Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.
Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.
Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.
Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.
Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!
Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.
Z.M.A.
Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!
Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.
Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.
Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.
Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.
Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.
Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.
Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.
Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.
Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.
Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.
Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.
Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.
Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.
He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.
Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.
Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.
Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.
Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.
Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.
Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.
Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.
Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.
Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.
Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.
“Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”
Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.
“Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”
Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.
“Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”
Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.
“Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”
Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.
“Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”
Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.
Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.
Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.
Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.
Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.
Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.
Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.
Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.
Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.
Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”
Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.
”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”
Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.
”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.
Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.
”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”
Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.
”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”
”Voi olla.”
”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”
”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”
”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”
”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”
”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”
”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”
”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.
”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”
”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.
Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:
Toa Umbra
majakkana pimeydessä
Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:
”Umbra, kuka sinä olit?”
Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.
”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.
”Hm? Niin, admin.”
Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.
”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”
Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”
Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
”Ei kai niin, admin.”
”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
”Niin.”
Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.
”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”
Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.
https://www.youtube.com/watch?v=IR3VDn14D4Y
Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.
Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.
Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.
Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.
Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.
Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.
Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.
Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.
Karmiva kallokypärä, käärmemäisen hirviön kolmileukainen kita aukesi. Sen sisältä valuva kuollut tuhka tuiversi tuulessa kuin pedon viimeisenä henkäyksenä.
Keltainen nainen seisoi kylän aukiolla hiiltyneen rahkshi-kasan päällä. Tummahaarniskaisen varjon äpärän karmiva koura oli puristunut nyrkkiin kohottautuneena kohti taivasta, kohti kaatajaansa. Taistelu oli ollut todella raivoisa. Ylivoimaiset pedot olivat päässeet monta kertaa niskan päälle, mutta ritarilla oli ollut taistelutaito sekä ketteryys puolellaan. Salkoase ja salamoiden voimat olivat yhdessä olleet liian kova pala rahksheille. Sankari oli viimeistellyt kaiken kutsumalla ukkosen taivaasta. Kuin jumala ikään.
Kyläläiset haukkoivat henkeään. Harvoin kukaan heistä oli kohdannut elementtien taitajia, toia.
Kirjuri, pieni sinivalkoinen nainen, oli katsellut tätä näytöstä haltioituneena. Toa oli yltä päältä hirviöiden veressä ja tuhkassa, mutta hänen kimmeltävä haarniskansa säkenöi silti voimaa ja oikeutta. Hänen naamionsa visiiri hehkui aurinkojen valossa voimaa.
Vo-matoran ei ollut ennen nähnyt toaa. Hän aisti toan voiman ja hyvyyden, sekä tästä uhkuvan oikeuden. Ritarin olevuudessa kipinöi salaman sähköinen voima. Alkuvoima, alkukantainen energia ajalta ennen aikaa.
Kirjuri ei uskaltanut kohdata uutta hahmoa, koska se pelotti häntä. Hän kunnioitti ritaria syvästi.
Matoranin sydän hakkasi ylikierroksilla. Soturi oli huomannut hänet. Hikikarpalot valuivat hänen rurumaisen naamionsa otsalla. Naisen itsevarmuus painautui syvälle kirjurin mieleen ja ajatuksiin. Se poltti jälkensä häneen kuin polttomerkillä.
“T-toa?” oli ainoa sana, jonka matoran sai sanottua keltaiselle ritarille. Puolituinen oli liian tohkeissaan ja jännittynyt sanoakseen mitään muuta.
“Tawa. Tawa on nimeni. Olen salaman toa”, visiiristä suojauksen naamiota kantava soturinainen vastasi itsevamasti. “Pimeys on nyt kaikonnut kodistanne.”
Kirjuri, Sheelika, oli tosi hämmentynyt. Ritari vaikutti niin pyyteettömältä. Hän oli noin vain peitonnut pimeyden. Eikö tämä halunnut mitään vastapalkaksi?
Vo-Matoran ei saanut sanottua mitään. Hän vain tapitti jumalolentoa suurilla silmillään. Tämän toan saapumisesta hän saisi kaiverrettua taas vaikka kuinka koron historiamuuriin.
”Pelastit meidät, toa Tawa” kylänvanhin haukkoi henkeään. ”Pelastit meidät kaikki…”
Sheelika katseli. Pikkunainen mietti, minkälaista olisi olla toa. Ei tarvitsisi pelätä pimeyttä ja pahuutta, ja saisi tuoda oikeutta kaikille maailman pahoille olennoille. Voisi olla osa luonnonvoimia, osa suurempaa kokonaisuutta. Ja saisi lähteä täältä, Volomaria-korosta. Kohti maailmaa. Jos uskaltaisi! Kuka sellaista uskaltaisi?
Silloin Sheelika huomasi, että toa oli huomannut hänen tuijottavan. Voi ei, pikkunainen mietti. Voi ei. Ehkä… ehkä olisi parempi vain tuijottaa jalkoihin? Ei, siis omiin jalkoihin!
“Helei, pikkuinen.”
V-voi ei. Sheelika tunsi käsiensä vapisevan. Näillä ei historiaa kaiverrettaisi.
”Kirjuriko olet?” toa Tawa kysyi kiinnostuneesti hymyillen.
Sheelika nyökkäsi vaivalloisesti.
”Olet kauhean hiljainen ja sinulla on varmasti monia kysymyksiä”, keltainen soturi kertoi lempeällä äänellään. ”Lupaan kyllä puhua kanssasi myöhemmin, jos haluat niin.”
Jotain hänen olisi pakko keksiä. Jotain hänen olisi pakko kysyä! Koko kylä katseli ja kuunteli. Hänen olisi valittava sanansa oikein.
“S-suojeletko minua varjoilta ja pahuudelta?” vo-neito kysyi. Toa näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi syvään ja puhui hartaasti.
“Lupaan suojelevani sinua varjoilta ja pahuudelta”, toa Tawa vastasi, ja näytti hymyä joka tuikahti kuin salamana myrsky-yössä.
“… jopa itse Kraan herralta, Makutalta?” Kirjuri kysyi jatkokysymyksen. Heitä lähimmät kyläläiset kohahtivat kuullessaan nimen.
Edes kirjurin ei kuulunut sanoa tuota sanaa. Se oli kielletty, muinainen ja karmiva.
Hetken aikaa kultainen ritarikin oli hiljaa.
“Minä lupaan”, toa lopulta vastasi, ja tarkoitti molempia sanoja.
”… k-kiitos, toa Tawa.”
Ja niin hän lupasi.
Niin hän oli luvannut, ja hän oli ollut niin pyyteetön ja uljas. Hänen kullankeltainen haarniskansa oli tuonut valon silloinkin, kun pilvet olivat haudanneet taivaan kaksoset. Hänen salamansa olivat sokaisseet pahan.
Ja hän oli nähnyt, kuinka Sheelika oli pelännyt, ja tiennyt tismalleen mitä sanoa.
Ja sitten kaikki oli ollutkin jo poissa.
Huuhdottu tyhjyyteen.
Revitty irti.
Varjon äpärien kidoissa.
Tämä päivä
Painajainen
”Sheelika.”
Ääni tähtien välisestä pimeydestä puhui.
”Sheelika.”
Sheelika pyöri silkkipeittoonsa kääriytyneenä. Levottomana ja hiestä kosteana hän yritti taistella tietään painajaisestaan. Naisen sydänvalo välkkyi kiihtyneesti, kun hän kamppaili unensa mörköä vastaan.
Verenpunaiset silmät leijuivat ilmassa kuin demoniset suuret pilarit. Sinivalkoinen matoran juoksi niitä pakoon. Mutta se oli turhaa. Se oli kaikki turhaa. Se oli ollut ja se tulisi olemaan turhaa.
“Sheelika. Pelkää minua.”
Moniääninen kuoro täytti tyhjyyden. Nainen oli kauhuissaan. Hän haki jostain turvaa, mutta ei löytänyt sitä. Suola-aavikolla ei ollut turvaa yön pimeydessä ja kylmyydessä. Pimeys oli hänen.
Varjo hiipi kaikkialta. Se söi ahnaasti kaikkeutta kuin parvi kulkusirkkoja viljat pellolta. Pimeys saavutti häntä, ja kaikki tuntui olevan myöhäistä.
Musta käärmemäinen varjo alkoi saavuttaa naista. Sen kylmä ja väärä olemus säteili negatiivisuutta, pelkoa ja vihaa. Katkeruutta ja yksinäisyyttä, suoranaista narsismia.
Kuin iilimato alkoi varjo imeä naisesta kaikkea positiivisuutta ja korvata sitä pelolla sekä vihalla, välinpitämättömyydellä. Ja se sattui.
Kylmyys alkoi kovettaa naisen sydäntä kuumasta obsidiaanista kylmäksi ja mustaksi. Ja se sattui.
Varjo teki merkkinsä ja kirouksensa.
Valo vaipui syvään uneen.
Rakkaus kuoli.
Katkeruus nousi.
Ja Pelko heräsi.
Nainen vaipui maahan voimattomana. Hyvyys oli poissa.
Pahuus oli korvannut tyhjiön.
Ja se sattui.
Henkitähden valo välkkyi taivaalla himmeää valoaan. Se oli merkki toivosta.
Vaan toivo oli jo kauan kuollutta.
Niin kuin Darkkiskin. Titaani, jonka kuoleman hän oli aiheuttanut.
Ja nyt hänellä olisi taas uusi moderaattori harteillaan.
Kraa.
Kraa kaikui kaikkeudessa.
Kraa kaikui tyhjyydessä.
Keltanokkainen korppi lensi pimeydessä ja istahti Sheelikan olkapäälle.
“Kraa”, korppi lauloi.
Sheelika pyrki eroon rahista.
“Mene pois, Makuta!”
Sheelika juoksi.
”M-mene pois!”
Korppi seurasi.
”Kraa”, korppi sanoi.
Naisen kädet olivat tahrittuna moderaattorien vereen.
Oranssi veri virtasi hänen pitkien kauniisti lakattujen sormiensa läpi.
Kun hän vihdoin nousi, olivat peitto ja sänky hyytäviä ja kosteita. Kankaiden hyinen kosketus takertui hänen ihoaan vasten varjon äpärien kourien lailla.
”… m-mene pois.”
Sheelika heräsi painajaisestaan. Hän nousi yhä huohottaen istumaan ja hautasi kätensä kasvoihinsa.
Uni oli ollut todella sekava, eikä hän oikein tiennyt, tarkoittiko se jotain. Tarkoittivatko ne? Jotkut uskoivat niiden olevan Suuren Hengen tai Suurten olentojen ilmoituksia tulevasta kohtalosta, mutta Sheelika ei ollut enää kovin uskovainen. Hänestä maailmassa oli liikaa varjoja ja pimeyttä, että Mata Nui huolehtisi heistä. Tai mikään jumala.
Mestari Zorak sentään suojeli häntä. Oli ottanut hänet takkinsa suojaan.
Eikä nainen edes tiennyt mestaristaan juuri tuon taivaallista. Skakdi oli ollut aina perin mystinen, mutta niin herrasmiesmäinen ja karismaattinen. Oli kuin hänen luonaan Sheelika olisi ollut aina turvassa. Se oli jotenkin lohduttavaa. Aina oli joku, jonka kanssa olla. Joku muukin kuin ääni painajaisissa.
Kaikki tarvitsivat jonkun. Sheelikalle se oli kapellimestari.
Mutta mestaria ei ollut pahemmin näkynyt. Hän oli tietenkin taas tekemässä jotain kokeita valon toasta otetuilla näytteillä. Niin täytyisi tehdä. Kohtalon nuotit… jonkun oli varmistettava, että ne olisi kirjattu oikein.
Toa-parka. Ei av-toallakaan hyvin mennyt. Sheelikaa melkein hiukan säälitti Umbran kohtalo. Mutta myös Umbra oli vaatinut hänen karkoitustaan Bio-Klaanista.
Umbra oli vaatinut häntä karkoitettavaksi. Toa oli puhunut häntä vastaan perin kärkkäästi ja ikävästi. Vaan nyt olivat osat vaihtuneet, kuten toan ulkonäkökin.
Kuinka sopivaa. Varjo oli syönyt hänetkin.
Pettureita molemmat. Kuinka herkullisen sopivaa.
Hetken rauhoittumisen jälkeen Sheelika nousi ylös. Ei hän enää nukkuakaan voisi.
Ehkä hänen oli aika ryhtyä töihin.
Nainen käveli sokkeloisen Feterra-aseman käytäviä muistellen Zorakin tehtävänantoa. Hänen piti hankkia tietoja valon toasta keinoja kaihtamatta. Se oli hänen työtään, mutta helppoa se ei ollut.
Selakhialainen kristallilamppu toi tunnelmaa aseman kliinisiin tiloihin. Ilmassa tuoksui heikohko yöorkidea, joka kukkii vain öisin ja eli tähtien valolla. Mestari ymmärsi kauneutta.
Mestari ymmärsi häntä.
Oviaukko tuli vastaan käytävän pimeässä. Sheelikan läheisin työskenteli yhä huoneessaan. Huone hohkasi keltaista valoa mustaan käytävään, kun nainen kurkisti sisään hiiviskelyaskelin. Hän ei halunnut häiritä.
Sisältä kaikui vaimeaa musiikkia.
Seinät olivat täynnä valoa ja liikettä. Nestekidenäyttöjen kelmeälle keltaiselle piirtyi mustia viivoja ja kaaria, kirjaimia ja numeroita. Hämyisä kajo esitteli seinillä roikkuvan kudelman moderneja näyttöjä, mittauslaitteistoja ja johtoviidakkoja. Vaan niiden välisellä alueella oli jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua sinne; kaiverrettua kiveä. Luolamaalauksia ja legendoja teknologian välissä. Kuvajaisia mahtavasta soturista, joka kävi taistoon pimeyttä vastaan auringot aseenaan. Arstein piti laatat aina käsillä pitääkseen itsensä liikkeellä.
Ne olivat hänen alkuperäiset nuotistonsa. Hänen inspiraationsa.
Skakdi istui pyhimmässään työstäen jotain. Näppäimet – tai pikemminkin instrumentin koskettimet – loksahtivat tummien sormien alla painokkaasti alas ja ylös. Käsinpiirrettyjä alkuperäisiä sinikopioita skakdin kaunokaisista lojui siisteissä nipuissa pöydillä.
Zorak tuijotti herkeämättä ylös. Ylimmällä näytöllä hehkui läpivalaisu jostain, joka näytti toan aivoilta. Tumma tulvi näytöllä valkoisen päälle täyttäen aivosolukkoja kuin lakanoille tiputettu muste. Sheelika ei tiennyt tai oikeastaan edes välittänyt kysyä.
Nainen nojasi olkapää edellä metalliseen ovenkarmiin ja siveli hennon läpikuultavaa sinistä silkkiviittaa päällään. Se tuntui sormiin niin pehmeältä, kuin vain kiinteältä ilmalta. Zorakin lahjaa sekin.
”Zorak”, nainen sanoi lempeällä äänellä.
Ei vastausta hetkeen. Arstein ei kääntynytkään työnsä parista, vaan jatkoi naputteluaan. Sheelikan tummat sormet sukivat tummia hiussuortuvia taakse.
”Zorak”, hän toisti hunajaisesti ja sormeili viittansa naruja solmua availlen
.
”Menisit nukkumaan, Sheelika rakas”, sanoi skakdi lopulta vivahteettomasti.
Naisen hymy murtui. Kädet päästivät irti naruista ja laskeutuivat lannistuneina kyljille.
”Yritin kyllä. Näin painajaista”, hän kertoi.
”Vai niin.”
”Niin.”
Näppäily jatkui, ja koskettimien onttoja kolahduksia kaikui kivilaatoista. Jokin muuttui nestekiteessä, mutta Sheelika ei osannut lukea sanoja sillä. Ne olivat vanhalla kirjainjärjestelmällä. Sillä, jonka valtakunta koillisessa oli kaatunut jo aikoja sitten, mutta joka oli jättänyt vuosisatoja musiikkia taaksensa.
Ja niin kovin kauniin kielen. Allegro. Fortissimo. Crescendo. Nero. Bianca.
”Mitä teet, Zorak?”, nainen kysyi kohta hiljaa.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas availi ääntään kuin ei olisi puhunut työnsä äärestä kunnolla päiviin.
”Tämäkin valon toa on saastutettu, Sheelika”, skakdi pohti ääneen.
”Mitä nyt?” Sheelika nosti kulmaansa.
”Taas yksi, jonka Pimeys yrittää horjuttaa polultaan raakalaismaisin keinoin, kuin sisällissodan murhakomppaniat konsanaan… mikä kieroutunut farssi, tyttö rakas. Kieroutunut kuin Makutan synkimmät unet.”
”Onko moderaattorin… valolle tehty jotain?” Sheelika pohti.
”En voi olla vielä aivan varma. Joka tapauksessa uuden pääesiintyjämme mieli on järkkynyt”, Zorak maisteli. ”Ja siinä samalla on hänen valonsakin! Tämä huvittaisi minua, jos se ei olisi niin vastenmielistä. Uskoisitko edes, että hän ilmeisesti luulee sisäisen varjonsa olevan synkeä haaskalintu, joka puhuu hänelle?” skakdi jatkoi hieroen käsiään yhteen. ”Avde olisi riemuissaan.”
”Niin olisi, jos kertoisit hänelle”, nainen sanoi kädet puuskassa.
”Jos kertoisin.”
Se, että samasta aiheesta ei jatkettu, kertoi toalle kaiken, minkä hän halusikin tietää.
”Mieli mielen sisällä?” Sheelika hämmästeli vielä. ”Kuin loinen?”
”Ei ehkä niinkään, rakkain toani. Vaan valitettavasti näyttää siltä, että Valon toamme tuntee tällä hetkellä paremmin sielunsa pimeyden kuin valon puhdistavan kosketuksen”, skakdi kertoi. ”Valon ritarit… niin helposti korruptoitavissa ja horjutettavissa. Niin heikkoja, vaikka ovatkin kaikista toista vahvimpia. Heikkoja sisäiselle pimeydelleen. Kuinka sopiva tämän toan nimi nyt onkaan?”
Hetken Arstein istui kädet ristissä näyttöjään tutkien. Vieläkään ei hän siunannut naista edes vilkaisulla.
”Voin yrittää saada hänet taipumaan, Zorak”, Sheelika sanoi varmana. ”Saan toan kierrettyä sormeni ympärille kuin kaislan.”
”Pystytkö parempaan kuin kymmenen litraa credox sellenumia?” skakdi naurahti. ”Mutta olen kyllä miettinyt, että ratkaisumme voisikin hyvin löytyä Mekaanisen miehen jäämistöstä. Hänen antureillaan löysin varjojen saasteen toan mielestä… ja ehkä niillä löydän myös tavan päästä saastuneesta osasta eroon.”
Sheelika seisoi kädet puuskassa nyrpeä ilme kasvoillaan.
”Zorak. Anna minun kokeilla. Voin vaikuttaa häneen, kuten vaikutinkin jo aiemmin. Hukutan hänet rakkauden aaltoihin ja tuuditan hänen sielunsa tyyneksi.”
Skakdi kääntyi hiljaa, katsoi naista punasilmin ja nyökkäsi.
”En voi estää sinua puhumasta hänelle, rakas Sheelika”, tiedemies myhäili. ”Sinä teet miten sinä parhaaksi näet.”
Varjon ja salaman nainen nyökkäsi ja astui pois.
”En tuota pettymystä sinulle.”
”Löydätte varmasti paljon puhuttavaa”, Arstein sanoi vielä etäisesti. ”Ehkä hänkin on nähnyt… painajaista”.
Sheelika ei pysähtynyt vastaamaan.
Askeleet terävillä koroilla kalahtelivat kolkkoja käytäviä pitkin. Ne ohittivat hämärähehkuiset pyöreät kanisterit, joissa nelikätiset koneet odottivat staasissa konserttiaan.
Ja täällä, aseman parhaiten suojatussa kammiossa, odotti konsertin pääesiintyjä.
Sheelika saapui X-asentoon roikkumaan jätetyn moderaattorin luokse. Surkeassa kunnossa oleva keltamusta soturi oli varjo entisestä itsestään. Ritarin ei annettu nukkua. Hän houraili lähes koko ajan kredipselleenihöyryissä. Se oli osa mestari Zorakin suunnitelmaa – mielikuvitus ei toimisi, jos toa ei nukkuisi, ja vähitellen kaikki vastustus hioutuisi pois. Sheelika tiesi sen paremmin kuin kukaan.
Valon toalla ei ollut naamiotakaan enää. Toinen malli 2.51:n koneista oli päässyt kokemaan kanohin koko voiman. Zorak oli halunnut sen kokeiluihinsa ja tullut siihen johtopäätökseen, että kopioinnin naamio oli liian vaarallinen.
Ilman sitä paljaat harmaat kasvot näyttivät kuihtuneilta ja loppuun kalutuilta.
”Huomenta, komistus”, Sheelika sanoi hunajaisesti.
Vain yskäisy pakeni Umbralta. Kuivan hinkuva ja kuin kuolevan viimeinen. Kredipselleenin annostelu oli keskeytetty taas hetkeksi.
Valon toa vapautui unettomasta unestaan, kun nainen saapui hänen luokseen. Hymynkare nousi viettelijättären kasvoille, kun heidän katseensa kohtasivat. Joko valon ritarin sydämessä kytisi rakkauden roihu ja lemmen palo?
“Käärmenainen! Kraata!” Umbra sylkäisi lattialle.
Tai sitten ei, nainen mietti silmiään siristäen.
“Avhrak, valoäpärä”, Sheelika tuhahti pettyneenä. “Päässäsi on jotain, mistä Mestari ei pidä. Jotain synkkää, jolla on oma mieli.”
“Älä vertaa minua niihin peltipurkkeihin!” Umbra yritti karjua. Hänen suuhunsa ja kurkkuunsa sattui, kun hän huusi. Toa ei ollut saanut tarpeeksi nesteitä moneen päivään.
“Oi. Et tiedä mitään Avhrak Feterroista, valon lapsi?” Sheelika hihitti pilkallisesti.
“Ja sinäkö tiedät, petollinen viettelijätär?” Umbra puri hammasta niin vahvasti kun vielä jaksoi.
“Tiedän asioita, mitä sinä et voisi edes käsittää. Olen nähnyt loputtoman synkkyyden ja kaiken sen, mitä se tuo mukanaan. Universumin normaalitila on pimeys”, nainen kertoi.
“Et vastannut kysymykseeni. Mitä- mitä Feterrat ovat?”
Same olisi tiennyt, Umbra ymmärsi. Same oli katsonut sinne. Mutta jos hän enää koskaan pääsisi puhumaan Samelle, luottaisiko tämä häneen tarpeeksi kertoakseen?
Ja oliko sillä enää väliä.
Viettelijätär hymyili ja vastasi lempeällä äänellään.
“Sekin selviää sinulle aikanaan, Umbra, varjon syvin olemus.”
Umbra näytti perin surkealta ilman naamiotaan. Näytti, kuin toa olisi ollut pelkkää kasvotonta massaa. Vain harmaa kallo oli siinä, missä kanohin piti olla. Toa oli lisäksi todella heikko, muttei sentään niin pahoissa kredipselleeneissä kuin ennen. Huumausainetta käytettiin lähinnä öisin, ettei toa voisi edes ajatella pakoreittejä tai laittaa muistiinsa mitään. Aine sekoitti unimaailman ulkomaailmaan.
Sheelika ei voinut kuin kuvitella, miltä se tuntui. Mestarin mukaan se ei sattunut…
… mutta toisin kuin Avde, Zorak-kulta ei edes väittänyt puhuvansa aina totta.
“Miksi pidätte minua vankinanne?”, Umbra puhkui heikkona. ”Johtuuko tämä siitä ’yön kauhusta’ vai jostain muusta?”
“Tuntemattomat ovat Mestarini tiet”, nainen vältteli kysymystä. ZMA ei ollut mikään tavallinen roisto, joka paljasti suunnitelmansa vain, että sankari voisi ne estää. Kapelimestari ei sallinut orkesterissaan yhtäkään riitasointua tai väärää tahtia. Hän pyrki eliminoimaan epäpuhtaudet.
“Moderaattorin murhaaja! Vastaa! Olen heikko, ilman naamiota ja sinä vain piikittelet minua koroillasi. Hagah sinä et koskaan ollut. Olet vain”, yskäisy tyhjensi valon toan keuhkot täysin ja hän haukkoi henkeään,”-vain ylipitkä matoralainen!”
”Voi, sääli…”
Sheelika napsautti pitkiä lakattuja kynsiään. Pieni salamapurkaus räjäytti ilmanpaineen.
“… tarinat legendaarisesta Metru Nuin sotapojasta ovatkin näköjään valetta. Olet suuri uhoaja, toaUmbra, Toa joka petti ystävänsä ja lähti pakoon omaa varjoaan! Petti luottamuksen tuoman Yhtenäisyyden. Hylkäsi Velvollisuutensa suojella kotiaan ja karkasi Kohtaloaan!”
Vo-naisen sanat riipivät Umbran korpinmustaa sydäntä. Ja pahinta… ne olivat totta. Hän oli hylännyt täysin Suuren Hengen ja kaikki Hyveet, joita oli ennen kunnioittanut. Koko hänen olemuksensa oli peitetty varjoihin, petokseen ja viattomien vereen.
“Kra on”, Umbra sanoi hiljaa.
“Olet Av, et Kra”, Sheelika muistutti ivallisen lempeään sävyyn.
Mestari ei halunnut käänteistä valon toaa. Se ei sopinut hänen nuotteihinsa. Mutta nyt varjon jäytämä valosotilas roikkui löysänä rappiona Sheelikan edessä.
Nainen käänsi päätään vinoon ja haki tämän katsetta.
“Te valon toat olette niin omituisia”, nainen kihersi kuin flirttailevana. ”Joko katsotte liian syvälle valoonne ja sokeudutte… tai löydätte sielunne pimeyden, joka jäädyttää teidät syväjäähän. Jos tämäkään ei riitä, te vain kasvatte pehmoiksi – tai pahimmassa tapauksessa välinpitämättömiksi.”
“… me?” Umbra kysyi. Häntä kiinnosti tietää, mitä Sheelika tiesi, ja mistä tämä oli tiedot saanut.
“Ystäväsi, Gekko ja Domek”, Sheelika läväytti.
“…”
Eivät he olleet hänen ystäviään. Lähinnä tuttuja, jotka eivät tienneet hänen kaksoiselämästään. Mutta valon toia silti molemmat. Heitä ja heidän kaltaisiaan ei ollut paljon.
“Gekko… paloi loppuun eikä ole tarpeellinen Mestarille, mutta Domek on ensisijainen kohteemme, koska sinussa on loinen.”
“Kraa ei ole loinen”, Umbra sanoi loukkaantuneeseen sävyyn. ”Hän on osa minua, osa joka oli joskus poissa!”
“Valehtelet, toa!” Sheelika huusi. Mestari tiesi toain mielestä. Yhtiökumppanin teknologialla se oli tehty helpoksi. “Ja meillä on keino erottaa epäpuhtaudet liittolaisemme keksinnöllä. Noh, entisen liittolaisemme.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Tai tiesi, mutta sitä oli liikaa. Missäköhän Domek oli, ja olivatko ZMA:n koneet jo tämän jäljillä? Lisäksi Sheelikan viimeisin huomio nostatti kylmiä väreitä hänen uupuneessa kehossaan. Epäpuhtaudet? Tuntui perin kyseenalaiselta poistaa negatiiviset ajatukset, kuten ne olivat ennenkin kaikonneet. Hän ei voisi olla taas vain pelkkä lamppu ilman varjostinta. Se ei ollut tervettä. Se ei ollut… oikein.
“Ette- ette voi erottaa meitä. Me olemme kaksi, joiden täytyy olla yksi!”
“Olet ainoa Valon toa, jonka olemme saaneet kiinni. Olet osa jotain suurempaa ja tarvitsemme sinut sädehtivänä, valovoimaisena!” Sheelika sanoi niin riemuissaan, että Umbra kuuli hurmoksen ja uskon. ”Gekko joutui sairaan mielen turmelemaksi. Domek on kadonnut poluille, jonne emme näe. Me tarvitsemme sinua, Umbra. Minä tarvitsen sinua, Umbra.”
Valon toan katse kävi naisen sydämen muotoisilla huulilla, ja hänen ajatuksensa harhautuivat. Ei, hän ei joutuisi varjojen naisen pauloihin. Ei taas…
”Mestarini suunnitelma ei saa kaatua siihen, että sinulla on käsittelemättömiä matoran-ajan traumoja pääsi sisällä!”
Valon toa mulkoili naista ja pudisti päätään heikosti.
“Vaikutat täysin sekopäältä. Suhteesi Zorakiin on niin sairasta, ja näkisit sen itsekin jos vain tajuaisit!” Umbra huusi. Naiselle oli turha puhua mitään järkevää. “Olet vain pahalaatuinen murhaaja, joka löysi itselleen rikkaan miehen elätiksi.”
Varjon ja salaman neito tuhahti.
“Voi, Umbra… et tiedä mitä olen joutunut kokemaan, koska kaikki tietosi minusta perustuvat Tawan luomiin valheisiin. Oi, Tawa. Tawa, Tawa… miten olitkaan ennen minulle kaikki…”
Umbra laski katseensa kivilattiaan ja hengitti rahisevasti.
“Paraskin puhuja. Tawa on pomoni ja olen vastuussa hänelle tekemisistäni. Petin hänet. Petin kaikki ystäväni. Minulla ei ole enää m-mitään. Matoro ja Kapura tietävät petturuudestani, jos ovat hengissä. Deleva tietää myös…”
Pala kiipesi kurkkua ylös kuin myrkyllinen tuhatjalkainen. Umbra alkoi melkein itkeä. Hänestä tuntui todella pahalta ajatella asioita.
“Ritarikunta… mielenkiintoista. Heistä Mestari ei tiedäkään juuri ollenkaan”, Sheelika virkkoi mietteliäänä. “Älä sure Umbra, me annamme sinulle uuden Kohtalon. Vapaana Bio-Klaanista, vapaana Tawasta.”
“Miksi vihaat Tawaa niin paljon? Saat kiittää häntä siitä, että olet edelleen elossa”, Umbra pihisi.
”Ai miksikö, toa?”
Kysymys jäi leijumaan ilmaan kylmäksi, tyhjäksi hetkeksi. Viettelevä hymy kaikkosi yön pimeään. Se vedettiin pois kuin se kulissi, joka se oli aina ollut.
“Minut luovutettiin Makutalle”, Sheelika sanoi kylmänä. Ja nieleskeli hetken tyhjää.
”Pimeyden ja tyhjyyden herralle. Olemattomuuden hovimestarille, varakuninkaalle.Varjojen piispalle. Entropian airuelle”, nainen sai vielä sanottua. Oli kuin hänen äänensä olisi väreillyt ja halkeillut, kun hän puhui Makutasta. Hänen musta puolensa hohti punertavaa hohdetta.
“Ja… ja tapoit Darkkiksen?” Umbra sai kysyttyä kylmästi.
Kylmä, kolkko nauru, kuin sirpaloituva jää, pakeni hiljaa Sheelikan huulilta, ja Umbra katui hetken että oli luullut naisessa olevan mitään hyvää.
“Valon lapsi… kuinka pateettisen yksinkertaista. Minäpä- minäpä kerron sinulle koko tarinan, jos kerran haluat tietää”, Sheelika sanoi ja aloitti tarinansa. ”Moderaattori lähti viemään minua veneellä pois klaanista sinä päivänä, kun tuomitsitte minut karkoitetuksi. Kun hylkäsitte minut. Kun heititte minut pois.”
”Olit tappanut matoralaisia”, valon toa sanoi hiljaa.
”Niin olin. Etkä edes yritä muistaa, miksi niin tapahtui. Miten noin mustavalkoinen maailmankuva antoi sinun pettää ystäväsi Ritarikunnan koirille?”
Umbralta ei löytynyt siihen sanoja. Nainen nuolaisi huuliaan.
”Kuule tarinaa, toa Umbra. Saatat oppia jotain.”
Kerron sinulle tarinan.
Eikä sillekään ole onnellista loppua.
”Murhaaja. Ota vastaan armomme… äläkä ikinä palaa.”
En halunnut edes vastata. Veneen köli piirsi mereen viivaa. Darkkis ei katsonut minua silmiin. Jos hän olisi, hän olisi ehkä huomannut ne sekuntia aikaisemmin. Mutta ei se olisi auttanut. Ei se koskaan auttanut.
riko, raasta
revi
Kylmä valtasi minut ja halusin huutaa. Joukko varjoäpäriä yllätti meidät avomerellä. Ne tulivat ääneti ilman halki kuin lepakot ja kaappasivat meidät. Minusta ei ollut pahemmin apua, koska olin raudoissa. Darkkis ei voinut estää tapahtumia yksin.
Titaani ei pärjännyt Makutain pojille. Hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan. Ne olisivat voineet niellä hänet sillä sekunnilla, mutta ne veivätkin meidät molemmat mukanaan.
Pois, pois
kaikki pois
Varjokuvatukset sokeuttivat meidät pimeyden huiveillaan. Emme nähneet mitään, emme kuulleet minne menimme. Hajuaistiamme ne eivät pystyneet viemään – Makutan sirpaleet ovat Hänen voimansa alapuolella.
Herramme
Jumalamme
arkkienkeli
Ajantaju alkoi kadota. En tuntenut muuta kuin ilmavirran ja haistoin vain ilmansaasteet. Tai sadepisaroiden hajun.
Ja aina välillä… kuulin niiden kirkaisut.
Niiden helvetilliset äänet.
tapa
tapa
tapa
Makuta halusi meidät luokseen. Hän toi meidät luokseen.
Sen hän totisesti teki.
Varjojen valtias halusi minut, koska olin jo hänen merkittynsä, Hagah, suojelija. Kuuluin ennen veljeskunnalle, mutta olin paennut Klaaniin. Jättänyt sen työn, ja nyt minut haluttiin takaisin.
Moderaattori oli vain sivullinen uhri. Ei hänen olisi koskaan pitänyt tulla saattamaan minua pois. Huolehtimaan, että pääsen pois Bio-Klaanista tai sen lähivesiltä.
titaani on turha
turha
Meitä pidettiin tunteja, viikkoja tai kuukausia eristettyinä ja täydellisessä pimeydessä. Meitä opetettiin näkemään varjon syvin olemus. Olemaan yhtä varjon alkuvoiman kanssa. Näkemään, mitä kauheuksia se kätki sydämeensä. Tuntemaan universumin ensimmäisen ja viimeisen voiman mahti. Aistimaan se kylmyys ja välinpitämättömyys lopullisesta entropiasta, tyhjiöstä ja epäjärjestyksestä.
riko
Makuta halusi kouluttaa meistä omiaan. Hän tai he eivät koskaan kertoneet millekään syitä, koska Makuta ei tarvitse syitä toiminnalleen. Hän ei vastaa kellekään, onhan hän Mata Nuin veli. Kaikki varjot olivat hän ja hän oli itse ei-mitään. Makuta oli kaikkialla, minne menimme.
Pimeyden ja kylmyyden käärmeet kovettivat ja jäädyttivät sydämeni palavasta laavakivestä varjon sydämen mustaksi obsidiaaniksi. Korventavat liekit korvaantuivat jääkiteillä.
Olin katkera sille Rowashille, joka sai minut menettämään malttini. Olin vihainen sille Guardianille, jos se edes on hänen nimensä, joka halusi minut ulos Klaanista. Olin pettynyt sinuun, Umbra, valon toa, joka olikin itse petturi kaiken aikaa ja niin tekopyhä! Olin surullinen Tawasta, koska hän oli ollut aina idolini ja esimerkkini. Hä-häneltä ei riittänyt myötätuntoa minulle!
vihaa
Varjot ottivat minut yhä syvemmälle syleilyynsä. Ne kuiskivat minulle silloin, kun minulla ei ollut ketään kelle puhua. Ne tuntuivat kuuntelevan, elävän! Pimeys oli peitto, johon pystyin kääriytymään. Se muokkasi minusta tällaisen.
Se rikkoi minut ja teki palasista uutta.
vihaa
Tarujen ta-linnutkin kuolevat ja nousevat liekeistä uudelleen lentoon. Matoran tuhoaa entisen elämänsä muuttuessaan Toaksi ja Toa tuhoaa sankarillisen elämänsä antaessaan voimansa pois muuttuen Turagaksi. Tämä metamorfoosi on kuin uudelleensyntymistä. Siinä tuhoaa entisen identiteettinsä. Kaikki muuttuu.
v i h a a
Minun sydämeni särjettiin tuhansiin mustiin ja kylmiin obsidiaaninpaloihin. Kuin peili, joka tuo seitsemän vuoden epäonnen ja varjon peltojen ylle. Kutsuu paikalle valon toan, jonka epäonni syöksee turmioonsa.
sheelika
olet kesken
Mutta sydämestäni muodostui jotain uutta. Jotain kaunista. Minä muodostuin. Sain nämä varjokyvyt omien salamoideni lisäksi. Naiivi muuttui kylmäksi, petolliseksi. Näin maailman sellaisena kuin se oli. Maailman, jossa vain ne, joilla on valtaa ja voimaa voivat selviytyä.
Olin tyhmä kun luulin, että hyvillä teoilla oli jotain vaikutusta. Sillä vaikka tarkoitat hyvää, maailma on vain varjojen valtiaille. Makuta on.
olet kesken
vihaa
Makutalle mikään ei ole liian vaikeaa tai selittämätöntä. Makuta on kaikkialla, halusimme me tai emme. Tyhjyyden ja olemattomuuden jumala on samalla olemassa ja ei. Fysiikan lait tottelevat häntä ja ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän näkee asioita, mistä me emme tiedä mitään!
Makuta on. Ja häneltä ei voi piiloutua.
olet kesken
vihaa
VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA VIHAA
Hän vahtii meitä, kun hänen veljensä on unessa. Hän vastaa sydäntemme pimeyksiin. Hän asuu sydäntemme synkkyydessä. Makutan voima on varjoissa ja pimeydessä. Hänen voimansa on kaikkialla, koska kaikki asiat jättävät jälkeensä varjon.
VIHAA
VIHAA
VIHAA
tapa
Hän valitsi minut. Näin asioita, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Ne äänet. Painajaismaiset äänet. Moniääninen pelottava, mutta kaunis, hirviömäinen mutta uljas, viisas mutta tyhmä. Ylimielinen, mutta huomaavainen. Äänten sinfonia tuli kuin yhdestä suusta, mutta kaikista. Ne riistivät minusta kaiken sen naiiviuden pois, mitä minussa oli vielä jäljellä.
Makuta on.
Varjojen herra laittoi minut opettelemaan varjojen ja salamoiden käyttöä yhdessä. Ukkosellakin taivas on pilvessä. Siksi salama ja varjot kulkevat rinnakkain. Minä opin muovaamaan niitä. Opin puhumaan niille ja hallitsemaan niitä.
vihaa
vihaa
Varjo ja ukkonen olivat, koska ne olivat alkuvoimaa. Ja minä olin niiden hallitsija.
Makuta on.
vihaa
vihaa kaikkia
Makuta on.
vihaa kaikkia
tapa
Makuta on.
Ja niin hän käski minua käyttämään voimiani Darkkikseen.
olet kesken
turha titaani kuolee
TAPA TITAANI
”Sheelika! Älä!”
Kirilkasvo huusi, kun iskin käteni, joista toisesta tuli varjoa ja toisesta salamoita hänen kurkkunsa ympärille ja pusersin kaikin voimin. Hänen kehonsa vääntelehti. Hänen tukirankansa hohti sähkövirran takia. Moderaattorin silmät paloivat, kun hän huusi tuskasta.
Hiiltynyt naamio kolisi pimeyteen ja sähkövirtojen tanssi loppui titaanin keholla.
Ei ei ei. Ei se noin mennyt.
raasta titaani
REVI TITAANI TAPA TITAANI TAPA TAPA TAPA
”Sheelika! ÄLÄ!”
Iskin salkoaseeni Darkkikseen, kun tämän kädet oli sidottu hänen selkänsä taakse. Titaani oli maassa polvillaan ja minä löin keihääni hänen selkäänsä ja päästin synkkyyden voimat valloilleen. Hänen sydämensä pysähtyi sähkövirran takia. Löin keihään hänen panssarinsa läpi sydänvaloon.
Ja hän huusi niin kovaa.
Ei. Olen varmasti unohtanut jotain. Tapoin hänet rehdisti taistelussa.
titaani titaani titaani
TURHA
OLET KESKEN
SILVO TITAANI
”S-sheelika! Ne tekivät tämän sinulle! Sheelika! SINUN TÄYTYY LOPETTAA!”
Taistelimme Darkkiksen kanssa verisesti. Hän melkein pääsi niskan päälle, mutta onnistuin torjumaan kilvelläni hänen miekkansa ja moukarinsa iskut. Tartuin titaanin moukariin ja kanavoin sähkövoimia häneen niin kovalla voimalla ja energialla, että hänen silmänsä syttyivät tuleen, nielu roihahti ja keuhkot paloivat. Kituva moderaattori kaatui pää savuten lattialle ja haukkoi armoa.
”S-s-shee-”
tapa
TAPA.
Tapa.
Runttasin hänen naamiottoman kallonsa korkokenkäni korolla. Pää rusentui. Mies sortui tyhjäksi nukeksi, kun veri roiskui hiilenmustalle kalliolle.
Ahdistus. Kauhu. Ja sitten… rauha.
Tunsin suurta helpotusta, kun hän oli kuollut. Olin rikkonut kaikki kahleeni menneisyyteeni. Ei enää Bio-Klaania. Ei enää Tawaa, Guardiania tai sitä typerää av-toaa, sinua. Olin Makutan, kuten me kaikki olemme.
Tyhjyydestä olet sinä tullut.
Ty-tyhjyydeksi olet sinä tuleva.
ja vihdoin
olet valmis
Ja silloin Umbra tiesi.
Pienen hetken hän haukkoi henkeään ja voi pahoin. Mutta vilkaisu Sheelikan kasvoihin paljasti särön myös Arsteinin kuningattaren kylmyydessä.
Enää ei ilme rurumaisella naamiolla ollut viettelevä. Enää sen hymy ei ollut aito.
Sheelika ei ollut hekumoinut tarinalla. Hän ei ollut kertonut sitä mielellään. Tarina oli sattunut heihin molempiin.
Mutta järkeä siinä ei ollut.
“Miten… miten voit tappaa Darkkiksen niin monesti?” Umbra ihmetteli ääneen.
“Valon toa… näen moderaattorin kuolemat niin elävästi, että niiden on pakko olla totta”, Sheelika vastasi. Hän alkoi epäillä jo omaa muistiaan. “Kaikki ne kuolemat ovat totta minulle!”
”Mutta… ei siinä ole järkeä.”
Sheelikan muisti tuntui tehneen tepposen… tai joku oli ehkä manipuloinut sitä. Valon toa muisti Nurukanin tarinat hänen muistinsa manipuloinnista, ehkä samanlaista oli tehty Sheelikalle?
”… ei siinä ole.”
Tai ehkä mikään tarinan versioista ei ollut totta. Valon toa ei tiennyt mitä ajatella. Eikä tiennyt nainenkaan. Sheelika kaatui polvilleen lattialle ja laittoi kämmenensä naamiolleen.
“Ei”, nainen kuiskasi, ”ei ei. En halua ajatella tätä. Makuta on olemassa kun ajattelemme häntä. Ja hän- hän on taas läsnä.”
Kylmyys täytti ilman. Jossain kynttilän liekki sammui kuin muistutukseksi kaikkialla olevasta pimeydestä ja pahuudesta. Hento muistutus siitä, että kukaan ei ollut turvassa.
”Hän… hän pakotti minut siihen. Minä en halunnut. Minä en halunnut. Minä en halunnut.”
Umbra ei voinut uskoa silmiään.Tämäkö kylmä kuningatar oli tanssittanut häntä mielin määrin? Toa huokaisi löysänä rappiona kahleissaan.
“Olet niin rikki, Sheelika. En minä tiennyt mitä sinulle tehtiin. Kuulin vain huhuja. Ja Darkkis ei ikinä palannut matkaltaan. Ajattelimme, että sinä olit vain… olit tappanut… olit vain… tiedät kyllä”, hän sanoi yrittäen lohduttaa sähkönaista.
Ja itseään. Niin vaikeaa kuin se olikin.
Jos naisen tarinaan entisen päämoderaattorin kuolemasta ei voinut luottaa, Darkkis saattoi todella olla vielä hengissä.
Mutta jos hän oli siellä, missä Umbra luuli tämän olevan… kuolema olisi ollut vapautus.
riko titaani
Naisen maailma tuntui pirstoutuvan kappaleiksi. Hän muisti taas ne kauhut. Muisti kaiken, jonka oli yrittänyt unohtaa.
“Siispä auta minua, valon toa. Voita pimeys. Tuhoa Makuta”, Sheelika sanoi hiljaa.
Umbra hämmästeli. “En minä tiedä, voinko tehdä sitä. Olen Mestarisi vanki. Päässäni on jotain, mitä sanotte epäpuhtaaksi ja minulla ei ole edes naamiotakaan. Lisäksi miten entropiaa ja tuhoa vastaan voi edes taistella? Valon voimistuessa myös pimeys voimistuu”, naamioton toa yritti kertoa vastausta. Sheelika ei vaikuttanut siltä kylmältä obsidiaanikuningattarelta, kuin oli antanut ulkomuotonsa ymmärtää. Av-toan silmissä hän oli vain eksynyt ja rikkoutunut tyttörukka. Vai oliko tämäkin vain uusi juoni?
“Me keksimme keinot. Pimeys on tehnyt merkin myös minuun. Olemme Pimeyden lapsia, valon toa. Meidän- meidän pitää vain katkaista kahleemme ja paeta maailman ääriin. Arstein auttaa meitä. Zorak pystyy siihen.”
“Saat sen kuulostamaan niin helpolta”, Umbra huokaisi. Hän halusi kyllä auttaa, mutta kaikki oli niin sekavaa. Hän ajatteli Bio-Klaania, jonka oli pettänyt. Matoroa, jolle hän oli valehdellut kaikki ne vuodet. Delevaa, jonka tilasta hän ei tiennyt mitään sekä Nurukania, joka oli jäänyt Onu-Metruun heidän lähdettyään. Hänen ystävänsä olivat ehkä tuolla jossain ja eivät tienneet hänen tilastaan. Epätoivo alkoi kaivertaa soturin luottamusta maailmaan, Mata Nuihin ja kaikkeuteen.
“Kraa”, palautti toan maan tasalle (vaikka hän roikkuikin kahleissa). Viesti oli kuulunut hänen päässään korpin rääkäisynä.
“Auta meitä auttamaan itseäsi. Mestarin suunnitelman avulla voit auttaa meitä voittamaan Makutan”, Sheelika kertoi palanneelle soturille. ”Ja viemään maailman uuteen valon aikaan!”
“Mutta, mutta juurihan sanoitte, että olen epäpuhdas”, Umbra intti. Toa köhi, jolloin Sheelika havahtui ja kaatoi hänen kurkkuunsa vettä kanisterista.
“Kuten sanoit, Mestari on ajatellut kaikkea, tai no… ei ihan tätä tilannetta, mutta hän on varustautunut eri tilanteisiin”, naikkonen sai sanottua jo hiukan rauhoittuneelle miehelle. Miehen lihaksikas ja arpien täyttämä keho oli edelleen yhtä jännittynyt köysistä roikkumisesta.
Mutta miehellä ei ollut hänen arpien ja eroosion uurtamia kellertävän ja mustan kirjavia kasvojaan. Kasvoja, joista paistoi määrätietoisuus. Oli vain harmaata, lohdutonta harmaata. Harmaata kuin peruskallio.
Sheelika tutki niitä oudon kiinnostuneena. Mistä ihmeestä nyt puhalsi, Umbra mietti.
“Olen tässä miettinyt, että kaltaisellasi Toalla on varmasti Suva jossain. Joten, miksi et kutsu itsellesi uusia kasvoja, vaan annat itsesi riutua heikkona, kasvottomana”, Sheelika puhui ihan toan lähellä tämän korvaan. ”Olisit muilla naamioilla ehkä jo päässyt pakoon…”
“Suvani on piilossa ulkopuolisilta. Sillä on lähinnä symbolinen arvo minulle toana”, Umbra kertoi. “Se muistuttaa minua siitä, että olemme Suuren Hengen sotilaita ja suojelijoita. Vaikka en ole nyt kovin hyvä sellainen.”
“Itse suhtaudun omaani käytännönläheisesti. Miksi varastoida kuusi naamiota, jos niistä ei ole käytännön hyötyä missään?” Sheelika kertoi. “Arstein hankki minulle Suvani jostain, mutten ole kysellyt mistä. Oletettavasti joltain epäonniselta Toalta.”
Toa-raukka, Umbra pohti. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
“Miksi Karisman naamio, Sheelika?” riutunut mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Sinulla ei pitäisi olla ongelmia haluamiesi asioiden saamisessa.”
“Taitavalle käyttäjälle tämäkin naamio on käytännöllinen. Ja tätä voi käyttää huomaamattomammin kuin komauta tai suletua”, Sheelika kertoi. Nainen kierteli Umbran ympärillä levottomana. Kuin tutkaillen miestä taas sentti sentiltä. “Mutta miksi itse valitsit Mordusin, kopioinnin naamion?”
“Valitsin Mordusin, koska se muistutti rurua, jota käytin pitkään Metru Nuilla. Halusin pitää kasvot, jotka tunnistan. Kasvot entisestä elämästäni matoranina”, Umbra kertoi. ”Halusin olla minä, enkä mikään muu. Olla oma itseni, vaikka entinen elämä pirstaloituikin muodonmuutoksen seurauksena.”
“Mielenkiintoista”, Sheelika sanoi. ”Sinäkin varmaan mietit, että olenko ollut aina toa vai olenko ollut matoran ennen.”
”En oikeastaan.”
Missä vaiheessa tästä oli tullut tutustumisleikki?
”Tule mukaan, toa Umbra. Tulet viettämään tällä asemalla vielä pitkään, joten meidän on parempi tulla toimeen.”
Umbra huokaisi ja nyökkäsi väsyneellä niskalla. Parempi tämäkin kuin painajaiskaasussa nukkuminen.
”Olitko sinä sitten matoran?” valon toa kysyi voipuneena.
”Tietenkin, hölmö”, Sheelika naurahti. ”Olin joskus vo-matoran Etelämantereen Yksinäisten vuorten kupeessa. Olin myös kirjuri, kuten sinäkin taisit olla.”
”Tuota, milloin kerroin sen-”
Sheelika keskeytti. ”Älä sinä siitä huoli. Meillä oli silloin oikein mukava ilta, valon lapsi. Joka tapauksessa… jostain syystä meille oudoille annetaan aina kronikoitsijan sauva käteen”, nainen kertoi.
Umbra oli hiljaa. Hän saisi oletettavasti kuulla tarinan. Ei hän voinut poiskaan liikkua.
”Siellä tutustuin Tawaan. Eikä elämäni ollut koskaan samanlainen sen jälkeen”, nainen sanoi haikeana. ”Niin pahassa… kuin hyvässä.”
Kauan sitten
kun kaikki oli hyvin
Päivän päättyessä kullankeltainen ritari istui kylänvanhimpien mökissä ja katseli kirjurin kätten työtä. Puinen historian seinä oli saanut viimeisimmän lisäyksensä.
Sheelika seisoi soturinaisen takana arvioiden tämän reaktioita.
”Kelpaako se teille?” matoran kysyi varoen.
Toa Tawa nyökkäsi hieman.
”Hyvin. Hyvää työtä, kirjuri”, hän sanoi ja nousi ylös.
Sheelika punastui hiukan. Oli suuri kunnia saada toalta kehuja. Valkosininen naikkonen tärisi hiukan Tawan seurassa. Ei kai toa huomannut sitä? Ei ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Pitkä toa otti muutaman askeleen lähemmäs historian seinää ja tunnusteli puunsyitä ja kaiverrettuja kirjaimia sormenpäillään.
Hau-kasvo kääntyi hieman Sheelikaa kohti.
”Anteeksi, pikkuinen. En ole tainnut kysyä nimeäsi.”
“Sheelika”, nainen vastasi huuli väpättäen. Nyt toa ainakin huomasi sen. Tämä asteli häntä kohti rauhallisesti ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
”Sheelika”, Tawa maisteli, ”Hiljainen jalo sielu. Kaunis nimi.”
“Tawa, Suuri johtaja”, Sheelika mumisi puoliääneen.
Sähkön toa hymyili.
”Suurella johtajalla pitäisi varmaan olla alaisia… joskus mietin, ovatko nimemme ennustuksia vai vain meitä suurempien leikkejä.”
“N-näen sinut johtamassa jotain suurta, Toa Tawa. En itse tiedä Kohtaloani, jonka Suuret olennot ja Mata Nui ovat minulle antaneet, mutta toivon ettei se ole kauhean ikävä”, Sheelika kertoi.
”Johtamassa”, Tawa naurahti kevyesti. ”Kiitos kauniista sanoista, mutta en oikein tiedä.”
Hän antoi pitkän vilkaisun historian seinän viimeisimmille sanoille: Kultainen ritari poltti varjon pois. Kultainen ritari pelasti meidät.
”Juuri nyt minä vain haluan tehdä maailmasta vähän paremman paikan. Oli se sitten vaikka saari kerrallaan.”
“Voinko minä jotenkin auttaa, suuri Toa?”
”Tietysti voit”, Tawa vastasi hänelle. ”Olet kirjuri. Sinä pidät huolta, että matoranit eivät unohda. Sitä, miksi verta vuodatettiin. Jonkun täytyy pitää huolta, että virheet eivät toistu.”
Sheelika tunsi toan sanojen lämmittävän hänen sydäntään kuin takkaan heitetty halko. Hän olisi jotenkin tärkeä maailmalle! Hänellä olisi jokin Kohtalo!
“En ole koskaan ajatellut, että teen näinkin tärkeää työtä… olen aina vain ajatellut että minun kuuluu tehdä tätä Mata Nuin tahdon mukaisesti. Oikeastaan en ole koskaan pysähtynyt miettimään tätä kirjurin työtä tarkemmin”, Sheelika kertoi jo hiukan itsevarmemmin. Hän ei enää jännittänyt paljoa toan lähellä. Paitsi oikeastaan aivan vähän…
”Se on tärkeää, älä epäilekään muuta. Ehkä tärkeintä”, Tawa sanoi. ”Vielä kauan senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme molemmat poissa, joku kertoo tuota tarinaa eteenpäin. Ehkä se on lopulta viimeinen asia, joka minusta jää tähän maailmaan.”
Naisen vihreät silmät katselivat mökin ikkunasta ulos ja hän hymyili haikeasti.
”Kultaisen ritarin legenda. Ei huono perintö.”
“Sinä teet ainakin tiimillisen Toia, kuten kerrotaan Turaga Dumen tehneen ennen muuttumistaan Turagaksi! Siihenkin sinulla on tosin aikaa vielä vuosikymmeniä, ellei satoja ja tulet tekemään jotain suurta, Toa Tawa!” Sheelika huudahti. Hän ei ollut enää hiljainen sielu.
”Ole rauhassa”, toa hymyili. ”Tiimin? Aloitetaan vaikka yhdestä. Jos olen oikein rehellinen, en edes tiedä miten se tapahtuu…”
“Kohtalo määrittää sen, kenestä tulee toa”, Sheelika luennoi. ”Rohkea ja epäitsekäs voi muuttua toaksi, ainakin turagoiden mukaan. Vaatii myös uskoa itseensä voidakseen olla hyvä toa, muuten varjot voivat nielaista sankarin syövereihinsä. Sekin lukee jossain kohti tätä seinää.”
”Huomasin kyllä. Kirjoitat kauniisti”, toa sanoi, ja viimeistään nyt huomasi kuinka Sheelika punastui kehuille.
“Ei minun kirjoituksiani ole ennen näin kehuttu! En usko, että näitä on kovinkaan moni lukenut ollenkaan. Ei historiasta välitetä kun pitää katsoa tulevaan ja tähtiin”, kirjuri kertoi. Hiljainen jalo sielu? Ainakin kaksi kolmesta, Tawa mietti.
”Niin, tulevaan”, toa toisti hieman poissaolevana. ”Onko sinulla toiveita sen suhteen? Jos saan kysyä.”
“Haluaisin nähdä maailmaa näiden Yksinäisten vuorten taakse”, Sheelika vastasi. “Nähdä hopeisen meren, Legendojen kaupungin sekä Pohjoismantereen hienoudet.”
”Meri on kyllä näkemisen arvoinen”, toa sanoi hymyillen. ”Ja niin on Metru Nuikin.”
”Olen utelias mitä tuolla on, mutta pelkään myös varjoja ja yksinäisyyttä. Ja sitä, etten olisi tarpeeksi vahva.”
Toan käsi laskeutui kirjurin pienelle olkapäälle. ”Hei. Minäkin pelkään sitä. Siinä ei ole mitään outoa. On ihan oikein myöntää se itselleen… mutta yksinäisyydessä on hyviäkin puolia.”
Sheelika oli hiljaa ja punnitsi Tawan sanoja. Ne rohkaisivat häntä, koska toakin pelkäsi varjoja. Hän ei siis ollut yksin pimeän pelkonsa kanssa.
“Onneksi sinä karkoitat pimeyden. Karkoitathan pimeyden maailmasta, Toa Tawa?”
”Lupaan yrittää, Sheelika”, toa vastasi. ”Mutta en tiedä, onko pimeys lopulta se mitä meidän pitäisi pelätä. Tarkoitan, että… pimeydessäkin asuu elämää. Siinä missä valossakin.”
Hän katseli taas historian seinää. Hämyisä iltavalo piirsi syviä varjoja kirjainkaiverruksiin.
”Pimeys piilottaa asioita. Mutta jotkin asiat kuuluukin pitää piilossa, eikö niin? Kuten jotkut tunteet.”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme”, toa vastasi, ”uskon että ymmärrät kyllä vielä.”
Sheelikalla kesti hetki kerätä hermostunut itsensä, mutta Tawa odotti rauhassa. Hän tiesi, että kirjuri halusi kysyä lisää.
“Tawa, onko sinulla unelmia?”, tyttö uteli sormet ristissä. ”Meillä kaikilla on ja sinullakin varmasti on.”
”Oletpa innokas kyselemään. On, on minulla. Tietty on. En taida vain tietää vielä, mitä.”
Sheelika ei sanonut mitään, hymyili vain toalle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut jutella Tawalle. Jonain päivänä Sheelika lähtisi seikkailemaan kauas pois. Hän uskaltaisi uskaltaa.
“Toivottavasti löydät unelmasi, Tawa!”
”Toivon sinulle aivan samaa, Sheelika.”
Kuinka punaiseksi matoralaistyttö menikään, kun suuri keltainen sähkön toa ojensi kämmenensä tälle. Tarkoittiko toa Tawa todella, että…? Mutta eihän hän ollut sellaisen arvoinen!
Sheelika ei tiennyt, uskaltaisiko hän. Sheelika ei tiennyt, olisiko hän sen arvoinen.
Mutta kultaisen ritarin kultainen hymy kertoi, että hän oli.
Toa Tawan lähellä hän uskaltaisi mitä vain. Mitä vain.
Kirjurin pieni käsi kätteli varoen Tawan suurta. Sheelika ei uskaltanut ensiksi katsoa tätä silmiin, mutta toa Tawan lähellä hänen olisi pakko tehdä poikkeus.
”Toivottavasti tapaamme vielä, sisko”, toan lempeä ääni sanoi.
Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:
”Hngääh.”
Tai siis nolla sanaa.
Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.
Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.
Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.
Ja Warrek ei ollut selvä.
”Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.
“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.
“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”
Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.
“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.
“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”
“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.
“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.
Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.
Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.
Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.
”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
”Hngääh”, Warrek vastasi.
”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.
Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.
Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.
”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”
”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.
“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.
Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”
“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…
”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.
Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.
“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”
Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”
Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”
Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”
“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.
”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”
Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”
“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”
Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.
”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”
Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.” Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.
“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.
“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.
”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”
Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”
“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”
Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”
”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”
Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.
”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”
Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.
”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”
”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”
”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.
Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…
Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.
Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…
… ja pahat.
Aavikko
Kumia ja bensiiniä
”IR-NAKK!”
Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.
”RAU-TAA!”
Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.
”TUL-TA!”
Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä
Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.
”Görann.”
”Va?”
”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”
”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”
”Helvetin isoi sellasii.”
”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”
”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”
”Jaahas. Jaahas.”
Aavikko
Rautaa ja kuolemaa
Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.
Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.
Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
Meri
Valoa ja tuulta
Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.
Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.
Domek.
Painajaiset olivat taas alkaneet.
Valon toa.
Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.
Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.
Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.
Miksi marssit vielä?
Tyhjyys voittaa lopussa.
Se on aina voittanut.
Se on jo voittanut.
Halawe tutki Mustan Käden keittiötiloja mielenkiinnolla. Kaikki oli aika antiikkisen ja vanhan näköistä, pölyä oli ympäriinsä ja lähinnä kahvinkeittimen luota oli poistettu harmaata pinttynyttä likaa.
Angien heilutteli jalkojaan keittiön kulmaan työnnetyn baarijakkaran päälle kivunneena. Naapurihuoneessa oli myös baaritiski, mutta se vaikutti olleen pitkään kovin käyttämätön. Ylipäätään tuoleja ja muita huonekaluja oli vähän siellä täällä. Hän seurasi sivusta toan kokenutta hääräilyä hyllyjen parissa.
Hammasratas oli saapunut suoraan Xialta heti saatuaan Rautakalan soiton, hän oli kuullut heidän vaihdettua kuulumiset. Mies oli ollut suorittamassa tehtävää – salamurhannut erään korkea-arvoisen xialaisen sotilashenkilön, ei sillä niin väliä. Ainakin he olivat yhdessä ja kaukana Varjotun kourista, jotka saattoivat (ainakin toistaiseksi) olla melko vaaralliset.
Keittiössä oli kaikkia ruoanlaiton perustarvikkeita. Oli Ehlek-combimikroaaltouuni (jota nähtävästi oltiin käytetty aika paljon), vedenkeitin teetä varten, steltiläinen kahvinkeitin vahvempaa paahtoa varten, hiilihapotuskone, joka näytti siltä kuin se olisi ollut jonkun itsetekemä eikä mikään massatuotettu kone ja induktioliesi, koska kaasuliesi olisi varmasti ollut vaarallinen ainakin sodan aikana ja muutenkin.
Laitteet oli laitettu mustasta, ehkä obsidiaanista tehdyille tasoille, jotka toimivat myös paikan hyllyinä ja kaappeina. Erilaisia pistokereikiä oli ympäriinsä, että laitteet saisivat sähköä. Ties mikä ikiliikkuja niitäkin pyöritti.
Se sähkö taisi tulla kuolleiden sieluista, mutta ehkä oli parempi, ettei kumpikaan kaksikosta sitä tiennyt.
Tai no, olisihan se varmasti ollut heistä tieteellisemmälle sangen mielenkiintoista.
Halawea kiinnosti kuitenkin eniten mahdollisten mausteiden ja keittiövälineiden tila. Mausteet kun eivät kauhean hyvinä säily kymmeniä vuosia, ainakin jos ne on avattu. Toisaalta magnetismin mies oli pannut merkille, että Ehlek-combi oli ollut suurimmassa käytössä. Sopi olettaa, että porukka täällä ei pahemmin osannut kokata.
Sormia napauttamalla Halawe availi laatikoita yksi kerrallaan. Metalliset asiat alkoivat tanssimaan ilmassa hänen edessään, jos ne olivat magnetisoivaa sorttia. Eihän hän mikään raudan toa ollut.
“Hmm… Mielenkiintoista. Prototeräskeittiöveitsi. Näitä ei kauheammin näe ainakaan keittiövälineissä. Yleensä näitä löytää soturien kourista tai konnien silmistä”, Halawe puhui. Veitseen oli kaiverrettu matoraniksi ”Nurukan”.
”Tämä paikka on ilmeisesti ollut käytännössä koskematon sen jälkeen, kun Puhdistajan väki räjäytti tornin. Melkein kaikki on ihan samassa kunnossa kuin juuri sodan jälkeen”, selakhi kertoi. ”Et usko mitä kaikkea täältä löytyy. Olen käynyt ehkä parissa kerroksessa ja olen törmännyt jo huoneeseen täynnä raajoja ja aivoja purkeissa.”
”Täällä on myös ties miten isot varastot haarniskoja ja aseita – kaikkia mahdollisia prototyyppejä ja muuta”, hailtia jatkoi iloista selittämistään. ”Oikeastaan olen vähän yllättynyt siitä, miten paljon Ficus meille silloin tavaraa vuosi. Niin moni täällä oleva sotakone on tuntunut ihan tutulta, ainakin toimintaperiaatteeltaan. En ole ehtinyt vielä tutkia paljoa mitään kovin tarkkaan, lähinnä kun piti hätäpaikkailla plasman toaa, mutta voisin viettää täällä ties miten kauan vain tutkien kaikkea.”
“Sinullahan on ollut varsinainen seikkailu, rakas. En tiedä kauanko meitä halutaan pitää täällä, uskon Nahon ja muiden haluavan heittää meidät täältä pois. Minä en ole erityisen pidetty täällä sen takinkäännön takia”.
”… oletko miettinyt, mitä mestari tekee kun saa kuulla tästä?” hailtia kysyi epävarmana hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Lähettää varmaan jonkun peräämme. Onneksi Tuomari ei voi tulla peräämme, muuten olisimme ehkä pulassa. Mitä ikinä sieltä jäljillemme tuleekaan, laitan ne katumaan sitä.”
”Minä vain tarkoitan… emmekö saisi jotain sovittua johtajan kanssa? Enhän minä lopulta- niin. Se oli se vortixx joka petti muut, me olimme oikeastaan uhreja. Eikö meidän pitäisi yrittää selvittää asiat?”
“Niillä traakkikaksosilla oli vähän liian suuret siteet Kummisedän kanssa. Kummipoikia kun olivat… En usko, että hän toimii nyt kauhean järkevästi kun heidän liskojen kansaa ei muutenkaan ole enää hirveästi jäljellä”, Halawe vastasi. Hänen ympärillään erilaiset lusikat, haarukat ja veitset tanssivat magneettista tanssiaan. Ilma sähköistyi tummanpuhuvan soturin ympärillä kun tämä käytti voimiaan. Liilat kivet hänen hansikkaissaan loistivat kihelmöivinä.
”Niin, no”, katseli hailtia maahan. ”On vain minusta niin vaikea ajatus että se olisi mennyttä… Että en varmaan näkisi Odinaa enää, enkä kotia siellä.”
“Meidän pitää vain löytää jostain uusi koti. Joku turvallinen paikka, mikä antaisi meidän tehdä mitä haluamme. Onkohan sellaisia kodikkaita paikkoja missään?” Aterimet pyörivät toistensa ympäri kuin jonkin galaksin pienoismallissa.
”Tavallaan olen miettinyt että tänne jääminen… Kenraali on aika mukava, ja luulen että hän suostuisi.”
“Lhikan ei minusta ainakaan pidä ja en usko, että se tulen turagakaan antaisi meidän jäädä. Ulkomaailmassa kaikki tietävät Mustan Käden taas nousseen. Uusi Käsi on asia ja uusi pelaaja tässä pelissä”, magneettikokki sanoi ja tutki mausteita. Monien mausteiden parastaennenpäiväys oli mennyt jo kymmeniä vuosia sitten, mutta ne oli pakattu tyhjiöön ja säteilytetty, eli olisivat varmaan ihan käyttökelpoisia.
”Niin kai”, Angien huokaisi. ”Kaduttaa koko tämä sotku… ajatella, ilman sitä yhtä lieroa kaikki olisi vielä niinkuin se oli ennen. No, ainakin se kuoli. Sai maksaa siitä mitä teki Kersantille ja muille.”
“Osanottoni Kersantin puolesta. Hän oli ihan mukava tyyppi ja hyvää juomaseuraa. Tosin usein turhan äänekäs. Humalassa puhui paljon politiikkaa”.
”Ja Spesialisti…” selakhi jatkoi hiljaa. ”Hänkin kai kuoli siinä mielisairaalassa…”
“Ei. Miksi kaikki mukavat kaverit kuolevat”, Halawe voihkaisi. “Se kaveri puhui vähän hassusti, mutta se osasi hommansa”.
”En tiedä, mitä Ilmanautille kävi. Mutta luulen, että mennyt hänkin.”
“Mietin mitä Merimies edes teki seurassanne. Eikö se sen puku ole aika epäkäytännöllinen?”
”Se puku oli aika kestävä. Muistan monta tarinaa miten hän oli sodassa kävellyt päin konekivääritulta kilpenä muille.”
“Kaksosien kuolema ei sinänsä edes harmita. Aina välillä porukkaa kuolee tehtävillä ja ne kaksi kultalusikka suussa syntynyttä kloppia olivat todella ärsyttäviä. Harmi vain että ne ovat Pomon läheisiä, jos hänellä voi läheisiä olla muita kuin Sentrakh”.
”Älä nyt, onhan hänellä monta muutakin. Minä ajattelin itsekin että hän laski minut sisäpiiriinsä. Sain kuitenkin tehtävät henkilökohtaisesti mestarilta.”
“Et kuitenkaan edes tiedä mestarin nimeä tai mitään. Ikiaikainen ja se hiljainen kaveri ovat Varjotun sisäpiiriä tai ainakin sisäpiirin sisäpiiriä”.
”No, niin kai”, selakhi myöntyi.
Tavallista raskaampien askelten ääni kantautui jostain läheltä. Metallin kirskuntaa ja nivelten kitinää säesti töminää. Konemiehen kävely kuului kaukaa.
Tulen toa ilmestyi kantamuksineen paikalle kuitenkin ensin. Olkoonkin, että hänen mukanaan koreja tuli vain kaksi. Toisin kuin Delevalla, jota hädin tuskin näki KAL-käsien kannatteleman ruoka-ainesvuoren alta.
“Kai pakastimet on saatu jo päälle?”, sheriffi tiedusteli ja laski omat tuomisensa työtasolle Halawen eteen, “Nämä jäätelöt meinaan sulavat ihan kohta.”
“Missä se jään toa oikein on? Voisi pitää nämä jäätelöt kylminä. Tuo pakastin ei ole vielä ihan tarpeeksi kylmä ja saisi sekin kaveri tekemistä”, metsästäjä vastasi.
“Parempi hänellä kuin näissä käsissä”, Mexxi murahti ja hieroi kämmeniään yhteen, kunnes ne iskivät kipinää. “Mutta minä jätän teidän kyyhkyläiset tänne tekemään taikojanne. Minulla kymmenen puhelua soitettavana, enkä tule pitämään niistä yhdestäkään.”
Naisen kannusten kilahtelu kaikui vielä pitkään tämän astellessa omille teilleen. Ruokakasan alta kuoriutuva Deleva jäi metsästäjäkaksikon kanssa hetkeksi kiusalliseen hiljaisuuteen.
”Miten olet voinut?” selakhi kysäisi ohimennen sivusta, tosin enemmän mielenkiinnosta KAL-haarniskaa kohtaan kuin mielenkiinnosta henkilöä kohtaan, joka sen sisälle oli muurattu.
“Näin painajaisia, joissa hopeiset soturit veivät minut mukanaan ja olen nyt peltipoliisi. Entä itse? Näytät ainakin hyvinvoivalta poikaystäväsi seurassa”, konesoturi murahti.
Angien olisi väläyttänyt hampaitaan, joista puuttui surullisen monta koneotan nyrkin jäljiltä, mutta päätyi vain huokaisemaan ja jättämään Delevan huomiotta. Halawe tutki jo intensiivisesti ostoksia ja suunnitteli päivällistä.
“Oi! Täällä on mustajuuria suoraan Gendopolisista, mukau-kermaa Etelämantereelta, mausteita kaukomailta, kuhafileitä, herkkutatteja Välisaarilta…” Halawe luetteli silmät innosta loistaen. Ruoanlaitto oli hänen suuri intohimonsa ja hän oli usein saanut kehuja metsästäjiltä, jotka olivat tehtävillä hänen seurassaan, että tyyppi osasi tehdä ruokaa.
“Kanerapihvejä! Kanerapihvejä!” Halawe huusi innoissaan. “Näitä ei jokaisesta kauppakeskuksesta löydy. Nyt syötte kuin Kuusi Kuningasta”.
Deleva ei tiennyt mitä entisestä tiimitoveristaan ajatteli. Kaveri vaikutti täysin tärähtäneeltä, mutta tällä oli yhä vuosienkin jälkeen säilynyt palava into harrastukseensa, ruoanlaittoon. Aerilla magnetismin toa oli luonut paikallisista antimista monet herkulliset ateriat. Svarle oli silloinkin näyttänyt ikävän luonteensa kun piti tätä hölynpölynä ja vain tämän uskonnolla ja oikeudella oli väliä.
“Sinulla on vielä makunystyrät tallessa? Eivätkö ne katoa Odinan hiilihydraattimössöihin ja homehtuneeseen leipään?” entinen Toa Aer sai suustaan.
“Odinalla me syömme ihan hyvin, tai söimme. Eri alueiden asukkaat antavat meille vastapalveluksia erilaisissa muodoissa. Joskus saamme kalliita juustoja, viinejä tai viskejä joista Varjottu vie kyllä draakinosansa, mutta antaa meillekin omat osuutemme”, Halawe kertoi ja pyrki oikomaan entisen toa-veljensä harhakäsityksiä.
“Vastapalveluksia siitä, ettette ryöstä heitä, vie heidän naisiaan orjiksi ja sytytä heidän kotejaan tuleen?” Deleva murjaisi. Hän ei pitänyt metsästäjistä, koska ainakin puolet hänen nykyisestä olemuksestaan voitiin laittaa mokomien piikkiin. Jos ei koko olemusta.
“Kurjassa maailmassa pitää keksiä keinot selviytyä. Kuulin, että liityit Bioklaaniin ja olen kuullut järjestöstä paljon asioita. Kerää veroja tai ’suojelurahaa’ muiden kylien asukkailta ja on nyt sodassa ruskean hyönteislajin kanssa. Jotain muurahaisia tai vastaavia ne nazorakit taisivat olla.”
“Kyllä. Liityin klaaniin, koska ystäväni oli jäsen siellä. Ystäväni, jonka olinpaikasta en tiedä mitään. Viimeksi näin hänet lentävällä risteilijällä epävakaa kopioinnin naamio täysin hallitsemattomissa. Ja ne nelikätiset robotit. Ne veivät ystäväni, toa Umbran”, robottimies kertoi. Hän alkoi melkein vetistellä, mutta se ei kuulunut hänen imagoonsa. Eivät sankarit saaneet itkeä. Sankarit olivat vakaita rautajalustoja, jotka pitivät maailman tasapainossa.
“Umbra. Olen kuullut hänen nimensä joskus. Valon toa ja klaanin poliisivoimien johtaja. Taisteli Metru Nuilla metsästäjiä vastaan, kun muuttui toa Lhekon toa-kiven voimasta toaksi”.
“Kai teillä on lista myös minusta ja muista maailman Toa-sotureista?”
“Ei aivan. Vain niistä joita Kummisetämme pitää uhkana tai haluaa jostain syystä kokoelmiinsa”.
“Eli suurin osa maailman toista on listallanne?” Deleva puki ajatuksensa sanoiksi.
“Kyllä. Tai ainakin ne, jotka ovat tulleet metsästäjien tielle”.
Angien oli seurannut keskustelua sivusta. Hän oli jäänyt ajattelemaan uudestaan ja uudestaan KAL-koetta kymmeniä vuosia sitten. Se kaikki tuntui heti paljon konkreettisemmalta, kun rakentelun tulos oli siinä, väittelemässä heidän kanssaan.
”Deleva”, hän huikkasi sivusta. ”Muistatko, miten sinut tuotiin Odinalle?”
“Muistan elävästi sen kivun kun Metorakkin terä viilsi sisuskalujani ja minua kuin veitsi voita. Sen jälkeiset kuvat ovat varmaan traumojen takia häilyviä. Ja menetin karzahnisti verta”.
”Sinä olisit kuollut, jos sinua ei olisi parsittu kasaan siellä”, selakhi vastasi vakavana. ”Sinä olet elossa ainoastaan Varjotun takia.”
“En tiedä kumpi on parempi. Olla kiitollisuudenvelassa hänelle vai olla kuollut”, Deleva murahti.
“En tiedä onko se vain Suuren hengen kohtalon ivaa vai mitä, että olet hengissä meidän takiamme”, Halawe sai sanotuksi.
“Suurta henkeä tuskin on olemassa tai hän on todella sadistinen kun antaa ikävien asioiden tapahtua”, kyborgitoa mutisi.
“Suuri henki on kuollut tai on unessa. Ei hän meistä välitä”.
Yksitoista kerrosta alempana nyrkkeilysäkki irtosi ketjustaan ja tömähti väkivaltaisesti maahan. Musta nyrkki joka sitä oli iskenyt oli kuitenkin jo siirtynyt toisaalle. Seuraava säkki heilahti niin kovaa, että se miltei kääntyi ympäri. Potku sen vieressä olleeseen sai möykytettävän nahkapötkylän halkeamaan keskeltä, levittäen sahanpurua ympäri treenaushallia.
“Oho”, Xen pysähtyi ja jäi nolostuneena katsomaan aiheuttamaansa sotkua. “Nämä eivät taida olla ihan parhaassa kunnossa enää.”
Kämmenmikroaan tilan reunalla näpräilevä Naho nosti aina välillä katseensa ionisoturiin, hämmentyäkseen joka kerta siitä naurettavasta voimasta, mitä tämän metallin alle oltiin kätketty.
“Joka päivä viimeiset vuosikymmenet? Niinkö se oli?”
Xen nyökkäsi yrittäen samalla polkea puruja kohti huoneen reunoja. “En ole vieläkään ihan varma hakeako nopeutta vai voimaa. Idioottiveljeni vauhti oli kyllä kieltämättä aika huikeaa katseltavaa.”
“Mmmh. Saraji. Cody muistutti minua hänen olemassaolostaan”, Mangai mietiskeli sota-aikojaan, “Nopea pirulainen. Ehkä nopein. Miten sinä oikein edes päihitit hänet?”
“Eipä siitä nopeudesta paljoa hyötyä ole, jos vastustajasi joka tapauksessa tietää, missä olet kahden sekunnin päästä”, kenraali virnisteli ja asteli vielä yhden nyrkkeilysäkin luokse. Nainen alkoi välittömästi latelemaan nopeita iskuja muakannahkaiseen pintaan.
Naho työnsi lopulta kämmenmikronsa takaisin tarvikevyölleen, heitti jalkansa ristiin ja jäi tuijottamaan Xenin harjoittelua merkitsevästi.
“Joten sinulla ei ole varmaan ongelmia pitää Odinan vieraita kurissa, jos tarve niin vaatii.”
Xen oli olettanutkin keskustelun olevan menossa tähän. Hän ei lakannut lyömästä vastatessaan.
“Toa oli kyllä aika yllätys, mutta Rautakala vaikuttaa oikeasti ihan kunnolliselta. Sitä paitsi, hän pisti Delevankin takaisin kokoon täysin pyyteettömästi. Eivät kaikki Varjotun hovissa ole pahoja.”
“Sanotko tuon siksi, että olet oikeasti sitä mieltä vaiko siksi, että Killjoy oli kerran yksi heistä.”
Nuori kenraali pysähtyi niille sijoilleen. Hän käänsi pettyneen katseensa kohti veden toaa, joka alkoi jo hiljalleen kyllästyä vahkin tympääntyneisiin reaktioihin.
“Xen, sinä et voi näyttää minulle hapanta naamaa joka kerta, kun mainitsen hänet. Se mielipuoli on osa tätä palapeliä ja sinä tiedät sen. Hänen aloittamalla tiellähän tässä seurataan. Olettaen siis, että ‘näkysi’ Kelloseppä on todella sitä, miksi häntä väitit.”
Musta nyrkki iski tasan kerran ja hyvin vihaisesti tummaan nahkaan. Xen ei halunnut sanoa mitään, mutta sama velvollisuudentunne, joka piti hänet yliasiallisena Mangain läsnäollessa ei jättänyt hänelle vaihtoehtoa.
“Kelloseppä, Ficus, Purifier. Rakkaalla mössöllä on monta nimeä.”
Naho murahti tyytyväisenä siitä, että Killjoyn mainitsemisesta huolimatta Xen pysyi yhteistyökykyisenä.
“Se, mitä Cody kertoi lyhyestä kohtaamisestaan etelässä sai minut vähän etsimään”, Mangai jatkoi ja kaivoi tietokoneensa taas esille. Nainen käänsi sen Xenin nähtäville ja vahki astelikin viimein pois treenitilan keskeltä ja kumartui katsomaan, mitä näytöllä oli tarjottavana.
“En ymmärrä. Mitä tekemistä Ficuksella on selakhien kanssa?”
“No ei varsinaisesti mitään”, Naho ojensi, “mutta yhdistelin vähän palasia ja näyttää siltä, että ryhmä entisiä tasavaltalaisia on pitänyt yllä melkoista tietoverkkoa jo vuosisadan verran. Ja meillä on yksi raportoitu kohtaaminen jonkun hailtiavanhuksen ja keltaisen hammasveikon välillä muutaman kymmenen vuoden takaa.”
“Keltainen hammasveikko” soitti Xenille välittömästi kelloja. Killjoyn Codylle jättämät raportit sisälsivät valtavat määrät kuvamateriaalia taistelusta Xian vuorilla.
“Eli me emme ole ensimmäiset, jotka pitävät niitä shakkilaudan värisiä örveltäjiä epäilyttävinä?”
“No emme näemmä”, veden toa tuumi ja laski näyttönsä taas syrjään, “Sinä kovasti väitit Nui-Kralhin ja Ficuksen taistelua turhaksi sisällissodaksi, mutta mitä enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä, että isäsi saattaa olla tässä jonkin jäljillä.”
“Entistä ärsyttävämpää, että se sisäänpäin kääntynyt mulkero ei koskaan kerro kaikkea”, Xen huokaisi turhautuneena, “Siellä se nytkin räjäyttelee steltiläisten toimistoja varmaan jostain ihan oikeasta syystä, eikä viitsinyt täältä poistuessaan jättää mitään johtolankoja.”
“Noh, hänen puolustuksekseen”, Naho yllättäen jatkoi, “Ehkä hän ei koskaan odottanut tilanteen leviävän näin laajalle. Kenties vahkitekoälyn salaisuus oli niitä asioita, joita ei koskaan olisi kuulunut selvittää. Jos se on pysynyt salassa näin kauan ja heti kun sitä alettiin sorkkimaan, niin oli koko kaupunki kaaoksessa.”
“En samaa mieltä!”, kuului huudahdus ovensuusta. Tummanpuhuva pakarikasvo asteli pölyn peittämänä sisään. “Kaikki mysteerit tehty ratkottaviksi. Ja uusi sellainen tuotu juuri ovesta sisään. “
“Angonce?”, Naho kysyi ja nousi venytellen ylös penkiltään. Mavrah nyökytteli kovasti.
“Tai mitä on jäljellä. Pojat kantamassa sisään. Viemässä kerrokseen kolme. Siellä eivät vie työtilaa.”
Naho nyökkäsi ja lähti kaksikkoa mukaansa viittoilevan professorin matkaan. Hissiin päästyään pölyä matoranin olkapäiltä pudisteleva Xen sai ylivilkkaan Mavrahin säpsähtelemään.
“Kysyinkö muuten jo siitä matoranista?”, Xen muisti hissimatkan aikana.
“Ai siitä, jonka vain päästit hövelisti sisään taustoja kysymättä? Kyllä. Minä tarkistin. Ei mitään erikoista rekisterissä, mutta en pidä siitä, miten se roikkuu koko ajan sen ‘Tulen Takojan’ perässä”, Mangai vastasi.
“Cevanko se oli? Ei se minusta mitenkään kamalalta vaikuta.”
“Kukaan ei vaikuta sinusta kamalalta, Xen. Varjottu voisi soittaa sinulle ja pitäisit sitä sympaattisena.”
Xen murjotti. Sitten hissi kilahti. Kolmoskerrokseen noustuaan heidän eteensä avautui vaikuttava näky.
Kymmenittäin Zilla-luokan rahtauspukuja tömisteli keskellä kerrosta, joka oli joskus ollut yksi lukuisista tukikohdan tietokonehalleista. Po-matoranit pukujen puikoissa jyristelivät irtaimistoa surutta kohti tilan seiniä, jotta tilannetta katsomaan saapuneen kolmikon viereisestä tavarahissistä astelevat goljatit saivat asetettua xialaisesta metallista koostuvat metallimöhkäleet helposti saataville. Yksi Zillakuskeista, akakukasvoinen kuparinvärinen matoran näytti ohikulkiessaan valtavaa metallista peukaloaan astellessaan takaisin tavarahissiin hakemaan lisää Angoncesta jäljelle jäänyttä rompetta.
“Niin paljon johtolankoja!”, Mavrah riemuitsi, “Sain jo käsiini irtaimistoa. Palasia tutkimuksista. Kärsineitä, mutta vahvisti odotukset. Radak tutki Mustaa Kättä ja Valkoista Kuningatarta. Mielenkiintoisia yhteyksiä myös. Jak-niminen olento kovin erikoinen. Täytyy tutkia lisää”
Xen ei voinut olla hymyilemättä professorin innostuksen puolesta, kun taas Naho tuijotteli apaattisesti yhtä Zilloista, joka asteli huolettomasti hallin reunalla tajuamatta, että tämä oli astumassa suoraan pieneen metalliseen konttiin. Väsynyt Mangai oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei tämä edes tajunnut varoittaa puvun kuljettajaa. Kymmenet katseet kääntyivät kohti valtavaa räminää, kun pari tonnia nivellettyä metallia horjahti läpi betonisen seinän.
“KAIKKI KUNNOSSA!”, kaikui huuto metallipuvun kaiuttimista, “EI MITÄÄN HÄTÄÄ. KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ!”
Lopulta tarvittiin kuitenkin kaksi muuta kuskia nostamaan betonihakkeeseen kaatunut metallimies. Jytistelyn keskelle astellut kolmikko vakuutteli, ettei kakamakasvoisen kuskin tarvinnut huolehtia vahingoista. “Remonttiin täällä paikat muutenkin menevät”. Xen vahvisti.
Mavrah oli jo astellut tuijottelemaan zillanmuotoista reikää seinässä. Toistaiseksi tutkimattoman kolmoskerroksen seinät olivat ilmeisesti naurettavan ohuita. Toiselta puolelta paljastui jonkinsorttinen piilotettu varastohuone.
“Valoa tuokaa! Jotain jännittävää!”
Nahon tarvikepakkauksesta löytyi onneksi pienikokoinen taskulamppu, jolla pieneen piiloon saatiin nopeasti valonsäde. Heti ensimmäinen hyllyrivi kiinnitti Mavrahin uteliaisuuden. Kristallijonot puisilla hyllyillä heijastivat valonsäteitä sateenkaaren väreihin ympäri seiniä.
“Mitäköhän pirua?”, Naho ihmetteli. Xen oli työntänyt kasvonsa jo helyjen eteen. “Olisipa tosi hauskaa, jos meillä olisi kristallitutkija joukossamme, eikö olisikin.”
Ionisoturi sai hädin tuskin lauseensa lopetettua, kunnes huomasi jotain paljon paljon kristalleja oudompaa.
“…oikeastaan, tuokaapa samalla KAL-kaverimme.” Mavrah miltei säikähti Xenin huolestunutta ääntä. Naho osoitti Xenin tuijottamaan suuntaan ja ymmärsi pian, mistä oli kyse.
Koskematon hopeinen kolossi seisoi teräspalkkien tukemana nukkuen ikuista untaan tuijottaen tyhjällä katseellaan. Reikä oli paljastanut takaansa kaikkia karmivan projektin alkulähteet.
Huone oli kuin aikakapseli suoraan sodan vuosille.
Tai niin oli koko tukikohta, mutta piilohuonetta peittävä pöly ei ollut liikahtanutkaan sitten Käden kaatumisen.
Oikeastaan se saattoi olla aikakapseli jonnekin paljon kauemmas. Ajalle ennen Mustaa Kättä tai Metsästäjiä. Aivan kuin alhaalla kirjastoissa, kaikki ne esineet olivat eri puolilta maailmaa, eri ajoilta, ja kaikki aivan liian vanhoja.
”Mistä nuo haarniskat ovat peräisin?” Angien kysyi tutkiessaan loistavin silmin muinaismuistoja. ”Puhdistaja ei koskaan kertonut lähteitään meille, ja oletin niiden olleen vain teidän tekniikkaa… mutta Käsi ei taida tietää niistä paljoa meitä enempää?”
Xen oli päätynyt istuskelemaan haarniskan jalustalle kansio kourassaan. Viimeisimmät vuotensa tilastotieteen ja projektiraporttien kanssa käyttänyt ionisoturi käytti välittömästi tilaisuutensa päästä uuden tiedon lähteille. Näytti siltä, että he olivat löytäneet jotain paljon enemmän.
“Täällä on kaikki… täällä on pirun kaikki. Dumen hyväksynnät. Nizin osuus… kuvia, jotka jättäisin mieluiten näkemättä… eikä mitään näistä ole julkisissa rekistereissä.”
Yhdestäkin laatikosta paljastui unohtuneita ioniaseita ja kyseisten laitteiden voimanlähteitä. Voimakristalleja, tyhjiä kuulia, johtimia ja kondensaattoreita. Yksi laatikko oli täynnä suurikauluksisia violetteja pukuja, vahkipäiden pohjalta muotoiltuja korkokenkiä (Angien muisti löytäneensä niitä myös Ficuksen tavaroista Odinalla), vöitä ja metruhaarniskan kappaleita.
”Mistä tämä tavara on peräisin?” metsästäjä jatkoi kysymyksiään.
Nuori kenraali kohautti olkiaan. “Päivämäärät tässä haarniskassa ovat yhtä älyttömät kuin siinä, joka vahtii arkistoja. Ennen ajanlaskun alkua. En edes tunnista osaa näistä merkeistä. Kuka tietää, mistä nämä ovat peräisin. Tai mistä ne ovat päätyneet meille…”
“Onpa iso kaveri. Ihan kuin minä, paitsi naamani on punainen kuin tomaatti”, Deleva kommentoi. Häntä puistatti haarniskan koko. Mitä varten se oli tehty?
“No tuon naamasta on paha sanoa mitään”, Naho puuttui keskusteluun ja kohensi varastoon tuotujen spottivalojen asemaa, “Näyttää tavallaan Haulta… mutta ei oikeastaan. Onko tämä varmasti nyt samaa tavaraa kuin alakerroksissa?”
Xen ei edes osannut spekuloida. Mavrah oli uppoutunut jonnekin keskelle valkoisesta ja hopeisesta metallista koostuvaa romukasaa.
”M-mutta eihän se toimi niin”, hailtia tuskastui. ”Ei tämä laitos ole mikään ikivanha. Kai nyt joku tietää, mistä nämä ovat tulleet? Miksi ne ovat täällä? Perustuiko kaikki Käden mahtavat innovaatiot siihen, että teillä vain oli kellarissa… tällaisia?”
“Olentoja maailman rajojen ulkopuolelta?” Deleva kysyi.
“Ei… ei, ei. Tämä on niin väärin. Kuvasarja toisensa perään ja- no hei. Odottakaas.”
Xen nuolaisi sormiaan ja siirsi ison pinon kansion papereista syrjään. Kenraalin tytär oli viimein löytänyt niin paljon rakastamaansa nippelitietoa.
“Täältä löytyy osien alkuperiä… kuolleiden nimiä, nämä meillä jo olikin kiitos toien, Nizin tekstejä ja… uh-oh.”
“Mitäs nyt?”, Naho ihmetteli ja kurkki uteliaasti Xenin olan ylitse.
“Tämä saattaa selittää muutaman asian, kuten sen, mistä Ficus alunalkujaan repi kyvyn sielujen pilkkomiseen.”
“Noh. Älä pidä meitä jännityksessä”, Mangai tivasi.
“Meidän muinainen talonmiehemme. Tiesin, että oli naurettavaa, että meillä oli enkeli moisissa hommissa. Sanooko nimi ’Tarkastaja’ mitään?”
”Pitäisikö?” Rautakala kysyi tutkiessaan puulaatikkoihin pakattuja kanoheita ja kiviä. Niistä oli selakhialaisia… pelottavan moni.
“Joku kotisaarten makuta kulki sillä nimellä. Outo hörhö, jolla oli oma kartano tai linna”, Deleva kertoi. “Huhuttiin, että se teki kaloja ja käärmeitä, joilla oli mielenvoimia. Outo tapaus.”
“Ja tiedättekö mikä tässä on parasta?”, Xen jatkoi, “Sodan jälkeen, kun viimeisetkin Käden neuvostosta katosi maailmalle, Purifier onnistui listimään virallisten tietojen mukaan kaikki paitsi kaksi. Toinen oli rakas isäpappani ja toinen… noh, hän. Mikäpä makutan tappaisi. Tämä kaveri saattaa olla yhä elossa!”
“Mahdollinen johtolanka Purifierin toimiin. Ehkä jopa Valkoiseen Kuningattareen”, Mavrah ymmärsi, “Tarkastajan löytäminen mahdollisesti läpimurto. Kontakteja Kristallisaarille?”
“Asuin siellä ennen. Kuten Halawekin. Ja se yksi tyyppi, joka on jonnekin hautautuneena”, kyborgisoturi kertoi.
“Kunhan tämä kaupungin kaaos tästä hälvenee, joku voisi lähteä reissuun. Osaatko suositella meille opasta?”, Xen tuumi. Ionisoturi alkoi olla jopa pelottavan innoissaan ajatuksista löytää vanha tuttunsa.
“Minähän voisin käydä kotikulmilla kääntymässä, josko sieltä löytyy jotain tämän uuden kehoni luojan juttuja”, hopeinen sotilas ehdotti.
Nahon katse oli epäilevä. Xen suhtautui plasmahengen ehdotukseen välittömästi lämpimästi.
“Oletko varma? Puhumme kuitenkin aika pitkästä reissusta, etkä sinä ole meille mitään velkaa.”
“Olisi ihan kiva tietää tästä kehosta jotain tietoa. Tiedän että se kestää mekaanisten nelikätisten mekkorobottien iskut ja että näihin on vangittu toien aivoja, mutta haluan tietää jotain muuta. Jotain tämän takaa. Parempi muutenkin laittaa tämä keho koeajoon”, kalmies kertoi.
”Onko tuo nyt ihan varmasti fiksua? Se alue on vähän niinkuin Varjotun etupiha”, selakhi kritisoi seikkailuvisiota.
“Pelottaako selakhia?”, Naho puoliksi ilkkui, “Eikös sinun pitänyt olla joku ekspertti näissä jutuissa. Sinua nämä luulisi kiinnostavan.”
”Ei, en ole ekspertti uhkarohkeissa matkoissa läpi syysmyrskyjen, kiitos kovin paljon”, Rautakala kääntyi toaan päin. ”Olen yleensä jättänyt sellaiset typeryydet joillekin toille tai muille joista ei ole mitään hyötyä tutkimuspuolella.”
Deleva katsoi selakhia murhaavasti punaisilla silmillään. Jos hän olisi eräs skakdi, olisi käsky plasman päällelaitosta varmaan toteutunut.
“Nooh, Naho. Älä suututa vierastamme”, Xen yritti tyynnytellä. Nahon olisi kovasti tehnyt mieli muistuttaa, että kyseessä oli teknisesti ottaen edelleen vanki, “Kukaan ei vaadi ketään lähtemään reissaamaan, mutta jos Deleva todella olet tuota mieltä, niin olen valmis toivottamaan sinut tervetulleeksi tiimiin.”
“Olen jo teknisesti Bio-Klaanin jäsen, joten miksen olisi osa Mustaa Kättä. Teknisesti ottaen ruumiini Kal-metalli kuuluu teidän kai teille tai jotain…”
“Erinomainen sijoitus. Ja kovanaamainen”, Mavrah vitsaili.
Pölyiset hyllyrivit jatkuivat yllättävän pitkälle. Oli kuin valtaosa tavarasta olisi ollut pakattu lähtöä varten, mutta mitä Ficus ei olisi koskaan ehtinyt ottaa mukaan. Selakhille pimeys ei juuri tuottanut ongelmaa hänen ottaessaan ärtyneenä etäisyyttä suuren haarniskan ympärille jääneisiin.
Hän ei ollut koskaan tuntenut Puhdistajaa kovin hyvin. Pari kertaa he tapasivat, lähinnä maan toan tuodessa tavaraa Varjotulle. Kun varastoa katsoi, ei ollut mikään ihme miksi se hienohelma oli ollut Varjotun uskottuja.
Yksi, massiivisen kokoinen laatikko oli avattu kiireessä ja jätetty käytävän perälle. Hailtia yskäisi tomua keuhkoistaan työntäessään syrjään suuria telineitä, joissa roikkui jonkinlaisia reppuja. Eniten hän oli tosin huolissaan haarniskansa hienosta silkistä, joka ei varmaankaan tykkäisi kaikesta siitä pölystä. Ei sillä, hieno valkoinen sinkkipinta oli jo pilalla viime päivien jäljiltä.
Suuresta laatikosta paljastunut asia ei suoraan sanottuna ollut se, mitä Rautakala olisi odottanut.
Hän nimittäin tunnisti sen. Aivan liian hyvin.
”Te näköjään keräsitte meidänkin tekniikkamme tänne”, hän huusi. ”Tiesin Käden häikäilemättömäksi, mutta että kopioisitte suoraan vastapuolen aseita?”
Xen sai hilattua itsensä viimein ylös rautajätin juuresta ja kurkkasi selakhin laatikkoon. “Mitä nuo edes ovat? Näyttävät sellaisten hassujen leluautomaattien kourilta.”
”Exo-Nova”, selakhi vastasi lähes pettyneenä kenraalin tietämättömyydestä. ”Yksi niistä rivimalleista.”
“Että mitä!?”, parahti Naho, joka hyppäsi laatikkoa tuijottelevan kaksikon rinnalle. “Miksi? Miksi nämä ovat täällä?”
“Nyt joku saa kyllä muistuttaa minua”, Xen mutisi hieman nolostuneena, “Exo-Mikä?”
“Toinen Coliseumin taistelu?”, Naho tivasi, “Se kerta, kun koko penteleen sota meinasi luhistua käsiin?”
”Sen reaktori on poistettu”, Rautakala tutki konettaan innoissaan. ”Kuori avattu magnetismilla. Ihan niin kuin valmistimmekin ne Halawen kanssa.”
“Pirun Varjottu. Lähetti Rautalaivaston kuolemaan pelkäksi harhautukseksi. Vyörytti kasan noita niskaamme yhden ison pirulaisen johtamana. Jos Kyhrex ja Mexxi eivät olisi saapuneet paikalle niin nopeasti, olisi koko sota voinut olla siinä. Kamalia tappokoneita. Jopa teidän KAL-teräksellänne oli vaikeuksia sinä päivänä.”
Veden toan mietteistä painoi väsymys. Sellainen, joka kumpusi vain oikeasti kamalimmista muistoista.
Angien olisi ehkä tuntenut omantunnon piston tuskaisesta tarinasta, mutta toisaalta ei hän ollut sitä ennenkään kuunnellut. Neulat eivät tosin juuri tuntuneet kristallia vasten, eikä hänellä ollut juuri rakkautta Toa Mangaille.
”Näissä kaikissa oli jäljittimet ja kamerat”, hän selitti tutkiessaan koneen avointa runkoa. ”Tietysti oli, niiden toimintaahan ohjattiin muualta. En ymmärrä, miksi- tai siis, meidän vastaanottimiemme mukaan kaikki nämä tuhoutuivat. Ellei… ellei Ficus tässä päässä poistanut niitä taistelusta selvinneistä?”
“Jos me nyt olemme sitä mieltä, että tämä todella on Ficuksen vanha varasto… ja että tämä kaikki tavara on ollut hänen, niin mitä pirun pirua se hullu on oikein tekemässä? Jos täällä on näiden varaosia, niin entä jos varsinaiset ruumiit ovat hänellä jossain jemmassa. Ja jos niin, niin mihin hän oikein on käyttänyt niitä?”
Xenin kysymystulvaan vastauksia ei ainakaan ollut Mavrahilla, joka oli jo ällistyttävästä huomiokyvystään huolimatta alkanut tipahtamaan pois keskustelun punaisesta langasta.
”Onko sillä väliä?” selakhi kysyi pudottautuessaan koneen päältä. ”Puhdistaja ja Ilonpilaaja ovat käyttäneet viime vuodet toistensa tappamiseen uudestaan ja uudestaan. He ovat sekaisin kummatkin, joo, ja erittäin vaarallisiakin, mutta minä en ainakaan aikonut sekaantua siihen pyörään.”
“Jos se mössö kuningattarineen on koko meidän poliisivoimiemme takana, niin tämän vyyhdin selvittäminen on meidän kaikkien ongelma”, Naho valisti päättäväisenä, “Eikä ainoastaan Metru Nuilla. Niinkin paljon kuin vihaan Odinan väkeä, en kuitenkaan halua nähdä potentiaalsta massamurhaa.”
“Ja eikö vahkeja ole vuotanut jo Xiallekin asti?”, Xen ihmetteli, “Luin siitä tänään. Joku on alkanut pumppaamaan niitä ulos sen loukon pohjoiskärjessä?”
”Hetkinen”, Angien koki hetkellisen valaistumisen. ”Silloin… silloin”, hän yritti palauttaa asioita mieleensä sormet spiraalikoristeisilla ohimoillaan. ”Sen liskon laitteilla näki verkon… siinä näkyi kaikki vahkit, joihin sillä oltiin yhteydessä. Siinä oli yksi outo paikka… Metru Nuilla ja Xialla ja Odinalla oli tietty, niistä tiedämme, mutta… ööh, merialue Steltin lähellä. Kai pohjoispuolella? En ehtinyt miettiä sitä silloin, mutta… eihän siinä ole mitään järkeä?”
“Bingo?”, huudahti Xen. Naho ei ollut niinkään varma. Hän kaipasi lisää johtolankoja.
“Mavrah. Luuletko saavasi tuosta romusta jotain selkoa?”, Mangai pohti ja osoitteli reiän takaa aukeavaa hallia, jossa Zillat lopettelivat parhaillaan Angoncen romujen kasaamista.
“Voin yrittää. Kenties Kristallitutkija voi sillä aikaa yrittää osoittaa sen kartalta. Kenties laittaa Codyn tarkistamaan alueen?”
Ajatusketju katkesi, kun Halawe saapui keskeyttämään porukan salapoliiseilun. Ruoka oli valmiina ja se pitäisi syödä piakkoin.
“Jatkammeko tätä täysillä vatsoilla?”, Xen lopulta ehdotti. Idea oli koko poppoon mielestä hyvä. Ficuksen vyyhtien purkamisessa oli liikaa nieltävää tyhjälle vatsalle.
Yksin tuumin kohti ruokasalia lähtenyt porukka ei koskaan ehtinyt huomioimaan lattianrajassa ollutta ilmastointiluukkua, jonka ritilä oli kadonnut teille tietämättömille. Seinien välistä kuuluva sormien naputus katosi metallisiin tunneleihin yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin.
Lautasia vasten kilisevät ruokailuvälineet pitivät kahdentoista kesken niin suurta mekkalaa ettei kukaan edes ehtinyt kiusaantumaan hiljaisuudesta, joka vallitsi nälkäisen joukkion keskellä. Alkupaloiksi tarjoiltu mustajuurikeitto ja kuivattu sipuli oli kadonnut ennätysajassa. Nurukanin hankkima pohjoismanterelainen valkoviini oli löytynyt niin vaikeasta piilosta ettei kukaan uskonut, että vanha kenraali olisi vain “vahingossa törmännyt siihen”.
Halawe olikin tuonut jo pääruoan pöytään. Herkkutattisalaatti jäi Mexxillä koskematta, kun liekitetty kanerapihvi saapui kera bataattisoseen. Tulen toa pääsi viimein tuhoamaan sisällään jo aamusta poltellutta nälkää.
Pitkän puisen pöydän saaminen ruokailutilaan oli vaatinut molemmat paikallaolleet klaanilaiset. Oviaukon pienuus ja pöydän massiiviisuus olisivat aiheuttaneet sekä Kapuralle, että Matorolle suuren määrän harmaita partakarvoja, jos näillä olisi niitä ollut. Cody oli kuitenkin tullut pelastamaan päivän ruuvimeisselin kanssa. Lopulta jalat oltiin saatu irti ja Biokean kasattava™ pöytä nostettiin paikoilleen keskelle toisen kerroksen ruokailutilaa.
Xenille ainakin teki suunnattomasti hyvää ottaa viimein hieman etäisyyttä tätä koko päivän seuranneeseen Nahoon. “Miittiemäntä” ja Mangai istuivat pitkän pöydän vastakkaisissa päissä. Epäilyttävä mulkoilu oli toki edelleen mahdollista, mutta ainakaan kaksikko ei enää ollut välittömällä puhe-etäisyydellä.
“Liha kannattaa syödä heti, sillä siitä tulee todella nopeasti sitkeää jos sen antaa vielä kypsyä”, Halawe ohjeisti porukkaa leijutellessaan metallisia tarjoiluastioita ruokineen pöytään.
Mexxi oli taas apajilla ensimmäisenä ja veti yhden ohitseen leijuneen kulhon eteensä tyhjennettäväksi. Cody pyöritteli ainoaa silmäänsä. Kommandovahki ei kokenut ruuantarpeensa olevan kovinkaan suuri. Vastahan hän oli viikko sitten syönyt. Komentajan oli kuitenkin pakko myöntää, että “Metsästäjä-äpärän” sapuska oli todella hyvää, joten samahan sitä oli naamaansa mättää. Lähinnä muiden läsnäolijoiden vuoksi Cody kuitenkin toivoi, ettei ruoka ollut myrkytettyä. Ei sillä, että se olisi häntä itseään hirveästi hidastanut.
”Tämän seikkailun teema on kyllä ollut huono ravinto ja univaje”, Kapura totesi istuutuessaan. Mustalumi oli vaitonaisena hänen vieressään. Selvästi viimeinen asia, jota toa sillä hetkellä kaipasi, oli olla yhdentoista muun henkilön kanssa samassa tilassa.
“Nyt syödään hyvin”, maakenraali totesi haistaessaan ruokien mahtavat tuoksut. “Harvoin sitä saa ruokalistan metsästäjältä”.
“On se hyvä, että minulla on vielä ruoansulatuselimet tallella. Ja makuaisti!” Deleva naurahti sarkastisesti. Ruoka kyllä maistui ja tuoksui hyvältä, muttei se pahemmin hänen oloaan parantanut. Uusi keho vaati totuttelua, tai vanhan kehon rippeet.
”Miksi kaikki aina olettavat että pimeyden metsästäjät olisivat kaikki jotain pirakoita?” Rautakala huokaisi näperrellessään ruokaansa.
“Hei hei hei!”, Cody keskeytti kovaäänisesti nielaistuaan, “Avak on ihan perkeleen hyvä tyyppi. Ja koko jengi ihailtavan yrittäjähenkinen!”
”Oletko sinä edes tavannut niitä ääliöitä?” Angien tuhahti.
“Me ollaan kuules vieläkin hyvissä väleissä”, hopeinen vahki jatkoi haarukkaansa heilutellen, “Pojilta tulee joka nimeämispäivä kortti.”
“Itsetehtyjä laadusta päätellen”, Xen naureskeli.
“Liipaisin? Kaverisi? On tämä maailma pieni”, Halawe naurahti.
”Odinasta tuli heti miellyttävämpi paikka kun ne lähtivät”, hailtia jatkoi ilmiselvästi henkilökohtaista vendettaansa koko pirakoiden olemassaoloa vastaan.
“Tylsempi paikka, ainakin minusta. Niiden hiphop oli aika mukavaa”, Halawe heitti.
“Jou jou, jou, Piraaakaaaa”, Xen sössötti hyväntuulisesti, “Kai te olette kuulleet sen uuden sinkun? Soittivat sitä kaupungilla tänään.
“The gäng is on the loose”, Halawe jatkoi. “The Trigger, The Drifter, The Beast, The Bul-”
Angien löi Halawea kylkeen.
”Tuo on typerää!” hän kivahti.
“:(“ Halawe ilmeili mirullaan.
Mexxiä ei kiinnostanut. Hänen katseensa oli seuraavassa pihvissä.
”Mitä jos puhutaan jostain muusta kuin niistä skakdeista”, tiedehai sanoi pyöritellen haarukkaa sormissaan. ”Esimerkiksi yhdestä minua erittäin suuresti viimeiset minuutit askarruttaneestä asiasta. Ööö, Xen, miten teillä… vahkeilla edes syöminen toimii?”
“Luin yhden teorian, jonka mukaan tietyt lajit kykenisivät absorboimaan ruokaa sormiensa kautta”, Kapura puuttui keskusteluun. ”Mutta se oli oikeastaan aika typerä teoria.”
Nahon katseesta uhkui “Voi nyt jumalauta, et sinä voi vain kysyä, miten syöminen edes toimii.” Xen ei ollut kysymyksestä edes pahoillaan. Hän nosti sormensa pystyyn merkiksi siitä, että vastaa, kunhan olisi saanut pihvinpalan kurkustaan alas.
“No itse asiassa. Ei kovinkaan eri tavalla, kuin muillakaan. Eihän meidän varsinaisesti tarvitsisi kovinkaan usein syödä, mutta ei siitä haittaakaan ole. Nukkuminen saattaa kyllä vaikeutua tällaisen energiapommin jälkeen…”
”Entä nukkuminen? Tai siis, miten te oikeastaan eroatte normaaleista vahkeista?” kristallogi päätyi jatkamaan vahkilogian tutkimustaan. Ruumiinavaus olisi ollut ehkä tehokkaampi keino, mutta täytyi tyytyä haastatteluun. Miten epäeksaktia.
“Ainakin ne puhuvat oikeaa kieltä”, Deleva puhui ruoka suussa.
“Voi nyt jumalauta, et sinä voi vain puhua ‘normaaleista’ vahkeista”, uhkui Nahonilme
“SELAKHI. LOUKKAUS VIRKAVALTAA KOHTAAN. PUDOTA ASEESI.”, kuului imitaatio Xenin leukojen välistä. Mavrah hätkähti sen aitoudesta. Cody melkein tukehtui juomaansa.
”Ai tämän takia ne puhuivat aina Metru Nuista poliisivaltiona”, selakhi selitti pokerinaama säröilleen. ”Lisäksi, aseentunnistusparametreissäsi saattaa olla jotakin katsottavaa, sillä en kyllä laskisi tätä haarukkaa aseeksi. Työkaluksi tai välineeksi ehkä, mutta aseeksi? Ei tässä ole edes minkäänlaista laukaisukoneistoa!”
Cody näki selakhin tuumissa täydellisen paikan “hienovaraiselle” mainostamiselle.
“Niin niistä laukaisukoneistoista tulikin mieleeni, että eikö olisi aika siistiä päästä näkemään ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ IKINÄ? Mitä, häh?”
”Oliko tuo treffipyyntö?” selakhi nauroi.
“Kunhan olet nähnyt, mitä kaikkea meillä tuolta alhaalta löytyy, niin ainakin toivot, että oli.”
“En tiedä paljonko niistä aseista jää jäljelle kun tulen sinne mukaan”, Hal puuttui keskustelun kulkuun. “Sormia napsauttamalla isoinkin pyssy on vain typerä kuutio johonkin palikkapeliin”.
“…ja pitäkää odinalainen monsteri kaukana lapsistani”, Cody päätti mainoksensa.
“En ole mikään hirviö. Katkaisin vain sinun flirttailuyrityksesi hienovaraisesti, kuten se on täällä näköjään tapana”, magnetismin herra sanoi ja laittoi haarukan pyörimään ilmaan.
“Kuulostat ihan siltä tyypiltä kuin ennen”, Deleva naurahti. “Laitoit Svarlellekin kolikon kurkkuun ja nyt kiusoittelet tuota peltimiestä”.
”Oletteko miettineet koskaan, miksi toat oikeastaan ovat niin onnettomuusalttiita?” Angien huomioi sivusta.
“Ehkä, koska me yritämme tehdä tälle maailmalle jotain?” Nurukan puuttui keskusteluun. “Deleva ja Umbrakin antoivat kaikkensa paremmalle maailmalle ja katsokaa nyt tuota. Hän on enemmän kone kuin toa, kaiken antanut. Ja valon toa on jossain poissa”. Hän otti lisää viiniä ja viskiä. Samalla kertaa.
”Juuri tuota tarkoitan”, hailtia vastasi. ”Näyttää vain siltä, että mitkään maailmanparannusjutut eivät koskaan oikein luonnistu. Vilkaiskaa vaikka niitä kristallitorneja. Eikö olisi parempi vain, en tiedä, elää omaa elämää välittämättä muista?”
“Toana olo on velvollisuus. Sitä ei valita. Kuin soihtu, joka annetaan eteenpäin seuraavalle onnettomalle”, Deleva kertoi. “Voin käyttää voimiani maailman muovaamiseen. Korkeat lämpötilat ovat hallinnassani ja voin tehdä sillä paljon hyvää. Miksen siis käyttäisi näitä voimiani niitä vastaan, jotka haluavat satuttaa ja tehdä väärin? Miksen löisi turpaan niitä, jotka eivät noudata lakeja ja sääntöjä”.
“Lait ja säännöt ovat lopulta niiden asettamia, joilla on eniten voimaa ja valtaa niiden in käytäntöönpanoon”, Halawe vastasi. “Eli kannatat siis sitä, että vahvin polkee pienempäänsä.”
“Kannatan oikeutta ja hyvyyttä, mitä se sitten onkin, Hal”, konemies kommentoi.
“Jonkun nekin pitää määritellä. On parempi, ettei perustele tekemisiään tuollaisten seikkojen kautta. Itse teen melkein mitä huvittaa, mutta on minullakin moraali ja jonkinlainen oikeudentaju. En varasta orpokodista nalleja tai ammu presidenttejä, ainakaan huvikseni.”
Halawe lennätti uuden ruokalajin aika vauhdikkaasti pöytään. Kuhafilettä, karhukiva-kastiketta ja Metru Nuin “uusia” perunoita lensi jokaisen lautaselle.
”Hengittävätkö kommandovahkit?” Rautakala kysyi filosofian laannuttua ruoasta nauttimiseen. ”Kun teillä ei kai kuitenkaan ole verenkiertoa.”
Naholla oli jo katse valmiina. Xen yritti rauhoittua ja saada kuuman perunan suussaan nieltyä ennen suurempaa vahinkoa.
“Onkho tämhä nyt varmhasti rhelewantti kyshymysh?”
Deleva laittoi uuden kätensä kasvoilleen.
Nurukan joi taas uuden lasillisen selakhialaista kristalliviiniä.
Halawe vihelteli hiljaa itsekseen.
Rautakala huokaisi pettyneenä.
”Puhutaanko KAL-projektista”, hän ehdotti lopulta. ”Kävin siellä ruumishuoneella, ja-”
“Jotkut meistä yrittävät syödä…” Mexxi urahti viimein. Eikä tulineito valehdellut. Perunakulho hänen edessään oli jo miltei tyhjä.
“Näin Kaleista mukavia unia viime yönä”, Deleva kertoi ja joi ahnaasti viinilasinsa tyhjäksi. “Saisinko toisen lasillisen? Haluan paremman olon itselleni”.
Folioon kääritty viinipullo lensi ilmassa ja kaatoi viiniä toan lasiin. Hiukan jo humalaiselta sankarilta teko oli varsin vaikuttava.
“Ole hyvä, toa-veli”.
Deleva ei vastannut, vaan joi alkoholipitoista nestettä elimistöönsä. Ainakin maksa oli paikallaan. Toivottavasti.
“Minäkin voisin *hikh* ottaa lisää”, Maakenraali sanoi iloisemmalla mielellä.
Lentävä viinipullo löysi kenraalin kristallilasin, mutta läikytti vähän pöydälle. Magnetismin toan tarkkaavaisuus oli häiriintynyt.
“Siinä meni juuri pienen kyläläisen vuositulojen verran tavaraa hukkaan”, maan henki viisasteli.
Halawe ei pahemmin kuunnellut. Pieni nousuhumala oli vain poikaa.
“Meillä olisi vielä jälkiruokaa jäljellä! Kaksikin oikein maukasta jälkkäriä jos teidän jälkiruokamahaanne mahtuu”, hilpeä mirukasvo kailotti leveä virne naamallaan.
Aterimet alkoivat tanssia ilmassa, osassa oli vielä syöjien ruokaa jäljellä. Syöjille virtasi valkosuklaamansikkajuustokakkua sekä jäätelökulhoja, tosin liikeradat huomattavasti epävarmempina kuin ennen pullojen avaamista.
”Kiitos, mutta taidan jättää väliin”, Mustalumi nousi koko aterian hiljaa oltuaan. ”Minun pitää olla vähän aikaa yksin”, hän huokaisi poistuessaan huoneesta.
Useat kiusaantuneet katseet seurasivat jään toan poistumista. Vielä useampien huomio oli tosin jälkiruo’assa sekä hiljalleen alkavissa juomingeissa. Matoron jäätelöannokseen innolla integroituvaa Mexxiä vilkaistuaan Xen nousi pöydästä ja osoitteli suuntaan, johon toa oli juuri poistunut.
“Minun… taitaa olla parempi käydä vähän juttelemassa.”
”Ahaa. Muistin erään asian”, mutisi Kapura ja nousi itsekin seisomaan. Astellessaan kohti ovea toa osoitti merkitsevästi mukanaan kantamaansa kirjaa.
Mexxi vilkuili ionisoturin jälkeen jättämiä ruokia, mutta pysäytti itsensä Nahon tuimaan tuijotukseen. Cody kurkotti jo Mexxin ohi sulavaan annokseen ja jakoi sen puoliksi Mavrahille ja Cevanille. Hymyileviä matoraneja ei tarvinnut kahdesti käskeä.
“…noh”, Cody sitten totesi, “Kuka tykkää jäätelöstä?”
Ruokailutilan ulkopuolella miespuolinen tulen toa harppoi Xenin perään.
”Hei! Odota”, Kapura huikkasi vahkinaiselle ja otti muutaman juoksuaskeleen saadakseen tämän kiinni. ”Minulla on muutama asia ennen kuin suuntaat kohti Matoroa.”
Xen pysähtyi käytävänpätkälle pienen matkan päähän ruokasalista. Kenraali oli hieman yllättynyt tulen toan lähestymisestä. Eiväthän he olleet edes keskustelleet sitten tapaamisen Käden “etuovella”.
“Kerro ihmeessä.”
”Ajattelin, että minun on Mustalumea järkevämpää hoitaa eräs juokseva asia, jota kutsutaan Nimdaksi”, toa sanoi. ”Sinulla on se nyt? Ihan vain Matoron tarinan varmistamiseksi.”
Vastaukseksi Xenin tarvitsi vain nostaa medaljonkinsa kunnolla esille panssariensa uumenista. Kenraalin tunnuksen takana hohti sininen siru, joka kellui selittämättömästi samanlaisella rauhallisella tavalla, kuin punainen painovoimaa uhmaava korukin.
”Hyvä. Hyvä”, Kapura mutisi ja piti pohdiskelevan tauon. ”Mihin… mihin käyttötarkoituksiin ajattelit sitä hyödyntää?”
“Käyttötarkoituksiin? Emmeköhän voi olla kaikki turvallisesti sitä mieltä, ettei sitä ole tarkoitettu käytettäväksi.”
”Voimme”, Kapura sanoi. ”Mutta siitä en pistä päätäni pantiksi, että kaikki ajattelevat niin. Kuinka moni sirusta tietää? Onko jollain suunnitelmia, joihin se saattaisi sopia?”
Xenin oli pakko miettiä hetki. Hänen mieleensä palautui Nahon aikaisempi keskustelu Matoron kanssa.
“Olen aika varma, että täällä kaikki vain haluavat pysyä kaukana siitä, mutta… teidän saaren konfliktinne? Olen pahoillani, mutta en jaksa uskoa, etteikö se makutanne yrittäisi saada tätäkin käsiinsä.”
”Abzumolla on lonkeroitaan kaikkialla”, Kapura huokaisi. ”Ja juuria. Suosittelen pitämään sirun hyvin turvattuna ja salassa niin monelta kuin mahdollista. En… en tiedä, kuinka paljon Mustalumi on kertonut, mutta toalla tuntuu olevan jonkinlainen henkilökohtainen ristiretki salaisuuksia vastaan, joten… tämä neuvo tulee omasta kokemuksesta.”
Xen työnsi medaljongin takaisin panssareidensa sisään ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. “En ajatellut esiintyä julkisesti sen kanssa. Jotkut asiat on parempi pitää salassa. Tämä olkoon yksi niistä.”
”Hyvä”, Kapura sanoi. ”Sano Matorolle terveisiä ja vältä sirun mainitsemista. Eiköhän kaikki ole kunnossa sen asian suhteen. Mutta suosittelen kuitenkin olemaan varovainen, tai muuten teidät voidaan pian julistaa Nimdan Pirstomiksi Rakastavaisiksi.”
Jos vahki olisi osannut punastua, Xen olisi luultavasti tehnyt niin. Sen sijaan hän päätyi kiusallisesti kiittämään Kapuraa juttutuokiosta ja toivottamaan tälle hyvää iltaa.
“Ai niin, yksi juttu. Cody lähtee huomenissa lentämään Klaania kohti. Tahdot varmaan mainita hänelle, että olet hyppäämässä mukaan.”
”Teen sen”, sanoi Kapura ja kääntyi takaisin kohti ruokapöydän antimia. ”Suo anteeksi kiusallinen huomioni, mutta entisenä merirosvona en ole kiinnostunut ainoastaan laivoista. Henkilötuntemus oli vielä suurempi osa sitä työtä.”
Poistuessaan Xen mutisi toalle vastaukseksi jotain, joka oli tulkittavissa “ei se mitään”. Päässään vahki kuitenkin hartaasti toivoi, ettei kulman taakse kadonnut Matoro ollut kuunteluetäisyydellä.
Wanha ja hilpeä kenraali oli johdattanut illallisseurueen Herran vanhaan viinikellariin, jonka toa oli vahingossa löytänyt retkillään Käden tiloissa. Kellari oli perin erilainen verrattuna muuhun paikan tyyliin. Siellä oli viileää ja hiukan kosteaa, että viini ei mennyt huonoksi. Monet tilan sisustuselementeistä, eli isoista hyllyistä, oli tehty puusta. Puu oli myös viinitynnyreiden raaka-aine, sillä se antoi omaa makuaan viineille.
Hyllyt olivat täynnä erilaisesta puusta tehtyjä tynnyreitä, osa puista oli varmasti harvinaisia tai jo sukupuuttoon kuolleita. Ainakin rautapuuta ja tammea löytyi tynnyreiden raaka-aineista, myös pihlajaa ja muita pehmeämpiä puulajeja.
Mutta sekalaista sirkusseuruetta kiinnosti eniten tynnyreiden sisältö.
Ja viini virtasi.
“Tämä tässä on steltiläisistä viinirypäleistä tehtyä Roadan kaupungin viiniä. Jokin paikallinen viinilaatu. Oikein maukasta kun se on kypsynyt vuosikymmeniä”, Nurukan naurahti. Hän avasi viinihanan ja laittoi pikarin sen alle.
“Kuka muu haluaa?” kenraali huusi ja joi sen jälkeen kallista viiniä.
Mexxi oli jälleen hereillä, mutta kaikkien yllätykseksi Naho kiilasi jonoon ensimmäiseksi.
“Helvetin rankka päivä. Ei tätä ilmankaan enää jaksa.”
Jopa Mavrahista löytyi sen verran hienostelijaa, että tämä lampsi paikalle hieman pölyinen lasi kourassaan. “Laatutavaraa? Kokeiltava siis. Kultturiteko sinänsä.”
“Mukavaa, että herra tutkijalle maistuu”, Nurukan hymyili ja ojensi juomaa matoranille.
Hiukan jo juopunut Delevakin otti viiniä ja Halawe liittyi myös viiniporukkaan. Punainen neste virtasi ja roiskui kuin taistelukentällä konsanaan. Mutta se oli paljon hauskempi tilaisuus.
Angien maisteli varovaisesti juomaa. Se maistui erilaiselta mihin hän oli tottunut Odinalla. Ummehtuneemmalle ja vahvemmalle. Toisaalta Hal näytti arvostavan sitä, joten kaipa se oli laatutavaraa. Mies tunsi viinit, se selakhin oli myönnettävä.
Eikä aikaakaan, kun vanha kenraali iski soimaan vanhat vinyylinsä, ja ensimmäiset juhlat kompleksissa sitten sodan alkamisen alkoivat.
Se tukikohdan yläpuolella oleva betonitasanne oli ollut niin paljon valoisampi kolmen toan hyvästellessä uudet tuttavansa silloin ikuisuus sitten. Tai oikeastaan vajaa viikko sitten.
Mustalumi istui kylmällä maalla jalat ristissä, katsellen sitä samaa taivasta, jolta hän oli pudonnut niin kovaa maahan. Ei se ollut vienyt pois hänen enkeliään. Hänen enkelinsä oli sataviisikymmentä unelman sirpaletta, kaikki muistuttamassa häntä joka hetki hänen epäonnistumisestaan ja hänen heikkoudestaan. Sataviisikymmentä pientä enkeliä huutamassa äänillä, joita kukaan muu ei voisi enää kuulla.
Onu-Metrussa ei ollut lunta. Maisema oli ankean harmaa. Tavallisesti niin runsas liikenne loisti poissaolollaan. Hiljaisuus tuntui hyvältä. Olisi tuntunut hyvältä. Olisi jos hän olisi kuullut sen ääniltä päässään.
“Tiedätkö. Tämä koko ‘masentuneena horisonttiin tuijottelu’ on paljon uskottavampaa silloin, kun tuijotettava suunta on edes kaunis… mutta tuolla on pelkkää kiveä. Ja skorpioneja. Tosi isoja skorpioneja”, kuului naisen ääni toan takaa.
”Totta puhuakseni en minä tänne tullut maisemien takia”, toa huokaisi.
“Tiedän”, Xen huokaisi ja istahtaa rojahti toan vierelle. Kenraalin huppu peitti taas suurinta osaa tämän päätä, “Joko väenpaljous alkoi riittämään?”
”Aye”, toa vastasi vaitonaisena.
Kaksikko istui hetken täysin hiljaa. Se oli kaukana oudosta myös vahkille. Siihen hän lopulta oli elinvuosinaan eniten tottunut.
”Onko minun mahdotonta käydä vielä Ko-Metrussa ennen lähtöä?” jään toa lopulta kysyi.
Se ei ollut aivan se kysymys, mitä Xen oli odottanut.
“Oletko aivan varma, että se on paras idea?”
”En”, Mustalumi vastasi. ”Mutta eipä minulla viime aikoina kovin hyviä ideoita ole ollutkaan.”
Xen urahti. Hän ei ollut varma lähestyäkö toan pyyntöä siten, miten hänen järkensä sanoi vaiko… noh, sillä toisella tavalla. Hiljaisuutta kesti taas hetken, mutta eipä Matorollakaan ollut kiire minnekään. Lopulta Xen nousi tomerasti pystyyn. Tällaisissa tilanteissa oli oikeasti vain yksi tapa ratkaisuun.
“No jos me kerran lähdemme huonojen ideoiden rintamalle… tule. Näytän sinulle jotain.”
”… okei?” jään sotilas kysyi noustessaan.
Xen johdatti Matoron takaisin paikalle, jonne Halawe oli repinyt uuden uljaan kulkuaukon. Sen sijaan, että vahki olisi astunut takaisin sisään, hän jäikin tutkimaan betonista seinää aivan aukon ulkopäässä. Nainen tunnusteli hetken betonia ja kopautti sitä kerran nyrkillään. Se kuulosti ontolta.
“Tässä. Saisinko ihan vähän jäätä, kiitos?”
Mies päätti olla kyselemättä (kysymyksillä oli viime aikoina ollut tapana kostautua) ja asteli vahkin viereen. Hän painoi kätensä seinään ja antoi roudan virrata sormistaan siihen.
Kenraali seurasi hetken jään leviämistä ja pyysi toaa sitten lopettamaan.
“Otapa ihan vähän pakkia.”
Ja Matoron askeleiden jälkeen yksi jämäkkä potku mursi betonin heidän edessään. Pimeä kammio heidän edessään ei näyttänyt paljolta. Xen kuitenkin katosi nopeasti sen uumeniin ja alkoi hetken päästä huutelemaan sen sisältä. Matoro kelasi edelleen sanattomana sitä faktaa, että vahki oli juuri potkaissut betoniseinän rikki.
“Meinaan. Cody ei anna minun ikinä koskea Bettyyn, enkä ala kyllä vaivaamaan Mexxiäkään kuskiksi… joten-”
Sitten jyrähti ja yksi pyöreä ajovalo syttyi pimeyteen.
Se asia, millä Xen kurvasi Matoron eteen oli tehty paljon vahkin kokoa suuremmalle tai ainakin jykevämmälle asialle. Taistelussa turpaan ottaneen Pirakan moottoripyörä olisi varmasti myynyt pimeissä markkinossa naurettavilla summilla, mutta kuten Mustalla Kädellä oli tapana, kaikki jälkeen jäänyt otettiin talteen. Zaktanin karu kaiverrus komeili yhä rautaisen kaksipyöräisen jättiläisen kyljessä.
“Että Ko-Metruunko saisi olla?”, Xen virnisti ja viittoili toaa hyppäämään taakseen.
”Oikeastaan minua ei enää yllätä mikään mitä kaivatte tuon kompleksin uumenista”, toa totesi noustessaan vahkin taa pyörään, joka jostain syystä sai Matoron ajattelemaan Bladista.
Oikeastaan aika ilmiselvästä syystä. Se pyörä oli kuitenkin ehkä bladisitisin asia itse lyijyskakdin jälkeen.
“Pidäpä muuten sitten melko tiukasti kiinni. En muista ihan tarkalleen, mutta Cody sanoi, että tämä värkki kiihtyy aika ärhäkkääääääääääääääääääääää~”
Matoron nerokkaan pistävä vastakommentti hukkui moottorin (ja vahkin) kakofoniaan, eikä hänellä seuraavina sekunteina enää ollut aikaa miettiä mitään muuta kuin Xenistä kiinni pitämistä.
Vahkin huuto vaihtui nopeasti vauhdin hurman ja pienen mielenvikaisuuden yhdistämäksi maaniseksi nauruksi. Kohti auringonlaskua kiitävä turboahdettu rautaperkele olisi herättänyt puoli valtakuntaa, jos Onu-Metrun pinnalla olisi ollut yhtään enempää sivistystä. Luodin lailla kaksipyöräinen otti suunnakseen Ko-Metrun ja tiedon tornit. Ja sen kaaoksen, minkä toa oli jälkeensä jättänyt.
”IHAN HYVÄ, ETTEI TÄÄLLÄ AINAKAAN OLE LIIKENNEVALVONTAA”, toa huusi moottorin räjähdysten alta.
“TÄÄLLÄ EI HETKEEN VALVOTA YHTÄÄN MITÄÄN”, vahki huusi vastaukseksi, “KAIKKI VAHKIT ON KÄÄRITTY PAKETTIIN, JOS VIELÄ MUISTAT.”
”TAI VALVOTAAN VAIN ERI TAVALLA”, klaanilainen kommentoi.
“ERÄSTÄ SUURTA AJATTELIJAA LAINATEN: ‘ONNEKSI OSAAMME NUKKUA AJOISSA!’”
”SANOIKO JOKU RUNOILIJOISTASI NOIN?”
“JEP!”, Xen karjahteli ja kiersi hyvin epävakaasti keskellä kulkuväylää olleen kuolleen eläimen, “NIMITTÄIN MINÄ.”
”RUNOSI OVAT HIRVEITÄ”, toan oli pakko nauraa.
“HEH, JOO. TIEDÄN.”
”MYÖS AJOTAITOSI”, Matoro huomautti ennen kuin he väistivät juuri ja juuri suuren varastohallin jossain Onu-Metrun rajamailla. ”ONKO KORTTISI, MITÄ, SODAN AJALTA?”
“KORTTIA?”, Xen ihmetteli, “MITÄ MINÄ SELLAISELLA? EIHÄN CODYLLAKAAN OLE LENTOLUPAKIRJAA.”
Vauhdin hurma muuttui monta kertaa hirvittävämmäksi, kun kaksikko kaahasi läpi metrujen rajalla sijainneen lähiön. Siitä eteenpäin kumpikaan ei sanonut matkalla enää sanaakaan, ja Xenkin onnistui keskittymään ajamiseen… ainakin vähän.
Mies huokaisi epätoivoisena kenraalin tehdessä täysjarrutuksen aivan liian kovista vauhdeista. He parkkeerasivat pyörän lumikinokseen kahdeksan jäällä lennetyn täyskierroksen jälkeen.
Tässä tapauksessa ”parkkeeraaminen” tarkoitti… mitä tahansa muuta kuin ”hallittua ajoneuvon jättämistä sille tarkoitettuun paikkaan.”
“NO SEHÄN OLI HAUSKAA!”, vahki lopulta huusi, vaikka moottori oli jo sammutettu.
”Miten minun on tarkoitus olla melankolinen ja masentunut tällaisen jälkeen?” toa kysyi selvittäen vielä päätään.
Aukio oli autio ja lumen peitossa. Massiivisen tornin terävinä piikkeinä ylös nouseva perusta oli kaikki, mitä oli jäljellä katastrofista. Muu oli työnnetty mereen, joka lainehti jäätävänä vain kivenheiton päässä.
Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun Jään Toa todella näki kätensä työt. Ja se helpotti kummasti olemaan melankolinen ja masentunut.
Hän asteli läpi hangen tornin perustuksien ääreen. Säröillyt pinta heijasti hänen kasvonsa satakertaisina takaisin.
”Kuinka monta…” Matoro loihti piinansa varovaisiksi sanoiksi. ”Kuinka monta lopulta kuoli?”
“Lopullinen luku oli lähempänä kahtasataa. Kymmeniä on vielä sairaalassa, mutta tuho oli sen verran perusteellista, ettei pelkkiä loukkaantumisia ollut paljoa”, Xenkin vakavoitui. Nahon iltapäivän raportit olivat olleet kaikin tavoin inhaa kuunneltavaa.
Sataviisikymmentä Itrozin muotoista enkeliä saivat viisikymmentä kaltaistaan lisää.
”M-mitä täällä tapahtui?” kysyi mies, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tietää parhaiten.
Xenin piti tuijottaa toaa hetki tajutakseen, että tämä todellakaan ei ollut tietoinen tapahtumista, jotka Angoncen ympärillä olivat tapahtuneet.
“Pitkän matkan ohjusisku. Mannertenvälisiä, mahdollisesti meidän teknologiaamme perustuvaa. Näimme ilmasta, kun ne osuivat Angonceen ja sinkosivat sen päin torneja.”
”Tiedättekö… mistä ne tulivat? Miksi?”
Vahki kohautti olkiaan ja istahti jalanjälkien täyttämään lumihankeen.
“Pelkkiä arvauksia. Varteenotettavimpana nainen kellossa. Ehkä hän yritti suojella vahkeja. Yrittää pitää Metru Nuin vahkit kontrollissa. Ja sitten sitä vastaan hyökättiin Nimdalla…”
Kumpi tahansa nainen kellossa, Matoro tuumi. Todennäköisesti kummatkin.
”En tiedä, miksei tuo tieto helpota minua lainkaan. Ilman minun pakkomiellettäni – ilman siruja – mitään tällaista ei olisi kuitenkaan voinut tulla… Mutta silti, kun ajattelen sitä, en kykene syyttämään yksin itseäni.”
“Ehkä niin on myös parasta. Minä ainakin olisin huolissani, jos et kaiken tuon jälkeen katuisi mitään. Sitä paitsi, siitä me tiedämme olevamme vielä järjissämme.”
”Minä vain”, toa huokaisi ja vajosi selkä jäätä vasten istumaan. ”Miten… miten minä voi edes elää tämän kanssa? Yleensä minä olen ollut se, jolta on kysytty, että miten voi katsoa elämää kirkkaasti ja jatkaa vailla huolia… mutta nyt kun mietin sitä itse, en enää osaa vastata.”
Xenin täytyi koota ajatuksiaan. Hän ei ollut hyvä tässä, ei ollenkaan. Vuosikymmenien jumissaoloaankin ennen hänen sosiaalinen elämänsä keskittyi pääasiassa kahvinjuontiin talonmiehenä toimivan makutan kanssa.
“Sota tekee sitä. En väitä olleeni koskaan itse varsinaisesti osa sitä, mutta näin mitä se teki kaikille ympärilläni. Se on asia, jonka läpi on pakko rämpiä. Ei sellaisina aikoida edes pidä nähdä maailmaa kirkkaasti. Sen aika koittaa sitten, kun taistelut on taisteltu.”
Xen piti pienen tauon ja yritti karistaa mielestään sen, mitä hänen perheelleen tapahtui taistelujen päätyttyä.
“Sitä vartenhan tässä taistellaan, eikö? Ettei tarvitsisi enää taistella.”
”Klaaniin liityttyäni olisin kai voinut vain olla rauhassa loppuelämäni”, Mustalumi murehti kaivertaessaan samalla sormellaan jäähän. ”Mutta minä halusin taistella. Tai seikkailla, niinkuin sitä sanoin. Se oli jännittävää. Vaarat olivat kiehtovia. Ei minua Klaani Nimdan perään pyytänyt… minä tein kaikki valinnat täysin itse ja… niin, no. Ilmeisesti opin jotain.”
“Typerä Klaani. Saat sen kuulostamaan paikalta, jonne oikeasti voisi asettua.”
”No, ei sinulla varmaan sitäkään ongelmaa kohta ole. Näyttää vähän siltä, että tämä jää viimeiseksi vuodeksemme.”
Xen murahti ja nosti kätensä kylmästä hangesta. “Ei, jos se minusta on kiinni. Vielä joku päivä meillä on täällä kaikki hyvin. Ja sitten minä ja Cody rymistelemme sisään. Usko pois.”
”Olen havainnut viime aikoina uskomisen aika vaikeaksi.”
“Aina ei tarvitse uskoa”, kenraali muistutti, “Joskus hyvä asioita tapahtuu ilmankin.”
”Kuulostat ihan minulta puoli vuotta sitten”, toa huokaisi. ”Oletko varma, ettei siinä kuulassasi ole puolikasta sieluani?”
“Korkeintaan paikka sellaiselle.”
Toan oli pakko hymyillä. ”Toisinaan et ole ihan niin huono sanaleikeissäsi.”
“Yritän parantaa.”
Heidän naurunsa tuntui lämpimältä Jään Metrun pakkasessa, siinä heidän istuessa hangessa, selät vasten kristallihampaita. Routatuuli piiskasi lumihiutaleita kaupunkiin kuin jäisiä enkeleitä, mutta raunioiden varjossa sitä ei tuntenut.
Punatähti oli pilviin peittyneenä jossakin kaaritaivaan valoharsossa. Sinen sirpaleista huolimatta saattoi kahden naurusta kuulla, että kaksoisaurinkojen kaupungissa oli vielä toivoa.
Matoran-Umbra heräsi oudosta unesta. Hän oli tavannut toa Umbran jossain Karda Nuiksi kutsutussa paikassa. Mukana oli ollut myös varjomainen lintuhahmo, joka raakkui ja oli mennyt hänen kimppuunsa. Lisäksi olento oli puhunut jotain siitä, että hän ei tiedä oikeata menneisyyttään.
”Mitä se edes tarkoitti?” pyöri pikkumiehen mielessä. Kuin suuri kysymysmerkki.
Oli aamuyö, mutta hän ei saanut nukuttua. Hän oli taas hiestä märkä. Peitto lensi lattialle ja Umbra hyppäsi perässä.
“Voisin lähteä yöretkelle selvittämään päätäni. Ehkä jokin klaanin yökukkujista voisi olla seuraksi tai jotain”, hän puhui itsekseen. Yleensä kahviossa oli sinne nukahtaneita tyyppejä tai siellä jostain oudosta puhuvia henkilöitä keskellä yötä. Huhuttiin, että jotkut asuivat kahviossa!
Fikou nukkui kopassaan. Kahu oli taas mennyt yölliselle retkelleen. Ehkä se ei nyt toisi biohanhen raatoa mukanaan. Lintu toi usein asioita retkiltään. Kerran se toi nazorakin raajan. Ehkä rahi oli silloin löytänyt klaanin vihollisia ruoakseen.
Ylisuuri matoran hiipi hiljaa kämppänsä läpi. Kukaan ei ollut tarvinnut vielä tätä päämoderaattorin lukaalia mihinkään. Hänen retkensä tutkimusmatkoille olivat myös hiukan estyneet kun hän moderaattorien mukaan tarvitsi jonkin koulutuksen ennen matkaa.
“Ihmeellisen byrokraattisiksi ne ovat menneet viime aikoina”, hän mutisi ääneen.
Matoran avasi oven. Puuovi narisi saranoissaan. Koiramainen fikou ei onneksi herännyt, se siitä puuttuikin, että lemmikki lähtisi hänen matkaansa. Ei tällä kertaa.
Linnoituksessa oli täysi hulina. Matoraneja ja toia juoksi ympäri portaita ja tuntui kun maailma olisi loppumassa.
“Nazorakit ovat ampuneet Viidakkosaaren tohjoksi!” joku tärtäläinen huusi.
Itku ja kirkuminen sekä yleinen kaaos olivat läsnä Bio-Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat poissa, he olivat varmasti adminien kanssa hätäkokouksessa.
Umbra käveli käytävää pitkin ikkunalle, jossa oli joukko tuttuja katsomassa kaukana olevaa paloa, jonka musta savu näkyi varoittavana esimerkkinä Bio-Klaaniin. Äksä, Blezer ja Bloszar olivat hänelle tuttuja lähinnä kahvion hillomunkkien ääreltä.
“Niin monet lajit kuolivat sukupuuttoon”, Blezer mutisi. “Niin paljon kuolemaa ja hävitystä”.
“Ötökät haluavat että antaudumme niiden niveljalkojen alle”, Äksä puristi nyrkkiään.
“Nazorakeilla on Tronie ja meikäläisiä. Tämä vain vahvistaa haluani taistella heitä vastaan. Olen jo kehitellyt erilaisia aseita öttiäisiä vastaan. Olen kehitellyt niitä yöt ja päivät”, Bloszar sanoi varjoista.
“Älkääpäs vaipuko synkkyyteen”, Umbra aloitti. “Bio-Klaani kyllä puolustaa meitä ja me sitä. Olemme kaikki sotureita”.
“Sinäkö soturi? Olet aika hintelä ollaksesi soturi”, Äksä naurahti.
“Senkin talonmies. Olet hyväkin puhumaan”, Umbra näpäytti. “Istut vain kahviossa juomassa karhuhaita ja sitten pelaat pokeria”.
“Itse olet joku moderaattorin kaima ja käytät sitä hyväksesi, että saat käyttää sen tavaroita”, titaani napsautti.
“Lopettakaa kinailu. Maailma palaa ja me olemme muurien suojissa turvassa, mutta kuinka pitkään?” violetti mies päästi suustaan. Sitä sopi kyllä miettiä, sillä Allianssi oli osoittanut mahtinsa.
Kuka heitä suojelisi jos he eivät itse siihen kyenneet? Kuka pitäisi julmat niveljalkaiset poissa?
Kuinka kauan menisi ennen kuin linna sortuisi kuin palikkarakennelma…
Onu-Metru, Mustan Käden tukikohta
Maan kenraali istui nojatuolissa hyvä gendopolislainen savuviski yöpöydällään. Hän vahti ystävänsä, konetoa Delevan unta. Mekanisoidun ystävän unet eivät näyttäneet kauhean mukavilta, niin monet hikikarpalot nousivat miehen punaiselle naamiolle. Hän pyöri levottomasti pedissään ja välillä säpsähti hereille, mutta kaatui sitten nopeasti horteisiinsa.
Pieni annos po-metrulaista viinaa johon oli laitettu pikkiriikkinen loraus kredipselleeniä olisi pitänyt auttaa nukkumisessa, mutta se näytti vain pahentaneen toan unia. Toa nousi usein istumaan ja katsoi ystäväänsä lasittunein punaisin silmin ja toisti lausetta: “Sinusta tulee yksi meistä” ja kaatui sen jälkeen takaisin tajuttomuuden ja unen rajamaille. Todellisuuden ja unimaailman häilyville rajaseuduille.
Nurukan oli jostain löytänyt mekaniikasta kertovan kirjan, joka kertoi Mekaniikan tutkijoista ja heidän keksinnöistään. Sen oli ilmeisesti kirjoittanut vahkien keksijä Onu-Matoran Nuparu joskus vuosia sitten. Sen oli pakko olla vuosikymmeniä vanha kun se löytyi Käden kirjahyllystä.
Kirjassa vilisi nimiä Doktor Viktor Von Nebulasta Niziin ja siellä oli maininta heidän tutkimustöistään ja keksinnöistään. Nelikätisistä mekaanisista mekkotappajaista kirjassa ei tuntunut olevan sanaakaan.
Ehkä vastaus ei löytynyt näistä vanhoista kirjoista. Angien varmaan tietäisi, jos häntä jututtaisi paremmalla ajalla ja nainen olisi paremmalla tuulella.
Kenraali kaatoi viskiä kurkkuunsa. Savun maku ja vuosikymmeniä vanhan juoman pehmeys valtasivat hänen suunsa, kurkkunsa. Se poltti ja hiveli hänen makunystyröitään. Tämänkin juoman oli joku valmistanut ennen Sotaa ja nyt hän joi sitä.
Kaksoisauringot olivat menneet maillensa jossain maan pinnalla. Kaiken järjen mukaan Käden kenraalin pitäisi olla nukkumassa. Mutta hän ei voinut nukkua. Ei kaiken sen jälkeen.
Kaikki oli mennyt niin väärin jo siitä Umbran kutsusta lähtien. Kutsusta Avra Nuin saarelle voittamaan “Makuta”. Mitä toa ei ollut kertonut tai tiennyt oli se, että koko tyranni oli valon toan puolikas, joka kutsui itseään KraUmbraksi tai joksikin vastaavaksi. Nurukanin muistot tuolta retkeltä olivat perin hajanaiset, mutta hän muisti väläyksiä sieltä täältä. Varjoja ja väläyksiä, koska niitä Kra tuntui hallitsevan.
Saarella oli kuuden toa-veteraanin tiimi, vastassaan epätodennäköinen pienen zyglak-armeijan ja “makutan” illuusio-olentojen joukko. Epätodennäköisyyksien liitto.
Kenraalilla oli vieläkin vaikeuksia käsitellä saaren tapahtumia. Kaikki oli tuntunut kuin todentuntuiselta painajaiselta, mutta yksi heistä oli silti kuollut. Ja zyglakit olivat menettäneet johtajansa. Kuin ihmeen kaupalla he olivat selvinneet, mutta he olivat joutuneet eroon Ruthakasta ja Aknokasta, jotka lähtivät viemään maan toa Ornokan ruumista Välisaarten alla sijaitsevaan kyläänsä.
Matka oli tämän jälkeen ollut meripainotteinen ja he olivat kohdanneet kääpiötoa Samolin ja joukon skakdiryöväreitä, joille he antoivat kunnolla turpaan.
Tämän jäkeen he olivat kohdanneet Metorakkin skakdi-joukot ja voittaneet heidät sekä pelastaneet Matoron. Matka oli johtanut siitä Bio-Klaaniin.
Mitäköhän sillekin järjestölle nyt kuului? onu-kenraali mietti. Hän ei ollut ajatellut Bio-Klaania pitkään aikaan, vaikka olikin teknisesti sen jäsen. Mustan Käden pitää kyllä tehdä jossain vaiheessa liitto Bio-Klaanin kanssa asioista. Me tarvitsemme erinäisiä liittolaisia, vaikka järjestö onkin sodassa sen Allianssin kanssa.
Lopulta Kenraalin keho ja mieli antoivat periksi ja häntä alkoi väsyttää. Hän saisi nukuttua muutaman tunnin ennen aamun rientoja. Onu-toa sulki silmänsä ja siirtyi unimaailmaan, keskelle muistojen mysteerejä…
Feterra-asema
Sheelika käveli ympäri Zorakin tukikohtaa. Hän oli jättänyt valon toan nukkumaan köytettynä ja lopen uupuneena. Mies oli nukahtanut pian naisen suudelman jälkeen joko uupumuksesta tai helpotuksesta. Varjotar ei tiennyt uskoiko moderaattori oikeasti rakastuneensa vai oliko se vain hetken huumaa. Kaipuuta valoon ja lämpöön yksinäisyyden pimeydestä.
Salamatar oli useinkin tehnyt tällaisia operaatioita, joissa hän suostutteli yleensä miehet tekemään asioita Mestarin hyväksi. Jokin valon toassa kuitenkin säälitti häntä. Ja sai aikaan vihaa hänessä. Ristiriitaisia ajatuksia. Umbra kun oli linkki hänen entiseen elämäänsä, elämään, johon ei ollut paluuta.
Joskus Sheelika mietti, minkälainen hänen elämänsä olisi jos hän olisi saanut jäädä klaaniin. Mutta varjot söivät hänet. Hän oli murhaaja ja petturi heidän silmissään. Piraka.
Varjot olivat lähes kirjaimellisesti syöneet hänet Varjojen mestarin hovissa. Painajaismaiset koetukset tulivat yhä Sheelikan uniin, vaikka hänen mielensä pyrkikin unohtamaan ja piilottamaan kokemukset varjoihin. Niihin samoihin varjoihin, jotka olivat häntä kiduttaneet. Hän takoi niistä itselleen haarniskan, piikikkään, myrkyllisen haarniskan. Haarniskan, jonka ansiosta häntä ei voitaisi satuttaa.
Sheelika käveli Toa-Suvalleen, kupolimaiselle rakennelmalle, jossa hänen erilaiset voimanaamionsa olivat tallessa ja josta jollain oudolla ilveellä hän pystyi vaihtamaan kanohinsa lennosta. Kuusikulmion muotoinen rakennelma oli kuin temppeli, monissa paikoissa ne olivat pyhiä paikkoja matoran-kansalle. Mutta ei täällä.
Sheelikalle ja tämän Mestarille Suva oli vain työkalu. Se pystyi pitämään sisällään kuusi voimanaamiota, naamiota jotka Mestari ja tämän toa olivat valinneet tarkkaan. Karisman naamio, Häiveen naamio, Hiljaisuuden naamio, Hylkimisen naamio, Aineettomuuden naamio ja Lentämisen naamio oli laitettu paikoilleen ympäri Suvaa. Ne olivat kaikki osoittautuneet perin hyödyllisiksi erilaisilla tehtävillä.
Toat usein karttoivat Shelekiä ja Crastia, koska niitä pidettiin moraalittomia. Silti soturit pystyivät hyvillä mielin kantamaan karisman ja mielenhallinnan naamioita, naamioita joilla he voivat vaikuttaa muiden mieliin. Nainen ei pitänyt itseään pahemmin Toana, sillä toat olivat hyviä ja jaloja, palvelivat usein Mata Nuin hyveitä ja periaatteita. Varjon ja salaman lumoojatar palveli vain Mestariaan. Mestaria, joka oli antanut hänelle elämän ja paikan tässä maailmassa.
Nainen katsoi Suvaansa. Sen kaunista, hopeista pintaa, josta välkkyi sinistä valoa. Siihen oli kaiverrettu matoraniksi jotain kaunista, mutta aika oli syönyt tekstiä pois. Zorak oli hankkinut Suvan jostain ja modifoinut sen sopimaan paremmin tukikohtansa sisustuselementteihin.
Mestarin uusin lelu tai palvelija oli jossain muualla. Hänellä oli viimein rauhaa olla aivan itsekseen. Ei tarvinnut kuunnella sen robottihärvelin juttuja. Mokomakin idiootti, Sheelika mietti.
Varjotar mietti, mitä Mestarilla oikein olisi hänelle. Hän tiesi, että jokin tehtävä hänellä olisi Mestarin suuressa suunnitelmassa, mutta eihän sitä hänelle kerrottu ainakaan suoraan. Skakdi oli työskennellyt viime aikoina paljon jossain omissa saleissaan.
Hän käveli laboratorioiden ja muiden käytävien läpi kohti omaa kamariaan. Olisi aika mennä levolle ja keräämään voimia. Av-Toan kuulustelua ja luottamuksen saamista olisi jatkettava, mutta siihen hän ei pystyisi väsyneenä.
Sheelikan kammio oli pieni, mutta tarpeeksi kodikas hänelle. Siellä oli hänen iso pylvässänkynsä, joka oli verhoiltu tummin värein. Hänen sänkynsä silkkilakanat olivat myös tummia, samoin pehmeät tyynyt, joihin oli hyvä painaa päänsä.
Vaikka hän olikin varjon olento, piti hänkin mukavuuksista.
Pylvässängyn vieressä oli hänen yöpöytänsä, joka muistutti enemmänkin lipastoa. Sen päällä oli outo laavalampun ja sähkölampun yhdistelmä johon hän laittoi usein virran sormiaan napsauttamalla. Tällöin hänen salamansa alkoivat tanssia lampun sisällä olevassa putkilossa, joka oli täynnä jotain outoa nestettä.
Sheelika laittoi viittansa roikkumaan naulakkoon. Myös hattu löysi paikkansa metallisesta viritelmästä. Häntä väsytti ja hän halusi vain nukkua.
Toa otti peitellyn peittonsa reunasta ja kömpi ihanien vällyjen väliin. Hänen ajatuksensa kävivät hetkellisesti testikammiossa roikkuvassa av-toassa. Miten erilaiset heidän osansa olivatkaan kun moderaattori oli vankina ja hän vapaana. Nainen mietti mitä Mestari oikein halusi hänen tekevän vastaisuudessa nyt kun heillä kerran oli toa vankina.
Uni tuli kuitenkin nopeasti ja hänen mietiskelynsä korvautui unimaailman seikkailulla.
Aavikolla taivalsi valon soturi vailla määränpäätään.
Ei ollut varjoa tai pahuutta mitä vastaan taistella.
Oli vain valon tuoma tyhjyys.
Erämaata ei erottanut taivaasta, koska taivaalla ei ollut taivaankappaleita.
Kunnes sinne syttyi musta tähti, jota alkoi kiertää musta kappale. Niitä seurasivat punainen tähti ja sininen kappale, joka hajosi kuuteen osaan. Osat alkoivat kiertää toisiaan kuin tanssissa.
Majakka katsahti taivaalle. Mustan auringon ja kuun pimeys laskeutui aavikolle. Kaikkeudessa oli vain sininen kappale, punainen kappale ja valon majakka tuomassa värejään kaiken syövään pimeyteen. Pimeys pyrki dominoimaan ja ajamaan tähdet törmäyskurssille toistensa kanssa. Syntyi violettia valoa, jonka keilaan majakka joutui.
Sininen ja punainen taistelivat hänestä, mutta kumpikaan ei ollut vahvempi toista. Ne toimivat yhdessä hänen tapauksessaan. Syntyi violetti kun kumpikin oli harmoniassa.
“Mitä minun pitää tehdä?” majakka huusi violettiin valoon. Kukaan ei kuitenkaan vastannut hänelle moneen hetkeen. Pimeys ja varjo hiipivät ympäri suola-aavikon kuin saalistajat saaliin perässä. Ne olivat olemassa valon soturia varten. Tämän vastavoima, koska ilman kumpaakaan ei ollut olemassa ei-mitään.
Jostain nousi taivaalle kultainen valo, joka valaisi hetken ajan maailmaa. Se poisti maailman pimeyttä. Toi lämpöä tähän kylmään erämaahan. Karkotti tuntemattoman pelkoa soturin sydämestä.
Kultainen valo ei ehtinyt tehdä paljoakaan kunnes elohopeainen hyökyaalto nousi taivaanrannan yli ja alkoi uhmata jopa taivaanrannan kappaleita, kuuta, aurinkoa ja tämän tähtiä, sinistä ja punaista. Se uhmasi voimia, joita sen ei olisi pitänyt ja peitti alleen kultaisen uuden kappaleen. Myrkyllinen meri vei valon syleilyynsä.
Neste saavutti myös soturin, joka yritti paeta myrkkyä, muttei voinut. Se hukutti hänet alleen, hukutti ja pusersi syleilyynsä. Imi valon ja lämmön. Myrkky vaikutti huumaavasti ja syövyttävästi. Soturi voi pahoin. Koko meri tuntui tiivistyvän sotilaan ympärille kuin eräänlaiseksi silkkikoteloksi, kotelokopaksi.
Majakan valo oli käärittynä silkkikoteloon eikä tämä nähnyt meren poistaneen hiekka-aavikon, jolloin shakkikuviointi paljastui kaiken takaa. Soturilla tosin oli suurempiakin huolia kun toukka alkoi koteloitua ja kotelovaiheessa hän muodostuisi uudestaan.
Toa alkoi sulaa kotelossaan. Hän muuttui tietoiseksi nesteeksi, kuin hengeksi tai aaveeksi. Kotelon ulkopuolella kotelokoppa suojeli uudelleenmuodostuvaa soturia kaikkeudelta. Hänestä kasvaisi jotain suurta, jotain kaunista jos mitään pahaa ei tapahtuisi. Edes elohopea ei voinut vaikuttaa kun se muodosti vain suojaavan kuoren hänelle.
Kotelokopan sisällä kaikki oli hyvin. Soturi uinui syvää untaan ja odotti vapautumistaan, muodonmuutostaan joksikin muuksi. Hän näki unta muista maailmoista, lämmöstä ja valosta. Majakka tunsi myös kasvavansa ja järjestäytyvänsä uudelleen.
Mutta jokin häiritsi hänen untaan, hänen kasvamistaan.
Jokin iso ja myrkyllinen.
Jättiläismäinen pistiäinen oli löytänyt kotelokopan shakkilaudalta. Loispistiäinen oli valkomusta ja sen kuunsirppiä muistuttavat tuntosarvet tunnustelivat hopeista silkkikoteloa. Se oli löytänyt saaliin, johon se munisi munansa. Munintaa varten sillä oli myrkyllinen ja pitkä munanasetin, jolla se poraisi kovankin aineen läpi saadakseen jälkikasvunsa isäntänsä sisään.
Pistiäinen leikkasi leuoillaan ja pistimellään, sekä kynsikkäillä raajoillaan kotelokoppaa. Hopeista silkkiä lensi ympäriinsä ja varisi pitkin shakkilautaa kun loispistiäinen teki työtään. Sen myrkynvihreät siivet kimmelsivät sinisen ja punaisen valossa.
Naaras puri koteloa leuoillaan ja vei hiukan soturia mennessään. Sen jälkeen se iski munan asettimensa koteloon ja pumppasi siihen pienen mustan munasensa. Sen työ olisi tehty ja se antaisi jälkikasvunsa kehittyä uuden isäntänsä sisällä ennen kuin olisi aika kuoriutua.
Jokin oli häirinnyt metamorfoosia. Jotain vierasta oli mennyt soturin sisään ja jotain oli myös poistettu. Unet muuttuivat painajaismaisiksi ja vieraiksi. Varjoa oli pesiytynyt sisälle valoon.
Loinen alkoi jäytää uutta isäntäänsä. Häiritä tämän kehitystä kauniiksi perhoseksi. Se alkoi elää omaa elämäänsä. Imeä hänen elinvoimiaan, mutta piti silti tämän hengissä.
Jonkin ajan kuluttua ja lukuisten painajaisten jälkeen oli soturin aika kuoriutua unestaan. Musta aurinko ja tämän musta kuu paistoivat mustaa valoaan kotelokopan riekaleisiin, joissa tapahtui lopullinen muodonvaihdos. Sininen ja punainen loivat katseensa tähän tapahtumaan, tapahtumaan joka mullistaisi maailman kulkua. Kotelo alkoi hohtaa vihreää, myrkyllistä valoaan kun sen sisältä alkoi työntyä esiin musta yöperhonen, kiitäjä.
Kiitäjä rimpuili itsensä vapaaksi kotelosta. Hän oli kehittynyt valmiiksi, täysikasvuiseksi vaikka jotain vierasta olikin hänen sisällään. Suoristaessaan siipiään pumppaamallaan verellä yöperhosen kellertävät siivet ja vartalo paljastuivat. Majakasta oli tullut pääkallokiitäjä, yöperhonen. Kestäisi vielä hetken ennen kuin hän olisi vapaa lentämään pois tästä paikasta.
Perhosen sydän pumppasi kiivaasti verta tämän siipien suoniin. Siivet suoristuivat ja kovettuivat. Kiitäjä värisytti siipiensä lihaksia voimakkaasti ja suurin nopeuksin. Oli aika lähteä lentoon. Paholaisen shakkilauta jäisi pian hänen taakseen.
Mutta jotain meni vikaan ja perhonen halkesi keskeltä. Jotain hopeista, mekaanista ja väärää syntyi hänen sisällään. Neliraajainen hyönteinen oli päässyt vapaaksi, kasvanut hänen sisällään.
Kehotus: Herää
Umbra avasi silmänsä. Sähkösokki osui hänen hermoonsa. Meni hetki ennen kuin valon toa sai näkökykynsä takaisin ja pääsi takaisin maan pinnalle. Murjottu majakka oli laitettu kiinni metalliketjuilla x-asentoon. Jokaiseen raajaan oli laitettu kiinni yksi ketju, jossa oli asioita, jotka estivät elementaalivoimien käyttöä. Ei sillä, että niiden käyttöä olisi tarvinnut pelätä. Lopen uupunut valottu oli käyttänyt voimansa loppuun Legendojen kaupungissa.
“Muistatko minut, Umbra?” viehkeä ääni sanoi. Ääni oli kahlitulle etäisesti tuttu. Valon toan näkö alkoi palautua ja hän erotti jo naisen ääriviivat. Tummansininen rurumainen naamio kuului sinivalkomustalle naiselle.
“Sheelika?” Umbra viimein sanoi hiljaa. Hän muisti salaman toan kauan sitten käydystä oikeudenkäynnistä Bio-Klaanissa. Nainen oli ollut syytettynä murhista klaanissa ja hänet oltiin karkoitettu järjestöstä ikiajoiksi.
“Muistat nimeni, suuri päämoderaattori”, nainen vastasi pehmeästi. Hänen naamionsa hohti kelmeää valoaan kun tämä puhui. Suostuttelu vaikutti valon toan alitajuntaan tämä huomaamatta.
“Mitä oikein tahdot, petturi?” Umbra tiuskaisi. Hän oli päässyt hetkeksi eroon kredipselleenin vaikutuksesta. Ritarikunnalta opitut mielensuojaukset toimivat aika-ajoin, tosin mielimuurit olivat viime aikoina murtuneet niin monella tapaa, että vain osia niistä oli jäljellä.
Nainen ei vastannut. Hän vain katseli Mestarinsa uutta osaa kokoelmassa. Avrahk Feterrat olivat vihdoin onnistuneet tuomaan Av-Toan Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n luokse. Ja vielä hyvässä paketissa. Operaatio oli ollut menestys, vaikka Metru Nuin kaupunki olikin kärsinyt suunnatonta vahinkoa terrori-iskussa. Ko-Metrun kristallitornit olivat palaneet attentaatissa, jossa oli ollut mukana suuri joukko eri osapuolia. Myös Feterrat.
“Tapoit Darkkiksen!” sammunut majakka sai huudettua. “Tapoit veljeni! Ystäväni!” oli kulunut vuosia siitä kun mustapunainen moderaattori oli kuollut, mutta asiat tulivat Umbran mieleen kohdatessaan tämän julman naisen. Toa oli jo ehtinyt antaa ystävänsä kuoleman olla, mutta ei voinut enää mitään sille kun asiasta muistutti hänen edessään oleva henkilö.
Tunnekuohu ei kuulunut Sheelikan ja Mestarin suunnitelmiin. Piti lisätä lisää kredipselleeniä toan verenkiertoon tai elimistöön. Kunhan se vaikuttaisi ja toa saataisiin tottelevaiseksi, kuin Energiahurtaksi, joka tottelee isäntäänsä.
“Uinu uinu valon lapsi. Näe kauniita unia Universumin sydämestä”, Sheelika sanoi lempeästi ja tuikkasi ruiskun puhdasta kredipselleeniä toan hauiksen verisuoneen. Maailma alkoi pyöriä, väreillä ja sekaantua oudoksi kasaksi värejä. Kaikki muuttui kun unimaailma sekoittui todelliseen maailmaan. Maailmoja ei enää erottanut toisistaan. Ne olivat yhtä.
Codrex. Universumin ydin oli jokaisen valon kansalaisen salattu synnyinmaa. Kyseinen jättiläismäinen metallikupoli levittäytyi valon soturin alapuolella kun tämä katseli sitä stalaktiitin päältä. Hän ei ollut kuitenkaan yksin. Hänen olkapäällään oli musta korppi ja hänen vierellään oli violetti pikkumies.
“Maailman sydämen valo polttaa herkkiä silmiäni”, pikkumies sanoi. Hän piteli kolmisormisella kädellään miekkaansa, mustasta teräksestä tehtyä asetta, joka oli ollut hänen apurinsa jo jonkin aikaa.
Soturi katsahti alas toveriinsa. “Miksi olemme yksi ja sama, sitä en voi käsittää? Sinä olet jalo, puolustat heikkoja etkä petä ystäviäsi. Taistelet zyglakeja ja feterroja vastaan, etkä anna minkään tulla sinun ja ystäviesi välille. Olen täysi vastavoimasi. Olen heikko ja petin ystäväni. Petin Matoron. Petin Guardianin. Petin Manun. Ja Tawan. Kaikki.”
“Kraa”, olkapään korppi sai sanottua. Se hyppeli olkapäällä mielensä mukaan. Korpilla ei ollut vielä sanottavaa asioihin.
“Me olemme jostain syystä sama olemus, mutten tiedä miksi. Miksi me kolme olemme yksi. Jokin palanen tästä nyt puuttuu, siitä olen varma. Älä vaivu epätoivoon, sotilas. Olet kohdannut suuria vihollisia matkasi varrella ja tullut voitokkaana esiin. Kohtasit ilkeän Svarlen, petturimaisen Sarajin sekä väkivaltaisen Metorakkin. Taistelit Feterroja ja Kromideja vastaan lentävässä laivassa sekä kohtasit Hulluuden mielisairaalassa Nukketeatterin ja joukon ammattitappajia. Kovin moni ei olisi selvinnyt näin monesta koitoksesta hengissä, veljeni.”
Sanat rohkaisivat soturia, joka tunsi itsensä epäonnistuneen. Soturi oli antanut varjoilleen vallan ja tästä oli merkkinä hänen olkapäällään hyppivä korppimainen Kraa.
Karda Nui oli heidän kaunis kotinsa. Meripihkaa hohtava maailma oli kultaisen kansan salattu koti ajalta ennen aikaa. Lämpö ja positiivisuus täytti jokaisen kansalaisen sydämet tässä maailman sydämessä, jota johti kaunis ja oikeamielinen Tren Krom, kaikkinäkevä silmä.
“Tämä oli kotimme kauan sitten”, Kraa lopetti hiljaisuuden kolmikon välillä. Muut nyökkäsivät hiljaa linnun sanoille. Musta olento tuntui olevan aivan väärässä paikassa. Ei sydämessä ollut paikkaa synkille ja viheliäisille varjoille. Vai oliko?
“Mistä tiedät?” kultainen soturi kysyi mustalta linnulta. Violetti pikkumies näytti hänkin perin kysyväiseltä.
“Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Me kaikki tiedämme jotain, mitä muut ovat unohtaneet”, Kraa raakkui. Se lenteli kaaressa kaksikon yllä.
Kraan sanat olivat kryptisiä. Mitä lintu oikein tarkoitti?
“Liika tieto lisää tuskaa”, korppi raakkui. Se oli ainoa rahi koko Keskuksessa, vai oliko se edes Rahi? Hordika? Loinen? Varjon olemus? Mikä se oikein oli? Ajatus, joka halusi olla jotain todellista?
“Puhut liian arvoituksin, veli”, toa viimein sanoi. Pikkumies oli taas hiljaa. Tuntui kun hän olisi ollut kolmikosta se ulkopuolisin. Mitä hän oikein edes teki täällä Lämmön ja Valon kodissa?
“Ja hän puhuu meistä vähiten. Hän, joka tietää eniten, mutta on unohtanut. Unohtanut Kohtalonsa!” Kraa huusi ja lehahti pikkumiehen Pakarille. Korppi seisoi mustan naamion ohimolla.
“Pois päältäni, Kraa”, pikkumies sanoi ja hätisteli lintua pois. Lintu hyppäsi pois ylisuuren matoranin tieltä.
“Toinen ulottuvuus! Uskotko itsekään mitä höpötät. Arkkimakuta ja elementtikivet! Älä valehtele. Kukaan ei usko toisiin ulottuvuuksiin. Olet jotain muuta, jotain kieroa. Sinun on pakko kertoa. Pakko muistaa!” Kraa raakkui violetille kääpiölle.
Violetti painovoiman ja valon hallitsija oli hämillään. Oliko koko Flygel-reissu ollut turhaa tai mikä oli sen oudon tykin funktio? Oliko Kraan jutuissa mitään perää vai puhuiko lintu vain palturia. Muunneltua ja kieroa totuuttaan.
“Et ole edes matoran! Hanki oma ruumiisi!” mielikorppi raakkui.
Hän päätti olla vaiti. Hän ei vielä tiennyt menneisyyttään. Ei tiennyt oikeaa menneisyyttään. Jostain sekin pitäisi selvittää.
“Kraa. Herää, kulta”
Uni loppui.
Valon toa oli yhä samassa tilassa naisen kanssa.
“Oliko unesi ikävä? Näitkö universumin ytimen?” nainen kysyi lempeästi. Sheelika tiesi hiukan liikaa Umbran näystä. Se ei vaikuttanut kauhean kivalta. Nainen oli todella epäilyttävä. Miksi klaanin petturi, karkotettu, oli täällä?
“Olit vankimme, mutta pakenit liskojen yössä”, valon toa sanoi hiljaa. Zyglakien epätoivoinen itsemurhayritys oli ollut klaanin moderaattoreille ikävä tapahtuma. Make oli osoittanut urheutensa ja zyglakeista oli mudostunut jotain todella hirvittävää sekä yököttävää.
“Mestarini vapautti minut kun Guechex joukkoineen hyökkäsi linnoitukseenne”, nainen vastasi. Hänen äänensävynsä muuttui hetkessä kylmemmäksi. “Se zyglakin typerys luuli, että auttaisimme häntä voittamaan klaaninne. Lohikäärmepoikanne väliintulo hidasti vain Mestarin suunnitelmaa”, varjoihin pukeutunut nainen sanoi.
“Miksi hyökkäsitte Klaaniin? Oliko se kosto vai mikä?” Umbra tivahti. Toan teki mieli sylkäistä, mutta hän hillitsi itsensä. Nainen ei ansainnut edes sitä. “Olit yksi meistä ja menit pettämään klaanin. Valoit oman kohtalosi”.
“Olet soma kun olet vihainen, moderaattori”, Sheelika ei kiinnittänyt huomiota av-toan sanoihin. “Mestarini tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua!”
Umbra ei viitsinyt vastata. Epäilyttävä nainen ja tämän mystinen Mestari Z.M.A olivat klaanin vihollisia ja heille ei saisi antaa mitään. Tällä hetkellä moderaattorista tuntui, että hän olisi mieluummin Geen möykytettävänä kuin oudon äijän tukikohdassa.
Jopa Kapura olisi mukavampaa seuraa kuin Sheelika. Matoroa moderaattori ei halunnut edes ajatella. Nimda oli todennäköisesti syönyt jään soturin.
Hän ottaisi mieluiten turpaan jopa Samolilta kuin olisi täällä (vaikka Samol olikin kelpo kaveri).
Kredipselleeni alkoi taas vaikuttaa valon toan suonissa. Hänen maailmansa alkoi kieppua ympäri kuin karusellissa. Sheelika alkoi monistua hänen silmissään. “Näe kauniita unia Kohtalon prinssi”, vo-toan ääni kaikui.
“Kraa, kraa kraa”, kaikui kaikkeudessa.
“Petturi, petturi petturi”, kuului joka puolella.
Hän oli Bioklaanissa ystäviensä ympärillä.
Salissa, jossa Sheelika oli tuomittu vuosia sitten karkoitetuksi.
Guardian oli tuomaroimassa oikeudenkäyntiä, koska hän oli toiminut Pimeyden metsästäjissä Tuomarina. Valamiehinä toimivat ainakin Make, Same, Bladis, Suga, Paaco ja Tongu. Oli outoa nähdä niin erikoinen porukka ahdettuna samaan aitioon kun otti huomioon minkälainen kolossi Tongukin oli. Suga oli pukeutunut parhaaseen turkisviittaansa, Samella oli uudenkarhea otsanauha ja Make oli harjannut hampaansa. Paaco näytti siltä kuin olisi laittanut mahikiinsa vauhtiraidan (mutta se oli varmaan vain taidokasta naamion käyttöä). Keetongu taas piteli silmällään suurta monokkelia ja oli jostain syystä kasvattanut hienot viikset.
“Umbra. Olette syyllistyneet Bio-klaanin tietojen kavaltamisesta ja yhden klaanilaisen murhasta. Onko teillä mitään sanottavaa asiaan? Lisäksi teidän on nähty veljeilevän petturiehdokkaidemme kanssa, niiden joiden epäilemme päästäneen Syvän naurun klaaniin”, Tuomari luki oikeutta pitäen samalla katsekontaktin valon toassa, sammuneessa majakassa.
”Kraa, kraa kraa” kuului hänen mielensä sopukoilla. Kraa alkoi herätä.
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut tappanut ketään eikä hänelle oltu kerrottu petturietsinnöistä tuon taivaallista. Avdesta, Yö kauhun tappajakoneista tai Nimdastakaan ei oltu hänelle kerrottu juuri mitään. Miksi kaikki salasivat asioita?
“Kunnianarvoisa tuomariadmin Guardian. Tiedän syyllistyneeni Bio-klaanin tietojen väärinkäyttöön ja luovuttamiseen Mata Nuin ritarikunnalle. Olin järjestön alaisena, mutten jäsenenä ja kerroin tietoja ainakin Visokista, Ämkoosta ja Makuta Nuiksi kutsutusta makutasta”, Umbra sanoi totuudenmukaisesti.
“Syyllinen, syyllinen syyllinen” kaikui kuin korpin suusta ympäri yleisön. He kuulostivat ihan Kraalta, mutta eihän Kraata ollut olemassa? Vai oliko? Ainakin se olisi tosi kliseinen juonenkäänne.
Guardian paukutti vasaralla pöytään muutaman kerran ja hiljaisuus laskeutui saliin.
“Myönnätte siis syyllisyytenne vakoiluun vihollisen laskuun. Mutta mitä sanotte syytöksistä petturiehdokkaiden kanssa veljeilystä ja siitä, että tapoitte klaanin jäsenen. Täysin syyttömän jäsenen!”
“En tiedä mitään pettureista. Tiedän vain, että Saraji petti Bioklaanin ja tappoi Creedyn!” Umbra huusi. “Lähdin hänen peräänsä ja tiemme johtivat Legendojen kaupunkiin, jossa Kapuran ja Matoron kanssa yritimme saada Nimdan sirun Aft-Amanan mielisairaalasta!”
“Ja hävititte kaikki sirut? Kaikki kolme sirua?”
“En minä hävittänyt mitään siruja. Kapura ja Matoro niitä hipelöivät”, soturi vastasi ja jätti mainitsematta hänen taistelunsa Svarlea vastaan Mustan Käden tornissa. Se ei olisi auttanut häntä ollenkaan tässä oikeudenkäynnissä.
“Petturirautia ja rikkinäinen jään toa ovat siis vastuussa kaikesta mitä Metru Nuilla tapahtui?” Guardian kysyi. Umbra kuuli ensimmäistä kertaa Kapuran petturuudesta, tai ainakin hän ei ollut ennen ajatellut sitä.
“Minä olin osallisena myös. Kanohini ylikuumentui ja sekosi siellä”, toa vastasi. Hänen naamiossaan oli palamisen merkkejä. Mordus oli ylikuumentunut ja villiintynyt.”Mutta se ei ollut syytäni. Kraa teki sen!” toa osoitti eteensä ilmestynyttä korppia.
“Olen osa sinua. Me olemme yksi”, musta lintu raakkui.
Tuomari hakkasi vasaraansa. Istuntosalissa oli hälinää.
Klaanilaiset lopettivat puheensorinansa kun Tuomari-setä hakkasi vasaraansa.
“Kraa olet sinä. Olet vastuussa omista teoistasi, toa Umbra”, Guardian murahti ja katsoi syyttävästi punaisilla silmillään suoraan moderaattorin sieluun. Kiikarisilmä loimusi kuin täynnä plasmaa.
Istuntosalissa oli hiljaista. Kaikki haukkoivat henkeään. Ei kukaan ollut ennen aikonut teloituttaa klaanilaista, paitsi Sheelika silloin kerran. Mutta Adminin sana oli laki. Skakdin silmät alkoivat hohtaa sulaa plasmaa kuin Akuavo ja Avaku, auringot.
Plasmasuihku osui moderaattoriin ja tämä alkoi palaa kuin tuleen sytytetty öljylähde. Hänen huutonsa kaikuivat salissa ja hänen lihansa paloi. Liha suli ja paloi. Moderaattori kirkui tuskasta. Tuomari oli puhunut.
Ja moderaattorin valo sammui.
Majakka avasi silmiään. Nainen oli hänen edessään yhä. Kauniina, tappavana ja vaarallisena. Musta ja tummansininen dominoivat hänen muuten valkeaa ulkoasuaan. Viettelevä nainen oli hänen vihollisensa, sen Umbra piti mielessään. Mutta hän oli niin kaunis ja niin mystinen? Sitä hän oli. Ei hän Sheelikasta mitään tiennyt kuin tämän petturuuden ja huhupuheet yhteydestä toa Tawaan, klaanin adminiin.
“Rimpuilusi näytti siltä kuin olisit nähnyt painajaista”, pehmeä naisen ääni kertoi. Äänessä oli jotain todella sensuellia ja ilma tuntui väreilevän naisen puhuessa. Nainen piti toisella kädellä isoa hattuaan. “Katso mitä Mestarini antoi minulle. Mitä pidät, pukeeko se minua?” nainen väänsi kasvoilleen myrkyllisen hymyn, joka kätki alleen kieroja taka-ajatuksia.
Umbra yritti palauttaa itseään maan pinnalle. Huumehöyryt eivät olleet vielä täysin kaikonneet ja ne vääristivät valon toan näkemää maailmaa. Tuntui kuin kaikki olisi vielä utuista valon ja varjon tanssia, jossa ääriviivat leikittelivät toisillaan. Nainen tuntui mielenkiintoiselta, suorastaan vastustamattomalta, mutta se oli ansa. Tietenkin se oli ansa.
“Hattusi on oikein sievä, petturi”, moderaattori sai sanottua. Hän halveksui naista, vaikka hänessä tapahtuikin ristiriitaisia ajatuksia. Jokin veti toaa puoleensa kuin magneetti tässä naisessa. Oliko se hänen violetti silmämeikkinsä tai tummat huulensa? Vai se, että toa oli kietoutunut kiehtoviin varjoihin, varjoihin, jotka olivat Kraan turva, pesä.
“Kiitos kohteliaisuudesta, valon ja varjon herra”, nainen hihitti. Tämän ääni ja olemus oli todella huumaavaa kahlitulle toalle. Toa ei voinut pitää katsettaan poissa vakoojasta, vaikka halusikin. Korppikin oli mykistynyt Sheelikan olemuksesta, vaikka sekin tiesi jossain linnunaivojensa sisällä kaiken olevan virhe. Suuri virhe.
“Mitä haluat minusta?” moderaattori sai vihdoin sanottua. Oli kuin nainen olisi hypnotisoinut hänet ja hän olisi päässyt hetkeksi vapaaksi tämän piikkikoron alta.
“Haluan tutustua sinuun syvemmin, tietää sinusta kaiken, kulta”, Sheelika vastasi ja nuoli huuliaan. Tämän valkoinen, mustalla maalatulla kynnellä koristeltu sormi meni pitkin valon toan vartaloa kuin käärme. Kosketus sai varjon ritarin värähtämään. Niin outo tunne.
Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Umbran mielen. Hänen sydänvalonsa alkoi välkkyä kiihkeämmin. Ehkä se oli kredipselleenin vika? Tai tämän mystisen naisen.
“Tunnut pitävän ajatuksesta, vaikka et halua myöntää sitä”, Sheelika naurahti. Hänen hattunsa oli tämän vaaleilla kutreilla. Vaaleilla kuin luu ja talvi. Kuin mielikuvitusmaailman suola-aavikko, jonka elohopea pyyhki pois.
Toa ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos olisi vapaa. Ottaisiko hän naisen syleilyynsä ja suutelisi tätä kiihkeästi vai sivaltaisiko soturi tätä miekallaan? Hän oli nyt täysin naisen vallassa. Täysin tämän köydessä.
“Mieleni on hajalla, nainen. Olen menettänyt parhaan ystäväni, pettänyt järjestöt joita palvon ja rikkonut periaatteeni, sekä Mata Nuin hyveet. Raastat minut kappaleiksi viehkeydelläsi”, toa sai sanottua. Nurukan, Deleva, Matoro ja Kapura. Hän tuskin näkisi heitä enää koskaan.
“Nyt sinulla on vain minut, valon ja varjon taitaja”, naisen herkulliset huulet kertoivat. Tummanpuhuvat huulet, joita moderaattori halusi koskea, mutta hän oli kahleissa. Vain kahleet erottivat hänet kalleimmastaan.
Tuntui kuin pienet kipinät lentelisivät ilmassa kaksikon välillä. Varjot pyrkivät sulautumaan toisiinsa, sulautumaan yhdeksi. Olemaan luonnonvoima, voima ajalta ennen aikaa. Olemaan yhtä. Aina ja ikuisesti varjot halusivat toistensa luokseen.
“Irrota minut kahleistani niin me voimme olla yhdessä. Unohda Mestarisi”, valon toa sanoi silmät tuikkien. Hänen vatsassaan tuntui lentävän joukko pääkallokiitäjiä. Toa kiemurteli kahleissaan kuin sähkösokkeja saanut käärme, vaikka hän roikkuikin niissä x-asennossa.
“Olet soma kun rimpuilet”, nainen kertoi ja iski pitkäripsistä silmäänsä. Oli kuin pieni salama olisi silloin iskenyt kipinää.
“Olet klaanin vihollisista kyllä parhaimman näköinen”, Umbra sai sanottua, muttei voinut uskoa mitä sanoi. Oli kuin hänen päänsä sanasuodattimet olisivat kadonneet kuin Delevalla.
“Oi. Olet kyllä komeimpia kohteitamme mitä etsimme. Olet lihaksikas ja miehekäs, toisin kuin se hattua ja huivia käyttävä virkaveljesi”, Sheelika naurahti. Pieni hymynkare kävi tämän tummansinisillä kasvoilla.
“Domek?” Umbra sai kysyttyä. Mitä tekemistä Domekilla oli tämän koko jupakan kanssa?
“Ystäväsi on nähty viimeksi Zakazilla, mutta olet meille paljon parempi yksilö kuin hän. Olet parempi minulle”, Sheelika kertoi. Nainen kiusoitteli Umbraa, mutta tuntui puhuvan myös totta.
“En tiedä miten Domek liittyy mihinkään tai mitä te hänelle olette suunnitelleet, mutta en pidä siitä”, Umbra kertoi totuudenmukaisesti. Hänen katseensa oli yhä naulittuna tässä naisessa, joka oli turhan lähellä moderaattorin mukavuusalueen sisäpuolella. Naisen lämpö ja sähkö tuntuivat väreilevän heidän välissään.
“Mestari ei kerro suunnitelmiaan kellekään. Hän on siksi Mestari”, Sheelika nauroi.
“Et vastaa minulle mitään. Kätkeydyt vain houkutteleviin varjoihisi, musta orkkidea”, varjoihin itsekin kätkeytyvä toa kertoi. “Varjoihin, jotka tunnen myös itse kodikseni”.
“Kaunis lempinimi, ´musta orkidea´, yökiitäjä”, Sheelika vastasi ja laittoi sormensa huulilleen. Huulille, joita moderaattori himoitsi, hamusi. Kuin kiitäjä makeaa mettä.
Moderaattori tuntui taas pyörivän kuin toukka, joka pelottaa saalistajiaan pois. Nainen raastoi häntä, leikitteli hänellä. Kuin saaliin ja saalistajan leikki. Nainen oli niin lähellä ja niin kaukana.
“Haluan sinua, Sheelika”, moderaattori vihdoin sanoi. “Haluan sinut syleilyyni ja koskettaa huuliasi. En halua mitään muuta kuin sinua”. Hän meinasi pakahtua tästä sähköisyydestä, tästä alkuvoimaisesta himosta. Hän halusi jonkun lähelleen, jonkun joka ymmärtäisi häntä, pitäisi kädestä ja antaisi palan taivasta tässä varjojen valtakunnassa.
Sheelika meni ihan lähelle moderaattoria. Orkideoilta tuoksuva parfyymi leijui miehen sieraimiin. Naisen hengitys tuntui lämpimänä ja kosteana, sekä kiihtyneenä Umbran rintakehällä. Varjonaisen sydänvalon vilkkuminen alkoi synkronoitua valomiehen sykkeen kanssa.
He olivat lähekkäin.
Mies ja nainen.
Ja nainen kääntyi miehen puoleen suudellakseen tätä.
Pehmeät huulet painautuivat miehen lohkeilleille huulille. Ne maistuivat mustaherukalta ja olivat lämpimät toisin kuin ulkokuoresta olettaisi. Umbra tunsi olevansa tulessa, mutta se tuntui hyvältä. Kuin perhosparvi olisi nostanut hänet ilmaan. Majakka hänen sisällään paloi kuin myrskylyhty.
Kraa ei sanonut mitään. Mielimaailman avaruudessa komeetat räjähtelivät sateenkaarien väreissä.
Suola-aavikon siniset sirut kerääntyivät yhteen ja hajosivat uudestaan punaisen tähden vahtiessa aurinkoa ja kuuta, kaikkeutta.
Suudelma kesti pitkään ja roikkuva mies sekä tässä kiinni oleva nainen tunsivat hetken kestävän ikuisuuden.
Varjot tanssivat kaksikon ympärillä alkukantaisesti.
Ne pyrkivät piilottamaan heidät muulta maailmalta.
Mutta maailmalla oli silmiä ja korvia kaikkialla.
Ja yhdet niistä kuuluivat Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:lle.
Onko tämä L Ä Ä K E T TÄ ?
E- e- ei, TOHTORI. Olen T E R V E.
E H E Ä.
K O K O N A I N E N.
t-tai ainakin o l i n
TEEMME SINUSTA KOKONAISEN
EHJÄN
YHDEN
Koneet tarttuivat häneet. Kylmät sormet kiertyivät hänen kehonsa ympärille. Koneskakdit, niiden hampaat leimusivat verisinä hänen yllään. Odinan pirut, helvetin lekurit. Niiden silmät loistivat sinisinä niiden kumartuessa plasmahengen ylle.
Ne hakkasivat häneen nauloja. Porasivat kiinni ruuveja. Sulkivat toaa syvyyksiin. Hopeaan.
Höyryritari yritti huutaa ja riuhtoa itseään irti, mutta konekädet eivät irroittaneet. Ne hukuttivat hänet kylmään, elottomaan kuoreen. Hukuttivat hänen sielunsa aineeseen.
Joka osan myötä hän oli vähän vähemmän Deleva ja vähän enemmän joku, jota ei tuntenut.
Maailman värit alkoivat kadota kun elohopean meri alkoi syödä kaikkeuden värejä. Koneskakdien irvinaamat alkoivat muovautua groteskeiksi hirviöiksi, joiden hampaat putosivat yksi kerrallaan myrkylliseen mereen, josta nousi vihertävää hehkua. Niiden naamat alkoivat muistuttaa metallisia naamioita ja koko niiden olemus alkoi muuttua.
Elohopea alkoi jäytää Delevan viimeisiäkin omia värejään. Hänen punainen ja valkoinen värinsä alkoivat syöpyä pois ja korvautua hopeisella ja harmaalla, teollisella ja kliinisellä värillä. Hänen koko identiteettinsä olisi pian mennyt kauas pois hopeisen esiripun taakse.
“Miksi teet tämän, Varjottu?” koneistuva toa sai sanottua, mutta hänen oma äänensä alkoi myös muovautua kuin se olisi mennyt jonkin laitteen läpi. Siitä tuli kolkon mekaaninen. Kuoleman kolkko.
Mekanisoituneet entiset skakdit, joiden koko liskomaisuus oli jo kadonnut, kääntyivät konemaisesti kitisten ja nitisten kohti kysyjää. Heidän naamansa olivat sulaneet ja korvautuneet hopeisilla naamioilla, joiden alta tihkui eri väristä verta. Harmaat metsästäjät vastasivat kolkosti ja kuin yhdestä suusta, yhdestä mielestä. “Teemme sinusta kaltaisemme. KALTAISEMME. K A L T A I S E M M E.”
”-shokissa! Tarvitsemme- pidelkää-”
”-kkoliikkeistä. Jos hän riuhtoo itsensä irti, todennäköisesti menetäm-”
”Lamauttimet tänne!”
“Poistamme nimesi. Itsesi. Sinäsi. Sielusi. Ainetta, ainetta vain. Sinusta tulee yksi Meistä. MEISTÄ. M E I S T Ä”, moniääninen kuoro jatkoi. Elohopeisesta merestä alkoi nousta myös muita hahmoja, joista osan Deleva tunsi. Maan soturi peittyi väkivaltaisesti myrkylliseen hyökyaaltoon, josta oli nousemassa kenraalin kynsi kohti taivaita. Valon tuoja peittyi aallon pärskyihin ja menetti kaiken värinsä. Tulen takoja yritti nousta pintaan, mutta hopeainen söi ahnaasti tämän tulta kuin tuli polttoainetta. Mielen prinssi oli harppuuna valmiina, muttei tehnyt mitään. Hän luotti vain rakkaaseensa kun hopeinen söi hänenkin värinsä.
Jossain kaukana kaikui Varjotun ääni. Hän ilkkui Delevalle ja tämän olemattomuudelle.
“Olet vain massaa, tyhjyyttä, kal”, ääni kaikui meren yllä. Meren, josta uudet hopeiset soturit nousivat. Draakkikuningas istui valtaistuimellaan kaukana merestä. Kaukana hopeisuudesta. Hänen valtaistuimensa oli saarella, joka oli tehty ruumiista. Toia, matoraneja, titaaneja, selakheja sekä monien muiden lajien edustajia oli groteskina vuorena liskokummisedän valtakunnan tukipilareina. Kummisetä piteli kädessään hohtavaa sirua ja osoitteli sauvallaan entistä Delevaa.
“Olisi pitänyt poistaa sinulta identiteettisi jo vuosikymmeniä sitten. Katso miten ystäväsi nauttivat tästä”, liskokeisari osoitti kal-rivistöä. Yksi kerrallaan vaaleanvihreä hehku korvasi Delevan ystävien silmien värityksen. He eivät huutaneet, koska mitään ei ollut enää tehtävissä. He olivat osa armeijaa. Osa suurempaa kokonaisuutta.
Deleva alkoi antaa jo periksi ja vajosi mereen pää edellä. Myrkky poisti hänen kipunsa, poisti hänen tuskansa. Tuskansa elämisestä, tuskansa tunteista. Elohopea korvasi kaiken olevan olemattomalla, tyhjyydellä. Enää ei tarvinnut pelätä, ei tarvinnut surra.
Hopeiset nostivat hänet merestä osaksi uutta elämää ilman kärsimystä, tunteita. Toat, jotka ennen olivat olleet Matoro ja Umbra nostivat hänet pystyyn. Kymmenien ellei satojen hopeisten soturien joukko oli saanut uusia jäseniä. Varjotun ilkeä nauru kaikui ympäri merta.
Delevan teki mieli päästä Varjotun luo. Teki mieli satuttaa. Mutta jokin yritti estää häntä toimimasta vapaasti. Tekemästä päätöksiä, ajattelemasta tuntein.
“Totut tähän uuteen elämääsi”, hopeinen soturi sanoi konemaisesti, ilman että muut konesoturit sanoivat mitään. Hän oli erilainen kuin muut. Soturista paistoi kuoren alta hiukan kellertävää hohdetta. Kaliutuneen toan teki mieli lyödä tätä suupalttia. Kenenkään ei pitäisi tottua tällaiseen elämään.
“Nyt saat turpaasi”, Deleva sai vain vaivoin sanottua uudella mekaanisella ja kolkolla äänellään. Muut soturit alkoivat toistaa kuin kaikuna konesoturin sanomaa. Mekaaninen nyrkki löysi nopeasti kohteensa.
Delevan koko keho säpsähti kivuliaasti sähkövirran lamauttaessa lihakset yhtenä pulssina. Angien nousi polvilleen toan vierestä pidellen suutaan, josta pulppusi verta. Lattialla oli joukko hainhampaita toan nyrkin jäljiltä. Toinen Uuden Käden lääkintävahkeista oli myös saanut osuman pakkoliikkeissään heittelehtineestä soturista.
”Tila vakaa”, kuittasi suletukasvoinen matoralaistohtori näyttöpäätteiden edessä. Lääkintähenkilöstö, jonka Käsi oli alas konetoaa hoitamaan kutsunut, palaili potilaan ääreen. Vahki porasi Delevan KAL-puolta kiinni pöytään varotoimeksi Rautakalan noustessa ylös. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu täynnä verta ja hampaita teki sen hyvin vaikeaksi. Lisäksi se jokin olisi todennäköisesti ollut vain liuta kirosanoja.
Nurukan katseli tilannetta leikkaussalin kulmasta. Hänen vanhoilta viiksekkäiltä kasvoiltaan heijastui huoli ystävästä. Deleva oli hänen pitkäaikaisempia ystäviään, tai ainakin niitä ystäviä, jotka maan soturi oli muistanut. Vaikka plasman toa olikin usein äkkipikainen ja kärttyisä, oli tämä silti hänen ystävänsä.
Maan toa oli voimaton. Hänen mutaatiotykkinsä, kenraalin kyntensä tai maan elementaalivoimansa eivät olleet nyt hyödyksi, puhumattakaan kakamasta. Plasman toan pelastaminen oli tärkeää, koska Uusi Käsi tarvitsi liittolaisia joihin luottaa. Ja jokin majakka tarvittiin Mustaan Käteen kun jokin vei valon toan mukanaan.
Deleva oli ollut tukena silloin kun zyglakit ja outo Kraa olivat taistelleet heitä ja Orton-toia vastaan Avra Nuilla. Deleva oli ollut mukana kun he olivat kohdanneet Samolin ja Metorakkin Nimda-saarella sekä pelastaneet Matoron. Plasman toa oli myös lähtenyt uskaliaalle tehtävälle kohti Metru Nuita ja vaeltanut heidän kanssaan läpi Steltin slummien, Karzahnin helvetillisten tasankojen ja Le-Metrun asfalttiviidakon. Kaikesta selvinneen höyrymiehen tarina ei saisi loppua nyt. Sen Nurukan oli päättänyt.
“Plasman toa on epäitsekkäimpiä miehiä, jotka tunnen”, Nurukan sanoi hiljaa, jolloin kyynel vierähti hänen kakamallaan. Tuntui pahalta kun ystävä oli kuoleman kielissä ja todella kovissa tuskissaan.
Entisenä Kenraalina Nurukanin ei pitäisi näyttää tunteitaan, mutta hän oli jo vanha ja näin iäkkäänä hyvät ja elossa olevat ystävät olivat harvassa. Kolmesta oli jäljellä vain hän.
”Hänen tila ei kyllä näytä kovin toiveikkaalta”, totesi synkkänä selakhi, joka seurasi verinen paperituppo poskellaan lääkäreiden toimia.
“Toivon Mata Nuin ja Suurten olentojen kautta hänen palaavan luoksemme”, Nurukan kertoi selakhialaiselle. Hänellä oli vaikeuksia antaa tunteidensa olla kovan ulkokuoren sisällä pääsemättä valloilleen. “Tiedätkö mitään Umbrasta?” hän kysyi hetken kuluttua kun oli ensin katsonut tyhjyyteen.
”Ne koneet”, hailtia huokaisi. ”Taisivat saada hänet. Vähän ennen osumaa.”
Hän tunsi itsensä oudolla tapaa… ylimääräiseksi tukikohdassa. Hän oli kai edelleen teknisesti vanki edelleen. Omituinen maan toa oli ilmeisesti kenraali (miksi niin monta kenraalia?), kristallogi muisti vahkin kertoneen saattaessaan hänet leikkaustilaan.
“Osaatko kertoa mitään niistä koneista?” entinen kenraali kysyi naiselta. “Kaikki tieto valon toasta on tärkeää. Kaikki tiedonjyvät tämän mahdollisesta olinpaikasta. Tarvitsen niitä”, toa sanoi muutaman uuden kyyneleen pudotessa lattialle.
”No olen ihan yhtä tiedoton kuin te kaikki muutkin”, stressaantunut hainainen tivahti.
“Anteeksi”, vanha toa nöyrtyi. “Näitkö mitään erikoista symbolia tai logoa niissä? Monet kierot kaverit tuppaavat laittamaan vesileimojaan luomuksiinsa”, kenraali jatkoi. “Tiedän, että tämä on vaikeaa aikaa meille kaikille ja sinäkin olet periaatteessa vankimme, mutta sinun ei tarvitse olla. En tosin voi puhua Mangaiden tai muiden puolesta, mutta tarvitsemme uusia liittolaisia nyt kun soturimme ovat toimintakyvyttömiä.”
”Minä vain… äh, tämä on kaikki niin vaikeaa”, selakhi totesi hiljaa. ”S-saanko vain nyt yrittää keskittyä tähän… hänen pelastamiseensa.”
Nurukan nyökkäsi ja antoi hammaskalan jatkaa tehtäväänsä.
”En tosin tiedä, miten paljon tässä on enää tehtävissä”, Angien jatkoi katsellessaan epätoivoista taistelua plasman toan elossa pitämiseksi. Hänen oikea puolensa oli järkyttävässä kunnossa. Puolet luista murtuneet, sääri repeytynyt irti, ammottava repeämä rintakehässä… hän oli kiinni hengityslaitteissa ja jatkuvasti rauhoittavien vaikutuksen alaisena.
Se oli aivan kuin taas Odinalla. KAL-koe. Angien ei tiennyt, pitäisikö hänellä olla huono omatunto siitä. Se oli kuitenkin pelastanut toan hengen.
“Vaikutat tietävän teknologiastamme paljon, kristallitutkija”, Nurukan kertoi.
”No kiittäkää siitä kralhikenraalianne. Toi meille Odinalle aika paljon tekniikkaa loikatessaan.”
“Killjoy…” Nurukan mutisi. Entisen kollegan näkemisestä oli vierähtänyt jo hetki aikaa. Maan toa ei kuitenkaan tiennyt tämän olleen loikkari.
”Samoin Puhdistaja”, pimeyden metsästäjä jatkoi. ”Häneltä saimme jo sodan aikana Käden tavaraa.”
“Puhdistaja eli Ficus?” Nurukan kysyi Angienilta. Hän muisti Join tarinan maan toasta, josta tuli takinkääntäjä. Ficus oli ollut yksi Kolmesta, jotka perustivat Mustan käden. Tosin nykyisin Ficusiksi kutsuttua henkilöä tuskin enää oli olemassa missään.
”Niin”, Rautakala vastasi. ”Tuo… tuo haarniska, johon Deleva on kiinnitetty, oli Ficuksen tuomisia. Hän hankki meille paljon muutakin… Exo-N-” hän keskeytti itsensä äkisti. ”En tiedä, voinko… voinko puhua näistä.”
“Olen kiitollinen siitä, että kerroit edes nuo tiedonmurut”, Nurukan vastasi ja hymyili jo hieman. Rattaat hänen mielessään raksuttivat kuumeisesti kun wanha kenraali koetti miettiä keinoa toan pelastamiseksi.
Hetken hailtia vain katseli salin menoa ikeniensä verenvuodon tyrehtyessä. Parantajavahkit ja matoranlääkärit hääräsivät edelleen toan kimpussa.
”Jos täällä olisi kalustoa, hänet voisi varmaan koneistaa”, Angien ajatteli ääneen. ”Kone-elimiä, kyberneettisiä niveliä, sydänkiviä…”
“Entä jos löydämme jotain luurankoja Käden kaapeista?” Nurukan höpötti ääneen.
”Tämä paikka näyttää kyllä siltä, että täältä voisi löytää mitä tahansa”, nainen puhahti katsellessan nurkkiin kasattuja laatikoita.
Nurukanin mieleen putkahti ajatus jostain ruumishuoneesta, joka rakennuksessa pitäisi kai olla. Hänellä oli muisto johonkin huoneeseen liittyvästä ja siitä, että se oli jossain yläkerroksissa.
“Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan ruumishuonetta yläkerroksiin”, toa sanoi hiljaa.
Selakhi vilkaisi viiksimiestä. ”Ymmärsin että yläkerrokset olisi suljettu?”
“Ne ovatkin, mutta kyllä sinne pääsee”, kenraali virnisti ja oli jo hiukan toiveikkaampi.
”Miksi ne ovat suljettu?” Rautakala ei ollut vakuuttunut.
“Umbra ja Matoro kohtasivat siellä… asioita”, maan toa vastasi.
”Luuletko, että olisi… turvallista käydä siellä? Ruumishuoneella siis?”
“Siellä tuskin on mitään pelättävää kun kaksikko voitti Käden luurangot”, wanhus sanoi ihmeellisen rauhallisesti.
”En ihan odottanut kirjaimellisia luurankoja”, selakhi vastasi. ”Mutta kai meidän pitää käydä katsomassa siellä.” Hän loi katsauksen toanraatoon, joka kamppaili hengestään. Tavallaan hän tunsi velvollisuudekseen auttaa tätä.
”Joten näytä tietä.”
Maan toa ja selakhi aloittivat matkansa läpi kolkkojen ja pölyisten käytävien. Ovi, josta kaksi toaa olivat tukikohtaan viime viikolla saapuneet, avautui kenraalin avainkortilla. Koko yhdestoista kerros oli täynnä raunioita. Jossakin siellä kivien alla makasivat KAL-haarniskat, kuolleina tai epäkuolleina.
Sitä ei onneksi Angien tiennyt, sillä jos olisi, hän ei olisi sinne astunutkaan. Ei edes itsevarman toa-jurmun kanssa.
“Matoro ja Umbra laittoivat näemmä tämän pahempaan remonttiin kuin odotinkaan”, Nurukan puheli itsekseen. Kaikki ne toteamukset saivat hailtian tuntemaan itsensä entistäkin ulkopuolisemmaksi.
“Vaikutat jotenkin sisäänpäin kääntyneeltä”, Nurukan kertoi seurattuaan selakhin kehonkieltä. He kulkivat rinta rinnan pitkin hämäriä tunneleita. Maa-ahmalla oli kädessään sodanaikainen valokivilyhty.
”Kaikki on vain mennyt väärin päin”, Angien totesi katse maassa.
“Elämä vie välillä outoihin suuntiin. Jotkut kutsuvat sitä Kohtaloksi, toiset sattumaksi”, toa höpötti valokiven luodessa kaksikosta pitkiä varjoja käytävään.
”Minä vähän halusin uskoa kohtaloon”, selakhi hymähti vienosti. ”Se taisi mennä rikki eilisessä kaaoksessa…”
“Mata Nui suojelee kansaansa vaikeina aikoina. Hän pitää meidät polulla, vaikka kyseenalaistaisimmekin Kohtalot, jotka hän asettaa”, Nurukan kertoi. Hän oli yrittänyt poistaa mielestään Ko-Metrun terrori-iskun, mutta tätä muistoa hän ei voinut unohtaa. Niin paljon kuolemaa ja tuhoa. Niin paljon selittämättömiä mysteereitä. Ja silti hän piti vain huolta ettei yksi toa kuolisi kun niin monet matoranit, joista olisi voinut tulla toia kuolivat.
”En tiedä”, Angien huokaisi. ”Haluaisin ajatella kyllä ajatella niin. Se vain… se vain tuntuu vaikeammalta kuin ennen. Kun kaikki on muuttunut.”
“Meidän pitää vain kääntää muutos joksikin hyväksi. Yrittää rakentaa jotain muutoksen pyörteisiin. Jotain pysyvää, mutta samalla muuttuvaa, sopeutuvaa”, toa kertoi.
”Olen hyvä lähinnä konkreettisessa rakentamisessa”, tiedehai vastasi. ”Paljonko meillä on vielä matkaa?”
Matka tuntui todella pitkältä silloin, kun oli kuin epäkuolleet valopilkut olisivat raunioiden alta jatkuvasti heitä vakoilleet. Maan toa tuntui kuitenkin hallitsevan koko ympäristöä kuin koko kompleksia johtaisi. Kun heidän piti päästä kerroksia ylöspäin, kallionpaadet kuljettivat heidät läpi sortuneiden portaiden ja hissikuilujen. Maan toa raivasi sortumat tieltä vuosien kokemuksella.
Pari kertaa kivien alta paljastui hopeisia luurankoja. Ne tuntuivat elottomilta ja kylmiltä. Onneksi ne olivat kappaleina, Angien kiitti luojaa monta kertaa. Koko jääkylmä luolasto… se muuttui joka sekunti kamalammaksi.
Viiksikenraali ei tosin vaikuttanut olevan paikasta moksiskaan. Se tavallaan lohdutti naista suuresti
“Matkaa ei ole enää kauhean pitkälti”, maan henki kertoi valaistessaan joskus valaistuneina olleita opaskylttejä. Virtaa ei enää kulkenut näissä osissa tornia, siitä Umbra ja Matoro olivat pitäneet huolen. Kalien kappaleet olivat kuitenkin hyytäneet wanhaa toaa, ties kuinka monta hänen entistä taistelutoveriaan oli haudattuna tänne Legendojen Kaupungin suurimpaan joukkohautaan. Paikasta myös aisti jään toan ikijään.
Kun he avasivat ruumishuoneen oven, he olisivat saattaneet toivoa, että matkaa olisi ollut enemmän.
Sillä teollisuushallissa heitä tervehti tuhannet purkitetut raajat, elimet ja niljaiset asiat.
Hylly hyllyn perään. Osa oli kaatunut ja sylkenyt sisältönsä mätänemään lattialle. Osassa oli vielä jopa jäähdytyslaitteet kiinni.
Oli siellä myös valtavat määrät mekaanisia osia, jotka oli riistetty suoraan elävien kehoista. Luita, nikamia, kalloja, pneumatiikkaa.
Kaikki se elävä jäte, mikä KAL-projektissa oli kerääntynyt, mutta mille ei ollut ollut mitään käyttötarkoitusta.
“Suurten Olentojen nimeen, mitä tämä on!” Nurukan huudahti. Hän piteli kättään suullaan. Koko paikka löyhkäsi kuolemalta, vaikka kylmä olikin pitänyt hajoamisprosessin ja bakteerit aisoissa. Kuoleman hajua se ei sentään voinut pitää poissa. Hajoavan lihan makea haju leijaili ympäri teollisuushallia. Tuntui kuin he olisivat astuneet jättimäiseen teurassaliin.
Sillävälin hailtian silmät loistivat.
Hän ei ollut uskoa näkemäänsä.
”Tämä on aika siistiä”, hän totesi hiljaa katsellessaan kaikkea sitä orgaanista raaka-ainetta, joka saliin oli kasattu. ”Niin paljon mahdollisuuksia… saamme Delevan kursittua tällä paremmin kuin kuvittelin!”
“Jääköhän hänestä mitään jäljelle kun teemme hänestä Frankenrakkin hirviön?”
”Hän jää eloon”, Angien vastasi ja lähti käymään hyllyjä läpi. ”Sydänkiviä, hengityskone, proteesiraajoja, kylkiluita”, hän luetteli itsekseen pinotessaan tyhjään pahvilaatikkoon purkkeja ja pakkauksia. ”Saanko sitä valoa tänne syvemmälle?”
Kenraali toi valokivilyhdyn lähemmäs. Paikan kauheudet alkoivat elää varjoina lyhdyn valossa.
”Mitä täällä on oikeastaan edes tehty? Luulin, että Musta Käsi olisi keskittynyt lähinnä… robotteihin?” selakhi kyseli työntäessään magneettisäiliöihin pakattuja tyhjiä sydänkiviä laatikkoonsa.
“Verestä taottujen sieluttomien ja henkiin pakotettujen toain armeija”, oli Nurukanin lyhyt vastaus. “Sitä Herra ja Ficus suunnittelivat ja minä yritin estää. Mutta sitten menetin muistini ja löysin itseni Pohjoiselta mantereelta”.
”Okei, onhan se aika kamalaa”, Angien vastasi. ”Mutta… mutta niin siistiä! Visionääristä! Innostavaa!” nainen hihkui eettisesti sangen kyseenalaisesti.
“No… voi sen noinkin ajatella”, Nurukan sanoi hiukan vaivaantuneesti. Selakhin innostus oli hiukan kyseenalaista, mutta tällä tuntui olevan hinku haudanryöstelyyn ja Delevan auttamiseen.
Tiedehai ojensi veteraanille yhden laatikon täynnä onneksi lähinnä mekaanisia asioita.
”Luulen, että ulkoiset osat voisimme ottaa – hetkinen, voisimme käyttää näitä haarniskoita! Kytkemme toisellekin puolelle häntä tämän kuoren, saamme samalla ehkäistyä tulevat vammat”, Rautakala ideoi katsellessaan rivejä rautarankoja ja KAL-koneita.
Nurukan epäröi, sillä kaikki tämä oli moraalisesti kyseenalaista. Mutta oli tehtävä vaikeita päätöksiä Delevan pelastamiseksi ja kuolleiden toien hautarauha saisi olla oma lukunsa jos hän halusi pelastaa plasmahengen.
”Olet vain tyhjyyttä, kal”, hopeisen ääni soi mekaanisena Delevan maailmassa, jota hakattiin nauloin ja ruuvein kiinni. Kaikki ikkunat peittyivät rautaan, kaikki hengitys katosi teräkseen.
”Kone, kaltaisemme”, rauta puhui kiertyessään palkki kerrallaan plasman toan ympärille. Se kadotti toan jonnekin syvälle holveihin, jätti vain haamun joka asui haarniskassa. Haarniskahaamun, sieluttoman.
”KALTAISEMME”, äänet yhtyivät Delevan huutoon, kun maailma pimeni hänen ympärillään.
Ja plasman toan oranssit silmät rävähtivät auki.
Siinä hän oli, kaikki raajat kiinni pöydässä.
Kaikki neljä mekaanista raajaa.
Kylmää KAL-metallia kaikki.
Koneet pumppasivat hänen sisällään.
Konetoa oli enemmän kone kuin toa.
Kauhea painajainen oli käynyt toteen, Deleva tajusi katsellessaan leikkaussalia.
Kristallitutkija oli vahkiparin kera hänen ääressään.
Kenraali ryntäsi helpottunut ilme kasvoillaan kohti kakamakasvoa.
Karmaiseva Kohtalo oli saattanut toteutua, mutta kaikki oli silti hyvin.
Kaikesta huolimatta kuolo oli peitottu.
Tohtori Cehayan katseelta ei ollut pakenemista, ja Umbra tiesi sen. Punainen kangassohva tuntui pienikokoisuudestaan huolimatta mukavalta, mutta toa havaitsi istuvansa aivan sen reunalla.
Avonaisen ikkunan linnunlaulu oli kaunista. Mutta se piinasi. Syytti.
”Tiedätkö, miksi pyysin sinua jäämään?” matoralainen kysyi.
“Osaan ehkä arvata. Tai siis lukea olemuksestani, ettei kaikki ole ihan kohdillaan”, valon toa sanoi ihmeen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se oli hämmentävää.
Tyyni tryna nyökkäsi syvään. ”En ole mielenlukija, eikä minulla ole sellaiseen taikuuteen koskaan ollut syytä uskoakaan. Enkä väitä osaavani lukea potilasta yhden keskustelun jälkeen. Mutta jokin olemuksessasi sai minut luulemaan, että on jotain josta sinun olisi terveellistä puhua.”
Nainen piti hetken tauon.
”Enkä edes sano, että minulle. En halua yrittää pakottaa sinua mihinkään. Ja ehkä olenkin väärässä, mutta kaikki vuoteni tässä työssä… kaikki aistini sanovat toisin.”
“Olen kantanut tätä salaisuutta jo monen vuoden ajan ja tuntuu, että olisi viimein aika paljastaa se ystävilleni. Olen kirjaimellisesti nähnyt menneisyyden luurankojen nousevan kaapeista kummittelemaan ja en halua, että tämäkin muodostuu isoksikin ongelmaksi”, Umbra piti hetken taukoa ja jatkoi sitten.
“Olen antanut ystävieni tietoja erään… ‘ritarikunnan’ haltuun. Siitä mihin he niitä tietoja aikovat käyttää tai ovat käyttäneet minulla ei ole aavistusta”.
Ga-matoran risti sormensa mietiskelevänä. ”Täysin ystäviesi tietämättä?” hän kysyi.
“Kyllä. Pidin tämän touhun niin hyvin salassa kuin pystyin. Olen Bio-klaanin ‘poliisien’ johtaja ja minun pitäisi olla vastuuntuntoinen ja uskollinen tälle järjestölle. Kaikki vaikuttaa siltä, että olen petturi, loinen.”
Linnut. Linnut syyttävine äänineen. Niiden kuoron säestämänä Cehayakin näytti syyttävältä. Vaikka Umbra halusi uskotella itselleen, että niin ei voinut olla.
Vaikka hän olisi sen ehkä ansainnutkin.
”Kuinka pitkään olet jatkanut tätä?” tohtori kysyi. ”Jatkuuko se edelleenkin?”
“Olen vuosien ajan jatkanut kirjeenvaihtoa tämän ‘ritarikunnan’ kanssa ja tehnyt joskus heidän laskuunsa jotain tehtäviä. He olivat taho, joka sai minut liittymään Bio-klaaniin. Mutta se on nyt ohi. Erosin heistä muutama viikko sitten”, Majakka kertoi.
Majakka oli itse eksyksissä pimeydessä.
”Miten luulet, että ystäväsi… Matoro suhtautuisi jos saisi tietää?”
Kysymyksen paino leijui koko tilan yllä.
“En tiedä. Vaikka pidän Matoroa ystävänäni, hän tuntuu pakoilevan jotain. Ei ole ollut tämän sirujahdin jälkeen niin avoin kuin on ennen ollut…”
”Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua”, Cehaya sanoi hiljaa, ”mutta onko se sinusta silti oikein?”
“Minulla on epäilykseni siitä, mitä jään soturi on nähnyt. Jotain mistä en pidä ollenkaan”, toa kertoi.
”Olette selvästi kokeneet kovia Matoron kanssa. En väitä edes ymmärtäväni”, nainen huokaisi. ”Pelkäätkö, että totuuden kertominen olisi… liikaa ystävällesi? Pelkäätkö, että se olisi… noh, se höyhen, joka katkaisisi kane-ran selän?”
“Pelkään, että kaikki hajoaa jos paljastan tämän ystävilleni. Minulle ei jäisi mitään jos klaanilaiset hylkäisivät minut”, Umbra sanoi raskaasti.
”Ymmärrän. Helppoja vastauksia ei ole, toa Umbra”, Cehaya sanoi nousten tuoliltaan. Hän työnsi istuimen pöytänsä alle ja sulki ikkunan. Sulki pois linnut, linnut, syyttävät linnut.
Tai ainakin ne, jotka syyttelivät ulkoa.
”Mutta he ovat kuitenkin ystäviäsi. Se ei ole valinta”, nainen sanoi. ”Voit antaa heidän elää valheessa tai kertoa totuuden. Se on valinta.”
“Olet oikeassa, he ovat ystäviäni. Se ei tee tästä valinnasta helppoa”, valon toa vastasi ja jäi pohtimaan tulevaa.
Aft-Amanan portti
Ga-Metrun pohjoiskärki
Metru Nui
Portti oli kukkansa pudottaneiden harakeke-kasvien ja Vuata Maca -puiden lonkeroisten oksien vuosien saatossa alleen peittämä. Puinen muuri, joka erotti entisen Aft-Amanan puistoalueen muusta Ga-Metrusta, oli lahonnut. Se huojui tuulessa, mutta kaikki ne puut, jotka sen ympäri ja sen läpi olivat kasvaneet, pitivät sen pystyssä. Vanha kyltti narisi yhden ruosteisen naulan varassa. Nirsk nirsk. Tuuli oli voimakas ja kylmä – meri ympäröi alueen kolmesta suunnasta.
Kraa. Kraa kraa, lauloivat mustat linnut, jotka puiston taivailla liitelivät. Mustaratsas naureskeli portin päällä jään toalle, joka kyynerpäätekniikalla puski portin auki kasvillisuuden kuristuksesta. Kivilaattainen polku oli reunoiltaan sangen metsiköittynyt. Sen päässä kohosi Aft-Amanan vanha kupoli, joka näytti olevan samalla tavalla vihreiden käsien otteessa. Kaikki ne kiemurtelevat ja huojuvat kasvit saivat Kapuran irvistämään.
“Mennään sisälle”, tulen toa mutisi. “Sitä parempi, mitä nopeammin selviämme tästä.”
“Tämä paikka näyttää epäilyttävältä. Ihan kuin Kepen viherpeukalo olisi toiminut liiankin hyvin täällä”, Umbra yritti keventää paikan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa.
“Tai vain aika”, Matoro vastasi ja työnsi portin vaivalloisesti selälleen. Kaikki ne köynnökset selvästi vastustelivat tätä yllättävää elinympäristön muutosta.
“Vaikea kuvitella, että Metru Nuilla on vielä näin autioita ja… no, luonnonmukaisia paikkoja”, hän hämmästeli astellessaan ensimmäisenä sisään porteista. Korpit pyörivä raakkuen korkealla toien päiden päällä.
“Korppi on oikeus”, Deleva mutisi, mutta sai vastauksekseen vain hiljaisuuden. “Olette ihan liian vakavia”, hän jatkoi, kun muut toat olivat kiusallisen hiljaa. Matoro puisteli päätään.
“Minä en ole enää lainkaan varma tästä”, Jään Sotilas vastasi astellessaan kvartetin etummaisena kohti Aft-Amanaa. Hän tunsi epävarmuutta, jollaiseen ei ollut koskaan törmännyt. Se oli melkein kuin alitajuinen varoitus.
Mutta varoituksen ääni oli pieni ja heikko. Toinen ääni, paljon voimakkaampi ääni, muistutti häntä Deltasta. Deltasta ja kaikesta hyvästä, mitä hän sillä voisi tehdä. Siitä, että Delta oli hänen kohtalonsa.
“Pieni ääni sisälläni sanoo, että tuonne on mentävä”, Umbra sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Toden totta. Pieni ääni hänen sisällään oli kasvanut. Hän ei oikein tiennyt mitä se halusi, mutta ainakin se halusi heidän selvittävän mysteerin ja saavan sirun haltuunsa. Ääni oli joskus ollut oma persoonansa, viimeksi Nimdaa käyttäessä. Se oli valovoimien vähetessä kasvanut.
“Takonut omat aivonsa”, Deleva tuhahti. Aineen neljännen olomuodon hengellä ei ollut päässään mitään sirkkaomatuntoja tai haltijakummeja. Välillä tuntui, että mielisairaala olisi hyvä paikka jättää klaanilaiskolmikko. Mutta sitten hän muisti, että oli jo hulluutta lähteä kolmen mielipuolen kanssa seikkailuun. Tämä tekisi hänestäkin hullun. Ja tarvitsivathan lapset lapsenvahdin itselleen. Jonkun tasapainoisen henkilön suojelemaan heitä. Lisäksi hän tuntui olevan joukosta ainoa, joka osasi taistella elementaalivoimillaan. Tai edes käyttää naamiotaan.
“No minun sisäinen ääneni haluaa muistuttaa, ettei tänne saarelle tultu Redstarbucksia juomaan”, sanoi Kapura. “Nyt on jo vähän liian myöhäistä kääntyä pois.” Zairyh oli ollut tavanomaisen hiljaa, eikä tulen soturi pitänyt siitä, miten hyviä piilopaikkoja kasveja pursuava ympäristö tälle tarjosi. Parempi hoitaa operaatio mahdollisimman nopeasti.
Aft-Amanan köynnösten kahlitsema valkokupoli kasvoi heidän edessään jatkuvasti suuremmaksi. Sen rikkinäiset ikkunat tuijottivat heitä. Metsän seassa näkyi kivetyksiä, vanhoja suihkulähteitä ja lahonneita penkkejä. Paikka näytti olleen joskus viihtyisä. Rauhallinen, syrjäisä, kaunis.
Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui vain jäätävältä. Eikä se ollut tunne, mihin Matoro olisi ollut tottunut.
“Nyt melkein toivon, että olisimme kyselleet tohtori Cehayalta vähän tarkempia yksityiskohtia siitä, miksi emme saisi tulla tänne”, Matoro puki ikävän tunteensa sanoiksi.
“Näyttää siltä, että luonto on ottanut hallintaansa koko alueen. Se tuntuu epäilyttävältä Metru Nuin täydellisyyteen ja tehokkuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa”, Umbra sanoi.
“Hän sanoi, että Arupakista olisi… tarttunut mielisairaus”, jään sotilas vastasi hiljaa. Hän luuli kuulevansa portin saranoiden narahduksen kaukaa, mutta ei voinut olla varma. Kraa, kraa kraa.
“No, teillä kolmella ei sitten ole mitään pelkoa”, Deleva kommentoi väliin.
“Mielisairaus, joka saa kasvit kasvamaan? Aika siistiä”, Kapura sanoi. “Minäkin haluan sellaisen.”
“Varsinainen leväpää sinä oletkin jo”, Deleva totesi. Hän yritti keventää tunnelmaa niin päättäväisesti.
“Viimeinen varmistus vielä. Onhan kaikilla vielä ne radiopuhelimet?” tiedusteli Kapura.
“Radiopuhelimia?” Matoro kysyi. Hänellä oli etäinen muistikuva radiopuhelimista, jotka Kapura oli jakanut koko porukalle joskus aikoja sitten kun he olivat saapuneet kaupunkiin. “Minusta tuntuu, että ne jäivät Mustan Käden hautaan”, hän vastasi.
“Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita”, Kapura sanoi. “Valitettavasti ne jäivät laivaan, emmekä varmaankaan halua palata takaisin.”
Deleva kaivoi oman radiopuhelimensa hyvässä kunnossa laukustaan. “Tälle ei ole tullut kauheasti käyttöä”.
“No, puolet tallessa?” jään toa vastasi. “Emme me niitä tähänkään mennessä ole ihan hirveästi tarvinneet.” Tosin ehkä se oli johtunut siitä, että he olivat hukanneet ne.
“Kantomatka olisi tuskin riittänyt Metru Nuin halki kommunikoimiseen”, Kapura totesi. “Mutta tähän tarkoitukseen se toivottavasti riittää.”
Deleva laittoi oman radiopuhelimensa takaisin laukkuunsa. Umbralle hän ei uskaltanut antaa mitään, koska moderaattori hukkaisi varmaan kaiken käsiinsä saaman. “Näiden kaikkien lintujen kanssa näitä voisi melkein sanoa kraadiopuhelimiksi”, hän totesi, muttei enää jaksanut edes itse pitää vitsejään hauskoina.
Vaaleista kivilaatoista tehty ruohottunut polku leveni pieneksi aukioksi, jonka kummassakin reunassa seisoi joskus toimineet suihkulähteet. Graniittiset patsaat seesteisen näköisistä matoran-hahmoista olivat kasvien syömiä. Kun toat lähestyivät niitä, varisparvet nousivat ilmaan harmistuneina. Kraa, kraa. Mielisairaalalle oli enää vain vähän matkaa.
Umbra oli painunut mietteisiinsä. Tämä paikka oli herättänyt hänen mielikuvituksensa. Ja mielikuvituksen perukoilla asui hänen sivupersoonansa tai mikälie se olikaan. Kumminkin asia, josta oli tullut hänen ystävänsä, vaikka olikin ollut hänen vihollisensa. Se kuiski hänelle Cehayan kanssa käytyjä asioita.
“Pitäisikö muille kertoa?” pyöri valon toan mielessä. Se kaikui ympäri hänen päänsä sisäisen mieliavaruuden. Pitäisi, pitäisi, pitäisi…
Kuin korppien raakkuminen.
Mielikuvitus oli muovannut sivupersoonan korpiksi. Just.
Jäänmusta toa pysähtyi ja jäi vain katselemaan sairaalarakennusta. Skanneri, lämpökamera, kiikari, ei mitään.
“Mitä näet, jääveli?” Umbra kysyi. Keltainen väri alkoi taas tummua hänen panssarissaan. Toan väritys oli hyvä indikaattori tämän elementaalivoimien tasosta. Kanohi Mordusiin, jota toa ei uskaltanut käyttää, koska ei tiennyt osasiko hän sitä käyttää enää, oli ilmestynyt harmaa täplä. Samanlainen mikä hänellä oli ennenkin ollut.
Matoron Cencord aloitti niemenkärjen luotaamisen. He neljä, kyllä. Monet häilyvät mielten varjot hoipertelivat heidän ympärillään. Aft-Amanan porttien ulkopuolella oli joukko mieliä, samoin hieman kauempana, missä alkoi Ga-Metrun esikaupunki. Mielisairaalan sisuksissa asui yksinäinen heikosti palava ajatusten soihtu, mutta se oli kuin voimakkaan häiriön takana.
“Aft-Amanassa on elämää”, hän vastasi. Se sai hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
“Arupak?” Deleva kysyi.
“Toivottavasti”, cencord-kasvo vastasi. “Aika yllättävää, että tämä retki saattaa lopulta mennäkin ihan putkeen. Taidamme lopulta olla ihan toimiva tiimi”, hän hymähti.
“Ennen kuin menemme, minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, valon toa aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.
Matoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Umbra näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään.
Kraa kraa, linnut nauroivat heille vuaca mata -puiden latvustoissa.
Korpit halusivat, että majakka kertoi asiansa. Ja niin hän kertoikin.
“Kuten varmaan tiedätte, olen ollut ritarikunnan palveluksessa kauan. En enää ole jäsen tai palvelija, koska erosin itse viikkoja sitten. Ritarikunta painosti minua vuosia katoamaan heidän tehtävilleen ja tekemään muitakin asioita, koska olin rikkonut Mata Nuin tahtoa vastaan. Olin hyökännyt matoranien kimppuun kun olin hetken ajan hordika-myrkyn vaikutuksen alainen hirviö”, valon toa kertoi. Hän piti hiukan taukoa.
“En… en näe pointtiasi”, jään henki sanoi.
“Anna kun jatkan. No siis – ritarikunta painosti minua liittymään outoon Bio-Klaaniksi kutsuttuun järjestöön. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja tämän järjestön sisältä. Se oli yksi syistä miksi liityin. Sotarikollisia, murhaajia, makutoja ja muita piti pitää silmällä”, Umbra jatkoi. “Minä… minä raportoin Ritarikunnalle siitä, mitä Klaanissa tapahtui. Makuta Nuin sijainti, Deltan etsintä, Killjoyn tekemiset, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”
Hiljaisuus. Matoro ei tiennyt, mitä ajatella.
“Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.
Jään toa yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei valkoisen kätensä suunsa eteen.
“Sinä- sinäkö olet ollut alusta asti- kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet-” hän änkytti.
“Lopetin nämä hommat aika nopeasti kun pääsin Klaaniin siltä saarelta, missä delta-jahtimme alkoi”, Umbra kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.
“Kolmekymmentä vuotta”, Matoro haukkoi henkeään. “Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.
“En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.
“Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset- mikset kertonut?”
“Minun oli pakko. Sain vasta ennen tälle reissulle lähtöä tietää, että järjestö oli upottanut minuun pienen lähettimen, joka paljasti olinpaikkani heille. Se tosin johti Manun nappaamiseen, vaikka se olikin tarkoitettu minun kiinnisaamiseksi. Olin lähettänyt heille vihaisen erokirjeen aikaisemmin”, toa kertoi. Mikäköhän makutan kohtalo oli?
Jään toa hautasi päänsä käteensä ja kääntyi selin valoon. Aft-Amana olisi kohonnut suurena hänen edessään, jos hän olisi pitänyt silmiään auki.
Korppi nauroi oksalla. Kraa kraa kraa.
Hänestä tuntui hukkuvalta. Kuin se kivinen peruskallio, jolle hän oli kaiken rakentanut, olisi vain särkynyt kappaleiksi. Aivan kuin kaikkialle hitaasti hiipineen roudan väkivalloin kappaleiksi hajottamana.
Niin kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää.
Ja kylmää on tarjolla koteihinkin.
Hän oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Toan hengitys oli katkonaista, kuin kyyneleitä vastaan taistelevaa.
Jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä on jäärailo uus.
“Olen pahoillani”, valon toa toisti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänen värityksensä alkoi mustua kuin se olisi surrut. Samalla kivi tuntui vierivän hänen sydänkiveltään.
Matoroa huimasi. Jäätävä kylmyys levisi läpi hänen kehonsa. Epävarmuuden ja epäuskon kylmyys. Hän ei tiennyt, tuntuiko vain hänestä kylmältä, vai aiheuttiko hän kylmyyden. Ilmankosteus tiivistyi roudaksi hänen mustille olkasuojilleen. Hän näki hengityksensä hyöryävän.
Valon toa kaatui polvilleen maahan. “Olen pahoillani, Toa Matoro”, hän sanoi uudelleen, välittämättä korppien räkätyksestä ja matkimisesta. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.
Olen petturi”, Umbra huusi. Hän ei enää välittänyt oliko joku kuulemassa.
Se oli se teräsvaarna, joka lopulta sai jäisen muurin sortumaan. Matoro halusi pois. Hän halusi olla yksin.
Ja Jään Sotilas sokeassa ahdistuksessaan ampaisi kohti Kirouksen Portteja.
Langennut valon soturi, ionisen aineen henki ja tulen takoja jäivät katselemaan ystävänsä juoksua kohti tuntematonta ja pelottavaa Aft-Amanaa.
“Menen hänen peräänsä”, sanoi Kapura. “Odottakaa tässä.”
Pian katosi myös teoriointimies mielisairaalan varjoon ja lopulta sen sisään. Hetkeksi jäivät langennut valo ja kyborgiplasma kaksin, laatta-aukiolle kylmään tuuleen.
Korpit raakkuivat taivaalla. Kraa kraa kraa.
“Mitä sinä olet oikein mennyt tekemään?” Deleva tiuskaisi ystävältään ja riuhtaisi hänet mekaanisella kädellään reippaasti ylös. “Ylös siitä nyt. Ystäväsi tarvitsevat sinua ja sinä vain jäät lillumaan mustiin masennuksen meriin!”
“Mutta kaikki on minun syytäni!” Umbra huusi.
“Syytäni”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
“Teit väärin, mutta voit korjata asiat. Olet Toa Umbra” hän tarttui veljeään hartioista ja ravisteli tätä tuiman katsekontaktin myötä. “Ja tiedän, että voimme hoitaa ongelmasi jos vain haluat apua”, kyborgi kertoi.
“Apua”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
Samassa korpit lehahtivat ilmaan. Jokin säikäytti ne.
