Avainsana: skakdit

  • Labion leivissä

    0533

    ”Komppaniassa herätys! Komppaniassa herätys!”

    Koivuhalon ja peltikaminan väkivaltaisen ja toistuvan kohtaamisen päästämät äänet pompahtelivat tusinassa skakdikalloja. Yö oli ollut raikas ja uni syvää, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Öljylampun valossa kypäräpäisen skakdin tumma hahmo tuprutteli piipustaan savukiehkuroita ja nakkasi halon takaisin puukoriin huomattuaan, että herätys tosiaan oli tehonnut.

    Aikainen herätys vaati rituaalinsa. Lieggimiehet kampeutuivat maha-asennosta ensin kyljelleen, avasivat makuupussiensa vetoketjut ja varovaisesti vetivät harjansa ulos pussien selkämyksiin ommelluista rei’istä. Untuvapussin tärveleminen tarkoittaisi palelua kylmenevän syksyn öissä.

    Ulkona muutama nohevin pesi jo hampaitaan – vain harva skakdi oli tarpeeksi kovaluonteinen lyödäkseen laimin purukalustonsa huollon. Vääpeli jakoi hillotäytteisiä torttuja teltan oviaukolla. ”Varhaista palvelusta tekevät saavat sokeriannoksen”, tämä jutteli ja hieroi käsiään kylmässä ulkoilmassa. Hengitys höyrysi. ”Tarviitte energiaa että pysytte hereillä. Kahvia sitten kun aamu sarastaa. Toissayönä itäisen leirin tiedustelijat näki kaksi vihollisen taistelukonetta, ne valvoo. Nuotiot on pimeällä nyt kielletty, ettei saada cordaksuihkua niskaan.”

    Soturit nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Niukassa valossa muutamat rasvasivat aseitaan ja kiristivät kenttäreppujensa nyörejä, moni keskittyi kiitollisina torttujen ahtaamiseen. Joku katsoi kaihoisasti sammutettuja leirinuotioita kohti ja toinen tähyili taivaalle. Kuunsirpit keikkuivat puiden yllä, idässä ei ollut vielä aavistustakaan sarastuksesta. Aamu oli pilvetön. Punainen tähti erottui yksinäisyydessään vielä hyvin.

    Kersantin natsoja rintapielessä pitävä nuorehko Lieggimies asteli aliupseeriteltalta ja veti hunööriä vääpelille, joka vastasi rennosti ja iski tortun kersantin kouraan. Komppanian kaksitoista jäsentä asettuivat jonkinlaiseen riviin aliupseerien eteen. Yksi pisti tupakaksi.

    ”No niin, kiertovartio tiedossa, ja saatte viedä vähän tavaraa kanssa. Kolme neljän hengen tiimiä, yksi ottaa metsän ja kaksi saa tien. Tiedätte homman mutta ottakaa kartat, en halua että päädytte suonsilmään tai zyglakien pesään tai aivan vahingossa jonnekkin mukavalle sammalpedille nokosille.” Kartat olivat laminoituja paperiarkkeja, niihin oli merkitty reitit ja linnoitteet. ”Ja tuottekin sitten kartat takaisin. Se on huussinakki viikoksi eteenpäin, jos ne ei ole kahdeksalta varusteteltassa.”

    ”Ja tiskinakki myös”, nyökkäsi vääpeli ja virnisti harvahampaista hymyään.

    ”Piru meidät perii nimittäin, jos ne päätyvät vihollisen käsiin, sitä meistä ei halua kukaan. Kysykää raportit varustusten pojilta, pistäkää ylös jos näette jotain kummallista, ja pitäkää silmät auki muutenkin. Nonnih. Rodarr, Sixten, Brungush ja Johaug on metsätiimi, Brangokk ja Zohan ja Havok ja Yagak ottaa läntisen tienhaaran, te loput roistot saatte itäisen. Liikkuu liikkuu! Vääpeli Mardok näyttää teille varusteteltalla kamat.”

    ”Meehän takaisin nukkumaan, Urgok”, sanoi vääpeli hyväntuulisena ja vei uljaat soturinsa varusteteltalle. Osa koitti hädin tuskin peittää sitä tosiasiaa, että näitä kiinnosti enemmän sinne parkkeerattujen moottoripyörien ihailu kuin tehtäväkuvauksen tarkka kuunteleminen. Kaipa jokaisessa tiimissä olisi joku, joka kuuntelisi ja painaisi mieleen.

    Tieporukat saivat kumpikin kolme isoa selässä kannettavaa lieriötä (”Ei noita nyt kannata pitkin korpia raahata”), jotka paljastuivat onneksi melko kevyiksi. Ne tuli jättää uloimille varustuksille ja tuoda tyhjät vastaavat takaisin. Kiväärit jokaisella oli omasta takaa, lähitaisteluaseita sai ottaa oman harkinnan (ja Brungush Teurastajan kohdalla imagon) mukaan. Kullekin osastolle jaettiin yhdet yökiikarit (”Ne on skarrarrin kalliita kapineita, ÄLKÄÄ hukatko”) ja nahkakantiset muistikirjat kynineen. Kaikki saivat muinaiset taskulamput ja yhden tehokkaamman valonheittimen siltä varalta, että jotain kummallista pimeydessä näkyisi.

    Porukoissa ei ollut sotilasarvoista johtuvaa virallista hierarkiaa, mutta kyselemättä Zohan, Yagak ja Havok nostivat kuljetuslieriöt selkäänsä harjojen viereen. Brangokk oli tiimin vanhin ja nautti tiettyä arvostusta; hän tunki reppuunsa lamput ja kiikarit ja sai vielä kysyttyä vääpeliltä ylimääräiset tortutkin mukaan. Lähdettiin. Partiosta suurin osa kulkisi tietä, mutta leiri oli tehty pari kilometriä siitä sivuun; ensimmäiset puoli tuntia nelikko talsi pienempiä polkuja pöllöjen huhuillessa jossain lähistöllä.

    ”Ihme paikka, tämä. Meinaan nuorempana sitä näki kuvia ulkomailta, ja ne oli aina vaan viidakkoa, tai jäätikköä. Tai tulivuoria. Ei oikein tämmöistä. Täällä sitä vasta oppi, mitä sana ’syksy’ tarkoittaa”, puheli Havok. Zohan haukotteli.

    ”Tai kaupunkia, Metru Nuita”, jatkoi Havok. ”Muistatteko sen pösilön, joka väitti, että kotimaan kaupungitkin näytti samalta ennen sotaa?”

    ”Joo, Vagaburk Suuri. Halusi Zakazin keisariksi. Ja ei muuten näyttänyt. Muistan”, sanoi Brangokk.

    ”Ovet olivat isompia”, sanoi Yagak.

    ”Hä?” kysyi Zohan.

    ”Nokun Metru Nuilla ne on mator-” aloitti Havok, mutta Brangokk keskeytti tämän:
    ”Vitsi ei parane selittämällä.”

    ”Niin joo”, sanoi Havok. ”Joskus kyllä mietin, että minkä ih-meen takia Suuri Henki teki kaikista kansoista niin eri kokoisia. Niin kuin ne etelän jäniinit, ne on ainakin kolmen meikäläisen mittaisia. Ja kääpiöt ajattelee varmaan samalla tavalla meistä.”

    ”Paska mäihä, puolet saaliiksi saatavasta kamasta on alamittaista”, sanoi Zohan.

    ”Matoranit saa kiven ja supervoimat ja vasta sitten muuttuu normaalin muotoisiksi”, jatkoi Brangokk. ”Minä luulen, että ne on siksi niin kummallisia. Asuvat lehtimajoissa ja potkivat kiviä ja näyttävät saakelin vappupalloilta.”

    Muut hörähtivät.

    ”On kuitenkin hyvä, etteivät kaikki viholliset ole toia – vaikka niiden kama olisikin sopivampaa”, Yagak huomautti.

    Muut virkkoivat olevansa samaa mieltä. Ensimmäisenä kulkeva Brangokk vilkaisi olkansa yli Yagakin toisen silmän paikalla olevaa rumaa arpea. Vanha skakdi nyökkäsi myötätuntoisesti. Tultiin tielle.

    0640

    Partio saapui ensimmäiselle linnoitteelle. Se oli muutaman kilometrin päässä leiristä etelään. Soratie teki tiukan mutkan kallion kohdalla, näkyvyys oli huono ja väijytys mahdollinen kummastakin suunnasta. Lieggimiesten puusepät olivat saarelle saavuttuaan rakentaneet mutkan yläpuoliseen rinteeseen hirsisen muurin ja bastionin, jossa oli ampuma-aukkoja ja periskooppi kumpaankin suuntaan. Tieltä nousi kapea ja helposti puolustettava pengertie linnoitteeseen.

    ”Huomenta pojat!” huusi Brangokk tieltä ja vilkutti. ”Terveisiä leiristä!”

    Muurin takaa nousi rautakypärän alla oleva harmaan skakdin pää. Vasta nyt erottivat kulkijat hirsien välistä törröttävän raskaan zamor-konekiväärin muodot. Väärän muotoinen joukkio olisi todennäköisimmin muuttunut tienmutkassa puuroksi verta ja hyhmäistä mössöä.

    ”Jaa se olet sinä. Tulkaa sisään.”

    ”Olit nukkumassa, Vazopp”, Brangokk torui.

    ”Enkä ollut. Seurasin vaan hiljaa, että oletteko te ystäviä vai vihollisia. Aloite, aloite, sitähän ne aina sanoo”, sanoi vartiomies. Hän katosi muurin taakse ja ilmestyi pengertien portille; matkan varrelta hän oli kaivanut esiin kaverinsa, joka hieroi punoittavia silmiään. Portti aukesi ja nelikko astui pieneen linnoitteeseen. Kattoa oli vain nukkumalavereiden ja tavarasuojan päällä, mutta muurien takaisessa syvennyksessä oli pieni tulisija, pari pöytää penkkeineen ja sadevesitynnyreitä juomavaroiksi.

    ”Aikovat ajaa iltapäivällä, nimittäin. Suora eteneminen tietä pitkin, haluavat varmistaa, ettei tien lähelle jää viholliselle vahvoja pisteitä Lehun ja Hatidin välille.”

    Brangokk katseli tietä vakavana, Havok riisui kanisteria selästään.

    ”Ahaa”, Vazopp vastasi. ”Vaihteeksi tositoimia? Voitto tai kuolema? Kuinka iso osasto?”

    ”Neljä moottoroitua joukkuetta täydessä varustuksessa. Sitä me tässä katsottiinkin, että onko tiellä ansoja tai ylipäätänsä mitään routavauriota. Anderr ja muut katsovat itähaaran, vissiin ne päättävät vasta sitten kumpaa ajavat.”

    ”Saari haltuun kilsa kerrallaan”, sanoi Havok. ”Jätän tämän tuohon suojaan, ettei kastu.”

    ”Mitäs siinä on?” kysyi Vazopp.

    ”Ei tiedetä, eikä tiennyt vääpelikään. Termossäiliöhän tuo. Ei minun tietääkseni liity tuohon rynnäkköön mitenkään, soluttautujille tämä on tarkoitettu”, sanoi Brangokk.

    ”Veikkaan Britaa, mutta voi se olla myös Pavlovaa. Suoraan pääleiristä, veikkaan. Kenttä ei käyttäisi näin kehittynyttä kylmäketjua”, sanoi Zohan.

    ”Ei helvetissä ollut Britaa. Eihän se paina mitään, se on pelkkää höttöä”, sanoi Havok.

    ”Kuulin huhun, että Sacheria menisi nyt ihan pääkallopaikalle asti. Linnoitukseen, meinaan, Klaaniin. Mutta uskaltaako soluttautujat vielä niin pitkälle?” mietti Vazopp.

    ”Jahas, jahas. Ehkä se sittenkin liittyy noiden rynnäkköön. Intressialueen laajentaminen, jakeluverkoston vakiinnuttaminen, et cetera, et cetera… minun ja Yagakin säiliöt menee notkelman ampumahaudalle ja Pirunhampaan asemalle, soluttautujien haettaviksi” hymähti Zohan.

    ”Klaani on maailman helpoin paikka soluttautua. Selvästi helpompi kuin nuo pikkukylät, jossa on vain kääpiöitä ja muutamia nössöjä”, mutisi Yagak.

    ”Noo, tiedätte mitä ne sanovat. Kukkaseppele kaulaan ja lippis väärin päin ja kuka tahansa meistä voi olla bioklaanilainen!” nauroi Brangokk.

    ”Niin. Vaikka onhan siellä toisaalta välisaarten suurin tiheys Metru-sodan veteraaneja, ja entisiä pimeyden metsästäjiä, ja merirosvoja…” mietti Zohan. ”Ja niitä toia.”

    ”Ei merirosvoja”, sanoi Yagak. ”Mene Rumisgoneen jos haluat oikeasti merirosvoja.”

    ”Justiinsa. No, kuitenkin, se on välisaarten merkittävin kulinaarinen keskus… vielä”, sanoi Vazopp. ”Se on kuule pakko myöntää – ja harvoin pääsee kehumaan komentavaa upseeria! – että kenraali on fiksumpi kuin miltä näyttää. Meinaan, äijä on nerokas. Ensin hankkii maailman isoimman laivaston katkaisemaan kauppayhteydet — ilmaiseksi, meinaan, ilmaiseksi – ja poks, suhteellisen varakas markkina-alue ilman kilpailua. Eikun pullat uuniin ja taksat viisinkertasiksi. Minä vaan toivon, että me tehdään tämä jossain muuallakin, kun tämä homma on paketissa. Välisaaret joo, mutta kai tämä onnistuisi jossain Steltilläkin.”

    ”Ootko koskaan kuullut aristokraatista, joka söisi korvapuustia?” kysyi Havok pilkallisesti.

    ”Jos ne saisi meidän pullaa, niin kyllä siitä saakelin viinilehtikääreet ja pastat palaisivat pohjaan”, sanoi Brangokk, ”Eikä kukaan, väitän, tee yhtä hyvää Sacheria – varsinkin kun ottaa huomioon olosuhteet. Ja peikot syö pullaa varmasti.”

    Joukko jäi hetkeksi miettimään Sacheria lasittunein silmin. Useimmat pistivät tupakaksi, Brangokk jakoi jokseenkin muussautuneen ylijäämätortut linnoitteen harvalle miehitykselle. Yagak nojasi hirsimuuriin ja katseli itään ja etelään. Keltainen kasvoi taivaanrannassa.

    0820

    Brangokk otti pakin nuotiolta ja nuuhki kahvia. Aamupartio oli kiertänyt notkelman ja Pirunhampaan ja palannut kotileiriin; jännittävimpiä tilanteita olivat olleet uusien rintamahuhujen vaihdot linnoitevahtien kanssa. ”Hyvää”, skakdi sanoi ja kaivoi pakkauksestaan varsin ison pussillisen sokeria. ”Onkos Yagakilla kuppia?”

    ”Juu”, sanoi sininen skakdi ja otti repustaan kolhiintuneen tinamukin. Sen kyljessä luki pyörein matoran-aakkosin Luhenin älä lainaa ilman lupaa!!. Oli lähes väistämätöntä, että näin oli päässyt käymään.

    ”Äääh, kääpiökokoa. Tason neljä sotasaalista. Tai neljäkymmentä. Tuota saat olla koko ajan täyttämässä. Ootas, minulla on tässä lähellä yksi hyvä puu… Tuo nyt saa jäähtyä hetken.”

    Brangokk nousi ja veti vyöltään pitkän sahalaitaisen tikarin. Hän lähti astelemaan kivin reunustettua polkua ja viittasi Yagakin mukaansa. He kulkivat lehtoalueen läpi, koivujen ja tammien takana näkyi siellä täällä telttoja ja aamupuhteita verkkaisesti hoitavia lieggimiehiä. Syksy viipyili muutamissa punahehkuisissa lehdissä. He nousivat notkelman ylle, jossa kasvoi pidempiä koivuja.

    Yagak ja Brangokk

    ”Oon tehny pojille ainakin neljä tähän mennessä. Pitäisi jo onnistua. Harvoin näkee noin komeaa pahkaa! Vanhassa maassa sitä nyt harvassa paikassa näki näin monta puuta kerrallaan oikein missään.”

    Vanha skakdi taputti koivussa kasvavaa pahkaa, josta oli tosiaan leikattu jo muutama kimpale irti. Brangokk hieroi leukaansa, katsoi aarrettaan eri kulmista ja alkoi sahaamaan palaa irti puukkonsa sahapuolella.

    ”Ne on nuo puun säikeet, nimittäin. Rungosta ei saa veistettyä mitään lautaa kummoisempaa, kun puun syyt menee samaan suuntaan kaikki. Sehän halkeaa. Mutta tässä pahkassa, kun siinä on joku sienitauti tai vastaava, niin ne syyt menee ihan sinne ja tänne. Se on kovaa ja kestävää. Noin.”

    Punainen lieggimies virnisti ja heitteli puupalaa ilmaan. Yagak hymyili takaisin ja parivaljakko palasi nuotion ääreen. Brangokk siemaisi jo kahvia omasta kupistaan (”ettei nyt ihan jäähdy”) ja alkoi kaivertamaan palikkaa hämmentävän nopeasti pienestä nahkakääreesta kaivamillaan työkaluilla. Kupista tuli ainakin kaksi kertaa sotasaaliiksi saatua tinamukia isompi, ja pientä käsiporaa käyttäen Brangokk teki pyöristettyyn kahvaan skakdisormien mahtuvat reiät. Lieggimies heitti valmiiin puuastian Yagakille, joka nappasi sen ilmasta.

    ”Sitten tulikaste. Se on tuo kahvi puukupin paras kaveri, nimittäin. Imee rasvan siitä ja pysyy hyvänä, ei kuivu ja paukahda halki!”

    Juhlallisesti Brangokk kaatoi Yagakille ison kupillisen höyryävää tavaraa, jossa tosiaan vaelteli rasvakokkareita. Se oli taivaallista.

    ”Meillä on kermaakin. Meillä on varmaan enemmän kermaa per jermu kuin millään muulla armeijalla, meinaan. Mutta ei tämä leiritavara sitä oikeastaan tarvi.”

    ”Hyvää näin. Kiitos”, sanoi Yagak ja tarkoitti sitä. Rasvainen yönmusta nektari toi toivoa pitkään päivään, joka oli kaikesta huolimatta vasta aluillaan.

    ”Tuohon liittyy semmoinen perinne. Kaverit tuppaavat keräämään niihin matkamuistoja, mitä pientä nyt noihin kahvan reikiin saa kiinni. Niistä tulee pirun komeita joskus, ja kun sitten hommat on hoidettu, niin voi palata kotiin ja näyttää sitä kakaroille ja kertoa, mistä mikäkin selittämätön kapine on peräisin.”

    Yagak hymyili.
    ”Pidän mielessä, jos löydän jotain hupsua roinaa.”

    Sininen skakdi siemaili rasvaista kahvia kuksan pohjalta. Aamuauringot alkoivat läpäistä havuoksiston ja häikäistä hänen silmäänsä. Vuorokauden vetelin vaihe oli aluillaan — aamuinen kiertovartio oli ollut ehdottomasti päiväohjelman jännityksen huippu. Valtaosalle komppaniasta päivä oli vain toimintavalmiudessa pysymistä ja aivoja nakertavan tylsyyden työntämistä tajunnan perukoille. Ja lämmittelyä kuuraisen syysilman pureutuessa luihin ja ytimiin.

    Jännittävin rasti ennen lounasta hänelle olisi varmaan halonhakkuu — mikäli kessu ei sitä ennen keksisi jotain paskanakkia ajanhaaskuuksi. Kersantti Urgok oli toki osoittautunut ihan reiluksi kaveriksi — vaikka kessu oli komppanian nuoremmasta päästä, hänellä oli kova tarve kompensoida ikää särmällä suorittamisella. Komppanian solidaarisimpia julkisalaisuuksia oli, että Urgok ei ollut ehtinyt nähdä edes kotipuolen sisällissotaa. Liian nuori veljessotaan, tarpeeksi nuori sotimaan tehdäkseen elantonsa. Miehistö kunnioitti häntä tarpeeksi, että häntä ei härnätty iästä — ainakaan paljoa.

    Askelet kävivät sammalia pitkin. Tutulla vihreällä hoikalla pärstävärkillä varustettu skakdi istahti kannolle metrin päähän Yagakista — toisessa kädessä tällä oli muhkea puusti ja toisessa kupillinen kahvia kaadettuna myös Brangokkin käsityötä olevaan pahkaan. Kourallinen epämääräistä metallirompetta kilisi, kun skakdi nosti omaa kuksaansa ja puhalteli tulikuumaa kahvia.

    ”Sairaan kaunis aamu”, Rodarr hihkaisi. Tämä oli epätyypillisen pirteänä — parin edellisen yön lohduttomimmalla kipinävuorolla Rodarr oli ostanut itselleen ryhmän makoisimmat yöunet, ja sehän näkyi kauas.

    Yagak laski katseensa korvapuustiin aseveljen kourassa.
    ”Vieläkö noita löytyy?”

    ”Kipaisenko teikäläiselle yhden?” Rodarr kysyi.

    ”Jätän väliin, kiitos. Noissa oli eilen jo vähän outo maku.”

    ”Eijei, se on ominaisuus”, Rodarr sanoi puustia mussuttaen. ”Thungor laittaa näihin aina pikku ripauksen inkivääriä — nousee kivasti esiin, kun pullat vähän tekkeytyy tovin.”

    Yagak pudisti päätään.
    ”Ei se ole se inkivääri, Rodarr… olen melko varma, että sen säilytyslaatikon tiivisteet falskaavat.”

    ”Täh?”

    ”Nuo olivat jo eilen tosi epäilyttävän kosteita. Tätä rulettia en aio pelata, kiitos.”

    ”Älä viitti. Äijä söi kuukauden sieniä ja juuria taivasalla ja ryhtyy hienohelmaksi heti kun saa vähän parempaa muonaa?”

    Yagak pyöräytti ainoaa silmäänsä ja huokaisi.
    ”Jos saat vatsasi noista sekaisin, me emme nuku lusikassa ensi yönä.”

    Brangokk hörähti kauempaa. Rodarr survoi protestina lisää pullaa suuhunsa ja kaatoi kahvia perään.

    1032

    Kenttäkirves iskeytyi keskelle puunsyitä ja halkaisi pöllin kahdeksi rapeaksi puolikkaaksi. Yagak nykäisi kirveen irti hakkuualustasta, nosti toisen puolikkaista maasta ja iski uudestaan. Halonhakkuu oli loistava paikka ajatella omia ajatuksiaan. Se myös piti lämpimänä — sekä ahkeran tekijänsä nyt inhottavan kosteassa syysaamussa että uinuvan komppanian myöhemmin makuupusseissaan.

    Leirissä sai harvemmin rauhaa. Puolijoukkueteltassa kuorsasi yöllä helposti tusina ärjyä skakdia, päivällä niissä piilottelijat nakitettiin välittömästi varusteinventaarioon tai muuhun vähäisen stimulaation hommaan. Omia ajatuksia oli usein rauhaa ajatella lähinnä yövartiossa ja klapihommissa.

    Toinen viikko leirielämää kulki omalla painollaan. Partiointi, vartiointi, ruokailu, inventointi, klapihommat, kipinävahti, radiovuoro, leipominen — hetket seurasivat toisiaan ja kahta hetkeä pidemmälle miettiminen tuntui turhalta. Leirin purku- ja etenemiskäsky etelää kohti antoivat yhä odottaa itseään. Kysyttäessä asiasta isompinatsaiset jyrähtivät lähinnä ”torakoiden oikuista” ja ”vetelästä syysmaastosta” ennen kuin palasivat vakiolausuntoon:

    ”Palkka juoksee, ei saa valittaa.”

    Omien laskujensa mukaan Yagak oli ansainnut tähän asti Lieggimiesten palveluksessa noin 520 kultaratasta. Kirjanpidon puolelta kyseltiin vielä kotiosoitetta, ja hän oli luvannut palata siihen jo vähintään kolme kertaa. Ehkä erään vanhan kenraalin lukaali lähellä Kuolleen Ruki-kalan tavernaa saisi vähitellen kelvata. Eipä kukaan täällä tiennyt, kuka siellä oikeasti asui. Nazorak-imperiumin rahoille oli huonompiakin paikkoja kuin vanhan alkoholistin velanmaksuun.

    Kirves kolahti epätyydyttävästi ja jumittui klapin oksakohtaan. Yagak yritti riuhtoa sitä irti käsipelillä, mutta päätyi vain hakkaamaan kirvestä halkoineen vasten kantoa uudestaan ja uudestaan. Terä upposi kivuliaasti pari senttiä kerrallaan syvemmälle joka osumalla.

    Koti-ikävän tunsi välillä, mutta toisaalta se oli ollut hänelle aina pysyvä tila. Ja mihin kotiin? Leirielämä oli hänelle helppoa — selkeät ohjeet, lämmin ruoka, paikka johon kaatua päivän päätteeksi, tuore taikina tulilla joka aamu. Siihen oli helppo unohtua. Se oli jotenkin luontevaa jatketta sitä edeltäneelle viikkojen selviytymistaistelulle metsän siimeksessä, jossa ainoa mitä hän oli pystynyt ajattelemaan oli seuraava hetki ja seuraava ateria.

    Tähänkin elämään olisi varmasti helppo unohtua.

    Kyllä hän välillä tarkisti kiertovartiolla, olivatko hänen vanhat tavaransa varmasti tallessa. Puunrunko leirin laita-alueella piti sisällään yhä sisällissodan aikaista kivääriä ja keinosilmää, jonka akku oli varmasti loppunut jo kauan sitten. Korkea-arvoiset harvemmin tarkistivat heidän henkilökohtaisia varusteitaan, eikä Lieggimiehissä pahemmin välitetty epästandardisoiduista sotavarusteista, kunhan ne eivät harhauttaneet komppanian toimintaa. Valitettavasti aito Vartija-kivääri oli jonkin verran huomiota herättävä esine.

    Oksainen pölli halkesi vihdoin yhdellä raivokkaalla lyönnillä kahdeksi. Yagak puuskutti ja heitti molemmat puut pinon jatkeeksi.

    Illan tullen hänellä olisi vuorossa radiovalvontavuoro Sixtenin kanssa. Kelpo ukko, varmasti leirin parhaita radisteja — isonatsaiset olivat vain äärimmäisen tarkkoja, että tämän kanssa oli aina radiovuorossa ”joku, joka puhui normaalisti”. Se oli Yagakista turhan ilkeästi sanottu.

    Radistivuoroon asti pitäisi vielä tappaa aika monta tuntia. Sentään kohta saisi taas syödäkseen. Hernekeittopäivään voisi luottaa: sitä edes Thungor ei yleensä onnistunut polttamaan pohjaan.

    1127

    Ruokalinjasto eteni laiskan puolisotilaallisesti. Kauhallinen hernaria täytti pakin, lusikallinen vaapukkahilloa lörvähti letun pinnalle. Kiikkerää ruokapinoa kantaen ja 2-3 näkkileipää hampaiden välissä Yagak marssi ruokailualueelle ja kyykistyi mättään ääreen aterioimaan.

    ”Noniin, miehet”, kersantti Urgok sanoi saapuessaan ryhmänsä luo oma pakki kourassa. ”Pidetään vaihteeksi ihan täysipituinen ruokatauko, olette aloittaneet päivän sen verran reippaasti. Illalla saattaa tulla muutamia uusia komennuksia, joista minullakaan ei ole vielä koko kuvaa. Palaan asiaan kun olen viisaampi.”

    Suurin osa ryhmästä oli hiljaa. Yagak vain nyökkäili ja kauhoi hernekeittoa kitaansa. Se oli mukiinmenevää — epäspesifi pippurinen jauheliha lämmitti sopivasti kylmänä syyspäivänä.

    ”Hei kessu”, Rodarr huudahti viitaten lusikkahaarukka kourassa.

    ”Kyssäri sieltä”, kersantti vastasi.

    ”Jotain kaksi viikkoa on puhuttu siitä, että kohta pääsee taas tositoimiin. Tuleekos tästä joskus jotain tiedonantoakin?”

    ”Varmasti tulee”, kersantti vastasi, ”mutta Lehu-Koron salot eivät ole mikään läpihuutojuttu. Lehu on saaren eteläosan kovimmin linnoitettuja paikkoja, ja täkäläiset kyläläiset ovat hyviä samoilemaan metsiä. Ne on yllättävänkin kovia tyyppejä, kääpiöiksi — toki elävät meikäläisten ja zyglakien pelossa, ja ties mitä jättiläisrottia täällä saa loukuttaa. Sen jälkeen kun Metorakkin kopla pisti Bole-Koron matalaksi, Lehun väki on linnoittautunut aivan toden teolla. Eikä sitä ikinä tiedä, onko siellä passissa osasto klaanilais-toia, tai jotain vielä hullumpaa kamaa.”

    ”Ai mitä?” Zohan kysyi pyyhkien suupieliään hernerokasta. ”Hatidin väkeä? Mitälie gorserkkereita. Kreisiä sakkia.”

    Kersantti pudisti päätään.
    ”Ne eivät tunnu olevan oikein kenenkään kavereita, joten tuskin. Mutta Bio-Klaani levittää väkeään ympäri rintamaa, ja yksikin toa voi tehdä sen kylän valtaamisesta aivan hirveää tervanjuontia.”

    ”Skarrarrarr soikoon”, murahti Brungush. ”Sori kessu, mutta alkaa nyt sanalla sanoen kyllästyttää tää lorviminen. Olis tässä parempaakin tekemistä kuin partioida muutamaa samaa metsäplänttiä. Kauanko siitä edes on, kun ollaan nähty toimintaa?”

    Kersantti ei ehtinyt vastata, kun Havok jatkoi:
    ”Muilla komppanioilla on jännempiä juttuja. Jundurr puhui että mikäseoli kenraali Rlolzedt testaa idempänä jotain viirusta, jolla voidaan mekin saada toia vastaavia voimia. Kyllä ne suuret käänteet taistelukentällä on aina jonkun muun hommia kuin 4JK:n.”

    ”Rlorzedt”, kersantti korjasi. ”Enkä ottaisi tuota tornaria kovin tosissani. Luti varmaan ilmoittaa, jos ne bioasehommat joskus koskee meitä, mutta epäilen ettei kannata pidättää hengitystä. Kaikkea sitä aina yritetään, mutta ei ne Piraka-tason hokkuspokkukset ihan joka pojalle noin vaan päädy. Ja on ihan todellinen ongelma, jos majuri Rlorzedt toistelee olevansa kenraali aina, kun kukaan korkea-arvoisempi ei kuule.”

    ”No, ehkä minäkin olen oikeasti eversti”, Yagak sanoi täysin eleettömästi.

    Se hymyilytti lähes koko osastoa. Rodarr läimäisi häntä selkään pärskähtäen nauruun.
    ”Sen päivän kun näkisi! Vaikka kyllä noin kova luu sinne asti pääsee, jos vaan haluaa.”

    ”En kyllä haluaisi”, Yagak sanoi hymähtäen. ”Noin isoilla natsoilla nousee vain lauhdevedet päähän.”

    ”Joo, ja aina silmäkuopan kautta ulos”, Rodarr jatkoi.

    ”Voi perkele Rodarr”, Havok tuhahti. ”Ei tollaista saa sanoa toiselle. Nyt vähän järkeä päähän, saatanan urpo.”

    Rodarrin hymy hyytyi — aina kunnes Yagak iski häntä nyrkillä leikkisästi olkapäähän.

    ”Ei, mutta vakavissaan nyt”, Yagak sanoi. ”Kessu on oikeassa. Viimeinen juttu mitä nyt kannattaa tehdä, on juosta pyssyt ojossa Lehu-Koroa päin suoraan ansakuoppaan, tai elementtihyökkäykseen, tai mihin lie. Alamme olla oikeasti todella lähellä Bio-Klaanin vaikutuspiiriä, ja samanlainen aivoton rähinä kuin pohjoisilla nummilla harrastettiin olisi täällä ääliömäinen tapa kuolla. Uskokaa kun kuulette eksperttiä, että toan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ilman hyvää suunnitelmaa.”

    Sinisen skakdin puheenvuoro jätti koko seurueen mietteliääksi — hän käytti tilaisuuden kauhoakseen pakkinsa tyhjäksi hernekeitosta. Astia siirtyi mättäälle odottamaan tiskipuuhia samalla kun Yagak nuolaisi lusikan puhtaaksi. Parhaan skakdi-aseen lailla lusikka kääntyi ympäri paljastaen haarukkapään, jolla hän seivästi koko herkullisen pinon lettuja.

    Sanat tuntuivat uponneen kaikkiin, jopa kersanttiin. Ehkä niistä muutama valuisi ylöspäin komppanian johdolle, ehkä ei. Kannatti kokeilla.

    Suojelenko minä tällä niitä matoralaisia, Yagak mietti, vai näitä skakdeja?

    Ajatus oli aivan liian monimutkainen, ja letut aivan liian maittavia.

    ”Palkka juoksee”, Zohan sanoi.

    ”Ei saa valittaa”, Johaug täydensi.

    1317

    Päivään oli kuin olikin mahtunut väli ruokalevolle. Kersantti Urgokilla oli tiedoksianto komppanian johdon kanssa, ja tämä oli vapauttanut osastonsa odottamaan seuraavaa tehtävää. Yagakin tapauksessa se olisi iltavuoro radioteltassa, ja sitä odotellessa hän makoili kylkiasennossa retkipatjalla. Kamiina jalkopäässä kävi puoliteholla. Pääosin puuta säästettiin kylmiin öihin — nyt sisällä oli tarpeeksi monta karjua lämmittämään sitä kehoillaan. Osa miehistöstä oli päätynyt kuorsaamaan toistensa syleissä.

    Kaikki tämä oli tuttua toisesta elämästä. Oli suorastaan outoa, kuinka helposti se oli tullut takaisin. Tämä naamio oli mennyt vaivatta päälle. Aivan kuin se elämä, jota hän eli Zakazin sisällissodan ja tämän rintaman välissä, olisi ollut vain unta. Oli todella helppoa olla ajattelematta, ketä päin asettaan osoitti. Suurin osa taistelukentistä oli samanlaisia.

    Välillä Yagak pelkäsi, että ei tiennyt mitä tekisi, jos joku päivä tähtäimeen kävelisi joku, jonka hän tunnistaisi. Toinen versio hänestä olisi saattanut vetää liipaisimesta kohti sellaista, jota hän nyt pitäisi ystävänään. Jos sille antoi mahdollisuuden, pyssyn suunta voisi kääntyä milloin tahansa.

    Tai takin. Sen hän hyvin tiesi.

    ”Yagak”, tuttu ääni takaa kuiskasi.
    Yagak nosti päätään olkansa yli. Se oli Rodarr — tämä makoili vatsallaan ja tuijotteli ulos teltan hieman raollaan olevien liepeiden välistä. Kirkas valkoinen valo maalasi nuorukaisen kasvot.
    ”Saanko kysyä yhtä juttua?”

    Sininen skakdi nyökkäsi.

    ”Mitä sinä teet sitten, kun tämä sota on voitettu?”

    ”Rehellisesti en ole oikein miettinyt”, Yagak vastasi. ”Olen koko elämäni juossut tappelusta toiseen.”

    ”Ai. Miten siinä nyt niin on käynyt?”

    Sininen skakdi tuijotti teltan kattoa.
    ”Olen kai vain tosi hyvä siinä.”

    ”No varmasti, jos selviydyit jotain kuukauden siellä idässä toan jahtaamana ilman mitään. Mutta kai sinulla nyt joku ajatus on. Voisit eläköityä ison rahasumman kanssa johonkin lomaparatiisiin.”
    Puu poksahti kamiinan sisällä. Rodarr jatkoi:
    ”Johonkin Voitto Korporaation rantaresorttiin tai jotain. Terävähampaisia daameja ja kunnon viinaa.”

    ”En oikein tiedä, olenko eläköityvää sorttia.”

    ”Niin, eikä totta kai tarvi. Jos on tosi hyvä siinä, mitä tekee, ja nauttii hommastaan.”

    ”Toinen noista pätee”, Yagak mutisi. ”Entä sinä? Mistä haaveilet?”

    ”Minä olen aina halunnut pistää panimon pystyyn”, Rodarr sanoi selvästi innostuen. ”Ehkä tappelen vielä pari vuotta, ja sitten ostan jonkun tontin pohjoispuolelta Zakazia. Tai Meksi-Korosta. En kyllä tiedä oluen panemisesta hölkäsen pöläystä, mutta ei se nyt voi olla hirveän erilaista kuin leipominen! Kalja on vaan pullaa mutta nestettä.”

    Yagak kääntyi Rodarria kohti ja hymyili hieman.
    ”Kuulostaa hauskalta. Kerro sitten, kun on maistiaisia tarjolla.”

    Ulkona alkoi taas metakka. Vaikutti pahasti siltä, että nakkeja napsahtaisi kohta.

    1336

    Käskyjä ei vielä kuulunut, mutta yltyvä polttomoottoreiden karjunta sai makoilijat ylös ja ulos vapaaehtoisesti. Mikäli joku mietti kerosiinin hervottoman polttamisen suhdetta käskyihin kamiinapuiden säännöstelystä, ei tätä sievistelevää ajatusta tuotu ilmi. Leiriaukion pohjoispuolelta lähtevää armeijan avaamaa huoltotietä pitkin oli jo saapunut kymmenkunta pyörää ja kaukaa kuuluva ja maata tärisyttävä murina kertoi, että lähistöllä – varmaankin vanhalla tiellä – oli vielä monin verroin enemmän. Varusteteltasta talutettiin esiin leirin omia prätkiä, ja tankkaushommiin löytyi vapaaehtoisia.

    Tulijoiden kärjessä oli tulipunaisen pyörän selässä pitkä soturi, jolla oli viilatut hampaat ja perinteinen piikkihaarniska rintalevyyn taotuilla vatsa- ja rintalihaksilla. Prätkän tangon keskelle oli pultattu zamor-laukaisin, ja satulaan oli kiinnitetty pitkä vankka keihäs, jossa liehuvaan mustaan lippuun oli kuvattu palava miekka ja kaulin. Skakdisankari katsoi uljaalla ylenkatseella pullan ja puolijoukkueteltan tuoksuisia rivimiehiä.

    ”Luutnantti Zagber!” huusi Havok innoissaan. ”Nyt lähtee!” Skakdi hyppeli paikallaan ja pinkoi äkisti takaisin telttaan.

    ”Ukko oli oikeassa”, sanoi Brungush vaikuttuneena ja löi Brangokkia toverillisesti olkapäähän, ”Ne tosiaankin aikovat ajaa tänään!”

    Zagberin pyörän takaa tuli ryömimisvauhtia esiin pienempi Lieggimies kesymmällä pyörällä. Tällä oli kersantin natsat ja aurinkolasit ja leveä virne.

    ”Nyt tosiaan lähtee!” huusi kersantti. ”Vieraan maan valloittajat, täyttäkää tankkinne ja ajakaa! Tänään menemme pidemmälle etelään kuin koskaan aiemmin! Tänään koko saari tärisee pyöriemme alla!”

    Brangokk vilkaisi Yagakia ja kohotti kulmiaan. ”Siirretäänkö leiri etelään?” hän kysyi kersantilta – huutaen, jotta ääni menisi perille moottorien jylyn yli.

    ”Siirretään!” kersantti karjui.

    ”Nytkö?”

    ”Sitten kun löydämme paikan, joka on suojaisa, ja josta saa puhdasta vettä ja polttopuuta ja johon saamme hyvät huoltoyhteydet rannikolta!”

    ”Vai niin”, sanoi Brangokk. ”Toisin sanoen samanlaisen kuin tämä?”

    Kysymys ei saanut vastausta, sillä Havok törmäili paikalle kypärä päässä, panosvyö rinnan päällä ja kivääri tanassa. ”Valmiina, luutnantti!” huusi Lieggimies ja yritti vetää hunööriä täysillä käsillä. ”Valmis ajamaan!”

    ”Onks sulla pyörää?” kysyi luutnatti Zagber.

    ”No… ei vielä”, sanoi Havok, jonka hartiat lysähtivät. ”Mutta ajattelin, että joihin motskareihin mahtuisi kaksi, jos toinen ampuisi niin toinen voisi keskittyä ohjaamaan…”

    ”Ajaja ja pyörä ovat yhtä”, sanoi Zagber, ”Älä tuhlaa mun aikaa jalkamies.”

    Ne leirin skakdit, joilla oli pyörät, virnuilivat Havokille ja potkaisivat moottorinsa käyntiin. Joku ampui ilmaan. Pärinä voimistui, renkaat sutivat mutaa ja osa piirsi takapyörillään isoja kaaria maahan.

    ”Operaatio Lieggiguolema koittaa pian!” huusi pollea kersantti. ”Olkaa valmiudessa!”
    Moottoroitu ratsuväki lähti jyrisemään metsätietä takaisin mukanaan muutama leirissä ollut prätkä ajajineen. Volyymitasot muuttuivat inhimillisemmiksi.

    ”Ha”, sanoi Brangokk. ”Mitä pellejä.”

    ”Ei ole tippaakaan reilua, että me tehdään täällä kaikki työt ja istutaan viikkokausia, ja nuo vievät kaiken kunnian”, sanoi Havok.

    ”Leuka pystyyn, sotilas!” sanoi Brangokk rivakasti ja käänsi Havokin kasvot itseensä päin. ”Mitä nuo tekevät? Korkeintaan ajavat linnoitteelle ja notkelmaan ja Pirunhampaalle, jossa me käytiin jo aamulla nelistään. Tai menevät siitä muutaman virstan eteenpäin ja palaavat sitten takaisin heti kun tulee nälkä. Sitten ne kertovat, että rintama on siirretty, vaikkei tien hallinnalla ole mitään väliä, jos kumpikin puoli metsää on Koron ja Klaanin sissien hallussa eikä huoltoyhteyttä ole. Joo, me tehdään kaikki työt, mutta ainakin meidän hommilla on jotain väliä.”

    ”Eipä ollut pojilla paljon varusteita mukanaan”, sanoi Rodarr.

    ”Minusta tässä haisee se, että operaatio on suunnattu enemmän meikäläisiä kuin Bio-Klaania varten. Komeita pyöriä, raivokkaita sotureita ja liikkuvia pelinappuloita — ehkä siellä ylhäällä tosiaan kuunnellaan, että täällä ollaan kärsimättömiä. Tuo sutki kersantin natsoissa vaikutti enemmän joltain xialaiselta kulkuneuvokauppiaalta”, sanoi Yagak. ”Ei tuollaisia kannata ottaa tosissaan.”

    ”Just näin”, sanoi Brangokk. ”Jostain syystä jokaisessa sodassa ja kaikilla puolilla on hienohelmoja, jotka pitävät itseään sinä ratkaisevana miehenä. Ja jos ne ovat tarpeeksi komeita, niin päällystö antaa niille hienon haarniskan ja ison mopon ja lipun. Parhaimmillaan se valaa taistelumotivaatiota, joo – mutta kyllä tässä vaiheessa jo tunnistaa halvan paskan.”

    ”Uskotaan, uskotaan”, sanoi Havok ja huokaisi. ”Mutta kyllä minua olisi kuitenkin huvittanut hypätä satulaan ja pistää peitsi tanaan ja konsu laulamaan.”

    Yagak muisti erään toisen nuoremman skakdin, joka varmaankin saisi parin tunnin sisään tiedon moottoripyörämiitistä jossain strategisessa selonteossa rintaman toisella puolella, ei kovinkaan kaukana. Hänen reaktionsa oli automaattinen. ”Joo, tiedän. Mekin olemme olleet joskus nuoria. Vielä ehtii.”

    ”Sen kun vaan tietäisi, että mitä siellä pääleipomossa oikein suunnitellaan”, sanoi Rodarr ja pisti tupakaksi. ”Haluavatko ne pitkittää piiritystilannetta niin, että saavat lypsettyä rahaa kakkukaupalla, vai ovatko ne oikeasti aloittamassa operaatio liekkikuoleman vai mikä se nyt onkaan. Siitä on kuulunut puhetta melkein siitä asti, kun tultiin tänne saarelle. Luulin, että se oli se tapaus, kun torakoiden ilmapallo pisti sen pikkusaaren littanaksi, mutta ei se vissiin ollutkaan – tämä on joku Gaggulabion oma projekti.”

    ”Ainakin Metorakkin klikki on kovasti sillä linjalla, että ne kakkurahat voi myös varastaa, ja koko saartohomma on pelleilyä ja hidastelua. Luulen, että Gaggu taas nauttii siitä, että saa käydä sotaa omalla tavallaan, olematta joku pikku-Nektann toistamassa sisällissotamaneereita pienessä mittakaavassa jossain skutsisaarella. Suhtautuu tähän eräänlaisena taiteena, kokeilee, miten pitkälle sodan ideaa voi venyttää…” mietti Zohan.

    ”Kumma, että se pitää Metorakkia niin ylhäällä. Ne on kuin yö ja päivä”, sanoi Rodarr.

    Show oli ohitse. Vaikutti siltä, ettei iltapäivällä ollut tulossa radio- ja halkovuoroja jännittävämpiä seikkailuja.

    ”Metorakkin haluaa pitää tyytyväisenä ja omalla puolellaan. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä. Siinäkin yksi sotilastyyppi, joka löytyy jokaiselta rintamalta”, totesi Brangokk. ”Hetkeen sitä ei ole kyllä näkynyt.”

    ”Meto hoiteli Bole-Koron selustasta pois suunnilleen yksinään”, sanoi Rodarr. ”Suurin osa tämän leirin satunnaisesta kääpiökamasta on sieltä. Jotenkin tuhlausta niiden asukkaiden kanssa kyllä. Vaikkei tässä rupeisikaan nyyhkimään, niin ne olisi edes voinut vaihtaa sotavankeihin tai pistää hoitamaan tiskinakkeja. Meinaan Klaanilla on vissiin Pogonn ja Wugum ja liuta muitakin, jotka olisi jo aika kotiuttaa.”

    ”Oliko tää se kaiutinkaappikikka?” Havok kysyi. Rodarr ja Brangokk nyökkäsivät synkkänä.

    ”Mä en ikinä pääse Metorakkin teurastuslukuihin, mutta ainakin koitan hoitaa ne hommat jotenkin reilusti”, sanoi Brungush murheellisena.

    ”Vastapuolella sitä varmasti arvostetaan”, sanoi Yagak ja taputti Brungushia olalle. ”En ole nähnyt Metorakkia, mutta taidan tunnistaa tyypin. Sisällissodassa sellaiset joko ylennettiin nopeasti tai sitten hirtettiin varoittavana esimerkkinä sotilaille. Rivimiehinä ne eivät pysyneet. Valinta kertoi aika tavalla komentavasta upseerista.”

    ”Ja tilanteen epätoivoisuudesta”, lisäsi Brangokk.

    ”Justiinsa. Mutta sehän tässä on, että tuonkin kaasuttelun jälkeen Bio-Klaanin tiedustelu tietää täsmälleen tämän leirin sijainnin. Eli ei pääleirissä kovin huolestuneita voida olla, kun meikäläisten kärsimättömyys palkitaan tuollaisella sirkuksella”, lisäsi sininen skakdi.

    ”Olisivat voineet viedä ne termossäiliöt, kun kerran ajavat sinnepäin”, sanoi Zohan ja haukotteli. ”Ihan turhaan nekin rahdattiin metsän poikki. Jos sota jatkuu tälviisiin, niin leipomukset ovat tämän leirin ainut asia, joka ikinä pääsee Klaanin porteista sisään.”

    Yagak oli kahden vaiheilla siitä, olisiko hänen pitänyt sanoa, että sotasaaliina tai pakotetuilla leivoskaupalla hankituissa rikkauksilla olisi se ero, ettei jälkimmäinen vaatisi suurta hyökkäyksessä kuolleiden päälukua. Ajatus olisi ehkä liian pasifistinen tässä seurassa lausuttavaksi – vaikka hän olikin varma siitä, ettei kukaan oikean taistelutilanteen suolia muljauttavan kauhun kokenut sitä erityisesti uudestaan kaivannut. Lieggimiehiä eivät kiehtoneet taistelukuoleman kunnia tai tuonpuoleisen mysteerit.

    ”Ainakin niiden kantaminen piti teidät poissa valittamasta taistelukomennusten puutetta alipäälliköille”, virnisti Brangokk ja läimäytti Zohania selkään. ”Saatatte elää vähän vanhemmiksi! Meikäläisellä on savottanakki, haastelemisiin”, tämä julisti ja lähti tallustelemaan kohti varustetelttaa. Muutkin tajusivat, ettei tapahtunut – oli kyse sitten oikeasti hyökkäyksestä tai motivoivasta teatterista – suinkaan tarkoittanut, että kaikille olisi koittanut iltaloma.

    ”Radionakki minulla”, sanoi Yagak. Brangokkin kohdalla hän oli ainakin osunut nappiin.

    1715

    Radioteltan liepeet kävivät, iltapäivän auringon valo heijastui tumman telttakankaan seinämälle. Yagak käänsi hätäisesti kanavaa valitsimella ja kääntyi katsomaan saapujaa. Kauniskasvoinen nuori kullanruskea skakdimies astui sisään ja nyökkäsi siniselle skakdille.

    Hejsan igen”, Sixten sanoi. ”Toin iltapäiväkahvit. Mitä sinä säätää?”

    ”Äänenlaatu oli vähän karu, joten kokeilin korjata taajuutta”, Yagak sanoi katse laitteistossa. ”Parempi nyt.”

    ”Se olla hyvä juttu”, Sixten sanoi istahtaen hänen viereensä valvontatuolille ja tökkäsi hänelle toisen kupeista. Skakdin murre ei ollut zakazlainen. Tämä lieggimies oli skakdinavialaista perua — näemmä välillä myös skakdien pohjoismaisen utopian ja ”perustuslaillisen monarkian” kansalainen päätyi takaisin juurilleen roistoiluun ja pahantekoon. Sixtenin tapauksessa selkeää syytä ei oikein ollut — kaipasiko tämä todella rahaa vai vain merkityksellisiä kokemuksia, sitä ei kukaan komppanian miehistä täysin hahmottanut. Kaikilla oli yhtä hyviä syitä olla täällä.

    Yagak siemaili kahvia ja antoi katseensa vaeltaa pitkin laitteistoa.
    ”Kuule, sinä kun olet enemmän äänimiehiä”, hän sanoi sormeillen kaapelikytköksiä varovaisesti, ”onko periaatteessa mitään, mikä estäisi salakuuntelemasta vihollisen lähetyksiä tällä laitteistolla?”

    ”Hmm. Se on hankala juttu, det. Meinaan, Bio-klan on hyvin tarkka radioliikenteessä. Niillä on se yksi toa jolla on tosi paha radiohäirintä aina päällä. Käytännössä mahdoton löytää taajuus millä he viestiä, kun bassomusiikki pauhata kuulottimista niin että ei tiedä mitä kuunnella. Seuraatko Biovision?

    ”En oikein viime aikaisesti”, Yagak sanoi. ”Se homma meni liian poliittiseksi.”

    Javisst. Mutta jos Bio-Klan osallistuu Biovision, he voisi lähettää se yksi toan. Sillä on rytmi veressä, sen minä kyllä sanoa. Kova meininki, ja mihin käyttöön? Viestinnän häirintään. Pärjätäkseen Biovisionissa se tarvisi vain kunnon tuottajan.”

    ”Varmasti”, Yagak sanoi ajatukset vain puoliksi keskustelussa. ”Tiedätkö, kenet Skakdinavia lähettää tänä vuonna?”

    Oj då, ei voi vielä tietää. Tulee jännä Melumfest tämä vuosi. Ollapa yksi niistä 17 makuta-viruksilla täydellisiksi jalostetuista laulajista, jotka saa kunnia taistella kuolemaan asti Zakholman Globion-areenalla. Ne on ne todelliset kunnian kentät.”

    ”Niinpä. Tai sitten raadit valitsevat taas DJ Xploden.”

    ”Niin. Niin siinä varmaan kyllä käy.”

    ”Parempi sekin kuin Loreenn uudestaan.”

    1902

    Yagak söi muhennosta, jossa maistui pahasti se, että spadejen piti saada tänään syömäkelpoisuuden rajalla keikkuvia juureksia hävitettyä noin 18 kiloa, ja loput ravintoarvosta oltiin päätetty täyttää sekalaisella kattauksella papuja. Lounaalla herneitä ja päivällisellä papuja? Aijai. Joku todella halusi tehdä yön kipinävuorolaisten hengittämisestä vaikeaa. Ja onneksi allergioita ei ollut olemassakaan.

    Päivällisen ääressä komppanian huomiota herätti, että tänään leirissä kestittiin joukkoa eteläisemmissä kylissä kauppatyötä tekeviä sankarilieggimiehiä — nämä olivat saapuneet joskus Yagakin radistivuoron aikana ja saivat paljon kiinnostusta ympärilleen. Kylläpä täällä nyt rampattiin — ehkä motoristien vanavedessä. Liuta lieggimiehiä oli kerääntynyt seuraamaan innostuneina erään matkalaisista kertomuksista.

    ”… ja niin karistin sen sekopäisen toan kannoiltani, eikä kukaan siinä kylänpahasessa edes epäillyt mitään!” kauppamies huudahti innokkaasti. ”Voi pojat, ne eivät tienneet mikä niihin todella iski.”

    ”Kuule”, Brungush sanoi. ”Haluaisitko taas kertoa, miksi sinua kutsutaan Gesfon Kannibaaliksi?”

    Kauppias tuijotti häntä ensin järkyttyneenä, ja sitten happamana.

    ”Kerran. Yhden ainoan kerran olen syönyt skakdia elämässäni. Ja se on se, mistä minut aina muistetaan?”

    ”Äijä hei”, Brungush sanoi hieman vaikeana.

    ”Se jään toakin sanoi siitä taas. Miksi ei ikinä Gesfon Kasvissyöjä? Edes mitään eläinperäistä en ole sen päivän jälkeen syönyt. Lehmistä tykkään ihan hirveästi. Ja possuista! Ihan perkeleen söpöjä otuksia. Mutta kerran, kerran 20 vuotta sitten syö yhden joukko-osaston kokonaan, ja AINA saa helvetti soikoon kuulla siitä.”

    ”Et nyt oikein ehkä ymmärrä, kaveri”, Brangokk sanoi. ”Minä veikkaan että Brungush jopa ihan fanittaa sinun liikanimeäsi.”

    Myrkynvihreä köriläs mökötti muhennoksensa ääressä.
    ”Ainakin 4 tyyppiä olen teurastanut, eikä kukaan teistä ikinä sano ’Brungush Teurastaja’.”

    ”Hei äijä, älä viitti, kylläpä sanotaan.”

    ”Ettekä sano”, Brungush niiskutti. ”Ikinä sano.”

    Yagakin älykkyyosamäärä alkoi huveta sen verran vauhdilla tätä keskustelua seuratessa, että hän käänsi huomionsa komppanian komentotelttaa kohti. Myös joku isonatsainen oli vierailulla, mutta heille ei oltu kerrottu kuka. Etelän kauppiaat eivät olleet saapuneet yksin. Leirissä oltiin poikkeuksellisen hiljaisia suurmiehen visiitistä. Jotain outoa oli meneillään, eikä sininen skakdi halunnut lähellekään huomion keskipistettä.

    Pienen hetken Yagak oli harkinnut, että yrittäisi värväytyä kakkumyyjien matkaan päästäkseen näiden mukana etelään. Mutta tässä visiitissä haiskahti jokin paljon isompi, johon hän ei ollut valmis sekaantumaan.

    Brungushin ympärille kerääntyi lohduttava tsemppi- ja halausrinki. Yagak kävi taputtamassa aseveljeään selkään, kiskaisi vaivoin viimeiset vihannespapumössöt alas ja siirtyi rivakoin askelin vapauttamaan tuuraajaansa radioteltassa.

    2111

    Radiovuoroissa, kuten lähes kaikissa valvontavuoroissa leirissä, oli pohjimmiltaan kyse tappelusta mieltä lahottavan tylsyyden kanssa. Oli erityisen vaiheikas vuoro, jos teltalle tuli edes yksi soitto — sen verran tasaista meno oli tällä puolella rintamaa. Toki kaikki saattaisi muuttua yhdellä soitolla, mutta ei tätä hommaa nyt silti liian jännittäväksi kehdannut haukkua.

    Sixtenin kanssa oli siinä mielessä helppoa, että hänellä ei ollut mitään illuusiota siitä, että radiovuorossa kannattaisi yrittää ylläpitää keskustelua. Skakdi täytti sanaristikkolehteä flegmaattisella tehokkuudella. Aina välillä hän saattoi kysyä Yagakilta apua, mutta enemmän pitääkseen hiljaisuutta poissa kuin oikeasta tarpeesta.

    ”Vartija”, Sixten sanoi.

    Yagak pysähtyi aloilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan häntä. Sixtenin katse oli yhä tiukasti lehdessä, ja tämä jatkoi:

    ”Viisi alaspäin, toka kirjain A.”

    Yagakista pääsi hallitsematon naurahdus.
    ”Hhäh? Aivan. Hagah?”

    ”Tottakai!” Sixten sanoi läimäisten itseään otsaan. ”Miten se kirjoitetaan?”

    Husi — Akaku — Gukko — Akaku — Husi”, Yagak luetteli. MATO-aakkoset tulivat tässä ympäristössä jotenkin luonnostaan. Sixten virnisti ja kääntyi taas lehtensä pariin mietteliäänä. Yagak vilkaisi sivusilmällä — kesäinen Klaanilehden ristikko-ekstrahan se, toissaviikon sotasaalista. Jonkun kesämökiltä, johon tiedustelu oli käytännössä kompastunut. Se oli ollut huomattavasti vähemmän jännittävä valtausoperaatio kuin yksioikoisesti ajattelisi, mutta ilmaiset klapit, purkkiruoka ja hiirenkorvilla olevat murhamysteeripokkarit menivät leirissä kuin kuumille kiville.

    Kelpo saunakin siellä oli ollut — mutta sen käyttöoikeuden komppanian upseeristo taisi suosiolla pitää vain itsellään. Uskomatonta toki, että he yrittivät edelleen uskotella, että näin ei tapahtunut. Suosittu leiritornari kuului, että kersantti Urgokille oli tarjottu saunaillan mahdollisuutta, mutta tämä oli kieltäytynyt siitä mikäli ei saisi laajentaa mahdollisuutta myös miehistölle.

    Yagak nojautui niin syvälle tuoliin kuin tähän kellonaikaan kehtasi, ja keikautti sen hieman takakenoon vasten karttapöytää. Kaikki tiesivät, että yhdeksän jälkeen ei skarpimpikaan päällystö jaksanut nuhdella puolisotilaallisesta röhnöttämisestä. Liian mukavaa asentoa ei toki näillä ontoista metalliputkista ja napakoista laskuvarjokankaista kasatuilla leirituoleilla saanut — vaikkakin viimeisen viikon aikana hän oli nähnyt useita innovaatioita röhnöttämisteknologian saralla. Johaug oli vasta eilen näyttänyt, miten kahdesta kenttätuolista sai viriteltyä ergonomisen paikan kenttänokosille. Tällä ei ollut varmasti mitään yhteyttä siihen, että sama mies oli tänään valitellut puoli päivää niskakipujaan.

    Ulkona kahisi ja tohistiin. Ilmeisesti Gesfonin kanssa saapunut isokenkä tuli tervehtimään miehistöä, tai simputtamaan, tai muuten vain lätisemään. Telttakankaan ja kuusikon takaa keskustelusta ei ottanut juuri selvää. Kun Yagak oli käynyt santsaamassa iltakahvia, pojat olivat käyneet samaa vanhaa ikuisuuskeskustelua harjaetanoista. Se vääntö oli kuultu pariin otteeseen: Zohan suositteli komppanian väelle hyvää harjasaippuaa niiden torjumiseksi, ja Brungush tulistui ettei halunnut menettää ikiaikaista taistelutahtoaan. Sitten käytiin kaikki tutut argumentit siitä, että ei itseasiassa ollut tieteellisiä todisteita, että ne paransivat sotilaan taisteluraivoa, ja että ne itseasiassa pikemminkin ärsyttivät päänahkaa ja levisivät leirissä kulovalkean lailla. Harjaetanakeskustelu oli kuin harjaetanat: se imi loputtomasti raivoa ja loi sitä äärettömästi lisää. Nyt ulkona oli huomattavasti yksipuolisempi keskustelu: ehkä joku toimeksianto, jolta sai välttyä radioteltan suojissa.

    Tai sitten ei. Äkkiarvaamatta radioteltan läppäoven kaksi nappikiinnikettä riuhtaistiin auki ja sisään tunki leveä skakdinpää sikarinsavupilven marinoimana. ”Jahas jahas”, sanoi Gaggulabio, ”pojat radiovuorossa. Tästä muistuukin mieleen kun nuorukaisena minä… No, ehkä sillä ei ole nyt niin väliä. Tuota tuota! Tarvitsisin muutaman riuskan gagguguskin käymään eteläisemmissä kylissä ja linnoituksissa, nimittäin Tugonn, joka oli paras torttumieheni, jäi ilmeisesti johonkin zyglak-ansaan, ja Metorakk kuristi Tsaigonin. Lähteekö? Eikö? Aha. Okei. Jatkakaa.”

    Gaggulabion pää katosi yhtä nopeasti kun se oli ilmestynytkin.

    ”Oliko hän kenraali?” kysyi Sixten.

    Gaggulabion pää ilmestyi uudestaan. ”Tuolla silmällä ei varmaan tarvitse maksaa omia drinkkejään baarissa!” se röhötti ja katosi taas, tällä kertaa lopullisesti.

    Yagak kohautti hartiotaan. Kaksikko oli hetken hiljaa.

    ”Ehkä hän saisi rekrytoitua paremmin, jos hän ei samalla kertoisi, miten edellisiltä ’lähti mirri’”, sanoi Sixten ja naksutteli mustekynänsä mekanismia.

    ”Nirri”, sanoi Yagak.

    Sixten naurahti. ”Jassoo. Ainakin he pääsevät käymään på andra sidan rintamaa. He voisivat tuoda meille uusia ristikkolehtiä. Kun vain saisin täyttää ylös Krypton…”

    ”Sodan sääntö yksi: Älä koskaan aliarvioi virikkeiden tarvetta”, sanoi Yagak. ”Jokaisessa sodassa tapetaan enemmän aikaa kuin vihollisia.”

    Sixten hymyili itsekseen. Hän laski ristikkolehden ja oikoi jalkansa. Kului viisi, kymmenenkin minuuttia – ulkona alkoi olla jo pimeää, ja teltan katossa roikkuvan hehkulampun kajo oli ainoa valonlähde. Näytti siltä, että jonkin aikaa Lieggimiehet todellakin keskittyivät radiotyöhönsä.

    ”Otitko sinä paljon tavaraa mukaan, kun sinä tulit tänne hemifrån?” rikkoi Sixten hiljaisuuden. ”Kaikki ottavat aina aseensa, se on heille tärkeää. Ja jotain hassua muisteltavaa kotiseudusta. Ja joku ottaa moottoripyörän tietenkin.”

    ”Hm? Kamani katosivat, kun jouduin rämpimään puolen saaren läpi. Kun ei ole viikkoon syönyt muuta kuin metsän antimia, niin kaikki vähänkin painava muuttuu toissijaiseksi”, vastasi Yagak.

    Oj då, minä unohdin”, sanoi Sixten. ”Mutta oliko sinulla omia tavaroita omassa leirissäsi ennen kuin jouduit väijytykseen?

    ”Oikeastaan lähinnä tarpeellista kamaa. Ajattelin jotenkin, että tämä olisi ollut nopeampi ja intensiivisempi operaatio… Salkoaseenkin jätin suosiolla kotiin”, Yagak sanoi hajamielisesti.

    Sixten naurahti. ”Eli et ottanut opiksi omasta säännöstäsi!”

    ”No, niin. Niinhän siinä usein käy.” Yagak näytti vyölenkissä roikkuvaa Brangokkin aamulla veistämää kuksaa. ”Tähän sitä voi sitten kerätä niitä epäoleellisempia esineitä. Mitä nyt metsä tarjoaakaan.”

    ”Kuin skogskommandon kuuluu”, Sixten virnisti. ”Mutta kuule sinä, kyllä meillä saa olla täällä moderniakin viihdytystä. Haluatko sinä nähdä liten salaisuuden? En ole näyttänyt tätä monelle. Tiedät miksi kun näet sen.”

    Sixten kumartui ja kaivoi olkalaukustaan kangaspussin. Hän avasi sen nyörit ja paljasti suorakaiteen muotoisen laitteen. Skakdinavialainen tarkisti, että teltan läpät olivat visusti kiinni, ja painoi virtanappulaa. Koneesta kuului matalan bittitaajuuden robottimaiseksi vääristämä ääni, joka kenties esitti huipputeknisen liukuoven sulkeutumisääntä. Sixten sääti volyymin pienelle.

    ”Tämä on Pirakaoffensiv”, sanoi Sixten juhlallisesti, ”yksiselitteisesti paras tällainen hassu pikku elektroninen peli. Leikkikaluhan se on, mutta minä tiedän, että jos näyttäisin tämän kaikille gubbeille leirissä, niin en saisi hetken rauhaa.”

    Yagak kumartui katsomaan lähemmäksi. ”Hittolainen, kuulin tästä joskus. En tiennyt, että näitä enää valmistetaan.”

    ”Ei niitä valmisteta enää”, Sixten myhäili. Pienellä pikselisellä ruudulla vihreä yläviistosta kuvattu skakdi ampui lukemattomia ja taas lukemattomia po-matoralaisia, jotka täyttivät ruudun yläosan vihreää palkkia.

    ”Minun ennätys on peli läpi vain kolmella kuolemalla”, sanoi Sixten.

    ”Miksi kaikki matoralaiset ovat samannäköisiä?” kysyi Yagak. Ja miksi ne marssivat tahdottomina kohti Pirakan tulilinjaa?

    ”Jaa, kai ne oli helpompi tehdä niin. Tämä ei ole paljon monimutkainen laite. Katso – kolmoislaukaus on paras. Mutta sarjatuli on hauskin! Se vain kuluu pois snabbare. Seuraavalla tasolla tulee Ko-Matoran, se ampuu takaisin. Jos on yksin radiovuoron niin tämän ehtii pelata kokonaan läpi”, Sixten kertoi nostamatta katsettaan näytöstä.

    ”Saanko kokeilla?”

    2321

    Yagak tuuttasi turauksen valkoista tahnaa kovia nähneelle kenttähammasharjalle ja alkoi jynssäämään. Nukkumaan hän ei pääsisi vielä yli tuntiin, mutta kenttäiltapalasta oli kulunut jo nimellisesti sopiva aika hammaspesua varten. Ja hän varmasti kiittäisi itseään, kun kipinävuoro päättyisi ja ainoa mitä tarvitsisi tehdä olisi kääriytyä makuupussiin. Yön ensimmäinen kipinävuoro oli suvereenisti paras.

    Yagak kävi huolellisesti läpi hampaat joka puolelta, hörppäsi kenttäpullosta jääkylmää vettä, purskotti ja sylkäisi vaahdot kuusen juurelle. Hän sujautti harjan koteloonsa ja sulki sen ja Teridax-tuubillisen taas hygieniapussiin. Ympäri leiriä tehtiin samanlaisia toimia — osa korstoista oli jo kömpinyt unille hetki sitten, osa pesi lakonisesti hampaitaan telttojen edustalla. Kiertovartio pyöri rutiininomaisesti, muutamasta teltasta kuului hyvin hiljaista höpötystä. Esikuntateltassa oli vielä meneillään jonkinlainen ”paskantärkeä yleiskatsaus” kuten kersantti Urgok oli erehtynyt sanomaan joskus hieman liian rehelliseen sävyyn. Muuten leiri oli hiljentynyt lähes täysin, ja yö oli pimeimmillään. Päivän pilvisyys alkoi väistyä iltaa myöten, ja ensimmäiset tähdet tulivat esiin.

    Yagak sujautti hygieniapussin kenttärinkkaan teltan naamioverkon alla ja lähti käveleskelemään. Hän asteli mietteliäästi ympäri leiriä pelkkä ase mukanaan. Raukeus alkoi ottaa otettaan skakdista, ja nukkumaanmeno oli vielä hetken päässä. Loputon kahvin ryystäminen ei auttanut viileässä syysmetsässä ikuisesti.

    Ei auttanut, kaikki keinot käyttöön. Yagak alkoi pitämään jumppaa keskellä metsää tietäen täysin kuinka tomppelilta se näytti. Parit haarahypyt ja aseenpyörittelyt saivat sopivasti lämpöä lihaksiin, ja siihen päälle pikku hölkkää — paikallaan, totta kai. Vielä tomppelimpi juoksisi päin puuta tai nyrjäyttäisi nilkkansa tässä pimeydessä.

    0007

    Kamiinan luukku aukesi, kitukasvuinen puu lennähti sisään. Muutama ärjy korsto kierähti makuupussissaan ja jatkoi kuorsaamista. Teltan sisätila oli tulikuuma ja kostea sotamiesten hengityksestä. Oli hieman väljempää kuin viime yönä — Rodarr viettäisi tämän yön karanteenissa lääkintäteltassa. Tuskin tällä oikeasti mitään vakavaa oli, mutta ruokamyrkytyksen ja vatsataudin ero oli melko tuhoisa ja saattaisi pistää puoli komppaniaa toimintakyvyttömiksi. Piruparka, joka tapauksessa.

    Yagak tuijotteli hetken tulipesää varmistaakseen, että klapi otti tulta pintaansa, ja sitten kömpi ulos ja sulki teltan liepeet perässään. Hän jäi hengittelemään raikasta syysilmaa. Oli säkkipimeää. Tähdet näkyivät paremmin kuin neljänä aiempana yönä.

    Tämä ei ollut huono yö vartioida — Yagak pysähtyi ihailemaan taivaankannen kauneutta. Se vaikutti häneen enemmän kuin hän odotti sen vaikuttavan. Suunnassa, jonka kompassi kavalsi kaakoksi, oli esiintymä mitä hätkähdyttävämpiä värisävyjä keskellä taivaan pimeää. Kyllä hän tiesi miksi: hänen nykyisen kotinsa yläpuolella oli aina ollut vaikuttava esiintymä toa-tähtiä.

    Kodin?

    Koti, taas. Se oli ajatus, joka sai hänen muut ajatuksensa hiljenemään. Miksi se olisi yhtään merkityksellisempi koti kuin se kylä, joka sylki hänet voideltuna suoraan rintaman lihamyllyyn? Miksi se olisi merkityksellisempi koti kuin linnake koillisessa, joka voiteli hänet surmaamaan tuomarina? Kuinka helppoa olisi vain jättää tuokin vaihe elämäänsä taakseen ja käydä sitä vastaan sotaan tällä rintamalla?

    Rodarr, Brangokk ja muut olivat hänelle jo ystäviä. Ei se ollut valhe. Kun yöllä herättiin hälytykseen, hän ei pelännyt vain, että joutuisi tappamaan — hän pelkäsi nyt myös näiden miesten puolesta. Rodarr halusi rahaa perustaakseen panimon. Havok halusi paeta avioliittoa, johon ei ollut valmis. Zohan ei ollut murhaaja, hän oli parturi. Brungush oli paljon herkempi kuin antoi ymmärtää. Vanha ukko Brangokk olisi hyvin voinut sotia kummalla puolella tätä sotaa tahansa.

    Kaikilla heillä oli syynsä olla täällä. Kukaan ei päätynyt Lieggimiehiin ilman syytä.

    Yagak tuijotteli kaakkoon. Nämä vajaat kaksi viikkoa hän lopetti aina yövartionsa kuunnellen sitä, kun hänen mielensä käski hänelle ”juokse”.

    Älä katso taakse, vaan juokse.

    Juokse takaisin sinne, missä sinua kaivataan.

    Ei se ollut niin yksinkertaista. Rintamakarkurin kohtalo olisi hirveä, jos tämä kiinni saataisiin, ja näillä eväillä hänet kyllä saataisiin — vaikka hän vohkisi nopeimman pyörän. Eikä hän ollut vielä tarpeeksi vahva taistelemiseen. Viikot metsässä yksin olivat ottaneet veronsa — ensimmäinen vilkaisu peiliin tänne saapumisen jälkeen oli pudottanut tuolilta. Terve hehku silmänalusiin oli ottanut palatakseen vasta viiden lämpimän aterian jälkeen. Ja vaikka hän pääsisi karkuun tovereitaan täällä, oli metsä täynnä hirviöitä ja toisenlaisia vihollisia — eikä hän voinut olla varma, kuka ampuisi häntä nähdessään. Hän näytti Lieggimieheltä. Oli aina näyttänyt. Tämä rooli ei ollut täysin petosta.

    Mikään hänen rooleistaan ei ikinä ollut. Yagak ei ollut totta, mutta Yagakina eläminen tuntui todelliselta. Yagakiin luotettiin, Yagakista välitettiin. Jos Yagak katoaisi yöhön, lähtisi tusinan skakdin etsintäpartio varmasti perään.

    Hän kumartui lammen ääreen ja irvisti peilikuvalleen, ja kirosi Yagakin alimpaan helvettiin. Edes täällä hän ei voinut olla hukkumasta itseensä.

    ”Piru sinun kanssasi”, hän mutisi.

    Tähtikirkas taivas muistutti itsestään myös lammen pinnasta. Ehkä ensi yönä.

    Yagak rannalla

  • Mustan kissan tango II

    Japa Nui
    Vuosia sitten

    Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.

    Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.

    Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.

    Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!

    Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?

    Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!

    No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.

    Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.

    Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.

    ”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
    ”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.

    Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.

    ”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.

    ”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.

    Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.

    ”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
    ”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
    ”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
    ”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
    ”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
    ”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
    ”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
    Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
    ”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
    ”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.

    Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.

    Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
    ”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
    ”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
    Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
    ”Voisitko viedä minut sinne?”
    Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”

    Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.

    Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.


    Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.

    Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.

    Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.

    Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.

    Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.

    ”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.

    ”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?

    ”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
    ”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
    ”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
    ”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
    ”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
    Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
    ”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.

    … mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
    ”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
    ”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
    Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
    ”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
    ”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
    ”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
    ”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
    ”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
    Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.

    ”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
    ”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
    ”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
    ”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.

    ”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
    ”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
    ”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.

    Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.

    ”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
    ”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
    ”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”

    Saipa se peikon hiljaiseksi.

    ”Mikä?” se kysyi.

    ”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
    ”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
    ”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
    ”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
    Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
    ”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
    ”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
    ”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.

    Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
    … hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…

    Voi ei.

    Ei häntä.

    Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.

    Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.

    ”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.

    ”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.

    ”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
    ”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
    ”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
    Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
    ”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”

    Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.

    ”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”

    ”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”

    Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.

    Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.

    Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
    Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.

    Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.

    Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.

    Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.

    Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.


    ”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”

    Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
    ”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”

    Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.


    Akbsklsdflsfldax
    Satama

    ”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
    ”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
    Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.

    Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.

    Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
    ”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
    ”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
    Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.

    ”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
    ”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
    ”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
    ”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.

    Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.

    ”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.

    ”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”

    Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”

    ”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”

    BRAKASH

    ”Törmäsimme jäävuoreen!” kaikui huuto Akbsklsdflsfldaxin tähystyskorista.

    ”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
    ”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
    ”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.

    ”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
    ”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
    ”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
    ”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
    Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
    ”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
    ”Alhaalla… se on–”

    Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…

    ”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
    Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
    ”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
    ”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.

    ”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.

    ”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
    ”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
    ”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
    ”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
    ”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
    ”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
    ”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
    ”Miau!” Kissabio huusi.
    Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
    Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.

    ”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.


    ”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”

    Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”

    Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.


    Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.

    He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.

    ”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
    ”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
    ”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
    ”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
    ”Mitä toivot oppivasi häneltä?”

    Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
    ”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”

    Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”

    ”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
    ”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
    ”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
    ”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
    ”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
    ”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
    ”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
    ”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
    ”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
    ”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.

    ”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”

    Japa Nuin gurun luona

    Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.

    ”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
    Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
    Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.

    Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.

    ”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
    ”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
    ”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.

    ”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
    ”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
    ”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.

    Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
    ”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”

    Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
    ”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
    Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
    ”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
    Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
    ”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
    Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.

    ”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”

    Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.

    ”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”

    Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.


    ”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.

    Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.

    ”Ah, niin…”

    Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.

    ”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.

    ”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”

    Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”

    ”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”

    ”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”

    Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.

    Adminkatu

    Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.

    Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.

    Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?

    Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.

    Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.

    Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.

    Mutta tuskin ketään niin täydellistä.

    Laiva matkalla kohti Bio-Klaania

    Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…

    Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?

    Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.

    Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.

    Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.

    Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?

    Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!

    Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?

    Ota kynäsi, Kissabio.

    Piirrä minut…

    … ja tanssi tangoni askelin.

  • Loispistiäinen 4

    Koillissakara

    Kristallisaarten keskiosat olivat kokeneellekin merenkävijälle painajaismaiset. Korkeat kivipiikit kohoilivat merenpohjasta kuin Metru Nuin kupolin reunavesillä. Niiden säröiset reunat kimaltelivat valon osuessa niihin. Hainhampaiksi kutsuttuja piikkejä kasvoi pitkinä jonoina, kuin jonkin suuren, nukkuvan meriolennon leukoina. Siitä pahamainenen merialue olikin nimensä saanut: Cilincarin hampaat, muinaistarustojen särkyneen kärmeksen mukaan.
    Osa kivihampaista oli täysin veden alla, ja osuma sellaisen kärkeen repisi auki veneen kuin veneen pohjan. Toiset taas muodostivat valtavia vuoria, jotka nousivat pinnan ylle ja muuttuivat kallioisiksi saariksi. Sellaisten kimaltelevien kalliorantojen uumenissa piili Kristallisaarien vaurauden alkuperä.

    Aallot toivat aika-ajoin rantaan hylkyjen kappaleita ja joskus rikkauksia, joita laivat olivat kuljettamassa. Myrskyinen meri oli täynnä elämää, mutta vain harvat suuret kalastusalukset uskaltautuivat alueelle. Useimmat kiersivät saaret idempää, missä selänne oli avoin.

    Synkkä myrskyilma oli vierailu hautausmaalle. Kylmyys ja viima uiversivat kuin valittavat aaveet kirottuina vaeltamaan siinä särkyneessä maailmassa. Toisinaan myrskyissä kivipiikitkin ujelsivat. Monet merenkävijöiden kauhutarinat olivat kotoisin niiltä rosoisilta saarilta Koillissakaran juuressa.

    Saaret olivat kuin helmiä karun meren syövereissä. Ne tarjosivat elämän monille, mutta paljon harvemmille kuin aikana, jolloin salskea kansa oli vahtinut maailmaansa kristallitorneistaan. Muinaisaikojen rakennelmista ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Makutat, odinalaiset ja kaikenlaiset sotalordit olivat tuhonneet valtakunnat perusteellisesti. Hailtiamaiden aarteet ja väki oli viety ympäri maailmaa, aivan kuin he olivat draakkien valtakunnille aikanaan tehneet. Jäljellä oli vain raunioita ja niiden varjoissa asuvia. Suurin osa saarten asukkaista tätä nykyä oli matoralaisia.

    Synkän pilvikaton varjossa kulki myös yksinäinen xialainen vene. Kolme matkalaista seilasi meren aalloilla ja väisteli kareja ja kivikkoja päättäväisellä matkallaan kohti Aerin saarta ja makutaa nimeltä Tarkastaja.

    Litimärkä Deleva oli ruorissa ja kirosi pikaveneen heppoisuuden. Syysmyrskyn tyrskyt heittelivät virtaviivaista alusta kuin oljenkortta, jonka ohjaamiseksi toa teki parhaansa. Pisarat valuivat hänen naamiotaan pitkin ja ropisivat hänen panssariinsa. Tai niin hän tiesi tapahtuvan, koska hän näki pisarat ja muisti, miltä ne tuntuivat.
    Nykyään hän ei tuntenut sen pahemmin kosteutta kuin kylmyyttäkään.

    ”Olemme vaarallisen lähellä tuota karikkoa!” Halawe huusi aluksen keulasta, jossa hän oli toiminut kaikuluotaajana aistien pohjan mineraalien muotoja. Salamointi ja sade eivät tehneet siitä helppoa, mutta se ei lannistanut miestä: hän oli tottunut navigoija. Jotkut sanoivat, että se tuli Fa-Matoraneille luonnostaan.
    ”Yritän kääntää koko ajan!” Deleva puri hammastaan ja keskittyi ohjaamiseen. Aallokko ja salamat toivat hänen mieleensä Aft-Amanaa ympäröineen synkän meren. Mahriaanin palava liha tuoksui ilmassa, ja myrskypilvet näyttivät piirtävän korppimaisia muotoja taivaalle. Siitä oli ties miten kauan, miksi se edelleen muka pyöri hänen päässään?

    Angien oli visusti sisällä pikaveneen kannen alla ja kuunteli, miten aallot riepottelivat purtta. Hän oli käpertynyt pinoon viittoja pysyäkseen lämpimämpänä ja kuivana. Ne olivat löytyneet aluksen aiemman omistajan jäljiltä. Selakhi oli samaan aikaan sekä huojentunut että turhautunut siitä, ettei hänestä ollut taaskaan mitään hyötyä.
    Ainakaan hänen ei tarvitsisi mennä kannelle uhmaamaan onneaan meren jumalia vastaan. Ne eivät ole koskaan olleet selakheille suopeita.

    Heidän matkansa oli sujunut Xian jälkeen paljon hiljaisempana. Venehankinnan osoittautuminen veriseksi ei tuntunut erityisen sankarilliselta tai oikealta, eikä Deleva ollut ainoa, jonka omaatuntoa se riepoi.
    He eivät olleet juuri puhuneet toisilleen viime pävinä, sen oli kylmä kone-toakin noteerannut. Angien ja Halawe tosin olivat usein yhdessä ja puhelivat hiljaa toisilleen. Konemies ymmärsi kyllä miksi, mutta myös hän kaipasi seuraa.

    Jossain määrin kaikki kolme veneessä matkustavaa olivat kaikki matkalla omille syntysijoilleen. Halawe ja Deleva olivat ajautuneet kanistereissaan rantaan yhdellä näistä pikkusaarista, ja Angien muisti vielä ajan, jolloin Selakhiaa hallitsi selakhi.
    Nyt heistä kenelläkään ei ollut täällä mitään. Jopa heidän matkansa tavoite oli menneisyyden haamu.


    Aer oli Kristallisaarten mittapuulla suuri, yksi suurimpia Selakhian jälkeen. Suurimmalle osalle nimi toi vain mieleen ne lukuisat selakhien esineet museoissa, joita alueelta arkeologit olivat kaivaneet. Delevalle se toi mieleen mäntymetsät, jyrkät kalliorannat aurinkoiset päivät, joina hän oli saattanut vielä tuntea lämmön pinnallaan.

    Tuntien kamppailun jälkeen he olivat päässeet läpi Cilincarin karikoista ja saapuneet tyynemmälle keskiselle Kristallimerelle, josta matkalaiset saattoivat jo nähdä määränpäänsä. Aer kohosi vehreänä ja suurena horisontissa pienten kiviluotojen parvien keskellä. Sen takaa saattoi erottaa naapurisaari Ehrenin vuoret. Jos matkasi vielä vähän pidemmälle, päätyi Selakhiaan.

    ”Me olemme pian perillä”, Halawe huikkasi kannen alle ja ponnisti sitten takaisin ylös. Kansi oli edelleen litimärkä, kuten oli hänkin. Toa nojasi kaiteeseen ja katseli saarta oudon tunteen vallassa.
    ”Ajattele, viimeiset selviytyjät palaavat takaisin”, hän sanoi Delevalle.
    ”Siitä on ikuisuus”, plasman toa huokaisi silmät vangittuna kotisaaren rantaviivaan.
    ”Sitä tuntee itsensä vanhaksi”, Halawe jatkoi.

    Angien kipusi ylös kannelle edelleen paksuun, oranssiin viittaan kietoutuneena.
    ”Upea sää meillä”, hän totesi kuivasti. ”Mikä on suunnitelmamme, kun pääsemme rantaan?”

    ”Tarkastajan kartanolle ei pääse vesitse, sillä se on karikoiden ympäröimä”, kertoi Deleva aluksen ruorin luota. ”Menemme maihin ja jatkamme jalan. Yövytään jossakin kylässä, ja talsitaan sitten kartanolle. Jos Tarkastaja on mitenkään läsnä, kysymme häneltä suoraan kaiken – ja jos ei, löydämme taatusti vastauksia jostakin hänen kartanostaan.”
    ”Hmm. Läsnä?” Halawe kysyi.
    ”Sitä varten meillä on se Iden”, Deleva sanoi.
    Angien puristi laukkuaan, jossa naamio oli piilossa. ”Selakhi-Iden. Normaalilla lähinnä katsellaan seinien läpi.”
    ”No, se”, Deleva vastasi.

    Aerin melko korkeat rantatörmät olivat tiheän mäntymetsän peitossa, eikä sisämaahan nähnyt kovin pitkälle.
    ”Täällä oli joitakin kyliä, eikö?” Angien katseli metsiä epäillen.
    ”En tiedä nykyisestä asutuksesta”, Deleva sanoi hieman haikeana. ”Aerin kaupunki sijaitsi aivanlähellä, mutta nyt rannat ovat vain kanervia ja pajuja.”

    Heidän rantautuessaan oli jo myöhä. Deleva manöveeröi heidät taidokkaasti vastatuulessa rantaan ja väisti pahimmat karit. Angien hytisi toisen toan rinnalla aluksen kannella, jossa he pitivät vesirajaa silmällä yllättävien kivien varalta.

    Pienessä lahdenpoukamassa oli aikanaan ollut Aerin Satamakylä, josta oli hieman matkaa sisämaassa sijainneeseen kaupunkiin itsennsä. Deleva katseli ympärilleen kuin jonkun toisen muistoihin eksyneenä. Kalastusveneiden rivit olivat olleet pitkät, ja niillä kaikilla oli punajuuren purppurat purjeet. Punajuuri, plasman toa oli aina vihannut sitä viheliäistä vihannesta. Sitä oli viljelty valtavasti ylängöillä kaupungin reunamilla.

    ”Rúcioro, Tarkastajan saari”, Halawe kertoi, ”on oikeastaan niemi, joka sijaitsee Aerin saaren pohjoispäässä, lähimpänä Selakhiaa. Pääsemme vanhaa metsätietä pitkin aika lähelle, mutta osa matkasta on aika kivikkoista.”

    ”Mikäpä näillä saarilla ei olisi kivikkoista” Angien mutisi katsellen ohi valuvia saaria. Maisemat olivat tismalleen kuin Selakhiankin rannoilla. Se sai hänet hieman surumieliseksi.

    Poukaman reunat olivat äkkijyrkät, kuten Kristallisaarten rannoilla oli taipumus olla. Niihin oli kuitenkin kaiverrettu leveät askelmat. Ne olivat märät, liukkaat ja sammaloituneet, mutta niitä pitkin pääsi ylös. Joskus askelmien vieressä oli ollut köysirata, jolla rahtia oli tuotu ylös satamasta. Siitä oli jäljellä vain rautapultit kalliossa.

    “En muistanut kotisaaren olevan näin… karu”, Deleva sai suustaan kavutessaan kalliota.
    ”Muistat, millainen se oli kesällä ja auringonpaisteella. Tässä säässä kaikki näyttää ankealta”, toinen toa vastasi. Hän oli jo ylhäällä ihailemassa myrskyisiä maisemia ja vellovaa merta.
    “Muistan kesän auringot, mutta muistan myös skakdien tuoman tulen”, koneistettu sanoi synkkänä ja nousi viimeiset askeleet ylös.
    ”Deleva, olet aina niin pirteä”, selakhi mutisi kolmikon viimeisenä. Hän odotti joka hetki liukastuvansa ja putoavansa alas. Kalliokiipeily sateella ja pimeällä ei ollut hänen parhaita alojaan.

    Huipulta näki kauas alhaalla roikkuvista harmaista pilvistä huolimatta. Saaria oli ripoteltu horisonttiin kuin pieniä kiviä. Vanhaan Selakhia näytti sumuisessa horisontissa lähinnä ankealta, värittömältä valokuvalta. Joskus merialue oli ollut täynnä liikennettä.
    Ainoat elävät sielut merellä, mitä Halawe sinä iltana näki, oli lintuparvi lentämässä koillista kohti.
    “Lintuja…” Deleva mutisi puoliääneen auttaessaan selakhia huipulle. “En pidä enää linnuista. Ne ovat kauheimpia asioita mitä tiedän…”
    Nainen ei oikein tiennyt, mitä siihen vastata. Delevan traumat vuotivat usein ulos kuorestaan.

    ”Hei, Del, vanha satamatie on vielä jäljellä”, Halawe sanoi huomatessaan syysmetsän läpi kulkevan ruohottuneen uran. ”Puut ainakin suojaavat enemmältä tuulelta.”
    ”Kuinka pitkä matka tästä on sinne kylään?” Angien kysyi näyttäen siltä, että katui (taas) koko matkalle ryhtymistä.
    ”Kilometri, suurinpiirtein. Eihän sinulla ole kylmä?”
    ”Miten sinulla ei ole?
    ”Olen varustautunut tällaisiin olosuhteisiin. Haarniska pitää lämpöä.”
    ”Hyrrr. Muistuta minua ensi kerralla, kun olemme menossa tällaiselle typerälle matkalle.” Odinassa ei ollut montaa hyvää puolta, mutta ainakin siellä oli lämmin.
    ”Mitä vain sinulle”, Halawe virnisti.
    ”Suu tukkoon ja mennään.”

    “Syksyinen metsä on niin kiehtova”, Deleva selitti heidän kävellessään. “Lehtipuut ovat varistaneet lehtensä ja valmistautuvat talveen. Havupuut sen kun seisoivat valmiina kestämään talven koettelemukset Ja nämä erilaiset valot, jotka vehreä metsä olisi peittänyt syleilyynsä. Ne pääsevät nyt oikeuksiinsa”, toa runoili. Heidän ympärillään jalavat ja männyt hohtivat kukin lajilleen tyypillistä hohdettaan kuin heikot valokivet. Metsän sydän oli paljastunut.
    Kaksi muuta vilkaisivat tunnekohtauksen saanutta robottisoturia kummastuneina.
    ”En tiennyt, että pidät puista”, Angien sanoi.
    “Olen vain iloinen ollessani taas Aerilla”, Deleva naurahti. “Tämä on niin mukavaa vaihtelua Metru Nuin suurkaupunkiin ja pitkään merimatkaan”, toa jatkoi.
    “Sitä kaipaa välillä takaisin primitiivisempiin aikoihin, jolloin sai rakentaa asumuksensa metsään ja pelätä henkensä edestä telaketjuraheja”, Deleva puheli itsekseen.
    ”Kunnes todella joutuu pelkäämään niitä raheja”, Halawe huomioi.

    Metsätie muuttui pian hakkuualueen läpi kulkevaksi tieksi. Paikalla, jolla Aerin kaupunki oli ennen skakdeja seissyt kohosi paalumuurien ympäröimä kylä. Piiput savusivat ja ikkunat hohtivat lämmintä valoa.

    “Tässä sijaitsi ennen kaunis metsä, johon ikikoivut olivat juurtuneet ennen Aerin kaupungin perustamista.” Nyt hän näki edessään vain lohduttomia kantoja, joita lahottajasienet hajottivat. Kaikki oli revitty, pilattu ja käytetty. Delevasta näky oli lohduton.
    ”Otan mieluummin lämpimän sisätilan kuin metsän” selakhi vastasi heidän tarpoessaan kylään.
    He yllättyivät, kun huomasivat portilla katoksessa istuskelevan skakdin. Tämä oli kietoutunut syvälle huopaan ja paksuun karvahattuun.

    ”Iltaa!” Halawe tervehti äänekkäästi. Se sai laihan skakdin nousemaan.
    ”No että iltaa vain, muukalainen!” hän vastasi käheällä äänellä.

    Delevan mielessä nousi pinnalle se päivä, jolloin skakdit saapuivat rahdin mukana Aerille. Kuinka he tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat kaupungin ja sen asukkaat. Toa yritti tasata hengitystään. Hän mietti oliko tämä vain pahaa unta. Hän kupli ja oli raivoissaan, mutta hillitsi itsensä: tärkeintä oli tilanteen ymmärtäminen, hän muistutti itseään.

    ”Olemme vanhoja Aerilaisia”, Halawe kertoi ja esitteli kolmikon.
    ”Vai vanhoja oikein? Tervetuloa Jalavalaan. Emme olekaan juuri nähneet väkeä vanhalta ajalta. Tulkaa toki sisään”, skakdi selitteli leppoisasti ja veti auki puisen portin, joka näytti nähneen parempiakin päiviä. ”Menkää sitten sanomaan seriffille, että olette tulleet, ettei tule mitään hämminkiä. Täällä ei käy kovin usein teidänkaltaisia.”

    ”Teidänkaltaisia”, Deleva mietti hiljaa. ”Mitä sekin tarkoitti?”
    ”Toia, luultavasti”, Halawe vastasi. ”Emme näytä aivan tavanomaisilta matkalaisilta.”

    Kylä oli hiljainen mutta kodikas. Kivitalot olivat skakdityylisiä kuutioita, joilla oli suorat katot. Ikkunoista loisti lämpö. Muuan nainen ajoi hirven ajamia rattaita pitkin raittia. Rahi-otus oli Kristallisaarten merihirvi: sen harmaa turkki oli paksu ja pörröinen, sarvet pienet ja jalat sopivat uimiseen. Siellä täällä näkyi vaatimattoman oloisia skakdeja erilaisissa askareissa.
    Paikassa, jossa oli joskus ollut kylän Suva-temppeli, sijaitsi nyt majatalo. Kyltissä luki ”Märkä Hirvi.” Se oli kerrosta korkeampi kuin moni ympäröivät rakennus, ja se oli varustettu korkealla harjakatolla.

    ”Majatalo, vihdoinkin!” Angien huomasi.
    “Kaikki on muuttunut niin paljon”, Deleva kuiskasi toa-veljelleen. Hän ei tiennyt, oliko vihainen vai surullinen.
    Halawe katsoi veljeään syvälle silmiin. “Oikeastaan moni asia on pysynyt samana. Kaikki on rakennettu vanhan Aerin paikalle. Katso, osa kivijaloista on meidän ajaltamme. Täällä on vain uudet asukkaat.”
    ”Miten skakdit kehtaavat asua täällä sen jälkeen, mitä täällä tapahtui?” toinen toa parahti.
    “Tämä on hyvää seutua viljelyyn, kalastukseen ja kaupankäyntiin”, Halawe tiesi kertoa. “Eivät kaikki elä menneisyydessä kuin sinä.”
    ”Mutta he ovat samaa väkeä, jotka tuhosivat kylän, Halawe! He murhasivat ja ryöstivät täällä! Skakdit!”

    Deleva sai osakseen joukon kummia katseita.

    Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Angien hoputti heitä sisään majataloon. Ovesta astuttuaan lämpimän ilman aalto tervehti kolmikkoa. Monen silmät kääntyivät heitä kohti – ilmeisesti majatalon alakerta oli kyläläisille myös yleinen illanviettopaikka.
    ”Jatketaan tätä keskustelua myöhemmin”, Halawe sanoi hiljaa veljelleen.
    Paikka oli yksinkertainen ja vähäkoristeinen. Takkatuli loimusi ja valokiviä riippui katosta. Skakdit jutustelivat iloisesti keskenään. Yhdessä nurkassa vanha skakdi kertoi rahisevalla äänellään tarinoita nuorelle polvelle, joka kuunteli lattialla maaten tämän kertomuksia. Jos Deleva olisi halunnut kuunnella, olisi hän huomannut tarinan kertovan suuresta sodasta, jota kyläläiset olivat aikanaan paenneet kauas pois.
    Iloinen puheensorina täytti ilman ja toi kotoisen tunnelman. Paikka sai Delevassa aikaan ristiriitaisen tuntemuksen. Siellä murhaajat iloitsivat temppelin raunioihin rakennetussa majatalossa, mutta toisaalta… paikka oli viihtyisä ja arkinen! Oli kuin kukaan muu ei olisi edes nähnyt sitä hirvittävää pyhäinhäväistystä, joka Delevalle näyttäytyi ilmiselvänä!

    ”Saisimmeko kaksi huonetta”, Angien kysyi tiskin takana hyörivältä vihreältä skakdilta. Tämän alahuulesta puuttui puolikas, mutta se ei estänyt miestä hymyilemästä.
    ”Jo vain, neiti. Matkustavaisia ei usein näy tähän vuodenaikaan, joten talossa on tilaa. Oletko tullut pyhiinvaellukselle vanhoille kristalliraunioille?”
    ”En ole matkalla Selakhialle.”
    ”Yleensä teikäläiset ovat. Miten, otatteko illallista?”
    ”Toki”, hän sanoi ja viittoi matkakumppaneitaan, jotka puhuivat hiljaa jotakin toisilleen.

    “En voi hyväksyä sitä, että Aerin kaupunki on tuhottu täysin”, tuohtunut Deleva puhui hiljaa veljelleen. ”Vai että Jalavala! Kaikki, jopa muisto kaupungista, on tuhottu.”
    “Deleva, tuo… ollakseni rehellinen, tuo kuulostaa melko naiivilta”, Halawe sanoi. “Emme edes tiedä siitä mitä nämä skakdit ovat ja onko heillä tekemistä Metorakkin kanssa, jos mitään.”
    ”Silti tämä tuntuu… väärältä. Anteeksi, minä en tiedä, mitä oikein ajatella.”

    Kaikkialla, minne toa katsoi, hän näki vain teräviä harjoja, välkkyviä hampaita ja rujoja kasvoja. He näyttivät kuin keneltä tahansa ryöstelevältä skakdijoukolta – nämä olivat vain piilottaneet aseensa.

    Ikään kuin he tarvitsisivat aseita. Monella skakdilla oli kuitenkin ties mitä voimia, Deleva mietti kyynisesti istuutuessaan yhteen nurkkapöydistä, jonne Angien oli jo mennyt.

    Majatalon isäntä toi heille illallismenut. Ne olivat oikeastaan ohuet puulevyt, joihin oli polttokynällä kirjailtu taidokkaasti erilaisia kuvioita. Menut sisälsivät pääosin kalaa ja syksyn antimia, kuten sieniä. Ruokalistan loppupäässä oli erilaisia marjaisia jälkiruokia. Menukortin oikeassa yläreunassa oli kylän tunnus, mahtava jalava.
    “Näyttääpä ruokalista herkulliselta”, Halawe huudahti. Oli ollut suuri sääli, etteivät he olleet voineet poiketa Xialla missään hyvässä ravintolassa – tämä itse asiassa oli matkan ensimmäinen.
    “Kalaa listalla on ainakin paljon”, Deleva sanoi. On rukia eri muodoissa ja peitsikaloja punajuuripyreen ja pinaatin kera. ”Ja hintataso on täällä aika hyvä”, hänen oli pakko myöntää. Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos vain joku skakdi olisi vetänyt esiin puukon ja käynyt heidän kimppuunsa, mutta niin ei vain tapahtunut.

    Seurueen menu-selailu keskeytyi kysymykseen.
    ”Mahdatteko te olla ne, keitä odinalaiset etsivät?” kysyi nuori skakdi, jolla oli paksu hirvenvillaviitta. ”Koska te vastaatte tuntomerkkejä, te kaksi.”

    Angien pudotti ruokalistan jähmettyessään. Halawe vilkaisi heidän pöytänsä viereen ilmestynyttä kysyjää viileästi. Hän otti pahimman toa-rosvo-ilmeensä ja madalsi ääntään mahdollisimman mystiseksi.
    ”Entä jos olemme?” hän kysyi.
    ”Me ei haluta tänne mitään hämminkiä. Ja odinalaiset, ne tuo hämminkiä. Ne on vaarallisia.”

    Paljastus sai aikaan hälinää. Monet skakdeista näyttivät kauhistuneilta. Osa luikahti pois paikalta.
    ”Täällä kävi pari päivää sitten Varjotun kätyri, iso kuin mikä ja hampaisiin asti aseissa. Se sanoi, että jos me piilottelisimme teitä, ne polttaisivat koko kylän. Varmuuden vuoksi vielä kirjoitti saman viestin Einorakin hirveen”, vanha keinutuolissa istuva skakdi kertoi hiljaa.

    “Tietysti te annatte meidät Kummisedällenne”, Deleva vastasi tuleen. ”Te olette aivan samaa settiä kaikki, skakdit ja metsästäjät!”
    Moni skakdi nousi seisomaan ja huuteli takaisin. ”Mikä oikeus Toilla on päättää muiden asioista”, joku kysyi. ”Te vain tuotte harmia mukananne!”
    Halawe otti veljeään kädestä ja yritti rauhoittaa häntä. “Emme aloita mitään kapakkatappelua”, hän sanoi hiljaa painottaen jokaista sanaa.

    ”Kyllä aloitamme”, nuori skakdi korotti ääntään. ”Jos ette tee niin kuin sanomme. Meitä on paljon enemmän! Te vaarannatte koko kylän!”

    Angien huokaisi syvään. Miksi hän liikkuikaan toien matkassa?
    Halawe päätti lopettaa mittelön ennen kuin se edes alkoi, ja avasi mielensä huoneen metallille. Hän kohotti kätensä, ja metalliesineet – haarukat, lusikat, hiilihangot ja teepannut -kohosivat ilmaan ja alkoivat tanssia rentoa tanssia.
    ”Haluatteko todella aloittaa tappelun?” toa kysyi. Näytös sai skakdit kavahtamaan, mutta heidän syyttäjänsä ei paennut.
    ”M-meitä on enemmän”, skakdi jatkoi. ”Ei teidän kannata.”
    Deleva nousi täyteen pituuteensa ja otti pari askelta skakdia kohti. Ne kolahtelivat lattiaan kuin männät. Skakdi näytti surkealta rääpäleeltä koneistetun edessä.
    “Kuono umpeen, nilkki”, toa latasi. Miehen mekaaniset kourat tarttuivat tyypin viitan kauluksista. Uskalias skakdi huomasi pian olevansa ilmassa Delevan silmien korkeudella.
    “Tiedätkö, olin samanlainen nuori kuumapää kuin sinä. Luulin omistavani maailman ja että maailma oli minulle velkaa. Sitten sain maailmalta selkäsaunan ja palasin maan pinnalle.”
    Skakdi-nuorukainen nielaisi. ”J-ja sinäkö palautat minut maan pinnalle?”
    “Jos itse sitä haluat”, toa sanoi peloissaan olevalle skakdille.

    ”Päästä Hernan alas!” huusi toinen skakdi, teräväkatseinen ja isokokoinen, ja nappasi jakkaran. Se rohkaisi useaa tämän ystävää tarttumaan kättä pitempään.
    ”Mitä jos vain istuisitte”, Halawe osoitti heitä avokämmenellä, ja joukko tunsi kuin näkymättömän seinän asettuvan heidän ja Delevan väliin.
    ”Minä olen Makutan lapsia”, teräväkatseinen skakdi sanoi, ja hänen silmänsä syttyivät punaiseen valoon. ”Minullakin on voimia, toat. Ette ole ainoita, jotka voivat tehdä mitä haluavat.”

    Magnetismin toa vilkaisi vuorotellen Delevaa ja silmävoimilla uhkailevaa olentoa. Tilanne tuntui karkaavan käsistä. Hän astui vaistomaisesti hieman sivuun, että Angien jäisi hänen taakseen. ”Deleva, lopeta”, hän pyysi.

    ”PÄÄSTÄ HÄNET!” skakdi huusi. Deleva vilkaisi kohti tätä visiiri loistaen ja säteillen plasmaa. Konemies… hymyili? Oli kuin hän oli ollut salaa onnellinen siitä, miten hänen ajatuksensa skakdeista olivatkin osuneet oikeaan. Hetken hän oli pohtinut, olisiko hän tehnyt virheen, mutta tappouhkaus palautti hänen ennakkoluulonsa.
    ”Minä todennäköisesti kestän mitä hyvänsä sinä voit syöstä päälleni”, hän sanoi hiljaa. ”Kestätkö sinä?”
    ”Huone on täynnä meitä. Tappaisitko meidät kaikki?”

    Ruokasalin reunoilla tapahtumia seurasivat henkeään pidätellen tusina paikallista. Heidän ilmeissään näkyi kuitenkin päättäväisyys suojella kotiaan.

    ”Tappaisitteko te meidät kaikki?” Deleva kysyi vastaukseksi. Ilma hänen ympärillään kuumeni.

    Ovensaranat narahtivat, kun se avattiin. Deleva osoitti välittömästi ovensuuhun. ”Kuka sieltä tuleekin, tule varovaisesti ja ilman aseita!”

    Tulija oli valkea, vanha ja pyöreähkö skakdi, jolla roikkui kaulassa keltainen kivi ja kasvoilla mieto virne. Miehellä oli kädet vyöllä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vetää asetta. Itse asiassa hänellä ei näkynyt moista.
    ”Kuulin, että täällä on hämminkiä”, sanoi sheriffi leppoisasti ja asteli sisään. ”Olen Jåkon, tämän kylän lainvalvoja. Mistäs täällä on kyse?” hän sanoi.

    “Seriffi! Täällä on toia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti”, joku skakdeista vastasi väkijoukosta.
    “Itse olitte antamassa meitä metsästäjille”, Deleva tiuskaisi vastaan.

    Sheriffi maiskutteli hetken ja käveli tilanteen läpi, kuin mitään vaaraa ei olisi ollutkaan. Yhä ympäri huonetta leijuvat metalliesineet vaikuttivat kieltämättä hämmentäviltä.

    ”Tiedättekö, matkalaiset, miksi Jalavala perustettiin?” tämä kysyi, kuulostaen pikemminkin joltakulta, joka kertoisi satuja matoralaisille. ”Kotikonnuilla aikanaan sodittiin, odinalaiset ja Nektanni ja niin edespäin. Nämä veikot – me – lähdettiin pois, jonnekin omaan ja syrjäisään. Jalavala on turvasatama, eikä meillä ole tapana täällä ratkoa tilanteita samoin kuin odinalaiset.”

    Se sai mutanttiskakdin sammuttamaan silmiensä sairaan hohteen. Deleva piteli edelleen kiinni skakdinuorukaisesta, jota oltiin kutsuttu Hernaniksi.

    ”He ovat odinalaisia”, selitti joku sheriffille.
    ”He saavat itse näyttää sen”, Jåkon vastasi.

    Deleva vilkaisi jalkojaan ja laski skakdin.
    “Oikeastaan olen täkäläisiä”, konemies vastasi hiljaa. “Puolustin tätä paikkaa kun se tunnettiin Aerina.”
    “Ai ihan täkäläisiä toia? Olemme kuulleet vain tarinoita teistä. Alkuperäisistä asukkaista olemme löytäneet vain erilaisia arjen esineitä”, Jåkon kertoi. “Osanottoni teikäläisten puolesta.”
    “Joukko skakdeja saapui tänne rahtilaivaan piiloutuneina. He ryöstivät, polttivat ja orjuuttivat kaiken mitä kansastani oli jäljellä. Olette varmaan kuulleet nimen Metorakk ennenkin?”
    “Metorakk?” sheriffi kysyi. ”Ei, se nimi ei sano mitään. Liekö joku sotalordi?”
    “Hän… aivan sama, hän on käytännössä piraka. Jos annatte meidät metsästäjille, ette ole yhtään parempia kuin pirakat”, Deleva kertoi surkeana.
    “Mutta se pelastaisi kylämme”, Jåkon sanoi. ”Niin tämä jättipeikko, Inozya, kertoi. Oikea saasta, iso kun mikä ja paha tappelija. Sanovat, että oli oikein Metru Nuin sodassa. Hän ja hänen kätyrit pitävät majaa kauempana pohjoisrannalla.”
    Jåkon katsoi ympärilleen ja varmisti, että ovi tosiaankin oli kiinni.
    ”Me maksamme jo heille suojelurajaa, kun he lähettävät korstojaan tänne. Emme halua herättää Varjotun vihaa. Etkö itse olisi tehnyt jotakin samanmoista, jos se olisi pelastanut Aerin ja kansasi?” sheriffi sanoi.
    Delevan oli pakko myöntää, että Jåkon oli oikeassa.
    ”Pimeyden metsästäjiä… on tällä saarella?” Angien kysyi varovaisesti. Hän ei ollut tähän mennessä puuttunut potentiaalisesti räjähdysherkkään tilanteeseen.
    Sheriffi nyökkäsi. ”Emme tiedä miksi ihmeessä. Yleensä ne vain käyvät. Ehkä ne saivat vihiä tulostanne ja odottavat.”
    ”Siinä tapauksessa emme voi yöpyä täällä turvallisesti”, Deleva sanoi. ”Ne saastat voivat olla täällä koska hyvänsä.
    He kolme tiesivät liiankin hyvin, kuka mainittu Inozya oli. Peikko oli metsästäjien riveissä sotasankari, toain tappaja ja pysäyttämätön jyrä. Oli oikeastaan vain loogista, että Varjottu olisi lähettänyt juuri hänet heidän peräänsä.

    ”Mutta myös täältä yön selkään lähteminen asettaa meidät samalla tavalla vaaraan”, Halawe protestoi veljelleen.
    ”Onko sinulla parempi idea?” plasman toa tivasi. ”Nähtävästi oli niin tai näin, Varjotun murhaajat löytävät meidät.”

    ”Minulla ehkä on”, Halawe ajatteli ääneen. Tässä vaiheessa hän oli jo antanut metalliesineiden pudota takaisin omille paikoilleen. Toa istuutui ja hieroi Mirunsa nokkaa.
    ”Entä jos”, hän kääntyi katsomaan sheriffiä. ”Entä jos me pakenemme täältä – sanotaan, te yrititte ottaa meidät kiinni, mutta ette onnistuneet – ja me pääsemme takaisin veneellemme. Otamme hieman kiertotien, ja yritämme lähestyä Rucioroa pohjoisesta.”

    ”Mutta etkö sanonut, että-” Angien oli protestoimassa. Hän ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun – että Halawehan sanoi, ettei kartanolle päässyt meritse.
    ”Ratkomme sen murheen seuraavaksi”, Halawe vastasi selakhille ja kääntyi taas skakdien puoleen. ”Sopiiko tämä? Metsästäjien ei tarvitse koskaan tietää, että päästitte meidät vapaasti.”

    Sheriffi nyökytteli. Se sai skakdiväenkin myöntyväisemmäksi, tai ainakin mykistämään protestinsa.
    ”Ottakaa toki evästä mukaan. Se on vähintä, mitä voimme tehdä toisille Varjotun riivamille. Kunhan lähdette pian”, Jåkon sanoi.
    ”Kiitos”, Halawe sanoi. Hän oli jopa hieman innoissaan suunnitelmastaan. Angien näytti lähinnä pettyneeltä siihen, ettei seuraava yö ollutkaan oikeassa sängyssä, ja Deleva ei ollut vieläkään erityisen luottavaisella päällä.
    ”Sheriffi, pahoittelen hieman aiempaa purkaustani. Yritätte varmaankin parhaanne täällä. Minulla on vain paljon huonoja muistoja”, hän selitti. ”Mutta jos metsästäjät odottavat meitä ulkona, tiedämme, keitä syyttää”, hän lopetti ja puristi kätensä nyrkkiin.

    He saivat mukaansa pussillisen ruokaa, ja sitten heidät käännytettiin takaisin öiseen sateeseen.
    Kontrastina lämpimiin sisätiloihin Aerin syyssää tuntui ehkä vieläkin ankeammalta nyt.

    ”Meidän pitäisi vain hankkia ne metsästäjät tänne ja tehdä tilit selväksi kerralla”, Deleva mutisi heidän kulkiessa kohti ulkoporttia.
    ”Kaikki meistä eivät ole tehty metallista”, Angien huomautti. ”Sitä paitsi Varjottu vain lähettäisi lisää. Täältä ei ole kovin pitkä matka Odinalle.”
    ”Ainakin voisin tehdä jotakin. Veneessä oleminen tuntuu niin… voimattomalta. Sitä paitsi, Halawe, miten aiot päästä sieltä pohjoisesta läpi? Kyllä sinä tiedät, ettei mikään alus selvinnyt Tarkastajan vesien läpi. Ne ovat… no. Makutat tekevät kaikesta ympärillään riivattua.”
    ”En ole aivan varma”, Halawe myönsi. ”Mutta ehkä keksimme jotakin. Toivottavasti aika pian.”
    Se ei varsinaisesti valanut toivoa hänen matkatovereihinsa. Harva asia valoi, kun he poistuivat Jalavalan portista takaisin pimeään ja märkään metsään.

  • Gaggulabion elämämkerta

    Gaggulabion elämämkerta

    GAGGULABION ELÄMÄMKERTA

    Rumisgone

    Konvehtikahvila oli yhtä mahtipontinen kuin steltiläinen omistajansakin. Sen puitteet tavoittelivat taivasta, nousten korkeuksiin kämäisen satama-metrun keskustasta. Kahvila oli sillä hetkellä pohjoisen maailman suurimpien egojen kohtaamispaikka. Aristokraatteja, aatelisia, pohattoja, sotalordeja. Kaikenlaista turhantärkeää väkeä.

    Juhlan isäntä, kloppi-Ungara, oli muotoillut höyrypulisonkinsa spiraaleiksi päänsä sivuille. Hän käytti vain alempien yhteiskuntaluokkien hiestä tehtyä hajuvettä. Kovasti hän naureskeli ja toivotteli vieraita tervetulleeksi. Hänen arvovaltansa olisi taivaissa juhlan jälkeen, hän tiesi silmäillessään paikalle saapunutta vortixx-seuruetta.

    Kenraali Gaggulabio tuhahti.

    ”Ihan turha äijä tuo Ungara”, hän naureskeli paksu sikari suupielessään. ”Ei ole koskaan mitään tehnyt! Peri klaaninsa rahat ja nyt luulee olevansa yksi meistä! Ha ha haa!” hän mainitsi ilkeästi pöytäseurueelleen.

    Joitakin tonneja painavan marmoripöydän ympärille oli kerääntynyt pieni joukko suuren skakdikenraalin egon auringossa paistattelevia palvojia. Oli jokunen skakdi-nuorukainen, sotaveteraani-aristokraatti sekä tietysti lukemattomasti naisia. Kaikki halusivat päästä ex-leipurin pöytään.

    Tai sitten eivät, mutta ei Labio antanut sen haitata.

    ”Kuulkaas, hyvä herrasväki”, skakdi paukutteli henkseleitään ja nousi ylös. Hän kumosi kurkkuunsa liköörilasin. ”Minä ajattelin kertoa, miksi minä olen tämän tapahtuman tärkein henkilö!”

    Ehkä kaksi henkilöä taputti.

    ”Katsokaas, silloin kun minä olin nuori, miehen mitta ei ollut raha vaan hänen tahtonsa ja sinnikyytensä! Arvon herrasväki, kerääntykää tänään kuulemaan Gaggulabion tarinaa!

    Zakaz
    Menneisyys

    Aikana ennen aikaa oli vain suo, lapio ja Labio.

    Kyllä, se oli aikaa, jolloin Zakazilla oli vielä soita. Ja vettä noin ylipäänsä. Jokilaivat purjehtivat pitkin donitsisaarta ja elämä oli yksinkertaista.

    Sellainen oli myös Labio-Glaanin suo. Se sijaitsi itä-Zakazilla miellyttävässä Konilaaksossa. Aikanaan oli vanha Arggilabio voittanut ne maat eräältä toiselta vedonlyönnissä. Hän oli väittänyt pystyvänsä puhumaan oudon kivestä tehdyn miehen kanssa, ja kas kummaa, oli onnistunut. Ainoana koko Zakazilla.

    Niin oli vanha Arggilabio, jonka parta liuhui suotuulessa, rakentanut omin käsin miehekkäästi itse kaatamistaan parruista talon.

    Rumisgone
    Nykyisyys

    ”Eikö ajatus ollut, että kerrot itsestäsi, et suvustasi?” joku skakdinplanttu kysyi. Ilmeestä päätellen hän olisi halunnut jo päästä siihen osaan, jossa Kenraali Gaggulabio surmasi kasapäin vihollisia verisillä taistelukentillä.

    ”Poika hiljaa”, Kenraali totesi tahdikkaasti.

    Zakaz
    Menneisyys

    En päässyt ikinä omistamaan Arggilabion perintötaloa. Tai edes sitä suota. Ne tuhoutuivat traagisesti sodassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.

    Minä, miehekkään mutta vallan vaatimattoman glaanin nuorimmainen, lähdin etsimään elantoani. Oikeastaan en edes muista asuneeni perintömökissä päivääkään. Puoli päivää, itse asiassa. Sitten Arggilabio sanoi minulle: ”Poika, turpa kiinni ja mene töihin.”

    Velvollisuudentuntoisena miekkosena minä tietysti menin. Silloin nähkääs Zakazilla oli vielä töitä ja talous ja ylipäätään elämää.

    Tiesittekö, että Arggilabio oli itse asiassa kotoisin Meksi-Koron suunnalta? Katsokaas, nimi ilmeisesti tulee meksitoranista. La Bio, ja siinä se la on jonkinlainen artikkeli vai mikä irnakk se nyt onkaan. Että olemme ihan kansainvälistä väkeä olleet aina. Ulkomaat virtasivat veressäni, ja paloin halusta päästä tutustumaan maailmaan!

    No, minusta tuli tietysti innokas merimies! Solmin ensimmäisenä päivänä kahden laivan purjeet kiinni toisiinsa, ja kapteeni väitti sen olevan tarpeeksi hyvä syy erottaa minut. Ainakin, kun kummankin aluksen mastot katkesivat heti niiden lähdettyä satamasta. Ihmeellistä pilkunviilausta, sanon minä. Ei kukaan ole seppä syntyessään!

    Siitä sainkin idean. Hankkiuduin suuren lapiosepän kisälliksi. Äijä tosiaan oli erikoistunut lapioihin. Se takoi kakkulapioita, puutarhalapioita, lumilapioita, pistolapioita, kenttälapioita ja rikkalapioita. En ymmärtänyt miten se eli pelkästään sillä. Ei kai lapioilla nyt niin suuria markkinoita ollut? No, silloin en ollut vielä kaltaiseni talousnero, joka olen nykypäivänä.

    No, se ei kestänyt pitkään. Sulaan metalliin ja katapulttiin liittyvän onnettomuuden jälkeen sain potkut. Mietin, että mitähän sitten.

    Silloin serkkuni Buutarhalabio tarjosi minulle töitä!
    Olin innoissani. Hän asui ihan eri puolella saarta ja matkusteli paljon, näyttelijä kun oli.
    ”Oi Gaggu pikkuserkkuni, voin opettaa sinut tähdeksi!” hän lauloi minulle mahtavalla tenorillaan. ”Tule assistentikseni, niin näytän sinulle salani!”
    Olin myyty. Teatteri-elämä – kuuluisuus – näytteleminen! Oli kuin olisin aina halunnut niitä!

    Lopulta ymmärsin, että minä olen pääroolin näyttelijä ja koko maailma on näyttämöni. Vielä silloin olin turhan vaatimaton. Tyydyin sivuosiin. Näyttelin esimerkiksi kiveä. Se oli metodinäyttelemistä – vietin paljon aikaa kivien kanssa sopeutuakseni niiden elämään. Seurasin niiden käyttäytymistä, opettelin olemaan kuin ne. Tein roolini loistavasti.

    Mutta sitten eräänä päivänä kaikki meni pieleen, kun Buutarhalabio sai työtarjouksen. Hänet haluttiin Hepovaaran laulun uudelleenkirjoitettuun näytelmäversioon.

    Koningaskunnan tarinat olivat sikäli aina vaikeita esittää, koska ne tarvitsivat kaksi näyttelijää joka rooliin – hevosillahan oli neljä jalkaa. Olin imarreltu, kun legendaarinen serkkuni sitten pyysi minua toiseksi puolikkaakseen. Esittäisimme Orhilordia, koningasta ajalta jolloin lohikäärmeet vielä hallitsivat ja Keksikak oli vasta nuori ritari.

    Me nousimme estradille. Pyrotekniikka paloi ja rummut pauhasivat.
    ”Älköös vihulainen koningaskuntaan koskeko”, Orhilordi lauloi Buutarhalabion tenorilla. ”Me taistelemme vastahan, kauniiden niittyjemme ja piehtarointimaittemme vuoksi!”
    Monet muut hevosroolin taputtivat kavioitaan yhteen aplodeiksi. Ne hakivat aseensa ja marssivat muodostelmaan.
    ”Etiäpäin, hepohoset vapaat! Kohti verta ja sotaa!”

    Silloin tapahtui tragedia. Buutarhalabio innoissaan lähti juoksuun vähän liian nopeasti, ja pukumme repeytyi. Orhilordi hajosi kahtia. Yleisö nousi seisomaan. Mikä käänne! Oliko kyseessä salamurha? Pelastaisiko Keksikak tilanteen? Tietysti oli niitä, jotka olivat lukeneet kirjat eivätkä pitäneet muutoksista. He buuasivat. Ei se noin mennyt kirjoissa! Huonoa teatteria!

    Se mursi Buutarhalabion. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut, hän heitti hepopukunsa nurkkaan ja lausui:
    ”Buu-kylttinne muodostavat kuin suuren viidakon. Tarhan! Minä ollos epäonnistunut, hyvästi tälle maailmalle heitän! Gaggu, pikkuserkkuni, minulle tämä lupaa: koskaan älä minun virhettäni toista, älä anna kritiikin itseäsi musertaa!”
    Ja niin hän puraisi myrkyllistä köynnöskasvia ja kuoli.

    Hän tosiaan tunsi myös kasvit. Hän oli toiminut puutarhurina ennen siirtymistään teatteri-alalle.

    Murheen murtamana päätin, että olen itsenäinen skakdi joka ei tarvitse työnantajaa. Aivan, perustaisin yrityksen!

    Millaisen yrityksen perustaisin? Olin mielestäni melko luova persoona, jolla oli suunnattomasti tyylitajua. Mikä ammatti sellaiselle sopisi? Silloin minulle välähti – leipuri. Kondiittori. Halusin luoda kauniita, ruskeakuorisia rapeita ruokaisia rasvapommeja, kyllä! Se olisi unelma-ammatti!

    Lähetin yrityksenperustamiskaavakkeen Vedenalaiseen Yritysministeriöön. Nimi oli vissiin jäänne ajoista, kun kalamiehet pyörittivät Zakazia. Ei se paikka mikään vedenalainen enää ollut. Lahti oli padottu ja kuivattu laaksoksi. Mahr-Kor oli silloin ehkä kaunein kaupunkimme. Vedenalaiset pyramidit olivat kuivatettu ja tehty meille jaloille piikkiniskoille sopiviksi. Joskus kalamiehiä tuli katselemaan surkeina sivuun. Ha ha, nauroimme niille. Onnettomia! Hah! Hillittömän hauskaa!

    Nimi ”Kondiittoria” oli varattu. Yritin montaa varianttia. ”Kakkukondiittoria.” ”Leipomo.” ”Leivoslinna.” Kaikki oli viety! Yritin marginaalisempia. ”Konikondiittoria.” ”Leiwän Walmistamo.” Ei! Ei! Byrokratia oli pettänyt minut.

    Silloin minulla välähti. Mitä jos tekisinkin nimen klaanin vanhalla, ikiaikaisella murteella?

    Ja niin siitä leipomosta tuli Gaggugondiittoria. Ja Labion Leibomo. Ja Leivoslinna. Varasin sille varmaan kaksikymmentä nimeä, hah! Onpa vaikeampaa perustaa uusia leipomoita! Hah! Parempi minun bisnekselleni! Varasin vielä kolmekymmentä keksimääni leipomon nimeä. Kukaan ei saisi perustaa koskaan ”Piispapaistoksia” tai ”Hevonditoriaa.”

    Kun olin perustanut pienen leipomon vuokraamani kojuun, aloin opetella, että mitenhän näitä juttuja oikeastaan leivotaan. En ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin! Yrityksen ja erehdyksen kautta sain yrityksen nousuun! Joo, olihan siinä pari oikeusjuttua. Keksini kuulemma mursivat jonkun hampaat. Yksi tukehtui pullaani, kun se laajeni räjähtävästi sen kurkussa. Taiteen eteen on kärsittävä, sanoin! Mestariksi tulee vain tuskan kautta!

    Niiden muiden tuskan kautta, tietty. Minä mitään kipua halunnut kokea. En minä nyt mikään omituinen ollut.

    Juuri kun olin päässyt uuden elämän makuun (olin muuttanut leipomoni kaupunkia neljästi oikdeudenkäyntien takia), tuli koto-suolta viesti. Arggilabio on kuollut. Traagista. Sukumme patriarkka oli ajanut itsensä yli ruohonleikkurilla. Kuulemma parkkeerannut koneen ylämäkeen ja mennyt korjaamaan liekinheittimiä siinä. Ruohonleikkurin telaketjut olivat tehneet papasta muusia.

    Osa serkuistani oli innoissaan. Kuka perisi suon? Kenestä tulisi seuraava suurlabio? Toiset, perimysjärjestyksessä alempana olevat, epäilivät murhaa. Oliko joku kenties työntänyt ruohonleikkurin liikkeelle? Glaanimme yhtenäisyys oli vaakalaudalla.

    Itse olin perimysjärjestyksessä hyvin alhaalla. Zakazlainen perimysjärjestys, näet, perustui iän tai vallan sijaan paljon loogisempaan vaihtoehtoon: harjan piikkien lukumäärään. Katsokaas, kun minulla on tällainen tiheä ja lyhytlapainen harja, niin minulla oli niitä piikkejä ehkä eniten. Ja kun Arggilabion harja oli harva ja kuolettava, oli meidän harjojemme välinen ero huomattava. Monella serkullani oli harja paljon enemmän papan kaltainen. He tulivat siis perimyksessä ensin.

    Rumisgone
    Nykyisyys

    ”… eli harjaa parturoimalla voi muuttaa paikkaansa perimysjärjestyksessä?” kysyi hämmentynyt vortixx.

    ”Typerä nainen, ei parturointi mitään auta. On kyse henkisestä harjasta, siitä mikä on jokaisen skakdin sielu! Hevonen on edelleen sama hevonen vaikka sen harjan leikkaa, ja niin on skakdikin!” Labio murahti.

    Zakaz
    Menneisyys

    Minä pesin käteni Glaanin perimyksestä. Sanoin serkuille, että en ole kiinnostunut. Olen menestyvä yrittäjä ja taiteilija enkä tarvitse mitään aristokratiaa! Kyllä, kapinallinen luonteeni kehittyi jo tuolloin. Loin omia teitä sinne missä ei skakdi ollut aiemmin kulkenut. Myin keksejäni kaukaisimpiin kyliin ja takapajuisimpiin paikkoihin. Tutustuin koko Zakaziin! Oli muuten kämäinen paikka jo silloin.

    Yleensä minun ikäpolvellani on hyvin nostalginen suhtautuminen siihen tylsään saareen ennen sotaa. Ylistävät sen kauneutta, sen rehellisyyttä, sen yksinkertaisuutta. Ja pah! Turha mesta se oli, mitään ei koskaan tapahtunut eikä kenelläkään ollut visiota, tiedättekö. Olin ainoa, jolla oli mullistavia ajatuksia. Minulla oli kunnianhimoa, jukravit! Mietin, että miten edistää bisnestäni entisestään. Olin jo oppinut aika hyväksi kondiittoriksi. Edellinen keksisatsini oli jopa voittanut jonkun xialaisen kilpailun parhaimmasta aineesta tehdä luotiliivit. Pullareseptiini olin kyllästynyt, ja myin sen eteenpäin. Joku vortixx-insinööri tuli nimittäin luokseni:

    ”Päivää, herra. Kuulin, että teillä on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön”, hän sanoi.
    Nyökkäilin kovasti, ihan ihmeissäni olin. Sellaista ison maailman menoa oli siinä tapaamisessa.
    ”Päivää, rouva. Kyllä, minulla on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön.”
    ”Työntantajani arveli, että kenties niillä on sotilaallista käyttöä. Voitteko myydä reseptin?”
    ”No katsos kun ei taiteilija oikein voi, se on sillä tapaa selkärangatonta. Ja meikäläisellähän on selkäranka!”
    ”Mitä sanoisit puolesta miljoonasta?”
    ”Myyty!”

    Sen päivän tärkeä opetus oli se, että periaatteista kannattaa pitää kiinni vain silloin kun siitä ei ole taloudellista haittaa. Onhan raha nyt oikeasti paljon tärkeämpää kuin jotkut asenteet tai moraali. Raha on kuitenkin fyysistä oikeaa juttua toisin kuin ne muut.

    Oli muuten kiva, kun se samainen insinööri tapasi minut uudestaan parin vuoden kuluttua. Kysyin, että mitäs mitäs, teittekö pullistani aseita. Lisko nyökkäili, että joo, kyllä teimme. Veti esiin vähän pullan näköisen kuulan. Laittoi sen aseeseen ja ampui. Pulla-ammus laajeni räjähtävästi osuttuaan seinään.

    Kuulemma aseen salaisuus oli taikasieneni, josta tein hiivan. Siitä olivat ne nerot tehneet jotain ammuksia, jotka tuntuivat rikkovan kaikkia luonnolakeja. Lasikuulaan vaan kasa nauloja ja vähän hiivaa, niin koko systeemi räjähtää kymmenen kertaa isompana kohteen naamalle. Tsamoriksi tai joksi ne niitä kutsuivat.

    ”No, nautintoni on olla avuksi”, vastasin sitten tälle insinöörille aika ylpeänä. Leipuri, aseteknikko ja ties mitä! Minusta tulisi vielä suurmies!

    Kun xialla alettiin valmistaa terästä keksinpaisto-ohjeeni perusteella, niiden laivojen kestävyys kuusinkertaistui. Ai että olin nero.

    Sain ihan skarararisti rahaa noista keksinnöistä. Vaatimaton mies kun olin, en ryhtynyt prameilemaan. Ostin jokilaivan! Oikeastaan se oli purjelaiva, joka meni myös joissa, mutta ei sen niin väliä. Se oli kaunokainen nimeltä Akbsklsdflsfldax. Moni on kysynyt minulta että mitä skararia mies, mikä nimi se edes on.

    No katsos, nimi perustuu minun nerouteeni. Zakazilla meriliikennettä verotettiin ankarasti (vissiin koska sillä syyllä saatiin kiskottua enemmän veroja kalamiehiltä) joten mietin että millähän kiertää näitä veroja. No sitten mietin, että mitä jos nimenän alukseni niin vaikeasti, ettei kukaan verotoimistossa osaa kirjoittaa sitä?

    Kokeilin. Se toimi loistavasti! Kukaan ei koskaan kirjoittanut kaunokaiseni nimeä oikein! En maksanut senttiäkään laivaveroja silloin kun verot vielä olivat asia!

    Jälkikäteen sitten paljastui, että olin ostanut aluksen jollain kymmenkertaisella ylihinnalla. Saihan se minut vähän vihaiseksi, kun joku vääräsäärinen meklari oli minua huijannut. Mutta olen anteeksiantavaa sorttia! En usko väkivallan olevan ratkaisu, joten minä vain ajoin Akbsklsdflsfldaxilla vahingossa sen yli. Mitäs oli köytettynä suoraan laivani edessä.

    En missään nimessä pidä tappamisesta. Pahan maun suuhuni saavat ne lajitoverini, jotka kehuskelevat murhilla. Ei, minä en ole murhaajien ja öykkärien ystävä. Olen vain taiteilijoiden ystävä. Yksi monista elämäntehtävistäni on muuttaa se stereotypia, että skakdit ovat väkivaltaisia hulluja. Mieheni ovat lynkanneet monta näihin stereotypioihin syyllistynyttä. Aion vielä puhdistaa Zakazin nimen ja palauttaa sen loistoon, joka sillä oli Äijärakkin päivinä!

    Minusta tuli siis laivaleipuri. Kiertelin ympäri saarta ja kaupittelin leivoksiani kaikille. Tienasin paljon rahaa. Paikoitellen minulle maksettiin jopa siitä, että lähtisin heidän kylästään! Niin suosittu minä olin.

    Suosio tuo tietysti ongelmansa. Eli naiset.

    Moni epämiellyttävän terävä neitokainen yritti kovasti kosiskella minua. Ymmärtäähän sen. Olin karismaattinen, menestyvä yrittäjä, jolla oli elämä edessä. Ainakin kolme naista nimittäin tervehti minua niinä vuosina.

    En ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä rakkausjuttua. Suvussa aina painotettiin miehekkyyden arvoa, eikä siihen kuulunut jotain turhaa tunteilua. Tunteilen vain taiteelle! Vain leipomiselle! Vain Akbsklsdflsfldaxille! En naisille. Turhia sellaiset.

    Näin jälkikäteen saan sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Silloin nuorena se ei ollut niin. Minulla oli harhakäsityksiä! Tapasin eräässä satamassa, taisi olla Ir-Korissa, erään viinaksia kaupustelleen kaunottaren.

    Kohtalon käsi ohjasi sitä iltaa. Olisin muuten varmasti sivuuttanut tämän kuin kenet tahansa muun, mutta toisin kävi. Minun satamaan saapumiseni meni vähän pitkäksi, ja rikoin yhden laiturin. Se aiheutti ketjureaktion, joka kaatoi suuren härkä-aitauksen. Sieltä lähti sitten tusina punahärkää riehumaan läpi kylän keskustan.

    Sisäinen herrasmiessankarini ei tietenkään voinut antaa neidon kantamien alkoholijuomien tallautua mielettömien telaketjuotusten raivon alle!

    Siispä sankarillisesti loikkasin laivastani maihin ja syöksyin läpi kaaoksen. Heitin yhtä liian lähelle tullutta härkää päähän keksillä. Sen otsalohko taisi murtua. No, en aikonut viipyä kylässä tarpeeksi kauaa, että omistaja tulisi kysymään korvausta.

    Autoin naista työntämään juomakärrynsä pois aukiolta, Akbsklsdflsfldaxin kannelle. Pakenimme härkiä, jotka tuhosivat muun kylän. Kane-roiden sarvet värjäytyivät punaisiksi kyläläisten verestä. Minä nostin nopeasti purjeet ja jätin Ir-Korin taakseni. Sitten käännyin pelastamani prinsessan pariin.

    Myin hänelle kuolonkäkättipiirakan. Hän maksoi rommilla. Kun kätemme kohtasivat, hymyilin. Tunsin hukkuvani hänen kasvojensa partaterämäisiin muotoihin.

    ”Vererak”, hän esittäytyi.

    ”Labio”, minä vastasin.

    ”Harvinainen nimi. Mieleenjäävä! Tuntuu että joka toisella miehellä on joku kahteen koohon loppuva nimi”, neito nauroi.

    ”Tiettävästi ihan ulkomailta tuleva nimi”, leipuri paukutteli henkseleitään. ”Meksitorania, uskoisin.”

    ”Kiitos, kun pelastit minut”, hän sanoi kainosti.

    ”Krhm. Joo. Jep. Sinut. Sinut enkä viinojasi. Tietysti, sitä herrasmiehet tekevät!”

    Vererak oli oliivinvihreä ja hänen harja muistutti muinaisten kromidien tapposapeleita. Hänellä oli olkihame ja hienostunut puheenparsi. Sirot terät koristivat häntä kuin suomuina.

    ”Öh, niin! Tervetuloa Akbsklsdflsfldaxin kannelle, arvon neiti!” kapteeni Gaggulabio muisti tilanteen sosiaalisen aspektin.

    Vihreä neito näytti hämmentyneeltä. ”Minne?”

    Akbsklsdflsfldax”, Labio vastasi. ”Se on laivan nimi.”

    ”Miten teet tuon äänen?”

    ”Ai Akbsklsdflsfldaxin?”

    ”Niin!”

    ”Olen kielimiehiä.”

    Tunsin, miten monikulttuurinen maailmanmatkaajan charmini puri. Vererak oli kuin sulaa vahaa käsissäni. Voi, kun olisin silloin tietänyt naisten petollisuudesta, niin olisin säästynyt paljolta kärsimykseltä! No, kaikki täytyy oppia kovimman kautta, kuten Zakazilla on tapana.

    Me puhelimme myöhään yöhön. Istuimme laivan kannella ja nautimme humalatilasta sekä leivonnaisista. Kuuntelin, kun neito kertoi ankeasta elämästään tuppukylässä ja haaveistaan päästä kokemaan ihmeellisiä seikkailuita ja nähdä vieraita maita. Minä puolestani kerroin hänelle tarinoita matkoistani.

    ”Ratsastin kerran Lyijyharjojen huipulle, aina Irnakkinkynnelle asti. Matka oli hirmuinen, ja valtaosa matkatovereistani kääntyi kesken kaiken pois. Vuoren hirvittävät linnut olivat liikaa monen rohkeudelle. Me kapusimme vuorten huipulle. Korkealla yksikin harha-askel olisi tarkoittanut alas lyijypiikkeihin putoamista. Moni oli kuollut lyijymyrkytykseen alueella, sillä pienikin haava siellä tarkoitti usein kuolemaa. Lyijymyrkytys olikin koillis-Zakazin yleisin kuolinsyy.”

    ”Millaista huipulla oli?” Vererak kysyi kuvitellen suuria seikkailuja mielessään. Korkeimmat kukkulat jotka hän oli nähnyt olivat pohjoisen Muakavaarat, ja ne olivat vaarallisia vain eläimistönsä takia.

    ”Sieltä näki koko Zakazin”, kerroin. ”Kuin saari olisi ollut suuri rinkeli. Jätin sinne leipomoni mainoksen. Silloin paljastui, että matkatoverini – Ernest – olikin eri leipomon palveluksessa. Hän yritti heittää mainokseni alas huipulta. Minä sanoin että ei, vain kuolleen ruumiini yli! Kamppailimme vuoren huipulla. Hän tönäisi minut alas – sain juuri ja juuri kiinni kielekkeestä.”

    Tyttö seurasi tarinaa jännityyneenä. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi silmät hohtaen.

    ”No, petturi aliarvioi minut. Minä näet tunsin monia siltä vuorelta. Lyijynärhien valtionvarainminsiteri pelasti minut. Olin aiemmin myynyt hänen valtakunnalleen sokerikorppuja. Närhet työnsivät petturin alas vuorelta ja ostivat minulta lisää leivonnaisia.”

    ”Olet niin jännittävä.”

    ”Olen tutkinut myös Keskijärven syvimmät loukot”, jatkoin. ”Testasin erään matoralaisen rakentamaa sukelluslaitteistoa. Se oli eräänlainen suuri kone, joka oli tehty sarvikuonon muotoon. Ja nyt on tiedettävä, että Keskijärvi on todella vaarallinen paikka. Siellä asuu vielä paljon kalamiehiä. Sarvikuono on niiden luonnollinen vihollinen, matoran kertoi kun minä ja tiimini menimme sukelluslaitteeseen.”

    ”Kuulostaa vaaralliselta.”

    ”Ja sitä se olikin! Sanottiin, ettei kenelläkään muulla ollut ollut tarpeeksi rohkeutta moiseen yritykseen. Sukellussarvikuonolla oli tarkoitus tutkia järven pohjaa. Siinä oli jotakin mittauslaitteita ja muuta turhaa, mistä matoran saisi tietojaan. No, me pojat sitten lähdimme tutkimaan syvyyksiä. Kohtasimme monia tuntemattomia lajia. Usko tai älä, mutta erään polttiaislajinkin nimesimme Labiokalaksi!”

    ”En tiennyt, että polttiaisetkin ovat kaloja.”

    ”Ei tiennyt se matorankaan! No, syvällä kimppuumme hyökkäsi merenmiehiä. Ne raapivat sarvikuonoamme. Meidän oli pakko ajaa niiden yli. Mutta huomasimme pian; aluksessamme oli vuoto! Tajusimme, että meidän olisi palattava pinnalle heti, jos halusimme selviytyä. Minä sanoin, että emme saa palkkiotamme, jos jätämme tehtävän kesken. Tiesin kuitenkin, että moni meistä kuolisi, jos jatkaisin.”

    ”Huisia. Mitä teitte?”

    ”Minä otin mittauslaitteet ja happipullon ja päätin uida pohjaan asti. Muut käänsivät sukellusveneen kohti pintaa ja menisivät korjaamaan sen.”

    ”Niin rohkeaa!”

    ”No, minä uin sitten alaspäin. Syväläiset jahtasivat minua, ja vaikka kova uimari olinkin, ne tunsivat seudun ja saivat minut ansaan. Ne veivät minut johtajansa luo, kun vetosin kansainväliseen oikeuteen. No, minä hurmasin syväläisten kuningattaren (hänkin oli melko piikikäs tapaus) ja sain aikaan sopimuksen. Toimittaisin heille leivonnaisia ja he auttaisivat minua mittauksissa. Vietin viikon kalojen hovissa tutustumassa heidän kulttuuriin ja anatomiaan. Minusta on suuri sääli, miten lajiemme tiet erosivat aikanaan vallankumouksessa. Kalaväki on sangen mielenkiintoista.
    No, ystäväni pinnalla luulivat minun hukkuneen. Unohdin kertoa heille löydöistäni. Kun palasin pinnalle matoranin mittaustulosten kanssa, oli riemu ylimmillään. Sain paljon rahaa ja päätin myös kirjoittaa kirjan meribiologiasta.”

    ”Olet niin kiinnostava!”

    Niin yö jatkui, kunnes kummatkin olivat liian humalassa pysyäkseen tajuissaan. Sangen perinteistä zakazlaista illanviettoa, siis!

    Aamulla meidän piti huolehtia käytännön asioista. Härkälauma oli tuhonnut Vererakin työnantajan panimon, joten hän tuli firmaani töihin ainakin väliaikaisesti. Aloimme heti suunnittelemaan tuotannon laajentamista juominkien saralle.

    Ne olivat kieltämättä onnellisia kuukausia, kaikesta huolimatta. Seilasimme ympäri Zakazia ja myimme kakkuja ja rommia. Olin sokeutunut rakkaudesta. Kun suljin silmäni, näin vain Vererakin virnistävät kasvot. Hetkenkin ero hänestä sai sieluni itkemään! Voi, miten sekaisin nainen saattaakaan saada nuoren sydämen! Pirullisia ansoja nuo naiset, niitä ne ovat!

    Meidän idyllimme jatkui ja elimme onnellisina. En silloin tiennyt (tai halunnut uskoa), että Verarak vain pelasi minua. Hukutin hänet lahjoihin ja kalleuksiin – olinhan suhteellisen hyvävarainen. Elimme kuin steltin yläluokka ikään.

    Kohtalon hetki oli, kun eräänä yönä, siinä vierekkäin maatessamme, neitoni sanoi:

    ”Rakas, mitä jos ostaisimme jostakin kivan kartanon? Pidän laivastasi, mutta minunlaiseni maalaistyttö saisi paremmin rauhan maa jalkojen alla.”

    Minun oli vaikea vastata mitään. Akbsklsdflsfldax oli menestykseni symboli. Minä olin maailmanmies, kulkurileipuri! Voisinko asettua aloilleni?
    Kysyin sitä itseltäni. En uskonut. Liikkuvassa elämäntavassa oli se etu, että pääsi kätevästi vastuuta pakoon.
    Valtaosa varoista menisi taloon. Mutta toisaalta, ajattelin, jos se olisi iso kaupunki, niin leipomo saattaisi olla hyvinkin kannattava. Kenties pitäisi laajentaa ravintolabisnekseen.

    Monta kertaa Vererak suostutteli minua. Kertoi, miten juurettomaksi hän tunsi itsensä. Sanoi, että kaipasi peltoja ja pihakeinuja ja ratsastamista.

    Lopulta, vastuullisesti pohdittuani kaikki näkökulmat, suostuin. En tietenkään rationaalisista syistä – olihan se ehkä elämäni suurin virhe – vaan siksi, koska olin niin korviani myöten rakastunut. En voinut kieltäytyä maailmani rakkauden pyynnöstä!

    Ostimme suuren linnan etelästä, Mahr-Korin lähistöltä. Se oli perinteinen kivilinnoitus kukkulalla, päätien varressa. Verarak oli ihastuksissaan. Kun astuimme sisään porteista, hän hyppäsi kaulaani ja hihkui riemusta. Minusta tuntui hyvältä. Jotenkin… lordilliselta.

    Perustimme linnan alakertaan pubin. Minä, kuuluisa kondiittori, tietysti sain nimelläni heti asiakkaita. Markkinoimme itseämme hienostokahvilana. Parhaat kroissantit ja konjakit meiltä!

    Nekin olivat onnellisia aikoja. Kaipasin hieman Akbsklsdflsfldaxia, jonka olin antanut erään merenkävijäystäväni huomaan. Unohdin kuitenkin laivan ja seikkailun aina, kun näin Vererakin. Hän näytti aina vain kauniimmalta. Ostelimme yleillisyystuotteita steltiltä. Vain parasta rakkaalleni.

    Tutustuimme lähikylän väkeen. Hyvin tavallisia skakdejahan ne, maata viljeli ja käsityötä harrasti. Muuan Moerakk piti jo silloin Loikkivan Rukin Tavernaa, josta muodostui Labion Leibomon suurin kilpailija.

    Ei sillä, Moerakk oli hyvä jätkä. Hänen baarinsa kanta-asiakkaat sen sijaan eivät.

    Siinä lähellä asui eräs tilallinen, Warrek nimeltään. Sietämätön kusipää. Nuori itsepäinen jantteri, joka kuvitteli olevansa maailman napa. Ei tehnyt koskaan mitään rakentavaa, mutta naiset silti piirittivät häntä. Lampsi sisään tavernaan kuin mikäkin keisari.

    En vihaa ketään helposti. Yritin minä hyvällä. Mutta Warrekia ei kiinnostanut. Hän ei halunnut luottaa ”ulkopaikkakuntalaisiin” eikä pitänyt leipomista tarvittavan miehekkäänä ammattina. Kuulemma ruoanlaitto oli naisten hommaa. Eräskin kerta kun olin kaupungissa hän päästi lehmäratsuni pakoon. Seriffi ei tehnyt mitään, kun Warrek oli niitä jotain isoja tilallisia. Kriminaali, sanon minä! Yritin löytää samanmielisiä, mutta oli kuin melkein kaikki olisivat rakastaneet sitä junttia. Miksi se kylä oli niin pahaisen vanhoillinen ja konservatiivinen, kysyn vain? Minä olin maailmanmatkaaja, suurmies, olin tottunut älykkäämpiin ihmisiin.

    Pahinta oli tietysti se, että myös Vererakini päätyi sen keltaisen kusipään pauloihin. Hän liikkui paljon kaupungilla uusien ystävättäriensä kanssa – ärsyttävä lauma kälättäviä kuolontirppoja. Olivat aivan ihastuksissaan, kun Warrek surffasi tiikereillä ja poseerasi lihaksiaan.

    Minä yritin ehdottaa rakkaalleni, että muuttaisimme muualle. Isoon maailmaan, sanoin. Ei sinun kaltaisesi kukkanen ansaitse olla täällä keskellä ei mitään. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

    Aloimme olla rahaongelmissa. Tiesin, että liiketoimintani ei kannattanut, mutta olin liian rakastunut myöntääkseni sitä. No, Warrek tietysti huomautteli kun en enää tuprutellut laadukkaimpia sikareita ja alkoi itse ostelemaan Vererakille ylellisiä lahjoja.

    En tiennyt pakotietä. Aloin juomaan. Etäännyin rakkaastani. Tämä vietti enemmän ja enemmän aikaa Loikkivan Rukin Tavernassa. Yhtenä nimeämispäivänä Warrek lopulta kosi häntä. Minä olin juonut liikaa, ja yritin sanoa sille suorat sanat. Hän hakkasi minut. Barbaari.

    Niin Vererak jätti minut. Nimeämispäivänä, humalassa. Olin rahaton, masentunut ja vailla iloa.

    Masennuksestani en halua paljoa puhua. Minussa ei vain ollut kipinääkään siitä yrittäjästä, joka halusi aina parempaa. Minä en halunnut tehdä mitään. Minä vain join ja kaduin ja rypesin itseinhossa.

    Sitten minut pelasti itse taivaan lahja.

    Zakazin sisällissota puhkesi.


    Zakazin sisällissota! Onko ollut jalompaa kamppailua, ylevämpää miesten mittelöä? Ei, sillä sisällissotamme oli suurin ja piikikkäin.

    Joskus äidyn hieman turhan nostalgiseksi sodan suhteen, mutta ehkä se vain johtuu suuresta elämänmuutoksesta, jonka koin. Sodan alkaminen antoi minulle uuden alun. Olin ollut naisten petollisuuden sivuteillä, mutta löysin itseni taas oikealta tieltä, kun sota alkoi.

    Nyt, osaa teistä varmasti kiinnostaa yksityiskohdat koskien sodan alkua. Yleinen kasku kertoo, että sota alkoi, kun tuleva piraka, Reidak, suuttui huonoon palveluun paikallisessa baarissa ja aloitti kaikkien kapakkatappeluiden isän. Todellisuudessa kyse on vain yksi monista anarkian hetkistä, jotka edelsivät sotaa.

    Katsokaas, kaikki johtui siitä yhdestä makuta-kusipäästä. Spirimies, hänen laboratorionsa sijaitsi Lyijyharjan kartoittamattomilla alueilla. Kammottava paikka se oli, tai niin pojat sanoivat. Öisin varjon pojat kaappasivat epäonnisia ja veivät vuorille. Harva palasi. Ne, jotka palasivat, olivat ikuisesti muuttuneita. Sekopäitä, supervoimaisia hirviöitä. Toiset saivat harmittomampia voimia. Tunsin erään veikon, joka oli ollut hirvittävissä kokeissa vain saadakseen kyvyn nähdä nopeammin kuin muut.

    Ylipäätään Spirimiehellä oli joku juttu silmiin. Silmävoimiksi niitä sanottiin. Jotkut ampuivat laaseria silmistään, toiset saivat tuijotuksellaan aikaan epämiellyttäviä vatsanväänteitä.

    Joka tapauksessa eihän sellainen epäluonnollinen jumalan leikkiminen ollut ollenkaan juttu mitä saisi tehdä. Epäjärjestys, jota se hirviö aiheutti, oli omiaan epävakauttamaan saaremme jo entiseltään hataraa yhtenäisyyttä. Silloin aikanaan kun Mahrikuningas oli syrjäytetty, meillä oli ollut yhteinen vihollinen. Meillä oli ollut tavoite! Nyt entiset herrat oli karkoitettu ja orjuutettu, ja aloimme etsiä uusia vihollisia.

    Mitenkä tiedän näin paljon sosiologiasta ja historiasta? Olen aina hyvin innokkaasti käynyt Elämäm kolun itseopiskeltavia kursseja. Kaltaiseni herrasmiehen pitää pitää diplomaattinen särmäni terävänä opiskelulla!

    Zakazin vanha neuvosto tosiaan piti majaa Mahr-Korissa, vanhassa syväläispyramidissa. Sen sata jäsentä olivat hyvin tehottomia. Byrokratia kasvoi, xialaiset ja steltläiset saivat lisää kauppaoikeuksia satamiimme, poliitikot pelasivat omaan pussiinsa. Niin olisin minäkin tehnyt! Ihailtavaa yrittäjähenkeä!

    Kaikki muuttui, kun sen skarararin Warrekin muodostama kansanliike oli vaatinut, että siitä miehestä pitäisi tehdä saaren johtaja. Tarina kertoo, että joku ilta siellä Epäonnen Tavernassa oltiin funtsittu lievässä humalassa politiikkaa, ja siihen tämä Warrek oli sanonut että olisi parempi poliitikko kuin kukaan senhetkisistä. Että neuvosto oli myymässä perinteiset arvot! Että ulkomaalaiset olivat ostamassa maamme! No siitäkös joku sitten saikin idean, ja alkoi huutaa Warrekia kuninkaaksi.

    Vissiin sen kirottu karisma sen teki. Warrek sai kannattajia. Hän lupasi purkavansa Zakazin vanhahtavan byrokratian ja suuntaavansa saaren perinteisiin ja loistavaan tulevaisuuteen. Kauniita sanoja kauniilla pojalla, mutta varmasti valhetta! Vererak näkyi usein hänen kanssaan päällään kalleinta luksusta mitä olikaan. Se sai aina vereni kiehumaan.

    Olin tietysti liian syvällä epätoivon kuilussa välittääkseni näistä mullistavista poliittisista tapahtumista. Warrekin väkijoukko marssi Mahr-Koriin ja vaati vanhalta neuvostolta muutoksia. Nyt, moni sanoo että olisi vaadittu orjuuden poistamista ja muuta sellaista. Ei, se on yleinen harhakäsitys. Warrek ei välittänyt orjuudesta vielä. Se tuli vasta, kun hänen piti alkaa kosiskelemaan itselleen liittolaisia. Silloin hän välitti vain omasta vallastaan.

    Vanha neuvosto myöntyi uudelleen ja uudelleen. Warrek kahmi eteläisiä maita itselleen. Hänen kannattajansa karkoittivat ulkomaalaisia kauppiaita ja tutkijoita ja muita sangen tärkeitä henkilöitä. Osa puhui jopa makutan laboratorion tuhoamisesta.

    Eräs yö joukko tahtorakeilla ratsastaneita ryöväreitä kävi sitten Spirimiehen laboratorion kimppuun. Pirakoita ja muita muokattuja, uskoakseni. Kerrotaan, että monia kuoli. Tietysti, olihan se äijä kuitenkinkin piru itse. Hirvitykset söivät yön skakdilihaa, mutta luuseri kun oli, tiedemies itse lähti pakoon. Jätti jonkinsortin hämähäkkejä ”pitämään järjestystä.” Ne syötiin nopeasti, kun makutaa ei ollut paikalla. Laboratorio ryövättiin tyhjäksi ja aineet menivät pimeille markkinoille. Hyvä juttu Warrek! Toivottavasti tykkäät biologisesta sodankäynnistä!

    Kuka sitten nousikaan puolustamaan skakdien menestystä ja tulevaisuutta? Nektannipa hyvinkin!
    Ah, tästä tuleekin mieleen itse sanoittamani kappale myöhemmiltä vuosilta.
    Krhm krhm, se menee näin:

    Kuka on vahva ja urhea, nyt pelastamassa Zakazia?
    Kuka miehekkäästi taistelee säästämättä ammuksia?
    Kuka skakdien edistystä puolustaa?
    Kuka voittaja on ja viholliset suolistaa?
    Zer-Korista Xar-Nekkiin
    Piikkikenraali muakoineen!

    Pakko on muistaa, etelä on alkanut rellestämään
    Kuka hirttäisi sen salamaskakdin henkseleistään
    Kenen avulla me Zakazin puolesta noustaan?
    Kuka kaikkensa antaa Warrekin valtaa vastaan?
    Kuka opettaa meidät kestämään
    Piikkikenraali muakoineen!

    Valpas ja vahva ja vakaa
    Lyhyt ei lainkaan, aina puolustaa
    Vapautta ja veljeyttä!
    Kuka etelän veriorjat pysäyttää ?
    Kuka Vartijamurhaajat lynkkauttaa?
    Kuka meistä herrojen kartanot hajottaa?
    Tiedämme se on piikkikenraali muakoineen!
    Kuka Warrekin hirttää henkseleistään?
    Piikkikenraali muakoineen!

    Tässä vaiheessa minun on omistettava jokunen sana kenraali Nektannille, josta myöhemmin tuli yksi parhaimmista ystävistäni. Hän muutti elämäni.

    Warrekin poppoo suututti monet. He ajoivat suurtilallisten etua, ja antoivat juoppokavereilleen ”epäisänmaallisiksi” koetuilta henkilöiltä takavarikoituja maita ja omaisuuksia. Vastarinta kuitenkin vain haki muotoaan salamaskakdin joukkion rellestäessä etelässä.

    Mutta sitten astui esiin pohjoisesta tullut karjatilallinen. Hän astui niiden ääniksi, joita raivostutti etelän rosvojen käytös sekä Zakazin taannuttaminen. Hän oli vaatimaton mies, ei ylpeä eikä koskaan sortunut ylellisyyksiin. Askeettinen, kenties. Karjapaimenena hän oli ollut pitkään, ja omalla työllään oli edennyt oman tilansa johtoon. Hän matkasi kannattajajoukkonsa kanssa etelään ja vaati saada puhua Warrekin kanssa, joka väitti olevansa saaren juridinen hallitsija. Warrek kieltäytyi ja sulki ovensa, ja hänen rosvojoukkonsa kävi pohjoisen miesten kimppuun.

    Ja se oli ensimmäinen kamppailu sodassa. Taistelu oli raaka ja moni kuoli. Suuri kenraali Nektann pääsi pakoon vain ylivertaisten ratsastustaitojensa avulla. Hän palasi pohjoiseen ja vannoi jatkavansa, kunnes olisi lopettanut Warrekin diktatuurin. Moni liittyi hänen joukkoihinsa.

    Warrek kokosi armeijansa roskaväestä ja rikollisista, jotka keräsi pikkukylistä ja vankiloista. Hän vapautti kaikki orjat sillä ehdolla, että he liittyisivät hänen armeijaansa. Se suututti entistä useampia. Vihamielisyys paisui ja muuttui kahakoiksi. Tehtiin iskuja puolin ja toisin. Karja-aitauksia poltettiin, postivankkureita ryöstettiin, vihaa levitettiin.

    Kuinka minä sitten nousin kuilusta, jonne valerakkaus oli minut sortanut?

    Minä olin juopotellut kaikki rahani. En ollut leiponut kuukausiin. Elämässäni ei ollut sisältöä.
    Eräänä päivänä baarissa istuessani paikalle tuli karjapaimen. Gurrek, nimeltään. Tahtorakratsastaja luoteissaarelta, kivenkova äijä. Hän istui viereeni tuijottaessani tyhjän pontikkalasin pohjaa.

    ”Ootsä mister Labio?” hän kysyi ja työnsi eteeni oluttuopin. Vilkaisin häntä vailla intoa, pulisongit hoitamattomina.
    ”Meitil on sulle työtarjous.”
    Hörppäsin olutta ja murahdin. ”No?”
    ”Nektanni tarttee sun suhteita.”
    ”Mrh?”
    ”Sää kato tunnet niittä xialaisia ja muuta väkee tualta muualta. Lisäks sää oot kova kauppamiäs. Nektanni tahtoo sut palvelukseensa.”

    Mietin hetken. En innostunut. Mikään ei innostanut.

    ”Tarjoon olvit jos tuut. Skararar, Nektanni tarjoo sulle kaikki maailman olvit jos tahot.”

    Silloin minä otin kaiken tahdonvoimani ja päätin, että ei, en ole enää masentunut. Ja se toimi! Tarvitsin vain tarpeeksi kovat kännit. Joimme koko yön Gurrekin kanssa. Purin hänelle tarinani, ja mies ymmärsi. Tunsin uudelleensyntyväni. Kondiittori Gaggulabiosta paloi uuden alun liekeissä suuri Kenraali Gaggulabio, maailmojen orjuuttaja ja mestaridiplomaatti. Koin valaistumisen – näin suuren kohtalon, joka odotti minua. Tunsin, miten kosminen henki kosketti sisintämni, ja sanoi minulle: ”Gaggulabio, sinun pitää tehdä tämä! Sinä olet tämän maailman ainoa toivo!”

    Minä näin silloin enneunen. Siinä minä seisoin kultaisena sankarina, maailman viimeisenä puolustuslinjana maailman pahuutta, itse kaaoksen herraa, vastaan. Minä puristin legendaarista miekkaani ja johdin vapaan maailman hyökkäykseen. Kaadoimme pimeyden ja pahuuden, yhdessä! Tämä profeetallinen ilmestys osoitti minun olevan tarkoitettu johonkin suurempaan kuin vain juomaan itseni maksakirroosiin.

    Niin minä uudelleensynnyin siinä baarissa, Karhuhai kourassani ja päättäväisyys mielessäni.

    Minä paukautin henkseleitäni ensimmäistä kertaa sitten karmaisevan femiinin petoksen ja sanoin itselleni: ”Tänä päivänä minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.”

    Ja niin minusta tuli sellainen.

    Millainen oli ensitapaamiseni Nektannin kanssa?
    Me Gurrekin kanssa ratsastimme monta raakaa yötä ja päivää. Vain miehisyytemme voimalla pääsimme ilman lepoa pohjoiseen asti. Etelä hukkui anarkiaan, kun Warrekin rosvot pakottivat väkeä puolelleen ja maksamaan heille suojelusta. Moni oli lähtenyt pakoon, kohti pohjoista. Nektannin avulla sadat pelastuivat. Hän tarjosi heille ruokaa ja majapaikat. Lyijyharjan rinteet ja Muakavaarat olivat pian täynnä pohjoisen poikien leirikyliä.

    Spirimieskin kävi kääntymässä. Huomasi, että sen laboratorio oli ryövätty ja hämähäkit syöty. Sai vähän slaagin. Kuulemma muut makutat lynkkasivat sen. Ihan oikein.
    Sillä välin Warrek etsiskeli makutan muokkaamia yksilöitä. Halusi kunnon tappajat riveihinsä.

    Niin, siinä minä olin. Astelin Nektannin vaatimattomaan piikikkääseen kivilinnoitukseen pitkin siltaa. Mereen oli sadan bion pudotus. Massiiviset portit avautuivat. Linnake oli niin vaatimaton – ei prameilua, ei kalleuksia. Oli vain Nektann itse, kantamassa vastuuta niin monesta hengestä. Hän näytti murheelliselta ja vastuun painamalta. Sen takia hän oli hieman keskivertoskakdia lyhyempi.

    ”Shinäkö olet Gaggu Labio?” hän kysyi, kun saavuin. Nyökkäsin.
    ”Minäpä minä! Mitä äijä!”
    Minusta on tärkeää pitää yllä illuusiota toveruudesta vaikkemme olleet edes koskaan tavanneet.
    ”Terwe tuloa matalaan majaani, Labio. Oletan että Gurrek kertoi kaiken olennaishen?”
    ”Kyllä! Minä voin ottaa heti yhteyttä tuttuihini Xialla!”
    ”Walmishta myösh kekshejä.”
    ”Kyllä!”
    ”Koko armeijalle.”
    ”Montako kullekin?”
    ”Paljonko kekshejä menee ykshiin luoti liiweihin?”
    ”… eikö niitä syödä?”
    ”Shinun kekshejäshi? Älä naurata!”

    Olin hieman maissa, kieltämättä. Minunko keksini olivat käypiä ainoastaan luotiliivin aineksiksi?
    Silloin tajusin, miksi se xialainen asefirma oli silloin ostanut niitä niin paljon. Eivät ne olleetkaan syöneet niitä! Tunsin itseni petetyksi.
    Mutta sitten tajusin Nektannin nerouden.
    Hän osasi nähdä asioilla käyttötarkoituksia siellä, missä niitä ei ollut.

    Otin sen mantrakseni yrityselämässäni. Ilman sitä en olisi koskaan tehnyt esimerkiksi kumiankkakranaattien kaltaisia innovaatioita.

    Niistä voisinkin kertoa seuraavaksi. Kumiankkakranaatit, olette saattaneet kuulla niistä. Ne saivat tulikasteensa sisällissodassa, ja mieheni ovat käyttäneet niitä edelleen hyvin paljon. Mikä niiden idea on?

    Lyhyesti sanottuna idea on nerokas. Se on kumiankka, joka on täytetty räjähdysaineella ja ruosteisilla nauloilla. Kumipäälyste saa sen hyvin kimmoisaksi, jolloin sillä voi tehdä vaikka millaisia mahdottomia heittoja. Sen lisäksi se aiheuttaa suuren hämmennysvaikutuksen vihollisessa, joka ei helposti tajua sen räjähtävän. Kumikranaatit ovat myös heittämisen kannalta käytännöllisesti muotoiltuja – niiden pää on kuin kahva. Nerokkaita, etten sanoisi! Aivan nerokkaita!

    No mitenkä minä sitten keksin ne? No, minäpä olin kerran kylvyssä. Kuulin terassilta kolahduksen – tunnistin välittömästi sen olevan Warrekin lähettämä palkkatappaja. Ainoastaan Warrekin lähettämien palkkatappajien pudottamista ruukuista kuului juuri sellainen ääni. Tiesin, että jos juoksisin, palkkatappaja huomaisi että tiedän ja varmasti pakenisi. Laitoin siis ylivertaiset aivoni toimintaan.

    Katsoin kumiankkaani. Kurkotin auki lääkekaapin, ja otin sieltä mustaa ruutia sekä injektioneuloja. Työntin ne ankan sisään ja tein kylpysikaristani sytytyslangan. Palkkamurhaaja hiippaili edelleen minua kohti. Hän oli jo terassilla.

    Sytytin ankan ja heitin sen. Se kimposi ikkunakarmista suoraan terassille! Boom! Hah, kusipää räjähti!

    Jännä juttu muuten, löysin pian sen jälkeen postimiehen kuolleena terassiltani. Oli varmasti yrittänyt estää palkkamurhaajaa tappamasta minua. Oli uhrautunut puolestani. Palkkatappaja oli murhannut tämän kylmäverisesti kranaatilla. Oi voi! Vannoin kostavani hänet. Vannoin syöttäväni vielä Warrekille ankkakranaatin siitä hyvästä, mitä hän oli tehnyt.

    Keksinnölläni myös tuotiin pohjoiselle ensimmäinen suuri voitto. Warrek oli koonnut suuren joukon verotarkastajia, taskuvarkaita ja veturinkuljettajia joukoksi, joka eteni pohjoiseen tahtorak-saattueessa. Heidän tavoitteena oli vangita Nektann ja ”tuoda oikeuden eteen” hänet.

    Inhatim-kanjonissa me väijytimme heidät ja ammuimme heidän päälleen satoja ankkoja. Inhatim-kanjonin Suuri Ankkavyöry, sellaisen nimen se kolossaalinen taistelu sai. Se oli verilöyly, kaikki etelän pellet tapettiin. Ha ha ha, nauroin silloin ensimmäistä kertaa ilkeästi. Löysin sisältäni erinomaisen sotastrategin. Minusta tuli silloin kenraali. Se oli minun tulikasteeni. Siinä minä kasvoin miehenä. Ja leipurina. Minusta tuli Gaggulabio Verinen, taistelukenttien viikatemies.

    Minä kävin läpi tuttaviani – niitä oli snagen paljon – ja kutsuin heidät yhteiseen sotaamme salamilordia vastaan. Monet tulivat. Xialaiset tutut alkoivat myymään aseita Nektannille. Neuvottelin loistavan diilin – me myimme heille puita juurineen (jotta he voisivat istuttaa niitä omille saarilleen) ja he antoivat meille aseita. Myimme myös multaa ja muuta kasvillisuutta, kun vortixxit halusivat niitä. Ha ha, halvalla myivät! Niin loistava minä olen neuvottelemaan sopimuksia.

    Myöhemmin Warrek teki saman. Sen takia koko saari aavikoitui. Idootti myi kaikki puut pois. Eikö se tiennyt että puita pitää olla että maa pysyy kiinteänä tai jotain? Aiheutti ekologisen katastrofin se ruojake! Halusin niin työntää kokonaisen puun sen ruoanabsorbointielimestä sisään!

    ”Piikkejä”, sanoi Nektann katsellessaan aseita. ”Lishää piikkejä.”
    Äijä muuten piti piikeistä. Pitkistä, lyhyistä, käyristä, suorista – jos sen saattoi työntää jonkun silmästä läpi, hän piti siitä! Tavallaan ihailin miestä siinä, että hän tiesi mistä piti ja pysyi siinä. Nektann oli meille kuin kallio – vakaa ja varma, aina yhtä mieltä. Aina sitä mieltä, että jos ongelman saattoi ratkaista piikeillä, se oli oikea ratkaisu. Ja jos ei voinut, piti joko muuttaa ongelmaa niin, että sen saisi ratkaistua piikeillä, tai sitten muuttaa piikkejä niin, että ne kävisivät ongelman ratkaisemiseen. Pojat, olisittepa nähneet Nektannin peseytymässä! Hänellä oli aina silloin raskas haarniska päällä, etteivät neulat olisi tappaneet häntä verenhukkaan!

    Ei sillä, hän kyllä piti verenhukastakin. Piikit ja verenhukka, ne kulkivat käsi kädessä. Monasti hän jätti vihollisensa vain piikkien päihin vuotamaan hitaasti kuiviin. Tiikerit siinä odottelivat alapuolella että herkkupala lopettaisi huutamisen. Ei hän ketään nimittäin koskaan elävänä syöttänyt tiikereille. Ei hän ollut mikään barbaariruhtinas. Jos jostakusta piti päästä eroon, se ripustettiin ensin piikkiin ja sitten vasta syötettiin muakoille.

    Sota oli raivoisaa. Rikoimme kaikki maailmanennätykset sodan suuruudesta ja mahtavuudesta. Zakazin sisällissodassa oli eniten kaikkea. Eniten räjähtäviä keihäitä, eniten lohikäärmetaisteluita, eniten ekologisia katastrofeja sekä eniten sivullisia uhreja. Minä kuljin kaupungista toiseen, värväten väkeä Nektannille! Minä tein investointeja, vakuutin pohattoja ja sotalordeja tukemaan pohjoista. Ostin aseita, uudistin koko huoltoketjun alkoholipohjaiseksi. Minä olin vähintäänkin 50% pohjoisen sotaponnisteluista.

    Liekehtivän Aamunkoin Suuri Taistelu oli ensimmäisiä kunnian hetkiäni rintamalla. Siinä taistelussa kaatui kuului Bistolabio, jonka sukumiekan, Galmanlabion minä perin itselleni.
    Bistolabio oli myyttinen hahmo klaanissamme. Moni serkuistani jumaloi häntä. Tarinat kertoivat noenmustasta skakdista stetsonissa, joka ratsasti marazonilla kaupungista toiseen. Hän oli oikeuden tuoja ja kulkeva sheriffi.

    Kerran Bistolabio parkkeerasi virtaheponsa Ärtyneen Örkin baarin eteen ja marssi sisään. Hän tilasi mansikkaliköörin ja tiedusteli baarimikolta kuuluisasta rikollisesta, Kaksisilmä-Samista.

    ”Kaksisilmä-Sami on vanginnut kaupunginjohtajan piiloluolaansa”, baarimikko kuiskasi. Koko juomaväki jäätyi, kun he kuulivat tuon kamalan nimen.

    ”Hän myös ryösti kylän kultavarannot”, jatkoi varovaisesti toinen skakdi, karjapaimenen näköinen. ”Ja mikä pahinta, vei miltei kaiken oluen! Tällä tahdilla kuolemme janoon viikossa! Emme nimittäin voi tuoda juomaa muualta, sillä hän ryösti myös rautatiekiskot sekä kaikki ratsut.”

    ”Mmmmhr”, murahti miehekkään hiljaisesti Bistolabio ja ryysti likööriään. ”Missä se lokaliemellä täytetty limanuljaska majailee?” Hänen äänensä oli kuin keuhkosyöpään kuolevan. Niin miehekäs, niin karismaattinen.

    ”Ei! Jos kukaan yrittää mitään, hän räjäyttää kylän alle hautaamansa pommit! Muukalainen, lähde vähin äänin niin ehkä selviät! Jätä meidät kärsimään!”

    ”Mmmmhr”, murahti Bistolabio. ”Labion suku ei jätä viattomia pulaan”, hän sanoi mustat viikset värähdellen. ”Missä hän majailee?”

    ”Ei! Jos menet sinne, me kaikki kuolemme!” baarimikko parahti epätoivoisena.
    ”Mmmmhr”, sheriffilabio sanoi ja veti lapionsa. Hän osoitti sillä tarjoilijaa.
    ”Kysyn vielä, missä hän majailee?”
    ”E-ei! Älä!”
    Bistolabio painoi Galmanlabion liipasinta ja tarjoilija kaatui kuolleena maahan.
    ”Kysyn uudestaan.” Sysimustan labioskakdin elekieli kertoi, että hän oli tosissaan.

    ”Kaksisilmä-Sami on piilossa Kolttukukkulan vanhalla maatilalla”, baarimikko lopulta sanoi.
    ”Kiitos yhteistyöstä”, Bistolabio murahti ja ampui kuulustellun aivot pellolle. Hänhän olisi saattanut varoittaa Kaksisilmä-Samia etukäteen.
    Sitten hän ampui muutkin baarin asiakkaat, etteivät he voisi laverrella.
    Niin sankari hyppäsi marazoninsa tykkitorniin ja lähti ratsastamaan kohti rikollisen piilopaikkaa.

    Bistolabio oli joskus ratsastanut biisonivaunuilla, mutta niiden kuoltua sukupuuttoon xialaisten laukkujen takia hän oli vaihatnut virtahepoon. Se oli ollut niitä aikoja kun hän oli vielä ollut keskikoulun opettaja. Hänen pistokokeensa olivat ajaneet kymmeniä oppilaita itsemurhan partaalle.

    Ja siellä, Kolttukukkulan tilalla, käytiin Zakazin mahtavin mättö.

    Marazonin 87-millinen panssarintorjuntatykki teki helposti selvää piikkilanka-aidoista ja muista esteistä, joita Samin piilopaikan ympärille oli tehty. Ison pahan kätyreitä ryntäsi ampumaan Bistolabion jaloa eläintä, mutta sen panssarit torjuivat kaiken. Lopulta jäljellä oli vain savuava autiomaa ja kaksi pyssymiestä (pormestari kuoli ja Sami räjäytti koko kaupungin).

    ”Typerys”, Kaksisilmä-Sam tuhahti valmiina vetämään aseensa. Siinä hän seisoi, keltainen jättiläinen, muinaista kyklooppien lajia. Hän tuijotti kahdella silmällään mustaa skakdia.

    ”Mmmmhr”, Bistolabio murahti. ”Olet syyllistynyt oluen ryöstämiseen, rautatiekiskojen vandalisoimiseen, murhaan, joukkomurhaan sekä virkavallan edustajan aliarviointiin. Täten tuomitsen sinut kuolemaan.”

    Oksapallo pyöri heidän välistään. Masentunut huuliharppu loi heille lännen melodiaa.

    ”Minä näen kahdella silmälläni sen-” Kaksisilmä-Sam oli juuri sanomassa, kun sheriffi ampui häntä kaulaan lapiollaan.
    Kyklooppi romahti maahan. Bistolabio ampui sitä vielä 371 kertaa. Helpompi haudata palaset.

    Niin ystävällinen hän oli. Ajatteli senkin parasta, joka joutuisi hautaaman korston. Epäitsekkyyden perikuva. Idoli. Symboli kaikelle hyvälle. Bistolabio hyppäsi marazoninsa torniin, räjäytti tilan ja ajoi auringonlaskuun.

    Sellainen mies oli Bistolabio.

    Ja maailmasta tuli heti paljon synkempi, kun hän traagisesti kaatui taistelussa tuhatkolmesataakertaista ylivoimaa vastaan. Sanotaan, että hän olisi saattanut lopettaa sodan lyhyeen sinä päivänä, jos olisi kohdannut Warrekin. Valitettavasti etelän pelle oli potemassa krapulaa taistelun aikana.

    ”Mmmmhr”, hän murahti viimeisillä korahduksillaan. ”Gaggu, ota lapioni… Jaa sillä oikeutta… suojele heikkoja… Äläkä koskaan epäröi.”
    Sen sanottuaan hän kuoli, sadat keihäät sojottaen lihastaan. Minä kyynelissä otin Bistolabion Galmanlabion ja lupasin noudattaa hänen viimeisiä sanojaan. Jakaa lapiokaupalla oikeutta maailmaan. Se muutti minua ihmisenä ja skakdina.

    Otin lapion, ja johdin särkyneen puolustuksen uuteen taisteluhurmokseen! Samaan aikaan aamu-aurinko nousi liekehtivänä pallona, ja yhdessä valon kanssa me nousimme! Me ajoimme pimeyden voimat takaisin krapulaan josta ne olivat tulleet, tapoimme ja teurastimme Warrekin rosvoja kasapäin! Nektanni antoi minulle mitalin sen jälkeen. Olin niin onnellinen.

    Olimme selvästi päässeet niskan päälle, aloite oli meidän. Nektannin ylimaallinen strateginen ajattelukyky tuli nyt tarpeeseen. Hän vetäytyi linnakkeeseensa parhaiden sotajohtajiensa kanssa ja kehitti doktriinin, jolla sotaa jatkettaisiin.

    Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.

    Hyökkäys.

    Jaa niin me jukravit hyökkäsimme! Hyökkäsimme niin, että Äijärakk kalpeni rinnallamme, sillä niin ylitsepaisuva oli meidän miehuutemme mitta.

    Vihollinen kehitti tselleen hirvittävän aseen, Vartijat-nimisen rosvojoukon. He olivat luusereita, jotka eivät uskaltaneet näyttää naamaansa taistellessaan, vaan ampuivat kaukaa. He tappoivat tällaisella huijauksella satoja. Silloin Nektanni kutsui minut komentokammioonsa:

    ”Gaggu Labio! Kerro miten me woitamme Wartijat?”
    ”Hmm, enpä tiedä, kenraali. Kenties meidän pitäisi käyttää samanlaisia taktiikoita?”
    ”Älä ole typerä! Emme me woi taishtella luusherimaisheshti! She olishi moraalinen tappio!”
    ”Yhtäkkiä, NINJOJA!”
    ”Mitä?”
    ”NINJAT… keksin sen konseptin juuri. Mitä jos kouluttaisimme joukon, joka kykenisi pääsemään sinne, mistä Vartijat meitä ampuvat? Ne negaatioisivat toisensa! Vastaisimme epäreiluuteen huijauksella!”
    ”Tarkoitatko… että olishi muukin shtrategia kuin hyökkäysh?”
    ”Kyllä NINJATKIN hyökkäsivät… se tapahtuisi vain näkymättömissä! Ajatettele, he olisivat sodan hiljaiset sankarit, näkymättömät puolustajamme, salainen aseemme!”
    ”Tieshin että woin luottaa sinuun, Gaggu Labio.”

    Ja siitä se sitten lähti. Perustin Zakazin NINJA-akatemian Elämäm kolun tiloihin. Koulu oli lakkautettu sodan alettua, sillä rehtorin mukaan ”mitä vittua me täällä teemme, kun tuolla sodassa oppii paremmin.”
    NINJA-kursseille hakeutui heti kymmeniä. He olivat parhaista parhaita, juuri niitä jotka olivat niin hyviä että jos olisivat menneet armeijaan vastapuoli olisi luovuttanut. NINJAT olivat – ja ovat – Zakazin hienoimpia herrasmiehiä ja mahtavimpia taistelijoita.

    NINJAT mullistivat sodan. Monessa taistelussa heidän yhtäkkiset ilmestymisensä muuttivat taistelun kulun. Siitä heidän nimensäkin tuli, NINJA: Nopeasti Ilmestyvien Ninjojen Juonikas Armeija.

    He näyttelivät kiinteää osaa pohjoisen seuraavassa offensiivissa. Eteneminen oli ollut tasaista, mutta zakazrinkelin puoleenväliin oli Warrek kaivanut syvät linnakkeet. Satiaistenlahden pohjukassa kaakossa sijaitsi päälinnoitus, joka hallitsi teitä etelään siltä puolelta.

    Monta hyökkäystä kilpistyi niihin linjoihin. Vartijat olivat kaivautuneet maihin ja Warrekin rosvot olivat aseistaneet satoja kalajalkoja avukseen. Erään täysin epäonnistuneen iskun jälkeen Nektanni kutsui minut taas luokseen:

    ”Gaggu Labio! Kekshi minulle tapa pääshtä läpi Shatiaishten Lahden linjasta!”
    Hmm, minä pohdin.
    ”Kenties voisimme jyrätä linjan tahtorak-rynnäköllä?”
    ”Ei käy, tahtorakit owat wiishaita otukshia. Ne eiwät juokshe ehdoin tahdoin turmaan.”
    ”Entä jos sytytämme ne tuleen?”
    ”Ei niiden nahka pala.”
    ”Valelemme ne napalmilla.”
    ”Napalmilla, shanot? She voishi toimia, toki. Ole hywä ja yritä, Gaggu Labio.”

    Siinä rynnäkössä kuoli lähes kaksi kolmasosaa saaremme tahtorakeista, mutta oli se sen arvoista. Palavasta tahtorakista, joka juoksee kapinallisia kohti, tuli pian oikeutetun vastarintamme symboli. Nektanni teetti siitä performanssiesityksen joka vuosi, jossa taistelu uudelleen-elettiin hänen takapihallaan. Tosin pienemmillä kuolonuhreilla.

    Satiaistenlahden Napalmitahtorakrynnäkkö oli näet joukkomurha. Harva tietää, mutta opin tämän syväläiskuningattaren hovissa elellessäni – kalamiesten nahka on helposti syttyvää. Sen takia ne asuvat vedessä. Niiden iho on kuin öljyvahaa – pieni kipinä ja koko otus on liekeissä, whoom! Napalamitahtorakit tekivät niistä selvää! Ha ha ha!

    Olimme juhlimassa voittoa Vors-Korissa kun koin uuden ilmestyksen. Siinä oli merirosvo, joka oli itse Kuolema. Hän tappoi ja pirstoi kaiken mitä kohtasi, käytti kaiken alkoholin eikä jättänyt muille. Maailma huusi minulle: pysäytä hänet. Kapteeni Gaggulabio, olet ainoa toivomme! Olin unesta hämmentynyt, kun heräsin krapulassa. Mitä se tarkoitti? Liittyikö se aiempaan visiooni tulevasta pimeydestä? Ehkä se oli osanaan luomassa hyvin antimerirosvoistista asennettani.

    Krapula-aamu oli muutenkin ankea, sillä yöllä Warrekin pirakahirvitykset olivat hiippailleet kaupunkiin ja olivat piirittäneet baarimme. Moni urheista veljistä oli kuollut. Ulkona oli veriorgiat. Laitoimme ovet kiinni, minä ja kourallinen hyviä miehiä. He eivät olleet suuria sotureita, vasta vihreitä noviiseja. Minun pitäisi olla heidän voimansa!

    Ja niin siteerasin vääpeli Genttälabiota Kapinasodan päiviltä: ”Miehen mitta ei ole hänen mittansa vaan hänen aseensa mitta!” ja vedin Galmanlabion, joka säteili auringossa. Genttälabiokin oli aikanaan käyttänyt sitä legendaarista lapiota, suvun suurta kalleutta.

    Näin mielessäni Genttälabion kiipeämässä yli piikkilankojen ja piiritysvaunujen, lapio kädessään, johtamassa miehiään. Se oli Mahrikuninkaan palatsin piirityksen aikana. Kapinallisia johti suuri Ksonenn Kruunaamaton, skakdien itseoikeutettu kuningas. Genttälabio oli hänen kaartinsa johtaja, Zakazin kovimman nyrkin komentaja.

    ”Kuolema kaloille!” kaikuivat sotahuudot, kun skakdit puskivat läpi kanaalikaupungin. Mahrikuningas Rin-Lek, viimeinen Ehlekin komentajista, hautoi katkeruuttaan vedenalalaisessa palatsissaan. Hänen vesiteemaiset tuomiopäivänaseensa olivat osoittautuneet kerta kerran jälkeen toimimattomaksi. Syvväläisten maanpäälinen valta oli sortumassa, hän katseli määrätessään kaikki taisteluun, jotka häntä vielä tottelivat. Kerettiläisjoukko oli jo luopunut Zakazista ja muuttanut Keskijärven syvyyksiin.

    Rin-Lekin mielestä se oli heikkoutta. Hän ei antaisi alkukantaisten petojen sortaa ainoaa kuningaskuntaa, joka hallitsi sekä maata että merenpohjaa. Eikä ainakaan sen Ksonennin, sen kouluttamattoman ja ulkomaalaisen skakdinryökäleen. Hän ei mikään kuningas ollut, hänessä ei virrannut puhtaana syväläisten ver-

    Silloin hänen palatsinsa katto sortui hänen päälleen. Bommilabio heitti ylävitosen Genttälabiolle. ”Okei Irnakkin pojat! Puhdistetaan tämä perkeleen kalakaupunki ja tapetaan kaikki kuhat mitä löydämme! Syväkuningas on helvetin kuollut!” skakdikaartin johtaja karjui käskyjä ja halkaisi lapiollaan pakenevan kalan kallon.

    Myöhemmin olisi-kuningas Ksonenn salamurhattiin kruunajaisissa ja uuden tasavallan neuvosto heitti Genttälabion tyrmään monarkistisympatioista. Hän teki itsemurhan lapiollaan.

    Mutta sitä osaa en aikonut toistaa! Ei, toistaisin vain menestyksen. Kohotin Galmanlabion ja johdin mieheni taisteluun: kohti voittoa! Kohti ajan loppua! Kohti möygytystä ja guoletusta!

    Ja niin suuri oli soturieni hurma, että vihollisen sydän murtui ja he kuolivat verenhukkaan.

    Sen taistelun jälkeen minä sävelsin tämän laulun Galmanlabion kunniaksi. Se pohjautuu kansamme muinaishistoriaan.

    Oi Galmanlabio
    kostoni aihio, viholliseni turmio
    veren hurman herättäjä, ilkimysten selättäjä
    Labioiden suurta terää
    koko Zakaz vielä seuraa kun herää!

    Kaukaa menneen udusta alkoi aamusi
    Itse Kromin ahjossa sinut tyhjyydestä taottiin
    Teräsi, raatoväkäsesi, ne kivulla ainiaaksi kirottiin
    Legendojen sankareille sinut tehtiin

    Mutta ei Yalbadith Tuhatsilmä sinua koskaan saanut
    Sillä ovela oli Gettulabio, tuo jumalten juomanlaskija
    Hän yöllä hiippaili Kromin kammioon, hurmasi tämän vaimon
    Nappasi legendojen terän ja ulos vipsahti taivaiden maasta

    Niin lankesi taivaiden viha
    Peittyi vereen Zakazin ruohopiha
    Mutta Galmanlabiota ei voitettu, se suureksi sankarin teki
    Ja jumalat luopuivat, voittamaton heille oli se peli
    Oli Gettulabion oveluus peitonnut itse Kromin
    ja hurmannut jumalten hovin!

    Miegga suuri niitti vägeä: Hailaisia ja peikkoja
    mustekaloja, haamuja ja muita julmia veikkoja
    Tehtiin sillä sankaritekoja taisteluissa
    keittiöissä ravintoloissa baareissa
    Parhaat tapot ja parhaat kakut
    Labiolla leivottiin parhaat makut

    Kyynelehdin aina viimeisten säkeiden kohdalla! Ah! Se on ihastuttava! Muistan kun kirjoittelin sen Biomarista ostetulle askartelupaperille Akbsklsdflsfldaxin kannella. Me olimme matkalla ajan suurimpaan meritaisteluun, jossa ratkaisisimme aikojen kohtalot.

    Minun kaunokaiseni johti vasenta laivuetta. Ah, haistoin suolan ja merituulen seilatessamme ohi Satiaistenlahden suun. Tehtävämme oli selvä: Warrek oli koonnut laivaston, ja aikoi nousta maihin selustassamme. Emme voineet antaa sen tapahtua.

    Warrekin amiraali, Nelsonn johti lippulaivaansa Liekehtivää Norsua – massiivista steltvalmisteista höyrylaivaa, joka oli haarniskoitu teräksellä ja aseistettu tulenheittimillä. Hänen joukoissaan oli paljon merirosvoja, ryökäleitä ja muuta vaarallista väkeä monenlaisissa venhoissa. Heillä oli kaksinkertainen ylivoima, mutta meillä oli suunnitelma. Minun luomani!

    Kyllä, on minussa meristrategiakin. Katsokaas, se periytyy Gölilabion laivastolta Mahrikuninkaan sodista. Kapteeni Gölilabio seilasi aina Hevos Nuille asti, ja oli historian suurin löytöretkeilijä. Sen siniskakdin veri oli merivettä, niin sanotaan. ”Yarr, jos Luoja-Ori ei olisi halunnut meidän tutkivan meriä, miksi hän antoi meille räpylät?” hänen kerrotaan tokaisseen muuannen veikolle, joka arvosteli skakdien merenkäyntitaitoja. Se oli totta. Puolella skakdeista oli räpylät – myös minulla. Kenties meillä on veressämme enemmän seikkailua ja merta! Gölilabio katosi viimeisellä matkallaan Hevosten Maahan, ja moni uskoi hänen kuolleen. Toiset tarinat kertoivat, että hän jäi sinne paratiisiin elämään Keksikakin ja Orhilordin kanssa.

    Märssykorissa mies huusi, että rosvoja edessä! Ja heti tunnelma sähköistyi. Tykit ladattiin, muodostelmat otettiin, henkilönkuljetuskatapultit viritettiin. Teeskentelimme kääntyvämme pois – Nelsonn lähti perään. Ha! Ansa oli viritetty!

    Mieheni alkoivat laulamaan motivoituneina:

    Oli kapteeni Gaggu oiva mies,
    huraa, huraa.
    Hän reseptit parhaimmat aina ties,
    huraa, huraa.

    Hän hetkessä hotkaisi juustokuun
    ja piirakkalippuunsa pyyhki suun.
    Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!

    Hän gastronomian parhaiten tunsi,
    huraa, huraa,
    ja osasi jopa meksitorania: si!
    Huraa, huraa.

    Hän uskalsi rosvoja kaulia
    ja antaa niiden haukata haulia.
    Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!

    Kun Liekehtivä Norsu ja muut rosvolaivat saapuivat lähelle, iskimme. Nimittäin, yhtäkkiä, NINJOJA! Sploof! Sploof! Savupilvistä ilmestyi mustatrikoo toisensa jälkeen vihollisalusten kansille. Rosmot ajautuivat hämmennykseen! Me käänsimme ja aloimme ampua. Kumiankkoja ja muuta räjähtävää satoi niitä päin! Warrekin paatit pirstaloituivat yksi toisensa jälkeen!

    Suurta laivastovoittoa seurasi Keskijärven Salamavalloitus, jossa me valloitimme järvemme ja demilitarisoimme sen. Se oli itse asiassa minun ideani. Warrekin miehet olivat saaneet julman idean – hepäs myrkyttäisivät järven. Pilaisivat kaiken juomaveden, niinkuin olivat jo pilanneet ympäristönkin! Ei, minä sanoin kun kuulin suunnitelmasta. Meidän täytyy estää se!

    Yön aikana me kannoimme laivat mereltä järvelle ja julistimme järven demilitarisoiduksi alueeksi. Jos joku rikkoisi käskyä, ampuisimme laivoillamme ne.

    Joku yli-innokas kapteeni alkoi väittelemään sanan ”demilitarisaatio” merkityksestä ja upotti oman aluksensa. Oli muuten typerä äijä.

    Kyllä minä tiedän, mitä demilitarisaatio tarkoittaa! Muistan tarinan Lumilabiosta, nimittäin. Hän eleli aikanaan Pohjoisella mantereella Husida-nimisessä maassa. Se oli jään ja jäätyneiden syväläisten maa. Ehlekin aikana oli sinne menty asumaan, mutta niin pohjoisessa veden alle rakennetut kaupungit olivat pian jäätyneet. Höh, hölmöjä nuo kalamiehet. Radioaktiiviset tappajahirvet söivät sitten osan. Kylä oli suorastaan hirvien piirittämä!

    Ja sitten eräänä päivänä Lumilabio, kaupungin lumenluoja, istui baariin. Muuan skakdi ilmestyi sitten siihen ja alkoi selittämään: ”Minun kotisaarellani on sota, ja siellä on joku kenraali julistanut järvensä demilitarisoiduksi! Olimme ihan riemuissamme, kenties nyt voimme mennä hakemaan vettä! Menimme rantaan ja kenraalin laivat ampuivat meitä! Muka demilitarisoitu! Hah! Epäreilua, sotarikos! Eikö vain?”

    Ja siihen sitten Lumilabio vastasi, että ”Celui qui a les plus gros canons, définit la sémantique des mots” ja lähti lapioimaan lunta.

    ”Ja she on hyvä neuvo, Gaggu Labio”, sanoi Nektanni kun kerroin tarinan hänelle. Määrittelimme demilitarisaation uudelleen tarkoittamaan ”dewarrekifioitua” aluetta. Jukupätkä se toimi! Vuosikymmenien sotimisen jälkeen se oli ollut niin helppoa! Katkaisimme etelältä veden!

    Voitto oli lähellä, tunsin.

    Kunnes tapahtui Zer-Kor. Ensimmäinen kerta siellä, ollakseni spesifi. Ajoin moottoripyörällä ja nautin ruudinsavusta, joka piti laaksoa hallussaan rankkojen taisteluiden jäljiltä.

    Ajoin jotakin pehmeää ja massakasta päin. Tumps. Suistuin pyörän selästä.

    ”Ha ha ha”, tuntematon hahmo nauroi ilkeästi. Ääni oli etäisesti tuttu.

    Minä nousin vaivalloisesti hiekkaa suussani. Käännyin katsomaan – ja voi, en uskonut silmiäni!

    ”Minä olen Leibälabio”, skakdi sanoi. Hänellä oli ilkeän purppura puku ja paksu sikari suussaan.
    ”… en ole kuullut koskaan sinusta tai kenestäkään, jolla olisi noin typerä nimi”, minä epäilin. Mies näytti aivan PAHALTA MINULTA.

    ”Etkä kuulekaan”, hän murahti julmasti ja suihkutti jotakin kasvoilleni. Maistoin myrkkykaasun! Tunsin tukehtuvani! Kuolevani! Elämäni hippui silmieni edestä! Näin Gaggugeisarin, galaksin suojelijan! Kosmiset sorsat syöksyivät kaikista rei’istä rautahevoseni sisään, mutta miehistöni piti ne sankarillisesti ulkona! Me johdimme vastarintaa niiden universumia vastaan!

    Puristin plasmapistooliani ja purin hampaitani miehekkäästi. Ihonmyötäinen haarniska hyväili vatsalihaksiani. ”Ette saa minua ettekä Xadlfslfdslksbkata!” huusin sorsakenraalille, jonka hirvittävän pulssikiekon väistin helposti. ”Voitte viedä planeettamme, mutta ette koskaan voi viedä oikeuttamme leipoa!”

    Sorsia oli liikaa. Ammukseni loppuivat. Olin melkein epätoivoinen. Mutta silloin pelastuksekseni tuli Kompressoriveli! Rautainen möykytysmasiina iskeytyi läpi seinän ja alkoi läimiä sorsia. Näin koneen ohjaajien kiviset kasvot. Parhaat ystäväni eivät jättäneet minua.

    Kun taistelu oli hoidettu, juoksin komentosillalle. Värikkäät ufotytöt lankesivat käsivarsilleni. Tartuin ohjaimiin. Sorsien komentoalus oli vielä siinä. Otin kurssin sitä kohti. Syöksy.

    Visio katosi, kun tajusin, etten ollutkaan kuolemassa. Pulisonkini olivat refleksinomaisesti kääntyneet kasvojeni suojaksi, suodattaen myrkyn pois. Nousin hämilläni.

    ”Ai niin”, PAHA GAGGULABIO murahti ja löi minut kaulimella kanveesiin.

    Heräsin tuoliin köytettynä pimeästä huoneesta. Näin PAHAN MINUN. Hän oli Warrekin kanssa edessäni. Tila oli himmeästi valaistu. Etelän rosmoja oli ovilla.

    ”Leipuri. Notta tappaamme jälleen”, salamakenraali totesi halveksuvasti. ”Mitäpä piät herra Leibälabiosta?”
    ”En ikinä käyttäisi violettia pukua!”
    ”Hää on täyellinen kloonisi”, Warrek sanoi. ”Siä oot syy miks en oo voittanut tätä sottaa. Nektanni on typerys, mutta siä oot ne aivot. Nyt oot vankinani, ja minnul on puolellani kloonisi, voitto on vääjäämätö!”
    ”Hirviö!”
    ”Ha ha ha!” PAHA GAGGULABIO nauroi ilkeästi. ”Aloitan laittamalla myrkkyä juomaveteen. Sitten myyn myrkytettyjä leivoksia Nektannille!”

    Silloin, kun PAHA GAGGULABIO oli kääntymässä, huomasin jotakin: hänen takaraivossaan oli MIELENHALLINTASIRU!

    ”Tosimies olisi vetänyt minua turpaan!” huusin, jotta hän ei lähtisi.
    Warrek katsoi minua. ”Leipuri, luullin sua luusseriksi. Otetaakkos matsia?”
    ”Avaa kahleeni.”
    Warrek näytti epäröivän, pelkuri kun oli. Hän tiesi, ettei voittaisi minua rehellisesti.
    ”Siehän suatat paeta.”
    ”Herrasmies pitää sanansa!”
    ”No hyvvä o.”

    Hän vapautti minut. PAHA GAGGULABIO oli sivussa.
    Mietin mahdollisuuksiani. Kyllä. Syöksyin akrobaattisella loikalla ohi Warrekin ja kaadoin purppurapukuisen outouden. Revin hänen niskastaan mielenhallintasienen irti.

    Silloin hän heräsi.

    ”Mitä? Missä olen? Metorakk?” hän kysyi.
    ”Kaveri! Olet Kenraali Gaggulabio, hirmuisin herrasmies maailmassa!”, kerroin kloonilleni. ”Ja niin olen minäkin.”
    ”Olin… olin juuri… missä olen? Kuk-” hän kysyi.
    Silloin hänen oranssit silmänsä suurenivat.

    ”Oletko sinä Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
    ”Olen”, Gaggulabio vastasi.
    ”… mikä vuosi nyt on? Missä olen?” Gaggulabio sanoi.
    ”Olet sisällissodassa, Gaggulabio. Warrek hallitsi hetken mieltäsi!” Gaggulabio vastasi.
    ”… mutta siitähän on vuosia!” Gaggulabio ei uskonut korviaan.
    ”… oletko…” Gaggulabio kysyi.
    ”Minä olen joutunut menneisyyteen!” Gaggulabio huusi. ”Sitäkö se portaali tekikin?”
    ”Oletko tulevaisuuden Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
    ”Kyllä, Gaggulabio”, Gaggulabio vastasi.
    En uskonut korviani!
    ”Tuleeko minusta rikas?” Gaggulabio kysyi.
    ”Tulee, mutta sillä ei ole merkitystä! Merkitystä on sillä, että kun tapaat Metorakk-nimisen miekkosen… anna hänelle mahdollisuus!” Gaggulabio selitti.
    ”Okei, selvä”, Gaggulabio painoi nimen mieleensä.

    ”Notta lopetelekaas toi juttelunne”, Warrek huusi kesken kaiken. Hän osoitti meitä singolla.
    ”Tai pläjjäytän aivonne pellolle.”

    Katsoimme Warrekia. Sitten toisiamme.
    Me tunsimme toisemme liian hyvin. Iskimme silmää.
    Vanhempi Gaggulabio otti jaloistani kiinni, pyöräytti minua ilmassa ja heitti minut kuin moukarin päin Warrekia. Rosvojohtaja tuupertui maahan kovan pääni osumasta. Möykytimme kaksin Warrekia kunnes hän oli tajuton.

    ”Älä tapa häntä”, tulevaisuuden Gaggulabio neuvoi minua. ”Saatat vihata häntä, mutta hän tulee olemaan tärkeä tulevaisuudessa!”

    Olin pettunut, mutta tottelin häntä.
    ”Miten päädyit tänne? Mitä tapahtui?” kyselin häneltä.
    ”No katsot, tiedätkö miksi Irnakkin piispalla on kaksi Olmakia olkapanssareina? Siksi, että hän voi matkustaa ajassa ja ulottovuuksissa. Irnakkin pirut ovat ainoa interdimensionaalinen moottoripyöräjengi. Warrek palkkasi heidät kaappaamaan vanehmman ja kokeneemman Gaggulabion voittaakseen sinut nuorena, Gaggulabio. Mutta he epäonnistuivat, kiitos sinun. Min muistan, että tämä meni tismalleen samalla tavalla silloin, kun minä olin nuori.”
    ”Hetki- sinäkin koit tämän?”
    ”Tietysti. Seurasin vanhemman minuni ohjeita ja kaikki meni hyvin.”

    Se oli uskomatonta. Onneksi en pienistä hötkyile, joten en ollut niin shokissa kuin moni muu olisi voinut olla.
    Mutta silti minulla oli yksi kysymys.
    ”Miten saamme sinut takaisin omaan aikaasi?” kysyi Gaggulabiolta.

    ”On vain yksi keino”, Gaggulabio sanoi tekosynkästi. ”Irnakkin Piispa.”

    Köytimme Warrekin henkseleistään kellariinsa ja lähdimme ylös. Kylä oli täynnä rosvoja. Taustalla Moerakkin Taverna oli rapistunut ja ränsistynyt. Vanha leipomolinnani oli muutettu asepajaksi. Kaikki oli hiekkaista ja autiota. Näin dystopian, joka koko saaren valtaisi, jos Warrek voittaisi. Se oli hirmuista.

    Nyt kun jälkikäteen ajattelen, olisin voinut tietysti kysyä toiselta minulta, miten voittaisimme sodan. Mutta eipä se ollut tarpeen! Se olisi sitä paitsi ollut huijausta.
    Me hipsimme vartijoiden ohi.
    ”Irnakkin pirut ovat luoteisrintamalla mitä viimeksi kuulimme”, selitin meidän hiippaillessamme. ”En muuten tiennytkään pitäväni purppurasta. Ensiksi kun näin sinun pukusi, olin ihan että…” jatkoin.

    ”… tiedän. Mutta purppura luo tiettyä aatelista arvokkuutta, eikö vain? Yhdistä se näihin paksuihin sikareihin – ota, tässä – ja menet missä tahansa seurapiireissä.”
    Otin tulevaisuudesta tuodun sikarin. Se näytti nuhjuiselta ja vanhalta. ”Kiitos. Otan tämän muistoksi tapaamisestamme.”
    ”Niin arvelinkin. Minä sain sen samalla tavalla kuin sinä, tulevaisuuden versiolta itsestäni.”

    ”Hei! Vanki karkaa!” kaikui äkkiä huuto. Laukauksia alkoi sataa.
    ”Voi ei!” huusin.
    ”Äkkiä! Lehmien selkään!” vanhempi minä huusi. Taakse, ampujien joukkoon, ilmestyi yhtäkkiä, NINJOJA TULEVAISUUDESTA. Pakenimme sekaannuksen turvin, laukaten tasangoille. Katselimme Warrekin autioittamaa maata. Ekologinen tuho oli hirvittävää.

    ”Tuleeko saaresta koskaan entistään?” kysyin surumielisenä.

    ”Painu skararariin täältä. Zakaz on kuoleva, sinulla on koko maailma tarjottimella!” Labio vastasi.
    ”Katsos, anna kun kerron sinulle tarinan Hieggalabiosta. Et tunne häntä vielä. Hieggalabio eleli Zakazilla kuin me muutkin, mutta sodan jälkeen hän tympääntyi. Hän oli seikkailunhaluinen kissa, ja se oli syy miksi hän pestautui Grandirakin arkeologiseksi apuriksi. Hän oli nimittäin hyvä hiekan kaivamisessa ja langoilla leikkimisessä. Hänen avullaan seikkailija-skakdi löysi muunmuassa Eisenfahren draakkikaupungin rauniot. Hieggalabio ei antanut menneisyytensä kahlita häntä, vaan jatkoi aina eteenpäin.”

    ”Kuulostaa järkevältä”, myönsin. Onneksi hän ei kertonut, miten traagisesti Hieggalabio tulisi kuolemaan. Se olisi murtanut minut etukäteen.

    Juttutokiomme keskeytyi, kun moottipyörien ulvonta rikkoi yön. Olimme pirujen reviirillä.

    ”Onko sinulla suunnitelmaa?” kysyin Gaggulabiolta.
    ”Tiedät, ettemme me tee suunnitelmia”, hän naurahti ja sytytti toisen sikarin.

    Sieltä ne moottoripyörät tulivat. Käänsimme lehmämme niitä päin ja kiihdytimme. Kuin eteläisten turnajaiset ikään. Alkoi Kaviokamppailu Keskilännessä.

    Pirut moottirpyörien selissä huusivat raivoisasti, kun ne ajoivat meitä päin. Lehmämme kantoivat meitä uskollisesti vihollisiamme kohden, vailla typerän eläimen pelkoa.
    Juuri ennen osumaa vanhempi minä loikkasi ja liiskasi moottoripyöräjengiläisen vatsallaan. Krunts, sen luuranko sanoi, kun kaksisataa kiloa miehekkyyttä osui siihen.

    Minä en ollut vielä niin peloton, katselin hurmaantuneena. Enkä niin iso. Väistin lehmälläni moottoripyörän Gaggulabion kaapatessa haltuunsa toisen pyörän. Hän jyräsi pirut taktisella sivustakoukkauksella ja nerokkaalla toimintarepliikillään: ”On möygytysaiga, byörägerholaiset!”

    Voi, miten idoloinkaan itseäni!

    Jätimme yhden pirun tolpilleen jotta voisimme kuulustella häntä.
    ”Missä on Piispa?” minä sanoin hänelle.
    ”Äh häh mää en ikuna kerro ;)” karski motoristi ärjyi.

    ”… no ei sitten”, Labio totesi ja loikkasi Davirakk-pyörän kyytiin. Minä otin toisen. Kaasutimme kohti pirujen kerhotaloa.

    Päätin kutsua tätä suurta taisteluksi Kaviokamppailuksi, vaikka teknisesti ottaen lehmillämme oli telaketjut eikä kavioita. No, kavioilla on suurempi mytologinen viitekehys.

    Kerhotaloa ympäröivät maat olivat karut ja autiot. Aivan kuin kaktuksetkin olisivat paenneet Piispan hirmuista habaa. Hiekassa oli kuulantyöntökuulia ja käsipainoja. Kylmät väreet nousivat harjaani pitkin, kun katsoin Kerhotaloa.

    Se oli kuin suuri, piikikäs kuntosali.

    Pahin painajaiseni.

    Se kuntosali-osuus, siis. Ei ne piikit. Nektanni tykkää piikeistä.

    Kymmenet häjyt motoristit huomasivat meidät. Karautimme pihaan Labio edellä ja näytimme herrasmiehiltä.

    ”Haluan neuvotella johtajanne kanssa!” vanhempi kenraali huusi.
    ”Mitä jos se ei haluu jutella teitin kaa :?” yksi ruma moottorirakki hymisi joukon kerääntyessä ympärillemme.
    ”Me aiomme pettää Nektannin”, Labio bluffasi. ”Ja pomonne varmaankin pitäisi, jos voisi voittaa sodan Warrekilleen.”

    ”… mitä irnakkia me Warrekista?” joku motoristi kysyi.

    ”… ettekö te ole Etelän puolella?” kysyin hämmästyneenä.
    ”No emme skararissa.”
    ”Mutta… ette te pohjoisenkaan puolella ole?”

    ”Me vaan tykätään vetää turpaan vähän kaikkia”, ensimmäinen motoristi kertoi.
    ”Eikä kumpikaan sitä paitsi halunnut meitä puolelleen”, toinen kyynelehti. ”Me emme kuulemma sovi yhteistyöhön. Jopa Pirakat pääsivät leikkiin! Mutta ei me!”

    ”… aika surullista”, Labio sanoi ja halasi motoristia. ”Jos haluatte joukkoon, voitte liittyä minun jengiini.”
    ”Oikeesti?” skakdi yskäisi ja katsoi kenraalia. ”Päästäänkö me vetään porukkaa turpaan niin, että meillä on tarkoitus?”
    ”Joo!” Labio, suurien periaatteiden mies, kertoi. ”Kunhan saamme pomonne olkasuojista Olmakin. Sillä pääsemme matkaan.”
    ”Selvä! Kiitti! Tulkaa! Laitan pomon proteiinidrinkkiin sokeria, niin se saa slaagin hiilareista.”

    Pian he astelivat lattialla pilalle menneen ruokavalion kynsissä kouristeleva lihaskasa, jota myös Irnakkin Piispaksi kutsuttiin. Hänen hauiksensa olivat vähintään keskivertoskakdin kokoiset.

    ”Ei! Ei! 273 kilokaloria per tunti! 45 kilojoulea! Tyydytettyjä rasvahappoja ei ei!” tämä uikutti. Tyhjä proteiinijuoma oli pöydällä.

    ”Hei! Tunari!” Labio huusi ronskisti ja potkaisi Piispaa vatsaan.

    ”Ei! Hiilihydraatit! Ne tuhoavat kaiken! 54 millikaloria!” tämä sopersi.

    ”No ei sit”, Labio totesi ja irroitti Olmakin Piispan olkapäästä. Hän laittoi sen kasvoilleen. Ah, miten tiukasti naamio mukautuikaan hänen pulisonkeihinsa.

    ”Gaggulabio, hyvästi. Tee kuten sanoin, niin aikajana ei tuhoudu ja maailmankaikkeus räjähdä supernovana reiäksi todellisuuteen.”

    ”… okei”, vastasin edelleen vähän hämmästyneenä kaikesta kokemastani. ”Kiitos, Labio.”
    ”Oleppa hyvä, poika”, purppurapuku sanoi ja katosi kahden motoristin kanssa portaalista tulevaisuuteen.

    Jäin yksin kuntosalille.

    Sitten heräsin sängystäni.

    Se tosin johtui siitä, että olin mennyt tietty nukkumaan, kun olin tullut kotiin. Hah, te oikeasti luulitte että jokin noin vakava asia olisi ollut unta? Mikä te luulette minun olevan, joku Mahrikuningas? Hah! Kaikki mitä kerron on ihan puhdasta totta.

    Minä laitoin holviini sikarin, jonka olin Labiolta saanut. Minun pitäisi antaa se nuorelle itselleni tulevaisuudessa. Selvä.
    Sitten se nimi… se Metorakk. Eikös se ole Warrekin puolella? No, jos törmäisin siihen, antaisin sille mahdollisuuden.

    Sota jatkui. Minua ei oikeastaan kiinnostanu se enää. Tein sijoituksia ja kahmin itselleni mahdollisimman hyviä kortteja. Oli jo selvää, että Warrekin pikku häjykapina oli tuomittu epäonnistumaan.

    Taistelun virallinen nimi oli ”Zer-Korin Suuri Voittokulku Jossa Keisari Nektann Jyräsi Vastustajansa” ja minusta se on aika tarttuva. Joka tapauksessa se lopetti isommat mätöt. Jäljellä oli tietysti vielä saaren puhdistus. Siitä tuleekin mieleeni kaukainen serkkuni, Riggalabio. Hän oli kuuluisa reggae-artisti, joidenkin mukaan jopa paras. Tapasin hänet kertaalleen ennen sotaa, kun hän kävi kiertueella täällä. Oli kuulemma tullut juuri Meksi-Korosta.
    ”Hei älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan”, hän lauloi rasvaisella aksentilla. En ole koskaan oikein pitänyt quazan hajusta.
    ”Mä tuun kylmästä lämpimään, aion tulla viereesi kömpimään.” Voi juku miten hyvin sen musiikki puhdistaisi vastarinnan tieltämme, kun kaikki ampuisivat itsensä. Tai vähintäänkin juoksisisvat pakoon tosi kovaa.

    Ja sellainen on tarina Zakazin pilaamisesta. Ja myös siitä, miten pirun siistiä on olla Gaggulabio.

    Mutta se ei olekaan vielä ohi!!!! Klikkaa tästä elääksesi tarinan viimeisen osan mullistavana interaktiivisena elämyksenä!

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan II

    Lehu-metsä

    Vänrikki Werekk oli sangen tympääntynyt läpi metsän ryömimiseen. Tai siltä se oli ainakin tuntunut, kun maasto oli osoittautunut mahdottomaksi ajaa moottoripyörin. Metsän luoteisnurkat olivat inhottavan märät ja upottavat. Kirottu suo vaani aivan lähellä.

    Onneksi skakdiupseeri oli jättänyt Veljeskunnan saarelta tuomansa tavaran pääosan sataman virkaa toimittaneeseen luonnonlahteen rannikolle. Sinne oli jäänyt myös ne puolisataa skakdia ja raskaat Nektann-plasmatykit, jotka saaren taisteluissa olivat olleet. Werekkin mukana oli vain pari luottomiestä työntämässä tympääntyneinä moottoripyöriä kohti tukikohtaleiriä.
    ”Hepo vieköön”, Werekk kirosi karttaansa. ”Ihan turhia nämä kartturit näillä main. Ei tässä edes pitänyt olla kosteikkoja.”
    Hän arvosti järjestystä ja täsmällisyyttä. Etenkin kartoissa. Karttojen kanssa hän oli hyvä. Erityisesti xialaisten merikarttojen. Ne olivat tarkkoja, yksityiskohtaisia ja erehtymättömiä.
    Sen sijaan kartta, jonka kanssa he olivat Välisaarilla jumissa, oli vanha ja selkeästi ilman nykyteknologiaa tehty.

    Siinä kaksimoottorista Benzek-pyöräänsä eteenpäin työntäessään vänrikki ei voinut olla miettimättä, miten mahtava hevonen olisi siinä tilanteessa.

    Mikä hevonen, joku voisi kysyä. Nehän olivat tarua!

    Aivan, tarua. Mytologiaa. Mystiikkaa. Hevologiaa.

    Mutta ei se muuttanut sitä, että Werekk olisi halunnut tilanteeseen hevosen.
    Oikeastaan mihin tilanteeseen tahansa.
    Mutta erityisesti maastossa rämpimiseen.

    Oi, niiden lihaksikkaat raajat, kiiltelevä lyhyt harja! Niiden voimakkaat hampaat ja muodokkaat turvat! Niiden prototerästäkin kovemmat kaviot, jotka tallaisivat tiensä läpi mistä vain!

    Vänrikki Werekk oli niin sanotusti hevosmies. Komeilihan moinen tarunhohtoinen peto hänen kuparinkuultavassa haarniskassaankin monena kappaleena. Hänen mökissään Zakazilla hänellä oli monia kirjoja aiheesta – zakazlaisen kirjallisuudenhistorian suuria klassikoita ajalta jolloin Mahrikuninkaat hallitsivat: Koningaskunnan legenda, Hepovaaran laulu, Kavionkopse kuoleman edellä – kaikki ne!

    Hänen suuri sotilaallinen esikuvansa oli ehdottomasti myyttinen suurkoningas, Keksikak. Tarina siitä, miten tämä yönmusta soturikuningas oli voittanut tuhatpäisen lohikäärmelauman vain kolmellakymmenellä hevosella oli niitä inspiroivimpia – he olivat hyödyntäneet maaston tuntemusta, yllätystä ja harhautusta saavutttaakseen voiton, joka pelasti koningaskunnan.

    Myöhemmin sodan ninja-akatemia oli ammentanut oppinsa samoista lähteistä. Werekkistäkin olisi varmaan tullut tuon mystisen aselajin kunnianarvoisa jäsen, ellei hän olisi loukannut selkäänsä jäätyään tahtorakin alle. Siinä oli mennyt hänen taistelijan uransa sekä uljas harjansa.

    Tai harja oli oli vielä, mutta se repsotti vähän epämääräisesti. Niinkuin hevosilla.

    Taistelija hän ei tosin enään ollut. Selkä ei erityisemmin pitänyt siitä. Komentaja ja organisaattori, se se hän oli. NINJA-ryhmän koordinaattori, Lieggimiesten huollosta ja hankinnoista huolehtija. Kyllä hän kentälläkin oli paljon, etenkin kun kyseessä olivat tykistö-operaatiot. Werekillä oli sellaista täsmällisyyttä ja organisointikykyä, jota kovin monelta skakdi-palkkasoturilta ei löytynyt.

    Niin, ne hevoset. Sellainen olisi ollut tosi hyvää seuraa siinä maastossa.
    Onneksi leirin valot näkyivät pian, eikä hevoset olleetkaan tarpeen. Skakditiimi huokaisi helpotuksesta saapuessaan tukikohtaan. Zakazinkielinen kyltti varoitti miinoitteista tiettyjen puiden väleissä. Korkealla männyissä tarkkaili pari miestä ympäristöä.

    He jättivät moottoripyörät suureen katokseen, joka oli väsätty periskakdilaiseen tapaan pressuista ja tukeista. Siellä oli myös sekamelska polttoainetta, ammuksia ja aseita.

    Werekkin kotiseuduilla Vors-Korissa olisi moisesta joutunut sotaoikeuteen. Viherskakdi huokaisi ja määräsi pari teltankulmalla tupakoimassa ollutta hammasmiestä järjestelemään tavarat turvallisemmin.

    Vänrikki marssi ensi töikseen johtotelttaan, jossa pönäkän kenraalismiehen sijaan istuskeli sininen skakdisaatana. Komentajan virkaa toimittava Metorakk oli paraikaa radiolaitteet korvilla:

    ”Alus löytyy, Raj. Pääsette sillä torakoiden ohi”, hän vastasi linjan toisessa päässä olevalle. Ääni oli juuri se kylmä ja tylsä, jollaisena heposkakdi sen muistikin. ”Lähetän sen tavalliseen paikkaan Haederaan.”

    Xar-Nekkin teurastaja sysäsi kuulokkeet pöydälle suivaantuneena häiriöstä. Hän ei tosin puukottanut tulijaa välittömästi huonta tuultaan lievittääkseen. Ei siksi, että tämä olisi ollut Möygydysbrigaadin kolmanneksi korkein, vaan siksi, että hän sai vihdoin jonkun tarpeeksi osaavan hoitamaan palkkasoturifirman paperinpyörityksen. Werekk oli siihen juuri oikea mies.

    ”No terve”, vesiskakdi tervehti. Hänessä kaikki oli terävää ja ikävää. Torakkaelementtejä täynnä oleva haarniska kiilsi hopeaa lyhtyjen valossa.
    ”Labioko on poissa?” vänrikki kysyi.
    ”Xialla”, Metorakk vastasi. Hän oli juuri ehdottamassa Vors-Korin jurmulle, että tämä voisi ottaa komennon loppuajaksi, kun valkea skakdi, Suhatt nimeltään, syöksyi telttaan sisään.

    ”Kenraali saapui juuri!” Metorakkin lähetti ja mekaanikko ilmoitti hätäisesti. Rautaskakdi oli lyhyt ja koukukas, mutta vikkelä – ehkä nuorimpia koko Galmangööristä. Tyttö ei tosin pystynyt vieläkään katsomaan veden skakdia silmiin kertoessaan viestejään.

    Ehkä se oli ihan hyvä. Viime lähetille ei nimittäin ollut käynyt aivan liian hyvin.

    Kaksikko ei aikaillut, vaan marssi ulos.

    ”Hoi, miehet! Olen palannut!” kuului syvä baritoni. Ääni, jonka karisma oli Lieggimiehet yhteen kasannut!
    Kaksi komentoskakdia marssivat ulos teltasta ulos. ”Oli aikakin”, veden skakdi murahti hampaidensa välistä.
    ”Aah, Metis ja Hepo! Pitäneet paikat pystyssä, luulen”, Gaggulabio tervehti kädet ylhäällä. Hänen purppurainen pukunsa oli saattanut näyttää äärimmäisen tyylikkäältä ja charmantilta Steltin seurapiireissä, mutta siellä metsän keskellä se näytti vain typerältä.

    Mutta se ei ollut typerin asia, joka Labiolla oli.

    Typerin asia oli ne kaksi kivipaatta, jotka seisoivat typerän näköisinä kenraalin takana.

    Kyllä, ”typerä” oli juuri se sana, joka tiivisti otukset täysin.

    ”Ne-ne ovat kivipaasia”, Metorakk katsoi niitä tyrmistyneenä.
    ”Skarararin typerän näköisiä kivipaasia”, Werekk täydensi.

    ”Tässä”, Labio teki suurilla käsillään ympyrän ilmaan, ”ovat Möykyttäjäveljekzet.”

    ”Durr”, veljistä toinen totesi.
    ”Durr”, toinen vastasi.

    ”Möykyttäjäveljekset?” siniskakdi kysyi.
    ”Möykyttäjäveljekzet”, kenraali totesi hymy pulisongeissa.
    ”Mitä me teemme niillä.”
    ”No möykytämme. Ne ovat kylmäverisiä tappajia!”
    ”Onko niillä edes verta.”
    ”He ovat uusin osa Gagun Guoletusguntaa. Hilpeitä veikkoja, sanon minä. Toimivat henkivartijoinani.”

    Henkivartijoina, hyvä. Se tarkoitti, ettei Metorakkin tarvinnut katsella typeriä kivipaasia kentällä.

    Lisäksi, Gagun Guoletusgunta? Kuten sanottua, vanhan leipurismiehen runot eivät olleet koskaan mitään parhaita.
    ”Mitä muuta Xialta?” murhaajamestari kysyi pyrkien parhaansa mukana sulkemaan kivipaadet ”älä välitä”-sektorille aivoistaan.

    ”No aika hurmaavaahan siellä. Outo sää, tosin. Järjestelin talveksi ammus- ja muonakuljetukset. Minusta tehtiin juttu johonkin vortiksilehteen. Yksi aratyghläinen kalaparoni pyysi meitä leipiinsä, mutta Kentsu maksaa enemmän. Sanoin sille, että tämän sodan jälkeen.”
    Sinirakk murahti hyväksyvästi.

    ”No, mitenkä täällä on tosiaan mennyt?” kenraali kysyi ottaessa takkia päältään. He kulkivat suureen komentotelttaan ohi leirinuotion.

    ”Amazuan soluttautumisoperaatio etenee”, Metorakk totesi. ”Listimme koillismetsästä ne kannibaalimiehet. Poltimme kylät.”
    Labio hörähti ja asetti tyylikkäät purppuratamineensa lipastoon, joka oli täynnä vastaavanlaisia karismaattisia steltläisräätälöityjä asusteita.
    ”Torakat polttivat koko Lintusaaren”, Werekk jatkoi. ”Tuli kiire poistua paikalta. Kohtasimme ussalien Vartijan ja jonkun pähkähullun pikkumiehen ennen sitä. Ei sieltä hirveästi mitään hyödyllistä irronnut, meillä on kaksi aluksellista sen viidakon otuksia ja kasveja tuolla. Ehkä jotkut hörhöt maksavat sinisistä apinoista, en tiedä.”
    ”Myyntihommista puheen ollen, mitenkäs Ikneramin hommat ovat edenneet?” gaggusgagdi kysyi koko ruskeahaarniskaisessa komeudessaan. He kolme istuutuivat Labion mahonkisen työpöydän ääreen. Siniskakdi irvisti, kun kenraali sytytti yhden iänikuisista sikareistaan.

    ”Uikuttaa edelleen”, vastasi gaggosmies.
    ”Olisit voinut olla ampumatta sitä sen kaveria silloin”, Labio totesi tuprutellen steltläistä. ”Masentunut myyntimies ei ole kovin käytännöllinen.”
    ”Sinä tiedät minut, kun olen kentällä”, Metorakk sähähti. ”Ja tiedät, että en halua halpoja kopioita Vartijoista lähelleni. Ne miehet olivat tappajia, ja niiden miesten aseet olivat tappamisen siveltimiä. Ilevhov oli pelkkää pilkkaa.”
    Kenraali huokaisi. ”Okei, antaa olla. Haluan vain kauppamieheni taas käyttökelpoiseksi. Olemme tienanneet etelän kyliltä aika pirun hyvin.”
    ”Emme niin hyvin kuin tienaisimme ryöstämällä ne”, Metorakk protestoi.

    ”Ussaltornin väkeä on näkynyt etelärinteiden suunnalla. Suurkylän lähistöllä. Niillä on sissijoukkoja täällä, sanon sen”, vänrikki Werekk puuttui peliin. ”Barakonnin miehet kertoi, että niiden jousimiehet ovat maailman parhaita. Pystyvät kaatamaan miehiä satojen metrien päästä, kun ollaan metsän eteläisillä aukioilla. Iskevät tulinuolin näkymättömistä. Katoavat kuin olisivat vain yksi mies.”
    Skakdi otti pöytälaatikosta suuren nahkakartan ja taitteli sen auki. ”Sitten on vielä raptorimiehet, jotka sitovat Targarrin miehet. Nyt tosin kun Lintusaaren operaation joukot palasivat, meillä on aika hyvä iskukyky-”
    ”-mutta se menee Oberaatio Lieggiguoleman valmisteluun”, Labio vastasi. ”Kuten tiedätte!”

    ”Operaatio Liekkikuolema”, Metorakk vastasi. ”Sen onnistumismahdollisuudet eivät näytä erityisen hyviltä.”
    ”Minä luotan heihin täysin”, kenraali vastasi. ”Joten valmistaudutaan! Siitä tulee kaikkien aikojen isku, äijät.”

  • … ja vähemmän pahat purppuraan.

    XMS Donovan

    Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

     

    hello there handsome

    Kenraali Gaggulabio piti juhlista. Hän piti niissä tarjoiltavasta ruoasta ja juomasta. Hän piti muista henkilöistä. Etenkin sellaisista, joilla oli rahaa.

    “Et sinä voi lähteä minnekään aristokraattijuhliin, mies! Meillä on operaation suunnitteleminen kesken!” Metorakk oli valittanut hänelle aiheesta, kun oli kuullut Kenraalin suunnitelmista.

    “Metis, luotan kykyysi hoitaa sotilaallisia asioita vähän aikaa. Tämä on koko vuoden suurin tapahtuma koilliskulman diplomatian kannalta, ja minun pitää diplomatian suurmestarina totta kai käydä hiomassa kykyjäni”, hän oli vastannut sovittaessaan violettia pukuaan. Se oli näyttänyt hänen kakkosmiehensä mielestä kamalalta.

    Eikä se ollut oikeastaan edes Metorakkin tyylitajuttomuuden vika. Se puku oli kamala, eikä kukaan edes yrittänyt väittää mitään muuta. Mutta ironisen kamala, Labio tapasi huomauttaa. Hän käytti sitä vain luodakseen sangen kovan kontrastin oman luontaista charmia hohkaavan zakazlaisen adoniskehon ja asukokonaisuutensa välille. Loppujen lopuksi, jos puku oli liian hohdokas, se saattoi sokeuttaa uhrinsa skakdin omalta viehätysvoimalta. Gaggulabio oli rehellinen mies ja pukeutui sen mukaisesti.

    “Hoida se juttumme sen vahkin kanssa samalla, kun kerran menet Steltin suunnalle”, Metorakk oli muistuttanut häntä. Ah, kaikkien niiden työnantajien ja markkina-operaatioiden ilmassa pitäminen yhtä aikaa onnistui vain Gaggulabion kaltaisen luontaisen liikemiehen jonglöörintaitojen ansiosta.

    “Tuon sinulle jotain kivaa tuliaisiksi Xialta”, kenraali oli luvannut ystävälleen. Metorakkin virneestä päätellen tämän mielikuvitus oli jo keksinyt sata uutta tapaa tappaa asioita.

    Akbsklsdflsfldax oli melko vaatimaton valtavan xialais-steltläisen hupitukialuksen kelluvassa satamassa. Se oli kuitenkin vanha rehellinen purjelaiva, joka oli ansainnut nimensä sisällissodan verisinä vuosina, kun se oli johtanut legendaarista Vyöryvän Napalmitahtorakin rynnäkkö Satiaistenlahden meritaistelussa, missä antilegitimistien voima merellä tuhottiin lopullisesti.

    Voi, se oli rakas laiva Gaggulabiolle. Se oli uransa aloittanut pienenä purjeveneenä, jolla hän tapasi purjehtia ympäri Zakazin silloin vielä olemassa olleita vesistöjä kiertelevänä leipurina. Kaikkialla kauniilla saarella laulettiin hänen herkullisista repijäkaladonitseistaan!

    Sitten alkoi sota ja joet koostuivat vähemmän vedestä ja enemmän ruumiista, tuhkasta ja moottoripyörien palasista. Mutta vain huonojen moottoripyörien. Xialaiset muovipyörät, pohjoisen nynnyt levitaatiopyörät. Tosi Moottoripyörät, odinalaiset moottorihelvetit ja irnakkinohjukset, ei, niitä ei haudattu vanhoihin joenuomiin kaiken muun roskan sekaan. Ne saivat juhlavammat hautajaiset kuin valtaosa kaatuneista.

    Oikeastaan se oli Labion mielestä aika typerää, jos totta puhuttiin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisiä moottoripyörämiehiä. Kyllä, hänessäkin paloi se skakdien kromosomeissa piileskelevä filia voimakkaita kaksipyöräisiä ajoneuvoja kohtaan, mutta se ei ollut läheskään niin pinnalla kuin mitä se oli esimerkiksi vanhalla kunnon Metorakkilla.

    Hän piti enemmän laivoista. Niihin mahtui enemmän asioita. Enemmän miehiä, enemmän kakkuja, enemmän rahaa. Ja olivathan ne nyt majesteettisia, jumalauta. Akbsklsdflsfldax oli kaunein asia maailmassa, se oli varma. Sen kauniisti kaareutuva köli oli kuin linnun lapaluu, sen lukuisat tykkiluukut oli muotoiltu kauniiksi rikkopintaisiksi ympyröiksi mukailemaan Zakazin kauniita rantoja. Sen purjeet olivat tuhansien uudelleenpaikattujen kankaanpalasten harmoniaa – kuin esimerkki yhtenäisyyden voimasta ja ystävyydestä.

    Erityisen ylpeä Gaggulabio oli lipustaan. Siinä oli oranssilla pohjalla keltainen lieska, jonka edessä oli mehevä muffini.

    Moni oli tulkinnut lipun palavaksi muffiniksi. Se ärsytti Labiota suunnattomasti. Miksi irnakkissa hän laittaisi lippuunsa palavan muffinin? Ei hän mikään imbesilli ollut. Lipussa oli liekki, joka symboloi pahamaineisten Labion Lieggimiesten toimintatapaa, mutta sen edessä oli muffini – se kuvasi sitä, miten leivonnaiset olivat kuitenkin kaikesta ryöstämisestä ja polttamisesta huolimatta aina se, millä oli etusija herkän skakdikenraalin sydämessä.

    “Oikein hyvää aratyghinkreemiä”, skakdi maiskutteli motamarjapiirasta. “Pidän eritoten siitä, miten marjahyytelön jälkimaku viipyile-”

    “Minä näin sen!” keskeytti joku hänen kulinaristisen arviointinsa. Kenraali ja pieni herrasmiesten joukko, jossa hän oli osana, kääntyi katsomaan tulijaa.

    “Se oli hirrrrmuinen!” huusi silmälappupäinen aristokraatti. Hän oli suurileukainen ja kaikin tavoin karski putkipartoineen kaikkineen.

    “Siinä minä olin, pelottoman miehistöni keskellä”, merikapteeni alkoi kertomaan juttuaan rommin polttamalla äänellään. Hän teki käsillään eleitä, joiden selväjärkisyydestä saattoi olla montaa mieltä. “Meri ol’ ollut tyyn’ jo kolme päivää! Suuri Belladonna oli ajelehtinut Avransalmen vaarallisten matalikkojen ohi suurella onnella ja mahtavalla taidolla. Mutta se ei riittänyt! Tyynestä merestä tuli se!”

    Yleisö odotti kohteliaasti jatkoa.

    “Hirrrrmuinen leviaattahn!”

    AIka harva yleisöstä vaivautui oikeastaan edes tekemään innostunutta “ooh, tuo on ihmeellinen tarina, kerro ihmeessä lisää” -voihkaisua. Tarina Leviathanista oli kuultu viime aikoina turhan monta kertaa.

    “Se nousi merestä! Itse paholainen, joka oli syönyt Makutan ja Tren Kromin! Hirvittävä ilmestys, jonka pelkkä silmä sai vähäisemmät miehet hajoamaan kappaleiksi ja anomaan nopeaa loppua!”

    Ukko oli ihan hyvä runoilija, Labio mietti. Eihän se mitään vielä ollut runoillut, mutta jos se runoilisi, se runoilisi varmasti hyvin.

    “Tuijotin sitä sen silmiin, jotka oli tehty Irnakkeiden kalloista! Niissä paloi hulluus, joka oli jopa Karzahnia suurempi! Jopa Manalan Kuningas Julien olisi jäätynyt niiden karmuden edessä!”

    Äijä tuntee myös mytologian, kenraali pohti.

    “Sen hampaat olivat valtavia nestejäähdytteisiä konekivääreitä. Kyllä, nestejäähdytteisiä! Ne käyttivät jäähdytykseen viattomien vastasyntyneiden jäniinien verta ja aivonestettä! Sen suusta valui laasseria joka sai meren kiehumaan kredipselleenitripin väreissä! Sen kaviot olivat kuin tarujen kentaurien! Ja kun se äänteli, aina sakaroiden äärissä vavahdeltiin kauhusta!”

    “Ja sitten?” joku nuoremman polven aristokraateista kysyi innostuneena.

    “Voi, poikani, se olisi ollut varmasti loppuni, mutta kas! Olento, harmaa kuin anarkia, ilmestyi repeämästä todellisuudessa ja pelasti minut! Löysin itseni oudosta todellisuudesta – ulottuvuudesta-”

    Jaaaaa Gaggulabio lakkasi kuuntelemasta. Hän yritti hukuttaa typerän tarinan mussuttamalla piirakanpalojaan mahdollisimman äänekkäästi.

    “Teleporttaus… ajan rakenteen muuttuminen… leviaattanin valon nopeuden rikkominen… takaa-ajo halki todellisuuksien… jättiläisrobotti… “

    Kuuntelematta jättäminen on muuten yllättävän vaikeaa! Etenkin, kun puhuja kailottaa tarinaansa kaikille pienen ilmatorjuntaohjuksen kantomatkan sisäpuolella. Skakdi huokaisi helpotuksesta, kun merikarhu oli lähtenyt paasaamaan tarinaansa jollekin muulle.

    “Kuka piru se oli?” hän kysyi typertyneenä.

    “Hän on Raubag Rauskunturma”, vastasi Labiota lähinnä oleva vortixx-neito. “Eksentrinen löytöretkeilijä! Seilasi Featroxin reitin alle sadan kion!”

    “Minä olen todennäköisesti paistanut enemmän rauskuja kuin tuo äijä on kohdannut”, Labio vastasi. “Luulin, että näihin juhliin hyväksytään vain eliittiä.”

    Pari aristokraattia vilkaisivat Labiota ja menivät hihittelemään sivummalle.

    “Raubag on Turen kreivi”, vortixx vastasi Labiolle. “Kaikki Steltin aateliset on kutsuttu.”

    “Outoja nuo steltläiset”, Labio murisi. “Meillä Zakazilla yksilön arvo mitataan MIEHEKKYYDESSÄ!”

    “Se ei vaikuta tekevän hyvää saaren taloudelle tai infrastruktruurille”, vortixx huomautti.

    “No joo, pikkuvikoja. Onhan se saari aika Tahtorakin jätös. Mutta siinä saaressa on fiilistä!

    “Minä kävin kerran Nektannin palatsissa vieraana. Olin tekemässä reportaasia Novaratas-pankin investoinneista Zakazille.”

    “Hurmaavan piikikäs paikka, eikö?”

    “Se suuri telaketjutiikeri yritti syödä minut. Se, minkä telaketjut oli korvattu sirkkeleillä.”

    “Oh. Annikki. Hän on välillä vähän odottamaton.”

    “Ette muuten kertoneet nimeänne?”

    Labio oli melkein loukkaantunut. Xialainen ei ollut tunnistanut häntä? Miten se edes oli mahdollista?

    “Olen tietysti Kenraali Gaggulabio. Eihän kenelläkään muulla ole näin komeita pulisonkeja!”

    “Hauska tutustua, kenraali… Gaggu… labio?” vortixx vastasi epävarmana. Pelkkä nimen lausuminen tuntui tappavan joukon aivosoluja hänen liskonkallonsa sisältä. “Minä olen Mercura, BZV:n toimittaja.”

    “Tuleeko minusta etusivun vai keskiaukeaman juttu?” kenraali kysyi ja hörppäsi hienostuneesta steltläisestä pikarista (mikä oli ihan liian pieni skakdin juomatottumukset huomioon ottaen).

    Vortixx oli naiseksi melko heikon oloinen. Hänellä ei ollut harppuunajääkärien täydellisyyksiä hipovan lihaksikasta vartaloa, tai edes keskiverto-vortixxin kokoa. Oikeastaan, kermamusta lisko oli vain parilla päällä Gaggulabiota pitempi. Ja se oli aika säälittävää.

    “Pelkään pahoin, että tragediat myyvät paremmin”, Mercura vastasi ja istuutui Labion viereen. Hän täytti lasinsa jarjaskes-nokkosboolilla.

    “Onko Xialla sattunut jotakin erikoista viime aikoina?” Labio kysyi. “Olen ollut vähän uutistyhjiössä. Välisaaret ovat aika barbaarinen paikka, usko vain.”

    “Väkeä puhuttaa amiraali Deschenesin murha. Huhutaan, että Pimeyden Metsästäjät tekivät sen.”

    “Pitäisikö tuon nimen sanoa mitään?” Labio kysyi.

    “Hän on ollut Rautalaivaston komentaja sitten Kohiki-salmen taistelun. Veti Xian pois sodasta. Varjottu yritti murhauttaa hänet monta kertaa. Ilmeisesti hän onnistui lopulta, sillä Deschenes löytyi toissapäivänä kuolleena työhuoneestaan. Hänen kurkkunsa oli lävistänyt … hammasratas.”

    “Älkää aloittako mitään sotia, kultsi, ennen kuin saan omani hoidettua. Olisi sääli, jos en pääsisi osallistumaan.”

    “Mitä te teittekään työksenne? Oletin aikaisemman näytöksenne perusteella, että olitte kondiittori.”

    “Minä olen Kenraali Gaggulabio, kaikkien kondiittorien kuningas. Johdan verenhimoisten palkkasoturien armeijaa voitosta voittoon.”

    Mercura hymähti. “Mikä on viimeisin maineikas voittonne?”

    Labion oli pakko pysähtyä miettimään. “No Bole-Koro oli teknisesti ottaen voitto, mutta en olisi niin varma voiko sitä laskea… taisteluksi. Ninjasaari oli ollut… noh, ei ainakaan voitto. Sieltä palanneet skakdit olivat kertoneet jonkun taruista paenneen turagan piesseen heidät. Zyglakeille me annoimme turpaan pari kertaa, tosin.”

    “Kuulostaa kiehtovalta”, reptiliaanitoimittaja vastasi. Hän oli loistava teeskentelemään kiinnostunutta.

    “Mutta sisällissodassa, saatana! Siellä me kylvimme aavikon vihollistemme verellä!”

    “Ehkä teidän olisi pitänyt kylvää sinne jotakin muuta. Kenties se olisi ehkäissyt aavikoitumista.”

    “Aika julmaa”, Labio parahti. “Minä yritän pitää yllä verenhimoisen soturin imagoa, ja sinä vain näsäviisastelet.”

    Vortixx naurahti. “Menen kiusaamaan jotakuta muuta”, hän vastasi. “Onnea suuriin taisteluihisi!”

    Labio huokaisi ja kumosi pari lasillista boolia kitaansa. “Skarararin vortixxit”, hän mutisi itsekseen ja nousi etsimään jotakin pöytää, joka tarjosi eri tarjoilun. Hän oli maistellut jo edellisen läpi.

    “Kuulin että olette legendaarinen soturi, kenraali!” se nuori aristokraatti, joka oli ollut haltioissaan Rauskunturman tarinasta, hipparoi skakdin perään. Labio kääntyi imarreltuna.

    “Kuulit oikein, poika!” kaikkien kondiittorien kuningas vastasi ylpeydellä. Vihreä aristokraatti oli pitkä ja komea, mutta hän näytti kokemattomalta ja olevan täynnä nuoruuden intoa. Hänen haarniskansa oli upouusi terävine töppösineen ja toogaviittoineen.

    “Kaikki näissä juhlissa ovat vain joitakin talouspohattoja tai maanomistajia. Kaikki ovat niin vanhoja!” aristokraatti selitti. “Oh, olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta. Anna kun tarjoan sinulle juoman, oi soturi.” Labio nyökkäsi. Mikä idiootti.

    Skakdi ja aristokraatti istuutuivat baaritiskin eteen, ja tilasivat jotakin gearges-kaktusolueksi kutsuttua. Se oli kitkerää ja piikikästä. Oikeastaan aivan karzahnin pahaa. Mutta se oli kalleinta, mitä listalla oli, joten Labio päätti juoda sitä. Pääsisipähän jererakki rahoistaan.

    “Tunnetko Sidorak Suuren?” intoa hehkuva poika kysyi. “Hän on setäni. Voi, minä haluan olla jonakin päivänä hänen kaltaisensa suuri ja mahtava soturi. Hän kertoi aina meille tarinoita sodistaan – siitä, miten hän murskasi luopio-kromidien päät vasten Destralin muureja! Siitä, miten hän murskasi selakhilaivaston mahdin Sumusalmen taistelussa vain kolmella aluksella!”

    “Olen kuullut siitä tyypistä. Hän on aika hyvä runoilija.”

    “Ai, hän ei ole koskaan kertonut olevansa runoilija!”

    “Luota minuun, minä tunnen runot.” Helvetti, tämä kaktusolut on ihan kamalaa, Labio irvisteli.

    “Miten sinusta tuli suuri soturi?” aristokraatti kysyi.

    “Se oli varmasti kohtaloni. Jotkut ovat vain suunniteltuja sankareiksi. Kuten vaikka sinä.” Labiota huvitti huomattavasti ajatus, että poika oikeasti lähtisi johonkin sotaan hänen kehujensa ansiosta. Toivottavasti se kuolisi. Se olisi tosi koomista.

    “Luuletko, että minussa olisi ainesta legendaariseksi soturiksi?”

    “Jep, tietty. Miksi ei? Sinä saatat lyödä saavutuksissa jopa Sidorakin. Ja se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että se tyyppi on ollut kuitenkin mukana maailman joka ikisessä aseellisessa konfliktissä ikinä.”

    “Kiitos, herra kenraali!” Jejerak hihkaisi. Mikä typerys. “Toinen kierros tätä hienoa juomaa!”, hän tilasi. Voi nyt matanauta, Labio ajatteli. Yrittääkö se tappaa herkkiä makunystyröitäni?

    “Etelänpolkkanaviiniä”, tilasi outo kimeä ääni. Labio kääntyi ja huomasi viereensä istuutuneen kovin pitkän ja kullanhohtoisen olennon. “Telve teille alvon skakdi”, tulija telvehti. “Ja teille, hella alistoklaatti. Olen Mäsimov, hänen kanisteettinsa diplomaatti.”

    Se oli helvetin iso jänis. Gaggulabio katsoi kaktusoluttaan. Se ei tosiaankaan ollut terveellistä.

    “Minä olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta, ja arvoisa kumppanini tässä on legendaarinen kenraali Guggalabio, mestarikondiittori ja maailmojen polttaja!” Jejerak esittäytyi innoissaan. “On kunnia tavata joku niin kaukaa!”

    “Jep, kunnia tosiaan… oletko sinä piru vie jänis?” kenraalin pokka petti.

    “Olen sangen loukkaantunut epäoikeutetun veltauksesi johdosta. Kanit ovat vain eläimiä, mutta minä olen jäniini etelän mahtavasta Kaningaskunnasta. Olen ulkokanistelin alainen ja toimin suurjänettiläänä täällä pohjoisessa.”

    “Mitä skarararia?” Labio kysyi.

    “Huhut skakdien epäystävällisyydestä eivät olleet liioiteltuja”, kani totesi ankeana ja katosi.

    “Minä taidan mennä tekemään vähän bisneksiä. Oli ihan pirun hauska tavata, Jerejak. Toivottavasti löydät sodan ja sankariteot pian”, Labio nousi ja kippasi loput kaktusmyrkystä itsetyhjentyvään roskakoriin.

    Skakdi lähti suunnistamaan läpi pohattojen. Ilmeisesti valtaosa väestä oli seurannut innoissaan jotakin tanssinäytöstä. Mitähän pirua siellä tanssittiin, kun kerran soi esisotalainen kansanmusiikki Zakazilta? No, ei hän välittänyt, hänen piti löytää eräs tietty – paitsi että mitä, vatukoita? Kiven skakdi pysähtyi ja nousi tuolille seisomaan nähdäkseen kaikkien häntä pidempien (eli lähes kaikkien) yli tanssin.

    Esitys oli loppumaisillaan. Kolme vihreää naikkosta tanssivat kahden vatukan kanssa. Vatukoita, jumalauta! Ne olivat harvinaisuus! Labion oli pakko saada ne ennen muita!

    “Durr”, vatuka vastasi, kun Labio tuli puhumaan tälle.

    “Durr”, toinen vatuka kommentoi.

    “Aivan, aivan! Hyvä, että olemme samalla aallonpituudella. Paljonko vortixx maksoi teille aikaisemmin?” Labio vapautti kaiken luontaisen charminsa ja viehätysvoimansa (eli lähinnä lompakkonsa) kivipaasien hurmaamiseen.

    “Durr”, vatukoista hieman suurempi vastasi. Labio mittaili kivimiehiä innostuneena – ne olivat lähes tuhoutumattomia, ja universumin parhaita kädenvääntäjiä. Pienellä koulutuksella hän tekisi niistä kaikkeuden parhaat nyrkkeilijät. Tai nyrkittäjät, koska niillä oli vain yksi käyttökelpoinen nyrkki. Mutta sen iskut vastasivat pienikokoisen auringon supernovaräjähdystä, joten hän ei valittanut.

    “Totta kai se sisältyy etuihinne. Mutta tässä työssä te pääsette myös oikeasti taistelemaan. Teidänkaltaiset legendaariset soturit varmasti haluavat tehdä elämällään muutakin kuin vain vartioida nirppanokkaisia vortixxeja.”

    “Durr”, samainen kiviäyä vastasi. “Durr.”

    “Loistavaa, se on sovittu! Teistä tulee vielä suuria nimiä… pahamaineiset Möykyttäjäveljekset!” Gaggulabio julisti.

  • Älä välitä

    Metsästysmaja
    Lehu-Metsä

    Gaggulabio heitti kolme kivistä noppaa. ”Kaksi kutosta”, Kenraali totesi. ”Taisit menettää Vartijasi.”

    ”Ei niin nopeasti”, Metorakk vastasi ja joi kirkkaasta kristallilasistaan. ”Vartija tappaa kuollessaan hyökänneen komentajasi.”

    ”Jep”, Labio vastasi ja tyhjensi linnakeruudun. ”Mutta minulla onkin reservi täällä.”

    Sininen skakdi otti pokerinaaman ja seurasi kiven skakdin siirtoa. Nektannin armeijoita symboloivat palaset marssivat halki etelä-Zakazin aavikon ja ottivat haltuunsa linnoituksen. Labio sytytti paksun sikarin, jonka haju etoi Metorakkia.

    ”Käytän kaloja”, Labion kakkosmies julisti ja siirsi rumankarmeiksi kaiverrettuja syväläisiä Keski-Järvestä pinnalle.

    ”Hmm”, Labio mutisi imiessään nikotiinia ja analysoidessaan pelikarttaa. ”Yrität saada minut rantaan.”

    ”Kuka tietää?” veden skakdi vastasi ja virnisti. Hänen hymynsä ei oikeastaan edes ollut niin tappava kuin mitä monella muulla lajitoverillaan. Hän kävi avaamassa puisen mökin ikkunan ja antoi öisen syystuulen virrata sisään tupakansavun päälle.

    ”En hylkää vartijalinnoitusta. Otan kakkosarmeijani sen sijaan tähän”, Labio siirsi piikikkäitä Nektann-palasia saaren länsiosissa.

    Metorakk katseli lautaa seisaaltaan. Hän nojasi pöydän reunaan ja mietti tilannetta. Etelän joukot olivat hajallaan ympäri kallioita.

    Hän siirsi syväläisyksikköjään länteen.

    Labio lähti niitä vastaan toisella armeijallaan. Ne marssivat yhä etelämmäs ja etelämmäs psykologisessa taistelussa kalaisia meriyksiköitä vastaan.

    Metorakk siirsi luoteeseen, kohti rantaa.

    Labio katsoi lautaa hetken.

    ”Jumalauta, Meto”, hän totesi ja korkkasi rommipullon.

    ”Sinun siirtosi, Labio”, Metorakk virnisti.

    Kenraali mietti tilannetta. Syväläiset pääsisivät nopeammin Nektannin linnakkeeseen kuin hän saisi sinne etelään marssittamansa sotilaat. Ja jos syväläiset saisivat sen haltuunsa, hän ei välttämättä saisi sitä enää takaisin vara-armeijallaan. Ja jos pääarmeija lähtisi Vartija-linnoituksesta, etelän kapinalliset saattaisivat ottaa sen takaisin.

    Hän päätti valloittaa etelän pääjoukoillaan ennen kuin Metorakk ehtisi ottaa hänen puolustamattoman pohjoisensa, ja jakoi Vartija-linnakkeen varuskunnan kolmeen osaan. Kaksi niistä lähti etenemään kohti etelän satamia.

    Metorakkin syväläiset aloittivat pohjoisen polttamisen. Se oli jotakin, mistä hänellä oli kokemusta.

    Labio hyökkäsi etelän minimaalisten joukkojen kimppuun. Noppa ei ollut hänen puolellaan, sillä sissiorjat verottivat hänen joukkojaan ankarasti.

    Nektannin linnoitus joutui syväläisten piirittämäksi. Se romahti seuraavalla vuorolla.

    Labion vara-armeija eteni tasaisesti kohti pohjoista. Mutta se ei koskaan tullut.

    Metorakk kokosi yhteen etelän joukkojaan ja antoi Nektannin sinisen vieriä alueilleen. Hän menetti tasaisesti alueitaan, ja hetken Gaggulabio näki tilanteen tasoittuvan.

    Sitten Metorakk hyökkäsi kapinallisista ja aavikkosisseistä kootulla joukollaan Vartija-linnakkeeseen, jonka pienikokoiseksi jätetty puolustusjoukko kaatui pian.

    ”Skarrar”, Labio murahti ja tiesi hävinneensä. ”Hyvä peli”, hän sanoi ja otti rommia.

    ”Ihan hyvä, ettei sinulla ole koko sotaa johdossasi”, sininen skakdi hymähti. ”Laittaisit kaiken hyökkäämään ja sillä välin Klaanin ussalit koukkaisivat taaksesi.”

    ”No, onneksi ötököillä on sota-akatemiansa näiden asioiden opiskeluun. Meidän piti opiskella kokeilemalla.”

    ”Kokeilemisesta puheen ollen”, sininen skakdi, joka kaivoi puukaapista vesikannua, aloitti. ”Huomenna on taas se päivä.”

    Kenraali hörähti. ”Sinä ja perinteesi. Tiedätkö jo, minne menet?”

    Metorakk nyökkäsi ja joi.

    ”Auringonnousuun on vielä tunteja. Eiköhän käydä saunomassa”, Labio ehdotti.

    Metsästysmaja oli ollut joskus klaanilaisten käytössä. Skakdien tullessa sinne sieltä oli löytynyt kaikenlaisia hämäriä asioita, kuten kuvia Biolinnakkeen visorak-johtajasta ja tynnyrillinen sieniä. Joissakin vihkoissa oli ollut jollakin taikakielellä kirjoitettuja matemaattisia kirouksia, jotka skakdit olivat polttaneet välittömästi. Muuten metsästysmaja oli vallan mainio paikka viettää aikaa. Kenraalikin kaipasi rauhaa erossa Nazorak-pesän sotilaallisesta hälinästä.

    Sauna, joka talon yhteyteen oli rakennettu, oli mukava puulämmitteinen hirsisauna. Ei mikään typerä plasma- tai ionisauna, joita esimerkiksi Metru Nuilla ja Xialla näki, mutta ihan kunnon puusauna. Kaksi skakdijoukon korkeinta kävivät pilkkomassa puita ja kantoivat vettä paikalle. Eikä aikaakaan, kun kaksi ammattisotilasta istui kuuman saunan ylälauteella nauttimassa poltteesta ja kosteudesta.

    ”Tämä paikka on kyllä loistava”, Gaggulabio totesi ja nojasi pitkälle taaksepäin. Se oli lyhyen harjan tarjoama luksus, jota kaikki skakdit eivät voineet tehdä. Metorakk nyökkäili ja heitti vettä kiukaalle.

    ”Olen vähän harkinnut, että jäisin tänne vähäksi aikaa, kunhan ötökät ovat jyränneet ussalit. Hieno saari – mukavan lämmin ja vihreä”, Labio jatkoi.

    ”Minusta tuntuu, että nazorakit pilaavat tämän saaren, kun voittavat”, Metorakk vastasi nauttiessaan löylystä silmät kiinni.

    ”Mniin”, Labio murahti ja ajatteli ärsyttävän kaikkitietävää nollanollaykköstä. ”Nazot kai yrittivät jotain maanmuokkausta tuolla itäosissa. Kajanahi, tai joku sen alueen nimi on. Ne tekivät siitä ihan skarrararin masentavaa seutua.”

    ”Se paikka on kyllä kuin Zakaz mustavalkoisena”, Metorakk vastasi.

    ”Jep. Toivottavasti ötökät eivät suunnittele samaa koko saarelle.”

    ”Vaikkeivät ne tekisi sitä, ne pilaisivat tämän kuitenkin. Rautasiiven tykistökeskitys loi kraaterin, johon voisi mahduttaa pienen syväläisyhteiskunnan.”

    ”Irnakkin superlaiva”, Labio tuhahti. ”Nazojen tapa sotia on niin epäsopiva meikäläisille.”

    ”Se tuntuu silti toimivan. Torakat etenevät päivä päivältä. Hitaasti, mutta varmasti.”

    ”Vähän sääli, ettei sota toimi siisteyden – skararar, miehekkyyden – perusteella. Zer-Korin taistelukin oli oikeasti paljon laimeampi kuin se elokuva”, Labio mutisi hörppiessään saunarommiaan.

    ”No se Mihelbaykkin elokuva on jo itsessään aika laimea. Tarkoitan, räjähdykset eivät edes levitä verta kaikkialle? Päähenkilöt ovat käytännössä kuolemattomia. En pidä sen epärealismista.” Metorakk heitti löylyä pisteeksi lausunnolleen.

    ”Mihelbaykkin elokuvat ovat sellaista hienoa viihdettä, jossa voi vain lakata ajattelemasta ja nauttia räjähdyksistä, naisista ja moottoripyöristä”, kenraali puolustautui. ”Ei niissä pidäkään olla mitään syvällisempää.”

    ”Kyllä kaikki oikeat elokuvat ovat Quentarin tekemiä – niissä on väkivaltaa, realismia ja ajattelua”, Metorakk kommentoi. ”Kaikkea sopivassa auhteessa.”

    ”No ne ovat kyllä hyviä myös”, Labio vastasi ja joi. ”Oletko nähnyt sen uusinta? Sitä yhtä, mikä kertoo Irnakkin enkeleistä sodassa?”

    ”Minulla on ollut sota sodittavana” toinen vastasi. Kenraali hörähti nauramaan. ”Mutta katsotaan se, kun olemme voittaneet tämän.”

    ”Pullo sille”, Labio julisti ja kohotti rommipullonsa.


    “Pullo sille”, kenraali Warrek julisti ja kohotti rommipullonsa. Skakdit nauroivat ja lauloivat. Suuri puinen sali oli valaistu lämpimästi.

    “Pullo kenraalille!” yksi skakdeista komentajan pöydässä hurrasi. Ja niin etelän armeijan eliitti juhli.

    He olivat valmistautumassa kuolemaan, nuori skakdi ajatteli synkeänä jossakin salin nurkassa. Kuolemaan Nektannin rautavaunuja ja teräshirviöitä vastaan. Vaikka sali oli täynnä – siellä oli kirjaimellisesti enemmän skakdeja, kuin mitä hän oli koko elämänsä aikana aikaisemmin tuntunut – hän tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.

    Kaikki ne skakdit olivat julistaneet pulisongikkaan salaman skakdin – nuoren, säihkyvän ja karismaattisen idolinsa – johtajakseen. Hänestä oli tehty heidän symbolinsa. Vapautuksen symboli. Aivan kuin Vartijatkin. Kun pieni veden skakdi katseli suurta kenraalia kaukaa, hän saattoi kyllä nähdä, miksi. Oli kuin Warrek olisi siunattu kaikella maailman itsevarmuudella ja tahdolla, jolla hän ei ollut.

    Sotilaiden revolverit ja kiväärit säihkyivät lyhtyjen valossa. Nuoren veden skakdin ase tuijotti omistajaansa syyttävästi. Vaativasti. Skakdi ei halunnut sitä. Hän vain halusi takaisin maatilalleen hoitamaan vuohiaan. Takaisin Tenorakkin ja Meigrannan luo. Hän pyöritteli oluttuoppiaan ja maisteli kitkerää juomaa varovaisesti. Sota teki jopa oluesta ankeaa, hän ajatteli masentuneena. Hän antaisi mitä tahansa saadakseen asiat ennalleen.

    Mutta se ei ollut enää mahdollista. Hän oli matkallaan Warrekin sotaleiriin nähnyt, miten kaikki tuttu ja turvallinen paloi tuhkaksi, ja jätti vain hiekkaa. Hänellä ei ollut mitään toivoa, ei mitään elämäniloa. Oikeastaan hän vain odotti taistelun alkamista. Ainakin kaikelle tulisi loppu.

    Yö oli tuskaa. Monet juhlivat, monet iloitsivat. Hänen kaltaisensa vain yrittivät nukkua jossakin salin kulmissa. Kaikki nauru ja puheensolina vain saivat hänet tuntemaan itsensä yksinäisemmäksi ja yksinäisemmäksi.

    Aamu oli kitkerä. Aurinko pysyi kauan pölypilvien takana. He kerääntyivät ulos, lähtivät marssimaan. Metorakkin kivääri – Vartija-kiväärin näköiseksi tyylitelty zamor-ase – painoi nuorukaista alas. Hänellä oli päällään tomunharmaa haarniska sekä hiertävät taisteluhenkselit, jotka oli tehty köydestä ja pärekoteloista. Niissä olivat hänen viisikymmentä ammustaan sekä veitsi.

    Ne olivat hänen elämänsä arvo.


    Metsästysmaja

    Skakdi nousi ylös rauhaisasta unestaan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun skakdi puolenpäivän aikaan heräsi. Se oli tärkeä päivä.

    Hän kömpi kovia kokeneesta makuupussistaan pyyhkien unta silmistään. Hänen sininen, terävä harjansa muljahteli ikävästi hänen noustessaan. Skakdi suki sen pystyyn ja pesi kasvonsa vesiastiassa mökin pöydällä. Hän harjasi hampaansa kiiltäviksi ja hyräili zakazlaisia pop-biisejä ajalta ennen sotaa. Hänen mielialansa oli erinomainen.

    Metorakk puki päällensä nazorakien teknologialla viritellyn haarniskansa ja asetti teräksisen kypärän päähänsä. Hän hymyili likaiselle peilille ja virkisti itseään vesilasillisella. Hän tarkisti vuoristomaisemia kuvaavasta kalenteristaan päivän. Hän päätti olla herättämättä Labiota, joka varmaankin poti ankaraa krapulaa sänkynsä pohjalla. Saunailta oli venynyt.

    Skakdi avasi puisen asekaapin ja työnsi veitsensä reisiremmeihinsä. Sitten hän asetti piikkimoukarinsa kotelossaan roikkumaan hänen vyölleen, ja tasapainotti sen asettamalla toiselle lanteelleen zamor-pistoolin lippaineen sekä rivin kranaatteja. Mustalumen valkean miekan hän pujotti vyölleen. Viimeisenä hän otti peltirasiasta ketjun, jossa roikkui yksi, kauniiksi valkoiseksi pisaraksi hiottu hammas. Sen hän oli saanut ensimmäisellä kerrallaan, ja oli pitänyt sitä uskollisesti mukana jokavuotisessa perinteessään.

    ”Labio, lähden nyt. Hyvää jatkoa!” skakdi huusi ovensuussa.

    ”Äbd”, hän kuuli väsyneen vastauksen naapurihuoneesta.

    Aurinko paistoi Metorakkin hypätessä oman moottoripyöränsä selkään. Se oli Benzekk-pyörä, mallia Cordak 5. Moottori kirjaimellisesti räjähti käyntiin Metorakkin polkaistessa sen käyntiin.

    Lehu-metsä ei ollut parasta maastoa moottoripyöräil- ei tässä ketään huijata, kaikki oli parasta maastoa moottoripyöräilyyn. Metorakk kiisi yli kantojen ja mättäiden, väistellen puita ja kiviä suurilla nopeuksilla. Tuore metsäilma oli raikasta ja rentouttavaa. Toisin kuin valtaosa skakdeista, sininen leukarakk ei nauttinut erityisesti bensan ja öljyn tuoksusta. Mutta se ei vienyt nautintoa kiitämisestä halki tiheikköjen.

    Skakdi-leiri ilmestyi näkyviin puiden lomasta. Se oli mukavaksi telttakyläksi kehittynyt asutuskeskus, jossa asui lähes vakituisesti puolisensataa skakdia syvällä Lehu-metsän siimeksessä. Rivit moottoripyöriä odottivat aukiolla leirin ulkopuolella. Metorakk pysäköi sarvin ja terin koristellun ajokkinsa pyörärivistöön ja marssi kohti leirinuotiota, jonka ympärillä skakdit tekivät lounasta.

    Suhatt, skakdikomentajan oma lähetti, syöksyi jostakin Metorakkin luo. Moottoriöljyltä tuoksuva rautaskakdi näytti kiireelliseltä.

    ”V-viidakkosaaren pojat lähettivät juuri tiedon, että saivat pahasti turpaansa”, tyttö informoi. Metorakk pysähtyi.

    ”Huomenna, Suhatt. Minulla on täksi päiväksi ohjelmaa”, veden skakdi vastasi. Lähetti näytti erittäin yllättyneeltä siitä, ettei Xar-Nekkin teurastaja edes vilkaissut häntä murhaavasti. Hän luuli näkevänsä komentajansa ilmeessä jopa hyväntuulisuutta.

    No, kaikilla oli huonoja päiviä, hän mietti jättäessään Metorakkin rauhaan.

    Alfa-skakdi asteli leirin keskelle. Tarjolla oli kahden loistavan kokki-skakdin kilpaa tekemää lounasta – toinen tarjoili karhumuhennosta ja toisella oli kahu-rommi-munakasta. Metorakk otti karhua lautasellisen ja istuutui joukkojensa keskelle syömään. Kaksi tuttua skakdia, Werekk ja Lauren vitsailivat selatessaan löytämäänsä Klaanilehden numeroa. Karhufilettä pilkkova Härmärr heitti rivon vitsin lehden kantta koristavasta salaman toasta, joka sai aikaan naurunremakan skakdien keskuudessa.

    Normaalisti hän olisi saattanut puuttua vastustajien halventamiseen, sillä se osoitti vain heikkoutta, mutta hän ei viitsinyt pilata loistavaa aamua sotilaallisuudella. Hän tiesi, että kaikki nuotion skakdit vaikka kuolisivat hänen määräyksestään, jos hän niin haluaisi. Lisäksi, karhumuhennos oli loistavaa ja olihan se zakazlainen ystävänpäiväkin. Kohta pitäisi tosin lähteä liikkeelle, sillä juhlapaikkaan oli runsaasti matkaa.


    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=SCrCmlrmHqg]

    Tie oli kova ja etelän kuivuudessa halkeillut. Pellot olivat vielä hetken vehreitä, mutta mitä kauemmas armeija kulki, sitä kuolleemmaksi ruohoaavat muuttuivat. Ja kun he kulkivat tarpeeksi pohjoiseen, myös sotilaita alkoi muuttua tavallista kuolleemmaksi. Ja se oli Metorakkin ensikohtaaminen mielettömän kuoleman kanssa.

    Mieletön kuolema tervehti häntä ystävällisesti. Plasma ja lyijy nostivat ilmaan patsaita maata ja tomua tuskanhuutojen ja korvatsärkevien järähdysten luodessa maailman ääniraidan.

    Metorakk tervehti mieletöntä kuolemaa ystävällisesti. Hänen kiväärinsä iskin puski ulos ruudinkatkua ja savua, joka pisti hänen silmiään.

    Metorakk ja mieletön kuolema kättelivät. Kuoleman käsi oli laiha ja kärsinyt. Heidän katseensa kohtasivat. Nuori skakdi aneli mieletöntä kuolemaa, loppua maailmasta jossa ei ollut hänelle mitään. Mutta mieletön kuolema ei antanut sitä. Mieletön kuolema puhui hänelle.

    “Älä välitä”, mieletön kuolema rohkaisi nuorta skakdia. Ääni oli kaukainen mutta niin lähellä hänen sydäntään. Kuin vanhan ystävän, joka ymmärsi häntä kaikkien muiden kääntäessä selkänsä.

    “En”, Metorakk nielaisi ja vastasi. “En välitä.”

    Ja silloin kaikki oli yhtäkkiä muuttunut niin paljon yksinkertaisemmaksi. Ei ollut enää yksinäisyyttä, ei mennyttä tai tulevaa. Ei ideoita tai aatteita. Ei kaipuuta.

    Oli vain liipasin.

    Skakdi katsoi taivaalle läpi taistelun savun. Läpi nousevan tomun, hiekan ja pölyn. Läpi haavojen, tuskan ja väsymyksen.

    Hän katsoi taivaalle ja ymmärsi sen.

    Nektannien plasma poltti ilmaa ja khiroksiiniraketit satoivat alas kentälle. Sotahuudot kaikuivat, ja raivokkaat rynnäköt puskettiin yhä uudelleen takaisin maahan, josta ne olivat nousseetkin.

    Hän ymmärsi, mistä elämässä on kyse. Ymmärsi kaikki ne valheet ja harhat. Ymmärsi kuoleman ja ymmärsi elämän.

    Mutta ajatusten sekunti on taistelun keskellä pieni ja mahdoton ylellisyys, jota ei kuolevaisille suoda. Skakdin rintaan iskeytyi tomun patsaiden läpi zamor-laukaus, ja loputon tuska repi hänen hermojaan. Eikä hän välittänyt.

    Ja skakdi kaatui maahan kivääriinsä kuin hukkuva tarrautuen.


    Bole-Koro

    Kylä oli sangen mukava, oli johtopäätös johon Ikneram oli päätynyt. Se oli pieni, puinen ja rauhallinen paikka Lehu-metsän etelälaidalla. Ei Bole-Koro ole koskaan ollut mikään suuri geopoliittinen vaikuttaja, skakdi oli oppinut, mutta se ansaitsi silti miellyttävät tulot kaupastaan ortonien kanssa.

    Se oli jo hänen ja Ilevhovin kolmas kauppareissu kylään. Turaga Derra oli miellyttävä vanha ukko, joka kehui aina kovasti heidän leivonnaisiaan. Juuri sillä hetkellä kyseinen vanhus maisteli Ikneramin rinkeleitä kylän suuressa hallissa. Ystävänpäiväjuhlat olivat käynnissä, ja kylän kuusikymmeninen väestö oli ahtautunut tanssimaan saliin. Matoran-bändi loihti ilmoille reippaita rytmejä rummuin ja torvin.

    Ikneramin tähdenmuotoiset aurinkolasit heijastivat kattoikkunoiden auringonvaloa, ja hänen kulmakarvansa kimaltelivat sateenkaaren väreissä. Hän jammaili viinitynnyrin päällä ja viihdytti matoraneja tempuilla tahtorakinluukepillään. Hänen vähäharjainen ystävänsä Ilevhov istuskeli sivummassa ja maisteli matoranien viinitarhojen antimia piraatti-Vartija selässään. Normaalisti niin apean skakdin oli pakko hymähdellä matoranien hilpeille tansseille.

    Turaga Derra kopautti puupöytää pari kertaa voimakkaasti pyytääkseen huomiota. Tanssi hiljeni musiikin kanssa hiljalleen, vaikka joku le-matoran jatkoi muita huomioimatta steppaustaan. Turagan edessä olevalla pöydällä oli tarjolla suuri valikoima erilaisia viljaisia herkkuja, joita skakdit olivat kylään myyneet. Bole-Koro oli saanut huomattavia alennuksia jo pari kertaa. Ikneram ei hennonnut pyytää liikaa pieneltä kylältä, joka suhtautui heihin – kahteen palkkasoturi-skakdiin – niin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti.

    ”Krhm, Bole-Koron väki!” turaga aloitti kuuluvalla äänellä.

    ”Tiedän, että meillä on ollut usein kurjaa – on ollut raivoisia petoja ja huonoja vuosia. On ollut zyglakeja!” Derra kertoi. Muistot masensivat juhlaväkeä.

    ”Mutta sitten tulivat nämä herrasmiehet”, turaga osoitti gukonpääksi muotoillulla kepillään Ikenramia (ja Ilevhovia, jonka tämän toveri oli kiskonut pystyyn käytöstapojen nimissä). Tähtiaurinkolasipäinen skakdi kumarteli elegantisti matoranien aplodeille.

    ”Zyglakitkin katosivat lähimetsistä samoihin aikoihin, kuin nämä skakdit alkoivat myydä leivoksiaan tänne. Ruoka-ongelmamme katosivat, kun uhat metsistä poistuivat. Mata Nui siunatkoon ikuisesti Ikneä ja Ileä!”

    Ilevhov ei viitsinyt korjata. Olivathan skakdit tavallaan sen takana. He olivat kuitenkin metsästäneet paljon petoja Lehu-metsässä ruoaksi. Ja zyglakit, noh, ne olivat kaikki kuolleet. Ikneramista tuntui kuin toa-sankarista, joka pelastaa matorankyliä pahan ikeen alta. Toa-sankarilta, joka saa palkkansa verisen sisällissodan kenraalilta.

    ”Kiitos, kiitos, kiitos! Rakastamme tätä kylää!” Ilevhov huusi ja sai riemuisan vastauksen. Bändi aloitti jälleen soittamisen, ja tanssi lähti käyntiin.

    Sitten moottoripyörä ajoi oven läpi.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=dG5BjK4194A]

    Metorakk hyppäsi alas suuren pyöränsä selästä ja katsoi pelon laskeutuvan tanssisaliin. Muita skakdeja ilmestyi hänen sivuilleen tanssiaskelin. Moottoripyörät piirittivät taloa.

    ”Kauniit juhlat teillä täällä”, sininen skakdi hymyili. ”Olisi sääli, jos niille tapahtuisi jotakin.”

    Skakdi veti esiin zamor-pistoolinsa, ja tyhjensi sen lippaan orkesterin joukkoon. Alkoi kirkuna, paniikki, ja huuto. Iso skakdi ilmestyi takaovelle Metorakkin ja tämän toverien lähestyessä pitopöytää etuovelta. Osa matoraneista aseistautui urheasti kynttilänjaloilla ja keittiöveitsillä, joita tilasta löytyi.

    Gueherin skakdit hyökkäsivät nuoren ylikersantin kimppuun. Hän tunsi maan vavahtelun, miinojen räjähtelyn, rumputulen sykkeen. Hän tunsi, miten Xarr-Nekk vajosi kaaokseen Zaktanin Saksikäsien sulkiessa kaupungin rautaiseen pihtiotteeseensa. ”Warrek”, etelän soturit huusivat juostessaan alas korkealta mäeltä. Hiekka ja veri sekoittuivat sementiksi, joka toimi uuden vapauden perustana.

    Metorakk heitti ilmaan joukon kranaatteja ja räjähdysten jälkeen syöksyi pitkin huonetta käärmemäisellä ketteryydellä, lävistäen asioita hänen veitsillään. Muut skakdit vain estivät matoraneja pakenemasta. Huuto oli valtava. Lattia peittyi vereen – oli vaaleanvihreää verta le-matoraneista, oranssia po-matoraneista, sinistä bo-matoraneista, keltaista ga-matoraneista. Indigonsinisen skakdipäälikön teräksenharmaassa haarniskassa oli niitä kaikkia.

    Skakdista tuli paljon verta, kun sitä ammuttiin. Mutta pian kaupungintalon ja vanhan korttelin ahtaissa taisteluissa ylikersantti havaitsi, miten paljon nautinnollisempaa oli tehdä se paljaalla terällä – kuin syväläisorjat tai köyhät palkkasoturit, joilla ei ollut kivääriin varaa. Hänen upottaessaan käyrää teräänsä vastustajansa lapaluiden väliin hän tunsi voiman.

    Skakdi upotti kaksi veistään paenneen le-matoran -tanssijan silmiin ja tarttui toista matorania niskasta. Ga-Matoran pyristeli vastaan, kun skakdi repi eksohaarniskansa voimin matoranin selkärangan ja pään irti, pudottaen ruumiin maahan. Hän lävisti seuraavan matoranin vatsan metallisella selkärangalla.

    Keho oli haavoittuva. Keho oli heikko. Ja ylikersantti oli tajunnut sen. Hän tiesi, että keholla ei ollut merkitystä.

    Pieni matoran-joukko yritti hyökätä veitsin skakdin kimppuun, mutta tämä antoi valkoisen miekkansa heilahtaa ja katkoa joukon sormia. Yhdeltä hyökkääjistä hän potkaisi leuan kallon sisälle, ja toinen sai miekan polvensa läpi. Metorakk hymyili repiessään viimeiseltä irti raajoja.

    Vain tahdolla oli merkitystä. Tahdolla ja terävällä mielellä.

    Skakdikomentaja nappasi kauhusta ja hämmennyksestä paikallaan seisovan Ilevhovin kiväärin.

    ”Väärennös”, hän tuhahti katsottuaan sitä, ja ampui plasmalaukauksen kiväärin omistajan vatsaan. Maahan ammuttuna kaadunnutta skakdia mitenkään huomioimatta hän syöksyi kiinni seuraavaan matoraniin, jonka kurkkuun hän työnsi vale-Vartijan piipun. Liipasinta painaessaan matoranin alavartalo räjähti veriseksi mössöksi.

    Xarr-Nekkin kadut täyttyivät ruumiista etelän vapauttajien käydessään rakennukset läpi yksi kerrallaan, raastaen kaikki kaduille teurastettavaksi. Kaupungista tuli mahtava monumentti Nektannin valtaa vastaan. Vapauden ja tasa-arvon puolesta.

    Metorakk otti moukarinsa ja iski voimakkaalla pyöräytyksellä yhtä matorania niskaan. Hän havaitsi, miten ruumiidentäyteinen tanssilattia alkoi näyttää entistä vähemmän elämän merkkejä. Vanha turaga makasi pöydän takana ampumahaava olkapäässään.

    Mutta Metorakk tiesi, että se ei ollut monumentti. Ei katastrofi, ei kosto. Hän tiesi, että sillä ei ollut väliä.

    ”Hyvänen aika, nythän on juhlapäiväkin!” Turaga huusi pedolle, joka hyppäsi veristen leivonnaisten läpi tämän ylle.

    ”Aivan”, Metorakk hymyili ja upotti haarniskan ranneterän turagan kurkkuun. Hän nappasi yhden verisistä rinkeleistä ja maisteli sitä pyyhkiessään miekkaansa pöytäliinaan.

    Se kaupunki ei enää ollut. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä siellä oli tapahtunut.

    ”Sulkekaa ovet. Testataanpa sitä xian lelua näihin loppuihin”, Metorakk ohjeisti ja potkaisi polveaan pitelevää matorania. Hän asteli skakdeineen ulos rakennuksesta ja laittoi kuulosuojaimet päähänsä.

    Suuri moottoripyörän sivuvaunuun kytketty tutkalaite, jonka Labio oli saanut sopimuksestaan Punaisen Miehen kanssa, käynnistettiin. Normaalisti sähköjärjestelmät sammuttava humina voimistui ja voimistui Metorakkin pyörittäessä tehonappia. Hän kuuli, miten haavoittuneiden päät räjähtelivät värähtelystä sisällä talossa.

    ”Älä välitä”, Metorakk muisteli mielettömän kuoleman sanoja ensimmäisessä taistelussaan. ”En”, hän oli vastannut.

    ”Hyvää ystävänpäivää”, Metorakk hymähti.


    Ikneram syöksyi takaisin veren peittämään tupaan. Hänen aurinkolasinsa peittyivät kyyneleistä.

    ”Ilevhov”, hän näki ystävänsä ruumiin ja romahti polvilleen tämän viereen. ”Ei. Ei. Ei. Ilevhov, Ilevhov! Herää!” skakdi aneli, mutta vatsaan ammuttu skakdi, jonka aivot olivat räjähtäneet sähkömagneettisen säteilyn seurauksena, ei vastannut. Ei vastannut enää ikinä.

  • Pelastakaa sotamies Troopperi

    Saatteeksi.

    Tuli tuossa napattua ropen alun mehtäsekoilut ja kirjoiteltua niistä joitain vähän kivempaa. En mene julistamaan tätä vielä viralliseksi klaanoniksi, vaan pikemminkin yhdeksi luonnokseksi ropen alkuseikkailusta. Tässä on kuitenkin otettu aika suuria vapauksia. Lukekaa ja kommentoikaa. Mukana äksönissä U ja Kapura sekä epämääräinen joukko muita klaanilaisia brainstormaus-roolissa.

    “Sivu 4, ja jo nyt ilmasotaa biomekaanisilla linnuilla. 6/6” – Iltasari

    “Tarpeeksi räjähdyksiä. 6/6” – Iltakissa

    “omg cliffhangereita, 6/6 järkytyin” – whiskas-sanomat

    Bio-Klaani

    Matoro loikoili aurinkotuolissaan terassilla. Loppukesän viimeiset auringonsäteet lämmittivät Bio-Klaanin linnaketta ja kaupunkia ja saivat sen vaaleanharmaat muurit sädehtimään kuin valkoisina. Toalla oli mustat aurinkolinssit kolmessa teleskooppisilmässään, jotka peittivät hänen valkoisen naamionsa oikeaa puolta.

    Jään toa siemaili jäistä kaakaotaan ja palasi kirjansa ääreen. Se oli Sodan Ajan Historiat, turaga Kezenin innostavasti kirjoitettu teos, jonka sivujen rispaantuneisuudesta päätellen se oli luettu aika moneen kertaan. Matoro ei ollut tosin koskaan nähnyt kenenkään muun kuin hänen lainanneen sitä Klaanin arkistoista.

    Sotahistoria oli toalle piristävää vaihtelua Klaanin arjen rauhaan. Joskus hänellä oli vaikeuksia sopeutua paikallaan elämiseen, vaikka olikin asunut Klaanissa jo niin kauan, että tunsi koko linnakkeen kuin omat taskunsa. Kartat Barraki-linnoituksesta palauttivat toan mieleen muistot, miten hän oli itse joskus nuorena hiippaillut niissä raunioissa, tuhansia vuosia vanhoja mysteereitä ratkoen.

    ”Matoro! Vanha jäähenki!” hihkaisi jykevällä äänellä terassille marssinut valon toa raskaassa ja kuluneen näköisessä haarniskassaan. Hän istui toan vieressä olevan pöydän ääreen oluttuoppinsa kanssa.

    ”Umbra”, Matoro vastasi, ja nousi istumaan tuolillaan. ”Enpä odottanut sinua. Miten maailmalla?”

    ”Siinä onkin hieman kerrottavaa. Saavuin Klaaniin vasta”, Klaanin päämoderaattori vastasi. Sen saattoi nähdä täydestä taisteluvarustuksesta, joka toalla oli mukanaan. ”Kanisteri vuoti ja navigointisysteemi heitti minut väärälle rannalle, mutta täällä ollaan.”

    ”Kanisterit ovat kamalia”, Matoro totesi. ”Itsehän olen tehnyt tosi kovalla sykkeellä en mitään koko tämän ajan.”

    ”Maistuisi minullekin”, Umbra totesi ja joi.

    Moderaattori ei kuitenkaan ehtinyt nauttia montaa hetkeä rauhasta, kun hänen kommunikaattorinsa piippasi. Hän huokaisi ja nosti pienen radiolaitteen suulleen.

    ”Päämoderaattori Umbra”, hän vastasi.

    ”Mitä jätkä. Paacs tässä”, vastasi rento ääni toisesta päästä. Se kuului Paacolle, joka vastasi Bio-Klaanin viestintäjärjestelmistä.

    ”No hei”, valon toa vastasi. Toivottavasti kyseessä ei olisi taas jokin typerä pila, joista hänen keskustelukumppaninsa oli kovin tunnettu.

    ”Sinulle on päämodellisia velvollisuuksia”, Paaco aloitti. ”Same & Blad-mies ovat vielä Ruki-Korossa, ja meillä on aika kiireellinen häppeningi vuorella.” Matoro kuunteli tarkkaavaisena sivussa moderaattorien välistä puhelua.

    ”Troopperi oli lentämässä siellä – oli nääs tiedustelemassa, kun pohjoisesta tuli aika ankeita uutisia. Menetimme yhteyden häneen jossain vuoren etelärinteellä.”

    Umbra näytti mietteliäältä. ”Tajuan. No, ei kai tässä auta muu kuin pelastusretki.”

    ”Okei, hyvä homma. Heitän sinulle tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Moro”, Paaco lopetti.

    ”Olen mukana”, Matoro totesi jo ennen kuin Umbra ehti kysyä. Mustahaarniskainen jään toa hyppäsi tuoliltaan seisomaan. ”Haen vain varusteeni.”

    ”Minä hankin kulkupelit”, valon toa vastasi ja käynnisti oikeaan ranteeseensa kiinnitetyn rannetietokoneen. Koneen alla oli suuri energiakanuuna, joka hänelle oli asennettu käden menettämisen jälkeen. Vihreä hologramminäyttö kuvasi Klaanin saarta, tietoja Troopperi-klaanilaisesta ja tämän ajoneuvosta, putoamispaikasta sekä läheisistä ruokapaikoista. Gukko-linnut olisivat paras tapa edetä, hän päätti. ”Tavataan lintutarhalla.”

    Matka kahviosta Matoron huoneeseen ei ollut kovin pitkä. Bio-Klaanin sinisin matoin ja seinävaattein koristellut pääkäytävät kuhisivat kaikenlaista väkeä. Matoranien lisäksi Visulahden pohjukassa sijaitsevassa kaupungissa asui laaja kirjo eri lajien edustajia. Jään toa tervehti muutamaa tuttua ja nousi kaksi kerrosta hissillä.

    Hänen huoneensa oli avara ja valkea, kalustettu yksinkertaisesti vanhoilla puisilla huonekaluilla. Toa nappasi kaksi miekkaansa seinältään ja vyötti ne kevyeen haarniskaansa. Hän silmäili nopeasti huoneensa siltä varalta, että olisi tarvinnut vielä jotain muuta. Eipä tarvinnut, hän päätti ja lähti etsimään Umbraa.

    Käytävällä hän törmäsi tuttuun tulen toaan. Kapura oli vasta hiljattain Klaaniin liittynyt hieman omalaatuinen metalliseppä.

    ”Ai hei, Matoro”, tulen toa pysähtyi.

    ”Terve”, jään toa vastasi.

    ”Olin tuomassa sinulle näitä harppuunanteriä”, Kapura kertoi. Hänellä oli kädessään pieni musta rasia ammuksia Matoron oikean käden harppuunaan.

    ”Hyvä. Danke”, Matoro kiitti ja vilkaisi rasiaan.

    ”Oletko matkalla mahtaviin toa-seikkailuihin?” tulen toa kysyi hieman sarkastisesti silmäillessään toan miekkoja.

    ”Joo. Troopperi on kadonnut vuorella. Menemme U:n kanssa sinne.”

    ”Mahtuuko mukaan? Siitä on hetki, kun olen viimeksi toaillut.”

    ”No, miksei. Vaikkei tästä todennäköisesti mitään eeppisiä tarinoita aloittavaa matkaa tulekaan”, Matoro vastasi.


    Kolme toaa virittelivät pakkauksia gukko-trion selkään. Pari matorania sekä Pongu-niminen ilman toa hääräsivät ympärillä ja huolsivat lintuja. Päämoderaattorin varaamat linnut olivat paikan omistavan hehkeän le-matoranin mukaan nopeimmat ja vahvimmat, mitä Metru Nuista etelään on mahdollista löytää.

    Katsoessaan omaa ruskeaa lintuaan Matoro ei epäillyt sitä. Se levitteli neljää suurta siipeään levottomasti kevyen jään toan noustessa sen satulaan. Raskaassa mustakultaisessa haarniskassa oleva Umbra nousi toisen linnun selkään, ja hintelämpi Kapura otti kolmannen.

    Matoran heilutti kahta valokiveä leveässä kaaressa kiitotasanteella. Ensimmäinen linnuista lähti juoksuun ja nousi jyrkästi ilmaan, jättäen Klaanin ahtaan kaupungin alleen. Meri aukesi laajana linnun takana, ja alkavan syksyn väreissä liekehtivä Lehu-metsä ja suuret peltoaukeat odottivat edessä. Niiden takana olisi Mt. Ämkoo, jonne kadonneen klaanilaisen ajoneuvo oli pudonnut.

    ”Troopperi oli tiedustelemassa pohjoisessa Kane-Ra -höyryhävittäjällä. Eilen yhteys häneen katkesi. Viimeinen paikannettu signaali on vuoren etelärinteen kielekkeillä 42 kilometria Ko-Huna-Korosta koilliseen”, Umbra selitti tilannetta toien pukemien kuulokkeiden kautta.

    ”Tiedämmekö mikä hänet pudotti?” Kapura kysyi. Normaalisti saarella oli uhkana lähinnä erilaiset rahit, ja hänen tietääkseen millään karhulajilla ei kasvanut selässä ilmatorjuntatykkiä. Sehän olisi ollut typerää.

    ”Emme”, Matoro vastasi. ”Mutta pohjoisesta on kuulunut epäilyttäviä uutisia. Nazorakeja ja zyglakeja. Niistä on tullut rohkeampia kuin aikaisemmin. Pohjoisen kylissä on kuulemma taisteltu.”

    ”Tyypillistä tuuriani. Kun palaan Klaaniin, täällä on heti kauhea sodan uhka ja varjo. No, torakat taitavat vain tarvita kunnon löylytyksen. Eivät ne ole ennenkään uskaltautuneet etelään.”

    ”Jep. Meillä mitään hätää ole”, jään toa kuittasi tyypillisellä itsevarmuudellaan ja nautti kylmästä syystuulesta, joka heitä korkeuksissa ravisteli.

    He kiisivät yli Lehu-metsän. Nui-Koro erottui oikealla puolella peltojen keskellä. Harmaa, osittain lumen peittämä vuori kohosi jylhänä ja terävänä heidän edessään.

    Toa-kolmikko jutteli niitä näitä saapuessaan Kummitusten Rämeen ylle. Kapura kertoi oudoista sarjakuvistaan, Umbra tarinoi menneistä seikkailuista ja Matoro heitteli väleihin sarkastisia kommentteja tai humanistisia tietoiskuja.

    Ne keskeytyivät yllättäen, kun maasta ammuttiin heitä kohti toisenlainen isku. Ohjusisku.

    Kului tietysti joitakin hetken murto-osia ennen kuin toat havaitsivat sen. Kuusi pientä, pitkää savuvanaa taakseen jättävää kohdetta lähestyi heitä vuoren juurelta.

    ”… taisimme löytää ne mystiset ampujat”, Kapura kommentoi.

    ”Sukeltakaa!” Umbra huusi ja ohjasi lintunsa syöksykierteeseen alas. ”Pitää päästä puiden alle!”

    Kolme ensimmäistä ohjusta viuhahtivat ohi alas sukeltaneesta gukko-kiilasta, mutta myöhemmin tullut trio korjasi kurssinsa nopeammin. Hektinen sukellus Kummitusten Suon takkuraisten ja kiemuraisten puiden alle ei riittänyt, sillä ilmatorjuntaohjukset kiisivät edelleen heidän kannoillaan. Kapuran lintu loukkasi siipensä suureen oksaan ja rääkäisi sydäntäsärkevästi. Tulen toa syöksyi alas suon sumuun ja liejuun lintunsa kanssa.

    ”Kapura putosi”, Matoro huusi mikkiin.

    ”Laskeudutaan”, kuittasi Umbra ja ohjasi lintunsa tiukkaan käännökseen ja alaviistoon.

    Silloin ohjus osui lintua toiseen siipeen, ja valon toa lensi verisen räjähdyksen saattelemana alas. Matoro katsoi hetken suon kiemuraisia puita ja sumua. Ja näki sitten ohjukset.

    ”Palaa Klaaniin, kaveri”, hän sanoi ratsulleen napatessaan reppunsa. Sitten hän hyppäsi alas.

    Matoro tunsi adrenaliinin virtaavan elimistössään ja ilmavirran käyvän häneen kiinni. Hän hymyili.

    Toa putosi läpi punaisen lehtikerroksen ja sai kiinni paksusta oksasta. Saman tien hän pudottautui uudelleen puusta alas suon aluskasvillisuuden ja rikiltä löyhkäävien vesilammikoiden joukkoon. Hänen noustessa pystyyn ruohomättäällä hän olisi antanut itselleen aplodit siististä toimintakohtauksesta, mikäli kaksi hänen toveriaan eivät olisi ongelmissa.

    Suolla oli ikävä maine saaren matoranien tarinoissa. Jotkut sanovat sen olevan muinaisen demonin hauta, toisten mukaan siinä sijaitsi kylä, joka tuhoutui aikoja sitten. Tieteellisemmät persoonat toteavat, että kyse on vain vetisestä syvängöstä, jossa saaren sammunut vulkaaninen toiminta vielä vaikuttaa.

    Se ei muuttanut sitä faktaa, että paikka oli ankea. Harmaata ja vihreää vettä, surullisia puita ja paljon sumua. Koukeroinen oksisto punaisine lehtineen hämärsi koko laakson. Se oli niitä hetkiä, joina Matoro toivoi, että olisi vielä omistanut vanhan suunnituksen naamionsa. Sen sijaan piti tyytyä hieman perinteisempiin metodeihin.

    ”Umbra! Kapura!” hän huuteli. Kolmikon radiolaitteet eivät mystisesti enää toimineet alhaalla suolla. ”Uuumbraa!”

    Ei vastausta. Sumu tuntui suorastaan imevän kaiken äänen. Hänellä kävi mielessään se tapaus, jossa hän oli astellut suoraan Pimeyden Metsästäjien leiriin sumussa. Jostain syystä kaikki ongelmat olivat aina paljon yksinkertaisempia, kun niitä vastaan saattoi vain taistella.

    Toa säpsähti. Jostakin takaa kuului terävä karjaisu.

    Hänen ylimpään teleskooppisilmäänsä syttyi punainen valo, ja maailma aukeni hänelle infrapunasäteinä. Hän paikansi nopeasti suuren, elävän kohteen, josta eläimellinen ääni oli päässyt.
    Punaisesta välähdyksestä päätellen paikalla oli myös tulen toa. Hän ei nähnyt niin monien puiden läpi tarkasti, mutta varmistui ainakin suunnasta, missä klaanilaiset olivat.

    Toa hyppi halki kivien ja ruohomättäiden, ottaen välillä vauhtia oksista. Pari kertaa hän oli liukastua alas veteen. Eteneminen oli silti vaivalloista. Karjuntaa ei sentään enää kuulunut.


    ”Oletko kunnossa”, Kapura kompuroi kasvillisuuden joukossa valon toaa kohti. Umbran siipensä menettänyt gukko hengitti raskaasti toan vierellä, värjäten lammikon verellään punaiseksi.

    Moderaattori ravisti päätään ja suoristi kanohinsa. Vaikka hänen mukautuva haarniskansa ei yleensä toiminut, se oli silti tarpeeksi kovaa tekoa suojelemaan häntä valtaosalta iskuista. Ei hän itsestään huolissaan ollutkaan, vaan linnusta. Hän oli katsonut tämän haavaa ja kaikkia ohjuksensirpaleita, jotka rahin lihaan oli uponnut, eikä odottanut gukon selviävän.

    ”Ne ampuivat lintuja”, Umbra totesi vastaukseksi ja poltti kiinni rahin haavoja valovoimillaan luomalla lasersäteellä. ”Ymmärrän aseistetut hävittäjät, mutta lintuja? Karzahnin torakat tai mitkä ikinä ovatkaan.”

    Kapura ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän katseli lintua apeana.

    ”Rauhassa, tyttö, tämä ei satu”, valon toa puhui linnulle ja kiskaisi tästä yhden sirpaleen irti. Se rääkäisi surkeana.

    ”Meidän pitäisi löytää Matoro”, tulen toa sanoi kärsimättömänä.

    Umbra katsoi lintua hetken. Sen siiventynkää ja sen eläväisiä silmiä. Hän voisi antaa sille tuskattoman kuoleman ja jatkaa tehtävää. Eipä sillä täällä suon keskellä juuri selviytymismahdollisuuksia olisi, hän ajatteli.

    Silloin veden pinta räjähti ja valtava kita kävi kiinni lintuun karjuen. Krokotiilin kita välähti sinertävänä ja sähköshokki purkautui siitä ympäröivään maastoon. Gukko kiljaisi ja lensi lampeen saalistajan leuoissa.

    ”Mikä Karzahnin otus tuo on!” Kapura huusi, kavahtaen taaksepäin.

    ”Se on Weretaea, suuri krokotiilirahi joka kykenee iskemään sähköiskuja. Tuo on vielä iso yksilö. Sekä koiras!” Umbra huusi ja veti lyhyen sapelinsa esiin. Niin ikävältä kuin hänestä tuntuikin katsella haavoittuneen linnun joutumista krokotiilin uhriksi, hän tiesi sen olevan luonnon järjestys. Toa-pari otti etäisyyttä rahipedon ruokailuun.

    ”Siinähän te”, Matoro hihkaisi ilmestyessään puunrunkojen takaa kaksikon luo. ”Seuraatte… jättiläiskrokotiilin ruokailua?” hän kysyi analysoituaan ympäristönsä.

    ”Terve. Sinä vissiin kävit vähän kävelyllä?” Kapura noteerasi jään toan.

    ”Onko meillä suunnitelmaa miten pääsemme täältä?” Matoro kysyi.

    ”Sinähän meistä se suunnittelija olet”, Umbra totesi ja tutkaili alueen sangen epätarkkaa karttaa rannetietokoneellaan.

    ”Minä vain esitän, että kaikki mitä teen, olisi suunniteltua. Oikeasti vain sävellän tapahtumien mukana.”

    ”Miten säveltäisit meidät pois tästä suosta?”

    ”Öööh. No kaiken logiikan mukaan jos lähdemme pohjoiseen, törmäämme jossakin vaiheessa vuoreen.”

    ”Jos emme uppoa sitä ennen”, Kapura heitti myrskypilviä jään toan mukavan yksinkertaiseen suunnitelmaan. ”Tai joudu krokotiilin syömäksi.”

    ”Tai ohjusten maalitauluiksi. Jos menemme pohjoiseen, todennäköisesti myös törmäämme ampujaan”, Umbra muistutti.


    Suo oli märkä maa marssia. Pari kertaa joku kolmikosta oli osunut äkkisyvään suonsilmään, ja Matoron oli pahimmissa paikoissa pitänyt jäädyttää heille kulkupintoja. Mutta he olivat hitaasti matkalla kohti pohjoista. Toivottavasti. Todennäköisesti.

    Jostain syystä Kummitusten Suo muuttui pohjoista lähestyttäessä mahdollisesti vieläkin ankeammaksi. Paikoitellen suuri osa vedestä oli kuivanut, ja jäljellä oli vain puita, jotka olivat kuolemassa janoon.

    ”Aika surkea tuuri puulle asua suolla ja olla silti löytämättä vettä”, Matoro huomioi.

    ”Näkisin ettei tämä ole kovin luonnollista. Kyllä täälläkin pitäisi olla vettä”, Umbra vastasi.

    ”Ehkä vuorelle on tehty patoja tai jotain”, Kapura ehdotti. ”Mikä käänne! Nazorakit haluavat ryöstää Klaanin veden! Paha vain, että tässä maailmassa on piru vie vettä enemmän kuin maata.”

    ”Shh”, etummaisena kulkeva Matoro sähähti ja pudottautui puunrungon taa. ”Edessä on jotakin.”

    Kaksi muuta toaa ryömivät erittäin epämiellyttävästi tarkkakatseisen toverinsa luo. Matoro vilkaisi varovaisesti uudelleen.

    Edessä oli totta tosiaankin pato. Suuri betoninen rakennelma, jonka pienet portit päästivät vettä turbiinien läpi erikseen kaivettuihin kanavoihin. Sen toisella puolella kohosi tutkatorni ja ohjuspatteri. Nazorak-imperiumin seitsensakarainen tähti liehui mastossa padon huipulla.

    ”Olisi pitänyt arvata”, Umbra mutisi. ”Klaanin pitäisi hävittää nuo epähyönteiset täältä. Aina tekemässä tuhojaan.”

    ”Kierrämmekö padon?” Kapura kysyi.

    Matoro analysoi tilannetta. Se tyhmänrohkea seikkailija hänen päässään pakotti hänet huomaamaan, miten ohjuspatterin voisi kääntää osoittamaan suoraan patoon ja räjäyttämään sen. Sen sijaan rationaalinen jään toa muistutti, että paikalla oli varmasti enemmän kuin tarpeeksi nazorakeja.

    ”No meidän tehtävä on pelastaa Troopperi”, Matoro kertasi. ”Kierretään tuo laitos.”

    Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Alkoi kuulua laukauksia. Mutta niitä ei oltu tähdätty Klaanilaisiin, ne tulivat padon päältä. Suuri, punahaarniskainen olento pyöri ylhäällä kahden, pitkän miekan kanssa. Nazorakit ammuskelivat zamor-pistooleillaan, mutta saivat vastaansa ohjuspurkauksia.

    Toat katselivat tilannetta hölmistyneinä.

    ”Onko tuo… Killjoy?” Matoro kysyi.

    Ohjus räjäytti vartiotornin karzahniin. Tummanpunainen soturi nousi ilmaan ja syöksyi ohjuslavetin operoijien kimppuun. Asioita räjähteli.

    ”Jep”, Umbra totesi. ”Se on Killjoy.”

    ”Tuota, pitäisikö meidän-” Kapura aloitti. Ohjuslavetti räjähti, ja patoon ilmestyi näkyvät murtumat.

    ”Pitäisi”, Umbra vastasi ja tarttui tulen toaa olkapäästä. Kolmikko suoritti taktisen oikealle poistumisen pois kuivuneesta suoaltaasta. Killjoynä tunnettu klaanilainen satoi alas tuhoa ja turmiota Nazorak-tukikohdan kimppuun. Pato antoi periksi yhä enemmän, ja tulvaporteista alkoi syöksyä padottujen vuorivirtojen voimaa ulos.

    ”Olisi sääli, jos tuossa laitoksessa olisi ollut kaikki tiedot Troopperin alasampumisesta”, Matoro totesi lakonisesti katsellessaan rälähdysorgiaa. Zamor-kiväärit ampuivat enää hajalaukauksia. Torakoiden taistelutahto oli murrettu. Koko pato sortui alas torakoineen päivineen, ja ex-Pimeyden Metsästäjä ampaisi kohti mökkiään Kaya-Wahissa.

    ”No, jatketaan suunnitelman mukaan. Vuorta ylös ja etsitään Tropa”, päämoderaattori sanoi.

    Toat katsoivat vuorta ylös. Pienoinen masennuksen varjo kävi heidän mielessään, kun he katsoivat terävänä kohoavaa Mt. Ämkoota. Heillä olisi vielä matkaa. Toivottavasti Umbran navigaattori olisi tarkka.


    Ilta alkoi synkentyä. Toat olivat kavunneet koko iltapäivän ylös Mt. Ämkoon lounaisrinteen kukkuloita ja jyrkänteitä. Syysviima alkoi tuntua kylmemmältä ja kylmemmältä mitä korkeammalle he nousivat. Umbran kartan mukaan he olivat Ko-Huna-Koron ja Troopperin putoamispaikan välissä. Matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Olettaen, ettei klaanilainen olisi lähtenyt vaeltelemaan johonkin suuntaan. Jonka hän oli hyvin todennäköisesti tehnyt.

    Kokeneena kiipeilijänä Matoro kulki heistä ensimmäisenä. Hänelle ei ollut ongelma löytää jalansijaa vuoren kivisellä pinnalla, vaikka paikoitellen maa olikin jään peitossa. Paikoitellen heidän oli pitänyt ylittää rotkoja ja railoja jään toan harppuunan vaijerilla, ja kerran he olivat törmänneet nälkäiseen laumaan kristallikiipijöitä.

    Umbra kulki toisena vanhan toverinsa takana. Hän havaitsi, miten paljon se, että hänen oikea kätensä oli tykki, vaikeutti vuorikiipeilyä. Pari kertaa hän oli horjahtaa alas, mutta takana oleva Kapura oli saanut toan kiinni. Tulen toalle kerta oli ensimmäisiä sellaisessa maastossa. Hän ei tuntunut pitävän kylmyydestä ja korkeudesta.

    ”Täällä alkaa tulla pimeä”, valon toa huomioi hypätessään kapean railon yli, joka tuntui yltävän tyhjyyteen asti.

    ”Se ei liene sinulle ongelma”, Matoro vastasi ja tunnusteli valkealla jalallaan jäätä. ”Paljonko matkaa vielä?”

    ”Putoamispaikka on puoli kilometriä tuonne”, Umbra osoitteli ylhäällä olevaa kielekettä.

    ”Jäämmekö sinne yöksi? Minua ei inspiroi kiipeillä pimeällä”, Kapura kommentoi takaa.

    ”Hyvällä tuurilla kaikki alueen torakat menivät sen padon mukana”, Umbra sanoi. ”Mutta en luottaisi siihen.”

    ”Suunnitellaan sitä kunhan pääsemme ylös”, Matoro totesi. Hän loikkasi railon yli kapealle kielekkeelle, jonka vasemmalla reunalla kohosi korkeuksiin suoraksi kulunut kiviseinämä. Jään toa tunnusteli heti tottuneesti seuraavaa jalansijaa.

    ”Toivottavasti pääs-” Kapura oli vastaamassa, mutta kaukaisen laukauksen kajahdus hiljensi hänet.

    ”Zamor-kivääri”, Umbra totesi. Ja zamor-kivääri soi uudelleen. Ja uudelleen.

    ”Se kuuluu jostakin ylhäältä”, Matoro käänsi katseensa seinämän huipulle. Pitkät jääpuikot ja nietokset katsoivat häntä takaisin. Sininen iltataivas leimahti himmeästi, aivan kuin ylhäällä vuorella olisi taisteltu. Hän harkitsi hetken vaihtoehtoja, ja päätti tehdä sitä, mitä parhaiten osasi – sooloilla.

    ”Odottakaa tässä”, Matoro Mustalumi lausahti itsevarmasti ja ojensi oikean kätensä ilmaan. Kuului ZÄNG ja harppuunanterä singahti hänen ranteestaan ylös. Se upposi kiveen, ja toa aktivoi laitteen kelan, joka veti hänet vauhdikkaasti ylös.

    Hän heitti itsensä jyrkänteen laidan yli syvään hankeen. Vuorenrinne nousi nyt huomattavasti loivempana ja kauttaaltaan lumen peittämänä ylös. Toa paikansi lämpökamerallaan useita kohteita kauempana edessä – kuumana liekehtivän tulen toan, ja koko joukon pienempiä kohteita kiväärit kädessä.

    Ilmaa halkoi uudet laukaukset zamor-kivääreistä. Hyökkäyksen kohteena olevan Troopperin takaisin ampumat nuolet eivät pitäneet lainkaan samanlaista, uhkaavaa ääntä, ainoastaan uhkaavan suhahduksen. Taistelu oli kuitenkin satojen metrien päässä kolmesta muusta klaanilaisesta.

    Karkeat zankrzoran kieliset komennot halkoivat iltaa. Jään toa ei osannut torakoiden puhetta, mutta äänensävy oli päättäväinen ja itsevarma.

    Sitten hangen alla räjähti, ja lunta suihkusi metrejä ilmaan. Tulen toa kaatui nietoksiin. Toinen räjähdys raastoi ilmaa. Torakat olivat syöksyneet maahan.

    Sitten ylhäältä vuorelta alkoi kuulua jyrinää.

    ”Vooooi k-” Matoro seurasi kaukaista taistelunäytelmää, mutta lumimassojen liikkeellelähdön jyrinä peitti hänen äänensä. Lumivyöry lähti liikkeelle satojen avaruusjunien voimalla, nousten suurena, valkoisena rintamana seinämäksi, joka vieri alas rinnettä. Tulen toa torakoineen näytti hautautuvan sen alle – mutta jäätävä massa ei hidastunut. Toa ehti juuri ja juuri pudottautua vaijerinsa varaan alas ennen kuin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, peittäen jyrinällään alhaalla olevien Kapuran ja Umbran huudot.

    Toa pudisteli naamionsa aukoista ja silmistään lunta. Hän roikkui edelleen yhdellä kädellä seinämässä. Alhaalla kaksi muuta klaanilaista olivat kömpineet ylös lumen alta – pääosa vyörystä oli pudonnut edelleen heidän ohitseen, alas laaksoon.

    ”Oletteko okei?” toa hihkaisi.

    ”Jos lumeen hukkumista ei lasketa, niin joo”, Kapura hytisi. Valon toa oli kaivanut lämpökiven varusteistaan ja ojentanut sen toverilleen. Sen keltainen valo erottui kirkkaana hämärtyneessä illassa.

    ”Löydättekö tietä ylös?” hän kysyi.

    ”Sinunhan se vuorikiipeilijä piti olla”, Umbra kuittasi.

    ”Luulen, että ylhäällä on lumeen hautautunut klaanilainen. Käyn kaivamassa Tropan ulos.” Sen sanottuaan toa kelasi itsensä ylös ja heitti itsensä yli tasanteen laidan. Lunta oli paljon ja se oli upottavaa. Toan kapea jalka valahti suoraan jäätävän massan läpi tämän astuessa sen päälle.

    Seuraava askel meni jo huomattavasti paremmin, kun toa jäädytti lumen jalkansa alla, luoden toimivan tukipinnan. Hän asetti lämpökiikarinsa päälle ja alkoi tähystää lumivuorta. Sen alla näkyi useita kohteita, joiden lämpötila oli putoamassa nopeasti. Yksi niistä oli klaanilainen, jota he olivat tulleet pelastamaan.

    Matoro alkoi kaivaa. Se oli ilman lapiota yllättävän vaikeaa, mutta se eteni.

    Tulen toa rämpi itse läpi lumen, kun mustahaarniskainen jään toa pääsi tämän lähelle. Troopperin musta kanohi Hau nousi pärskien lunta ylös.

    ”Martti? No kiva nähdä sinua”, hän katsoi yllättyneenä jään toaa kasvoihin.

    ”Sinua onkin etsitty, Tero”, Matoro vastasi, ja tarttui tulen toaa kädestä. Hän kiskoi toverinsa ylös. Hänen punamusta haarniskansa oli paikoitellen aivan lumen peitossa. Siinä näkyi pari luodinosumaa ja paljon naarmuja.

    ”Vastahan minä, mitä, eilen putosin” hän vastasi. ”Hetkinen, missä Hikka on?”

    ”Hik-” Matoro aloitti. ”Hikakini! Lohikäärmeliskoni! Lemmikkini!” Tero-Roope alkoi listata ja kaiveli lunta hätäisesti.

    Matoro katsoi ympärilleen läpi lämpökiikarinsa ja havaitsi suurehkon olennon viitisen metriä heistä itään. Hän viittoi siitä tulen toalle, joka kaivoi rahin esiin Matoron mukana.

    Hikka oli suurikokoinen naaras-hikaki, joka oli erittäin pahoinvoivan näköinen. Normaalisti kirkkaan oranssi lisko värisi sairaan sinisenä. Sillä oli ampumahaava kyljessään.

    Toa alkoi puhella liskolleen, ja loi pienen liekin kämmenelleen, jolla hieroi lohikäärme-olentoa. Se päästeli outoja lohikäärme-ääniä, jotka kuulostivat kovin tyytymättömiltä tilanteeseen. Se katsoi suurilla silmillään toa-paria, ja yritti nousta ylös. Se ei onnistunut. Tulen toa potkaisi nietosta.

    Matoro mietti hetken kahta muuta klaanilaista, mutta totesi sitten Hikan olevan kiireisempi. Hän tarttui rintahaarniskassaan kiinni olevaan siniseen kiveen, joka oli kuin maasta revitty luonnojalokivi. Toa painoi sen vasten rahin punaisena välkkyvää sydänkiveä. Se leimahti siniseen hohteeseen, ja vedenväriset kipinät alkoivat pyöriä Hikan haavojen yllä. Parannuskivi korjasi hikakin haavan hetkessä, jättäen rahin huohottamaan väsyneenä.

    Toa näki sivusilmällään, miten kaksi toveriaan ilmestyivät jyrkänteen tuolta puolen syvään hankeen. Umbra suurempana raivasi lunta edestään. Kahdesta tulen toasta Kapura näytti jäätyvämmältä. Matoron mielestä yö oli lähinnä miellyttävän viileä.


    ”Alukseeni osui kolme ohjusta, kun lensin suon yli”, Troopperi kertoi, ja havainnollisti villiä ilmataistelua huitomalla käsiään. Nuotio rätisi iloisesti toa-nelikon keskellä. He olivat tehneet majapaikkansa alas ammutun Kane-Ra -höyryhävittäjän rungon jäänteisiin.

    ”Osuin suoraan tälle kielekkeelle”, hän jatkoi kertomustaan. ”Alus veti pari ympyrää jäisellä pinnalla ja osui noihin kiviin. Selvisin iskusta vain naarmuilla. Tongun pelit ovat aika hyvää tekoa.”

    Muut kuuntelivat mielenkiinnolla grillaillessaan makkaraa. Yö oli jäätävän kylmä ja pimeä.

    ”Pidin tietty pään kylmänä. Lähdin etsimään tietä alas. Kapusin tästä kaakkoon, Masennus-Wahin suuntaan. Hikka oli koko ajan mukanani. Se oli muuten toiminut lentomatkani aikana hiilen lapioijana. Niin, mihin jäin – tuolla alarinteellä löysin mökin. Yksinäinen turaga asui siellä. Hän-”

    ”Odotas, odotas – voitko palata ihan alkuun? Mikä oikeastaan oli koko matkasi tarkoitus?” Kapura keskeytti kollegansa.

    ”Paaco puhui tiedustelumatkasta”, Umbra vastasi ja silitteli Troopperin lohikäärme-olentoa.

    ”Se oli… salainen tehtävä. Katsokaas, meille tuli pohjoisesta viesti, että torakat ovat taas aktivoituneet ja nousseet koloistaan. Ei se vielä ole paha, ei, mutta kun samaan aikaan eräät kalastajat Tahtorakin askelmalla kertoivat hurjista skakdi-palkkasotureista, jotka olivat saapuneet synkillä aluksilla länsirannikolle. Ehdotin admineille, että lähtisin tutkimaan tilannetta.”

    ”Skakdeja? Tilanne alkaa kuulostaa aika uhkaavalta”, Matoro kommentoi. Hänellä ei ollut paljoa positiivisia kokemuksia skakdeista paria poikkeusta lukuunottamatta.

    ”Sitä se onkin. Eikä siinä kaikki, ne eivät nimittäin ole ainoita vihollisiamme. Jäin siihen, kun saavuin yksinäisen turagan mökille – pieni, laiha äijä jolla oli paljon porontaljoja. Pyysin suojaa, yösijaa, sellaista. Yöllä se päästi mökkiin joukkueen torakoita.”

    Kolme muuta klaanilaista ällistyivät tarinan käänteestä.

    ”Yritin kamppailla, mutta minut yllätettiin aseetta. Ne nappasivat minut. Turaga selitti miten se oli Klaanin vika, että nazorakit saapuivat saarelle, ja että me tuomme vain sotaa ja eripuraa pohjoiseen. Tavallaan ukolla oli pointti, mutta olihan se aika epäreilua.”

    Umbra huokaisi. ”Ilman yhtenäisyyttä taistelusta tulee paljon vaikeampi. Mitä siitäkin tulee jos taistelemme toinen toistamme vastaan kuin vihaiset rahit?”

    ”No, turaga selitti jotain sopineensa torakoiden kanssa, että ne jättäisivät hänen mökkinsä rauhaan kunhan minut olisi viety. Siinä sitten olin, torakoiden vankisaattueessa matkalla ties mihin synkkiin luoliin.”

    ”Miten pakenit?” Kapura kysyi. Hän oli jo täysin immersoitunut tilanteeseen.

    ”Hikka hyökkäsi niiden kimppuun hangesta”, Troopperi vastasi. ”Se repi yhden torakan pään auki. Poltin sekaannuksessa käsirautani, nappasin ötököiltä jouseni ja lähdin pakoon. Ammuin koko torakkapartion hankeen.”

    ”Se ei nähtävästi auttanut”, Mustalumi totesi ja otti rennomman asennon, nojaten jäiseen selkänojaan.

    ”Niitä tuli lisää. Ilmeisesti ne halusivat saada tosi kovaa klaanilaisen vangiksi. Kapusin ylös ja ammuin niitä. Laskin, että siinä vaiheessa kun kaikki 30 tulinuoltani oli käytetty, olin kaatanut 51 torakkaa. Vähän ennen lumivyöryä olin kaivanut itselleni lumibunkkerin, ja pidin torakoita loitolla nuolilla, jotka olin tehnyt vaivaiskoivujen nuolista kiivetessäni ylös.”

    Se kuulosti typerältä, mutta koska kyse oli Troopperista, sen oli pakko olla totta, Matoro järkeili.

    ”Minulla oli enää yksi nuoli jäljellä, ja olin juuri sytyttämässä sitä, kun torakoiden kranaatinheittimet iskivät. Niillä oli varmaan jokin pesäluola siinä lähellä, sen verran paljon niitä tuli.”

    ”Sitten räjähdykset laukaisivat lumivyöryn”, Matoro lopetti tarinan.

    ”Jep. Löysitte minut sieltä hangesta hyvään aikaan.”

    ”Mites tiedustelu”, Kapura uteli. ”Saitko jotain hyödyllistä?”

    ”No torakat ovat pirun vihaisia, ainakin”, tulen toa vastasi. ”Mutta hei, voimmehan me jatkaa tiedonkeruuta. Meitä on neljä, ja olemme ihan hyvässä kunnossa”, sanoi toa, jonka haarniskasta erotti kohdat, joihin oli osunut zamor-ammus. ”Ihan hyvässä kunnossa.”

    ”Höpsis”, Umbra torui toaa. ”Me lähdemme Klaaniin. Tämä alkaa mennä vaaralliseksi, ja haluan adminien mielipiteen ennen kuin teemme mitään hätäilevää.”

    Troopperi kohtautti olkiaan. ”No okei. Sinähän se mode olet.”

    Nuotio rätisi. Kapura lisäsi siihen puuta Kane-Ra -aluksen rungosta. Vuorella oli jäätävän kylmä. Kun toat katsoivat harjanteelta etelään, saaren eteläosien kylien valot näkyivät himmeinä kaukaisuudessa. Nelikko istui jonkin aikaa hiljaisuudessa. He päättivät alkaa nukkumaan, jotta seuraavana aamuna jaksaisi aloittaa matkan Klaaniin. Ilman lintuja tai lento-alusta siitä tulisi pitkä patikkaretki. Kapuralle oli annettu ensimmäinen vartiovuoro; hän jäi istuskelemaan jollekin, joka oli joskus ollut höyryaluksen siipi. Hänen ystävänsä käpertyivät nuotion ympärille.

    Epäilyksen varjot kävivät toan mielessä. Hän ajatteli sotaa ja taistelua. Nazorakien aseita ja zyglakien pimeässä kiiluvia silmiä. Matoranien verta ja talojen raunioita.

    Hän ei haluaisi koskaan kokea sitä, toa päätti ja katseli lumisia rinteitä. Yö oli täysin hiljainen. Tähtitaivas katseli alas maailmaan Initoi hohtaen punaisena kaiken eläväisen yllä. Kapura mietti hetken Kohtaloita ja tähtiin kirjoitettuja tulevaisuuksia. Olisiko sota niissä määrätty, hän pohti.

    Hetkinen. Hänen näkökenttänsä reunassa vilahti liike.

    Kapura kääntyi. Aluksenhylyn ympärillä oli vain lunta ja kiviä. Hänen toverinsa nukkuivat.

    Jääkiipijä. Niitä on näkynyt vuoren etelärinteellä muutenkin, hän selitti itselleen. Vakuuttelun teki sangen epäuskottavaksi se seikka, että yllättävä zamor-kiväärin laukaus upposi hänen haarniskansa läpi hänen rintakehäänsä. Toa ulvaisi tuskasta ja kaatui selälleen hankeen. Hän kuuli juoksuaskelia.

    Niinpä tietysti, toa ajatteli ja ponnisti itseään pystyyn hampaita purren. Vaaleanvihreää verta pulppusi hänen harmaalle haarniskalleen. Pienet, ammuksesta vapautuneet hyönteiset järsivät haavaa suuremmaksi. Toa irvisti ja romahti polvilleen.

    ”Hei tyypit! Hyökkäys! Herätys! Hälytys!” hän huusi ja kaatui maahan. Hetkessä nazorakit olivat aluksenhylyn päällä ja heidän kimpussaan.

    Ne olivat kastanjanruskeita, hyönteismäisiä hahmoja, joiden vihreät silmät loistivat yössä. Torakat pitelivät toisessa käsiparissaan keihäitä ja pitkiä sapeleita. Ampujat olivat epäilemättä kauempana. Siiveniskujen tukemat syöksyt klaanilaisten nuotiopiiriin keskeytyi äkisti, kun maassa tuskissaan kieriskelevä tulen toa kärvensi valtavalla tulisella aallolla torakkajoukon ilmasta. Välähdys näkyi varmasti Klaaniin asti.

    Muut klaanilaiset olivat jo selvästi hereillä. Kapuran tulimyrskyn pyyhkäistyä heidän ylitseen toat nousivat, vain saadakseen suuntaansa joukon laukauksia. Umbran sähkökanuuna jakoi kuolemaa zamor-tulen suuntaan räjäyttäen nietoksia. Troopperin herännyt lemmikki-hikaki yritti pysyä hengissä parhaansa mukaan käpertymällä lentokoneenraadon taa.

    ”Kapura on haavoittunut”, Troopperi huusi nazorakien laukauksien alta. Häntä turhautti se, ettei hänellä ollut enää nuolia. Miksi hän edes käytti jousta?

    Ai niin. Siten hän antoi vastustajilleen edes mahdollisuuden.

    Jään toa oli jo kääntämässä ammuttua tulen toaa selälleen. Ampumahaava rintakehässä paheni jatkuvasti. Matoro käytti jälleen kerran parannuskiveään ja paransi ystäväänsä elementtivoimallaan. Se keskeytyi ikävästi, kun korkeuksista kuuluva vihellys viesti ankeasta tulevaisuudesta.

    Umbra ja Troopperi kamppailivat yli Kane-Ran rungon hyökkääviä torakoita vastaan. Hyökkäys oli organisoidumpi kuin aiemmat kohtaamiset nazorakeja vastaan, Troopperi huomioi. Vastapuolen kranaatinheittimet alkoivat sataa kuolemaa korkeuksista sillä hetkellä. Osuma vain parin metrin päähän sai klaanilaiset syöksymään maahan.

    ”Mitä jos häivytään täältä”, Umbra huusi metelin alla.

    ”Hyvä idea”, puoliksi tajuissaan olevaa Kapuraa raahaava jään toa vastasi. Sirpaleita lensi heidän ylitseen.

    ”Miten ajattelimme tehdä sen?” Troopperi kysyi.

    ”Suojaa meitä”, Matoro hihkaisi. ”Umbra, työnnetään tuo hylky alamäkeen.”

    ”Tämä on typerää”, valon toa kommentoi juostessaan alasammutun aluksen rungolle. Matoro tuli tämän perässä Kapura mukanaan. Troopperi kulki viimeisenä ja tarkkaili taivasta.

    Hänen haukansilmänsä havaitsivat seuraavan kranaatin. Toa ponnisti, hyppäsi sitä kohti ja laukaisi vihreän voimakenttänsä. Hänen musta Haunsa hohti hetken, ja suojeleva kenttä ilmestyi hänen ja kranaatin väliin. Se räjähti kenttää vasten, heittäen Troopperin potkaisun voimasta selälleen hankeen. Toa huusi jotain siisteydestä riemuissaan ja syöksyi jälleen toimintaan.

    Umbran ja Matoron muodostama dynaaminen duo oli oli onnistunut kääntämään Kane-Ran puisen rungon suurinpiirtein oikein päin, ja valon toa oli laserilla leikannut irti siivenriekaleet. Kapura, joka oli jo palaamassa tajuihinsa, makasi siinä, missä ajoneuvon ohjaamo oli joskus sijainnut. Troopperi loikki ympäriinsä kuin pähkähullu ja torjui reflekseillään kaikki laukaukset, joita toia kohti satoi.

    Sitten he olivat valmiita. Umbra työnsi korvike-kelkan liikkeelle alas vuoren rinnettä, ja muut toat sekä yksi hikaki hyppäsivät vauhdissa sen kyytiin.

    Se oli typerää, he saivat pian huomata.

    Kyllä, nazorakit jäivät taakse hyvin pian, mutta vuorenrinne ei ollut erityisen helppoa laskettelumaastoja. Aina välillä kivenjärkäleet repivät heidän muutenkin hajoavaa ajopeliä, ja pari kertaa oli vain tuurista kiinni, etteivät he syöksyneet alas jyrkänteeltä.

    ”TÄMÄ OLI SURKEA IDEAAAAAA”, Umbra huusi Kane-Ran pohjalta kivien tehdessä syöksystä äärimmäisen töyssyistä.

    ”Oletteko varmoja, että tämä pysyy kasassa? Tuosta irtosi juuri lauta” Kapura kommentoi, joka ei ole edelleenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa.

    Kelkka osui kivenlohkareeseen, joka sai sen ankaraan syöksykierteeseen oman, klaanilaisentäyteisen akselinsa ympäri. Troopperi huusi kurkku suorana, mutta ääni oli enemmän innostusta ja riemua kuin kauhua. Kuin valtava hyrrä, pyörivä ajoneuvo lopulta ajautui kohtaan, jossa jäinen vuori yksinkertaisesti loppui ja erittäin jyrkkä kallio alkoi.

    ”Unohtakaa äskeinen”, Kapura huusi melun läpi. ”Oletteko varmoja, että ME pysymme kasassa?”

    Kelkka putosi viitisen metriä, osui kiviseen rinteeseen ja putosi taas. Se kieri 360 asteen käännöksiä nyt ainakin kolmella eri koordinaattiakselilla. Hetkelliset vapaapudotukset ja niitä seuranneet mielettömät rysähdykset ja kolahdukset lisäsivät matkan jännittävyyttä huomattavasti.

    Sitten he saapuivat Ko-Huna-Koron laakson jyrkille reunoille. Troopperi hiljeni nähdessään kolmikymmenmetrisen pudotuksen.

    ”KARZAHNIKARZAHNIKARZAHNI”, Kapura kiljui ja roikkui kelkassa kaikin voimin.

    Matoro yritti saada tilanteesta selkoa. Se oli hankalaa, sillä hän ei ollut aivan varma, miten päin suhteessa maan pintaan hän oli. Ja heti kun hän sen huomasi, hän oli kääntynyt taas.

    No, syteen tai saveen, hän ajatteli, ja pureutui ajatuksillaan routaiseen maahan.

    Massiivinen jääpilari nousi laakson pohjasta ja otti aluksen vastaansa väkivaltaisella kolahduksella. Toa kiemurteli kelkan etuosaan ja aloitti tien luomisen ennen kuin ajoneuvo saisi jälleen hyrräkompleksin. Hänen valkoiset kätensä sädehtivät kylmyyttä ja jäätä eteenpäin, luoden kaikkien turvamääräysten vastaista luistelurataa kymmenen metrin korkeuteen ilmaan.

    He syöksyivät pitkin jääsiltaa hyvän matkaa, kunnes miljöö oli muuttunut sangen epäjäiseksi. Kuten oli myös Matoro, toa huomioi, ja tunsi, miten hänen kontrollinsa kylmyydestä kalpeni hetki hetkeltä enemmän.

    Ennen kuin hän ehti kuluttaa kaikkea voimaansa, hän lopetti, ja heidän ajoneuvonsa iskeytyi kovaa kiviseen kallionrinteeseen.

    Tärähdyksestä pään selvittämiseen meni hetki itse kultakin. Kapura piteli otsaansa maassa lojuessaan; Troopperi nauroi. Umbra näytti jähmettyneeltä. Hikka uudelleenharkitsi vakavissaan elämänvalintojansa. Matoro nousi vaivalloisesti ylös silmäilläkseen ympäristöään.

    ”No sepäs… sepäs oli menoa”, Kapura kommentoi.

    ”Ainakin pääsimme alas vuorelta”, jään toa vastasi.

    ”Klaaniin tosin on vielä matkaa aika lailla”, lunta epäkäytännöllisestä haarniskastaan kaapiva Umbra totesi.

    ”Olemme jossakin Suon luoteispuolella. Tästä ei ole kovinkaan pitkää matkaa Sahi-Koroon länsirannikolle. Tunnen sieltä yhden venemiehen – hyvä jätkä, Eglastus nimeltään – joka voisi heittää meidät vesitse Linnakkeelle. Voimme samalla udella kuulumisia pohjoisesta”, Troopperi jakoi paikallistuntemustaan. Hän oli usein kertonut ajoista, jolloin oli matkustellut matoranina pitkin saarta.

    ”Paljonko tästä on matkaa?” Matoro, joka istuskeli suurella kivellä, kysyi. Aamuaurinko oli nousemassa pian.

    ”Parikymmentä kilometriä, arvioisin. Enemmänkin, varmaan. Päivän matka”, tulen toa kertoi.

    ”No, jalkapeliä kehiin sitten vain”, Umbra totesi, ja lähti marssimaan etummaisena.


    Aamupalasta oli jo nelisen tuntia, kun Kapuraa alkoi tympiä koko käveleminen. Oikeastaan se masensi häntä siksi, että seikkailun aikana hän oli huomannut konkreettisesti, ettei pysynyt kolmen supertoasoturin vauhdissa villissä, armottomassa luonnossa ja veristen taisteluiden ja ruudinsavun ja kranaattien melskeessä. Kenties hän alkaisi lenkkeilemään tämän jälkeen. Tai käymään salilla. Sen sijaan, että käytti kaiken aikansa joko ahjolla tai salaliittokirjojen ja sarjakuvien parissa.

    Kenties kyseessä oli jokin salainen juoni, hän pohti. Kenties hän oli ollut paljastaisimallaan suuren salajuonen, mutta vihamieliset reptiliaani-kansallisosialistit olivat saaneet hänet tänne keskelle ei mitään harhautukseksi. Kenties hänen muistiinpanonsa Klaanissa oli sillä välin ryöstetty!

    Troopperi ja Matoro astelivat hänen edessään, ja Umbra kulki nyt joukon viimeisenä. Maasto oli kivikkoista ja kukkuloista – puita näkyi silloin tällöin. Vuori kohosi heidän takanaan auringon myötä. Oikeastaan tulen toa ei ollut koskaan edes ollut niin kaukana saaren erämaassa. Oli outo ajatus, ettei hän ollut edes käynyt saaren, jota piti kotonaan, pohjoisosissa. Hän oli vain kuullut outoja tarinoita sarvekkaista hirviöistä ja toista, jotka pukeutuivat niiden sarviin. Ja suurista, sarvekkaista pukeista, jotka hyökkäsivät kaiken liikkuvan kimppuun.

    Ehkä siksi hän piirsi ironisia sarjakuvia ja jätti seikkailut Matoroille. Toa hätkähti, kun kuuli askeleita sorassa jossakin sivullaan. Ei taas, hän ajatteli, ja muisteli laukausta lumivuorilla.

    ”Seis”, Matoro pysäytti joukon ja keskittyi kuuntelemaan. ”Minulla on huono tunne tästä.”

    ”Minä en kuullut mitään. Mitä nyt?”, Umbra kysyi.

    ”Hmm. Saatoin kuulla jotakin. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aik-”

    Mustiin haalareihin pukeutuneet skakdninjat nousivat sorasta, jossa olivat odottaneet. Heidän värikkäät kasvonsa oli naamioitu hiekalla ja harmaalla värillä. Ne ponnistivat klaanilaisten polkua reunustavilta soravalleilta – se kaikki tapahtui sekunnin murto-osia lyhyemmässä ajassa, koska he olivat ninjoja.

    Ninjat loikkasivat painovoimaa uhmaten ninjasapelit ja ninjatähdet välkkyen keskipäivän valossa. Selittämättömästi maahan kätketyt savupanokset räjähtivät, ja peittivät pienen taistelukentän harmaaseen näönesteeseen.

    Troopperin vihreä voimakenttä välähti, ja se lennätti kaksi siihen osunutta ninja-skakdia selälleen hiekkapenkereeseen. Matoro kierähti maahan ja veti kaksi miekkaansa esiin. Hänen skannerisilmänsä analysoi savun peittämää kaaosta. Kapurakin tavoitteli karkeaa muotoa ja epäselviä värivalintoja sisältävää testimiekkaansa, joka näytti liian typerältä tehokkaaksi. Silti, jotenkin, se näytti toimivan. Ainakin ninja, joka sai siitä osuman kalloonsa, näytti suhtautuvan aseeseen kovin torjuvasti.

    Matoro tunsi ninjat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki niiden tuoreet mustat ninja-asut, mutta ne olivat selvästi samoja luusereita, joita hän oli kohdannut skakdikenraali Labion joukoissa. Se, että ne olivat nyt Klaanin saarella, ei kuulostanut millään tasolla hyvältä. Savun keskellä hän väisti yhden skakdin hyökkäyksen vain törmätäkseen suoraan toiseen ninjaan. Hän kaatui soraan salamurhaajan viereen. Maassa oli irtohampaita Umbran uudelleenkäsittelemän skakdipurukaluston jäljiltä.

    ”Hemmetti mitä kaaosta”, Matoro murahti ja nousi. Maassa ollut ninja tarttui häntä jalasta – jään toa oli huitaisemassa miekallaan tätä, mutta toinen korsto tarttui hänen käteensä takaa. Kolmaskin ninja ilmestyi hänen ympärilleen. Matoro kiemurteli itseään irti väkivaltaisesti. Yksi ninjoista puri häntä ranteeseen – se sai toan pudottaamaan Energiateränsä. Hän sai heti sen jälkeen iskun niskaansa. Uusien savupommien turvin kaksi ninjaa syöksyivät toaa kantaen sivuun taistelusta, eikä aikaakaan kun he olivat köyttäneet jään toan.

    Kolme muuta klaanilaista olisi saattanut tehdä jotakin, mikäli he olisivat nähneet koko episodia. He mittelivät edelleen neljää ninjaa vastaan alati laajenevassa ninjasavussa. Kun kaksi Mustalumea kantanutta skakdia olivat turvallisen välimatkan päässä metsänreunassa, he heittivät toan maahan ja lähettivät ninjasignaalin – oli aika vetäytyä Klaanilaisten luota. He olivat saavuttaneet kenraalin asettaman tavoitteen. Toa alkoi heräillä köysiinsä kolkkauksensa jäljiltä.

    ”Hyvä saalis”, sanoi toinen ninja-skakdeista. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet kenraalin luona ja saan mainetta.”
    ”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.

    Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
    ”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän kysyi.
    ”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
    ”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. ”Toat näyttäisi olevan tulossa tännepäin.”
    ”Eikö muiden pitänyt suojata meitä, että saamme saaliin pois.”
    ”Akijutsunakk sanoi juuri, että toat lähtivät tähän suuntaan heistä huolimatta.”
    Toinen skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.

    ”Senkin typerä kinloka! Lähdetään!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
    ”Sinähän se pysähdyit tänne selittämään, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
    ”Sinä halusit yhtä lailla!”
    ”Älä nyt huuda tai tämä pääsee vielä karkuun. Haluathan palkintosi. Labio tekee meistä kummastakin rikkaita, jos toimitamme toan hänelle. Nyt liikettä!”

    Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa aikoja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan. Lisäksi hänen toverinsa saattaisivat ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä, elleivät skakdit olleet järjestäneet heille mitään ikävää.

    Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.

    Iltapäivä oli jo pitkällä. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
    ”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan heti ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi. Labio palkitsee minut, kunhan näkee, että tapoin Kuralumen.”
    ”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
    Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
    ”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
    ”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
    ”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”

    ”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
    ”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.

    Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.

    Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.

    Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
    ”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.

    ”Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?”, jään toa kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Olin metsästämässä.”, kuului makutan vastaus.
    Matoro ei välttämättä halunnut tietää enempää.

    ”Umbra, Tero ja Kapura ovat todennäköisesti aika lähellä. Meidät yllätettiin tiellä. Etsitään heidät seuraavaksi”, Matoro selitti tilannetta makutalle.
    ”He tietävät, että minä löysin sinut. Kerroin heille juuri telepaattisesti, että sinulla on tärkeä tehtävä kanssani, ja että heidän pitää palata Klaaniin kolmisin.”

    ”Minulla on tärkeä tehtävä?”

    ”Nyt on. Seuraa minua”, Makuta Nui totesi ja katosi metsän siimekseen jään toa kintereillään.