Troopperi avasi silmänsä, mutta näki hädin tuskin mitään.
Hän säpsähti ja yritti nousta, mutta ei liikahtanutkaan, sätki vain surkeasti. Hän tunsi hiertävät köydet ranteissaan ja nilkoissaan, mutta vielä suurempi osa liikkumattomuutta oli hänen heikkoutensa. Hän tunsi olonsa kuumeiseksi ja loukkaantuneeksi, ja naamionsa menettämisen aiheuttama nakertava heikkous, kuin suuri nälkä, raasti hänen taistelumielialaansa. Hän ei ollut varma, oliko hän sairas vai huumattu, mutta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin välittömiin kokemuksiin.
Hän keskittyi sammalmättääseen, jolla makasi. Se oli kostea. Aamun kirpeys tuntui selvästi. Hän haistoi Lehun syksyisen, syvän tuoksun, kuivuneen veren ja… zyglakeja tietenkin. Niiden hajusta ei voinut erehtyä. Niitä oli kaikkialla ja hyvin lähellä. Oliko Omppu elossa? Tai Zanuha? Yöstä ei voinut olla kovin kauaa. Troopperi kirosi mielessään ja yritti pitää päänsä kylmänä minkä kuumeeltaan pystyi.
Hänet oli otettu vangiksi, eikä syöty. Se tarjosi pienen toivon kipinän. Ehkä hänet uhrattaisiin jollekin suurelle zyglakein meripedolle… mutta ainakin toivo eli. Ehkä pidempään kuin hän itse, hän mietti ennen kuin vajosi taas synkkään uneen.
Suuri lisko puhalsi raskaasti ilmaa sieraimistaan ja tarkkaili potilastaan. Haavoittunut ja vangiksi joutunut klaanilainen oli nuorehko ta-toa. Flygel piteli silmälappuaan. Haamukipu tyhjässä silmäkuopassa kihelmöi. Hän tunsi elävästi muiston täynnä kipua ja miltä sinä päivänä haisi. Toain ja matoran-kansan veri, kuten tänäänkin. Oli universumin julma vitsi, että yhtenäisyyksiä tuohon kammottavaan päivään löytyi nykyhetkestä. Flygel yritti näyttää rohkeaa, mutta ajatus sai hänetkin harhauteeksi.
Heimolääkäri lähestyi toaa. Hän hengitti syvään ja selvensi mielensä. Oli tarkastettava toan kunto, miten pahasti Guechex oli hänet mukiloinut. Toan kehossa oli ruhjeita siellä täällä, sekä iholla että paikoin jopa panssarissa. Paljon mutaa, kuivunutta verta ja muuta orgaanista likaa oli ympäriinsä. Pitäisi desinfoida nämä haavat ja puhdistaa koko soturi, ettei tämä saa kuolemantauteja. Flygel arveli liian monen hänen kansastaan uskovan ulpukanjuuren desinfoivan tarpeeksi. Heimotietäjä oli oppinut zakazin hammaskansan opeista, että vahva alkoholi toimi paremmin.
Toinen vangeista, suurikokoinen skakdi mahtavan panssarikerroksen alla, oli hieman sivummalla. Ilmeisesti tämä oli selvinnyt lähinnä ruhjeilla, vaikka skakdin taltuttaminen olikin kuulemma vaatinut raivoisaa taistelua. Tuntui nurinkuriselta, että toa oltiin taltutettu helpommin. Kenties skakdi-väellä oli jotakin samaa alkukantaista taistelutahtoa kuin liskokansallakin.
Enkelten siunaamat (tai kenties kiroamat) zakazilaiset olivat monessa mielessä kuin toat, vaikka moni heistä ei kantanutkaan naamioita. Flygeliä salaa kiehtoi skakdien kulttuuri, jossa säihkyvistä hampaista pidettiin huolta. Hampaat tuntuivat yhdistävältä tekijältä heidän kansojensa kesken. Jos tilanne ei olisi mikä se oli, ehkä Flygel voisi opiskella jonkin skakdin opissa hammaslääkäriksi. Vai vaadittiinko siihen yliopistokoulutus? Ei hänen tarvinnut saada lisensiaattia, jos hän olisi töissä T’haokilla… Hän oli kuullut, että ”Liekkimiesten” kenraali oli myös leipuri — oli kiehtovaa, että jopa skakdi-soturit näyttivät arvostavan myös hyödyllisiä ammatteja, eikä vain tuhon töitä. Tosin ehkä se oli vain Gaggulabio.
Flygel horjahti pois ajatuksistaan. Näitä vankeja piti auttaa. Heidät piti parsia siihen kuntoon, että Tawan klaani ottaisi heidät vastaan. Flygel oli kuullut legendoja siitä, miten pitkälle Tawa ja muut klaanin soturit menivät omiensa eteen. Jo pelkkä Myrskysoturin ajattelu sai hänet tuntemaan ilman sähköistyvän. Mielikuvitusta se varmaan oli.
Flygel kaivoi tavaroitaan — röykkiötä täynnä erilaisia hyödyllisiä pussukoita ja kasseja. Hän oli aivan varmasti ottanut mukaan tuntosarveisilta ”lainatun” laukun täynnä näiden omia lääkintävarusteita. Putelit ja välineet, jotka oli suunnitellut kansa, jolla on neljä kättä, olivat aina vähän epäkäytännöllisiä, varsinkin kun zyglakit olivat heihin verrattuna hyvin suuria. Kaikki säilytysrasiat muistuttivat kennoja, ja ne oli sentään helppo erottaa ja kiinnittää tosiinsa.
Nazorakit puhuivat ja kirjoittivat omaa kieltänsä, jota Flygel onneksi osasi alkeet. Imperiumin lahja, voimalaitos, oli tarjonnut Flygelille mahdollisuuden oppia heidän kieltään, vaikka se rajoittuikin lähinnä tekniseen ja lääketieteelliseen sanastoon. Hän löysi puolillaan olevan purkin voimakasta kipulääkettä, ja toista minkä tiesi laskevan kuumetta. Ne ja pullollinen itse tislattua alkoholia sai riittää.
Katsotaanpa nyt sinua, Flygel mietti ja kumartui toan ylle. Hän kuuli muiden zyglakien keskustelevan omiaan hänestä välittämättä, kuten tavallisesti. Vaikein vamma hoitaa oli pitkä, kasvojen yli kulkeva ruhje, joka oli tullut zyglakin kynsien sivalluksesta. Flygel taputteli haavaa puhtaaksi vedellä, rahkasammaleella ja alkoholilla. Oli kummallista katsella toan naamiottomia kasvoja — niitä hän oli nähnyt ennen vain kuolleilla tai kuolevilla. Kenties se enteili pahaa, sillä matoran-kansa ei hevillä naamioistaan luopunut. Mitä hän heidän anatomiastaan tiesti, niin toien ei pitäisi kuolla naamionsa menettämisestä, vaikka matoralaiset saattoivat heikompina vajota koomaan.
Kun Flygel pääsi toan silmän kohdalle, hän irvisti. Näytti hyvin pahalta. Sellainen haava olisi varmasti tulehtunut hyvin pian, mikä olisi eittämättä johtanut kuolemaan tai vähintäänkin sokeutumiseen. Vahinkoa silmiin oli joka tapauksessa tullut.
Siinä puhdistaessaan silmien yli kulkevaa haavaa hän ajautui muistelemaan oman silmänsä menettämistä. Se päivä oli muovannut häntä enemmän kuin mikään. Hän oli epäonnistunut nöyryyttävästi, vieläpä muuten voittoisalla ryöstöretkellä. Putoaminen sosiaalisessa hierarkiassa heimon sisällä alkoi tuona päivänä. Jos hän olisi ollut vahva, olisi hän jatkanut vammasta huolimatta.
Mutta Flygel etsi sen jälkeen toista suuntaa elämälleen. Hänestä ei koskaan tullut sitä soturia, jonka isä hänestä halusi. Hänestä tuli itseoppinut parantaja ja viisas. Epätavallinen omiensa joukossa. Zyglak, joka hamusi tietoa ja taitoja niin enkelien lapsilta kuin naamiokansoiltakin. Ehkä niillä viisauksilla hän voisi nyt pelastaa ainakin yhden hengen.
Hieman apeana hän pohti, miten tämän toan elämä muuttuisi. Vaikka Flygel saisi pelastettua sen mitä pelastettavissa oli, ei hänestä enää ensiluokkaista soturia tulisi. Toivottavasti hänkin löytäisi uuden tavan olla hyödyksi, uuden tavan elää.
Hän sitoi kasvojen haavan tiukasti, mikä näytti silmien sitomiselta. Oli ensiarvoisen tärkeää, ettei haavaan tarttunut mitään — monta sotaurhoa oli kaatunut, kun jo hoidettu haava oli tulehtunut kärsimättömyyden tähden. Toan sydänkivi paloi vain heikosti, mutta lääkkeet olivat selvästi auttaneet sen kipinän vakauteen. Muiden ruhjeiden hoitaminen oli yksinkertaisempaa, ja ne paranisivat melko varmasti.
Flygel jatkoi Troopperin parantamista. Se oli oikein toaa kohtaan, ja se oli oikein zyglakeja kohtaan. Polku, jolle Guechex ja Raxcel pyrkivät, oli kuljettavissa ainoastaan, jos heidän vankinsa olisivat vaihtamisen arvoisia.
Sekä tämä toa että se toinen. Se skakdi.
Hieman sivummalla toinen zyglakien klaanilaisista vangeista oli köytettynä puuhun. Skakdi oli rimpuillut koko yön ja aamun, mutta oli lopulta rauhoittunut. Vankia vartioiva Calibus arveli sen johtuvan siitä, että skakdin lihaksista oli yksinkertaisesti loppunut voima kesken — tilanteesta huolimatta tämän mieli vaikutti täysin periksiantamattomalta. Calibus nojaili mäntyyn ja tarkkaili. Hän ei ollut keksinyt vielä luontevaa tapaa puhua vangeille. Toisaalta myös hiljainen odottelu tuntui vaivaannuttavalta.
Kuin tilauksesta täydellinen jäänmurtaja asteli esiin läheisen kuusikon takaa. Varhaisaamun auringot pilkistivät kuusikon katveesta ja langettivat pari hentoista valonsädettä virtaviivaiseen, tummasävyiseen zyglakiin, jonka mustien uurteiden kehystämät silmät hohkasivat varjoista kahtena punaviolettina viiruna. Veitsenterävät selkäharjakset kiiltelivät aamukasteessa, kun soturi seisoi kumarassa arvioiden Calibusta äänettömästi.
”Onko hän tajuissaan?”
Kysyjän ääni oli matala eikä noussut kuiskauksen yläpuolelle. Silti Calibus hieman hätkähti — hän ei ollut kuullut tämän soturin puhuvan aiemmin.
”Krhm, hei”, Calibus vastasi. ”Klaanilainen skakdi? On ymmärtääkseni.”
”Onko hän aiheuttanut… ongelmia?”
”Ei, hän on ollut koko vahtivuoroni ajan rauhallinen. Kuulemma rimpuilu oli hirmuista ensimmäiset tunnit, ja hänen riisuminen aseista ja kukistaminen kahlaamolla oli… hetkinen, olitko se sinä? Joka lopulta löi skakdin?”
Calibus katsoi saapujaa hetken — tämä pysyttäytyi liian syvällä varjoissa, että tämän olemuksesta kykeni tekemään vielä liian tarkkoja arvioita. Suomupeitteeltään tämä oli hyvin tumman violetti, ja jotenkin kauttaaltaan terävä sellaisella tavalla, jota ei tehnyt mieli lähestyä — vaikka tämä heidän liittolaisiinsa kuuluikin. Punavioletit silmät katsoivat häneen pitkään. Kun soturi puhui, tämän ääni oli rauhallinen, mutta jotenkin uhkaavalla tavalla. Ikään kuin tämä ei olisi aivan välittänyt keskustelemisesta, tai juuri mistään muustakaan.
”Hah”, tämä naurahti, eikä siinä ollut tippaakaan iloa. ”Jos tehtävä ei olisi vaatinut vankeja, ei hänen rimpuilunsa olisi kestänyt… ainakaan pidempään kuin se huvitti minua.”
Calibus nielaisi. Varjoissa lymyävä zyglak vaikutti vaaralliselta. Hän oli kuullut, että klaanilais-skakdin taltuttanut sankari oli Raxcelin parhaimmistoa. ”Olen Calibus, järviheimosta”, hän muisti käytöstapansa. ”Toki esittäydyimme käräjillä, mutta…”
Calibus tunsi voimakasta tarvetta vaikuttaa uskottavalta violetin zyglakin edessä. Violetti zyglak taas… oli jo livahtanut hänen ohitseen vangin luokse? Missä välissä?
Violetti soturi pysyttäytyi yhä varjoissa, mutta oli noussut hieman kumarastaan tarkastelemaan mäntyyn sidottua skakdia. Pitkä, koko mitaltaan terävä häntä vispasi liskon takana eestaas kuin vaanien skakdia omana villipetonaan.
”Skakdi”, zyglak sylkäisi ulos. ”Mikä on nimesi?”
Klaanilainen avasi silmänsä. Hetki häneltä meni tilanteen omaksumiseen, mutta pian hänelle valkeni, kuka hänen edessään seisoi. ”Olen Zanuha Pysäyttämätön, Ruutimyrsky! Klaanin piippu, liipasin ja perä! Ja julistan tämän sinulle, koska olet se soturi, joka iski minut maahan.”
Tilannetta loitommas seuraamaan jäänyt Calibus yllättyi vangin vastauksesta. Aiemmin klaanilainen ei ollut vastannut mitään.
Zyglak kierteli Zanuhaa — auringonvalo oksiston välistä maalasi tämän violettia, virtaviivaista hahmoa ohuina viiruina. Muutamista selkäharjaksista välähti kultaista valoa pienistä koruista ja lävistyksistä. Calibus oletti näkevänsä vain osan soturin mittavasta arsenaalista, joka riippui hopeisilla ketjuilla tämän lantiolla.
”Pysäyttämätön”, soturi toisti ivalliseen sävyyn. ”Minkä nimen otat nyt, Zanuha Pysäyttämätön… kun olen riisunut myös sen sinulta?!”
”Myös..?” Zanuha hönkäisi, kunnes huomasi sen. Hänen aseensa. Konetuliaseet, veitsi, koko sarja… violetti zyglak roikotti Zanuhan aseita vyöllään. ”Hrmh”, skakdi murahti. ”Luulin tulleeni suuren soturin taltuttamaksi, en pahaisen varkaan.”
”Varkaan? Minä nauran, Zanuha Pysäyttämätön. Otamme saaremme takaisin niiltä, jotka ovat sen meiltä ryöstäneet. Kiitä onneasi, että en vienyt sinulta jotain… lopullisemmin.”
Ennen kuin Zanuha ehti sanoa vastaan, hän hätkähti. Violetti zyglak oli jotenkin livahtanut hänen taakseen. Pitkä häntä kietoutui vangin kaulan ympäri niin tiukasti, että hän hädin tuskin kykeni hengittämään… ja hännän kärki osoitti häntä. Mutta skakdia ei tervehtinytkään zyglakin veitsenterävä häntä, vaan se mitä siihen oli sidottu. Zanuha tuijotti oman cordak-kiväärinsä kuuteen piippuun lähietäisyydeltä. Calibus näki hädin tuskin hehkuvien viirusilmien kurkistavan skakdin olan yli.
”Ei mitään henkilökohtaista, Pysäyttämätön”, violetti zyglak kuiskasi.
Zanuha hengitti raskaasti. ”Kuka sinä olet?”
Aurinkojen valo heijastui terävästä hammasrivistä, joka hymyili ilotonta hymyä. Häntä hellitti, Zanuha veti syvään henkeä hädissään, zyglak livahti varjoihin. Ja aivan sekunneissa soturi nousi täyteen mittaansa Calibuksen ja skakdin välissä.
Zyglak oli nuori ja vetreä koiras, mutta silti Calibuksen ja tämän välillä tuntui olevan vuosikymmenten kuilu. Violetti suomupeite heijasti aurinkojen valoa vain vaivoin ja oli täynnä arpia taisteluista halki aikain. Kuono oli terävä ja pitkä ja hammasrivistö täydellisen tappava. Punahehkuisia silmiä ympäröivät mustat uurteet, keho oli täynnä lävistyksiä ja tatuointeja… ja nyt myös aseita. Zyglakin pitkään rankaan ja häntään oli sidottu ketjuilla sekä teräaseita että ennen klaanilaiselle kuuluneita tuliaseita. Kaksi kappaletta suuria panosvöitä roikkui zyglakin rintakehällä. Se nousi takajaloilleen ja suuntasi häntäzamorinsa kohti taivasta, sekä pyöräytti pitkien teräväkyntisten sormiensa ympärillä paria pienempää pistoolia.
”Nimeni on Zaaxus, Kylmäteräs”, matala ääni lausui. ”Laavaluolissa taottu. Bio-Klaani vei minulta kaiken… ja aion maksaa velkani korkojen kanssa.”
Ennen kuin Calibus tai Zanuha ehtivät reagoida mitenkään, soturi katosi jälleen varjoihin, joista se oli saapunutkin.
Calibus jäi tuijottamaan hölmistyneenä pimeyteen. Aikamoisen särmikäs kaveri.
Vasta nyt hän tajusi, että oli kuullut joskus aiemmin Zaaxus Kylmäteräksestä. Tyyppi oli kuulemma immuuni elementaalivoimille, mitä ikinä tarkoittikaan.
Meixez katseli kohtaamista sivummalta. Skakdi ja toa olivat tosiaan melkoisia sotavankeja. Mutta niitä oli vain kaksi. Voisi olla kolmaskin.
”Gue…” hän aloitti hiljaisella äänellä.
Päällikkö hänen vierellään avasi toisen silmänsä. Toipilaanakaan Guechex ei halunnut vaipua syvään uneen, Mei tiesi. Gue tahtoi olla aina valppaana. Valmiina singahtamaan muita suojaamaan, vaikka sitten päiväunilta.
”Mei”, jättilisko vastasi möreällä äänellä.
”Olisinko minä voinut… olisiko minun pitänyt iskeä siihen klaanilaiseen jollain toisella tavalla? Siellä aukiolla. Siihen jota ammuin kaulaan.”
Mei ei katsonut Guechexia puhuessaan tälle, vaan tuijotteli kohti puunlatvoja. ”Mutta jos en olisi tappanut sitä skakdia, meillä voisi olla nyt kolmas sotavanki. Se olisi varmasti arvokas.”
”Ei…” Guechex toisti itseään. ”Teit ihan oikean päätöksen. Se skakdi oli ampumassa Calibuksen siihen paikkaan. Emme me sitä halua. Nuoli kaulaan oli viisas päätös.”
Mei ei vastannut mitään, ynähti vain.
Guechex huokaisi. ”Ymmärrän epäröintisi, mutta se on turhaa. Tämä on sotaa. Se skakdi tähtäsi helvetinkiväärillään kuolettavaa laukausta Calibusta päin… luuletko hänen epäröineen? Nuoli kaulaan oli käsilläsi olleilla työkaluilla ainut varma tapa pelastaa Calibus.”
He molemmat katsoivat Calibusta, joka nojaili läheisellä aukiolla puuhun ja hyräili jotain.
”Ja Mei…”
”Hm?”
”Calibus tarvitsee pelastetuksi tulemista. Ja ansaitsee sen myös. Hän on hyvä zyglak.”
Mei ei taaskaan vastannut. Hän oli avannut keskustelun puhuakseen kasvattajansa kanssa sotimisesta, ei Calibuksesta.
”Kahlaamolla Raxcel olisi kyllä voinut toimia vähän rauhallisemmin…” Guechex vielä murahti. ”Siitä taposta olisi saanut vangin.”
Hetken he kaksi olivat hiljaa ja kuuntelivat lähipuissa laulavia lintuja. Meixezillä oli myös toinen asia, josta hän tahtoi puhua Guechexille, mutta se oli vaikea. Hänen vatsaansa väänsi. Hänestä tuntui, että hän pystyi puhumaan Guechexille tappamisesta, epävarmuudesta, oikeasta ja väärästä… se oli aina tuntunut luontevalta, viime viikkoina entistä enemmän. Mutta se, mitä hän nyt tahtoi kysyä, jänniti häntä.
”Gue…”
Guechex kääntyi Mein puoleen. ”Hmm?”
”Mitä sinä ajattelet henkimaailmasta?”
Henkien maailma, vaellus sinne. Myytit, tarut. Näistä he eivät koskaan puhuneet. Eivät kun Mei oli aivan nuori, eivät nytkään. Mutta Mein rintaa puristi, hänen oli pakko puhua Guechexille siitä, mitä käräjäyönä oli tapahtunut. Sotavankien nappaamisen suunnittelu ja väijytys oli vienyt niin paljon aikaa ja huomiota, että vasta nyt Meistä tuntui, että tälle ajatukselle oli tilaa. Ja nytkin vain ehkä.
Hetkeen Guechex ei vastannut mitään. Hengitteli vain, kunnes lausui lopulta varovasti: ”Olen tottunut pitämään etäisyyttä pappien asioihin.”
Niinpä niin, Mei ajatteli. Sen tiesinkin. Mutta…
”Oletko koskaan… kokenut sitä? Haistanut sitä, nähnyt sitä, henkimaailmaa ympärilläsi?”
”Kokenut… hmm….” Guechex rapsutti leukaansa. ”Mistä tämä tuli mieleesi? Olet hautonut tätä kysymystä jo pidempään, eikö?”
Mei nielaisi. Ne, jotka hänet tunsivat, tunsivat hänet hyvin. ”Käräjistä asti.”
Muutama sulka kohosi Guechexin niskassa. ”Puhuiko Fatizax teille jotain? Häiritsikö hän teitä?”
”Ei, ei mitään sellaista. Siis, puhui kyllä… puhui aika paljonkin, hänellä riitti sanottavaa. Mutta ei häirinnyt.”
Guechex murahti hyväksyvästi. ”Pidä silti varasi.”
”Pidän totta kai. Ja olet oikeassa, tämä liittyy siihen, mitä asiaa Fatizaxilla oli. Mutta vähemmän siihen, mitä hän sanoi, ja enemmän siihen, mitä hän näytti. Gue… minä luulen käyneeni henkimailla.”
Mei nielaisi ja odotti Guechexin vastausta. Se tuli onneksi pian.
”Minä… minä muistain jotain samanlaista. Nuoruudestani.”
Mei yllättyi. ”Niinkö?”
”Kyllä. Heimomme tietäjä näytti minulle jotain, joka vastaa hyvin sitä, miltä kuvaukset henkimaailmasta kuulostavat. Tai siltä se ainakin silloin tuntui. Suuri, tyhjä erämaa…”
Päällikön katse tuijotti hetken tyhjyyteen. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi:
”Mutta siitä on kauan, Mei… On unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin niin vanha muisto.”
”Minulle… minulle se oli totta.”
”Hrm…”
Metsän tuoksu oli turvallinen. Hieman loitommalla Raxcelille uskolliset soturit valmistivat ruokaa. Tunnelma oli sinänsä rauhallinen, mutta Mein vatsanväänne ei ollut helpottanut. Tämä seuraava asia oli se, minkä sanominen tuntui vaikeimmalta.
”Minä luulen… minä luulen, että Alinnel oli siellä. Minä luulen kohdanneeni äidin henkimailla.”
Meixez käänsi katseensa kasvattajansa kasvoihin. Sinisten silmien takan valmisteltiin selvästi ajatusta.
”Meixez”, Guechex lopulta sanoi hitaasti. ”Minä en epäile sinun kokemuksiasi. Luota aisteihisi, luota vaistohisi. Mutta pidä varasi sen suhteen, mitä muut kertovat niiden merkitsevän.”
Tuuli kävi mäntyihin heidän yllään, ja pieni rypäs vettä putoili heidän ympärilleen. Guechex jatkoi:
”Tämä syksy on osoittanut, että pappi on pahan paikan tullen kaikista vaarallisin zyglak. Zyxax… hän oli aina vaarallinen, mutta hän ei olisi johtanut meitä näin kuolettavalle polulle ilman ylipappi Kurielezin kuiskuttelua korvaansa. Älä anna kenellekään otetta sielustasi. Se on omasi.”
Mei nyökkäsi. ”Pidän varani.”
Hän ajatteli, että keskustelu olisi päättynyt siihen, mutta Guechex pääsi yllättämään. Hän irrotti yhden rannekoruistaan ja ojensi sen Meille. ”Katso tätä”, päällikkö sanoi.
Mei otti korun vastaan. Se oli tavallaan tuttu esine — roikkuihan se sentään aina Guechexin ranteessa — mutta ei Mei ollut sitä koskaan huolella tutkinut. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja pyöritteli sitä käsissään. Koru koostui pienistä luunpaloista, jotka olivat nahkaremmillä kiinni toisissaan. Luuosia oli kahdeksan ja ne muistuttivat jonkinlaisia kasvoja.
”On minullakin henkinen puoleni”, Guechex sanoi hiljaa. ”Tai ainakin pidin tietyistä tarinoista, jotka kuulin nuorena. Tämä koru muistuttaa minua siitä.”
Mei katseli luukasvoja tarkemmin. Jokainen oli erilainen.
”Minä en ole kovin hyvä kertomaan… näitä tarinoita…” Guehcex mutisi. ”Mutta sen mukaan — mitenkäs se aina sanottiin — meidän elämämme eivät ole vain omiamme. Vaan meille on jokaiselle tietty rooli… tietyt kasvot, joita kulloinkin kannamme. Milloin on aikamme taistella, milloin komentaa, millloin löytää…”
Guechex piti miettimistauon ennen kuin jatkoi murahtaen. ”Hrmh, en ehkä muista tarinaa niin hyvin kuin ajattelin… mutta… minusta se oli aina lohdullista. Ajatus siitä, että meillä on nämä… roolit tai kasvot. Että tietty elämän suuri näytelmä tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen.”
Suuri punamusta soturi laski käden samanvärisen tyttärensä olkapäälle. Heistä kumpikin ikävöi kolmatta.
”Minä en ole oikea zyglak kertomaan tätä tarinaa. Ehkä joku muu osaa paremmin”, Guechex jatkoi. ”Halusin vain… halusin vain kertoa, että on minullakin henkinen puoleni. Pidä itse kiinni omasta sielustasi… mutta muista, ettet ole ensimmäinen etkä viimeinen siinä risteyksessä, josta itsesi löydät.”
Mei katseli korua vielä hetken, ennen kuin ojensi sen Guechexille. Päällikkö asettui taas makaamaan ja korisi matalataajuudella. Mei tiesi sen tarkoittavan kutakuinkin sitä, että Gue oli tyytyväinen keskusteluun eikä oikeastaan tahtonut jatkaa. Meixez kulki loitommas omaan rauhaansa.
Hän uskoi kyllä Guechexia, mutta pelkät sanat eivät rauhoittaneet hänen sieluaan. Hänen oli koettava henkivaellus uudelleen Fatizaxin kanssa.
Myöhemmin
He olivat käyneet henkimailla jo neljästi käräjien jälkeen. Jokainen kerta oli ollut erilainen. Mei ei ollut varma, veikö Fatizax hänet ja Calibuksen tarkoituksella joka kerta eri paikkaan, vai oliko se vain henkimaiden luonne. Joka tapauksessa he olivat nähneet paljon.
Eräs kaikista uskomattomimmista asioista oli, että he olivat tavanneet siellä zyglakeja kokonaan muista heimoista. Ei ainoastaan saaren muista heimoista, vaan kokonaan muilta alueilta. Muilta meriltä, muista sakaroista. Meixezillä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan, että Fatizaxilla — tai oikeammin kellään heistä — oli tällaisia kykyjä.
Uskomattominta oli tietenkin se Alinnelin henkäys, jonka Mei muisti. Sitä hän ei ollut kuitenkaan kokenut uudestaan, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Mutta viimeisin henkivaellus oli tapahtunut jo monta päivää sitten. Sen jälkeenkin Fatizax oli jatkanut Mein ja Calibuksen opettamista, mutta ei henkivaelluksessa. Vaan…
”Eikö tämä laulaminen voisi jo riittää?” Mei tuskaili. Hänelle tuotti vaikeuksia pysyä äänessä mukana.
Kolmikko istui pienellä aukiolla muusta leiristä syrjässä. Ilta oli jo pimennyt.
Fatizax käänsi päänsä kohti Meitä. ”Ei! Kreeh, Mei… sinun on oltava kärsivällinen! Ryntäilimme levottoman sielusi tahdissa jo pitkin henkimaailman tasankoja ja laaksoja! Tasapuolisuutta! Nyt me teemme jotain kanssaoppilaasi sielun muotoista!”
Mei vilkaisi Calibusta, joka vastasi anteeksipyytävällä hymyllä.
”Tuota, kiitän osoittamastanne huomiosta, arvon tietäjä”, Calibus sanoi. ”Mutta, tuota, henkivaellusharjoituksiin palaaminen sopii minullekin. Koen, että—”
”Kreeh!” Fatizax parkaisi. ”Nuorisolaiset kokevat yhtä sun toista, mutta tietävätkö omaa parastaan?”
”Krhm, niin, emme tietenkään…” Calibus laski päänsä. Mei ei vastannut.
Calibus oli joka tapauksessa tyytyväinen saadessaan viettää aikaa Mein ja Fatizaxinkin kanssa. Ei tarvinnut kohdata Zaaxus Kylmäterästä uudelleen…
”No en minä tiedä! Että tietävätkö parastaan! Nuorisolaiset!” Fatizax ähkäisi vastauksen omaan kysymykseensä. ”Ehkä ne tietävät oman parhaansa! Ehkä eivät! Ei tietäjä tätä tiedä! Mutta… mutta…”
Hänen ryhtinsä valahti. ”Kreeh… ei näissä käy kiirehtimänkään. Uskokaa kun sanon, että näissä ei käy kiirehtimän.”
Mei katsoi tietäjää. Hän ei ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
Fatizax jatkoi: ”Laulu, jota harjoittelemme on vanha kuin taivas. Muistatteko kun puhuin käräjäyönä esiajoista? Syvistä ajoista? No tämä laulu on niin vanha! Se on kuulkaa hyvää vastapainoa nuorten sydänten kiireiselle jyskeelle. Hidastaa teitä, meitä, kaikkia… kreeh, ettemme suin päin säntää sielun ansoihin…”
”Sielun ansoihin?”
”Kreeh, niin… se…”
Fatizax näytti kutistuvan kallonsa sisällä ja jatkoi: ”Ette te ole ensimmäisiä nuorisolaisia, joita minä olen hengen kammioihin johdattanut… ensimmäisiä oppilaitani ole ette. Ja, kreeh, olen ottanut harha-asekeleita. Kulkenut päin seinää! Kerran oli eräs Noyzrek-niminen nuori zyglak, vuodenkiertoja ja vuodenkiertoja sitten… ja hän löysi henkimaailmasta jotain. Jonkun.”
Fatizaxin ikä näkyi hänen silmissään, kun hän katsoi Meixeziä silmiin. ”Kuulostaako tutulta?”
Mei ei mielellään katsonut ketään silmiin, mutta tietäjän katse oli kuin hypnotisoinut hänet. ”Minä… minä aistin siellä jonkun läsnäolon… kuin vainun tai kaiun… Alinnelista.”
”Mitä?” Calibus henkäisi.
”Niin, minä… minä en osaa selittää sitä. Mutta jotenkin olen siitä aivan varma”, Mei selitti. Hän ei ollut itsekään varma siitä, mitä hän tarkoitti. Mutta Fatizax… tiesikö hän?
”Kreeh, niin, niin juuri… näin kävi Noyzrekille. Hän löysi henkimaailman suurimman aarteen.”
Mei tunsi kahden muun katseet polttavina ihollaan. ”Mitä hänelle tapahtui?”
”Sinne jäi Noyzrek…” Fatizax sanoi hiljaa. ”Sinne jäi oppilaani. Heijastustaan etsimään, niin monen ikuisuuden päähän kuin on tähtiä taivaalla. Henkimaailmaan eksynyt.”
”Olen pahoillani…” Calibus kuiskasi.
Mei ei sen sijaan saanut sanotuksi sitäkään vähää. Hän vain katsoi tietäjää edessään.
”Kreeh… tämä on jo muinainen erhe”, Fatizax vastasi. ”Vanha kestää kyllä, vanha kestää kyllä… mutta samaa virhettä en aio toistaa. Liian nopeasti ei sovi henkimaailman jokaista syvännettä sukeltaa. Ei, ennen kuin on siihen valmis.”
”Luulen ymmärtäväni”, Calibus sanoi. ”Ehkä… ehkä on tosiaan parhaaksi pysyä laulamisessa toistaiseksi. Mitä sanot, Mei?”
Puhuteltu zyglak nyökkäsi vain. Kaipa he olivat oikeassa…
Mei muisteli Guechexin varoituksia papeista. Mutta se, että Fatizax oli itse ottanut Noyzrekin puheeksi, valoi Meihin luottamusta. Tuskin Fatizaxilla oli pahat mielessä.
He aloittivat taas hyräilemään sitä vanhaa laulua, jonka tietäjä oli heille opettanut. Calibus oli jo ottanut tietäjän paikan laulunjohtajana, niin luontevasti musiikki hänestä virtasi. Mei ei oikeastaan uskonut että olisi oppinut sitäkään vähää, ellei Calibus olisi ollut harjoituksissa mukana.
Mei liittyi hyräilyyn, valmiina pettymään jälleen kerran. Mutta tällä kertaa laulu tuntui erilaiselta. Värinä täytti Mein rintakehän kuten aina ennenkin, mutta nyt se tuntui leviävän koko hänen kehoonsa. Hänen kehoonsa, maahan hänen allaan ja ennen kaikkea Fatizaxiin ja Calibukseen. Ensimmäistä kertaa Mei tunsi olevansa samalla taajuudella kahden muun laulajan kanssa.
Laulu aikojen takaa. Se oli kaunista. Hän vilkaisi Calibusta sivusilmällä. Tämän silmät olivat kiinni, kuten yleensäkin laulaessa. Mei ei osannut olla tuntematta itseään kateelliseksi siitä, miten luontevasti laulaminen Calibukselle tuli. Mutta tällä kertaa se onnistui häneltäkin. Tällä kertaa he kaikki kolme olivat harmoniassa.
Mikä tämä vanha laulu oli? Mitä tietäjä opetti heidät laulamaan?
Meixezille oli aina ollut vaikeaa tuntea muihin yhteyttä. Kun muut katsoivat etelään, hän katsoi pohjoiseen. Kun muut hymyilivät, hän irvisti. Mutta tämän kerran, tämä laulu—
”Fatizax!”
Lauluharjoitukset katkaissut ääni oli Raxcelin. Harmonia, yhteys ja musiikki katkesivat siihen paikkaan.
Tietäjä pyöräytti silmiään kalankallonsa alla. ”Mitä, valtiatar?”
Sininen päällikkö ilmaantui pienen aukion laidalle. Hän näytti turhautuneelta. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Kreeh… miltä näyttää? Opetan kansamme lauluja nuorisolai—”
”Sinun piti ottaa yhteyttä Bio-Klaaniin!” Raxcel ähkäisi.
Mei ja Calibus vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Raxcel jatkoi:
”Olemme tuhlanneet jo kylliksi aikaa! Toa voimistuu päivä päivältä, hyvä ettei Flygel paranna sitä liikaa! Ettei se saa taas yhteyttä tuleensa… ja skakdikin on melkoinen riski. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata aikaa. Otat siihen jumalaasi jolla on Bio-Klaanin jäsenkortti nyt yhteyttä! Ja sanot Tawalle, että vaihdamme vankeja. Tarvitsen Vasellin.”
Fatizax luimisteli. ”Helpommin sanottu kuin tehty, päällikkö… saattaa olla että hän ei tahdo juuri nyt puhua minulle…”
Raxcel murahti vihaisesti. ”Tawako? Ei sillä ole väliä, et sinä edusta meitä kuitenkaan.”
”Ei, kun… Makuta Nui ei tahdo puhua minulle…”
Raxcel näytti tyrmistyneeltä. ”Jumalasi ei tahdo puhua sinulle?”
”Niin…”
Raxcel veti syvään henkeä. Hän naksautti niskojaan ja kuopi jaloillaan maata. ”Mistä sinä sait tämän päähäsi?”
Fatizax näytti lannistuneelta. ”Kreeh… no… odottakaas… ehkä on parempi että näytän…”
Hän alkoi levitellä rituaaliesineitään aukiolle. ”Pahoittelen, hyvä nuoriso, harjoituksemme siirtyvät myöhempään…”
Mei yritti sisäistää äkisti muuttunutta tilannetta. Vasta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, miksi Fatizax opetti heille laulua… ja päässyt ensimmäistä kertaa siihen mukaan. Ja nyt Raxcel oli rynninyt paikalle ja keskeyttänyt kaiken.
Toisaalta, Mei mietti. Ehkä minä olisin vielä viikko sitten ollut itsekin sitä mieltä, että Fatizaxin tekemiset ovat ajanhukkaa?
Pienen puuhastelun jälkeen tietäjä sai rakennettua pienen matka-alttarin Makuta Nuille. Tietäjä mutisi rukouksensa läpi. ”Oi Pohjoisen Noita… oi Verimyrsky Matemaattinen… oi Makuta Nui… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua!”
Hän piti pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Kreeh, jos tällä kertaa kaiuttimen kautta, että nuo muutkin kuulevat…”
Raxcel kallisti päätään. Mei ja Calibus näyttivät hämmentyneiltä.
Pian tuuli yltyi ja alttari alkoi hohtaa punaisena. Puut ravistelivat vettä ja lehtiä nelikon päälle.
Taivas tummui entisestään, ja ääni alkoi kaikua aukiolla: ”Kiitos, kun soitit Pohjoisen Noidan puhelinpalveluun. Emme voi juuri nyt ottaa puheluanne vastaan. Tiedoksenne annettakoon, että tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi ottamaan puheluanne vastaan, vaan siitä, että en halua tehdä niin. Tähän voi olla noin kolme syytä:
(1) Soittaja on todella törkeän tylsä henkilö eikä ansaitse sekuntiakaan Pohjoisen Noidan kallisarvoista aikaa. Tässä tapauksessa en kuuntele viestiäsi, joten turha jättää mitään äänimerkin jälkeen.
(2) Soittaja on Fatizax. Tiedoksesi, oi ’nöyrin palvelijani’, että kun et suostunut paljastamaan minulle tietojasi, kävin itse kaivelemassa ja törmäsin siihen sinun tinaukkoosi. Hänellä oli muutenkin paljon enemmän lorea kuin sinulla. Muistutan, että en ole vihainen, vain vähän pettynyt, mutta olen silti sitä mieltä, että ansaitset jonkinlaisen pienen rangaistuksen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Jätä ehdotuksesi äänimerkin jälkeen.
(3) Soittaja on Kapteeni Klint. Sanon tämän viimeisen kerran, perhanan piraatti: jos haluat uudistaa Merirosvokuningas Mildlyboringin solmiman suojelusopimuksen, sinun tulee toimittaa uhrilahja, joka lyö laudalta Mildlyboringin lahjan. Muistutuksena, että Mildlyboring uhrasi minulle neljännen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälön, jolla ei tosin osoittautunut olevan yhtäkään ratkaisua. Voit toimittaa lahjoituksesi Bio-Klaanin linnakkeen pääsisäänkäynnin aulan asiakaspalvelijalle tai postittaa sen Bio-Klaaniin minun nimelläni. Toimitukset prosessoidaan noin kahdenkymmenen arkipäivän kuluessa, paitsi, jos olen matkoilla, jolloin käsittelyaika voi venyä jopa kahteen kuukauteen. Mikäli uhrilahjaa ei kelpuuteta, mahdollisia postikuluja tai muita maksuja ei korvata. Jos jäi epäselvyyksiä, voit esittää kysymyksesi äänimerkin jälkeen.
Hyvää päivänjatkoa.”
Kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, jonka jälkeen tuuli laski taas ja aukio hiljeni.
Fatizax katsoi muita nolona.
”Mitä…” Raxcel aloitti. ”Mitä tuo oli?”
”Kreeh… saattaa olla, että Makuta Nui ei ole täysin hyväksynyt kaikkia toimiani, eikä suostu nyt puhumaan minulle… ei ennen kuin keksin itselleni sopivan rangaistuksen. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa! Kreeh, hänellä on korkeat standardit tällaisten asioiden suhteen!”
Raxcel tuijotti epäuskoisena kohti taivaita. ”Mene naimisiin, ja ukko käy kuolemassa. Ota tietäjä palvelijaksesi, ja ukko riitautuu jumalansa kanssa… Kuulehan nyt, Fatizax. Minä tiedän, että olet paras konstimme aloittaa neuvottelut Bio-Klaanin kanssa. Yritä edistää tätä asiaa kunnolla.”
Hän katsoi Meixeziä ja Calibusta, ja jatkoi sitten:
”Olet oikeassa siinä, että nuorempien ohjaaminen on tärkeää sodankin aikana… mutta meillä on kiire. Keksi itsellesi se rangaistus, tai joku toinen keino lepyttää Makuta Nui. Mutta toimi nopeasti. Haistan myrskyn ilmassa.”
Vaitelias joukko kulki Itäportin ali ja kivetettyä tietä kohti koillista. Telakka oli parin kilometrin päässä kaupungin muureista sillä Klaanin ympärysvyöhykkeellä, jonka sisältö ei oikein sopinut kaupunkiin mutta jonka piti yleisen kätevyyden takia olla sen välittömässä läheisyydessä. Joukon vasemmalla puolella Zeruelin tehtaan piiput puskivat savupatsaita. Tarkkasilmäiset tilanteen tasalla olevat huomasivat, että tehtaan päästöihin liittyi myös Kastanjaportin lähellä vielä hiljakseen savuavasta kraaterista nousevia katkuja.
Telakka oli todennäköisesti saaren suurin rakennus, mikäli nazorak-pesää ei laskettu ja klaaninkin linnoituksesta otettiin huomioon vain päälinna ilman kaupunginmuuria ja vain ne osat, joiden olemassaolosta saatiin yleisesti hyväksyttyjä, empiirisiä aistihavintoja. Linnoitukseen verrattuna se oli aika tavalla kevyrakenteisempi, yksinkertaisempi ja sillä oli paljon vähemmän Klaanin kulttuurillisesta rikkaudesta juontuvia ajallisia ja tyylillisiä kerroksia. Selakhin johtama joukko kohtasi ensin Telakan vanhimman osan, kauniin punatiilisen julkisivun, joka oli kestänyt Visulahden tuulia jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen pitkää liian pieneksi käyneet konepajat oli muutettu miehistöparakeiksi, kokoushuoneksi ja suunnittelutoimistoiksi. Telakan väki piti tätä vanhinta osaa kaikista miellyttävimpänä – se tuntui jotenkin sopivan siihen lähestymistapaan, joka erotti Laivaston Xian ja Metru Nuin ilmailuteollisuudesta.
Suurin osa kompleksin neliöistä tuli halleista, jotka oli rakennettu vanhan osan taakse raudasta, puuparruista ja öljytystä kankaasta. Halleja rajaava pohjoissiipi taas oli hylätyn ilmalaivaprojektin runko, joka oli jotenkin päässyt kasvamaan sen rajan yli, että sen pitäminen ilmassa höyrykoneella – eli ilman taikaa tai transistoria, kuten Keetongu oli sanonut – kävi mahdottomaksi. Telakan filosofiaan kuului tämän rajan jatkuva tökkiminen. Suureksi suruksi saaren sotilaallispoliittinen tilanne oli siirtänyt varustelun painopisteen tympeämpiin, lyijyltä ja ruudilta tuoksuviin teollisuudenhaaroihin.
Same ei tiennyt, mitä kaikkea rakennusryhmä piti sisällään. Joissain asioissa oli pakko luottaa siihen, että asiat pyörisivät ilman admin-moderaattori-ketjujen valvontaa. Ainakaan kaikkea tätä pyörittävä jäsen ei kuulunut sille petturien listalle, johon Tawa ja Visokki tuntuivat luottavan. Pääaula, jota reunustivat puiset sohvat ja tavaravaa’at, oli kuitenkin tullut Samelle tutuksi; samoin sen nurkasta nouseva valurautainen ja raskas kierreporras, jota hän nyt nousi perässään toa, jolle koko saaren pyörittäminen oli siunaantunut.
Tawa vaikutti piristyneen siitä, ettei hänen tarvinnut katsella oman torninsa, työhuoneensa ja kokoussaliensa seiniä. Hän oli valinnut yksinkertaisen tumman viitan, ehkä surun osoituksena rintamauutisten johdosta. Linnoitus ja sen korkeana piikkinä nouseva torni näkyivät täälläkin sopusuhtaisesta kaari-ikkunasta, vieläpä hyvin edustavassa aamuvalossa. Joskus oli otettava välimatkaa.
Telakan kokoustorni oli tietenkin varreltaan vain murto-osa linnoituksen Admin-tornista – se nousi vain hieman lentokonehallien kangaskattoa korkeammalle. Pyöreä tornihuone oli kalustettu kolmella kehämäisellä pöytäryhmällä, jolloin kaikki paikalla olijat näkivät keskellä olevalle puhujankorokkeella olevan esiintyjän – joskin osa väestä sai katsella tämän takaraivoa. Tawa ja Same istuutuivat ensimmäiselle kehälle – vaikutelma oli kuin korkea-arvoinen diplomaatti sotilasattaseana toimivan henkivartijansa kanssa. Heidän jälkeensä portaita nousi ryhmä erilaisia toia, jokunen matoralainen ja – muutama muunlainen.
”Myöhässä taas”, murisi Bladis ja naputteli käsinojaansa. ”Pikkumies hei, missä Iso-T? Kokous kymmeneltä”, tämä tivasi työläiseltä, joka kulki vimpaimen kanssa aulan kautta. ”Jaa, niin”, matoran vastasi, ”lähti hakemaan vielä lohrakeja kakkoshallista. Eiköhän se kohta… Sori tosiaan tuosta.” Matoran nyökkäsi kohti porrasta. ”Kunnon hissiä ei siihen saa mahtumaan, mutta ehkä siihen portaaseen voisi pistää jonkin nostimen. Tai kokoustaa alakerrassa.”
”Minä en haluaisi vaatia erikoiskohtelua, mutta minkäs teet. Sieltä tulee lihanosturi!”
Keetongu harppoi käytävää pitkin olkapäällään Tehmut ja perässään muutama muu matoralainen. Hän heilutti kättään skakdille – ”Morjens!” ja nosti Tehmutin olkapäältä puoliväliin portaikkoa. Muut Laivaston matoralaiset menivät edeltä; keltainen jätti mittaili porrasta ja Bladista ja itseään.
”Kuule, sinä, minä, kokeellinen saapas ja kokeeton pyörätuoli ovat liian iso yhdistelmä, joten jos teidän moderaattoriuttanne ei haittaa, niin kannan sinut ensin ja haen sitten tuolin, okei?”
Bladis murahti hyväksyvästi ja Tongu nosti tämän vatsa olkapäätänsä vasten hyvään kantoasentoon. Bladis sai katsella taaksepäin, jotta selkäharjan piikit eivät pistelleen kantomiestä kaksikon noustessa nitiseviä portaita.
”Tästä tuleekin mieleen, kun minä, Guartsu ja Manu olimme Nynrahilla”, sanoi Tongu, ”joskin Geen selkäpiikit olivat jotenkin joustavampia. Silloin tilanne oli pahempi. No niin… Jätän sinut tähän Samen viereen, terve vaan Tawa ja muutkin, ja haen sen pyöräistuimen.”
Pian Keetongu palasi pyörätuoleineen ja istahti sitten puuleikkauksin koristetulle suurelle tuolille muiden laivastolaisten seuraan. Alkoi se lyhyt vaihe, jossa kaikki tarkastelivat, että olivako kaikki tosiaan paikalla; papereita järjesteltiin, kynäkoteloita availtiin, viimeiset haukotukset haukoteltiin ja asialistoja muisteltiin. Tawa katseli huoneeseen kokoontunutta seuruetta. Osaan hän oli luottanut vuosikymmenien ajan, osaan hän oli oppinut luottamaan vasta sodan aikana. Vanhoja ystäviä, mahdollisia ystäviä…
Bio-Klaanin korkeinta johtoa edustivat Tawan lisäksi Same ja Bladis. Telakan johtoa edustivat luonnollisesti Keetongu, telakan isäntä Tehmut sekä tuima lentueenjohtaja Valitai. Toa Hai oli saapunut etulinjasta Troopperin sijaan, ja Toa Iniko oli käytännössä toiminut Klaanin sissijoukkojen organisoijana jo hyvän tovin. Toa Suga mietti jotakin vakavana mutta päättäväisenä. Vartioston päällikkö Vak seurasi järjestäytymistä syvällä ajatuksissaan. Nuikorolaisista poliisipäällikkö Arnop oli paikalla Sulfrey avustajanaan. Myös Turaga Kyösti oli mukana, mutta hän oli ainoa Bio-Klaanin lukuisista vanhoista sotalordeista/sotaukoista, jotka kaikki olisivat luultavasti olleet mielellään tarjoamassa ”ammattitaitoaan” tällaisessa tilanteessa. Kyösti kuitenkin vastasi tällä hetkellä Klaanin ”sotakoulusta”, kuten hän sitä itse nimitti. Muitakin oli paikalla, enimmäkseen Tawan tai Samen valikoimia ja luotettuina pidettyjä klaanilaisia. Visokki ei ollut paikalla, mutta Tawa oli puhunut tämän kanssa ajatuksesta lyhyesti aikaisemmin.
Tawa huokaisi syvään.
”Sotatilanne elää nopeasti”, hän aloitti. ”Ja meidän on jälleen koottava ajatuksemme ja tehtävä vaikeita päätöksiä.”
Nykyään hän oli liian monen kanssa tekemisissä vain synkkiä ja pakottavia asioita ratkottaessa. Se uhkasi jättää suhteisiin karvaan maun. Tawa loi katseen Sameen rinnallaan. Ainakin tästä Tawa oli oppinut jotain uutta ja hauskaa sodan aikana.
Moderaattori yskäisi. ”Ennen kuin menemme itse asiaan, olisi hyvä käydä läpi joitakin edellispäivien tapahtumia”, kokouksen johtamiseen lupautunut Same aloitti.
”Viimeöinen ilmahälytys ei tosiaankaan johtunut nazorakeista. Kyse oli jonkinlaisesta usean Matoron perässä olleesta metsästäjästä, joka koostui lihasta. Älkää kysykö. Asia on nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä.”
Hänen äänestään kuuli, että hän olisi mieluummin selittänyt lähes mitä tahansa muuta tapahtumaa kuin viimeöistä sirkusta.
”No… olemmeko turvassa? Jos tällaista voi tapahtua?” tyly ääni keskeytti puheenvuoron. Puhuja oli siniviittojen poliisipäällikkö Arnop, joka oli ottanut viime viikkoina johtavan roolin nuikorolaisten joukossa. Hän oli paikalla edustamassa Suurkylän väkeä – hän ja Sulfrey, joka kylläkin keskittyi lähtökohtaisesti muistiinpanojen tekemiseen eikä puheenvuorojen pitämiseen.
”Tilanne kontrollissa”, Bladis vastasi. ”Se oli joku spessu jeppe, ei niitä pitäisi olla muita… eikä siitä jäänyt mitään jäljelle.”
Niin tosiaan, Bladis mietti. Evakot eivät olleet kokeneet näin suoria iskuja kaupunkiin.
”Että ei hätää sen suhteen”, hän vielä nyökytteli. ”Same pisti sen ihan paskaksi.”
”Otan täyden vastuun olennon viimeisistä hetkistä”, Same lisäsi kalseasti. Selakhin hyvin tuntevat ymmärsivät, että Samen kylmä nuotti ei liittynyt ainoastaan vastuuseen siitä, että tilanne oli nyt hallinnassa, vaan myös tapaan, jolla Matoronmetsästäjästä (kuten aamun Klaanilehti oli hirviön nimennyt) oltiin hankkiuduttu eroon. Nopeassa tahdissa tehty teloituspäätös oli sellainen, jotka selakhi teki muiden puolesta.
”Niin. Ainakin Vartioston ja palokunnan toiminta oli ripeää”, Tawa sanoi yrittäen löytää valoisan puolen.
”Sitten meillä on raportti Kofo-Koron suunnasta”, Bladis kertoi. ”Mustalumi ja Lumiukko kävi siellä hakemassa muonaa ja selvittämässä tilannetta. Rukikorolaisilla ja lehukorolaisilla asiat näkyvät olevan kunnossa, vaikka skakdeja on niillä main paljon. Mutta! Outo juttu mikä tuli ilmi, on että… ilmeisesti tämä Kenraali Gaggulabio ja hänen äijänsä ovat siis myyneet meille leivonnaisia ja muuta… vissiin jo aika pitkään. Se on kai vain bisnestä niille.”
Tieto sai aikaan hämmentyneitä hymähdyksiä.
”Että mitä?” Suga huudahti. ”Sieltäkö ne uudet piirakat tulee?”
”Kuulostaa juonelta”, sanoi Turaga Niddi. ”Myrkytettyjä piiraita, vihollisen murtaminen sisältäpäin – vatsan sisältä! Muistuu mieleeni, kun suuri sotaherra Carapar…”
”Sinä et ollut elossa Kuuden Kuningaskunnan sodan aikaan”, vastasi Bladis. ”Sekä Snowie että Matoro raportoivat laadukkaista raaka-aineista ja erinomaisesta mausta. Ilmeisesti näitä on myyty kylien asukkaille jo pidempään, eikä yhtään merkkiä myrkytyksistä ole tullut.”
”Hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ajastettu toimimaan silloin, kun ne aloittavat läpimurtoon tähtäävän suuroffensiivin”, vänkäsi vielä Kyösti.
”Matoro sai oman arvionsa mukaan luotettavan lausunnon siinä, että homman tarkoitus on saada meikäläisistä rahaa irti ikään kuin etukäteen. Saarra ja ryövää. Toistaiseksi laskimme, että tilanteen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat. Joo, pidämme silmät auki. Eteenpäin!”
Bladis viittoi Tawan esiin. Tämä nousi seisomaan ja puhutteli kokousta.
”Pyytäisin seuraavaksi Toa Haita kertomaan uutiset Toa Troopperin katoamisesta. Osa teistä kuuli tästä jo eilen, ja se oli oikeastaan lähtölaukaus tämän kokouksen järjestämiselle.” Toa puhui jokaista sanaansa harkiten.
Katseet kääntyivät Toa Haihin, joka oli jäänyt seisomaan kädet jämäkästi puuskassa huoneen sivuun. Hänen kasvonsa olivat peruslukemilla, ja hänestä aisti tietyn jäykkyyden. Hai katsoi ensin kohti Tawaa, nyökkäsi, ja sitten kohti muuta yleisöä.
”Toissayönä joukko zyglakeja väijytti Toa Troopperin ryhmän Rapulatvan kahlaamolla”, Hai aloitti puhuen kuuluvalla ja selkeällä äänellä, jota saattoi odottaa aluksen kapteenilta.
”He olivat palaamassa tiedustelumatkalta. Me löysimme Omerannin ruumiin. Hän on johtanut Vahtikoiria Lehu-metsän operaatioissa. Zyglakit surmasivat myös toisen klaanilaisen, Jautan. Kaksi muuta ryhmän jäsentä, Troopperi ja Zanuha, ovat kadonneet.”
”Isku on kova”, sanoi Suga. ”Omerannin kaltaisia sotilaita meillä ei ole liikaa. Ja Troopperi oli – ja on – hyvä sissi. Käytännönläheinen ja karismaattinen. Vaikuttaa siltä, että zyglakit ovat ottaneet taas aktiivisen roolin allianssin vahvuudessa.”
”Hyvä sissi, tosiaankin”, toisti Niddi. Muut ihmettelivät turagan kepeää sävyä. ”Tietää milloin sissin kuuluu kadota. Odottakaa vain, kohta poika palaa, ehkä hivenen riutuneena, mutta zyglakin kallo olallaan ja vihollisen tukikohdat tarkasti karttaan merkittynä. Omerann taas –” Niddi vakavoitui, ”kepeät mullat sotilaalle. Sellaista se on.”
”Kumpa niin olisikin”, sanoi Hai tiukkana. ”Mutta tuskin. Löysimme Troopperin suurnaamion virrasta. Se on nyt hänen veljensä hallussa. Troopperi oli tähän asti toiminut Lehu-metsän joukkojen johtajana. Otaksumme, että zyglakit ovat saattaneet ottaa ainakin jonkun heistä vangiksi, mutta kyse on vain valistuneesta arvauksesta. Yksi silminnäkijä selvisi, skakdi Jortekk. Minä ja Toa Voyager tutkimme taistelupaikan eilen, jonka jälkeen lähdin Rapujokea pitkin tuomaan viestin henkilökohtaisesti. Voyager on tällä hetkellä etujoukkojen johdossa.”
”Vangiksi?” Arnop pisti taas väliin ja irvisti. ”Mikä saa teidät luulemaan, että ne ottavat vankeja?”
”Muutamakin seikka”, Hai vastasi. ”Jortekkin kuvauksen perusteella zyglakit käyttivät esimerkiksi verkkoja. Lisäksi löysimme paikalta pieniä nuolia, joissa oli lamauttavaa myrkkyä. Tällaiset asevalinnat liittyvät nähdäkseni vangitsemiseen.”
Hai piti vielä pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Ja, no… Jortekk olisi tuskin jäänyt henkiin, jos zyglakit olisivat olleet liikkeellä tarkoituksenaan tappaa koko ryhmä.”
Arnop ei näyttänyt hyväksyvän selitystä. ”Petoja ne on. Mitä ne vangeilla?”
”En muista minäkään, että ne olisivat ottaneet vankeja aiemmin”, sanoi maan toa Iniko, ja nyökkäsi Arnopille pienen vastaantulon merkiksi. ”Mutta en sanoisi, että pelkkiä petoja. Ainakin ne ovat jossain määrin osa Alllianssia, ja kenties ottaneet käyttöön sotilaallisemman doktriinin. Vangeista on hyötyä – tiedustelussa, kilpenä, kauppatavarana, pelotteena… En itse näe mitään syytä, miksi ne eivät ottaisi klaanilaisia vangiksi silloin, kun se on mahdollista.”
”Olen totta kai samaa mieltä”, sanoi Inikon vieressä istuva pitkä kiven toa Tahtorakin Askelman värikkäässä hatussa. ”Mutta Zyglakien vahvuus ei perustu vihollisen jättämiseen henkiin. Kai siinä on joku syy. Jos Allianssi haluaa vankeja, kannattaisi niiden käyttää skakdien palkkasotureita – niissä on sellaisiin hommiin erikoistuneita roistoja. Verkot ja myrkkynuolet eivät viittaa siihen, että nämä olisivat saaneet torakoilta tai muilta erityistä varustusta.”
”Petoja mitä petoja…” Arnop mutisi. Sulfrey hänen vierellään näytti vaivaantuneelta.
”Tuon toistaminen ei vie meitä mihinkään. Epäiletkö Hain kertomaa?” kysyi Iniko terävästi, synkkä ilme Mirullaan.
Arnop ei vastannut, vaan haki turvaa happaman ilmeensä takaa. Mitä etelän asukkaat zyglak-rajan pohjoispuoleisista asioista ymmärsivät…
Same korotti ääntään ja rykäisi. Oli aika mennä asiaan.
”Me olemme sodassa. Me kaikki tiedostamme tämän. Minä olen käytännössä organisoinut sotatoimia kaiken muun ohessa, Guardianin poissa ollessa ja päämoderaattorin roolissa. Toiset pätevät johtajamme, kuten Toa Troopperi, johtavat edestä ja vaarojen keskeltä. Bio-Klaanin ja liittolaistemme kyky puolustaa itseään on kasvanut hyvin nopeasti, mutta toimimme edelleen rauhanajan komentosuhteilla. Meillä ei ole esikuntaa, joka voisi keskittyä puhtaasti puolustuksen organisointiin, ja minun nähdäkseni se heikentää suhteettomasti kykyämme toimia.”
Ne olivat Selakhian tasavallan luutnantin sanoja, jotka kumpusivat jostakin kaukaa: muistosta hävitystä sodasta ja menetetystä rauhasta. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
Sanat ”Bio-Klaanin armeija” olivat useamman huulilla, mutta kukaan ei sitä sanonut. Useimmille se oli kirous, tai ainakin loukkaus kaikkea sitä vastaan, minkä puolesta Bio-Klaani oli perustettu. Mutta salissa oli myös ymmärtävää nyökkäilyä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tawaan, jolta he odottivat suuntaa.
”Minä tiedän, että kukaan meistä ei halunnut sotaa”, Tawa lopulta puhui. Oli mahdoton lukea hänen todellisia ajatuksiaan hänen esiintyessä Bio-Klaanin juuriadminina, pitkään harjoitellun virallisuuden haarniskoimana. ”Mutta tässä me olemme. Minä haluaisin uskoa, että olisi jokin toinen tie, mutta pelkään pahoin Samen arvion olevan oikea. Bio-Klaani on rakennettu rauhan töihin, ja minun on myönnettävä, että se kohdistaa tällaisessa tilanteessa mahdottoman suuren velvollisuuden harvojen käsiin. Samen esittämän esikunnan perustaminen ei muuta ihanteitamme. Minä, tai kukaan muukaan tällä saarella, en tule olemaan Kenraali Lhikan.”
Oli Kohtalon ivaa, että sanat olivat Tawan, eivät Guardianin. Jokainen oli olettanut, että kun tämä päivä tulisi, se olisi everstin johdolla. Kun Zakazin eversti uupui, oli Selakhian luutnantin täytettävä rooli.
”Minä en ehdota Bio-Klaanin armeijan perustamista”, Tawa vielä sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Mutta tämänhetkinen tapamme tehdä päätöksiä ei ehkä kestä sotatilaa.”
Same jatkoi lukien paperista selkeällä äänellä.
”Meidän käytännön ehdotuksemme on perustaa esikunta Bio-Klaanin johdon alaisuuteen, joka koostuu eri puolustustahojen johdosta tai edustajista. Me emme ehdota sotilashierarkiaa. Kaikki sodanjohto keskitetään esikunnalle, jolla on valtuudet vastata sotatoimista, jotka tehdään Bio-Klaanin lipun alla.”
Pieni keltainen käsi nousi pystyyn.
”Niin, Sulfrey?” Tawa sanoi.
Hän muistaa nimeni! Sulfrey riemuitsi päänsä sisällä, mutta pysyi kuitenkin asiassa. ”Krhm… Olette varmasti miettineet tätäkin näkökulmaa jo, tietysti… mutta viranomaisen roolissa koen velvollisuudekseni kysyä, millaisilla reunaehdoilla komentorakenteen purkaminen tapahtuu? Sitten jos… kun sota on ohi. On hyvän hallinnon periaatteiden mukaista kirjata tällaiset asiat ylös.”
Puheenvuoroa seuraava hiljaisuus kesti vain hetken, mutta Sulfrey ehti jo olla varma, että hän oli mennyt liian pitkälle; ylittänyt jonkun rajan…
”Tärkeä huomio”, Tawa nyökkäsi. ”Ei koetella ihanteitamme pidempään kuin on tarpeen.”
Sulfrey ilmoitti olevansa vapaaehtoinen sovittamaan uuden komentorakenteen purkuehdot osaksi Bio-Klaanin sääntöjä. Klaanilaiset osasivat neuvoa häntä olemaan yhteydessä Vaehraniin – arkistomestari oli sekä työnsä että luonteensa puolesta jäsenistön taitavimpia sääntövelhoja.
Mutta sen jälkeen saliin lankesi hetkeksi käsin kosketeltava hiljaisuus, kun itse kukin yritti koota ajatuksiaan ehdotuksen johdosta. Epäluulo oli monien kasvoilla – mutta niin oli myös synkkä vääjäämättömyyden katse. Vain Suga hymyili varovaisen ylpeänä Klaanin puolesta, ja Kyöstikin näytti melko tyytyväiseltä.
Katseet kääntyivät pian Keetongun suuntaan. Laivasto oli Klaanin iskukykyisin osasto, ja tuntui vain perustellulta, että sen mestarin mielipidettä kuultaisiin ensimmäisenä.
”Olen koittanut ohjastaa Laivastoa ihan uudessa tilanteessa, enkä tiedä, solahdanko ilmasodan johtajaksi esikuntaan”, kyklooppi kumisi. ”Mutta hyvä, että emme ryhdy sotilasarvoihin, sillä minäkään en halua olla amiraali. Ensinnä mietin, onko meillä ketään, jolla olisi tarkkaa kuvaa maasodasta, ilmasodasta, merisodasta? Merisodassa koitamme pitää kiinni siitä, että pääsemme sentään joskus muille saarille. Rautasiivelle emme pärjää, joudumme pelkäämään sen tulivoimaa. Maasotamme perustuu piiloutumiseen, vahvoihin paikkoihin ja kentällä tehtäviin päätöksiin. Ilmassa olemme vahvoilla, mutta vihollisemme tärkeimmille tukikohdille maan alla emme voi mitään – eikä rehellisesti sanottuna tulivoimamme ole kummoinen oikeisiin armeijoihin verrattuna. Tähän asti meidän – siis Laivaston – komentoketju on mennyt niin, että maasota on lähettänyt meille viestin ja tilannut tulitukea tai tiedustelupyyntöjä. Ja olemme toimittaneet kentälle varustusta ja omia tiedustelutietojamme. Mutta tätä rajoittaa toki se, että emme voi paljastaa sissiasemia Allianssille, emmekä lentää lähellä Nui-Koroa vahvan ilmapuolustuksen takia. Minä näkisin, että komentoketju voisi olla yksiselitteisempi, että tosiaan tietäisimme, kenelle kertoa ja keneltä kysyä. Mutta haluan pitää koko järjestelmän niin kuin… bioklaanilaisena. En ihan tiedä, miten tämän sanoisin… kurinalaisuus on varmasti hyödyllistä tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, mutta haluaisin, että yhteisömme – aika virallisen kuuloinen sana, eikö – peruspilareita ei olisi tiukka sotilashierarkia, armeijan kuri ja vihollisen murskaaminen tärkeimpänä päämäärä.” Kommentti sai myötäileviä hyminöitä varsinkin bioklaanilaisista. ”Nyt aion kysyä consliegre Tehmutilta, kuka niistä Kenraali Lhikan oli. Jatkakaa.”
Same kuunteli tarkkaavaisena Tongun puheenvuoron. Ihanteet ja käytäntö raastoivat toisiaan vasten päämoderaattorin työpöydällä joka ikinen päivä. Tällainen puntarointi oli hänen jatkuva taakkansa. Muut eivät esimerkiksi tienneet, että hän oli kieltänyt Snowmania osallistumasta kokoukseen tänä aamuna petturitutkinnan vuoksi. Kylmäkiskoisempaa kuin mihin moni klaanilainen taipuisi. Toistaiseksi hän kuitenkin piti ajatuksensa itsellään, sillä nyt oli muiden vuoro puhua.
”Mitä tulee Keetongun kysymykseen siitä, keitä meillä on, joilla on osaamista sodan saralta”, Iniko sanoi. ”On sääli, että Guardian ja Killjoy eivät ole läsnä juuri nyt. Heillä lienee Samen lisäksi kiistatta eniten kokemusta taistelun johtamisesta, eikä heistäkään kuin toinen ole komentanut armeijoita. Mutta meillä on monta, jotka kyllä ymmärtävät sodan luonteen – ja ovat ehkä juuri sen tähden hakeutuneet kaupunkiimme. Esimerkiksi Vahtikoirien yksikköön koottiin monia sodan jo kokeneita skakdivapaaehtoisia – ja moni etulinjan sisseistä oli nähnyt sotaa aiemminkin. Meillä ei ehkä ole kenraaleita, mutta meillä on kokemusta. Enkä usko, että suurten armeijoiden komentaminen olisi merkityksellinen taito siinä sodassa, mikä meillä on käsissämme. Olemme saavuttaneet hyviä tuloksia pienten yksiköiden toiminnalla, missä vähälläkin voimalla pystytään nakertamaan nazorakien kykyä tehokkaisiin vastaiskuihin. Sellaisiin operaatioihin ei Metru Nuin Punainen Sotilasakatemia valmista.”
”Kohtalo jakoi meille oudon käden”, Bladis hyväksyi. ”Ei meidän korttejamme osaa pelata kukaan paitsi me. Vaikka meillä olisi maailman paras sotaproffa tai semmoinen, niin tuskin se tietäisi mitä tehdä höyrylentskareilla ja tällä lössillä… on meinaan niin nörttiä toaa, psyykkistä hämähäkkiä, kuntosalikummitusta…”
Tawa nyökkäsi. ”Otamme kaiken asiantuntemuksen kiitollisena vastaan, mutta tunnemme oman voimamme itse parhaiten.”
”Niistä merivoimista”, Hai otti puheenvuoron. ”Me vähän katsoimme tilannetta vanhan Haddoxin kanssa. Meillä Klaanissa tosiaan ei ole ainuttakaan oikeaa sotalaivaa, mutta Hildemarin kaltaisia aseistettuja kauppalaivoja me kyllä pystymme varustamaan. Aseista on pulaa, kun cordakit on priorisoitu lentävälle puolelle Laivastoa, mikä on tietysti hyvä ajatus. Ainakin kelluvilla aluksilla voi käyttää joitakin meidän suurimpia aseitamme, jotka eivät ole olleet käytännöllisiä asentaa mihinkään lentävään. Pyrimme Haddoxin kanssa laajentamaan merivoimia, minkä pystymme. Se auttaa vähintäänkin etelärannikolla, missä meillä on ilmatuki. Satamassa on monta alusta, mistä saisi tehtyä kelvollisia sota-aluksia. Osa niistä tosin kuuluu tänne jumiin jääneille kauppiaille, jotka eivät ole halunneet antaa aluksiaan meidän käyttöömme. Mutta me yritämme järjestellä sitä.”
”Ai se on noin!” Bladis mietti. ”Olenkin miettinyt, että mikä on, kun siellä satamassa on ne pari kauppa-alusta ihan kunnioitettavien pyssyjen kanssa, eikä ne ole kai olleet kuin turhan panttina koko ajan. Tämmöisessä tilanteessa voisi kyllä katsoa, että voisiko Klaani vaan takavarikoida ne puolustustarkoituksiin.”
”On tämäkin sotapalaveri”, Turaga Kyösti mutisi dramaattisesti saatuaan puheenvuoron. ”Russakoiden imperiumi uhkaa meitä totaalisella tuholla, ja me olemme valmiita vain vähän leikkimään sotaa? Tuo teidän ehdottamanne esikunta on mikälie kaupunginvaltuusto eikä mikään esikunta. Hierarkia tarvitaan! Hemmetti, osaatteko sanoa yhtään sotaa, minkä voitti joku hippiarmeija joka pelkää kuollakseen, että näyttää sotilailta? Jos Guardian olisi täällä, ei olisi tällaista pelleilyä. Laitettaisiin komentoketju kerralla kuntoon, ei mitään jahkailuja ja valittelua!”
”En ole sotahistorian asiantuntija, mutta useimmat sodat hävinneet armeijat ovat olleet kurinalaisia ja hierarkisia ja sotaisia”, Tongu vastasi. ”Allianssilla on ylivoima joukkojen ja pyssyjen koossa. Sitä peliä emme voita. Ainoa tapa selvitä on olla toisella laudalla. Koettaa toisin.”
”Samalla laudalla seisomme, emmekä muutakaan voi”, sanoi Suga. ”Silti on tärkeää, ettei tällä saarella ole kahta Allianssia ampumassa toisiaan.”
Hai nyökkäsi Sugalle. ”Oman kokemukseni mukaan metsässä vihollisleirien välissä jatkuvassa kuolemanvaarassa ollessa ei ole niinkään väliä sillä, onko kenraalin vai adminin alaisuudessa. Mutta sillä on väliä, että tietää, mistä saa apua tarvittaessa ja mihin asiat tulee ensinnä raportoida. Yksikköjen on toimittava samaa päämäärää kohti – siis päivittäin, operaation ja tehtävänkin tasalla.”
”No, sanokaa minun sanoneen”, Kyösti murahti, kun huomasi, miten vahva rintama häntä vastaan oli ryhmittäytynyt. Näin sitä käy, kun Guartsu ei ole paikalla. Hän jäi mököttämään protestinomaisesti.
”Minusta turagaa kannattaa kuunnella”, sanoi tiukkailmeinen ko-matoran laivastolaisten pöydästä. Tämän olalla oli sininen, kulunut suojus, johon oli kaiverrettu rujosti vetämällä kaksi tähteä. ”Olen Valitai, enkä tunne teistä juuri ketään – enkä oleta, että tunnette minua. Olen Lohrak-johtaja, sen verran hierarkiaa meillä täällä on. Suurin osa Laivastosta toimii niin kuin rauhankin aikana: katsotaan keitä on työvuorossa, kootaan topparoikka, tehdään sovittu tehtävä. Hävittäjäkoneilla ei siihen ole varaa. Meidän on lähdettävä heti kun tarve tulee, ja tulipesämme ovat aina kuumana. Komentojen kyseenalaistamisesta meillä on huonoja kokemuksia.”
”Lohrakit ovat menettäneet jo kaksi johtajaa ja useita lentäjiä tässä sodassa”, Tehmut selvensi. ”En minä eikä Tongukaan oikeastaan tiedä, miten hävittäjäsotaa tehdään, mutta Lohrak-joukko on opetellut niin sanotusti lennosta.”
”Yritä, erehdy, kuole”, täydensi Valitai. ”Kun katsoo kuolemaa silmästä silmään tarpeeksi usein, siihen tottuu.”
Synkkä miete aiheutti kokousväessä hetken hiljaisuuden.
”En usko, että kukaan meistä yrittää sanoa, että komentoja pitäisi ryhtyä kyseenalaistamaan”, Hai topuutteli. ”Etulinjan operaatioissamme kyllä vallitsee kuri – kaikki ymmärtävät sen olevan välttämätöntä sellaisessa tilanteessa. Nähdäkseni ristiriita liittyy enemmän siihen aivan korkeimpaan tasoon hierarkiaa – onko Adminilla valta lähettää alaisiaan kuolemaan? Pitäisikö olla? Minä olen käynyt jo yhden katkeran sodan sen puolesta, että saisimme itse päättää, minkä puolesta kuolla.”
”Taistelumme perustuu vapaaehtoisuuteen, se on aina perustunut siihen”, Iniko tuki. ”Yhtäkään ei pakoteta taistelemaan, mutta ne jotka siihen ryhtyvät, ymmärtävät kyllä velvollisuutensa – näin toivon.”
”Tämä oli keskustelu jo Metru Nuilla”, Suga sanoi hiljaa. ”Kaikista virheistä huolimatta koen, että Toa-armeijan koodi oli niin hyvä, kuin sellaisessa tilanteessa oli mahdollista. Jokainen sotilas oli vapaaehtoinen, joka vastasi velvollisuuden kutsuun – ja alistui siten osaksi Toain armeijaa, ja sen käskyjä.”
”Moni Klaanissa sanoisi, ettei sellaista velvollisuuteen vetoamista kehdannut kovin moni vastustaa, vaikka olisi halunnut”, sanoi Hai kuivasti.
”Siitä huolimatta se oli ero meidän ja vihollisemme välillä”, Suga puolustautui.
”Lhikanin joukoissa taisteli myös vahki-armeija, jotka eivät ilmiselvästi olleet vapaaehtoisia. Puhumattakaan… häiritsevimmistä huhuista”, Hai vastasi.
”Tämä on sivupolku”, Same sanoi. ”Minä ymmärrän hyvin Valitain näkökulman. Sotilaskurin tarkoitus on viime kädessä vähentää kaatuneiden määrää, tämän oppii jokainen armeija ennen pitkää. Nähdäkseni kurin ja taistelutahdon kysymykset on paras jättää pienempien yksiköiden ratkaisemiseksi. Kukaan meistä tuskin haluaa perustaa sotaoikeutta. Esitys esikunnasta koskee ylimpiä komentosuhteita.”
Valitai nyökkäsi hyväksyvästi. Vaati kaiken Samen diplomaattisuuden tasapainotella nuoraa sotilaan ja klaanilaisen välillä.
Turaga Vak otti puheenvuoron seurattuaan keskustelua hiljaa tähän asti. Hänen mustassa haarniskassaan loisti vartioston sininen ussal, ja turagan katseessa oli päättäväisyyttä iästä huolimatta. Ex-moderaattori, ex-kaupunginvaltuutettu ja nykyinen Vartioston komentaja puhui:
”Me Vartiostossa olemme ottaneet käyttöömme paljon sotilaallisemmat toimintatavat. Tehtävämme on kaupungin turvaaminen. Näitte viime yönä, miten nopeasti ja päättäväisesti he pystyivät reagoimaan tämän, hmm, metsästäjän uhkaan. Vartiokaarti on yli nelinkertaistunut koossa sodan alusta, ja se on jaettu pienempiin yksiköihin. Meillä on selkeä, hmm, komentohierarkia. En koe, että se sotii meidän arvojamme vastaan – sitä tekevät vain meidän vihollisemme, jotka haluavat tuhota kaiken, mistä välitämme. Minä kannatan päämoderaattori Samen ehdotusta. Meidän ei tule säikkyä varjoja, kun todellinen vihollinen vaanii pihallamme.”
”On eri asia tehdä vartiostosta tehokkaampi vartiosto kuin muuttaa lentäjät, insinöörit ja kirjanpitäjät korpraaleiksi, kersanteiksi ja kontra-ami- tai kenraaleiksi”, murisi Keetongu. ”Se, että moni klaanilainen on vanha soturi, ei tarkoita, että kaikki olisivat – kaupungin asukkaista puhumattakaan.”
”Kyllä meidän sotakoulussa tehdään kenestä hyvänsä soturi”, Kyösti julisti. ”Tällä hetkellä koulutuksessa on kaksi joukkueellista Klaanin eliittiä! Pelottomia taistelijoita! Ja moni Klaanin vanhoista sotajermuista on vain unohtanut, mitä on kerran osannut. Kyllä niistä vielä miehiä tehdään.”
Kyösti sai pari loukkaantunutta katsetta, mutta ketään ei kiinnostanut väitellä tämän kanssa. Jotkut, kuten Suga, myönsivät että Kyösti teki kyllä ihan hyvää työtä koulutuksen kanssa, mutta ei sitä vanhalle äijälle kannattanut suoraan sanoa, tai siitä tulisi vielä polleampi.
”Sen sijaan että me väittelemme sotilasarvoista ja -kurista, olisi ehkä tärkeämpi päättää siitä, ketkä oikeastaan nimitetään tähän esikuntaan”, Hai jatkoi. ”Kai me päätämme nimityksetkin suoraan tässä kokouksessa?”
Same nyökkäsi. ”Minä toivoin, että pääsemme lopputulokseen yhdessä kokouksessa. Laivaston paikka esikunnassa on yksinkertainen, se olkoon Keetongu tai se kenet hän tehtävään nimittää. Merivoimamme ovat tällä hetkellä vaatimattomat, mutta nähdäkseni ainakin Toa Hai on osoittanut osaamista sekä meri- että maasodasta, ja Haddox on jo varamoderaattorin toimessa luotettu. Vartiosto on osaavissa käsissä Vakilla. Sen sijaan suurin tarve lisäorganisaatiolla on maajoukkojen toiminnassa. Tällä hetkellä meillä on kolme erillistä sissijoukkoa, jotka toimivat hyvin pitkälle omien komentajiensa harkinnan perusteella, vaikka he toki Klaanin johdon ohjeita noudattavatkin. Näiden huolto ja täydennys on käytännössä improvisoitu. Samoin tiedustelu ja viestintä. Jonkinlainen maavoimien päällikkö vaikuttaa välttämättömältä.”
Suga nyökkäsi ja säesti Samen yhteenvetoa vakavaan, mutta kokeneelle taistelijalle ominaiseen juhlalliseen sävyyn;
”Lisäksi voimme muuttaa organisaatiorakennetta, jos tarvetta ilmenee. Etumme on ennen kaikkea tässä joustavuudessa; kyvyssä valjastaa saatavilla olevien yksilöiden osaaminen rooleihin, jotka parhaiten lisäävät joukon suorituskykyä! Motivoitunut, hyvin johdettu ja oikein roolitettu joukko kykenee kyllä paikkaamaan alivoimaa ja jopa taistelukokemuksen puutetta… Ainakin tiettyyn pisteeseen asti.”
”Tämä esikunta olisi siis ainoastaan Bio-Klaanin administon alainen?” varmisti Tahtorakin Askelman Toa Korpraun.
Moni katse kävi Tawassa, mutta Same oli se, joka vastasi.
”Kaikki Bio-Klaanin joukot ovat tälläkin hetkellä Bio-Klaanin administon alaisia”, hän sanoi kuivasti. ”Tämä ei muuttaisi mitään.”
”Moni meistä pohjoisten kylien ja kairojen asukkaista haluaa taistella, mutta kynnys suoraan alaisuuteen voi olla korkea. Liittolaisuuttamme emme epäile, emmekä vastusta joukkojen ryhmitystä. Kunhan Bio-Klaanin ääni ei ole ainoa, jota kuunnellaan.”
”Kaikella kunnioituksella, ilman meitä nazorakit olisivat jo vallanneet koko saaren”, Bladis huudahti. ”Emmekä me teitä mihinkään pakota. Samen ehdotus koskee, kuten sanottua, niitä jotka taistelevat rapulipun alla.”
”Kenen muun kuin Tawan ja adminien nimissä se voisi muka toimia?” Suga kysyi. ”Emme me halua armeijaa, joka ei ole luotettujen käsien valvonnassa. Musta Käsi lienee siitä historian opetus!” Suga piti pienen tauon ja silmäili paikallaolijoita, kuin tiedostaen näiden linjausten painoarvon. “Ottakaamme myös huomioon, että vaikka osalle ajatus suoraan Klaanin alaisuudessa taistelemisesta voi olla vaikea, herättää Klaanin johdon sitoutuminen asialle – siis esimerkillä johtaminen ja vastuunkanto – varmasti myös kunnioitusta!” hän vielä kiirehti lisäämään painokkaasti.
Tawa olisi halunnut parahtaa, ettei halua sitä muotoiltavan noin. Hän ei halunnut käsiinsä armeijaa. Vaikka Suga ei ollut sitä ajatellut, oli se ollut Lhikan-verrastus… toinen säkenöivä komentaja kultaisessa Kanohi Haussa. Hän ei halunnut jäädä historiaan sodan tähden, mutta tapahtumat tuntuivat ajavan sitä kohtaloa kohti vääjäämättömällä voimalla. Mutta epäröintiään hän ei halunnut – ei saanut – näyttää. Epävarmuus vain pahentaisi tilannetta, heille kaikille.
”Ymmärrän huolen”, Tawa lopulta vastasi. ”Meidän naapurimme yhteisellä kotisaarellamme tietysti ratkaisevat nämä kysymykset siten kuin kokevat oikeaksi, ja me olemme valmiita joustamaan yhteisen edun nimissä. Samen ehdotus koskee Bio-Klaanin ja vapaaehtoisesti meidän alaisuudessamme toimivia, joita kaupungissa ja lähiseuduilla on monia. Kenestäkään ei ole tulossa koko saaren suurta sotaherraa.”
Kukaan ei sitä sanonut, mutta viimeistään nyt Tawa oli yksi saaren historian suurista sotaherroista, kenties joukkojensa voimassa kolmas heti Kalmah-Kaanin ja Kenraali 001:n jälkeen. Miten vastenmielinen ajatus se olikaan.
Toa Korpraun katsoi adminia hetken mietteliäänä. ”Hyväksyn tämän”, hän sanoi pieni hymy huulillaan. ”Enkä ehdota kokouksen pidentämistä avauksella Yhdistyneiden Kylien komentorakenteesta ja koko saaren Allianssin vastaisen liittouman lipun aihevalinnoista. Uskon, että pohjoisen asukkaat seuraavat mielellään hierarkianne kehittymistä, ja voimme sopia voimien yhdistämisestä sitten, kun alkukankeus on selätetty.”
”Nui-Koron Siniviitat toimivat parhaiten alaisuudessani”, Arnop suoristautui penkissään. ”Mutta emme asetu yhteistä komentorakennetta vastaan. Kunhan muistatte, että meillä on kokemusta nummiemme puolustamisesta.Tälläkin hetkellä parhaat vartiomiehemme liikkuvat pohjoisen suunnilla selvittämässä, josko vanhoja ansoja ja tunneleita voisi ottaa vielä käyttöön. Että pitäkää se mielessä! Me olemme surmanneet täällä zyglakeja teitä pidempään!”
Same alkoi selvästi turhautua siihen, miten keskustelu kiersi aina uudelleen eettisiin kysymyksiin, eikä hän ollut aivan yhtä hyvä piilottamaan todellisia ajatuksiaan kuin Tawa oli. Hän oli melkein sanomassa, että asiahan oli käytännössä Bio-Klaanin sisäinen ja adminien päätös riittäisi, ja kokous oli järjestetty vain hyvän tahdon eleenä. Hän kuitenkin ymmärsi sen vain heittävän kerosiinia epäilyksen pelleihin.
”Tahdoimme me sitä tai emme, Toa Tawa on käytännössä Bio-Klaanin puolesta taistelevien johtaja jo nyt, ja on aina ollut”, hän sanoi turhautuneena. ”Kyse on sodanjohdon järjestämisestä, ei siitä voimmeko muuttaa vallitsevia tosiasioita. Kyse on keinojen muuttamisesta, ei periaatteiden.”
”Juu, emmekä mekään sitä paitsi edusta koko Nui-Koroa”, Sulfrey nyökkäsi. ”Poliisipäällikkö Arnop ja minä edustamme vain siniviittoja. Olemme Suurkylän vartijat, emme johtajat.”
Kiitokseksi puheenvuorostaan Sulfrey sai Arnopilta hyytävän katseen. Tämä ei kuitenkaan jatkanut asiaa sen enempää, ja keskustelun aloite siirtyi taas puheenjohtajille.
”Minä ehdotan Toa Inikoa johtamaan esikuntaa Bio-Klaanin maajoukkojen puolesta”, Same lopulta sanoi. He olivat alustavasti keskustelleet Tawan kanssa asiasta, joka luotti luutnantin arviointikykyyn tällaisissa kysymyksissä.
”Hän on jo nyt toiminut sissijoukkojen organisoinnissa, ja toimi hyvin Nui-Koron evakuointioperaatiossa. Tämän lisäksi haluaisin ehdottaa Toa Sugaa tämän varakomentajaksi. Hän on yhtä lailla pyrkinyt toimiman Klaanin kokonaisvaltaisen puolustuksen puolesta tämän sodan alkupäivistä asti.”
Siinä oli hieman junttauksen makua. Kokouksessa oli luonnollisesti läsnä lähinnä henkilöitä, jotka Same ja Tawa olivat halunneet paikalle – tai jotka oli ollut pakko kutsua diplomaattisista syistä. Kummatkin valinnat olivat olleet Samen – Inikossa hän kyllä tunnisti hyvän esikuntaupseerin kun näki sellaisen, vaikkei sitä halunnutkaan suoraan sanoa. Sugaan hän luotti yhtä lailla. Ei keskustelu erityisen avoin ollut, mutta se ei juuri Samen omaatuntoa kolkuttanut – heidän velvollisuutensa oli tehdä päätöksiä, joilla Bio-Klaani selviäisi toiset sata vuotta.
Iniko näytti hieman yllättyneeltä.
”Minulla ei ole juuri sotilaskoulutusta, ja kokemustakin paljon vähemmän kuin monella muulla täällä”, hän aloitti epävarmasti. ”Mutta en kiellä, ettenkö olisi käyttänyt hetken jos toisenkin tilanteen kokonaiskuvan kartoittamiseen. Aiemmin olisin ollut nimityksestä innoissani, mutta Tulikärpäsen tehtävän epäonnistumisen jälkeen kyseenalaistin taitoni tehtävässä. Minä en ollut Metru Nuilla, niin kuin moni saaren toista. Tulikasteeni on ollut tämä sota.”
”Sanoit sen itse aiemmin”, Same vastasi. ”Että kaukomaiden upseerinpapereilla ei täällä paljoa tekisi.”
”Eikä Tulikärpäsenkään tehtävä epäonnistunut maatiiminne takia, vaan ihan muista syistä”, huomautti Bladis. ”Te teitte tehtävänne aivan nappiin.”
”Hyvä on”, Iniko nyökkäsi. ”Kiitän teitä luottamuksesta. Minä ja maan henget teemme parhaamme. Ja uskon, että maavoimista on hyötyä, kun vihollisen tukikohdat ovat sen ympäröimiä.”
”Velvollisuuden kutsuun täytyy vastata”, Suga nyökkäsi tomerasti.
”Kannatetaanko Samen ehdotusta?” Tawa kysyi. Hän halusi selvästi saada kokouksen päätökseen.
Ehkä tässä vältettiin suurimmat ideologiset ansakuopat, ajatteli Tongu, mutta päätti olla sanomatta sen ääneen – hän ei enää kaivannut yhtään Niddin militaristista palopuhetta. ”Kannatetaan”, hän sanoi mahdollisimman neutraalisti. Muu kokous yhtyi kannanottoon.
Yksi kerrallaan, kuka varovaisesti, kuka rohkeasti, yhtyi ehdotukseen. Samoilla vauhdeilla kokos hyväksyi sekä sodanaikaisen komentoketjun luomisen että sen täyttämisen.
”Samen ehdotus Bio-Klaanin esikunnan perustamisesta on hyväksytty”, Tawa korotti ääntään, mutta erityisen juhlallinen toteamus ei ollut. ”Esikunta-asiaa alkaa järjestelemään Toa Iniko. Kokous on päätetty.”
Virallisen osan loputtua alkoi yleinen hälinä, kun itse kukin työnteli tuoleja ja pääsi viimein keskustelemaan vapaammin. Same jäi vielä käymään Inikon kanssa läpi joitakin käytännön asioita: esikunnalle suunniteltiin pysyväksi tilaksi yhtä suuremmista kokoushuoneista Admin-siiven läheltä, minne pitäisi saada kartat, kommunikaatioyhteydet ja kaikki muu mitä tarvittaisiin. Samella itsellään oli suuri määrä sodanjohtoon tähän mennessä liittyneitä papereita, jotka saisivat nyt jonkin muun paikan kuin päämoderaattorin pöytälaatikon. Sovittiin myös, että adminit ja moderaattorit ottaisivat osaa esikunnan kokouksiin sikäli kun halusivat tai kokivat sen tarpeelliseksi. Työjärjestyksen tarkemmat yksityiskohdat Iniko saisi itse järjestellä.
Tunnelma huoneessa oli vaihteleva. Innostusta, pelkoa, huojennusta, huolta. Sulfrey poistui huoneesta tyytyväisenä sääntötarkennuksiin, Valitai epäileväisenä sen suhteen, auttaisiko tämäkään häntä pitämään lentäjiään hengissä. Kyösti turhautuneena, Suga mietteliäänä. Bladis nälkäisenä; olisi pitänyt kiskoa isompi aamupala.
Mielialoja oli yhtä monta kuin kokouksessa oli ollut osanottajia. Epävarmuus kuitenkin yhdisti, siihen oli sota-aika heitä totuttanut. Mikään yhteinen ja kirkas visio ei ollut heitä tässäkään kokouksessa siunannut, mutta ainakin heillä oli joku polku eteenpäin.
”Tawa?” Tongu kysyi varovaisesti, kun joukkio teki lähtöä. ”Voisinko vaihtaa vielä sanasen kanssasi?”
”Totta kai”, admin vastasi. ”Täällä?”
”Vaikka alhaalla”, Tongu sanoi. ”Haluaisin näkemyksen päähallissa.”
Suga kantoi Bladiksen alas. Tongu otti pyörätuolin mukaansa ja laskeutui portaat Tawan kanssa muun joukon jatkona. Poistuessaan Klaanin suuntaan Same nyökkäsi Tawalle, Suga heilautti kättään sanoen moikat ja Tawa vastasi tutulla heleillään. Telakan matoralaiset palasivat hommiinsa, osa toimistoon, osa rassaamaan moottoreita tai laatimaan erikoisosia höyrykoneiden loputtomiin tarpeisiin. Keltainen kaksikko lähti ulko-ovista vastakkaiseen suuntaan, aulan läpi ilmalaivahalliin, joka sai himmeää aamupäivän valoa katonrajan nokeutuneen ikkunarivin läpi. Tongu oli tottunut Telakan mittakaavaan, käytännössähän hän asui siellä. Tawa taas kävi siellä paljon harvemmin, ja asioiden koko löi hänet aina ällikällä. Bio-Klaanin linnoitus oli mahtava ja loputtoman erikoinen ja kaunis, siellä oli niin kaikuvia saleja kuin jäsenten ainutlaatuisia, kotoisia soppejakin. Telakassakin oli omat, hurmaavat kummallisuutensa, mutta suuren ilmalaivahallin pääasiallinen tarkoitus oli saada tosi isoja asioita mahtumaan sisätiloihin.
Laivaston lippualus Tahtorak oli hallin keskellä, lyhyempi ja matalampi Hydraulinen Vapaus siinsi oikealla. Tahtorak oli ollut yli puoli vuotta liikkumatta. Pölyä oli kertynyt sen potkurien lavoille, mutta messinkiosat kiilsivät. Tällainen asia oli tarkoitettu nähtäväksi kaukaa, halkomassa pilviä jossain korkeuksissaan. Sen möllöttäminen nipin napin tarpeeksi suuressa sisätilassa oli tavallaan surumielistä; kuin majesteettisen plesiosauruksen kohtaaminen parkkipaikalla.
”Se on… hyvin suuri”, Tawa sanoi.
”Niin se on. Käsittämättömän suuri, voisin sanoa. Tarpeettoman suuri? Kerran yritin rakentaa vielä suurempaa. Tuskin sille oli tarvetta. Ja tällainen mittakaava olisi varmaan ymmärrettävää jossain Xian telakoilla. Miksei Steltinkin. Mutta täällä Välisaarilla? Sitä on niin asiansa sisällä, ettei juuri näe, miten epäuskottavalta se voikin tuntua.”
”Ja sinä teit sen. Rakensit. Periaatteessa.”
”Bio-Klaani antoi hyvän kehyksen”, Tongu sanoi hymyillen. ”Paljon erilaisia taitoja. Pääsyn paikkoihin, josta sai erikoisimmat varaosat ja sen tietotaidon, mitä jäsenillä ei ollut. Arkiston kokoelmat aeronautiikasta kuuluvat maailman parhaisiin. Ja sijainti Välisaarilla oli sikäli kätevä, että kun Pohjoismantereen Lex Mohram kielsi merirosvouden, saimme ostettua monta kolmekantista laivaa raaka-aineeksi. Ja niin, sain pari kertaa jopa Manun tekemään minulle laskelmia – se vaati kyllä omat rituaalinsa.”
Tawan katse vaelteli aluksesta toiseen. Telakan ilmalaivat olivat rauhanajan rakennelmia: optimistisemman ajan luomuksia. Niistä puuttui se tappava virtaviivaisuus tai pelkoa herättävä voima, joka suuren maailman sotakoneista huokui. Tawa oli välttynyt suurimmalta kontaktilta nazorakein sotavoimaan alkusyksyistä pommi-iskua lukuun ottamatta, mutta suuri sotalaiva Koi oli jyrissyt julman ukkosen lailla ja tuonut ymmärryksen siitä, mitä he todella olivat kohtaamassa. Kerran nazorakien ilmalaivasto oli torjuttu, mutta jo sen torjuntavoiton seuraamukset näyttäytyivät täällä syvinä arpina ja pitkänä puurtamisena.
”En pidä ajatuksesta, että jollekulle ulkopuoliselle tämän kaiken rakentaminen näyttäytyy jälkikäteen sotaan valmistautumisena”, Tawa sanoi. ”Se oli silloin vain elämää. Asiat johtivat toisiinsa. Mutta nyt meillä on laivasto, jolla käydä sotaa.”
”Synkimpinä hetkinä tuntuu, että sekin olisi parempi tulevaisuus”, Tongu huokaisi. ”Että meistä jäisi edes joku jälki, jota pohtia. Nazorakit koittavat pyyhkiä meidät historiasta. Mutta sotaan valmistautumista se ei ollut, päin vastoin. Sodan, siis Metru Nuin ison sodan, jälkeisessä maailmassa ajattelin, että yhteiseloa Klaania laajemminkin voisi yrittää rakentaa. Jotenkin levittää samaa ajatusta pidemmälle. Lähiseudut täällä ovat kuitenkin aika rentoja – Pohjoismantereella on monta mukavaa kauppalaa, ja Rumisgonessakin heppulit ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin täälläkin. Ja joitain merirosvoja lukuun ottamatta naapurit ovat suhtautuneet meihin hyvin, ehkä Klaanin avomielisyyden takia? Paikat Klaanin ulkopuolella ovat kuitenkin hyvin matoralaisia, elleivät sitten ole selvästi steltiläisläisiä tai skakdilaisia. Oikein missään ei ole samanlaista kuin täällä siltä kantilta. Paitsi jossain Odinalla, jossa sairaanhoitajatkin ovat rikollisia. Meillä on ollut jokaiselle jotakin, niin kuin mainosmies sanoisi. Mutta ei nazorakeille, ei ainakaan hyvällä.”
Toisessa seurassa Tawa olisi ehkä vältellyt seuraavan sanomista — mutta Tongu vaikutti turvalliselta henkilöltä jakaa tämä ajatus.
”Parempana aikana porttimme olisivat auki myös nazorakeille. Ei ehkä kaikille heistä, mutta niille, jotka tahtoisivat.”
”Onko kukaan meistä ikinä tiennyt, mitä yksikään niistä oikeasti tahtoo? Paitsi se heppuli, joka vaikuttaa ajattelevan nazorakin ja ei-nazorakin eron olevan vaatteiden määrässä. Mutta olen tietenkin samaa mieltä. Ei mikään laji ole pohjimmiltaan paha – meillä on siitä aika monta esimerkkiä! Manu ja Visokki nyt ainakin.”
Tawa kohotti kulmiaan yllättyneenä. Tai no, totta kai Tongukin jo tiesi Kelvinistä. Oli turvallisempaa, että mahdollisimman moni komentoketjussa tiesi. ’Mahdollisimman moni’ ei valitettavasti tarkoittanut samaa kuin ’kaikki’. Tawa huomasi pysähtyvänsä miettimään, mitä Kelvinille mahtoi kuulua. Joko hän oli päässyt vaarallisten vesien toiselle puolelle, kauas imperiuminsa vaikutuspiiristä?
”Jos totta puhutaan, niin mietin nykyään aika paljon sitä, mitä jako ’meihin’ ja ’niihin’ tulee tekemään… no, meille”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Allekirjoitan kaiken kokouksessa sovitun ja uskon, että tiukempi sodanjohto auttaa meitä selviytymään tämän läpi. Ehkä silti…”
Tawa päästi ulos huokauksen, jota oli ollut pakko pitää sisällään kokouksen läpi.
”Ehkä silti olen edelleen sitä mieltä, että se naiivi ideaali, jolle tämä linnake rakennettiin on arvokas. Ja ehkä pelkään, minkälaiseksi sota tulee meidät vielä tekemään. Jos sallit suorapuheisuuteni, niin minusta Tahtorak ei muuttuisi yhtään kauniimmaksi ohjuksia lisäämällä, emmekä me yhtään viisaammiksi.”
”No niin! Naulan kantaan. Tuohon minulla on paljon, niin paljon sanottavaa, kun olen ajatellut sitä viime aikoina jatkuvasti. Kauniimmaksi – ei tosiaan. Eivätkä jo siellä olevat cordakpatterit ja rautalevyt, vaan rumemmaksi. Koitin toistella itselleni ja pojille, että nämä ovat sitten vain väliaikaisia – otamme ne pois, kun homma on ratkaistu. Tehtiin kaikki kiinnitykset muttereilla ja pulteilla, jotta ne voi irrottaa sitten rikkomatta rakenteita. Ajatus auttaa minua nukkumaan öisin – mutta se poiston päivä karkaa yhä kauemmaksi.”
Tongu viittilöi ylemmäs. Tahtorakin aseistus oli aluksen kokoon nähden melko mitätön – ainakin jos sitä vertasi vihollispuolen koneisiin. Mutta ne näkyivät silti.
”Silti oireet ovat syvemmällä”, suurempi keltainen jatkoi. ”Sanoit sen itsekin: Ideaali, jolle linnake rakennettiin. Oletko miettinyt, miksi ideaalille rakennettiin linnake – ei temppeliä, tai vaikka puutarhaa?”
”Meillä on tietty myös hyvin kaunis puutarha”, Tawa sanoi. ”Mutta niin. Kyllä meidän muurimme nousivat korkealle jo kauan ennen kuin nazorakien uhka oli käsinkosketeltava. Ja kyllä saaren matoralaiset ottivat minut vastaan suurena johtajana siksi, koska osaan kutsua ukkosen.”
Tawan kanohille nousi kuiva hymy.
”Toivottavasti muistakin syistä.”
”Kyllä minä uskon, että siihen oli muita syitä. Jos se olisi pelkkä ukkosen kutsuminen, niin kai kuka tahansa muukin toalainen olisi riittänyt.”
Tawa nyökkäsi Tongulle kohteliaasti ja antoi pienen hymyn. Kyllä hän oli ylpeä siitä, mitä oli tänne rakentanut — edes pieneksi hetkeksi. Juuri nyt oli vain mahdoton puskea pois pelottavaa kysymystä siitä, minkälaisen jäljen historiaan Toa Tawa jättäisi silloin, kun vain sodan aaveet vaeltaisivat läpi raunioiden.
”Siltikin – en voi olla miettimättä, onko tämän maailman asukkaiden ominaisuutena lähtökohtaisesti, että jos rakennamme jotakin, niin ympäröimme sen muureilla, joissa on ampuma-aukkoja ja isot vahvat portit. Matoralaiset muuttuvat toiksi ja saavat aseet, joita pitää sanoa työkaluiksi. No, nyt siitä on hyötyä. Alitajuista valmistautumista, ehkä. En tosiaankaan syytä sinua siitä. Ideaalisi on minunkin ideaalini, eikä se minusta ole naiivi. Mutta arvelitko jotain tällaista olevan tulossa, kun rakensitte klaanille nimenomaan linnoituksen, ensin puusta ja sitten kivestä?”
”Maailma on täynnä vaaroja ja vihamielisiä olentoja. Jälkikäteen minun on aika vaikeaa sanoa, mitä silloin vuosia sitten täsmällisesti ajattelin — mutta muurien tehtävä on suojella. Minä uskoin — ja uskon edelleen — että on paljon niitä, jotka kaipaavat suojelua. Miekkaan tarttuminen ei ole aina oikein, mutta haluaisin uskoa, että kilpeen tarttuminen on.”
”Niin kai. Menneiden spekuloinnissa on vielä vähemmän hyötyä kuin tulevien. Mutta tarkoitin toisaalta sitä, että muurien rakentaminen… on pois jostain muusta?”
”Niin”, Tawa myönsi. ”Kaikesta siitä kivestä saisi myös tietenkin taloja.”
”En minä sinällään ajattele, että se olisi ollut väärä valinta. Vielä vähemmän nykynäkökulmasta. Mutta ehkä jotkut näkevät sen haasteena. Että nämä muurit suojaavat jotain, josta emme halua luopua.”
Sen kuullessaan Tawa huomasi vältelleensä katsekontaktia Tongun kanssa lähes vaistonomaisesti. Tietäisitpä, hän ajatteli.
Jättiläinen huokaisi ja istuutui kontin päälle. ”Ja suojaavathan ne. Mutta minusta ne suojaavat lähinnä sellaisia asioita, joita ei voi saada omakseen väkivallalla. Yhteisöä. Yhtenäisyyttä, voisi joku sanoa. Porukkaa. Sen voi viedä meiltä pois miekalla ja terällä, mutta sitä ei saa omakseen… No, se meni syvälliseksi! Toisaalta taas muurit ovat torjuneet kaikki ne hyökkäykset, mitkä eivät ole tulleet, koska meillä on ollut ne muurit. Ehkä joku merirosvokuningas olisi kukistanut meidät yhdellä täyslaidallisella jo vuosikausia sitten. Muurit ovat antaneet meille aikaa, ja minun maailmani kannalta sillä on ollut hyvin paljon väliä. Tämän laivaston rakentamisen kannalta aika on ollut kaikkein tärkein resurssi. Muutama kymmentä vuotta keskittyä yhteen asiaan – mitä muuta sitä voi maailmalta pyytää? Jälkikäteen tajusin, että aika on yhtä kuin rauha: sota rikkoo rauhan ja pakottaa keskittymään muihin asioihin. Tässä ollaan.”
”Tässä ollaan”, Tawa toisti. Aivan jokaista ajatustaan Tawa ei sanonut ääneen, vaikka hän kunnioitti Tongun elämänkatsomusta.
Jo hetken Tawa oli ollut virallisesti Nimdan sirun kantaja — alkujaan aivan yhtä vastentahtoisesti kuin se suuri kenraali, jota hänestä oltiin nyt tekemässä. Tälläkin hetkellä yksi tämän järjettömältä vaikuttavan sodan synkistä siemenistä lepäsi hänen makuuhuoneessaan ja kuiski yöllä hänen korvaansa. Ja nämä muurit suojelivat yhteisöjä, ystäviä, karkureita ja pakolaisia, mutta kasvavissa määrin ne suojelivat myös suurta määrää voimaa, joka kyllä kykenisi hirvittävään väkivaltaan. Joka päivä ajatus sirun käyttämisestä sodan lopettamiseen tuntui vakuuttavammalta… mutta ei hän vielä voinut seistä sen takana. Samen varovaisuus aiheesta oli tarttunut.
Varmasti lähes jokainen, joka oli yrittänyt saavuttaa suuruuksia historian siipien havinassa, osasi perustella sen itselleen jollain ylevällä. Keskustelu Pyhän Äidin kanssa palasi ajoittain mieleen. Nimdan käyttäminen sodan lopettamiseen rauhanomaisin keinoin kuulosti ylväältä, mutta ihan yhtä paljon se voisi mennä kauhealla tavalla pieleen. Ja mikäli hän jättäisi jälkeensä verisen perinnön — Toa Tawan tragedian, Bio-Klaanin suuren joukkohaudan tai kymmeniä tuhansia kuolleita nazorakeja — paljastuisi kaiken tämän idealismin sydämestä jotain mätää.
Jos Telakan laivat tappaisivat tuhansia tulimeressä, oli yhtä kuin ne olisi aina tehty sitä tarkoitusta varten. Jos näiden muurien sisältä johdettaisiin silmittömän väkivallan aalto läpi saaren, se olisi lopulta syy sille, miksi ne oli rakennettu. Ehkä zyglakit olivat nähneet sen aina niin. Ja kaikki naiivi idealismi hautautuisi sen alle, mikä Sinisen Ussalin todelliseksi väriksi paljastuisikaan.
Tawa havahtui seuranneensa muutaman onu-matoralaisen puuhastelua moottorin parissa jo hetken. Hän kääntyi laatikolla istuvan Tongun suuntaan.
”Oliko sinulla joku erityinen syy, miksi halusit puhua tästä?”
”On, on”, Tongu sanoi. ”Se on kaikki tämä” – hän viittoili suurilla käsillä ympärilleen – ”asioiden valtava mittakaava! Nazorakeilla on isot joukot sotilaita, mutta niillä on myös valtavasti laitteita. Niillä on oma ilmalaivansa, Tulikärpänen, joka poltti Veljeskunnan saarelta kaiken elämän. Ja päälaiva, Rautasiipi, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta joka olisi tappanut minut ja satoja muita, jos olisimme evakuoineet Suurkylän veneillä. Ihmeellisiä koneita. Ja hirveitä, mutta tiedän kokemuksesta, että niiden takana on muutakin kuin suunnitelma kylvää kuolemaa ja tuhoa mahdollisimman tehokkaasti ja tarkasti. Näen sen niiden rautaan ikuistetuissa muodoissa: hengen palon. Joku välittää. Ja silti lopputulos on… irvikuva maailmasta ja elämästä.”
”En vieläkään aivan käsitä, että Veljeskunnan saari on poissa”, Tawa sanoi.
Olikohan nazorakien sotakoneet laittanut aluilleen joku Tongun kaltainen? Joku yhtä kauniita haaveita kasvatteleva? Oliko mahdollista, että se kaikki oli alkanut yhtä naiiveista ideaaleista, jotka olivat tulikosketuksessa vääristyneet — vai paljastuneet — sisimmissään mädiksi?
Jonkun idea oli ollut maalata Tawa Laivaston koneen kylkeen. Se oli näyttäytynyt niiden pienten käsien tekemänä hellyyttävänä, imartelevana jopa… mutta harvoin Tawa meni nukkumaan ilman ajatusta siitä, että sekin kone saattaisi minä tahansa päivänä kylvää kuolemaa ja kauhua vihollisten riveissä hänen hymyilevät kasvonsa kyljessään.
He eivät olleet tasa-arvoisia Keetongun kanssa. Tällaisten ajatusten jakaminen ei tuntunut oikeutetulta. Siihen pysähtyminen ei tuntunut myöskään mahdolliselta, koska Keetongu jatkoi:
”Me puhuimme tuolla ylhäällä äsken sissijoukoista, ja Lohrakeista, Troopperin katoamisesta. Tarkasti kohdistetusta, mutta kuitenkin aika pienistä voimista. Laivastolla ei ole valtavasti tulivoimaa… Mutta voimaa sillä on. Uskomattoman suurta voimaa vaati tuollaisten massojen nostaminen ilmaan. Pitää uskotella kappaleille, että ne ovat mieluummin ilman ylä- kuin alapuolella, heh! Valtava voima hyppysissämme, sitä se on. Kai niitä voisi jotenkin käyttää yhteiseen hyvään… kai niitä jotenkin pitäisi käyttää?”
”Kai niitä jotenkin pitäisi käyttää”, Tawa mutisi. Nimdan sirun sininen hehku piinasi. ”Onko sinulla jotain uusia ajatuksia?”
”Näitä on vaikea punnita. Kun meillä oli viimeksi isompi tällainen kokous, niin Guardian sanoi… ’Yksi osuma Rautasiivestä lentävään Tahtorakiin ja se on siinä’. Ja, no, tälle sotaporukalle Geen sana on laki, kuten tiedät. Ja minäkään en voi kyseenalaistaa hänen näkemystään kevyin perustein, kun ollaan käyty siellä Nynrahilla ja ties missä. Mutta sitten taas toisaalta, yksi osuma Rautasiivestä Telakkaan, niin se on siinäkin. Ilman yrittämistä. Ja monelta suunnalta raportit sanovat samaa, että Rautasiipi ei ole ihan lähivesillä. Näissä isoissa koneissa on se haittapuoli, ettei niitä voi piilottaa.”
Tawa ei ollut ollut siinä surullisenkuuluisassa kokouksessa, jossa Tongu oli tätä ehdottanut, mutta kyllä hän oli siitä kuullut. Kaikkialle ei hänkään pystynyt venymään. Tai ehkä pystyisi, jos hän vihdoin päättäisi hyväksyä sen, että hän voisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
Ei. Se oli aivan liian hankala ajatus tähän soppaan. Jo se, että Xelakaan ei ollut perillä hänen kaksoisolennostaan oli vaatinut melko urhoollista suoriutumista aikataulutuksessa. Puhumattakaan siitä täydestä farssista Tagunan kanssa, joka hävetti häntä niin paljon, että hän oli valmis uskomaan Tagunan lähteneen livohkaan Kapuran kanssa edes osittain sen takia.
Siinä oli toinen ajatus aivan toiselle päivälle. Tätä meneillään oleva sota kai oli. Se vääristi kaiken, kurotti juurensa jokaiselle tasolle… ja hänen piti olla niillä kaikilla. Oli mystillinen taso, jossa sininen hohde, Totuuden pelottavat sanat ja selittämätön kaksoisolento saivat hänet joka päivä tuntemaan kahlaamiensa vesien syvyyden. Oli yhteiskunnallinen taso, jossa jokainen kokous, päätös ja keskustelu kulki edes paperilla hänen leimasimensa ja hyväksyntänsä läpi, halusi hän tai ei.
Ja sitten oli vielä henkilökohtainen taso muun muassa siitä, että nyt kyseenalaistettiin päätöksiä ja valintoja sellaiselta henkilöltä, josta Tawa välitti hyvin, hyvin paljon, ja jonka olinpaikasta hänellä ei ollut ollut kuukauteen tietoa. Kyllä se sattui edelleen. Tawa tunsi kurkunpohjallaan jotain, jolle ei ollut nyt oikea hetki.
Jos kaikki jatkuisi tähän tapaan, ehkä Tawa halkeaisi kahtia uudestaan. Ehkä sitten hänellä olisi vihdoin aikaa käsitellä kaikki kerralla.
Ei, Tawa toisti itselleen. Tämä ajatus oli, jos mahdollista, vielä tyhmempi kuin Nimdan käyttäminen.
”Olen tietoinen siitä, mikä Geen kanta oli”, Tawa lopulta sanoi. ”Ymmärrän hänen huolensa. Ja olen käynyt päässäni läpi monen monta kertaa myös sitä ajatusta, jonka esitit: entä jos vain pakenemme ja annamme linnakkeen Allianssille. Ylpeydestä luopuminen ei olisi minulle kovin vaikeaa, mutta näen miten se voisi loppua kymmenellä eri tavalla, joita en halua edes kuvitella. Kuitenkin… sanoit, että Rautasiivestä ei ole ollut havaintoja?”
”Niin. Me teemme kuitenkin tiedustelulentoja, ja sellainen laiva näkyy tasaisella merellä kauas. Hautajärven pommituksen jälkeen olen pitänyt yhden Lohrakin kahdesti viikossa kaukoputkenkantaman päässä siitä, ja Ämtur on tehnyt Ilmaraptorilla voitavansa. Se hävisi puolitoista viikkoa sitten itään pois pikkualusten kantamalta. Ja onhan se mahdollista, että se on vain jossain piilossa väijyttämässä, jos alamme liian rohkeiksi. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että sellaisen aluksen haltija toimisi niin – että sillä olisi mitään pelättävää. Eihän meillä ole mitään, millä taistella sitä vastaan.”
”Kuulostaa kieltämättä myös yhtä mahdolliselta, että se olisi vain ansa. Mutta… aika erikoista, joka tapauksessa.”
”Enkä minä enää mieti linnakkeen antamista Allianssille. Paristakin syystä. Toisaalta siksi, että osa pohjoisen evakoista on jo jotenkuten kotiutunut, ja haluaa jatkaa taistelua kanssamme, saada menetetyn kotinsa takaisin. Tilanne on vähemmän kaoottinen kuin viime kerralla. Toiseksi se johtuu Geestä. Ei siitä, mitä hän sanoi… vaan siitä, ettemme nyt voi jättää häntä sinne. Hän voi olla kuollut, juu, mutta tavallaan hän on myös esimerkki. Sen miehen karisma kattaa koko saaren.”
Tawaa teki mieli kiittää Keetongua siitä, että hän sanoi ääneen sen, mitä hän ajatteli. Hän tyytyi vain nyökkäämään vaisusti. Kuinka pitkään he vain vielä joutuisivat odottelemaan uutisia rintamalta?
”Mutta enimmäkseen se johtuu siitä, että koko väestön evakuoiminen vaatii niin paljon järjestelyä ja säätöä, että nazorakit saavat tietää siitä ja ne ovat valmiita. Rautasiiven ei tarvitse kuin olla jossain pitkän kantamansa sisällä pakoreitistä, niin ne saavat meidät – ja Tulikärpänenkin on todellinen uhka, jos meillä on alukset täällä täynnä väkeä.”
”Jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä enemmän.”
”Se on periaatteessa vain ilmapallo, jossa on liekinheitin ja sata tapaa räjäyttää itsensä.”
”Ja kokonaisen ekosysteemin tuhoaja”, Tawa sanoi synkästi. ”Vaikka epäonnistuittekin sen tuhoamisessa, en tiedä mitä muuta voimme kuin yrittää.”
”Niin, kyllä sen tuhovoima kauhistuttaa minuakin, mutta se on vastuuttomampi kone kuin Rautasiipi. Ilmapallot ei koskaan toimi, kokeiltu on. Siinä on oman tuhonsa avaimet, se on torakoiden Nimda.”
Tawa pakotti itsensä olemaan reagoimatta siihen näkyvästi. Tongulla oli kauhistuttavan osuvasti Tawan ihon alle meneviä tapoja ilmaista asiansa henkilöksi, joka ei tiennyt totuutta. Mitenköhän lempeä keltainen jätti suhtautuisi, jos Tawa kertoisi harkitsevansa sirun käyttöä harva se päivä?
Tongu naurahti kolkosti. ”Ideaalista huolimatta ajattelin pelata vähän niiden peliä”, hän lisäsi. ”Toimia röyhkeästi, toimia nopeasti, ja palata asemiin. Hyödyntää avausta. Saisimme Tahtorakiin sanotaanko neljä-viisisataa sellaista, jotka eivät tosiaankaan halua olla täällä. Kyllä siihen enemmänkin mahtuisi… Eikä siitä saa turvallista mitenkään… mutta jos pidämme asian salassa edes omalta väeltämme viime hetkeen asti, matkaamme lähimpään järkevään satamaan ja palaamme hetimiten takaisin, saisimme koko jutun hoidettua alle vuorokaudessa. Ja uskon, etteivät torakat saa järjestettyä Tahtorakia pudottavaa keskitystä siinä ajassa.”
”Satamaan? Onko sinulla jo paikka mielessä?”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Tongu näytti jotenkin arkipäiväisellä tavalla epävarmalta tai jopa nololta. ”Noo… Rumisgone ei ole tukevin liittolaisemme, mutta hittolainen, kuka näinä päivinä olisi? Paikka on täynnä merirosvoja, mikä tarkoittaa laittomuuksia, mikä tarkoittaa aseita. Ruokaa siellä on myös, niin kuin kaikkialla. Eikä niillä ole mitään seulaa tulijoille, joita houkutella paheilla. Joo, se ei osaltaan miellytä minuakaan, tämän keskustelun takia eikä muutenkaan, mutta aseille olisi käyttöä. Evakot sinne, ja irti lähtevä vaarallinen kama meille. Rahalla me teemme juuri nyt harvinaisen vähän. Ja uskoakseni Klaaniin on kertynyt joitakin harvinaisempia kuriositeetteja ja taideaarteita, joiden todennäköisin tulevaisuudenkuva on päätyä Gaggulabion rasvaisten näppien kautta Xian huutokauppoihin.”
Sotatilan aikana Tawa oli käynyt kirjeenvaihtoa muutaman välisaarelaishallitsijan kanssa ehdottaen ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Kaksi eri hallitsijaa oli kieltäytynyt yhteistyöstä Bio-Klaanin kanssa, koska nämä ”eivät halunneet asioida merirosvojen kanssa”. Juuri nyt tätä miettiessä harhaluulo Bio-Klaanista merirosvokaupunkina ei ollut aivan niin hataralla pohjalla kuin Tawa olisi halunnut.
”Sanon nyt varmasti asioita, jotka tiedät, mutta koen tarvetta sanallistaa ne silti. Ottaisimme valtavan riskin. Tahtorakin menettäminen olisi suuri isku, vaikka emme pakkaisikaan koko kaupunkia sen sisälle.”
”Se on menetetty jo, jos se ei koskaan lennä. Ja minulle minimimiehistökin on arvokkaampi kuin alus.”
”Ymmärrän sen kyllä”, Tawa sanoi myötätuntoisesti. Hän tiesi hyvin, kuinka raskaasti Telakan jättiläinen otti Laivaston menetykset.
”Se on riski… mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Ruoka tulee ongelmaksi jossain vaiheessa, ja tällaisten tekeminen aliravittuna on paljon vaikeampaa. Minä uskon, että me olemme nyt jonkinlaisessa taitekohdassa: vielä yhtenäisiä mutta kurjuutta edessä. Ja Rautasiiven reitteihin emme voi vaikuttaa, emmekä toivoa, että se katoaisi kokonaan.”
Tawan lyhytaikainen mutta hyvin vaiherikas visiitti Rumisgoneen joitakin vuosia sitten muistui mieleen juuri kaivelematta. Rommin, tervan ja ruudin tuoksu palauttivat lähes aina sinne. Adminkunnan diplomaattinen vierailu paikallisen merirosvoruhtinaan palatsiin oli päätynyt juopotteluun, huutamiseen, ampumiseen ja juoksemiseen. Merirosvoruhtinaan surmaajana Ämkoo oli saanut nauttia viitisen minuuttia Rumisgonen herruudesta ennen kuin noin sadan merirosvon valtaistuinhaasteet olivat pakottaneet heidät lopettamaan vierailun ennenaikaisesti. Tawa piti tuoreita pistokkaita siinä pullossa, joka kädessä hän oli juossut pakoon.
Tämä kaikki takaraivossa sai idean kuulostamaan vielä vähän hullummalta. Mutta hulluja olivat ajatkin.
”Oletko vielä suunnitellut tätä pidemmälle? Keitä matkalle lähtisi, kuinka paljon resursseja tarvitsisitte? En aio tyrmätä tätä välittömästi, mutta toivon että tämä tehdään hyvin varautuen.”
”Olen aika pitkällä teknisen puolen kanssa”, Tongu sanoi. ”Eli helpon puolen. Me saisimme otettua kolmesta kuuteen sataan riippuen lähtijöiden koosta ja lajista. Sellaisia, joita ei kiinnosta taistella saaren puolesta, tai jotka eivät pysty, tai jotka pelkäävät jo kuollakseen. Vaikein asia olisi se, että lähtijöitä olisi enemmän, ja joutuisimme valitsemaan. Siinä tarvitsen apua… Mutta sille emme voi tehdä paljoakaan etukäteen. Minusta onnistumisen avain on salaus, ja me emme voi olla julkisia ja salaisia samaan aikaan. Ja siinä, luulen, on idealismin joustettava. Minä ehdotan, että kerromme asiasta kaupungilla kuusi tuntia ennen lähtöä. Rumisgoneen emme kerro mitään etukäteen. Ja suljemme kaikki klaanin ulkopuolelle viestivät kanavat ilmoituksen ja lähdön välille. Ja sitten lennämme…”
Tongu hymyili surumielistä, mutta kuitenkin aivan aitoa hymyä.
”Toisin sanoen tarvitsen päiväksi jotakuinkin täydet admin-oikeudet, kaikkien modejen työpanoksen kuudeksi tunniksi, ja ihan helvetisti käteistä. Evakoillekin pitää maksaa joku avustus, jotta he pääsevät Rumisgonesta eteenpäin. Mutta vain vähävaraisille, rikkailta pirulaisilta kiellämme omaisuuden maastaviennin. Ja aseiden. Ehkä ne satamassa laivojansa pitävät kauppakiltalaiset suostuvat vaihtamaan paattinsa menolippuihin.”
Tawa pysähtyi aloilleen. Telakan metallinen kolina ja pihisevät putket eivät tarjonnut intiimeintä ja rauhallisinta ympäristöä näin järisyttävän ehdotuksen käsittelyyn.
”Pyydät nyt aika paljoa”, Tawa sanoi. ”Ja tämä on kovempaa uhkapeliä kuin mikään, mitä olemme sodassa tähän asti tehneet. Ihannetilanteessa keskustelisin tästä ensin kaikkien adminien kesken, mutta… se ei ole mahdollista.”
Ämkoo valapatto, Gee kateissa, Visokki sairaslomalla. Nyt hän oli Bio-Klaanin yksinvaltias.
Tai kaksinvaltias, hän naurahti mielessään.
Hän voisi tehdä tämän päätöksen tässä ja nyt, jos haluaisi. Se tuntui uskomattoman kauhealta.
”Vaikka Ämkoo ei olisikaan vaihtanut numeroaan, niin en silti soittaisi ja kysyisi. Hah hah.”
Tawa hymähti lähinnä kohteliaisuudesta.
”Kuinka nopeasti uskot, että saisitte lähtövalmistelut tehtyä?”
Jätti kävi läpi mielessään olevaa moniportaista listaa. ”Tarvitsemme kolme-neljä päivää. Riippuen siitä, menemmekö yöllä vai päivällä. Ja tämän puolen valmistelujen aikana modejen, ja, no, sinun ja Visokin pitäisi pohtia muutamaa oleellista kysymystä: Miten valitsemme pakolaiset? Mitä olemme valmiita myymään? Millaisia ruoka- ja asevarusteita meidän kannattaa hankkia? Kuinka selvitämme, ketkä pakolaiset tarvitsevat avustusta ja keiltä voi kansallistaa omaisuutta yhteiseen hyvään? Tahtorakin lämmittämiseen menee pari päivää, ja silloin lähtö on täällä ilmiselvä, mutta saan piilotettua savun ja sen sellaisen.”
Tongu katsoi johtajaansa suoraan silmiin. ”Ja yhden asian haluan korjata. En pyydä sinulta aika paljon – pyydän niin paljon kun voin. Mutta usko minua: Olen miettinyt tätä. Jos emme kokeile, kadumme sitä lopun elämäämme, eikä se ole kovin pitkä katumus. On ääneen sanomaton fakta, että tällä saarelle on enemmän nazorakeja kuin meikäläisiä, kaikki matoralaiset mukaan luettuna. Troopperi ja Suga eivät niitä pysäytä, vaikka tekisivät kaiken täydellisesti.”
Tawa katsoi keltaista jättiläistä takaisin tämän ainoaan silmään. Tarinat sanoivat, että Keetongun kaltaiset kykenivät näkemään suoraan muiden sieluun. Jollain tapaa se oli helppo uskoa — jätissä oli tiettyä vilpittömyyttä ja herkkyyttä, joka teki tälle puhumisesta helppoa… ja valehtelemisesta vaikeaa.
”Minä tarvitsen valitettavasti mietintäaikaa. Joudun keskustelemaan tästä Visokin ja ainakin Samen kanssa.”
”Se on oikein ja kohtuullista. Pyydän, että pidätte asian toistaiseksi kolmenne sisäisenä. Minä olen puhunut tästä vain Tehmutille. Nähdään kahviossa ylihuomenna kymmeneltä? Jos se aika on riittävä… Rautasiipi voi matkata päivä päivältä kauemmaksi Klaanista, mutta se voi matkata myös jo takaisinpäin.”
Tawa nyökkäsi. ”Aivan totta. Mihin ratkaisuun ikinä sitten päädymmekään, ei taida olla aikaa odotella liikaa. Pyydän Xelaa tarkistamaan kalenterini, mutta uskon että voin luvata vastauksen siihen mennessä joka tapauksessa.”
Tawa ja Keetongu siunasivat toisilleen kohteliaat nyökkäykset ja alkoivat kävellä omiin suuntiinsa. Tawa takaisin keskikaupunkia päin, Keetongu kohti suurta lentävää silmäteräänsä.
Seistiin jälleen suurten valintojen edessä, eikä hyviä vaihtoehtoja ollut. Yhdellä päätöksellä Tawa voisi joko pelastaa monta sataa henkeä sodalta ja parantaa Klaanin mahdollisuuksia… tai tuomita heidät vetiseen hautaan. Se, että Keetongu oli valmiina ottamaan vastuun tuntui kuitenkin siltä, että suunnattoman raskas taakka ei levännyt vain hänen olkapäillään.
Ajatus oli pysäyttävä. Pako tästä kaikesta? Kuka sellaisen voisi edes ansaita? Miten sellainen valinta edes tehtiin?
Sinisen Ussalin ihanne seisoi tienristeyksessä. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä Tawa sydämessään tunsi — historia tulisi muistamaan vain sen, kuka valinnan teki, ja mitä siitä seurasi. Pakoon lentäminen kuulosti harmillisen hyvältä idealta myös hänelle, mutta hän tiesi ettei voisi katsoa itseään peiliin, jos tekisi niin. Uusi pelko myös nosti päätään — ketkä hänen alaisistaan olivat niitä, joilla selviytymistahto ohitti lojaaliuden? Ketkä jäisivät sille matkalle? Ja voisiko heitä oikeastaan edes syyttää siitä?
Linnakkeen valtiattaren viitta tuntui juuri silloin erityisen raskaalta kantaa.
Maaston sävyihin puettu komentaja Omerann istui kivellä katsellen joelle, vanha kivääri sylissään. Tuuheat havupuut peittivät heidät mahdollisilta ilmasta katselevilta nazorak-silmiltä. Heidän pieni levähdyspaikkansa siirtolohkareen ja joen välissä.
”Onko Troopperista vieläkään mitään?” hän kysyi toisilta.
Puhematkan päässä istuivat skakdit Jauta ja Zanuha, kumpainenkin Vahtikoirien parhaimmistoa. Suuri metsästäjä Jauta nauroi jollekin jutulleen niin kovalla äänellä, että se tuntui vastuuttomalta toiminnalta sissipartiolle. Zanuha vain kuunteli ja poltteli itsekseen. Hän oli kääriytynyt paksuun haarniskaan – sellaiseen, jota Nektannin rynnäkköpioneerit käyttivät syöksyessään ei-kenenkään-maan läpi. Omerann ei tuntenut Zanuhaa kovin hyvin, mutta ei epäillyt miehen kyvykkyyttä.
Jauta välitti kysymyksen hieman kauempana valvovalle neljännelle, nuorelle Jortekkille.
”Kyllä minä sanon jos näkyy kuka hyvänsä”, hän tiuskaisi takaisin, ärsyyntyneenä siitä, ettei häneen luotettu.
”Kaikki okei”, Jauta vakuutti ja teki sormillaan aseen muodon metsää kohti.
Omerann tuli kahden muun luokse, vaistomaisesti hieman kyyryssä. Hänen liikkeensä olivat kokeneet ja ketterät sen kokoiseksi skakdiksi.
”Minä en pidä tästä”, hän mutisi.
”Troopperi liikkuu nopeiten yksin”, Jauta vastasi ja puhalsi savua. ”Ihan omaa luokkaansa. Kyllä se on kohta tässä.”
Virralta noin kolme kioa kaakkoon oli saatu merkkejä nazorakeista. He olivat olleet juuri paluumatkalla pääleiriin ehtiäkseen sinne ennen pimeää, mutta Troopperi oli päättänyt mennä vielä tarkistamaan havainnon. Ääneen sitä ei sanottu, mutta Omerann arveli Troopperin toivovan löytävänsä Guardianin. He olivat olleet kaksi päivää metsässä, eikä matkaa päämajaan, asema Hydrukaan, ollut enää kuin yhden illan tehokas marssi.
”Sitä paitsi”, Jauta jatkoi. ”Ei torakoista ole tähän ympäristöön. Iskemme, katoamme, ne eivät pysty kuin reagoimaan.”
Nikotiini ei tuntunut Omerannin hermoja auttavan. ”Vanha sotamies tuntee ongelmat luissaan”, hän mutisi.
Zanuha heidän välissään ei sanonut mitään, vain seurasi keskustelua syvän mietteliäänä. Niin hän yleensä teki.
”Mitä muuta täällä metsässä muka olisi? Jotain zyglakeita? Kyllä ne kivääriä tottelee niin kuin kaikki muukin”, Jauta julisti. Hänen haarniskaansa koristivat kyllä uudet kappaleet nazorakin kitiinikuorta, mutta zyglakia hän ei ollut vieläkään saanut kaadettua, tai oikeastaan edes kohdattua.
Varjot pitenivät. Vielä ei ollut pimeää, mutta aurinkojen liike oli vääjäämätön. Zyglakien manaamisen jälkeen skakdit olivat vain hiljaa. Omerann mietti niitä lukemattomia öitä, jotka hän oli vartioinut zakazlaista hiekkatasankoa.
”Pakko sanoa”, Omerann mietti hiljaa. ”Että ei tämä ole huonoin sodista.”
Muut katsoivat tätä.
”Meinaan, että täällä meillä on kuitenkin jotain mitä puolustaa”, hän jatkoi. Se ei ollut keskustelunavaus, vaan sotilaan toteamus. Tupakansavu leijaili heidän ympärillään.
”Niinpä kai”, Jauta myönsi. ”Kyllä tämä Zakazin voittaa. Ja siitäkin me selvittiin, Omppu ja minä, hah!”
Jortekk ei ollut sotasukupolvea. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä Zanuha oli tehnyt sodassa, eikä hän puhunut siitä. Bio-Klaanin Zakazin-veteraanien välillä vallitsi sanaton sopimus olla kyselemättä liikoja. Heidän kadonnut johtajansa toimi tässä esimerkkinä: niin kauan kuin Guardian ei vaatinut edes nektannilaisia vastuuseen teoistaan, eivät muutkaan halunneet kaivella vanhoja.
”Hei”, vartiomies Jortekk yhtäkkiä kuiskasi mahdollisimman kovaäänisesti ja osoitti kivääriään metsään.
Muut sähköistyivät välittömästi.
”Troopperi?” kysyi Omerann.
Vartiomies mietti ja tihrusti puiden välejä. Omerann juoksi hänen tasalleen matalana ja katsoi kiväärinpiipun suuntaan. Hänen tupakkansa jäi sammalmättääseen.
”En… en usko, että se oli Troopperi”, Jortekk myönsi. Suunta oli hieman etelään, aukiolle kohdassa, missä joki kääntyy jyrkästi itään. Tuuheat kuuset varjostivat maisemaa kaikkialla.
”Vaan?” Omerann kysyi.
”Isompi”, vartiomies sanoi epävarmana. ”Ei ainakaan nazorak.”
Joukon komentaja mietti hetken, mutta vain lyhyen sellaisen. Näissä tilanteissa tehtiin nopeita päätöksiä.
”Jauta, mukaan. Jortekk, Zanuha, pitäkää selustaa”, hän määräsi nopeasti, ja lähti etenemään havainnon suuntaan. Hänen haarniskansa maastoutui hyvin sellaiseen hämärtyvään kuusikkoon. Jauta kannoillaan hän tuli kohti aukiota – ja kumpikin tajusi välittömästi, mitä katsoi. Se oli zyglakin siluetti, joka katosi nopeasti puiden välistä soista aukiota kohti.
”Se pakenee. Ilmoittaa muille”, Jauta murahti, naksautti kiväärinsä tehon korkeimmalle ja yllytti itsensä juoksuun.
”Odota”, Omerann vastasi, mutta ääni ohitettiin. Jauta oli jo edellä. Helvetti, Omerann mietti, tarkisti itsekin kiväärinsä ja lähti perään. Lyhyen hölkän jälkeen hän pysähtyi aukion laitaan. Zyglak oli juossut tähän suuntaan, mutta olisiko se ehtinyt ylittää aukion? Jauta juoksi jo kohti aukion keskustaa.
Omerann kirosi mielessään Jautan verenhimoa. Vanhan sotilaan vaistot kertoivat, että tämä oli paha paikka. Ennen kuin Omerann ehti varoittaa Jautaa menemästä pidemmälle, hän näki ne suonsilmässä vierellään. Kaksi silmää.
Mustasta vedestä ponnistava zyglak iski niin nopeasti, että Omerann ei ehtinyt ampua. Sinivihreä lisko tarttui häntä molemmista ranteista ja taklasi hänet maahan. Kivääri lennähti ulottumattomiin.
Lukemattomia kertoja kuolemaa silmästä silmään katsonut sotilas tajusi tilanteensa. Zyglak oli liian vahva ja painava, jotta hän saisi painittua itsensä pois sen alta. Pedon tarvitsi vain avata kitansa ja upottaa hampaat hänen kaulalleen, ja se olisi siinä.
Sotilas lähtee sodassa, kuinkas muutenkaan, Omerann ajatteli.
Puremaa ei kuitenkaan tullut. Sinivihreä zyglak hänen päällään piti suunsa kiinni ja tuijotti vain. Omerann ei tiennyt, mistä moinen käytös johtui, mutta kiitti onneaan. Lyhyt armonaika saattaisi riittää: zyglakin maahan painamanakin klaanilainen näki, kun aukion keskelle pysähtynyt Jauta kohotti kiväärin heidän suuntaansa.
Jauta saisi zyglak-tapponsa. Tältä etäisyydeltä hän ei ampuisi ohi.
Joku ehti kuitenkin ampua ensin. Aukion vastalaidalta singahtanut salkomainen nuoli lävisti Jautan kaulan. Viimeisen hengenvetonsa Jauta käytti liipasimen vetämiseen, mutta kuolevan laukaus singahti jonnekin Lehun suurten puiden latvoihin. Jauta vajosi polvilleen ja kaatui kuolleena maahan.
Jautan viimeinen laukaus ei mennyt täysin hukkaan. Ääni harhautti Omerannin taklannutta zyglakia sen kriittisen sekunnin, että klaanilainen sai potkaistua liskoa ja kierähdettyä irti sen otteesta. Nyt ei ollut aikaa jäädä etsimään asetta, vaan Omerann nousi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia tulosuuntaansa. Ensin pois hänen kimppuunsa käyneen sinivihreän liskon kynsien ja hännän ulottuvilta, ja sitten näkymättömissä olevan jousenkäyttelijän ulottuvilta.
Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun Omerann otti etäisyyttä aukioon. Zyglak ei lähtenyt hänen peräänsä, mutta hän pelkäsi liskojen seiväsnuolen lävistävän kehonsa.
Nuolta ei kuitenkaan tullut, ja Omerann pääsi pienen harjaanteen taakse. Sen yli häntä ei niin vain ammuttaisi, mutta kiire oli silti.
He olivat juosseet ansaan ja Jauta oli maksanut siitä hengellään. Oman henkensä Omerann tiesi säästyneen vain, koska se zyglak ei ollut ottanut tappoa. Nuoren kokemattomuutta, kenties? Hänet väijyttänyt liskosoturi oli näyttänyt nuorelta, ainakin sen vähän perusteella, mitä hän osasi zyglakeja tulkita. Vai oliko niillä muut mielessä? Halusivatko ne heidät elävinä?
Halusivat tai eivät, Jauta oli jäänyt jälkeen, taatusti kuolleena. Omerann näki sielunsa silmin, kuinka nuoli lävisti vaivatta Jautan kaulan. Tarkasti tähdätty ja valtavalla voimalla matkaan laskettu isku.
Tilanne oli paha, suoraan Karzahnista. Zyglakit olivat tehneet heille ansan, mikä tarkoitti ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin niillä oli riittävästi tietoa heidän liikkeistään, että liskot saattoivat jallittaa heitä näin. Toisekseen niitä oli riittävän paljon, että ne rohkenivat iskeä sissiryhmää vastaan. Kaksi ainakin, pahimmassa tapauksessa lisää.
Omerann puoliksi konttasi, puoliksi juoksi kivikon luota kohti vartiopaikkaa. Metsässä kuului muutakin liikettä. Hän kirosi kiväärinsä jättämistä, mutta se oli nyt hänen murheistaan pienin.
Painostavien minuuttien jälkeen hän palasi toveriensa luo. Zanuha osoitti tätä pikakiväärillään, mutta laski aseensa nopeasti.
”Zyglakeja”, Omerann sanoi. ”Jauta jäi. Jortekk, anna kiväärisi.”
Zanuhaa oli vaikea lukea, mutta kyllä hänkin puristi aseensa kahvaa tiukemmin. Jortekk sen sijaan oli silminnähden säikähtänyt.
”Z-zyglakeja?”
Omerann huokaisi. Voi saasta. Hän tarttui toveriaan hartioista ja katsoi syvälle tämän vielä kirkkaisiin silmiin. ”Meillä on yksi marssi turvaan. Jauta oli idiootti ja juoksi edeltä. Me selviämme, kun olemme yhdessä. Ymmärtäkö sinä, sotamies Jortekk?”
Se oli aliupseerin taikaa, kyky valaa varmuutta vailla järkeä. Jortekk vain nyökkäsi. Hän ojensi oman rhotuka-kiväärinsä komentajalle, ja Zanuha puolestaan ojensi järeän revolverinsa nuorukaiselle.
”N-ne saivat Jautan?” Jortekk vielä toisti.
”Ei sitä kannata miettiä nyt”, Omerann sanoi. ”Nyt, suoraan kaakkoon niin kuin itse Irnakk jahtaisi meitä. Näette mitä vain, ammutte. Jos tulee iholle, iskekää puukolla silmään. Pysykää kaukana joesta ja suonsilmäkkeistä. Meidän pitää mennä yli vasta neljän mailin päässä kahlaamolla. Zanuha, oletko sinä koskaan taistellut zyglakeja vastaan?”
Zanuha nyökkäsi. ”Tämä on niiden kotikenttä”, hän sanoi vaitonaisesti.
He lähtivät liikkeelle – Omerann kärkenä ja Zanuha viimeisenä. Heidän oikealla puolellaan oli pieni joki – he pysyivät siitä sopivalla etäisyydellä – ja vasemmalla metsä vain tiheni. He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, ennen kuin huomasivat liikettä ympärillään. Heidän kintereillään ja molemmilla sivustoillaan, sekä joen tuolla puolen että metsän siimeksessä, näkyi zyglakeja. Useita zyglakeja. Vilauksia vain, tosin: liskot viilettivät niin, että ne näkyivät aina silloin tällöin puiden välistä, juuri kiväärin tarkan tarkan kantaman ulkopuolella. Vahtikoirat ampuivat hajalaukauksia, mutta tuloksetta.
Omerannista tuntui kuin he olisivat karjaa, jota burnakit ajoivat kohti teurastamoa, sillä tavoin heitä kierrettiin. Mikseivät zyglakit ampuneet takaisin? Mitä ne odottivat?
Jortekk parahti, kun hän kompastui juurakkoon. Hän kaatui pitkin sammalmätästä. Perässä tullut Zanuha kiskaisi toverin ylös ja ampui irtolaukauksia zyglakien suuntaan.
”Olen laskenut niitä ainakin kymmenen”, hän murahti. Heidän hölkkänsä ei pysähtynyt. ”Ehkä tusina.”
”Jos pidämme ne vain loitolla, selviämme”, Omerann vakuutti ennen kaikkea itselleen, ja kävi päässään epätoivoisesti läpi kaikkia mahdollisia pakokeinoja tilanteesta. He eivät olleet kohdanneet zyglakeja koko aikanaan Lehu-metsässä, miksi helvetissä juuri nyt?
Mutta nyt liikettä näkyi myös heidän edessään. Kiväärinlaukaus sai sen suunnan pedon takaisin metsän suojiin, mutta siellä se lymysi.
Voi skararar mikä karzahnin tilanne, Sota-Omppu kirosi. Hän ei muistanut olleensa näin pahassa liemessä sitten viime sodan, ja puri hammasta pitääkseen tahtia yllä. Kolmikon nuorukainen oli hajoamisen partaalla. Joka kerta, kun zyglakin varjo yritti lähemmäs tai tuli heidän kulkureitilleen, maksoi ammuksen. Heillä ei olisi ammuksia sellaiseen liikkuvaan kulutussotaan. Hänellä oli kivääriin kaksi tusinaa patruunaa jäljellä – heidän edellispäiväinen kohtaamisensa nazorakien kanssa oli syönyt niitä paljon. Sen lisäksi hänellä oli zamor-pistooli ja uskollinen väkipuukko. Zanuhalla oli enemmän, mutta jopa hänen arsenaalinsa ei ollut tarpeeksi. Sitä paitsi heidän aseitaan ei oltu tehty juoksussa ladattaviksi.
Varjot vain pitenivät. Aikaa ei vahtikoirilla ollut. Zyglakeilla taatusti oli.
Mutta silloin helvetti pääsi irti, ja metsä leimahti tuleen. Kostea sammal ja kuusi paloivat kivuliaasti ja savuttivat suuresti. Metsäpalon muuri roihahti klaanilaisten ja zyglakien väliin sekunneissa. Kuului zyglakien murahduksia, ja palavan metsän katku täytti ilman. Skakdien mieli kirkastui: Troopperi!
Metsässä oli enemmän savua kuin tulta, mutta se riitti. Se peitti koko kuusikon, syleili sen tulikuumalla varjollaan. Kaiken sen keskeltä ilmestyi hengästynyt tulen toa. Hän oli käyttänyt suuren osan nuolistaan ja menettänyt tumman maastoviittansa. Mutta Troopperin katse oli tehty päättäväisyydestä: kaikki oli siis kunnossa.
”Te jätitte vartiopaikan”, Troopperi sanoi.
”Pikemminkin menetimme sen viholliselle”, Omerann mutisi.
Troopperi naurahti ja vei kätensä toverin hartialle kuin tarkistaakseen, että tämä oli todella olemassa.
”Hyvin tehty”, toa sanoi. ”Pelkäsin jo pahinta. Järjestin niille harhautuksen. Se ei kestä kauaa. Mennään – Omerann, johda.”
Omerann nyökkäsi niin, että hänen kypäränsä valahti melkein silmille. He lähtivät taas juoksemaan, kolme skakdia ja toa. Auringoista oli jäljellä vain niiden viimeiset säteet. Tästä yöstä tulisi pitkä.
Troopperin tempaus osti heille aikaa, mutta riittikö se? Neljällä sotilaalla oli marssittavanaan neljän tunnin matka. Omerann ei osannut arvioida, kuinka paljon heitä nopeammin zyglakit liikkuisivat metsämaassa. Heidän täytyi varmasti varoa selustaansa, mutta oliko riskinä myös, että liskot saartaisivat heidät taas? Oikealla virtaavasta joesta oli parempi pysyä etäällä aina kahlaamolle saakka, sen verran vaarallisia olivat zyglakit vesistöissä. Tiheämpi metsä heidän vasemmalla puolellaan saattaisi tuoda turvaa, mutta hidastaisi matkantekoa ja saattaisi kätkeä varjoihinsa lisää vihollisia.
Parempi jatkaa tasaisella maalla joen ja tiheän metsän välissä, Omerann vahvisti aiemman suunnitelmansa. Mutta olipa perhanan vaikeaa pitää kiinni suunnitelmasta, joka perustui pelkästään nopeaan marssiin. Heillä oli kyllä hätätilanteita varten lyhytaaltoradioita, mutta niitä ei saanut käyttää: nazorakien radiotiedustelu olisi hyvin pian perillä niiden sijainnista. Ne olivat ainoastaan viimeiseen hätätilanteeseen.
Neljä klaanilaista liikkuivat ripeästi ja hiljaa pimenevässä Lehussa. Hetken verran Omerann ehti jo ajatella heidän karistaneen zyglakit, kun Jortekk hölkkäsi hänen rinnalleen.
”Hei, pomo”, nuorempi skakdi kuiskasi hermostuneena. ”Zanuhan mukaan yksi niistä on kintereillä.”
”Ai?”
”Joo, hän sanoi kuulleensa rasahduksia ja nähneensä yhden zyglakin parinsadan bion päässä takanamme.”
Omerann nyökkäsi. ”Ei tässä auta kuin jatkaa matkaa. Luultavasti ainakin osa niistä jää jälkeen, toivottavasti kaikki.”
Jortekk ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hidasti taas ja palasi asemaansa muodostelmassa. Ei Omerann ollut vakuuttunut itsekään, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli paitsi pitää kurssinsa? Zyglakeilta piiloutuminen oli kaiken hänen tietämänsä perusteella hölmöläisen hommaa, eikä ylivoimaa vastaan kannattanut taistella. Parhaimmillaan he hidastaisivat zyglakien hyökkäystä, mutta liskot voisivat piirittää heidät ja väsyttää loppuun. Pahimmassa tapauksessa zyglakit rynnisivät heidän puolustuksistaan massalla läpi. Sisseillä oli doktriini: taisteluun käytiin vain paikallisella ylivoimalla, ja taistelu pistettiin seis heti, kun viholliset saivat vahvistuksia. Zyglakien osalta toimintatavaksi oltiin sovittu, että yhtä liskoa vastaan piti olla kolme vahtikoiraa.
Parempi marssia vaan, Omerann puisteli päätään. Hän toivoi, että voisi antaa nuorukaiselle rohkaisevamman käskyn; jotain mikä pitäisi mielen kiireisenä. Vanha sotilas oli huolissaan Jortekkin hermojen kestävyydestä.
Ilta oli pimentynyt yöksi. Pilviä oli taivaalla vain vähän, ja yö oli ehkä valoisa jossain muualla. Näin syvällä metsässä varjot kuitenkin hallitsivat, ja klaanilaisten oikealla puolella virtaava joki kimmelsi sekin vain aavistuksen verran. Muutama tähtitaivaan pilkahdus elävöitti muuten mustan virran pintaa.
Mikään joki ei ollut saanut Omerannia tuntemaan oloaan yhtä vainoharhaiseksi. Skakdin päässä jokainen virran liplatus muuttui joesta iskevien zyglakien hyökkäystä ennakoivaksi ääneksi, mutta mitään uhkaavaa hän ei nähnyt. Ei, vaikka vilkuili jokea jatkuvasti.
Jos ne meidät ohittavat, niin tuosta pinnan alta ne menevät, hän ajatteli. Ajatus oli kylmäävä: vaikka zyglakit ohittaisivat heitä juuri tällä hetkellä, Omerannilla ei olisi realistisesti arvioituna mitään keinoa tietää siitä. Hän kirosi mielessään, että nopein tie komentopaikalle vei ensin joen viertä ja sitten sen yli.
Zakazilla virtaava vesi ei ollut uhka, vaan palkinto josta taisteltiin. Arvokas aarre, eikä luikerteleva käärme. Mutta ei auttanut valittaa, vaan pistää jalkaa toisen eteen. Se oli ollut totta Zakazillakin. Huoli piti nelikon tahdin ripeänä, mutta yömarssi alkoi vähitellen vaatia veroaan ja askel kävi vähitellen väsyneemmäksi.
Seuraava tunti sujui kuitenkin rauhallisesti. Takaa-ajajia ei näkynyt eikä kuulunut.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hiljaisuuden rikkoi Troopperi.
”Näitkö sinä mitä Jautalle kävi, Omppu?”
Skakdi vilkaisi olkansa yli toaa ja huokaisi. ”Minä olin zyglakin otteessa silloin. En nähnyt kovin hyvin. Näin kyllä hänen ruumiinsa”, hän sanoi vaitonaisesti. Ratsastakoot hän tuonpuoleisen orien kanssa, hän lisäsi mielessään.
”Mutta sinä olit… zyglakin otteessa? Eikö se yrittänyt surmata sinua?” Troopperi jatkoi.
”Minäkin mietin sitä”, skakdi sanoi. ”Että se oli aika kummallista. Se olisi voinut vain survaista minua puukolla, tai avata kaulani hampaillaan. Ehkä se oli nuori ja kokematon.”
Troopperi katseli hetken metsän synkkyyteen.
”En kyllä muista kuulleeni tuollaisesta kohtaamisesta. Zyglakit osaavat tappaa. Se, että painit yhden kanssa ja olet elossa, on jonkinlaisen sankaritarinan ainesta.”
Kenestäkään heistä ei tuntunut erityisen sankarilliselta.
”Tuota… yrittikö se zyglak ehkä kaapata Ompun?” kysyi Jortekk. Puhuminen hälvensi hänen hermostuneisuuttaan.
”Mitä ne kaapatulla skakdilla tekisivät?” Omerann naurahti. ”Mietin samaa hetken, mutta en ymmärrä, miksi ne niin tekisivät.”
Troopperi nyökkäsi. ”En oikein muista tuollaisia tapauksia. En pidä itseäni minään asiantuntijana, mutta olen kulkenut näissä metsissä paljon – jo silloin ennen toaksi tuloani, kun asuin Lehu-Korossa – ja kyllä zyglakien kohtaamisissa on aina kyse joko ryöväyksestä tai siitä, että yritetään saada toinen puoli pakosalle, tappaakin. Eivät ne kaappaa orjia niin kuin jotkut Lieggimiehet, eivätkä vankeja niin kuin Nazorakit.”
”Onko totta, että zyglakit ovat immuuneja Toain elementaalivoimille?” Jortekk äkkiä kysyi. ”Muistan, että Jauta puhui siitä. Että siksi niitä ammutaan kiväärillä eikä millään hienommalla.”
Omerann hymähti hieman. Troopperi vastasi: ”Miten joku edes voisi olla immuuni vaikka kiville tai ilmalle? Ei, minun kokemuksestani ne tottelevat luonnon voimia kuin kuka tahansa. Ovat vain pahuksen isoja ja väkeviä. Vaikka kenties ne jopa tuntevat luonnon voimat meitä paremmin, omalla tavallaan.”
Miete oli kiehtova. Troopperin äänessä oli jopa ripaus jonkinlaista arvostusta, vaikka päällisin tunne olikin huoli.
Omerann kohautti olkasuojiaan ja jatkoi:
”Niistä vangeista. Zyglakithan ovat Allianssia. Nehän voivat toimittaa vangit niille.”
”Ehkä”, Troopperi vastasi, ja jätti mietteen leijumaan. Keskustelu tyrehtyi, mutta heidän oli vaikea pysyä terässä. Univaje, marssiminen tauotta ja pimeys saivat kaiken näyttämään samalta. Jokainen hieman omituinen puun oksa näytti zyglakin hännältä tai terävältä kuonolta, jokainen outo liike metsässä tai joessa sai heidät epäilemään aistejaan. Viime havainnosta oli jo aikaa.
Varmuuden vuoksi he pitivät hyvin lyhyitä kartanlukutaukoja, joiden aikana Omerann tihrusti metsäkarttaa pienen kenttävalokivensä loisteessa. Kertaalleen Troopperi uskaltautui aivan joen rantaan täyttämään heidän vesipullojaan, kun muut olivat valmiina ampumaan mitä tahansa, mikä kävisi joesta heidän kimppuunsa.
”Me tulemme kahlaamolle vajaassa tunnissa, tällä tahdilla”, Sota-Omppu mutisi. ”Siitä toinen sama, ja tullaan Hydrukaan.” Se oli heidän kätketty pääasemansa.
”Olemmekohan me karistaneet ne?” mietti Jortekk.
”Ne ovat kannoillamme. Ne osaavat liikkua metsässä meitä paremmin”, Troopperi sanoi hiljaa. ”Emme voi pysähtyä.”
Zanuha ei sanonut mitään.
Yön mittaan pilvet kävivät raskaammiksi, ja pimensivät taivasta entisestään. He kompuroivat juuriin ja kiviin silloin tällöin, mutta joenvarsi oli onneksi helppokulkuista. Troopperi oli kulkenut tätä reittiä monta kertaa, mutta se ei saanut ketään heistä kokemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.
”Eli on yritettävä kahlaamolle, sekö on ainoa suunnitelmasi?” Omerann mietti. Hän olisi halunnut sytyttää tupakan hermojensa hellimiseksi, mutta se ei käynyt piiloutujille päinsä.
”Ne voivat kuulla, mitä puhumme”, Troopperi sanoi. Metsässä sadan bion päässä voisi olla yksi niistä, eivätkä he välttämättä sitä huomaisi.
Omerann tuli kuiskausetäisyydelle. Kommunikointi oli kuitenkin niin turhauttavaa, että he pysähtyivät hetkeksi. Zanuha katseli metsää ja Jortekk jokea. Kaksi muuta puhuivat nopeaan tahtiin, ja kuiskaukset kuulostivat kiusallisen kovaäänisiltä metsän hiljaisuudessa.
He olivat yhtä mieltä siitä, etteivät voineet pysähtyä. Jos he jäisivät saarroksiin, heillä ei olisi välttämättä voimaa selvitä tarpeeksi kauan, että apu saapuisi.
”Mutta jos niillä on mitään älliä, ne odottavat meitä kahlaamolla”, Omerann protestoi. Hän yritti puhua tarpeeksi hiljaa, etteivät muut kaksi kuulisi.
”Todennäköisesti”, Troopperi nyökkäsi. ”Mutta meillä on tulivoimaa läpi pääsemiseen. Ja se on niin lähellä päämajaa, että taistelun äänet tuovat taatusti apua ilman, että meidän on käytettävä radiota.” Niin, jokainen käyttö saattaisi paljastaa heidän sijaintinsa nazorakeille. Sitten olisi taas vaihdettava päämajan sijaintia.
”Ja jos näemme mitään tavallisesta poikkeavaa kahlaamolla, voimme ottaa aikalisän”, hän jatkoi.
”Minä en pidä tästä”, Omerann mutisi, mutta hyväksyi Troopperin järkeilyn paremman suunnitelman puutteessa. Kaksi muutakin skakdia saatettiin ajan tasalle tilanteesta. He tekivät vielä yhden läpikäynnin aseistuksestaan ja sopivat muodostelmasta – Troopperin Hau suojaisi kärjen, Zanuha pitäisi perää. Keskustelu laantui hajanaiseksi ja hiljaiseksi, mutta suunnitelma oli joka tapauksessa nostanut itse kunkin taisteluhenkeä. Loputon yön pimeys kuitenkin nakersi sitä tahtoa hyvin nopeasti, ja heillä oli vielä paljon matkaa.
Kovakuntoisena itseään pitävän Ompun jalkoja särki enemmän kuin miesmuistiin. Pisin tauko yön aikana, mitä he olivat pitäneet, oli ollut hädin tuskin viittä minuuttia. Se toi mieleen Zakazin pitkät aavikkomarssit ikävänkin selvästi. Ja Jautan, joka oli yleensä edes keventänyt marsseja jollain älyttömällä jutullaan…
Suden hetki lähestyi samaa tahtia kahlaamon kanssa. Vain kerran he luulivat tehneensä unisen havainnon zyglakista, kaukana metsässä vasemmalla puolellaan. Oli mahdoton sanoa, oliko se ollut todella siellä, mutta yhtä kaikki – se oli muistutus siitä, etteivät heidän saalistajansa olleet kadonneet minnekään.
Omerann katseli mustaa virtaa. Kahlaamo olisi joen seuraavan mutkan takana. Kohta mennään, valmiina tai-
Skakdin ajatus katkesi, kun joen vastarannalta kuului ääniä. Siiveniskuja. Joku kookas lintu oli säikähtänyt uniltaan ja liihotti hätääntyneenä tiehensä.
Säikähtänyt, mutta mitä. Jotain siellä on, tämä varmisti sen. Omerann katsoi seuruettaan. Troopperi oli selvästi tehnyt saman päätelmän kuin hänkin; turhaan ei rahi ollut siivilleen noussut. Jortekk ei tainnut tajuta, mitä lintu merkitsi. Zanuhasta Omerann ei osannut sanoa.
Omerann puristi lainakiväärinsä kahvaa. Kahlaamolla on ansa – ei auttanut valehdella itselleen. Skakdi painoi päänsä ja kävi vaihtoehtoja läpi mielessään. He voisivat olla ylittämättä jokea ja jatkaa virran tällä puolella, mutta sitten he eivät pääsisi komentopaikkaan. He eivät pääsisi mihinkään turvaan yön aikana, vaan vahtikoirat olisivat erämaan armoilla. Mihin he jatkaisivat? Omerann katsoi väsynyttä seuruettaan. Ei, mikään muu paikka ei ollut niin lähellä, että he jaksaisivat perille, eivät zyglakit kintereillään. Joen ylittäminen jostain muualta kuin kahlaamon kohdalta vaikutti sekin hulluudelta; kaikesta päätellen liskot olivat väijyneet heitä koko matkan pinnan alla. Taistelu syvän veden varassa ei päättyisi hyvin.
Piiloutuminen kävi sekin Omerannin mielessä, mutta Troopperi ja Voyager olivat kuluneet viikot varoitelleet tekemästä sitä virhettä. Sellaista tarinaa ei oltu saarella kuulemma kuultukaan, että zyglakeilta piiloutuminen olisi onnistunut. Liskokansalla oli terävät aistit.
Jos he kaivaisivat taisteluasemat metsämaahan ja varautuisivat piiritykseen, saisivat he pistettyä zyglakeille varmasti vastaan… mutta vain tuokion. Klaanilaisen sissiryhmän ammukset eivät riittäisi pitkittyneeseen taisteluun, ei edes täydessä varustuksessa. Ja he olivat paluumatkalla, suuren osan ammuksistaan kuluttaneina.
Joten niin se oli, että Omerann myönsi parhaaksi yrittää kahlaamoa. Nopeasti läpi ja täyttä päätä komentopaikka Hydrukan suojiin. Tässä vaiheessa ei enää auttanut soittaa apuvoimiakaan, momentum oli vahtikoirien paras liittolainen. Sitä paitsi, Voyager ja muut kyllä kuulisivat, jos tilanne menisi tulitaisteluksi, niin lähellä he olivat turvaa.
Skakdi katsoi Troopperia vakavana. Toa nyökkäsi; molemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun.
”Nyt valppaana, taitaa mennä rähinäksi”, Omerann kuiskasi kolmelle toverilleen. ”Liikutaan perhanan nopeasti. Ketään ei jätetä jälkeen.”
”Näyttäkää niille, mistä Vartijan Vahtikoirat on tehty”, Troopperi valoi rohkeutta.
Nielaisu söi Jortekkin vastauksen. Zanuha ei sanonut mitään.
Viimeinen joenmutka oli nopeasti ohitettu ja kahluupaikka tuli näkyviin puiden takaa. Joki leveni kaksinkertaiseksi, ja vaikkei pimeässä paljastanutkaan kivikkoista pohjaansa, sissit tunsivat maaston. Tässä ei ollut vettä kuin reiteen.
Troopperi astui virtaan. Toa piti jousta valmiina. Omerann seurasi sovitusti perässä muutaman askeleen jälkeen. Syksyn kylmettämä vesi sai skakdin säären kihelmöimään. Virta ei ollut vahva, mutta yhdessä joen kivikkoisen pohjan ja yön pimeyden kanssa jokainen askel oli syytä ottaa varovasti. Omerann kuuli, kun ensin Jortekk ja sen jälkeen Zanuha seurasivat jokeen. Kaikki neljä sotilasta kahlasivat reittä myöten mustassa vedessä.
Omerann tiesi, että juuri tässä hetkessä he olivat kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Pahasta aavistuksesta ei ollut lohtua, kun hyökkäys alkoi.
Veden pinta kohosi lähes ääneti seurueen molemmilla puolilla ja joen pinnan alta nousi esiin kaksi zyglakia. Sininen liskopeto iski sauvalla Omerannia kohti, mutta skakdi otti sivuaskeleen ja väisti tällin. Sivusilmällään hän huomasi, että vastarannalta viuhui kevyitä nuolia klaanilaisia kohti, mutta Troopperin Hau välähti kilveksi heidän eteensä. Omerann kohotti aseensa vedestä noussutta zyglakia kohti, mutta liskon häntä huitaisi skakdia kylkeen ja pilasi tähtäyksen. Laukaus vihelsi tiehensä.
Jostain Omerannin takaa heitettiin verkko. Juuri kun hän luuli sotkeutuvansa siihen, Troopperin suuntaama tulisuihku korvensi verkon ilmasta. Tulen toa oli tarkkana.
Tummansininen zyglak Omerannin edessä kurotti terävähampaisen kitansa niin äkillisesti häntä kohti, että hän miltei menetti väistäessään tasapainonsa. Ennen kunnollisen jalansijan saamista zyglak iski häntä sauvansa perällä, ja skakdi kaatui jokeen.
Omerannin maailma muuttui kylmäksi, märäksi ja mustaksi. Hän pyrki välittömästi jaloilleen, mutta epätasainen ja liukas joenpohja ja veden virta tekivät työstä vaikeaa. Hetken räpiköimisen jälkeen sotilas oli kuitenkin taas tolpillaan.
Ilmaa alkoivat repiä rääkyvät sarjat. Zanuhan pikakivääri soi tottunein ottein, tuettuna hänen paksuun haarniskaansa niin hyvin, että sitä saattoi käyttää yhdellä kädellä. Toista tarvitsi lataamiseen vauhdissa. TRA-TA-TA-TA. Ääni palautti Omerannin mieleen Zakazin. Ne olivat lyhyitä sarjoja. TRA-TA-TA-TA. Pimeässä ei voinut sanoa mitään osumista, mutta zyglakit ymmärsivät kyllä. Yksi sukelsi veteen, nuolet loppuivat. Toinen vajosi pinnan alle, kaikesta päätellen osumasta. TRA-TA-TA-TA. Zanuha kääntyi – TRA-TA-TA-TA toiseen suuntaan. Muut yhtyivät ampumiseen, mutta vihollinen oli jokaisessa suunnassa, ja se oli nopea. TRA-TA-TA-TA. Omerann kiroili ja huusi ampuessaan, Zanuha ei sanonut sanaakaan. TRA-TA-TA-TA. Lataus. Niitä oli liikaa; hän tarttui myös pistooliinsa, ja antoi sen soida hitaammalla tahdilla. TRA-TA-PAM-TA-TA-PAM. Lähietäisyydellä ei ollut enää vainolaisia – oli aika juosta. He kahlasivat eteenpäin, mutta pian nuolia alkoi sataa lisää. Zanuha otti osuman nuolesta, joka kilpistyi hänen haarniskaansa kivuliaan näköisesti.
Silloin myös heidän tulosuunnastaan alkoi sataa nuolia, ja metsän varjoista syöksyi heitä kohti kolme tai neljä siluettia. Zanuhan kiväärin lukko löi tyhjää. Sekään ei enää sanonut mitään.
”Vauhtia!” Troopperi karjaisi ja puski eteenpäin Haun hohkaava kilpi koko joukon suojana. Matkaa vastarannalle ei ollut enää kuin pyrähdys. Vesi loiskui kaikkialle, kun he juoksivat. Jortekk oli aivan Troopperin kintereillä, kaksi vanhempaa skakdia ampuivat hajanaisesti juostessaan. Zanuhaan oli osunut toinenkin nuoli.
Mutta Haun suoja kesti, ja vastarannalta lentävät osumat kilpistyvät kaikki siihen.
Omerann veti henkeä ja terästi keskittymisensä. Liskopaholaiset olivat väijyttäneet heidät, mutta ärhäkkä vastaantappelu oli pelottanut ne taas etäälle. On se Troopperi kunnon toa, hän ajatteli.
Samalla hetkellä yksi joessa olevista zyglakeista nousi taas esiin pinnan alta, aivan Troopperin vierestä. Millään noin isolla ei ollut oikeutta olla noin huomaamaton tai noin nopea. Valtavan punamustan zyglakin veitsi iski kohti tulen toaa, mutta Troopperi veti salaman lailla lyhyen miekan vyöltään ja torjui iskun. Omerann auttoi toveriaan ja tähtäsi kunnon osuman liskoon, mutta ammus kyljessä ei näyttänyt edes hidastavan petoa. Zyglakin seuraava isku oli pistoliike hännällä Troopperia kohti, mutta senkin ketterä toa väisti sivuaskeleella.
Kolmas isku oli kuitenkin liikaa. Punamusta zyglak raapaisi aseesta vapaalla kädellään Troopperia kasvoihin. Omerann ei ollut varma näkikö pimeässä verenpurskahduksenkin, mutta ainakin Troopperin kanohi irtosi hänen kasvoiltaan. Hau lensi alavirtaan ja molskahti jokeen.
Omerann ei ehtinyt auttaa toaa ennen kuin hänen olkaansa iskeytyi pieni nuoli. Hänen ei tarvinnut miettiä nuolen vaatimatonta kokoa; heti osumasta lähtien oli selvää, että se oli myrkytetty. Polttava kipu levisi hänen kättään pitkin, ja Omerann menetti tasapainonsa.
Omerann oli kaatunut toistamiseen, ja yski keuhkoistaan kylmää jokivettä. Maku toi mieleen Spir-Korin maihinnousurannat ja piikkilangan. Suuri hahmo hänen sivullaan oli Zanuha, mutta missä muut olivat? Troopperi oli kaatunut suuren liskon hyökätessä.
”Jortekk! Pitää auttaa Troopperia!” hän karjaisi ja veti väsyneenä viimeisen aseensa, pitkän väkipuukon.
Mutta hän ei saanut vastausta. Missä oli Jortekk? Oliko se tuo hahmo, joka räpiköi rantaan? Kyllä, hän erotti skakdin harjan, vaikkei mitään muuta. Omerann huusi tälle, mutta nuori skakdi juoksi kuin itse Irnakkin ajamana.
”Ei skararararin helvetti!” Omerann huusi ja hoiperteli eteenpäin, haroen mustaa vettä. Missä on Troopperi? Hän oli ollut aivan tässä… mutta hän ei koskaan löytänyt Troopperia. Suuri sininen zyglak nousi vedestä voimakkaalla syöksyllä ja tarrasi Omeranniin. Hän oli kuitenkin nopeampi, viimeisen adrenaliinin ohjaamana, ja survaisi puukkonsa zyglakiin – ehkä kylkeen. Omerann kiskoi sen irti, ja yritti uudestaan, mutta terä aivan lähietäisyydeltä lävisti hänet, työntyen sisään hänen rintalevyjensä välistä. Jääkylmä vesi ja yö, ne olisivat hänen hautansa, hän ymmärsi kaatuessaan selälleen zyglakin massan pinnan alle painamana. Hän maistoi vedestä veren, ja näki aaveet pinnan päällä. Zanuha kamppaili vielä. Omerann ei jaksanut enää.
Aamu
Auringot tervehtivät kahta klaanilaista joen rannassa. Päivästä oli tulossa lämmin ja selkeä. Kauniissa syysaamussa ei olisi arvannut, mitä joella oli tapahtunut. Pakoon päässyt hermoraunio skakdi ei ollut osannut sanoa kovinkaan paljoa, eikä Toa Voyagerilla ollut sydäntä kovistella siinä tilassa ollutta.
Toa Hai astui varovaisesti jokeen. Vesi oli kylmää ja kirkasta.
”Tällä puolella on jälkiä ainakin neljät tai viidet”, Voyager sanoi. Ne erottuivat helposti kosteasta rantamaasta. ”Toisellakin puolella taitaa olla.”
”Se ei sano kovin paljoa”, Hai mietti. ”Ne ovat vesieläjiä.”
”Ei, mutta sen on täytynyt olla iso joukko. Jortekk puhui laumasta enkä ollut uskoa”, Voyager vastasi. Hän tutki rantaa, Hai joen puolta.
”Olivatkohan Allianssin asialla?” Hai kysyi.
Voyager tunnusteli rannan koivuja. Yhtä oli ammuttu Vahtikoirien kiväärillä. Rannalta ei kuitenkaan löytynyt sen enempään johtolankoja, joten hänkin – hieman inhoten – astui jokeen, ja lähti tunnustelemaan pohjaa kömpelösti. Hai sukelsi näkymättömiin.
Voyager yritti ohittaa sydämensä pamppailun. Hän oli aavistanut pahinta siitä alkaen, kun öiset laukaukset olivat herättäneet heidät. He olivat kiirehtineet paikalle, mutta silloin, yön pimeydessä, ei ollut paikalta löytynyt mitään. He olivat olleet auttamattoman myöhässä joka tapauksessa. Nyt, päivänvalon kera, ehkä jotakin selviäisi. Hän ei uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Troopperi ei olisi selvinnyt.
Hai nousi pintaan ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, näyttää vain löytöään. Hän piteli käsissään mustaa Kanohi Hauta, jonka uurteissa oli vielä joenpohjan mutaa. Sen pinnassa näkyi syvä uurre, joka oli tullut osumasta kasvoihin.
Voyager vei kätensä tahtomattaan suulleen.
”M-meidän pitää jäljittää ne!”, hän ärähti. ”Hänen on oltava vielä elossa! Meidän täytyy kostaa!” Toa korotti ääntään ja potkaisi joen pohjaa niin, että vesi lensi.
”Voya, keskity. Yksi asia kerrallaan”, Hai sanoi ja ojensi naamion toverilleen. Voyager otti veljensä naamion ja yritti peitellä käsiensä vapinaa. Ne metallikasvot kyllä muistuttivat Troopperin piirteistä… mutta ne olivat elottomat, vailla ilmettä. Voyager kamppaili vuoroin surun, vihan ja taas surun kanssa – eikö zyglakeista ole ikinä loppua? Eikö niillä ole muuta tarkoitusta kuin piinata ja tuhota?
Hai nousi pintaan uudelleen. Hän ojensi Voyan laukkuun vanhan pistoolin, sitä mallia mitä Sota-Omppu oli käyttänyt. Se oli ammuttu tyhjäksi. Pian löytyi myös muita aseita – väkipuukko, toinen pistooli, kivääri, pikakivääri. Troopperin miekka, puhtaaksi pestynä. Vielä paljon muitakin Zanuhan aseita. Hyökkääjien välineitä löytyi vähemmän, ja osa niistä oli eittämättä kulkenut jo virran mukana toisaalle.
He kolusivat koko kahlaamon, ja saapuivat toiselle rannalle. Siellä oli lisää jalanjälkiä – sekä Troopperin ryhmän, että heitä seuranneiden zyglakien. Voyager oli keskittynyt laskemaan niiden määrää, kun Hai näytti sammalmättäästä löytämäänsä nuolta.
”Kuuluvatko näin pienet nuolet zyglakeille?” Hai kysyi, katsellen ohutta ja lyhyttä vartta.
Voyagerin oli keskityttävä hetki surultaan.
”Kyllä se näyttää siltä… ne käyttävät tuollaisia hampaasta tehtyjä. Se on kyllä pienempi kuin mitä olen nähnyt.”
Hän otti nuolen käsiinsä ja pyöritteli sitä. Hän kyllä tunsi nuolet, ja osasi kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin. Terässä oli pienet, syvät viillot, joihin oli painettu nokare kangasta. Pää oli liian pieni polttonuoleksi.
Hän nuuhkaisi kärkeä. Se tuoksui eltaantuneelta ja pistävältä.
”Tähän on uutettu myrkkyä”, Voyager sanoi ja nuuhkaisi uudelleen varovaisesti. ”Sanoisin, että aika mietoa. Metsäravattia, ehkä.”
”Että mietoa?” Hai kysyi. ”Miksi ihmeessä? Kyllähän ne nyt toki osaavat tehdä tappavampaakin.”
Voyager työnsi nuolen viiniinsä ja katseli hiljaisena jokea. Hän yritti nähdä viimeisen, epätoivoisen taistelun siinä, kahlaamon keskellä. Miksi he olivat lähteneet ylittämään jokea zyglakeita kannoillaan? Miten zyglakeita oli edes ollut näin lähellä Hydrukaa? Mitä jos he olisivat vain olleet partiossa täällä… Hän puristi mustaa Hauta niin, että hänen sormiinsa sattui. Ne saisivat vielä maksaa, joka ikinen!
Myös Hai katseli jokea.
”Jos täällä on kuollut joku”, hän sanoi varovaisesti. ”Virta olisi vienyt ne tuonne”, hän osoitti itää. Siellä jossain joki yhtyisi lopulta Rapujokeen, mutta sinne oli monen monta kioa.
Voyager hillitsi itsensä ja nyökkäsi.
”Mennään katsomaan”, hän sanoi, vaikkei halunnutkaan. Hän ei halunnut löytää veljensä puoliksi syötyä ruumista rantaliejusta.
He ylittivät joen takaisin omalle puolelleen, ja lähtivät tarpomaan rantaa pitkin. Kovin paljoa ei puhuttu – Hai oli hiljainen luonnostaan, ja Voyagerin ajatukset raivosivat myrskynä, jota hän ei osannut käsitellä. Loputtoman pitkän kävelymatkan, joka oli tuskin kioa, jälkeen he tulivat joen mutkaan, johon Hai pysähtyi. Sinne oli kasautunut oksia kokonainen suma, jotka olivat kiinni rannan tiheissä pajukoissa.
Klaanilaiset huomasivat sen melkein samaan aikaan. Pinnalla näkyivät skakdin varpaat. Ilmassa oli kalman haju.
Hai irvisti ja lähti kahlaamaan. Voyager nielaisi epäröintinsä ja seurasi. Joki syveni nopeasti, ja liejuinen pohja vain pahensi asiaa. Lukemattoman Lehun oksat olivat kasautuneet jyrkkään joenmutkaan, ja sen seasta he kiskoivat esiin tutun klaanilaisen. Inhoten he vetivät ruumiin jaloista puoliksi rannalle. Se oli turvonnut joessa kammottavan epämuodostuneeksi, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, kuka siinä oli.
”Omppu…” Voyager henkäisi ja polvistui ruhon viereen. Hai seisoi taaempana haikea ilme kasvoillaan. Kaatuneiden toverien näkemiseen ei koskaan tottunut, hän jos kuka tiesi.
”Häntä ei ole raadeltu”, Hai sanoi, kun Voyager vain katsoi ruumista mietteissä hampaitaan purren. ”Onko se tavallista?”
Voyager mietti hetken.
”Olen nähnyt zyglakien jättävän jälkeensä syötyjä ruumiita. Hänessä on vain… näen vain yhden oikein ison haavan, tuossa sydänkiven alapuolella.”
”Tarkempaa kuolinsyytutkimusta emme pysty tässä tekemään”, Hai mietti. Omerannin lihaksikas ruho näytti lähes levolliselta. Hänen kypäränsä oli edelleen kiinni hänen päässään remmillä. Kuollut kuin sotilas.
”Jos muita olisi, luulisin heidänkin olevan tässä”, Hai jatkoi. Häntä inhotti sukeltaa ruumisveteen, mutta meni kuitenkin, ja sukelsi pari kolme kertaa. Voyager kävi läpi rantaa, mutta hänen liikkeensä olivat hitaita. Mitään ei löytynyt.
Viimeisellä kerralla noustessaan Hai oli valmis luovuttamaan.
”Minä olen käynyt koko mutkan läpi, ja uin vielä seuraavaankin. Ei mitään. Sinä?”
Voyager hieroi mirunsa leukaa. ”Minä uskon, että Troopperi on elossa”, hän sanoi lopulta. Vaikka hän sanoi sen suoraan sydämestään, hänen järkensä liittyi argumenttiin: ”Myrkkyä, joka ei ole kovin tappavaa. Ei muita kuolleita. Aseet ammuttu melkein tyhjiksi, eli taistelu oli pitkä. Minä luulen, että se oli väijytys, ja ne ottivat vankeja. Olisi heistä muuten jotakin muita jälkiä. Sitä paitsi, Jortekk ei sanonut nähneensä kenenkään kuolleen… vaikka hän tietysti pakeni paikalta.”
Hai nyökkäili teoriaa kuunnellessaan. Hän huokaisi syvään.
”Meidän on siis löydettävä heidät”, hän sanoi päättäväisenä.
Kaksi toaa lähtivät vaitonaisina takaisin. Siihen joenmutkaan he jättivät kolme kiveä, ja hautasivat Sota-Ompun, Bio-Klaanin sotilaan.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Taivaalta käsin tukikohtaa oli mahdotonta erottaa Lehu-metsän puukatosta. Lehvistöjen alla kuitenkin oli täysi elämä päällä, sillä uutta verta oli saapunut.
”Enpä ole nähnyt moista ennen”, Omeran hämmästeli. Vahtikoiria johtava skakdi oli marssijoukkonsa kärjessä. Suurella maastoutetulla skakdilla oli vanha sodanaikainen kiväärinsä selässä roikkumassa ja ankea, kulunut kypärä päässä. Hänellä – kuten koko joukolla – oli selässä painavat pakkaukset täynnä ruokaa ja varusteita kaupungista.
Vain pieni osa tukikohdasta sijaitsi maan pinnalla. Enimmäkseen se oli rakennettu korkeiden puiden varaan – tai kaivettu maan alle. Se näytti erittäin vaaralliselta jollekulle, jonka jalat olivat pienen koiran kokoiset.
”Se johtunee siitä, pomo, ettei Zakazilla ollut näin montaa puuta samassa paikassa”, vastasi Omeranin vanha sotakaveri, Jauta. Hänkin oli sitä sukupolvea, jolta Zakazin ruutisirkus oli vienyt maun sotimisesta melko pitkäksi aikaa. Hän oli sen sijaan keskittynyt metsästykseen, ja sen näki hänen täplällisestä nahkaliivistä ja turkisvuorauksista. Hänellä ei sentään roikkunut kokonaista oravanhäntää päästä, mutta olkapäätä koristava burnakinkallo yritti ajaa samaa ajatusta. Ainakin se ei ollut hänen oman lajinsa kallo. Toisin kuin joillakin oudoilla tyypeillä.
”No ei”, Omeran myönsi ja pysähtyi suu auki.
Muutama tusina skakdeja kummasteli puutukikohtaa. Jos he eivät olisi osanneet odottaa sitä, he olisivat saattaneet helposti kävellä ohi. Vahtikoirat laskivat pakkauksiaan ja ehtivät odotella muutaman minuutin ennen kuin ylhäältä saapui väkeä. Sotilaita – tai pikemminkin sotureita – liikkui pitkin köysisiltoja ja -tikkaita. Jonkinlaista rahtihissiä vinssattiin alas mahtavan männyn runkoa myöden. Suurin osa väestä oli matoraneja, mutta joka lajin edustajaa kyllä löysi, jos vain osasi katsoa – mikä oli tietysti Bio-Klaanin puolustusjoukoille ominaista.
Vain osa vahtikoirista tunnisti punamustan toan ulkonäöltä, vaikka kaikki olivatkin taatusti kuulleet Toa Troopperin urotöistä. Välisaarten ampuja-ässä, tarkin silmäpari joka oli koskaan tarttunut jouseen. Mies joka pystyi leikkaamaan nazorakeilta tuntosarvia tuhannen metrin päästä. Toa, joka osasi ampua nuolen sisään nazorak-kiväärin piipunsuusta!
Troopperin tumman haarniskan väleistä sojotti oksia, ja kirkkain punainen oli maalattu ruskeammaksi.
”Terve, Omppu”, hän hihkaisi. ”Ja, uh, Vahtikoirat? Hyvä saada lisää väkeä, kun tavallisten asioiden lisäksi pitää etsiä Guardiania…”
”Löydämme kyllä Everstin”, Omeran vakuutti ja läimäisi Troopperia hartialle. Tukikohdan matoranit ja muut otukset ottivat reppuja ja lastasivat niitä hissiin.
”Sinäkö tuuraat häntä?” skakdi kysyi.
”No, Same on kai virallisesti pomo?” toa kertoi. ”Tai periaatteessa olemme suoraan modejen komennossa, mutta käytännössä Gee ja Tongu johti sotajuttuja… mutta nyt on vähän poikkeustilanne… sano mitä vain torakoista, mutta yhden asian ne osaavat meitä paremmin, ja se on hierarkia!”
”Ha!” Omeran sylkäisi. ”Kyllä me kostetaan niille ötököille Geestä ja Ämkoosta, huoli pois Etsitään ensiksimainittu ja ammutaan jälkimmäinen! Minun äijäni ovat tappelijoita henkeen ja vereen.”
Troopperi katsoi skakdirivistöä. He kyllä näyttivät sotilailta – ehkä paljon enemmän kuin hän tai hänen toverinsa. Ainakin heillä oli kokemusta sotilaana eikä vain soturina toimimisesta. Heillä oli vyöt ja kiväärit ja miekat ja ties mitä, sellaista tavaraa mitä Geelläkin oli. Heidän ilmeensä olivat synkät ja silmät katkerat. Joillakin oikeasti, ja useimmilla siksi, että muillakin oli.
”En tiedä, miten paljon tiedätte tilanteesta”, Troopperi aloitti koko joukolle. ”Mutta tämä ei tosiaankaan ole rintama. Tässä sodassa ei ole rintamia. Ei voi olla, koska on vain yksi armeija, ja se ei ole meidän.”
Se sai aikaan hieman hämmentyneitä katseita.
”Olen täysin rehellinen asiasta: torakat voittavat heti, kun alamme taistella rehellisesti heidän ehdoillaan.”
Troopperista oli kouliintunut yllättävän dramaattinen johtaja. Jonkun täytyi, kun Gee oli poissa.
”Joten me taistelemme likaisesti! Ensisijaisesti me tarkkailemme, raportoimme ja iskemme vain, jos voitto on selvä. Jokainen katkottu radiolinja voi hidastaa nazorakien päähyökkäystä päivällä. Jokainen partio, joka katoaa metsään, on kourallinen vähemmän torakoita, kun taistelemme linnakkeesta. Ja tällä hetkellä ennen kaikkea etsimme Guardiania.”
Muutama skakdeista huuteli kannustavia sotahuutoja. Suurin osa vaikutti vaitonaisilta.
”Arvon toa, onko metsässä paljon torakoita?” joku skakdeista kysyi. Hän vaikutti melko paljon nuoremmalta kuin muut joukossa. Skakdissa oli jotakin bladismaista, Troopperi mietti.
”Yleensä ei”, toa vastasi. ”Ne tietävät, että meillä on näiden puiden alla kotikenttäetu. Kun ne yrittävät savustaa meitä ulos, ne tulevat isolla joukolla. Kenraalimajuri Yksitoista – russakoista se, joka pinta-armeijaa käytännössä pyörittää – on melko harkitseva liikkeissään.”
Kenraalimajuri 011 – johti Nazorak-imperiumin pinta-armeijaa. Kovin paljoa enempää klaanilaiset eivät tienneet – tällä oli Pintaesikunta jossakin Kaya-Wahin tietämillä turvallisen etäällä sotatoimialueesta. Tämä oli korkea-arvoisin saaren pinnalla oleva upseeri… ja siksi toa yrittikin onkia kenraalimajurista irti kaiken, minkä tiesi. Mitä korkeampiarvoisia rataksia imperiumi menettäisi, sitä hitaammin niiden kone toimisi.
”Eikö metsässä ole muita vaaroja? Rahi-petoja kuten Zyglakeita?” joku toinen kysyi.
”Vähänlaisesti”, Troopperi vastasi. ”Ilmeisesti suurin osa niistä on paennut pohjoiseen, tai suolle. Meidän metsämme on ollut niistä melko hiljainen. Ehkä ne ovat meitä viisaampia, ja pysyvät kaukana tällaisesta.”
”Anteeksi vain, Jortekk, mutta zyglakit eivät ole rahi-petoja”, totesi Jauta, metsästäjäskakdi. Hän oli ollut päällikkö Omeranin rinnalla, mutta kääntyi nyt onnettomaan kysyjään.
”Zyglakit ovat majesteettisia hirviöitä! Jos joku näkee moisen olennon, haluan tietää siitä.”
”Sellaisen kallosta saisi taatusti pelottavan kypärän”, joku naurahti.
”Ajatelkaa, millainen miekka siitä nokasta tulisi. Ne hampaat totta vie sattuisivat”, virkkoi toinen. Pian skakdijoukko lähinnä vaihtoi ajatuksiaan raptoriväestä.
”Höntit, ettekö tiedä miten vaarallisia ne ovat? Ne ovat immuuneja plasmalle ja muille voimille.”
”Ne ovat olleet Klaanin vihollisia aina, hyvä että ovat poissa.”
”Tuttuni oli löytänyt kallon ja tehnyt siitä kanteleen.”
”Jos kohtaamme niitä piruja, lähden kyllä heti kotiin.”
Häsellys hiljeni, kun Jauta iski kiväärinperänsä kovaa maahan. Hän nousi seisomaan suuren kiven päälle voimakkaalla loikalla. Vihreä skakdi näytti suorastaan jättiläismäiseltä siinä seistessään.
”Miehet, olemme täällä METSÄSTÄMÄSSÄ!” hän huusi. ”Torakoiden kuoria tulemme saamaan kasapäin!”
Sotilaat huusivat. Torakoita he eivät pelänneet, eivät vielä.
”Kenties ripustamme sen säälittävän Gaggulabion kätyrien kalloja muureillemme ja otamme heidän hienot moottoripyöränsä sotasaaliiksi!”
Lisää huutoja. Monella heistä oli verivelkoja pohjoisen kenraalia kohtaan, eikä sisällissota ollut loppunut vielä kaikkien sydämissä.
”Mutta zyglakit, ne ovat tämän metsän kuninkaita. Uskokaa kun minä sanon, että ne ovat lähes yhtä vaarallisia kuin kotisaaremme tahtorakit. Zyglakit eivät ehkä ole yhtä massiivisen suuria ja kestäviä, mutta ne ovat saalistajista hirveimpiä! Ja niiden kallot, ne vasta aarteita ovatkin!”
Suuri skakdi veti esiin pitkän veitsensä ja näytti sitä kaikille. Matoranin kädessä se olisi käynyt miekasta pituutensa puolesta, ja sen hieman kaartuva pää teki sen tarkoituksen selväksi. Tämä oli veitsi, jolla nyljettiin nahka lihasta ja leikattiin liha luusta.
”Ja minä en tästä metsästä lähde ennen kuin olen nylkenyt mahtavan zyglak-soturin tällä veitsellä! En hitto vie lähde! Joten jos näette moisia otuksia, älkää pelätkö – vaan sanokaa niille, että metsämiehistä suurin, Sker-Korin Jauta haluaa kaataa heidät. Toa Suga varokoon, sillä tämä poika aikoo pistää vielä häntäkin paremmaksi!”
Moinen näytös oli omiaan inspiroimaan hänen yleisönsä vieläkin suurempaan intoon. Se olisi melkein yltynyt kuorolauluksi, ellei Troopperi olisi astunut väliin.
”Me yritämme pyörittää täällä salaista sissitukikohtaa, joten pienempää ääntä, kiitos”, toa huusi. ”Jatkakaa.”
Hän tuli hieman etäämmällä katselleen Omerannin luokse. Skakdijoukon tummanpuhuva johtaja näytti mietteliäältä ja hipelöi pientä leukaansa.
”Hän vaikuttaa suositulta”, tulen toa totesi.
”Pojat tykkäävät hänen elkeistään”, Omerann murahti.
”Et kuulosta itse järin innostuneelta.”
”Mmph. Hän ei ole sotilas”, Sota-Omppu sanoi. ”Hän on kuriton. Hyvä taistelija? Ehdottomasti. Sooloilija? Valitettavasti. Ja sellaiset tietävät monesti ongelmia koko joukolle.”
Troopperi hymähti. ”Taidan tietää muutaman sooloilijan itsekin. Valuvika meillä klaanilaisissa, varmaan”, hän sanoi. ”Etkö luota hänestä olevan tähän, mitä teemme?”
Omerann vilkaisi ympärilleen. Maastoon ja puihin kätketty leiri huusi järjestäytynyttä sissioperaatiota. Siitä näki, että sen tehneet kädet olivat saaneet oppia Vartijalta.
”Kyllä me pärjäämme. Meillä on tapana”, skakdi vastasi hiljaisesti. ”Kunhan et laita häntä tekemään mitään liian monimutkaista.”
”Ai kuten ketään muutakaan skakdia?” toa naurahti.
”Yritäpä itse käydä turnajaisia lohikäärmeillä. On kuule ihan itse keksimämme urheilulaji.”
”Se… se ei ole välttämättä taito, jota operaatiomme kaipaa. Mutta olet oikeassa!” toa myöntyi.
”Zakazista puheen ollen, mites Labion jäbät? Paljonko törmäätte niihin?” Omppu kysyi.
”Ei kovin usein”, tulen toa myönsi. ”Liekkimiehet eivät juuri partioi turhan päiten. Niiden tyyli on mennä isolla porukalla ja hyökätä johonkin pieneen kylään. Tai meidän kimppuun, jos saavat vihiä sijainnistamme.”
”Vihulaisia tai ei, ainakin niiden taktiikka on klassinen ja hyväksi todettu.”
”Hei, siinähän sinä!” tuttu ääni keskeytti Troopperin. Se oli Voyager, joka näytti siltä kuin olisi juuri ryöminyt koko Lehu-metsän halki. Varmaan olikin.
Voyager oli kaksikosta hiljaisempi. ”Troopperin varjo”, jotkut sanoivat hänestä. Ja se oli osuva kuvaus, sillä veljekset olivat erottamattomat – ainakin silloin, kun muut velvollisuudet eivät tulleet tielle. Viime aikoina tuliveljen keskittyessä johtamiseen tämän toveri oli toiminut hänen tiedustelijoittensa huippuna.
”En huomannut paluutasi”, tulen toa sanoi mutta nauroi pian. Hän iski nyrkkinsä veljensä nyrkkiin. ”Menihän kaikki hyvin?”
Mirukasvo vilkaisi skakdiin Troopperin vieressä kysyvästi.
”Oh! Hän on…” Troopperi aloitti.
”Sota-Omppu, täällä voittamassa sodan”, skakdi nauroi ja iski suuren kouransa Voyan hartialle. Siihen tarttui mutaa toan maastoutumisesta.
”No hyvä”, ilman toa nauroi. ”Alkoi jo vähän pänniä tämä!”
Voya kaivoi varusteliivistään nuhjuisen kartan, joka oli saanut hänen viimeisellä tiedustelumatkallaan tusinoittain uusia merkintöjä.
”Kuinka pitkällä kävit?” Troopperi kysyi ja polvistui itsekin.
”Niin lähellä Nui-Koroa kuin uskalsin”, Voyager kertoi ja näytti sormella reittiä, jonka oli kulkenut. ”Ne vartioivat vuoren suuntaan huomattavasti heikommin, eivät kai odota että koukkaisimme aina pohjoisesta… jätin Manun luolalle vähän tarvikkeita. Se oli sortumisesta huolimatta ihan hyvä piilopaikka. Pitää harkita tukikohdan perustamista sinne.”
Omerannille tuotti vaikeuksia tulkita nuhjuista karttaa, mutta veljekset selvästi näkivät siinä täysin samat asiat.
”Mitä nämä numerot ovat?” skakdi kysyi. ”Tai miksi niitä on kaksi.”
”Partioiden kokoja ja sitä, miten paljon niillä on tuliaseita”, Voyager selitti. ”Koska se kertoo paljon siitä, miten eliittiä paikalla on. Yksikin kokenut konekivääriryhmä voi muuttaa helpon tehtävän mahdottomaksi. Paras varustus on selvästi Nui-Koron ympärillä, mutta kauempana partioivat ovat huonommin varustettuja. Torakoilla ei ole selvästi tuliluikkuja tarpeeksi… mikä antaa meille usein edun. Vaikka Yksitoista on kyllä alkanut kasata aika isoa arsenaalia Suurkylään.”
”Todella tarkkaa tietoa”, Troopperi kommentoi ja keskittyi karttaan. Hänen päänsä prosessoi jo parhaita reittejä ja iskusuuntia sen pohjalta. ”Mitään uutta russakoiden puolelta?”
”No kuulin yhdestä uudesta, varmaan joku Yhdentoista lähettämä”, Voyager kertoi. ”Yksi russakoiden puolelle jäänyt matoran kertoi vänrikki 774:stä. Vissiin sama, jonka ryhmä tappoi Toworun ja vangitsi Darackin… no, sen porukka hoitaa nykyään partisaanijahtia Nui-Koron alueella. Varmaan siitä saa kiittää ylipäätään tiukempaa vartiointia. Oli todella vaikeaa luikahtaa Nui-Koron tasangolle huomaamatta. Ja monta maatilaa rajamailta oli poltettu, koska niiden asukkaat olivat auttaneet meitä. Että kyllä torakatkin tämän pelin pikku hiljaa oppii”, ilman toa kertoi.”
Troopperi huokaisi syvään. Se, että muut saivat kärsiä hänen päätöksiensä takia, oli ehdottomasti rankin osa johtajuutta, ja se oli pitänyt opetella lennosta.
”Ja no, kyllä mekin opimme”, Voyager sanoi ja laittoi kartalle pienen nipun nazorak-tuntosarvia. Irtonaisia. Niitä oli viisi tai kuusi paria.
”Yyh”, tulen toa irvisti. ”Eikö noiden kantaminen ole vähän outoa?”
”Hei, täytyyhän minulla olla jotakin, millä leijua”, le-toa virnisti. ”Ja haluan kuvitella, että nazorakit kertovat leiritulella kauhutarinoita toa-hirviöstä, joka leikkelee näiden tuntosarvet. Mitä olen huomannut, niin se kyllä sattuu niihin melko karzahnisti! En ole ihan varma, mitä kaikkea tuntoaisteja näihin liittyy, mutta aika harva on kovin onnellinen menetettyään nämä.”
”Niinpä kai”, Troopperi myönsi. ”Ei vain tunnu kovin… noh, sankarilliselta. Vaikka tiedänkin, että kauhun herättäminen vihollisissa toimii.”
”Meillä ei ole varaa kaihtaa keinoja”, Voyager sanoi synkästi. ”Sitä paitsi Toa-koodi ei päde sodassa.” Mitä hyötyä siitä sitten on, hänen olisi tehnyt mieli kysyä, mutta pysyi hiljaa. Kenelläkään heistä ei olisi siihen hyvää vastausta.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.
Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.
Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.
Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.
Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.
Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.
Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.
Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.
Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.
Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.
Toinen aika, toinen paikka.
Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.
Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.
Sitä ei tohtinut edes ajatella.
Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.
“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”
“Gamm-Peng-Llang.”
Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.
Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.
“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.
Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.
Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.
Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.
Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.
“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”
Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.
“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.
“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.
“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.
“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”
Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”
Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.
“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”
Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.
Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.
“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”
“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”
“Siltikin tulen jos voin.”
Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.
“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”
“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”
“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”
Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.
“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”
Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.
Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.
Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.
Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.
Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.
Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.
Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.
Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.
Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.
Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.
Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.
Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.
Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.
”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.
”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”
Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.
Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.
Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.
Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.
Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.
Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.
Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.
Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.
Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.
…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.
“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.
“Minä…”
“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”
“Niin…”
“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”
“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”
“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”
Telakka
Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.
Ei tänä aamuna.
Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.
Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.
Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.
Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.
Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.
Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.
Harkel, missä viivyt…
Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.
”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”
Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.
”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”
Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.
Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…
Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.
Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.
Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.
Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.
Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.
“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”
Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.
Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.
Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.
Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.
”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”
“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”
Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.
“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”
Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.
Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.
Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.
Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.
Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.
”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”
”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”
Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”
”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”
Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”
Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”
Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”
Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.
”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”
Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”
Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.
”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”
”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”
Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.
”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”
”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”
Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.
“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”
Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.
“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”
Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”
Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.
”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”
Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.
”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”
Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.
Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.
“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”
”Tuota… en… en ole varma.”
Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.
Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”
“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”
”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.
“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”
”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”
“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”
Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus? ”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”
“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.
“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.
Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.
”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”
Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.
”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”
Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.
“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”
Kaupunki
Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.
”Tawa! Odota!”
Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.
”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”
Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.
He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.
”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.
”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”
Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”
”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken. ”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”
Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.
”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”
Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.
”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”
Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.
”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”
Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.
”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.
”Tawa, puhu minulle.”
Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.
”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”
Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.
”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”
Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.
”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan. ”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”
Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.
”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.
”Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.
”Tawa…”
”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”
Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.
”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”
”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”
”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen. ”Ei, Tawa, emme voi-”
”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!”
Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi. ”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”
”Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”
Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.
”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”
”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”
”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”
”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”
”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.
Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.
Mustaa Hauta kasvoillaan pitävä tulen toa sai hampaansa pestyä ja pysähtyi katsomaan hyllyllä olevaa valokuvaa. Siinä oli kaksi toaa leirinuotiolla jossain päin saarta. Männyn juurella oli nipussa muutama kuollut kanalintu. Vasemmalta tarkkailija tunnisti oman Haunsa, oikealla istui mirukasvoinen nuorempi ilman toa. Tulisankari hymähti muistolle, otti pöydältä täyden vasamaviinen, kiillotetun varsijousen sekä vastarasvatussa huotrassa lepäävän miekan ja astui ulos.
Pitkä äänen toa tarkasti kokovartalopeilistä terävämuotoisen kypäränsä asennon Mirullaan ja jatkoi puuhaansa. Äänirauta napsahti pöydänkulmaan, sankari heristi korviaan ja sääti hieman kitaransa nuppia. Pängg, sanoi vahvistamaton rautalanka. Toa hymyili ja työnsi suosikkiplektransa taskuunsa. Nyt olivat soundit kohdillaan.
Kolea kellari oli suurella innolla sisustettu viihtyisäksi. Mukavat kuvat ja Klaanilehti-leikkeet peittivät betoniseiniä ja piirittivät peiliä, jonka avulla tulen toa kiinnitti olkapanssarinsa hihnaa. Pienen hapuilun jälkeen myös selkäpuolen solki löysi kiinnikkeensä. Hau-kasvoinen sankaritar vilkaisi vielä naulakkoaan, mutta pitäytyi päätöksessään – mikään pörröinen ei lähtisi tälle matkalle. Kaunismuotoinen pitkäjousi sen sijaan näkisi päivänvaloa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Telakan autiossa suunnitteluhuoneessa mustaan Miruun sonnustautunut maan toa pyöritteli peistään käsissään ja loi vielä viime vilkauksia sotastrategiakarttaan. Dioraamassa oli monenlaisia nappuloita, sinisiä ja punaisia, isoja ja pieniä. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaan suureen, kolmiosaiseen puikulaan, joka oli asetettu punaisen palikan viereen punahahmoilla täytetyn sinisen kehän läheisyyteen.
Pieni, keltainen kiven toa kiirehti väenpaljouden läpi. Monelta lyhyt sankari jäi huomaamatta, mutta puunaamion takana käytiin tiivistä sanan- tai ajatustenvaihtoa. Kerrankin esi-isien henget olivat samaa mieltä: Nyt tuli pelata eikä pelätä. Pikkumies ehti matkallaan kuitenkin tervehtiä tuttua poromiestä, kääntää pystyyn ruuhkassa kaatuneet mahivankkurit ja hakea huoneeseensa unohtuneen vasaran.
Puolet tyrmän takahuoneesta oli vuorattu isoilla peileillä. Yksi kolmaosa oli palkintohyllyjen peitossa. Joka puolelle kimaltava metalli heijasti vankkarakenteisen metallien toan yhtä kimaltelevaa, lihasten muotoihin hakattua haarniskaa. Jylhä Rhode-kasvo ihaili vielä hetken reisiään ja hauiksiaan, kunnes kaivoi esille silitysraudan ja laudan ja alkoi silittää viittaansa ja kangasnaamiotaan.
Telakka, halli 2
Iltapäivä oli kääntymässä jo alkuillaksi, mutta Telakalla kiire tuntui vain kasvavan. Hydraulisen Vapauden varjossa joukko Laivaston matoraneja öljysi venttiilejä, täytti hiiliastioita ja sytytteli tulipesiä. Paikalla oli myös joukko Bio-Klaanin toia. Tunnelma oli odottavainen.
Metallin toa Santor ja tulen sankari Troopperi istuskelivat Kane-ra -kuljetusalusten ja Lohrak-hävittäjien lomassa samalla, kun Samol ja Iniko auttoivat matoraneja lentopelien lastaamisessa. Hieman syrjemmällä po-musiikkitähti Kyberi näpräili ison mustahopeisen laatikon kimpussa. Santor naksautteli rystysiään ja lampsi ystävänsä luo.
“Vai ihan Barraki? Sinä et kyllä lähde sekundalla menemään. Eikö Fexia Nui Bandikin käyttänyt tuommoisia?”
“Kyllähän sitä nyt laatukamaa pitää käyttää kun kerta löytyy”, Kyberi sanoi ja taputti ison vahvistimen pintaa, “Hyvää pohjoismanterelaista ääniosaamista. Tämäkin palikka on ollut apunani monet kerrat. Ei ehkä dynaamisin mahdollinen koje salatehtävissä, mutta toiminee tällä kertaa mainiosti.”
“OIisipa muillakin elementeillä mahdollisuus vahvistaa voimiaan noin yksinkertaisesti”, Santor tuumi, “Vaikka en minä kyllä semmoista tarvitsisi. Mutta jotkut muut ehkä.”
“Suurin osa de-toista välttelee kovia ääniä yliherkkyyden takia”, Kyberi sanoi ja nosti kitaransa hihnan olkapäälleen, “Mutta minä olen ottanut Po-Musiikin sydämeeni ja ammennan siitä voimaa.”
“Huomattu on”, Troopperi liittyi keskusteluun, “Missä muuten Geetee on? Tyyppiä ei ole näkynyt hetkeen, mutta kai se on nyt tulossa kuten on sovittu?”
“Tulee hän. Sanoi hakevansa jotain kamaa asevarastoilta.”
“Tytto taisi ottaa sen viidakkosaaren jutun aika raskaasti. Ollut jotenkin tavallista syrjäänvetäytyvämpi ja hiljaisempi putkapuolella viime viikkoina,” Santor sanoi harvinaisen vakavana.
“Niin kuin pitääkin. Emme kyllä pelaa enää minkään nippelitekijöiden kanssa. Vaikka varmaan tekin sen huomasitte ilman että siitä tarvitsee muistutella”, Troopperi sanoi. Tulen Toa nitkutti miekkaansa huotrassa. Aina se sieltä sukkelasti liukui, mutta jonkinlainen varmistusmaneeri siitä oli tullut.
Periaatteessa Troopperista oli ihan mukava lähteä kentälle. Taas matka rintamalle taittuisi Kane-ralla, samanlaisella ilma-aluksella, jolla hän oli Hikan kanssa tiedustellut torakoiden liikkeitä sodan alkupäivinä. Sekään ei ollut mennyt ihan putkeen, mutta Matoron, Umbran ja Kapuran avulla kotiin oli päästy palaamaan. Nyt Umbra oli kuollut, Matoro flegmaattinen ja kovia kokenut ja Kapura vähintäänkin epäilyttävä. Troopperi huokaisi. Olisiko vaikka Santorista tai Geeteestä Klaanin vanhojen ykkössankareitten korvaajiksi? Entä hänestä itsestään?
Moinen filosofiointi sai päätöksensä, kun Geetee saapui paikalle. Tulen toa oli muuttunut viimenäkemästä selvästi. Kirkkaanvaaleanpunaiset panssarit oli korvattu tummemmalla magentalla, ja epäsymmetristä jousiampujan haarniskaa oli muutenkin vahvistettu. Viini toan selässä oli täynnä tappavan teräviä Amorannin nuolia, joiden verenpunaiset sulat enteilivät silmänräpäyksessä etenevää kuolemaa. Kyberi kuitenkin tunnisti Geeteen kasvoilta saman vakavuuden, joka niillä oli levännyt Toan ampuessa sen zyglakin Klaanin muureille. Kokonaisuudessaan vaikutelma oli iskevä, mutta kenellekään ei tullut mieleen sanoa mitään nokkelaa.
Iniko hyppäsi alas Kane-ran ohjaamosta ja varmisti, että kaikki kuulivat. Kyberi istuutui vahvistimensa päälle ja Santor seisoi kädet puuskassa Geeteen ja Troopperin vieressä. Samol istui Kane-ran sivuoviaukossa ja heilutteli lyhyitä jalkojaan.
“No niin. Kuulitte siis Tongun alustuksen eilen, mutta kerrataan vielä perusasiat. Iskujoukkomme nimi on Rytmitykki ja meillä on tässä kolme Kane-raa, Telakan vankkoja kuljetusaluksia. Ensimmäiseen menemme minä ja Samol, ja sitä ohjastaa Kane-ra -mestari Agnes.” Oranssia hauta pitävä maan matoran nyökkäsi. “Koodinimi on Härkä-yksi. Toiseen menevät Troopperi ja Santor-”
“Krhm. SUPER Toa Santor.”
“Matanauta nyt Santor. Sitä ohjastaa Paltak.” Volitakmaanainen ta-matoran kumarsi syvään. “Koodi on Härkä-kaksi. Kolmanteen hyppäävät Kyberi ja Geetee ja ohjaajana toimii Sehalk.” Vihreä matoran vilkutti yhden aluksen ohjaamosta. “Koodinimi on, yllättävää kyllä, Härkä-viisi, jotta salakuunteleva vihollinen luulisi, että meitä on enemmän. Muistakaa: Ei Härkä-kolme, vaan Härkä-viisi. Lisäksi saattamaan lähtee kaksi Lohrak-hävittäjää, puikoissaan Weedol, Morthank, Soak ja Hanbar. He lähtevät ilmaan kolmoshallista. Selvyys?”
“Entä ne henkilökohtaiset koodinimet?” Samol kysyi.
“Aivan. Niillä pussipiruilla oli meillekin koodinimet. Kuten muistatte, minä olin Sininen Python, Samol oli Koli-Pää ja Geetee oli öääh Kermakakku… “
“Taitaa olla paras vaihtaa se viimeinen, nyt niinkuin vallitsevan tilanteen takia”, Kyberi sanoi nopsaan.
“Kannatetaan”, Santor nyökytteli.
“Naali on hyvä,” Geetee sanoi.
“Hmm, teemaan sopiva, naali eli napakettu, lajia tavataan Guartsuvuoren pohjoispuolella. Ilmoitetaan pussipiruille. Entäs te muut?” Iniko katsoi kysyvästi Kyberiä, Santoria ja Troopperia.
“Santor, ainakin Gaggulabion palkkasoturit tietävät, että meillä on Meksi-Koron painijatoa. Osa niistä pääsi pakoon. Yritä nyt niellä se painijakunnia ja keksi oikeasti hyvä nimi”, Kyberi sanoi.
“Miten olisi Sombrero?” Troopperi ehdotti. Miehen meksikorotuntemus ei ollut huippuluokkaa, mutta kyllä hän nyt perusasiat tiesi.
“Menettelee”, Iniko sanoi ja kirjasi sen muistiin. “Entä sinä?”
“No, Matoro sanoo minua Tero-Roopeksi, ehkä se kävisi? Kai se jotain muinaismatorania on, Matomies kun on historiantuntija, vaikken kyllä koskaan selvittänyt mitä se meinaa.”
“Selvä homma, Tero-Roope siis. Entäs Kyberi?”
“Kalfuzz Nuimuff.”
“Oookei. Mitä se muuten tarkoittaa?”
“Voi, vanhaa, oikeaa äänitystekniikkaa, taivaallista saröä vuosisatojen takaa. Olen metsästänyt kyseisiä pedaaleita vuosi, mutta eihän niitä täältä saa…”
“Vai niin. Sitten tehtävän yksityiskohtia. Pohjoisen asesepät antoivat meille vähän erikoisvarusteita. Testasimme näitä Troopperin kanssa jo aikaisemmin, sen sotakokouksen jälkeen. Auttavat harhautuksessa.”
Iniko veti esiin pitkänomaisen kotelon. Sieltä paljastui kolme pitkäpiippuista ja koristeellista kivääriä sekä kolme lyhyttä panosvyötä.
“Nämä ovat ääniaseita. Erikoisluodit pitävät kovaa metakkaa eri tajuuksilla. Käyttävät näitä perinteisesti rahi-petojen karkottamiseen. Joku taajuus toimi Zyglakeihinkin, kunnes ne pirulaiset oppivat peittämään korvansa. Yksi ase per kone.”
“Rytmitykkejä!” Samol huudahti.
“Niitä samaisia.”
Kello löi aamuyön tunteja laivueen kiitäessä Nui-Koron läheisten nummien yllä. Kirkas ja vilpoisa syysyö sai lisävaloa taivaalla mollottavista kuunsirpeistä. Maisema oli harmaja ja iloton. Härkä-Yhden sivuikkunasta maisemaa tiiraileva Iniko oli tunnistavinaan metsän, jossa hän oli Samolin ja Geeteen kanssa aiemmin piileskellyt. Sillä kertaa tiedustelu oli tuottanut tulosta, ja nyt oli sadonkorjuun aika.
“Tankkausasema kello yhdessä!” Kane-raa ohjaava Agnes huudahti. “Mata Nui mikä ilmalaiva!”
Torakoiden huoltoasema tosiaankin tuli esiin nummimaasta törröttävien kallionlohkareiden takaa. Rakennus huoltotorneineen näytti kuitenkin todella pikkuruiselta valtavan ilmalaivan alla. Kolmen hirviömäisen kaasusäiliön varaan rakennettu Tulikärpänen kylpi itsetyytyväisenä sadan valonheittimen keiloissa. Lähes painoton ilmakolossi oli huoltotornissa kiinni vain nokastaan. Kai ne sinne kaasua tai polttoainetta pumppasivat. Klaanilaiset eivät tienneet.
“Tuo titaani siis tuhosi sen viidakkosaaren?” Samol kysyi ja tihrusteli toisesta sivuikkunasta. Heimotoan puukanohin hengillä oli ollut sanansa sanottavana veljeskunnan saaren pommittamisesta. Samol tunsi esi-isien voiman virtaavan suonissaan.
“Kyllä, ja kohta se saa ansionsa mukaan”, Iniko sanoi ja avasi radioyhteyden. “#khhsh Kuuleeko Härkä-kaksi, Härkä-viisi, Rillimuura ja Puskuriliuos? Käännetään 50 astetta pohjoiseen! Rytmitykit valmiuteen!#Kshsh”
Lohrakit (joiden koodinimien keksijä Pussipiru Neljä lymyili Fusa-kengurun pussissa jossain lähimaastossa) tekivät sivuluisut ja nousivat keihäänkantaman yläpuolelle. Kane-rojen ohjaajat yrittivät hekin nostaa korkeutta, mutta hitailla höyrykoneilla ei noin vain harrastettu ilma-akrobatiaa. Jokin tärisytti Härkä-yhden pohjaa.
“Maajoukot yrittävät puhkoa pohjan keihäillä! Maa on täynnä juoksuhautoja!” Iniko huusi. Konetta ohjaava Agnes väänsi ohjaussauvaa naama irvessä ja saikin koneen nostettua. Pari zamor-latinkia mäjähti koneen kylkeen, mutta raskastekoinen alus kesti. Takana muut härät pääsivät pois torakoiden pistinkantamasta.
“#kkshsh-pentele-Noita kaivantoja ei ollut tuolla viime kerralla”, Iniko puhui radioon, “Yritetään kiertää pohjoiseen, okei? Kaikki vielä mukana?”
“#kssh Puskuriliuos kuittaa! Iskemmekö rivistöihin? Vaikuttaa olevan lähinnä jalkaväkeä!”
“Vihollisen pehmentämisestä tuskin on haittaa, mutta yritetään pysyä suunnitelmassa ja vetää niitä pohjoiseen”, Iniko vastasi rauhoittaen tilannetta. Pian takana alkoikin räiskymään Lohrakien kevyiden ja keskiraskaiden cordark-tykkien räjähdyksiä. Nopeat hävittäjät olivat vaikea maali maajoukkojen vähäiselle ampuma-aseistukselle, mutta toisaalta myös niillä maahan ampuminen vaati melkoista syöksähtelyä; olihan eteen ja yläviistoon ampumiseen suunniteltu aseistus parhaiten soveltuva ilmasodankäyntiin.
Lentue kaartoi oikealle kohti pohjoista. Muodostelma piti kuitenkin pintansa, ja klaanilaiset pääsivät juoksuhautojen aseenkantaman ulkopuolelle. Iniko kaivoi äänitussarin laukustaan ja avasi taas radionsa.
“Okei, kaverit, vartiota on vahvistettu, mutta annetaan mennä vaan, ääniaseet valmiiksi ja Ky- Kalmuff Nuifuzz, nyt ei sitten mitään balladeja! Annetaan paukkua kunnolla!”
“Joo, jos ne eivät vaikka sattuneet huomaamaan ylitsensä lentäneitä lentokoneita, ja kas vain, melkoista määrää cordak-räjähdyksiä”, Troopperin sarkastinen ääni sanoi radiosta.
“Voimme pistää ne luulemaan, että meillä on toinen joukko pohjoisessa”, Geetee vastasi toisesta koneesta. “Mitä ammuksia? Näitä on melkoisesti.”
“Hmm, minä lähtisin noin ensin ‘Bio-Klaanin ilma-aluksen moottori’-kudilla; pohjolalaiset tekivät niitä erityisesti tätä tehtävää varten. ‘Kakofonia-sarja’ taitaa olla aika yleispätevä, niitä voi ampua surutta. Antaa mennä!”
Iniko avasi Kane-ran ikkunan kampea veivaamalla ja tähtäsi rytmitykillä satunnaisesti torakkarintamien suuntaan. Melu oli melkoinen ja kuului hyvin selvästi aluksen moottorien yli. Itse asiassa se kuulosti aika lailla Hydraulisen Vapauden nostopotkurien ääneltä.
“Huh huh!” hiiliä lappava Samolkin hihkaisi. “Torakoilla on varmana huulet pyöreinä tuon äänen jälkeen! Jos niillä olisi huulet.”
Iniko ei kuitenkaan ehtinyt vastata alkuasukassankarin kommenttiin, kun kahdesta muustakin sonnista ammuttiin ääniaseilla. Se oli kuitenkin vain alkua. Kyberi ei tosiaan ollut ottanut Barraki-vahvistintaan turhaan mukaan. Se roikkui Kane-ran konttikourassa aluksen alapuolella torakkarintamaa kohti käännettynä. Voimasoinnut hyökyivät yli öisten nummien ja saivat pikkueläimet juoksemaan kauhuissaan karkuun. Toivon mukaan nazorak-valloittajat reagoisivat samalla tavalla.
Iniko, Santor ja Agnes kaivoivat empimättä kuulosuojaimet hansikaslokerosta, sillä melu alkoi tosiaan haitata sankareiden omiakin korvia. Torakoiden tankkausasema alkoi jäädä takavasemmalle. Tulikärpänen mollotti paikallaan sen yläpuolella, ja Iniko katsoi sitä miettien sivupeilistä. Ei kai kyseinen ilmalaiva niin tuhovoimainen ollut, että se voisi iskeä heitä tulimyrskyllä vahingoittamatta omia? Tuskin, mutta jotenkaan moinen helvetinkone ei herättänyt maan toassa ainakaan reipasta seikkailuhenkeä. Onneksi se asia oli korjautumassa pian.
“Käännytään enemmän oikeaan, okei?” hän huusi radioon toivoen, ettei Kyberin po-vyörytys ja rytmitykkien pauke peittäisi sen ääntä alleen, “niin saamme pääjoukon mahdollisimman kauas kohteesta! Puskuriliuos ja Rillimuura, käyttekö tarkistamassa tilanteen takaa? Emme oikein näe peileistä ilman valoa!”
Radioista kuului myöntävä vastaus ja pian iniko havaitsi Lohrakien jäävät jälkeen; hävittäjät yksinkertaisesti laskivat nopeuttaa niin, että raskaammat Kane-rat lensivät niiden ohi. Eleganttien sivuluisujen saattelemina ne kaarsivat taaksepäin.
“Ei paljon liikettä täälläpäin, Sininen Python”, kuului Weedolin ääni Inikon radioon, “Näyttää siltä, että ne eivät tarttuneet vielä syöttiin.”
“Ampukaa pari varoituslaukausta,” Iniko ohjeisti, “Tai siis ampukaa samalla kohti, koska turha tuhlata panoksia ilmaan kun ollaan jo sodassa.”
“Selvä homma, herra Python”, Weedol kuittasi, ja pian kuittausta seurasi cordak-tulituksen rämähdykset – Kaksi, kolme, neljä… Mutta viimeinen ei ollut cordak, eihän? Liian terävä ääni.
“Kaikki hyvin?” Iniko kysyi.
“Kunnossa ollaan, mutta ne ampuvat kohti! Olemme kohta ristitulessa!”
“Nostakaa korkeutta ja yrittäkää tulla tänne!” Iniko huusi, “Vai tulemmeko me sinne!”
“Jos nostamme nyt niin olemme helppo maali, anteeksi vain, mutta me taidamme tietää enemmän lentämisestä! Välillä ei ollut juuri niitä, ja maan rajassa meihin osutaan (Anna palaa, Morthank, vanha kelmi) huonommin! Rillimuura, valmiina, pannan haisemaan!”
“Jessöör, matkalla”, kuului viesti toisesta Lohrakista, ja takanapäin moottorien jyly kiihtyi. Pian hävittäjät olivat taas sonnien kanssa samalla viivalla, turvassa toistaiseksi, joskin vähän reissussa rähjääntyineinä.
“Kiva nähdä teidät kunnossa”, Iniko sanoi, “Ne siis ampuivat? Ei parane mennä sinne. Lähtivätkö perään?”
“Luulisin joo”, Weedolin ääni kuului, “Ne tuskin antavat meidän tehdä pistoiskuja ilmaiseksi. Saimme kuitenkin alas ainakin viisi sotilasta ja pamautettua jonkinlaisen huoltopoteron.”
“Hyviä pelejä nuo Lohrakit”, sanoi Agnes, Härkä-yhden ohjaaja, “mutta vähän liian hurjia minulle. Mitäs sitten?”
“Jatketaan niin kuin tähänkin asti”, Iniko sanoi, mutta hieman epävarmana. Tälläinen kyräily ei kuulunut torakoiden tyyllin. Yleensä ne pirulaiset suosivat vokrigiä liiankin tehokkasti. Salamasotaa.
Salama olisikin voinut iskeä, kun räjähdys halkoi ilmaa – Etupuolelta. Iniko rysähti koelautaa vasten tiiraamaan pikaisesti rahtikoneen etuikkunasta. Santorin ja Troopperin alukseen oli isketty! Sekunneissa radio oli Inikon käsissä.
“Härkä-kaksi! Sa- Sombrero, Tero-Roope, mitä tapahtui!”
“Moottoriin!” Kuului alusta ohjanneen Paltakin karjaisu. “Perkele!”
“Jostain isku! Putoammeko?” Trooperi huusi, samaan aikaan radioon ja ohjaajalleen.
“No joo aaaugh!”
Kane-ra putosi. Ei kamalan kovaa, koska moisella rotiskolla ei kovaa päässytkään, mutta ainakin se eteni pudotessaan niin, että intiimi kohtaaminen maan kanssa Nui-Koron nummien yössä tapahtui tarkkaan ottaen kyntäen. Iniko avasi sivuikkunan nähdäkseen paremmin, ja Agnes kaarsi hylyn ympäri pitääkseen tilanteen jotenkin hallinnassa. Iskun vaikutuksesta ilma täyttyi nopeasti pölystä ja savusta, mutta Iniko näki vielä toistaiseksi, mitä maan pinnalla tapahtui. Maan toa sai huokaista helpotuksesta, kun Kane-ran katto kiertyi säilyketölkinomaisesti auki ja esiin nousi ikiaikojen keisarikuntien titaanien tapaan Santor värikäs ja kimalteva painijaviitta leimuten, Paltak toisessa kainalossa ja varustepaketti toisessa. Hänen perässään esiin kömpi vähemmän juhlavasti Troopperi, joka vilkutti väsyneenä ja heilutti radiovastaanotinta.
“Okei, nostamme teidät ylös tuota pikaa… Onnistuuhan se?” Iniko sanoi radioon ja katsoi kysyvästi Angesta.
“Hullut, menkää nyt äkkiä kauemmaksi! Meidät ammuttiin juuri pentele vieköön alas!” Troopperi karjui kuitenkin radioon musta naama punaisena. Agnes ei kysynyt välissä Inikolta vaan totteli heti järjen ääntä, joka kuului tulinuolimiehen suusta. Härkä-Viisi, Puskuriliuos ja Rillimuura olivatkin tajunneet saman jo helpommin. Nyt ei ollut aikaa partioimiseen.
“Palaamme kyllä, yrittäkää selvitä!” Iniko huusi vielä radioon, kun haaksirikkoinen miehistö ja vihollistantereen keskelle, taakse hämärään.
Maavoimien ylikersantti 3303 naksautti peukalollaan kiväärinsä varmistimen pois ja viittoi ryhmäänsä etenemään. Seitsemän tankkausaseman vartioinnilla velvoitettua nazorakia aloitti varovaisen mutta ripeän etenemisen kohti edessä savuavaa ilma-aluksen raatoa.
Ilma oli täynnä pölyä ja savua, eikä klaanilaisista voinut koskaan tietää… Ylikersantti 3303 oli tyytyväinen, että oli ihan äskettäin saanut ylennyksen – vielä viikko sitten hän olisi itse johtanut ryhmää hylyn tykö. Tiedä mikä kammottava taikahyöky sieltä olisi sinkoutunut häntä vas-
TSÄNG.
Keihäs oli lentänyt siistissä kaaressa pudonneen bio-klaanilaisaluksen suunnasta, mutta iskeytyi hyvät kaksi metriä ylikersantti 3303:sta vasempaan. Ehkä tämän aluksen soturit eivät olleetkaan klaanin parhaimmistoa.
TSONGG.
Toinen keihäs iskeytyi maahan, mutta sekin meni huti. Ennen kuin 3303 ehti varoittaa ryhmäänsä aluksen suunnalta nakeltavista lävistysaseista, keihäät kolme ja neljä saapuivat taivaalta.
TSING.
TSO-JOINGG.
3303 huomasi keihäiden olevan tarkassa neliössä, jonka keskipisteessä hän seisoi. Pian hän ymmärsi syyn projektiilien geometrialle.
Kirkkaan kultaisena hohtavat narut lennähtivät keihäiden varsista ja hakeutuivat muihin keihäisiin. Kumimaiset siimat tanssivat tiensä tolpasta toiseen, ja maavoimien ylikersantti 3303 jäi neliskulmaisen naruareenan keskelle. Siihen, mitä seuraavaksi tapahtui, hän ei osannut varautua.
Koska kukapa olisi?
”AYE DIOS MIO!!”
Ylikersantti 3303 katsahti häntä kohti loikkaavaa kauhistusta.
”JA KULTAISESSA NURKASSA TÄNÄÄN!!!”
Värikkääseen kasvonaamioon pukeutunut toa jysähti torakka-aliupseerin eteen. Klaanilaisen vahvat käsivarret tarttuivat Nazorakia olkapäistä, ja toa keinautti itseään sivuun. 3303 menetti tasapainonsa. Ukkosen nopeudella toa tönäisi nazorakia ja juoksi kohti kyhäämänsä areenan narureunoja. Vielä vauhdikkaammin vulgaari painija singahti takaisin, otettuaan kuminaruista lisävauhtia.
Toa ja torakka kohtasivat toisensa jälleen. Klaanilainen nappasi torakasta taas otteen, ja sitten kaikki pyöri. Nazorakia riepoteltiin ja kieputeltiin ympäriinsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi olevansa korkealla ilmassa, vahvan show-toan painijaismaisessa otteessa.
”SUPER TOA SANTOR!!!!!!”
Ylikersantin pää iskeytyi multaiseen maahan meksi-korolaisen loikan päätteeksi.
Ennen kuin pääkopan pimenemistä kokevan ylikersantin ryhmä ehti vastata mölyisään etno-show-iskuun, paljon kuminarukeihäitä tarkemmat projektiilit alkoivat sujahdella halki pölyn ja hiekan. Tulinuolet valaisivat maisemaa kauniisti, mutta pian ne siirtyivät koristamaan torakkaryhmän pääkoppain sisäpuolia. Täysi latinki Troopperia teki elämävahinkoaan imperialistiötököihin.
Santor jatkoi oman kohteensa möyhentämistä. Hän istuutui aliupseerin alaselän päälle ja tarttui kourillaan tätä kasvoista. Hän taivutti torakkaa taaksepäin. Tämä se oli: täydellinen selätys. SUPER Toa Santor kuuli jo mentaalisen tuomarinsa laskevan sekunte-
TSUIH!
Tulinuolesta suoraan silmään saanut ylikersantti 3303 nytkähti ja lysähti painijaisen otteessa.
“Hasta la vista, sombrero”, Troopperi kuiskasi täydellisessä katvepaikassa rämähtänyttä ilma-alusta ohjanneelle Paltakille, joka ei kyennyt piilottamaan hihitystään.
“Pinche estúpido!” Santor huudahti ei varsinaisesti kellekkään ja kaatoi kaksi lähempänä olevaa torakkaa heiluttamalla ylikersanttiparkaa kuin moukaria. Sotilaat eivät uskaltaneet puolustautua, sillä varmuutta esimiehen elinvoimasta ei ollut. Pian vapaiden painisääntöjen mukainen heitto lämäytti hyönteismiehen kolmatta sotilasta päin semmoisella voimalla, että kitiinikuori rutisi. Kuin salama painitoa syöksyi perään kuminauhoja sankarilinkona käyttäen napaten musertavaan syleilyyn ne, jotka vielä tolpillaan seisoivat. Yksi ylös kompuroivista sai vielä tulinuolta päänuppiin, ja osasto alkoi olla paketissa.
Turpasaunaa juoksuhaudan turvasta seurannut kersantti 4201 laskelmoi tilannetta. Ylikersantin menetys oli tietenkin vakava ongelma, mutta nyt osasto tiesi vihollisten sijainnin. Toa kentällä suosi lähitaistelutekniikoita ja yllätystä, toinen kivien takana kuudenkymmenen metrin päässä länsikaakossa ampui tuliammuksia hyvinkin tarkasti. Ensimmäinen kohde saataisiin eliminoitua tehokkaasti pimeän turvista keskityksellä; Osastolla oli jäljellä vielä neljä perusmallin kivääriä, jotka riittäisivät hyvin. Nummien pensaikko antaisi mainion näkösuojan etenemiselle, ja hahmon kiiltävä haarniska hulmuavine viittoineen oli helppo maali hämärässäkin. Ampuja olisi hankalampi, ja uhrauksia olisi luvassa, mutta raaka hyökkäys monesta suunnasta hoitaisi asian.
Vaikka kersantti toki kunnioittikin henkeen ja vereen imperiumin hierarkiaa, oli ylikersantti hänestä jokseenkin turha arvo. Kapteeni antoi käskyn kersantille, joka toteutti sen sotamiehillä; Näin kapteeni jäisi hoitamaan ajattelun turvallisessa paikassa ja hommat hoidettaisiin ripeästi. 3033 ei ollut kestänyt kauaa kentällä. Hänestä olisi tullut hyvä upseeri.
4201:n perässä kivääriosasto lähti ryömimään asemiin. Perässä tulivat pitkin pistinkeihäin varustetut jalkamiehet. Kersantti ei asiaa ajatellut, mutta ryömivälle tarkka-ampujalle lisäkäsistä oli tolkuton hyöty: Kivääriä pystyi pitämään ampumavalmiudessa samalla, kun alakädet ja jalat hoitivat etenemisen. Tekniikka oli opittu Akatemiassa ja se oli torakoille itsestäänselvyys. 4201 ei edes osannut kuvitella, miten neliraajat ryömivät.
Pienellä käden liikkeellä osasto pysähtyi määrättyihin asemiin. Ympäristössä varmistimet naksahtelivat pois. Peruskiväärien suuntaa-antavat jyvätähtäimet etsivät maalin maasta tikkuja keräävästä toasta. Kersantti antoi merkin.
Vihreät kuulat täyttivät ilman.
Tapahtumat alkoivat vyörymään.
Laukaukset osuivat ehkä. Santorin viitta kiepahti tavalla, joka jätti kaiken arvailujen varaan. Sekunnin murto-osassa hopeanhohtoinen kilpi oli SUPER toan kädessä ja torjui loput, mutta iskut saivat painavan sankarin rojahtamaan maahan karjahtaen. Adrenaliiniryöpyn saattelemana 4201 nousi juoksuun kivääri pistimineen tanassa, heti perässään kivääritorakat ja niiden takaa keihäsmiehet. Tulinuolet olivat jo ilmassa, mutta ne eivät saisi alas läheskään tarpeeksi monta; Maassa makaava toa olisi hetkessä pistimien lävistämä. Yksi kiväärimiehistä lankesi hyvin tähdätyn nuolen voimasta, kuten myös yksi keihäsmiehistä, mutta matkaa oli enää 30, 20, 15 metriä… Tämä oli urotekoa! Imperiumin ja puhtauden nimeen! “SAASTAINEN OR—-”
“—–”
“—–!”
“–?”
Tämä oli jotain odottamatonta. Kersantin suu kävi. Hän oli aivan likellä, mutta ääni, mikään, ei kuulunut. Kuuloaisti oli asia, jota ei juuri miettinyt, ennen kuin se hävisi kokonaan. Ja näin oli ilmeisesti käynyt muultakin osastolta, kun kersantti käänsi päätään taakse, jossa ei ollutkaan korpraali 77802 kivääreineen vaan näkökentän täydeltä vasaraa, joka –
– toi mukanaan kuuloaistin, josta ei kuitenkaan ollut pitkän päälle apua, koska 4201-paralta puuttui korvat, kuulohermot, pää ja itse asiassa melkoinen osa ylävartaloa.
Samol päätti swingin tyylikkääseen kierähdykseen, joka käytti voimanaan kahdeksankymmenen paunan painoisen vasaran liikemäärää. Kääpiötoan pyöreä vartalo vei jalat alta kolmelta keihästorakalta, joiden pistimet porautuivat maahan, eivätkä täten tarjonneet suojaa Inikon peitseä vastaan. Samolilla ei ollut juurikaan kokemusta sodasta, mutta hän arveli, että tämä oli ollut taistelujen historian typerimmän näköinen harhautus ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Kolme toaa (Geetee oli juuri upottamassa nuolenpäätä viimeisen kiväärimiehen kurkkuun) oli juossut aseet tanassa torakkaosastoa kohti täysin huomaamattomasti. Toki Kyberin hiljaisuusvoimasta oli ollut hyötyä. Kuten myös pumpulista sankareiden korvissa, sillä suosionsa huipulla olostaan nauttiva Po-musiikkisankari päästi juuri imemäänsä ääntä ulos kirveskitaran ja Barraki-vahvistimen kautta. Samol oli ryhmän vahvimpana kantanut mustan musiikkilaatikon akustisesti strategiselle paikalle, jossa kaksi siirtolohkaretta loivat oivan kaikupohjan.
Toan yllätykseksi puunaamion ikivanhat henget tuntuivat saavan voimasoinnuista vain lisää voimaa. Sukupolvien patoutunut voima virtasi naamarista isoihin, keltaisiin kouriin, ja Samolin nyrkki työntyi suoraan torakan vatsan läpi tuhrien raajan inhottavaan vihreään nesteeseen. “Huma! Asufatanimu! Keshu!” huusi esi-isä Vanha-Atamakki Samolin suun kautta. Mutta oli niistä vanhoista pieruista muutakin hyötyä. Suoraan kääpiötoan hermokeskukseen osoitetut varoitukset saivat hänet kyyristymään juuri, kun yksi hyväonnisimmista osaston hyönteissotureista yritti viiltää häntä säilällään. Lyönti olisi muuten voinut vaikka halkaista pikku voimanpesän pään, mutta nyt se tyytyi ilman molekyyleihin. Nazorak sai nyrkkiä haaroihinsa. Ja siitä ylöspäinkin.
Keskityksen syöksyttyä torakkojen kimppuun oli Troopperi jättänyt suojansa ja juossut Santorin – tai Santorin ruumiin – luokse pieneen notkelmaan. Pikaisesti tulen toa käänsi painisankarin ympäri. “Oletko ehjä?” hän kysyi. Santorin silmät avautuivat ja hän ponnahti istumaan niin, että pamautti Sanokillaan Troopperia kalloon. “SUPERRR TOA!” hän karjahti, hyppäsi pystyyn, teki muutaman erittäin pikaisen poseerauksen, varjonyrkkeili puolitoista sekuntia ja syöksyi taisteluun viitta liehuen.
“Tuo lasketaan varmaan ‘kylläksi’”, Tero-Roope mutisi hieroen otsalohkoaan. No, verta ei näkynyt missään, ja Santor oli kuitenkin metallien toa. Heikäläiset tuppasivat olemaan aika kovia paloja normaaleille zamor-aseille, täysin typerästä ja pohjoisen pellejen kehittelemästä urheiluideologiasta huolimatta. Eikä meksikorolainen showpaini edes ollut urheilua (toisin kuin murtomaahiihto), vaan jonkinlaista isojen miesten teatteria. “Taitaa olla paras mennä perään”, Troo sanoi itselleen, veti mustan miekkansa huotrasta ja rynnisti kohti melskettä.
Geetee veti nuolen torakkaraadon selkäruodosta ja poltti vihreän veren ja kudosnesteen pois pienellä, mutta kuumalla tulenliekillä. Saadessaan Toa-kivensä hän ei ollut ajatellut – saati toivonut – Toa-sankaruuden olevan tällaista. Tämä oli ollut teurastus. Toki vihollisilla oli aseet, ja he olivat täällä tappamassa heitä, mutta koko tilanne oli kovin musertava. Toisaalta toisessa vaakakupissa oli Veljeskunnan saari, jonka ennen niin vehmas kukoistus savusi horisontissa varmaan vieläkin. Ja jotenkin taustalla alati pauhaava Kyberin vyörytys teki moraalipohdiskeluista tarpeettomia. Tyttötahu työnsi nuolen viineensä. Hän oli saanut kaikki Amorannin ammukset takaisin.
Pian paikalle juoksi hurjasti karjuen Santor, joka kuitenkin latistui huomattuaan, että viholliset olivat jo maassa ja pieninä palasina. Perässä seurasi Troopperi, joka työnsi miekkansa tuppeen. Tulen toa oli tunkenut korviinsa sammalta.
“Hyvä pelastus! Mitä sitten?” Hän kysyi Samolilta ja Inikolta.
“Mitä?” Iniko sanoi.
“NIIN ETTÄ HYVÄ PELASTUS! MITÄ NYT?”
“VÄPELLYS? MITÄ? EI OIKEIN KUULE!”
“MITÄ! NYT!”
“JUOKSUHAUTOJA JA MUITA KAIVANTOJA ON LÄHELLÄ!” Iniko karjui naama punaisena. Kyberi oli horisontissa sen verran kaukana, ettei häntä noin vain saanut hiljennettyä; Musiikkimies oli varmaan melkoisessa ekstaasissa. “ALETAAN VYÖRYTTÄMÄÄN NIITÄ! KATSOTAAN MITÄ LÖYTYY!”
“JOO!” Iniko huusi. “ENTÄ KYBERI?”
“MINÄ MENEN SINNE!” Geetee liittyi jokseenkin keskustelua muistuttavaan sananvaihtoon, “SANTOR, TULE MUKAAN! SAATAMME TARVITA VOIMAASI!”
“SUPERRRR TOA!”
“NO NIIN! ONNEA MATKAAN! ÄLKÄÄ KUOLKO!”
“JOO JOO!”
“JA TÄSSÄ TEILLEKIN PUHELIN!”, Iniko karjui ääni käheänä ja heitti toisen radiopuhelimen Geeteelle, “KÄSKEKÄÄ ROKKIMIESTÄ HILJENTÄMÄÄN KUN SOITATTE, OKEI?”
“NO SEHÄN ON SELVÄ! MENTIIN!”
“HEI HAKEKAA PALTAK TUOLTA KIVEN TAKAA, SE MATORAN!”
“OOKOO! OOKOO!”
Po’n’roll oli takuulla vaikuttanut torakoiden yleiseen taistelukyvykkyyteen, mutta moinen ryminä teki myös strategisoinnista hankalaa. Russakoiden poterot oli silti ratsattava. Iniko ja Samol hiipivät kohti erehdyttävän autiolta vaikuttavaa juoksuhautaa Trooperi jalkajousi latingissa edellään. Päästyään kaivannon reunalle he liukuivat alas mutaista rinnettä kukin tyylillään. Siellä tosiaan oli autiota. Kaivanto oli uusi, sen näki puu- ja teräsrakenteista, jotka sitä tukivat. Vähän väliä seinää valaisivat kelmeät lamput. Hauta haarautui ja uusi juonne kääntyi kohti tankkausasemaa, mutta soturit jatkoivat päälinjaa pitkin. Pian kuitenkin matka tyssäsi, kun edessä oli jonkinlaisen maakorsun turva-ovi.
“Läpi vaan, vai?” Samol kysyi. Äänen piti olla yhä kova, vaikka maaseinät po-musiikkia vaimentivatkin.
“Taitaa olla paras, minä varmistan”, Troopperi sanoi ja tähtäisi ovenrakoon jousellaan. Samol kohotti vasaransa. Iniko laski sormillaan hetken. 1-2-3-PAM! Ovi lennähti taaksepäin, Troo ampui vaistolaukauksen, joka osui torakkaa rintaan. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin zamoreita alkoi viuhua ilmassa. Ei ehkä kaikista taitavin väijytys, Iniko mietti, mutta menettelee… Maavoimat nostivat hetkessä sankareiden ja torakoiden väliin vallin, ja klaanilaiset painuivat suojaan. Troopperi viritti jalkajoustaan uuteen iskuun – tällä kertaa kolmen nuolen yhteislaukauksella – ja muut miettivät, miten tästä jatkaa. Hälytyssireenien äänet sekoittuivat taustalla jauhavaan musiikkiin, joka kertoi, että ainakin Kyberi oli vielä elossa.
“Kahdeksan metrin syvyydessä on pyöreä siirtokivi!” Samol huusi Inikon korvaan, “Voitko auttaa nostamaan sen? Vyöryttämäänhän tässä tultiin!”
Iniko ei kauaa miettinyt sanojen “vierittää” ja “vyöryttää” eroa, sillä alkuasukkaan suunnitelma kuulosti hyvältä (ellei peräti mahtavalta). Maan toa mietti elementtivoimiaan ja iski peitsensä maahan. Vihreä virta hohti sankarin ja maankamaran välillä.
“Tiedän ehkä joitakin, jotka voivat”, hän sanoi virnistäen. Maa alkoi järähdellä ja kupruta, kun pari metriä halkaisijaltaan oleva järkäle nousi pintaan. Troopperi oli näkevinään kiven tyvessä vilahduksen kurttuista harmaata nahkaa ja jotain, joka näytti erehdyttävästi viiksiltä. Tulisankari kavahti. Se oli kuitenkin pian poissa.
“Mikä Mata Nuin nimeen tuo oli?” Hän kysyi Inikolta.
“Onu-Iden-Nui, Suuri Maa-Henki”, Iniko lausui juhlallisesti.
“Eli legendojen maanalainen kamppailumursu”, Samol lisäsi. Iniko pyöräytti silmiään. “Eteenpäin!” Samol jatkoi, ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Alikersantti 7450 ei juurikaan nauttinut tilanteesta, mutta ainakin se oli hänen tilanteensa. Kaikesta päätellen sekä ylikersantti 3303 että kersantti 4201 olivat heittäneet henkensä imperiumin ja puhtauden puolesta taistelukentällä. Ja nyt ne hirvittävät miehet olivat hänen poteronsa ovella, rämäyttäneet oven yhdellä huijauksella sisään ja ampuneet sotamies 50002:n. Taistelumoraalia ei ollenkaan parantanut taustan melu. Toki pesissä oli soitettu marsseja ja muuta pesää ja mieltä ylentävää musiikkia, mutta tämä oli… Eläimellistä. Alikersantti olisi pohtinut antautumista, jos hän olisi tuntenut käsitteen.
Maavallia ei kannattanut ampua. Vihollisen noidilla oli se hallussaan. Alikersantin osasto oli strategisissa sijainneissa kaadettujen pöytien takana ja kuolleissa kulmissa, mutta saapa nähdä oliko siitäkään apua.
Maavalli rämähti alas. “TULTA!” karjahti alikersantti ja alkoi ampumaan aliupseerimallin huonolla zamor-luikullaan. Mutta sieltä tuli vaan kiveä. Yksi iso kivi, tarkkaan ottaen, ja melkoista kyytiä. Osa nazorakeista sai kompuroitua pystyyn, kun pyöreä järkäle vieri pöytien ja barrikadien yli jättäen jälkeensä vain pieniä puunsäleitä ja surullisia lastulevynkappaleita, unohtamatta niitä kitiinikuorisia piruparkoja, jotka eivät väistäneet ajoissa. Zamorit lohkaisivat pikkuisia sirpaleita moreenilohkareen reunoista, mutta esi-isäin voimilla sitä vierittävä Samol ei juuri piitannut. Kivi oli juuri sopiva, ja sankarit pystyivät etenemään sen takana. Kohtaus oli kuin klassisesta seikkailuelokuvasta, mitä nyt moni ei päässyt karkuun tuomionpäivän pallon alta eikä kukaan kantanut kultaista muinaisartefaktia. Alikersantti 7450 panikoi holtittomasti ja teloi itsensä sähkökaappiin. Nipin napin hän sai kuitenkin avattua korsun toisen pään koodioven ja syöksyi syysilmaan, jossa po-musiikki iski alikersanttiparan aivoon kuin nuija. Torakka purskahti itkuun ja vajosi juoksuhaudan seinää vasten, eivätkä Toat edes huomanneet häntä, kun Samolin lohkare tuli toisesta ovesta läpi painaen 7450:n löysän ruhon mutaiseen maahan.
“Se meni aika hyvin”, Iniko sanoi ja kuivasi hikeä otsaltaan. Kivi oli jokseenkin tahmea ja vihertävä. Samol nojasi sitä vasten huohottaen.
“Tarkastetaan mitä tuonne jäi jäljelle. Jos vaikka saisimme jotain selvyyttä tähän tilanteeseen”, Troopperi sanoi. Sisällä korsussa jalkansa pahasti runnonut torakkasotilas sai armokuoleman vasamasta, jota nuolisankari ei edes sytyttänyt. Muuten pesäke oli puhdistettu. Joskaan ei imperiumin puhtausihanteiden mukaisesti. Eipä sieltä paljoa saanut irti. Muutama kaappi, jonkinlainen kenttämuonanvalmistusnurkkaus, joskin menú koostui van tympeästä vihertävästä massasta. Samol tökkäsi elotonta torakanraatoa, joka sätki hermokosketuksesta.
“Täällä on joku kartta. Näyttää aika uudelta”, Iniko sanoi ja painoi seinää vasten laminoidun kartan alueesta. Lyhyellä tutkiskelulla maan sankari paikanti poteron ja juoksuhaudat.
“Olemme tuolla noin. Veikkaisin, että olemme hoidelleet näiden kolmen poteron vartio-osastot. Paikka ei kuhise torakoita, joten joko ne ovat puolustuskannalla tai niillä on muita ongelmia.”
“Tai ne yrittävät yllätysiskua”, Troo huomautti.
“Toki mahdollista.”
“Tai ne ovat törmänneet Santoriin, Kyberiin ja Geeteehen.”
“Voi sentään.”
“Entä tuo? Tuo asema on paljon isompi”, Samol puutti keskusteluun.
“Niinpä niin. Lieneeköhän sinne viisasta hyökätä kolmestaan?”
“Tähän mennessä on mennyt aika lujaa”, Troopperi huomautti.
“Liiankin lujaa?” Samol epäili.
“Paras harhautus ikinä!” Troopperi sanoi pirteänä.
Luutnantti 912:n mieleen muistui, kuinka he Akatemia-aikoinaan olivat kurssilaistensa kanssa nauraneet sotaläheteille. Mokomathan vain juoksentelevat ympäri juoksuhautoja juoruilemassa.
Luutnantti 912 juoksenteli nimittäin juoksuhaudassa, tarkoituksenaan päästä metsän laitaan uutisten kanssa. Klaanilaisten isku oli iskenyt kuin ukkonen, ja he tarvitsivat vahvistuksia.
Sitä paitsi eikö siellä metsässä pitäisi olla odottam-
Torakan ajatus kuitenkin stoppasi tykkänään, kun hän kompastui ja lennähti rähmälleen. Sotilas katsoi taakseen. Mihin kummaan hän muka oli kompastunut? Imperiumihan tunnettiin puhtaudestaan, siis myös yleisen siisteyden saralla.
Luutnantti 912 huomasi jaloissaan yksinäisen Nazorak-kiväärin. Ilmeisesti vartijat olivat hylänneet asemansa ja pinkoneet metsään vailla aseita. Luutnantti kirosi mielessään moista varomattomuutta, ja jatkoi metsään pinkomista. Juoksu sujui kevyesti, kun oma kiväärikään ei painanut: sen hän oli unohtanut komentokorsuun.
Santor, Geetee ja Paltak löysivät Kyberin istumasta vahvistimensa päällä juoden pullosta vettä.
“Jee beibi jee”, tämä totesi iloisena suunnaten sanansa ryhmän tyttötahumaisimmalle jäsenelle.
“Hyvin soitettu, kitarasankari!”, Santorin oli pakko kehaista. “Torakoilla oli polvet vetelinä.”
“Ei teilläkään huonosti mennyt. Katselin täältä tarkkana. Oikea po-muusikko välittää yleisöstään.”
“Teurastus se oli”, Geetee sanoi, eikä erityisen iloisena. “Mutta kaipa sillä jotain saavutettiin.”
“Jos onnistumme, voimme kääntää sodan kulun”, puuttui keskusteluun Laivaston Paltak, josta oli perin mukavaa olla legendojen joukossa.
“Kun onnistumme”, Santor korjasi, “mutta oikea asenne, pikkumies!”
Radiopuhelin piippasi. Geetee veti sen esiin viinensä sivutaskusta.
“Sininen Python ottaa yhteyttä Ker- Naaliin!” Siis Naaliin, ei kenraalin! Oletteko yhtenä kappaleena?”
“Terve! Naali kuulee, löysimme Ky- eikun mikä se koodinimi oli? Kyberi, mikä koodinimesi oli? Ai niin, Kalfuzz Nuimuff! Se kuulostaa vähän pörröiseltä… Joo, elossa ollaan, emme kohdanneet vastarintaa, torakat taitavat olla pikkuisen peloissaan, mikä ei kyllä ole ihme. Entä te?”
“Valloitimme yhden korsun. Löysimme kartan, ja lähistöllä olisi isompi vartioasema, joka kannattaisi ratsasta ennen kuin missio voi jatkua. Se sijaitsee lounaaseen pääkohteestamme, harjanteessa Nui-Koron tien tuntumassa. Hyökätään sinne molemmilta puolilta, uskon, että pärjäämme. Okei? Luulen, että näette sen sieltä. Siinä on pieni linkkitorni ja kamerapylväs.”
“Joo, taidan erottaa sen”, hyvän pimeänäön jousimetsästäjänä kehittänyt Geetee sanoi, “Taidamme vieläpä päästä etenemään aika hyvässä suojassa.”
“Mainiota! Hoidellaan ne ja soitetaan Häriltä kyyti. Siellä nähdään, onnea matkaan!”
“Samat sanat, Sininen Python”, Geetee sanoi ja sulki radiopuhelimen.
“Kuulitte varmaan mitä hän sanoi? Tuonne noin siis.”
Joukkio lähti matkaan kulkien siirtolohkareiden varjossa. Näkösuojaa toivat myös tuoreet, rumat maakasat. Nazorakit olivat muokanneet maata raskaalla kädellä, mutta työ oli vielä kesken. Klaanilaisten ei tarvinnut edes ryömiä suurinta osaa matkasta. Edellä kulki nuoli jänteellä Geetee ja hänen kintereillään Kyberi, jonka kirveskitara oli vieläkin johdolla kiinni vahvistimessa. Mustaa musiikkilaatikkoa kantoi vahvoilla olkapäillään Santor ja Paltak keikkui iloisena sen päällä.
“Se oli muuten hieno torjunta, Santor”, Kyberin oli pakko kehaista, “Mietin jo, että joko ne saivat sinut. Mistä oikein vedit sen kilven?”
“Ei ollut kilpeä!” Santor sanoi nopeasti.
“Siis se, jolla nappasit ne torakkaväijytyksen luodit. Uskomattomat refleksit! Mutta en ole nähnyt sinun ennen käyttäneen sitä.”
“Ei ole mitään kilpeä”, Santor sanoi.
“Näin minä! Pyöräytit sen esiin ja otit sen luotisuihkun vastaan!”
“Lucha Libertas ei salli kilpiä! Oikea luchador ottaa iskut vastaan itse!”
“Joopa joo, mutta oikea luchador ei myöskään ammu vastustajaansa väijytyksestä zamor-kivääreillä. Ei siinä ole mitään hävettävää, hyvä mies!”
“Ei ollut mitään kilpeä.”
“Kyberi, ei ollut kilpeä, okei?” Geetee puuttui miesten sanavaihtoon ja vinkkasi Kyberille. Tulinainen tunsi painijan. Santor oli mainio vanginvartija. Rikolliset eivät saaneet häntä ikinä puhuttua ympäri missään asiassa.
Äänen Toa huokaisi. “Niin, sitähän minä koko ajan sanoin. Hyvä torjunta.”
“Erittäin hyvää työtä!” Geetee lisäsi kannustavasti.
“SUPERRR Toa.”
“Olisit nyt jo hiljaa”, Kyberi sanoi. Geetee tökkäsi häntä olkapäällä kylkeen.
“Auts!”
“Aletaan jo toimeen, eikö vain?” Tyttötahu sanoi nyökäten jo aivan lähellä olevaa vartioasemaa kohti.
Vähänpä he tiesivät.
Metalli hengittää harvoin, mutta tämä kone teki niin. Puoliskot elivät yhdessä: kovempi ja puhdas.
Metsän siimeksessä se odotti.
Suuri kita syvyyksistä, torahammas stalagtiittinen, tuli ja nielaisi aseman viimeisen russakan. Iniko kiitti maahenkiä ja katsoi näkyä edessään.
Torakoiden tankkaustorni tyhjänä vartioistaan, Tulikärpänen sen kärjessä yhä uhkaavana leijuen. Nazorakeja aseineen lojui siellä täällä. Vartijat oli varustettu pistimin sekä kiväärein, ja makasi maassa muutama isompikin tuliluikku. Klaanilaisen oli myönnettävä, että keikka ei ollut sujunut ihan niin hienovaraisesti kuin oli puhuttu, mutta hoitui homma näköjään näinkin.
Troopperi varmisti aluetta edeten oikein taktisen näköisenä ja jousi latingissa entisen puolustuslinjan jäänteillä. Samol ja Santor seisoskelivat ja puuskuttelivat kovan painimisen jäljiltä.
Kyberi kaivoi esiin radiopuhelinta ja otti yhteyttä yhä ilmassa kiitäviin Härkiin.
”Meni melko mylläkäksi, mutta sanokaa Sammutuspeitteelle, että tämä Tulikärpänen on valmis tukahdutettavaksi. Juu-u, Lohrakit vaan suojaamaan oikeaa lastia, vaikkeivat ne tainneet Sammutuspeitettä vielä huomatakaan. Jep, meni harhautus vähän ylilyönniksi…”
”Kyberi, odota.”
Keskeyttäjä oli Geetee. Sankarsakin katseet kääntyivät tulen henkeen. Troopperi näytti valmiilta toimimaan. Lymyilikö jossain vielä torakoita?
”Missä…” Geetee aloitti hiljaa, ja mietti vielä ennen kuin jatkoi. ”Missä niiden ilmatorjunta-aseet ovat?”
Iniko haravoi alueen katseellaan. Kiväärejä, heittoaseita, kevyitä konekiväärejä… Kaikille tämän läjän varusteille pitäisi olla haaste edes osua lentävään Kane-raan, ja aluksen pudottamisen kertalaakista kuuluisi olla mahdottomuus.
Kuvioissa oli jotain pielessä – pahasti pielessä.
”Kuka ampui meidät alas?”
Kas siinä vasta sankareillamme pulma! Kuka heidät ampui alas? Mitä koiruutta torakoilla on meneillään? Mikä ihme on Sammutuspeite? Paina alla olevaa nappia, samaa Klaanon-Nappia, niin saat tietää!
Pimeän turvin. Hämärin siivin.
Jokin liikkui aivan Lehu-metsän latvojen yllä. Ääntä siitä kyllä lähti, mutta oli eri asia, oliko kukaan metsän rahi-petojen lisäksi kuulemassa. Kaukaa pohjoisesta tarkkaileva silmä ei muotoa olisi luultavasti hahmottanut.
Höyryalus oli hyvin litteä. Pyöreät kulmat sulautuivat saumoitta yllättäviin kulmiin ja suoriin pintoihin. Leveiden ja kolmiomaisten siipien alla oli neljä tehokkaasti pyörivää potkuria, kukin pitkän rautasäiliön päässä. Savupiippu oli suunnattu suoraan taakse. Polttotuotos jäikin pian jälkeen.
Aluksessa ei näkynyt lainkaan ikkunoita. Paremmassa valossa olisi kuitenkin voinut huomata sen pohjan olevan osittain läpinäkyvää levyä, ja rungon päällä, muotoihin kauniisti sulautuneena, oli peräkkäin viisi lasikupua. Kaksi ensimmäistä ja jälkimmäistä olivat puolipallon muotoisia ja pienehköjä, siinä puolisen metriä halkaisijaltaan. Keskimmäinen oli kuitenkin laaja ja matala, melkein koneen katon levyinen.
Maasto muuttui hieman, ja havupuustosta aukesi laajempana kuru tai syvänne, jossa Rapujoki virtasi hitaasti kohti etelää ja merta. Tarkalla sivuluisulla ilma-alus lipui joen ylle ja laskeutui sen rantojen harjanteiden männiköiden väliin. Hetken ajan potkurien ilmavirta nosti kuohuvaa vesipatsasta joen pinnasta, mutta pian lentokorkeus vakiintui ja kymi jatkoi rauhallista virtaamistaan yövieraistaan välittämättä.
Aluksen sisällä tunnelma oli taas tiivis ja jännittynyt.
Ensimmäisessä kupolissa pohjoista tiiraili Ontor, Laivaston adjuntatti ja itseoikeutettu seikkailija. Maan matoralaisen terveempi käsi lepäsi kevyen cordak-tykin liipaisimella, toinen oli valmiina säätämään peräsimen laippoja tarvittaessa. Pakarikasvo ei pelännyt. Pääsyyt istuivat – tai makasivat – hänen takanaan. Seuraavasta kupolista kurkki Ternok, jonka kokemukset eivät jääneet ystävänsä varjoon. Onu-matoranin päässä oli violetin Kaukaun lisäksi tehokkaaseen radiovastaanottimeen kiinnitetyt kuulokkeet.
Ternok istui vyötettynä pienellä ajopenkillä, mutta hänen takanaan istuva lentäjä ei mahtunut istumaan ollenkaan. Keltainen jättiläinen oli puolimakaavassa asennossa. Keetongu ei tosiaan ollut kovinkaan taipuisa, mutta pitkällisellä suunnittellulla hän oli saanut rakennettua eräänlaisen divaanin, joka veikin kaksi kolmasosaa aluksen sisätiloista. Jätin jalat lepäsivät matoranien kummallakin puolella ja hänen kätensä olivat aluksen sisälaitojen ohjaussauvoilla, mutta pää – jos suurta lautasmaista otsalevyä ja silmäpurtiloa pystyi pääksi kutsumaan – sai nauttia kotisaarensa yöllisistä maisemista.
Kahden takimmaisen kupolin alla istuivat Nui-Koron Siniviittojen ylikomisario Harkel ja Klaanin oma Snowie. Kummallakin roikkui selässään puolipitkä, sininen viitta. Viiksisinivuokko oli tilanpuutteen vuoksi lumiukon sylissä. Kyseinen syli oli kuitenkin pehmeämpi kuin koneen penkit, joten tinanappi ei nurissut. Kissalan pojan vastuulla oli nyt yleisen lainvalvonnan lisäksi kuivien koivuhalkojen siirtäminen silloin tällöin siipien liitoskohtien syvänteissä rungon molemmilla puolilla sijaitseviin kamiinoihin. Snowie vastasi takakamiinan klapisyötöstä ja tarkkaili venttiilin painetta. Viitassaan ja viiksissään jepari Harkelille meinasi tulla perin kuuma.
“Hei Tongels”, Snowie korotti ääntään katsoen samalla aamuyöllistä maisemaa kuvustaan, “Oletko varma, että pysyt kurssilla näin pimeässä? En tahtoisi epäillä kykyjäsi, mutta näitä puita on aika paljon!”
“Pyydämme matkustajia olemaan huoleti ja pitämään turvavyönsä lukittuina”, kuului jätin matala ääni edestä, “Jokilaakso on minulle tuttu ja kartat ovat tarkkoja. Meidän pitäisi päästä turvallisesti tätä reittiä pitkin melkein Nui-Koron muureille. Elleivät torakat ole sitten istuttaneet uusia puita saarekkeille.”
“Ja jos ovat, niin voin ampua ne ennen kuin törmäämme”, Ontor vitsaili.
“Huomiota ei kannata herättää”, Harkel puuttui peliin, “Mehän sovimme, ettei sitä tykkiä käytetä ennen todellista hätää. Salakähmäisyydestä ei ole paljon apua, jos alamme räjäyttelemään asioita. Ja yksi neuvo minun on sanottava reitistä: paras nousta pois joenuomasta ennen Hautajärven portteja. Sitä valvotaan varmasti, ainakin sen ystäviemme edellisen harhautuksen jälkeen.”
“Neuvosta vaariin, kelpo viiksimies”, Tongu sanoi, “Sinne on kuitenkin vielä monta kilometriä. Uskallan toistaiseksi nostaa vähän nopeutta, mutta meillä menee suunnilleen kaksikymmentä minuuttia tai vähintään vartti.”
“Selvä! Onneksi Troopperi ja muut ovat auttaneet edessäpäin. Eiköhän tästä selvitä ehjin nahoin takaisin kotiin”, Snowie sanoi. Näkyikö kenties idässä jo hieman keltaista, kuin lupauksena aurinkojen noususta?
“Varkain sinne asemalle, niin sanottu lahjapaketti kohteeseen ja tuli persieen alla takaisin!” Ternok kailotti, “Ne eivät siellä Tulikärpäsellään saa koskaan tietää, mikä niihin iski!”
Aluksen alaosassa tosiaan oli kyhmy. Siellä oli luukku pienen rahtitilaan, jonka sisällä oli nelikulmainen puulaatikko, joka oli tarkasti tiivistetty ja teipattu kirkkaanvärisillä turvanauhoilla, jotka kertoivat, ettei sen sisältä löytyvien aineosien välittömässä läheisyydessä kannattanut polttaa edes päreitään. Kaikeksi onneksi tarkkaan rakennettu turvajärjestelmä esti sitä kosahtamasta ennen aikojaan.
Toivon mukaan ne ajat olisivat kuitenkin pian ohitse.
Minuutit kuluivat. Halot iskeytyivät tulipesiin. Hiki virtaili. Potkurien lavat halkoivat syysilmaa. Näin pohjoisessa se oli jo myöhäissyksy. Välillä lentokoneen äänien yli kuului pohjoisesta valtava, metallinen jyly.
Vaihtelua pullansyönnille ja yleisen ilmapiirin ylläpitämiselle, Snowie tuumi toimiaan, ja heitti taas yhden koivunkappaleen koneeseen. Lumimies uskoi vakaasti kriisitilanteen henkisten aspektien keskeisyyteen, ja tiesi kyllä olevansa avuksi kaupungissakin, evakkoja avustaen. Mutta ainakin saan perspektiiviä! Sitä paitsi kultti-, kummitus- tai kuuhommat eivät juuri nyt nappaa… Ehkä Kepe kaipaa etäisyyttä.
Lumiukon aatelmat kuitenkin katkesivat, kun etukupoleista rikottiin hiljaisuus.
“Hautajärven portti näkyy jo”, Ontor sanoi, “Kengurumiehet olivat oikeassa. Pirulaiset ovat pystyttäneet kaksi vartiotornia. Valonheittimet ja kaikki!”
“No, ainakin ne paljastavat heidät ennen kuin meidät”, Tongu totesi, “Hoplaa!”
Alus nousi takaisin jokiuoman päältä havumetsän ylle. Nyt siellä kasvoi pitkälti kuusia, suoria pitkiä runkoja, mustia vihreänsinistä aamuyön itätaivasta vasten. Häivealus kaarsi loivasti kohti luodetta.
“Okei, kierretään kaupunki luoteesta. Saatamme joutua lentämään peräti sen yli, ainakin osittain. Nyt tosiaan toivon, että Rytmitykki sai harhautuksensa toimimaan. Ternok, eikö vieläkään yhteyttä?”
“Pussipirut eivät näytä olevan linjalla”, Ternok sanoi ja yritti vielä kerran väännellä vastaanottimen nuppeja, “Emmekä ole saaneet Inikoon minkäänlaista kontaktia koko homman aikana.”
“No, minusta ainakin kuulosti siltä, että Kyberi on päässyt asemiinsa”, Ontor sanoi, “Ja silloin varmaan muutkin. Ainakin vielä puoli tuntia sitten pussipirut antoivat ymmärtää, että siellä oli täysi rähinä päällä.”
“Parempia vakuuksia tuskin saamme. Toivottavasti he vain muistavat perääntyä ajoissa”, Tongu sanoi täysin tietoisena siitä, että suurille klaanilaisille sankareille tuotti toisinaan vaikeuksia pistää jarruja pohjaan. Metsä jäi taakse. Nummen yllä lentäminen tuntui miltei turvattomalta, mutta toistaiseksi öiseen lentoryhmään ei oltu kiinnitetty huomiota. Pilottijätti uskalsi nostaa vähän korkeutta juuri ennen Suurkylän puumuuria. Tutkille he ainakin olivat näkymättömiä.
Harkel katsoi kuvusta ulos.
Koti… poliisimies huokaisi mielessään.
Aluksen ottaessa korkeutta Suurkylä näytti pienenevän, mutta Harkel erotti kaikki yksityiskohdat. Oman kotinsa, poliisiaseman, suosikkiravintolansa… Hän näki myös paljon sellaista, mitä ei olisi tahtonut. Nazorakien hangaareja, purettuja rakennuksia ja isoja konetuliaseita rakennusten katoille nostettuina. Kaikensyövä violetti sieniviljelmä. Suurin muutos oli kuitenkin valossa: ennen niin lämpimät, öljylamppujen, valokivien ja soihtujen valaisemat kadut olivat muuttuneet kirkaskontrastisten valojen ja varjojen leikkikentäksi. Vihamielisiä valonheittimiä oli syytä varoa muutenkin kuin nostalgiantappajina – ei käynyt laatuun tulla ammutuksi kesken tärkeän operaation.
Snowie huomasi edessään – itse asiassa sylissään – istuvan ylikomisarion alakuloisen katseen.
”Hei, mikä tunnelma?”
Iäkäs viiksimies huokaisi syvään. ”Toivon vain, että voisin tehdä enemmän…”
Lumimieskin katsahti pallomaisesta akkunasta. Nui-Koro oli heidän allaan, pian takanaan. Snowie hymyili muistaessaan, kuinka hän ja Kepe olivat yöpyneet mainoskyltin takana roistoilta piilossa. Vaan eipä näkynyt mainoskylttiä enää, ja Kepekin…
”No hei”, Snowie ohjasi puheensa ja sitä kautta ajatuksensa poliisimiehen murheisiin, ei niinkään omiinsa. ”Sinähän olet Suurkylän sankari ja pelastaja. Ei kai kukaan voi enempää vaatia?”
Harkel kiillotti Hahnah-rapua rinnassaan. ”Vaan vastuu painaa – ei siitä huolimatta, vaan juuri siitä syystä.”
Valkea klaanilainen nojautui eteenpäin ja työnsi hartiaansa kohti Harkelia. Hän osoitti esiin tuomaansa koristetta: sama pronssirapu roikkui hänenkin rinnallaan, sinistä kangasta vasten.
”Tiedän, että on kohtuutonta verrata tilannettamme… tai siis Nui-Koro on sinun kotisi ja kaikkea, mutta minäkin olen kunnia-Siniviitta. Ja se merkitsee yllättävän paljon, minulle siis, varmaan enemmän kuin väki yleisesti luulee? Koska, no, klaanissa olen… en ainakaan sankari? Tai no, kenelle olen, kenelle en. Mutta Nui-Koro kiitti meitä iloisemmin kuin olisin osannut toivoakaan, ja kaikki tuntuivat niin vilpittömän kivoilta asian suhteen.
Eli… ehkä olemme samassa veneessä? Ainakin vähän.”
Harkel hymähti – tai niin Snowie ainakin arveli poliisin tekevän. Niin isojen viiksien takaa ei voinut olla aivan varma.
”Enkä siis tietenkään tahdo olla loukkaava tai mitään sen suhteen, että teillä olisi vähemmän kovaa kilpailua sankaruudesta kuin Klaanissa tai mitään-”
”Snowman”, Harkel keskeytti. ”Kiitos. Luulen ymmärtäneeni.”
”Hehe, eipä mitään!”
Nui-Koro jäi taakse. Vihamielinen tankkausasema odotti edessäpäin.
Harkelin mieleen hiipi toinen murhe.
Hän toivoi, että olisi ottanut kulauksen viskiä ennen tätä hanketta.
Mökäöljyhaikeus unohtui kuitenkin aluksen laskettua nopeasti korkeutta. Tornin nokassa leijui painovoimasta välittämättä kolmen kaasusäiliön muodostama murhakone. Tulikärpänen, taivasten törkein tuhokone ja naapurisaaren raunioittaja. Tongu väisteli valonheittimien keiloja. Kohde läheni, vääjäämätön oli pian täällä.
“Snökke, ylikomisario, onko laukaisuvalmius?” Tongu huikkaisi katsomatta taakseen.
“Jo vain!” lumiukko vastasi. Harkel hänen sylissään puristi vipua, joka avaisi takakontin ja päästäisi erikoislähetyksen viimeiselle matkalleen.
Tuhat metriä.
Yhdeksänsataa.
Kahdeksansataa.
Seitsemänsataa.
Kuus-
Krrrhkkk! Radiopuhelin heräsi eloon.
”-eis! Ssrrrjjjäntykää takaisin, tääl-”
Puhuja kuulosti Troopperilta, mutta yhteys pätki. Sitten puhe vaihtui johonkin muuhun, ja äänen lähdekään ei ollut enää radiopuhelin, vaan kaikki ympärillä.
Repivä ääni halkoi tärykalvoja. Pian koko maailma pyöri ja täyttyi melusta, valosta ja Klaanilaisista.
Hiekkainen pilvi kohosi maasta, savuinen sitä suudelleesta koneesta.
Lasinsiruja oli kaikkialla, kuvut olivat hajonneet. Nummimaahan kieppuva koneraato oli kyntänyt leveän uran. Toista siipeä ei näkynyt missään.
Tongu kiskoi ylös Ternokin ja Ontorin, jotka olivat naarmuilla ja mustelmilla, mutta jotakuinkin kunnossa; turvatyynyt olivat tehneet tehtävänsä. Harkel kaivautui ylös takapenkiltä sukien viiksistään lasinsirpaleita ja hengittäen syvään. Sinisen viitan villakangas oli suojannut nestoria palovammoilta, kun toisen kamiinan luukku oli auennut. Lopulta myös Snowie mönki esiin aluksen jäänteistä. Ainakin kaikki olivat hengissä.
Toisaalta he olivat syvällä vihollisen alueella ja heidän menopelinsä oli säpäleinä.
Toisaalta aluksen takaosassa oleva pommilähetys ei ollut polttanut heitä komeana tulipallona tuhkaksi.
Oli se nyt silti hyvinkin pitkälti perkelöitynyt tilanne. Tongun teki mieli raivota ja itkeä, mutta toisaalta sokki esti.
“Huoh. Huoh. Kaikki yhtenä kappaleena?”
“Ilmeisesti”, Harkel totesi synkkänä.
“Pulassa ollaan”, sanoi Ontor.
Harkel etsi poliisikypäräänsä aluksen romusta. Saattaisi tulla vielä tarpeeseen.
”Joten… mikä on tilanteemme? Mikä meidät ampui alas?” lainvalvoja yritti saada tilanteeseen järkeä.
”Mi-minä luulen, että Troopperi yritti varoittaa meitä”, sai Snowie suustaan. Toinen lentokoneen kanssa putoaminen näin lyhyen ajan sisään ei tehnyt hyvää hänen lievälle lentopelolleen.
Ilma sankareiden yllä repesi, sitten maakin. Tulipallon lyhyt elämänkaari tapahtui niin lähellä klaanilaisia, että kaikki tunsivat sen lämmön, mutta niin kaukana, ettei kukaan heistä haavoittunut. Paineaalto viskasi heidät kuitenkin nurin ja lentopeli otti tulta ainoaan siipeensä.
”Loitommas!” Tongu mylvähti.
”Tykkitulta, pannahinen!” Ternok jatkoi, ja painautui maahan. Hän ja muutkin konttasivat kauemmas aluksesta.
Uusi ammus räjähti hieman lähempänä haaksirikon paikkaa. Tykistön äänet eivät muistuttaneet mitään, mitä Tongu oli aiemmin kuullut.
Mutta jos aluksen tuli leviäisi sen lastiin, tykkituli olisi pienin heidän murheistaan – Sammutuspeite ei tukahduttaisi Tulikärpästä vaan joukon klaanilaisia. Joten pois, pois, kauas aluksesta, niin nopeasti kuin nelinkontin vain pääsi.
Nummimaassa metsän laidalla oli montunpoikanen, jonka Ternok äkkäsi. Se lienisi kyllin loitolla, sikäli kun klaanilaisten Tulikärpäsen varalle kyhäämä pommi sattuisi mosahtamaan. Jengi sukelsi syvennykseen. Sen pohjalla oli kylmä lätäkkö, jossa kasvoi vähän heinää.
Luonnonmuodostuman reunaa vasten nojaava ja hengästynyt Tongu yritti ymmärtää tätä kaaosta. Ilmeisesti he olivat pudonneet Nui-Koron nummille, hieman itse kylästä pohjoiseen. Lännessä maisema jatkui metsäisenä. Tankkaustorni siis…
Keltainen jätti nosti käytännöllisen lättänää päätään kuopasta.
…aivan oikein, torakoiden tankkaustorni sijaitsi pohjoisessa, vain muutaman sadan metrin päässä. Torakoita ei näkynyt missään – Iniko ja muut olivat onnistuneet harhautuksessaan lähes liiankin hyvin. Mutta missä he olivat? Kuka heitä ampui? Ja-
Ison insinöörin ajatukset katkesivat kuin seinään. Tankkaustornin kärjessä tapahtui.
Tulikärpänen irrottautui rakennelmasta ja alkoi kohota ylemmäs. Yhä ylemmäs.
Muutkin kääntyivät katsomaan. Kolmikeskuksinen tuhokone teki lähtöä.
”Se perkele! Pakenee!” kyklooppi parahti.
Tulikärpäsen loittoneminen oli näky, joka mustasi kaikkien mielen.
”Näyttää siltä, että jäimme kiinni”, Harkel mutisi, ja huokaisi syvään. Hän ei ollut päässyt pistämään vastaan torakoille, ei suurkyläläisten tai itsensäkään puolesta.
Ternok tutkaili ympäristöä valppaana. ”Ainakaan mistään ei lähesty russakkaosastoa. Joko ne olettivat räjähdyksen hoitaneen homman, tai sitten niillä on pakka yhtä sekaisin kuin meillä.”
”Veikkaan jälkimmäistä”, Ontor arvaili. ”Torakat harvemmin olettavat, ampuvat vaan lisää. Ja sitä paitsi, ihmekös jos ovat kaaoksen vallassa: Kyberihän piti heille oikein soittotunnin.”
Tongu vilkaisi taas pohjoiseen. Tulikärpänen oli kohonnut jo kauas tankkaustornin yläpuolelle.
”Minun koneeni ammutaan alas, ja tuo vain häipyy…” jätti murisi.
”Teimme parhaamme”, Snowie lausui hiljaa. Hän laski kätensä valtavalle, keltaiselle olkapäälle. ”Joskus… joskus se ei ihan riitä. Usko pois, minä tiedän, miltä tuntuu epäonnistua. Nyt on tärkeintä, että saamme kaikki turva-”
Sitä lausetta lumimies ei kuitenkaan saanut lopetettua. Todellisuus roihahti punaiseksi ja oranssiksi ja polttavan kuumaksi, ja sitten kilokaupalla hiekkaa ja multaa ropisi kuoppaklaanilaisten päälle. Heidän kuljettamansa pommin räjähdys vei kaikilta myös kuulon.
Kolmas tykistökeskitys oli osunut kohteeseensa. Klaanilaisten ikioma “sammutuspeite” oli räjähtänyt vain vähän matkan päässä.
Kaikki oli epäselvää, kaikkialle sattui ja sitä pahuksen hiekkaa oli kaikkialla. Ontor kaivautui esiin ensimmäisenä, tällä kertaa maan moreenista eikä koneen osista.
”Pthyi!”
Seuraavana raikkaaseen ilmaan pääsivät Tongu ja Harkel. Poliisi piti yhä kiinni päähineestään, ja sininen viittakin roikkui hartioilla, joskin pahasti repeytyneenä. Esiinnousija numero neljä, luminen olemukseltaan, ei voinut yhtä hyvin.
”Mmitä tapahthuu…” Snowie horjui tajuntansa rajamailla. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, koska kaikkien kuulo palautui vasta. Maailma oli yhtä tinnitusta.
Ternokia ei sen sijaan näkynyt eikä kuulunut. Ontor kaipasi partneriaan pikaisesti.
”Ternok? Missä olet?”
Tongu havahtui alaisensa hätään, vaikka alkoikin vasta pikku hiljaa saada kuuloaistiaan toimimaan. Mahtavat kourat alkoivat lapioida hiekkaa pienen maansiirtokoneen teholla, mutta käsityöläisen huolellisuudella.
”Ternok?”
Harkel oli juuri liittymässä sisäänromahtaneen montun haravointitalkoisiin, kun hän huomasi Snowien vaativan apua edes istuma-asennossa pysymiseen. Hän kiiruhti klaanilaisystävänsä tueksi.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä kaveri kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
”Näyttää siltä, että kivenlohkare kopsahti Ternokia takaraivoon” Tongu tutkaili. Pieni verinoro valui onu-matoranin niskaa pitkin. ”Minulla on tätä salvaani, mutta tarvitsemme oikeaa lääkintää. Kehoni rasvoilla ei pitkälle pötkitä.”
Snowieta tukeva Harkel puuttui keskusteluun. ”Kaikki varusteemme jäivät alukseen.”
Jätti laski tajuttoman pikku-ukon hiekalle. Ontor kiiruhti ystävänsä ylle, ja katsoi tämän tiedottomia kasvoja.
”Mitä siis voimme tehdä?” adjutantti henkäisi, kun tilanne alkoi sulautua hänen tajuntaansa. He olivat keskellä vihollisaluetta, kaukana huoltoyhteyksistä.
Tulikärpäsestä viis, mutta Ternok…
Silloin tuhkan peittämän taistelukentän laidalta saapui esiin jotain ihmeellistä. Se loikki kohti kuoppaa.
Kaksijalkaiset Mata Nuin ihmeet.
Suuren Hengen pomppivat veijarit.
Pelastus.
Se oli valtava Fusa, suurin kaikista, Klaanin saaren pussieläinsuvun matriarkka. Sen nahka oli keltaisempaa kuin muilla, ja sen pyylevä pussi pömpötti majesteettisena. Kunniakkaasti seisten se tuijotti viisikkoa silmillään, jotka humoristisesti osoittivat eri suuntiin sen pyöreän pään sivuilla.
Ja silloin kenguru puhui. Sen leuat eivät liikkuneet, mutta täytyisi olla aika hölmö väittääkseen, että se ei puhunut.
”Boing boing”, rahi sanoi karhealla, lyijynkatkuisella äänellä. ”Taidatte olla aika liemessä.”
Onpa uljas elukka! Mutta mitä se täällä tekee? Klaanon-Nappi sen kertoo!
Hetken ajan keltanahkainen etutasku vääntelehti ja muljahteli. Ensin putkahti esiin joukko teräviä sinisiä sormia ja sitten… toinen käsi, joka piteli legendaarista sisällissodanaikaista kivääriä. Lopulta kengurun pussista työntyi aamuyön hämärässä valossa sininen harja. Sitä seurasi pari eri parin silmiä ja, kyllä, kunnioitusta herättävä ja maaston väreihin maalattu leuka.
”Huomenta”, sanoi leuka veikeään sävyyn.
“Eversti!” Tongu hämmästeli. ”Gurttu! Ohhoh!”
“Kuulin, että teillä oli vähän ongelmia”, pussista kurkistava maastovärein maalattu skakdinpää sanoi, “ja ajattelin, että pentele, Tongu, nyt on kyllä minun vuoroni pelastaa sinut. Kengurusissejä lainatakseni… aika aloittaa Operaatio Vuhveli.”
Viimeinen Vartija ponnisti valtavan kengurun pussista ulos hampaisiin asti aseistettuna ja laskeutui kynsikkäille koivilleen metsämultaan. Sotilas nousi koko pituuteensa ja heilautti kiväärinsä selkäpuolelleen. Hän vilkaisi valtavaa keltaista pussieläintä ja taputti tätä vatsaan.
”Kyyti oli muuten aika hiostava, mutta sitäkin pehmeämpi. Saanen esitellä uuden ystäväni, Kangoon.”
Suuri kenguru katseli joukkiota isoilla kiiltävillä silmillään. Keltaisen loikkijan hiljaisessa tuijotuksessa oli jotain hassun poissaolevaa ja tosi huonosti yhteen kohteeseen keskittyvää, jonka joku idealistinen rahitutkija aina tulkitsi salatuksi viisaudeksi.
Snowien todellisuus heilui yhä vain. ”Katso kengurun loikkaa …kappas, se synnytti elokuvasankarin.”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhtäkkinen loikkiva pelastus ei tehnyt hyvää lumimiehen todellisuudentajulle. Vaikka pian hän alkoikin tavoittaa tajuntaansa – ja pelko hiipi siihen saman tien.
“No, sinä tuppaat keksimään hyviä suunnitelmia, vanha lurjus”, Tongu vastasi Geelle välittämättä lumiukon höpinästä ja vakavoitui sitten, “mutta tässä on muitakin ongelmia. Ternok pitäisi viedä Kupelle ja sukkelaan. Ja vaikka en ole koskaan nähnyt noin muhkeaa Fusaa, niin emme taida kuitenkaan kaikki mahtua sen pussiin.”
“No, ainakin meillä on nyt Klaanin paras soturi mukanamme!” sanoi Ontor, “Jotkut sanoivat, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta tämä yksi mies vastaa kyllä torakkarykmenttiä!
“Kiitos vain, Ontor hyvä”, Guardian nyökkäsi, “Ja vaikken ole ihan varma tuosta matemaattis-antropologisesta kommentista, niin emme me Kangoon kanssa kahdestaan tulleet…”
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui.
Yhä heihin katsoen Gee vaikeni ja nosti vasemman kätensä ylös nyrkissä hitaasti. Skakdi räväytti yön pimeässä sormensa auki kahdesti, ja joku näki viestin.
Siniset sormet saivat liikettä aikaiseksi. Ympärillä kärähtäneen metsän puusto alkoi kuhista. Oksat heilahtivat ja risahtivat, ja pikku jalat kopsahtivat juuria vasten. Palanut heinä rapisi askelten alla, kun pieniä tummia varjoja lankesi latvoista laskeutuen äänettömästi juurikkoihin, kannoille ja mättäille.
Silloin he näkivät pieniä vihreitä miehiä.
Enkin Akakun tuima keltainen katse kurkisti hiiltyneiksi säleiksi räjähtäneen männynrungon takaa. Otlek kyhjötti oksalla jousipyssy natisten valmiusasennossa. Kymmenkunta le-matoralaisia tuijotti hyytävästi varjoista sanaakaan sanomatta, kun klaanilaisten sekalainen seurue seisoi heidän edessään palaneen metsän tuhkissa.
Katkera jättiläinen. Pelokas lumimies. Haavoittunut pilotti, ja tämän huolestunut partneri. Valpas ylikomisario. Näiden suojaaminen olisi veljeskunnan toimeksianto.
”Veljenpojat”, skakdi kuiskasi, ”valmiina.”
Muuta käskyä metsän pikku soturit eivät tarvinneet. Heinä kuiski, kun he kaikkosivat taas liikkumattomiin ja näkymättömiin.
”Pojat pitävät lähestyviä partioita silmällä”, Guardian marssi lähemmäs lento-onnettomuudesta selvinneitä, ”mutta pari myrkkyveistä ei osta meille montaa lisäminuuttia. Ternok, mikä vointi?”
Matoran ei vastannut.
“Taju on mennyt, mutta hengissä hän on”, Tongu huokaisi. “Taitaa olla paras laittaa hänet tuonne pussiin. Yö on viileä, eikä hypotermia pikkuista ainakaan auta.”
”Kyyti on sitten aika poukkoista ja ilmastointi kehno, mutta iskunvaimentimet ovat mainiot”, Guardian nyökkäsi. ”Ja istuimet pehmeät.”
Kukaan ei kokenut tarpeen korjata Geen näkemystä fusa-anatomiasta. Kangoon jalkojen metallijouset välkkyivät yövalossa.
”Brnn brnnn”, Kangoo kirskui.
Tongu laski hellävaraisesti Ternokin pussiin adminin pitäessä sitä aukinaisena. Kangoo nuuhkaisi matorania ja tuntui hyväksyvän sen poikasekseen; ison sinisen piikikään körilään jälkeen kenguru tuskin oli kovin nirso kyytiläisistään. Joukko vetääntyi metsän suojaan. Paikka oli murheellinen. Siellä täällä pimeydessä hehkui vielä hiiltyneitä rungonkappaleita, eikä mitään vihreää ollut jäänyt jäljelle. Suurien rankojen lomassa ei törröttänyt seikkailijoiden lisäksi korttakaan. He jatkoivat syvemmälle.
“Hylkypaikka kuhisee kohta nazorakeja”, huomautti Harkel, “Toivottavasti ne eivät osaa seurata jälkiämme tässä pimeydessä.”
“Se räjähdys kyllä tuhosi jäljet. Toivottavasti Inikon ja muiden harhautus toimii yhä. Silloin saatamme päästä turvaan”, sanoi Tongu.
“Mutta Tulikärpänen lähti. Ei niitä missään vaiheessa taidettu harhauttaakkaan, vaan meitä”, Harkel huomautti ja huokaisi. “Ja menetimme radiolaitteemme iskussa. Joskohan saamme heihin ollenkaan yhteyttä?”
Guardian ojensi poliisikomisariukselle radiopuhelimensa. “Troon taajuus on jo auki”, hän virnisti, “Olin mieheen yhteydessä tullessani. Putoamisenne ei varsinaisesti jäänyt heiltä väliin, ja sovin jo, että kohtaamme Kar-Vermorin notkelmalla.”
“Toivottavasti heitä ei ammuta alas”, Ontor mietti.
”Niin…” Guardian vastasi. ”Sehän tässä huolettaakin. Saimme nimittäin selville, mikä teidät ampui alas… Troon ja Santorin myös.”
”Ai?” Ontor reagoi. ”Jotain uutta teknologiaa?”
”Tavallaan…” G vastasi. ”Jouduitte Eversti 437:n tähtäimiin.”
Snowie nielaisi.
”Se kyborgitorakka, joka miltei listi Ämkoon?”
”Sama.”
Vihreät keinosilmät haravoivat taivasta. Taivaalla ei näkynyt enää ainuttakaan klaanilaisten alusta, ja viimeisimmän maahansyöksypaikka oli pommitettu.
Eversti 437 oli toimintakykyisempi kuin koskaan ennen. Hänen kyborgikehonsa oli päivitetty, eikä tappio nykyiselle everstille hiertänyt enää mieltä.
Yö läheni loppuaan, mutta huipennus oli vasta edessä.
”Eikä se nyt sinänsä kuumota, että herra eversti on täällä…” Guardian jatkoi. ”Vaan se, että meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä mokoma täällä tekee.”
”Niiden olisi pitänyt jättää sen rikkinäinen raato rannalle”, Enkin ääni kuiskasi yhtäkkiä aivan vierestä ja sai heidät hätkähtämään. ”Siellä se olisi palanut samoissa liekeissä saaremme kanssa.”
”Niinpä niin, Enki”, Gee sanoi myös hieman hämillään. Kun hän kääntyi äänen suuntaan, ei pikkumiehestä vähemmän yllättäen ollut jälkeäkään.
Skakdi haki sanojaan.
”… luulimme kyberperkeleen olevan joko varikolla tai johtamassa jotain ryhmää, mutta emme ole tehneet mitään havaintoja isommasta joukosta. Pelloilla on kohtuullinen määrä sekalaista ötökkää, mutta ei mitään merkittävää osastoa.”
Sotaskakdin sormet puristivat Vartija-kivääriä tiukasti. ”Klassisen epäilyttävä hiljaisuus, siis.”
“Jaa. Ehkä ennen yön loppumista saamme sitten tietää, kumman eversti on kovempi”, Ontor sanoi. Guardian vastasi vain vilauttamalla rohkaisevaa hymyä laivastolaiselle.
“Minä kyllä toivon, että vain pääsisimme pois tästä ankeasta paikasta”, Tongu sanoi miettien, “anteeksi vain, Harkel, mutta kotiseutusi oli mukavampi ennen evakuoitumista, ja nyt näyttää siltä, ettemme voi asialle enää mitään.”
“Turha sitä on pahoitella”, poliisisetä sanoi ja aukaisi yhteyden. “Haloo? Kuuleeko ryhmä Rytmitykki?”
“#Kssh Huhuu? Olette ilmeisesti löytäneet muut?kssh#”, kuului Troopperin särisevä ääni radiovastaanottimesta.
“Tässä Harkel. Guardian joukkoineen löysi meidät. Tehtävä on… epäonnistunut, kuten huomasitte. Ternok loukkaantui aluksen räjähdyksessä. Meidän tulisi vetäytyä.”
“#ks- No, nyt on selvempi? Niin, kyllä, se perkele pakeni. Me nyt olemme jotakuinkin kunnossa ja valmiina lähtöön, mutta emme voineet nousta ilmaan ennen kuin tiesimme, oletteko elossa ja missä. Tuolla ei ole turhan turvallista lentää.”
Lumimies katseli hermostuneena taivasta. Yö oli pimeä ja vähätähtinen. Punaisen tähden turvallinen loiste oli kokonaan näkymättömissä.
“Ei tosiaan! Me olemme nyt metsässä, tai siinä mitä siitä on jäljellä, putoamispaikkamme länsipuolella. Yrittäkää kiertää pohjoiseen tankkausasemasta ja pysykää poissa nummilta. Metsikköjen yllä olette paremmassa turvassa. Sovitte Guardianin kanssa jo tapaamispaikasta, eikö? Hyvä. Te ehditte sinne tietenkin nopeammin kuin me jalan, joten lienee paras, jos odotatte piilossa vielä jonkun aikaa. Pidetään yhteys auki”, Harkel sanoi, ja katsoi kysyvästi joukon muita sankareita. Guardian nyökkäsi ja se riitti; muut eivät kyseenalaistaneet ylikomisarion paikallistuntemusta. Poliisi antoi puhelimen Ontorille, jotta pystyi tarkkailemaan parhaiten aluetta.
Troo kuittasi ja seurue jatkoi marssiaan – tai yhdessä tapauksessa pomppimistaan – pohjoisemmaksi. Veljeskuntalaiset liikkuivat puiden rungoilla ja oksistoissa kuin varjot. Nyt ainakin klaanilaiset pystyivät luottamaan siihen, että mahdollinen vihollinen saisi myrkkyveitsen kurkkuunsa ennen kuin ehtisi ampua laukaustakaan.
”Enki?” Guardian kuiskasi pysähtyen muhkean tammen juurelle.
”Herra Guardian”, kuului aivan eri puolelta puuta kuin skakdi oli uskaltanut arvioidakaan. Gee kääntyi ja löysi le-matoralaisen siluetin tuijotettuaan ensiksi pari kiusallisen pitkää sekuntia suunnilleen matoralaisen kokoista kantoa.
”Lentäminen olisi kivaa, Enki”, skakdi supatti, ”mutta kotkapelastus ei taida olla tilanteessamme kovin kestävä ratkaisu.”
Enki nyökkäsi äänettömästi. ”Liian vaarallista linnuille… torakoilla on tarkkoja silmiä jossain korkealla.”
Skakdi kiristeli hampaitaan. ”Kovin siltä vaikuttaa”, hän mutisi kiikaroiden hetken liikettä oksilla. ”Toivottavasti ei liian tarkkoja. Voisit pysytellä joukkiomme lähellä. Pidän katseestasi ihan tässä maan tasalla. Välitä myös pojille viesti: Otlek vahtiin kaksisataa metriä luoteeseen, kaksoset tuijottamaan etelään ja itään. Saitko?”
Enki nyökkäsi.
”Ja kun tulet takaisin”, skakdi jatkoi, ”pysyttele selustassamme ja valmistaudu heittämään mahdollisimman paljon teräviä juttuja jonkun silmään.”
Matoralainen nyökkäsi toiseen kertaan, otti hieman vauhtia ja juoksi myrskyn kenoon kallistaman kuusen runkoa ylös äänettömin askelin.
”Matka jatkuu”, kuului Vartijan hiljainen käsky, ja joukko jatkoi liikettään.
Tongu puristeli käsiään nyrkkeihin ja vilkuili puiden väleihin hermostuneena.
“Gee, muistuuko mieleen? Nynrah. Me ja Ternok ja Ontor. Paitsi että nyt meillä on makutan sijasta poliisi, ninjoja ja lumimies. Ja tuo kenguru. Aika lailla tasaista.”
“Niin, jos Ternok olisi tajuissaan”, Ontor lisäsi hiljaa.
”Kuka tietää, kuinka hyvin Nynrahilla olisi mennyt jos meillä olisi ollut Kangoo mukana”, skakdi hymähti ja taputti pussieläintä niskaan.
”Brnn brnn”, Kangoo kirskui. Myös poppoon toisen keltaisen jätin katseessa oli huolta ja kiirettä. Sen täytyisi saada uusi poikasensa turvaan.
“Silloinkin meidät ammuttiin alas, ja jotenkin pääsimme karkuun. Ja kaipa meillä on nyt vastassa vain joitakin torakkojen pataljoonia tai mitä lie rykmenttejä. Ei kai täällä Suurkylän nummilla liiku mitään, mikä olisi verrattavissa Zorakin Feterroihin?” Tongu yritti pitää toivoa yllä.
”Ne nelikätiset rumilukset eivät olleet mitään verrattuna sen ylipitkänimisen persläven egoon”, skakdi hymähti. ”Torakat ovat sentään edes vaatimattomia.”
Vaikka alue oli periaattessa jotenkuten tutunoloista, miehityksen varjo tällä ennen niin mukavalla seudulla tuntui Nynrahia painostavammalta. Tai ehkä aika oli vain kullannut senkin muiston – silloin sentään oltiin päästy yksinä kappaleina kotiin.
“Niin”, Harkel mutisi hiljaa. “Yleensä nämä nummet olivat rauhallisia. Eivät toki aina…” Ylikomisario loi merkittävän katseen Guardianiin.
“Täälläkö te partioitte?” admin ymmärsi kysyä. ”Zyglakien varalta.”
“Harmillisesti pari kilometriä etelään”, poliisimies vastasi alakuloisesti. “En muista näiltä mannuilta ainuttakaan koloa, eikä seurueemme niihin varsinaisesti mahtuisikaan.”
Snowie ymmärsi sanojen viittaavan osin häneen. “He-he, niin…” hänen äänensä haparoi. Lumimies oli vielä osin räjähdyksistä shokissa, mutta kävely yöilmassa selvensi ajatustoimintaa hetki hetkeltä. “Olen oikeastaan miettinyt, että voisin vähentää ruoka-annoksiani, nyt kun väkeä kertyy muurien sisään koko ajan enemmän… Vaikka en minä tiedä, että vähenisikö massani oikeasti, kun siis, tai… Äh, mitä minä höpötän, anteeksi, väärä aika ja väärä paikka.”
Lumiukon hyvin tuntevat Tongu ja Gee tiesivät, ja muutkin arvailivat, että nopea ja hyppelevä puheenparsi oli Snowien tapa käsitellä stressitilaa ja pelkoa. Viimeinen Vartija muisteli kaksikon viimeisintä elokuvailtamaa ja alkoi katua päätöstään päästää lumimies rintamalle. Häivealuksen miehistön olisi pitänyt olla turvassa, mutta sodassa sellaista ei saanut luvata.
“No, tämä on väärä paikka ja aika kelle tahansa olla paikalla! Paitsi ehkä sotilaille, joita meistä on yksi nel- vii- no, ties kuinka monesta. Joten paras kai keskittyä suunnistamaan sinne sopimaanne suojapaikkaan”, Tongu sanoi. Kuivat oksat rutisivat jättiläisen isojen jalkojen alla.
“Toivotaan, että se on yhä suojaisa”, siniviitta lausui. “Uutiset pohjoisesta kertovat, että torakat syöttävät saarta ja sen metsää sienelleen.”
Veljeskuntalaisten läsnäolo muistutti kaikkia siitä, että ympäristön tuho saattoi olla lopullisempikin.
”Jos notkelmaa saarretaan, jompikumpi kaksosista kyllä huomaa ja lähettää viestin meille”, Guardian sanoi ja kääntyi taaksensa. ”Vai mitä, Enki?”
”Kyllä”, ääni vastasi pimeydestä.
”Tiedätkö, ajattelin vain testata huvin vuoksi, oletko siellä”, Guardian hymähti. ”Eli loistavaa työtä.”
Syvä hiljaisuus kehysti metsän varjoja.
”… voisit jatkossakin vastailla ihan vain näyttääksesi, että olet siellä.”
”Enki lähti tarkistamaan kaakon suuntaan”, uusi ääni sanoi aivan toiselta puolelta ja rutkasti ylempää. ”Hän palaa pian.”
”Aha. No, hyvää oma-aloitteisuutta, pojat.”
Ontor ei kiinnittänyt huomiota admininsa ja veljeskuntalaisten sanailuun. Hän oli liian huolissaan Kangoon kyytiläisestä. Vaikka seurue eteni metsän siimeksessä hyvää tahtia, eikä torakoista ollut kuulunut pihaustakaan toviin, oli hänen kanssaseikkailijansa kohtalo yhä vaakalaudalla. Sitä paitsi miten heidät oli nähty, ja mitä se konetorakka teki täällä? Lennokin puikoissa Ontor olisi odottanut kohtaamista kyborgin kanssa lähinnä mielenkiinnolla, seikkailullinen pilke silmäkulmassaan – mutta nyt häntä kieltämättä pelotti. Matoralaisen aivolohkossa jyskytti myös epäjohdonmukainen syyllisyys siitä, että hänen toveriaan oli satuttanut heidän oma pomminsa.
“Mihinköhän… mihinköhän se Tulikärpänen lähti?” Snowie uskaltautui arvuuttelemaan.
“Hmm, mietitäänpäs…” Tongu aprikoi. “Se saapui tankkaukselle ihan meikäläisten anastaman aikataulun mukaan, mutta poistui paikalta hetimmiten, kun jäimme nalkkiin… Tiedä häntä, onko mokomilla toinen bensa-asema lähempänä keskustaan. Luulisin sen joka tapauksessa vaativan lisää löpöä.”
“Eiköhän se ole toiminta-alueemme ulkopuolella joka tapauksessa”, yhtyi Ontorkin lopulta keskusteluun. “Ei varmaan ole mielekästä lähettää ketään perään.”
”Hyvällä lykyllä tempauksemme varmisti, että ne eivät uskalla tankata tulimörköään tuolla hetkeen”, Guardian pohti tiiraillen tankkausaseman arvioituun suuntaan, ”huonolla lykyllä annoimme niille syyn kolminkertaistaa puolustuksen ja tarkkailun. Ja se oli selvästi jo tällä kertaa aika hyvä.”
“Liian hyvä. No, ainakin näytimme, ettemme ole ihan löysiä rukeja tässä sodassa”, Tongu puntaroi, “ja kaipa Troopperin porukka sai jotain aikaan. Kunhan nyt vain pääsisimme pikaisesti takaisin linnakkeelle ja vietyä Ternokin Kupelle… onpa onni, että meillä on hänetkin.”
“Niin”, Snowiekin kuulosti piristyvän, joskin vain piirun verran. “Ykkösjuttu on, että selviämme. Emmehän me ole tässä sodassa, jotta voisimme aiheuttaa pahaa torakoille tai kenellekään… tahdomme vain, että olisimme turvassa ja yhdessä.”
Valkoisen palleron idealismi jäi hetkeksi leijailemaan tummaan metsämaastoon hiljaisten matkalaisten ylle.
“Niin, tuosta…” Harkel pisti väliin. “Ymmärrän, että teidän perspektiivinne on aivan eri, mutta moni on jo menettänyt kaiken. Osa pohjoisen väestä… heidän mökkinsä on poltettu, karja teurastettu ja pahimmassa tapauksessa kaikki ystävätkin ovat menneet. Muurienne sisällä on kostonhimoistakin väkeä.”
Hetken verran oltiin taas vaiti. Guardian avasi suunsa ensimmäisenä. “Entä oma kantasi? Kotiseutusi on pistetty aika rujoon kuosiin, eivätkä kaikki suurkyläläisetkään selvinneet evakoinnista.”
“Minun kantani…” ylikomisario maisteli sanoja kuin hyvää viskiä. “Sen vähän, mitä itsestäni kehtaan puhua, voi tiivistää tehokkaasti. Olen Nui-Koron Siniviitta, nyt Bio-Klaanin alaisuudessa. Yritän olla se valpas suojelija, joka siniviittain valassa lupasin olla.” Suu muhkeiden viiksien alla kääntyi orastavaan virneeseen. “Sitä paitsi olen jo aika vanha! Puhti pihisee vielä, mutta johan minä joudan itseäni nuorempien tieltä kuljeksimasta. Ja parempien.”
Guardian ei pitänyt siitä, kuinka viimeinen lisäys oli selvästi kohdistettu hänelle. Snowie taas hymyili Harkelille. Hän tuli iloiseksi ystävänsä kostonhimottomasta vastauksesta.
”Kuulkaas, kamut”, skakdi lausui yhä hiljempaa, ”hyvä kosto on pikaruokaa. Maistuu herkulliselta sen pienen hetken, mutta ei siitä täyttynyt olo tule. Kärpänen pörisi pois, ei voi mitään. Yrittäkää suhtautua tähän operaatioon ankean matemaattisesti kuin joku pieni, raivostuttava ruumiiton ääni laskisi plussia ja miinuksia yhteen päässänne.”
”Voi pojat”, Tongu mutisi, ”teillä oli varmaan tosi hauskaa kahdestaan Nynrahilla.”
Etunenässä kulkeva skakdi nyökkäsi vauhdikkaasti jättiläiselle ja kääntyi sitten Kangoon pussia kohti.
”Voimme kutsua tätä voitoksi sitten, kun saamme Ternokin turvaan”, skakdi lisäsi katsellen kengurua silmiin.
“Niin. Turvaan. Kuten ystävän kuuluukin”, Ontor ilmoitti.
“Tai reilun pomon”, Tongu lisäsi.
“Tai kivan kaverin!” lumiukko yhtyi.
“Tai ehkäpä valppaan suojelijan”, Harkel päätti päättää litanian ja salli siten Guardianin lopettaa silmiensä pyörittelyn. “Mutta rauhoitutaanpa nyt, ennen kuin herätämme russakoiden huomion.”
Ei heitä nazorak huomannut. Tai edes puolitorakka. Heitä odotti aivan toisenlainen vihollinen.
Seurue pysähtyi.
”Tai hyvän kahviseuran”, virnuilevien hampaiden välistä kaikui.
Edessä hengitti jokin, jota Guardian ei ollut täällä täysin odottanut. Mutta jokin, johon hän oli varautunut. Ja kaikkein pahinta, jokin, jota hän oli toivonut.
Yön kolmas eversti seisoi heidän edessään.
Guardianin sormi puristui kiväärin liipaisimen ympäri, kun metrien päässä heidän edessään heijastui torakkaterästä punaisten silmien hohde.
”Vai että laittoivat sinutkin vihdoin töihin”, skakdi kuiskasi katsekontaktia rikkomatta.
Pienten jalkojen liike hiljeni oksilla. Metsäväki pysähtyi katselemaan samaa kuin muutkin.
Musta nahka lepäsi yössä seisovan sarvipäisen siluetin hartioilla. Tutut tummanvihreät kasvot vääntyivät vieraaseen virnistykseen. Ämkoon tummanpuhuvasta kehosta kurottuva, kelmeän punainen, läpikuultava ja särähtelevä kummituksen koura piteli tiukasti käyrää nazorak-säilää.
Muu saattue perääntyi hitaasti taaksepäin, mutta Guardian pysyi tyynenä paikallaan. Hän tuijotti silmiin sitä, mitä ei vieläkään aivan uskonut. Edessä seisoi pelkkänä tummana varjona sarvipää, joka näytti yhä ystävältä, mutta seisoi ja katsoi häntä kuin torakka saalistaan.
”Hyvää iltaa vain kaikille”, tumma ääni virkkoi pirullisesti.
”Ä-ämkoo…” Snowie kuiskasi. ”Sinä… miksi…”
Miekkapaholainen hymyili. ”Täällähän on sekä vanhoja tovereita että uusia tuttavuuksia. Kovin mukavaa, että pääsitte kaikki paikalle.”
Komisario Harkel kurtisti kulmiaan ja askelsi uhmakkaasti lähemmäs miekkamiestä. Sinisen skakdin nostaessa vasemman kätensä ylös Harkel kuitenkin pysähtyi ja jäi hieman kauemmas.
”Tunnen sinut vain maineesi perusteella…” Harkel murahti kääntyen miekkapaholaista kohti. ”Ja minä heti en pidä sinusta.”
Ämkoo hymähti hiljaa. Pirun hampaat vilkkuivat syysyössä.
”Harmillista kuulla. Ehkä yritän korjata ensivaikutelman, jos vain sallit.”
Komisarion valppaat silmät laskeutuivat miekkaan, jota aavemainen käsi piteli tiukalla otteella, mutta ei ollenkaan uhaten. Terä osoitti mätästä huolettomasti, pilkkaavasti. Aivan kuin sen kantajalla ei olisi ollut aikomustakaan liikuttaa sitä siitä senttiäkään.
Tongu ei sanonut mitään. Myös jättiläisen yksisilmäinen katse oli nauliintunut Ämkoon upseerimiekkaan, joka näytti etupäässä tappavan terävältä. Vaistonvaraisesti kykloopin käsi siirtyi suojaamaan Tongun perässä kävellyttä Ontoria.
Hetken hiljaisen hengittelyn jälkeen Guardian oli ainoa, joka edes liikkui. Sininen skakdi otti yhden, varman askeleen kohti miekkapaholaista.
Siihen, hieman heistä muista edelle hän vain jäi seisomaan ja tuijottamaan. Pimeässä yössä ei kukaan skakdin takana seisova enää nähnyt tämän kasvoja.
Ontorista tuntui, etteivät hänen matoran-aivonsa olleet vielä oikein sulattaneet silmien tuomaa näkyä. Siinä seisoi ilmielävänä – vaiko kenties epäkuolleena – mies, jonka viesti joitakin kuukausia sitten oli aiheuttanut hämmennystä, surua ja vihaa; viime kuukausien aikana Klaanin kaupungilla ja työpaikoilla oltiin päivitelty takinkääntöä, punnittu kauhuskenaarioita ja spekuloitu entisen adminin juonia; mutta ennen pitkää, kun asia oltiin jotakuinkin hyväksytty, oltiin miekkapirusta myös veistetty vitsiä ja mietitty, miten moisen saisi kompastumaan omaan takkiinsa. Nyt moinen puhe tuntui tappavan typerältä. Ontoria ei naurattanut, eikä hän tuntenut itseään tippaakaan sankarilliseksi. Matoralaisen katse hakeutui tahtomatta Kangoon pussiin, jossa hänen tärkein ystävänsä makasi tajuttomana.
Ämkoon suu avautui hitaasti. Miekkapiru oli sanomassa jotain, mutta tuntui haluavan pitkittää jokaista sekuntia, joka sitä edelsi.
”Kuka on kengurun kyytissä?” piru hymyili.
Niiden sanojen kohdalla Ontor tunsi sydämensä hyppäävän kolme lyöntiä yli. Matoralaisen leuka vapisi hiljaa.
Sarvekas naamio kääntyi Snowieta kohti ja hymyili yllättyneenä, mutta ilahtuneena.
”Muistit sentään tuon ohjeen”, puolimakuta hymähti. ”Suosittelen pitämään siitä kiinni jatkossakin.”
”Muistan paljon muutakin”, valkea klaanilainen vastasi, tuskin kuiskausta kovempaa. ”Muistan kaiken, mitä kerroit silloin sukellusveneessä, viidakkosaarelta lähtiessä… yrititkö pyytää silloin anteeksi, tai siis, ennakoivasti…? Tahdoitko, että ymmärrän?” lumimiehen katse kävi Miekkapirussa, mutta palasi pian maan multaan.
Kaikki muut pysyivät hiljaa. Ämkoo virnuili paholaisen hymyään naulitessaan katseensa tiukemmin lumiukkoon.
”Se oli hieno matka”, miekkapiru sanoi hiljaa. ”Minäkin muistan siitä paljon. Etenkin sen, miten ojensit sirun suoraan Avden nukelle.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään.
Tongu mietti asioita kuumeisesti. Ainakaan miekka ei ollut vielä kenenkään kurkulla… Ja olihan heillä Guardianin Vartija-kiväärin etu puolellaan. Niin kauan kuin puheet Avdeista ja nukeista ja siruista – eli asioista, joista keltainen mies oli kuullut lähinnä huhupuhetta – pitäisivät miekkamiehen kaukana, kukaan ei olisi kuollut; hengenvaarassa he joka tapauksessa olivat, mutta sehän oli sotatehtävällä odotettavaa. Olisiko Ämkoo lähetetty metsään vain tappamaan heidät? Ainakaan vihreänaamainen virnistelijä ei näyttänyt yllättyneen siitä, että tapasi vanhan admin-toverinsa kentällä; olikohan miekkapiru perillä vanhojen matorankavereidensa paikallaolosta? Ja vaikka Tongu oli perillä Ämkoon taistelutekniikoista ja voimista vain hatarasti, hän oli pirun varma siitä, ettei ainakaan mies ollut heitä taivaalta alas ampunut. Joka tapauksessa uusi vihollinen vaikutti epävakaalta ja veretseisauttavan kammottavalta, eikä ainakaan pakoon juokseminen tullut kysymykseen. Olipahan vainolainen kaiken kukkuraksi tien tukkona.
”Jätä heidät pois tästä.”
Guardianin sanat katkaisivat jätin mietteet. Skakdi suuntasi heitä kohti edelleen tiukasti vain takaraivonsa ja piteli Vartija-kivääriä valmiina.
”Se ei kuulunut käskyyn”, miekkapiru myhäili.
”Nyt kuuluu”, Vartija vastasi. ”Minun tietääkseni sinua ei ole koskaan virallisesti erotettu, eikä sinulla ole enää tällaistakaan.”
Guardian vilautti vyöstään punaista admin-kiveä. Nyt muu seurue ei voinut olla kuulematta skakdin äänessä hymyä.
”Joten teknisesti ottaen olet yhä jäsen, ja käskyvaltani alainen.”
”Hauskaa”, piru kuiskasi. Ja vilautti takkinsa kauluksen alle piiloutunutta identtistä admin-kiveä kuin pilkaten sitä, että oli menettänyt oikeuden käyttää helyä jo kuukausia sitten.
”Kaiken lisäksi minäkin olen eversti nykyään.”
”Ai kun kiva”, Gee mutisi. ”Minä nimittäin en.”
Hetken aikaa kaikki alkoi tuntua kuin sairaalta pilalta. Guardian ja Ämkoo tuijottelivat toisiaan hymyssä suin kuin olisivat olleet molemmat vitsissä mukana. Hetken Tongusta tuntui siltä, kuin metsän puut kaatuisivat kohta pahvisina lavasteina alas ja joku pyörittäisi purkitetut naurut heidän typeryydelleen.
Silloin Guardian käänsi päätään heitä kohti ja suuntasi heihin sivusilmällä oudon, rohkaisevan katseen.
”Jatkakaa liikkumista”, hän kuiskasi. ”Veljenpojat suojaavat teitä. Notkelmalla olette turvassa.”
Sen sanottuaan skakdi nyökkäsi, hymyili ja kääntyi taas miekkapaholaisen petollista olemusta kohti.
“Pärjää”, Tongu kuiskasi takaisin, nappasi Ontorin toiseen kouraansa ja paimensi toisella Kangoota etenemään. Harkel seurasi jättiä, mutta Snowie ei vielä liikkunut.
”Mutta…” hän jäi aukomaan suutaan.
”Tule!” Telakan mestari komensi. ”Meistä ei ole täällä iloa.”
He lähtivät kiertämään oikealta, sen Ämkoon käden puolelta, joka ei koostunut varjomateriasta ja pitänyt kiinni pitkänomaisesti esineestä, jota olisi voinut kuvailla lähinnä sanalla “terävä”. Sillä puolella puustoa oli vähän enemmän, ja vähät lehdet ja havutupot tuntuivat tuovan enemmän piilopaikkoja veljeskuntalaisille.
Olivathan metsäläiset varmasti heidän puolellaan, vaikka vihreiden pikkumiesten vanha mestari seisoikin aivan lähituntumassa? Tongulla ei kuitenkaan ollut varaa pelätä myös myrkkytikaria selässä, kun varmempi vihollinen kuumotteli vain muutaman kiven ja rungon takana.
Seurueen viimeisenä kulkeva Snowie kääntyi vielä katsomaan taakseen, kun he olivat jo metsän katveessa. Hänen kaksi ystäväänsä ja johtajaansa seisoivat yhä paikallaan toisiaan mittaillen. Lumimies tunsi itsensä hyödyttömämmäksi kuin aikoihin, ja jatkoi Tongun ja muiden perään.
”Ajattelitko ostaa heille aikaa?” Ämkoo kohotti kulmiaan hymysuin.
”Ei, vaan meille kahdelle”, skakdi irvisti. ”Emme ole rupatelleet sitten viime kahvihetken.”
Miekan terä lepäsi kohti aluskasvillisuutta. Samalla tapaa osoitti viimeisen Vartijan kiväärikin vain kuusenjuurta.
”Totta. Kerrohan, admin Guardian. Oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina?”
Skakdi pudisti päätään. ”Näh. Olen kyllä sisustanut huoneeni Kapuran hourailuilla. Siinä on ollut aika paljon ahmittavaa.”
Siihen lausuntoon piru vain nyökkäsi hyväksyvällä hymyllä. Guardian laski katseensa miekkaan, jota punaisena värisevä ja rätisevä savukäsi piteli. Käyrä nazoralainen upseeriterä lepäsi edelleen vain maata kohti, ja kuunvalossa sen kuparinhohtoisen kahvan kaarevat kirjaimet välkkyivät.
Kuunvalo vilahti kirkkaana metallissa, kun nazorak-terä pyörähti ilmassa Ämkoon vierellä. Piru nosti uuden aseensa silmiensä tasalle, ja jatkoi:
“Tunnet minut. Tämä veitsi on minulle roskaa. Uudet ystäväni… he osaavat monta asiaa, mutta heidän takojansa eivät vastaa vaatimuksiani.”
Ilkkumisestaan huolimatta miekkapiru sai sapelinsa näyttämään kuolettavalta. Mikä tahansa terävä esine näytti siltä Ämkoon käsissä.
”Tuhatvuotiset taikamiekat ovat hemmotelleet sinut”, Gee vastasi äänensävy yhä rauhallisena ja tuttavallisena. ”Ai niin. Bakmeilta muuten terveisiä.”
Ennen kuin Guardian jatkoi, hän vilkaisi, saiko nimen maininta muutosta aikaan vihreissä kasvoissa. Virne säröili vain hieman, mutta näkyvästi.
”Ihan yhtä hurmaava kuin tarinoissasi”, skakdi jatkoi. ”Hyppäsi yhden torakan läpi ja tappoi toisen sen omalla jalalla.”
Ämkoon katse valui hitaasti sinisen adminin kasvoista tämän varpaisiin, ja sitten takaisin. Näytti siltä, kuin miekkamies olisi tarkistanut, oliko tämän entisellä admin-toverilla vielä kaikki raajat tallella.
“Vanhus voi arvatenkin hyvin”, Ämkoo puhui. Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Suu vihreillä kasvoilla aukesi toistamiseen, kun Ämkoo maisteli sanoja.
“On myönnettävä, että en keksi mitä oikein lähdit hakemaan opettajani luota. Ja kuulemani mukaan vanhus lähti mukaasi. Et varmaan halua valaista minua asiasta.”
Gee pudisti maastovärein sotattua päätään ja kohensi kiväärinsä asentoa edessään. Edelleenkään hän ei nostanut sen piippua miekkapaholaista kohti. Kahden everstin välissä oli kahdeksan metrin alue, jolle ei uskaltautunut kärpänenkään.
”Valaisepa itse. Kenen taskuun olet oikeasti sujauttanut itsesi siellä pesissä?”
Guardian piti hetken tauon ja tuhahti.
”Jos vastaat Gaggulabio, olen aika pirun pettynyt periaatteisiisi.”
Guardianin mainitsema nimi sai Ämkoon virneen muuttumaan pieneksi hetkeksi epämääräiseksi irvistykseksi. Sitten kiero hammashymy kuitenkin palasi pirulaisen kasvoille.
“Kauan eläköön tahrattoman perimän imperiumi”, kuuluivat sanat miekkamiehen suusta. Äänensävystä oli mahdotonta löytää vihjeitä siitä, oliko tämä tosissaan vai ei.
Tai olisi ollut, jos ei olisi tuijottanut parasta ystäväänsä silmiin ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Ontor oli siirtynyt johtamaan letkaa, ja aamuöisen pimeä metsä vilisi muodottomana sankareiden ympärillä. Kohtaamispaikalle oli enää vähän matkaa, eikä Ämkoo ollut näyttänyt aikeita takaa-ajoon. Matoranista tuntui silti pahalle, hän tahtoi oksentaa. Tai hän tahtoi herätä tästä unesta, jossa oli joutunut jättämään admininsa jälkeen ja Ternok oli tajuttomana. Tai oikeammin hän halusi takaisin Klaaniin, turvaan.
Kangoo loikki aivan seikkailijan kannoilla, Tongu ja Snowie hölkkäsivät vasta vähän jäljessä. Kumpikaan pitkän linjan ja ison koon klaanilaisista ei ollut edustamansa järjestön vikkelimmästä päästä, mutta tahti oli silti ripeä.
Sitä paitsi ajatukset tuntuivat tuona yönä fyysistä muotoa painavammilta.
”Tongu…” lumimies läähätti. ”Olen pahoillani. Siitä, kun pyysin tulla mukaan… En tiennyt mitä tilasin, en minä täällä ole avuksi.”
”En minäkään! Mutta murehditaan tätä toiste, keskitytään nyt kulkemiseen”, jätti vain vastasi. Snowie tiesi Tongun olevan oikeassa.
”Okei, joo…” valkea klaanilainen myöntyi.
Ja sitten tajusi jotain. ”Hetkinen!”
Guardianin takaa puskeva kevyt tuuli hieroi havunneulasia vasten puunrunkoja. Se kulki nurmen yli ja tanssitti katkenneita oksanpalasia, kunnes pyyhälsi yli kahden miehen varjon, jotka tuijottelivat toisiaan keskellä sotatannerta.
”Videoviestisi oli aika hieno. Sinun vai noiden totuustehtaan idea?”
Ämkoon elävän käden sormet käväisivät tämän suun tiellä.
“Mukava kuulla, että pidit siitä. Jännitän aina kameran edessä, tiedäthän. Ja voit olla varma, että idea oli kokonaan minun.”
”Kaikki eivät ihan arvostaneet sitä…”
“Ah. Loputtomalla suosiollani on siis rajansa.”
”Niin kai. Minullakin meni hetki omaksua se pätkä… mutta niinhän ne kai sanovat hyvästä elokuvataiteesta.”
Ämkoo ilmehti ilkikurisesti. Ylimitoitettu nahkatakki lepatti raskaasti, kun hän laski kätensä alas sen suojaan. “Kun nyt kerran otit puheeksi, niin kerro ihmeessä, mitä muuta kotipuoleen kuuluu. Palan halusta tietää.”
”Palatko, oikeasti?” skakdi kysyi hiljaa.
Puna torakkaterää pitelevässä varjoraajassa voimistui. Ilmassa tuoksui savu kun läpikuultava energiakäsi leimahti entistä kirkkaammaksi.
“Ilmiliekeissä”, miekkapiru vastasi.
Gee ei suostunut siunaamaan sanaleikkiä edes hymähdyksellä.
”Tawa nukkuu edelleen liian vähän. Matoro on mennyt rikki. Snowien ja Tongun näitkin. Tagunaa ampui kani. Uusin jäsen on mekkoon tungettu torakka”, Gee luetteli. ”Kysytkö oikeasti, vai pelaatko aikaa?”
Miekkapirun hymyilevä katse lähti harhailemaan kauemmas tämän sinisestä keskustelukumppanista.
“Voisin kysyä teiltä samaa.”
Ämkoon kasvot kääntyivät ylemmäs tummia latvoja kohti, ja tämä korotti ääntään:
“Olet typerys jos kuvittelet, että en huomaa sinua.”
Guardiania lähimmän puun oksiston pimennon valtasi sekunnin murto-osan ajaksi kiusaantunut hiljaisuus. Sitten vihreä varjo valui alas puun tummaa runkoa pitkin, ja Enki kierähti ketterästi sinisen adminin rinnalle. Guardian ja le-matoran jakoivat hiljaisen katseen.
“Sinä et voi pysyä piilossa minulta”, Ämkoo mahtaili. “Minä koulutin teidät. Minä näen teidät.”
Enki ei sanonut sanaakaan. Kädessään le-matoralaisella oli myrkkyveitsi, jonka hän siirsi lannistuneena piiloon selkänsä taakse.
”No”, Guardian kohautti olkapäitään pettyneesti, ”kannatti kokeilla.”
Skakdi naksautti Vartija-kiväärin varmistimen alas ja latasi aseen. Luistin liukui öljyttynä, koneisto kolahti äänekkäästi ja jousi työnsi jotain odottamaan liipaisimen käskyä.
Miekkapirun silmissä oli yllättyneisyyttä. Edelleenkään ei Vartija-kiväärin tähtäys noussut maaston juurista. Sininen etusormi hiveli vain varoen liipaisimen metallia.
”Palatakseni valkoiseen turagaan”, skakdi lausui itsevarmana. Geen liipaisinkäsi kopautti rungosta törröttävää lipasta. ”Heitäpä ihmeessä veikkaus, mitä tämän sisällä on.”
Ämkoon suupielet lipuivat hieman alemmas, ja miekkamiehellä oli hankaluuksia keksiä nasevaa vastausta, tahi vastausta lainkaan.
“Miten tämä liittyy Bakmeihin?”, irtosivat hiljaiset sanat Ämkoon huulilta. Guardian hymyili kylmästi.
”Rämmin läpi kilometrikaupalla viidakkoa vailla unta ja ruokaa löytääkseni turagasi. Jälkeenpäin mietittynä harvinaisen typerä idea, ja en ole aivan varma miksi selviydyin siitä hengissä. Ehkä lopulta siksi, että vanhus oli samaa mieltä kanssani yhdestä asiasta: sinut täytyy pysäyttää. Ja tällä se hoituu.”
Ei vastausta, eikä Ämkoo liikahtanutkaan. Guardianin toinenkin sininen käsi hakeutui aseen tuelle.
”Tämän lippaan sisällä on toa-kivesi sisältö jaettuna kuuteen patruunaan. Mitä luulet, kuinka hyvin ne toimivat makutaasi vastaan?”
Sanat kuivuivat Ämkoon suuhun samalla kun tämän virne muuttui ensin hölmistyneeksi, ja katosi sitten kokonaan tämän kasvoilta.
“Tuo on järjetöntä”, miekkamies ärähti ja puristi tiukemmin sapeliaan. Torakkaterä siirtyi hitaasti everstien väliin.
Enki seurasi tätä kaikkea vakavana, pysyen yhä vaiti. Kolmikyntinen skakdinjalka otti toisen lähestyvän askeleen.
”Kuka tietää”, Guardian lausui hiljaa. ”Ehkä osuma olisi vihdoin tulivuoren paholaisen loppu. Puhunko vielä Yuurein makutalle? Vai onko siellä sisällä vielä edes pieni ripe jotakuta muutakin?”
Punaisena hehkuva silmäpari yritti porata Vartija-kivääriin reikää katseellaan.
“Makuta on kuollut”, Ämkoo ärisi pitäen katseensa Guardianin aseessa.
”Minä haluaisin niin uskoa tuon. Että sinua on vielä siellä jäljellä. Ja sen, että olet kääntynyt vain saadaksesi miekan Avdelta.”
Guardian katsoi entistä aseveljeään silmiin värähtämättä. Etusormi alkoi kiertyä liipaisimen ympärille varmemmin ottein.
”Ämkoo… jos tämä on vitsi, on se menossa jo aika kovaa vauhtia vanhaksi. Auta minua. Minä en… minä en tiedä, mitä tehdä. Näetkö, mitä sait minut myöntämään? Minä en tiedä, mitä tehdä.”
Gee laski leukaansa rintaansa kohti, raotti hampaitaan ja vapautti ilottoman naurahduksen.
”Aika jännää, kuinka jotkut asiat kuulostavat pelottavilta vasta, kun ne sanoo ääneen.”
Ämkoon silmät kapenivat viiruiksi ja ilme tämän vihreillä kasvoilla kiristyi. Miekka leikkasi ilmaa puhujien välissä, kun Ämkoo kohotti terää ylemmäs.
“Epäröintisi koituu vielä kohtaloksesi. Toisin kuin sinä, minä tiedän mitä aion tehdä.”
”Aion olettaa, että tarkoitat sitä, että nostat kätesi ilmaan ja asetut polvillesi”, vakava ääni murahti Ämkoon takaa.
Guardianin silmä pullistui hämmennyksestä, kun hän vilkaisi vierellään seisovaa, lähes yhtä pöllämystyneen näköistä le-matorania. Ääni ei kuulunut Enkille. Puhuja seisoi sammalisen kiven päällä ylväästi Ämkoon takana.
Siniviittainen matoran piti kiekonheitintään tähdättynä mustatakkiseen puolimakutaan.
”Koska nyt jäit kiinni”, ylikomisario Harkel lausui.
”Tongu, missä Harkel on?” Snowie hätääntyi. ”Harkel? Harkel!?”
Kaksi klaanilaista pysähtyivät. Keltaisen jätinkin katse haravoi pimeää metsämaata terävänä. ”Harkel!”
”Jäikö hän jälkeen? Mitä jos hän kompastui? Meidän on autettava kuomaa hädässä!” lumiukko hätääntyi.
Yksissä tuumin keltainen ja valkoinen raskassarjalainen vaihtoivat suuntaansa.
Miekkapaholainen vilkaisi sivusilmällä taakseen, ja kääntyi sitten takaisin Guardiania kohti. Ilmeettömän näköinen petturi tuijotti entistä toveriaan syvälle silmiin. Torakkaterä valui varovaisin liikkein huotraansa, kunnes miekankahvan metalli kilahti siihen. Varjokoura himmeni ja sammui.
Enkin vihreän akakun ilme ei värähtänytkään, kun Ämkoon katse kääntyi tätä kohti. Pieni metsien soturi oli kohottanut myrkkyä valuvan veitsen jo hetki sitten kasvojensa tasalle, ja hetken ajan vihreäkasvoiset ottivat katseillaan toisistaan mittaa. Sitten, lyhyen sekunnin ajaksi Ämkoo sulki silmänsä ja huokaisi.
Tuuli oli lakannut.
Miekkapiru nyökkäsi entisille tovereilleen, ja kääntyi.
Nazorak-manttelin helma kohosi pyörähdyksen voimasta kuin mustiksi siiviksi paholaisen ylle samalla kun varjokoura ilmestyi sihinän saattelemana poliisin kaulalle. Harkelin jalat irtosivat äkisti maasta, kun paholainen riuhtaisi tämän verenpunaisena hehkuvaan otteeseensa. Kiekonheitin putosi poliisin käsistä.
“Minä tiedän mitä aion tehdä”, Ämkoo sanoi toistamiseen, ja virnisti Guardianille.
Viimeinenkin ripe hymyä pirstoutui, kun Guardian avasi suunsa ja pystyi vain huutamaan.
”LOPETA!”
Miekkapaholainen ei värähtänytkään.
Poliisin pienet kädet yrittivät pienen hetken ajan saada otetta paholaisen punaisesta kourasta, mutta turhaan. Hehkuvat aavesormet puristivat tiukasti matoralaisen kaulaa raivokkaasti kunnes tämän jalat vain lakkasivat sätkimästä.
Matoralainen roikkui täysin velttona Ämkoon otteessa. Piru heilautti kättään, ja eloton poliisi lensi kaaressa kohti adminia ja metsän matorania. Veltto keho mätkähti mättään juurelle heidän edessään.
Aukion laidalle ennättäneen ja nyt seisahtuneen Snowien silmät suurenivat. Pehmeiden kasvojen ilme oli järkytys. Sitten epätoivo. Suru.
”Mutta…” valkoinen rauhan lähettiläs aukoi suutaan. Loput sanat kuristuivat kurkkuun. Hän vain tuijotti tapahtunutta.
Enki liikkui ensimmäisenä. Vihreä mies heittäytyi salamana Harkelin vierelle ja vei sitten sormensa tämän kaulalle.
Kaiken tämän aikana Guardian ei ollut ehtinyt liikahtaakaan. Nyt hän laski vain leukaansa aivan hieman alaspäin.
Yössä kuului linssin nakse, kun konesilmän väri vaihtui oranssiksi.
Skakdi katseli hiljaa läpi lämpölinssin, kuinka oranssi, punainen ja keltainen pakenivat poliisin sydänvalosta, ja sininen otti vallan.
Lopulta kaikki sävyjen liike lakkasi.
Tilanteesta loitommalla, aivan metsäaukion laidalla, Snowie tuijotti entistä ystäväänsä, joka oli nyt vain mytty maassa – ja entistä ystäväänsä, joka seisoi liikkumattoman kehon edessä.
Tuuli oli lakannut raapimasta oksia vasten runkoja. Vain skakdin, matoralaisen, miekkapirun ja lumimiehen raskaan hengityksen äänet täyttivät metsäilman.
”Miksi sinä teit noin”, Guardian kysyi täysin vivahteettomalla äänellä.
Ämkoo korjasi palttoonsa asentoa terveellä kädellään katsellen maassa makaavaa kehoa. Käsi laskeutui lepäämään nazorak-miekan kahvalle ja pirun hymyilevät kasvot kohosivat Guardiania kohti. Ämkoon vastaus oli lyhyt.
“Kyllä sinä tiedät.”
Enki nousi hitaasti seisomaan. Vihreän miehen kädet vapisivat, kun tämä nosti epäuskoisen katseensa entistä mestariaan kohti. Metsämatoran ei sanonut sanaakaan. Enkin ei tarvinnut. Kaikki tarpeellinen oli luettavissa matoranin järkyttyneiltä akaku-kasvoilta.
Geen kynsikkäät kourat puristivat Vartija-kivääriä yhä tiukemmin. Aseen piippu kohosi ja laskeutui hänen raskaan hengityksensä tahtiin.
”En”, pusertui ääni hänen hampaidensa välistä. ”Minä en tiedä, miksi helvetissä sinä tekisit noin.”
Varjosormet laskeutuivat paholaisen aseen kahvalle. Kapea terä kirskui lähtiessään hitaasti liikkeelle huotrastaan.
“Miksi noin vakava naama? Kyllähän sodassa väkeä kuolee.”
Guardianin niska suoristui ja kasvot nousivat ylös märälle suomaalle paiskatusta kankeasta kehosta. Keinosilmän lämpölinssi vaihtui naksahtaen taas punaiseksi ristikoksi. Sen kelmeä valo heijastui skakdin höyryävästä hengityksestä.
”Tajuatko sinä edes oikeasti, mitä olet mennyt tekemään”, Gee latoi sanojaan yksi kerrallaan. Torahampaat natisivat toisiaan vasten. ”Mahtuuko siihen paksuun, vihreään, sarvipäiseen kalloosi minkäänlaista syy-seuraussuhdetta?
Miekkapaholainen otti muutaman varovaisen askeleen skakdia kohti.
“Mitä minun pitäisi vastata? Haluatko, että sanon sen ääneen?”
Matka adminin ja entisen adminin välillä lyheni lyhenemistään.
“Kyllä, poliisinne on kuollut.”
Ämkoo pysähtyi vain muutaman metrin päähän Guardianista.
Torakkaterä välähti yössä kun Ämkoo kiskaisi aseen entisen ystävänsä kasvojen tasalle.
“Kyllä, minä tapoin hänet. Muita kysymyksiä?”
Snowie ei tiennyt, oliko kukaan huomannut hänen paluutaan. Hän ei kyennyt kiinnostumaan moisesta, ei nyt, ei sen jälkeen, mitä Ämkoo oli juuri tehnyt.
Ja hetkeen Guardian ei vastannut miekkapirun kysymykseen, vaan tuijotti itseään kohti suunnattua terää. Maassa makaavan matoralaisen sininen, repaleinen viitta kostui, kun upottava suomaasto alkoi hitaasti ottaa liikkumatonta kehoa omakseen.
Lopulta hitaana vastauksena nousi Vartija-kiväärin piippu, ja kohta sen linja osoitti tikkusuoraan kohti miekkapaholaisen leveää hymyä. Ja siihen se jäi kuin jäätyneenä.
”Enki”, Guardian lausui tähtäys värähtämättömänä. ”Jos en osu häneen, sinun on pakko. Jos en osu häneen, sinulla on kolme sekuntia.”
Le-matoran seisoi yhä jähmeänä kaksikon välissä suohon hitaasti vajoavan ruumiin vierellä. Matoranilla kesti vähän liian kauan vastata, ja piru ehti avata suunsa ensin:
“Mieti tarkkaan kenen puolella olet, veli.”
Punaiset viirusilmät tuijottivat pahaenteisesti epäilevän näköistä metsäläistä. Toisessa kädessään yhä myrkkyveistä pitelevä le-matoran vastasi Ämkoon tuijotukseen viemällä vapaan kätensä varovasti varustevyölleen. Matoran kyyristyi hieman, kuin nurkkaan ajettu kissa valmistautuessaan pakoloikkaan.
Ämkoon katse palasi Guardianiin.
“Älä ole huolissasi”, piru alkoi taas puhua. “En aio tappaa sinua. Herra kenraali esitti sittenkin toiveen, että sinulla on vielä pulssi kun raahaan sinut hänen eteensä.”
Alkoi taas tuulla. Noenmusta nahkatakki alkoi lepattaa hiljaa. Ämkoo vilkaisi ohimennen maassa makaavaa kuollutta.
“Poliisillanne ei valitettavasti ollut kenraalille niin väliä”, piru naurahti.
”Eikä sinulla”, Guardian sanoi ja ampui.
Suuliekin karjahdus kaikui kuurouttavasti puiden välissä. Vaaleanvihreä valoviiva viuhui aukion läpi. Kuusenoksa säpälöityi. Musta nahka riekaloitui.
Kauemmas loikannut miekkamies putosi läheiselle mättäälle ja nauroi yllättynyttä naurua.
“Se kävi lähellä!” piru karjahti ja ojensi varjoraajaansa. Paholaisen punahehkuinen käsivarsi särähteli ja savusi tummanpunaista savua kohdasta, jota luoti oli raapaissut. Takin hiha kyti ja nostatti ilmoille palaneen nahan käryn.
“En ole ennen nähnyt sinun ampuvan ohi”, Ämkoo puhui irvistäen. “Etkö uskallakaan surmata ystävääsi?”
Guardian veti liipaisimesta.
Yö kaikui Vartijan kajahduksesta. Toinen vihreähohtoinen viiva sivalsi tiensä yli suon. Miekkapiru ehti syöksyä pakoon ammuksen tieltä hakien suojaa metsän kolkoista puista. Pirun ilkikurinen nauru loittoni nopeasti pimeään metsään. Varjokouran hehku erottui pienen hetken puiden takaa, kunnes se sammui särisevän sihahduksen saattelemana.
”Enki!” Guardian karjui, ja kääntyi kohti hitaasti suohon uppoavaa tummaa myttyä. Mutta vihreä matoralainen oli kadonnut ruumiin viereltä jättäen jälkeensä vain vetiseen maastoon uponneet jalanjäljet.
”ENKI!” Gee karjui kääntyillen ympäriinsä. Hän riuhtaisi kiväärin rinnuksilleen, kirosi ja syöksyi raskain askelin pirun perään puustoon.
Aukion toisella laidalla totaalisen lamaantunut Snowie hävisi myös metsän sekaan, mutta ei omasta tahdostaan. Jätin keltaiset kourat retuuttivat hänet katseilta piiloon.
”Meidän on mentävä, nyt!”
Snowie ei edes vastannut. Hänen itkuisa katseensa kääntyi Keltaiseen jättiin.
”Nyt!” Tongu painotti.
Ontor vapisi.
Matoran ei ollut koskaan hirveästi ajatellut metsiä. Hän oli maan kansaa ja koneiden parissa varttunut, tutustunut taivaisiin Laivaston opissa. Metsiä oli Klaanin saari täynnä. Ja siihen aikaan, kun saarta oli Klaanin saareksi voinut sanoakin, oli mielikuva metsistä ollut mukava, seikkailullinen salo. Mutta nyt näin ei ollut. Pimeys oli raastavaa. Tuuli rahisutti oksistoja. Muotoja liikkui ympärillä, eikä mikään niistä ollut miellyttävä.
Mutta pahin ahdistuksen ja pelon aihio makasi Ontorin ainoan näkyvän matkakumppanin, ison kellertävän kengurun pussissa. Ternok ei ollut esittänyt tajuihin palaamisen merkkejä. Ontor oli katsonut säkkiin tuon tuosta, huhuillut ystäväänsä kavahtaen omaa ääntään, mutta vastausta ei kuulunut.
Tongu ja lumiukko olivat poissa, eikä luotettavaa poliisiakaan ollut kuulunut takaisin.
Veljeskunnan soturit ilmeisesti olivat jossain lähellä, ainakin jos he yhä suorittivat Guardianin käskyä. Jos olivat, niin soturit pysyivät piilossa liiankin hyvin. Alkuun Ontor oli yrittänyt tiirailla niitä, mutta ympäristön liikkeiden tarkkailu oli ollut omiaan vain tekemään paikasta entistä kammottavamman.
Matoralainen muisti miekkapirun pistävän katseen ja johtajansa hädän tämän kaikottua. Mutta niidenkin ajatteleminen oli vain pako siitä tosiasiasta, ettei Ternok ollut täällä hänen kanssaan jakamassa tilannetta. Ternok oli ollut aina silmäkulmassa, joku kikka tai letkautus valmiina. Heppu oli syöksynyt Feterran kimppuun tukipuvussa merimiinan kanssa! Ja nyt räjähdyksen paineaalto oli kellistänyt Ontorin ystävän. Hän tunsi itsensä rammaksi.
Ontor ei pystynyt enää jatkamaan, vaan lysähti kannolle. Kangoo pysähtyi ja kumartui hänen yllensä. Kenguru hieroi pehmeää turpaansa vasten laivastolaisen kasvoja.
“En pysty yksin.”
Lyhyellä eturaajallaan Kangoo avasi pussiaan ja nosti hellästi suullaan Ontorin pussiin tajuttoman ystävän seuraksi.
“Brnn” se kirskui ja lähti pomppimaan eteenpäin synkässä metsässä.
Taistelun äänet olivat hiljenneet, mutta se ei valanut lohtua odottaviin klaanilaisiin.
”Heillä on kestänyt jo liian kauan”, Geetee kuiskasi. Hänen katseensa haravoi hämärää havumetsää.
”Emme voi kuin odottaa…” , hänen vieressään makaava Troopperi mumisi. Kaksikko tarkkaili ympäristöä kuusenoksien alta.
Sankarit olivat vetäytyneet syrjään ja heitelleet kulkuneuvojensa päälle havuja. Ja nyt he odottivat.
”Tämä ei ole sopivaa sankareille!” Santor tuhahti. Hän istui yhden Kane-Ran sisällä. ”Tekee meistä pelkureita.”
Samolin suuri käsi laskeutui painijan olkapäälle. Puunaamioinen kääpiö-toa loi yhden alakuloisen katseen Santoriin. Sanaton ele tehosi, ja Santor huokaisi väsyneenä.
”Ei tämän näin pitänyt mennä.”
Epäonnistuminen leijui ilmassa. Tulikärpänen oli tiessään, ja Tongun tiimi sekä Admin Guardian olivat hengenvaarassa, teillä tietämättömillä. Allianssi oli petkuttanut Klaania oikein kunnolla, eivätkä he edes tienneet miten.
”Ei, ei niin”, läheisen kuusen alaoksien varjossa lymyävä Kyberi kuiskasi. Hänen voimansa alkoivat olla vähissä, joten hän ei aktiivisesti vaimentanut koko seurueen ääniä. ”Mutta Mata Nui auta jos hyväksymme tappiomme. Emme ehkä voi auttaa suoraan, mutta pysytään valmiudessa.”
Iniko katseli tiimiään suuren pensaan juurelta. Matoranit pysyivät kasvustoon kätkettyjen alusten sisällä, mutta heidän täytyi pysyä valppaina. Kai tämä oli vääjäämätöntä, että joskus näinkin päin, hän murehti miettiessään sitä, miten heitä oli huijattu.
Keltainen kyklooppi ja lumiukko rämpivät pikavauhtia läpi synkän salon. Missään ei näkynyt tai kuulunut torakoita, mutta tänä yönä mistään ei voinut olla varma.
Snowien jalat veivät häntä eteenpäin kuin kuumeisessa unessa. Askel, askel, askel, nopeassa tahdissa. Maa jalkojen alla ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Metsämaa ympärillä oli kuin unta sekin. Valtava keltainen selkä lumimiehen edessä oli sekin vain hädin tuskin olemassa, kun Snowien mieli lipui pois, epäuskon valtakunnasta epätoivon maille.
Pienet jalat lakkasivat sätkimästä Ämkoon otteessa. Se kaikki oli niin abstraktia, Ämkoon puolenvaihto, sota. Pienet kädet lakkasivat taistelemasta. Se ei tuntunut todelta lainkaan.
Snowie ei päässyt irti siitä hetkestä, kun hänen poliisiystävänsä oli kuollut. Tällä kertaa lumimies ei kyennyt edes häpeämään hyödyttömyyttään.
Hänen edellään kulkeva klaanilainen oli sentään toimintakykyisempi.
“Ontor! Ontor! Ternok!” huusi kyklooppi. Heidän juoksunsa kuultaisiin kaukaakin, joten salailu ei käynyt edes mielessä. Tongua ajoi eteenpäin kauhu taakse jääneestä tappajasta, joka yhdistyi alati kasvavaan pelkoon siitä, että hän oli jättänyt alaisensa yksin samaan metsään.
Ison siirtolohkareen kohdalla jätti pysähtyi ja Snowie sai hänet kiinni. Kuumeisesti miettien Keetongu kiipesi kivelle, nuuhki ilmaa ja tiiraili menosuuntaan. Hän liukui alas ja tarrasi lumiukkoa olkapäästä.
“No niin, luulin näkeväni Kangoon vähän matkaa edessäpäin! Saamme heidät kiinni… Jatketaan!”
Jätin otteesta hätkähtäneen Snowien katse terästäytyi. ”Niin, aivan, kyllä!”
Kaksikko kiersi kiven ja jatkoi matkaansa pusikossa. Kangoo kuuli heidän lähestyvän ja kääntyi.
“Brnn.”
“Ontor! Ternok! Missä-”
Ontorin kalpea naama kurkisti pussista. Tongu huokaisi helpotuksesta, ja Ontorkin näytti helpottuneen, kun tulijat olivat ystävällisiä. Mutta Harkelia hän ei nähnyt.
“Löysittekö-”
“Ontor, Harkel on poissa”, jätti sanoi ja hänen ryhtinsä lysähti.
“Minne hän-”
Snowien alakuloinen katse kohtasi matoranin. Se kertoi paljon, mutta vasta Tongu puki uutiset sanoiksi. “Ämkoo tappoi. Hänet.”
“Ei! Entäs, eikö-”
“Me emme tiedä miksi! Gee ampui ohi, mutta Harkel kuoli! Ämkoo vain… Meidän pitää mennä. Jatkaa.”
Ontor ei pitänyt lainkaan siitä, miten hänen pomonsa puheenparsi poikkesi tavanomaisesta. Hän oli aina pitänyt keltaisen jätin olemusta järkkymättömänä kuin peruskallio.
“Mutta minä pidin hänestä! Tai siis, ei noin voi mennä kuolemaan…” Matoran nyyhkytti.
“Ontor. Yritetään me päästä eteenpäin, okei? Sinulla on radiopuhelin, koitetaan saada kyyti kotiin…”
“Ai niin, se…”
Matoran antoi puhelimen jätille, joka otti sen ja nosti toisella Ontorin pussista olalleen.
Snowie oli seisonut hiljaisena sananvaihdon ajan.
”Emme me voi tännekään jäädä”, lumimies lopulta lausui, hitaasti ja varovasti. Aivan toisella tavalla kuin yleensä.
Tongu väänti nappia hetkisen ja löysi taajuuden.
“Troopperi, kuuluuko? No niin… Kuule, menetimme Harkelin. Ämkoo tappoi – kyllä, tiedän. En tiedä. Hän ampui mutta ohi. Niin. En usko. Kyllä, minä, pojat ja Snowie. Olemme aika ylhäällä, varmaan aika lähellä rotkoa. Notkoa.”
“Selvä, menemme sinne pikimmiten! Yrittäkää pysyä ilmassa… Nähdään siellä.”
Hän antoi puhelimen Ontorille ja katsoi Snowieta ja sitten Kangoota.
“Paikka, jossa yritämme kyytiin, on luultavasti aika lähellä. Meidän taitaa olla paras ottaa Ternok ulos, sillä, Kangoo ei mahdu ilma-aluksiimme.”
Ontor ja lumiukko nyökkäsivät. Kenguru antoi kaivaa tajuttoman pikkumiehen pussistaan.
Surumielisenä Keetongu katsoi velttoa alaistaan. Ternokin sydänvalo vilkkui tasaisesti, mutta ennen niin kirkkaat vihreät silmät olivat hämäiset ja violetti Kaukau ehkä hitusen normaalia harmaampi.
Telakan herra sulki miespolon suureen kouraansa ja taputti toisella Kangoota.
“Olit hyvä ambulanssi! Mutta jos vielä voit, ole kiltti ja etsi Guardian ja tuo hänet takaisin Klaaniin. Hyvästi!”
Klaanilaiset aloittivat viimeisen nousun notkelman harjanteelle. Kangoo katseli jonkin aikaa heidän loittonevia selkiään, kirskui hetken alakuloisesti ja lähti sitten pomppimaan takaisin päin.
Rakettimoottorit kuljettivat konetorakkaa. Sen raskas kyborgikeho viilsi ilmaa tuulispään tavoin.
Ei kovinkaan kaukana, harjanteen takana, kyräilivät Keetongu, Snowie, Ontor ja Ternok. Notkelman pohjalla oleva pirunpelto ja suuremmat lohkareet antoivat klaanilaisille suojaa, mutta tekivät laskeutumisen mahdottomaksi. Troopperin osasto olisi kuitenkin pian paikalla, ja lymyilijät tekivät parhaansa valmistautuakseen.
Lumiukko kapusi pikaisesti keltaisen jätin selkään, ja elastista olomuotoaan hyödyntäen levittyi leveille hartialevyille kuin voi leivälle. Kaukaa sotimisen herättäneen klaanilaisia katselevan kargus-huuhkajan näkökulmasta näytti siltä, kuin iso kyklooppi olisi vihdoin saanut pään, kun Snowien polla katseli maailmaa jätin olkapäiltä. Tongu nosti Ternokin olkapäälleen pehmeään massaan, ja Ontor piti tästä tiukasti kiinni tarraten vapailla käsillään jätin olkalihaksistosta. Torakat varmaankin arvasivat, ketä siirtolohkareen takana lymyili. Onneksi epätoivoa täynnä olevan yön päättyessä kotoisa propellien pörinä lähestyi: Nyt tai ei enää ikinä.
Yhdeksi mieheksi muuttunut nelikko kurkisti lohkareen sammaleisen kyljen taakse. Vielä ei kuularusku syöksynyt piilopaikkaa kohti. Mutta pohjoisesta lähestyi kuin lähestyikin neljä ilma-alusta. Kaksi vankkaa Kane-raa sivuillaan solakat Lohrakit. Mutta pörinän ohi kuului myös laukauksia. Koilisessa katsavan metsikon lähistöllä liikkui maassa torakkain joukko-osastoja, ja Laivaston alukset joutuivat tekemään väistöliikkeitää pysyäkseen ilmassa. Lohrakit tekivät nopeat sivuluisut ja saivat ohjattua tulta muualle, mutta raskaimmilta rahtikoneilta moiset manööverit eivät luonnistuneet. Vasemmanpuoleinen Kane-ra sai osuman siipeensä, mutta jatkoi lentoaan. Katsettaan tarkentamalla klaanilaiset havaitsivat, että aluksen sisätiloista tuleen vastattiin nuolin ja tulivasamin. Myös oikeanpuoleisen ilma-aluksen katon raskas Cordak-tykki kääntyi ja räsäytti räjähtävän kudin vainolaisrivistöön; osumasta ei tosin saatu varmuutta.
”Nuo eivät kyllä pysty laskeutumaan tänne”, Ontor mutisi, ”ja jalkapelillä ei pitkälle pötkitä.”
”Pakko hypätä”, Tongu sanoi. ”Siipien välistä.”
”Nuo takapotkurit eivät ole kovin kaukana toisistaan”, Snowie tuumi ääni itkuisuudesta tukkoisena, mutta nyt jo tilanteen tasalla. ”Oletko kuitenkaan, niisk, ihan varma?” Omienkaan vinhasti pyöriviin potkurinlapoihin viipaloituminen ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta.
”Kärkien ero minimissään on kolme pilkku kahdeksan metriä”, Ontor sanoi tietävänä, ”Ja matalin lentonopeus on kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Mutta jos osut takaosaan, se saattaisin onnistua…Tuomme kyllä melkoisesti lisäpainoa.”
”Enpä voi väittää”, Snowien pää nyökytteli ja naurahti alakuloisen pakotetusti. ”Mutta inkiväärioluet voin tarjota, jos tästä selvitään.”
Ontor kaivoi radiopuhelimen esiin ja avasi yhteyden.
”Kuuleeko Troopperi? Olemme tässä lohkareen takana – juurikin vajaan sadan metrin päässä siitä isommasta louhikosta. Tuota, tulimme siihen tulokseen, että Tongu aikoo hypätä. Luuletko, että se onnistuu. Niin, sitä minäkin, mutta leveys kuulemma riittää. Aivan niin! Juurikin, annas lähetin Paltakille, Tongu saa puhua tähän…”
Ontor laski vastaanottimen niin, että Keetongu pystyi puhumaan sillä. Kukaan ei oikein tiennyt, missä jätin korva sijaitsi, mutta keltainen mies tuntui kuulevan.
”No niin. Tästä ei tule helppoa, niinkun ei enää mistään muustakaan, mutta minä suunnittelin tuon kiesin, ja uskon, että tämä on paras mahdollisuus mitä saamme. Ajakaa mahdollisimman hiljaa lohkareen yli kahden ja puolen metrin korkeudella samalla laskeutuen kahdentoista asteen kulmassa. Kiven takana on alarinne, joten tilaa nostolle on. Inikolla on Miru, eikö? Käske häntä kannattelemaan kattoa koko naamion nostovoimalla. Teidän porukkanne on muutenkin kevyempi kuin se toinen. Ai niin, pitäkää takaluukku auki, saatamme joutua kipuamaan sisään pikaisesti. No niin, lykkyä tykö, ja jos selviämme täältä hengissä, niin ylennys on varma! Ärjänteelle!”
Ontor laittoi puhelimen syrjään. Tongu kipusi varpaankynsiään ja suuria käsiään hyödyntäen murikan suojaiselle puolelle. Lohrakit kaartoivat uhkarohkeasti taakse ohjaten vihollistulen pois Kane-roista, joista oikeanpuoleinen hidasti selvästi. Puolitoista minuuttia, Tongu arveli. Yksi minuutti.
”Mata Nui meitä auttakoot”, sanoi Ontor.
”Toivotaan niin”, Tongu sanoi.
Snowie avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta potkurien melu peitti sen alleen. Lihaksikkaat jalat suoristuivat. Hetken ajan kaikki oli pysähtynyttä.
…
Keltaiset kourat rämähtivät kiinni takalautaan, ja painovoima palasi takaisin maailmaan. Kaikkeus muljahti takaisin. Tongun varpaat hipoivat heinikkoa, alus notkahti monta metriä alas, mutta maa laskeutui onneksi loivana rinteenä, ja törmäykseltä kamaran kanssa vältyttiin. Samolin keltaruskeat kourat auttoivat matoralaiset pikaisesti sisään, ja Snowie keräsi luunsa ja mönki takaluukusta sisään. Kane-ra sai kuin saikin nostettua suuntansa jokseenkin vaakatasoiseksi, mutta noste riitti enää hädin tuskin. Sisätilaa valaisi Inikon suuri Miru, kun maan sankari yritti nostaa alusta sisäkatosta ylöspäin. Troopperi näytti pikaisesti peukaloa ja keskittyi taas vetämään varsijoustaan. Paltak pysyi tiukasti ohjauspuikoissa; Agnes, toinen laivaston piloteista, keskittyi olemaan yhteydessä muihin aluksiin.
”Lohrakit suojaksi! Takaisin tänne! Saimme heidät!”
Pienempien klaanilaisten astuttua alukseen Samol auttoi Tongun ylös. Kääpiötoan väkivoimista oli todellakin apua, sillä Tongu ei ollut mikään akrobaatti. Alus ei meinannut lähteä nousuun. Inikokin aivan hikoili. Asiaa ei yhtään auttanut se, että klaanilaiset olivat ilma-aluksessa kuin sillit purkissa; Kane-rat, lyhyiden matkojen kuljetusten työhevoset, eivät olleet mitään joukkojenkuljetusaluksia. Sankarit joutuivat ahtautumaan seiniä vasten – tai Inikon tapauksessa kattoa – kun klaanilaisista suurin mönki heidän keskuuteensa.
”Liikaa painoa”, Paltak mutisi ohjauspuikkojen takaa, ”noste ei riitä…”
”Minä voin lentää muualle, mutta siitä on vain haittaa”, Iniko murahti.
”Minä heitän Snowien toiseen alukseen”, Tongu sanoi. Snowielta ei kysytty, mutta hän oli selvästi miehistön toiseksi painavin, eikä hän nyt olisi ainakaan voinut heittää keltaista jättiä ilmasta-ilmaan.
”Okei…”
”Voisitko olla jotenkin aerodynaamisempi, vanha kaveri? Niin kuin lumipallo, jooko?”
Lumimies yritti paakkuuntua, mutta Nui-Koron kaartin siniviitta teki siitä hankalaa; pukine meinasi mennä lumikerrosten väliin. Murheellisena Snowie riisui pukineen. Muisto oli raskas. Nopeasti mutta huolellisesti hän viikkasi sen aluksen nurkkaan, ja pian ahtaassa lastitilassa olikin enemmän tai vähemmän palloa muistuttava möykky, josta pseudoporkkanat ja tutut mutta huolestuneet kasvonpiirteet toljottivat.
Anges papatti radioon ja toinen Kane-ra liiti sivulle. Vihollistulitusta uhmaten Santor avasi toisen sivuoven ja odotti syli leveänä koppia; jalometallien SUPER Toa huusi jotakin, joka jäi moottorien jylyn takia kuulematta. Naapurialuksen takaluukun raosta lensi Geeteen ilmoille syöksemiä Amorannin nuolia. Kyberi syöksi kirveskitarastaan riitasointukimppuja vihollisrivistöihin, ja äänitoan tarkat tabulatuurit varmistivat, ettei niistä ollut haittaa ystäville.
Tongu avasi ajokin sivuoven. Lumiukkopallo lyllersi vierelle, ja vaikka Snowien kasvoilla olikin hermostuneisuutta, kykloopin ote oli vakaa. Keltaiset kourat tarttuivat lumimaiseen massaan ja lyhyen heijauksen jälkeen Bio-Klaanin ei nyt ehkä atleettisin hahmo suoritti parabelirataa noudatellen ilmasta-ilmaan-matkustajanvaihdon aamuyön kirpeässä syysilmassa.
Toisella puolella Santor sai kopin, jota olikin harjoiteltu tuhansissa painimatseissa Klaanin ja Meksi-Koron areenoilla. Lumiukon massa kaatoi metallisankarin aluksen lattialle, mutta vilkkaalla kierähdyksellä Santor pääsi taas jaloilleen. Oudosta kokemuksesta palautuva alkoi keräilemään luitaan ja palautumaan vanhaan olomuotoonsa. Santor veti oven takaisin kiinni.
“Kuuluiko siellä harjoitusohjelmaan sadan kilon lumiukkoprojektiilin torjuminen? Hyvä koppi, muuten, ja tervetuloa alukselle, Snowie…” sanoi Kyberi melko hermostuneena.
“Moi, Snou! Siellä taisi olla aika täyttä? Oletko kuunnossa?” kysyi Geetee, jonka nuolet näyttivät uhkaavasti vähenevän.
“Juu, enköhän… Ehkä ne nyt tasapainottuvat”, mutisi lumimies, jonka jalat osoittivat aivan väärään suuntiin. Alus vavahti, kun vihollisen ammukset vahingoittivat toista siivekettä. Lattialla maallista olomuotoaan ojenteleva Snowie tunsi itsensä hyödyttömäksi, kun Laivaston pilotti ohjasi alusta epätoivoisesti kohti kotilinnakkeen turvaa ja miehistön pitkän matkan sotimiseen kykenevät jäsenet antoivat oman osansa. Toisaalta samalta taisi tuntua Santorista, joka keskittyi huudahtelevaan kannustavia lausahduksia kanssamatkustajilleen – joskin hieman ponnettomammin kuin yleensä.
Lumiukko oli kuitenkin oikeassa. Toinen Kane-ra sai lisää korkeutta, joskin höyryn kuumentaminen vaati Troopperilta tauon ampumisesta. Samol ja Ontor tekivät yhä veltolle Ternokille makuusijan hansikaslokeroon aluksen ensiapupakkauksesta löytyneestä hätäpeitteestä, ja Tongu seurasi huolestuneena Paltakin lentoa. Inikokin lakkasi kannattelemasta alusta levitaationaamionsa avulla, ja tihrusti likaisesta takaikkunasta aamuyöhön.
“Olisi Akaku niin näkisi tehdä jotain”, maan toa mietti, “tai edes Ruru. Emme edes tiedä missä niiden tykistöt ovat. Voisin helpolla maavallilla kaataa niiden tykit, vaan minkäs teet… “
“Torakat eivät siis olletkaan niin eilisen teeren poikia kun aluksi näytti”, Troopperi murahti “ne ovat osanneet sijoittaa ilmatorjuntansa ihailtavasti piiloon. Näyttää siltä, että kenraali olikin oikeassa… joissain jutuissa. Täältä näkee vain yksittäisiä sotilaspartioita. Siitä!”
Ammus vilahti taas ikkunasta. Kaukana taakse jäävä russakkakorpraali otti tulista vasamaa aivolohkoon.
“Voit vähän hämmennellä maankuorta siellä, minne nuoleni lennähtävät, maamies”, Troopperi jatkoi, “siellä nyt on ainakin joitain vihollisia. Minä luulin, että maan toilla on hyvä pimeänäkö.”
“Niinhän ne sanovat. Mutta maan toat eivät myöskään ole tottuneita tihrustamaan pimeään kiitäessään tuhatta ja sataa ilman halki vihollistulen läpi,” kuului Inikon vastaus tämän rullatessa kammella auki turhuista takaikkunaa. Mirunaama tähtäsi peitsellään ikkunasta, ja vihreä suoni elementtienergiaa maadoittui välittömästi.
“Johan helpotti”, Iniko sanoi, “vaikka olen yhä sitä mieltä, että voisin ymmärtää maata paremmin, jos olisin paikallaan ja sen kanssa kosketuksissa. Huppista!”
Hyökyaallon tavoin maavalli nousi pystyy aluksen takana ja otti vastaan ammuksen, joka olisi muuten ollut likellä pudottaa klaanilaisten rautakotkan alas. Kiviset sirpaleet halkesivat vallin rysähtäessä takaisin alas.
“Turha toivo”, Iniko huohotti, “en voi pitää tuollaisia yllä jos kiidämme näin kovaa.”
“Onpa mukava olla tulen toa”, Troopperi sanoi nostamatta katsettaan ampumalinjasta, “Sitä saa ainakin kannettua mukana minne haluaa.”
“Nopeutta ei voi laskea”, sanoi kulkupeliä ohjastava matoran “ehkä tykistöt jää taakse, kun pääsemme kunnolla Lehun yläpuolelle. Nyt tarvitaan vain vauhtia.”
“Jos niiden osumat pysyvät yhtä tarkkoina kuin tuo edellinen, niin tarvitsemme kyllä rutosti tuuria”, Troopperi sanoi.
“Etkö voi ampua panoksia ilmaan? Tulinuolethan räjäyttäisivät ne”, kysyi Iniko.
Troopperi huokaisi. “On eri asia osua liikkuvasta lentokoneesta alla olevaan sotilaaseen kuin kohti syöksyvään tykinpanokseen. Sellaista tapahtuu vain sarjakuvissa. OIen aika tarkka tämän jousivärkin kanssa, vaikka itse sanonkin, mutta sellaiseen en taivu.”
“Vasemmalla näkyy jotain!”, sivuikkunalla nököttävä Samol huudahti, “onko se meidän lennokkeja?”
“Ei, Lohrakien kuuluisi olla sivustoilla, ei jäljessä”, Tongu sanoi ja kumartui aluksen perälle, “millainen se on?”
“Pieni ja kiiltävämpi minusta”, Samol tuumi, “Näetkö nuo pitkät pilvimäiset vanat?”
“Joo. Sitten se ei ole meikäläisiä”, Tongu sanoi, “Voi helvetti. Vihollisen lentokoneet tästä vielä puuttuivat.”
“Onko se semmoinen kolmitasotorakka?” Iniko kysyi.
“Solakampi.”
Suihkumoottorikohteesta irtosi toinen piste; Paljon pienempi ja nopeampi, jota seurasi tulen kiiltävä vana. Ohjus kaarsi suoraan kohti toista Kane-raa.
“Aargh!” Tongu kurahti. Mutta Iniko oli ajan tasalla. Vihreän valon hehkussa maakieleke syöksyi ylös ammuksen reitiltä heittäen kuusia ja saniaispöheikköä ilmaan. Ammus sujahti podsoliin ja sekunnin murto-osaa myöhemmin laukesi.
Suuri hehku valaisi taistelukentän. Mutapaakkuja, kiviä ja käpyjä lensi päin aluksia, mutta se ei klaanilaisia pelottanut. Oranssi tuli välkehti Eversti 437:n kiiltävästä haarniskasta tämän väistäessä aerodynaamisella kaarteella ilman halki syöksyvän havupuun. Rakettihaarniskan avulla etenevä kyborgi sai moisen manöveerin näyttämään helpolta. Servot liikuttivat millintarkasti koneupseerin uuden haarniskan metallisia siivekkeitä, jotka levittyivät aitojen torakkasiipien tavoin.
Iniko rojahti taaksepäin voimankoitoksesta väsähtäneenä. Troopperi latasi ja ampui, mutta tulinuoli kimmahti sivuun 437:n huipputason panssarista.
“Vasamista ei ole apua tuota siipiveikkoa vastaan”, Troopperi sanoi. Tilanne näytti todella pahalta. Eversti otti heitä kiinni, ja taisi olla vain ajan kysymys, milloin perkeleen peltiheikki saisi uuden ohjuksen latinkiin. Ainakaan kyseinen vainolainen ei lähettänyt kuteja samaan tahtiin kuin Klaanin punahaarniskainen vastineensa.
Tongu nappasi lähettimen Agneisilta. “Lohrakit, kohde lentotorakka Härkä-Kahden perässä! Me annamme suojatulta!”
Paltak nakutteli aluksen katolla olevan Cordak-tykin liipaisinta. “Ei auta, pomo. Välitykset on tohjona.”
“Voi sillä silti ampua käsipelillä”, jätti ärähti alaiselleen, “menen ylös.”
“Olet siellä tulilinjalla”, Troopperi varoitti, “ja noin iso mies on helppo maali.”
“Ilmatorjuntakanuunan käyttöön tarvitaan isoa miestä”, kyklooppi murahti ja avasi kattoluukun.
Yö iski päälle. Idässä pilvet olivat jo kultaisia, mutta nummet levittyivät rauhallisina. Yhdellä silmällään Laivaston johtaja erotti alla joitakin nazorakyksiköitä, jotka liikkuivat ajojahdissaan joko jalan tai kipittäväjalkaisilla torakkajeepeillä. Niihin Tongu ei kuitenkaan keskittynyt. Hän punnersi luukusta katolle, jossa raskas cordak-tykki törötti tyhjän panttina. Jätti kyyristyi sen taakse, suuret varpaat pureutuivat kattoon ja isot sormet pyörittelivät tarkasti isot pultit auki. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tongu käytti raskasta tuliluikkua käsipelillä. Edellinen kerta oli huipentunut padon räjäyttämiseen ja Avhrak Feterroja valmistaneen tehtaan tuhoamiseen. Gee oli kommentoinut Tongun valeasua keltaiseksi, ilmatojunta-asetta kantavaksi puuksi. Mitenhän vanhalla Vartijalla meni? Ämkoo oli vain kuristanut Harkelin… Heidän silmiensä edessä… Ja sitten Guardian oli ampunut, ei tarpeeksi tarkasti, ja sitten he olivat poissa. Olisiko skakdi, johon Tongu luotti sydämensä pohjasta voinut pelastaa poliisin ampumalla jahkailematta? Mutta ne olivat liian suuria mietittäväksi, Guardian ja miekkapiru. Tarujen tavaraa. Kyklooppi tunki väkipakolla muiston Harkelista ja Vartijasta pois mielestään ja keskittyi aseeseen; mutta jos Gee oli ampunut ohi, miten hän saisi osuttua mihinkään?
Snowie asetti kätensä Kane-Ran ikkunaa vasten ja katseli allaan kiitävää maisemaa. Aurinko värjäsi jo aavistuksen verran puiden latvoja, ja sen vähän perusteella, mitä lumimies akkunasta erotti, näky oli kaunis. Lehu-metsä levittäytyi heidän allaan. Hän oli aina pitänyt metsää kauniina, ja seikkailujensa jälkeenkin Snowie oli ihmetellyt alueen synkkää mainetta. Nyt häntä kuitenkin melkein oksetti, kun hän ajatteli puiden runkoja, joka suuntiin levittäytyviä oksia ja kosteaa maata. Maan tasalla oli yhä pimeää. Sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla, Snowie muisteli naiiveja sanojaan. Guardian oli järjestänyt hänelle näennäisen turvallisen tehtävän häivealuksen koneenkäyttäjänä.
Guardian, joka oli jäänyt taakse, pimeään metsään.
Guartsu, oliko sinulla suunnitelma… vai jäitkö vain nopeustöyssyksi vihulaisten tielle…
Perspektiiviä lumiukko oli ainakin saanut. Jännitys ja kauhu valuivat pikku hiljaa pois hänen kehostaan, mutta niiden tilalle tuli pelkkää surua. Se valui pois hänen silmistään.
”Hei, bollo blanco…” ääni hänen vierellään lausui. Santor nojautui samaan ikkunaan. ”Tiedän, mitä pelkäät.”
Snowie kääntyi katsomaan raudan toaa ja pyyhkäisi kasvojaan. Painijasankari näytti eksyneeltä ilma-aluksen kyydissä.
”Pelkäät, että maailma ympärilläsi on kova kuin piedra, ja sinä pehmeä. Pelkäät, että kova maailma ei tarvitse pehmeää miestä.”
Santor laski kätensä lumiukon hartialle, ja katsoi vakavailmeisenä horisonttiin.
”Niin, kai sen voi, niisk, noinkin pukea sanoiksi”, Snowie mutisi hyväksyvästi.
Santor käänsi kasvonsa äkkinäisesti kohti lumiukkoa kainalossaan. ”Bollo! Älä pelkää. Joidenkin on oltava kovia, jotta muut saisivat olla pehmeitä.”
Painija piti paussin, ja sulki silmänsä. ”Mutta mitä järkeä on olla kova, jos kukaan ei saa olla pehmeä? Kova väki tarvitsee pehmeää väkeä… koska muuten kaikki on turhaa.”
Lumiukon kasvoille levisi hämmentynyt hymyntapainen. ”Kiitos… mutta mistä tämä tuli näin äkkiseltään?”
Vakava ilme valtasi Santorin kasvot. ”Suuri paini on aina paitsi ruumiin koitos, myös sydämen… kuka ei tunne rakkautta, ei tunne todellista voimaa. ”
Ennen kuin lumiukko ehti kommentoida painijan yllättävää filosofiaa, alus oli keikata ympäri, kun kone-everstin ohjus räjähti sen vieressä. Kyytiläsklaanilaiset kierivät pitkin Kane-Raa, mutta pilotti Sehalk piti kurssin.
Ei meillä paljon Guartsua paremmin mene, jos emme pääse täältä pian pois… lumimies aluksen lattialla ajatteli.
Lohrakit tekivät laajat kaaret ja kiitivät nyt vihollista päin. Tongu sai tykin irti ja tähtäsi sen vartta pitkin vihollisia päin. Toinen lohrak pääsi jo lähelle everstiä ja ampui sarjan etutykeistään, mutta torakka väisti helposti. Tongu oli lähellä saada ammuttua upseeria yllätyksestä, mutta joutui kumartamaan, kun nyppylän takana olleesta torakkapoterosta ammuttiin häntä kohti; pian kuitenkin toisesta Kane-rasta lensi pitkäjousen nuoli ja tulitus lakkasi.
437 näytti joutuneen alakynteen. Kaksi klaanilaista hävittäjää pyörteili upseerin ympärillä, ja vaikkeivat Lohrakit ohjautuneet yhtä hyvin kuin rakettireppuinen konemies, niin kolmesataakuusikymmentä astetta pyörivät tykkipesäkkeet mahdollistivat tulen pitämisen kohteessa jatkuvasti. Tongu tiiraili ampumalinjaa, muttei voinut lasauttaa, jottei vahingoittaisi hävittäjiä. Suora osuma raskaasta cordakista olisi tehnyt niin everstistä kuin Lohrakeistakin selvää.
Tongu ei ollut mikään tappaja. Ainakin hän itse halusi ajatella niin. Totta kai hän oli mättänyt turpaan torakoita, kun niitä oli tunkenut oikealta ja vasemmalta, ja lentotehtävillä joskus ampunut suuntaan tai toiseen, kohtikin. Mutta viimeksi kun hän oli ampunut käsipelillä tällaisella aseella, vastassa oli ollut elottomat rautalaatikot. Ja Zorakin lipevä naama saisi rauhallisenkin miehen painamaan liipaisinta.
Niin kyllä vallitseva aamuyökin, mutta pelastuminen oli etusijalla ja panoksia ei ollut ikinä tarpeeksi.
Alhaalla joukko torakoita nousi esiin poterosta ja alkoi valmistelemaan yksinkertaista tykkiä; sotilaat pystyttivät harjoitelluilla liikkeillä jalustan ja alkoivat kiinnittämään putkea sen päälle tarkoituksenaan ampua klaanilaiset alas. Tongu huomasi tämän silmäkulmassaan ja mietti… tappamalla voitamme sodan. Mutta aseen laukaiseminen, panoksen lähettäminen ja torakoiden kuorten ja elinten rusauttaminen ei tuntunut oikealta… Vaan kaipa ne tekisivät sen meillekin? Siksi ne ovat olemassa. Sotilaina. Lukemattomia syitä ampua. Tho-Koro. Pommitukset. Toranga.
Ternok. Harkel.
Asiaa punnitsematta Tongu painoi liipaisinta, rekyyli iski olkapäähän ja alhaalla pamahti; hän ei nähnyt tarkkaan, mitä alhaalla tapahtui, mutta osaston tilalla oli kraateri. Tongu ampui uudestaan, ja osui torakkajeepin viereen; ajoneuvo lensi kaaressa pensaikkoon. Keltainen jättiläinen etsi uutta kohdetta-
Ilmassa pamahti. Valo-ja tulipallo valaisi ympäristön ja loi teräviä varjoja kaikkalle. Tongu käänsi päänsä. Ilmassa lenti sinne tänne koneosia, hehkuvia palasia, metallilevyjä… joissa näkyi sekunnin murto-osan pala siivekästä ussal-rapua.
“EI!”
Toisella puolella taistelukenttää Eversti 437 vilkaisi pienen pienen hetken Tongua päin. Jätti kuvitteli torakan konenaamalle virnistyksen. Nazorak suuntasi toisen Kane-ran perään…
Tongu ampui, vaan ei osunut. Ampui uudestaan, eversti väisti helposti. Kolmas kuti meni sekin huti.
Soak ja Hanbar, Weedol ja Morthank. Kummat menivät? Kumpikaan Lohrak-pari ei ollut kuulunut Tongun läheisimpiin alaisiin. Laivaston työ oli nykyään niin hetkistä, veikkosia ei ehtinyt jututtamaan, kaikilla oli koko ajan kiire ja hoppu, ja uusia pilotteja ja mekaanikkoja oltiin rekrytoitu kymmenittäin. Ja nyt hän oli käskenyt nuo neljä iskemään tuhovoimaisen taitavan vihollisen kimppuun, eikä toisia hän näkisi enää koskaan… Tongu nosti aseen piipun, otti kyborginazorakin tähtäimeen ja painoi liipaisinta.
Ka-klongg.
Cordak-tykeillä pystyi periaatteessa ampumaan sarjatulta. Räjähtävät panokset olivat kuitenkin niin kookkaita, että niitä mahtui pyöreään lippaaseen vain kuusi kerrallaan. Tongu kirosi puoliääneen ja paukautti aluksen kattoa jalallaan.
“Antakaa panoksia! Toiseen Lohrakiin osui!”
Hetken päästä luukku aukesi ja esiin tuli Samolin puinen pää. Tongu napautti tyhjän lippaan ulos – se katosi jonnekin alapuolelle – ja iski toan ojentaman täyden kappaleen sisään. Jätti tähtäsi taas, osuma pohjaan täräytti alusta, mutta linja piti; mutta rautatorakka oli kuitenkin taas liian ketterä ja väisti panoksen. Jossain takana pamahti. Tongu ei kuitenkaan antanut everstin levähtää vaan ampui uudestaan. Tulos ei ollut edellistä parempi, mutta ainakin toistaiseksi 437 pysyi erossa muista aluksista. Jäljellejäänyt Lohrak yritti pysytellä everstin perässä, mutta hävittäjän ketteryys ei vetänyt vertoja nazorakin eliittihaarniskalle.
“Käske Lohrakin palaamaan täyttä vauhtia Klaaniin!” Tongu huusi moottorien jylyn yli, “Niin ainakin joku selviää täältä hengissä!”
Samol nyökkäsi ja välitti viestin ohjaamoon, ja pian Lohrak ottikin vauhtia, ohitti Kane-rat ja kiisi kohti etelää. Torakoidenkin maajoukkojen asemat alkoivat jäädä taakse; pikainen vilkaisu menosuuntaan paljasti, että metsän synkkä reuna oli jo melko lähellä. Mutta eversti ei hellittänyt. Se ei ollut ajamassa klaanilaisia pois. Se oli täällä tappamassa.
Tongu puri hammasta yhteen ja ampui ohi. 437 oli jo kaukana, kun panos räjähti siirtolohkareen kylkeen. Tykin rekyyli olkapäätä vastaan ei auttanut yhtään; Kansitykkiä ei oltu tarkoitettu käsiaseeksi. Eversti kaarsi läheltä maata ja eteni hurjaa vauhtia lähes maan tasolla kohti Kane-raa, jonka katolla kyklooppi kirosi asettaan. Välimatkan väheneminen ei kuitenkaan tehnyt osumisesta yhtään helpompaa. Torakka liikkui Tongun näkökulmasta paljon nopeammin. Kolme cordak-ammusta rytisi ryteikköihin. Kyklooppi manasi ja sinkautti tyhjän lippaan ulos. Samolilla oli uusi valmiina.
“Yritä tähdätä, et osu summamutikassa”, kivikääpiö sanoi, kun Tongu naksautti uuden lippaan sisään.
“Tiedän tiedän”, jätti murisi, ja yrittikin katsoa pidempään ennen ampumista. Torakka oli todella nopea. Se kiisi suoraan kohti, osui jyvätähtäimeen, Tongu painoi liipaisinta… Ja olisi voinut vannoa, että ammus kiisi tuntosarvien välistä. Mutta silloin everstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat Keetongun nilkkaan.
Jätti horjahti taaksepäin karjahtaen, mutta piti otteensa. Samol ilmestyi hetkessä kattoluukusta ja sitoi Snowien jättämän Nui-Koron siniviitan ampumahaavojen ympärille; punainen veri muutti kankaan mustaksi. Kipu Tongun päässä sumensi ajatukset… Mutta myöskään eversti, joka valmistautui uuteen iskuun, ei odottanut suoraan päin ilmassa kieppuvaa kolmimetristä rautakanuunaa. Jätin heittämä cordak-tykki osui kipinää iskien everstin käteen saaden tämän pudottamaan pistoolinsa. 437 suistui radaltaan, tömähti Lehun ensimmäisiin latvuksiin ja katosi alas.
Tongu ei tätä huomannut. Jätti makasi Kane-ran katolla ja katsoi sumuisella silmällään harsopilviä, jotka kiitivät vastakkaiseen suuntaan yläpuolella… Kipu levisi jalassa peittäen koko mielen, moottorien jyly haipui taustalle. Jossain kaukana idässä aurinko nousi hopeisesta merestä keltaisena tulipallona.
Guardian oli juossut metsään tietäen täysin, että ei välttämättä enää juoksisi sieltä ulos.
Ja jostain runkojen välistä piru nauroi.
Raivo ajoi askelia. Kynsikkäät jalat loikkivat pimeydessä, laskeutuivat kenoon kaatuneiden puunrunkojen päälle ja upposivat vetiseen suohon. Kivääri nousi kiikarisilmän tasolle. Sen piippu liikkui suuntaan ja toiseen skannaten puuston väliä. Hiki ja suon kosteus tiivistyivät helminä liipaisimen metallille ja valuivat aseen runkoa pitkin.
Jokainen oksa näytti viiltävältä miekalta.
Jokainen puu näytti liehuvalta takilta.
Jokainen kivi ja kanto kyyryssä seisovalta paholaiselta.
Raivo painoi kiväärin perää vasten Guardianin olkaa. Hän tunsi, kuinka se oli ottanut ohjat. Kivääristä oli tullut osa häntä. Sekin oli vihainen. Jos hän haluaisi, se huutaisi hänen puolestaan, ja sen sanoilla oli aina vaikutusta.
Oksankarahka narahti Guardianin jalkojen alla, ja hän kääntyi kuuntelemaan. Jokainen tuulenvire oli pirun liikehdintää. Jokainen rapina tämän ivaa ja naurua.
”TULE ESIIN!” skakdi huusi. ”OLEN TÄSSÄ!”
Guardianin yllätykseksi piru teki työtä käskettyä. Kiiltävä sapeli välähti esiin lähimmän puun takaa ja skakdi ehti vain täpärästi sivuun hyökkäyksen tieltä. Vihreänmusta varjo lipui puiden seassa lähes ääneti, ja katosi taas näkyvistä. Nauru raikasi pimeydessä.
Musta oli ottanut vallan joka puolelta. Oikealla liikehti oksia tuulessa. Jotain vilahti ylempänä suomaastoa. Jokainen varjo näytti sarvekkaalta pedolta. Varjojen pirut tanssivat Guardianin silmissä kuiskien petollisia sanoja.
Se oli tuulta. Varjot olivat puista. Piru ei ollut siellä. Piru ei hyökkäisi edestä.
Skakdi kääntyi ympäri, ja metsämaasto muuttui aamuyössä vain mustiksi silueteiksi kaikkialla. Ne sulautuivat yhteen ja hajosivat palasiksi, ja jokainen niistä näytti ensivilkaisulla uudelta sarvipäiseltä hahmolta.
Tähtäin heilui, ja piippu sohi kohti hahmoja, jotka eivät olleet piru. Guardian rauhoitti hengityksensä. Hehkuva raivo oli lakannut ohjaamasta. Se alkoi kaikota suonista, kun tilalle virtasi vain viha. Skakdin kädet täytti kylmyys ja harkinta.
Kun Guardian vaihtoi kiikarisilmänsä linssiä, maailma muuttui mustan ja vihreän sävyiksi. Puunrungot eivät olleet sarvipäisiä, piru oli muualla. Kaikki oli sumeaa sotkua, ja tähtäys muuttui mahdottomaksi.
Hän kääntyi, ja sarvet ja miekka erottuivat yökamerassa kaksi metriä hänestä vasemmalle.
Liipaisin. Suuliekki. Kajahdus.
Laukaus oli liian hätäinen, piru liian nopea. Vihreä viiru viuhui vihreän pirun ohi. Ämkoon sapeli käväisi korkealla ja lähti sitten viheltäen kiitämään Guardiania kohti. Skakdi ei ehtinyt heittäytyä syrjään. Hän riuhtaisi varustevyöltään leveäteräisen veitsen ja otti hyökkäyksen vastaan sen sahalaitaisella hamarapuolella. Metalli kirskui yössä, kun aseet itkivät kipinöitä.
”Katso minua silmiin, karzahnin pelkuri!” Guardian huusi. Terien vihlonta riipi hänen korvakäytäviään. ”KATSO MINUA SILMIIN!”
Ämkoon katse totteli. Sapelin ja veitsen kirskunnan toiselta puolelta tuijottava sarvipäinen vihreä kanohi kääntyi päättäväisesti Guardiania kohti. Punahehkuiset silmät, jotka siitä tuijottivat, olivat tutut. Vaikka hän kuinka yritti, ei hän voinut pakottaa itseään näkemään niissä pilkettä uudesta hulluudesta. Näin läheltä skakdi ei voinut olla ajattelematta, että pirullinen virnekin oli tuttu.
Joskus hän oli oppinut näkemään sen ystävällisenä eleenä. Hän näki vain samat kasvot, jotka olivat tuijotelleet kahvipöydän toiselta puolelta. Tai baaritiskin yli aamuyöstä.
Tämän hymyn hän oli oppinut näkemään ystävällisenä. Tuohon hymyyn hän olisi luottanut. Ja nyt hän painoi vasemman kätensä pitelemän veitsen sahalaitaa kaikin voimin sitä kohti, eikä tiennyt, halusiko viedä sen perille asti.
Kirkkaanpunainen välähdys oli vähällä sokaista Guardianin, kun Ämkoon varjokäsi räjähti esiin. Ilman täytti korvat särkevä pauke ja räiske, kun hehkuvat sormet materialisoituivat pirun upseerimiekan terää vasten. Ämkoo tarttui lujasti miekkansa lappeeseen ja työnsi sitten teränsä väkivalloin kaksin käsin lähemmäs vastustajaansa. Tummanpunainen savu pyörteili taistelijoiden ympärillä.
Väkivahvan varjokäden voima sihisi, rätisi ja humisi aivan Geen kasvojen edessä polttavana pyörteenä. Hän päästi Vartija-kiväärin roikkumaan sivulleen kantohihnasta ja tarttui veitsensä kahvasta molemmin käsin. Märkä ja mutainen metsämaasto alkoi pettää jalkojen alla, kun upseeriterä ja sitä työntävä epätodellinen raaja pakottivat häntä ottamaan perääntyviä askelia.
Kuusen runko tärähti koko hänen selkänsä pituutta vasten. Kädet tärisivät ja valittivat, kun Guardian yritti kaikin voimin pitää torakkaterää poissa kaulaltaan.
Makuta-kouran musta poltto miekan takaa raapi sähköisesti jo hänen kasvojaan.
”Neljä vuotta sitten hyvästelin ystäväni satamassa”, polttivat sanat tiensä Guardianin hampaiden välistä. Ne eivät olleet enää hänen hallinnassaan, kuten ei hänen veitsensäkään. Sen teräs ulvoi kipinöivää vihaa.
”Milloin niiden neljän vuoden aikana sinä tapoit hänet? Milloin otit hänen paikkansa? Oliko sinulle oikeasti hänessä koskaan mitään tapettavaa?
Ämkoo ei sanonut mitään. Miekkapirun hehkuvat silmät tuijottivat kuin ilkkuen Guardiania, ja pirun vihreille kasvoille piirtynyt kiero hammashymy muuttui entistä leveämmäksi. Näytti siltä, että Ämkoo piti Guardiania pilkkanaan. Kuin yksikään skakdin kysymyksistä ei olisi ollut vastaamisen arvoinen.
Varjoraajan punainen hohka heijastui Ämkoon torakkaterän kiiltävästä pinnasta, kun miekka työntyi hitaasti lähemmäs sinistä adminia.
”Sinä vannoit valan siniselle ussalille!” Guardian huusi päin Miekkapirun naamaa. ”Eikö se tarkoita sinulle mitään?”
Hän palasi hetkeen vuosien taa, jolloin sininen koura kätteli vihreää. Ja katsoi, kuinka saman käden paikan oli ottanut vain punaista ja mustaa hehkuva savu.
Puu painoi tuskallisen kovaa skakdin selkää vasten, ja hänen harjapiikkinsä sojottivat hänen takanaan jo vasemmalle ja oikealle. Oksantynkä katkesi hänen painonsa alta. Skakdi ei tiennyt enää, kuinka kauan käsissä riitti voimaa.
Ja se tuttu, ystävällisen veikeä virne tuijotti häntä samalla, kun miekka lähestyi hänen kaulaansa.
”Kuka”, Guardian haukkoi henkeään. ”KUKA HELVETTI SINÄ EDES OLET?”
Liekki Miekkapirun silmissä kirkastui kun tämä vihdoin avasi suunsa. Ämkoo painautui vielä vähän lähemmäs Guardiania, ja puhui hiljaisella, käheällä äänellä:
“Minä…”
Vaan ei puhunutkaan. Kauempaa puiden seasta pienen ohjuksen lailla lentävä kiitäjälintu syöksyi taistelijoiden väliin syösten pyrstöstään kipinöivää sinistä savua. Lintu pörisi rääkäisten kaksikon kasvojen ohitse, nousi muutaman metrin verran taivaita kohti, ja räjähti paksun savupilven saattelemana.
Ämkoo kierähti ensimmäisenä ulos savupatsaan sisältä. Yllätetty miekkamies horjahti yskien kauemmas huitoen tummansinisiä kiehkuroita tieltään, ja käänsi sitten katseensa pimeässä metsikössä seisovaan matoraniin.
“Enki.”
Kiitäjälinnun sokka matoranin kädessä savusi yhä. Enkin keltavihreät silmät tuijottivat vakavina Ämkoota, ja matoranin tyhjä käsi oli hakeutunut tämän varustevyölle. Ämkoo ei yrittänyt peittää hämmennystä kasvoillaan. Pirun katse oli nauliintunut le-matoraniin.
Guardianin käsi lipesi ja hän kuuli suuren veitsensä mätkähtävän käsistään kuusenjuurta vasten. Hän huojui sinisessä savussa hetken hengitystään pidättäen ja haparoi kylkeään vasten roikkuvan kiväärin käsiinsä. Guardian pakotti vapinan käsistään ulos, nykäisi kiväärin ylös ja syöksyi pirun perään ulos savupilvestä. Kiväärin tukki tukeutui hänen olkaansa vasten. Keinosilmä kalibroi tähtäimet uudelleen.
Piru katsoi sekunniksi poispäin. Mies ampui.
Nazorak-miekka heilahti viime hetkellä kantajansa suojaksi. Kuului pirstova ääni, kun vihreähehkuinen luoti vei mennessään palasen teroitetusta teräksestä. Ämkoon katse kävi vuoroin Guardianissa, vuoroin Enkissä, kun hän otti perääntyviä askelia takanaan seisovaa paksua puunrunkoa kohti.
“Enki”, Ämkoo toisti.
Entinen veljeskuntalainen tuijotti yhä Ämkoota. Sitten matoranin katse käväisi lyhyen sekunnin ajan Guardianissa, ja palasi taas Ämkoohon. Ilme miekkapaholaisen vihreillä kasvoilla kiristyi.
Kaksi luotia lippaassa. Kaksi tilaisuutta.
Skakdille aikaa oli vain sekunnin sirpaleita. Edessänsä valinta, jonka ehtisi perustella vasta sen tekemisen jälkeen.
Geen kättä pitkin kulkeva hermosignaali päättyi liipaisimeen. Repivä leimahdus lähetti kuin hidastettuna matkaan teräväkärkisen palasen viiltävän vihreää hehkua.
Kivinen luoti lensi, läpäisi kohteensa ja sirpaloitui kimaltelevaksi smaragdinvihreäksi sateeksi vasten metsämaastoa Ämkoon takana.
Miekkapirun katse oli kuin jäädytetty ajassa.
Aineettoman haamukäden olkavarren läpi oli porautunut savuava reikä, jonka reunat säröilivät ja kipinöivät.
“Sinä…” Ämkoo aloitti.
Pirun sanat keskeytti ääni, joka kuulosti siltä kuin kokonainen lasikaappi olisi särkynyt kappaleiksi. Sitä seurasi humiseva sihinä, kun varjokouran olemus koitti hajotessaan hakea vielä kerran muotoaan. Nazorak-terää otteessaan pidelleet hehkuvat sormet katosivat, ja miekka putosi kalahtaen maahan. Mustanpunaiset energiasirpaleet lähtivät sinkoilemaan villisti ympäriinsä muuttuen lentonsa aikana ensin punertavaksi höyryksi ja kadoten lopulta kokonaan. Humina vaimeni, ja hävisi lopulta yöhön.
Ämkoo kokeili tyhjää olkapäätään terveellä kädellään. Virnistely oli vaihtunut kokonaan kauhunsekaiseen irvistykseen, ja miekkamiehen energiakäden paikalla leijaili enää muutama pieni punainen kipinä.
Guardian ei epäröinyt sekuntiakaan, vaan siirtyi ripeisiin juoksuaskeliin. Tajuttuaan tilanteen Ämkoo syöksyi maahan kyyryyn ja haparoi miekkaansa märästä mullasta ainoalla kädellään. Vain sekunteja ennen kuin pirun tummat sormet kahmaisivat torakkaterän kultaisesta kahvasta, lysähti skakdin valtava jalka sapelin päälle.
Kolmikyntinen jalka painoi voimalla miekan teräpuolta metsämaata vasten, ja kyyryssä yhä sapelistaan pitelevä miekkapaholainen löysi itsensä tuijottamasta Vartija-kiväärin piipun sisään.
Nahkatakin sisään uponnut puolimakuta tuijotti aseeseen hievahtamattakaan. Miehen punaiset viirusilmät laajenivat, ja katsettaan siirtämättä tämä puhui Guardianille.
”Sinä et ampuisi ystävääsi.”
Pieni vihreä varjo oli ilmestynyt hiljaa Guardianin ja Ämkoon rinnalle. Le-matoranin akaku-kasvojen ilmettä oli mahdotonta lukea, kun tämä tuijotti Ämkoon kasvojen tasalle jämähtänyttä kivääriä. Enki piteli nyt pientä heittoveistä kummassakin kädessään.
Ämkoon katse pysyi edelleen piipussa. Nyt piru ei kuitenkaan enää puhunut skakdille, vaan matoranille.
“Enki”, Ämkoo sanoi taas.
Matoran ei tiennyt, mitä vastata. Eikä Guardiankaan, jos hän olisi ollut aikeissa sanoa sanaakaan.
Sininen skakdi seisoi jäisen suorana puolimakutan edessä. Kyyryssä märässä maassa miekastaan kiinni pitelevän vastustajan kasvoista oli vain sormenmitta Vartija-kiväärin yhä tulikuuman piipun kärkeen. Näin läheltä paholainen varmasti näki, miten sininen sormi painautui jo tiukasti liipaisinta vasten. Kumpikin tiesi, mitä tapahtuisi yhdellä sormenliikkeellä.
Geen hengitys oli painokasta, mutta rauhallista. Hän vastasi punaiseen katseeseen piipun toisella puolella. Piinaavan pitkiä sekunteja taistelukumppanit vain katsoivat toisiaan pimeässä metsässä hälvenevän savun keskellä.
Jos joku olisi sanonut jotain, Guardian ei olisi kuullut. Mikä tahansa karjaisu hänen korvanjuurellaan olisi jäänyt toiseksi niille taistelun äänille, jotka roihusivat hänen otsansa takana.
Tuomari seisoi tuomittavansa edessä ilman valamiehistöä. Tuomittava lojui polvillaan hänen armoillaan, ja tämän ase kostui metsämaastossa hänen jalkansa alla. Silti paholaisen aseista voimakkain oli yhä tähdättynä häntä kohti. Nuo kasvot kuuluivat hänen parhaalle ystävälleen, eikä kasvoilla ollut omahyväistä hirviön virnettä, vaan häivähdys tuttua epätoivoa.
Sinä et ampuisi ystävääsi.
Koko Guardianin terävä hammasrivistö näkyi, kun hän avasi suunsa hengittääkseen raskaasti. Oli kuin hän olisi testannut, halusivatko jotkin sanat kiipiä ulos kidasta, jos hän sen avaisi.
Mutta ei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.
Enki hengitti tavallisesta poiketen ääneen. Heikko tuskanhiki helmeili matoranin naamion pinnalla kun tämä otti varovaisen askeleen lähemmäs edessään seisovaa patsasmaista kaksikkoa. Ämkoo ei vieläkään kääntänyt katsettaan matorania kohti. Ilme pirun kasvoilla kuitenkin vakavoitui entisestään, ja sitten Ämkoo puhui taas, tyhjällä ja kuivalla äänellä.
“Enki, veli. A-”
Kirkas välähdys.
Sanat keskeytyivät, kun repivä ääni sinkoili kaikuen suon yllä ja puiden välissä.
Guardianin jäätynyt katse nauliutui pisteeseen, jossa Ämkoo oli kyhjöttänyt polvillaan. Sekunnit raahautuivat eteenpäin, kun hän yritti kahmia tajuntaansa ymmärrystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Hänen aseensa ei ollut lauennut. Nopea tarkistus lukkopesään varmisti, että viimeinen toa-kivestä taottu luoti odotti yhä ampumistaan.
Miekkapirusta ei ollut jäänyt jäljelle mitään. Kun Guardian nosti jalkaansa, hän näki ettei edes tämän upseeriterä ollut jäänyt suohon sokaisevan välähdyksen ja kuurouttavan kajahduksen jälkeen. Ainoina merkkeinä siitä, että Ämkoota oli hänen edessään koskaan ollutkaan, olivat tämän polvien kosteaan metsämaastoon jättämät kuopat ja skakdin jalan alle jumittuneen sapelin painama railo.
”Enki”, Guardian kuiskasi, ”missä hän on?”
Le-matoran seisoi vain hiljaisuudessa tuijotellen pistettä, jossa Ämkoo oli seissyt.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi keksimättä enempää sanottavaa.
”Enki. Missä hän on.”
”Minä-” le-matoran sai ensin vaivalloisesti ulos. ”Minä en tiedä.”
Skakdin tuliset kasvot kääntyivät matorania kohti.
”Sinä tiedät”, Gee hengitti lyijynraskaasti. ”Sinun täytyy tietää. MIHIN HELVETTIIN HÄN MENI, ENKI?”
Enki otti varovaisen askeleen taaksepäin.
”Admin”, veljeskuntalainen kuiskasi. ”Minä en tiedä. Näin saman minkä tekin. Valonvälähdyksen jälkeen hän oli poissa.”
”Toinen välähdys, Enki”, skakdi pihisi kasvot kiehuen polttavasta vihasta. ”Näitkö toisen välähdyksen? Jossain tuollapäin?”
Gee suuntasi vapaan kätensä osoittamaan pohjoisempaan metsikköön päin, sinne missä puusto alkoi hieman harventua ennen nummia ja taivaalle haaleaa savua puskevaa Tulikärpäsen tankkaustornia. Enki käänsi katseensa varoen ja harkitsi sanojaan piinaavan pitkään.
”Ehkä, admin”, metsäläinen päästi kuulostaen vain lannistuneelta.
”Mikä naamio hänellä on, Enki?” Gee kivahti. ”Pystyykö hän johonkin noin pelkurimaiseen?”
Le-matoralainen näytti tilanteessa täysin voimattomalta.
”Ei omin avuin, admin. Ei enää… En tiedä Ämkoon käyttäneen naamiovoimia sen jälkeen kun hän menetti kanohi-haarniskansa. Vannon sen.”
”Enki”, pääsi sinisen skakdin suusta hyytävään sävyyn. ”Minähän voin olla varma, että et yritä suojella häntä?”
Metsäläisen katse oli ristiriitainen ja pelokas, eikä hetkeen sanaakaan päässyt ulos.
”En”, hän lopulta sanoi. ”En, admin.”
Skakdi käänsi koko rintamasuuntansa kohti pohjoista puustoa. Hän tarkensi kiikarillaan runkoihin ja pujotteli silmillään niiden välistä.
Metsä laajeni aukiomaiseksi ylämäessä. He olivat täydellisessä pisteessä tarkka-ampujalle, joka tietäisi mitä tehdä. Mutta tämä ei ollut tarkka-ampujan tekosia.
”Ämkoo ei siirtynyt”, skakdi kuiskasi puoliääneen, ”vaan siirrettiin.”
Toinen välähdys ei ollut tapahtunut kovinkaan kaukana. Sen jättämä valojälki kummitteli yhä haamukuvana Guardianin oikeassa silmässä.
Skakdi puristi kivääriään niin lujaa, että kipu pisteli sormia, ja säntäsi mäkeen sanaakaan sanomatta.
Enki juoksi hiljaisena adminin perässä. Jos hän ei ollut aivan väärässä, alkoi ylämäestä erottua suttuisia puheääniä.
Vihreän välähdyksen sokaiseva hehku alkoi hiipua pirun punaisista silmistä.
Miekkapiru huomasi olevansa muualla kuin äsken. Metsässä yhä, mutta satoja metrejä ylärinteeseen.
Eikä hän ollut tilannut kyytiä.
Entisen adminin ajatus katkesi lyhyeen, kun hän hyppäsi sivuun. Kanoka-kiekko sujahti hänen ohitseen.
”Tämä päättyy tähän, Ämkoo”, karhea ääni kajahti kiekon tulosuunnasta.
Puhuteltu puolimakuta käänsi rintamasuuntansa ääntä kohti.
”Voit juosta, piiloutua ja vaihtaa viittaasi… mutta me löydämme sinut, ennemmin tai myöhemmin”, puhuja jatkoi.
Ämkoo katseli keltaista komau-kasvoista matoralaista, jonka suusta sanat tulivat. Sillä oli päässään ruskea nahkalakki ja kädessään taskunauris. Pieni keinoaurinko leijui kellon keskipiikin ympärillä.
Matoralainen katsahti taskukelloaan, ja napautti sen kiinni. ”Ja näyttää siltä että ennemmin.”
Puhuja ei ollut yksin. Hänen vieressään seisoi eriskummalliseen levyhaarniskaan pukeutunut selakhi. Sillä oli kädessään heittovalmiudessa kanoka-kiekko.
Yllättävän seurueen kolmas jäsen oli kuin vuori. Sen kasvot peitti kokonaisuudessaan tummanpunainen huppu, jonka silmänrei’istä keltainen katse tuijotti Ämkoota. Neljäs ja viides olivat mittasuhteiltaan kuin suuria toia, mutta niiden piirteettömät haarniskat jättivät kaiken muun arvailun varaan. Kuudes jäsen oli vortixx valtavan tuliaseen kanssa, ja seitsemäs oli kuin unta: häilyvä olento näkökentän rajamailla.
Ämkoo koitti pyyhkiä yllätystä vihreiltä kasvoiltaan mittaillessaan katseellaan edessään seisovaa sekalaista seurakuntaa. Ritarikunta, miekkapiru mietti. Eivät olisi voineet valita huonompaa hetkeä.
“Täytyy myöntää”, miekkapaholainen aloitti varovaisesti ja kiristi otettaan nazorakterän kahvassa, “että kaikista maailman paikoista en odottanut törmääväni teikäläisiin täällä.”
Ämkoo liikkui hitaasti mutta jännittyneesti, kuin osuman saanut petoeläin. Musta nahkamantteli ei riittänyt peittämään soturin jännitystä.
“Jos ette huomanneet, niin minulla oli juuri jotain kesken”, Ämkoo puhui. “Joten jos ette pistä pahaksenne, voisin palata teidän kiihkoilijoiden pariin joskus toiste.”
Ämkoo tiesi ilkkumisensa turhaksi. Mata Nuin ritarit eivät antaisi hänen vain kävellä tiehensä. Tiesihän miekkapiru olevansa näiden listalla.
”Meidän oikeutemme odottaa sinua. Mitä se olikaan, minkä keskeytimme?” keltainen matoran murahti takaisin.
“Tunteikas jälleennäkeminen”, Ämkoo tuhahti. “Jonka ei pitäisi kiinnostaa teitä. Vai mistä lähtien minun ja ystävieni välit ovat olleet suurennuslasinne alla?”
”Sinä olet jatkuvasti suurennuslasimme alla”, vortixx lausui lähes maireasti. ”Muistatko, minkä tähden?”
Valtava huppunaama astui eteenpäin. ”Saaren alistaminen komentoosi”, sen tyhjä ääni kaikui. ”Suuren Hengen pettäminen. Kymmenien matoranien kuolemantuottamus. Lok-Eliin mestarin tappo. Yuurein luonnon tasapainon murentaminen. Lukuisten kuolemantapauksiin johtaneiden myrskyjen nostattaminen…”
Ämkoon liekehtivät silmät kapenivat punaisiksi viiruiksi.
“Jos haette syyllistä tulivuorisaaren tapahtumille, teillä on väärä mies”, miekkapaholainen ärähti ääni vihaa tihkuen. “Yuurein makuta on kuollut. Minä vapautin saaren, en kahlinnut sitä!”
Mustat sormet puristivat tärisevää upseerimiekkaa.
Vuoren kokoinen syyttäjä ei ollut lopettanut. ”Toa-voimien väärinkäyttö. Laittoman järjestön perustaminen. Toisen laittoman järjestön johtaminen. Tunnettujen rikollisten piilottelu. Neljän ritariagentin tappo.”
”Ja tahtoisin vielä lisätä Bio-Klaanin pettämisen…” nahkalakkinen matoralainen sanoi kylmällä äänellä. ”Mutta se on toimivaltamme ulkopuolella.”
”Lisätkääpä siihen saman tien vielä tällä saarella asuvan matoralaisen tappaminen”, Ämkoo hymähti pahantuulisesti. ”Koska se tuskin enää muuttaa tuomiotanne.”
Painostavaa hiljaisuutta ei kuitenkaan ehtinyt kestää kuin muutaman sekunnin, ennen kuin Miekkapiru jatkoi.
”Neljän?” hän kysyi tunteettomalla äänellä.
”Älä esitä tyhmää ja viivytä tätä entisestään”, keltainen matoralainen ärähti ja risti kätensä. ”Syyttäjä?”
”Jemokan titaanikuningaskunta, mestari Utanka”, punahuppuinen kolossi kumisi. ”Kumpae Nui, Sixizen.”
Ämkoo vilkuili sivuilleen. Hänen ainoan kätensä jokainen säie oli jännittynyt.
”Aderidonian suurherttuakunta, kirjuri Sapi”, luettelo jatkui. ”Hautasaari, Toa Atya.”
Ja silloin Miekkapaholaisen maailma pysähtyi. Ämkoo seisoi hievahtamatta paikallaan, kuin patsaaksi jähmettyneenä, ja ritarikuntalaisen äskeiset sanat toistuivat uudestaan ja uudestaan pirun mielessä. Ämkoon katse näytti lähes sammuneen, kunnes se yhtäkkiä terästäytyi, ja Miekkapiru nosti nyrkkinsä ritarikuntalaisia kohti.
“Tämä on naurettavaa! Minä en tiedä mitä te yritätte, mutta tuollainen ei sovi tyyliinne!” Miekkapiru karjaisi. Loukatun miehen silmissä paloi uusi raivo. Tämän oli oltava jokin juoni. Jotain sairasta pilaa.
“Jos te haluatte haastaa minut, minä olen jo tässä! Mutta miksi yritätte tahria opettajani muiston sairailla valheillanne? Jos lausutte Atyan nimen vielä kerrankin, saatte lisätä omat nimenne typerään listaanne.”
Upseerimiekka heilahti kerran uhkaavasti ilmassa. Ämkoo puristi sitä ainoassa kädessään. Osuman saanut aaveraaja koitti syttyä, mutta miehen olkapäästä tuprusi ainoastaan hailakkaa pimeää savua.
Nahkalakkisen matoralaisen kulmat vetäytyivät kurttuun. ”Sinäkö… et tiedä?”
Oksat rasahtelivat Ämkoon jalkojen alla kun piru kohottautui täyteen mittaansa, langettaen varjonsa matoranin yläpuolelle. Miekkamiehen katse porautui syvälle matoranin kanohiin, ja Ämkoon puhe oli hidasta ja raskasta.
“Te valehtelette.”
”Toa Atya palveli riveissämme uskollisesti vuosia ja taas vuosia”, punaisen kolossin hupusta kaikui.
Ämkoon ajatukset eivät tahtoneet pysyä kasassa, ja mies alkoi menettää lopullisesti malttinsa. Ne yrittävät vain hämätä sinua, piru yritti hokea itselleen, mutta turhaan. Mitä jos se olikin totta? Ei, ei se voinut olla. Ämkoo ei suostunut uskomaan. Atya ei olisi salannut sellaista.
Silloin Ämkoon mieleen nousi kaukainen muisto. Muisto, jonka mies oli yrittänyt unohtaa, ja haudannut jonnekin syvälle mielensä sopukoihin.
He antoivat minun valita, veden toa oli sanonut.
Joko tapan sinut
tai kuolen itse.
Ämkoo löi miekallaan raivoissaan ja varoittamatta, ja punahuppuinen jättiläinen ehti vain vaivoin pakoon miekaniskun tieltä. Miekkapiru puri hampaitaan yhteen kihisten raivosta, ja kohotti aseensa päänsä yläpuolelle.
“Minä en tappanut Atyaa”, piru kähisi hiljaa, melkein kuiskaten.
“Te sen teitte!”
Miekkamiehen raivoisa hyökkäysliike pysähtyi, kun Ämkoo huomasi kohti lentävän kanokan. Aivan viime hetkellä ehti piru vetää miekkansa suojaksi.
Tsäpp.
Upseerimiekka mätkähti mättääseen jossain päin Lehu-metsää. Miekkapiru oli aseeton, eivätkä hänen vihollisensa selvästikään pelanneet hänen säännöillään.
Eversti 437:n yö ei ollut sujunut täysin toivotusti.
Rakettireppu ei enää käynnistynyt klaanilaisen yllättävän projektiilin jäljiltä. Mutta sekä torakka että kone Eversti 437:ssä laskivat, että vielä ei kannattanut luovuttaa. Hän oli marssinut suoraan komentamansa osaston luokse. Väijytykseen tarkoitetut iskujoukot odottivat yhä valmiudessa metsän siimeksessä. Pitkin nummimaata eläimen lailla juoksentelevat nazorak-sotilaat olivat hajaannuksen vallassa, mutta tämä osasto oli vielä iskuvalmis.
Eversti 437 katsoi edessään seisovia torakoita. Viisikymmentä pistintaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Ja niiden takana, rintamasuunta etelään, kaksikymmentä konekivääritaisteluparia. Viimeisintä mallia olevat kaksikymmentä kuolemansylkijää kykenivät tarvittaessa repimään rikki arvatenkin kaiken saarelta löytyvän, kaikista suurimpia kiviä ja kovimpia metalliseoksia lukuunottamatta. Niiden solakat kolmoispiiput oli tähdätty siihen suuntaan, josta tihutyö-klaanilaisten olisi kuulunut lähestyä. Konekiväärit olivat ensimmäisinä muodostelmassa tuhovoiman maksimoimiseksi. Loput joukoista odottivat lisäohjeita siistissä muodostelmassa. Jos operaatio olisi sujunut yhtään järjestelmällisemmin, pistin- ja kivääritaistelijat olisivat syöksyneet siivoamaan sen vähän, mitä konekiväärien ensimmäisen tulisarjan jälkeen vihollisista olisi ollut jäljellä. Ilmeisesti bio-klaanilaiset eivät kuitenkaan suostuneet kurinalaiseen sodankäyntiin.
Mutta ennen kuin kone-eversti ehti komentaa joukkojaan liikkeelle, hän joutui valinnan eteen.
Uusi osapuoli oli ilmaantunut osaksi operaatiota. Radiokanava kertoi Everstille, että tuntematon taho oli riisunut aseista ja uhkasi nyt toista everstiä – joka sijaitsi jostain syystä nazorak-iskuryhmästä pohjoiseen. Miekkapiru oli joutunut vaikeuksiin, vieläpä aivan väärässä suunnassa.
Eversti 437 oli kuitenkin tavallista nazorakia nopeampi tekemään valintoja. Hänen osittaiset koneaivonsa laskivat voimasuhteita ja tulikulmia nopeammin ja yksiselitteisemmin. Hänellä oli valintaan oikea vastaus.
”Täyskäännös!” hän komensi radion välityksellä konekivääritaistelijoita. ”Tulisuunta pohjoiseen!”
Hetkeen käskytetyt sotilaat eivät reagoineet – käsky oli outo ja tullut yllättäen. Pian kaikki kaksikymmentä taistelijaparia kuitenkin suorittivat pyörähdyksen. Konekiväärien piiput kääntyivät kohti seitsemääkymmentä muuta iskuryhmän jäsentä.
Vihreät katseet konekiväärien toisella puolella tuijottivat kohti kääntyneiden piippujen suihin, eikä yksikään avannut pihtejään puhuakseen.
Käskyyn ei ollut kuulunut oikeutta pelätä.
Glennhu ei ollut taistelija, mutta hänellä oli enenevissä määrin kokemusta Bio-Klaanin jäsenistä. Siksi hän oli täällä, keskellä Välisaaria, keskellä metsää. Hän ja Cyrenda olivat Metru Nuilla saaneet tietää, että pahamainen Ämkoo oli vaihtanut leiriä – ja oli siksi diplomaattisesti käypää riistaa.
Nyt hänen vaimonsa oli riisunut Ämkoon aseista, ja heidän ryhmänsä tähtäsi vaarallista rikollista lukuisin asein. Puolimakutan punaiset silmät tuijottivat ritarikuntalaisia vain kivenheiton päästä.
Ehkä kaikki se, mikä oli mennyt Metru Nuilla pieleen, oli valmistanut Glennhua ja Cyrendaa kohtaamaan klaanilaisia, entisiäkin.
Mutta se ei ollut valmistanut heitä kohtaamaan Nazorak-imperiumia.
”Odottakaas, mikä tuo ään-” Glennhu ehti aloittaa. Etelästä raikasi hirvittävä kuoleman koneiden laulu, josta ritarikuntalainen ehti kuitenkin kuulla vain ensimmäiset nuotit.
Puut kaatuivat, ja Zamor-myrsky iskeytyi ritarikuntalaisiin Ämkoon edessä. Glennhu uskoi näkevänsä, toivoi näkevänsä, rukoili näkevänsä vierellään tutun vihreän välähdyksen, ennen kuin ammukset raastoivat ja repivät hänen pienen kehonsa kappaleiksi.
Konekiväärien tulitus kaatoi tieltään nazorakit ja puut – Mata Nuin palvelija ei ollut siinä suhteessa kummempi.
Kolmetoista sekuntia tulitusta, ja sitten se taukosi. Eversti 437 laski sen riittävän. Mikään ei jäisi henkiin.
Metsää oli kaatunut konekivääririntamasta kauas pohjoiseen tulitusalueen leveydeltä. Lehu-metsän uutta aukiota kasteli nyt seitsemänkymmenen nazorakin vihreä veri ja ritarikuntalaisten verisateenkaari. Puunkappaleet ja ruumiinkappaleet olivat levinneet ympäriinsä. Jossain rojun joukossa ja ruumiinnesteisiin hautautuneena hehkui vielä aurinkotaskukello pientä, hitaasti kuolevaa hohdettaan.
Kivenheiton päässä kuoleman kentästä Ämkoon kuuloaisti toipui tulituksesta. Hän katseli tuhoa edessään.
Pian Ämkoo havaitsi tulituksen aiheuttajat. Eversti 437 ja kaksikymmentä konekivääritaisteluparia astelivat uuden aukioalueen laitaa pitkin mustatakkista miekkataituria kohti.
Kyborgitorakka ei näyttänyt mitään tunteita kauhistuttavan näyn edessä. Miekkapiru oli pelastettu pulasta. Tappiot olivat viisikymmentä keihästaistelijaa ja kaksikymmentä kivääritaistelijaa. Osa aseista ja varusteista oli todennäköisesti uusiokäytettävissä. Vastapuoli eliminoitiin täysin. Eversti 437 suoritti laskemisen – valinta teki itse itsensä.
Servot rautatorakan niskassa surisivat, kun tämä pudisti kankeasti päätään.
”En.”
Miekkapaholainen naurahti viileästi entiselle vastustajalleen ja nykyiselle taistelutoverilleen.
”Myöhässä kuten aina.”
”Tilanteesi huomioiden… onko sinulla valittamista toiminnastani, eversti?”, 437 lausui neutraalin kylmästi.
Ämkoon katse vakavoitui. Hän tuijotti hetken kyborgi-nazorakin repaleisiin kasvoihin, joissa vankat panssarilevyt pusersivat kasaan niitä kohtia, joissa kitiini ja lihas olivat repeytyneet tai palaneet pois. Sitten Ämkoo käänsi koko rintamasuuntansa kohti veriroiskeiden peltoa, joka kiilteli metsämaaston hävityksestä.
Sarvipää lepuutti silmiään pitkän hetken hyytävässä näyssä.
”Vain se, että he eivät kärsineet tarpeeksi.”
Eikä kumpikaan sanonut muuta.
Konetulituksen raivaaman hakkuuaukion rajalla Guardian ei voinut muuta kuin katsoa. Hän näki, kuinka teräksellä korjattu torakka ja Ämkoo tarttuivat köysitikkaisiin, jotka laskeutuivat metsän yllä paikallaan leijuvasta pommikoneesta. Tikkaat nostettiin ylös, tuulessa hulmuava nahkatakki katosi koneen tummanruskeaan runkoon ja panssaroitu sivuluukku kolahti kiinni.
Ennen kuin Guardian ehti harkita liikahdustakaan, raastoivat pommikoneen moottorien lieskat jo aamuyöhön kahta kirkkaan sinistä viivaa. Moottorien mylvintä etääntyi lopulta vain kaukaiseksi hurinaksi pohjoista tankkausasemaa kohti. Aluksia parveili vain pisteenä horisontin yllä erottuvan Tulikärpäsen ympärillä.
Skakdi käänsi hitaasti selkänsä kirkkaanväristen veriroiskeiden ja hienoksi jauhetun hyhmän maalaamalle joutomaalle. Hänen ei tarvinnut katsoa sitä enää. Näky ja jokainen siihen johtanut verinen sekunti oli kaiverrettu syvälle hänen silmäänsä.
Hän oli katsellut jähmettyneenä, miten tuomiota jakanut ritarikuntalaisten rivistö oli hajonnut kappaleiksi Ämkoon edestä. Guardianin oli helppo edelleen nähdä ammusten tulinen rinki riepottelemassa puunsäleitä, metsämaan multaa ja Mata Nuin palvelijoiden haarniskanriekaleita yhtenä hurmeisena myrskynä.
Ja sitä ennen oli ollut hetki, jolloin Gee olisi voinut vetää liipaisimesta.
Guardian käveli rauhallisin askelin syvemmälle metsään, ja kuuli, kuinka nazorak-joukkueenjohtajat jakelivat surisevalla kielellä komentoja syvemmällä aukion takana. Hyönteiset syöksyivät metsään keihäät, pistimet ja kiväärit valmiina katkaisemaan epäonnistuneen operaation arkkitehtien paon.
Pääarkkitehti jäätyi vain sekunneiksi. Pian hän antoi juoksuaskelten viedä. Kivääriään tiukasti puristaen hän tunsi, kuinka hänen harjansa halkoi tuulta, kuinka ohi viuhuvat oksat raapaisivat olkapäitä ja kuinka syke peitti kaiken alleen. Satojen jalkaparien ryminä kaikui metsämaastossa hänen takanaan.
Guardian ei ollut enää tilanteen hallinnassa. Joku muu oli ottanut ohjat. Metsässä juoksi jälleen sama nuorukainen, joka oli pinkonut pakoon vuosia sitten kylmällä aavikolla vasen silmäkuoppa verta valuen.
Nilkka oli lähteä sijoiltaan, kun Guardian kompastui marjapensaan alta ylös puskevaan juureen. Hän ehti olla rinnuksillaan vain sekunteja ennen kuin ponkaisi ylös ja jatkoi juoksemista. Hän juoksi niin kauan, että unohti, kuinka pitkälle oli juossut. Aamuyö alkoi jo kuoriutua pois aamun alta.
Enki oli poissa. Troopperin osasto oli poissa. Tongun osasto oli poissa. Ainoa jatkosuunnitelma oli juosta.
Hyönteismarssin äänet jyräsivät metsää takaa ja ympäriltä. Guardian juoksi kunnes saapui samalle soiselle aukealle, jolle piru oli heidät pysäyttänyt. Samalle, jolla Gee oli nähnyt Miekkapirun ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hengitys vihloen hän mätkähti polvilleen ja otti maan mullan kämmenillään vastaan. Vartija-kivääri putosi hänen olaltaan ja kolahti piippu edellä maahan.
Ja kun skakdi nosti katsettaan, hän näki märässä suomaassa metrien päässä vielä pienen vetisen haudan. Joko se, mikä sinne hitaasti upposi, oli jo syvällä maan mudassa, tai sitten joku oli jo kantanut sen pois.
Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa kuoppaa, jonka suohon hitaasti uponnut ruumis oli jälkeensä jättänyt. Raastavan käheällä äänellä hän alkoi puhua tyhjälle metsälle.
”Roqce”, hän yski. ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Guardian nousi vaivalloisesti seisomaan hengittäen raskaasti.
”Roqce… Zakran… Darkkis…” hän toisti, ja yskäisi vihlovasti, ”… Pordok… Erys.”
Guardian otti huojuvia askelia kohti painaumaa suomaastossa. Hänen kätensä hakeutui ottamaan tukea viereisestä männystä.
”Roqce”, hän pakotti ulos, ”Zakran. Darkkis. Pordok. Erys.”
Koko Guardianin paino laskeutui mäntyä vasten. Kun hän yritti rauhoittaa hengityksensä, pyörivät tapahtumat hänen silmiensä edessä toistuvina kaikuina.
Hän näki yhä ilmassa sätkivät pienet jänteikkäät jalat. Epätoivoisesti punaisen aavekouran puristusta vastaan tappelevat kädet. Kohoilevan rintakehän, ja kultaisen Hahnah-ravun muodon kimaltelevan siitä. Henkeään haukkovan Faxonin. Sen silmien eteen keikahtaneen poliisikypärän.
Löysänä matoralaisen kehon takana roikkuvan sinisen viitan, ja yhtä löysiksi valahtavat pikku raajat.
Guardianin sormet puristuivat nyrkkiin männynrunkoa vasten. Ja sitten, kuin ilman hänen erillistä käskyään, alkoi nyrkki takoa kaarnaa.
Nimet rytmittivät lyöntejä.
Männynrungon siluetin pienimmät oksat näyttivät kuin muodostavan sarvipäisen naamion. Saman naamion, jota Guardian oli tähdännyt ikuisuudelta tuntuvan hetken sormi liipaisimella.
”Roqce.”
Lyönti toisensa jälkeen sai kaarnan raapiutumaan irti. Lopulta yhdellä lyönnillä männynrunko alkoi vuotaa verta.
”Zakran.”
Puu vapisi joka iskulla. Guardian tunsi, kuinka hänen kätensä tahti koveni. Sininen iho alkoi kääriytyä rullalle rystysten kohdalta, ja punaoranssi veresliha leimasi osumakohtaa.
”Darkkis.”
Kipu riipi pitkin hänen koko käsivarttaan, mutta hän ei lopettanut.
”PORDOK!”
Latva vapisi. Veripisarat valuivat puunsyitä pitkin.
”ERYS!”
Skakdi karjui villipedon lailla öisessä metsässä. Viimeinen lyönti kulki koko raastavan tuskallisella voimallaan hänen käsivarttaan pitkin rusahtaen aina hänen olkapäähänsä asti.
Guardian huusi raivoisasti ja romahti jälleen polvilleen kosteaan metsämaahan. Kasvot suota vasten hän päästi ulos vielä yhden, pienen ja kuihtuneen sanan:
