”Komppaniassa herätys! Komppaniassa herätys!”
Koivuhalon ja peltikaminan väkivaltaisen ja toistuvan kohtaamisen päästämät äänet pompahtelivat tusinassa skakdikalloja. Yö oli ollut raikas ja uni syvää, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Öljylampun valossa kypäräpäisen skakdin tumma hahmo tuprutteli piipustaan savukiehkuroita ja nakkasi halon takaisin puukoriin huomattuaan, että herätys tosiaan oli tehonnut.
Aikainen herätys vaati rituaalinsa. Lieggimiehet kampeutuivat maha-asennosta ensin kyljelleen, avasivat makuupussiensa vetoketjut ja varovaisesti vetivät harjansa ulos pussien selkämyksiin ommelluista rei’istä. Untuvapussin tärveleminen tarkoittaisi palelua kylmenevän syksyn öissä.
Ulkona muutama nohevin pesi jo hampaitaan – vain harva skakdi oli tarpeeksi kovaluonteinen lyödäkseen laimin purukalustonsa huollon. Vääpeli jakoi hillotäytteisiä torttuja teltan oviaukolla. ”Varhaista palvelusta tekevät saavat sokeriannoksen”, tämä jutteli ja hieroi käsiään kylmässä ulkoilmassa. Hengitys höyrysi. ”Tarviitte energiaa että pysytte hereillä. Kahvia sitten kun aamu sarastaa. Toissayönä itäisen leirin tiedustelijat näki kaksi vihollisen taistelukonetta, ne valvoo. Nuotiot on pimeällä nyt kielletty, ettei saada cordaksuihkua niskaan.”
Soturit nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Niukassa valossa muutamat rasvasivat aseitaan ja kiristivät kenttäreppujensa nyörejä, moni keskittyi kiitollisina torttujen ahtaamiseen. Joku katsoi kaihoisasti sammutettuja leirinuotioita kohti ja toinen tähyili taivaalle. Kuunsirpit keikkuivat puiden yllä, idässä ei ollut vielä aavistustakaan sarastuksesta. Aamu oli pilvetön. Punainen tähti erottui yksinäisyydessään vielä hyvin.
Kersantin natsoja rintapielessä pitävä nuorehko Lieggimies asteli aliupseeriteltalta ja veti hunööriä vääpelille, joka vastasi rennosti ja iski tortun kersantin kouraan. Komppanian kaksitoista jäsentä asettuivat jonkinlaiseen riviin aliupseerien eteen. Yksi pisti tupakaksi.
”No niin, kiertovartio tiedossa, ja saatte viedä vähän tavaraa kanssa. Kolme neljän hengen tiimiä, yksi ottaa metsän ja kaksi saa tien. Tiedätte homman mutta ottakaa kartat, en halua että päädytte suonsilmään tai zyglakien pesään tai aivan vahingossa jonnekkin mukavalle sammalpedille nokosille.” Kartat olivat laminoituja paperiarkkeja, niihin oli merkitty reitit ja linnoitteet. ”Ja tuottekin sitten kartat takaisin. Se on huussinakki viikoksi eteenpäin, jos ne ei ole kahdeksalta varusteteltassa.”
”Ja tiskinakki myös”, nyökkäsi vääpeli ja virnisti harvahampaista hymyään.
”Piru meidät perii nimittäin, jos ne päätyvät vihollisen käsiin, sitä meistä ei halua kukaan. Kysykää raportit varustusten pojilta, pistäkää ylös jos näette jotain kummallista, ja pitäkää silmät auki muutenkin. Nonnih. Rodarr, Sixten, Brungush ja Johaug on metsätiimi, Brangokk ja Zohan ja Havok ja Yagak ottaa läntisen tienhaaran, te loput roistot saatte itäisen. Liikkuu liikkuu! Vääpeli Mardok näyttää teille varusteteltalla kamat.”
”Meehän takaisin nukkumaan, Urgok”, sanoi vääpeli hyväntuulisena ja vei uljaat soturinsa varusteteltalle. Osa koitti hädin tuskin peittää sitä tosiasiaa, että näitä kiinnosti enemmän sinne parkkeerattujen moottoripyörien ihailu kuin tehtäväkuvauksen tarkka kuunteleminen. Kaipa jokaisessa tiimissä olisi joku, joka kuuntelisi ja painaisi mieleen.
Tieporukat saivat kumpikin kolme isoa selässä kannettavaa lieriötä (”Ei noita nyt kannata pitkin korpia raahata”), jotka paljastuivat onneksi melko kevyiksi. Ne tuli jättää uloimille varustuksille ja tuoda tyhjät vastaavat takaisin. Kiväärit jokaisella oli omasta takaa, lähitaisteluaseita sai ottaa oman harkinnan (ja Brungush Teurastajan kohdalla imagon) mukaan. Kullekin osastolle jaettiin yhdet yökiikarit (”Ne on skarrarrin kalliita kapineita, ÄLKÄÄ hukatko”) ja nahkakantiset muistikirjat kynineen. Kaikki saivat muinaiset taskulamput ja yhden tehokkaamman valonheittimen siltä varalta, että jotain kummallista pimeydessä näkyisi.
Porukoissa ei ollut sotilasarvoista johtuvaa virallista hierarkiaa, mutta kyselemättä Zohan, Yagak ja Havok nostivat kuljetuslieriöt selkäänsä harjojen viereen. Brangokk oli tiimin vanhin ja nautti tiettyä arvostusta; hän tunki reppuunsa lamput ja kiikarit ja sai vielä kysyttyä vääpeliltä ylimääräiset tortutkin mukaan. Lähdettiin. Partiosta suurin osa kulkisi tietä, mutta leiri oli tehty pari kilometriä siitä sivuun; ensimmäiset puoli tuntia nelikko talsi pienempiä polkuja pöllöjen huhuillessa jossain lähistöllä.
”Ihme paikka, tämä. Meinaan nuorempana sitä näki kuvia ulkomailta, ja ne oli aina vaan viidakkoa, tai jäätikköä. Tai tulivuoria. Ei oikein tämmöistä. Täällä sitä vasta oppi, mitä sana ’syksy’ tarkoittaa”, puheli Havok. Zohan haukotteli.
”Tai kaupunkia, Metru Nuita”, jatkoi Havok. ”Muistatteko sen pösilön, joka väitti, että kotimaan kaupungitkin näytti samalta ennen sotaa?”
”Joo, Vagaburk Suuri. Halusi Zakazin keisariksi. Ja ei muuten näyttänyt. Muistan”, sanoi Brangokk.
”Ovet olivat isompia”, sanoi Yagak.
”Hä?” kysyi Zohan.
”Nokun Metru Nuilla ne on mator-” aloitti Havok, mutta Brangokk keskeytti tämän:
”Vitsi ei parane selittämällä.”
”Niin joo”, sanoi Havok. ”Joskus kyllä mietin, että minkä ih-meen takia Suuri Henki teki kaikista kansoista niin eri kokoisia. Niin kuin ne etelän jäniinit, ne on ainakin kolmen meikäläisen mittaisia. Ja kääpiöt ajattelee varmaan samalla tavalla meistä.”
”Paska mäihä, puolet saaliiksi saatavasta kamasta on alamittaista”, sanoi Zohan.
”Matoranit saa kiven ja supervoimat ja vasta sitten muuttuu normaalin muotoisiksi”, jatkoi Brangokk. ”Minä luulen, että ne on siksi niin kummallisia. Asuvat lehtimajoissa ja potkivat kiviä ja näyttävät saakelin vappupalloilta.”
Muut hörähtivät.
”On kuitenkin hyvä, etteivät kaikki viholliset ole toia – vaikka niiden kama olisikin sopivampaa”, Yagak huomautti.
Muut virkkoivat olevansa samaa mieltä. Ensimmäisenä kulkeva Brangokk vilkaisi olkansa yli Yagakin toisen silmän paikalla olevaa rumaa arpea. Vanha skakdi nyökkäsi myötätuntoisesti. Tultiin tielle.
Partio saapui ensimmäiselle linnoitteelle. Se oli muutaman kilometrin päässä leiristä etelään. Soratie teki tiukan mutkan kallion kohdalla, näkyvyys oli huono ja väijytys mahdollinen kummastakin suunnasta. Lieggimiesten puusepät olivat saarelle saavuttuaan rakentaneet mutkan yläpuoliseen rinteeseen hirsisen muurin ja bastionin, jossa oli ampuma-aukkoja ja periskooppi kumpaankin suuntaan. Tieltä nousi kapea ja helposti puolustettava pengertie linnoitteeseen.
”Huomenta pojat!” huusi Brangokk tieltä ja vilkutti. ”Terveisiä leiristä!”
Muurin takaa nousi rautakypärän alla oleva harmaan skakdin pää. Vasta nyt erottivat kulkijat hirsien välistä törröttävän raskaan zamor-konekiväärin muodot. Väärän muotoinen joukkio olisi todennäköisimmin muuttunut tienmutkassa puuroksi verta ja hyhmäistä mössöä.
”Jaa se olet sinä. Tulkaa sisään.”
”Olit nukkumassa, Vazopp”, Brangokk torui.
”Enkä ollut. Seurasin vaan hiljaa, että oletteko te ystäviä vai vihollisia. Aloite, aloite, sitähän ne aina sanoo”, sanoi vartiomies. Hän katosi muurin taakse ja ilmestyi pengertien portille; matkan varrelta hän oli kaivanut esiin kaverinsa, joka hieroi punoittavia silmiään. Portti aukesi ja nelikko astui pieneen linnoitteeseen. Kattoa oli vain nukkumalavereiden ja tavarasuojan päällä, mutta muurien takaisessa syvennyksessä oli pieni tulisija, pari pöytää penkkeineen ja sadevesitynnyreitä juomavaroiksi.
”Aikovat ajaa iltapäivällä, nimittäin. Suora eteneminen tietä pitkin, haluavat varmistaa, ettei tien lähelle jää viholliselle vahvoja pisteitä Lehun ja Hatidin välille.”
Brangokk katseli tietä vakavana, Havok riisui kanisteria selästään.
”Ahaa”, Vazopp vastasi. ”Vaihteeksi tositoimia? Voitto tai kuolema? Kuinka iso osasto?”
”Neljä moottoroitua joukkuetta täydessä varustuksessa. Sitä me tässä katsottiinkin, että onko tiellä ansoja tai ylipäätänsä mitään routavauriota. Anderr ja muut katsovat itähaaran, vissiin ne päättävät vasta sitten kumpaa ajavat.”
”Saari haltuun kilsa kerrallaan”, sanoi Havok. ”Jätän tämän tuohon suojaan, ettei kastu.”
”Mitäs siinä on?” kysyi Vazopp.
”Ei tiedetä, eikä tiennyt vääpelikään. Termossäiliöhän tuo. Ei minun tietääkseni liity tuohon rynnäkköön mitenkään, soluttautujille tämä on tarkoitettu”, sanoi Brangokk.
”Veikkaan Britaa, mutta voi se olla myös Pavlovaa. Suoraan pääleiristä, veikkaan. Kenttä ei käyttäisi näin kehittynyttä kylmäketjua”, sanoi Zohan.
”Ei helvetissä ollut Britaa. Eihän se paina mitään, se on pelkkää höttöä”, sanoi Havok.
”Kuulin huhun, että Sacheria menisi nyt ihan pääkallopaikalle asti. Linnoitukseen, meinaan, Klaaniin. Mutta uskaltaako soluttautujat vielä niin pitkälle?” mietti Vazopp.
”Jahas, jahas. Ehkä se sittenkin liittyy noiden rynnäkköön. Intressialueen laajentaminen, jakeluverkoston vakiinnuttaminen, et cetera, et cetera… minun ja Yagakin säiliöt menee notkelman ampumahaudalle ja Pirunhampaan asemalle, soluttautujien haettaviksi” hymähti Zohan.
”Klaani on maailman helpoin paikka soluttautua. Selvästi helpompi kuin nuo pikkukylät, jossa on vain kääpiöitä ja muutamia nössöjä”, mutisi Yagak.
”Noo, tiedätte mitä ne sanovat. Kukkaseppele kaulaan ja lippis väärin päin ja kuka tahansa meistä voi olla bioklaanilainen!” nauroi Brangokk.
”Niin. Vaikka onhan siellä toisaalta välisaarten suurin tiheys Metru-sodan veteraaneja, ja entisiä pimeyden metsästäjiä, ja merirosvoja…” mietti Zohan. ”Ja niitä toia.”
”Ei merirosvoja”, sanoi Yagak. ”Mene Rumisgoneen jos haluat oikeasti merirosvoja.”
”Justiinsa. No, kuitenkin, se on välisaarten merkittävin kulinaarinen keskus… vielä”, sanoi Vazopp. ”Se on kuule pakko myöntää – ja harvoin pääsee kehumaan komentavaa upseeria! – että kenraali on fiksumpi kuin miltä näyttää. Meinaan, äijä on nerokas. Ensin hankkii maailman isoimman laivaston katkaisemaan kauppayhteydet — ilmaiseksi, meinaan, ilmaiseksi – ja poks, suhteellisen varakas markkina-alue ilman kilpailua. Eikun pullat uuniin ja taksat viisinkertasiksi. Minä vaan toivon, että me tehdään tämä jossain muuallakin, kun tämä homma on paketissa. Välisaaret joo, mutta kai tämä onnistuisi jossain Steltilläkin.”
”Ootko koskaan kuullut aristokraatista, joka söisi korvapuustia?” kysyi Havok pilkallisesti.
”Jos ne saisi meidän pullaa, niin kyllä siitä saakelin viinilehtikääreet ja pastat palaisivat pohjaan”, sanoi Brangokk, ”Eikä kukaan, väitän, tee yhtä hyvää Sacheria – varsinkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Ja peikot syö pullaa varmasti.”
Joukko jäi hetkeksi miettimään Sacheria lasittunein silmin. Useimmat pistivät tupakaksi, Brangokk jakoi jokseenkin muussautuneen ylijäämätortut linnoitteen harvalle miehitykselle. Yagak nojasi hirsimuuriin ja katseli itään ja etelään. Keltainen kasvoi taivaanrannassa.
Brangokk otti pakin nuotiolta ja nuuhki kahvia. Aamupartio oli kiertänyt notkelman ja Pirunhampaan ja palannut kotileiriin; jännittävimpiä tilanteita olivat olleet uusien rintamahuhujen vaihdot linnoitevahtien kanssa. ”Hyvää”, skakdi sanoi ja kaivoi pakkauksestaan varsin ison pussillisen sokeria. ”Onkos Yagakilla kuppia?”
”Juu”, sanoi sininen skakdi ja otti repustaan kolhiintuneen tinamukin. Sen kyljessä luki pyörein matoran-aakkosin Luhenin älä lainaa ilman lupaa!!. Oli lähes väistämätöntä, että näin oli päässyt käymään.
”Äääh, kääpiökokoa. Tason neljä sotasaalista. Tai neljäkymmentä. Tuota saat olla koko ajan täyttämässä. Ootas, minulla on tässä lähellä yksi hyvä puu… Tuo nyt saa jäähtyä hetken.”
Brangokk nousi ja veti vyöltään pitkän sahalaitaisen tikarin. Hän lähti astelemaan kivin reunustettua polkua ja viittasi Yagakin mukaansa. He kulkivat lehtoalueen läpi, koivujen ja tammien takana näkyi siellä täällä telttoja ja aamupuhteita verkkaisesti hoitavia lieggimiehiä. Syksy viipyili muutamissa punahehkuisissa lehdissä. He nousivat notkelman ylle, jossa kasvoi pidempiä koivuja.
”Oon tehny pojille ainakin neljä tähän mennessä. Pitäisi jo onnistua. Harvoin näkee noin komeaa pahkaa! Vanhassa maassa sitä nyt harvassa paikassa näki näin monta puuta kerrallaan oikein missään.”
Vanha skakdi taputti koivussa kasvavaa pahkaa, josta oli tosiaan leikattu jo muutama kimpale irti. Brangokk hieroi leukaansa, katsoi aarrettaan eri kulmista ja alkoi sahaamaan palaa irti puukkonsa sahapuolella.
”Ne on nuo puun säikeet, nimittäin. Rungosta ei saa veistettyä mitään lautaa kummoisempaa, kun puun syyt menee samaan suuntaan kaikki. Sehän halkeaa. Mutta tässä pahkassa, kun siinä on joku sienitauti tai vastaava, niin ne syyt menee ihan sinne ja tänne. Se on kovaa ja kestävää. Noin.”
Punainen lieggimies virnisti ja heitteli puupalaa ilmaan. Yagak hymyili takaisin ja parivaljakko palasi nuotion ääreen. Brangokk siemaisi jo kahvia omasta kupistaan (”ettei nyt ihan jäähdy”) ja alkoi kaivertamaan palikkaa hämmentävän nopeasti pienestä nahkakääreesta kaivamillaan työkaluilla. Kupista tuli ainakin kaksi kertaa sotasaaliiksi saatua tinamukia isompi, ja pientä käsiporaa käyttäen Brangokk teki pyöristettyyn kahvaan skakdisormien mahtuvat reiät. Lieggimies heitti valmiiin puuastian Yagakille, joka nappasi sen ilmasta.
”Sitten tulikaste. Se on tuo kahvi puukupin paras kaveri, nimittäin. Imee rasvan siitä ja pysyy hyvänä, ei kuivu ja paukahda halki!”
Juhlallisesti Brangokk kaatoi Yagakille ison kupillisen höyryävää tavaraa, jossa tosiaan vaelteli rasvakokkareita. Se oli taivaallista.
”Meillä on kermaakin. Meillä on varmaan enemmän kermaa per jermu kuin millään muulla armeijalla, meinaan. Mutta ei tämä leiritavara sitä oikeastaan tarvi.”
”Hyvää näin. Kiitos”, sanoi Yagak ja tarkoitti sitä. Rasvainen yönmusta nektari toi toivoa pitkään päivään, joka oli kaikesta huolimatta vasta aluillaan.
”Tuohon liittyy semmoinen perinne. Kaverit tuppaavat keräämään niihin matkamuistoja, mitä pientä nyt noihin kahvan reikiin saa kiinni. Niistä tulee pirun komeita joskus, ja kun sitten hommat on hoidettu, niin voi palata kotiin ja näyttää sitä kakaroille ja kertoa, mistä mikäkin selittämätön kapine on peräisin.”
Yagak hymyili.
”Pidän mielessä, jos löydän jotain hupsua roinaa.”
Sininen skakdi siemaili rasvaista kahvia kuksan pohjalta. Aamuauringot alkoivat läpäistä havuoksiston ja häikäistä hänen silmäänsä. Vuorokauden vetelin vaihe oli aluillaan — aamuinen kiertovartio oli ollut ehdottomasti päiväohjelman jännityksen huippu. Valtaosalle komppaniasta päivä oli vain toimintavalmiudessa pysymistä ja aivoja nakertavan tylsyyden työntämistä tajunnan perukoille. Ja lämmittelyä kuuraisen syysilman pureutuessa luihin ja ytimiin.
Jännittävin rasti ennen lounasta hänelle olisi varmaan halonhakkuu — mikäli kessu ei sitä ennen keksisi jotain paskanakkia ajanhaaskuuksi. Kersantti Urgok oli toki osoittautunut ihan reiluksi kaveriksi — vaikka kessu oli komppanian nuoremmasta päästä, hänellä oli kova tarve kompensoida ikää särmällä suorittamisella. Komppanian solidaarisimpia julkisalaisuuksia oli, että Urgok ei ollut ehtinyt nähdä edes kotipuolen sisällissotaa. Liian nuori veljessotaan, tarpeeksi nuori sotimaan tehdäkseen elantonsa. Miehistö kunnioitti häntä tarpeeksi, että häntä ei härnätty iästä — ainakaan paljoa.
Askelet kävivät sammalia pitkin. Tutulla vihreällä hoikalla pärstävärkillä varustettu skakdi istahti kannolle metrin päähän Yagakista — toisessa kädessä tällä oli muhkea puusti ja toisessa kupillinen kahvia kaadettuna myös Brangokkin käsityötä olevaan pahkaan. Kourallinen epämääräistä metallirompetta kilisi, kun skakdi nosti omaa kuksaansa ja puhalteli tulikuumaa kahvia.
”Sairaan kaunis aamu”, Rodarr hihkaisi. Tämä oli epätyypillisen pirteänä — parin edellisen yön lohduttomimmalla kipinävuorolla Rodarr oli ostanut itselleen ryhmän makoisimmat yöunet, ja sehän näkyi kauas.
Yagak laski katseensa korvapuustiin aseveljen kourassa.
”Vieläkö noita löytyy?”
”Kipaisenko teikäläiselle yhden?” Rodarr kysyi.
”Jätän väliin, kiitos. Noissa oli eilen jo vähän outo maku.”
”Eijei, se on ominaisuus”, Rodarr sanoi puustia mussuttaen. ”Thungor laittaa näihin aina pikku ripauksen inkivääriä — nousee kivasti esiin, kun pullat vähän tekkeytyy tovin.”
Yagak pudisti päätään.
”Ei se ole se inkivääri, Rodarr… olen melko varma, että sen säilytyslaatikon tiivisteet falskaavat.”
”Täh?”
”Nuo olivat jo eilen tosi epäilyttävän kosteita. Tätä rulettia en aio pelata, kiitos.”
”Älä viitti. Äijä söi kuukauden sieniä ja juuria taivasalla ja ryhtyy hienohelmaksi heti kun saa vähän parempaa muonaa?”
Yagak pyöräytti ainoaa silmäänsä ja huokaisi.
”Jos saat vatsasi noista sekaisin, me emme nuku lusikassa ensi yönä.”
Brangokk hörähti kauempaa. Rodarr survoi protestina lisää pullaa suuhunsa ja kaatoi kahvia perään.
Kenttäkirves iskeytyi keskelle puunsyitä ja halkaisi pöllin kahdeksi rapeaksi puolikkaaksi. Yagak nykäisi kirveen irti hakkuualustasta, nosti toisen puolikkaista maasta ja iski uudestaan. Halonhakkuu oli loistava paikka ajatella omia ajatuksiaan. Se myös piti lämpimänä — sekä ahkeran tekijänsä nyt inhottavan kosteassa syysaamussa että uinuvan komppanian myöhemmin makuupusseissaan.
Leirissä sai harvemmin rauhaa. Puolijoukkueteltassa kuorsasi yöllä helposti tusina ärjyä skakdia, päivällä niissä piilottelijat nakitettiin välittömästi varusteinventaarioon tai muuhun vähäisen stimulaation hommaan. Omia ajatuksia oli usein rauhaa ajatella lähinnä yövartiossa ja klapihommissa.
Toinen viikko leirielämää kulki omalla painollaan. Partiointi, vartiointi, ruokailu, inventointi, klapihommat, kipinävahti, radiovuoro, leipominen — hetket seurasivat toisiaan ja kahta hetkeä pidemmälle miettiminen tuntui turhalta. Leirin purku- ja etenemiskäsky etelää kohti antoivat yhä odottaa itseään. Kysyttäessä asiasta isompinatsaiset jyrähtivät lähinnä ”torakoiden oikuista” ja ”vetelästä syysmaastosta” ennen kuin palasivat vakiolausuntoon:
”Palkka juoksee, ei saa valittaa.”
Omien laskujensa mukaan Yagak oli ansainnut tähän asti Lieggimiesten palveluksessa noin 520 kultaratasta. Kirjanpidon puolelta kyseltiin vielä kotiosoitetta, ja hän oli luvannut palata siihen jo vähintään kolme kertaa. Ehkä erään vanhan kenraalin lukaali lähellä Kuolleen Ruki-kalan tavernaa saisi vähitellen kelvata. Eipä kukaan täällä tiennyt, kuka siellä oikeasti asui. Nazorak-imperiumin rahoille oli huonompiakin paikkoja kuin vanhan alkoholistin velanmaksuun.
Kirves kolahti epätyydyttävästi ja jumittui klapin oksakohtaan. Yagak yritti riuhtoa sitä irti käsipelillä, mutta päätyi vain hakkaamaan kirvestä halkoineen vasten kantoa uudestaan ja uudestaan. Terä upposi kivuliaasti pari senttiä kerrallaan syvemmälle joka osumalla.
Koti-ikävän tunsi välillä, mutta toisaalta se oli ollut hänelle aina pysyvä tila. Ja mihin kotiin? Leirielämä oli hänelle helppoa — selkeät ohjeet, lämmin ruoka, paikka johon kaatua päivän päätteeksi, tuore taikina tulilla joka aamu. Siihen oli helppo unohtua. Se oli jotenkin luontevaa jatketta sitä edeltäneelle viikkojen selviytymistaistelulle metsän siimeksessä, jossa ainoa mitä hän oli pystynyt ajattelemaan oli seuraava hetki ja seuraava ateria.
Tähänkin elämään olisi varmasti helppo unohtua.
Kyllä hän välillä tarkisti kiertovartiolla, olivatko hänen vanhat tavaransa varmasti tallessa. Puunrunko leirin laita-alueella piti sisällään yhä sisällissodan aikaista kivääriä ja keinosilmää, jonka akku oli varmasti loppunut jo kauan sitten. Korkea-arvoiset harvemmin tarkistivat heidän henkilökohtaisia varusteitaan, eikä Lieggimiehissä pahemmin välitetty epästandardisoiduista sotavarusteista, kunhan ne eivät harhauttaneet komppanian toimintaa. Valitettavasti aito Vartija-kivääri oli jonkin verran huomiota herättävä esine.
Oksainen pölli halkesi vihdoin yhdellä raivokkaalla lyönnillä kahdeksi. Yagak puuskutti ja heitti molemmat puut pinon jatkeeksi.
Illan tullen hänellä olisi vuorossa radiovalvontavuoro Sixtenin kanssa. Kelpo ukko, varmasti leirin parhaita radisteja — isonatsaiset olivat vain äärimmäisen tarkkoja, että tämän kanssa oli aina radiovuorossa ”joku, joka puhui normaalisti”. Se oli Yagakista turhan ilkeästi sanottu.
Radistivuoroon asti pitäisi vielä tappaa aika monta tuntia. Sentään kohta saisi taas syödäkseen. Hernekeittopäivään voisi luottaa: sitä edes Thungor ei yleensä onnistunut polttamaan pohjaan.
Ruokalinjasto eteni laiskan puolisotilaallisesti. Kauhallinen hernaria täytti pakin, lusikallinen vaapukkahilloa lörvähti letun pinnalle. Kiikkerää ruokapinoa kantaen ja 2-3 näkkileipää hampaiden välissä Yagak marssi ruokailualueelle ja kyykistyi mättään ääreen aterioimaan.
”Noniin, miehet”, kersantti Urgok sanoi saapuessaan ryhmänsä luo oma pakki kourassa. ”Pidetään vaihteeksi ihan täysipituinen ruokatauko, olette aloittaneet päivän sen verran reippaasti. Illalla saattaa tulla muutamia uusia komennuksia, joista minullakaan ei ole vielä koko kuvaa. Palaan asiaan kun olen viisaampi.”
Suurin osa ryhmästä oli hiljaa. Yagak vain nyökkäili ja kauhoi hernekeittoa kitaansa. Se oli mukiinmenevää — epäspesifi pippurinen jauheliha lämmitti sopivasti kylmänä syyspäivänä.
”Hei kessu”, Rodarr huudahti viitaten lusikkahaarukka kourassa.
”Kyssäri sieltä”, kersantti vastasi.
”Jotain kaksi viikkoa on puhuttu siitä, että kohta pääsee taas tositoimiin. Tuleekos tästä joskus jotain tiedonantoakin?”
”Varmasti tulee”, kersantti vastasi, ”mutta Lehu-Koron salot eivät ole mikään läpihuutojuttu. Lehu on saaren eteläosan kovimmin linnoitettuja paikkoja, ja täkäläiset kyläläiset ovat hyviä samoilemaan metsiä. Ne on yllättävänkin kovia tyyppejä, kääpiöiksi — toki elävät meikäläisten ja zyglakien pelossa, ja ties mitä jättiläisrottia täällä saa loukuttaa. Sen jälkeen kun Metorakkin kopla pisti Bole-Koron matalaksi, Lehun väki on linnoittautunut aivan toden teolla. Eikä sitä ikinä tiedä, onko siellä passissa osasto klaanilais-toia, tai jotain vielä hullumpaa kamaa.”
”Ai mitä?” Zohan kysyi pyyhkien suupieliään hernerokasta. ”Hatidin väkeä? Mitälie gorserkkereita. Kreisiä sakkia.”
Kersantti pudisti päätään.
”Ne eivät tunnu olevan oikein kenenkään kavereita, joten tuskin. Mutta Bio-Klaani levittää väkeään ympäri rintamaa, ja yksikin toa voi tehdä sen kylän valtaamisesta aivan hirveää tervanjuontia.”
”Skarrarrarr soikoon”, murahti Brungush. ”Sori kessu, mutta alkaa nyt sanalla sanoen kyllästyttää tää lorviminen. Olis tässä parempaakin tekemistä kuin partioida muutamaa samaa metsäplänttiä. Kauanko siitä edes on, kun ollaan nähty toimintaa?”
Kersantti ei ehtinyt vastata, kun Havok jatkoi:
”Muilla komppanioilla on jännempiä juttuja. Jundurr puhui että mikäseoli kenraali Rlolzedt testaa idempänä jotain viirusta, jolla voidaan mekin saada toia vastaavia voimia. Kyllä ne suuret käänteet taistelukentällä on aina jonkun muun hommia kuin 4JK:n.”
”Rlorzedt”, kersantti korjasi. ”Enkä ottaisi tuota tornaria kovin tosissani. Luti varmaan ilmoittaa, jos ne bioasehommat joskus koskee meitä, mutta epäilen ettei kannata pidättää hengitystä. Kaikkea sitä aina yritetään, mutta ei ne Piraka-tason hokkuspokkukset ihan joka pojalle noin vaan päädy. Ja on ihan todellinen ongelma, jos majuri Rlorzedt toistelee olevansa kenraali aina, kun kukaan korkea-arvoisempi ei kuule.”
”No, ehkä minäkin olen oikeasti eversti”, Yagak sanoi täysin eleettömästi.
Se hymyilytti lähes koko osastoa. Rodarr läimäisi häntä selkään pärskähtäen nauruun.
”Sen päivän kun näkisi! Vaikka kyllä noin kova luu sinne asti pääsee, jos vaan haluaa.”
”En kyllä haluaisi”, Yagak sanoi hymähtäen. ”Noin isoilla natsoilla nousee vain lauhdevedet päähän.”
”Joo, ja aina silmäkuopan kautta ulos”, Rodarr jatkoi.
”Voi perkele Rodarr”, Havok tuhahti. ”Ei tollaista saa sanoa toiselle. Nyt vähän järkeä päähän, saatanan urpo.”
Rodarrin hymy hyytyi — aina kunnes Yagak iski häntä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.
”Ei, mutta vakavissaan nyt”, Yagak sanoi. ”Kessu on oikeassa. Viimeinen juttu mitä nyt kannattaa tehdä, on juosta pyssyt ojossa Lehu-Koroa päin suoraan ansakuoppaan, tai elementtihyökkäykseen, tai mihin lie. Alamme olla oikeasti todella lähellä Bio-Klaanin vaikutuspiiriä, ja samanlainen aivoton rähinä kuin pohjoisilla nummilla harrastettiin olisi täällä ääliömäinen tapa kuolla. Uskokaa kun kuulette eksperttiä, että toan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ilman hyvää suunnitelmaa.”
Sinisen skakdin puheenvuoro jätti koko seurueen mietteliääksi — hän käytti tilaisuuden kauhoakseen pakkinsa tyhjäksi hernekeitosta. Astia siirtyi mättäälle odottamaan tiskipuuhia samalla kun Yagak nuolaisi lusikan puhtaaksi. Parhaan skakdi-aseen lailla lusikka kääntyi ympäri paljastaen haarukkapään, jolla hän seivästi koko herkullisen pinon lettuja.
Sanat tuntuivat uponneen kaikkiin, jopa kersanttiin. Ehkä niistä muutama valuisi ylöspäin komppanian johdolle, ehkä ei. Kannatti kokeilla.
Suojelenko minä tällä niitä matoralaisia, Yagak mietti, vai näitä skakdeja?
Ajatus oli aivan liian monimutkainen, ja letut aivan liian maittavia.
”Palkka juoksee”, Zohan sanoi.
”Ei saa valittaa”, Johaug täydensi.
Päivään oli kuin olikin mahtunut väli ruokalevolle. Kersantti Urgokilla oli tiedoksianto komppanian johdon kanssa, ja tämä oli vapauttanut osastonsa odottamaan seuraavaa tehtävää. Yagakin tapauksessa se olisi iltavuoro radioteltassa, ja sitä odotellessa hän makoili kylkiasennossa retkipatjalla. Kamiina jalkopäässä kävi puoliteholla. Pääosin puuta säästettiin kylmiin öihin — nyt sisällä oli tarpeeksi monta karjua lämmittämään sitä kehoillaan. Osa miehistöstä oli päätynyt kuorsaamaan toistensa syleissä.
Kaikki tämä oli tuttua toisesta elämästä. Oli suorastaan outoa, kuinka helposti se oli tullut takaisin. Tämä naamio oli mennyt vaivatta päälle. Aivan kuin se elämä, jota hän eli Zakazin sisällissodan ja tämän rintaman välissä, olisi ollut vain unta. Oli todella helppoa olla ajattelematta, ketä päin asettaan osoitti. Suurin osa taistelukentistä oli samanlaisia.
Välillä Yagak pelkäsi, että ei tiennyt mitä tekisi, jos joku päivä tähtäimeen kävelisi joku, jonka hän tunnistaisi. Toinen versio hänestä olisi saattanut vetää liipaisimesta kohti sellaista, jota hän nyt pitäisi ystävänään. Jos sille antoi mahdollisuuden, pyssyn suunta voisi kääntyä milloin tahansa.
Tai takin. Sen hän hyvin tiesi.
”Yagak”, tuttu ääni takaa kuiskasi.
Yagak nosti päätään olkansa yli. Se oli Rodarr — tämä makoili vatsallaan ja tuijotteli ulos teltan hieman raollaan olevien liepeiden välistä. Kirkas valkoinen valo maalasi nuorukaisen kasvot.
”Saanko kysyä yhtä juttua?”
Sininen skakdi nyökkäsi.
”Mitä sinä teet sitten, kun tämä sota on voitettu?”
”Rehellisesti en ole oikein miettinyt”, Yagak vastasi. ”Olen koko elämäni juossut tappelusta toiseen.”
”Ai. Miten siinä nyt niin on käynyt?”
Sininen skakdi tuijotti teltan kattoa.
”Olen kai vain tosi hyvä siinä.”
”No varmasti, jos selviydyit jotain kuukauden siellä idässä toan jahtaamana ilman mitään. Mutta kai sinulla nyt joku ajatus on. Voisit eläköityä ison rahasumman kanssa johonkin lomaparatiisiin.”
Puu poksahti kamiinan sisällä. Rodarr jatkoi:
”Johonkin Voitto Korporaation rantaresorttiin tai jotain. Terävähampaisia daameja ja kunnon viinaa.”
”En oikein tiedä, olenko eläköityvää sorttia.”
”Niin, eikä totta kai tarvi. Jos on tosi hyvä siinä, mitä tekee, ja nauttii hommastaan.”
”Toinen noista pätee”, Yagak mutisi. ”Entä sinä? Mistä haaveilet?”
”Minä olen aina halunnut pistää panimon pystyyn”, Rodarr sanoi selvästi innostuen. ”Ehkä tappelen vielä pari vuotta, ja sitten ostan jonkun tontin pohjoispuolelta Zakazia. Tai Meksi-Korosta. En kyllä tiedä oluen panemisesta hölkäsen pöläystä, mutta ei se nyt voi olla hirveän erilaista kuin leipominen! Kalja on vaan pullaa mutta nestettä.”
Yagak kääntyi Rodarria kohti ja hymyili hieman.
”Kuulostaa hauskalta. Kerro sitten, kun on maistiaisia tarjolla.”
Ulkona alkoi taas metakka. Vaikutti pahasti siltä, että nakkeja napsahtaisi kohta.
Käskyjä ei vielä kuulunut, mutta yltyvä polttomoottoreiden karjunta sai makoilijat ylös ja ulos vapaaehtoisesti. Mikäli joku mietti kerosiinin hervottoman polttamisen suhdetta käskyihin kamiinapuiden säännöstelystä, ei tätä sievistelevää ajatusta tuotu ilmi. Leiriaukion pohjoispuolelta lähtevää armeijan avaamaa huoltotietä pitkin oli jo saapunut kymmenkunta pyörää ja kaukaa kuuluva ja maata tärisyttävä murina kertoi, että lähistöllä – varmaankin vanhalla tiellä – oli vielä monin verroin enemmän. Varusteteltasta talutettiin esiin leirin omia prätkiä, ja tankkaushommiin löytyi vapaaehtoisia.
Tulijoiden kärjessä oli tulipunaisen pyörän selässä pitkä soturi, jolla oli viilatut hampaat ja perinteinen piikkihaarniska rintalevyyn taotuilla vatsa- ja rintalihaksilla. Prätkän tangon keskelle oli pultattu zamor-laukaisin, ja satulaan oli kiinnitetty pitkä vankka keihäs, jossa liehuvaan mustaan lippuun oli kuvattu palava miekka ja kaulin. Skakdisankari katsoi uljaalla ylenkatseella pullan ja puolijoukkueteltan tuoksuisia rivimiehiä.
”Luutnantti Zagber!” huusi Havok innoissaan. ”Nyt lähtee!” Skakdi hyppeli paikallaan ja pinkoi äkisti takaisin telttaan.
”Ukko oli oikeassa”, sanoi Brungush vaikuttuneena ja löi Brangokkia toverillisesti olkapäähän, ”Ne tosiaankin aikovat ajaa tänään!”
Zagberin pyörän takaa tuli ryömimisvauhtia esiin pienempi Lieggimies kesymmällä pyörällä. Tällä oli kersantin natsat ja aurinkolasit ja leveä virne.
”Nyt tosiaan lähtee!” huusi kersantti. ”Vieraan maan valloittajat, täyttäkää tankkinne ja ajakaa! Tänään menemme pidemmälle etelään kuin koskaan aiemmin! Tänään koko saari tärisee pyöriemme alla!”
Brangokk vilkaisi Yagakia ja kohotti kulmiaan. ”Siirretäänkö leiri etelään?” hän kysyi kersantilta – huutaen, jotta ääni menisi perille moottorien jylyn yli.
”Siirretään!” kersantti karjui.
”Nytkö?”
”Sitten kun löydämme paikan, joka on suojaisa, ja josta saa puhdasta vettä ja polttopuuta ja johon saamme hyvät huoltoyhteydet rannikolta!”
”Vai niin”, sanoi Brangokk. ”Toisin sanoen samanlaisen kuin tämä?”
Kysymys ei saanut vastausta, sillä Havok törmäili paikalle kypärä päässä, panosvyö rinnan päällä ja kivääri tanassa. ”Valmiina, luutnantti!” huusi Lieggimies ja yritti vetää hunööriä täysillä käsillä. ”Valmis ajamaan!”
”Onks sulla pyörää?” kysyi luutnatti Zagber.
”No… ei vielä”, sanoi Havok, jonka hartiat lysähtivät. ”Mutta ajattelin, että joihin motskareihin mahtuisi kaksi, jos toinen ampuisi niin toinen voisi keskittyä ohjaamaan…”
”Ajaja ja pyörä ovat yhtä”, sanoi Zagber, ”Älä tuhlaa mun aikaa jalkamies.”
Ne leirin skakdit, joilla oli pyörät, virnuilivat Havokille ja potkaisivat moottorinsa käyntiin. Joku ampui ilmaan. Pärinä voimistui, renkaat sutivat mutaa ja osa piirsi takapyörillään isoja kaaria maahan.
”Operaatio Lieggiguolema koittaa pian!” huusi pollea kersantti. ”Olkaa valmiudessa!”
Moottoroitu ratsuväki lähti jyrisemään metsätietä takaisin mukanaan muutama leirissä ollut prätkä ajajineen. Volyymitasot muuttuivat inhimillisemmiksi.
”Ha”, sanoi Brangokk. ”Mitä pellejä.”
”Ei ole tippaakaan reilua, että me tehdään täällä kaikki työt ja istutaan viikkokausia, ja nuo vievät kaiken kunnian”, sanoi Havok.
”Leuka pystyyn, sotilas!” sanoi Brangokk rivakasti ja käänsi Havokin kasvot itseensä päin. ”Mitä nuo tekevät? Korkeintaan ajavat linnoitteelle ja notkelmaan ja Pirunhampaalle, jossa me käytiin jo aamulla nelistään. Tai menevät siitä muutaman virstan eteenpäin ja palaavat sitten takaisin heti kun tulee nälkä. Sitten ne kertovat, että rintama on siirretty, vaikkei tien hallinnalla ole mitään väliä, jos kumpikin puoli metsää on Koron ja Klaanin sissien hallussa eikä huoltoyhteyttä ole. Joo, me tehdään kaikki työt, mutta ainakin meidän hommilla on jotain väliä.”
”Eipä ollut pojilla paljon varusteita mukanaan”, sanoi Rodarr.
”Minusta tässä haisee se, että operaatio on suunnattu enemmän meikäläisiä kuin Bio-Klaania varten. Komeita pyöriä, raivokkaita sotureita ja liikkuvia pelinappuloita — ehkä siellä ylhäällä tosiaan kuunnellaan, että täällä ollaan kärsimättömiä. Tuo sutki kersantin natsoissa vaikutti enemmän joltain xialaiselta kulkuneuvokauppiaalta”, sanoi Yagak. ”Ei tuollaisia kannata ottaa tosissaan.”
”Just näin”, sanoi Brangokk. ”Jostain syystä jokaisessa sodassa ja kaikilla puolilla on hienohelmoja, jotka pitävät itseään sinä ratkaisevana miehenä. Ja jos ne ovat tarpeeksi komeita, niin päällystö antaa niille hienon haarniskan ja ison mopon ja lipun. Parhaimmillaan se valaa taistelumotivaatiota, joo – mutta kyllä tässä vaiheessa jo tunnistaa halvan paskan.”
”Uskotaan, uskotaan”, sanoi Havok ja huokaisi. ”Mutta kyllä minua olisi kuitenkin huvittanut hypätä satulaan ja pistää peitsi tanaan ja konsu laulamaan.”
Yagak muisti erään toisen nuoremman skakdin, joka varmaankin saisi parin tunnin sisään tiedon moottoripyörämiitistä jossain strategisessa selonteossa rintaman toisella puolella, ei kovinkaan kaukana. Hänen reaktionsa oli automaattinen. ”Joo, tiedän. Mekin olemme olleet joskus nuoria. Vielä ehtii.”
”Sen kun vaan tietäisi, että mitä siellä pääleipomossa oikein suunnitellaan”, sanoi Rodarr ja pisti tupakaksi. ”Haluavatko ne pitkittää piiritystilannetta niin, että saavat lypsettyä rahaa kakkukaupalla, vai ovatko ne oikeasti aloittamassa operaatio liekkikuoleman vai mikä se nyt onkaan. Siitä on kuulunut puhetta melkein siitä asti, kun tultiin tänne saarelle. Luulin, että se oli se tapaus, kun torakoiden ilmapallo pisti sen pikkusaaren littanaksi, mutta ei se vissiin ollutkaan – tämä on joku Gaggulabion oma projekti.”
”Ainakin Metorakkin klikki on kovasti sillä linjalla, että ne kakkurahat voi myös varastaa, ja koko saartohomma on pelleilyä ja hidastelua. Luulen, että Gaggu taas nauttii siitä, että saa käydä sotaa omalla tavallaan, olematta joku pikku-Nektann toistamassa sisällissotamaneereita pienessä mittakaavassa jossain skutsisaarella. Suhtautuu tähän eräänlaisena taiteena, kokeilee, miten pitkälle sodan ideaa voi venyttää…” mietti Zohan.
”Kumma, että se pitää Metorakkia niin ylhäällä. Ne on kuin yö ja päivä”, sanoi Rodarr.
Show oli ohitse. Vaikutti siltä, ettei iltapäivällä ollut tulossa radio- ja halkovuoroja jännittävämpiä seikkailuja.
”Metorakkin haluaa pitää tyytyväisenä ja omalla puolellaan. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Siinäkin yksi sotilastyyppi, joka löytyy jokaiselta rintamalta”, totesi Brangokk. ”Hetkeen sitä ei ole kyllä näkynyt.”
”Meto hoiteli Bole-Koron selustasta pois suunnilleen yksinään”, sanoi Rodarr. ”Suurin osa tämän leirin satunnaisesta kääpiökamasta on sieltä. Jotenkin tuhlausta niiden asukkaiden kanssa kyllä. Vaikkei tässä rupeisikaan nyyhkimään, niin ne olisi edes voinut vaihtaa sotavankeihin tai pistää hoitamaan tiskinakkeja. Meinaan Klaanilla on vissiin Pogonn ja Wugum ja liuta muitakin, jotka olisi jo aika kotiuttaa.”
”Oliko tää se kaiutinkaappikikka?” Havok kysyi. Rodarr ja Brangokk nyökkäsivät synkkänä.
”Mä en ikinä pääse Metorakkin teurastuslukuihin, mutta ainakin koitan hoitaa ne hommat jotenkin reilusti”, sanoi Brungush murheellisena.
”Vastapuolella sitä varmasti arvostetaan”, sanoi Yagak ja taputti Brungushia olalle. ”En ole nähnyt Metorakkia, mutta taidan tunnistaa tyypin. Sisällissodassa sellaiset joko ylennettiin nopeasti tai sitten hirtettiin varoittavana esimerkkinä sotilaille. Rivimiehinä ne eivät pysyneet. Valinta kertoi aika tavalla komentavasta upseerista.”
”Ja tilanteen epätoivoisuudesta”, lisäsi Brangokk.
”Justiinsa. Mutta sehän tässä on, että tuonkin kaasuttelun jälkeen Bio-Klaanin tiedustelu tietää täsmälleen tämän leirin sijainnin. Eli ei pääleirissä kovin huolestuneita voida olla, kun meikäläisten kärsimättömyys palkitaan tuollaisella sirkuksella”, lisäsi sininen skakdi.
”Olisivat voineet viedä ne termossäiliöt, kun kerran ajavat sinnepäin”, sanoi Zohan ja haukotteli. ”Ihan turhaan nekin rahdattiin metsän poikki. Jos sota jatkuu tälviisiin, niin leipomukset ovat tämän leirin ainut asia, joka ikinä pääsee Klaanin porteista sisään.”
Yagak oli kahden vaiheilla siitä, olisiko hänen pitänyt sanoa, että sotasaaliina tai pakotetuilla leivoskaupalla hankituissa rikkauksilla olisi se ero, ettei jälkimmäinen vaatisi suurta hyökkäyksessä kuolleiden päälukua. Ajatus olisi ehkä liian pasifistinen tässä seurassa lausuttavaksi – vaikka hän olikin varma siitä, ettei kukaan oikean taistelutilanteen suolia muljauttavan kauhun kokenut sitä erityisesti uudestaan kaivannut. Lieggimiehiä eivät kiehtoneet taistelukuoleman kunnia tai tuonpuoleisen mysteerit.
”Ainakin niiden kantaminen piti teidät poissa valittamasta taistelukomennusten puutetta alipäälliköille”, virnisti Brangokk ja läimäytti Zohania selkään. ”Saatatte elää vähän vanhemmiksi! Meikäläisellä on savottanakki, haastelemisiin”, tämä julisti ja lähti tallustelemaan kohti varustetelttaa. Muutkin tajusivat, ettei tapahtunut – oli kyse sitten oikeasti hyökkäyksestä tai motivoivasta teatterista – suinkaan tarkoittanut, että kaikille olisi koittanut iltaloma.
”Radionakki minulla”, sanoi Yagak. Brangokkin kohdalla hän oli ainakin osunut nappiin.
Radioteltan liepeet kävivät, iltapäivän auringon valo heijastui tumman telttakankaan seinämälle. Yagak käänsi hätäisesti kanavaa valitsimella ja kääntyi katsomaan saapujaa. Kauniskasvoinen nuori kullanruskea skakdimies astui sisään ja nyökkäsi siniselle skakdille.
”Hejsan igen”, Sixten sanoi. ”Toin iltapäiväkahvit. Mitä sinä säätää?”
”Äänenlaatu oli vähän karu, joten kokeilin korjata taajuutta”, Yagak sanoi katse laitteistossa. ”Parempi nyt.”
”Se olla hyvä juttu”, Sixten sanoi istahtaen hänen viereensä valvontatuolille ja tökkäsi hänelle toisen kupeista. Skakdin murre ei ollut zakazlainen. Tämä lieggimies oli skakdinavialaista perua — näemmä välillä myös skakdien pohjoismaisen utopian ja ”perustuslaillisen monarkian” kansalainen päätyi takaisin juurilleen roistoiluun ja pahantekoon. Sixtenin tapauksessa selkeää syytä ei oikein ollut — kaipasiko tämä todella rahaa vai vain merkityksellisiä kokemuksia, sitä ei kukaan komppanian miehistä täysin hahmottanut. Kaikilla oli yhtä hyviä syitä olla täällä.
Yagak siemaili kahvia ja antoi katseensa vaeltaa pitkin laitteistoa.
”Kuule, sinä kun olet enemmän äänimiehiä”, hän sanoi sormeillen kaapelikytköksiä varovaisesti, ”onko periaatteessa mitään, mikä estäisi salakuuntelemasta vihollisen lähetyksiä tällä laitteistolla?”
”Hmm. Se on hankala juttu, det. Meinaan, Bio-klan on hyvin tarkka radioliikenteessä. Niillä on se yksi toa jolla on tosi paha radiohäirintä aina päällä. Käytännössä mahdoton löytää taajuus millä he viestiä, kun bassomusiikki pauhata kuulottimista niin että ei tiedä mitä kuunnella. Seuraatko Biovision?”
”En oikein viime aikaisesti”, Yagak sanoi. ”Se homma meni liian poliittiseksi.”
”Javisst. Mutta jos Bio-Klan osallistuu Biovision, he voisi lähettää se yksi toan. Sillä on rytmi veressä, sen minä kyllä sanoa. Kova meininki, ja mihin käyttöön? Viestinnän häirintään. Pärjätäkseen Biovisionissa se tarvisi vain kunnon tuottajan.”
”Varmasti”, Yagak sanoi ajatukset vain puoliksi keskustelussa. ”Tiedätkö, kenet Skakdinavia lähettää tänä vuonna?”
”Oj då, ei voi vielä tietää. Tulee jännä Melumfest tämä vuosi. Ollapa yksi niistä 17 makuta-viruksilla täydellisiksi jalostetuista laulajista, jotka saa kunnia taistella kuolemaan asti Zakholman Globion-areenalla. Ne on ne todelliset kunnian kentät.”
”Niinpä. Tai sitten raadit valitsevat taas DJ Xploden.”
”Niin. Niin siinä varmaan kyllä käy.”
”Parempi sekin kuin Loreenn uudestaan.”
Yagak söi muhennosta, jossa maistui pahasti se, että spadejen piti saada tänään syömäkelpoisuuden rajalla keikkuvia juureksia hävitettyä noin 18 kiloa, ja loput ravintoarvosta oltiin päätetty täyttää sekalaisella kattauksella papuja. Lounaalla herneitä ja päivällisellä papuja? Aijai. Joku todella halusi tehdä yön kipinävuorolaisten hengittämisestä vaikeaa. Ja onneksi allergioita ei ollut olemassakaan.
Päivällisen ääressä komppanian huomiota herätti, että tänään leirissä kestittiin joukkoa eteläisemmissä kylissä kauppatyötä tekeviä sankarilieggimiehiä — nämä olivat saapuneet joskus Yagakin radistivuoron aikana ja saivat paljon kiinnostusta ympärilleen. Kylläpä täällä nyt rampattiin — ehkä motoristien vanavedessä. Liuta lieggimiehiä oli kerääntynyt seuraamaan innostuneina erään matkalaisista kertomuksista.
”… ja niin karistin sen sekopäisen toan kannoiltani, eikä kukaan siinä kylänpahasessa edes epäillyt mitään!” kauppamies huudahti innokkaasti. ”Voi pojat, ne eivät tienneet mikä niihin todella iski.”
”Kuule”, Brungush sanoi. ”Haluaisitko taas kertoa, miksi sinua kutsutaan Gesfon Kannibaaliksi?”
Kauppias tuijotti häntä ensin järkyttyneenä, ja sitten happamana.
”Kerran. Yhden ainoan kerran olen syönyt skakdia elämässäni. Ja se on se, mistä minut aina muistetaan?”
”Äijä hei”, Brungush sanoi hieman vaikeana.
”Se jään toakin sanoi siitä taas. Miksi ei ikinä Gesfon Kasvissyöjä? Edes mitään eläinperäistä en ole sen päivän jälkeen syönyt. Lehmistä tykkään ihan hirveästi. Ja possuista! Ihan perkeleen söpöjä otuksia. Mutta kerran, kerran 20 vuotta sitten syö yhden joukko-osaston kokonaan, ja AINA saa helvetti soikoon kuulla siitä.”
”Et nyt oikein ehkä ymmärrä, kaveri”, Brangokk sanoi. ”Minä veikkaan että Brungush jopa ihan fanittaa sinun liikanimeäsi.”
Myrkynvihreä köriläs mökötti muhennoksensa ääressä.
”Ainakin 4 tyyppiä olen teurastanut, eikä kukaan teistä ikinä sano ’Brungush Teurastaja’.”
”Hei äijä, älä viitti, kylläpä sanotaan.”
”Ettekä sano”, Brungush niiskutti. ”Ikinä sano.”
Yagakin älykkyyosamäärä alkoi huveta sen verran vauhdilla tätä keskustelua seuratessa, että hän käänsi huomionsa komppanian komentotelttaa kohti. Myös joku isonatsainen oli vierailulla, mutta heille ei oltu kerrottu kuka. Etelän kauppiaat eivät olleet saapuneet yksin. Leirissä oltiin poikkeuksellisen hiljaisia suurmiehen visiitistä. Jotain outoa oli meneillään, eikä sininen skakdi halunnut lähellekään huomion keskipistettä.
Pienen hetken Yagak oli harkinnut, että yrittäisi värväytyä kakkumyyjien matkaan päästäkseen näiden mukana etelään. Mutta tässä visiitissä haiskahti jokin paljon isompi, johon hän ei ollut valmis sekaantumaan.
Brungushin ympärille kerääntyi lohduttava tsemppi- ja halausrinki. Yagak kävi taputtamassa aseveljeään selkään, kiskaisi vaivoin viimeiset vihannespapumössöt alas ja siirtyi rivakoin askelin vapauttamaan tuuraajaansa radioteltassa.
Radiovuoroissa, kuten lähes kaikissa valvontavuoroissa leirissä, oli pohjimmiltaan kyse tappelusta mieltä lahottavan tylsyyden kanssa. Oli erityisen vaiheikas vuoro, jos teltalle tuli edes yksi soitto — sen verran tasaista meno oli tällä puolella rintamaa. Toki kaikki saattaisi muuttua yhdellä soitolla, mutta ei tätä hommaa nyt silti liian jännittäväksi kehdannut haukkua.
Sixtenin kanssa oli siinä mielessä helppoa, että hänellä ei ollut mitään illuusiota siitä, että radiovuorossa kannattaisi yrittää ylläpitää keskustelua. Skakdi täytti sanaristikkolehteä flegmaattisella tehokkuudella. Aina välillä hän saattoi kysyä Yagakilta apua, mutta enemmän pitääkseen hiljaisuutta poissa kuin oikeasta tarpeesta.
”Vartija”, Sixten sanoi.
Yagak pysähtyi aloilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan häntä. Sixtenin katse oli yhä tiukasti lehdessä, ja tämä jatkoi:
”Viisi alaspäin, toka kirjain A.”
Yagakista pääsi hallitsematon naurahdus.
”Hhäh? Aivan. Hagah?”
”Tottakai!” Sixten sanoi läimäisten itseään otsaan. ”Miten se kirjoitetaan?”
”Husi — Akaku — Gukko — Akaku — Husi”, Yagak luetteli. MATO-aakkoset tulivat tässä ympäristössä jotenkin luonnostaan. Sixten virnisti ja kääntyi taas lehtensä pariin mietteliäänä. Yagak vilkaisi sivusilmällä — kesäinen Klaanilehden ristikko-ekstrahan se, toissaviikon sotasaalista. Jonkun kesämökiltä, johon tiedustelu oli käytännössä kompastunut. Se oli ollut huomattavasti vähemmän jännittävä valtausoperaatio kuin yksioikoisesti ajattelisi, mutta ilmaiset klapit, purkkiruoka ja hiirenkorvilla olevat murhamysteeripokkarit menivät leirissä kuin kuumille kiville.
Kelpo saunakin siellä oli ollut — mutta sen käyttöoikeuden komppanian upseeristo taisi suosiolla pitää vain itsellään. Uskomatonta toki, että he yrittivät edelleen uskotella, että näin ei tapahtunut. Suosittu leiritornari kuului, että kersantti Urgokille oli tarjottu saunaillan mahdollisuutta, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä mikäli ei saisi laajentaa mahdollisuutta myös miehistölle.
Yagak nojautui niin syvälle tuoliin kuin tähän kellonaikaan kehtasi, ja keikautti sen hieman takakenoon vasten karttapöytää. Kaikki tiesivät, että yhdeksän jälkeen ei skarpimpikaan päällystö jaksanut nuhdella puolisotilaallisesta röhnöttämisestä. Liian mukavaa asentoa ei toki näillä ontoista metalliputkista ja napakoista laskuvarjokankaista kasatuilla leirituoleilla saanut — vaikkakin viimeisen viikon aikana hän oli nähnyt useita innovaatioita röhnöttämisteknologian saralla. Johaug oli vasta eilen näyttänyt, miten kahdesta kenttätuolista sai viriteltyä ergonomisen paikan kenttänokosille. Tällä ei ollut varmasti mitään yhteyttä siihen, että sama mies oli tänään valitellut puoli päivää niskakipujaan.
Ulkona kahisi ja tohistiin. Ilmeisesti Gesfonin kanssa saapunut isokenkä tuli tervehtimään miehistöä, tai simputtamaan, tai muuten vain lätisemään. Telttakankaan ja kuusikon takaa keskustelusta ei ottanut juuri selvää. Kun Yagak oli käynyt santsaamassa iltakahvia, pojat olivat käyneet samaa vanhaa ikuisuuskeskustelua harjaetanoista. Se vääntö oli kuultu pariin otteeseen: Zohan suositteli komppanian väelle hyvää harjasaippuaa niiden torjumiseksi, ja Brungush tulistui ettei halunnut menettää ikiaikaista taistelutahtoaan. Sitten käytiin kaikki tutut argumentit siitä, että ei itseasiassa ollut tieteellisiä todisteita, että ne paransivat sotilaan taisteluraivoa, ja että ne itseasiassa pikemminkin ärsyttivät päänahkaa ja levisivät leirissä kulovalkean lailla. Harjaetanakeskustelu oli kuin harjaetanat: se imi loputtomasti raivoa ja loi sitä äärettömästi lisää. Nyt ulkona oli huomattavasti yksipuolisempi keskustelu: ehkä joku toimeksianto, jolta sai välttyä radioteltan suojissa.
Tai sitten ei. Äkkiarvaamatta radioteltan läppäoven kaksi nappikiinnikettä riuhtaistiin auki ja sisään tunki leveä skakdinpää sikarinsavupilven marinoimana. ”Jahas jahas”, sanoi Gaggulabio, ”pojat radiovuorossa. Tästä muistuukin mieleen kun nuorukaisena minä… No, ehkä sillä ei ole nyt niin väliä. Tuota tuota! Tarvitsisin muutaman riuskan gagguguskin käymään eteläisemmissä kylissä ja linnoituksissa, nimittäin Tugonn, joka oli paras torttumieheni, jäi ilmeisesti johonkin zyglak-ansaan, ja Metorakk kuristi Tsaigonin. Lähteekö? Eikö? Aha. Okei. Jatkakaa.”
Gaggulabion pää katosi yhtä nopeasti kun se oli ilmestynytkin.
”Oliko hän kenraali?” kysyi Sixten.
Gaggulabion pää ilmestyi uudestaan. ”Tuolla silmällä ei varmaan tarvitse maksaa omia drinkkejään baarissa!” se röhötti ja katosi taas, tällä kertaa lopullisesti.
Yagak kohautti hartiotaan. Kaksikko oli hetken hiljaa.
”Ehkä hän saisi rekrytoitua paremmin, jos hän ei samalla kertoisi, miten edellisiltä ’lähti mirri’”, sanoi Sixten ja naksutteli mustekynänsä mekanismia.
”Nirri”, sanoi Yagak.
Sixten naurahti. ”Jassoo. Ainakin he pääsevät käymään på andra sidan rintamaa. He voisivat tuoda meille uusia ristikkolehtiä. Kun vain saisin täyttää ylös Krypton…”
”Sodan sääntö yksi: Älä koskaan aliarvioi virikkeiden tarvetta”, sanoi Yagak. ”Jokaisessa sodassa tapetaan enemmän aikaa kuin vihollisia.”
Sixten hymyili itsekseen. Hän laski ristikkolehden ja oikoi jalkansa. Kului viisi, kymmenenkin minuuttia – ulkona alkoi olla jo pimeää, ja teltan katossa roikkuvan hehkulampun kajo oli ainoa valonlähde. Näytti siltä, että jonkin aikaa Lieggimiehet todellakin keskittyivät radiotyöhönsä.
”Otitko sinä paljon tavaraa mukaan, kun sinä tulit tänne hemifrån?” rikkoi Sixten hiljaisuuden. ”Kaikki ottavat aina aseensa, se on heille tärkeää. Ja jotain hassua muisteltavaa kotiseudusta. Ja joku ottaa moottoripyörän tietenkin.”
”Hm? Kamani katosivat, kun jouduin rämpimään puolen saaren läpi. Kun ei ole viikkoon syönyt muuta kuin metsän antimia, niin kaikki vähänkin painava muuttuu toissijaiseksi”, vastasi Yagak.
”Oj då, minä unohdin”, sanoi Sixten. ”Mutta oliko sinulla omia tavaroita omassa leirissäsi ennen kuin jouduit väijytykseen?
”Oikeastaan lähinnä tarpeellista kamaa. Ajattelin jotenkin, että tämä olisi ollut nopeampi ja intensiivisempi operaatio… Salkoaseenkin jätin suosiolla kotiin”, Yagak sanoi hajamielisesti.
Sixten naurahti. ”Eli et ottanut opiksi omasta säännöstäsi!”
”No, niin. Niinhän siinä usein käy.” Yagak näytti vyölenkissä roikkuvaa Brangokkin aamulla veistämää kuksaa. ”Tähän sitä voi sitten kerätä niitä epäoleellisempia esineitä. Mitä nyt metsä tarjoaakaan.”
”Kuin skogskommandon kuuluu”, Sixten virnisti. ”Mutta kuule sinä, kyllä meillä saa olla täällä moderniakin viihdytystä. Haluatko sinä nähdä liten salaisuuden? En ole näyttänyt tätä monelle. Tiedät miksi kun näet sen.”
Sixten kumartui ja kaivoi olkalaukustaan kangaspussin. Hän avasi sen nyörit ja paljasti suorakaiteen muotoisen laitteen. Skakdinavialainen tarkisti, että teltan läpät olivat visusti kiinni, ja painoi virtanappulaa. Koneesta kuului matalan bittitaajuuden robottimaiseksi vääristämä ääni, joka kenties esitti huipputeknisen liukuoven sulkeutumisääntä. Sixten sääti volyymin pienelle.
”Tämä on Pirakaoffensiv”, sanoi Sixten juhlallisesti, ”yksiselitteisesti paras tällainen hassu pikku elektroninen peli. Leikkikaluhan se on, mutta minä tiedän, että jos näyttäisin tämän kaikille gubbeille leirissä, niin en saisi hetken rauhaa.”
Yagak kumartui katsomaan lähemmäksi. ”Hittolainen, kuulin tästä joskus. En tiennyt, että näitä enää valmistetaan.”
”Ei niitä valmisteta enää”, Sixten myhäili. Pienellä pikselisellä ruudulla vihreä yläviistosta kuvattu skakdi ampui lukemattomia ja taas lukemattomia po-matoralaisia, jotka täyttivät ruudun yläosan vihreää palkkia.
”Minun ennätys on peli läpi vain kolmella kuolemalla”, sanoi Sixten.
”Miksi kaikki matoralaiset ovat samannäköisiä?” kysyi Yagak. Ja miksi ne marssivat tahdottomina kohti Pirakan tulilinjaa?
”Jaa, kai ne oli helpompi tehdä niin. Tämä ei ole paljon monimutkainen laite. Katso – kolmoislaukaus on paras. Mutta sarjatuli on hauskin! Se vain kuluu pois snabbare. Seuraavalla tasolla tulee Ko-Matoran, se ampuu takaisin. Jos on yksin radiovuoron niin tämän ehtii pelata kokonaan läpi”, Sixten kertoi nostamatta katsettaan näytöstä.
”Saanko kokeilla?”
Yagak tuuttasi turauksen valkoista tahnaa kovia nähneelle kenttähammasharjalle ja alkoi jynssäämään. Nukkumaan hän ei pääsisi vielä yli tuntiin, mutta kenttäiltapalasta oli kulunut jo nimellisesti sopiva aika hammaspesua varten. Ja hän varmasti kiittäisi itseään, kun kipinävuoro päättyisi ja ainoa mitä tarvitsisi tehdä olisi kääriytyä makuupussiin. Yön ensimmäinen kipinävuoro oli suvereenisti paras.
Yagak kävi huolellisesti läpi hampaat joka puolelta, hörppäsi kenttäpullosta jääkylmää vettä, purskotti ja sylkäisi vaahdot kuusen juurelle. Hän sujautti harjan koteloonsa ja sulki sen ja Teridax-tuubillisen taas hygieniapussiin. Ympäri leiriä tehtiin samanlaisia toimia — osa korstoista oli jo kömpinyt unille hetki sitten, osa pesi lakonisesti hampaitaan telttojen edustalla. Kiertovartio pyöri rutiininomaisesti, muutamasta teltasta kuului hyvin hiljaista höpötystä. Esikuntateltassa oli vielä meneillään jonkinlainen ”paskantärkeä yleiskatsaus” kuten kersantti Urgok oli erehtynyt sanomaan joskus hieman liian rehelliseen sävyyn. Muuten leiri oli hiljentynyt lähes täysin, ja yö oli pimeimmillään. Päivän pilvisyys alkoi väistyä iltaa myöten, ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin.
Yagak sujautti hygieniapussin kenttärinkkaan teltan naamioverkon alla ja lähti käveleskelemään. Hän asteli mietteliäästi ympäri leiriä pelkkä ase mukanaan. Raukeus alkoi ottaa otettaan skakdista, ja nukkumaanmeno oli vielä hetken päässä. Loputon kahvin ryystäminen ei auttanut viileässä syysmetsässä ikuisesti.
Ei auttanut, kaikki keinot käyttöön. Yagak alkoi pitämään jumppaa keskellä metsää tietäen täysin kuinka tomppelilta se näytti. Parit haarahypyt ja aseenpyörittelyt saivat sopivasti lämpöä lihaksiin, ja siihen päälle pikku hölkkää — paikallaan, totta kai. Vielä tomppelimpi juoksisi päin puuta tai nyrjäyttäisi nilkkansa tässä pimeydessä.
Kamiinan luukku aukesi, kitukasvuinen puu lennähti sisään. Muutama ärjy korsto kierähti makuupussissaan ja jatkoi kuorsaamista. Teltan sisätila oli tulikuuma ja kostea sotamiesten hengityksestä. Oli hieman väljempää kuin viime yönä — Rodarr viettäisi tämän yön karanteenissa lääkintäteltassa. Tuskin tällä oikeasti mitään vakavaa oli, mutta ruokamyrkytyksen ja vatsataudin ero oli melko tuhoisa ja saattaisi pistää puoli komppaniaa toimintakyvyttömiksi. Piruparka, joka tapauksessa.
Yagak tuijotteli hetken tulipesää varmistaakseen, että klapi otti tulta pintaansa, ja sitten kömpi ulos ja sulki teltan liepeet perässään. Hän jäi hengittelemään raikasta syysilmaa. Oli säkkipimeää. Tähdet näkyivät paremmin kuin neljänä aiempana yönä.
Tämä ei ollut huono yö vartioida — Yagak pysähtyi ihailemaan taivaankannen kauneutta. Se vaikutti häneen enemmän kuin hän odotti sen vaikuttavan. Suunnassa, jonka kompassi kavalsi kaakoksi, oli esiintymä mitä hätkähdyttävämpiä värisävyjä keskellä taivaan pimeää. Kyllä hän tiesi miksi: hänen nykyisen kotinsa yläpuolella oli aina ollut vaikuttava esiintymä toa-tähtiä.
Kodin?
Koti, taas. Se oli ajatus, joka sai hänen muut ajatuksensa hiljenemään. Miksi se olisi yhtään merkityksellisempi koti kuin se kylä, joka sylki hänet voideltuna suoraan rintaman lihamyllyyn? Miksi se olisi merkityksellisempi koti kuin linnake koillisessa, joka voiteli hänet surmaamaan tuomarina? Kuinka helppoa olisi vain jättää tuokin vaihe elämäänsä taakseen ja käydä sitä vastaan sotaan tällä rintamalla?
Rodarr, Brangokk ja muut olivat hänelle jo ystäviä. Ei se ollut valhe. Kun yöllä herättiin hälytykseen, hän ei pelännyt vain, että joutuisi tappamaan — hän pelkäsi nyt myös näiden miesten puolesta. Rodarr halusi rahaa perustaakseen panimon. Havok halusi paeta avioliittoa, johon ei ollut valmis. Zohan ei ollut murhaaja, hän oli parturi. Brungush oli paljon herkempi kuin antoi ymmärtää. Vanha ukko Brangokk olisi hyvin voinut sotia kummalla puolella tätä sotaa tahansa.
Kaikilla heillä oli syynsä olla täällä. Kukaan ei päätynyt Lieggimiehiin ilman syytä.
Yagak tuijotteli kaakkoon. Nämä vajaat kaksi viikkoa hän lopetti aina yövartionsa kuunnellen sitä, kun hänen mielensä käski hänelle ”juokse”.
Älä katso taakse, vaan juokse.
Juokse takaisin sinne, missä sinua kaivataan.
Ei se ollut niin yksinkertaista. Rintamakarkurin kohtalo olisi hirveä, jos tämä kiinni saataisiin, ja näillä eväillä hänet kyllä saataisiin — vaikka hän vohkisi nopeimman pyörän. Eikä hän ollut vielä tarpeeksi vahva taistelemiseen. Viikot metsässä yksin olivat ottaneet veronsa — ensimmäinen vilkaisu peiliin tänne saapumisen jälkeen oli pudottanut tuolilta. Terve hehku silmänalusiin oli ottanut palatakseen vasta viiden lämpimän aterian jälkeen. Ja vaikka hän pääsisi karkuun tovereitaan täällä, oli metsä täynnä hirviöitä ja toisenlaisia vihollisia — eikä hän voinut olla varma, kuka ampuisi häntä nähdessään. Hän näytti Lieggimieheltä. Oli aina näyttänyt. Tämä rooli ei ollut täysin petosta.
Mikään hänen rooleistaan ei ikinä ollut. Yagak ei ollut totta, mutta Yagakina eläminen tuntui todelliselta. Yagakiin luotettiin, Yagakista välitettiin. Jos Yagak katoaisi yöhön, lähtisi tusinan skakdin etsintäpartio varmasti perään.
Hän kumartui lammen ääreen ja irvisti peilikuvalleen, ja kirosi Yagakin alimpaan helvettiin. Edes täällä hän ei voinut olla hukkumasta itseensä.
”Piru sinun kanssasi”, hän mutisi.
Tähtikirkas taivas muistutti itsestään myös lammen pinnasta. Ehkä ensi yönä.
