Turkasta”, Äksä voivotteli. ”Kuulitteko, että siihen tulee säännöstely, kun sitä tarvitaan niihin Daggerthokin cocktaileihin?”
”Liian hienoja juomia minun makuuni”, sanoi Tongu.
”Ei kun dägään, se räjähtää”, Äksä sanoi. ”Sinolia ja sinappia, ja syntyy melkoinen pamaus.”
”Ai niin. Se Daggerthok. Käytiin sen kotimuseossa yhdellä reissulla.”
”Minä olen pohtinut merirosvomuseon perustamista kaupunkiin”, Veryamusing mietti. Hänen äänensä sammalsi vain hieman. ”Se tuntuisi sopivalta Bio-Klaanin kulttuurihistorian taltioimiselta. Mikä osa Rumisgonen matka sitä olisikaan!”
”Helvetin hyvä idis”, sanoi Äksä. ”Huono on jo käytännössä merirosvouksen ulkoilmamuseo. Hanki vaikka se palaneen hotellin tontti.”
”Voin lahjoittaa Tahtorakin hajonneen alapotkurin pysyvään näyttelyyn”, sanoi Tongu.
”Tiesin aina, että olet kulttuurin mies, Tongu. Meillä on pitkä jälleenrakentaminen myös kaupunkimme kulttuuriaarteiden kanssa”, kapteeni sanoi melankolisesti.
”Joo, ja meillä on jälleenrakentaminen Tahtorakin kanssa – no, te tiedätte. Te olitte siellä. Me olimme siellä. Hävittiin tai voitettiin, niin sitä ne ei meiltä vie!” Tongu puristi kumpaakin olkapäästä rasvaisilla kourillaan ja hamusi uuden kyrsän.
”Ja kyllä me voitettiin!” Äksä julisti, tyhjensi kaljan ja läimäisi Tongua hartiaan. Veryamusing nosti maljaa.
”Millonkas luulet, että se lentää taas?”, Äksä kysyi. ”Tai siis on lentokunnossa. Onko pahakin?”
”No, se pitää ensin lentää ihan pikku matka, Telakalle sateensuojaan, että pojat voi rakentaa ruuman uudestaan sisätiloissa. Hallituissa olosuhteissa, jos sallitte sanaleikin.”
”Varmaan helpompaa korjata kun ei olla ilmassa, haha”, Äksä nauroi ylpeänä. ”Meikä lentokonemekaanikkona oli kyllä jotain.”
”Siihen esilentoon tarvitaan uudet nostopotkurit. Ja ruori irtosi, tiesittekö? Ihan viime metreillä. Siksi me pyörimme kaupungin yläpuolella. En voinut oikaista kurssia ollenkaan. Alus alkoi hajota käsiin. Ainoat hallittavat suunnat olivat ylös ja alas, ja lähinnä alas. Se tunne kun ruori irtoaa, niin se kyllä vaanii jokaista meri- ja ilmakapteenia pahimmissa painajaisissa. Onneksi se sattui vasta täällä.”
Veryamusing nyökkäili sen näköisenä, että tiesi tismalleen, mistä ilmakapteeni puhui. Se oli synkkä muisto.
”Jaa luulin että se oli joku strateeginen liike”, Äksä mietti. ”Ei ihan hyvinhän tuo laskeutui.”
”Joo siis joku voisi luulla, että muurit korjattiin tuohon korkeuteen tarkoituksella”, Tongu nauroi syvästi. ”Toisella puolella keikkuu Avden nukke ja toisella puolella Tahtorak. Kunnon koristelut. Johan tässä mennään kohti Nimeämispäivää.”
”Ainahan se hemmetin sesonki vaan alkaa aiemmin”, Äksä nauroi. ”No, ainakin päästään tällä ensi Nimeämispäivään asti, ja pidemmälle.”
”Ja aika moni pääsi äkkilähdöllä etelän lämpöön, nauttimaan erilaisesta Nimeämispäivästä. Niille!” jätti otti pitkän kulauksen.
”Niille ja niiden seikkailuille!” Äksä nosti myös maljaa.
”Ja heidän menestyksellisille merirosvon urille”, Veryamusing huomautti.
”Uu uu aa aa”, kapteenin kuolematon apina julisti ja tyhjensi kaljatölkin kitaansa.
”Loistavaa! On se vaan hienoa, että maailmassa on yhä semmoisia paikkoja kuin Rumisgone, eikä vaan sellaisia kuin Xia ja Metru Nui ja ne muut… kalseat paikat. Niin kuin ihan rehellisiä kunnon mestoja.” Tongu järsi kolmatta makkaraa.
”Meillä on laivat puuta ja miehet rautaa”, Äksä julisti. ”Pitäkööt rautapaattinsa!”
”Apaattiset rautapaattiset! Ja mitä näitä nyt on. Yarr!” Tongu katseli taivaalle. Ehkä hän aikoi katsoa Klaanin saaren yllä olevaa toa-tähtien kuviota, mutta eihän siitä tietenkään tällä kelillä mitään nähnyt.
”Aika sopivasti ehdittiin tämän syysmyrskyn edeltä kotiin kastumaan”, hän tyytyi toteamaan.
”Näitkö sinä kun Voyageri manasi sen niiden torakoiden päälle?” Äksä kysyi. ”Tai niin ne sanoivat täällä alhaalla, niin eihän meidän paatilta sitä tietty kauheasti nähnyt… Ajatella, se on aina semmoinen hiljainen ja sitten se kiskoo tämmöisen rajuilman.”
”En nähnyt, mutta tunsin kyllä. Mutta sinähän kastuit jo aiemmin. Miten se edes tapahtui? Minä keskityin silloin ohjaamiseen.”
”Iso reikä ruumassa ja töyssyinen kyyti, ei millään pahalla. Yritettiin siellä pitää lastia kasassa… luulin jo että se oli Äksän loppu. Mutta ei vissiin. Että hyvin te veditte, kiitos siitä! Kuule minun pitäisi varmaan tarjota Raptorin jengille kaljat…”
”Niillekin”, sanoi Tongu, kohotti makkaransa ja haukkasi sitä. ”Hyvä ettei sinulla ollut sitä Daiwenin kirjaa silloin mukana. Onkos se jo Tawalla? Vai ehkä nyt ei ole paras hetki sille, siis Tawan ööö tilanteen kannalta.”
Äksän leuka putosi.
”Ei helkkari”, hän mutisi ja alkoi äkkiä kaivaa varustevyönsä taskuja. ”Piru kun oli niin paljon kaikkea, unohdin ihan.”
Hän kaivoi Tohtori Delekin Aivot laukusta pienten työkalujen joukosta. Kirja oli vieläkin märkä. Hän selasi sitä nopeasti ja kömpelösti, mikä lähinnä sai lisää sivuja rypistymään.
”Okei se on ihan kunnossa”, hän naureskeli. ”Iiihan kunnossa. Mitä luulet, pitäisikö vaan viedä se Tawalle saman tien?”
”Hö. Höhö.” Tongu katsoi kirjaa ja tyhjensi toisen kaljansa kurkkuun. Neljäs makkara tulisi varmasti käänteishuikalla takaisin, joten ei kannattanut edes yrittää. ”Joo. Kuule, kyllä näin kovat työukot on vielä yhden audienssin juuriadmilta ansainneet. Mutta varoitan… Hän on harvinaisen ’hyvissä’. Lisäksi…”
Tongu taputteli panssarinsa taskuja. Hän työnsi kätensä levyjensä väliin ja nosti esiin maitotölkin kokoisen kääreen. Hän puhdisti kätensä ja esineen kioskin käsipyyhepapereilla. Kääreen välistä hohti haaleaa valoa.
”Sain tämmöisen. Oletkos koskaan nähnyt moista?”
Äksä otti kiven vastaan ja avasi kääreen. ”Aika surkea jos se on valokivi. Eikä se ole lämminkään. Ei mutta, siinä on näitä symboleita… se on joku ihme taikakivi, eikö?”
”Suuren hengen symboli, kolme hyvettä”, sanoi Tongu. ”Ja vanhalla aakkostolla kolme kirjainta joihin voit luottaa.”
TOA
Äksä katsoi sitä hetken ja sitten hänellä sytytti. Niin monen oluen jälkeen kuka hyvänsä kävi hitaalla.
”Jaa meinasitkos ryhtyä tooaksi itse?” hän kysyi innostuneena. ”Tekeekö se sinusta kaksi kertaa pidemmän niin kuin matoraneista?”
”Tai lyhyemmän. En aio kokeilla. Paitsi jos se on jostain syystä Tawan tahto. Lets mentiin! Kiitos käristäjälle!”
”Turpa kiinni”, Tawa mökötti työpöytänsä äärestä. ”Pitkä päivä, ja yö, ja edellinen päivä, ja…”
”Tawa… oletko sinä syönyt tänään mitään?”
”En ole ehtinyt”, Tawa sanoi kiukkuisesti.
”Amatöörivirhe. Oikeasti, kullanmuru. Sinä et ole nuori tyttö enää. Totta kai siitä nousee päähän. Ja sitä paitsi mikä tässä nyt mättää? Kaikki meni lopulta hyvin, eikö?”
”Paraskin puhuja, täällä lämpimissä sisätiloissa koko illan…”
Peilitär pyöräytti silmiään.
”Minä olen tarjonnut useita kertoja apuani. Voin kirjoittaa kyllä lisää noita jäsenkirjatekstejä, mutta olisin ehkä paremmin perillä siitäkin, jos oikeasti liikkuisin tämän kaupungin kaduilla.”
”Nyt hei. Et- et kirjoita enää yhtään uutta tekstiä! Mikä se kuva Snowienkin sivulla oli?”
”Se oli söpöin valokuva hänestä, jonka löysin. Hän voisi olla useamminkin sen muotoinen!”
”Kuules, tämä on ihan todella huono hetki ratkoa-”
”Mikä on hyvä, Tawa? Mikä on hyvä hetki myöntää, että tarvitset apua?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sade piiskasi ikkunaa, kun hän yritti miettiä mitä tahansa tekosyytä, jolla lopettaa keskustelu. Ja onnistui lopulta haluamattaan sillä, että joku todella halusi vielä puhua hänelle. Koputus oli varovainen, mutta äänekäs: ikään kuin tosi iso nyrkki yrittäisi hillitä tosi isoa koputusta.
”Ei nyt”, Tawa sanoi ja kiiruhti oviaukolleen. Ja kohtasi siellä pari iloista veikkoa.
”Öö… Helei?” sanoi Tongu. ”Pahoittelen myöhäistä ajankohtaa, mutta uskon, että haluat nähdä tämän.”
”Morjensta! Tai miten sitä sanotaan, yötä kohta?” Äksä nosti kätensä epämääräiseen vilkutukseen.
”Meillä on nimittäin tuliaisia”, sanoi Tongu. ”Henkilökohtaisella toimituksella. Äksä eka.”
Tawa yritti hyvin huolellisesti pitää oviaukkoa juuri sen verran auki, että se ei herättäisi liikaa kysymyksiä, mutta juuri sen verran kiinni että hänen ei tarvitsi selittää Bio-Klaanin salaisuuksista 1. oudointa 2. tyhmintä 3. vaikeiten piilotettavaa kahdelle iloiselle veikolle tähän aikaan. Hän tunsi hirvittävää itsetietoisuutta siitä, kuinka epäluontevalta se näytti.
”Imartelevaa”, Tawa mutisi vaivaantuneena. ”En minä- en minä tosissani ollut niistä pulloista-”
”Juu elikkästen”, Äksä mutisi ja kaivoi esiin melko pienen, harmaakantisen kirjan, joka näytti sekä vanhalta että kovia kokeneelta. ”Että tässä on tämä Tohtori Dalekin Aivot, mikä piti hankkia. Ja et kuule usko, tämä hankittiin semmoiselta kirjarosvolta. No siis se meni tietty uhkapelaamiseksi, mutta onneksi meikä on Välisaarten kovin korttihai. Juu en siis uhkapelannut Klaanin rahoilla, vaan… niin, siis, voitin apinan korttipelissä. Ja muutakin. Että tässä tämä kirja nyt olisi. Niin joo ja putosin mereen sen kanssa että sori jos se on vähän huonossa kunnossa.”
Äksä ojensi kirjan Tawalle kaksin käsin ja näytti suunnattoman ylpeältä itseensä ja varmaan odotti jonkinlaista mitalia. Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät.
Tawa oli sanalla sanoen häkeltynyt, eikä halunnut millään tavalla myöntää, että oli unohtanut tämän prioriteettilistansa pohjalle. Videokatselmuksesta ja turaga Kezenin vieraasta tunnepurkauksesta oli vajaa viikko, eikä hän rehellisesti uskonut, että Rumisgonen operaatio voisi kantaa näin kummallisella tavalla hedelmää.
”Kiitos”, hän sai lopulta ulos. ”Uskomatonta. Vaehran ja Geevee tulevat olemaan hyvin iloisia. Kiitos, Äksä.”
”Öh, juu, eipä mitiä, eipä mitiä”, hän sanoi eikä osannut ottaa kehuja vastaan kovin luontevasti. ”Kyllähän sitä näitä mysteerihommia ollaan ennenkin ratkottu… Nimbaa ja semmoista, tämä vissiin liittyy kanssa siihen, tai jotain…”
”Nimba on itse asiassa eräänlainen soitin”, sanoi Tongu. ”Näillä oli oma legendaarinen seikkailunsa tuon niteen kanssa. Sillä aikaa minä hoidin Garsonin kanssa eväspuolta kuntoon. Ja siitä tarttui mukaan muutakin.”
Tawa pisti kosteat Aivot kyynärpäänsä ja lanteensa väliin ja otti Tongun tarjoaman kiven vastaan kaksin käsin. Hän tunsi jo käärettä avaamatta, mikä voima sen sisällä odotti. Oli odottanut jo vuosikymmeniä.
”Ratkanov. Häneltä se kaikki ruoka on. Kerätty ympäri Välisaaria ja Steltinmerta. En tiedä muistatko häntä, mutta hän halusi palata vielä joskus tänne ja tahtoi jotenkin auttaa meitä kestämään. Tämän hän lähetti sinulle, että siitä olisi apua sodassa.”
”Oliko hänellä tietoa siitä, kenen… siunaama se on?”
”Ei ollut. Hän oli saanut sen välikäsien kautta. Se voi olla vanhakin. Isä Ruskolta olen ymmärtänyt, että kivi kuin kivi, niin sen pitäisi toimia temppelissä.”
Tawa pyöritteli käärettä kädessään. Se kuiski hänelle kutsuvasti — loputon potentiaali tahtoi tulla käytettäväksi kuin matalapaine joka janosi jyrähtää myrskyksi. Se tuntui tutulta, mutta myös vieraalta. Eihän hän muistanut ikinä koskeneensa omaansa.
Voima sytyttää taivaalle yksi tähti lisää. Voima pitää pimeyttä poissa pienen hetken pidempään. Kuka sen edes ansaitsisi?
”Minun pitää miettiä. Kiitos. Tietäähän ystäväsi, minkä kaltaisesta asiasta hän on luopunut?”
Tongu nyökkäsi. ”Ehdottomasti. Hän on terävä kuin mikä.”
”Sitten hän varmaan tietää, että ei saanut meiltä mitään näin arvokasta vastapalkaksi. En edes tiedä, millä tällaista voisi maksaa takaisin.”
Paitsi eräällä hyvin erityisellä sirulla, ehkä. Vai oliko se enemmän kirous kuin siunaus?
”No, sitä ei voi syödä, joten jos sitä ei voi käyttää, niin se on kivi siinä missä muutkin”, sanoi Tongu. ”Me myös maksoimme hänelle kaksisataatuhatta aitoa ratasta. En ole ikinä edes nähnyt enempää rahaa kerralla.”
Ehkä tämä oli tarpeeksi hyvä voitto Bio-Klaanin pankin täydellisestä romuttamisesta, Tawa jätti sanomatta ääneen. Raha, ruoka, aseet, ”Tohtori Dalekin Aivot” ja yksi uusi toa. Potentiaalinen puoliso. Tulevaisuutta sai eteensä lisää tekemällä kalliita ostoksia kalliilla valuutalla.
”Haluan, että jonain päivänä kiitämme häntä niin suuresti kuin pystymme. Kiitos teille, nämä olivat… hyviä uutisia. Pitäkää hyvä ilta.”
Tongu taputti haukottelevaa Äksää olalle. ”Me tehtiin niin jo, luulisin”, hän hymyili raukeasti. ”Kaljaa ja makkaraa. Verykin lähti jo koisimaan. Minä taidan mennä Telakalle ihan oikeaan omaan sänkyyni.”
”Juu tämä äijä nukkuu seuraavaksi vuorokauden putkeen. Että hyvät yöt neiti adminillekin vaan…” Äksä sammalsi hieman.
”Jepsan. Hyvää yötä, jalat kotimaan kamaralla!” Tongu hymyili ja kaksikko poistui öisen linnan käytäville. Ja jättivät Tawan yksin itsensä kanssa: toisessa kädessä kirja täynnä käsittämätöntä tietoa ja toisessa kivi jolla voisi muuttaa jonkun elämän lopullisesti.
Tawa laski Aivot yöpöydälleen ja ojensi toa-kiven Peilittären käteen sekä lyyhistyi sängylleen. Kuvajainen oli hetken hiljaa ja tuijotti esinettä, mutta ei voinut lopulta hillitä itseään.
”Aiotko tehdä tällä vielä yhden Tawan, jonka et anna auttaa sinua missään?”
”Iho umpeen”, Tawa sanoi ja nukahti heti.
Moderaattorisiipi
00:28
Sade piiskasi huoneen ikkunaa. Valvomosta käytävän toiselta puolelta kuului tuolin natinaa ja välillä ryystämistä. Selakhi sulki oven ja käveli ikkunalle. Painostava hiljaisuus laskeutui kahden moderaattorin väliin.
”Bio-Klaanin moderaattori Bladis…” Same sanoi hiljaa. ”Muistan kun kuulin nuo sanat ensimmäisen kerran Tawan suusta.”
Bladis katsoi toveriaan, jonka tuijotti ikkunasta ulos myrskyisälle yötaivaalle. Selakhi seisoi ikkunalla ja Bladis istui pöydän ääressä, edessään puhdistusta odottavat öljyämiskamat. Sekä pyörätuoli että aseet olivat vaatineet melkoista rassausta märän operaation jäljiltä.
”Sekö rämäpää, muistan ajatelleeni”, Same jatkoi.
”Joo, niin”, Bladis nyökytteli. ”Sekö rämäpää liipasinherkkä kloppi, ajattelit, mutta sitten saitkin partneriksesi parhaan moden mannerten välillä. Eikö?”
Same huokaisi. Hän avasi tottunein ottein ikkunan lukon ja raotti lasia aavistuksen verran. Viileä ilma virtasi sisään. Sade ropisi ikkunalautaan.
”Niin…”, Same mutisi. ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun puhumme tästä. On oikeastaan aika vaikeaa löytää aihetta, josta emme olisi jo puhuneet. Useaan kertaan.”
”Siinäpä onkin melkoinen työsuhde-etu sinulla, kuulla mietteeni jokaisesta päivänpolttavasta uutisesta ja ikiaikaisesta filosofisesta kysymyksestä”, Bladis heitti ja virnisti varovaisesti. Vitsi ei kuitenkaan tainnut upota. Samesta olikin toisinaan vaikea sanoa.
Same kaivoi askin ja sytkärin rintataskustaan. Savuke syttyi ja löysi nopeasti tiensä selakhin huulille. Hän hengitti savua pari kertaa ennen kuin vastasi. ”Ja nyt se rämäpää päästi tutkinnan kohteen menemään.”
Bladis nielaisi. Tätä hän oli vähän aavistellutkin. ”Niin se päästi”, hän vastasi.
Same keskittyi taas hetken tupakkaansa. ”Ja me olemme puhuneet tästäkin aiemmin. Gekosta… siitä onko hän uskottava petturikandidaatti.”
Se, mitä Gekon suhteen oli tapahtunut Rumisgonessa oli roikkunut koko illan Samen ja Bladiksen yllä. Nyt he olivat kahden, ja tätä akuutimmat asiat oli ratkottu.
Bladis suoristi ryhtiään. ”No… olisiko minun pitänyt ampua se siihen paikkaan? Teloittaa piraattikaupungin takakujalle?”
Same jatkoi tasaisella äänellä Bladiksen kohonneesta äänensävystä huolimatta. ”Meillä oli — on — eri tilannekuva. Pettureista, siitä ketkä ovat uskottavia ehdokkaita, miten asiaa pitäisi hoitaa… mutta olemme puhuneet tästäkin. Useasti.”
Same puhalsi savua pitkään ulos.
”Olemme puhuneet, mutta tilanne otti Rumisgonessa aika yllättävän suunnan”, sanoi Bladis kärsivällisesti.
”Ja minä kunnioitan sinun tilannekuvaasi.” Same kääntyi ikkunalta Bladiksen puoleen. ”Sinä olet paras mode mannerten välillä… tai ainakin luotettavin työparini.”
Ikkunanraosta hiipivä kylmä ilmavirta sai Bladiksen hieromaan käsiään pysyäkseen lämpimänä.
Same jatkoi: ”Meillä on ollut tutkinnan alusta asti erilainen näkemys siitä, miten petturitilannetta pitäisi hoitaa. Kun päämoderaattorin rooli lankesi minulle, olen kuunnellut myös sinun kantaasi. Olen yrittänyt olla jyräämättä sinua isommilla natsoillani. Koska olet luotetuin työparini, ja koska kunnioitan tilannekuvaasi.”
Bladis ei tiennyt miten vastata. ”Voisitko sulkea ikkunan? Minun tulee kylmä.”
Same tumppasi tupakan ja veti ikkunan kiinni. ”Tämä toimii vain, jos sinäkin kunnioitat minun tilannekuvaani.”
”Totta kai… kyllähän minä—”
”Koska minua jauhetaan joka suunnasta, Bladis. Tämä linna on rakennettu ihanteiden varaan, mutta minun työni on vastata sisäisestä turvallisuudesta. Adminit, klaanilaiset, kaupunkilaiset, evakot… kaikilla on oma näkemyksensä siitä, miten sisäiset viholliset pitäisi hoitaa, mutta minä olen se, joka kantaa tästä vastuun.”
”Same…”
”Enkä minä valita tästä kohtalostani. Tässä olen, ja tämä on työni. Pitäkööt minua julmurina, pitäkööt minua typeryksenä. Minä kestän kyllä. Mutta minä tarvitsen työparini. Ja minun työparini on vastavuoroisesti kunnioitettava myös minun tilannekuvaani.”
Bladis rullasi tuolillaan aavistuksen lähemmäksi Samea. ”Hei… en minä halunnut sooloilla. Homma meinasi karata käsistä, enkä minä kyennyt toimimaan siinä tilanteessa millään muullakaan tavalla. Minä olin paikalla… ja siinä tilanteessa vastuun kantaminen oli minun työni. Tein kentällä itsenäisen päätöksen. Mutta en minä halunnut sooloilla.”
”Niin…” Same vastasi. ”Voimme sopia, että kyse oli kenttätilanteesta. Kun päätöksenteon hetki tulee, on pakko tehdä valinta. Ja sinä teit omasi. Voin… kunnioittaa sitä.”
Bladis nyökkäsi. Hän mietti miten vastaisi, mutta siinä meni liian kauan — Same sai korvanappiinsa tiedon jostain selvitystä vaativasta tilanteesta, nyökkäsi Bladikselle ja poistui. Bladis jäi huoneeseen yksin. Hän uskoi kyllä itsensä ja Samen kykyyn selvittää vaikeatkin asiat, mutta jokin siinä, miten Same oli sanonut ”päätöksenteon hetki” kylmäsi hänen selkäpiitään.
Bladis kääntyi kohti ovea ja lähti kohti huonettaan. Likaisten öljyrättien siivoaminen voisi odottaa huomiseen.
Valvomo
03:14
Melkein kaikki nukkuivat, tai ainakin siltä Paacosta tuntui. Koko hemmetin linna oli vain sammunut nukkumaan heti kun se oli ollut mahdollista. Jälleen kerran valvomon yksinäinen valvoja varjeli kaikkien muiden unta. Tai ainakin niin Paaco selitti itselleen nuokkuessaan näyttöjensä ääressä. Pöydällä oli tusina tyhjää bohrok-tölkkiä. Naulakossa litimärkä sadeviitta oli tehnyt lattialle lammikon. Ainakin pieni ulkoilu oli tehnyt terää, Paaco mietti ja naputteli läpi kanavia. Tusina näyttöä raportoivat hänelle ties mitä. Kanavilla oli hiljaista. Kaupungillakin oli vähemmän hälinää. Huonoa Satamakatua katsova kamerakaan ei nähnyt mitään kovin ihmeellistä.
Paaco haukotteli syvään. Kyllä hänellä yötuuraajaa oli, mutta tuntui aina siltä, että jos jotain sattuisi, hänen pitäisi olla hereillä. Etenkin sellaisena päivänä, kun oli taisteltu aivan Visulahden yllä. Ties vaikka nazorakit suunnittelivat vastaiskua.
Tai no kun katsoi ulos niin ei kyllä. Sade oli vain yltynyt, ja siellä jyrähteli aina välillä. Pojat olivat tuoneet Rumisgonesta myrskyn, eikä se ottanut laantuakseen, hän naureskeli itsekseen ja vaihtoi soittolistaa hieman energisempään. DJ Peelolla oli kyllä hyvät soundit. Hän jammaili yön pimeydessä hetken. Parilla kanavalla nazorakit hälisivät jotakin, mutta se oli perusjuttuja. Niitä nauhoitettiin joka tapauksessa, ja Paaco oli oppinut erottamaan milloin oli mitään tärkeää. Eivätkä ne käyttäneet radiota kuin pakollisiin asioihin, kun tiesivät, että hän kuunteli…
Hetkinen. Siellä oli jotakin… ja vielä kanavalla, jolta hän ei odottanut saavansa mitään. Hän vaihtoi taajuuden nopeasti siihen, sulki taustamusiikin ja vain kuunteli.
Sairaan outoa, Paaco mietti. Tuo oli muuten semmoinen taajuus, jolle ei eksytty vahingossa. Tai kai se oli aina teoriassa mahdollista — kyllä jengi sekoili menemään ties millä taajuuksilla ja puhui vaikka mitä poliittisia salaisuuksia tai paljasti kiehuvan kuumaa teetä suhdejuoruista. Mutta tuolle pääseminen vaati jo vähän sisäpiirin tietoa. Ja joku kuitenkin puhui sinne? Melko matala ääni. Toisteli jotain, joka oli suttuista, mutta kuitenkin samoja sanoja uudestaan. Paaco tarttui säätönupista ja yritti saada jotain selvää. Myrsky varmasti vaikutti lähetyksiinkin — mutta joku muuten yritti tosi kovaa.
Hä. Tuota ne nyt eivät ainakaan tienneet. Ja jos tiesivät, niin kyllä hän halusi vähän onnitella Kenraali 001:tä tai Marsalkka 004:ää tai Pylvästi 69:ä, jos joku niistä nyt soitteli vain kertoakseen löytäneensä tämän taajuuden.
”Kotipesä kuulee”, Paaco sanoi varoen.
”Hieno operaatio, kuulemma. Tännehän asti sitä ei näy, mutta liikuttivat aika paljon rautaa. Lopputuloksesta eivät julkisesti kerro.”
”Juu… niin. Ottivat yhteen vihollisen kanssa ihan Visulahden yllä. Hyvä että… sinäkin olet tilanteen tasalla.”
Paacolla ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa hän puhui.
”Meidän kaltaisemme miehet tapaavat pysyä… taistelukentän pulssilla. Tunnetko saman kuin minä?”
”Käänteentekevä päivä sodassa, sanoisin. Pakottaa eteenpäin”, Paaco jatkoi epämääräisillä vastauksilla.
”Sanoisin, että lähestymme ratkaisun hetkiä. Naamiot putoilevat.”
”Niin. Rautaisia ja vahvoja sanoja. Todella rautaisia. Miten oma naamiosi voi?”
Pieni kysymys, jolla ehkä saisi minkä tahansa vihjeen siitä, kenen helvetin kanssa hän keskusteli.
”Se pukee minua hyvin. Toisinaan uskon siihen itsekin.”
Helvetin hyödytön vastaus, Paaco mietti.
”Näytät varmaan aika hyvältä naamiossasi”, hän sanoi, kun ei parempaakaan keksinyt. Hei, ihan smooth.
”Senhän sinä haluaisit nähdä.”
”No, valitettavasti olemme radioaaltojen varassa, joten sinun pitää vain kuvailla verbaalisesti.”
”Paaco, jos nyt ollaan ihan tosissaan niin tämä on ihan hauskaa, mutta minulla ei olisi todellakaan aikaa tähän. Radioparini saattaa palata milloin tahansa — vilken sekund som helst nu.”
”No olisit valinnut jonkun yön, milloin yhteys ei ole ihan perseestä, niin kuulisi jotain”, Paaco nauroi. ”Ei oikeasti, sinä? Jätkä on elossa? Ja vissiin ihan kunnossakin. Kun heittää tommoista.”
”Tavalla tai toisella. Ehkä vähän lisäaikaa ostaa se, että tuo säähän on ihan sanoinkuvaamattoman helvetin perseestä. Aivan järkyttävää paskaa. Kenen saatanan säkin idea oli pystyttää leiri alarinteeseen? En malta odottaa, että äijät saavat teltat siirrettyä ja pääsen selvittämään, kuinka märkiä mm. makuupussini ja aamupalani ovat.”
”Hetkinen, oletko sinä maalannut itsesi ruskeaksi ja- älä nyt vaan sano että olet sen leipurin säkin leivissä? Pliis sano, ettet ole oikeasti tehnyt Mäksöjä.”
”En tahallani, usko pois. Ja arvostaisin tosi kovaa, jos et kertoisi kovin monelle minkälaisia rikoksia minun on pitänyt tehdä selviytyäkseni. Ja kokea. Puolella näistä ukoista on laktoosin kanssa haasteita, mutta ne eivät taida itse tietää sitä, ainakin leivosten luonteesta päätellen. Skarrararr.”
”Juu, minutkin on kirottu tiedolla Gesfon Kannibaalin leipomotoiminnasta. Ihan jees kamaa kyllä, neljä kautta viisi.”
”Hyvä tietää, että työtämme arvostetaan. Te ette tiedä, mikä määrää vehnää täällä päin rintamaa liikkuu. Joku voisi luulla että se on näiden ykköshomma. Niin se varmaan onkin.”
”Saatettiin just ostaa Gagun nenän edestä kaikki jauhot Rumisgonesta, että sori siitä.”
Toisessa päässä pidäteltiin hyvin huonosti naurua. Sitten tapahtui jotain — toinen ääni kuului etäisesti läpi. Vastapuoli vastasi zakaziksi, ja sitten palasi puhumaan Paacolle.
”Okei, minulla on vielä vajaat 5 minuuttia. Telttakatastrofi on todellinen. Tästä tulee todella kurja yö.”
”Okei, vähemmän yappausta sitten, mikä on suunnitelma? Miten aiot paeta? Mitä tarvitset meiltä?”
”Suunnitelma on vähän vaiheessa, enkä toivo liian rohkeita siirtoja tähän suuntaan. Saattaa olla mahdollista että voin soittaa uudemman kerran — meillä on täällä hyvin vajaa miehitys juuri nyt — mutta siltä varalta että en ehdikään, yritän saada kiireisimmät ulos.”
Hän henkäisi syvään.
”Kuinka nopeasti saat, öh, neidit linjoille?”
Paaco mietti hetken. Hänellä oli siihen kyllä ydinase käytössään.
”Tuota, minuutissa, jos Tawa ei murhaa minua tästä”, hän vastasi.
”Lupaan muistaa sinua hyvällä. Likainen peli auktorisoitu.”
”Oli ilo tuntea sinut”, Paaco sanoi ja veti käden lippaan. Hän vilahti tuolillaan toiseen reunaan huonetta, avasi suuren sähkötaulun ja kävi sitä läpi. Hmm, adminien huoneiden sprinklerit… siellä. Hän kuitenkin yritti ensin soittaa Tawan huoneen puhelimeen ihan vain nähdäkseen, jos tämä sattuisi olemaan hereillä. Sääli, ettei hälytysäänen voimakkuutta saanut säädettyä siitä päästä. Ellei hän herättäisi kaikkia yleisellä hälytyksellä… tämähän oli eräänlainen ”Sininen Hälytys”, hän naureskeli omalle nokkeluudelleen. Koko linnakkeen vihat turhasta hälytyksestä, vai lähinnä Tawan vihat? Uskomattoman vaikea dilemma – mutta sodassa oli laitettava paljon alttiiksi. Syteen tai saveen, hän nyökkäsi ja painoi sprinklerit päälle ja puhelimet uudelleen soimaan.
Todella hankalan päivän ja huonosti nukutun edellisen yön päälle odotti sentään sillä tasolla makoisat unet, että juuriadmin ei ollut vaivautunut sänkyyn edes iltatoimien kautta. Joskus uni otti luokseen antamalla niin perinpohjaisesti selkään, että asennolla tai petivaatteiden tilanteella ei ollut juuri väliä. Sentään joku oli peitellyt hänet ja sujauttanut Nöpön hänen kainaloonsa. Se ei lohduttanut seuraavan kokonaislaatuisen farssin alkaessa.
Puskiko syysmyrsky läpi katosta? Oliko salaman pudottama hävittäjä ampunut viimeisenä tekonaan kostoksi hänen sviittiinsä reiän, jonka läpi julma ja ikuinen marraskuu sukelsi sisään? Oliko hänet jo ryöstetty merirosvolaivaan ja vihitty keskellä hurjaa tsunamia kuten suuren merirosvokuningattaren kuului? Syypää löytyi järjestelmissä, jotka olivat suunniteltu suojelemaan häntä hengiltä palamiselta – laiha lohtu, mutta silti vaihtoehdoista vähiten kamala. Tawa veti aamutakin niskaan, manasi ilmoille erityisen jyrisevät päätänät ja etsi pirinän lähdettä.
Kun Tawa kömpi kohti työpöydällään huutavaa puhelinta, hän kävi jo päässään läpi sitä kirouksien sarjaa, jonka hän manaisi Paacon päälle. Hän nosti luurin, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, hän jäätyi.
”Gee on linjalla”, Paaco sanoi ainoat sanat, joilla hän selvisi jonkinlaiselta Bio-Klaanin työleiriltä Guartsuvuoren jäätiköllä.
”Mitä?”
”Valvomoon. On kiire ja hoppu.”
Hengittäminen unohtui siinä kohtaa. Salaman lailla portaita alas syöksyvä Tawa oli kompastua melkein yhtä märkään ja vähintään yhtä pöyristyneeseen Visokkiin.
Paacon katse anoi armoa, kun admintornin käytävän valokiila osui ovesta suoraan häntä syyttävästi naamaan. Toimistotuolillaan hän rullasi välittömästi sivuun ja ojensi mikrofonin suoraan juuriadminille.
”J-jos tämä on joku källi, en vastaa seurauksista”, Tawa sanoi täysin harkitsemattomasti suoraan mikkiin. Ja jäi vain hengittelemään siihen odottaen vastausta. Visokki lähestyi komentopaneelia varovaisemmin askelin. Hän jakoi Paacon kanssa epäuskoisen katseen. Todellako?
Linjalla oleva henkilö tuntui odottavan todella pitkään. Sitten… ääni, jota he olivat odottaneet jo kuukauden. Mata Nui… kuukauden päivät. Pidempään.
”Vähän sääli tuottaa pettymys”, Gee sanoi. ”Mutta edes Paaco ei keksisi näin hauskaa juttua.”
Se oli liikaa. Helpottunut tunteenpurskahdus pääsi Tawasta ulos, ja ne kaikki raskaiden päivien paineet vain räjähtivät ulos jonain, joka oli puolivälissä naurua ja itkua. Hän jakoi katseen Visokin kanssa. Molemmat olivat äärimmäisen tunteellisia, ja yhtäkkiä oli kuin Guardian ei olisi ikinä lähtenytkään sille kohtalokkaalle tehtävälle, joka oli ajanut heidät tähän vaiheeseen sotaa.
”G-Gee?” Tawa haukkoi henkeään. ”Miten voit? Missä olet? Mistä löydämme sinut?”
”Yksi, ihan paksusti. Ainakin tarpeeksi. Kaksi, skakdien leirissä — mutta en vankina, ei hätää. Kolme, älkää tulko etsimään. Ei, koska se on liian vaarallista, ja koska valeasuni pitää vielä.”
”Skakdien… oletko sinä tosissasi?”
”Joskus täytyy tehdä likaisia asioita selviytyäkseen. En ole joutunut ampumaan vielä omia kohti. Ja olisin ihan roskaa ampujana ilman kiikaria muutenkin, joten ei hätää Troopperin jengille.”
Tawa oli sanomassa Troopperista, mutta… kamalaa kyllä, sekin tuntui sivuasialta. Seuraavaa hän ei voinut estää itseään sanomasta heikolla äänellä:
”Minä luulin, että sinä olet kuollut.”
”Minä luulen, että hetken aikaa taisin luulla minäkin.”
Öinen syysmyrsky piiskasi ulkona molemmilla puolilla puhelua. Sen jyrinä ahmaisi yön alleen.
”Kuulin, että tänään tapahtui jotain Visulahdella. Tiedustelu kertoi suuresta nazorakien lennoston operaatiosta. Ja… minun täytyi saada tietää, seisooko se torni yhä siellä, vai… oliko se kaikki vain typerää unta, joka oli liian hyvää ollakseen totta.”
”Se on täällä. Se on totta”, Tawa sopersi. ”Tule kotiin.”
Linjalta ei tullut vastausta. Vain hiljainen niiskahdus. Tawa jatkoi:
”Me onnistuimme, Gee. Me pelastimme satoja pois kaupungista Tahtorakilla. Ja saimme tarpeeksi ruokaa selvitäksemme vaikka talven yli. Ja… niin paljon kaikkea muutakin.”
Jälleen kerran kuulosti siltä, että Gee joutui hillitsemään reaktiotaan: riemastunut naurunpurkaus ei päässyt läpi. Oli kuin hän olisi pelännyt kaiken aikaa jonkun kävelevän sisään ja tajuavan, mitä oli meneillään.
”H-helvetti. Onpa ilo olla väärässä välillä.”
”Minulla on ollut ihan järkyttävän pitkä päivä ja tuntuu, että se ei vieläkään lopu”, Tawa sanoi nauravana ja itkuisena. ”Niin moni asia on muuttunut kuukaudessa. Enemmän kuin ehdimme puhua! Päätänä! Helvetti! Merirosvokuningas kosi minua!”
”Sanoitko kyllä?”
”En vielä. En tiedä, miksi edes sanoin tuon sinulle. Anteeksi. Ihan todella tyhmä juttu!”
”Nyt täytyy kyllä sanoa, että jään miettimään tuota. Eli jos tarkoitus on motivoida minut nopeammin kotiin, niin ihan helvetin hyvin tehty.”
Visokki pidätteli vaivoin nauruaan, Tawa itki ja nauroi samaan aikaan. Guardian haki sanojaan hermostuneesti.
”Kuulkaa nyt. Minulla ei ole paljoa aikaa, niin yritän nyt sanoa toiseksi ja kolmanneksi tärkeimmät jutut nopeasti. Kolmanneksi tärkein homma on, että älkää lähtekö etsimään minua. Minulla on ajatus päästä täältä… seuraavaan kohteeseen. En ole varma, joudunko keräämään voimia vielä viikon tai pari, vai onko sellaiseen edes varaa. Mutta en ole tulossa heti kotiin, koska… minun täytyy saada tämä homma päätökseen.”
”Mikä, Gee?” Tawa kivahti. ”Mitä sinä luulet enää edes tekeväsi? Miksi sinä et voi vain sanoa suoraan?”
”Minä aion lopettaa tämän sodan. Tai ainakin sen osan sitä, mihin meillä on valtaa.”
Tawa muuttui kalvakaksi. Tapansa mukaan Gee puhui järjettömän rohkeita ja suuria asioita — jopa tämän pitkän kuukauden jälkeen. Juoksi kohti tulta silloin, kun kaikki haluaisivat, että hän juoksisi vain kotiin. Ja Tawan täytti puhdas kiukku ja ärtymys ja turhautuminen, joka sekoittui helpottuneisuuteen ja liikuttuneisuuteen. Koska mitä muuta hän odotti? Että tämä olisi tullut järkiinsä?
”Miten helvetissä sinä aiot lopettaa tämän sodan?”
”Minä en voi kertoa sitä tässä ajassa, mitä minulla on. Mutta siksi toivonkin… menkää huoneeseeni. Kaivelkaa Kapuran pajalta takavarikoimaani pinoa. Ja tarkistakaa lipaston vasen ylälaatikko. Tawa… usko minua. Minulla on todella hyvä syy jahdata Ämkoota. Eikä se ole vain siksi, koska haluan yhä pelastaa hänet, tai edes kostaa hänelle. Tämä on niin paljon tärkeämpää kuin kumpikaan meistä. Tärkeämpää kuin minäkään edes ymmärrän. Etsikää sieltä jotain, jonka löydätte nimellä ’Ritarintakoja’.”
Tawa vain huokaisi syvään. Jälleen hän ei saanut sitä, mitä halusi. Ja hän todella uskoi Geehen siinä, että tämä uskoi tietävänsä mitä teki… mutta ei, että tämä tulisi selviytymään siitä hengissä. Ja se sattui. Se tuntui siltä, että hän oli vain valtava naiivi idiootti, joka uskoi mahdottomaan, vaikka maailma yritti toistuvasti kertoa hänelle muuta.
”Miten niin toisiksi tärkein asia”, Tawa sanoi kiukkuisena, itkuisena ja pyyhki silmäkulmaansa suurista kyynelpisaroista. ”Mikä on tärkein asia??”
”Sen minä kerron sitten, kun tulen kotiin.”
”Tulethan?”
”Läpi tämän myrskyn.”
Samaisen tuhon ja sateen ja kurimuksen läpi kulkevilla radioaalloilla kuului hetken vain hengitystä ja niiskutusta.
”Jos tulevina viikkoina mahdollisuus, lupaan… lupaan soittaa vielä. Ne luottavat minuun. Mutta Sixten tulee aivan pian takaisin, ja minun täytyy teeskennellä, että tämä on joku ärsyttävä hiillostuspuhelu nazorakeilta.”
Tawa hymyili surumielisesti. ”Niin ärsyttävä, että aloit itkeä puhelimessa?”
Gee oli hetken vain hiljaa.
”Ehkä… ehkä minulla on vain nuha.”
”Niin. Ehkä sinulla vain on. Visokki… lähettää terveisiä. Pysy hengissä.”
”Minä lupaan.”
Luuri kolahti kiinni jättäen heidät vain hiljaa myrsky-yöhön. Tawa laskeutui täysin poissa tolaltaan valvomon lattialle. Ja Visokki kömpi hänen syliinsä vastaanottamaan tiukan halauksen.
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
