Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.
Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.
Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.
Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.
“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.
“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”
Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.
Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.
Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.
Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.
”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”
Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.
“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”
Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.
”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.
”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”
Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.
”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.
”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”
Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.
”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”
“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”
Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.
Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.
”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”
“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.
Hän oli menossa liian pitkälle.
”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”
Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.
”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”
Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.
“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.
Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”
Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.
”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”
Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.
Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.
”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.
“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.
“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.
Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.
Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.
Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.
”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”
Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?
Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.
Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.
Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.
“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.
”Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”
Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.
”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.
Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
”Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”
“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.
Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.
”Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.
”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”
Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.
”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”
“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.
Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.
”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.
Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.
Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:
”Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…”
Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.
Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.
Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.
“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.
Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.
”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”
Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.
Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.
”Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”
Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”
Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.
“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”
Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.
”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”
Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.
”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”
Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”
Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.
”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”
“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.
Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.
”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.
“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.
”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”
Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.
”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”
Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.
”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.
”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”
Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.
“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”
Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”
Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.
”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”
Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.
”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”
Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.
Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.
Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.
Alempana
Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.
Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.
Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.
Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.
“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.
Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”
“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.
Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”
“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.
”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”
“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.
”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”
Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.
Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.
”Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”
Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.
”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”
Umbra tuijotti hajamielisesti seinäänsä. Siihen oli kiinnitetty lukemattomia paperilappuja. Niihin oli piirretty voimakkaalla väriliidulla kuvia kasvoista, paikoista ja asioista, joista hän ei ollut varma. Sinne tänne oli ripoteltu sanoja ja kuvauksia. Päivien myötä niitä oli kertynyt tusinoittain.
Taideseinä oli kasattu matoraninkorkeudelle yhdelle entisen päämoderaattorin huoneen tyhjistä seinistä. Lipastoja oli työnnetty sivuun, ja kirjapinoja oli työnnetty sängyn alle. Outo matoraninkaltainen olento esitteli niitä vieraallen.
”Nämä kaikki ovat sinun muistojasi?” Matoro kysyi.
“Uskon niin”, pikku-U kertoi. ”Vaikka en näitä oikeasti muistakaan.”
Olivatko ne hänen muistojaan? Umbra ei ollut varma. Hän koki kyllä tuntevansa ne, muistavansa ne kasvot, mutta ei osannut sanoa miksi tai miten. Oli kuin ne olisivat olleet jostakin kaukaisesta, puoliksi muistetusta unesta.
“Olen pitänyt kirjaa näistä hautajaisista asti”, rurukasvo kertoi.
Matoro nyökytteli. Oli outoa muistella Umbran kanssa Umbran hautajaisia, joissa he olivat olleet molemmat mukana.
”Mistä tiedät, etteivät nämä ole, tuota, pelkkää unta?”
“Tiedät varmaan sen tunteen, kun olet jostain todella varma ja tiedät sen olevan totta. Uskot sen olevan totta. Se on jotain, jota on vaikea selittää.”
”Ja väität… että nämä ovat myös Toa Umbran muistoja?” jään toa kertasi sitä, minkä pikkumies oli tälle jo kertonut.
“Ei ole sattumaa, että meillä on sama nimi”, Umbra kertoi. “Olen ollut yhteydessä hänen mieleensä ja uniinsa siitä lähtien kun saavuin tähän maailmaan.”
”Siinä ei ole mitään järkeä”, Matoro ihmetteli, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt unikuviin. Hän tunnisti niistä monta. Siellä oli Suga Siniparta ja monia vanhoja kasvoja. Sellaisiakin, jotka he olivat tavanneet vain ohimennen matkoillaan. Toiveiden kiven temppelin vartija vihreässä kaavussaan.
Ja monta kuvaa hänestä itsestään. Todella, todella monta.
“Sinun kasvosi ovat liian monessa kuvassa. Se ei voi olla sattumaa”, Umbra kertoi. “Uskon, että voit olla minulle avuksi.”
”No, elin vuosia siinä uskossa, että tunsin hänet melko hyvin”, toa kertoi. ”Tunnen monta näistä asioista, joita olet piirtänyt. Moni näistä on vanhoja Klaanilaisia. Darkkis ja Vak ja monta muuta.”
Hän kuljetti kättään läpi paperilappujen mietteliäänä. ”Osasta en osaa sanoa mitään. Tuo tuossa saattaa olla Sheelika, mutta mitä järkeä siinä olisi? Entä…”
Hän kauhistui, kun seuraava kuva tuijotti häntä silmiin.
”… oletko nähnyt unia Aft-Amanasta?” hän kysyi kauhistuneena.
”Mustat siivet yllä taivaan. Kraa, ne toistelivat”, Umbra kertoi. “Aft-Amana kuulostaa etäisesti tutulta.”
”Tässä ei ole mitään järkeä”, jään sotilas toisti ja kääntyi katsomaan jaloon Ruruun, jonka silmissä hän pakostikin havaitsi häivähdyksen hänen ystäväänsä. Kuitenkaan ne kasvot eivät kuuluneet sille Umbralle, jonka hän tunsi.. ”Mikä… mikä sinä olet?”
“Olen jotain, jonka olen unohtanut”, violetti mies kertoi itsevarmasti. “Muistot ovat outoja asioita.”
”Sinäkö et oikeasti muista mitään muuta kuin sen, mitä olet jo kertonut? Miten vain ilmestyit rannalle pari kuukautta sitten?”
“Silloin kun Feterrat saapuivat, saavuin minäkin.”
Jään toa pudisti päätään ja astui kauemmas seinästä. ”Minulla on vaikeuksia saada kiinni koko tästä asiasta. Vaikuttaa varmalta, että sinulla tosiaankin on väläyksiä minun tuntemani Umbran muistoista… mutta miksi? Puhuitko koskaan hänen kanssaan? Mitä mieltä hän oli sinusta ja koko asiasta?”
“Me puhuimme ja tunsin yhteyden häneen. Olen ehkä nähnyt samoja unia kuin hän.”
”Mitä te puhuitte?”
“Sinun Umbrasi oli kovin hämmentynyt. Minun oli vaikea saada hänestä irti mitään.”
”Mutta hän ei kuitenkaan pitänyt sinua valehtelijana”, toa totesi. ”Miten hän suhtautui koko asiaan niin… tyynesti? Voiko kyseessä olla… muistotallennus? Jokin, en tiedä. Oletko puhunut Visokin kanssa?”
“Adminin vai? Ei, en ole. Admineilla on muutenkin niin paljon töitä. Ja uskon, että meillä Umbrilla on jonkinlainen syvempi yhteys. Sitä on vaikea selittää.”
“Visokki voisi varmaan auttaa sinua”, Matoro mietti. “Mutta en tiedä voiko hän auttaa sinua sielullisissa asioissa.”
“En koskaan maininnut teoriaani, että meillä Umbrilla on sama sielu.”
”Miten se edes toimisi?” toa kysyi. Mata Nuihin uskovat tiesivät, että sielu oli jokaisen olennon ydin – ja ainoa asia, joka menisi takaisin Punatähdelle kuoleman koittaessa. Oppi ei juuri jättänyt sijaa yhteissielulle.
“En ole perillä sieluista, koska en ole mikään filosofi tai teologi. Minun on toimittava uskoni johdattamana. Uskon, että olen Umbra ja olemme jotenkin samaa kokonaisuutta haudatun kanssa”, hän piti tauon ja huokaisi. “Hautajaisten jälkeen on tuntunut jotenkin tyyneltä, vaikka luulisi, että itkisin tai jotain. Kuulostan ihan joltain psykopaatilta…”
Matoro ei tiennyt, uskalsiko ajatella sitä mahdollisuutta, joka hiipi hiljaa hänen mieleensä. Turhaan toivoon tarrautuminen oli osoittautunut tuhoon tuomituksi… mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeen kysyä:
”Uskotko, että Umbra on kuollut?”
“Siitä minun olikin pitänyt kertoa. Yksi yö muurilla partioidessani näin voimakkaan valojuovan välkähtävän sieltä missä hänen Suvansa sijaitsee. Olen saanut sen käsityksen, että Suvat ovat yhteydessä Toauteen. Siihen sisimpään, mikä on Toa”, Umbra oli kiihtynyt. Oli vihdoin joku, jolle kertoa asiasta. “En usko, että hän on kuollut.”
Matoron sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Mahdollisuus siitä, ettei Umbra olisikaan kuollut, tuntui aivan liian hyvältä ollakseen totta. Hän ei halunnut antautua sellaiselle ihastuttavalle harhatoiveelle. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pakkomielteitä ja pettymyksiä.
… mutta jos asia tosiaan oli niin, eikö jään toan pitäisi tehdä jotakin?
”Mutta et ole voinut… aistia häntä viime aikoina, niinhän?” toa pysyi skeptisenä.
“Valon Toiin saa henkisen yhteyden unen kautta, tai ainakin olen itse saanut. Meidän linkissämme on ollut erilaisia häiriöitä. Kun olitte Metru Nuilla näin unia hopeisista sotureista, jotka odottivat heräämistään. Oli myös jakso kun en nähnyt kuin utua ja painajaisia”, Umbra sai sanottua. Hän oli huojentunut kun sai viimein kerrottua asioitaan ulos.
”Viimeisin painajainen näytti tältä”, hän jatkoi ja otti seinästä kuvan. Hän ojensi lapun toalle.
Matoro huokaisi. Hän tunnisti sen välittömästi Avhrak Feterraksi.
”Oletko yrittänyt tehdä tutkimusta?” toa kysyi. ”ZMA ja Feterrat. Käsittääkseni Klaanin mysteereistä kenties jahdatuin. Modet ainakin ovat asiaa penkoneet…”
”… mutta jos uskoo Umbran olevan kuollut, eipä tapausta juuri tutkita”, matoran vastasi. ”Pitäisikö minun kertoa tästä teoriastani muillekin? Uskoisivatko moderaattorit?”
”En tiedä”, Mustalumi vastasi. ”Luottamusta ei ole juuri nyt liikaa linnakkeessa. Tietysti kannattaa kysyä, mutta petturihuhut taitavat työllistää heitä aivan tarpeeksi.” Matoro lähes halusi lähteä taas yhdelle tuomitulle tutkimuksen polulle etsimään ystäväänsä, mutta nyt visio tyrehtyi nopeasti. Joskus ennen hän ei olisi välittänyt ”mutta”-äänestä, mutta nyt se tuntui vain järkevältä.
Mutta miksi sinä edes saisit ZMA:sta mitään sellaista selville, mitä muut eivät?
Mutta mitä tekisit Feterroille, vaikka löytäisitkin ZMA:n piilopaikan?
Mutta mitä jos löytäisitkin Umbran kuolleena?
Mutta mitä jos oletkin väärässä eikä pelastusyrityksellä olisi mitään toivoa?
“En tiedä kuinka tehokkaasti he edes etsisivät Umbraa kun Samekin tietää ritarikunnasta”, Umbra sanoi alakuloisena. “Sota ja petturitutkinnat ylityöllistävät jo nyt moderaattoreita aivan liikaa ja tämä on lopulta vain omaa tulkintaani asioista. Lähempänä uskoa kuin todistettavaa asiaa.” Ritarikuntalaisuuden muistelu tuntui pahalta ja jääsi hänen sisimpäänsä. Mutta sellainen Umbra oli ollut.
”Jos et suunnittele mitään pelastusoperaatiota… miksi oikeastaan kysyit minua? Tai siis, halusitko, että auttaisin sinua jossakin?”
“Aivan. Olin jo unohtaa vallan. Jotain kuvia en välttämättä tunnista, kuten tuota… Feterraa. Eivät ne olleet täällä tuollaisia”, Umbra kertoi. “Ja on hyvä puhua jonkun kanssa. En tunne sinua kovin hyvin, mutta arvostan sitä, että voin puhua kanssasi. Ja tunsimme kuitenkin Umbran omilla tavoillamme.”
Matoro hymähti, kun katsoi kaikkia niitä kuvia. Oli hassua kuulla, ettei ne piirtänyt tuntenut häntä – vaikka niistä niin moni oli hänen ja Umbran seikkailua iloisilta ajoilta. Monen monta tuttua paikkaa ja kasvoa.
Liiankin tuttua. Hän palasi katsomaan yhtä kuvaa, jossa näki itsensä.
Itsensä kanohi Suletu kasvoillaan.
Se oli jo päivän toinen kerta, kun toan sydän jätti lyönnin välistä.
”… oletko varma tästä kohtauksesta? En tunnista, mistä se on, ja olen aika varma, että sinulla meni naamio väärin. Umbra ei ole koskaan nähnyt minulla tätä Suletua”, Matoro osoitti liitupiirrosta.
“Nämä unet eivät usein valehtele. Näissä unissa, joista piirrän on jotain omalaatuistaan, realismia. Ja ne jäävät syvälle mieleen senkin jälkeen kun menen aamutoimiin. Useimmat unet vain haihtuvat pois kun nouset sängystä ja teet aamun askareita”, violetti mies selitti.
“Ja tuo taitaa olla eiliseltä”, hän kertoi.
”Mutta Umbra ei tiedä, että minulla on tämä naamio!” Matoro vastusti.
“Sitten tässä koko jutussa on jotain outoa, tai olen piirtänyt sinulle vain väärän kanohin.”
Matoro katsoi tarkemmin kuvaa. Hän etsi siitä muita pielessä olevia yksityiskohtia. Ympäristöä ei tunnistanut, mutta se näytti Bio-Klaanin rannalta. Taustalla leimusi tulipalo, ja jään toalla oli Suletu ja sytytetty ionimiekka.
Ei vihreäteräinen, kuten Umbra muistaisi, vaan punateräinen, josta valon toa ei voi tietää.
”… tuo miekka. Muistatko sitä tarkemmin? Kuvaile minulle kaikki, mitä muistat siitä”, Matoro laskeutuu matoranin tasolle.
Umbra pinnisti muistiaan. “Muistan, että miekan terä piti jotenkin aktivoida. Sen kuparisesta kahvasta piti painaa tai jotain. Siitä tuli jokin ääni ja energia- tai plasmaterä. En ole fyysikko”, hän kertoi.
Matoron ilme oli pelkkää epäuskoa. Ei siinä ollut yksinkertaisesti järkeä, että… että outo matoran voisi ”muistaa” mitään sellaista.
”U-umbra ei tiedä myöskään siitä miekasta”, Mustalumi protestoi. ”Mutta on myös epäuskottavaa, että se olisi sattumaa, sillä kuvauksesi on yksinkertaisesti oikeassa. Onko sinulla tähän teoriaa?”
“Olen jo pitkään epäillyt sitä, että olenko toisesta maailmanne versiosta. Tämän teorian muodostin siitä, että saavuin Yön aikaan portaalikanuunalla Klaanin lähimetsään. Tykki katosi, mutta löysin sen taas, rikkinäisenä. Näytti, että se todella oli laite, jolla pystyi vaihtamaan maailmaa”, matoran kertoi. “Tosin nyt alan olla epäuskoinen tästä.”
“Tuntuu niin käsittämättömältä. Vaihtoehtoisia maailmoja.”
”Se… se ainakin selventäisi montaa näistä oudommista kuvista”, Matoro jatkoi ulottuvuusteoria-ajatusleikkiä.
”Kaikki nämä häijyt karikatyyri-Guardianit ja sympaattiset Sheelikat saattavat olla… vaihtoehtoisen Umbran muistoja? Asioita maailmasta, jossa jokin meni eri tavalla? Olen kuullut, että on suurnaamio, jolla voi tehdä jotakin sen kaltaista. Avata portaaleja muihin versioihin todellisuudesta.”
Se toi Matoron mieleen monen monta muistoa. Nimdan sirujen vaikutuksen alaisena hän oli nähnyt monen monta maailmaa ja tapahtumaa, jotka eivät olleet hänen maailmastaan. Purppuran piiparin pilli sai hänelle kylmät väreet vielä kauan traumaattisen kokemuksen jälkeenkin.
”Mitä jos nämä ovat vain Umbran visioita tulevaisuudesta? Ei, ei se toimi – ne yksityiskohdat Suletusta ja ioniterästä eivät voi olla vain visioita. Ulottuvuusteoria tuntuu olevan ainoa rationaalinen selitys”, jään toa pohdiskelee ääneen.
“Mieleeni on herännyt paha aavistus. Ehkä näillä on enemmän tekemistä minun kanssani. Onko mahdollista, että nuo ovat minun muistojani? Ei, ei se voi olla totta.”
Hän muisti varjopyörteen ja punaiset silmät. Mutta muistiko hän ne oikeasti vai olivatko ne vain traumaa? Vai unta? Shokkia jostain kauheammasta?
”Sinun muistojasi vaihtoehtoisesta todellisuudesta?” Matoro kysyi.
“Voi olla. Tiedätkö, on todella vaikeaa olla kun ei voi olla varma edes siitä mikä on. Tämä asia vaivaa minua ja ajattelen sitä todella usein. Yritän piilottaa sen hymyn taakse, mutta olen oikeasti köyhä sisältä. En tiedä mikä olen tai mitä tämä tarkoittaa”, pikkumies piti tauon. Hänen oranssi sydänvalonsa löi kiivaammin ja hikikarpaloita valui hänen jalolta rurultaan.
”Luulen, että tarvitsisit oikeasti jonkun sellaisen apua, joka on koulutettu kallonkutistaja. Sinuna en ottaisi minulta mitään neuvoja, jotka koskevat ajatuksenjuoksua”, Matoro kertoi. Hän vain tuijotti piirroksia entistä hämmentyneempänä. Mitkä niistä olivat tapahtuneet, mitkä eivät? Ilmeisesti suuri osa asioista oli mennyt melko samalla tavalla kuin hän muisti. Ilahduttavan suuri osa. Eikä hän nähnyt juurikaan kuvia palavasta ja tuhotusta Klaanista, sekin oli plussaa.
Lisäksi, hän tajusi. Jos kuvat kerran ovat Umbran silmin… ja yhdessä niistä on hän, joskus tulevaisuudesta…
Toisen ulottuvuuden versiot heistä ainakin tapasivat uudelleen kaiken jälkeen, Matoro mietti iloisena, vaikkei uskaltanut moiseen ajatukseen paljoakaan toivoa asettaa.
Pimeämpi paikka
Umbra säpsähti hereille lihaskramppien voimasta. Hän heräili usein verenkiertohäiriöihin ja outojen asentojen tuomiin kouristuksiin. Toa ei koskaan tottuisi sellaiseen nukkumiseen, niin nukkuivat vain viidakon rahit.
Av-toa koetti muistaa näkemäänsä. Hän oli nähnyt unta taas, mutta uni tuntui todellisemmalta kuin koskaan. Oli kuin hän olisi ollut läsnä unessa, mutta se tuntui hupsulta.
“Matoro”, hän sanoi hiljaa, ajattelematta. Miksi hän oli vaihtanut naamiotaan unessa? Cencord oli parempi kuin Suletu…
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tukikohta oli hiljainen. Rauhan rikkoivat ainoastaan erilaiset tietotekniset laitteet äännellessään ja välkytellessä valojaan. Maanalaisen tukikohdan valot loivat keino-yön.
Olihan pimeys toki vain tunnelman takia. Zorakin palvelijat, Feterrat ja lautasmaiset Vat työskentelivät valaistuksesta huolimatta. Mekaaniset, sulavalinjaiset olennot olivat työssään hiljaisia ja elegantteja.
Se oli Zorakin luomusten vahvuus. Elegantit tappajakoneet olivat niin kauniita, mutta myös kovin tehokkaita siinä, mitä ne tekivät. Arstein oli nero syystä ja sai aina haluamansa. Kuten esimerkiksi valon toan.
Bio-Klaanilainen oli osoittanut oikeaksi mutta vääräksi sijoituskohteeksi. Hän ei ollut tarpeeksi puhdas. Valon toa, jossa ei ollut tarpeeksi valoa oli vain toa. Zorakin Va oli yrittänyt poistaa majakan mielen mustaa korppia, jonka Arstein oli tulkinnut jonkinlaiseksi omatunnon ja ajatusten sikermäksi, mutta leikkaus-operaation tulokset eivät vielä näkyneet.
Zorakin toinen sijoitus, Sheelika, oli oma lukunsa. Nainen oli viettänyt paljon aikaa toisen toan kanssa yrittämässä auttaa tätä – ja samalla auttamassa Mestarinsa suunnitelmia. Skakdin pohtiessa miten käyttää varjo-toan elämää omiin tarkoitusperiinsä, kyseinen varjon toa heräsi omaan elämäänsä.
Sheelika makasi silkkilakanoissaan ja kurkotti valokiven vakan pois. Se putosi lattialle kolahtaen, ja lämmin kivi täytti huoneen valolla. Hän ei juuri pitänyt varjoista, vaikka kykenikin kyllä komentamaan niitä. Nainen tiesi, että ne kätkivät sisäänsä voimaa ja tietoja, johon hän ei uskaltanut tai halunnut kajota. Joskus varjot kuiskivat hänelle ajatuksiaan pimeässä ja varsinkin unissa. Toa istui sängyllään ja katseli valokiveä mietteissään. Varjon toa, joka pelkää pimeää? Se olisi ollut jossakin toisessa ympäristössä lähes hauskaa.
Vo-toa oli jo pitkään miettinyt, että valotun kanssa hän voisi voittaa pimeyden. Monenmoiset Mestarilta salatut ajatukset virtasivat naisen päässä, koska häntä ei oltu tehty odottamiseen. Toisinaan hän havahtui täydellisen epärealistisesta pakohaaveesta. Hän tiesi, että pelkkä sellaisen ajatteleminen oli vaarallista. Mitä jos Zorak saisi jotenkin tietää?
Lähettäisipä herra Arstein hänet pian jollekin tehtävälle ulkomaailmaan. Matkustaessaan hän pääsi pois mekanoparatiisista. Tukikohta teki Sheelikan hulluksi – kaikki oli niin kliinisen hienoa, tarkoin harkittua ja taiteellista. ”Oksettavan täydellistä” oli kielikuva, jota Sheelika käyttäisi. Eikä seurakaan ollut kovin monipuolista – Feterroista ei ollut keskustelukavereiksi, ja Zorakin sairas pikku kone sai kenet tahansa lähinnä huonolle tuulelle.
Päivien, ellei viikkojen ajan, Umbra oli ollut hänen ainoa oikea keskustelukumppaninsa. Toa oli ollut pitkään vaisu eikä ollut antanut itsestään mitään, mutta moderaattorin kielenkannat olivat alkaneet pikkuhiljaa höllätä. Toa oli lopulta kertonut itsestään, Bio-Klaanista ja menneisyydestään Metru Nuilla. Kerran hän oli jopa kuvaillut väläyksiä maailman sydämestä, josta Valon väki oli tullut, ja Sheelika oli kuunnellut sitä haaveillen.
Zorakille näiden seikkojen informaatioarvolla Sheelika ei uskonut olevan paljoakaan, mutta varjottu arvosti itse keskustelukumppania. Hän oli itsekin alkanut kertoa itsestään, ammatistaan kirjurina ja Toa Tawasta.
Toa Tawasta ja oikeudenkäynnistä.
Sheelikan viha tiivistyi usein Tawan kuvaan. Hän näki keltaisen visiirihaun, joka muuttui syöpyneeksi ja karrelle palaneeksi Makutan Hau-naamioksi. Se vääristyi ja kiemurteli kuin käärme. Visiirin linssi sirpaloitui tuhansiksi sirpaleiksi, ja jokaisesta sirpaleesta hän näki oman itsensä, mutta varjojen vääristämänä.
Mutta moderaattori oli jotain muuta. Hän ei ollut se mahtaileva ja vallan kyllästämä valottu kuin Sheelika muisti ajoistaan Bio-Klaanissa. Toa oli hauras ja heikko. Hänellä ei enää ollut sitä valtaa ja voimaa. Naista melkein säälitti av-toa.
Aamulla
Sheelika heräsi virkistyneenä. Hän oli kerrankin nukkunut tarpeeksi. Monina muina öinä hän oli turvautunut erilaisiin nukahtamista helpottaviin aineisiin kuten alkoholiin ja lääkkeisiin, mutta ei nyt. Eikä hän ollut edes nähnyt painajaisia, tai ainakaan muistanut niitä.
Valo oli edelleen päällä öisten mietteiden jäljiltä. Oli aamun askareiden aika. Hän kävisi Mestarin hänelle teettämässä kuntoilutilassa venyttelemässä, ja sitten pitäisi huoltaa ja kiillottaa naamiota, haarniskaa ja aseistusta. Kokki-Va valmistaisi hänelle sillävälin etelämanterelaisen aamiaisen.
Sheelika peseytyi ja laittautui valmiiksi päiväänsä varten. Hänellä ei ollut kovin montaa eri velvollisuutta Zorakin hoteissa, ellei hänellä ollut tehtäviä muualla. Kenties tärkeintä oli olla sievä herra Arsteinille, sillä jos skakdi jostakin välitti, se oli kauneus.
Se oli yksi niistä asioista, joita Sheelika kesti siitä syystä, ettei hänellä ollut muutakaan paikkaa. ZMA kuitenkin suojeli häntä makutoilta. Niin Sheelika uskoi ja niin skakdi oli vakuuttanut hänelle. Hän ajatteli usein, että hän voisi olla oma Mestarinsa, mutta aika ei ollut vielä kypsä sellaiseen. Ei hän ollut pelkkä Zorakin palvelija, hän vakuutteli monesti itselleen: hän vain odotti parempaa aikaa.
Salamatar oli valmis kohtaamaan uuden päivän kirkkauden lähes odottaen.
Ei mennyt aikaakaan kun Sheelika löysi itsensä taas majakkansa luota. Valon toa oli vain tuikku pimeydessä, maanalaisen linnoituksen sydämessä ja kahlittuna. Mikäli Mestarin suunnitelmiin oli uskominen, heiveröinen olio oli kenties tärkein henkilö koko tukikohdassa.
“Huomenta Umbra”, Sheelika tervehti yhä samassa paikassa roikkuvaa moderaattorimiestä.
Toa avasi silmiään. Hän oli saanut Sheelikalta lahjaksi unensa takaisin. Päivien roikottaminen köysissä oli tehnyt hänen lihaksistaan kipeitä ja osa niistä oli revähtänyt. Ainakin aktiivinen kidutus oli loppunut, vaikka pelkkä puussa riippuminen siitä kävikin.
“Hei”, Umbra vastasi hiljaa. “Kauanko pidätte minua vielä täällä? Suunnitelmassanne ei tunnu olevan mitään järkeä.”
“Ei puhuta siitä. Puhutaan jostain muusta. Vaikka jostain tärkeämmästä”, varjotar aloitti.
“Mistä haluat puhua?” valon toa kysyi ja nosti päänsä. Sheelika istui jalat ristissä vähän matkan päässä hämärässä.
“Muistat varmaan Bio-Klaanin silloin kun olin siellä. Sinä olit vielä vihreän ja keltaisen värinen”, nainen kertoi. “Muistatko ne syksyn värit ja hehkun?”
Umbra lähes hymyili. “Syysjuhlien värit olivat niin kauniita. Ja meitä oli siellä niin paljon, vaikka se ei vedä vertoja klaanille nykytilassaan”, Umbra kertoi. “Tawa kulki syysviitassaan meidän seurassamme. Hän suorastaan puhkui johtajuutta oranssilla viitallaan, johon oli ommeltu syksyn lehviä.”
Tawan mainitseminen sai Sheelikan kavahtamaan. Hän näki mielessään keltaisen visiirihaun ja tämän määrätietoiset silmät. Hän muisti ihailemansa toan hymyn. Mutta sitten hän muisti tämän pettäneen hänet.
“Älä syytä Tawaa siitä mitä hän teki”, Umbra arvasi toisen ajatukset. ”Hän on johtaja ja johtajien pitää tehdä vaikeita päätöksiä”, toa yritti lohduttaa Sheelikaa.
“Miten minä voisin antaa anteeksi sen mitä jouduin kestämään teidän takianne?” nainen tiuskaisi. Klaanin syksyn muistelu oli kaikonnut hetkessä.
“Armolla”, Umbra vastasi hiljaa. “Minäkin armahtaisin sinut ja Zorakin siitä, mitä olette tehneet minulle, jos vain päästätte minut hengissä ja voimissani pois”, toa kertoi hiljaa.
“Mutta Umbra-kulta”, nainen vastasi virnistäen. ”Emme voi tehdä sitä. Kuulut Zorakin suunnitelmaan. Me kaikki täällä kuulumme siihen.”
Umbran sanat eivät tulleet hänen huulilleen. Hän oli alkanut hyväksyä sen, ettei lähtisi siitä synkästä syöveristä. Zorakin hovi olisi hänen kotinsa hamaan tulevaisuuteen asti.
“Puhu jotain”, Sheelika maanitteli. “Kerro minulle lisää ystävistäsi. Mitä sille jään toalle, Matoroko se oli, tapahtui?”
Jään toan mainitseminen sattui, muttei niin paljon kuin ennen. Av-Toa oli kokenut jo jos jonkinlaista kipua viime viikkojen aikana. Hänen mieleensä oltiin tunkeuduttu. Häntä oltiin hakattu, sidottu ja riiputettu kuin teurastettua ruhoa. Toa oli oppinut monen monta eri asiaa, mitä kipu oli.
“Matoro on toivottavasti kaukana ja turvassa”, valon toa sai sanottua. Mitä vähemmän hän asiaa ajattelisi, sitä parempi, hän päätti: tuskin hän ystäväänsä tulisi koskaan enää näkemään.
“Valo ja jää, kaksi ritaria hohtavissa haarniskoissa”, Sheelika naurahti. “Olitte varmaan mainio pari.”
“Aft-Amanassa kaikki muuttui”, Umbra kertoi synkkänä. “Matoro napsahti sirujen voimasta ja löi ioniterän seuralaisemme Kapuran selästä sisään.”
Sheelika yllättyi keskustelun makaaberista käänteestä. Ei valottu ollut näin avoimesti kertonut retkistään hänelle ennen. Antoiko hän viimein periksi Mestarin käsittelylle ja tajuaisi vihdoin Zorakin olevan hänen parhaakseen?
“Teitä oli Metru Nuilla aika monta”, Sheelika aloitti. “Muistelen kuulleeni entisen Käden kenraalin olleen myös mukana ryhmässänne. Kuinka legendaarista!”
Sheelika palautti Nurukanin mustan kakaman ja vanhat silmät Umbran mieleen. Hän olisi sentään Mustan Käden ympäröimänä, mutta moderaattori ei tiennyt mitään ulkomaailman tilanteesta. Hän pystyi vain toivomaan, että hänen ystävänsä selvisivät Metru Nuilta.
“Nurukan on ystäviäni”, Umbra kertoi. “Yksi urheimmista toista, jonka tiedän.”
“Umbra ja neljä muuta Toa-soturia astuivat Legendojen kaupunkiin etsimään mielen siruja”, Sheelika kertoi haltioituneena.
“Mitä ajat takaa?” Umbra sanoi vihdoin uupuneena. Hän halusi tietää ystäviensä tilanteesta ja epätietoisuus raastoi häntä sisältä.
“Haluan tuntea sinut paremmin”, nainen vastasi hivenen totuutta äänessään.
“Olen ollut täällä niin kauan…” av-toa sai sanottua.
“Ja tulet olemaan niin kauan kun Zorak sinua tarvitsee.”
Umbra oli jo hyväksynyt kohtalonsa ZMAn palvelijana. Hän ei pääsisi pois. Toa halusi itkeä ja käpertyä nurkkaan. Hän halusi vain antaa periksi. Valottu oli alkanut nähdä itsensä vain Zorakin leluna ja luomuksena. Kaikki olisi helpompaa jos hän suostuisi Mestarin käskyihin ja lopettaisi vastaan haromisen. Hän saisi mahdollisesti jotain vapauksia, joita Sheelikallakin oli. Oli vain nieltävä ylpeys ja alistuttava harjattoman käskyvallan alle.
Sheelika huomasi Umbran surumielisen ilmeen tämän naamiottomilla kasvoilla. “En minä nyt niin kauhea ole”, nainen sanoi kauniilla alttoäänellään. Se sai pienen hymynkareen nousemaan toan kasvoille.
“Olet ainoa asia, joka pitää minut järjissäni täällä”, Umbran oli myönnettävä.
“Sitä Mestari on halunnut iskostaa sinuun alusta asti. Emme ole vihollisiasi. Minä olen ystäväsi ja suojelen sinua Va:n julmuuksilta”, salamatar säkenöi.
“Voisitteko sitten päästää minut roikkumasta näistä ketjuista? Tiedän jo konkreettisesti mitä paosta seuraa.”
Toan pakoyritys oli epäonnistunut täysin ja hän oli loukkaantunut pahoin Feterrojen käsittelyssä. Hän ei aikonut yrittää sitä uudestaan.
“Voin ehkä järjestää asian, jos vannot uskollisuuttasi Mestarille”, Sheelika kertoi. “Ei ole olemassa muuta keinoa.”
“Toivottavasti teet sen, Sheelika”, Umbra aneli punertavilla silmillään. Paljaat, naamiottomat, kasvot olivat matoranien yhteiskunnassa suuri tabu ja häpeän aihe. Monissa matoranien kulttuureissa naamiottomuutta pidettiin luonnottomana ja jopa pelottavana asiana. Ennen kaikkea naamiottomuus oli surullista katseltavaa. Toan kasvot olivat vähäilmeiset, rujot ja harmaat ilman peitettään.
Umbra oli surkea näky hänen edessään. Anelevan valotun psyyke oltiin murrettu ja hänen itsevarmuutensa oli poissa. Miehen mielen synkkä korppi oli myös pysynyt poissa. Sitä ei ollut näkynyt sitten Va:n leikkelyn.
Sheelika punnitsi vaihtoehtojaan. Toa oli täysin hänen talutusnuorassaan ja valmis tottelemaan. Suunnitelman mukaisesti hän alkoi avata Toan kahleita.
“Vapautan sinut, valottu”, vo-toa kertoi ruusuisesti ja alkoi availla elementtikahleita. Salamattaresta tuntui hyvältä auttaa Toaa, vaikka se olikin vain osa suunnitelmaa.
Umbran kahleet avautuivat niksahdellen ja naksahdellen. Toa olisi taas läsnä maailmankaikkeuden ja voimiensa kanssa. Vailla voimiaan toa oli vain puolikas. Heikko moderaattori tunsi yhä itsensä huonovointiseksi, mutta hän ei sentään enää roikkunut seinäkoristeena.
Toa lysähti kiviselle lattialle, josta Sheelika auttoi hänet istumaan ja antoi hänelle pienestä pullosta vettä.
“Kiitos”, Umbra sai sanottua juodessaan ahneesti. Hänen päivittäistä vesimääräänsä oltiin säädelty Feterrojen toimesta tehokkaasti, eikä hänelle oltu annettu sitä ylellisesti. “Mutta miksi?” hän sai suustaan vaikertavan ja ihmettelevän kysymyksen. Mies oli todella hämmentynyt.
“Tule, autan sinut ylös ja jaloittelemaan”, Sheelika kertoi ja kosketti toan naamiottomia kasvoja. Nainen otti klaanilaisen hartiansa varaan. Av-toa tuntui raskaalta, mutta vo-toa jaksaisi häntä kantaa mukanaan. Umbrasta varjo-toa tuntui käsittämättömän sileältä verrattuna kidutuksen maailmaan, jossa oli viime viikot viettänyt.
“Minne olemme matkalla?” Umbra sai sanottua. Hänen käsiensä lihakset ja mekaaniset osat olivat vääntyneet riiputuksesta luonnottomiin asentoihin ja kestäisi oman aikansa, ennen kuin ne olisivat taas kunnolla toimintakykyisiä.
“Haluan näyttää sinulle asemaa”, ex-hagah kertoi.
“Mutta, entä Zorak? Entä jos tapaamme sen Van?”
“Älä heistä huolehdi. Minullakin on oikeuksiani täällä. Olet vieraamme ja sinun pitää vain noudattaa sääntöjämme”, Sheelika hymyili. Surkea valon toa sai hänetkin vähän alakuloiseksi, mutta nainen oli tottunut piilottamaan ajatuksensa karisman naamion alle.
Toan kävelyttäminen oli vaivalloista, koska hän oli niin kangistunut kahleissa roikkuessaan. Kahleet ja naamiottomuus olivat vieneet toalta paitsi elementtivoimia. Tuntui kuin Umbrasta olisi tullut pelkkä tyhjä kuori.
Feterrojen kohtelu ei ollut auttanut Umbran Metru Nuilla saamien ruhjeiden ja haavojen parantumisessa. Hänen jalassaan oleva haava oli jäänyt hoitamatta ja sekin vaikeutti hänen kävelyään.
Askel askeleelta he kuitenkin pääsivät liikkumaan aseman loistokkaissa tiloissa. Feterroja ei näkynyt missään – he olivat kahden. Sheelika tiesi Zorakin tarkkailevan heitä, mutta hän ei antanut sen häiritä.
Varjottu auttoi valotun istumaan tuoliin, joka oli lähellä isoa muotokuvaa. Av-toa joutui siristämään silmiään, jotta erotti maalauksen yksityiskohtia. Naamiottomuus heikensi myös näkökykyä. Hän erotti seinällä kultaisen Hau-naamion, Suuren hengen symbolin.
“Mistä te olette saaneet tällaisia tauluja? Tämänhän pitäisi maksaa vaikka kuinka”, toa innostui puhumaan. Sheelika hymyili tälle ja sanoi “Mestari Zorakin liikekumppanit olivat avokätisiä lahjoituksissaan.”
Hau-naamio toi Umbran mieleen Tawan. Mitä Tawakin ajatteli hänestä? Mitä koko administo ajatteli? Matoro oli toivottavasti jo Klaanissa ja kertonut kaiken matkastaan. Mies tuijotti tyhjyyteen lasittuneella katseellaan.
“Sanoinko jotain väärää?” Sheelika kiinnitti huomiota toan vakavaan ilmeeseen.
“Muistin vain Bio-Klaanin”, Umbra kertoi. “Adminit, Tawan ja muut. Petin heidät. Olin piruvie moderaattori ja myin tietoja, ettei minua vangittaisi”, Umbra puhui itsekseen. Hän näki vieläkin silmissään Matoron epäuskoiset kasvot, kun tämä sai tietää hänen menneestään.
“Ja he pettivät minut”, Sheelika vastasi kylmästi. “Heittivät minut Makutalle, vaikka se oli Rowashin syytä.” Salamattaren tunnepurkaus oli aito, ilman karisman naamion vaikutusta.
“Muistan hyvin”; valomies kertoi nöyränä. “Olen pahoillani. Todella pahoillani.”
“Tottelit vain Guardianin linjaa”, Sheelika yritti piristää miestä. “Tuomari on ankara ja oikeudenmukainen.”
Umbra oli tuntenut Guardianin lähinnä Vartijana. Tämän Tuomari-identiteetti oli todella etäinen olemus, joka pääsi lopulta vain harvoin esille. Sinä iltana skakdi oli kuitenkin ollut se Tuomari, jota nimeä hän käytti metsästäjäaikoinaan.
“Jos joskus pääsen Bio-Klaaniin, kohtaan varmasti Tuomarin enkä Vartijaa”, Umbra sanoi ajatuksensa ääneen. Häntä pelotti skakdin oikeudentunto.
“Sitten ainakin tietäisit miltä minusta tuntui.”
“Minulla on kyllä empatiakykyä muutenkin”, Umbra sanoi apeana. Sheelika antoi merkin ja nosti hänet taas olkapäidensä varaan. Oli aika jatkaa matkaa.
“Tulehan. Meillä on vielä vaikka mitä kaunista nähtävää.”
Sheelika ja Umbra saapuivat prismoista koostuvan rakennelman luokse. Valoa taittavat särmiöt loivat erilaisia taideteoksia pinnoille, joille valoa heijastettiin. Kuusi erilaista valonsädettä kuvasivat eri kuningaskuntia. Matematiikalla ja huolellisella kasvattamisella kristallimainen prisma oli saatu lähelle täydellisyyttä.
“Tämä tehtiin Kuuden kuningaskunnan loiston aikaan”, Sheelika kertoi kristallitaideteoksesta. “Selakhien käsityötä.”
Umbralle teos toi mieleen Samen, joka oli ollut hyvä kollega. Selakhi oli aina tehnyt työnsä uskollisesti ja totellut käskyjään. Av-toa tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt velvollisuutensa tekemättä ja lähtenyt seikkailemaan. Hän oli moderaattorien johtaja, mutta ei ollut koskaan paikalla. Jo vuosien ajan Umbra oli tuntenut itsensä valuvan pois moderaattorien sisäpiiristä. Hänestä oli tullut etäinen, koska ritarikunta vaati häneltä yhä enemmän asioita. Eikä se ollut ollut vain ritarikunta – olihan hän itsekin halunnut kiertää maailmaa Matoron kanssa. Seikkailu peittosi velvollisuudet liian usein.
“Klaanissa oli yksi selakhi, johon luotin täysin”, Umbra kertoi. “Hän olisi ollut parempi päämoderaattori kuin minä”, toa puki ajatuksensa vihdoin sanoiksi.
“Tietoihinne oli todella helppo päästä käsiksi”, varjotar naurahti. “Sinun työtietokoneesi suojaukset olivat aivan liian helpot murtaa.”
Umbra hymähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa koko tapahtuman. Niin paljon oli tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. “Emme osanneet odottaa, että järjestelmiimme käydään sisältäpäin.”
“Siihenkin pitäisi varautua.”
“Mutta miten puuttuisimme? Se luo eripuraa ja epäluottamusta, jos jokaista epäilee”, valottu kertoi. Hän alkoi tajuta mihin Sheelika viittasi.
“Olette Bio-klaanissa jonkinlaisessa utopiassa. Kaikki eri lajit: makutat, skakdit, titaanit, selakhit ja matoranit… kaikki saman katon alla. Paljon sotarikollisia, entisiä metsästäjiä ja muita. Ihmettelen miten teillä ei ole ollut enempää konflikteja.”
“Olemme yhdessä vahvoja. Kunnioitamme admineitamme. Tawaa, Visokkia ja Guardiania”, Umbra jätti sanomatta Ämkoon nimen. Tämän takinkääntö tuli hänen mieleensä, eikä toa voinut käsittää syytä moiseen.
“Toinen admin-toanne loikkasi Allianssiin”, Sheelika lisäsi. Umbra alkoi tajuta järjestelmän heikkouden. Bio-Klaani oli todella helppo myrkyttää sisältäpäin. Saraji, Ämkoo, hän. Ketkä muut pettäisivät vielä Klaanin luottamuksen ja hyväntahtoisuuden?
“Ämkoo”, Umbra vastasi hiljaa. Miehen vihreä naamio kävi häivähdyksen hänen mielessään. Se virne.
He jatkoivat matkaansa ja kohtasivat Arsteinin galleriassa mitä erilaisempia taideteoksia. Kikanalon sarvesta tehty huilu oli erityisen kaunis ja se jäi Umbran mieleen. He ohittivat myös helmistä tehdyn koristeellisen haarniskan, jonka pinta kimalsi helmiäisen öljyisissä väreissä kuin sateenkaari.
“Tuo muistuttaa minua tarinoista, joissa kuusi toaa yhdistää voimansa Yhtenäisyyden hyveen kautta”, Umbra kertoi Sheelikalle.
“Yhtenäisyyden soturi”, kuinka kuvainnollista. “Jotkut uskovat, että Toa Nui kantaisi tuollaista haarniskaa”, Sheelika naurahti. “Satua moiset jutut.”
Umbra katseli lähemmin helmiäisestä tehtyä haarniskaa. Se näytti hauraalta, mutta oli varmasti lujaa tekoa ja vanha kuin mikä. Klaanilainen ei ollut historioitsija tai taideasiantuntija, mutta tiesi, ettei sellaisia enää tehty. Hänen olotilansa koheni kun hän katsoi haarniskaa. Oli kuin se olisi täyttänyt hänet ilolla ja positiivisuudella.
He ohittivat exidian-metallista valmistetun shakkilaudan, jossa oli nynrahlaista muotoilua. Jokainen nappula oli rakennettu oikeassa mittakaavassa, mutta kutistettu metrunuilaisella kanoka-levyllä oikeaan kokoluokkaan laudalle. Lauta oli täynnä muinaismatoranilaista kieltä, joka oli kirjoitettu kullalla.
Umbran mielessä kävi häivähdys Aft-Amanasta ja kredipselleenistä. Häntä kylmäsi ja hän halusi pois shakkilaudan luota.
Shakkilaudasta seuraavana oli etelämanterelainen tuulikello, joka vaihtoi sävelmää aina erilaisen tuulen mukaan. Jos se ei olisi kahlittuna maan alle, se soittaisi kauniita ja uniikkeja sävelmiä. Kelloon oli laitettu koristeiksi kymmeniä sulkia ja kellot näyttivät olevan kaiverrettua valokiveä.
“Olisi kiva kuulla tuon sointuja”, Umbra mietti ääneen laitteen luona. Shakkilaudan karmeus oli jo unohtunut hänen mielestään.
“Se tarvitsee vapaata tuulta ja taivasta”, Sheelika kertoi. “Zorak ei valitettavasti voi tehdä niitä,” hän sanoi äänessään apeutta.
He ohittivat tuulikellon ja Umbra pystyi vain kuvittelemaan musiikin, jota kello soittaisi. Hän oli taas surullinen siitä, että oli lukittuna Mestarin hovissa. Sheelika piteli häntä yhä pystyssä kun he kävelivät yhdessä eteenpäin. Vo-toan kosketus ja ruumiinlämpö miellyttivät Umbraa, mutta hänellä oli ristiriitaisia ajatuksia. Häntä autettiin velvollisuudesta, ei pyyteettömyydestä. Sheelika oli niin pirullinen vanginvartija, että sai Umbran aina välillä unohtamaan, että hän edes oli vanki.
Zorakin linnoituksen käytävät tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Ne olivat täynnä erilaisia taide-esineitä siellä täällä, mutta taktisesti sijoiteltuna. Kaikki oli todella hyvin suunniteltua ja järjestelmällistä, mutta samalla se säilytti kauneuden ja eleganttiuden. Kiviseinät toivat Umbralle mieleen Bio-Klaanin pitkät käytävät, mutta Zorakilla vain oli enemmän taidetta.
Toat tulivat seinämaton luokse, joka kuvasi Zakazia sisällissodan melskeissä. Taideteos roikkui seinältä ja se oli osittain turmeltunut, palasia reunoista oli lähtenyt pois ja osa kuvasta oli haalistunut. Oli kuin sitä olisi käytetty aseen puhdistamiseen monia kertoja. Zakazilla piikkipellavaa oli yllin kyllin ja siksi tähän teokseen löytyi paljon materiaalia.
“Guardian ei koskaan puhunut meille Zakazin sisällissodasta”, Umbra kertoi “ja Bladis oli aivan liian nuori muistaakseen sitä.”
“Mestari muistaa hyvin kotisaarensa väkivaltaisuudet”, Sheelika kertoi. ”Zorak haluaisi vain pestä kätensä lajinsa menneisyydestä. Mestari ei halua myöntää edes olevansa skakdi.”
“Onko tuo muuten Nektann?” Umbra kysyi ja osoitti yhtä sinistä skakdia. Skakdi oli kaikkia muita isompi ja valokeilassa teoksessa. Soturin alapuolella oli kuolleita ja haavoittuneita skakdeja, joiden päälle kiipesi lisää vihollisia.
“Jos tulkitsen kuvan oikein”, Sheelika vastasi. Hän näki sinisen ja hopeisen skakdin sijaan Guardianin, Tuomarin ja Vartijan. Salamatar näki mielessään tämän kiikarisilmän ja jylhän leuan. Häntä puistatti.
“Tehdään Zakazista taas suuri”, Umbra sanoi ja yritti piristää tunnelmaa. Hän huomasi Sheelikan olevan ajatuksissaan.
Vo-toan ajatukset pyörivät yhä hänen karkottamisestaan. Hän ei koskaan pääsisi eroon tästä traumasta.
Umbra painoi kätensä Sheelikan olkapäälle. “Ajattelet Guardiania”, toa sanoi hiljaa. Hän ei tarvinnut Suletua, Komauta tai edes Nimdaa naisen mielen lukemiseen. “Autan sinua.”
Zorakin taidegalleria oli ripoteltu eri puolille rakennusta. He kohtasivat mitä moninaisempia taideteoksia matkallaan. Tiffanilasityö Metru Nuin suursodasta jäi erityisesti Umbran mieleen, olihan hän taistellut sielläkin. Taidokkaasti leikatut värikkäät lasinpalaset muodostivat Metru Nuin tutun muodon ja sen ympärille oli tehty Varjotun, Turaga Dumen ja Toa Lhikanin ylävartalot. Sodan muistot tulivat Umbran mieleen ja he jatkoivat matkaansa eteenpäin.
He ohittivat erilaisia valkeita, mutta kullattuja soittimia. Oletettavasti jotain norsunluuta. Toat eivät jääneet niitä pahemmin tutkimaan vaan jatkoivat vaivalloista etenemistään. Harppu ja puhallinsoittimet väistyivät ja niiden takaa paljastui yksinkertainen kivipaasi, jossa oli selvät Haun piirteet.
“Mata Nui”, Umbra huokaisi hiljaa. Ei ollut epäilystäkään, että kivi edusti heidän Suurta Henkeään.
Sheelika ei sanonut mitään. Vo-toa kavahti Mata Nuin nimeä. Hän kunnioitti yhä Suurta Henkeä ja häneen uskovia, mutta ajatteli usein tämän hylänneen hänet.
Kivipaasi oli väärässä paikassa siinä kolkossa linnoituksessa. Sen pitäisi olla maan päällä vartioimassa maailmaa ja pitämässä sitä kasassa. Täällä se näytti keinovaloissa vain lohduttomalta, melkein itkevältä.
Umbra antoi Sheelikalle merkin ja he jatkoivat taas matkaansa. Hän ei halunnut olla taas surullinen.
Kului jonkin aikaa ennen kuin he kohtasivat taas mielenkiintoisia taideteoksia joiden luokse pysähtyä katselemaan. Erilaisia sotien muistomerkkejä oli Zorakin kokoelmissa paljon ja skakdi oli erityisen kiintynyt tauluihin ja muotokuviin. Monet Barraki-lajien kuninkaiden muotokuvat keikkuivat aseman seinillä. Tuntui kun Mestari olisi tarkoituksella hankkinut esineitä ympäri maailmaa.
Mutta Makutojen esineitä ja taideteoksia ei hänellä ollut. Kaikki järjenvastaiset makutain luomukset olivat skakdin mukaan roskaa ja saastuneita.
Sheelika ei enää jaksanut kannatella Umbran painoa, vaikka tämä oli jo saanut voimiaan takaisin taiteen ja muistojen voimasta. Hän laski Umbran istumaan tuolille, joka oli lähellä vihreää kääröä. Käärö oli kuution sisällä, kuin jähmettyneenä ajassa ja tilassa.
“Visorak”, Umbra sanoi hiljaa. Hänelle verkot olivat tuttuja vuosia sitten Eteläisellä mantereella. Kraa häivähti hänen mielensä perukoilla. Se tunsi muistot hyvin, olihan hänen ensimmäinen heräämisensä tuota perua.
“Makutain ikävimpiä luomuksia”, Sheelika sai sanottua. Häntä kiehtoi se miten verkon sisällä oli jokin olento. Myrkynvihreät verkot oli kiedottu taidokkaasti koteloksi surkean olennon ympärille ja tätä odottaisi joko mutaatio tai muuttuminen parvien ravinnoksi.
“Kohtasin kerran visorakeja”, Umbra kertoi. “Ja maksoin siitä kalliisti.” Hän tunsi myrkyn polttavan verisuoniaan, syövän häntä sisältä. Hän muisti alkukantaisen voiman ja näki väläykseltä rhotukat, jotka tuhosivat matoran-kylän rakennuksia.
“Ne maksoivat minulle lopulta ystävyyden”, Umbra sanoi ja muisti taas Matoron. Ritarikunta, kaikki. Klaanin laiminlyöminen.
Sheelika ei kysynyt jatkokysymyksiä. Av-toa näytti niin hauraalta, vanhalta ja uudelta. Matka miehen mieleen oli ollut mielenkiintoinen ja antoisa.
“Eivät kaikki visorakit ole pahoja”, Umbra kertoi. “Tunnen yhden mukavan visorakin.”
“Visokki…” Sheelika sanoi hiljaa. Hänellä oli vain vähän muistoja tästä nelijalkaisesta Tawan ystävästä. Visokki oli hänen klaaniaikoinaan ollut lähinnä omissa oloissaan, mutta silti oleellinen osa adminien dynamiikkaa.
Av-toa muisti mielihämähäkin. Yksi osoitus siitä miten klaani antoi turvapaikan niille, jotka turvaa halusivat. Mitäköhän hänellekin kuului nykyisin?
“Eivätkö visorakit tuhonneet keltaiset kykloopit?” salamatar kysyi hiljaisuuden jälkeen.
“Niin Tongu kertoo”, Umbra sanoi. “Ja silti hän pystyy työskentelemään Visokin alaisuudessa! Kuinka kiehtovaa.”
Umbra huomasi taas kuinka kaipasi Bio-Klaania. Hän kaipasi kaikkia ystäviään enemmän kuin koskaan. Mutta häntä myös pelotti Matoron kohtaaminen uudestaan, Tuomarin ja Visokin viha kun hänen ritarikuntalaisuutensa tulisi esille ja se miten he suhtautuisivat siihen, että hän oli viikkoja Zorakin hoteissa.
Hän kaipasi Bio-Klaanin käytäviä, puheensorinaa ja Snowien varjoleikkejä. Hän halusi ajatella, että pääsisi vielä Kahvioon Mokelin kahvia ja pullia syömään. Toa toivoi, että ruskea hyönteinen ei ollut vielä tuhonnut tätä idylliä täysin.
Ennen kaikkea hän halusi taas hyvittää tekonsa ja auttaa ystäviään, ansaita heidän luottamuksensa. Toa oli ollut liian kauan itsekäs ja velvollisuuttaan pakoileva.
Sheelika silitti hänen päätään. Kyynel vierähti hänen punaiselta silmältään. Nainen särki Umbran muistelmat yhdellä lauseella.
”Sinulla on tehtävä”, ääni kaikui halki unimaan. Mistä ääni tuli? KAL-soturi ei tiennyt.
Deleva näki hopeisen Akaku-kasvon edessään. Toa kaiveli muistojaan. Sen oli pakko olla Svarle. Mutta eivätkö Matoro ja Umbra tappaneet häntä?
“He tuhosivat ruumiini, mutta olen uudestisyntynyt”, Svarle kertoi telepaattisesti. Kanava avautui Delevan mieleen. Informaatiota virtasi hopeisten soturien välillä. Muistoja, vihaa ja voimaa. Informaatiota kaikkeudesta. Niin paljon kärsimystä ja tukahdutettua tuskaa.
“Miksi valitsitte minut?” visiirisoturi huusi. Hän halusi vain polttaa Svarlen plasmasilmillään.
“Kohtalo valitsi sinut kauan sitten”, Svarle kertoi. “Lheko vain ohjasi meidät väärälle tielle. Miksi luotinkaan siihen makutan rakastajaan? Lajipetturiin. Sokeaan majakkaan.”
“Kuvittelimme, että tulevaisuutemme olisi valossa. Kirkkauden toien Kohtalo on korkeampi kuin alempien elementtien”, Svarle tuhahti. “Lhekosta tuli vain yksi meistä. Yritimme uudelleen ystävälläsi.”
Koko ajatus tuntui Delevasta todella typerältä. Hän tunsi Umbran, eivätkä valon toat olleet elämää suurempia messiaita. He olivat aivan kuin muutkin. Hekin tekivät virheitä ja nauttivat yksinkertaisista asioista.
“Mutta näyttää, että teimme virheen. Meidän olisi pitänyt kaiken aikaa muovata sinusta kaltaistamme. Yhtä Kaleista, hopeisista”, Svarle naurahti. “Sillä sinulla on syvällä sisimmässäsi tärkeistä tärkein, vakaumus.”
“En halua tätä. En halua olla kylmä ja metallinen!” konesoturi painui polvilleen. Svarle seisoi yhä itsevarmana hänen rinnallaan.
“Olet yksi meistä. Muodonmuutoksen seuraava vaihe on henkinen.”
El Salvakoro
Lusikka putosi lattialle ja konemies havahtui ajatuksistaan. Halpaa, maustettua papumössöä levisi ympäri lattiaa.
”Deleva hyvä, tiedän että tämä on ehkä saaren surkein majatalo, mutta voisit silti olla sotkematta lattioita”, Halawe sanoi. Tämän leijuva syömäväline osoitti veljeään syyttävästi.
“Minä. Minä näin unta”, Deleva sanoi hiljaa. Papumössö poltti hänen suutaan kuin plasma. “Näin Svarlen”, hän huokaisi vaivaantuneena.
”Olet tervehtynyt huomattavan tuskattomasti, jos ainoat oireesi ovat painajaiset. Joidenkin elimistöt ovat menneet shokkiin pelkästä proteesikädestä”, Angien sanoi pyöritellessään lusikkaansa epämääräisessä ruoassa. Se tuntui hänen nenäänsä enemmän kemialliselta aseelta kuin elintarvikkeelta.
“Olin ennen puoliksi Kal-haarniska. Nyt olen melkein kokonaan niistä kyhätty. Prosentit vain ovat eri”, koneistettu vastasi kylmästi.
“Mainitsitko sinä Svarlen?” Halawe palasi tuttuun nimeen.
“Kyllä. Hän puhui jotain outoja juttuja siitä, että Kalit olivat ensin valinneet Umbran johtajakseen tai jotain”, Deleva palasi uneensa.
”Ne ovat vain uni, Deleva. Unet ovat alitajunnan fanitarinoita elämistämme”, sanoi magnetismin toa ja madalsi ääntään. Hänen mirunsa vääntyi mutruun.
”Nurkkapöydässä takanasi”, hän jatkoi kuiskaten. ”Älä käänny. Olen melko varma, että hän on kytännyt meitä koko aamun.”
Hälyisän ruokasalin kulmassa istui hoikka, tummanpuhuva hahmo kasvottomassa kypärässä. Siitä ei nähnyt, minne hän katsoi, mutta se ei karkuri-metsästäjän oloa helpottanut.
“Ehkä pitäisi hoitaa sivujuonteet kerralla”, Deleva mutisi hiljaa.
”Hänen parinsa on täällä jossakin. Kummisetä lähettää aina kaksi”, Halawe jatkoi hiljaa ja jatkoi syömistä mahdollisimman normaalin oloisena.
”Jos ne haluaisivat tappaa meidät, olisimme jo kuolleita”, Angien nojautui toan korvaan ja kuiskasi tälle. ”Mest- Varjottu haluaa meidät luokseen.”
Majatalo ei olisi hyvä taistelutantereeksi, sen Deleva tiesi. Tämä asia hoidettaisiin ulkona. Mies nousi pöydästä ja lähti kohti ulko-ovea. Halawe ja Angien jäivät hölmistyneinä ruokapöytään.
”Eikö meidän pitäisi edes puhua heille? Emme tiedä mitä he täällä tekevät”, selakhi sopersi hiljaa miehelleen heidän noustessa pöydästä.
“Et selvästikään tunne Delevaa. Kun hän päättää jotain, hänen päätään on mahdoton kääntää.”
”Hän ei ole mielentilassa, jossa voisi tehdä päätöksiä”, hailtia kritisoi edelleen kuiskaten. He näkivät metsästäjä-vakoojan nousevan pöydästä heidän astuessaan ulos koron kadulle.
Hiekkaisella kadulla puhalsi kylmä tuuli, joka sai pölyn lentämään kaikkialle. El Salvakoron rakennukset olivat puusta ja savesta tehtyjä metrulaisia kupolitaloja. Pimeyden metsästäjä, Kuolonruoska koodinimeltään, viiletti sulavasti kuin varjo ulos kadulle. Ensimmäisenä asiana hän näki edessään aamuaurinkojen kirkastaman robottisoturin, jonka panssari säkenöi kuin valotulla.
Deleva ei hymyillyt.
Visiiri laskeutui konemiehen punaisen naamion päälle.
“Plasma: p-” Deleva ampui, mutta plasmasuihku katosi taivaalle. Angien oli syöksynyt häntä päin juuri tarpeeksi saadakseen toan horjahtamaan.
”Mitä karzahnia sinä teet?” mies ärähti ja sysäsi vaalean selakhin sivuun. Metsästäjä oli kadonnut näkyvistä.
”Et sinä voi vain tappaa niitä, ääliö!” Angien huusi. ”Emme edes tiedä mitä meistä halutaan!”
”Taidat ollakin vielä lojaali Varjotulle. Kipittäisit jo Odinalle jos siellä on parempaa”, Deleva tuhahti ja yritti erottaa kadulta mitä tahansa merkkejä kaikonneesta agentista.
”Kipittäisinkin, jos se olisi minusta kiinni! Sen sijaan meidät tapetaan sinun liipasinsormesi takia jo kauan ennen sitä!”
”Jos jään kuuntelemaan sinua saatan tehdä vielä jotain mitä katuisin”, Deleva tuhahti ja marssi raskaasti pois. Hiekkaiseen katuun jäi syvät askeleet.
Angien kihisi kiukusta. Hän pyyhki otsaltaan hikipisaroita ja iski nyrkkinsä terassin kaiteeseen. Se sattui, ja sai hänet turhautumaan entisestään.
”En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä teidän kanssanne”, Halawe parahti tullessaan kadulle.
”Puhu parhaalle ystävällesi jotain”, hailtia tuhahti. ”Ainakaan se ei kuuntele järkeä.”
”Hei. Tuo on vähän epäreilua, Ang”, Fa-Toa sanoi ja tarttui selakhia harteilta. Hän katsoi kaikin puolin onnetonta kumppaniaan silmiin. Vaikka naisen ulkomuoto olikin kaikkea muuta kuin tälle tyypillinen kallis ja huoliteltu, syaaneissa silmissä loisti samat kirkkaat pilkut kuin mitä aina ennekin. ”Deleva on kokenut viime aikoina aika karuja asioita. Hän on joskus raivostuttava… eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella kaikesta… mutta hän on luotettavin ystävä jonka tiedän.”
Angien vilkaisi maata ja sitten taas Halawen keltaisia silmiä.
”Niin kai… minä vain… hän ei tunnu kovin yhteistyöhaluiselta…”
”Pyydän, Ang. Koita ymmärtää häntä. Jos et muuten, niin minun vuokseni. Tämä retki on tärkeä, minulle ja Delevalle.”
Nainen huokaisi.
”Voin yrittää”, hän vastasi vastahakoisesti.
”Tiesin että voisin luottaa sinuun”, toa virnisti ja suuteli selakhia otsalle. ”Käyn katsomassa, minne Del meni mököttämään. Odota täällä, palaan pian.”
Hän löysi Delevan nopeasti. Halawelle oli käynyt jo hyvin tutuksi Kal-metallin hämmentävästi vaihteleva napaisuus, joten magnetismin toalle ei haarniskan paikantaminen ollut ongelma eikä mikään.
Plasman toan edessä nousi rujo lasipatsas, joka oli eittämättä muotoutunut kadun hiekasta ja plasmasta. Se oli hyvin korkea ja kapea, mutta ei esittänyt juuri mitään.
”Juonitteko jo tarpeeksenne niiden rosmojen kanssa?” Kal kysyi.
”Hei, tiedät ettei se ole niin”, Halawe vastasi. ”Ne taisivat pelästyä aika paljon käristysyrityksestäsi.”
Deleva potki hiekkaa.
”En osaa enää muuta kuin tappaa niitä”, konemies totesi synkkänä. ”Millään ei tunnu olevan hirveästi mieltä, nyt kun olen pelkkää metallia ilman tuntoa.”
”Sinä sopeuduit lopulta myös edelliseen olomuotoosi. Luulen, että tarvitset vain aikaa.”
”Ei se ole sama asia”, plasman toa murahti. Hänen kehonsa nivelet surisivat hänen kulkiessaan pientä ympyrää.
”Minä en tunne, miten nuo auringot paistavat tuolla ylhäällä. Tuulenvire ei tunnu miltään tätä terästä vasten. On kuin maailma ympärilläni olisi lakannut tuntumasta. Minä vain olen siellä ilman, että mikään välittää”, hän selitti. ”Minä en tunne enää mitään mitä vanha Deleva tunsi!”
”Selvästikin tunnet”, Halawe kommentoi pirteästi. ”Tunnet sangen delevamaista ahdistusta ja ilottomuutta. Tuhahtelet itseksesi kaikkien muiden typeryydelle. Olet sinä ihan täysin Deleva, veliseni. Ehkä et ole vain huomannut sitä vielä.”
”Pah. Tuota kai ajattelin silloin, kun halusin lähteä tälle retkelle. Että kun selvittäisin tämän Kal-jutun mysteerit, niin löytäisin itseni sieltä alta.”
”Tätä tarkoitan! Valitse tavoite, pidä se mielessäsi, pyri sitä kohti, niin edespäin. Toimii missä tahansa salamurhaamisesta fileeraukseen.”
”Ei kai tässä muu auta.”
”Ja, jos saan sanoa, mitä käristysvälikohtaukseen tulee… oli todennäköisesti järkevää olla tappamatta sitä agenttia. Joo, olemme kaikki kyllä etsittyjä karkureita, ja peräämme on varmasti määrätty melko monta tarkkailijaa, mutta niiden tappaminen ei varsinaisesti paranna tilannetta. Varjottu ottaa sen aika henkilökohtaisesti. Luota minuun, olen hoidellut aika monta metsästäjänsurmaajaa.”
”Ketäköhän entinen pomosi mahtaa syyttää sen Kersantin porukan kohtalosta”, Deleva pohti.
”No sopivia syyllisiä olette tietysti te toat. Musta Käsikin on hyvä kortti. Sen uudelleenilmestyminen on onnenpotku metsästäjien propagandaosastolle. Moninkertainen petturiorganisaatio, joka tekee epäeettistä tiedettä ja ohjusiskuja asutuksen keskellä? Täydellisiä pahiksia. Hei, niillä oli jopa sieluton robottiarmeija! Sanoi historioitsijat mitä tahansa, Metsästäjien riveissä ainakin on persoonaa.”
”Varoisin haukkumasta Nurukanin elämäntyötä enempää”, Deleva murahti. ”Käsi kuitenkin puolusti matoraneja.”
”Okei, pappa oli aika hyvä tyyppi. Viinitietoudesta plussa. Luulin kyllä, että osaisit olla ottamatta kommenttejani itseesi – tiedät etten ota politiikan isoja kaavoja kovin vakavasti.”
”Olet pysynyt yhtä raivostusttavana kuin ennenkin.”
”Hei, eikö meistä tullut kavereita sen takia?”
”Ne ajat tuntuvat karkaavan aina vain kauemmaksi, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle”, Deleva vastasi hiljaa,
Halawe sen sijaan muisti hyvin päivän, josta painajainen Svarlen kanssa oli alkanut. Yhdestä ideasta, joka oli laittanut Kohtalon rattaat pyörimään vääjäämättömästi kohti katastrofia.
Aer-Kini
Kristallisaaret
Vuosia sitten
Kalkkikivestä rakennettu temppeli kimalsi aamuaurinkojen alla. Sen kristallimaisista kuvioista paistoi värien sinfonia. Koivulehto rakennuksen ympärillä oli puhkeamassa lehteen.
Pyhättö oli valmis toivottamaan päivän tervetulleeksi, ja niin olivat saarelle kokoontuneet Toa-soturitkin.
”Luuletko, että tästä on jotakin hyötyä?” Halawe kumartui kuiskaamaan veljelleen heidän kavutessaan portaita. ”Svarlella on järkeviä ajatuksia”, Deleva vastasi. ”Minusta on hyvä, että on joku, joka kokoaisi meidät yhteen.”
Toinen kohautti olkiaan. ”Jos kerran sanot.”
Kuusikulmaisessa kehässä oli jo valtaosa kutsutuista. Heitä oli kahdeksan, Halawe laski. Valtaosaa hän ei tuntenut. Osa oli Aerilta. Toiset olivat naapurista Ehreniltä tai kauempaa pohjoisesta.
Kristallisaarien toat eivät varsinaisesti vetäneet yhtä köyttä. Etenkin Aerin ja Ehrenin toat enemmän kilpailijoita kuin sisaruksia. Huhuttiin, että jotkut jopa tekivät hiljaista yhteistyötä odinalaisten kanssa. Oli pieni ihme, että lähes koko joukko oli edes saatu kasaan.
Deleva oli selvästi kiusaantunut. Hän ei ollut koskaan pitänyt uusista tilanteista, joissa oli paljon tuntemattomia. Sen takia mirukasvo kulki ensimmäisenä.
”Svarle toivottaa teidät tervetulleeksi! Hyvä että pääsitte!” heitä saapui kättelemään puna-vihreä toa kristallihaarniskassaan. Hänet Halawe tunnisti: legendaarinen kahden elementin toa, Vurink.
Tarinan mukaan hän oli saanut toisen elementtinsä, kun oli leikannut itseensä särjettyjen elementtikivien siruja. Toisten mukaan hän oli ymmärtänyt elementin syvimmän olemuksen, ja kykeni hallitsemaan laajaa spektriä elementtejä.
”Hei”, magnetismin toa tervehti tätä toien perinteisellä nyrkkien yhteen lyömisellä. Niin teki myös plasmaveli.
”Hän aloittaa pian. Tämä on hyvin tärkeää hänelle ja meille kaikille”, Vurink kertoi innoissaan. Halawe näki, miten lumoissaan tämä oli jylhästä tulen toasta.
Hän kävi läpi myös muut hahmot suvan ympärillä. Sininen, kärttyisän näköinen ukko nojasi keppiinsä kulmassa. Oviaukossa istui pitkäviiksinen kasvillisuuden toa, joka näytti tuoneen jonkin keskikokoisen naudan vuoden ruokalistan mukanaan.
Heihin ei tosin mirukasvo juuri kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan hän keskittyi olennaiseen ja lähestyi kahta toa-neitoa, jotka keskustelivat hiljaa keskenään.
”Onko teitä jo toivotettu tervetulleeksi Aerille?” hän virnisti.
Pidempi heistä oli kiven toa. Hiekanvärinen haarniska oli melko kulunut. Suomuhaarniska, erittäin ihonmyötäinen, Halawe huomioi. Nainen näytti melko lihaksikkaalta ja itsevarmalta.
Tämän ystävä oli epävarmempi. Hänkin oli magnetismin toa. Harvinaista, toa mietti ja pohti teoriaansa magnetismin elementtiin sisältyvästä vetovoimaisuudesta.
Nainen oli kyllä vetovoimainen, mutta sillä ei ollut välttämättä mitään tekemistä magnetismin kanssa. Hänen haarniskansa oli eksoottinen – melko selakhityylinen. Paljon kulmia ja yksityiskohtaisia kirjailuja. Miellyttäviä kaaria. Hänen vaaleankeltainen sydänvalonsa korostui tummasta pinnasta aivan kuin hänen suuret silmänsäkin. Kaunokainen kieltämättä huokui tiettyä elektromagneettista säteilyä.
”On, kiitos vain”, kiven toa vastasi melko asiallisesti. ”Saarenne on erittäin mielenkiintoinen.”
”Toa Halawe”, mies esittäytyi ja suuteli tätä kädelle.
”Toa Ilveria”, Po-Toa veti kätensä pois hämmentyneenä. ”Ja hän…”
”… älä edes yritä”, toinen nainen totesi kylmästi. ”Olen Toa Tektan. Nyt, anteeksi vain, minulla ja sisarellani oli keskustelu.”
”Selvä”, Halawe kohautti olkiaan. ”Hei, pitäkää hauskaa. Jos tarvitsette jonkun esittelemään saarta, olen varmaan vapaalla.”
”Jutellaan tilaisuuden jälkeen enemmän”, kiven toa huikkasi perään ystävänsä suureksi ärtymykseksi.
”Varmasti!” mies vastasi. Yksi kahdesta lämpeni, hän pohti. Melko hyvä suhdeluku! Epäonnistuminen toisen kohdalla mietitytti: samalla varauksella varustetut magneetit hylkivät toisiaan? Voisiko kyse olla siitä? Kielikö haarniskan tyyli selakhi-kiinnostusta? Ehkä Halawella ei ollut tarpeeksi hampaita ja liikaa hauista.
”Etkö voisi edes yrittää käyttäytyä kuin Toa”, Deleva moitti veljeään tämän palatessa.
”Hei, olin vain kohtelias. Minä sentään pyrin tutustumaan uusiin persooniin!”
Plasmahenki huokaisi.
He lopettivat sanailunsa, kun temppelin torveen puhallettiin kokoontumisen alkamisen merkiksi.
”Veljet”, kaikui voimakas ääni. Puhuja oli tulen toa temppelin keskellä: pitkä ja majesteettinen. Toa Svarle nousi ylpeänä suuren Suvan päälle. Hänen kasvoistaan heijastui ylpeys ja varmuus. Vanhan tulenhengen koko olemus huokui auktoriteettia.
”Me olemme toia”, hän aloitti. ”Se, tarkoittaa, että olemme vastuussa tästä maailmasta.”
Hiljaisena muut toat odottivat jatkoa.
”Mutta meistä on tullut joukko kurittomia poikasia! Harrastamme turhuuksia ja kiistelemme keskenämme! Ajattelemme vain omien saariemme etua, ja samalla unohdamme sen, millä todella on merkitystä! Me olemme unohtaneet Ensimmäisen Hyveen!”
Tuntui, kuin tulen toan Akaku olisi katsonut suoraan jokaisen heidän sieluunsa.
”Kutsuin teidät, koska uskon, että voimme vielä pelastaa itsemme ja kunniamme. Voimme tulla paremmaksi. Kasvaa. Minä uskon Toaan!”
Varovaisia suosionosoituksia. Toiset äänekkäämpiä kuin toiset.
”Meidän ei pidä olla Toa Aer tai Toa Ehren tai mitään niin rajoittunutta. Me olemme Toa Nuva, sillä aiomme syntyä uudestaan”, Svarle jatkoi. ”Kuinka moni teistä aikoo olla sen arvoinen?”
”Yhtenäisyys”, huusi osa toista, Deleva yhtenä heistä.
”Kuinka moni teistä aikoo tulla paremmaksi?” Svarle pauhasi.
”Yhtenäisyys!” vastasi kuoro uudelleen.
”Kuinka moni teistä aikoo olla Toa?”
”Eläköön, Toa Nuva”, he huusivat, ja ottivat kiinni ideasta, johon heidät myöhemmin naulittaisiin.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa
Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.
Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.
Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.
Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.
Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.
Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.
Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.
Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.
”Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”
Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
”Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
”Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”
“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
”Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. ”Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”
Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
”Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
”Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. ”Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
”Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, ”aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
”No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
”Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. ”Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
”No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.
Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.
“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. ”Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”
Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.
Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.
Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.
Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.
On aika leikata varjo pois.
On aika tulla täydelliseksi valoksi.
Ilman pimeyttä.
Ilman varjoa.
Ilman pahuutta.
On aika olla valon toa.
Korppi menettää sulkiaan, kun terä viiltää mieltä.
Tunteet lakkaavat olemasta, kun negatiivisuus katoaa.
Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.
Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.
Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.
Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.
Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.
Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.
Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.
Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.
Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.
Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.
Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.
Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.
Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.
Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.
Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.
Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.
Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.
Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.
Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.
Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.
Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.
Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja
Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.
Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.
Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.
Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.
Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.
Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.
Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.
Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.
“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…
Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.
Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.
“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.
Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.
Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.
Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.
Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.
Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.
Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.
Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.
Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.
Mutta siitä ei ollut apua.
Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.
Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.
Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?
Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.
”Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.
Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.
Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.
”ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”
Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
”Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
”Mestari”, Sheelika totesi. ”Mitä täällä tapahtui?”
”Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. ”Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
”Telepaattisia kontakteja?”
”Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. ”Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
”En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. ”Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
”Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. ”Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
”En tiedä…”
”Varjo”, Zorak sanoi. ”Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”
Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
”Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. ”Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”
Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.
Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.
Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.
Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.
Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!
Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.
Z.M.A.
Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!
Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.
Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.
Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.
Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.
Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.
Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.
Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.
Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.
Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.
Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.
Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.
Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.
Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.
He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.
Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.
Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.
Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.
Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.
Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.
Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.
Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.
Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.
Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.
Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.
“Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”
Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.
“Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”
Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.
“Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”
Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.
“Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”
Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.
“Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”
Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.
Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.
Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.
Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.
Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.
Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.
Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.
Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.
Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.
Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”
Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.
”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”
Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.
”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.
Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.
”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”
Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.
”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”
”Voi olla.”
”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”
”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”
”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”
”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”
”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”
”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”
”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.
”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”
”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.
Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:
Toa Umbra
majakkana pimeydessä
Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:
”Umbra, kuka sinä olit?”
Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.
”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.
”Hm? Niin, admin.”
Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.
”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”
Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”
Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
”Ei kai niin, admin.”
”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
”Niin.”
Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.
”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”
Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.
https://www.youtube.com/watch?v=IR3VDn14D4Y
Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.
Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.
Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.
Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.
Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.
Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.
Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.
Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.
Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.
Ulkona?
Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.
Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.
”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.
Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.
Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.
”Ei enää.”
Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.
”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”
Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.
”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”
Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.
”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”
Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.
Kaikessa mikä oli, oli virheitä.
Täydellinen ei itkenyt.
Tawa itki yhä.
Täydellinen ei pelännyt.
Tawa pelkäsi yhä.
Täydellinen ei inhonnut.
Tawa inhosi yhä.
Täydellinen ei vihannut.
Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.
Täydellinen ei rakastanut.
Tawa ei rakastanut enää.
Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.
Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.
Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.
”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.
Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.
Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.
Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.
Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.
Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.
Tänään,
siellä missä siskosi on.
Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.
“Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?
“Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.
Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
“Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.
“Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.
“Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.
“Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”
”H-harjan…”
Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.
Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
“En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.
Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.
Totuus sattui paljon enemmän.
“Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”
Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.
Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.
Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?
“Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.
”Mukava, että ajattelet niin…”
Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.
“… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
“Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?
Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”
“Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.
“Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”
“Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.
“Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”
“Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”
Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
“Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
“Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”
“Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”
“Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”
”Mutta…”
“Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”
“Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
“Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.
Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
“Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”
“Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.
”… Tawa?”
”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”
Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.
“Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”
Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.
“Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.
”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.
“Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”
“Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”
”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.
Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.
”En tiedä.”
”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.
”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”
Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.
”Toteutan toiveesi.”
”K-kiitos.”
”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”
Ylhäällä tornissasi,
mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.
Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.
Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.
”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”
Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.
”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”
”Niin”, Tawa vastasi.
Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.
”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”
Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”
Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.
Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.
”Voiiii. Pikku veijari.”
”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”
”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.
Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”
Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”
Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.
”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”
Toinen Tawa nyökkäsi.
”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”
”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”
Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.
”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”
Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”
”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”
”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”
”Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”
”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”
Se on jo voittanut.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?
Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.
”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”
”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”
Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.
”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”
Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”
Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”
Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
”Olit sanomassa jotain muistoista.”
Ei. Ei hän…
Ei.
Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.
Omaan hymyynsä.
Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.
”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”
Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”
Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.
”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
Hengitys tuntui kylmenevän.
”Ja… ja en vain muista sitä.”
Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”
Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”
Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…
”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”
Ei… ei…
”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”
Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?
”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.
Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
Liian lähellä.
”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”
Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.
”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”
”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”
Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu. Ei kukaan muu.
”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”
Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.
Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.
Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.
Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.
Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.
”S-sinä olet vain minun päässäni.”
Oli Ritari. Ja oli Nimda.
Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.
Ritarin sielu halkesi kahdeksi.
Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.
”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”
”Tolvana!” peilikuva kivahti.
Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.
”AU!”
Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”
”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”
”…”
Niin. Tietty.
”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”
Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”
”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.
”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.
”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”
Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”
”Niin. Niin meillä oli.”
”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”
”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”
Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”
Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”
”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”
”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.
”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”
”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.
Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
”Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”
”… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”
Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”
”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”
”En halua tappaa ketään.”
Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”
”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.
”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”
Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
Hän kääntyi ikkunaa kohti.
”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”
Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”
”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”
”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”
”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”
”Miksi? Miksi pelätä?”
”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”
Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”
”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”
Hetken Tawa ei halunnut vastata.
”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”
”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
”Kyllä.”
Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?
… kenen paras ystävä on puhuva visorak?
Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.
Useimmiten ei.
”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”
”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.
”Karkoitin hänet.”
”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”
Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
”… hän haluaa minut hengiltä.”
Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”
Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”
Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”
”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”
Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”
”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”
”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”
Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”
”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”
”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”
”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”
Tawa huokaisi.
”Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.
Kun luulit voivasi paeta.
Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.
Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.
”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”
”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.
”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.
Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.
”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”
Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
”P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.
”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.
”Sinä…”
”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”
”O-ole hiljaa…”
”Jotain omaasi, Tawa?”
”S-sinä…”
”Jotain, jonka sinne paiskasin?
Vai… jonkun?”
Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.
Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.
Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.
”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.
”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”
”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.
”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”
”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.
”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”
”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”
Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”
”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”
”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”
”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”
”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”
”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”
”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”
Peilikuva hymyili.
”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”
”Se oli hyvää aikaa.”
Kun olit tytölle mieliksi.
Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.
Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.
Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.
”Hei, Tawa.”
”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.
Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.
Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.
“Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.
“Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
Mutta piknik?
Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.
”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.
“Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.
”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”
“Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.
”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”
“Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”
Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.
“Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”
”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”
“Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.
”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.
Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…
“Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”
Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.
“Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.
”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”
Molemmat nauroivat.
”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”
”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.
”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”
”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”
”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”
He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.
Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.
Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.
Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.
Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.
Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.
”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.
“Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”
”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”
Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
Hän… hän ei ansainnut enää mitään.
“Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.
”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”
“Pelottaa.”
”Minä… minä tiedän.”
”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.
”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”
Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
“Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.
”Rowash…” Tawa sanoi nimen.
”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.
Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”
“Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.
Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.
”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”
Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”
Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.
”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”
”Mu-mutta…”
Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.
Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.
Tip, top.
Tip, top.
”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
”Tawa… anna… anna anteeksi…”
”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”
Ja se oli liikaa.
Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.
“Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…
Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”
”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”
Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.
”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”
“En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.
Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.
”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”
“Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”
Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
”… a-auta.”
Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.
”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.
”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”
“Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.
Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.
”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”
Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.
”T-Tawa…”
Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.
”Tawa, älä jätä minua…”
Askel askeleelta kauemmas siskostaan.
”Tawa…
Älä anna niiden teloittaa minua.
E-en halua kuolla!
TAWA, EN HALUA KUOLLA!
EN HALUA KUOLLA!”
Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.
Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
”Ja… loppu onkin historiaa?”
Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”
”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”
”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”
”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”
”En… en ymmärrä.”
”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”
”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”
”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”
”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”
“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.
”Koska…”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.
”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”
”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”
Tawa tunsi jo tärisevänsä.
”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”
”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”
Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”
”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”
Toinen piti taukoa.
”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”
”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”
Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”
”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”
”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?”
Tawa jäätyi paikoilleen.
”Mutta…”
Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.
”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”
”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”
Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
”Et… et puhu järkeä.”
”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”
”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”
Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”
”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.
”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”
Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
”Ei. Ole hiljaa.”
”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”
”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”
”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”
”… en. En usko.”
”Miksi et, Tawa?”
”Koska…”
Kun olit vielä hetken luonani.
Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.
”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”
”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.
”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”
”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.
”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”
”Tiedän, Makuta.”
”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”
”Tiedän, Makuta.”
”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.
”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”
”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”
”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”
”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”
”Tawa.”
Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”
”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”
”Hiljaa. Hiljaa.”
”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”
”Mene… mene pois…”
”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”
”Minä… minä en…”
”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”
”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”
”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”
”Ole hiljaa.”
”Tawa…”
”Ole hiljaa.”
Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.
”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”
”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”
Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”
”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”
”OLE HILJAA!”
”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”
”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”
”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.”
Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”
”O-OLE HILJAA!”
”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”
”… ole hiljaa.”
”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”
”… ole hiljaa…”
”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”
”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”
”Ei, Tawa. Sinä olet.”
”OLE HILJAA!”
”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”
”PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!”
”Ä-älä satuta minua, Tawa.”
Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.
Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.
”O-ole hiljaa…”
Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.
”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”
”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”
”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”
Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.
”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”
”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”
”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”
”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”
”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”
Tawa oli vain hiljaa.
”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”
Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.
”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
”Miten.”
”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”
Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.
Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.
Kapellimestarin asemalla,
siellä missä siskosi.
Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.
Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.
Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.
“Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.
“Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”
Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”
“Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”
”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”
“Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”
”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”
Nainen nyökkäsi hiljaa.
“Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.
”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”
“Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”
Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…
Ja Valon toan.
Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.
Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.
”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”
”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”
Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.
”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”
Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”
“… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.
Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”
“Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”
”Heh. En tietenkään.”
Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”
Zorak piti vielä hetken tauon.
”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”
Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.
”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”
”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
“Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.
“Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.”
Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.
Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.
Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.
Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.
Klaanisi. Tornisi.
Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
Miksi edes yrität?
Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.
Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.
”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.
Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.
Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”
”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”
”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”
”Ei se mitään.”
”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”
Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”
Tawa ei vastannut.
”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”
Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.
Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.
Toinen äiti yritti.
”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”
”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”
”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”
Tawa nosti katseensa ylös.
”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.
”… niin, Tawa?”
”Haluan kiittää sinua.”
”Mistä?”
”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”
”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”
”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”
Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.
”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”
Tawa istui kallion lailla paikallaan.
”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”
”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”
”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.”
”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”
”Hän kyllä yritti.”
”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”
”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”
Peilikuva kohautti olkiaan.
”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”
Hetken oli peilitär taas vaiti.
”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”
Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.
Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?
Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.
Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.
”Tawa?” Tawa sanoi.
”Olen tässä”, Tawa vastasi.
”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.
”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”
”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”
”Minä vain…”
Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.
Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.
”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”
”Tarvitseeko sinun?”
”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”
”Pelottaako se sinua?”
Hän nyökkäsi.
”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”
”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”
Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”
Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.
”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.
”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”
”Sinun on pakko taistella.”
”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”
”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”
”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”
”…”
Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.
”… ei. Ei niin.”
”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”
”… pystytkö siihen?”
”Minun täytyy yrittää.”
”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”
”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”
”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.
”… luomista. Usko on luomista.”
”Luomista. Niin.”
”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.
Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”
Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.
”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”
”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”
”M-mutta-”
”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”
Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.
Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.
Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.
Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.
Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.
Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.
Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.
Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.
“T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.
“Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”
Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.
”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”
Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?
Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!
“Helei, pikkuinen.”
V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.
”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.
Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”
Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.
“S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
“Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.
“… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.
Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.
“Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.
”… k-kiitos, toa Tawa.”
Ja niin hän lupasi.
Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.
Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.
Huuhdottu tyhjyyteen.
Revitty irti.
Varjon äpärien kidoissa.
Pelon enkeli
Tämä päivä
Painajainen
”Sheelika.”
Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.
”Sheelika.”
Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.
Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.
“Sheelika. Pelkää minua.”
Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.
Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.
Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.
Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.
Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.
Valo vaipui syvään uneen.
Rakkaus kuoli.
Katkeruus nousi.
Ja Pelko heräsi.
Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.
Pahuus oli korvannut tyhjiön.
Ja se sattui.
Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.
Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.
Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.
Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.
Kraa.
Kraa kaikui kaikkeudessa.
Kraa kaikui tyhjyydessä.
Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.
“Kraa”, korppi lauloi.
Sheelika pyrki eroon rahista.
“Mene pois, Makuta!”
Sheelika juoksi.
”M-mene pois!”
Korppi seurasi.
”Kraa”, korppi sanoi.
Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.
Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.
Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.
”… m-mene pois.”
Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.
Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.
Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.
Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.
Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.
Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.
Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.
Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.
Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.
Mestari ymmärsi häntä.
Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.
Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.
Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.
Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.
Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.
”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
.
”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.
Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.
”Vai niin.”
”Niin.”
Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.
”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.
”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”
”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
”Jos kertoisin.”
Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.
”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”
”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”
Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.
”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
”En tuota pettymystä sinulle.”
”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.
Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.
Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.
Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.
Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.
Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.
”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?
“Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
“Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
“Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.
“Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
“Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
“Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.
“Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
Ja oliko sillä enää väliä.
Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
“Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”
Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.
Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
… mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.
“Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”
“Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.
“Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”
”Voi, sääli…”
Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
“… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toaUmbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.
“Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
“Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.
Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
“Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”
“… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.
“Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.
“…”
Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.
“Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
“Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
“Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.
“Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”
“Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”
Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…
”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
“Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”
Varjon ja salaman neito tuhahti.
“Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”
Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
“Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.
“Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”
“Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.
”Ai miksikö, toa?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.
“Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.
”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.
“Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.
“Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”
”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.
”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”
Kerron sinulle tarinan.
Eikä sillekään ole onnellista loppua.
”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”
En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.
riko, raasta
revi
Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.
Pois, pois
kaikki pois
Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.
Herramme
Jumalamme
arkkienkeli
Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.
Niiden helvetilliset äänet.
tapa
tapa
tapa
Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
Sen hän totisesti teki.
Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.
titaani on turha
turha
Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.
riko
Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.
Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.
Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!
vihaa
Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.
Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.
vihaa
Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.
v i h a a
Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.
sheelika
olet kesken
Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.
Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.
olet kesken
vihaa
Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!
Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.
olet kesken
vihaa
VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA
Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.
VIHAA
VIHAA
VIHAA
tapa
Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.
Makuta on.
Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.
vihaa
vihaa
Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.
Makuta on.
vihaa
vihaa kaikkia
Makuta on.
vihaa kaikkia
tapa
Makuta on.
Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.
olet kesken
turha titaani kuolee
TAPA TITAANI
”Sheelika! Älä!”
Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.
Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.
Ei ei ei. Ei se noin mennyt.
raasta titaani
REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA
”Sheelika! ÄLÄ!”
Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.
Ja hän huusi niin kovaa.
Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.
titaani titaani titaani
TURHA
OLET KESKEN
SILVO TITAANI
”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”
Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.
”S-s-shee-”
tapa
TAPA.
Tapa.
Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.
Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.
Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.
Tyhjyydestä olet sinä tullut.
Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.
ja vihdoin
olet valmis
Ja silloin Umbra tiesi.
Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.
Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.
Mutta järkeä siinä ei ollut.
“Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.
“Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”
”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
”… ei siinä ole.”
Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
“Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”
Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.”
Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
“Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.
Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.
Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.
riko titaani
Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
“Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.
Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?
“Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”
“Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.
“Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.
“Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”
“Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
“Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.
Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.
Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.
“Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”
“Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”
“Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”
Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
“Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”
“Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”
“Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”
“Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
”En oikeastaan.”
Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?
”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.
”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
”Tuota, milloin kerroin sen-”
Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.
Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.
”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”
Kauan sitten
kun kaikki oli hyvin
Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.
Toa Tawa nyökkäsi hieman.
”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.
Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.
Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
“Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
“Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.
Sähkön toa hymyili.
”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”
“N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”
“Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”
Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!
“En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…
”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”
Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
”Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”
“Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.
”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”
“Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”
”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
“Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”
“Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”
”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”
”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”
Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”
Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
“Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”
”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”
Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
“Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”
”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”
Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.
“Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”
”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”
Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.
Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.
Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.
”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.
